Work Text:
"Käyn poluilla pimeillä pelkoa vailla
Kun armahastain kiintotähden mä saan
Hän muistoissani yhä käy näillä mailla
Ja lohtuni löydän mä tarinastaan
Ol' tyttöni kaunis kuin kuulas yötaivas
Kulmillaan tähdet ja kuut kipunoi
Polvillaan eessäänsä ylväs ja rahvas
Ei aarretta moista kuin ihailla voi!"
Kassia hyräili Kipakan kaunottaren balladia taluttaessaan raudikkoa metsän halki. Kiiltävänruskea tamma seurasi ohjausta kuin unelma, ja sen käynti oli tasaista. Kipeytynyt takajalka oli kuin olikin parantunut mestari Svendin hoidossa, ja Kassian oli helppo kuvitella hevosen olevan tästä vähintäänkin yhtä mainiolla tuulella kuin hän itse oli.
Jalka oli ollut todella kipeä, jopa pitelyyn turhan kosketusarka, ja kavion alueelta omituisen pehmentynyt. Kun raudikko tuotiin hoidettavaksi, aiempi konitohtori oli jo julistanut sen jalkapuoleksi, josta tuskin kalua tulisi. Päivänsäteeksi valkoisen otsakuvionsa mukaan nimetty tamma oli kuitenkin omistajalleen perin rakas, uljas ja korea valioyksilö. Mies ei ollut suostunut antamaan periksi, vaan jatkoi parannuksen etsimistä. Sitä kautta Päivänsäde oli lopulta päätynyt mestari Svendin hoiviin.
Taitavan ja pitkäjänteisen parantajan maine oli kiirinyt monen korviin Oftissa, vaikka tämän sukutila olikin syrjässä kaupungin vilkasliikenteisimmän keskuksen humusta. Maineeseensa nähden nuori mies oli parantanut niin tuskallisesti vinoon lyötyjen kengitysnaulojen, outojen vatsanväänteiden kuin erikoisempienkin näkyvien tai näkymättömien vaivojen vaivaamia hevosia. Surkeasti kolmijalkaisena ontunut raudikkokin oli ollut kavion paiseen puhkaisun jälkeen kuin uusi eläin.
Mestari Svendin tallille vievä metsäpolku oli miellyttävän tasainen ja leveä, joten se sopi mainiosti Päivänsäteen jalan parantumisen tarkkailuun. Polku oli ehtinyt tulla tutuksi hevosellekin: se kulki osan aikaa kehottamatta Kassian edellä, kuin varta vasten esitellen keventynyttä ja aristamatonta askellustaan.
"Hänestä näin huokuvan voiman ja tunteen
Luonne niin jalona siunaantunut
Vaan tarpeen jos olikin kuritus huoneen
Ol' jumalaisesti hän suivaantunut..."
Kun Kassia saapui tallipihalle, hänen hyväntuulinen hyräilynsä vaihtui äkkiä kauhun ähkäykseksi. Hän kiepautti nopeasti Päivänsäteen riimun kiinni pihapuuhun ja ryntäsi sitten tallin oville, sydän kurkussa. Ovet olivat raollaan.
Kassian hengitys takertui kurkkuun kun hän vapisevin käsin avasi tallin oven ja kurkisti sisään, valmiiksi peläten pahinta. Kun ensimmäisellä silmäyksellä ei näkynyt katastrofin jälkiä, hän sulki oven perässään ja tarkisti pilttuut.
Hevoset olivat aloillaan ja mutustivat apetta, jota Kassia ei ollut niille vielä antanut. Kassia tarkisti jokaisen osalta, kahteen otteeseen, että ne eivät myöskään olleet lähdössä minnekään, ja palasi sitten hakemaan Päivänsäteen sisälle. Raudikkokin vain haukkaili tyynen oloisena välipalaksi heinänkorsia kun Kassia availi solmuaan epävakain sormin.
Mestari Svendillä ei ollut tapana antaa oppilailleen raippaa, mutta hän saattaisi tehdä tällä kertaa poikkeuksen. Hevoset olivat hoidossa ollessaan mestarin vastuulla. Niiden hyvinvoinnista riippui hänen hyvä maineensa ja sitä kautta koko elinkeino. Kassiaa kirveli yhä tuimasti opettajan pettymys, kun muuten vakavamielinen nuori nainen oli ensimmäisen kerran viime viikolla unohtanut sulkea tallin ovet ja portit riittävän huolellisesti. Mestarin hoiviin uskotut hevoset olivat päässeet ulos, ja niiden keräilyssä takaisin oli vierähtänyt koko loppupäivä.
Nyt hän oli unohtanut ovet auki taas. Voi surkujen parku!
Ei ollut edes toivoa siitä, että mestari Svend ei olisi ehtinyt huomata Kassian huolimattomuutta, sillä hän oli selvästi ehtinyt ruokkia hevoset. Se olisi ollut Kassian tehtävä. Tyttöä värisytti ajatus, että tämä oli kenties opettajan tapa tehdä tiettäväksi että hän tiesi tapahtuneesta.
Ehkä mestari Svend oli niin raivoissaan ettei hän ollut halunnut kohdata Kassiaa heti tämän palatessa. Ehkä hän pieksisi toistuvan huolimattoman oppilaansa niin sinelmille että istumisesta ei tulisi mitään viikkoon, ja sitten ajaisi tämän takaisin kotiinsa häntä koipien välissä, pahempia tuhoja tekemästä. Äiti oli useammin kuin kerran teroittanut ulkomaailman ankaruutta ja varovaisuuden tarvetta pesästä lentävälle tyttärelleen, eikä Kassia olisi täysin oman onnensa nojaan uskaltanutkaan kotoa muuttaa. Hänen vanhempansa järjestivät perhetutun esittelemään tyttärensä parantajalle ja sopivat muutenkin järjestelyn ehdoista.
Kassia nielaisi tahattoman nyyhkäyksen juuri ennen kuin se karkasi ulos. Pois ajaminen tuntui ajatuksena paljon ankaraakin selkäsaunaa pahemmalta. Hän oli ehtinyt olla mestari Svendin opissa vasta pari viikkoa, ja oli syvästi vaikuttunut opettajansa viisaudesta ja taidoista. Hän halusi palavasti tulla yhtä taitavaksi. Lisäksi mestari Svend oli uskonut häneen, lähestulkoon tuntemattomaan maatalonpitäjän tyttäreen, ja ottanut hänet apulaiseksi, vaikka muut Oftin nimekkäät konitohtorit tuskin edes olisivat katsoneet hänen suuntaansa.
Nyt se kuitenkin oli kaikki vaakalaudalla. Hevosten turvallisuuden vaarantaminen oli yksinkertaisesti anteeksiantamatonta. Lohduton tyttö puri alahuultaan toivottomana sukiessaan raudikkoa.
Kassia keräsi pikku hiljaa itsensä sukimisen rauhoittavan rytmin myötä ja muodosti toimintasuunnitelman: hän etsisi mestari Svendin ja heittäytyisi tämän jalkoihin anelemaan armoa. Ehkä hän selviäisi pari päivää ilman ruokaa – tai tämän kuukauden palkatta, ehkä pari seuraavaakin, jos hän vain lupaisi ja vannoisi ettei tämä virhe toistuisi enää.
"Luulen, että Päivänsäde on siltä kohden riittävän harjattu." Tuttu ääni keskeytti Kassian pohdiskelun. Hän säpsähti niin, että lauhkea tammakin kääntyi katsomaan mikä moisen sätkyn olisi voinut aiheuttaa.
Mestari Svend oli ilmeisesti ehtinyt tarkkailla Kassian sisäistä kamppailua jo jonkin aikaa; hän nojasi hartiallaan seinään käsivarret ristissä. Hän ei varsinaisesti näyttänyt olennaisen raivokkaalta, mutta omien tunteiden hillitseminen oli varmasti tärkeä osa hevosten kanssa toimimista, joten ulkonäkö saattoi pettää.
Kassian pasmat menivät pahemman kerran sekaisin. "Mestari!" hän henkäisi, otti jo puoli askelta toteuttaakseen aiemman suunnitelmansa miehen jalkoihin syöksymiseksi, mutta muisti sitten pitävänsä sukaa yhä kädessään. Silloin kun hän suunnitteli vakuuttavaa armon aneluaan, hänellä ei todellakaan ollut harja kädessä tai hevosenkarvakuorrutusta etumuksessaan. Hän tuijotti hetken harjaa, sitten tutisevia jalkojaan, joka eivät osanneet sen paremmin suunnitella, miten toteuttaa ahtaassa tilassa tallin lattialle laskeutumista.
Hän nykäisi lettiään vapaalla kädellään selkeyttääkseen päätään, ja päätyi valahtamaan polvilleen. "Mestari," hän voihkaisi, "anteeksi, unohdin tallin auki taas!" Hän takertui tärisevillä käsillään sukaan eikä saanut kerättyä riittävästi rohkeutta katsoa opettajaansa silmiin. Kun Kassia yritti saada edes kielensä toimimaan sen verran, että saisi suunnittelemansa armahduspyynnön ulos, hän huomasi kauhukseen nyyhkyttävänsä ääneen.
Ei tämän näin pitänyt mennä! Hän saisi lähtöpassit varmasti, mutta ei millään saanut edes tahdonvoimalla sanaa suustaan.
"Mmm," kuului ääni äkkiä paljon lähempää kuin mitä Kassia osasi odottaa, suoraan hänen yläpuolelaan. Hän tunsi käden olkapäällään ja vavahti. "Luulen että olet jo rankaissut itseäsi siitä paljon raskaammin kuin minä voisin."
Tämä sai Kassian nostamaan katseensa silkasta tyrmistyksestä. "Enhän!" Sana karkasi ulos ennen kuin hän edes tajusi osaavansa puhua taas, ja tyttö meni vastustelustaan välittömästi niin kasvot punoittavan hämilleen että unohti koko taidon taas.
Mestari Svend tyrskähti yllättyneenä. "Miten niin?" Hän ojensi kätensä Kassialle ja tämä nousi ylös taputtelemaan heiniä sääristään.
Vaatteiden sukiminen ja lattiaan katsominen helpotti puhekyvyn palaamista. Kassia ei luottanut sen pysyvän kauaa, joten keskittyi olennaisimpaan: "Älkää lähettäkö minua pois!" hän voihkaisi yhdellä henkäyksellä.
Mestari Svend päästi pienen tukahtuneen äänen ja keräsi tytön karhunhalaukseen. "En minä sinua pois ole lähettämässä, tyttö kulta. Mistä sinä sellaista sait päähäsi?"
Kassialla ei ollut tähän enää vastausta, vaan hän keskittyi itkemään helpotuksesta mestari Svendin paitaa vasten.
"Oli kipakkuus kuulu myös rakkaani suvun
Ei perustaneet kos'jastaan ensinkään
Sydän ei periksi sallinut antaa, kun
Taistella sain hartaasti kädestään..."
Varhain seuraavana aamuna Kassia suuntasi hyväntuulisena Oftin markkinoille, taloustarvikkeita täydentämään. Hän oli rauhoituttuaan puhunut mestari Svendin kanssa illalla tämän odottamattomasta armeliaisuudesta, ja tunsi kasvaneensa ainakin puoli kyynärää pidemmäksi kuultuaan, miten hänen sankarinsa ja esikuvansa itse asiassa kiitteli vuolaasti hänen työpanostaan ja palavaa omistautumistaan. Hän ei olisi villeimpinä laukkaavissa kuvitelmissaankaan uskaltanut ajatella olevansa niin tärkeä!
Mestari Svend oli myös moneen kertaan kärsivällisesti selittänyt hänelle, ettei elämässä tärkeimpiä asioita opi ilman pitkäjänteistä harjoittelua, ja tähän oppimiseen kuului olennaisena osana virheidenkin tekeminen. Kassia oli alkanut uskoa tähän lausuntoon muuna kuin epäilyttävänä kohteliaisuutena hieman vastahakoisesti, mutta neljännellä kertauksella vastarinta alkoi murtua. Mies oli kaikessa toiminnassaan jatkuvasti niin vilpitön, ettei häntä voinut kuin ottaa todesta.
Kassia yhytti matkalla yhden kälyistään, ja he ehtivät vaihtaa kuulumisia yhdessä kävellessään. Toiseksi vanhimman veljen perhe osallistui Kassian vanhempien majatalon pyörittämiseen, ja sai matkailijoiden kautta kuulla tuoreimmat uutiset myös kauempaa. Viimeisin laajan kauhistelun aihe olivat olleet Angarin verilöylyt, ja aggressiivisten vuoristolaisbarbaarien pelko oli Oftissakin tapahtumien myötä lisääntynyt.
Kassialla moiset sodan kauhut tunkivat herkästi uniin ja ahdistivat joskus päiväsaikaankin. Hän kiitti jälleen kerran mielessään mestari Svendin luottamusta ja kärsivällisyyttä, jonka ansiosta hän oli voinut lähteä kotoa etsimään onneaan eläinten parantamisen alalta. Tilan rauhallinen ympäristö sopi hänelle lapsuudenkodin hyörinää ja vilinää paremmin, varsinkin kun huonot uutiset maailmalta saapuivat tallipihalle hitaammin ja yleensä matkallaan hieman pehmentyneinä.
Kälyn kertomukset majatalon vierailijoista ja heidän kokemuksistaan eivät olleet ollenkaan niin värikkäitä kuin mitä Kassia elävästi muisti näiden omien tarinoiden olleen. Tätä himmentymistä Kassia ei pitänyt ollenkaan harmillisena.
Kaiken kaikkiaan kotoa omille siiville uskaltautuminen oli lisännyt Kassian itsevarmuutta ja vähentänyt levottomuuden tunnetta. Sinänsä suuren perheen keskimmäisen lapsen lähtö omille teilleen ei ollut muutenkaan odottamaton tapaus. Monet Kassian sisaruksista olivat kuitenkin löytäneet parinsa majatalon maisemista kauemmas poistumatta, ja asettuneet vanhempien avuksi. Hän oli ensimmäinen yksin, ja muuten kuin perheen perustamiseksi, omille teilleen lähtenyt.
Majatalo oli menestynyt, hyvämaineinen ja Kassian isän suuri ylpeys. Sen nimi, Kipakan kaunottaren majatalo, viittasi paitsi isän mielellään kertomaan elämää suurempaan rakkaustarinaan jonka onnelliseksi lopuksi hän avioitui Kassian äidin kanssa, myös samannimiseen suosittuun balladiin, jonka tarina oli tosin piirun verran suureellisempi. Jälkimmäistä totta kai laulettiin majatalossa varsin usein, ja Kassiakin olisi osannut sen ulkoa vaikka unissaan.
Epäilemättä Kassian äiti, topakka talon emäntä, oli majatalosta samaan tapaan ylpeä kuin isäkin, olihan se heidän yhteinen hankkeensa. Äidistä oli tällaisia asioita kuitenkin joskus hiukan vaikeampi tulkita.
Vierailijoiden kuuntelemisen kautta oli Kassiakin löytänyt oman kimmokkeensa uskaltautua lentämään pesästä. Matkalaiset olivat kertoneet mestari Svendin pelastaneen milloin minkäkinlaisesta vaivasta kärsineen ratsun tai työhevosen takaisin kuntoon, ja Kassia oli kuunnellut näitä tarinoita korvat höröllä.
Hevoset olivat arvokkaita eläimiä, sekä voimakkaina apulaisina raskaissa töissä että matkalaisten, viestinkantajien ja seikkailijoiden kulkemisen nopeuttajina. Hyväluonteisia ja pystyviä yksilöitä ei ollut helppo korvata, mutta monenlaiset vaivat ja vammat uhkasivat päättää eläinten työuran ennen aikojaan. Tätä vasten taitava konitohtori nousi lähes tarunomaisen sankarin asemaan, varsinkin paikallisten mielessä. Tarinat ihmeparantumisista loivat erinomaisen pohjan nuoren tytön mielikuvitukselle ja lopulta intohimoiselle pyrkimykselle ryhtyä itsekin vastaavanlaiseksi omistajien ja omistettujen elämien pelastajaksi.
Kassia huomasi ajatustensa vaeltaneen, kun käly yhtäkkiä vaihtoi monipolvisen puheensa tahtia ja ilmoitti maustemarkkinoiden kohdalla naisten teiden erkanevan. Kassia hymyili ja lähetti paljon terveisiä kotiväelle. Kälyn jatkettua omille asioilleen Kassia astui sisään markkinarakennukseen ja siirtyi pohtimaan ostostarpeitaan.
Kaupankäynti sujui suunnitelman mukaan nopeasti ja mutkattomasti. Markkinat olivat juuri auenneet, ja ensimmäisenä saapuneilla asiakkailla oli saatavillaan yleensä päivän parhaat valikoimat. Kun tärkeimmät asiat oli saatu hoidettua ja tarvikkeet pakattu, Kassia pysähtyi vielä hetkeksi leivospuodin kohdalle tutkimaan mahdollista pientä viemistä kotiin. Kun kerran mestari Svend ei ollut edes uhannut perua Kassian oppilaanpalkkiona toimivaa taskurahaa, Kassia arveli että olisi vain reilua lahjoa häntä kiitoseksi hieman Oftin herkullisimmilla leivonnaisilla. Lanao-rouvan leivokset toivat veden kielelle ja jo niiden katselu hyrisytti Kassiaa.
"Kun puhkesi sota, sen kauhuja riitti
Säästynyt ei nuori rakkauskaan
Suvut se rikkoi, ain' armotta niitti
Lemmityt monet vei pois toisiltaan..."
Valmistautuessaan maksamaan Kassia huomasi, että vanhemman rouvan katse oli yhtäkkiä kiinnittynyt hänen sijastaan jonnekin etäämmälle, ja kääntyi itsekin katsomaan. Jonkin matkan päässä kojusta seisoi ryhmä aseistautuneita miehiä ja naisia, epäilemättä praedoreja, ja vaikka sanoista ei saanut selvää, korotetuista äänistä selvisi että jotain oli vialla.
Kassiaa kylmäsi, mutta hän ei tohtinut kääntää katsettaan pois. Joku praedoreista piteli kiinni nuorta poikaa, ja vähintään yhtä nuori tyttö seisoi jäykän suoraselkäisesti ryhmän edessä ja puhui yhdelle miehistä jotain, mikä ei Kassian korviin yltänyt. Tilanne näytti uhkaavalta, ja Kassian sydän hakkasi niin että päässä humisi. Yleensä markkinoilla oli varsin tiukka vartiointi, eikä minkäänlaista kahakointia siedetty, mutta toisaalta äkillisen väkivallan pelko oli viisauden alku, kuten isoisä oli aikoinaan sanonut. Varsinkaan aseistautuneisiin tuntemattomiin ei auttanut liian sinisilmäisesti luottaa.
Jonkinlaisen erikoisen elehtimisen seurauksena joukon äänet laskivat kuitenkin yhtä nopeasti kuin olivat kohonneet, ja jännittynyt asetelma raukesi praedorien ja lasten poistuessa kukin tahoilleen.
Kassia sai vihdoin ajatuksensa kiskottua takaisin ajankohtaisiin asioihin, ja hieman vapisevin käsin ostoksensa maksettua. Hän lähti reippain askelin kohti uloskäyntiä ja kotia, vieläkin hermot jännityksestä suristen.
Nuori nainen ei ehtinyt kovinkaan pitkälle, kun hänen takaansa kuului huuto. Kookas, parrakas ja taljoihin pukeutunut mies heilutti hänelle nyrkkiään uloskäynnin luona, ja lähti sitten juoksemaan hänen peräänsä! Kassia parahti ääneen kauhusta ja pinkaisi itsekin juoksuun.
Lähin Kassian tuntema ja jokseenkin vartioitu alue markkinoiden lisäksi oli tori, jolla pidettiin ajoittain esityksiä. Nyt oli vielä melko aikaista, mutta ehkä siellä olisi ihmisiä, jotka auttaisivat häntä äkillistä päällekarkaajaa vastaan.
Mutta entä jos nahkoihin sonnustautunut takaa-ajaja olikin vaikkapa vuoristobarbaari ja tappaisi saman tien kaikki torilla? Kassia kauhistui. Mistä vuoristobarbaarit edes tunnisti, jos ei siitä että he pukeutuivat lämpimästi, huusivat vihaisesti ja juoksivat kohti?
Barbaarihyökkäyksen kammottavuudesta huolimatta Kassia koki käsinkosketeltavaa helpotusta kuullessaan torilta laulua. Siellä oli kadunkulmassa esiintymässä leikari, joka vieläpä lauloi tuttua sävelmää! Kassia ei uskaltanut vilkaista taakseen, vaan kiritti villiä juoksuaan, kunnes saavutti leikarin. Tämä oli juuri lopettelemassa viimeistä säkeistöään. Kassia – sen syvällisemmin torin puolustusrakenteita analysoimatta – juoksi miehen luo ja kurkisti tämän olan takaa tilannetta kuin hyvästäkin piilosta.
Hiemaan kulmiltaan harmaantunut leikari katsoi hieman hämmentyneenä sekä kalpeana vapisevaa nuorta naista takanaan että kohti juoksevaa punaisena puuskuttavaa ukkoa, joka heilutti kohotetussa kädessään jonkinlaista nyssäkkää.
Kassia tunsi leikarit yleisesti ottaen hyvin tilanteisiin sopeutuvina ja nopeaälyisinä ihmisinä, mutta hän huomasi, ettei kyennyt ohjeistamaan miestä nopeasti lähestyvästä vaarasta tai edes kysymään häneltä, mahtoiko takaa-ajaja olla vuoristobarbaari. Häntä hermostutti ennestään se, ettei tämä leikari välttämättä ammatistaan huolimatta ymmärtänyt tilanteen vakavuutta, ja hän yritti käsillään villisti viittilöiden saada miehen valmistautumaan välittömään toimintaan.
Leikari ja ukko vaihtoivat katseita, ja ukko hidasti muutaman askeleen päähän tasaamaan hengitystään. Lopulta Kassia ja ukko saivat molemmat ensimmäiset sanansa purkautumaan suustaan yhtä aikaa.
Kassia ei kuullut mitä ukko sanoi, mutta hänen olennaisin kysymyksensä, "Onko tuo mies vuoristobarbaari?" aiheutti ukossa sähköisen reaktion: "Vuoristobarbaari? Missä?!"
Tässä vaiheessa leikari kääntyi Kassiaan päin rauhoittavasti. "Herra tässä on yrittänyt saada rouvan kiinni, rouvalta unohtuivat ostokset torille."
Kassia tuijotti leikaria hetken pöllämystyneenä, sitten siirtyi tuijottamaan ukkoa, joka oli vieläkin hermostuneen oloinen ja pälyili ympärilleen etsien katseellaan mahdollisia hyökkääviä vuoristobarbaareja.
Sitten hän suoristi selkänsä ja sai sanottua, "En ole rouva, olen mestari Svendin oppipoika. Oppityttö. Kiitoksia avustanne." Hän käveli ukon luo, otti kassinsa vastaan, kaivoi lompakostaan kolikon sekä ukolle että leikarille ja jatkoi matkaansa kotiin päin. Hänen ajatuksensa olivat yhä tukevassa kiihtymyksen jälkeisessä sumussa, mutta tyttö – oppityttö, itse asiassa nuori nainen, oli kuitenkin huomattavan helpottunut siitä, ettei barbaarihyökkäys Oftiin toteutunutkaan hänen ostosretkensä aikana.
Todellisuus oli sittenkin tarua ihmeellisempää.