Älä katso taaksesi

by Aysha666

Summary:

“Jos katsot liikaa taaksesi selkään puukotuksen pelossa, et huomaa eteesi kohonnutta asetta.”

Chapter 1: Prologi + Puvun naamio

Notes:

Genre: vahva AU, Slash, Het, Fluff, Romance, Draama [Action, Deathfic ja Humor (sekin luultavasti mustaa ja huonoa sellaista), parhaan yrityksen mukaan].
Disclaimir: En omista vieläkään tyyppejä kaiken metsästyksen ja huutokauppahuutojen jälkeenkään (enkä heitä kaikkia haluaisikaan), mutta tarina on minun, vaikken teekään tällä rahaa (harmi).
Warnings: PERHANAN PITKÄ! Graafista seksiä, väkivaltaa, surkeata huumoria, tappamista, kiduttamista, kiroilua
A/N 2007: Päätin unieni innostamana tehdä ficin, jossa olisi tarkoitus olla vähemmän tunnettuja/kirjoitettuja artisteja (voitte lukea myös piilomainontana). Osa on hiukan isommassa osassa, osa taas lähinnä taustahenkilöinä, mutta tarinasta löytyy kyllä muutama tutumpikin herra Gazettelta ja Diruilta. ^^

Paikka on siis Japani, virallisesti kaupunki nimeltä Osaka, mutta muihinkin maisemiin ehditään vilahtamaan. Tapahtuma vuosi on 2016.

Yritän tavoittaa mahdollisimman hyvin japanilaisen hengen, eli nimet tulevat sukunimi – etunimi tyylillä. Jos käytän omituisia nimikkeitä, selitän ne aina luvun lopussa – paitsi, jos olen selittänyt sanan joskus aikaisemmin.
Hahmojeni ikäluokka kulkee siinä 20–30 välissä. Jos hahmo on jonkin muun ikäinen, tajuatte sen kyllä kuvauksesta. Tämän maailman ikäerot eivät välttävämmättä täsmää tarinan ikäerojen kanssa.

A/N 2019–2020 Aysha ilmoittaa palanneensa jälleen!
Tai ainakin palanneensa muutaman vanhan tarinansa kanssa X)

Päätin viimein julkaista tämän, spinoffit ja Pintaa syvemmällä tarinan uudelleen.

Muutama sana vielä itse tekstistä: En ole muuttanut sitä – jotkut kohtaukset tai asiat, jotka tein vitsinä tai tahallisina kirjoitusvirheinä (tai sanaväännöksillä, kuten samatella, joka toimii verbimuutoksena kunnioittavalle -sama päätteelle) ovat ja pysyvät. Muutaman sanan/lauseen/asian ja tarkennuksen olen tehnyt, mutta olen tehnyt niistä huomiot selitykset osioon.
Olen ottanut aiemmat kuvalinkit pois, koska aiemmin käyttämäni photobucket alkoi hyppiä viesteillään liikaa silmilleni. Niissä kohdissa, joissa linkit, tiedot, kuvat tai muut ovat välttämättömiä, olen järjestänyt linkit. Turhiksi katsomani tiedot olen myös poistanut lukujen loppujen selityksistä. Olen korjannut myös joitakin kirjoitusvirheitä ja asetellut esimerkiksi ikätiedotteen tänne infoon.

Hahmot listaan olen jättänyt vanhat bändit enkä lisännyt uusia, koska jos jotkut päätyvät googlettamaan, miltä artistit ovat näyttäneet, haluan pitäytyä niissä kuvissa ja lookeissa.
 

Spinoffit:

Vapaapäivä (K-18) (Suositeltavaa lukea luvun 23 jälkeen)
Särkymätön (K-18) (Lukekaa VASTA luvun 49 jälkeen)
Tokion sydämet (K-18) (Suositeltavaa lukea luvun 60 jälkeen)
Veri ruokkii maata ja miestä (K-18) (Lukekaa VASTA luvun 63 jälkeen)

Hahmot (japanilaiset artistit):

Seth (Moi dix Mois)
Reita/Suzuki Akira (The GazettE)
Yoshiki (Gothika)
Teru (Versailles)
Yuki (Versailles)
Yoshiki (XJapan, SKIN, ...)
Asagi (D, soolo)
Hide-zou (D)
Yuusuke (ex-12012)
Közi (ex-Malice Mizer, Eve of Destiny)
K (Moi dix Mois (edesmennyt))
Fu-ki (ex-BLOOD)
Ivy (ex-DIO – Distraught overlord)
Byou (ex-SCREW)
Kirito (Shinya Murata) (ex-Pierrot)
Yuuto (ex-SCREW)
Shou (ex-UnsraW)
Jun (ex-UnsraW)
Takanori Nishikawa (T.M.Revolution)
Jun Matsumoto (Arashi)
Hyde (Soolo, L'Arc~en~Ciel)
Vivian Slaughter (Gallhammer)
Sakurai Atsushi (BUCK-TICK)
Satochi (MUCC)
Tatsurou (MUCC)
Ruiza (D, solo)
Matsumoto Takanori/Ruki (The GazettE)
Mana (ex-Malice Mizer, soolo)
Aoi (The GazettE)
Yuuki (ex-UnsraW)
Amuro Namie (soolo)
Hinoi Asuka (ex-Hinoi team, soolo)
Kamijo (Versailles)
Iida Kaori (soolo)
Otsuka Ai (soolo)
Exo-chika (Aural Vampire)
Kami (Malice Mizer (edesmennyt))
Rai (ex-UnsraW)
Sano Shinya/Kanon (An cafe)
Murai Naoyuki/Nao (alice nine.)
Kitade Nana (soolo)
Tanaka Hirohide/Hakuei (Penicillin)
Miyawaki Wataru (ex-12012)
Mikaru (ex-DIO – Distraught overlord)
Tsunehito (D)
Omi (Exist trace)
Nao (ex-Kagrra)
Isshi (ex-Kagrra)
Jyou (Exist trace)
Hiko (Danger Gang)
Kaya (ex-Schwarz Stein, soolo)
Andro (Gothika)
Hiroki (D)
Ando Daisuke/Die (Dir en Grey)
Terachi Shinya (Dir en Grey)
Gackt (soolo, ex-Malice Mizer, SKIN)]
Utada Hikaru (soolo)
Shun (ex-Vidoll)
Yu~ki (ex-Malice Mizer)
Tetsu (ex-UnsraW)
Sakai Hiroaki (ex-12012)
Jui (ex-Vidoll)
Ruka (Nightmare)
Selia (soolo)
Hizaki (Versailles, Hizaki projekt)
Sugizo (LUNA SEA, Sugizo, SKIN)
Uke Yutaka/Kai (The GazettE)
Thera (ex-Danger Gang)
Takashima Kouyou/Uruha (The GazettE)
Ishikawa Sayuri (enka)

Prologi:

Muistellessaan myöhemmin menneitä vuosia, Seth ei oikeastaan tiennyt, mikä ajoi hänet pois kaidalta tieltä. Oliko se kurja lapsuus? Ei ollut, hänen vanhempansa olivat mitä loistavimmat kasvattajat, vaikkakin heidän kasvatusmetodinsa olivat olleet hiukan vanhanaikaiset. Oliko hän adrenaliininhakuinen? Se ei myöskään ollut syy, koska hänen verensä kuohahti jo toimintaelokuvan katsomisesta. Kiusattiinko häntä koulussa? Tietenkin kiusattiin – opettajan lellikkinä, mutta ei sekään ajanut häntä varastamaan. Mikä sitten? Sitä ei tiennyt kukaan.

Jokin kuitenkin sai Sethin varastamaan, vaikkei hänen olisi tarvinnut. Hän oli opiskellut taloudenhoitoa vanhempiensa toiveiden mukaan heidän kuolemansa jälkeenkin. Mies oli saanut mainetta pätevyydellään ja hoitikin kahden yrityksen kirjanpitoa ja muita paperiasioita. Kaikki vain oli muuttunut, kun hän varasti ensimmäisen kerran työtoverinsa lompakon jäämättä kiinni – ehkä se laukaisikin hän päässään asuvan kleptomaanin liikkeelle. Sen jälkeen ääni ei enää vaiennut, vaan sai Sethin varastamaan yhä enemmän ja enemmän onnen hymyillessä hänelle maireana. Kirjanpitäjänä varastaminen olikin helppoa ja pian – omaksi ihmeekseen – Seth löysikin itsensä alamaailman varjoista. Se ei ollutkaan hullumpi paikka pikkuvarkaalle kuten hän. Nuorukainen ei olisi kyennyt mitenkään suuriin rikoksiin, tai niin hän uskoi, ennen kuin tapasi miehen, joka muutti hänen yksinkertaisen elämänsä. Mies oli maan – ehkä koko maailman – menestyneimmän rikollisjärjestön johtaja sekä yksi Kuro Kagen liigan pelätyistä herroista.

Tuolta mieheltä Seth oppi paljon; kuten sen, että menestyäkseen elämässä – niin alamaailmassa kuin rehellisessäkin – oli kerättävä ympärilleen joukko ihmisiä, jotka seisoisivat rinnalla pahimpinakin hetkinä. Vaikka se merkitsisikin sitä, että he tai heidän rakkaansa voisivat menettää henkensä valintansa takia.

 

1. Puvun naamio

Oli hiostavaa, jokaisessa huoneessa pyörivät tuulettimet. Ilmastoinnit valittivat ylikuumenemistaan kenenkään välittämättä niiden vaatimista kahdeksan tunnin työpäivistä ja lakisääteisistä kahvitauoista. Ihmiset pyyhkivät hikeä otsalta ja yrittivät näyttää mahdollisimman raikkailta, vaikka jokaisen vaatteet liimautuivat näkyvästi selkään kiinni ja kainaloita koristivat märät läikät.
“Tuokaa sitä saamarin vettä!” pukumies karjui kiukkuisena puhelimeen ja iski luurin toisen korvaan.
Miksi piti olla niin kuuma? Miksi hänellä piti olla niin tolloja alaisia, etteivät nämä tajunneet tuoda keskellä kuuminta kesää jokaisen käytävänkulmaan kannullista vettä? Puhumattakaan hänen omasta työhuoneestaan!

Pukumies, asianajaja Tanaka Yamato rojahti uupuneena tuolinsa syvimpään koloon huokaisten raskaasti. Mies pyyhkäisi kangasnenäliinalla hiestä kimmeltävää kaljuaan tuulettimen suristessa hyödyttömästi työpöydällä. Miten tällaisessa säässä voi tehdä töitä tai edes johtaa asianajajatoimistoa? Kuinka hän muka pystyisi selvittämään asiakkaansa mahdollisuuksia, kun kuumuus oli sulattaa hänen aivonsa!? Kaljuuntunut asianajaja näki jo silmiensä ohitse vilahtavan mustaa ja punaista jääden miettimään tulta. Kohta varmaan syttyisi tulipaloja pitkin maata ja siitä syntyisi lisää töitä tässä helteessä. Hänen varmaan pitäisi mennä tupakalle – ehkä raikas ulkoilma viilentäisi hänen päätään…

Mies pomppasi nopeasti pystyyn ja ryntäsi huoneensa avonaiselle ovelle ja kurkisti käytävään hissejä kohti.
“Seth-san! Tule käymään täällä, ystäväiseni!” kaljuuntunut huudahti iloisena ja heilautti kättään mustaan pukuun pukeutuneelle miehelle.
Niskasta sidotut pitkät hiukset heilahtivat olan yli nuoren miehen kääntyessä ympäri kohtaamaan johtajansa. Ruskeat lämpimät silmät katsoivat kunnioittavasti ovella seisovaan mieheen mustanpunaistenhiusten korostaessa kalpeata ihoa. Hän oli harvinaisen raikkaan näköinen helteestä huolimatta, mutta tarkkasilmäinen kykeni näkemään hiusrajassa pientä hien kimallusta.
Nuori mies meni Tanakan huoneeseen tämän perässä vilkaistuaan ensin kelloaan, mutta olan kohautuksella unohti hetkeksi kiireensä. Johtajan asia oli varmasti hyvä syy myöhästyä muista töistä.
“Yamato-sama”, Seth kumarsi kohteliaasti pitäen oikealla kädellään tiukasti kiinni salkustaan.
“Halusitte tavata minut.”
Nuorukainen seisoi keskellä toimistohuoneen vihreätä mattoa kohteliaan kaukana työpöydästä ja sen edestä jököttävistä pehmeistä neuvottelutuoleista.
“Istu toki alas”, Tanaka viittasi tuoleihin istuutuen itse pöytänsä taakse.

Seth vilkaisi kahta viininpunaisella kankaalla päällystettyjä tuoleja arvioivasti, mutta istuutui niistä siisteimmälle hymyillen kohteliaasti vanhemman miehen katsellessa häntä. Tummat silmät katsoivat luomien ryppyjen takaa kalpeata ihoa, erikoisesti värjättyjä hiuksia – puhumattakaan hoikasta vartalosta mustan puvun alla. Tämä olisi voinut ikänsä puolesta olla hänen vanhin poikansa, jos hänelle olisi koskaan sellaista suotu työkiireiden takia.
“Mitä elämääsi kuuluu?” Tanaka hymyili tarkkaillessaan nuoren miehen ilmeitä, jotka eivät sanoneet oikeastaan mitään kyseisellä hetkellä.
“Miten sinulla ja Sakura-sanilla menee? Etkös seurustellutkin sen tytön kanssa kahviosta?” pieni, nolostunut virnistys nousi kapeille huulille nuoremman laskiessa katseensa lattiaan samalla, kun poskiin nousi pieni punan hehku.
“Emme me oikeastaan koskaan ehtineet seurustelemaan”, puna-mustahiuksinen mutisi hiljaa toisen katseen alla.
“Kävimme vain muutaman kerran ulkona, mutta ei sen enempää. Meillä ei ollut mitään yhteistä – paitsi syntymävuotemme, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.”
Asianajaja nyökkäsi ymmärtäväisenä, hän oli käynyt läpi tuon saman vaiheen nuorempana useamman kerran ja nyt hän oli yksin. Mies halusi estää nuorempaa kokemasta samaa kohtaloa, joka häntä odotti aamusta iltaan: yksinäisyys.
“Kyllä se siitä”, kaljuuntunut keski-ikäinen lohdutti nojaten pöytäänsä vakavoituen hiukan.
“Katsele vain ympärillesi, maailma on täynnä kaloja.”

Seth nyökkäsi sanomatta enempää, hän vilkaisi kerran kelloaan ja puristi entistä tiukemmin salkkunsa kahvaa sylissään. Häntä hermostutti istua siinä johtajan ja toimiston pääasianajajan edessä ilman mitään kunnollista syytä. Olihan johtaja mukava mies, mutta nuorempaa häiritsi tämän uteleminen. Hänhän oli vain kirjanpitäjä, joka auttoi useissa paperihommissa sihteerin ja tilintarkastajan tapaan…
Ettei Tanaka vain olisi tiennyt hänestä liikaa?
“Seth-san kuule, minulla olisi ihan vakavaakin asiaa…”
“Onko jotain tapahtunut?”
“Itse asiassa on.”
“Mitä? Mihin se liittyy?” Seth nielaisi kuuluvasti.
“Liittyykö se minuun?”
“Osittain, mutta varsinaisesti tähän yritykseen.”

Puna-mustahiuksinen yritti ryhdistäytyä, mutta se tuntui vaikealta toisen synkän katseen alla. Sydän löi kiivaasti miehen pelätessä menettävänsä pian kuulonsa jyskytyksestä. Oliko hän tehnyt virheen? Oliko joku huomannut papereiden olevan väärennettyjä, tai että yritykseltä lähti jatkuvasti pieniä summia tileiltä, vaikka tilitiedot ja kuitit sanoivat muuta? Nuorukainen löysäsi hiukan solmiotaan, joka tuntui kuristavan hänet siihen paikkaan. Ruskeat silmät tapittivat hermostuneena vanhemman miehen ryppyjä sekä huolittelemattomia kulmakarvoja.

Miksei Tanaka voinut vain sanoa, että hän oli jäänyt kiinni? Miksei tämä jo sanonut, että poliisit tulisivat kohta hakemaan hänet ja vankilan kalterit iskeytyisivät hänen kasvojensa eteen kolmen vuoden varkauksista ja petoksista. Hänen 26 vuoden vapaa elämä päättyisi näillä minuuteilla ja mitä hän teki tällä hetkellä? Istui toisen edessä puhumassa seurustelusta! Voisiko huonommin mennä?
Hänen pitäisi paeta, keksiä keino päästä pois johtajan huoneesta…
“Minä jään eläkkeelle”, Tanaka huokaisi murheellisena.

Salkku oli pudota järkytyksestä nuoremman kädestä, mutta hän sai pidettyä sen onnekseen sylissään. Käsi paukahti suojelevasti tummanruskealle nahkakannelle miehen tuskin pysyttyä tuolissaan.
“Anteeksi kuinka?” Seth sai kysyttyä räpyteltyään muutaman kerran hölmistyneenä silmiään.
“Jään eläkkeelle tässä muutaman viikon sisällä, sen lisäksi tässä talossa muuttuu johtoporras. Muutaman suuryrityksen omistava Ishikawa-san on ostanut suurimman osan tämän asianajajatoimiston osakkeista ja hän tuo tänne oman asianajajansa johtoon”, Tanaka kertoi leikkien toisella kädellään minikokoisella haravalla pienen hiekkalaatikon äärellä.
Miestä harmitti yrityksen joutuminen vieraan henkilön käsiin, mutta ei voinut asialle enää mitään. Hän itse oli mennyt myymään omasta osakeosuudestaan kymmenen prosenttia ottamatta lainkaan selville muiden osakkaiden suunnitelmista. Asianajaja oli saanut kuulla vasta eilen tapahtuneesta, eikä kyennyt enää perumaan eläkepäätöstään.

“On ikävää, että olette päättäneet lähteä”, Seth kumarsi rauhoituttuaan hiukan säikähdyksestään.
“Teitä tulee ikävä, toitte tälle yritykselle paljon hyvää mainetta ja kunniaa.”
Vanhempi pukumies hymyili tyytyväisenä toisen sanoista ja kohteliaasta käytöksestä. Kunpa tämä vain olisi ollut hänen poikansa, mitään muuta hän ei olisi voinut toivoa. Silloin hän olisi pitänyt kynsin ja hampain kiinni osakkeistaan ja nostanut nuorukaisen toimiston johtoon.
“Olen pahoillani, Yamato-sama”, puna-mustahiuksinen vilkaisi uudemman kerran vasemmassa ranteessaan tikittävää kelloa.
“Olosuhteiden pakosta minun on nyt mentävä.”
Nuorempi oli nousemassa ylös, mutta Tanaka pysäytti hänet kädellään.
“Odota hetki, Seth-san.”
Pidempi istuutui hämmentyneenä, oliko vielä jotain ikävämpää?
“Ishikawa-san on tulossa tänne muutaman päivän päästä tapaamaan minua ja muita osakkaita muutaman alaisensa kanssa. He tulevat katsomaan yrityksen toimivuuden ja tilat. Toivoisin, että tulisit silloin yhtiökokoukseemme parin asiakirjan kanssa. Tiedät paljon paperiasioista ja kansioista – lisäksi osaat käyttää paremmin tietokonetta kuin minä.”

Silmän vinkaus sai pienen hymyn vaaleamman suupieleen tämän nyökätessä ymmärtäväisesti. Hän oli tottunut vanhimman osakkaan tapoihin ja auttoi tätä usein tietokoneiden ja muiden laitteiden kanssa. Tanaka oli kerran jopa soittanut hänelle keskellä yötä, kun ei ollut saanut kotonaan tietokonetta käyntiin. Asiakirjojen ja tietokonetietämyksen lisäksi hän tunsi jokaiselta osastolta ainakin jonkun – eli oli tietoinen melkein kaikesta, mitä talossa tapahtui. Olihan hänellä toinenkin syy, miksi tiesi yhtä sun toista…
“Tulen tietenkin, Yamato-sama, jos se on toiveenne”, Seth kumarsi kohteliaasti hymyillen.
“Milloin tämä tapaaminen on ja mitä asiakirjoja toivoisitte minun tuovan?”
“En ole täysin varma tarkasta aikataulusta, tällä tai ensi viikolla. Ishikawa-san lupasi soittaa, kun tietää tarkemmin oman aikataulunsa työkiireiden kanssa”, Tanaka jatkoi stressilelunsa kanssa leikkimistä.

“Yhtiöjärjestys olisi hyvä tuoda, en usko, että mitään muuta kaivataan – tuskin se kokous kestää kauaa. Uskoisin Ishikawa-sanin tarkoituksena olevan vain toimistomme silmäily ja muistuttaminen meille muille siitä, kuka nykyään määrää kaapin paikan.”
“Paljonko hän omistaa?”
“57 prosenttia ja parhaimman parkkipaikan.”
Mustat huolitellut kulmakarvat kohosivat hiusrajaan. Tämä oli varsin mielenkiintoinen tapahtuma, mistä sen tiesi mihin suuntaan johtoportaan muutos veisi. Osa osakkaista oli myynyt ilmiselvästi puolet omasta osuudestaan – eivät ilmeisesti olleet tietoisia toistensa liikkeistä.
“Varsin paljon, toivottavasti hän ei vaadi kovin suuria muutoksia toimiston tavoissa”, nuorempi nousi ylös tuoliltaan.
“Voinko mennä? Minun pitäisi käydä sisaryrityksessänne ennen kolmea…”
“Olet ahkera ja luotettava työntekijä”, kaljuuntunut asianajaja hymyili nousten itsekin seisomaan.
“Mene toki, en halua viivytellä sinua – etten saa syytettä työpaikkahäirinnästä.”
Seth naurahti kohteliaasti kuluneelle vitsille ja siirtyi ovelle kumarrettuaan.
“Seth”, Tanakan puhuttelu muoto sai toisen kääntymään hämmentyneenä ympäri.
“Onnea elämään, kyllä sinä vielä jonkun tapaat.”

Puna-mustahiuksinen hymyili hiukan nyökätessään, ennen kuin katosi käytävälle hissien suuntaan. Vastaan tulevat työntekijät tervehtivät nuorukaista hymyillen, mutta muutama vieraileva asiakas tai muu harvoin käyvä työntekijä jäi tuijottamaan kauniin kalpeata ihoa ja erikoisesti värjättyjä pitkiä hiuksia. Oli harvinaista ja omituista, että tyylikkääseen pukuun pukeutunut nuori mies käveli isojen herrojen joukossa kyseisellä hiusten leikkauksella ja värillä. Onneksi tämä oli sentään sitonut ne kiinni niskasta, etteivät kutrit valuneet sekaisin olkapäiden yli. Seth ei jaksanut välittää saamistaan hämmentyneistä ja hiukan epäkohteliaista katseista: Hänellä oli kova kiire metrolle, jotta voisi käydä kotonaan ennen Tanakan sisaryrityksessä vierailua… Vai oliko sekin siirtynyt Ishikawan alaisuuteen?
Hississä, matkustaessaan ensimmäiseen kerrokseen, nuorukainen mietti uutta tilannetta. Hänen uusi johtajansa tulisi olemaan joku vieras asianajaja, mutta virallisesti Ishikawa, mikäli tämä antaisi hänen jatkaa työtään.

Kalpeaihoinen kurtisti sileätä otsaansa, uusi johtaja saattaisi tuoda ongelmia. Hänen olisi oltava entistä varovaisempi tehdessään töitä. Uusilla omistajilla ja näiden verikoirilla oli pieni taipumus olla hyvin epäileviä itselleen uusien työntekijöiden suhteen, vaikka nämä olisivat työskennelleet talossa useita vuosia aikaisemmin. Hissin ovet avautuivat ensimmäisessä kerroksessa suoralla reitillä ulko-oville kirjanpitäjän astuessa pienestä ja hyvin kuumasta kopperosta ulos pyyhkäisten hikivanan ohimoltaan. Mietteissään tulevaa johtoporrasta hän jatkoi matkaansa, eikä meinannut kuulla kevyttä huudahdusta.
“Miyagi-san!” terävä naisen ääni sai viimein Sethin katsomaan alakerran pieneen kahvilaan, josta pieni pyylevä nainen kipitti kovalla vauhdilla kantaen vaaleanruskeata chihuahua sylissään.

Puna-mustahiuksinen nuorukainen pysähtyi kumartaen kohteliaasti yhden toimiston osakkaan vaimolle.
“Fujiwara-san, olettepa viehättävä tänään – kuten aina.”
“Oikein paljon kiitoksia kauniista sanoistanne, Miyagi-san, ja anteeksi, että häiritsen teitä”, hiukan harmaantunut rouva Fujiwara rapsutti hermostuneena pitkäkarvaista koiraansa, joka irvisteli vihamielisesti nuorelle miehelle.
“Hachi, käyttäydy kunnolla.”
“Kuinka voin auttaa teitä, Fujiwara-san?” Seth hymyili ystävällisesti, vaikka mulkoili salaa räksyttävää rakkia, joka halusi ilmiselvästi repiä hänen kasvonsa riekaleiksi.
“Onko Yamato-sama kertonut teille uutisia?” jakkupukuun pukeutunut nainen kysyi hermostuneena.
“Hän kertoi minulle hetki sitten, että eräällä Ishikawa-sanilla on nykyään osake-enemmistö yrityksestänne – sisaryrityksestä en tiedä.”
“Hyvä, että tiedät siitä. Milloin yhtiökokous pidetään? Mieheni ei suostu kertomaan…”

“Yamato-sama ei ollut itse aivan varma päivämäärästä, mutta hän sanoi kokouksen olevan viimeistään ensiviikolla ja ilmoittavansa tarkemmin sitten myöhemmin.”
“Kuinka hän voi? Olen ollut mieheni kanssa huolissani eilisestä asti, koska tämä toimisto on aina ollut niin tärkeä Yamato-samalle – kuin oma lapsi.”
“Ymmärrän huolenne, Fujiwara-san, olen itsekin huolissani toimistosta sekä Yamato-samasta, mutta uskoisin hänen kuitenkin ottavan asian hyvin. Minua huolestuttaa enemmän se, etten tiedä tarkalleen, kuka ja millainen tämä Ishikawa-san on.”
“Ehkä minä voin auttaa siinä”, rouva tyrkkäsi koiransa hämmentyneen nuorukaisen syliin, ennen kuin ryhtyi kaivamaan jotain suuresta käsilaukustaan.
Chihuahua ehti puremaan kipeästi miestä kädestä, ennen kuin tämä onnistui ottamaan eläimen päästä hellän, mutta samalla lujaan otteeseen pidellen samalla tiukasti salkustaan kiinni. Koira murisi vihaisesti kirjanpitäjän piilottaessa kivun irvistyksensä teennäiseen hymyyn. Räksyttävän rakin emäntä ei tuntunut huomaavan lemmikkinsä kiukkua tai nuoremman miehen vähemmän hienovaraista otetta eläimen pään ympäriltä. Rouva vain huokaili kaivaessaan laukkuaan:
“Olen ihan varma, että laitoin ne tänne jonnekin…”

Lopulta nainen onnistui löytämään etsimänsä, koska heilautti voitonriemuisena pienen paperinipun auki.
“Tässähän ne ovat”, rouva otti kullannuppunsa takaisin syliinsä, minkä jälkeen ojensi nipun Sethille.
“Ehdin tänä aamuna tutkimaan hiukan internetiä ja löysin muutaman jutun, joissa puhuttiin Ishikawa-sanista. Voihan kyseessä olla eri mies, mutta joku noista voi olla hakemamme.”
“Kiitos, Fujiwara-san”, tilitarkistaja otti saamansa paperit itselleen laittamatta niitä kuitenkaan salkkuunsa, vaan – naisen hämmennykseksi – taskuunsa.
“Tutkin niitä heti, kun saan tilaisuuden.”
“Oikein paljon kiitoksia, Miyagi-san”, rouva hymyili huojentuneena.
“Tiesin, että voisin luottaa sinuun – Yamato-sama on aina kehunut sinua luotettavaksi mieheksi.”
Seth ei sanonut mitään, mutta kumarsi syvään hiukan nolostuneena, ennen kuin jatkoi matkaansa.
“Miyagi-san?” naisen varovainen ääni sai miehen kuitenkin pysähtymään jälleen.
“Pidättehän huolta Yamato-samasta?”
Puna-mustahiuksinen hymyili ystävällisesti nyökätessään. Harmaantunut rouva hymyili aurinkoisesti ja palasi takaisin kahvilaan nauttimaan kullannuppunsa kanssa leivoksesta, joka oli jäänyt heiltä kesken.

Nuori pukumies jatkoi matkaansa ulos oven avautuessa automaattisesti hänen edestään. Kaduilla oli paljon väkeä kuumuudesta huolimatta. Ilma tuntui seisovan autojen ja muiden saasteiden leijaillessa Osakan kaupungin yllä. Ihmiset viuhtoivat lehdillä ja viuhkoilla kasvoilleen pientä ilman virettä, mutta sekään ei helpottanut oloa. Nuoret olivat pukeutuneet lyhyihin shortseihin ja kietaisuhameisiin. Vain jotkut jaksoivat olla uskollisia gootti, heavy tai Lolita tyylilleen, mutta he istuivatkin tiiviisti varjoissa kitaten muovipulloista vettä. Sethkin oli kuumissaan, mutta hän ei aikonut vaivautua löyhyttämään itseään millään tai edes ostamaan kioskista pullotettua vettä. Mies kipaisi ainoastaan pieneen apteekkiin hakemaan itselleen desinfiointiainetta – ei sitä koskaan tiennyt, mitä sen rakin hampaissa oli käynyt. Onneksi hänellä oli jäykkäkouristusrokote vielä voimassa, mutta senkin voisi käydä uusimassa varmuuden vuoksi.

Rivakasti puna-mustahiuksinen laskeutui eräät portaat alas metrotunneleihin, joissa meni odottamaan länteen vievälle laiturille. Asianajajatoimiston sisaryritys sijaitsi Osakan itäosissa, mutta sinne mies ei ollut vielä menossa. Hänen olisi käytävä ensin kotonaan vaihtamassa hikiset vaatteensa puhtaisiin, sen lisäksi hän voisi syödä lounaan siellä ja jättää samalla muutaman tärkeän tavaran talteen.

Harmaa metro huristi laiturille Sethin noustessa kyytiin vilauttaen kuukausikorttiaan lippuautomaatin koodinlukijalle. Vihreän valon sytyttyä kortin hyväksynnän merkiksi, mies istuutui lähimmälle penkille nostaen salkkunsa syliinsä. Rouva Fujiwaran tulostamat paperit rapisivat taskussa nuorukaisen kaivaessa niitä esille. Ruskeat silmät selailivat läpi tulostetut lehtijutut, mutta harmikseen kirjanpitäjä ei löytänyt niistä yhtäkään kuvaa yrityksen uudesta osake-enemmistön omistajasta. Huokaisten syvää puna-mustahiuksinen ryhtyi lukemaan tarkemmin tekstiä hämmentyen entisestään painettujen sanojen siirtyessä silmien kautta hänen aivoihinsa.

Vanhemmissa uutisaiheissa kerrottiin Ishikawa Yoshikista, mutta myöhemmin tätä kutsuttiin vain sukunimellä. Herra oli ilmeisesti jonkin sortin miljonääri – vähintään. Tämä omisti Osakan menestyneimmän ja koko Japanin viidenneksi tunnetuimman rakennusyhtiön. Miehen nimen alla kulki myös useampi kauppaketju ja viimeisimpien vuosien aikana kilpailukykyinen muotitalo, jonka vaatteet olivat tunnettuja erilaisista tyyleistä. Kaikista menestynein yritys, jonka nimi onnistui salpaamaan nuoren miehen hengityksen, oli maailmanlaajuisesti tunnettu megaluokan yhtiö. Ishikawa oli tunnetun tietotekniikan sun muun valmistajan Saikikerin enemmistöosakas. Sethin kannettavan oli Saikikerin tekemä!
Miksi yksi maailman menestyneimmistä liikemiehistä oli kiinnostunut Tanakan asianajajatoimistosta? Olihan yrityksellä hyvä maine, mutta se oli varsin pieni verrattuna moneen muuhun…
Mitä Ishikawa oikeastaan halusi?

----------

Huokaisten helpotuksesta Seth astui pienen eteisen hämärään. Hän lisäsi hiukan ilmastoinnin tehoa, mutta ei kovinkaan paljon. Kokemuksen tuoman viisauden kautta mies tiesi täysillä pauhaavan laitteen vain nostavan lämpötilaa asunnossa, jossa oli jo valmiiksi hirvittävän kuuma. Kirjanpitäjä heitti avaimensa rennosti eteisen pienelle puhelinpöydälle riisuessaan kenkänsä.
Availlen tummansinistä solmiotaan nuorukainen käveli siistien, mutta hiukan pölyisten huoneiden läpi talon perälle makuuhuoneeseen.

Vaaleatapettinen asunto oli kuulunut Sethin vanhemmilleen, mutta nämä olivat kuolleet yli viisi vuotta sitten Euroopassa tapahtuneissa pommi-iskuissa – varsin ikävä tapa lopettaa rantaloma, jossa juhlittiin vanhaa hääpäivää.
Kirjanpitäjäksi opiskeleva nuori mies oli asettunut vanhempiensa vastaostettuun pieneen taloon, koska se oli sijainnut sopivan lähellä, samalla kuitenkin riittävän kaukana keskustasta. Kaikki huonekalut olivat täsmälleen samat, mitkä hänen vanhempansa olivat hankkineet – ne sijaitsivat jopa täsmälleen niille sijoitetuilla paikoilla. Miksi puna-mustahiuksinen olisi siirrellyt tai vaihtanut niitä, kun kyseisistä huonekaluista ei ollut mitään haittaa? Harvoin hän kotona viihtyikään, viimeiset kuukaudet työ oli vienyt kaiken ajan, ettei päässyt asuntoonsa muulloin, kuin öisin. Tänään oli harvinaisen rento päivä – kiitos helteen.

Makuuhuoneessa mies nosti salkkunsa vuoteelleen, jonka oli muuttaessaan sentään vaihtanut, avaten pienillä napsahduksilla lukkojärjestelmän. Sisältä paljastui kirjoitettuja papereita, pieniä kansioita ja muovitaskuja täynnä lisää paperia. Kannen pienissä taskuissa oli muutama kuulakärki kynä seuranaan tavallinen lyijykynä laskimen ja pienen lehtiön kanssa. Kalpea käsi nosteli papereita salkusta kapeiden huulten hymyillessä itsekseen. Silmiin ilmestyi pieni pilke, kun papereiden alta löytyi hänen pieni saaliinsa: yksi hyvin paksu lompakko, sormus ja – kaikista tärkein – aito Rolex-kello. Ruskeat silmät katselivat innostuneina Sethin nostaessa mustassa nahkaremmissä tikittävän kellon paremmin nähtäväksi. Hän ei osannut arvioida sen arvoa, mutta taloudesta perillä olevana tiesi Rolexien olevan hyvin kalliita. Yksi hyväkuntoinen rannekello saattoi maksaa kymmeniä tuhansia jenejä – ellei jopa enemmän. Ei mikään huono saalis siis.

Puna-mustahiuksinen otti varastamansa esineet ja siirsi ne lukolliseen laatikkoon, hän tutkisi niitä tarkemmin myöhemmin – erityisesti kelloa. Huokaisten syvää mies kuoriutui hikisistä vaatteistaan mielen karkaillessa Rolexin lumouksesta kylmän raikkaaseen suihkuun. Vaatteet hän heitti hajamielisenä pyykkikoriin, joka huusi tyhjennystä sukan pudotessa lattialle kauluspaidan kanssa muiden vaatteiden tovereiksi, mutta siitä kirjanpitäjä ei jaksanut välittää. Hän pesisi ne sitten joskus myöhemmin, kuten aina.
Mies liu’utti suihkukaapin oven auki ja vilahti sen sisälle kylmän lattian nostattaessa väreitä pitkin selkää. Vaalea käsi väänsi hanan auki viileän suihkun lyödessä veden pisarat nuorukaisen kasvoille. Silmät suljettuina Seth nautti veden kosketuksesta kuumalla ihollaan, kädet pesivät vartaloa pyörivin liikkein tämän ottaessa pesukorista kylpysaippuan. Mielessään ruskeasilmäinen toivoi, että olisi voinut nauttia kylvyn tuomasta raikkaudesta, mutta ammetta hänellä ei ollut. Kylpemistä varten olisi mentävä julkiseen kylpylään, jossa nuorukainen harvoin viihtyi. Suihku sai toimittaa välttämättömyyden.
Siinä pestessään itseään, puna-mustahiuksisen mieleen palautuivat Rolex ja Ishikawa. Mies huokaisi raskaasti, hänen taipumaton tarpeensa varastaa saattaisi hänet vielä ongelmiin. Hänen olisi lopetettava tämä tapa, ennen kuin jäisi kiinni. Mielellään ennen Ishikawan astumista yrityksen remmeihin.

Suihkusaippuan laventelin tuoksu sai kirjanpitäjän kuitenkin katoamaan aiheuttamistaan huolista. Mieli vajosi muihin ajatuksiin, jotka eivät olleet kuitenkaan kovin lohdullisia. Vartalo kaipasi jonkun toisen käsiä vaahdottamaan suihkusaippuaa, niska kaipasi helliä suudelmia hieronnan kanssa. Seth kaipasi jotakuta vierelleen – ei ketään erityistä. Hän vain halusi jonkun, jonka kanssa voisi riemuita pienistä varkauksistaan. Olisi ihanaa, jos olisi joku, joka odottaisi häntä raskaan työpäivän jälkeen ja keksisi piristettä, kun maailma löisi. Mies antoi sormiensa mennä hiusten läpi, pakotti mielen palaamaan takaisin tähän maailmaan ja hetkeen. Ei hän kauaa voisi kotonaan suihkussa seistä, vielä olisi töitä tehtävänä ja hyvällä tuurilla hän ehtisi tänään tekemään muutakin, kuin töitä. Ehkä katsomaan hyvän elokuvan – tänään televisiosta pitäisi tulla Seitsemän samuraita.

Rentoutuneen viileänä puna-mustahiuksinen astui ulos suihkusta ottaen pyyhkeen koukusta. Itsekseen hyräillen kirjanpitäjä siirtyi takaisin makuuhuoneeseensa vaatekaapille valitsemaan puhtaat vaatteet. Siinä miettiessään, minkä solmion laittaisi vaaleansinisen kauluspaidan kanssa tummansinisen puvun seurana, sängyn päältä kuului muutaman kerran toistuva viestiääni. Pyyhe lanteillaan Seth hyppäsi vuoteelleen hiusten lentäessä silmilleen. Kepeällä huitaisulla hän sai villinä roikkuvat kutrinsa hiukan sivuun avatessaan kännykkänsä näppäinlukkoa lukeakseen saamansa viestin. Hymy kohosi kalpeille kasvoille hänen lukiessaan saamansa ilmoituksen, joka sopi liiankin hyvin lähettäjäänsä.

“En tiedä muistatko vielä minua – erittäin komeata ja huumorintajuista ystävääsi, joka miettii, että luetko tätä kiven sisällä vai haudan kolossa. Olitpa sitten mustavalkoraidallisessa puvussa (joka muuten pukisi sinua erinomaisesti) tai haudassa (minkä voisi päätellä ihostasi), haluan joskus nähdäkin sinua. Tule tänä iltana Gratteriin tai minä lupaan, että tulemme viettämään yhteisen viikon samassa hotellihuoneessa jossain kaukana. Valinta on sinun – minullehan käy kumpikin vaihtoehto. ^^_v”

Lähettäjä ei voinut olla kukaan muu kuin eräs tuttuakin tutumpi baarimikko, joka tiesi kaiken sen, mitä tapahtui kaupungissa – oli se sitten alamaailman tietoa tai iltapäivälehtien otsikoissa. Viesti kannatti ottaa vakavasti, koska vaaleahiuksinen vitsiniekka ei ottanut kuuleviin korviinsa kieltävää vastausta. Nimittäin Sethin hyvä ystävä Suzuki Akira.
Reita.

Notes:

Selityksiä:

* Etunimi-san = kohteliasta puhuttelua, eräänlaista herroittelua tai rouvittelua. Käytetään saman "tasoisista" henkilöistä yleensä ja hiukan tuntemmattomista, jotka eivät kuulu lähipiiriin
* Etunimi-sama = kohteliampaa herroittelua (tai rouvittelua), kuin etunimi-san käyttö, tuttavallisempaa kuin sukunimi-san
* Sukunimi-san = kohteliasta herroittelua (sama kuin edellisissä), vähemmän tuttavallista kuin etunimi-san. Käytetään saman arvoisista ja vähemmän tunnetuista henkilöistä
* Yhtiöjärjestyksessä on kaikki tarvittava tieto tiivistettynä, mm. Säännöt, yhtiökokousten järjestelyt ja sun muuta
* Pelkän etunimen käyttö on oikeutettu läheisille ystäville ja perheen jäsenille sekä niille, joita on pyydetty sinuttelemaan. Tässä kohdassa Tanaka käytti Sethin nimeä varsin uskaliaasti (ja ehkä hiukan epäkohteliasta joidenkin mielestä), vaikka Seth onkin hänen läheinen alaisensa
* Sethin nimi on tarinassa Miyagi Seth (ei mene Japanin nimisääntöjen mukaan, mutta saa kelvata. En tiedä Moi dix Moisin laulajan oikeata nimeä vieläkään)
* Viimeisin "" juttujen välissä oli siis suora viesti. Minun kielelläni ^^_v on sama kuin "victory!" (voisin kyllä etsiä, miten japanilaiset tekisivät sen oikeasti, mutta pitäydyn alkuperäisessä nostalgiasyistä

Chapter 2: Tanssin täyteinen ilta

2. Tanssin täyteinen ilta

Hiuslakan haju täytti pienen asunnon tukehduttaen hämähäkit ja muut hyönteiset, mutta sitä nuorukainen ei huomannut – hän oli jo tottunut siihen. Oikeastaan hän ei haistanut mitään tai sitten vain oli liian innoissaan tulevasta illasta. Siitä oli pitkä aika, kun Seth tapasi viimeksi Reitan.
Kalpeaihoinen hymyili peilikuvalleen sinisen piilolinssin tervehtiessä kuvajaistaan. Hänen toinen silmänsä oli edelleen ruskea, mutta ei hän siihen tarvinnutkaan väriä muuttavaa piilolinssiä. Sen päälle tulisi jotain muuta.

Puna-mustahiuksinen pöyhi kutrejaan latvoista, lisäsi lakkaa ja muotoilu geeliä vaahdon kanssa. Lompakko kauhisteli tököttien valtavaa määrää, mutta mieli pyyhki rahahuolet mielestään. Jos tulisi kiperä tilanne, hän voisi myydä varastamaansa tavaraa jossain baarissa. Mies virnisti tyytyväisenä saadessaan hiuksen mieleiseen kampaukseen, ne näyttivät paljon tuuheammilta ja samalla erikoisimmalta. Hän oli melkein valmis.

Kädet ottivat pienen kivipuuterin kylpyhuoneen pöydältä sormien ottaessa puuterihuiskun tottuneesti käteensä. Varovaisesti mies lisäsi kasvoilleen hiukan kalpeutta tarkistaen kapeiksi nypittyjen kulmakarvojensa kunnon. Yhtäkään ylimääräistä karvaa ei löytynyt väärästä paikasta puuterin laskeutuessa takaisin pöydälle. Itsekseen naurahtaen Seth puki päällensä asusteensa viimeisen osan. Nauhat sidottiin ketterästi pienen hyräilyn myötä, kunnes nuorukainen vilkaisi itseään vielä kerran kuvajaistaan, yhden silmät iskiessä hänelle. Kukaan ei voisi tunnistaa häntä, ei edes Tanaka. Kuka kuvittelisi sivistyneen kirjanpitäjän pukeutuvan nuorisojengiläisen tapaan nahkaan ja erilaisin ketjuihin niittien kera varustettuihin vaatteisiin? Kuinka moni työtoveri voisi yhdistää pukumiesten massaan sekoittuvan miehen silmälappuseen juhliaan? Ei yksinkertaisesti kukaan.

Ripein askelin Seth kulki kotinsa läpi muistuttaen itselleen, ettei saisi valvoa pitkään: huomenna olisi jälleen työpäivä. Varmistettuaan lompakkonsa ja kännykkänsä olinpaikan taskussaan, Seth astui hiljaa kerrostalon käytävälle toivoen mielessään, ettei kohtaisi muita talon asukkaita. Näiden kysymykset moittivien katseiden kera olivat epämiellyttäviä, vaikka hän oli onnistunut huijaamaan muutamia sanomalla olevansa Miyagi Sethin veli.

Illasta innostuneena nuorukainen ei kuitenkaan jaksanut odottaa neljänteen kerrokseen hissiä, jossa hän joutuisi luultavammin kohtaamaan jonkun talon asukkaista. Hypellen kahdet porrasaskeleet kerralla alas, puna-mustahiuksinen rallatteli itsekseen jotain vanhaa hittiä. Matka ensimmäiseen kerrokseen ei kestänyt kauaa pitkäjalkaiselta mieheltä pitkän hihattoman takin helman hipaistessa jokaista porrasaskelmaa. Edes karhea matto ulko-oven edessä ei saanut miehen vauhtia hidastumaan tämän astuessa pimenevään iltaan puhkuen tarmoa ja riemua. Hän tuskin malttoi odottaa sitä, että pääsisi kertomaan ystävälleen varastamastaan kellosta!

----------

Musiikki kuului kadulle asti Sethin maksaessa Gratterin oven suussa pienen sisäänpääsymaksun ovimiehen nyökätessä hänelle pienen tervehdyksen. Baarissa oli paljon väkeä nuorukaisen luikahtaessa aina sopivan ihmisvälin löytäessään kohti baaritiskiä vahtien tiiviisti taskujaan.

Gratteri ei ollut mikä tahansa baari, vaan kaikkea muuta. Se oli Osakan rikollisten lempibaari – kaikki tiesivät paikan, jossa kävivät kaikki silmäänpistäviä herroja myöten. Tottahan toki joukkoon oli eksynyt muutama epäonninen, rehellinen kansalainen, jotka eivät osanneet vahtia tavaroitaan kovin hyvin, mutta se oli heidän murheensa. Tanssilattialla pyöri ihmisiä naisten iskiessä miehiä ja päinvastoin. Seinien viereisissä tuoleissa oli joukoittain ihmisiä katsomassa tanssijoita vihellellen ja huudellen loukkauksia toisilleen. Yhdessä nurkassa syntyi jopa pieni tappelu, johon puututtiin ennen veisten esiin tuloa. Jotkut hieroivat kauppaa, luultavasti huumeista ja jotkut yrittivät juoda toisiaan pöydän alle. Suurilla penkeillä makasi suutelevia nuoria, jotka hivuttivat toisiltaan jo vaatteitaan, mutta tämäkään ei ollut uutta Sethille tai muillekaan baarissa olioille: Gratteri – se oli yleinen vastaus melkein mihin tahansa kummalliseen tai erikoiseen, mitä ei voinut tapahtua normaaleissa baareissa. Siksi puna-mustahiuksinen viihtyikin baarissa, se oli täynnä elämää, jossa ei tarvinnut välittää normeista ja muista rutiininomaisesti. Lisäksi Gratterissa työskenteli hänelle erittäin läheinen ystävä.

“Seth!” kuului huuto baaritiskin toiselta puolelta silmälappusen päästessä korkeille baarituoleille.
“Sinä tulit”, vaaleahiuksinen mies tervehti hymyillen kaataessaan olutta eräälle asiakkaalle valtavaan tuoppiin.
“Vaikka toivoinkin sitä hotellihuonetta.”
Tummat silmät pilkistivät pitkien vaaleiden otsahiusten takaa, jotka pitenivät nenää kohti. Pisimmät hiukset ulottuivat leukaan asti tummien hiusten näkyessä niskassa olevien vaaleiden kutrien takaa miehen liikkuessa ketterästi paikasta toiseen.
“Sen arvasin”, Seth naurahti nojaten baaritiskiin.
“Siksi tulinkin tänne tänään.”
“Ilkeätä”, Reita ojensi oluen eräälle asiakkaalle ja siirtyi ystävänsä puoleen.
“Mutta on meillä muitakin vaihtoehtoja”, lihaksikkaat kädet ottivat tukea puupinnasta miehen kumartuessa eteenpäin.
“Voimme lukittautua takahuoneeseen ainakin tunniksi. Siellä oleva pöytä on aika hutera, mutta kyllä sekin kelpaa paremman puutteessa.”
Kalpeampi näytti kieltään ehdottelijalle, tätä se oli ollut aina. Vaaleampi kehitti kieroja vitsejään, jotka eivät tosin olleet oikeita vitsejä.
“Seth-pieni, olet katsonut aivan liikaa merirosvoelokuvia”, baarimikko huokaisi koskettaen sormellaan mustaa silmälappua.
“Miksi ihmeessä sinä käytät tuota lappua?”
“Samasta syystä, kun sinä käytät liian pientä yskämaskia nenäsi päällä”, kalpeampi virnisti ivallisesti.
“Yskämaski!?” Reita melkein kiljaisi käsien tarrautuessa kauhistuneena poskistaan.
“Tämä on kuule kallista intialaista silkkiä! Älä hauku liinaani!”
Seth purskahti huvittuneeseen nauruun toisen yhtyessä siihen.

“Reita!” kauempaa baaritiskiltä kuului karhea karjunta.
“Lopeta miesten iskeminen ja tee töitä! En minä sinulle naimisesta maksa!”
“Kunpa maksaisitkin!” vaaleahiuksinen karjaisi takaisin.
“Ja minähän vain palvelen asiakasta, joten älä valita!”
Baarimikko kääntyi takaisin ystävänsä puoleen hymyillen perusmallin hymyä.
“Mitä herralle saisi olla?”
“Miten olisi martini?” puna-mustahiuksinen astui mukaan leikkiin.
“Valitan, loppunut, mutta minulla olisi jotain… maukkaampaa”, vaaleampi iski silmää flirttailevasti.
“Sitten otan sen tavallisen, armas puutteessa oleva ystäväni”, silmälappuinen näytti kieltään toisen dramaattiselle voihkaisulle.
“Makuaistisi turtuu pian olemattomiin”, Reita protestoi.
“Milloin sinä kokeilet minun erikoisuuttani?”
“Heti, kun kenenkään ei tarvitse mennä siitä hyvästä vatsahuuhteluun.”
“Tuo oli ilkeätä.”
“Oliko?”
“Kyllä, leikkasit minuun syvän haavan – vuodan kuiviin!”
“Voi sinua, pitäisikö minun puhdistaa haavasi?”
“Kyllä kiitos, mutta ole hellä!”
“Heti, kun sinä lopetat pelleilysi.”
“Kuka tässä pelleilee?”

Seth pyöräytti silmäänsä ravistellessaan päätä. Vaaleampi ei koskaan muuttuisi – onneksi. Tämä nimittäin oli hänelle hyvin läheinen. Ainoa, kenelle voisi kertoa pienistä varkauksistaan.
“Pieni hetki, Seth-kulta”, baarimikko virnisti ottaessaan tiskin takaa muutaman pullon.
“Saat kohta kertoa kuulumistasi – haluan tietää, miksi et ole tullut tapaamaan minua pitkään aikaan!”
Sininen silmä tarkkaili lihaksikkaita ja ketteriä käsiä, jotka pyörittelivät lasipulloja taitavasti silmän määritellessä sopivat määrät milloin mitäkin juomaa tehden niistä erikoisen kokonaisuuden pullojen vaihtuessa tiuhaa tahtia. Puna-mustahiuksisen oli vaikea uskoa, että vanhempi osasi täydellisesti määrittää riittävän määrän juomia pelkällä vilkaisulla, mutta se johtui luultavasti vuosien saatossa tulleesta kokemuksesta.

“Ole hyvä”, Reita ojensi suuren lasin niiskauttaen kuuluvasti.
“Kun et kerran luota minun omiin resepteihini.”
“Kiitos, Reita”, Seth nosti lasin kapeille huulilleen.
“Ehkä sinä vielä joskus harjaannut tarpeeksi taitavaksi makuhermoilleni.”
“Harjaantumisesta puheen ollen”, nenärättinen kumartui eteenpäin vaaleiden hiusten melkein koskettaessa kalpeata ihoa.
“Miten sinun harjaantumisesi on edistynyt? Kai sinä olet sentään harjoitellut, koska muussa tapauksessa epäilen sinun pettävän minua toisessa baarissa toisen baarimikon kanssa.”
Pienet väreet kulkivat pitkin kalpeamman selkää, eikä hän ollut täysin varma sen aiheuttajasta. Oliko se vaaleamman matala kuiskaus, vai tämän kasvojen läheisyys? Vai tuliko avonaisesta ovesta kylmää ilmaa sisälle?

“Varsin hyvin, ystäväiseni”, puna-mustahiuksinen perääntyi muutaman sentin taaemmaksi, mutta pysytteli silti kuiskaus etäisyyden päässä.
“Onnistuin tänään varastamaan erään asiakkaan Rolexin.”
Virnistys kirkasti baarimikon kasvot tämän kallistaessaan epäuskoisesti päätään.
“Taidat liioitella.”
“En liioittele – aivan oikea Rolex.”
“Oletko vienyt sitä minnekään, jossa sen arvo ja merkki tarkistettaisiin?”
“Kyllä minulla on vielä silmät päässäni.”
“Minun silmissäni sinulla on vain yksi silmä.”
“Etkö sinä usko minua?”
“En minä sanonut, etten uskoisi. Tiedän vain sen, että nykyään liikkuu paljon väärennöksiä.”
“Minä tuon sen sinulle seuraavan kerran näytille.”
“Sehän tarkoittaa sitten toisia treffejä!”

Seth purskahti juomaansa toisen riemun huudahdukselle. Hänestä todella tuntui, että hänen ystävänsä oli pahasti puutteessa.
“Miten muuten töissä? Et ole jäänyt vieläkään kiinni?” Reita katsoi syvälle toisen siniseen silmään.
Nuorempi ravisti hiukan päätään.
“En ainakaan vielä, mutta jään ehkä kohta.”
Surullinen huokaisu sai vaaleamman kohottamaan kulmiaan vakavoituneena. Kaikki ei ilmeisesti ollut kovin hyvin.
“Onko jotain tapahtunut?” vahva käsi laskeutui lohduttavan tukevasti kalpeamman käden päälle.
“Ei mitään sellaista, mitä kuvittelet”, puna-mustahiuksinen hymyili hiukan kiitollisena vanhemman ystävyydestä.
“Työpaikallani vain muuttui johtoporras, mikä merkitsee sitä, että minulle tulee uusi palkanmaksaja ja esimies. Hiukan hermostuttaa tämä muutos, koska pelkään heidän huomaavan, että vien toimistolta jatkuvasti pieniä summia rahaa.”
“Ymmärrän huolesi”, baarimikko hymyili takaisin lempeästi.
“Mutta sitä minä en ymmärrä, mikset tee kunnon tyhjennystä.”
Hämmentyneenä Seth katsoi Reitan kasvoja.
“Sinun kannattaisi viedä kaikki se, mikä on mahdollista, ja paeta kanssani jonnekin kauas”, nenärättinen hymyili viettelevää hymyään.
“Miten olisi kuherruskuukausi Havaijilla?”

Ennen kuin puna-mustahiuksinen ehti tehdä mitään, baarimikko nojautui eteenpäin estäen kädellään toisen kättä vetäytymästä. Heidän nenänsä koskettivat hennosti toisiaan tummien silmien katsoessa sinisen piilolinssin läpi tiiviisti.
“Eikö se olisi mukavaa?” matala kehräys säpsähdytti nuoremman.
“Hiekkarantoja… Palmuja… Lämmintä vettä… Pienet auringonvarjot juomissa… Vain me kaksi… Ei olisi normeja tai mitään muutakaan, jotka käskisivät käyttäytymään tietyllä tavalla… Etkö nauttisi siitä?”

Lämpimän kiihkeä katse sai puna-mustahiuksisen nieleskelemään. Ajatus tuntui houkuttelevalta – hyvin houkuttelevalta totta puhuakseen. Olisi mukavaa irrottautua huolistaan ja muista edes hetkeksi, olla vain ja nauttia olostaan jossain kaukana. Reitan kanssa hänellä olisi varmasti hauskaa…
Miehen mietteet näkyivät ilmeisesti kalpeista kasvoistaan, koska vaaleamman huulille nousi tietäväinen hymy kallistaessaan hiukan päätään. Pehmeät huulet lähestyivät, mutta Seth ei liikahtanutkaan toisen vahvan otteen takia. Hän ei tiennyt lainkaan, olisiko pitänyt tulla vastaan vai torjua. Hän ei kyennyt enempää miettimään, koska tunsi toisen lämpimän hengityksen huulillaan silmän sulkeutuessa hermostuneena.

“REITA!” terävä karjaisu läheltä sai silmälappusen melkein putoamaan tuoliltaan vaaleamman muksahtaessa tyylittömästi baaritiskin päälle.
“Minä en maksa turhasta lässytyksestä!” karheaääninen paksu mies mulkoili vihaisesti muiden baarimikkojen tyrskähdellessä takanaan nenärättisen myrtyneelle ilmeelle.
Jalka taputti maahan kiukkuisena tahtia pienten sian silmien tuijottaessa vihaisensa kaksikkoa.
“Nyt se pullo käteen ja töihin! Viihdytä edes hiukan asiakkaita, ennen kuin he nukahtavat!”
“Aina kaikki ilo viedään”, vaalea baarimikko mutisi synkästi, mutta kääntyi hiukan nolostuneeseen ystäväänsä.
“Muista tuo äskeinen – jatkamme kohta”, Reita iski silmää napatessaan muutaman pullon kaapista ja meni työtovereidensa luokse.

Ravistellen pienesti päätään Seth huokaisi syvään. Kyllä hän oli aina tiennyt ystävänsä olevan flirtti, mutta tuo tuntui olevan liikaa hänen sydän paralleen. Se löi kiivaasti, kuin aikoisi hajottaa läsnäolijoiden korvat.
Ei vanhempi ollut koskaan ennen tehnyt tuollaista. Olihan tämä ennenkin puhunut matkoista ja kuherruskuukausista, muttei ikinä tuolla tavalla. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun nenärättinen yritti suudella häntä ja jokin kertoi, ettei se jäisi viimeiseksi. Eri asia oli, halusiko kalpeampi sitä?

Aplodit ja riemun kiljaisut herättivät kirjanpitäjän mietteistään hänen vilkaistessa kauemmas tiskille. Leveä hymy valtasi kapeat huulet pienen naurahduksen karatessaan ilmaan. Näky oli hauska, mutta samalla uskomattoman kiihottava. Reita oli hypännyt baaritiskin päälle tanssahdellen ketterästi ympäriinsä viinapullojen kilistessä käsissään. Muut baarimikot iskivät tiskille pieniä laseja hänen jalkojensa jäljessä vaaleamman kävellessä kauemmas ystävästään keinuttaen leikkisästi lanteitaan. Asiakkaat vislasivat ja huusivat kommenttejaan, jotka käskivät tämän strippaamaan. Naiset huokailivat lihaksikaan notkean miehen perään ja useat miehet, jotka tiesivät nenärättisen todellisen mieltymykseen, huusivat ehdottelujaan. Baarimikko flirttaili heille tanssinsa lomasta antaen väen ihailla notkeata kehoaan. Kevyt pyörähdys sai Sethin punastumaan, hänen ystävänsä osasi tanssia harvinaisen hyvin jopa miesten mittapuulla. Tämä olisi tienannut uskomattoman hyvin tankotanssijana.

Reita virnisti tietävästi ystävälleen pyöritellen lantiotaan viettelevästi. Hän halusi toisen katsovan. Tahtoi toisen ymmärtävän, mitä kannatti katsella ja odottaa. Kevyillä askeleilla mies tanssi baaritiskiä pitkin takaisin puna-mustahiuksista kohti kaadellen juomia pieniin laseihin asiakkaiden kiljuessa lisää. Viimeisimpien lasien kohdalla vaalea baarimikko veti spakaatin ketterästi kaataen kaksi pulloistaan tyhjiksi. Reita vilkaisi pulloja leikkisän hämmentyneenä, ennen kuin heitti ne olkansa yli työtovereidensa juostessa epätoivoisena niiden perässä. Nopealla liikkeellä nenärättinen otti tiskin takaa uuden pullon ja muutaman pienen lasin liu’uttaen niitä eteenpäin saapuneille asiakkaille. Yksi lasi liukui tarkasti Sethin eteen tämän vilkaistessa vaaleampaa kulmien kohotessa huvittuneena. Mitäköhän tämä nyt suunnitteli?

Leikkisästi Reita jatkoi tanssiaan silmälappusen tarkkaillessa tämän notkean rytmikkäitä liikkeitä. Tämä olisi sopinut mainiosti jonkin teatterin tanssijaksi, mutta valinnut baarimikon tien ja vielä alamaailman kapakassa. Kyseisen seikan takia puna-mustahiuksinen oli kuitenkin tavannut ystävänsä, joka oli opettanut hänelle kaikenlaista ja näyttänyt maailman, jossa puhuttelumuoto ja muut seikat eivät olleet aina niin tarpeellisia – paitsi tiettyjen henkilöiden kohdalla. Sininen silmä katseli vaaleamman leikkisää hymyä ja flirttailevia silmän iskuja, kunnes tämä käänsi merkitsevän katseensa häneen. Muutaman nopean askeleen jälkeen baarimikko liukui polvillaan ystävänsä eteen kaataen tälle tarjottuun lasiin hiukan vahvempaa viinaa kumartuen nuoremman kasvojen alapuolelle.
“Ajattelin varastaa sinulta jotain, joka kuuluu minulle”, huulet kuiskasivat lähestyessään saalistaan.

Puna nousi kalpeille kasvoille käsien toimiessa nopeammin kuin ajatus: Hän tönäisi kevyesti ystäväänsä, joka putosi tiskin taakse kovalla rämähdyksellä. Seth säikähti lähimpien asiakkaiden vaietessa hämmentyneinä, koska eivät tienneet, mitä äsken oli tapahtunut. Puna-mustahiuksinen nousi pystyyn kurkistaen baarimikkojen puolelle lattialle ja oli vähällä saada pullosta näkevään silmäänsä.
“Ei hätää”, kuului kevyt huudahdus asiakkaille pullon heiluessa vahvassa kädessä.
“Pullo on ehjä!”

Väki ympäriltä purskahti nauruun pöllämystyneen baarimikon noustessa pystyyn ravistellen jalkojaan.
“Tuo oli ilkeätä”, syyttävä katse iski silmälappusen punastuneisiin poskiin.
“Anteeksi”, kirjanpitäjä kuiskasi hiljaa.
“Ei kai sinuun sattunut?”
“Sattui”, Reita niiskautti.
“Henkisesti, eikä sitä millään anteeksipyynnöillä korvata.”
“Mitä haluat minun tekevän?” kalpeampi kysyi huomaamatta lainkaan tummissa silmissä paistavaa pilkettä.
“Että vietät kanssani koko tämän illan”, vaatimus yllätti nuoremman täysin.
“Vuoroni pitäisi loppua kohta – ellei se Yoshikin kloppi tule taas myöhässä. Sitten me kaksi menemme pitämään hauskaa pitkästä aikaan!”
“Minulle ei anneta ilmeisesti muita vaihtoehtoja”, tummempi huokaisi tietäen vastaväitteiden olevan turhaa.

Lisäksi hän tunsi syyllisyyttä ystävänsä pudottamisesta. Tähän oli sattunut hiukan enemmän kuin antoi ymmärtää. Mies nimittäin ei pitänyt vasemmalla jalallaan lainkaan painoa pieneen hetkeen.
“Loistavaa”, vaaleampi virnisti tyytyväisenä.
“Sitten mennään jonnekin kivaan paikkaan ja pidetään hauskaa!”
Seth nyökkäsi hymyillen takaisin. Illasta tulisi varmasti upea, koska Reitan seurassa ei ollut koskaan tylsää. Varsinkaan nyt, kun tämä yritti entistä kiihkeämmin ehdotella ja saada häneltä suudelmaa.

Ilta kului Sethin katsellessa ympärillään liikkuvaa väkeä. Tavara vaihtoi omistajaa, ekstaasia jaeltiin ja lisättiin tuntemattomien juomiin. Muutama tappelu ehti syntyä, mutta ne laannutettiin nopeasti baarimikkojen ja portsarien rynnistäessä paikalla yhden kaivaessa puukkoaan, mutta tälle kävi hiukan köpelösti: Reita meni lyömään tätä pullolla päähän ja kaivoi tämän jälkeen tajuttoman uhrin taskusta rahat pullonkorvausta varten. Muuten vaaleampi tiirasi jatkuvasti kelloa ja mutisi muutaman kirouksen työtoveristaan.
Seth tarkkaili jatkuvasti hiustensa lomasta pitkää vaaleaverikköä, jonka sulavat liikkeet vain vetivät hänen katsettaan magneetinlailla.

“Mikä sillä idiootilla kestää!?” Reita tuskastui huomatessaan olleensa ylitöissä jo neljäkymmentä minuuttia.
“Minä kohta lähden omia aikojani, ellei hän tule pian!”
“Rauhoitu, mikäs vika täällä olemisella on?” puna-mustahiuksinen nojasi kyynärpäällään baaritiskiin.
“Vietätkö sinä vapaat hetkesi töissä?” nenärättinen huomautti sarkastisesti.
“Odotahan vain, kun saan sen -”
Miehen puhe keskeytyi takahuoneen oven käydessä. Baaritiskin taakse astui Reitaa lyhempi mies, vaikka tällä oli uskomattoman paksupohjaiset kengät jalassaan ja mustat olkapäämittaiset hiukset oli nostettu irokeesin piikkimäisesti pystyyn.
“Yoshiki, missä helvetissä sinä olet ollut kutemassa!?” vaaleampi mylvi tuskastuneena.
Laiha mies, kääntyi katsomaan raivoavaa miestä hymyillen ilkikurisesti.
“Sielläpä hyvinkin. Kai oma kultani saa toivottaa mukavaa työpäivää parhaaksi katsomalla tavallaan?” Yoshiki naurahti vilkaisten merkitsevästi Sethin suuntaan.
“Ja minusta tuntuu, että itse olet matkalla sinne.”
“Olisin jo siellä, ellen olisi joutunut odottamaan sinua!” pidempi murahti rynnätessään takahuoneeseen hakemassa takkinsa.
Hän ei edes huomannut puna-mustahiuksisen kasvojen muuttuvan enemmän hiustensa värisiksi, mutta jos hän olisi huomannut, baarimikko olisi pitänyt siitä erittäin paljon.
“Aletaan mennä!” vanhempi huudahti kiskoessaan ystäväänsä perässään.
“Nyt mennään juhlimaan!”

Kalpeampi naurahti heidän poistuessaan Gratterista pienelle sivukujalle. Pimeys ei pelottanut miestä, koska ei näyttänyt ryöstettävältä ja hänellä oli mukanaan vaaleampi, joka pärjäsi tilanteessa kuin tilanteessa. He kulkivat pimeitä katuja ja kujia pitkin Reitan valitellessa Yoshikia ja tämän uutta poikaystävää, josta kukaan ei oikeastaan tiennyt mitään.
“Se roisto voi olla vaikka minkä asteinen psykopaatti!” nenärättinen metelöi heidän kävellessä kohti matalaa haukuntaa ja räksytystä – joku myi pimeästi koiria.
“Ettet vain olisi mustasukkainen”, sinisilmäinen näytti kieltään ystävälleen.
“Siitä käppänästä? En missään nimessä!” baarimikko kauhistui tarraten toista vyötäröstä kiinni.
“Miesmakuni on aivan erilainen!”

Seth katsoi hetken siinä kävellessään toisen tummia silmiä, mutta käänsi katseensa muualle. Vanhemman vahva ote vyötäröllä pelotti, mutta samalla kiehtoi hiukan. Silmälappusen katse osui isoon pakettiautoon, jonka sisältä kuului räksytystä, ja auton varjoissa seisoskeleviin miehiin. Arpinen mies piteli kahta harvinaisen suurta dobermannia kahden muun hahmon tarkkaillessa niitä. Toinen näistä kumartui paljastaen tummanpunaisiksi värjätyt hiuksensa ja melkein valkoiset kasvonsa. Tummaksi maalatut silmät tarkkailivat mustia koiria vahvojen käsien tarttuessa toista eläintä leuoista tutkiakseen hampaat. Toinen hahmo pysytteli tiiviisti varjoissa, mutta tämä oli pitkän näköinen, mutta mielikuva saattoi johtua irokeesimaisesta kampauksesta.

“Älä tuijota noin avoimesti”, Reitan kuiskaus säikäytti puna-mustahiuksisen.
Mies ei ollut tajunnut katsoneensa niin avoimesti. Onneksi vanhempi oli neuvonut häntä, muuten voisi käydä ikävästi.
“Minne mennään?” vaaleampi pohti ääneen.
“Mikä olisi baari, joka yltäisi Gratterin tasolle?”
“Mennään vain johonkin hetkeksi”, kalpeampi huomautti.
“Minun pitää herätä huomenna – tai siis tänään kuudelta.”
“Älä hulluja puhu”, nenärättinen huitaisi toisen puheet ohi korviensa.
“Mehän juhlimme koko yön ja sitten teemme jotain mukavaa… Ellet halua edetä nopeasti tähän vaiheeseen.”
“Reita! Olet uskomaton!” sinisilmäinen ulvaisi tuskastuneena heidän kävellessä metroille.
“Etkö ajattele mitään muuta kuin seksiä!?”
“En, pitäisikö?”
“Reita, häpeä!”
“En koskaan, kun kyse on sinusta.”
“Anna olla, ei mennä minnekään. Haluan kotiin nukkumaan.”
“Yöhän on vasta nuori!”
“Sinä nukutkin kaikki päivät. Minä työskentelen päivät, mutta milloin minä nukun, jos valvon kanssasi myös kaikki yöni?”
“Niiden välissä?”
“Älä ole naurettava.”
“Anteeksi, olet oikeassa. Niiden välissä harrastetaan mitä kiihkeintä seksiä.”

“Nyt riitti, en mene kanssasi enää yhtään pidemmälle!” Seth pysähtyi jalkakäytävälle ristien kätensä rintakehälleen vilkaisten samalla vähän matkan päässä olevaa mustavalkoista poliisiautoa.
Hyvä, Reita oli varmasti pistänyt auton ja sen vierellä seisoskelevat kolme miestä merkille. Nyt tämä varmasti rauhoittuisi.
“En, ennen kuin lopetat tuollaiset puheet. Sitten minä menen nukkumaan.”

Vaaleampi, joka oli ehtinyt kävelemään muutaman askeleen eteenpäin, kääntyi ympäri harvinaisen häijy hymy huulillaan. Ilme sai silmälappusen varuilleen, jokin ei täsmännyt.
“Oletko aivan varma, kultaseni?” Reita asteli toisen eteen.
“Oletko aivan varma, ettet mene kanssani enää yhtään pidemmälle?”
“Olen.”
“Sinuna en olisi, kun minä olen kyseessä.”
“Mitä aiot tehdä? Tilata taksin ja raahata väkisin autoon?”
“Ah, liian monimutkaista. On minulle helpompikin keino.”
“Mitä oikein juonit?”
“Tätä.”

Seth melkein kiljaisi vanhemman kumartuessa hiukan ja kaapatessaan hänet vyötäröstään kiinni. Kevyellä liikkeellä baarimikko nosti ystävänsä olkapäälleen ja lähti rennosti kävelemään metroille välittämättä toisen kirouksista ja hakkaavista käsistä.
“Reita! Päästä heti, helvetti sentään, alas!” puna-mustahiuksinen karjui suuttuneena.
Miksei hän muistanut, että vaaleampi oli uskomattoman vahva ja se oli pääteltävissä tämän hauislihaksista.
“En”, nenärättinen hymyili, sen kuuli äänestä.
Mies kantoi rauhallisesti kirjanpitäjää olkapäällään kulkien kahden univormuisen poliisin ja yhden pitkään mustaan takkiin pukeutuneen miehen ohitse näiden juodessa kahvia hiukan hämmentyneinä.
“Iltaa”, Reita tervehti nostaen vapaan kätensä tervehdykseksi.
“Minne sinä ystävääsi viet?” vaaleahiuksinen poliisi, jonka otsalla oli muutama tummanruskea hius, kurtisti kulmiaan.
Hän aikoi nousta ylös konepelliltä, mutta vanhempi mies huitaisi kädellään kieltävästi.
“Ei hätiä Teru-san, olet liian innokas – he luultavasti vain leikkivät.”
“Ystäväni innostui hiukan ja ajattelin viedä hänet jäähylle saamaan rauhoittavan piikin”, vaaleahiuksinen nosteli ovelasti kulmakarvojaan hiustensa alla heitä katsovalle kolmikolle.
Silmälappusen kasvot muuttuivat tomaattiakin punaisemmaksi hänen vilkaistessaan poliiseja hiustensa alta. Vanhempi poliisi naurahti vaaleamman katsoessa kaksikon perään kauhuissaan. Mustaan takkiin pukeutunut mies, jolla oli mustat olkapää mittaiset hiukset ja siniset silmät virnisteli heille.
“Hei, sinä vaaleahiuksinen!” mustahiuksinen huudahti vähän matkan päähän ehtineille juhlijoille.

Reita kääntyi hiukan, koska ei nähnyt puhujaa Sethin takamuksen takia. Tätä puna-mustahiuksinen ei kuitenkaan tajunnut kääntäessä päätään. Auttaisiko ilmeisesti siviilipukuinen poliisi hänet pulasta?
“Älä innostu liikaa”, mustatakkinen iski silmää baarimikolle.
“Ole hellä ensikertalaiselle.”
Silmälappusen kasvot loistivat punaisemmin kuin yksikään jouluvalo koskaan. Hän ei voinut uskoa kuulemaansa.
“Pidän mielessä”, vaaleampi nosti peukaloaan hymyillen, ennen kuin kääntyi jatkaakseen matkaa.
Kevyt naurahdus seurasi heitä, kunnes kaksikko laskeutui portaat alas.

“Reita”, puna-mustahiuksinen huokaisi alistuneena.
Turha tappelu ja karjuminen eivät auttanut, edes nyrkit eivät saaneet baarimikkoa päästämään hänestä irti.
“Olisitko kiltti ja laskisit minut alas?”
“Sinähän tiedät, etten ole koskaan ollut erityisen kiltti”, Reita naurahti ilkikurisesti.
“Pidän enemmän tuhmana olosta.”
“Tuo on ilkeää!”
“Eikö olekin? Eikös se ole myös kiihottavaa?”
“Olet epäkohtelias!”
“Anteeksi, olet oikeassa”, vaaleahiuksinen hämmentyi nolostuneena ja taputti kantamuksensa takapuolta.
“Unohdin aivan huomioida tämän.”

Seth säpsähti kosketusta: tämä oli jo liikaa! Mies ponkaisi pystyyn välittämättä lainkaan siitä seikasta, ettei seisonut maassa, vaan oli ilmassa. Liike sai Reitan pois tasapainosta tämän ottaessa muutaman harha-askeleen, kunnes kaatui maahan ystävänsä kanssa. Ne harvat ihmiset, jotka odottivat metroa päästäkseen kotiin nukkumaan, nostivat katseensa säikähtäneinä metelin suuntaan löytäen kaksi aikuista miestä maasta makaamasta. Vaaleampi nauroi sydämensä pohjasta, eikä tummemmallakaan ollut nauru kaukana. Kummankin hiukset olivat sotkuiset puhumattakaan heidän vaatteistaan, jotka eivät sopineet siistiin ympäristöön. Huvittavinta oli kuitenkin Reitan haarat levällään oleva istunta ja hänen sylissään makaava kirjanpitäjä, joka teki kaikkensa, ettei olisi nauranut. Se oli vaikeata toisen tarttuvan naurun ansiosta.

“Onnistuit yllättämään minut”, baarimikko kietoi kätensä silmälappusen ympärille.
“Harvinaislaatuista.”
“Osaan yllättää mitä erikoisimmilla tavoilla, kuin sitä vähiten odotat”, sininen silmä kiilui ovelasti.
“Uu”, toinen vihelsi hiljaa.
“Haluan tietää, kuinka monella tavalla osaat yllättää minut.”
“Sitä saat odottaa vähän aikaan”, Seth huomautti puistellen hihatonta takkiaan.
“Minä nimittäin menen nyt kotiin.”
“Etpäs”, kädet kiristyivät nuoremman ympärillä.
“En päästä sinua.”
“Et vai?”
“En.”
“Mikset? Minulla on huomenna töitä!”
“Ja minulla oli tänään, onko sillä jotain eroa?”
“On.”

“Näen sinua pitkästä aikaan ja heti olet karkaamassa”, Reita huokaisi masentuneenkuuloisesti.
“Olenko noin ikävä, ettet halua lähteä kanssani edes baariin?”
Syvä huokaus pääsi kalpeamman suusta.
“Hyvä on, tulen kanssasi baariin”, hän myöntyi viimein.
“Mutta vain hetkeksi.”
Pieni pusu kosketti puna-mustahiuksisen poskeaan vaaleamman noustessa seisomaan ja avustaessaan nuoremman ylös.
“Tiesin, ettet tuottaisi minulle pettymystä.”
“Toivottavasti en koskaan tuotakaan sitä”, Seth huomautti naurahtaen.
“Et kykene, sinä et vain osaa sitä alaa.”

----------

“Kerta kaikkiaan törkeätä!” Reita huokaisi raskaasti tuodessaan pieneen nurkkapöytään kaksi isoa olutta.
“En ole eläessäni kokenut yhtä hidasta ja tylsää palvelua! Miten tämä pulju muka pysyy pystyssä?”
“Helppohan sinun on marista”, Seth otti ojennetun lasin istuskellen pehmustetulla penkillä.
“Gratterissa teiltä vaaditaan yli-inhimillisiä suorituksia.”
“Siksi me olemmekin parhaita”, Reita röyhisti rintaansa ylpeänä, koska osasi tulkata ystävänsä sanojen välistä suuren kehun.
He juttelivat niitä näitä, oikeastaan alamaailman huhuista, joista kiinnostavin oli Kuro Kagen – järjestäytyneen rikollisuuden liittouman lähestyvä kokous.

“Kokoontumispaikka ei ole vielä tiedossa, mutta neljä mahtavinta oyabunia, eli yakuza-pomoa tapaavat toisensa noin kuukauden päästä. Kuten olen kertonut, tämän liittouman ansiosta suurimmat rikollisjärjestöjen väliset joukkomurhat ovat vähentyneet ja näitä johtajia itseään voi kutsua yakuzoiksi, koska ilman heitä ei olisi heidän mafioitaan”, vaaleampi selitti hiljaa nuoremmalle, joka kuunteli kiinnostuneena katsellen samalla toisen kanssa ympärilleen.
Baari ei ollut mitään verrattuna Gratteriin, varsin pieni ja hiljainen. Ihmiset tanssivat lattialla, huojuivat humaltuneina ja haastoivat keskenään riitaa. Meno oli kuitenkin paljon rauhallisempaa kuin siellä, mistä kaksikko lähti.

Reita kertoi tarkemmin Kuro Kagesta ja sen ideasta. Liittouma perustettiin noin kaksikymmentä vuotta sitten tappelevien yakuzojen kurissa pitoa varten. Neljä Japanin mahtavinta solmi liiton, jossa he eivät sallisi pienempien uhitella itselleen ja muille. Näiden velvollisuus oli myös tarpeen vaatiessa peitellä muiden jälkiä, jotta järjestelmä ei selviäisi muulle maailmalle. Liittouman tehtävänä oli myös kilpailla ja harjoittaa suhteita muiden maiden mafiapomojen kanssa, ongelmana vain oli ollut usein vaihtuvat herrat.

“Nyt on ollut kuitenkin varsin hiljaista. Kolme herraa ja yksi nainen ovat pysyneet vahvimpina noin kuutisen vuotta”, baarimikko lopetti selittämisen ottaen ison kulauksen oluestaan.
“Keitä ovat nämä yakuzat, tai siis oyabunit?” Seth halusi tietää.
“Kerron sinulle sitten joskus, kun olen varma, ettei kukaan tapa minua sen jälkeen. Se tapahtuu parhaiten minun luonani.”
Silmän isku sai puna-mustahiuksisen pyöräyttämään silmäänsä. Toinen vältteli aihetta, joko hyvästä syystä tai sitten tämä ei luottanut häneen täysin.
“Kertoisit nyt.”
“Myöhemmin sitten… Katso miten mautonta!” vanhempi irvisti huonovointisena osoittaessaan tanssilattian lähimpiä tuoleja.
Silmälappuinen siirsi katseensa ystävänsä sormen suuntaan nähden paljastavasti pukeutuneen naisen keikkuvan tuolissa istuvan miehen edessä viettelevästi.
“Ympäri päissään ja tuollainen tanssi! Voin huonosti!”
“Olet vain kateellinen.”
“Enkä ole, miksi minä olisin tuolle naiselle kateellinen? Ei tuo ukko ole edes hyvännäköinen!”
“Taidat olla kateellinen tanssitaidoille”, kalpeampi naurahti pilkallisesti.
“Minäkö?” Reita nousi pystyyn.
“Annas, kun isä näyttää miten tanssitaan seksikkäästi!”

Hidas, mutta moderni arabialaistyylinen musiikki soi kaiuttimista Reitan keikuttaessaan viettelevästi vartaloaan. Kepeällä liikkeellä mies nosti jalkansa puna-mustahiuksisen jalkojen yli tanssien melkein tämän sylissä. Mies naureskeli itsekseen vaaleamman käärmemäistä tanssia, kunnes tämä nojautui juojan yläpuolelle.
“Vieläkö epäilet taitojani?”
“En missään vaiheessa epäillyt”, Seth naurahti kallistaessaan olutlasiaan toisen juotavaksi.
Pieni olutnoro valui nenärättisen suupielestä tämän hymyillessä viettelevästi.
“Etkö?”
“En.”
“Mitä tuo sitten oli?”
“Ehkä vain haluan sinun tanssivan minulle enemmän.”
“Olisit aikaisemmin sanonut”, Reita kohottautui jatkaen sulavia liikkeitään.
“Olisin tanssittanut sinut makuuhuoneeseeni.”
“Arvelinkin näin”, nuorempi naurahti ja läppäsi terävästi tanssijan tiukkaa takamusta.

“Au”, mies voihkaisi matalasti.
“Läpsäytä uudelleen – villitse minut.”
Silmälappuinen tirskahti ja käänsi katseensa punastuneena poispäin.
“Mitä tirskut? Olenko noin huvittava?” Reita kysyi hiukan hölmistyneenä.
“Katso taaksesi”, puna-mustahiuksinen kuiskasi vilkaisten suunnan sinisellä silmällään.
Baarimikko käänsi katseensa tanssilattian suuntaan, jossa useampi nainen katseli heitä punastellen ja muutama mies katsoi heitä järkyttyneenä.
“Mitä?” vaaleahiuksinen kysyi kovalla äänellä levittäen käsiään.
“Kyllä, aion naida häntä tässä ja nyt teidän silmienne edessä. Jotain vikaa?”
Ihmiset siirsivät katseensa entistä noloimpina muualle, jättäen kahden miehen leikkimään keskenään.

“Jo on kumma, ettei nykyään missään saa minkäänlaista rauhaa!” Reita puisteli päätään nyrpeänä, purskahtaen lopulta nauruun vilkaistuaan Sethiä, jolla oli kova työ peittää omaa hauskuuttaan.
“Huh huh, sinun kanssasi ei ole koskaan tylsää”, nuorempi pyyhkäisi silmästään naurun kyyneleen makaillessaan penkillä vaaleamman istuessa hänen vieressään tuttuun rentoon tapaansa.
“Mutta silti minun on nyt mentävä nukkumaan.”

Puna-mustahiuksinen nousi ylös lähteäkseen, mutta voimakas kiskaisu ranteesta sai hänet putoamaan takaisin istumaan. Vahva käsi otti lujan otteen rinnuksista baarimikon tuodessa kalpeat kasvot lähemmäksi omiaan.
“Luuletko pääseväsi noin helpolla, kun ilta on näin nuori?” Reitan ääni oli kehräävä, mutta samalla etäisen muriseva.
“Pääset otteestani irti vasta, kun saan riittävän suuren maksun.”

Sen kummempia miettimättä Seth painoi huulensa pehmeään suudelmaan. Ote takista irtosi odotettua nopeammin tummien silmien laajetessa hämmennyksestä. Pehmeät huulet ehtivät suudelmaan mukaan hetkeksi, kunnes kalpeampi nousi ylös hymyillen hiukan nolostuneena. Vaaleampi kaatui selälleen siniselle penkille huokaillen kuin suurenkin orgasmin jälkeen.
“Nyt voin kuolla onnellisena!”
“Älä nyt vielä kuole”, pehmeä naurahdus pääsi kapeasta suusta.
“Minulla on sinulle vielä näytettävää.”
“Ja paljon – pääsimmehän juuri toiselle pesälle! Ei enää kauaa ja saan sinut lämmittämään sänkyäni!”
“Sen saa nähdä”, Seth huomautti lähtiessään kävelemään ulos.
“Oliko tuo lupaus?” Reitan kysyvä huudahdus sai nuoremman kääntymään.
“Päättele itse”, tummempi iski silmää, ennen kuin katosi ovesta ulos.

Kävellessään metrolle puna-mustahiuksinen ei voinut mitään onnelliselle hymylleen. Hänellä oli ollut hauska ilta Reitan kanssa, eikä suudelmakaan tuntunut pahalta, vaikka maistuikin tupakalle ja oluelle. Pieni lämpö tuntui huulissa, että kalpeamman piti koskettaa niitä varmistaakseen, etteivät toisen täyteläiset huulet olleet jääneet kiinni. Eivät olleet – harmi sinänsä.

----------

Seth avasi kotinsa oven huokaisten uupuneena. Jos hänellä kävisi hyvä tuuri peseytymisen ja hiusten kanssa, hän ehtisi nukkumaan kolme tuntia ennen herätystä. Mielessään mies manasi ystäväänsä, mutta ei voinut tehdä sitä hymyilemättä itsekseen. Hyvän ystävän tapaaminen oli aina mukavaa, vaikka se tarkoittaisikin huonoja yöunia, eikä kirjanpitäjä tiennyt parempaa ystävää kuin Reita, josta voisi tulla jotain enemmänkin.
Heitettyään avaimensa tavalliseen tapaan puhelinpöydälle puna-mustahiuksinen painoi pientä nappia kuullakseen viestit sun muut puhelut.
“Kolme soittotietoa tullut”, naisen ääni kuului silmälappusen riisuessa hihattoman takkinsa.
“Yksi uusi viesti.”

Pitkä piippauksen aikana Seth istuutui pienelle tuolille riisuakseen maihinnousukenkänsä.
“Iltaa Seth-san”, tuttu matala ääni sai miehen nostamaan katseensa puhelimeen.
Tanaka.
“Anteeksi myöhäinen soittoni, olet ilmeisesti nukkumassa. Ishikawa-san soitti minulle hetki sitten ja kertoi, että haluaa yhtiökokouksen pidettäväksi kahden päivän päästä. Halusin kertoa sinulle ensin, jotta osaat valmistautua siihen. Jutellaan huomenna lisää”, ääniviesti katkesi muutamaan piip ääneen.

Sininen silmä jäi katsomaan puhelinta. Kaikki tuntui katoavan mielestä, hauska ilta, Reitan tanssi ja tämän suuteleminen. Ne olivat kuin pieniä kuiskauksia pehmustetussa kulmattomassa huoneessa tai uni, josta ei saanut herättyään enää otetta. Yksi ainoa ajatus pyöri mielessä: Ishikawa tulisi.
Hän saisi tietää millainen mies tämä olisi. Ajatus sai laihan vartalon tärisemään pelosta, jokin enteili suurta muutosta, eikä Seth ollut varma, olisiko siihen valmis. Hänen olisi tehtävä jotain. Nuorukaisen olisi valmistauduttava yhtiökokoukseen. Hänen olisi otettava selvää Ishikawasta.

Notes:

Selityksiä:

* Normi = kirjoitetut ja kirjoittamattomat säänöt, jotka toimivat yhteisön keskellä. Tässä kohdassa niitä (mm. puhuttelu tapaa) paettiin
* Reitan tanssi vrt. Coyote Uglyn tanssi
* Ekstaasi = huumausaine
* Kuro Kage = musta varjo (omakeksimäni liiga)
* Oyabun = japanilaisen mafian, yakuzan, ylin pomo
* Yakuza = japanilainen mafia – jatkossa (Kuro Kagen liigan) oyabuneja kutsutaan yakuzoiksi tyylillä, että he ovat itse mafia. Verrattavissa siihen, kun aikoinaan eri maiden hallitsijat sanoivat tyylillä ”minä olen kuningas/kuningatar! Minä olen (maan nimi)!”

Chapter 3: Salaperäinen liikemies

“Huomenta Seth-san”, pyöreäposkinen kahvion neiti tervehti kirjanpitäjää tuulettimen suristessa vieressä liikutellen pitkiä mustia hiuksiaan.
“Huomenta Sakura-san”, mies vastasi haukotellen suu kiinni.
“Nukuitteko hyvin? Näytätte kovin väsyneeltä”, Sakura katsoi hiukan kummissaan kohtaamaansa näkyä.
Punertavien silmien alla oli syvät tummat pussit, vaikka niitä olikin peitelty hiukan joillain epämääräisillä meikeillä – ne näyttivät ainakin epämääräisiltä kalpeilla kasvoilla. Hiukset olivat hiukan takkuiset ja perunamaalla niskasta sidotun ponihännän takia. Hartit olivat lysyssä uupumuksen merkkinä. Tytön oli tämän kaiken perusteella todella vaikeata uskoa olleensa tuon miehen kanssa ulkona muutaman kerran.

“Naapurissa oli juhlat ja he valvottivat minua myöhään yöhön”, Seth huokaisi raskaasti keksien pienen valheen.
“Saisinko yhden ison kupillinen teetä, kiitos.”
“Oletteko syöneet mitään?” kahvionpitäjä kysyi hymyillen kaataen samalla kuumaa vettä suureen valkoiseen kuppiin.
“En valitettavasti ole ehtinyt”, puna-mustahiuksinen sanoi kaivaessaan lompakkoaan esille.
“Sitten tarvitsette myös tätä”, Sakura hymyili aurinkoisesti laittaessaan pienelle tarjottimelle teekupin viereen ison voileivän sekä teepussin.
“Jotta jaksatte.”
Ruskeasilmäinen ojensi seteliä maksaakseen, mutta tyttö vain hymyili ojentaessaan kätensä kieltävästi.
“Ei teidän tarvitse maksaa, Tanaka on järjestänyt asiat, eikä kyllä muutenkaan tässä tilanteessa.”
Seth soi pienen hymyn, joka kirkasti kasvojaan hiukan, ettei näyttänyt yhtä väsyneeltä kuin hetkeä aikaisemmin. Mies kiitti ja lähti sitten hisseille kohti yläkertaa. Mielessään hän toivoi, ettei Tanaka yllättäisi häntä ihan heti. Nälkä nimittäin kurni vatsassa varsin kuuluvasti, eikä kirjanpitäjä halunnut näyttää johtajansa – siis kohta entisen johtajansa – silmissä niin väsyneeltä. Toive oli turha, koska heti hissistä ulos astuttuaan sihteeri kipitti kovalla vauhdilla hänen luokseen.
“Yamato-sama pyytää teitä tulemaan heti luokseen”, nainen esitti asiansa hiukan nokkavasti ja vilkaisi paheksuvasti uupuneita kasvoja.
“Menen heti, kun saan vietyä tavarani työhuoneeseeni”, Seth kertoi kohteliaasti manaten sisällään huonoa tuuriaan.

Sihteeri mutisi itsekseen jotain nuorista klopeista, jotka juhlivat vain yömyöhään, eivätkä välittäneet yhtään ulkonäöstään tai velvollisuuksistaan. Huokaisten uudemman kerran raskaasti kirjanpitäjä siirtyi pieneen työhuoneeseensa, joka muistutti enemmän siivouskoppia. Seinillä oli suuret hyllyt täynnä kansioita ja muita arkistoituja tärkeitä papereita. Pöytä notkui paperipinojen ja tietokoneen alla, puhumattakaan monista teekupeista, jotka olivat jääneet pöydälle aina uuden tarttuessa alakerrasta mukaan. Mies jätti salkkunsa harmaalle tuolilleen ja laski tarjottimensa muutenkin ahtaalle pöydän kulmalle. Hän päätti mennä johtajan huoneessa vessan kautta huolittelemaan kasvonsa edes johonkin kuntoon, koska ei uskonut näyttävänsä kovinkaan vakuuttavalta tai ahkeralta työntekijältä. Siinä puna-mustahiuksinen oli oikeassa, eikä saanut epäonnekseen vessassa peilin edessä itseään sen paremman näköiseksi. Muutaman takku aukeni ja hiukset saatiin sidottua paremmin, mutta punoittavat silmät pusseineen huusivat olemassa olollaan. Ei sihteeri kovinkaan väärässä ollut, vaikka olikin vanha huuhkaja. Hän itse oli juhlinut Reitan kanssa aivan liian pitkään ja maksoi hauskuudesta pienen laskun.
Oikaisten pukunsa takkia puna-mustahiuksinen luovutti, hän ei saisi itseään näyttämään yhtään virkeämmältä edes parhaimmalla tahdolla. Kunpa hän ei olisi herännyt lainkaan!

Ripeästi mies käveli käytävälle ja Tanakan suljetun oven taakse koputtaen muutaman kerran kohteliaasti.
“Sisään”, kuului matala murahdus.
Varovasti Seth astui sisään ja kumarsi vaitonaisena. Tanaka vilkaisi puhelunsa lomasta tulijaa ja hymyili hiukan.
“Istu toki, Seth-san”, kaljuuntunut hymyili huomaten kyllä kalpeata ihoa vasten roikkuvat silmäpussit.
“Lopetan tämän puhelun tuossa tuokiossa.”
Nuori kirjanpitäjä nyökkäsi ja istuutui samalle tuolille kuin eilen. Hän jäi katsomaan Tanakan selän takana ikkunasta loistavaa aurinkoa. Oli tulossa jälleen hiostavan kuuma päivä, aivan kuin hänen jyskyttävä päänsärkynsä ei olisi ennestään riittävän tuskaisa. Tästä lähtien hänen olisi vahdittava juomiaan tarkemmin jopa Reitalta, tämä saattaisi lisäillä salaa omia sekoituksiaan…

“5 000 000 JENIÄ!” Tanaka karjaisi puhelimeen ikkunoiden helistessä kilpaa keskenään.
Mies pomppasi pystyyn, että hiekkalaatikko miniharavoineen putosi pöydältä. Oli hyvä, ettei Seth itse pudonnut tuolilta säikähtäessään toisen raivokohtausta.
“5 000 000 JENIÄ PIENESTÄ KOLHUSTA!” asianajajan kasvot punottivat tämän huohottaessa kiihtyneenä.
“5 000 000 JENIÄ YHDESTÄ PIENESTÄ KOLHUSTA! MISSÄ KUVITTELET MEIDÄN OLEVAN!? JENKEISSÄ!? EMME TIETENKÄÄN SUOSTU MOISEEN! KYLLÄ, SITTEN NÄEMME OIKEUDESSA!”
Luuri lyötiin kiinni vanhemman miehen täristessä raivosta. Tämän kasvot olivat niin punaiset, että Seth pelkäsi toisen saaneen aivoveritulpan. Jokin hullu ajatus päänsäryn takana sai hänet kuvittelemaan johtajansa pään suihkulähteenä, jos siihen pistettäisiin nyt pieni reikä.
“Ihmiset osaavat olla sitten typeriä”, Tanaka rojahti takaisin tuoliinsa entistä syvemmälle.
Onneksi hän menisi kohta eläkkeelle, sitten ei tarvitsisi sietää typeryksiä ympärillään, vaikka olisi mieluummin itse nostanut toimistolle uuden johtajan.
“Onneksi sinä et kuulu heihin”, ryppyiset kasvot kääntyivät hymyilemään väsyneinä nuoremmalle tämän kumartaessa hiukan kiitoksena saamistaan kehuista.

“Halusitte tavata minut”, Seth nosti katseensa takaisin johtajaansa.
“Näytätte väsyneeltä, ettekö nukkunut hyvin?” Tanaka ei ottanut suoraan asiaa menoa kuuleviin korviinsa.
Hän oli huolissaan nuorukaisesta, joka näytti haudasta nousseelta, eikä se johtunut pelkästään tämän kalpeudesta. Se oli normaalia.
“Naapurissa oli juhlat, siksi en saanut nukuttua kovin hyvin”, puna-mustahiuksinen huokaisi hieroen ohimoaan.
“Ilmaise häiriöstä talonmiehellenne. Jos meteli jatkuu, hän on velvoitettu toimenpiteisiin”, asianajaja hymyili ymmärtäväisesti.
Hänen mielessään ei edes käynyt, että Seth itse olisi voinut juhlia. Hän piti kirjanpitäjää niin aikuisena ja tunnollisena, ettei kyseisen yhtälön muodostaminen oli mahdotonta pienessä mielessään. Hän ei voinut edes kuvitella nuorukaisen seurustelevan baarimikkojen tasoisten miesten kanssa tai edes suutelevan yhtä heistä.

Nuorempi nyökkäsi ymmärtäväisesti ja haukotteli toistamiseen suu kiinni. Mielessään hän vannoi murhaavansa Reitan, jos tämä enää ikinä ehdottaisi baarikierrosta – varsinkin keskellä viikkoa.
“Saitko viestini eilen?” kaljuuntunut nousi nojaamaan pöytäänsä vasten säälitellen katseellaan toisen huonosti nukuttaja öitä.
“Sain”, Seth vastasi ja lisäsi mielessään: “tai oikeastaan tänään puoli kolmelta aamulla.”
“Hyvä”, Tanaka suoristi ryhtinsä.
“Yhtiökokous pidetään siis huomenna kymmeneltä aamulla neuvotteluhuoneessa. Toivoisin, että sinä voisit valmistaa tilat tuloamme varten. Onnistuuko?”
“Tietenkin, jos näin toivotte, Yamato-sama”, pidempi kumarsi, vaikka se vain voimisti jyskytystä.
Hän oli varsin otettu moisesta luottamustehtävästä, vaikka auttoikin usein Tanakaa monissa asioissa.
“Mitä kaikkea haluatte minun järjestävän? Pyydänkö kahviota varautumaan lounastilaukseen? Kuinka moni on saapumassa paikalle?”
“Yleiset paperit ja muut, josta puhuimme jo aikaisemmin, varmuuden vuoksi videotykki tietokoneen kanssa. Voisit tuoda myös ison kannullisen kuumaa vettä teetä varten, tuskin muuta tarvitaan”, asianajaja mietti ääneen.
“Loistava ajatus tuo lounasvaraus, ei käynyt lainkaan mielessäni”, tämä hymyili arvostaen toisen älykkyyttä entistä enemmän ja kiroten mielessään sitä, ettei nuorukainen ollut hänen poikansa.
“Mutta minulle ei ole tarkempaa tietoa siitä, kuinka ytimekkäästi Ishikawa-san haluaa käydä asiat läpi. Meitä tulee… Odotas, kun lasken… sinä, minä, seitsemän muuta osakasta, Ishikawa-san asianajajansa ja yhden alaisensa kanssa… Se tekee yhteensä 12… Varaudu 15, koska Fujiwara-san ottaa luultavasti sihteerinsä ja avustajansa mukaan… Varaudu sittenkin 20:een, eihän sitä koskaan tiedä…”
“Kaksikymmentä, selvä”, Seth toisti varmuuden vuoksi.
“Yhtiöjärjestys ja videotykki ainakin.”
Tanaka nyökkäsi tyytyväisenä. Hän luotti Sethiin täysin, tämä ei koskaan pettäisi hänen luottamustaan.
“Haluaisitteko puhua minulle vielä jostain muusta?” Seth katsoi kysyvästi johtajaansa silmien punertaessa pistävässä auringossa.
Päänsärkykin yltyi hetkihetkeltä, kuin hänellä olisi paha krapula. Mitä ihmettä se Reita oli laittanut hänen juomaansa?

“Oletko saanut mitään tietoa Ishikawa-sanista?” Tanakan kysymys yllätti nuoremman.
“Fujiwara-sanin vaimo antoi minulle muutaman tulostamansa uutisen, joissa kerrottiin vain hiukan hänen yrityksistään”, puna-mustahiuksinen kertoi hieroen entistä kiivaammin ohimoaan.
“Niissä kerrottiin Ishikawa-sanin omistavan useamman kauppaketjun, Osakan menestyneimmän rakennusyhtiön Tatemonokin sekä muotitalon, mutta kaikista vaikuttavinta on hänen enemmistöosakkuus Saikikerilla – yksi maan suurimmista ja menestyneimmistä tietotekniikka yrityksistä, joka on myös menestynyt muuallakin maailmaa.”
Tanakan otsa kurtistui kolminkertaisille rypyille, hän ihmetteli täsmälleen samaa kuin Sethkin oli miettinyt aikaisemmin: mitä Ishikawa oikein halusi niin pienestä asianajajatoimistosta?
“Tiedätkö muuta?”
“En valitettavasti, Yamato-sama, mutta aion ottaa hänestä enemmän selville tänä iltana kotiin päästyäni.”
“Hyvä niin.”
“Voinko palata työhöni?”
“Voitte toki”, Tanaka nousi tuoliltaan katsomaan viliseviä katuja.
“Kysykää toki, jos haluatte tietää vielä jotain. Kerron, jos vain osaan.”
“Kiitos, Yamato-sama”, Seth nousi ylös ja kumarsi, vaikka tiesi, ettei johtajansa nähnyt hänen kohteliasta käytöstään.
Hän ei nähnyt poistuessaan, kun kaljuuntunut nosti ryppyisen nyrkkinsä vasten ikkunaa tuijottaen katuja vihaisesti.
“Ishikawa-san, aiotko käyttää toimistoani kieroihin suunnitelmiisi?”

----------

Seth huokaisi syvään juodessaan pullotettua lähdevettä. Päänsärky oli helpottanut viimeinkin, eihän siihen vaadittu kuin useampi aspiriini ja varjossa pysyttelyä – onneksi hänen työhuoneessaan ei ollut ikkunaa. Heti Tanakan työhuoneesta ulospäästyään mies oli lukittautunut koppiinsa nauttimaan aamiaisestaan. Leipä oli ollut varsin hyvä, luultavasti Sakuran tekemä. Tästä tulisi jollekin hyvä vaimo, muttei hänelle, koska mielessä pyöri joku aivan toinen henkilö. Pieni hymy oli kohonnut huulille puna-mustahiuksisen kuvitellessa Reitan kotirouvan vaatteisiin. Kuvitelman toteutuminen vain oli mahdotonta baarimikon villin ja vapaan luonteen takia – siksi ystävyyttä syvemmälle meneminen arvelutti. Entä jos kaikki flirttailu olisi vain leikkiä? Sitä se luultavasti oli ja se olisi vain hyväksyttävä. Asian myöntäminen pisti kuitenkin ikävästi rintakehässä.

Lopulta, kun päänsärky oli varmasti lähtenyt, kirjanpitäjä nousi tuolistaan ja siirtyi käytävälle. Seinät olivat harmaat ja tylsät. Niissä ei ollut mitään yksityiskohtia erottamasta yhtä käytävää toisesta, mutta silti puna-mustahiuksinen tiesi täsmälleen, minne oli menossa. Asianajajia ja heidän avustajiaan käveli vastaan, samoin muutamia muita toimistotyöntekijöitä sekä kaksi siivoojaa. He kaikki tervehtivät ystävällisesti nuorukaista, joka ei onnekseen näyttänyt enää niin sairaan väsyneeltä kuten aikaisemmin. Hymyillen takaisin tervehdykseksi mies jatkoi matkaansa. Talon toisessa päässä hän avasi tumman harmaan oven ja astui pimeyteen. Kevyellä napsahduksella loisteputkilamput menivät päälle ruskeiden silmien siristellessä ylikirkkaassa valossa. Totuttuaan valoon Seth astui peremmälle arkistohuoneeseen tutkien kattoon asti ulottuvien hyllyjen kansioiden selkämyksiä.
“Yhtiöjärjestys… Yhtiöjärjestys…”, puna-mustahiuksinen mumisi itsekseen.

Pienen etsinnän jälkeen hän löysikin aivan päänsä yläpuolelta oikean kansion, jossa kyseinen paperinippu oli. Itsekseen hymyillen mies otti yhtiöjärjestyksen sille tarkoitetusta muovitaskusta asettaen sen metallisen lipaston päälle. Hänen mielessään oli käynyt, että yhtiönhallituksen muodostamisesta saattaisi tulla keskustelua ja jonkinlainen sopimus olisi asiasta kirjoitettava. Laatikon pyörät inisivät öljynkaipuussa kirjanpitäjän etsiessä niistä aakkosittain järjestetyistä papereista muutamia sopimuksia, joita ehkä voitaisiin tarvita.
Kalpeat kädet niputtivat paperit sievään pinoon pöytää vasten, ennen kuin otti ne kainaloonsa ja ulos arkistotiloista. Itsekseen hyräillen mies sulki mennessään paksun oven sammuttaen sitä ennen valot. Muutaman metrin käytävälle päästyään Seth tunsi värinää mustan pukunsa taskussa.

“Taskussa sykkii”, ruskeasilmäinen naurahti hiljaa ottaessaan simpukkapuhelimensa esiin.
Hymy kasvoi huulilla kirjanpitäjän lukiessaan soittajan nimen.
“Moshi moshi”, puna-mustahiuksinen vastasi hymyillen.
“Podetko kotona krapulaa vai oletko kaikesta huolimatta töissä?” Reitan pirteä ääni kuului toisesta päästä.
“Töissähän minä”, pukumies naurahti kävellessään käytäviä pitkin takaisin talon toiseen päähän, jossa oli sekä hänen että Tanakan työhuoneet, mutta myös talon ainoa valtavankokoinen kopiokone.
Hän olikin arvellut Reitan lisänneen jotain väkevämpää tavallista enemmän, muttei jaksanut moittia siitä ystäväänsä. Miehen täytyisi vain tarkkailla vahvojen käsien sijasta lasipullojen etikettejä ja juoda tasan yhden lasillisen vaaleamman sekoituksia.
“Kuinkas muuten?”
“Harmi, olisin halunnut tulla leikkimään luoksesi hoitajaa”, masentunut ääni mutisi itsekseen.
“Ostin ihan turhaan valkoisen hoitajan vaatteen myssyineen!”
Seth ei voinut muuta kuin purskahtaa nauruun, koska ajatus oli niin naurettava. Ei se, etteikö näky vaaleahiuksisesta hoitajasta olisi miellyttänyt, mutta ajatus varsin lihaksikkaasta miehestä valkoisessa minihameessa oli jo liikaa. Nenärättinen huolehtimassa hänestä tänä kuumana päivänä kotona olisi varsin miellyttävää, mutta ei tällä hetkellä toimiva vaihtoehto.

“Mitä sinä oikein suunnittelut tekeväsi sillä asulla? Tappavasi minut nauruun?”
“Melkein. Ajattelin saada sinut niin järkyttyneeksi, että saisin sinut helpommin kaadettua sänkyyn.”
“Eikös se olisi ilkeätä minua kohtaan, jos makaisin kotonani huonossa kunnossa?”
“Ei sinne päinkään. Etkö tiennyt, että seksi on vastaus kaikkeen? Sehän parantaa sairauden kuin sairauden!”
“Entä ne taudit, jotka leviävät sen ansiosta?” puna-mustahiuksisen oli pakko miettiä tarkkaan, mitä sanoisi, vaikka ajatus työtovereiden järkyttyneistä ilmeistä huvittikin.
“Jokaisella lääkkeellä on omat sivuvaikutuksensa, Seth-kulta.”
“Jotka minä voisin saada?”
“Et minun lääkkeestäni. Ainoa sivuvaikutus on riippuvuus.”
“Aivan kuin sitä kaipaisin?” Seth astui kopiohuoneen valoon asettaen kantamuksensa pöydälle.
“Ihminen ei koskaan tiedä, mitä kaikkea voi saada, ellei kokeile”, Reita muistutti kehräävästi.
“Me elämme vain kerran, miksi emme ottaisi iloa irti siitä?”
“Minähän otan”, kirjanpitäjä avasi kopiokoneen valtavaa kantta, mikä oli hiukan hankalaa, koska piteli samaa aikaan kännykkäänsä korvallaan.
“Töitä tehdessäni.”
“Miksi sitten tulet aina välillä katsomaan minua Gratteriin?” baarimikko kysyi ovelasti.
“Piristyäkseni.”
“Miksi sitten teet töitä, jos ne eivät piristä sinua samalla tavalla?”
“Paetakseni sinua”, ruskeasilmäinen naurahti laittaessa sopimuksen laitteeseen ja painoi kopiointi nappia.
Mitään ei tapahtunut.
“Olenko minä noin pelottava?”
“Olet, sitä ei koskaan tiedä, mitä ilkeyksiä juonit pääni menoksi”, kalpeampi rypisti kulmiaan painellessaan kopiointi käskynsä uudelleen.
Mitään ei tapahtunut vieläkään, edes vihreä valo ei syttynyt laitteen sisällä. Pienen pientäkään hurinaa ei kuulunut.
“Ilkeyksiä? Minähän haluan osoittaa vain sinulle hellyyteni!”
“Kummallista.”
“Kummallista? Pidätkö minua noin pahana ihmisenä?!”
“En tarkoittanut sinua, vaan kopiokonetta.”
“Ai, mikäs sitä vaivaa?”
“Se ei suostu kopiomaan, mitä muutakaan?”
“Onko johto seinässä?”
“Tietenkin on, koska käskytaulun valot toimivat.”
“Onko se kunnolla seinässä?”
“On”, Seth kumartui katsomaan pöydän alle.

“Onko kopioitava paperi koneessa?” Reita jatkoi naureskelevalla äänellä.
“Hah hah, kuolen nauruun. Tietenkin on, muuten tämä hökötys olisi kertonut kyseisestä ongelmasta.”
“Teillä on siis nykyään niin nerokkaat laitteet.”
“Tietenkin, ei muuten tällä alalla pärjäisi.”
“Voisin suositella sinulle alan vaihtoa. Miten olisi minun henkilökohtainen sängynlämmitin?”
“Aivan kuin jaksaisit tehdä sitä aina vuoteessasi.”
“Totta! Uusi muodostus: Minun henkilökohtainen lämpötikkuni?”
“Katsotaan sitä sitten, mutta nyt minun pitää lopettaa ja saada työt tehtyä. Huomenna on tärkeä kokous.”
“Enhän minä päässyt vielä edes asiaani!” nenärättinen protestoi kännykän toisessa päässä.
“Ai mihin? Kiihkeään puhelinseksiin?” kirjanpitäjä vilkaisi nopeasti ympärilleen, mutta ketään ei ollut kuuloetäisyydellä – onneksi.
“Siihenkin, mutta kai minä voin lykätä sitä parempaan hetkeen. Halusin vain tietää, milloin näemme taas.”
“Vastahan me näimme eilen.”
“Luuletko, etten halua nähdä sinua useammin? Aliarvioit oman viehätysvoimasi”, baarimikko kehräsi matalasti.

“Haluan nähdä sinua useammin kuin kerran kuukaudessa, Seth-pieni. Haluan nähdä sinua paljon useammin, mitä mieleen painuvimmissa asennoissa.”
“Jos nyt keskityt siihen asiaan pääsyyn, puutteessa oleva ystäväni. En haluaisi olla epäkohtelias, mutta minulla todella olisi töitä.”
“Monelta pääset tänään?”
“En tiedä. Huonolla tuurilla vasta illemmalla, mutta huomenna on tärkeä kokous eli ei tänään.”
“Entä huomenna?”
“Ei tietoa siitäkään.”
“Yritätkö sinä vältellä minua?”
“Kato, Sherlock!”
“Jollet halua minun murtautuvan kotiisi ja kidnappaavan sinua Fuji vuorelle pieneen asumattomaan mökkiin. Suosittelen hiukan yhteistyötä – kiitos.”
“Miten olisi ylihuomenna? Oletko silloin töissä ja jos olet, missä vuorossa?”
“Tietenkin minä olen töissä: silloin on nimittäin perjantai – kuinkas muuten. Pääsen puolenyön jälkeen, ellei Yoshikin poikaystävä osaa vieläkään kunnioittaa toisten ihmisten työaikoja.”
“Tehän tulisitte loistavasti toimeen: Kummallakin on sama harrastus”, Seth virnisti tutkiessaan kopiokoneen sisältöä etsien vikaa.
“Tämän hetkinen harrastukseni voisi olla ennemmin sinun panemisesi, jos osaisit arvostaa monipuolista lahjakkuuttani.”
“Minähän arvostan, mutta en siinä mielessä… Käykö perjantai? Voisin tuoda näytille sen kellon.”
“Sinun kohdallasi minulle käy mikä tahansa aika”, Reita naurahti ystävällisesti.
“Mukavaa työpäivää, äläkä ota liian suuria riskejä. Minusta tuntuu, etten kykenisi hillitsemään itseäni nähdessäni sinut kahleissa, mutta poliisit tuskin antaisivat meille edes pientä kahdenkeskistä hetkeä.”

“Aivan, kuin jaksaisit välittää siitä, näkeekö joku vai ei.”
“Minä vain ajattelen hiukan romanttisesti, kultapieni. Tuskin haluat minun oikeasti vievän neitsyyttäsi kaikkien silmien edestä.”
“Mistä tiedät, että olenko niin koskematon?”
“Naisista en tiedä, mutta miesten suhteen kyllä. Muuten et voisi päästää minusta irti.”
“Oletpas itsevarma.”
“Se vetoaa sinuun, eikö niin?”
“Ehkä vetoaa, ehkei, mutta nyt minun on käytävä sotaa kopiokonetta vastaan. Jos olet nyt kiltti poika ja annat minun tehdä töitäni, saat pusun.”
“Vainko yhden?”
“Kolme?”
“Kiinni veti! Eikä mitään poskipusuja!”
“Toivossa on hyvä elää, Reitaseni. Nähdään perjantaina.”
“Nähdään, ja tule ajoissa piristämään iltaani huulillasi – mielellään hiukan paljastavimmissa vaatteissa.”
“Katsotaan sitä sitten. Nähdään.
“Tui tui!” naurun remakka loppui Sethin painaessa punaista luuria kännykässään.

Hymy koreili hänen kapeilla huulillaan. Reitan ääni olisi ollut mitä ihanin piristäjä, ellei hänellä olisi ollut muita huolia: kopiokone. Kaikki oli päällisin puolin kunnossa, mutta jokin oli silti pielessä. Laite ei vain suostunut yhteistyöhön.
Raskas huokaus pääsi miehen suusta ties kuinka monennen kerran saman päivän aikana – taas niitä päiviä. Miksi juuri tänään kaikki oli häntä vastaan? Mitähän seuraavaksi tapahtuisi, joku tulisi jäkättämään? Hän joutuisi jäämään ylitöihin? Aivan kuin puna-mustahiuksisella ei olisi muutenkin riittävästi töitä, hän sai vastuulleen yhtiökokouksen järjestelyt! Vaikka tehtävän saaminen oli suuri luottamuksen osoitus, se ei lohduttanut miestä tippaakaan sillä hetkellä.
“Miyagi-san?” käytävältä kuului tervehdys puna-mustahiuksisen kääntyessä ääntä kohti.

Nuori siivooja kumarsi hiukan ja katsoi uteliaana kirjanpitäjää.
“Mitä te siellä teette?”
“Yritän kopioida asiakirjoja”, kalpeampi yritti estää äänessään huokuvaa sarkasmia.
Miksi hän muuten seisoskelisi kopiokoneen vieressä?
“Jostain syystä laite ei suostu toimimaan.”
“Eikö siinä ollut lappua päällä?” siivoojapoika jätti siivouskärrynsä ja riensi koneen luokse.
“Lappua?”
“Niin, laitoin sen eilen illalla tähän päälle…”, lyhyt poika kumartui pöydän alle kurkkimaan kopiokoneen ja seinän välissä olevaa rakoa.
“Kopiokone ei toimi ja korjaaja pääsee vasta maanantaina”, tämä jatkoi nostaessaan suuren valkoisen paperilapun, jossa luki rikki.
Seth puraisi kieltään, ettei olisi kironnut ääneen.
“Kiitos, kun kerroit. Hyvää päivänjatkoa”, hän sai sanotuksi kipeästä kielestään huolimatta.
Mies otti paperinsa ja lähti takaisin työhuoneeseensa. Tänään pitäisi käydä sisaryrityksessä, koska ei halunnut maksaa kopiointimaksua tavallisissa kopiointi liikkeissä. Aivan liian kallista sellaisella määrällä – onneksi hän sai metrokorttinsa ansiota matkustaa kuukauden ajan niin paljon, kuin halusi. Ei tulisi matkaaminen kovin kalliiksi.

Seth istuutui pöytänsä taakse laskien paperit pöydälle tietokoneen näppäimistölle. Hänen kannattaisi ensin ilmoittaa kahvioon huomisesta, jotta nämä osaisivat varautua lounaan tarjoiluun. Tämän jälkeen pitäisi tarkistaa neuvotteluhuone ja eristää se, ettei siellä olisi huomenna liian tukala ilma. Kaiken pitäisi olla täydellistä ja olisikin, koska puna-mustahiuksinen järjestäisi sen niin. Käsi ojentautui pöytäpuhelimelle miehen naputellessa ensin kahvion numeron.
Hän sai pian sovittua asiat Sakuran kanssa, vaikka tämä yrittikin virittää keskustelua uusista treffeistä. Pienen – turhan – jauhannan jälkeen kirjanpitäjä sai lopetettua puhelun valiten seuraavaksi sisaryrityksen pääsihteerin numeron.
“Moshi moshi“, kuului pian puhelimen toisesta päästä nuori naisen ääni.
“Ito Uzuki Meregonin vakuutus- ja asianajajatoimistosta.”
“Päivää Ito-san”, Seth tervehti kohteliaasti.
“Miyagi Seth tässä.”
“Päivää Miyagi-san, kuinka voin auttaa?” kuului aurinkoinen ääni.
“Täällä on kopiokone hajonnut ja ajattelin varmistaa, että toimiiko teidän vielä? Tarvitsisin ottaa kopioita huomista kokousta varten”
“Toimii erinomaisesti.”
“Hyvä, piipahdan siellä myöhemmin iltapäivällä.”
“Tuota… Voisitteko te auttaa meitä samalla pienessä ongelmassa?” nainen kysyi arasti.
“Totta kai, mikä on hätänä?” kirjanpitäjä hymyili tyytyväisenä saamastaan ongelmanratkaisijasta.
“Kiitos kovasti, olisimme pulassa ilman teitä. Meidän arkistomme hyllyt romahtivat ja kaikki paperit menivät sekaisin… Te, kun olette niin järjestelmällinen ja tietävä niiden sisällöstä, nopeutatte siivoustamme huomattavasti.”
Sethistä tuntui, että hänen päänsärkynsä palasi takaisin sillä samaisella sekunnilla.

----------

Avaimet putosivat eteisen matolle painavan salkun kanssa oven sulkeutuessa hitaasti tulijan perässä. Oli jo pimentynyt ilta, eikä Seth jaksanut sytyttää edes valoja kotiinsa. Hän halusi vain nukkumaan. Töiden teko oli venähtänyt: neuvotteluhuoneen järjestäminen ja videotykin hankkiminen veivät enemmän aikaa, kuin nuorukainen olisi uskonut. Eniten aikaa oli kuitenkin vienyt asianajajatoimiston sisaryrityksessä, jossa sekaisten papereiden ja mappien järjestäminen vei useita tunteja, puhumattakaan uuden hyllyn laittamisessa kestäneestä ajasta ja pilalle menneiden papereiden tulostamisesta. Miksi kaikki ongelmat olivat iskeytyneet tänään? Halusiko koko maailma hänen epäonnistuvan uuden ja vanhan johtajansa silmissä? Ei edes yhden asiakkaan lompakon ja sormuksen varastaminen olleet piristäneet miestä. Ne hän oli vain vienyt, koska pelkäsi menettävänsä kaiken tohinan keskellä järkensä.

Huokaisten raskaasti mies raahusti keittiöön hakemaan jotain syötävää. Hän ei ehtinyt tänään pitämään edes pientä lounastaukoa ja nyt vatsa huusi tyhjyyttään käsien tuntuessa tavallista raskaimmilta jalkojen kanssa. Kaapista löytyi mikrovalmisteinen pikanuudelirasia, joka sai toimittaa ravitsevan aterian kriteerit. Silmien tuskin pysyessä auki, mies keitti itselleen teetä, koska hänen olisi pysyttävä vielä hetki hereillä. Olisi vielä paljon tehtävää: valittava sopivat vaatteet ja muutenkin saatava itsensä mahdollisimman siistiksi sekä järjesteltävä oma kannettava kokousta varten. Seth käytti mieluummin tutuksi tullutta konetta, kuin lähti arvailemaan muiden koneiden nopeutta ja toimivuutta. Tärkein tehtävä oli kuitenkin Ishikawa-san. Kirjanpitäjä halusi tietää tästä vielä enemmän. Hän halusi tietää ennen kaikkea sen, minkä näköinen mies oikein oli. Siksi hänen olisi pysyttävä vielä hetki hereillä, vain tunnin, koska sitten olisi mentävä nukkumaan. Puna-mustahiuksinen ei saisi näyttää yhtään väsyneeltä, vaan raikkaalta ja ahkeralta työntekijältä. Hänen olisi tehtävä hyvä vaikutus tulevaan johtajaansa sekä esimieheensä, tämän kanssa hän tulisi luultavasti kuitenkin työskentelemään enemmän.

Mikron piippaus ja teeveden pihinä herättivät nuorukaisen mietteistään tämän viedessä iltapalansa makuuhuoneen työpöydälle avaten tietokoneensa. Kannettavan valmistautuessa tulevaan koitokseensa Seth haki pursuavan salkkunsa eteisestä. Siellä olivat kaikki kopioidut paperit ja oli ihme, että kansi oli suostunut sulkeutumaan. Jätettyään salkun pöytänsä viereen ja kirjauduttuaan sisälle koneelleen kirjanpitäjä otti ison kasan levykkeitä viereensä ladaten koneelle kaikki mahdolliset tiedostot, joita tarvitsisi huomenna. Koneen tallentaessa tietoja itseensä hän valitsi itselleen sopivan vaatetuksen kenkiä ja solmiota myöten.
“Kaiken on oltava täydellistä”, mies mumisi itsekseen.
Hän halusi erottautua muista, mutta ei kuitenkaan liian silmäänpistävästi. Olihan hänellä jo erikoisesti värjätyt hiuksensa ja harvinaisen kalpea iho, mutta kuitenkin… Olisi mukavaa, jos häntä voisiin katsoa kokonaisuutena, joka ei kuitenkaan jäisi liian terävästi mieleen. Hänen hiuksensa tuottivat siinäkin ongelman. Ne erottuivat aina hiukan liiankin hyvin: ensimmäinen piirre, mikä jäi hänestä ihmisten mieleen, olivat aina hiukset!
Ruskeasilmäinen vilkaisi syvänmustaa pukua, joka oli hieno, muttei mikään juhla-asu kuitenkaan. Varovaisesti hän nosti sen vuoteensa päälle miettien kauluspaitaa ja solmiota, joiden olisi sovittava yhteen keskenään. Musta puku ei onneksi tuottanut mitään ongelmia, ikuinen muotiväri sopii kaiken kanssa yhteen.

Avatessaan hiuksensa ponihännältä Seth sai kuitenkin varsin nerokas ajatuksen. Mies etsi kaapistaan hiustensa punan sävyä muistuttavan paidan ja mustaharmaa raidallisen solmion. Siinä olisi hänen tyylikäs, mutta samalla hillitty vaatetuksensa. Ongelman ratketessa puna-mustahiuksinen istuutui takaisin kannettavansa ääreen. Kaikki lataukset oli tehnyt, nyt hän voisi keskittyä iltapalaansa ja Ishikawan tutkimiseen.
Miehestä tiedon löytäminen olikin vaikeampaa, kuin kirjanpitäjä olisi uskonut. Ainakin tieto tämän sukupuolesta varmistui, mutta muuten hänestä ei paljoa kerrottu internetissä – kuvaakaan ei tuntunut löytyvän. Miehen yritysten menestyksistä kyllä kerrottiin, mutta muuten herra jäi edelleen hämärän peittoon. Ainakin muutama tieto tarkentui: Tällä ei ollutkaan niin paljon yrityksiä ja kauppaketjuja kuin hän oli aikaisemmin päätellyt Fujiwaran vaimon papereista. Ne muutamat kauppaketjut oli myyty vuosia sitten, ennen kuin joutuivat konkurssiin. Ainoat edelleen merkittävät yritykset olivat rakennusyhtiö Tatemonoki, muotitalo ja Saikikeri. Kaksi ensimmäistä olivat menestyneet yllättävän nopeasti viimeisimpinä vuosia, mikä johtui osittain yritysten sisällä tapahtuneista muutoksista. Tatemonokilla oli vaihtunut toimitusjohtaja yli viisi vuotta sitten ja muotitalo – jonka nimi oli muuten Itsu moderu (ruskeat silmät kiinnittivät huomiota logossa kirjoitettuihin sanoihin, joiden alla oli punainen ruusu sitomassa sanat kokonaisuudeksi) – oli saanut vuosi sitten uuden suunnittelijan. Ei Ishikawalla mennyt huonosti, vaikka omistikin vähemmän yrityksiä. Nyt tämä panosti ilmeisesti omiin voittajiinsa.

Puna-mustahiuksinen vilkaisi ruudun alakulmassa olevaa kelloa ja säikähti. Hänen pitäisi kohta mennä suihkuun, jos haluaisi nauttia ainakin seitsemän tunnin yöunista, jotta olisi aamulla virkeä. Hänen täytyisi muutenkin lähteä hiukan aikaisemmin töihin varmistaakseen kaiken olevan viimeisen päälle huoliteltua. Jännitys sai miehen toimimaan hätiköiden, hän ei edes huomannut, mitä painoi hiirellään rynnätessään viemään astioitaan takaisin keittiöön. Saatuaan astiat tiskikoneeseen Seth riensi kylpyhuoneeseen suihkuun selvittämään edes muutaman takun päästään – toivottavasti aamulla ei olisi huonoa hiuspäivää. Lorottaessaan turhaa vettä pestäkseen kuvittelemansa hien pois, tietokone latasi hitaasti erästä sivustoa, erityisesti yhtä kuvaa kuluttaen kaiken yhteyden sen näyttämiseen.

Kylpyhuoneessa asioiden kulusta tietämätön kirjanpitäjä kirosi ja manasi hiuksiaan, joissa oli vieläkin muotogeelin jämiä syvillä juurissa. Hän ei osannut nauttia lämpimästä vedestä ihollaan tai edes haaveilla jostakusta suihkussa kanssaan. Ainoat asiat, jotka pyörivät hänen mielessään, olivat huominen kokous, Ishikawa sekä sänky. Lihakset huusivat lepoa ja rauhaa edellisestä yöstä, joka oli jäänyt pelkäksi kukkumiseksi. Hoitoaineen ansiosta puna-mustahiuksinen tunsi takkujensa viimein aukenevan sormiensa alla saippuaisen veden valuessa kasvojen yli. Kädet hieroivat suihkusaippuaa joka puolelle vartaloa jättämättä yhtäkään kohtaa pesemättä, koska aamulla ei ehkä ehtisi istua kovin pitkään suihkussa. Kunpa huomenna ei olisi yhtä hiostavaa päivää!

Hiukan rentoutuneempana ruskeasilmäinen astui ulos suihkukaapista ja, kuivattuaan jotenkin vartalonsa, puki ylleen yukatan katsoen itseään peilistä. Silmäpussit painoivat vieläkin, mutta ne luultavasti lähtisivät yön aikana. Jos eivät, hän voisi kokeilla Reitan kertomaa vinkkiä ja painaa aamulla teepussit hetkeksi silmilleen – sillä oli kuulemma rauhoittava vaikutus. Varovasti mies nyppi itseltään muutaman kulmakarvan pitääkseen kasvojensa raamit huolitellun näköisinä ja levitti lopuksi hiukan kosteusvoidetta iholleen. Kuivaillen hiuksiaan pieneen pyyhkeeseen Seth asteli takaisin makuuhuoneen puolelle. Varovaisesti hän siirsi vaatteensa vuoteeltaan työpöytänsä tuolille kiinnittäen ensimmäisen kerran huomiota pieneen hetkeen koneensa ruutuun. Vaatteet olivat pudota miehen käsistä tämän iskeytyessä tuolilleen istumaan rullatakseen näytöllä näkyvää tekstiä alaspäin. Se oli lehtileike, joka oli skannattu jollekin omituiselle sivustolle. Miten hän sinne oli joutunut? Enempää puna-mustahiuksinen ei ehtinyt miettimään ruskeiden silmiensä löytäessä yhden tärkeän nimen: Ishikawa. Unohtaen täysin unentarpeensa kirjanpitäjä keskittyi lukemaan tarkemmin juttua. Siinä puhuttiin enimmäkseen erään huonekaluliikkeen konkurssista ja sen vaikutuksesta Ishikawan muihin liiketoimiin, mutta se ei jäi erään pienen kappaleen alle tärkeysjärjestyksessä.

“Ishikawa-sania on jo pitkään epäilty eräiden rikollisjärjestöjen tukemisesta, mutta vain harvat ovat uskaltaneet väittää häntä suoraan yhden mafiaklaanin johtajista. Epäilyt eivät liiku pelkästään tämän maan sisällä, vaan myös Yhdysvalloissa on maamme poliisia pyydetty tarkkailemaan kyseistä liikemiestä, koska tämä tapasi viime kuussa Casey Staubleonen, joka on yksi Yhdysvaltojen “kummisedistä” eli mafiapomoista. Tapaaminen saattoi olla täysin laillinen, eikä mitään rikollista ole ehkä tapahtunut, mutta Ishikawa-san on miehenä hyvin salaperäinen, ellei jopa varteenotettava epäilty suurten rikosten johdosta, joita on tapahtunut ympäri tätä maata. Poliisille tai kenelläkään ei ole mitään todisteita häntä vastaan.”

Hetkeen Seth ei osannut muuta kuin katsoa typertyneenä eteensä. Olisiko Ishikawa rikollinen? Eihän se olisi mahdollista. Jos tämä olisi, miksi mies ottaisi riskin ja pyrkisi asianajajatoimiston enemmistöosakkaaksi? Eihän siinä olisi mitään järkeä, kuten ei myöskään muotitalon ja muiden yritysten kehittämisessä. Rikollisethan hankkivat rahansa epärehellisesti – tosin puna-mustahiuksinen itse työskenteli rahojensa eteen ja varasti ”harrastuksena”, mutta sama ei pätenyt suuriin rikollisiin. Hitaasti kirjanpitäjä selasi sivuston loppuun asti huomaten alimpana paistattelevan kuvan. Kaksoisklikkauksella ruskeasilmäinen suurensi sitä ja pientä kuvatekstiä koneen ladatessa kumpaakin harvinaisen hitaasti. Pitkän jännittämisen ja odottamisen jälkeen kuva avautui teksteineen, mutta Sethin suureksi harmiksi kuvan hahmot eivät olleet kovin tarkkoja. Kuvaaja oli ollut liian kaukana, eikä zoomauskaan ollut mikään maailman huippuluokkaa, vaikka etäisyyden syy näkyikin varsin selkeästi: kuvan reunoilla käveli neljä amerikkalaista jalkapalloilijaa muistuttavaa miestä aurinkolasein ja tiukkoihin pukuihin sonnustautuneina. Ei kalpeampikaan olisi kovin mielellään mennyt lähelle napsimaan näiden suojatista kuvia. Hyväksyttyään kuvan puutteellisuuden ja hataruuden, puna-mustahiuksinen alkoi katsomaan tarkemmin kuvassa näkyviä henkilöitä.

Neljä ihmistä käveli turvamiesten keskellä, ilmeisesti lentokentällä. Heistä takimmaisena käveli mustahiuksinen nuori nainen vaaleansinisessä kukkakuvioisessa kimonossa ja tämä piteli kouluikäistä – ehkä kahdeksanvuotiasta – tyttöä, jolla oli samanlainen vaate yllään. Äidin hiukset oli sidottu ylös perinteisellä tavalla, mutta tytön hiukset hulmusivat vapaina tuivertavassa tuulessa. Enempää kaksikosta ei saanut selvää, mutta kirjanpitäjä ei ollut varma, johtuiko se heidän paikastaan kuvasta, vaan toisesta huomiota keräävästä tekijästä. Kaksikon edellä käveli pitkä mies mustassa puvussa takin repsottaessa tuulessa auki. Mustat aurinkolasit saivat vaatteiden lisäksi miehen näyttämään ensimmäisellä vilkaisulla yhdeltä turvamiehistä, mutta tarkempi tiirailu kertoi aivan muuta. Pukumiehellä oli vaaleanruskeiksi värjätyt – yli korvien kasvaneet hiukset, eikä tämä ollut yhtä lihaksikas kuin muut turvamiehet. Hän oli pitkä ja laiha, vaikkakin jäntevän näköinen. Toinen käsi oli pujotettu sirosti taskuun oikean käden pidellessä pienen pojan kädestä kiinni. Poika oli miehen täydellinen kopio, jos tällä olisi ollut aurinkolasit ja mustien hiusten tilalla vaaleanruskeat. Pienellä miehen alulla oli hiukan hankaluuksia kävellä puhurissa, mutta ylpeästi tämä silti käveli isänsä rinnalla.
Seth ihmetteli, miten niin laiha saattoi pysyä maassa kiinni. Tämän kengissä oli pakko olla lyijypainot, koska edes maan gravitaatiovoima ei olisi pystynyt pitämään tätä maanpinnalla. Omalla tavallaan poika oli varsin suloinen kuin peuran vasa, joka ei tiennyt minne olisi pitkine jalkoineen astunut tai katsonut suurilla silmillään. Lopulta puna-mustahiuksinen sai silmänsä irti isä-poika parivaljakosta ja luki Ishikawan jalkojen alapuolella olevan kuvatekstin.
“Ishikawa Yoshiki palaamassa Yhdysvaltojen liikematkaltaan yhdessä perheensä kanssa, minkä jälkeen he aikovat huhujen mukaan matkustaa Eurooppaan tutkimaan bisnesmahdollisuuksia.”

Hellästi Seth kosketti etusormellaan kannettavansa ruutua Yoshikin kasvojen kohdalta. Tämä oli lempeän ja viisaan näköinen – ei tämä voisi mitenkään olla kylmäksi kovettunut rikollinen. Kuinka moni isä haluaisi oikeasti poikansa joutuvan vaikeuksiin omien tekojensa takia? Tai joutua vankilaan muun perheen katsoessa voimattomina vierestä? Rikollisjärjestön tie olisi vain liian suuri riski perheelliselle miehelle.

Vilkaisten vielä kerran Ishikawan perheen epätarkkoja kasvoja puna-mustahiuksinen tallensi sivuston suosikkeihinsa ja sulki koneensa pakaten sen kantolaukkuun muutaman levykkeen kanssa. Vaatteet aseteltiin lopulta tuolin päälle, ennen kuin kirjanpitäjä vaihtoi pitkät pyjamahousut jalkaansa ja pujahti peittojen väliin. Uni ei kuitenkaan tullut heti silmään: Ishikawa kiusasi hänen mieltään. Millainen tämä olisi? Missään ei kerrottu miehestä itsestään, paitsi se, että oli varsin salaperäinen ja epäilyttävä, mutta nämä olivat varmasti vain paikkansapitämättömiä huhuja. Mies ei luultavasti kuitenkaan suhtautuisi kovinkaan pahasti hänen harvinaisen räikeisiin hiuksiin, koska itselläänkin oli vaaleanruskeaksi värjätty tukka.
Miettiessään kuvaa miehestä perheensä kanssa, Seth ei huomannut lainkaan, kun unihiekka laskeutui silmilleen vaivuttaen hänet hitaasti uneen. Puna-mustahiuksinen onnistui kuitenkin laittamaan herätyskellonsa päälle, ennen kuin nukahti käden jäädessä roikkumaan lattialle.

**********

Nopeasti Seth avasi neuvotteluhuoneen oven ja sulki sen nopeasti perässään. Huone oli sopivan viileä; ihmiset eivät ainakaan paleltuisi kuoliaaksi. Ruskeat silmät kaarsivat nopeasti katseellaan huonetta mielen kiittäessä suurempia voimia siitä, että siivoojat olivat totelleet hänen pyyntöään. Tämän päiväinen kokoushuone siivottiin eilen aamulla ja iltasiivoojille oli laitettu viesti, etteivät astuisi jalallaankaan metriä huonetta lähemmäksi. Kaiken tämän järjestetyn ansiosta viilentävä ilmastointi oli pyörinyt pitkin yön lämpimän ilman pysytellessä huoneen ulkopuolella.

Hymyillen tyytyväisenä onnistumisestaan – ja tietenkin hyvin nukutusta yöstä – puna-mustahiuksinen laski painavan salkkunsa sekä kannettavan tietokoneensa laukkuineen pöydälle. Videotykki seisoi pitkän puupöydän toisessa päässä valkoisen kalvon edessä odottaen yhdistämistä tietokoneeseen, eikä kirjanpitäjä tuottanut sille pettymystä. Tottuneilla otteilla hän otti kannettavansa säilöstään ja kytki siihen virrat päälle. Koneen avauduttua kalpeat kädet yhdistivät piuhoilla kaksi konetta yhteen varmistaen vielä koneensa työpöydällä olevan kaikki tarvittavat ohjelmat ja tiedostot. Mies kokeili varmuuden vuoksi, että videotykki toimi, jotta ehtisi vaihtamaan sen vielä tarpeen vaatiessa. Hänellä olisi aikaa ainakin puolitoista tuntia, jos ensimmäiset osakkaat tulisivat paikalle puoli tuntia etukäteen, kuten he tekivät normaalisti – varsinkin Fujiwara. Ei tosin ollut varmaa, moneltako Ishikawa itse tulisi, mutta puna-mustahiuksinen uskoi tämän saapuvan Tanakan kanssa hyvissä ajoin.

Nyökäten itsekseen videotykin toimiessa erinomaisesti – tarkasti ja hiljaa – Seth sulki sen ja laittoi koneensa valmiustilaan, miksi turhaa kuluttaa virtaa. Asetellessaan tuoleja paremmin pöytää vasten kirjanpitäjä asetti jokaiselle paikalle kopioidun yhtiöjärjestyksen. Muut sopimukset ja paperit hän piti salkussaan erillisissä taskuissa, joista saisi ne nopeasti esiin tarpeen vaatiessa. Varmistaen vielä, että jokaisessa paperinipussa olisi varmasti kaikki tarvittavat puna-mustahiuksinen riensi alakerran kahvioon hakemaan kahtakymmentä teekuppia sekä muita astioita. Onnekseen hän oli saanut edellisenä päivänä raahattua pienen jääkaapin neuvotteluhuoneeseen, nyt siellä olisi kylmää vettä kuumaa päivää vastaan. Kahviossa kirjanpitäjä joutui juttelemaan jälleen niitä näitä Sakuran kanssa, joka ei ilmeisesti ollut lainkaan samaa mieltä siitä, etteikö heillä olisi mitään yhteistä. Tytöstä oli hankala päästä eroon, samassa talossa kun olivat töissä, mutta vetoamalla pian alkavaan kokoukseen ruskeasilmäinen onnistui livahtamaan tiehensä. Hän kuitenkin ehti varmistamaan, että kahvion väki oli varautunut lounaaseen.

Päästyään takaisin yläkertaan, oli kello ehtinyt tikittämään jo tunnin eteenpäin. Ei menisi kauaa, ennen kuin ensimmäiset osakkaat tulisivat. Järjestäen pienelle sivupöydälle teekupit ja tyhjät juomalasit vedenkeittimen viereen Seth laski ne vielä varmuuden vuoksi. Niitä oli kaksikymmentä, kuten oli ollut jo hississä. Laittaessaan vesikannut jääkaappiin, kuului ovelta pieni koputus. Puna-mustahiuksinen kääntyi ympäri nähdäkseen sisään astuvan tulijan. Tummansiniseen pukuun pukeutunut ruskeahiuksinen mies astui sisään vilkuillen hieman arkana ympärilleen.
“Anteeksi häiriöni”, hieman poikamainen ääni kaikui huoneessa pehmeästi.
“Mutta onko tämä neuvotteluhuone, jossa pidetään tänään kokous tämän toimiston sisällä tapahtuvista muutoksista?”
“Olette tulleet oikeaan paikkaan”, puna-mustahiuksinen käveli avaamaan kaikkien ikkunoiden kaihtimet päästäen valoa hämärään huoneeseen, koska ensimmäinen tulija oli jo saapunut.
“Tulkaa toki peremmälle.”
“En haluaisi häiritä mitenkään. Tulin aikaisemmin tutkiakseni hiukan paikkoja…”
“Ette te minua häiritse, olen saanut kaikki järjestelyt valmiiksi”, ruskeasilmäinen kääntyi hymyillen katsomaan itseään hiukan lyhempää miestä.
“Minä olisin vain stressannut sitä, että puuttuuko jotain.”
Kirjanpitäjän pieni leikkisä äänensävy nosti toisenkin kasvoille hymyn tämän tirskahtaessa hiukan.
“Anteeksi huonot käytöstapani”, puna-mustahiuksinen riensi tulijan luokse ja kumarsi kohteliaasti.
“Minä olen Miyagi Seth. Tämän toimiston kirjanpitäjä, mutta toimin samalla usein myös Tanaka-sanin avustajana. On oikein mukavaa tavata teidät.”
“Nakamura Yuki”, vihertävänruskeasilmäinen vastasi kumartaen myös.
“Ishikawa-sanin asianajaja.”
Miehet kättelivät hiukan, eikä Seth voinut mitään hämmentyneelle ilmeelleen.
“Te olette kovin nuoren näköinen”, kalpeampi olisi halunnut puraista kielensä irti.
“Anteeksi epäkohteliaisuuteni, Nakamura-san, tarkoitin lähinnä sitä, että odotin teidän olevan hiukan vanhempi – kuten suurin osa asianajajista tässä toimistossa.”
“Ei se mitään, olen tottunut siihen”, Yuki hymyili rauhoittavasti.
“Ja kutsukaa minua toki etunimellä, Miyagi-san, mehän tulemme työskentelemään yhdessä, kun ryhdyn virallisesti tekemään täällä töitä.”
“Jos näin toivotte, Yuki-san, mutta käyttäkää tekin minusta etunimeä”, Seth naurahti rentoutuneena.
Ei Ishikawan asianajaja vaikuttanut epämiellyttävältä lainkaan. Lisäksi puna-mustahiuksisesta oli mukavaa työskennellä ihmisten kanssa, jotka olivat lähempänä hänen ikäänsä.

“Tekö olette järjestänyt tämän neuvotteluhuoneen?” nuori asianajaja käveli peremmälle katsellen ympärilleen.
“Ihanan viileätä! Ulkona paahtuu jo nyt elävältä.”
“Mukavaa, että lämpötila miellyttää”, kirjanpitäjä laittoi pöydälle muutaman kynän, koska tiesi, etteivät kaikki tuoneet omia mukanaan.
Hetkeen kaksikko ei sanonut mitään. Yuki tutki yhtiöjärjestystä nojaten rennosti pöytään ja Seth hioi vielä muutamia yksityiskohtia huoneessa.
“Yuki-san?” puna-mustahiuksisen oli pakko rikkoa hiljaisuus, joka ei kuitenkaan ollut painostava.
Hän ei vain voinut olla hiljaa juuri sillä hetkellä.
“Niin?” vihertävänruskeasilmäinen nosti katseensa puhujaan.
“Saanen kysyä, millainen Ishikawa-san on?”
Pieni nielaisu kuului vaimeana huoneessa, mutta jännittynyt tunnelma taantui asianajajan naurahdukseen.
“Varsin mukava, kunhan häneen tutustuu”, mies laski paperinipun takaisin pöydälle.
“Hän suosii nuoria; siksi minä ilmeisesti olenkin hänen asianajajansa.”
“Ahaa, ymmärrän”, kirjanpitäjä nyökkäsi hymyillen hiukan helpottuneempana.
Onneksi Yuki oli ystävällinen, eikä jaksanut välittää niin paljon kohteliaisuus säännöistä, vaikkei sitä vielä kunnolla tiennytkään.
“Kauanko olet työskennellyt hänelle, jos saan kysyä. Millainen työnantaja tai persoona hän on?”
“Olenhan minä lukenut hänen käskystään lakipykäliä kohta kolmisen vuotta”, Yuki kertoi nojaillen yhä neuvottelupöytään.
“Hän vaatii paljon, mutta osaa arvostaa työpanostasi ja ahkeruuttasi. Ishikawa-san on niitä harvoja työnantajia, jotka ymmärtävät inhimillisiä virheitä. Hän on…”
“Niin?”
“Ehkäpä minä en kerro enempää”, ilkikurinen virne karkasi tummanruskeahiuksisen kasvoille.
“Näette sitten kohta. Ymmärrätte silloin paljon paremmin, kun tapaat hänet ilman minun mielipidettäni.”

Seth myönsi itselleen olevansa hiukan harmissaan, ettei Yuki kertonut hänelle enempää, mutta tyytyi tilanteeseen. Eivät he kauaa ehtineet kahdestaan juttelemaan, kun oveen koputettiin ja sisälle astui hiukan harmaantunut pukumies salkkuineen.
“Huomenta Miyagi-san”, mies tervehti kiinnittäen katseensa nuoreen asianajajaan, joka nousi seisomaan selkä suorana.
“Huomenta, Fujiwara-san”, Seth tervehti tullen miestä vastaan Yukin kanssa.
“Tässä on Ishikawa-sanin asianajaja Nakamura Yuki. Yuki-san, tässä on yksi osakkaista: Fujiwara Ryuu.”
Vihertävänruskeasilmäinen kumarsi hiukan ja kätteli sitten vanhempaa pukumiestä. Tämä katsoi nenänvarttaan pitkin nuorukaista ihmetellen itsekseen tämän ikää.
“Kuvittelin teidän tulevan Ishikawa-sanin kanssa, Nakamura-san.”
“Saavuin hiukan aikaisemmin vilkaisemaan paikkoja”, Yuki hymyili, mutta tavallista aremmin.
Hän kyllä näki, ettei vanhempaa miestä huvittanut antaa yhtiötä nuoren miehen käsiin.
“Hän itse tulee myöhemmin erään alaisensa kanssa.”
“Vai niin. Toivottavasti Miyagi-san on pitänyt teille hyvää seuraa.”
“On, oikein hyvää. Minä tässä ihastelin, kuinka hän on saanut huoneen mukavan viileäksi ja viihtyisäksi.”
“Toden totta, hän onkin aina ollut hyvä työntekijä. En tosin odottanut näin hyvää työtä…”

Kolmikko vaihtoi vielä muutaman sanan, kunnes lisää osakkaita avustajineen sekä Fujiwaran jäljessä tuleva avustaja tulivat yksi kerrallaan. Seth esitteli Yukin kohteliaasti kaikille ja sai tältä usein kiitollisen hymyn. Nuorukainen ei ollut kovin varma persoona vanhempien osakkaiden keskellä ja toinen nuorempi mies toi hiukan lisää rohkeutta. Kello tikitti vinhaa vauhtia ja lopulta kaikki olivat paikalla – paitsi Tanaka ja Ishikawa alaisensa kanssa.

Osakkaat olivat avustajineen pommittaneet Yukia kysymyksineen, mutta tämä onnistui välttämään suurimman osan kysymyksistä. Tästä olisi ollut ainesta ympäripyöreitä puhuvaksi poliitikoksi. Ihmiset miettivät kuumeisesti millainen Ishikawa olisi tai kuka hänellä olisi mukanaan. Ensimmäistä kertaa elämässään myös Seth mietti tuota alaista, josta Yuki ei suostunut sanomaan sanakaan. Väitti vain, ettei itsekään ollut täysin varma, mutta kirjanpitäjä ei uskonut. Kuka nyt uskoisi miestä, joka hymyili itsekseen kätensä takana?

Puna-mustahiuksinen vilkaisi kelloa kiitollisena siitä, ettei kukaan ollut vielä maininnut mitään hänen hiuksistaan. Edes Yuki ei ollut kiinnittänyt asiaan huomiota, mutta punainen kauluspaita hämäsikin sopivasti. Rannekello ilmoitti kellon olevan yhdeksää vaille kymmenen. Tässä olisi vielä pieni hetki, ennen kuin kokouksen pitäisi virallisesti alkaa. Ruskeat silmät vilkaisivat pitkää pöytää, jonka päädystä oli jätetty neljä paikkaa tyhjäksi: hänelle itselleen päädyn vasen puoli ja kaksi häntä vastapäätä. Isolle tuolille istuisi luultavasti viimeisen kerran Tanaka, tämän jälkeen hän vetäytyisi syrjään ja tilalla istuisi Ishikawa tai tämän velvoittama hallituksen jäsen – luultavammin Yuki.

Vesikannu kiersi jo pöydällä, vaikkei ollut edes kovin kuuma. Ihmiset joivat vettä saadakseen tekemistä, keskittyäkseen johonkin muuhun kuin odottamiseen.
“Yuki-san?” Seth kumartui istuvan nuorukaisen korvanjuureen.
“Tuleeko Ishikawa-san ajoissa?”
“Uskoisin näin”, asianajaja kuiskasi takaisin.
“Ellei pörssi ole romahtanut.”
Leikkisä virne rentoutti kirjanpitäjän hetkeksi, mutta sitten hänen ihonsa nousi kananlihalle: ovelta kuului ääniä.
“Ja tässä on neuvotteluhuoneemme, jossa pidämme myös kaikki tärkeät kokouksemme, Ishikawa-san… Kuten aikaisemmin kerroin teille, Oshiro-san, voimme myös tarpeen vaatiessa laajentaa tilojamme ja tehdä muitakin muutoksia…”, Tanakan ääni lähestyi ja tumma hahmo heijastui himmennetyn lasin taakse.
“Muut varmasti odottavat jo meitä, hyvät herrat”, entinen enemmistöosakas sanoi vielä taakseen kahden tumman hahmon heijastuessa lasin toiselle puolelle hänen selkänsä taakse.
Ovi narahti kevyesti kahvan painuessa alas.

Notes:

Selityksiä:

* 5 000 000 jeniä = yli 43 000 euroa (vuonna 2007, 18.6.2019 yli 41 200 euroa)
* Fuji = Japanin korkein vuori
* Reitan puhuu työtoveristaan (Yoshiki; Gothika)
* Japanissa on tietääkseni paikkoja, joissa voi kopioida papereita. Yleensä opiskelijat kopioivat niissä muistiinpanojaan
* Yukata = kevyt puuvilla kimono, jota käytetään yleensä kesäisin, mutta nykyään myös kylpytakkina (joskus myös pyyhkeen korvikkeena)
* Jokaisella yrityksellä on aina oma hallituksensa, jonka jäsenet voivat olla osakkaita tai näiden valtuuttamia ihmisiä. Ajatelkaa maamme hallituskuviota

Chapter 4: Seuraava katse

Tanaka seisoi hetken oven raossa katsoen hölmistyneenä neuvotteluhuonetta, jossa kaikki ihmiset – paitsi Yuki – olivat kohottautuneet osittain pystyyn ja venyttäneet kaulojaan nähdäkseen paremmin. Huoneen toisessa päässä olijat nousivat tuoleiltaan nähdäkseen tarkemmin kuin lapset, jotka odottivat kiertävän tivolin nousevan mäen takaa.
“Tuloamme on ilmeisesti odotettu jo vähän aikaan”, vanha asianajaja naurahti hiukan selkänsä taakse, josta kuului matala hymähdys.
“Kaikki muut ovat jo saapuneet paikalle.”
Viimeinkin, Sethin ja muiden helpotukseksi, toimiston entinen enemmistöosakas astui kunnolla sisälle kahden itseään pidemmän miehen seuratessa pienen matkan päässä oven sulkeutuessa heidän jäljessään.

Puna-mustahiuksinen katsoi hämmentyneenä eteensä räpsäyttäen muutaman kerran silmiään. Kumpikin saapuneista vieraista oli Tanakaa ainakin päätä pidempi, mutta se ei ollut hänen järkytyksensä syy. Kumpikaan heistä ei ollut Ishikawa – tai ainakaan se, jonka kuvan hän oli nähnyt internetissä. Kalpein oli etsinyt väärästä miehestä tietoja. Tieto ei kuitenkaan saanut kirjanpitäjää irrottamaan katsettaan tulijoista. Heistä taaempana seisoi kasvoiltaan teräväpiirteinen mies, jonka tummanruskeat hiukset roikkuivat tyylikkäästi kainaloihin asti. Voimakkaaseen leukaan asti ulottuvat otsahiukset oli muotoiltu ilmavasti suurimman osan peittäessä salaperäisesti oikeata silmää. Hiukan kalpea iho korostui tummaa liituraitapukua vasten ja ikkunoista loistava aurinko sai jotain kimaltavaa miehen korvassa.

Jos harteikkaan jäntevä mies keräsi väen huomion, se oli pientä verrattuna mieheen, joka seisoi hänestä hiukan edempänä. Tämä oli jonkin verran pidempi kuin ystävänsä, mutta sirorakenteisempi ja laihempi, vaikkei toinenkaan paksu ollut. Miehen mustat, melkein olkapäille ulottuvat hiukset kaareutuivat hiukan sisäänpäin. Myös tällä oli tavallista pidempi epätasaiseksi leikattu otsatukka, joka piteni oikean silmän yli mustien silmien katsoessa tarkkaavaisesti tavallista suurempina. Seth ei tiennyt lainkaan, oliko se kaksikon katse, vai heidän elegantit olemuksensa, jotka saivat kaikki katsomaan heitä silmien kuivuessa paikoilleen.

Hiljaisuus rikkoutui yllättävällä tavalla, mikä sai puna-mustahiuksisen vetämään terävästi henkeään. Mustahiuksinen tummanpunertavanruskeaan pukuun pukeutunut mies hymähti huvittuneena ja hänen täyteläisille huulilleen kaartui pieni, lähes huomaamaton, mutta silti hyvin merkille pantu hymy.
“Arvelin kyllä, että herättäisimme vapaina roikkuvine pitkine hiuksinemme huomiota, mutta en tiennyt, että meitä katsottaisiin kuin apinoita eläintarhassa”, suusta kuului hyvin matala leikkisä ääni, kuin puhe olisi tullut jostain korkeammalta toisesta maailmasta.

Sanat lausuttiin sulavasti, piilottaen hyvin suuremman sarkasmin, kuin antoi lausumallaan ymmärtää. Miehen puheet herättivät muut huoneessa olijat transsistaan näiden naurahtaessa hiukan vaivaantuneina. Seth vilkaisi silmäkulmastaan Yukia, joka teki parhaansa, ettei olisi nauranut avoimesti työnantajansa puheille. Tämän suorasanaisuus ja välinpitämättömyys muiden mielipiteistä voisi tuoda vaikeuksia, mutta mitä suurinta hupia tylsän puoleisiin kokouksiin.
Ruskeahiuksinen liituraitapukuinen ei kuitenkaan hymyillyt, tai antanut minkäänlaista näkyvää merkkiä ajatuksistaan. Kasvot olivat kuin veistetty kiveen silmien tarkkaillessa jokaista huoneessa istujaa. Ruskeat silmät jäivät hetkeksi katsomaan kirjanpitäjää, joka yritti parhaansa mukaan näyttää siltä, kuin ei olisi huomannut. Salaa hän yritti kuitenkin parantaa ryhtiään ja kiskaista puvun takia paremmin päälleen.
“Hyvät herrat”, Tanaka sanoi lopulta, paikalla kun ei ollut yhtäkään naista.
“Pahoittelen myöhäistä tuloamme, mutta nyt voimme aloittaa kokouksemme.”

Pieni varovainen köhäys keskeytti asianajajan, kun tämä oli siirtymässä pöydän ääreen. Seth ei ollut aivan varma, mutta uskoi vahvasti ruskeahiuksisen muistuttaneen heidän olemassa olostaan.
“Mutta sallikaa minun ensin esitellä odottamamme vieraat”, Tanaka käveli hiukan – nolostuneena käytöksestään – sivummalle, jotta kaikki pöydän ääressä istuvat ja seisovat näkisivät tyylikkään kaksikon.
“Tämä tässä on…”
“Ishikawa Asagi”, mustahiuksinen kumarsi hyvin pienesti, mikä oli varsin röyhkeästi tehty vanhempien miesten edessä.
Nuorempana hänen olisi kuulunut kumartaa useamman asteen syvemmälle, mutta eleellä hän osoitti pitävänsä itseään korkeampi arvoisempana, kuin yksikään toinen osakas. Pieni hymy kohosi kalpeimman huulille tämän voimatta olla ihailematta moista rohkeutta ja törkeyttä. Tapa, jolla Ishikawa oli kävellyt sisään ja vienyt kaiken huomion, oli vaikuttava – lähes vastustamaton. Tämä oli jopa vaaleanruskeahiuksista Ishikawaa karismaattisempi, vaikka toisesta hän oli nähnyt vain kuvan.
“Tässä on läheinen ystäväni ja Tatemonoki-yritykseni toimitusjohtaja…”, Asagi nosti sirosti kätensä viitaten vieressään seisovaan mieheen.
“Oshiro Hide-zou”, teräväpiirteinen sanoi kuuluvasti ja kumarsi kohteliaasti syvään.
Ruskeatukan ääni oli matala, kuten ystävällään, mutta kuitenkin aivan toisenlainen. Siinä, missä pidemmällä oli soinnukkaan pehmeä ääni, oli tällä karheampi, mutta samalla kuitenkin lempeä miellyttäen korvaa.
“Tässä ovat osakkaamme ja heidän avustajansa. Tämä herra tässä on yksi vanhimmista osakkaista: Fujiwara Ryuusta”, Tanaka aloitti kohteliaasti esittelykierroksen.
Jokainen nousi ylös tuoliltaan nimensä kuultuaan ja kumarsi tervehdyksensä vaitonaisena. Osakkaat tarkkailivat nuoren kaksikon jokaista päännyökkäystä ja katsetta. Heitä hämmensi näiden iät ja he miettivät, miten niin nuoret – tuskin edes kolmeakymmentä – saattoivat olla niin vaikuttavissa asemissa.
Tanaka viittasi Yukiin ja aikoi sanoa jotain, mutta tajusikin, ettei tuntenut nuorukaista. Pelastaakseen tilanteen vielä esittelemättä jätetty – ja tuskin häntä mainittaisiinkaan erityisemmin – Seth astui tulevan esimiehensä viereen.
“Yamato-sama, tämä tässä on Nakamura Yuki”, puna-mustahiuksinen kertoi johtajalleen toivoen, ettei äänensä värisisi niin kuuluvasti – häntä hermostutti puhua ääneen eleganttien liikemiesten edessä.
“Hän saapui tänne ensimmäisten joukossa ja kertoi minulle olevansa Ishikawa-sanin asianajaja.”

Edelleen seisova kaksikko katsoi häntä ensimmäisen kerran hyvin avoimesti päiden kääntyessä samanaikaisesti puhujan suuntaan, mikä ei helpottanut nuoren kirjanpitäjän oloa yhtään. Onneksi heidän katseensa kiinnittyivät nopeasti Yukiin, joka nousi ylös kumartaen Tanakalle tervehdyksen ja soi kahdelle pidemmälle hyvän tuulisen hymyn, johon Asagi vastasi samalla mitalla, mutta Hide-zou nyökkäsi vain pienesti. Vanhempi asianajaja kumarsi hiukan ja käänsi sitten hymyilevät kasvonsa kalpeimpaan.
“Ja tämä tylsän toimistomme värikäs ilopilleri on Miyagi Seth”, kaljuuntunut viittasi puna-mustahiuksiseen, joka olisi halunnut kuristaa miehen siihen paikkaan, ennen kuin tämä jatkoi.
“Hän on virallisesti kirjanpitäjämme, mutta viimeisimpinä vuosina hän on ollut minulle kuin oma avustaja – joita en ollut sitä ennen kaivannut.”
Ruskeasilmäinen kumarsi syvään kaksikolle, joka nyökkäsivät tervehdyksen tarkkaillen häntä päästä jalkoihin. Tämä oli varsin epämiellyttävää, varsinkin kun Sethistä tuntui, että hänen hiuksensa veisivät jälleen kaiken huomion. Ruskeat ja mustat silmäparit katsoivat häntä hyvin tutkivasti – nuorukaista häiritsi kovasti jälkimmäisissä oleva pilke, jonka syytä hän ei osannut päätellä.
“Istuutuisimmeko?” Tanaka viittasi tuoleihin Hide-zoun ja Asagin noudattaessa pyyntöä.
“Harvinaisen viileä tämä huone”, Asagi hymyili hiukan ja vilkaisi ruskeahiuksista.
“Eikö totta, Hide-zou-kun?”

Tämän puhuttelut tapa sai muut osakkaat rypistämään kulmiaan suorasukaiselle, ellei jopa tavallista röyhkeämmälle nuorukaiselle. Aivan kuin mitkään kohteliaisuus säännöt eivät olisi koskeneet tätä virallisessa kokouksessa aikuisten miesten keskellä. Puna-mustahiuksinen istuutui Tanakan vasemmalle puolelle ja vilkaisi Yukia, joka istui pöydän päästä kolmen tuolin päässä vastakkaisella puolella. Tämä virnisti hänelle merkitsevästi kätensä takaa, mikä sai kirjanpitäjän katsomaan saapunutta kaksikkoa uudella tavalla. Nämä olivat läheisempiä, kuin olivat antaneet aivan aluksi ymmärtää.
“Aivan kuten sanotte, Asagi-sama”, Hide-zoun kohtelias puhuttelutapa ja eleet saivat osakkaat kaikeksi onneksi rauhoittumaan.
Lyhempi tiesi sentään, kuinka tuli käyttäytyä sivistyneiden ihmisten keskellä.
“Seth-san on huolehtinut kaikista järjestelyistä, mitä näette”, Tanaka halusi kehua nuorukaista ja taata tälle hyvät mahdollisuuden toimistossa.
“Hän on tehnyt lounasvarauksen, mikäli meillä tulee kokous venymään.”
Mustat silmät siirsivät jälleen katseensa kalpeampaa, joka yritti parhaansa mukaan hengittää normaalisti ja rentoutua. Se vain oli lähes mahdotonta niiden silmien alla, jotka tuntuivat katsovan sielun läpi ja syvemmällekin. Mies oli vain niin uskomattoman hyvännäköinen, ettei puna-mustahiuksinen tiennyt lainkaan, mitä ajatella. Onneksi Tanaka pelasti hänet siltä päätökseltä.
“Tässä edessämme on yhtiöjärjestyksemme. Toisella sivulla on sisällysluettelo, jossa on merkitty pienempienkin yksityiskohtien sijainnit. Jos aloittaisimme ensimmäisenä lakipykälistä ja hallituksen muodostamisesta?”

----------

“Onpas kello jo paljon”, Tanaka huokaisi vilkaisten rannekelloaan puolentoista tunnin päästä.
“Kävisikö, jos pitäisimme pienen lounastauon?”
Muut osakkaat nyökkäsivät tyytyväisenä ehdotukseen. Asagi ja Hide-zou olivat halunneet käydä kaikki asiat läpi ja keskustella hallituksen muodostamisesta sekä Yukin siirtymistä asianajajatoimiston johtoon. Muutama sopimus oli allekirjoitettukin, joihin Seth oli osannut varautua ja jakanut uskomattoman nopeasti ja sujuvasti kyseiset paperit. Hän yritti parhaansa olla välittämättä katseista jotka seurasivat häntä tarkkaavaisesti, erityisesti erästä, joka tuntui seuraavan häntä kaikkialle.
“Minä soitan alakertaan”, Seth nousi ylös ottaen kännykkänsä taskustaan.
“Suokaa anteeksi, siirryn ulkopuolelle.”

Osakkaat hymyilivät kohteliaasti käyttäytyvälle nuorukaiselle, joka käveli hillitysti ovelle ja poistui huoneesta. Todellisuudessa puna-mustahiuksinen olisi halunnut paiskata oven kiinni perässään ja paeta koko kokousta. Jokainen lihas värisi jännityksestä miehen kävellessä hiukan kauemmas ovesta huohottaen hiljaa. Kuka olisi uskonut Ishikawan tapaamisen olevan näin hankalaa? Vaikkei tämä edes ollut se, keneksi oli luullut! Mies ravisteli hiukan jalkojaan, yritti rauhoittua läpitunkevasta katseesta ja unohtaa hetkeksi tylsät jaarittelut yhtiöhallituksen muodostamisesta ja muusta turhasta – ennen kaikkea saapuneiden vieraiden karisman ja silmät. Kirjanpitäjä venytteli hiukan niskaansa ja kaulaansa vetäen useamman kerran syvää henkeä. Rentouduttuaan hiukan kalpeampi näppäili kahvion numeron kännykkäänsä ja nosti luurin korvalleen.
“Moshi moshi!” kuului tuttu naisen ääni.
“Morioka Sakura.”
“Sakura-san, Seth tässä”, nuorukainen tervehti.
“Ilmoittaisin, että lounastaisimme mielellämme pian.”
“Asia selvä, Seth-san, lounaanne on jo melkein valmis. Tuomme sen kohta.”
“Hienoa. Kai te kaikki olette pukeutuneet sievästi? Tiedän sen jo sinusta, mutta en ole nähnyt muita.”
“Kaikki on, kuten pitääkin”, Sakura hymyili toisessa päässä.
“Odota pieni hetki, tulemme muutamassa minuutissa.”
“Selvä, näemme pian”, Seth sulki huokaisten puhelimensa.

Kohta hänen pitäisi palata jäykkäselkäisten miesten keskelle, vaikka kolme nuorukaista hänen lisäkseen toivatkin hieman väriä kalkkeutuneeseen hetkeen – tosin Hide-zou oli varsin vähäpuheinen ja tuntui kohteliaisuudellaan paikkailevan johtajansa hyvinkin suorasukaista käytöstä. Puna-mustahiuksinen pohdiskeli mielessään tapaamiaan ihmisiä: Asagi ei vaikuttanut pahalta mieheltä, kuten ei Yukikaan. Toimitusjohtajasta oli vaikea sanoa yhtään mitään, tämän ajatuksia oli lähes mahdotonta arvailla, eikä tämän ääni ollut samalla tavalla leikkisä, kuten asianajajalla tai uudella enemmistöosakkaalla.
Enempää kirjanpitäjä ei ehtinyt pohtimaan tapaamiaan miehiä, kun kuuli kärryjen pyörien hennon narinan ja neuvotteluhuoneen odotushuoneen ovelle ilmestyi Sakura sisäkkömäisessä tarjoilijan vaatteissa.
“Seth-san!” kahvion tyttö hymyili aurinkoisesti tavalliseen tapaansa.
“Sakura-san”, kalpeampi hymyili takaisin, kun solakka olento astui peremmälle.
Hänen perässään työnnettiin siroja, mutta samalla suuria kärryjä, joiden päällä oli pienissä astioissa tarjottavaksi tehty lounas. Kärryjen perässä tuli kaksi muuta nuorta naista, joilla oli samanlaiset mustavalkoiset vaatteet kuten Sakuralla. Nämä kuitenkin vilkuilivat taakseen ja supattivat keskenään hermostuneesti.
“Onko jotain tapahtunut?” Seth rypisti hiukan kulmiaan, ei ollut näiden tapaista näyttää niin epävarmoilta.
“Näimme vain käytävällä kolkon näköisen miehen. Hän vain tuijotti eteensä ja vaikutti hiukan pelottavalta”, pyöreäposkinen vastasi työtoveriensa puolesta.
“Hän ei edes tervehtinyt meitä, vaikka varmasti näki ja kuuli meidät.”

Kurtistaen entistä enemmän otsaansa kirjapitäjä riensi tarjoilijoiden ohitse ovelle katsomaan käytävälle. Siellä todellakin seisoi – oikeastaan nojasi seinään – pitkä harteikas mies pitkässä mustassa nahkatakissa. Tämä katsoi suoraan edessään jököttävää seinää kädet ristittyinä rintakehälleen. Tarkempaa tietoa miehen vaatetuksesta ei voinut saada paksun takin takia, joka piilotti kalpean miehen alleen. Ei puna-mustahiuksinen olisi edes katsonut mustia vaatteita, koska hänen ruskeat silmänsä jäivät tuijottamaan odottelijan kasvoja ja hiuksia. Tällä oli koottu musta irokeesi mustista hiuksista ja sen ympärillä olevat punaiset hiukset roikkuivat vapaina. Iho oli meikattu kalpeaksi ja oikeasilmä – miehen oikea puoli oli neuvotteluhuonetta kohti – oli rajattu voimakkaasti valkoisen silmän katsoessa tyhjyyteen. Oliko nahkatakkinen sokea?
Seth aikoi sanoa miehelle jotain, mutta Sakuran kimeä ääni keskeytti hänet.
“Seth-san, eikö meidän pitäisi mennä jo?”
“Olet oikeassa”, mies päätti jättää sanomiset sikseen ja siirtyi neuvotteluhuoneen ovelle.
“Hyvät neidit, valmistautukaa koitokseenne. Olkaa tarkkoja, älkääkä jääkö turhan pitkäksi aikaa tuijottamaan.”
Oikeastaan puna-mustahiuksisen olisi pitänyt sanoa viimeiset sanat itselleen, mutta ei ehtinyt ajattelemaan asiaa, ennen kuin avasi oven.
“Hyvät herrat, lounaamme on saapunut.”

Liikemiehet nostivat katseensa tulijoihin puna-mustahiuksisen johdattaessa sievästi hymyilevän kolmikon peremmälle. Kaikki miehet hymyilivät saapuneille tarjoilijoille, tai eivät ihan kaikki. Hide-zou vilkaisi viileänä kuin pakkasyö saapuneita tyttöjä, mutta laski katseensa takaisin papereihin huomioimatta tulijoita sen enempää edes nyökkäyksellä. Asagi vaikutti varsin kiinnostuneelta, suorastaan piristyneeltä tapahtumien kulusta. Mustat silmät tutkivat tyttöjä päästä jalkoihin hymyn levitessä huulilleen ja pienen vihellyksen karatessa suustaan. Miehen intensiivinen katse ja ele saivat punan nousemaan Sakuran ja kahden muun poskille näiden niiatessa katseet maassa. Kohteliaan tervehtimisen jälkeen tarjoilijat kattoivat nopeasti pöydän ja toivat jokaiselle tarjottimilla ruokaa, jotta nämä saattoivat itse ottaa sen verran, kun jaksoivat syödä. Ruokailijoille kaadettiin raikasta vettä laseihin ja kaiken ollessa viimeinkin valmista, uskalsi kirjanpitäjäkin istua paikalleen aterioimaan. Keskustelu muuttui rennommaksi ja miehet alkoivat keskustelemaan muustakin kuin toimiston tulevaisuudesta. Lähinnä Asagin yritysten menestymisistä ja päivän politiikasta.
“Jos Kudon hallitus jatkaa vielä tätä menoa, maamme talous tulee romahtamaan”, Tanaka huomautti kuuluvasti muiden nyökkäillessä hänen sanoilleen.

Seth ei jaksanut kuunnella tarkemmin keskustelua, hän keskittyi tarkkailemaan ihmisiä: Näiden katseita, ilmeitä ja ääntä. Nyt mies sai paremman tilaisuuden tutkia Asagia ja Hide-zouta lähemmin – nämä kun istuivat häntä vastapäätä. Piilotetuin katsein kirjanpitäjä kävi läpi kummankin kasvoja ja ilmeitä. Ruskeasilmäinen kiinnitti huomionsa toimitusjohtajan korvassa roikkuvan timanttisen korvarenkaan – varsin erikoinen yksityiskohta vakavakasvoisessa miehessä. Eniten puna-mustahiuksinen keskittyi kuitenkin näiden ääniin. Ishikawa puhui eniten ja jaksoi piilotetusti pilkata vanhempien miesten asenteita sekä vanhanaikaisuutta. Häntä kuunneltiin tarkkaavaisesti, koska tällä oli heistä eniten vaikutusvaltaa, eikä olisi viisasta suututtaa tulokasta tässä vaiheessa kokousta. Hiljaa istuminen ja ystävällisesti hymyileminen oli kuitenkin vanhemmalle polvelle vaikeata. Nuori mies ei tuntunut kunnioittavan ketään muuta samassa huoneessa tai pitänyt ketään samantasoisena – paitsi Hide-zouta, joka vaiensi kaikki avaamalla vain suunsa. Ruskeahiuksinen tiesi täsmälleen, kuinka sai ihmiset ymmärtämään sanansa ensimmäisellä kerralla. Mies ei vain puhunut kovinkaan paljon, tarkkaili ja kuunteli enimmäkseen muita. Se tekikin tästä arvoituksellisen, vaikkei samalla tavalla kuin Asagista. Lyhemmän karisma perustui enemmän miettivään katseeseen ja rauhallisuuteen. Joku saattaisi pitää toimitusjohtajaa tylsänä henkilönä, mutta sitä se ei ollut. Tämä vain ei halunnut kenenkään tietävän, mitä oikeasti ajatteli. Asagi oli ilmiselvästi ainoa, koska välillä kaksikko nojautui taaksepäin tuoleillaan kuiskaamaan jotain toisilleen, minkä jälkeen he kumartuivat takaisin pöydän ääreen mustatukan huulia koristaessa entistä viettelevämpi hymy.

“Hyvät neidit”, Ishikawa nousi ulos ja kumarsi hiukan huomatessaan kaikkien syöneen aikaa sitten.
“Kiitos maittavasta lounaasta. Oli ilo syödä ateria, joka oli niin hyvin valmistettu.”
Tytöt katselivat punastellen lattiaa liikemiehen flirttailevien silmien alla, kunnes tajusivat kerätä astiat pöydästä ja valmistautua lähtöön.
“Meidän olisi parasta jatkaa kokousta, koska minulla ja Hide-zou-kunilla on vielä tapaamisia ja muita töitä.”
“Meidän pitäisi ehtiä kahdeksi katsomaan, kuinka lastensairaalan rakennustyöt edistyvät”, ruskeahiuksinen selitti kohteliaasti vilkaisten kelloaan.
“Pahoittelemme, kun joudumme näin hoputtamaan.”
Vanhempi väki katsoi toisiaan kuiskaillen hyväksyntäänsä moiselle hankkeelle. Edellinen lastensairaala oli vahingoittunut pahasti talvella syttyneessä tulipalossa ja Tatemonokille oli annettu uudelleen rakennusvaltuudet.
“Ei se mitään, jatketaan toki”, Tanaka myöntyi, koska halusi nopeasti pois tästä kokouksesta.

Keskustelu kääntyikin varsin ripeästi takaisin toimistoon ja sen työntekijöihin. Yuki ilmaisi kantanaan sen, että haluaisi pitää mielellään vanhat ja tottuneet työntekijät talossa ja virnisti tällöin ystävällisesti Sethille, joka vastasi hymyillen takaisin. Tästä suunnasta muut osakkaat olivat tyytyväisiä, koska Asagi yhtyi asianajajansa mielipiteeseen, vaikka ilmaisikin haluavansa laajentaa toimistoa ja palkata uusia nuoria kykyjä. Sana nuori sai vanhemman polven katsomaan toisiaan hiukan synkästi, mutta eivät miehet sanoneet mitään. Mitä he oikeastaan olisivat voineet tehdä? Mustatukalla kun oli 57 prosenttia osakkeista, eli suurin päätösvalta. Työntekijöistä keskustelu siirtyi sujuvasti talouteen ja investointeihin, kuluneisiin vuosiin ja niiden menestykseen, tai olisi siirtynyt hyvin Sethin mielestä, ellei…
“Voisinko nähdä kahden edellisen vuoden kirjanpidon?” Hide-zoun rauhallinen kysymys jäykisti puna-mustahiuksisen kauttaaltaan.

Vanha talon väki nosti katseensa tiukkana liituraitapukuiseen, joka istui rauhallisesti tuolissaan painaen sormenpäänsä sirosti yhteen.
“Voin kyllä vakuutta, että kaikki on loistavasti”, Tanaka puuttui puheeseen närkästyneenä kirjanpitäjänsä puolesta.
“Seth-san on huolellisempi työssään kuin kukaan muu.”
“En minä sitä epäilekään, olen vain kiinnostunut”, ruskeahiuksinen antoi tarkkaavaisen katseensa kiertää muiden kasvoja.
“Ellei teillä ole jotain salattavaa.”
“Hide-zou-kun haluaa aina tarkistaa kaikilta yrityksiltä kirjanpidon”, Asagi puuttui puheeseen rauhoitellen muiden kiivaita katseita.
Aivan uusi piirre parivaljakolta, nämä tukivat toinen toisiaan. Tähän mennessä toimitusjohtaja oli silotellut johtajansa käytöstä, mutta sama kävi näköjään myös toisin päin.
“Se on hänen tapansa päästä tietoisemmaksi yrityksen toiminnasta ja voiton mahdollisuuksista. Olisittepa nähneet, kun hän päätti tutkia Tatemonokin koko kirjanpidon! Yli 20 vuoden aikaiset tiedot! Sen kaiken Hide-zou-kun selvitti alle viikossa!”
Miesten ärtyneet katseet vaihtuivat hämmentyneen kunnioittaviksi ja jopa Seth katsoi ruskeahiuksista uusin silmin. Erityiseksi siksi, koska tämä nosti kätensä hennosti kasvoilleen ja piilotti taitavasti hyvin pienen, mutta uskomattoman kauniin hymyn sen taakse. Kirjanpitäjä uskoi jo hetken, että näki näkyjä, koska hyväntuulisen nolostunut hymy katosi alle sekunnissa, eikä sen jäänteitä näkynyt viileissä silmissä.
“Haluaisin kuitenkin nähdä kirjanpidon”, Hide-zou ei kuitenkaan taipunut päätöksessään.
“Onko kahdessa vuodessa niin suuri vaiva?”
“Ei tietenkään”, puna-mustahiuksinen halusi säilyttää kasvonsa.
“En vain osannut varautua pyyntöönne. Minulla menee pieni hetki, kun haen ne.”

Mielessään kalpeampi kyllä laski, että menisi paljon pidempi hetki, koska kopiokoneen korjaaja tulisi vasta maanantaina ja tänään oli torstai. Miten hän saisi 18 ihmiselle kahden vuoden kirjanpidon kuluttamatta siihen hirveästi aikaa? Pitäisikö hänen juosta sisaryritykseen tai maksaa hirvittävät kopiointilaskut? Onneksi Tanaka astui pelastavana herran enkelinä esiin.
“Minä luotan Seth-sanin taitoihin, etten tarvitse itselleni kopiota”, mies antoi katseensa kiertää muita.
“Kuinka moni tarvitsee?”
“Minä en tarvitse lainkaan, kuten ei Yuki-sankaan, koska meillä on Hide-zou-kun”, Asagi naurahti hiukan ja loi tarkkaavaisen, mutta rauhoittavan katseen kirjanpitäjään.
Muut osakkaat ilmaisivat luottamuksensa nuorukaiseen, mikä luultavasti johtui entisen enemmistöosakkaan paljon puhuvasta katseesta.
“Tuon siis vain teille, Oshiro-san. Olihan se kahden vuoden kirjanpidon?” Seth katsoi kysyvästi toimitusjohtajaan, joka katsoi häntä syvälle silmiin nyökäten samalla pienesti.
“Hyvä on, tulen aivan pian takaisin. Voin sen jälkeen näyttää teille muutaman tilastotiedon, jolla tiivistän saman tiedon pienempään pakettiin.”
“Loistava ajatus, Seth-san”, vanha asianajaja hymyili nuoremmalleen tämän poistuessa kumartaen neuvotteluhuoneestaan.

Viileästi puna-mustahiuksinen poistui käytäville, hän käveli tyynesti nahkatakkisen miehen ohitse, kuin ei olisi huomannut tätä lainkaan. Todellisuudessa hän ei todellakaan huomannut tätä, eikä ollut lainkaan rauhallinen. Sydämen kiivaat lyönnit olivat hajottaa hänen tärykalvonsa eivätkä hikoavat kädetkään helpottaneet oloaan. Eikä mies tiennyt, kumpi oli kamalampaa: se, että hänestä tulisi kuuro vai hien haju? Nopeasti mies riensi työhuoneeseensa ja sulki oven kiinni perässään nojaten lopuksi oveen takaraivollaan. Tämä tuntui olevan liikaa hänen sydämelleen. Mies, joka oli tutkinut yli kahdenkymmenen vuoden aikaisen kirjanpidon, halusi nähdä hänen tekemänsä? Miten tässä näin kävi? Näyttikö hän niin epäilyttävältä?
“Seth, rauhoitu”, kalpea yritti rauhoittaa itseään.
“Olet selvinnyt tilintarkastajistakin, joilla on vuosien kokemus. Kyllä sinä tästäkin selviät.”
Sydän tuntui olevan erimieltä. Löi entistä kiivaammin muistuttaen sekä Hide-zoun että Asagin silmistä, jotka tuntuivat näkevän pintaa syvemmälle.
“Ryhdistäydy, hyvä mies!” Seth iski päänsä oveen.
“Mene koneellesi, avaa se ja tulosta kirjanpito. Nyt!”

Puna-mustahiuksinen käveli hitaasti koneelleen. Hänen kätensä tärisi kalpean sormen painaessa virta nappia samalla, kun ruskeat silmät etsivät pöydän kaaoksesta nitojaa. Tylsä sininen taustakuva syttyi hetken päästä pimeässä huoneessa ainoaksi valon lähteeksi ja kysyi salasanaa, jonka kirjanpitäjä kirjoitti kahdesti väärin. Sormet eivät tuntuneet tottelevan, tai ne olivat liian nihkeät. Saattoihan vika olla myös hänen aivoissaan, jotka olivat kuin suurimmankin huumehöyryn jäljiltä. Harvinaisen nopeasti hermostuksestaan huolimatta mies löysi koneensa sisältä kirjanpidon ja käski tulostamaan kahden vuoden ajalta olevat tiedot. Tulostin vinkui ja päästeli omia napsuttavia ääniään paperin työntyessä ylös laitteen sisältä. Varovaisesti hän otti kirjanpidon ensimmäisen ja heilautti muutaman kerran ilmassa asettaen erilleen muista. Mies ei halunnut musteen leviävän, vaan näyttää kaikille niin Tanakalle kuin Hide-zoullekin, että osasi olla huolellinen ja järjestelmällinen, tai sitten hän pelkäsi levinneen musteen aiheuttavan epäilyksiä. Alle viidessä minuutissa kaikki paperit olivat tulostuneet – myös nopeasti kirjoitettu sisällysluettelo – ja Seth nitoi ne yhteen. Nyt olisi mentävä takaisin neuvotteluhuoneeseen, vaikka aivot huusivat miestä pakenemaan. Jalat kuitenkin tunsivat velvollisuudet tärkeämmäksi ja kuljettivat varmasti kirjanpitäjää kohti kokousta ja siellä odottavia miehiä, jotka luultavasti jatkoivat toimiston tulevaisuuden jauhantaa. Ikävän nopeasti puna-mustahiuksinen löysi itsensä käytävältä, jossa nahkatakkinen mies porasi edelleen katseellaan seinää. Tämä sai kirjanpitäjän hidastamaan kävelyään. Hänen olisi kysyttävä kohteliaasti toisen odotuksen syytä ja opastettava tarpeen vaatiessa – tai sitten se oli alitajunnan keino paeta eteen osunutta tilannetta.

“Hyvää päivää”, ruskeasilmäinen pysähtyi nahkatakkisen vasemmalle puolelle – sillä puolella silmä oli tummanruskea, melkein musta, ja mitä luultavimmin näkevä puoli.
“Voinko auttaa? Odotatteko jotakuta?”
Pidempi ja lihaksikkaampi liikautti silmäänsä vilkaisten puhujaa, mutta siirtyi takaisin tuijottamaan seinää sanomatta sanaakaan. Tämä ärsytti Sethiä, joka oli sentään kohteliaasti tarjonnut apuaan, mutta ennen kuin hän ehti sanomaan mitään, mies nyökkäsi hitaasti ja osoitti nahkahanskaisella kädellään neuvotteluhuoneen suuntaan kääntämättä katsettaan seinästä.
“Onko odottamanne henkilönne yhtiökokouksessa? Uskoisin hänen tulevan muutaman tunnin sisällä”, kirjanpitäjä kertoi ystävällisesti.
Toinen vain nyökkäsi ja jatkoi harmaan seinän tuijottamista, kuin olisi etsinyt tasaisesta maalipinnasta paksumpaa kohtaa. Kohauttaen olkiaan puna-mustahiuksinen käveli nahkatakkisen ohi ja huomasi miehen hiusten punan olevan suunnilleen saman sävyinen kuin hänellä. Ainakin tällä oli hyvä maku hiusvärin suhteen.

Henkäisten kerran nopeasti puna-mustahiuksinen painoi oven kahvan alas ja sulki sen perässään.
“Anteeksi, että kesti”, mies kumarsi kohteliaasti.
“Ei se mitään”, Tanaka hymyili rauhoittavasti.
“Saimme juteltua suurimmasta osasta asioista.”
Ruskeasilmäinen nyökkäsi ymmärtäväisesti ja vei kirjanpidon Hide-zoulle, joka otti sen vakavana vastaan.
“Kiitos vaivannäöstäsi”, matalan karhea ääni sai väreet liikkeelle Sethin puvun alla, mutta hän ei ollut varma, johtuiko se pelosta vai toisen karismasta.
Ehkä se oli kumpaakin.
“Ei se ollut mitään, tämähän on työtäni”, ruskeasilmäinen kumarsi hiukan eikä voinut katsoa toisen kasvoja.
Hän pelkäsi menettävänsä pokkansa, jos vilkaisikaan niihin tarkkaavaisiin kasvoihin. Ripeästi mies siirtyi videotykille selaten koneeltaan valmiiksi esiin tilastoja, ennen kuin näyttäisi niitä osakkaille ja näiden avustajille.
“Varsin huolellista jälkeä”, lempeän matala ääni sai puna-mustahiuksisen nostamaan katseensa puhujaan.
Hide-zou selaili saamiaan papereita muiden osakkaiden, erityisesti Tanakan, nyökytellessä myöntävästi.
“Hyvin huolellista ja järjestelmällistä jälkeä, jos tarkkoja ollaan. Sinulla on lahjoja”, ruskeat silmät nostivat katseensa kohtamaan kalpeamman katseen.
Jälleen noille teräväpiirteisille kasvoille nousi harvinainen, mutta upea hymy, joka oli aikaisempaa lempeämpi ja näkyvämpi. Tämä halusi näyttää toiselle, että todellakin tarkoitti sitä, mitä oli sanonut.

Kirjanpitäjä mumisi kiitoksensa ja laski katseensa nopeasti kannettavan ruutuun rukoillen, ettei punastuisi. Lempeä katse ja kehut saivat mielen lämpenemään. Rohkeus virtasi sydämestä jäseniin käsien toimiessa nopeammin uudella varmuudella. Kalpea sormi painoi videotykin päälle nuorukaisen rientäessä sulkemaan kaihtimia ja valoja. Eräältä hyllyltä Seth nappasi valkoisen kokoontaitettavan karttakepin kiskoen sen auki mennessään kalvon viereen selvittämään erilaisten käyrien mukaisia tilastoja. Hän selitti asiat yksinkertaisesti, kertoi muutamia asioita tarkemmin, mitä sektorikuviosta olisi voinut päätellä ja osasi mainita muutaman ison tapauksen, jotka olivat tulleet toimiston kontolle. Kirjanpitäjä ei jättänyt mainitsematta myöskään huonoja hetkiä ja kertoi oman arvionsa niiden syiksi, kun Yuki kysyi aiheesta.

“… Ja näin ollen toimisto menee tällä hetkellä nousukaudessa ja tuotto tulee luultavasti nousemaan, mikäli säät eivät pian viilene – tulipalothan ovat asianajajien lempituottajia”, puna-mustahiuksinen huomautti virnistäen leikkisästi kuuntelijoille, jotka hymyilivät takaisin.
Yuki jopa tyrskähti hiukan kuuluvammin. Lopetettuaan selityksen ruskeasilmäinen sulki videotykin ja riensi valaisemaan huoneen uudelleen.
“Mitä sanotte, Ishikawa-san?” Tanaka katsoi hymyillen mustahiuksista.
“Seth-san osaa asiansa useita kirjanpitäjiä paremmin.”
“Huomaan sen”, Asagi naurahti vilkaisten kalpeampaa, joka toivoi hartaasti hiustensa vievän huomion pois punoittavilta poskiltaan.
“Erityisesti siksi, koska Hide-zou-kun kiinnitti asiaan huomiota. Hän kun on aina tarkka näissä asioissa ja huomaa kyllä lahjakkuudet.”
“Imartelette, Asagi-sama”, Hide-zou nousi ylös muiden osakkaiden kanssa.
“Vaikka teinä kehuisin Miyagi-sania, joka on järjestänyt meille onnistuneen yhtiökokouksen.”
Seth säpsähti tämän sanoja, ei siksi, että tämä oli kehunut, vaan siksi, että mies muisti hänen nimensä ja lausui sen pehmeästi. Kuin tämä olisi aina käyttänyt sitä.
“Oikein paljon kiitoksia”, kirjanpitäjä kumarsi syvään häkeltyneenä.
“Eihän tämä ollut mitään.”
“Oli, paljonkin”, toimitusjohtaja vilkaisi kelloaan.
“Asagi-sama, meidän on nyt lähdettävä, mikäli haluamme ehtiä työmaalle.”
“Totta, ystäväni. Lähtekäämme”, Asagi kääntyi muihin miehiin päin.
“Joudumme nyt poistumaan, mutta tapaamme aivan varmasti hyvinkin pian.”
Pirullisesti virnistäen mustahiuksinen kätteli kaikkia huoneessa olijoita voimakkaalla otteella – myös Sethiä, vaikkakin hetken pidempää katsoen syvälle tämän silmiin, mikä hermostutti lyhempää. Leveä hymy ulottui pilkkeenä silmiin asti liikemiehen kuiskatessa ruskeasilmäiselle huuliensa välistä:
“Olisin halunnut nähdä tulenhehkuiset hiuksesi vapaina kalpeata vartaloasi vasten.”

Sanat hämmensivät nuorukaista tämän tietämättä lainkaan, mitä sanoa. Ei mies olisi ehtinytkään mitään sanomaan, koska seuraavaksi Hide-zou kätteli häntä katsoen lämpimästi kaikkia kalpeiden kasvojen piirteitä. Vasta nyt puna-mustahiuksinen huomasi toimitusjohtajan pupillein ympärillä olevat kellertävän renkaat, sekä muutenkin ruskeassa näkyvän keltaisen sävyn.
“Tutkin kirjanpitoa tarkemmin paremmalla ajalla”, ruskeahiuksisen sanat jäivät lähes kokonaan Sethin korvilta tämän jäädessä katsomaan samalla korkeudella olevia silmiä.
“Seth-san?” Yukin kysyvä ääni sai hänet nopeasti hereille transsistaan.
“Onko sinulle kiireitä? Haluaisitko esitellä minulle toimiston tiloja etukäteen, kun aloitan täällä ensi viikolla?”
“Tietenkin esittelen, ilo mielin”, ruskeasilmäinen hymyili asianajajalle, joka vastasi saamaansa hymyyn samalla mitalla.
“Joudutte kuitenkin odottamaan opastuskierrostanne”, Asagin ääni kuului ovelta.
Hän oli kuullut kaksikon keskustelun.
“Yuki-san, tulisitko kanssani autolle? Haluaisin vaihtaa kanssasi muutaman sanan.”
“Toki, Asagi-sama”, Yuki kumarsi ja hymyili pahoittelevasti kirjanpitäjälle.
“Toivottavasti pieni odottelu ei haittaa? Tulen kyllä nopeasti takaisin.”
“Ei mitään kiirettä”, puna-mustahiuksinen hymyili lyhemmälleen.
“Keskustelkaa rauhassa. Minä järjestelen sillä välin tätä huonetta.”

Tummanruskeahiuksinen hymyili aurinkoisesti ja poistui liikemieskaksikon mukana muiden osakkaiden jäädessä vaihtamaan muutamaa sanaa Tanakan kanssa.
“Oletko aivan varma, ettet voi perua eläkepäätöstäsi?” muutamat kyselivät järkyttyneinä.
“Kuinka me voimme jättää toimiston kakaran käsiin!?”
Kirjanpitäjä olisi halunnut ärähtää, ettei Yuki ollut mikään kakara vaan asiansa osaava asianajaja kuten nämäkin, ellei jopa parempi, koska työskenteli Asagille. Mies kuitenkin katsoi viisaimmaksi vaieta ja kuunnella vain puheita.
“Entä sitten Ishikawa-san? Arvaamaton ja törkeä nuori mies, joka ei osaa kunnioittaa vanhempia! Mitä hän oikein kuvittelee olevansa? Japanin keisari vai itsensä auringonjumalattaren poika?”
“Oshiro-san oli taas toista maata, mutta on silti uskomattoman nuori. Minun on vaikea uskoa, että hän olisi muka Tatemonokin toimitusjohtaja.”
“Minusta tuntuu, että Ishikawa-san otti hänet vain pitääkseen meitä vanhoina vuohina.”
“Se oli luultavasti sitäkin”, Fujiwara puuttui muiden kotkotuksiin.
“He kaikki tuntuivat kuitenkin asiaa osaavilta, vaikka Ishikawa-san onkin ilmiselvästi manteliperijä. Te itse kuulitte heitä tänään, joten lopettakaa märehtiminen kuin lampaat pellolla. Tilanne on se, että Ishikawa-san on johdossa ja hänen tahdostaan toimistoa johtaa Nakamura-san. Teidän on ihan turha parkua Yamato-sanin tai minun olkaani vasten.”
Tanaka nyökkäsi ystävänsä puheille. Näin oli asian laita, vaikka häntäkin harmitti. Heitä kaikkia harmitti.
“Minusta tuntuu, että Nakamura-sanista tulee ihan hyvä johtaja toimistolle, vai mitä luulet, Seth-san?” vanha asianajaja luotti nuorukaisen mielipiteeseen.
“Hän oli mukava”, ruskeasilmäinen nyökkäsi ja hymyili hiukan.
“Eivätkä Ishikawa-sanin tai Oshiro-sanin suunnitelmatkaan kuulostaneet pahoilta.”

Jättäen muut miehet mutisemaan jotain keskenään Seth käveli ikkunalle katselemaan alas. Hän näki kaduilla joukoittain ihmisiä, jotka kiirehtivät kuka minnekin. Autot huristivat kaduilla, paitsi yksi. Toimiston edessä seisoi musta limusiini, jonka luona Yuki seisoi samalla, kun Hide-zou ja Asagi istuutuivat auton takapenkeille. Jotain punaista katosi kuskinpuolelle ja hetken ajan puna-mustahiuksisesta tuntui, kuin olisi nähnyt jotain tuttua, mutta ravisteli kieltävästi päätään. Se ei olisi mahdollista Osakan tällä puolella. Hän oli kuvitellut olemattomia.

----------

“Ja tässä on Yamato-saman huone, josta tulee ensi viikolla omanne”, Seth päätti esittely kieroksensa toimiston suurimaan ja ehdottomasti mukavimpaan työhuoneeseen.
Tanaka itse ei ollut paikalla, vaan tapaamassa viimeisen asiakkaansa, jonka asioista huolehtisi.
“Varsin viihtyisä”, Yuki ihaili huoneen valoisuutta.
“Vaikka aion sisustaa tämän uudelleen!”
Miehet purskahtivat nauruun, koska kummankin mielestä Tanakalla ei ollut minkäänlaista makua sisustuksen tai edes vaatteiden suhteen, kuten ei monella muullakaan. Useat vanhemmat asianajajat ja liikemiehet eivät tienneet, että mustan puvun kanssa voi pukea muutakin kuin valkoisen kauluspaidan tylsän solmion kera.

“Mitä pidit Asagi-samasta ja Hide-zou-samasta?” Yuki kysyi hymyillen ilkikurisesti heidän saatuaan nauruhermonsa kuriin.
“Olisitte voinut varoittaa edes jotenkin”, kirjanpitäjä mutisi muka suuttuneena.
“En ole eläessäni saanut vastaavaa sydänkohtausta! En kyennyt edes villeimmissä kuvitelmissani saamaan heidän olemuksiaan niin… niin…”
“Valloittaviksi?”
“Hain sanaa vaikuttava, mutta tuokin kuvaa heitä varsin hyvin.”
“Voi, et tiedä vielä puoliakaan heistä! Odotahan, kun näet heitä useammin!” Yuki pyörähti innoissaan vihreällä matolla.
“He ovat karismaattisempia ja asiansa osaavampia kuin antoivat ymmärtää tässä yhtiökokouksessa. He näyttävät todelliset kykynsä, jos tulee suurikin kiista muiden osakkaiden kanssa.”
“Noinko on?” puna-mustahiuksinen kohotti toista kapeaksi nypittyä kulmakarvaansa.
“Eikö tuo muka ollut vielä mitään?”
“Ei!”
“Taidatte hiukan liioitella”, Seth naurahti.
“Oma hämmennykseni johtui ehkä muusta, kuin heidän olemuksistaan.
“Mistä muka?”
“Kuinka monesti kohtaat elämäsi aikana Tatemonokin tasoisen yrityksen toimitusjohtajan?”
“Työssäni useammin kuin tavallinen ihminen.”
“Se olikin hämmennykseni syy Oshiro-sanin kohdalla, mutta Ishikawa-sanin kohdalla aivan toinen.”
“Mikä?”

“Olin etsinyt hiukan tietoa, ja uskoin tapaavani Ishikawa Yoshikin, mutta tapasinkin aivan toisen Ishikawan.”
“No, suureksi suruksesi joudun kertomaan, että hän kuoli noin kaksikymmentä vuotta sitten – sinulla on vanhentunutta tietoa asioista”, Yuki huomautti ja meni katsomaan näköalaa ikkunasta.
Hän ei huomannut, kun toinen puraisi itseään kielestä. Ruskeasilmäinen oli unohtanut katsoa tietojensa päivämäärän. Uskomattoman suuri virhe, miten hän oli ollut näin huolimaton?
“Tai oikeastaan”, asianajaja jatkoikin yllättäen.
“Tavallaan sinä olet tavannut hänet.”
“Kuinka niin?” Seth ei ymmärtänyt, mitä tummanruskeahiuksinen puhui.
“Sitä vaan, että olet tavannut henkilön, jota voisi verrata suoraan Ishikawa Yoshikiin”, Yuki kääntyi hymyillen ilkikurisesti toisen hämmennykselle.
“Asagi-sama on Yoshiki-saman ainoa poika ja perillinen.”

Notes:

Selityksiä:

* Japanissa pidetään hyvin tärkeänä vanhempien ihmisten kunnioitusta, joka ilmaistaan hyvin kohteliaana käytöksenä esim. syvällä kumarruksella
* Vaatimattomia avustajia ei aina esitellä, elleivät nämä ole esittelijää lähellä (siis henkisesti, ei paikallisesti)
* -kun päätettä käytetään yleensä yläasteikäisistä pojista yliopistoon saakka, samaan tai alempaan sosiaaliluokkaan kuuluvasti ja aikuisten kesken, jos henkilöt ovat tunteneet toisensa kouluajoilta asti (ei välttämättä sopiva puhuttelutapa tärkeissä liikekokouksissa)
* Kirjanpito on enimmäkseen täynnä numeroita eli tietoa yrityksen rahaliikenteestä. Siinä näkyy maksetut palkat, tulot, menot, verot, jne.

Chapter 5: Näytät paremmalta hiukset auki

Sethin leuka loksahti melkein vihreään mattoon asti. Hän vain tuijotti Yukia, joka ilmiselvästi nauroi hänen järkytykselleen.
“Seth-san, sulje nyt edes hetkeksi silmäsi ja suusi – ne putoavat kohta päästäsi!”
Kirjanpitäjä ei kuitenkaan kyennyt siihen, hän ei kyennyt mitään muuta kuin seistä siinä suu auki ja nieleskellä sanojaan. Mielessä pyöri tasan yksi ainoa muistikuva ja se oli valokuva Yoshikista kävelemässä lentokentällä mustahiuksisen pojan kanssa.
“Et voi olla tosissasi!” puna-mustahiuksinen sai lopulta parkaistua.
“Miksi minä vitsailisin omasta työnantajastani?” asianajaja näytti hämmentyneeltä.
Hän kun ei voinut nähdä toisen pään sisällä liikkuvia mielikuvia jäntevän komeasta miehestä ja laihasta pikkupojasta.
“Et voi väittää, että Ishikawa-san on sama henkilö kuin se pikkupoika!” ruskeasilmäinen ei tiennyt, miten olisi selittänyt asian.
“Pikkupoika? Mistä puhut?” Yuki esitti tarkentavan kysymyksen avustaakseen toisen selitystä.
“Eilen illalla jouduin jonnekin ihmeellisille internetsivustoille, kun etsin tietoa Ishikawa-sanista ja eräs kuva latautui ruudulleni. Siinä oli Ishikawa Yoshiki perheensä kanssa ja tämä piteli pienen, hyvin laihan pojan kädestä kiinni! Et voi väittää, että se peuran vasalta näyttävä poika olisi Ishikawa Asagi!”

Hetken ruskeahiuksinen jäi hämmentyneenä katsomaan ikätoveriaan, joka heilutti käsiään puheidensa tukena. Kaiken tohinan keskellä muutama puna-mustahius karkasi tiukasta ponihännästä, mutta näin tämä näytti paremmalta. Oikeastaan kiinnisidotut hiukset eivät sopineet kovin hyvin kalpeammalle, mutta kohteliaana nuorukaisena Yuki ei sanonut mitään asiasta.
“Onko sinulla se kuva tallessa?” asianajaja kysyi asiallisesti toisen rauhoituttua.
“Tallensin sivuston suosikkeihini”, Seth sanoi lopulta ja nojasi Tanakan pöytään hengittäen syvään.
Ei tuollainen kohtauksen saaminen ollut lainkaan miehen tapaista – pitäisikö hänen todella karata Reitan kanssa Havaijille ottamaan hermolomaa?
“Mennään katsomaan!” Yukin huudahdus yllätti kirjanpitäjän täysin.
“Minä haluan nähdä, oletko todella löytänyt Asagi-saman lapsuuden kuvan!”
Ruskeahiuksinen syöksähti ulos tulevasta työhuoneesta, mutta riensi nopeasti takaisin ovelle.
“Tule jo; haluan nähdä sen!”
Puna-mustahiuksinen naurahti toisen poikamaisen uteliaalle ilmeelle ja ravisti hiukan päätään.
“Mennään toki, kannettavani on vielä neuvotteluhuoneessa.”
Rauhallisesti kaksikko siirtyi takaisin toimiston käytäville hillitysti ja hyvin arvokkaasti ihmisten nyökätessä hymyille heille tervehdyksen. Tanakan sihteeri vilkaisi ystävällisesti luonnollisen näköistä nuorukaista, mutta mulkaisi ikävästi hiukan värikkäämpää kirjanpitäjää, jolta oli suurin osa hiuksista karannut ponihännältä tämän huomaamatta. Tuhahdus pääsi vanhemman naisen suusta heidän ohittaessa toisensa, mutta se sai Yukin huulille entistä huvittuneemman hymyn.

“Seth-san?”
“Niin?” puhuteltu käänsi hiukan päätään heidän kävellessä neuvotteluhuoneen käytävällä.
“Sinun hiuksesi ovat lähteneet karkuun.”
Kalpea käsi kosketti hennosti kaventunutta ponihäntää tuskastuneen ilmeen vallatessa kasvot.
“Hitto! Taas…”, Seth yritti hillitä epäkohteliasta kiroamistaan.
Hän avasi neuvotteluhuoneen oven ja päästi asianajajan menemään ensin. Huone oli kuin kokouksen jäljiltä. Tuolit olivat sikin sokin, samoin kynät, muutamat paperit ja teekupit. Ainoastaan pöydänpääty, jossa kirjanpitäjä oli istunut Asagin, Tanakan ja Hide-zoun kanssa, oli siistin näköinen. Mielenkiintoinen kaksikko oli pitänyt kaiken koko ajan järjestyksessä ja vaikutti siltä, kun he eivät olisi istuneet lainkaan koko huoneessa. Minkäänlaisia todisteita heidän käynnistään ei ollut jäänyt, paitsi allekirjoitetut sopimukset, jotka oli mapitettu.

“Että minä inhoan tätä”, ruskeasilmäinen nurisi hiljaa avatessaan hiuksensa, jotta voisi sitoa ne kunnolla uudelleen.
Onneksi hiukset olivat yhtiökokouksessa pysyneet kiinni.
“Älä sido niitä”, Yuki kosketti hellästi kalpeamman käsivartta.
“Haluan nähdä, mitä Asagi-sama tarkoitti sanoillaan.”
“Kuulitko sinä ne?” puna nousi kirjanpitäjän kasvoille.
“Osittain. Sen, että hän olisi halunnut nähdä hiuksesi auki”, asianajaja hymyili lempeästi.
“Hänellä on varsin hyvä tyylimaku ja minäkin olen utelias näkemään hiuksesi vapaana.”

Hetken Seth vain katsoi toisen vihertävänruskeisiin silmiin ja huokaisi syvään. Hitaasti hän antoi hiustensa valua olkapäidensä yli, minkä jälkeen nosti varovaisen vaivautuneena katseen Yukiin tietämättä lainkaan, mitä sanoa tai tehdä. Toisen lempeän tyytyväinen hymy sai hänet kääntämään ujona katseensa muualle. Toivottavasti tämä ei huomannut hänen punastuneita poskiaan.
“Näytät heti paremmalta”, nuorukainen naurahti huomaten toisen ujouden.
“Kuten arvelinkin. Ei ihme, että Asagi-sama sanoi sinulle niin kuin sanoi.”
Puna syveni kalpeamman kasvoilla entisestään tämän rientäessä kannettavalleen. Hänestä oli epämukavaa ajatella mustatukan sanoja, jotka saivat erilaisten väreiden aallot liikkeelle puvun alla melkein samalla tavalla kuin Reita, mutta erilailla. Reita sai sanoillaan ja kehräyksellään hänen housunsa tuntumaan entistä ahtaimmilta, mutta Asagi oli toisenlainen. Tämä sai katseellaan hänen olonsa alastomaksi ja etäisesti pelokkaaksi – aivan kuin tämä olisi suuri pantteri, joka vaani saalistaan.
“Katsotaan nyt sitä kuvaa”, puna-mustahiuksinen ravisti päätään moisille ajatuksille.
“Minä en kyllä suostu uskomaan, että olisin nähnyt Ishikawa-sanin lapsuuden kuvan.”

Nopeasti mies kirjoitti salasanan kannettavaansa ja heti tiedostojen avattua siirtyi suosikkeihinsa. Ruskeat silmät selasivat aakkosjärjestyksessä olevat osoitteet, kunnes löysivät etsimänsä. Yuki tuli kirjanpitäjän viereen tämän klikatessa löytämänsä sivun auki.
“Mielenkiintoista, en olekaan löytänyt tällaista sivustoa…”, ruskeahiuksinen mumisi itsekseen katsellen lehtijuttujen määrää.
“Odotahan, kun tämä kuva latautuu”, Seth huomautti rullatessaan alas sivustoa.

Hermoja raastavan hitaasti kuva latautui ruudulle ylhäältä alaspäin kaksikon jännittäessä tulevaa. He halusivat nähdä nopeasti lapsen, joka oli Ishikawa Yoshikin poika, ja tarkastaa, oliko tämä todella heidän tuntemansa Asagi. Kiduttavat minuutit vierivät nuorukaiset seisoessa kivettyneinä paikoillaan. Oli todellinen ihme, etteivät heidän silmänsä kuivuneet heidän päähänsä.
Lopulta kuva paljastui kokonaan Yukin iskiessä kasvonsa melkein ruutuun kiinni.
“Se on Asagi-sama!” riemun kiljaisu kaikui huoneessa.
“Miten suloinen hän olikaan pienenä! Kuin Bambi!”
Ruskeahiuksisen väistettyä hiukan, kykeni Sethkin katsomaan kuvaa tarkemmin. Ruskeat silmät katsoivat tarkkaavaisesti mustia hiuksia ja niiden takana piilottavia kasvoja. Hän joutui myöntämään, että pikkupojassa Asagissa oli uskomattoman paljon samanlaisia piirteitä. Leuan ja nenänmuoto olivat identtiset – vaikkakin eri kokosuhteessa. Eniten samaa oli kuitenkin mustissa silmissä, jotka tuntuivat katsovan sielun ja mielen läpi… Nuo silmät tuntuivat tietävän enemmän, kuin kukaan pystyisi koskaan tietämään. Joku olisi voinut sanoa, että ankanpoikasesta kasvoi upea joutsen, mutta se ei ruskeasilmäisen kirjanpitäjän mielestä sopinut tapaamaansa mieheen. Hänestä peuran vasasta olikin kasvanut musta ja hyvin salaperäinen pantteri, jonka mietteistä ei ollut tietokaan.

“Ilmeisesti hän on tapaamani Ishikawa-san…”, puna-mustahiuksinen myönsi ja istuutui hämmentyneenä lähimmälle tuolille.
“Hän on jopa Ishikawa Yoshikia karismaattisempi… vaikka tuo onkin huono kuva heistä…”
“Kuuleman mukaan he ovat yhtä karismaattisia”, Yuki huomautti hymyillen.
“Mutta ne, jotka tunsivat Yoshiki-saman, ovat väittäneet, että vierekkäin seistessä Yoshiki-sama olisi vaikuttanut hurmaavammalta – Asagi-sama on ilmeisesti vielä hiukan pikkupoikamainen.”
“Ilmeisesti varsin kujeileva, koska tiesi hämmentävänsä minut sanoillaan ja härnäsi tahallaan muita osakkaita”, kirjanpitäjä huomautti virneen noustessa huulilleen.
“Luultavasti niin, mutta vanhempien miesten kiusoittelu oli hauskaa katsottavaa, vai mitä?” vihreänruskeat silmät kiiluivat innosta.
“Olihan se”, kalpeampi.
“Muutaman kerran oli todella lähellä, etten paennut pöydän alle piilottamaan nauruani.”
“Asagi-sama ottaa ilon irti sieltä, mistä sen voi saada”, asianajaja siirtyi ikkunoille katsomaan kadulla vilistäviä autoja.
“Hän vaikutti varsin energiseltä ja itsevarmalta, mutta niin vaikutti myös Oshiro-san. Tämä vaikutti kovin hiljaiselta”, Seth nousi ylös ja siirtyi tulevan esimiehensä rinnalle.
“En kyllä itsekään ole kuullut hänen sanovan kovin montaa sanaa tai edes keskustelevan innokkaasti. Hide-zou-sama on jotenkin… etäinen ja rauhallisen elegantti, kuin ei olisi kotoisin tästä maailmasta”, ruskeahiuksinen nosti katseensa ikätoveriinsa hymyillen
“No, mitä sitä turhia miettimään. Tuskin tulen tapaamaan heitä enää, koska sinä tulet välittämään minun tietoni Ishikawa-sanille”, puna-mustahiuksinen huomautti päättäen unohtaa tapaamansa miehet.

“Totta. Mentäisiinkö teelle alakerran kahvioon? Se vaikutti kodikkaalta.”
“Tuota, kävisikö joku muu paikka…”
“Miksi?”
“Tuota…”
“Kerro, kerro, kerro!”
“Muistatko ne tytöt, jotka tarjoilivat meille”, Seth nielaisi hiukan.
“Yksi heistä on Sakura, kenen kanssa olen käynyt muutaman kerran ulkona…”
“Niin?” Yuki kohotti kiinnostuneena kulmakarvojaan.
“Minä en ole kiinnostunut hänestä – meillä ei ole mitään yhteistä, mutta hän ei näe asiaa samoin.”
Asianajaja purskahti heleään nauruun heidän poistuessa huoneesta kohti hissejä.
“Eli sinua ei häiritsisi, jos iskisin hänet?”
“Ei missään nimessä! Saat vaikka suukon, jos otat hänet pois kimpustani!”
“Kuulostaa muuten hyvältä, mutta en halua saada potkuja.”
“Miksi sinä saisit ne?”
“Siksi, koska Asagi-sama voisi pitää sitä hänen alueelleen tunkeutumisena.”
“Mitä!?” Seth ei voinut uskoa korviaan, vaan pysähtyi paikoilleen toisen jatkaessa matkaansa muutaman metrin.
“En halua Asagi-saman tulevan mustasukkaiseksi”, Yuki painoi hissin nappia.
“Hän ilmeisesti iski sinuun silmänsä, koska sanoi haluavansa nähdä hiuksesi vapaina alastonta vartaloasi vasten.”

----------

Iltapäivä kului mukavasti Sethin ja Yukin jutellessa toisilleen ja kertoillessa omia kokemuksiaan vanhempien miesten kanssa työskentelemisestä. Heistä oli tullut hämmästyttävän nopeasti hyvät ystävät ja heillä oli uskomattoman hauskaa, koska yhteisiä kokemuksia vanhemmista liikemiehistä oli paljon. Lisäksi kumpikin rakasti vanhoja klassikkoelokuvia – he sopivat vuokraavansa joskus jonkun elokuvan ja katsovansa sen yhdessä.
Lopulta Yukin oli mentävä pakkaamaan tavaroitaan aikaisemmasta työpaikastaan, jotta voisi muuttaa Tanakan työhuoneeseen maanantaina. Vaihdettuaan toistensa matkapuhelimien numeroita heidän tiensä erosivat. Yuki otti taksin ja Seth käveli takaisin toimistolle – he olivat olleet muutaman korttelin päässä olevassa kahvilassa. Ei kirjanpitäjällä ollut oikeastaan enempää töitä, mutta hän ei halunnut jättää neuvotteluhuonetta pelkästään siivoojien huoleksi. Itsekseen hyräillen nuorukainen käveli käytäviä pitkin huomaamatta lainkaan saamiaan tiukkoja katseita – hiukset olivat jääneet vahingossa auki.

Neuvotteluhuoneessa ruskeasilmäinen keräsi mukit ja lasit samalle tarjottimelle ja järjesti paperit kuntoon – tuolitkin työnnettiin paremmin paikoilleen. Tunnin sisällä näytti siltä, kuin huoneessa ei olisi käynyt kukaan. Itsekseen virnistäen Seth vei tarjottimen alakertaan pysytellen poissa Sakuran silmistä, mutta epäonnekseen joutui kuuntelemaan tytön sirkutusta useita kymmeniä minuutteja, kunnes keksi tekosyyn, jolla livahtaa tiehensä. Mielessään mies todella rukoili, että Yuki voisi ottaa pyöreäposkisen tytön kimpustaan. Saisi edes hiukan rauhaa.
Kerättyään tavaransa kirjanpitäjä aikoi mennä kotiin siivomaan ja pyykkäämään pitkästä aikaa, mutta kohtalo ei pitänyt siivousintoilusta, koska rouva Fujiwara soitti hänelle kotiin päästyään. Nainen halusi järjestää seuraavaksi päiväksi suuret läksiäisjuhlat Tanakalle ja selitti innoissaan pitopalvelusta ja muusta koiransa räksyttäessä taustalla. Harmikseen puna-mustahiuksinen joutui kuluttamaan loppuiltansa ihmisille soitteluun ja asiasta kertomiseen. Viimeinen puhelu – joka, kuten muutkin, meni onneksi firman piikkiin – tapahtui lähempänä yhtätoista, jolloin kirjanpitäjän ei auttanut muu, kuin mennä nukkumaan huomista varten. Onneksi hän näkisi silloin Reitan.

**********

“Kiitos, Miyagi-san”, rouva Fujiwara hymyili kakkua syövälle kirjanpitäjälle tämän laskiessa katseensa naiseen – pidempi kun oli.
“Kiitos, että autoit Yamato-saman juhlien järjestämisessä.”
“Eipä kestä”, Seth hymyili ystävällisesti.
“Mielellänihän minä autan tällaisessa.”
“Yamato-sama näyttää onnelliselta”, räksyttävää chihuahuaa pitelevä kääntyi katsomaan toimiston entistä johtajaa, joka nauroi miesten keskellä nauttien olostaan huomion keskipisteenä.
“Hän ei uskonut, että niin moni jäisi kaipaamaan häntä. Häntä parempaa asianajajaa tai johtajaa ei löydy.”
“Yuki-san – siis Ishikawa-sanin asianajaja ei koskaan voi korvata Yamato-saman työpanosta, mutta uskon, että hän osaa asiansa yhtä hyvin”, kirjanpitäjän oli pakko puolustaa hiukan uutta ystäväänsä.
“Toivotaan näin”, rouva sanoi hiukan väkinäisesti.
Hän oli kuullut mieheltään kokouksesta ja Asagista, eikä ollut kovin varma nuorukaisen puheista. Lisäksi nainenkin suhtautui monien muiden lailla epäluuloisesti nuoriin miehiin laki- ja liikemies maailmassa.
“Menen juttelemaan muille vieraille”, rouva Fujiwara hymyili hiukan ja siirtyi keskustelemaan Tanakan sihteerin kanssa.

Sethin harmiksi vanhemmanpuoleinen sihteeri työskentelisi talossa ainakin vielä kaksi vuotta. Kunpa tämän tilalle olisi palkattu joku muu! Muuten hänen pitäisi sietää tiukkaa katsetta jokaisena kertana, kun meni juttelemaan Yukille.
Ruskeat silmät siirtyivät katsomaan kelloa odottavasti. Minuutit tuntuivat vierivän aivan liian hitaasti puhumattakaan sekunneista. Hänen pitäisi olla näissä kuolettavan tylsissä läksiäisjuhlissa vielä kaksi tuntia, 39 minuuttia ja 51 sekuntia, sitten hän voisi lähteä kotiinsa valmistautumaan tulevaan huumorin täyteiseen iltaan.
Enimmäkseen puna-mustahiuksinen söi kakkua ja nautti muista tarjotuista herkuista jutellen työtovereidensa ja – omaksi harmikseen – Sakuran kanssa. Toisella silmällään kalpeain tarkkaili jatkuvasti seinäkelloa ja kirosi sen mielessään hornaan. Oliko aika häntä vastaan? Eikö se halunnut hänen menevän Gratteriin tapaamaan Reitaa? Miksi ihmeessä aika olisi hänelle niin ilkeä?

“Anteeksi häiriö”, Tanaka kilisti lusikkansa vasten teekuppia, jolloin kaikki puheensorina loppui.
Kirjanpitäjä siirsi katseensa entiseen johtajaan, joka tutki silmillään juhlijoita. Vanha asianajaja oli liikuttunut. Tämä oli melkein purskahtanut itkuun, kun yllätys oli paljastunut hänelle.
“Tuota… En oikein tiedä, mitä minun pitäisi sanoa…”, mies aloitti varovaisesti.
“Tämä kaikki tuli yllätyksenä…”
Juhlijat hymyilivät ymmärtäväisesti ja muutamalla vanhemmalla naisella – muun muassa asianajajan sihteerillä ja rouva Fujiwaralla – oli kyyneleitä silmäkulmassa.
“Kiitos näistä juhlista, olen todella otettu kiltteydestänne. Minusta on ihana nähdä teidät kaikki täällä vielä viimeisen kerran”, Tanaka sanoi hiukan varmemmalla äänellä ja pyyhkäisi nopeasti pienen kyyneleen silmästään.
Toimiston työntekijät ja miehen lähimmät ystävät katsoivat toisiaan hymyillen. Jok’ikinen talossa työskentelevä – jopa siivoojat ja kahvion väki – oli ahtautunut Tanakan kerrokseen yläkertaan saatuaan Sethiltä puhelun edellisenä iltana. He olivat yllättäneet vanhan asianajajan täysin, joka oli kuvitellut saavansa pakata tavaroitaan rauhassa.
“Tulen kaipaamaan teitä kaikkia – teidän ahkeruuttanne ja hassuja kommelluksiamme”, mies jatkoi lopulta naurahtaen hiukan.
“Tulette kai katsomaan meitä?” kuului josta pieni huudahdus, joka sai kannatusta.
“Tietenkin tulen, omistanhan osan tästä toimistosta – ainakin oven nupit.”

Ihmiset purskahtivat nauruun, eikä puna-mustahiuksinen voinut olla hymyilemättä kuvitellessaan Tanakan irrottamassa kaikki talon ovenkahvat. Näky oli todella huvittava ja mahdollinen miehen pihiyden takia.
“Toivottavasti uusi johtajanne hallitsee asian, kuten Ishikawa-san sanoi. Seth-san voi varmasti pitää nuoren miehen kurissa, vai mitä?” Tanaka katsoi merkitsevästi yllättyneeseen nuorukaiseen.
Hän oli huomannut kaksikon ystävystyneen. Kirjanpitäjä virnisti ja nosti samppanjalasinsa kevyesti ylöspäin.
“Yritän parhaani, muussa tapauksessa juotan hänet pöydän alle ja soitan teidät paikalle”, kalpeimman kevyt virnistys sai asianajajan huulille leveän hymyn muiden naurahtaessa leikkisille sanoille.

“Minä en ole koskaan ollut hyvä pitämään puheita”, vanha asianajaja kröhäisi.
“Sanon tämän sitten lyhyesti: Kiitos teille kaikille kuluneista vuosista.”
Jokainen huoneessa olija nosti samppanjalasinsa ilmaan juhlan kunniaksi ja kaikki joivat hiukan kellertävää juomaa. Muutamat ihmiset menivät taputtamaan entisen johtajan olkapäätä Sethin vilkaistessa seinällä roikkuvaa kelloa: yksi tunti ja 42 minuuttia – sekunneista ei ollut enää mitään tietoa. Kyllä hän täältä hengissä selviäisi. Ehkä.

----------

Ihmisten katseet osuivat hämmentyneinä heidän ohi kävelevään hahmoon. Kello oli vasta yhdeksän ja nyt jo kadulla liikkui juhlijoita – joista tämä henkilö oli ehdottomasti erikoisin. Punainen sävy hiuksissa hohti mustaa hihatonta takkia vasten miehen liikkuessa sirosti katuja pitkin. Nuorukaisen koko olemus sai katseet kääntymään mukanaan hänen mennessä kulman taakse kohti Osakan syrjäisempiä osia. Tuuli liikutti vapaina roikkuvia hiuksia ja toi ennestään ilmavuutta juurista nostettuihin punamustiin hiuksiin. Kalpea iho sai ihmiset hätkähtämään ja miettimään, oli mies sairas. Heidän silmissään vastaantulija oli ainakin toisesta silmästään sokea, koska käytti mustaa silmälappua. Kädet, joissa oli käsivarteen ulottuvat nahkakäsineet, oli laitettu pitkän takin taskuihin rennosti. Vasemman käden sormet kietoutuivat Rolexin ympärille sinisen silmän tarkkaillessa entistä tarkemmin ympäristöään. Useimmat syrjäkadun kulkijat olivat tummiin pukeutuneita nuoria, mutta hiukan vanhemmatkin liikkuivat pienissä ryhmissä ketjujen kilistessä vöillä ja katseiden etsiessä varomattomia kulkijoita.

Tottuneesti, Reitan ohjauksen mukaan, Seth liikkui kaduilla varjonlailla paljastamatta, että voisi olla varsin helppo uhri. Neonvalot loivat oman hohteensa kalpeille kasvoille, jotka eivät kertoneet mitään miehen sisällä hehkuvasta jännityksestä ja odotuksesta. Ellei silmälappuinen olisi ollut yleisellä paikalla, hän olisi luultavasti hypellyt riemusta. Tänään hän voisi viettää hiukan kauemmin aikaa ystävänsä kanssa ja mistä sen tiesi, mitä kaikkea voisi tapahtua. Onneksi erään pikkuhotellin punainen valo peitti hänen poskiinsa kohonneen punan, joka oli ilmestynyt pienestä viattomasta ajatuksesta. Nuorukainenhan oli baarimikolle velkaa kolme pusua ja hän tiesi hyvin, minne mies odotti saavansa se. Ei sillä, että ajatus olisi tuntunut kirjanpitäjästä vastenmieliseltä – päinvastoin. Ajatus oli hyvinkin miellyttävä.

Pieni hymy kaartui kapeille huulille Gratterin vihreiden valojen ilmestyessä nurkan takaa esiin. Ulkona ei ollut kovinkaan paljon ihmisiä jonottamassa. Joko nämä olivat jo sisällä tai väki liukuisi paikalle lähempänä yhtätoista. Ovimies päästi pienellä virnistyksellä Sethin sisälle ja mainitsi Reitan odotelleen jo tätä. Nuorukainen piilotti nopeasti katseensa kaapin kokoiselta mieheltä ja pakeni baarin pimeälle seinustalle.

Paikalla oli paljon enemmän ihmisiä, kuin kirjanpitäjä oli odottanut, mutta muisti sitten, että tänään oli perjantai. Monet halusivat turruttaa viikon huolet kurkusta alas kerralla. Baaritiskin luona oli jo paljon ihmisiä eikä ihmekään, kun sinisilmäinen katsoi työntekijöiden puuhia. Naurahdus karkasi kalpeimmalta hänen nähdessään tutun piikkitukkaisen vaaleaverikön tanssimassa kuuluvan bassonjyskytyksen tahdissa. Asiakkaat huusivat riemusta miehen pyritellessään lantioitaan ja kiusatessaan muutamia miesasiakkaita. Eräs mies “parka” kiskottiin selälleen baaritiskin päälle – osittain Reitan syliin ja suuhun kaadettiin viinaa ihmisten nauraessa nenärättisen mukana tempaukselle. Tämän jälkeen baarimikko heitti lennokkaasti miehen pois sylistään ja pyöritteli viinapulloa alkoholin lentäessä pisaroina kiljuvien asiakkaiden päälle. Seth naurahti moiselle esitykselle, kun ystävänsä sai muutaman työtoverinsa mukaan tanssiin. Eräs nuori pienikokoinen baarimikko hyppäsi vaaleaverikön syliin ja kietoi jalkansa tämän lantion ympärille. Tästähän asiakkaat riemuitsivat entisestään blondin huutaessa voitonriemuisesti tapahtuneesta ja taivuttaessaan itsessään kiinni roikkuvan selän viettelevästi kaarelle. Mies esitteli saalistaan asiakkaille, jotka koskivat pää alaspäin roikkuvan baarimikon kasvoja – jotkut jopa suutelivat tätä suurella intohimolla. Lopulta Reita sai tarpeekseen kantamuksestaan ja heitti työtoverinsa asiakkaiden sekaan, mutta tämä kiidätettiin nopeasti takaisin käsiaallon toimesta.

Naureskellen tapahtumien kululle Sethin ystävä liikkui baaritiskiä pitkin tanssahdellen ketterästi kuin kissa. Katse siirtyi seinänvierustaan, jossa jotkut ilmeisesti alkaisivat kohta tappelemaan – mutta se oli ovimiesten ongelma. Tummat silmät osuivat tuttuun puna-mustahiuksiseen mieheen, joka virnisti leveästi tullessaan huomatuksi. Baarimikon Leveä hymy leveni entisestään tämän painaessa kätensä huulilleen ja oli heittävinään jotain ystävälleen, joka nappasi heittosuukon ilmasta ja pisti taskuunsa. Vastaavasti kalpeampi painoi hansikkaisen kätensä huulilleen ja puhalsi hellän suukon vastalahjan ystävälleen. Kesken tanssin vaaleaverikkö jäykistyi, tarrautui sydämeensä onnellisen sekaisen hymyn vallatessa kasvot ja kaatui jäykkänä kuin lauta selälleen baarin taakse.
Muut baarimikot katsoivat hetken maahan maireasti hymyilevää työtoveriaan, mutta sitten useimpien katseet siirtyivät seinustalle, jota pitkin käveli hyvin tuttu silmälappuinen. Nenärättinen näytti siltä, kuin olisi vuosisadan parhaimmassa humalassa. Naurun tyrskähdykset pääsivät ihmisten huulilta, kun Reita pomppasi pystyyn, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

“Sinä tulit!” vaaleaverikkö huudahti tummemman istuutuessa vakiopaikalleen.
“Sinun pitäisi olla varovaisempi – jonain päivänä sinulta katkeaa useampi kuin yksi luu”, puna-mustahiuksinen huomautti ja tarkasteli silmällään toisen kuntoa.
“Äh! Älä jäkätä kuin vanha nainen”, baarimikko huitaisi moiset puheet pois kuulevilta korviltaan.
“Et voi väittää, ettet pitänyt siitä.”
“En voikaan väittää”, kalpeampi naurahti ja kumartui hiukan lähemmäksi ystäväänsä.
“Pidin siitä oikein paljon – varsin suloista.”
“Kuinka paljon pidit siitä?” Reita kumartui myös lähemmäksi kaksikon nenien koskettaessa toisiaan.
“Saisinko tuolla sinut kanssani takahuoneeseen?”
“Joudut tekemään enemmän töitä sen eteen”, naurahdus karkasi kapeilta huulilta.
“Mutta ehkä sinä jotain saat.”

Huulet painautuivat tummasilmäisen omille tämän vastatessa innokkaasti hellään, mutta silti intohimoiseen suudelmaan. Huulet liikkuivat toisiaan vasten kummankin sulkiessa silmänsä nauttien tilanteesta, joka kesti kauemmin kuin heidän ensimmäisensä. Seth katkaisi kuitenkin lopulta huulikontaktin, mutta ei paennut toisen läheltä. Painoi entistä kalpeammaksi puuteroidun otsansa vaaleiden hiusten peittämälle otsalle ja avasi silmänsä. Tummat silmät katsoivat hymyillen takaisin piilostaan, matalan kehräyksen päästessä huulilta:
“Oliko tuo nyt velanmaksua vai jotain miellyttävämpää?”
“Sen sinä voit ottaa selville tänä iltana”, kirjanpitäjä naurahti koskettaessaan vaaleamman leukaa nahkahansikkaisella kädellään.
“Meille vai teille?”
“Vai miten olisi hotelli?”
“Huorien paikka nykyään.”
“Eli en olisi sinulle vain yhden illan pano?”
“Et, vaan monen illan pano.”
“Pitäisikö tuo ottaa kohteliaisuutena?”
“Ei, vaan imarteluna.”
“Olenpas haluttu.”
“Et arvaakaan, kuinka paljon.”
“Sitä varten minun pitäisi nähdä sinne baaritiskin taakse.”
“Uu, oliko tuo vihje?”
“Joudut ottamaan senkin selville tänä iltana.”
“Luvassa on siis yllätyksen täyteinen ilta?”
“Ehkäpä.”

“Taitaa olla kohta häät tiedossa”, yksi baarimikoista kulki ohi läpsäyttäen Reitaa leikkisästi takamukselle.
Mustat epätasaisesti leikatut hiukset piilottivat mustat silmät taakseen miehen virnistäessä nenärättiselle kiusoittelevasti. Jokin noissa kasvoissa oli kuitenkin kolkkoa Sethin mielestä, mutta hän pyyhkäisi tuollaiset ajatukset pois. Hänen kuvitelmansa johtuivat luultavasti miehen meikistä ja tietyistä piirteistä, jotka muistuttivat etäisesti eräästä toisesta mustahiuksisesta ja -silmäisestä.
“Au”, vaaleampi sanoi ennemmin, kuin voihkaisi ja katsoi pilkallisesti työtoveriaan.
“Otteesi on ruostunut!”
“Tai takapuolesi on löystynyt!”
“Katsotaanko, kenen takapuoli on löystynyt?!”
“Mielelläni, ellei varsin seksikkään näköinen ystäväsi tule mustasukkaiseksi”, vieras baarimikko kääntyi ympäri katsomaan puna-mustahiuksista.
“Ole huoleti, huomion kyllä sinutkin ilomielin.”
“Älä kuvittelekaan koskevasi minuun Sethiin, Yusuke!” Reita lähes kiskoi ystävänsä baaritiskin yli syliinsä turvaan.
“Minunminunminunminunminunminunminun!” hän puhui niin nopeasti, ettei kukaan oikeastaan saanut mitään selvää hänen sanoistaan.
“Ilmeisesti”, Yusukeksi kutsuttu mustatukka naurahti.
“Mutta ei kauaa, ellet päästä hänestä kohta irti.”
Vaaleaverikkö katsoi hiukan ihmeissään saalistaan ja huomasi tämän takertuneen hänen käsivarteensa tuskaisesti.
“Reita… Reita…”, Seth kähisi hiljaa.

Nopeasti baarimikko päästi ystävästään irti tämän haukkoessa henkeään.
“Olisit sanonut, että kuristin!” nenärättinen moitti.
“Minä yritin”, silmälappuinen huohotti hiukan.
“Sinä et vain kuunnellut.”
“Kivasti hän ainakin huohottaa”, mustasilmäinen nauroi flirttailevasti katsellen kalpeampaa.
“Varo vain, etten nappaa häntä mukaani viettämään kuherruskuukautta.”
Tiikerimäinen murina pääsi miehen huulilta tämän kumartuessa tutkimaan erään kaapin sisältöä.
“Varo vaan, etten puraise sinulta jotain sitä ennen!” vaaleaverikkö murisi hiljaa.
“Oi, sitähän sinä et uskalla tehdä – saattaisit kokea harvinaisen ison yllätyksen.”
“Katsotaanko!?”
“Anna tulla vain, mutta kerro sitä ennen, minne piilotit koeputkilasit.”
“Minä toin ne sinne. Olet vain sokea.”
“Ja sinä seksikäs ärripurri, mutta ei niitä täällä ole.”

“Anna kun isäsi näyttää”, Reita polvistui työtoverinsa viereen ja alkoi samassa kirota huomatessaan työtoverinsa olevan oikeassa.
“Missä helvetissä ne ovat?! Kuka ääliö on hukannut ne?!”
“Sinä?”
“Turpa kiinni, tai tukin suusi jollain!”
“Mielenkiintoinen lupaus, sen minä haluan nähdä.”
“Varo vain, etten toteuta.”
“Sitähän minä juuri haluan.”
Vaaleaverikkö kääntyi itsekseen naureskelevan ystävänsä puoleen ja hymyili tälle leikkisästi.
“Menen metsästämään karanneita laseja”, mies hymyili pyöräyttäen tuskastuneena silmiään toisen miehen hiplatessa hänen takamustaan.
“Tulen sitten tekemään sinulle juoman – äläkä anna kenenkään iskeä itseäsi matkaansa! Minulla on kaikki varausnumerosi!”
“Istun tässä odottamassa seksikästä lantionpyöritystäsi”, Seth naurahti pienen leikkisän pilkkeen loistaessa silmässään.
“Minullahan on sinulle jotain näytettävää.”
“Toivottavasti hiukan enemmänkin kuin jotain”, baarimikko iski silmää, kunnes samassa kääntyi Yusuken puoleen.
“Jos kerran haluat hiplata minua, tee se edes kunnolla!”
“Kuten toivot”, mustatukka naurahti ja kourasi vaaleampaa.
Puna-mustahiuksinen purskahti nauruun nähdessään ystävänsä ilmeen, kun toinen baarimikko pyrähti karkuun ja tämä lähti perään.
“Oliko tuo muka hiplaamista!?”

Vaaleahiuksinen katosi jonnekin kauemmas kirjanpitäjän ravistaessa itsekseen päätään. Hän olisi muuten ollut hyvin mustasukkainen Reitasta, ellei olisi toitottanut itselleen alusta lähtien, että tämä oli vapaasielu. Tuota miestä ei niin vain kahlehdittaisi suhteen ketjuihin eikä se johtunut pelkästään tämän työympäristöstä. Silmälappuinen pyörähti ympäri baarituolillaan ja jäi nojailemaan tiskiin. Sinisellä silmällään mies seurasi tanssivien ihmisten vartaloita eriväristen valojen piirtäessä heihin erimuotoisia kuvioita. Kaikki oli hyvin samanlaista, kuten aikaisemmin tällä viikolla, muttei kuitenkaan samaa. Ihmiset olivat eri henkilöitä, joukossa oli enemmän nuoria, joista jotkut sammuivat nurkkiin ja joku ryntäsi huonovointisena vessaan. Kalpean mielessä kävi, että Yukin kanssa olisi ehkä hauska viettää iltaa täällä tai jossain toisessa baarissa. Tämän voisi ehkä jopa esitellä Reitalle, ellei tämä saisi päähänsä lähteä iskemään kumpaakin – asianajaja oli kuitenkin tämän puheista päätellen hetero, vaikkakin hyvin suvaitseva sellainen. Sethin siinä hymyssä suin istuessaan, ja miettiessä Yukin mahdollista suhtautumista Gratteriin, ovesta astui sisään harvinaisen pitkä mies, jonka lähes valkoista ihoa vasten loistivat tummanpunaiset hiukset. Tulija oli tutun näköinen, mutta kirjanpitäjä ei saanut päähänsä, missä oli nähnyt miehen.

“Hitto vie noiden ääliöiden kanssa!” Reita tuli nuristen takaisin.
“Mikseivät he voi pitää laseja siellä, missä niiden kuuluu olla!”
Tummempi ei kuitenkaan kuunnellut toisen marinoita, käänsi vain silmälappupuolensa ystäväänsä päin.
“Reita, tunnistatko sinä tuon saapuneen tulijan? Minusta hän on tutun näköinen…”
Baarimikko kohotti katseensa punapäähän, jonka huulet ja silmät oli maskeeratut tummilla väreillä. Miehellä oli pitkä, musta nahkatakki, jonka alta paljastui mustat nahkahousut erilaisilla ketjuilla varustettuina. Reiteen oli sidottu aseen kotelo, mutta se ei saanut nenärättistä hämmennyksiin. Monet täällä kantoivat asetta mukanaan, mutta tuossa miehessä oli jotain omituista. Tämä ei vaikuttanut miltään joka baarin nuohoojalta, koska vaatteet olivat siistit ja huolitellut, vaikkakin materiaali oli enimmäkseen nahkaa.
“En minä ainakaan tunnista”, vaaleampi tuhahti ja otti lasin tiskin takaa.
“Heti sitä aletaan katsoa muita miehiä, kun minä joudun korjaamaan muiden sähellyksiä!”

Puna-mustahiuksinen tyrskähti ja kääntyi hetkeksi katsomaan Reitaa, joka esitti harvinaisen taitavasti loukkaantunutta.
“Ehkä sinun pitäisi temppuilla enemmän, jotta saisit huomioni itsellesi”, kalpeampi näytti kieltään.
“Jos kerran toiset miehet vievät huomioni pelkällä tulollaan.”
“Halutko, että strippaan?”
“Jos jätät sen myöhempään iltaan.”
“Silloin minä ajattelin riisua sinut.”
“Minä taas ajattelin leikkiä ruoskalla.”
“Kuulostaa hyvältä, toivottavasti toteutat suunnitelmasi.”
“Sitten pitää käydä kaupan kautta, ellet omista ruoskaa.”
“Mietipä uudelleen, keneltä kysyit.”
Vaaleamman sanat saivat äkillisen kuuman aallon iskeytymään Sethiin tämän rukoillessa, ettei toinen kiinnittäisi huomiota hänen kasvoillaan tapahtuneeseen värinmuutokseen.
“Punastuitko sinä?” ilkikurinen ääni sai punan syvenemään entisestään.
“En!” kirjanpitäjä huudahti ja kääntyi katsomaan takaisin punapäätä, jonka viereen oli ilmestynyt hiukan lyhempi tummanpuhuva hahmo.

Puna-mustahiuksisen vartalo jäykistyi pelon vallatessa koko vartalon. Sininen silmä jäi tuijottamaan mustahiuksista miestä, joka katsoi tarkkaavaisesti ympärilleen. Miehellä oli musta puvuntapainen, mutta solmio oli jätetty pois ja kaulalla roikkui kultainen ketju, jonka riipus katosi jonnekin mustan kauluspaidan alle. Kalpea iho pilkisti houkuttelevasti esille, koska muutama nappi oli jätetty auki paljastaen siron kaulan ja tasaista rintakehää. Laiha, mutta lihaksikkaan jäntevä vartalo vei hänen kaiken huomionsa, ettei edes huomannut mustahiuksisen tulijan taakse astunutta toista nahkatakkimiestä, jonka puna-mustat hiukset keräsivät ihmisten huomiot.
Kaikki silmälappusen huomio oli jäänyt mustatukan kasvoihin. Mustiin silmiin, joista toinen piilotteli otsahiusten alla. Kolmikko liikkui kohti kaukaisinta nurkkaa eikä tuntunut huomaavan lainkaan hänen katsettaan, kunnes äkisti taimmainen kosketti mustatukan olkapäätä. Henkivartija – tai ainakin näin kalpein oletti – kuiskasi jotain mustasilmäisen korvaan ja tämä käänsi tutun terävästi päänsä kohti baaritiskiä – suoraan Sethiin.

Tavallista kalpeampana kirjanpitäjä kääntyi ympäri ja jäi haukkomaan kauhistuneena henkeä. Ei näin voinut vain tapahtua! Miksi juuri nyt!?
“Seth, mikä sinulle tuli?” Reita katsoi huolestuneena ystäväänsä, joka vapisi kauttaaltaan.
Sininen silmä tuntui hyppäävän koska tahansa ulos kalpeasta päästä ja huulet olivat kaventuneet olemattomiin.
“Minun uusi pomoni on täällä!” kirjanpitäjä kähisi tuijottaen vaaleahiuksista apua hakien.
“Piilota minut!”
“Rauhoitu”, baarimikko otti toista kädestä kiinni ja yrtti rauhoittaa lempeällä hymyllään.
“Tuskin hän sinua huomaa.”
“Hän huomasi jo! Hän katsoi suoraan minuun!”
“Jos hän on kerran uusi, tuskin hän tunnistaa sinua”, vahva käsi silitti hiukan kalpeamman poskea.
“Hän on tuskin edes tavannut sinua kunnolla.”
“Olet väärässä! Minä tapasin Ishikawa Asagin henkilökohtaisesti eilen yhtiökokouksessa!” silmälappuinen vauhkosi ja mietti, minne voisi piiloutua.

Hetkeen Reita ei sanonut mitään. Katsoi vain siniseen silmään, kuin olisi katsonut kaivoon ja jokin tuossa ilmeessä pelotti toista hetki hetkeltä enemmän. Miksei nenärättinen sanonut mitään? Vahva käsi iskeytyi poskelta toiselle kädelle iloisen virneen kuollessa baarimikon kasvoilta.
“Mikä se nimi olikaan?”
“Ishikawa Asagi”, Seth lähes kuiskasi.
Vaaleahiuksinen nousi äkisti kumarasta asennosta pystyyn ja antoi katseensa kiertää koko baaria, kunnes löysi jotain, joka sai hänetkin kalpenemaan.
“Mikset hitto vie kertonut minulle aikaisemmin, että Asagi-samasta on tullut johtajasi?!” mies lähes sähisi kumartuessa takaisin ystävänsä puoleen.
“Tunnetko sinä hänet?”
“Tunnenko? Hittolainen! Kaikki tietävät hänet! Jokainen, joka osaa arvostaa henkeään tietää hänet! Miten sinä et voi tietää?!”
“Mistä minä voisin tietää, ellei kukaan kerro!” puna-mustahiuksinen kimpaantui vuorostaan.
“Miksi kukaan tavallista liikemiestä pelkäisi, ellei työskentelisi tälle?!”
Oli todellinen ihme, ettei baarimikko valunut lattialle järkyttyneenä toisen tietämättömyydestä.
“Asagi-sama ei ole mikään liikemies”, Reita huokaisi raskaasti.
“Hän on oyabun, yakuza – yksi Kuro Kagen liigan jäsenistä.”

Sininen silmä laajentui entisestään. Kirjanpitäjä ei voinut uskoa korviaan, toisen oli pakko valehdella. Ei Asagi voinut olla yakuza, se ei vain voinut olla mahdollista.
“Toivottavasti et ole varastanut mitään toimistolta sen jälkeen, kun hänestä tuli johtajasi.”
Seth puraisi itseään huulesta ja katsoi avuttomasti ystäväänsä, joka sulki epätoivoisena silmänsä.
“Et kai?”
“Kyllä.”
“Milloin?”
“Maanantaina.”
“Milloin Asagi-samasta tuli toimiston johtaja?”
“Viikonlopun aikana onnistui samaan enemmistöosakkuuden.”
“Voi ei!”
“Pitäisikö paeta sinne Havaijille?”
“Siitä ei ole hyötyä – kuolet heti, kun asia ilmenee.”
“Kuinka niin?”

“Asagi-saman mukana on aina kaksi henkivartijaa, jotka taitavat nytkin olla hänen mukanaan. Nämä ovat niittäneet mainetta… raakuudellaan, julmuudella ja sillä, että tappavat kaikki, jotka tuottavat ongelmia yakuzalleen… He eivät ole mitään mukavia miehiä…”, nenärättinen selitti nieleskellen ja vilkuillen kauimmaista nurkkaa silmäkulmastaan.
“Ketkä he?”
“En ole koskaan nähnyt heitä, mutta kaksikko tunnetaan nimillä K ja Közi… Ilmeisesti se punapää, jonka näimme, on Közi, mikäli huhuihin on uskomista…”
“Miksi sanoit, ettet tunne heitä!?”
“En minä heti osaa yhdistää jotain punapäätä Köziin!”
“Missä he ovat?” Seth nielaisi kuuluvasti.

Reita nosti päätään hakien nurkkaa, jossa oli nähnyt kolmikon aikaisemmin. Kulmat kurtistuivat hiusten alla baarimikon katsellessaan ympärilleen hämmentyneenä.
“He…”
“Mitä?”
“He ovat ilmeisesti lähteneet.”
“Oikeasti?” puna-mustahiuksinen kääntyi ympäri nähdäkseen tilanteen.
Sininen silmä haki tiettyä mustatukkaa, mutta tätä ei näkynyt missään. Oliko hän ollut näin onnekas? Eikö Asagi ollutkaan huomannut häntä?
“Sinulla kävi tuuria”, vaaleahiuksinen huokaisi ja päästi irti toisen käsistä huomatessaan puristaneensa ne melkein tunnottomiksi.
“Pelkäsin jo, että joutuisin sanomaan hyvästit sinulle ja ihanan viettelevälle vartalollesi.”
“Samat sanat”, silmälappuinen huokaisi helpottuneena.
“Taas yksi hyvä syy siihen, miksi pukeutua näin.”
“Tällä hetkellä varsin hyvä, mutta se ei kauaa auta”, Reita sanoi synkästi.
“Edes Havaiji ei auta siinä vaiheessa.”
“Ehkei hän huomaa mitään”, kirjanpitäjä ehdotti toiveikkaana.
“Eivät tilintarkastajatkaan ole mitään huomanneet.”
“Ehkei hän huomaa mitään, ellet aiheuta epäilyksiä”, baarimikko myönsi hymyillen hiukan.
“Olet muutenkin aika liukas veitikka, olet onnistunut karkaamaan monesti myös minulta.”
“Sinua paetessaan tulee varsin taitavaksi”, hymy levisi ensimmäistä kertaa pienen hetkeen kalpeamman huulille.
“Sinun alettava harjoitella, jos haluat saada minut kiinni.”
“Tiedätkö, kuinka paljon rakastan haasteita?” matala kehräys ajoi viimeisetkin pelonrippeet tiehensä.

“Haasteista puheen ollen”, hymy leveni Sethin huulilla entisestään hänen kaivaessa taskuaan.
“Minullahan oli sinulle jotain näytettävää.”
Taskusta paljastui Rolex-rannekello, jonka puna-mustahiuksinen ojensi ystävälleen arvioitavaksi.
“Eikö olekin upea?”
Tummat silmät katselivat tarkkaavaisesti pienen lasin pintaa ja hyvin valmistettua nahkaa. Vahvat kädet kääntelivät kelloa eri asentoihin baarimikon tiiraillessa jokaisen ruuvin tarkkaan läpi. Kullattu pinta kimmelsi diskovaloissa näyttäen entistä hienommalta synkässä ympäristössään.
“Se…”, mies etsi sanoja kuvaamaan hämmennystään.
“Näyttää aidolta.”
“Tietenkin se on aito”, kalpeampi naurahti ottaessaan aarteensa takaisin.
“Harmi vain, etten voi käyttää sitä julkisesti.”
“Totta”, Reita myönsi ihaillen itsekin kellon kauneutta.
“Parasta olisi vain myydä se tai piilottaa ja myydä myöhemmin”, pieni virne nousi vaaleamman kasvoille hänen jatkaessaan:
“Mutta mikä estää sinua sovittamasta sitä?”

Nenärättinen otti Rolexin itselleen puna-mustahiuksisen ojentaessa vasemman ranteensa sirosti, jotta toinen voisi kiinnittää kellon.
“Tämä näyttää varmasti epäilyttävältä ulkopuolisen silmistä”, silmälappuinen tyrskähti hiukan.
“Ehkäpä”, baarimikko naurahti.
“Mieluummin laittaisin kyllä karvaraudat käsiisi… Kas siinä.”
Seth nosti hiukan kättään ja ihaili kelloa ja sen kimaltavaa pintaa. Vaikka hän itse niin ajattelikin, se tuntui hyvältä hänen ranteensa ympärillä. Kuin olisi tehty varta vasten.
“Ja minä tarjoan sinulle nyt lempijuomaasi näin juhlan kunniaksi”, Reita virnisti ymmärtäen toisen ajatukset.
“Hienolle saaliille, joka vielä sopii sinulle hyvin.”

Kirjanpitäjä virnisti ja laski kätensä takaisin baaritiskille. Varovaisesti nuorukainen nojasi hiukan eteenpäin nähdäkseen jälleen hymyilevän miehen tekemässä sitä, mitä osasi parhaiten: lumoamassa käsiensä taidoilla. Nenärättinen otti kaapista muutamia viinaksia ja nappasi ketterästi ison lasin ylhäältä hyllyltä, kunnes liike pysähtyi ja suu aukesi pienelle raolle tämän katsoessa ystäväänsä.
“Näytät todellakin paremmalta, kun sinulla on hiukset auki”, rauhallinen ääni sai puna-mustahiuksisen niskakarvat pystyyn.
Hyvin hitaasti, uskomatta epäonnekkuuteensa, silmälappuinen kääntyi ympäri kohdaten sielunläpi katsovat mustat silmät ja ovelan hymyn, joka jäädytti veren hänen kehostaan.
“Ja tuo varastettu Rolex pukee sinua, Miyagi-san”, Asagi naurahti henkivartijoidensa keskeltä ja kallisti sirosti päätään.

Chapter 6: Kuka jää kiinni ja mistä?

Suu aukeni hyvin hitaasti Sethin kalventuessa entisestään. Sininen piilolinssi hänen silmässään kuivui sumentaen rinnakkain seisovan kolmikon. Kaikki äänet tuntuivat vaikenevan ympäristöstä, kaikki ihmiset katosivat ympäriltä. Siinä olivat vain Asagi ja Seth, jotka katsoivat toisiaan omilla ilmeillään: lyhempi kauhun lamaannuttamana, toinen taasen ovelasti hymyillen.
“Poika parka”, yakuza vilkaisi huvittuneena turvamiehiään.
“En tiennyt, että osaatte järkyttää hänet noin pahasti – hänhän on valkoisempi kuin sinä ikinä, Közi!”
Punapää ei kuitenkaan reagoinut johtajansa sanoihin millään lailla, tarkkaili vain ympäristöään työtoverinsa kanssa uhkien varalta. Mustat silmät kääntyivät pian takaisin mittailemaan katseellaan kirjanpitäjää, joka tuijotti edelleen eteensä suu raollaan. Mustatukka heilautti hiukan hiuksiaan nähdäkseen paremmin niiden alta ja istuutui rauhallisen tyylikkäästi Sethin viereiselle baaritiskin tuolille. Hän ei edes vaivautunut kysymään, saiko liittyä seuraan tai odottiko nuorukainen jotakuta – miehellä tuntui olevan kaikki oikeudet tehdä tahtonsa mukaan.
Sininen silmä tarkkaili sumeudesta huolimatta pidemmän jokaista liikettä. Tämän laiha vartalo liikkui kuin kissaeläimellä sulavasti jääden viettelevän pienelle kaarelle vasemman kyynärpään nojatessa ruskeata puupintaa vasten. Puna-mustahiuksinen oli niin keskittynyt toisen olemuksen ja vartalon tarkkailuun, ettei huomannut lainkaan, kun hiukan harteikas Közi siirtyi seisomaan hänen taakseen. Kaikki oli kuin hidastetussa elokuvassa, jonka päähenkilö Asagi käänsi katseensa paikalle saapuneeseen Yusukeen.

“Yksi martini”, pehmeän matala ääni sanoi huulten hymyillessä tietävästi.
Rauhallisesti liikemies käänsi katseensa takaisin silmälappuiseen tämän tuijottaessa häntä edelleen pelon valtaamana, samalla kun kauhusta kankea baarimikko nyökkäsi ja ryhtyi työhön käsien täristessä holtittomasti. Vitsailu ja nauru olivat kuin pois pyyhittyjä muistoja.
“Hyvänen aika sentään, Miyagi-san”, yakuza nosti kätensä sirosti poskelleen huomatessaan keskustelukumppaninsa ilmeen.
“Hengitä ihmeessä, ettet vain pökerry – en halua saada murhasyytettä!” mies purskahti huvittuneeseen nauruun piilottaen hymynsä salaperäisesti sormiensa taakse.
“Tosin, en pistäisi lainkaan pahakseni, jos pökertyisit”, nauru loppui kuin veitsellä leikaten mustien silmien katsoessa kalpeampaa kulmiensa alta niiden hymyillessä huulien mukana.
“Saisin antaa sinulle tekohengitystä.”

Viettelevästi kuiskatut sanat saivat Sethin vetämään terävästi henkeään räpäyttäen viimein silmäänsä näkökyvyn selkiintyessä. Nopeasti nuorukainen sulki suunsa katsellen lattiaa nolostuneena ja peloissaan. Mitä hänen pitäisi sanoa tai tehdä? Miten edes yakuzan edessä tulisi käyttäytyä? Pitäisikö hänen olla, kuin ei tietäisi mitään tämän asemasta alamaailmassa? Pitäisikö hänen esittää vain kirjanpitäjää, joka oli tullut pitämään hauskaan tavalliseen baariin? Mitä se enää hyödyttäisi, kun toinen tiesi jo hänen ranteessaan olevan Rolexin varastetuksi? Miten hitossa hän pääsisi karkuun tilanteesta ja mieluiten täysin ehjänä?
“Et uskokaan, kuinka hämmästyin K:n kerrottua sinun olevan täällä”, mustatukka sanoi myhäillen hiljaa itsekseen.
Jokin tuossa äänessä sai kirjanpitäjän nostamaan katseensa niihin otsatukan takana piilotteleviin silmiin, mutta nopeasti hän laski katseensa alas punan levitessä poskille. Asagi vain osasi katsoa hänen sielunsa läpi, mikä oli ikävää, koska tuo katse oli niin intiimi. Puna-mustahiuksinen tiesi vaistomaisesti, että mustasilmäinen tarkkaili häntä päästä jalkoihin hymyillen entistä tyytyväisemmin, mitä pidempään katseli.
“Mutta vielä enemmän hämmästyin tuota silmälappua. Katsot aivan liikaa merirosvofilmejä, Miyagi-san”, yakuza sanoi naureskellen kepeästi, kun Yusuke ojensi tälle pelosta vapisten martinilasin.

Mustatukkainen vilkaisi lasia silmäkulmastaan, jolloin irokeesipäinen henkivartija otti drinkin käteensä ja vei sen lähelle huuliaan. Kolkon näköinen mies nuuhkaisi lasia ilmeettömänä ja joi pienen pisarallisen juomaa. Hetken mies jäi vain maistelemaan martinia mustahiuksisen baarimikon nieleskellessä hiljaa Reitan vieressä – piiloutuen melkein tämän taakse. Vaaleaverikkö seurasi katseellaan tiiviisti tapahtumien kulkua kuin haamu, jota muut eivät huomanneet. Tummat silmät tarkkailivat vaaleiden otsahiusten alta, kuinka irokeesipäinen nyökkäsi hiukan ja ojensi lasin johtajalleen, joka otti sen hyväksyväisesti hymähtäen. Hymyillen itsekseen liikemies joi hiukan juomaansa tarkkaillen koko ajan Sethiä, joka tarkkaili vastaavasti häntä.
“Oletpas sinä hiljainen”, Asagi laski lasin baaritiskille ja kumartui hiukan lähemmäs kirjanpitäjää ovelasti hymyillen.
“Veikö kissa kielesi?” yakuzan oikea käsi kosketti hellästi kalpeamman leukaa ja veti hellästi tätä puoleensa.
“Toivottavasti ei, koska ajattelin viedä sen itse.”

Tietämättä lainkaan mitä tehdä, puna-mustahiuksinen totteli toisen liikkeitä hänen kasvojensa lähestyessä tämän omia. Aivot olivat kuin huumehöyryissä eivätkä tienneet lainkaan, mitä oli tapahtumassa. Silmälappuinen haistoi hennosti hyväntuoksuisen miestentuoksun mustatukassa tämän täyteläisten huulien kaartuessa tyytyväisen tietävään virneeseen huulien melkein koskettaessa toisiaan.

Valtava kolahdus heidän vieressään sai Sethin melkein putoamaan liikemiehen syliin säikähdyksestä, mutta onnekseen hän onnistui ottamaan tukea puupinnalta. Mitähän siitäkin olisi seurannut, jos nuorukainen olisi löytänyt itsensä yakuzan sylistä? Luultavasti ruumiita.
Mustasilmäinen käänsi elegantisti päätään baarinpuolelle tuskin huomaamatta lainkaan kirjanpitäjän kompurointia.
“Ole hyvä, Seth”, Reita hymyili ystävälleen pitäen edelleen juomalasia kädessään.
“Drinkkisi.”
Nenärättisen hymy olisi ollut mitä ystävällisin, jos se olisi ulottunut miehen silmiin asti. Tummanpuhuva katse tuijotti Asagia lähes avoimen vihamielisesti Sethin halutessa kaivautua maan alle. Nyt mustatukka varmasti tappaisi jonkun – sillä kyseisellä hetkellä luultavammin nokkavan baarimikon, joka oli kehdannut häiritä tätä. Niin kirjanpitäjän kuin lähellä värjöttelevän Yusuken hämmästykseksi mustasilmäisen täyteläiset huulet kaartuivat ystävällisen rauhalliseen hymyyn, kuin ei olisi aikaisemmin huomannut lainkaan hyvännäköistä baarimikkoa. Jokin olemuksessa puhui kuitenkin aivan muuta, luultavasti ne silmät, joiden katseesta puna-mustahiuksinen olisi ollut valmis juoksemaan baarista ulos kiljuen kauhusta. Mustat silmät katsoivat vaaleaverikköä kylmästi puhuen halveksunnasta ja aggressiivisista ajatuksista. Oli, kuin kaksi erilaista voimaa olisi kamppaillut mulkaisuin ja ystävällisin hymyin. Reita oli kuin liekkimeren keskellä seisova sotaherra Asagin ollessa vastaavasti kuin kylmä pakkasyön ruhtinas, joka puhurillaan levitti viileätä karismaansa ympäristöön.

Sethiä todellakin pelotti ystävänsä puolesta. Ellei tämä kohta perääntyisi, saattaisi K tai Közi, jotka tarkkailivat tilannetta silmäkulmistaan, tappaa hävyttömän baarimikon. Mitä Seth sitten tekisi? Eihän hän edes tiennyt, minkä värisiä kukkia vaaleaverikkö halusi hautajaisiinsa! Ne nimittäin lähestyivät hetkihetkeltä nopeammin, ellei nenärättinen luovuttaisi pian.
“Tuota…”, kirjanpitäjä aloitti hiljaa painostavan hiljaisuuden alla Yusuken kumartuessa häntä kohti tiskin ja juoman yli.
“Älä sano mitään!” mies sihahti varoittavasti.
“Ellet halua itsekin kuolla!”
“Mutta…”, enempää puna-mustahiuksinen ei ehtinyt sanomaan, koska valtava karjaisu pelästytti heidät kaikki – paitsi Asagin henkivartijoineen.
“REITA!” paksu mies ryntäsi paikalle, mutta pysähtyi huomatessaan Asagin ja tämän läheisyydessä seisovat henkivartijat.

“Tuota…”, baarin omistajan ääni vaikeni pieneksi piipitykseksi tämän hieroessa pelokkaina käsiään.
Mitä muuta siinä olisi voinut tehdä, kun häiritsi alamaailman tunnetuimpiin miehiin kuluvaa yakuzaa? Eipä vaihtoehtoja ollut paljoa: joko turhaa pako tai sitten lepyttely-yritykset.
“Reita, tulisitko kanssani toimiston puolelle? Haluaisin keskustella kanssasi eräästä asiasta…”
Vaaleaverikkö tuijotti johtajaansa uskomatta kuulemaansa, mutta ei voinut kieltäytyä pyynnön muodossa olleesta käskystä, jos halusi säilyttää työpaikkansa. Kaikesta huolimatta hän piti siitä.
“Ja Yusuke, herrojen ei tarvitse maksaa juomistaan mitään… Palvele heitä hyvin”, baarin omistaja halusi turvata elinpäivänsä ja korvata tämän kaupungin johtavalle rikollisjärjestön johtajalle töppäilynsä.
Raivosta täristen vaalea baarimikko mulkaisi pomonsa sanojen päätteeksi maireasti hymyilevää yakuzaa kääntyen sitten Sethin puoleen.
“Pysy täällä”, mies kumartui lähemmäksi ystäväänsä.
“Pysy yleisellä paikalla, äläkä lähde hänen mukaansa. Muista se.”
“Muistan minä”, Seth yritti hymyillä rohkaisevasti, vaikka sisällään olisi halunnut roikkua toisen jalassa kiinni ja kieltää tätä lähtemästä minnekään.
Varsinkaan jättämästä häntä yksin tuon yakuzan kanssa, joka hymyili ovelaa hymyään, tuijotti sielun läpi ja pahimmassa tapauksessa tappaisi hänet. Pelko kouraisi hänen vatsaansa. Mitä hän tekisi ilman ystäväänsä? Tosin tämäkään tuskin mahtaisi mitään, jos mustasilmäinen haluaisi tappaa hänet.
“Mehän menemme pitämään hauskaa, kun työsi loppuvat.”
“Et tiedäkään, kuinka hauskaa”, nenärättinen naurahti harvinaisen hellästi ja otti varman otteen kalpeamman leuasta.
“Tulen kohta takaisin”, mies antoi hellän, mutta intohimoisen suudelman puna-mustahiuksiselle vilkaisten Asagia silmäkulmastaan voitonriemuisena.
Mustatukka kuitenkin hymyili omaa mairean tyytyväistä hymyään katsellen toisen tyylikästä poistumista johtajansa mukana.

“Yusuke!” Reita kääntyi kuitenkin äkisti vielä huutamaan jotain työtoverilleen, koska muisti erään hyvin vaarallisen seikan.
“Mitä, oma rakas kultamussukkani?” mustahiuksinen baarimikko huusi takaisin yrittäen esittää rentoa tilanteesta huolimatta.
“Jos edes harkitset Sethin ryöstämistä ihme leikkeihisi, ruoskin sinut hengiltä!”
“Käyttäisit ennemmin sitä pamppuasi!”
“Kohta käytänkin, ellet painu töihin siitä kuolaamasta!”
“Heti, kun sinä heilautat kuuluisaa takamustasi!”
“Kiss my ass, beibi!” Reita löi itseään pakaralle ja samassa Yusuke ryntäsi muiden baarimikkojen lomitse toteuttamaan toisen pyyntöä.
Nähdessään hullaantuneen ilmeen tämän kasvoilla vaaleampi juoksi melkein johtajansa yli toimistoon ja lukitsi itsensä sinne möhömahan karjuessa vihaisena hänen teostaan oven ulkopuolella. Yusuke palasi pettyneen näköisenä takaisin töihin ja marisi harvinaisen kovalla äänellä, että miksi toinen pyysi jotain, jos ei oikeasti halunnut.
Seth harkitsi vakavissaan harakiria, koska tuo kaksikko sai hänet nolostumaan entisestään. Lisäksi se saattaisi olla jopa kivuttomampi kuin mikään, mitä Asagi saattaisi keksiä hänen päänsä menoksi.
Mikseivät baarimikot voineet käyttäytyä normaalien sivistyneiden ihmisten tavoin yakuzan nenän edessä? Varsinkin, kun Reita tiesi tämän olevan hänen uusi pomonsa!

“Sinähän olet varsin suosittu”, Asagi naurahti tietävästi.
Ilmeisesti kirjanpitäjän ajatukset näkyivät hänen kasvoistaan.
“Pitääkö minun ottaa jonotusnumero?”
“Tuota…”, puna-mustahiuksinen käänsi punastuneena kasvonsa toiseen.
“Pahoittelen ystäväni käytöstä… En tiedä, mikä häneen meni…”
“Eipä mitään, pitänee vain antaa hiukan rauhoittavia, ehkä se siitä sitten”, Asagin rauhallinen äänensävy ja sanat saivat Sethin sydämen hyppäämään kurkkuun.
Rauhoittavia? Mitä ihmettä…? Ei kai tämä tarkoittanut…
“Varsin onnistunut ryöstö sinulla”, yakuza totesi ja vasta sillä hetkellä silmälappuinen huomasi, että mustatukka oli ottanut hänen kätensä omaansa.
“Yleensä Rolexeissa on metallinen ranneke, mutta aito tämä silti on. Sen näkee jo pelkästään noista taustalla hahmottuvista kirjaimista.”
Mustat tarkkaavaiset silmät katselivat ranteeseen kiinnitettyä kelloa, jonka kullattupinta kimalsi diskovaloissa monivärisenä kirjona. Aivan yllättäen liikemiehen katse siirtyi hitaasti nahkahanskaa pitkin puna-mustahiuksisen kasvoihin ja tämän hämmästykseksi pidempi antoi kohteliaan suudelman kämmenselälle, kuin olisi suudellut arvokastakin ladyä. Kalpeat posket lehahtivat punaisemmiksi kuin Közin hiukset ja vikkelällä liikkeellä käsi livahti takaisin kirjanpitäjän syliin turvaan. Eri asia oli, olisiko se sielläkään turvassa tuolta mieheltä – kirjanpitäjä epäili sitä hyvin vahvasti.

“Oletpas hurmaavan kaino”, Asagi naurahti ottaen jälleen martinilasinsa käteensä.
“Sopinee, että kohotamme maljan?”
Hämmentyneenä Seth otti kahvatonta tuoppia muistuttavan lasin käteensä ja nosti sen baaritiskiltä.
“Tälle loistavalle illalle“, mustasilmäinen kohotti hiukan martiniaan.
“Josta tulee toivottavasti meille kummallekin ihanan kiihkeä, suloisen värikäs varkaani.”
Lasi nostettiin täyteläisille huulille kalpeamman jäädessä availemaan suutaan kuin nikotiinipurukumi-mainosten kameli. Vilkaistuaan kuitenkin niihin tarkkaavaisiin silmiin hän ei kuitenkaan uskaltanut olla juomatta maljaa, vaikka miehen käyttämät sanat ja painotukset nostivat hänessä aikaiseksi lisää kysymyksiä ja hämmennystä. Mitä tuon miehen mielessä oikein pyöri? Haluaisiko hän todellakin tietää?

Juotuaan monta suurta kulausta juomaansa Seth laski lasinsa takaisin baaritiskille vilkaisten silmäkulmastaan yakuzaa, joka oli kietonut kätensä sulavasti hiukan koukistetun jalkansa ympärille polven kohdalta jännittäen vartalonsa viettelevästi. Suu hymyili omaa hymyään pään kallistuessa sirosti silmien tarkkaillessa silmälappuisen jokaista liikettä ja ilmettä. Tämä näytti siltä, kuin odottaisi jotakin tapahtuvan tai – kuten kirjanpitäjästä tuntui hetkihetkeltä enemmän – kuin haluaisi nähdä, kuinka kauan toinen kestäisi sitä sielunläpi tunkeutuvaa katsetta, ennen kuin anelisi armoa. Pelon hiki valui pitkin puna-mustahiuksisen selkää, eikä tilannetta helpottanut lainkaan se, että hän oli huomannut vasta nyt Közin ilmestyneen jostain viereensä pelottavine olemuksineen. Kohta Asagi varmasti käskisi tätä raahaamaan hänet kujalle ja ampumaan sinne – tai sitten hänet raahattaisiin kaupungin ulkopuolelle kidutettavaksi. Tutkivan katseen alla sinisilmäinen ei osannut kuin juoda juomaansa peläten tulevansa hulluksi tässä hermoilussa. Ellei jotain tapahtuisi pian, Seth ei kestäisi enempää.

“Saatanan kusipää!” kuului karjaisu ja eräs mies lensi heidän jalkoihinsa kovalla tömähdyksellä keskeltä tanssilattiaa.
Risupartainen, nuhruinen mies nousi huojuen pystyyn löyhkäten viinalta ja hieltä, mikä sai Asagin tyytyväisen virneen katoamaan kasvoilta jonnekin tyhjyyteen. Mustatukka katsoi kulmiensa alta juoppoa hymähtäen halveksivasti. Tämän käytös ja ääni eivät kuitenkaan jääneet risuparralta kuulematta, vaikka musiikki hajottikin melkein kaikkien tärykalvot.
“Mitä sä oikein-” mies aloitti kääntyen ympäri, mutta ei ehtinyt tekemään muuta, ennen kuin K oli astunut hänen ja Asagin väliin katsoen tätä synkästi.
Hetken kaksikko tiirasi toisiaan sanomatta sanaakaan risuparran yrittäessä näyttää isommalta irokeesipäiseen verrattuna, mutta jäi melkein kolme päätä lyhemmäksi. Henkivartija mulkaisi humalaista varoittavasti, mutta tämä ei kuitenkaan tajunnut lähteä vieläkään vähin äänin tiehensä. Risuparta nosti kätensä tönäistäkseen nahkatakkimiestä kauemmaksi, vaikka yritykseksi se jäi.

Seth ei voinut uskoa silmiään nähdessään irokeesipäisen potkaisevan iskevän työntöpotkun taidokkaasti ja uskomattoman nopeasti humalaista alavatsaan tämän lentäessä komeassa kaaressa maahan eikä mies siitä noussut enää ylös. Kaksi portsaria ovelta ryntäsi risuparran luokse vilkaisten ensin vihaisena heihin päin, mutta kaksikko pelästyi K:ta, joka asteli takaisin johtajansa taakse ristien kätensä rintakehälle, ja Asagia, joka vilkaisi merkitsevästi miehiin. Nämä tajusivat yskän harvinaisen nopeasti ja lähtivät raahaamaan tajutonta miestä poispäin.
“Aina yhtä tarkkaavainen”, yakuza taputti käsiään virnistäen ilkeästi humalaisen suuntaan, kun tämä heitettiin kovakouraisesti ulos baarista
“Että minä rakastan taidonnäytteitäsi, K.”
Henkivartija ei sanonut mitään, tarkkaili vain jälleen ympäristöä entistä tarkkaavaisemmin vilkaisten pikaisesti Köziä, joka nyökkäsi kevyesti pieni hymy suupielessään. Valkosilmäinen kohotti pikaisesti kulmakarvojaan punapäälle, mutta palasi nopeasti taas tuttuun ilmeettömyyteensä – samoin teki hänen työtoverinsa.
“Voisit kuitenkin olla hiukan hienovaraisempi, K”, Asagi naurahti nähdessään Sethin kasvoille levinneen järkytyksen.
“Pikku voromme ei ole ilmeisesti tottunut moiseen brutaaliuteen.”

Jos kirjanpitäjä oli äsken ollut vaivaantunut yakuzan seurasta, nyt hän oli kauhusta kankea tämän henkivartijoista. Irokeesipäinen oli päihittänyt toisen miehen – vaikkakin humalaisen – yhdellä ainoalla potkulla. Peloissaan nuorukainen vilkaisi viereensä valkoiseksi maskeerattua miestä ja nielaisi kuuluvasti. Mitähän kaikkea tämä osasi tehdä, koska oli asettunut hänen viereensä? Luultavasti jotain pahemaa kuin toinen…
“Eikös tuo hiusten puna ole sama sävy kuin sinulla, K?” mustatukka kumartui hiukan taaksepäin vilkaisten merkitsevästi silmälappuisen vapaina roikkuvia hiuksia.
“Ilmeisesti”, mies vastasi matalan karhealla, melkein kauhuelokuvien kaikua muistuttavalla äänellä.
“Sitähän minäkin”, hymy levisi täyteläisille huulille silmien tuikkiessa riemusta.
“Ainakin toiveeni on toteutunut osittain”, hellä naurahdus sai Sethin ottamaan kulauksen juomasta, jotta rentoutuisi edes hiukan.
“Enää tarvitsee vain riisua hänet alastomaksi – sitten toiveeni on täytetty kokonaan.”

Toteamus sai kirjanpitäjän sylkäisemään juomansa ulos suustaan baaritiskin toisella puolella olevalle seinälle hänen kääntyessä hämmentyneenä katsomaan yakuzaa, joka katsoi nuorukaista tietävän viettelevästi, ehkä jopa hiukan huvittuneena tämän reaktiosta. Miehet katsoivat toisiaan silmiin, eikä puna-mustahiuksinen voinut mitään sille, että tunsi itsensä alastomammaksi kuin koskaan, edes yleisessä kylpylässä. Tuollaiset mustat silmät pitäisi kieltää lailla – vaikka toinen olisi luultavasti rikkonut sitäkin pykälää pilkallisesti hymyillen. Hiljaisen hetken keskeytti yllättäen Asagin taskusta kuuluva sudenulvonta, jolloin mies otti värisevän puhelimensa esille.
“Pahoittelen häiriötä”, mustatukka sanoi lempeästi ja pyyhkäisi toisella kädellään muutaman pisaran pois kalpeamman leualta.
Nuorukainen kosketti varovaisesti leukaansa eikä olisi voinut olla enää yhtään hämmentyneempi. Miksi toinen käyttäytyi niin omituisesti? Mielikin alkoi jo sumentua mustasilmäisen käytöksestä – hän oli ilmeisesti sekoamassa.
Yksinkertaisella liikkeellä yakuza naksautti simpukkapuhelimensa auki ja siirsi esineen korvalleen.

“Moshi moshi?” pidempi vastasi varsin neutraalilla äänellä, ettei tämän ajatuksista voinut saada oikeastaan minkäänlaista tietoa.
“Hide-zou!” mustatukka huudahti riemastuneena pienen hiljaisuuden jälkeen hymyn leventyessä kasvoillaan entisestään.
Seth jäi tuijottamaan hämmentyneenä tapahtuneiden kulkua. Oliko soittaja todella Tatemonokin toimitusjohtaja? Tiesikö tämä ystävänsä olevan yksi maan pelätyimmistä miehistä? Miksi tämä oli soittanut tähän aikaan illasta?
“Mikä sattuma, että soitit”, Asagi nojasi hiukan kyynärpäällään baaritiskiin.
“Ajattelin sinua.”
Seth ei tiennyt, mikä tuossa äänessä sai hänet terästämään kuuloaan. Ehkä hän vain halusi tietää, miten vakavakasvoinen mies aikoisi vastata tuohon kehräävästi kuiskattuun lausahdukseen. Tietenkin täysillä pauhaavasta musiikista johtuen nuorukainen ei kyennyt kuulemaan soittajan vastausta tai muutakaan puhetta, vaikka olisi painanut korvansa vasten yakuzan puhelinkättä.
“Gratterissa”, mustatukka sanoi kännykkäänsä ja vilkaisi ovelasti K:ta vierestään.
“Miksi kysyt?”

Huokaisten syvään, samalla rauhoitellen itseään, kirjanpitäjän kääntyi takaisin lasinsa ylle ja päätti nauttia juomastaan vielä kun voi. Se saattaisi olla hänen viimeisensä, mikä oli vielä Reitan tekemä. Missä tämäkin viipyi? Tulisi jo pelastamaan hänet pulasta. Hetken mietittyään nuorukainen kuitenkin totesi joutuvansa kuumapäisen baarimikon takia vielä suurempiin ongelmiin. Ehkä olikin ihan hyvä, että tämä pysyi omituisen pitkään poissa…
“Oi, minä tiedän jo, että Miyagi-san on varastanut niiden typerysten toimistolta”, matala naurahdus sai silmälappuisen kääntymään nopeasti ympäri.

Nuorukainen säikähti niin paljon toisen sanoja, että melkein kaatoi drinkkinsä lattialle, mutta kalpea käsi kietoutui nopeasti suuren lasin ympärille. Sininen silmä jäi hetkeksi tuijottamaan kättä ja sitten käden omistavaa Köziä, joka ei edes vilkaissut häneen suoristaessaan jälleen selkänsä sen enempiä tekemättä. Seth katsoi hetken niitä valkoisiksi meikattuja kasvoja ihmettelen miehen tekoa, mutta oli kuitenkin kiitollinen tälle, ettei hyvänmakuinen juoma päätynyt lattialle. Enempää hän ei kuitenkaan katsonut, vaan käänsi katseensa Asagiin, joka oli pistänyt toisen kätensä sirosti korvalleen kuullakseen paremmin.
“Totta kai minä tuollaiset asiat tiedän – onko tässä maassa muka mitään, mitä en tietäisi?” kevyt naurahdus pääsi mustasilmäisen huulilta tämän vilkaistessa ovelasti puna-mustahiuksista.
Tämä taasen haukkui itsensä mielessään typerykseksi, koska ei ollut muistanut Hide-zoun tarkistavan kirjanpitoa. Miten hän oli saattanut olla niin tyhmä? Mitäköhän seuraavaksi tapahtuisi?
“Nimittäin meidän tylsän yhtiökokouksemme väriläikkä istuu tässä vieressäni viettelevämpänä kuin koskaan. Tekee ihan pahaa vain katsella – pitäisiköhän tästä saman tien varata hotellihuone?”

Puna-mustahiuksinen putosi kovalla tömähdyksellä lattialle neljän silmäparin – yakuzan, tämän henkivartijoiden ja Yusuken – kääntyessä katsomaan häntä päin kysyvillä ilmeillä. Yusuke tirskahti kätensä piilosta, mutta vaikeni nopeasti, kun K ja Közi käänsivät haukankatseensa häneen, jolloin mies tajusi painua takaisin töihin.
Nolostuneena käytöksestään kirjanpitäjä nousi nopeasti tuolilleen ja yritti piilottaa punastumisensa hiusten taakse.
“Hän taisi pitää ajatuksesta”, mustahiuksinen sanoi hetken päästä ihmeissään, kunnes voitonriemuinen hymy suli huulille.
“Antautui heti – ja vielä punastui! Ai, ai, ai. Kyllä sinun pitäisi olla näkemässä – hän on varsin suloinen punastuessaan samaan sävyyn hiustensa kanssa.”
Jos silmälappuinen oli koskaan punastunut noloudesta Reitan sanojen tai tekemisten takia, Asagi rikkoi sanoillaan ennätyksiä. Miksei puna-mustahiuksinen vain voinut pitää kasvojaan peruslukemilla ja keskittyä juomaansa – sitäkään hän ei uskaltanut tehdä, koska pelkäsi sylkäisevän nesteen ulos suustaan toistamiseen tai vastaavasti kaatavansa sen lattialle.
“Hei! Hän punastui vielä lisää!” yakuza huudahti silmien tuikkiessa innosta miehen parantaessaan ryhtiään.
“Miten syötävän suloinen! Saisinkohan pienen makupalan hänestä?”

Seth alkoi vaipua epätoivoon moisista sanoista, jotka saivat hänen mielensä entistä enemmän sekaisin. Tuntui, kuin jokin olisi hitaasti järsinyt nuorukaisen aivoja harmaan pilvilinnan sisällä. Hän olisi valunut uupuneena tuoliltaan lattialle, ellei Közi olisi napannut häntä niskasta kiinni ja nostanut kunnolliseen istuma-asentoon; ei ilmeisesti halunnut toisen herättävän huomiota epätoivollaan. Tilanne ei olisi kylläkään voinut aiheuttaa enempää huomiota, koska baarin jokainen silmäpari seurasi tilannetta vaivihkaa. Gratteriin tai mihinkään muuhun baariin harvoin käveli suuria nimiä ja jäi vielä juttelemaan omiaan jollekin ventovieraalle pikkutekijälle. Yakuzat lähettivät yleensä jonkun hännystelijöistään moisille asioille.
“En voi!” mustatukka lähes voihkaisi puhelimeen ja nosti kätensä avuttomana kasvoilleen.
“Hänessä on varmasti magneetteja, jotka vetävät koruja, asetta ja vyönsolkeani itseään kohti!”
Seth avasi suunsa vastalauseeksi, mutta kurkusta ei lähtenyt pihahdustakaan, mikä ei johtunut tuosta aseenkantamispaljastuksesta.
Tämähän meni jo järjettömäksi! Mitä Asagi oikein yritti? Iskeä häntä puhelinkeskustelun lomasta? Mahdotonta, miksi juuri hänet? Hän ei osannut ottaa sitä tällä hetkellä minkäänlaisena kohteliaisuutena.
“Kumpaakin asetta itse asiassa – erityisesti sitä isompaa”, mustatukka nuolaisi ylähuultaan oikein viettelevästi päästämättä katsettaan sinisilmäisestä.
“Ei tuota vartaloa voi vain vastustaa.”

Pieni tyrskähdys kuului läheltä ja vilkaistuaan baarinpuolelle kirjanpitäjä huomasi Yusuken kuuntelevan jälleen varsin tarkkaavaisena keskustelua. Baarimikko kiirehti kuitenkin nopeasti takaisin töihin huomatessaan toistamiseen puna-mustahiuksisen takana olevan Közin paljonpuhuvan katseen. Kolmatta varoitusta tuskin annettaisiin.
“Huomaako? Näetkö sinä tämän kaiken?” yakuza vilkaisi ympärilleen muka hämmentyneen näköisenä ja iski silmää silmälappuiselle.
“Vau, oletpas sinä ovela.”
Asagi vaikeni hetkesi, jolloin Seth uskalsi viimein juoda hiukan drinkkiään. Hänellä oli alkanut jyskyttää päässä eikä nuorukaisella ollut oikeastaan mitään hajua, mistä se saattoi johtua. Ehkä hänen aivonsa eivät pitäneet tällaisesta stressaamisesta henkiparkansa puolesta.
“Kyllä minä muuten kuolaisin, mutta valitettavasti hän istuu”, pidemmän murheellinen katse siirtyi toisen lantiolle.
”Eikä tuo takkikaan anna mahdollisuutta katsoa etupuolta!” täyteläisiltä huulilta kuuluva voihkaisu sai puna-mustahiuksisen nielaisemaan väärään kurkkuun.

Yskäkohtaus keräsi useammat katseet lähellä olijoilta, kun nämä kääntyivät katsomaan tarkemmin tapahtumien kulkua, mutta kaksi vaarallista mulkaisua saivat ihmiset kääntämään katseensa pelokkaina poispäin ja ottamaan etäisyyttä. He olivat kyllä nähneet, mitä ainakin toinen nahkatakkinen osasi tehdä – he eivät halunneet ottaa selvää toisen taidoista kuten ei halunnut yskijäkään. Varsinkaan, kun punapää löi varsin kovakouraisen näköisesti puna-mustahiuksista. Oli ihme, ettei tämä pudonnut tuoliltaan uudelleen, mutta sitä ei tyylikään liikemiehen näköinen tuntunut huomaavan lainkaan.
“Loistava ajatus, Hide-zouni. Tiesin, että olet nero ja siksi pistinkin sinut Tatemonokin toimitusjohtajaksi”, mustat silmät kääntyivät tuikkien katsomaan henkeään haukkovaa nuorukaista.
“Miyagi-sanista tulisi loistava lisäys kokoelmaani.”
Seth oli vaihteeksi avaamassa suunsa ja kysymässä, että mihin kokoelmaan hänet aiottiin lisätä, mutta toisen vakavoitunut ilme vaiensi hänet jälleen. Eikö hän saisi koskaan ilmaistua mitenkään omaa kantaansa?
Ei ilmeisesti. Ehkä hänen kannattaisi vain keksiä keino, jonka avulla livistää paikalta vaikkapa tuonne takahuoneeseen – siitähän Reitakin pitäisi.
“Miksen voisi olla?”
Sileä otsa rypistyi hiukan otsahiusten alla miehen kuunnellessa vastausta puhelimen toisesta päästä tukkien uudelleen elegantisti toisen korvansa.
“Mitä tarkoitat sillä?”
Seth nojautui hiukan eteenpäin kuullakseen paremmin, mutta palasi pian takaisin Asagin virnistäessä tälle viekoittelevasti ja vastasi toimitusjohtajalleen:
“Mutta seitsemän on aina parempi kuin kuusi.”
Hetken mustatukka taas kuunteli ja väitti sitten tapansa mukaan vastaan soittajalle:
“Muttei Euroopassa – siellä se on onnen numero.”
Seth ei ollut varma, kuuliko erittäin valtavan huokaisun puhelimesta vai tuliko erittäin pieni ääni tuon K:n avaamattomasta suusta. Se jäisi hänelle luultavasti koko loppuelämäksi suureksi salaisuudeksi – jos edes eläisi riittävän pitkään sitä miettiäkseen.
“No, sehän tarkoittaa, että sinusta voisi tulla minun kahdeksani! Sitten ei tarvitsisi miettiä epäonnen lukujakaan”, yakuzan hymy vain leveni entisestään tämän flirttaillessa kahdelle miehelle samaan aikaan, mutta mutisi sitten tyytymättömän vastauksen toisen mielipiteelle:
“Eivät he ole kummoisen näköisiä – kysy vaikka keneltä.”

Matala huudahdus kuului etäisesti puhelimesta K:n korvaan pienen hymyn kaartuessa huvittuneena suupieleen, mikä ei jäänyt Sethiltä huomaamatta. Tilanne harmitti häntä entisestään. Miksi henkivartija myhäili? Mitä ihmettä toimitusjohtaja oikein puhui? Ilmeisesti jotain todella mielenkiintoista, koska Asagi puhkesi matalaan nauruun ja kuivaili silmäkulmiaan.
“Mitä, mitä, mitä? Kuulinko oikein?” mies lähes kehräsi jääden tuijottamaan silmälappusen kasvoja, jotka alkoivat jälleen punoittaa tuosta katseesta.
“Sanoiko Oshiro Hide-zou tosiaan noin? Oletko sinä iskenyt silmäsi minun saaliiseeni ja haluat nyt ryöstää sen itsellesi?”
Kirjanpitäjää alkoi huimata. Tämä vain ei voinut olla mahdollista – ei Asagi voinut vakavissaan puhua, että olisi kiinnostunut hänestä, tai että edes Hide-zou olisi. Moiset vaihtoehdot olivat mahdottomia – paitsi yakuzan tarve esineellistää hänet sanamuodoillaan.

Mustahiuksinen kihersi paikoillaan ja hymyili leveämmin kuin loton pääpotin voittaja tuijottaen jälleen läpitunkevasti puna-mustahiuksista, kuin tämän tilalla olisi ollut soittaja.
“Tiedän, kultaseni. Tiedän varsin hyvin.”
Mies nosti martinilasinsa huulilleen ja joi sen tyhjäksi K:n napsauttaessa sormiaan merkitsevästi lähimmälle baarimikolle, Yusukelle, joka tuli heti paikalle ja alkoi valmistaa uutta martinia yakuzalle Sethin tarkkaillessa tämän liikkeitä. Mies ei ollut yhtä taitava kuin Reita, tai ei ainakaan esitellyt taitojaan samalla tavalla. Tilanne tosin oli tavallista poikkeuksellisempi – ehkei nenärättinenkään olisi turhia leikkinyt.
“Sinähän se minulle soitit”, Asagi kuulosti hiukan moittivalta, vaikka hänen silmänsä kiiluivat leikkimielisyyttä.
Hänellä oli hauskaa, toisin kuin sinisilmäisellä, joka vain tuijotti baarimikon tekemisiä hieroen ohimoitaan samalla. Päässä jyskytti entisestään ja nuorukaisesta tuntui, kuin pilvikerros nousisi vähitellen hänen ympärilleen. Tämä hermoilu siitä, milloin Asagi käskisi jompaakumpaa turvamiehistään tappamaan hänet, oli viedä häneltä iän ja terveyden. Mustatukan sanat tuntuivat menevän kuuroille korville, jolloin nuorukaisen oli kiskaistava itseään sormesta, että kykeni kuuntelemaan tuomionpäivänsä julistusta.
“Niin teit. Soitit minulle kertoaksesi Miyagi-sanista“, yakuza sanoi harvinaisen matalalla äänellä, mikä sai silmälappuisen kääntymään takaisin häneen päin.
“Mutta kerro minulle eräs toinen asia.”

Yusuke laski martinilasin jälleen pöydälle K:n suorittaessa taas tavanomaisen tarkastuksen, minkä jälkeen Asagi vei saamansa lasin jälleen huulilleen.
“Aivan kuin et tietäisi.”
Kevyt naurahdus sai Sethin vielä enemmän miettimään tilannettaan. Kuinka kauan tuo puhelu jatkuisi vai päättyisikö se koskaan? Osa hänestä toivoi hermojen menettämisen pelossa, että loppuisi – osa taas halusi pitää elämänsä viimeisimmistä minuuteista tiukasti kiinni.
“Koska tiedän saavani pelkästään äänelläni sinussa aikaiseksi orgasmin, kysyn sinulta suoraan”, yakuza kehräsi matalasti ja kosketti yllättäen puna-mustahiuksisen hiestä kimmeltävää poskea tämän värähtäessä viileätä kättä.
Hetken pidempi oli hiljaa ja silitteli kalpeata poskea, kunnes laski kätensä takaisin baaritiskille. Nuorukainen jäi hämmentyneenä tuijottamaan sitä kättä, joka oli pehmeästi koskettanut hänen kasvojaan. Miehen käsi oli ollut ihanan pehmeä ja hellä, aivan kuin tämä ei aikoisikaan satuttaa häntä mitenkään.
“En koskaan, mutta kerrohan: milloin Miyagi-san varasti viimeisimmän kerran asianajajatoimistolta?” mustat silmät kapenivat uhkaaviksi viiruiksi tämän katsoessa äkkiä toisen kalvenneisiin kasvoihin.
“Onko hän varastanut minulta?”

Sydän pamppaili kirjanpitäjän rinnassa tämän yrittäessä vetää henkeä, mutta se tuntui mahdottomalta. Vaikka hän oli odottanut tätä kokoajan, se tuntui silti hirveältä. Mitä hänelle tehtäisiin, kun Hide-zou vastaisi myöntävästi viimeisimpään kysymykseen? Tämä tiesi varmasti, koska oli tutkinut hänen tekemänsä kirjanpidon… Mitä kaikkea kamalaa Asagi hänelle tekisi, jos kerran itsevarma Reitakin oli kauhuissaan? Joutuisiko hän Közin ja K:n käsiin? Mitä nämä taasen tekisivät hänelle?
“Aika rohkeata, täytyy sanoa – ei kovin kauan sitten”, tyytyväisen pirullinen virne nousi huulille, eikä se luvannut hyvää – ainakaan Sethin silmissä.
“Tässä kohdassa sanotaan se kuuluisa ’mutta’…”, matala kuiskaus karkasi täyteläisiltä huulilta, jotka hymyilivät entistä pahaenteisemmin.
Sethiä huimasi entisestään. Hän olisi luultavasti pyörtynyt siihen paikkaan, ellei Közi olisi koskettanut hänen olkapäänsä saaden nuorukaisen hyppäämään melkein kattoon säikähdyksestä – ihme, ettei hän vielä kiljunut. Punapää katsoi silmälappuista hetken ajan suurin silmin, mutta kohautti sitten vain olkapäitään sanomatta mitään.
“Lahjoja? Kerro toki lisää. Sinähän tiedät, että rakastan lahjoja”, Asagi sanoi piristyneenä ja mittaili jälleen katseellaan lyhemmän vartaloa.
“Erityisesti makuuhuoneen puolella.”

Hetken mustatukkainen nyökkäili itsekseen, kunnes käsi lennähti suulleen silmien laajentuessa hämmennyksestä.
“Ai, sinä tiirasit kokouksessa niin tarkkaan?” mies huudahti melkein närkästyneenä silmälappuisen tietämättä lainkaan, mistä toinen puhui tai mitä soittaja oli sanonut.
Kalpea käsi laskeutui nojaamaan baaritiskiin pidemmän nojautuessa puista pintaa vasten.
“Häpeätkös, yritätkö tehdä minusta mustasukkaisen?”
Virnistys levisi mustasilmäisen kasvoilla entisestään tämän kuunnelleessaan toisen vastausta.
“Anna kuulua, muru”, kepeä naurahdus karkasi huulilta tämän jatkaessa saaliinsa tarkkailua.

Seth jäi tuijottamaan yakuzaa, joka tuntui tällä kertaa katsovan kaukaisuuteen, vaikka tuntui tiirailevan kovasti hänen keskivartalon aluettaan. Jostain syystä nuorukainen alkoi pelätä, että näytti lihavalta ja yritti käsillään ja takillaan peittää läskejään, mutta turhaan. Oli hiukan hankala peittää sitä, mitä ei ollut – hyvin hankalaa ja sillehän Asagi taisi naurahtaa vastatessaan Tatemonokin toimitusjohtajalle:
“Kehu häntä noilla sanoilla, kun olette kasvokkain – entä se toinen lahjakkuus?”
Nyt kirjanpitäjää alkoi todella pelottaa. Jo toistamiseen häneen liittyvässä puheenaiheessa oli puhuttu lahjakkuudesta – mitä nuo kaksi suurmiestä oikein puhuivat?

“Mitä!?” Asagin harvinaisen kova huudahdus sai K:n vilkaisemaan johtajaansa kummissaan ja Közi kurtisti kulmakarvojaan mustatukan katsoessa epäuskoisena kirjanpitäjää.
“Onnistui melkein livahtamaan sinunkin katseeltasi? Kuinka paljon hän voisi kehittyä?”
Hetken yakuza kuunteli toimitusjohtajaa kallistaen tapansa mukaan päätään.
“Et voi olla tosissasi!” huudahdus karkasi toistamiseen mustasilmäiseltä tämän tutkiessa katseellaan entistä enemmän Sethiä, josta alkoi tuntua, ettei hän ehkä hyvällä tuurilla kuolisikaan tänään.
“Et, ja sehän tässä hämmentää… Vai pystyisi ajan mittaan huijaamaan jopa Tatsurouta…”, mustatukka kallisti päätään entisestään vaientuen hetkeksi ja antoi harvinaisen nopeasti rauhoittuneen silmäillen nuorukaista uudelta kantilta.
“Eri asia on, haluanko hänestä todella niin ison riskin…”

Hermostuneena tilanteeseen ja Asagin käytöksen äkillisiin muutoksiin silmälappuinen nielaisi kuuluvasti. Hänen olisi livahdettava nopeasti tiehensä, ennen kuin hetki muuttuisi yhtään vaarallisemmaksi. Huojuen hiukan huonosta olostaan nuorukainen yritti rauhallisesti nousta pois tuoliltaan, mutta huomatessaan hänen liikkeensä, mustasilmäinen napsautti terävästi sormiaan, jolloin Közi otti tiukan otteen toisen olkapäästä. Vain sisältä kumpuava pelonsekainen järki sai pidettyä kirjapitäjän hiljaisena, ettei tämä alkanut kiljua hiukan satuttavasta otteesta. Vartalo vapisi kauttaaltaan ja pelon hiki nousi selkää pitkin otsalle. Hän kuolisi kohta! Kohta Közi ottaisi aseen ja ampuisi hänet siihen paikkaan tai pahempaa…
“Hän voisi näyttää varsin kivalta käsiraudoissa…”, pieni hymy nousi jälleen yakuzan huulille tämän vilkaistessa toisen kapeita ranteita.
“Mutta minulla on nyt aivan muut suunnitelmat hänen varalleen…”
Seth jäi tuijottamaan hämmentyneen kysyvästi ja ilmeisesti puhelimen toisessa päässä oleva Hide-zou oli myös kummissaan, koska tietäväinen hymy kohosi pidemmän huulille tämän aloittaessa:
“Annas, kun kerron -”

Terävä piippaus K:n vyötärön korkeudelta sai niin Asagin kuin Sethin vilkaisemaan henkivartijaa – lyhempi lähinnä ihmeissään. Miksi irokeesipäinen piippaili? Järkevät ajatukset eivät tuntuneet pääsevän pään sisällä olevien huurupilvien läpi, mutta sitähän kirjanpitäjä ei huomannut. Ihmetteli vain.
“Odotas hetki…”, mustatukka hymähti puhelimeen.
Irokeesipäinen siirsi hiukan takkiaan paljastaen paremmin vaatetustaan ja kehoaan. Sininen silmä katseli mustiin vaatteisiin verhottua lihaksikkaan vankkaa vartaloa sumupilvensä läpi ja pystyi seuraamaan tökerösti yakuzan kättä, joka meni toisen vyölle ottamaan jotain pienestä kotelosta. Ketjut helisivät henkivartijan vyöllä pitkien sormien työskennellessä ketterästi muutaman napin kanssa ja pian mustatukka nappasi pienen hakulaitetta muistuttavan vempaimen, vilkaisten siitä jotain.
“Aivan niin, Tatsuroulla olikin minulle jotain näytettävää! Minunhan piti käydä tapaamassa häntä, mutta pikkuvarkaamme vei ajatukseni makuuhuoneen puolelle”, mies kääntyi uupuneen näköisen kirjanpitäjän puoleen, jota pideltiin edelleen, vaikkakin turhaan, paikoillaan.
“Oletpas sinä tuhma, Miyagi-san”, mustatukan hymy leveni entisestään.
“Siitä minä pidän.”

Soittaja ilmeisesti muistutti olemassa olostaan, koska pidempi näytti keskittyvän tämän kuuntelemiseen.
“En koskaan, vaan ajattelin tuoda sen aivan pian suoraan luoksesi, mutta nyt minun on mentävä: Tatsurou odottaa jo”, ystävällinen naurahdus karkasi jälleen huulilta miehen kuunnellessa hetken toista, ennen kuin jatkoi:
“Sinähän tiedät, että rakastan hikistä toimintaa kanssasi”, käsi otti jälleen sirosti martinilasin ja vei sen huulilleen.
“Näemme muutaman tunnin päästä – ole mieluiten alastomana”, mies joi loput juomastaan harvinaisen nopeasti, mutta melkein sylkäisi drinkin suustaan, koska oli purskahtaa nauruun.
“Mielelläni – tui tui… Kuten aina”, Asagi kehräsi hiljaa ojentaessaan pienen vempeleen takaisin K:lle, joka laittoi sen paikalleen vyölle.
“Sayounara”, yakuza sulki puhelimensa ja nousi rauhallisesti seisomaan.

Mustat silmät katsoivat merkitsevästi Sethiin tämän noustessa kohteliaasti myös ylös – lähinnä siksi, koska Közi nosti hänet pienieleisesti siihen asentoon. Ovelan viettelevä hymy – joka tuntui olevan mustatukan yleisin ilme – leveni entisestään miehen huulilla tämän katsoessa itseään lyhempää.
“Oli mukava tavata, Miyagi-san”, käsi nousi siirtämään hiukan punamustia pitkiä hiuksia olkapään yli punapään irrottaessa otteensa kirjanpitäjästä.
“Tapaamme vielä uudelleen”, äkillinen siirtyminen korvanjuureen sai puna-mustahiuksisen säpsähtämään.
“Pikemmin kuin arvaatkaan”, mustatukka kuiskasi ja kosketti kevyesti kielellään silmälappuisen korvanlehteä.

Terävä henkäys karkasi kalpeamman huulilta ja ensimmäistä kertaan pieneen hetkeen hän näki selvästi ne mustat silmät, jotka olivat melkein kiinni hänen omissaan.
“Nähdään”, hiljainen huokaus karkasi pidemmältä täyteläisten huulien hipaistessa sanojen myötä toisen huulia.
Kissamaisen sirosti Asagi perääntyi muutaman askeleen katsoen lyhempää kulmiensa alta kääntyen lopulta ovea kohti. K siirtyi kävelemään johtajansa eteen ja Közi taas tämän taakse turvaten näin tämän parhaimmalla mahdollisella tavalla. Samalla he saivat myös raivattua mahdollisimman yksinkertaisesti tietä tanssilattian läpi ihmisten väistellessä heitä hyvin nopeasti.

Seth rojahti takaisin tuolilleen ja nojasi kyynärpäillään baaritiskiin. Sormet menivät hiustenlomaa sinisen silmän sulkeutuessa kiinni. Hänen olisi todella tehtävä jonkinasteinen parannus. Muuten nuorukainen menettäisi henkensä tai mielenterveytensä tällaisesta hermoilusta. Hänestä tuntui, kuin voisi oksentaa millä hetkellä hyvänsä.
“Seth?” kysymys sai kirjanpitäjän katsomaan puhujaa kulmiensa alta väsyneenä.
“Oletko kunnossa?” Yusuke kysyi varovaisesti vilkuillen ovelle, jonne harvinaisen vaarallinen kolmikko oli kadonnut.
“Kuinka niin?” kirjanpitäjä sanoi käheästi, omituisen sameasti.
“Näytät siltä, kuin olisit pahimmassakin krapulassa.”
“Kiitos nyt kovasti kohteliaisuudestasi.”
“Olepa hyvä – kelpaat kyllä vieläkin viettämään kanssani kuherruskuukautta.”
“Ehkä joku toinen kerta”, silmälappuinen huokaisi raskaasti ja yritti keskittyä pöydässä olevaan läikkään, ettei olisi oksentanut. Mitäköhän sekin oli? Ainakin se oli ollut valkoinen, nyttemmin harmahtavan ruskea…
“En voi kovin hyvin.”
“Kas, kun mainitsit – en olisi muuten huomannut”, mustatukkainen baarimikko näytti kieltään.
“Juo hiukan, se auttaa.”
“Ai, että viinaa kurkusta alas ja sitten ollaan niin huppeluksissa, ettei tunnu missään?”
“Sinäpä sen sanoit”, mies naurahti ja katsahti toiseen hiukan vakavoituneena.
“Minä ainakin joisin itseltäni tajun kankaalle, jos itse olisin joutunut keskustelemaan henkeviä Asagi-saman kanssa.”
“Joisin minäkin, mutten taida pystyä”, Seth vilkaisi huonovointisena juomaansa, josta oli jäljellä ainakin yksi neljäsosa.
“No, tiedän erään toisenkin tavan saada tajun kankaalle”, baarimikko kumartui lähemmäksi toisen kasvoja.
“Siinä minä autan ilomielin.”
“Sen minäkin uskon”, matala, mutta vaarallinen kehräys kuului miehen vierestä ja sinisilmäinen nosti katseensa saapuneeseen tulijaan.

“Reita!” Seth huudahti helpottuneena.
“Seth, oletko kunnossa?” nenärättinen tönäisi lantion heilautuksessa työtoverinsa maahan välittämättä tämän kiroilusta yhtään.
“Mitä Asagi-sama teki sinulle? Näytät hirveältä!”
“Kiitos kauniista sanoista”, kirjanpitäjä yritti virnistää, mutta hänen pään vihlaisunsa sai ilmeen muistuttamaan enemmän irvistystä.
“Mikä sinulla oikein kesti?”
“Ei mikään tärkeä, jolla olisi nyt merkitystä. Kerro, mitä Asagi-sama halusi sinusta.”
“Ei mitään erityistä…”
“Älä yritä huijata – yakuza ei tule noin vain juttelemaan puolituntemattomille.”
“Miksi minä kertoisin, jos sinäkään et kerro?”
“Pomo jauhoi vain tästä baarista ja toiminnastani. Yritti kai pitää minut kaukana yakuzasta, ettei koko baari joutuisi jyrän alle… Sen lisäksi hän antoi pienen palkankorotuksen.”
“Palkankorotuksen, vau”, Seth yritti hymyillä, vaikka silmissä sumeili ja pyöri.
Hänestä tuntui, kuin olisi tullut jostain huvipuiston laitteesta, eikä pystynyt erottomaan kattoa lattiasta. Kaikkialla vain pyöri erilaisten väriläikkiä, vai johtuivatko nuo näyt sittenkin diskovaloista?
“Onnittelut.”
“Se oli ihan pieni korotus, mutta hitto, että se vei aikaa”, Reita mutisi kurtistaen kulmiaan.
Ei puna-mustahiuksinen aikaisemmin huojunut noin paljon. Oliko tämä niin peloissaan, ettei pystynyt istumaan kunnolla?
“Mitä se kolmikko halusi? Mitä Asagi-sama halusi?”
“Me vain keskustelimme… Tai oikeastaan Ishikawa-san flirttaili sekä minulle että ystävälleen puhelimen välityksellä…”, kirjanpitäjä sanoi hiukan vältellen, koska mustatukan ajatteleminen vain pahensi hänen oloaan entisestään.
“Eikö mitään muuta?” vaaleaverikkö kurtisti kulmiaan entisestään.
Jotain toinen ei nyt kertonut ja käyttäytyi todella omituisesti. Kuinka paljon tämä oli oikein juonut, kun kerran takelteli jo nyt hiukan? Ei ilmeisesti paljoa, kun tuossa samaisessa lasissa, jonka hän oli täyttänyt, oli vielä yksi kolmasosa juomaa jäljellä… Mikä puna-mustahiuksista sitten vaivasi? Oliko yakuza uhkaillut tätä? Miksei toinen kertonut, mikä vaivasi?
“No, hän sanoi, että hänellä on varalleni jokin suunnitelma ja…”
“Ja?”
“Hän nuolaisi korvanlehteäni.”

“MITÄ!?” baarimikko karjaisi koko salin hiljaiseksi musiikista huolimatta ihmisten tuijottaessa heitä baarimikon välittämättä lainkaan saamastaan huomiosta.
“TEKI SINULLE MITÄ!?”
Huonon olon aalto iskeytyi vasten Sethin kasvoja. Tätä pyörrytti enemmän kuin koskaan ja silmissä sumeni erilaisten valopallojen pyöriessä pitkin näkökenttää entistä pahemmin. Mikä hitto häntä vaivasi?
“Älä, Reita-kiltti, huuda”, puna-mustahiuksinen vaikersi pidellen päätään.
“Minä en voi hyvin.”
“Mikä sinun on?” Reita tarttui toisen ranteeseen, mutta tämä ravisteli itsensä irti.
“Kyllä tämä tästä”, nuorukainen nousi huojuen pystyyn.
“Menen vain käymään vessassa. Kyllä tämä tästä…”
Silmälappuinen otti muutaman askeleen käymälää kohti, mutta kaatuikin maahan jalkojen pettäessä altaan. Mieli ei edes välittänyt tietoa kivusta, joka syntyi vartalon iskeytyessä kovaa lattiaa vasten. Hänen korvansa eivät kuulleet ystävänsä säikähtänyttä huudahdusta ja tämän rymistystä hänen luokseen. Silmässä sumeni, kunnes äkkiä hän putosi mustaan tyhjyyteen näkemättä tai tuntematta enää yhtään mitään.

Notes:

Selityksiä:
* Ne, jotka ovat käyttäneet piilolinssejä, tietävät, että jos ei räpytä silmiä riittävän usein, linssi kuivuu ja sitten näkö alkaa sumentua
* Harakiri = Seppuku on tietyn rituaalin mukaan tehty aasialainen itsemurha
* Työntöpotku = yksi taistelulajien potku, joka lennättää yleensä vastustajan kauemmaksi tai avaa jumiin jääneet ovet + muuta vastaavaa – ei satuta kovin paljoa. Koska se oli iskevä, se sattui tällä kertaa aika paljon. (Teknisesti työntöpotku menee suunnilleen näin: polvi viedään rintakehän korkeudelle ja sitten potkaistaan koko jalalla eteenpäin)
* Joissakin hakulaitteissa tai vastaavissa on kyky lähettää pieni kirjallisia viestejä – varmempi tapa kuin kännykän tekstiviestit

Chapter 7: Älä mieti sitä

Äänet kaikuivat kovina korvissa, kuin joka puolelta olisi jyskytetty seinää… Tai hänen kalloaan. Kurkkua kuivasi. Hiukset liimautuivat hikiseen otsaan, mutta nuorukaisen oli silti kylmä. Käsi nousi hiukan väristen käärimään paremmin takkia ympärilleen. Sormenpäät osuivat viileään ihoon, joka meni kananlihalle hellästä kosketuksesta. Aivoihin välittyi tieto paljaasta ylävartalosta, mutta silti puna-mustahiuksinen ei kyennyt avaamaan silmiään. Hän hengitti raskaasti kivun iskeytyessä aivoihin sähkönlailla. Kasvot vääntyivät irvistykseen miehen yrittäessä parhaansa mukaan unohtaa päätään rääkkäävä kipu, joka tuntui syövän kaiken oleellisen pois tieltään. Koko hänen vartalonsa värisi päänsärystä ja huonosta olosta. Oli todellinen ihme, ettei nuorukainen oksentanut, mikä oli sinänsä hiukan hankalaa, kun vatsa oli tyhjä. Mikä hitto häntä vaivasi? Miksei hänellä ollut paitaa tai takkia? Mitä oli tapahtunut? Missä hän oikein oli?

Lopulta, hyvin hitaasti, silmät raottuivat nähden vain pimeyden keskellä vaalean katon. Ensimmäinen asia, mihin Seth kiinnitti katon lisäksi huomionsa, oli hänen vaatetuksensa. Hänellä oli yllään vain nahkahousut. Paita, takki, silmälappu ja pitkät nahkahanskat olivat kadonneet jonnekin eikä kirjanpitäjällä ollut hajuakaan niiden olinpaikasta. Hän ei myöskään muistanut riisuneensa niitä.
Välittämättä lainkaan päässään tuntuvasta jyskytyksestä, mies pomppasi istumaan pelästyneenä – ties kenen perverssin luona hän olikaan!
Kipu iskeytyi viiltävänä pitkin vartaloa – erityisesti päähän, mikä sai hänet haukkomaan henkeään ja melkein oksentamaan. Tuskan älähdys karkasi huulilta kalpean vajotessa kyljelleen petaamattomalle sängylle.

Hiukset roikkuivat sängyn yli matolle silmien tuijottaessa lattiaa, jossa lojui erilaisia vaatteita, lehtiä, tölkkejä ja muuta roinaa. Hän huohotti raskaasti, eikä kuullut lainkaan, kun huoneen ovi avautui hitaasti naristen pitkän hahmon kurkistaessa sisään.
“Heräsithän sinä viimein”, kuului kehräävä kuiskaus.
Varovaisesti puna-mustahiuksinen nousi tärisevien käsiensä varaan pystyyn päänsäryn yltyessä entisestään jokaisesta liikahduksesta. Silmät katsoivat hiusten takaa saapunutta miestä. Kyllä, hän oli joutunut perverssin luokse.
“Et saisi riehua liikaa”, Reita siirtyi sängyn viereen.
“Pahennat vain oloasi.”
“Kas kun en itse sitä huomannut”, nuorukainen mulkaisi ikävästi vaaleampaa, kunnes tajusi senkin sattuvan.
Hitto! Eikö hän voinut tehdä yhtään mitään ilman, että harkitsi vessaan ryntäämistä tai vastaavasti kivun lievittämiseksi oman kallonsa murskaamista?
“Äänestäsi päätellen olet”, nenärättinen hymyili ja siirsi varovaisesti toisen hiuksia pois toisen silmien edestä.
“Olen huomannut myös muutaman muun asian. Missä vaatteeni ovat?” Seth mutisi äkäisenä.
Hänestä tuntui ikävältä nojata heikkona käsiinsä baarimikon katsellessa otsahiustensa takaa hänen paljasta ylävartaloaan.
“Mihin sinä niitä tarvitset?” hymy leveni miehen kasvoilla tämän tutkiessaan kalpeata ihoa jokaista lihasta ja kaaretta myöten.
“Et mihinkään, jos minulta kysytään.”
“Siksi en kysynytkään sinulta, tarvitsenko niitä.”
“Kerroin sen silti.”
“Missä ne vaatteet ovat?!”
“Rauhoitu.”
“Enkä rauhoitu!” puna-mustahiuksinen ärjäisi.

Kipu iskeytyi kovempana kuin koskaan takaraivosta aina otsaan asti – suorastaan silmien väliin sumentaen kaiken hetkeksi. Silmät sulkeutuivat, etteivät kyyneleet olisi valuneet poskia pitkin kalpean vajotessa ystävänsä syliin vapisten kauttaaltaan.
“Mitä minä sanoin”, vaaleampi kuiskasi hiljaa – hän oli puhunut koko ajan rauhallisen hiljaisella äänellä.
“Puhu hiljaa kuiskauksin, sitten ei satu niin paljon.”
Vahvat kädet kietoutuivat laihan vartalon ympärille. Kirjanpitäjä tunsi, kuinka hänet nostettiin hiukan ilmaa, kunnes laskettiin takaisin vuoteelle makaamaan. Matalaa tyynyä pöyhittiin mahdollisimman pehmeäksi, ennen kuin hänen päänsä annettiin vajota siihen.
“Äläkä mieti niitä vaatteita, ne ovat tuossa tuolilla.”
“Miksi ne ovat siinä? Missä edes olen?” kalpeampi henkäisi syvään.
“Mitä ihmettä tapahtui?”
“Etkö muista?” Reita kysyi, vaikka tiesi jo vastauksen ennestään.
“Muistan vain, että tulin Gratteriin ja…”, kuului hirvittävän kova nielaisu.
“Ja törmäsin yakuzaan…”
“Tiivistettynä eilisen illan tapahtumat: Kun minä tulin takaisin pomon työhuoneesta, Asagi-sama oli kadonnut henkivartijoineen ja sinä valitit surkeannäköisenä huonoa oloa. Sitten, kun lähdit vessaan, kaaduit maahan tajusi menettäneenä”, baarimikko silitti hellästi nihkeätä poskea.
Se lempeä hymy ei ollut kadonnut minnekään, mikä lämmittikin Sethin mieltä tämän katsellessa ystäväänsä. Tämän vaalea nenärätti oli yhä miehen päässä, mutta hänen hämmästyksekseen tällä oli ensimmäistä kertaa valkoiset housut. Oikeastaan vaaleampi oli pukenut itsensä melkein kokonaan valkoisiin vaatteisiin. Hihaton paita oli mustavalkokuviollinen, mutta valkoinen liivi, jonka reunoissa oli mustaa, peitti suuremman osan paidasta alleen.
“Mitä sitten tapahtui?” puna-mustahiuksinen pakotti itsensä irrottamaan katseen toisen poikkeuksellisista vaatteista takaisin tummiin silmiin.
“Kannoin sinut takahuoneeseen…”, nenärättinen sanoi ja naurahti hiukan huomatessaan toisen järkytyksen.
“Laitoin sinut makaamaan mahdollisimman riettaasti sen tutisevan pöydän päälle ja soitin Yoshikille.”
“Yoshikille?”
“Hänhän on minun vaihtoparini. Käskin naimaan kultaansa nopeammin ja tulemaan heti sen jälkeen töihin, jotta voisin tuoda sinut kotiin.”
“Kotiin?”
“Minne muuallekaan? Sinusta näki, ettet ollut kunnossa, joten en voinut viedä sinua sinne hienostoalueen kotiisi enkä varsinkaan jättää sinua vahtimatta. Soitettuani menin takaisin töihin ja hätistelin samalla Yusukea kauemmaksi takahuoneesta”, Reitan kasvoille nousi pahantuulinen ilme.
“Se mies ei osaa kunnioittaa lainkaan järjestysnumeroita tai sitä, kuka kenellekin kuuluu! Mokomakin seksiaddiktinen sika!”
“Aivan kuten sinä.”
“En ole!”
“Et niin”, kalpeamman huulille nousi hymy.
“Muuten olisit käyttänyt tilaisuuden hyväksesi.”
“Minä sinä minua oikein pidät?!” vaaleamman karjaisu sai valtavat kellot soimaan toisen päässä tämän irvistäessä jälleen.

“Upsista”, vahva käsi siirtyi poskelta kaulaa pitkin kalpealle rintakehälle ja mies päätti jatkaa eilisillan tapahtumien selittämistä kuiskauksin.
“Kun Yoshiki tuli sitten tilalleni, lähdin kantamaan sinua tänne. Hikoilit ja roikuit hervottomana sylissäni, mutta onnistuin kuitenkin pääsemään kotiin asti. Toin sinut sänkyyni ja riisuin takkisi, paidan, kengät, hanskat ja silmälapun – piilolinssiin en koskenut, joten älä ihmettele, miksi silmäsi punoittaa.”
“Olenko minä siis ollut täällä sinun luonasi koko yön?”
“Olet”, baarimikon kasvot synkistyivät.
“Sinne meni meidän hieno iltamme – se typerä yakuza…”
“Epäiletkö Ishikawa-sania tästä? Mitä tämä sitten olikaan…”, tummempi yritti nousta pystyyn, mutta käsi hänen rintakehällään ei sallinut sitä.
“En epäile, mutta en pidä sitä mahdottomanakaan”, lempeä hymy kohosi toisen huulille.
“Asagi-saman tyyliin ei tietääkseni sovi huumausaineiden käyttö. Miksi vaivautua, kun on kaksi tappavan vaarallista henkivartijaa, joita ei niin vain estellä? Älä siis mieti sitä… Mutta sinun pitäisi vahtia paremmin lasiasi – ties kuka oli laittanut siihen huumeitaan tai muuta ainetta. Siitä huono-olosi johtuukin: joit jotain huumausainetta – luultavasti varsin runsaan satsin eetteriä.”

Hetken miehet vain katsoivat toisiinsa sanomatta mitään. Reita silitti paljasta rintakehää nauttien puna-mustahiuksisen pehmeästä ihosta. Tämä taas katseli toisen rauhallista olemusta miettien omiaan.
“Tuota… Onko nyt aamu?”
“On – kello on kymmenen.”
“Nukuinko minä tässä koko yön?”
“Nukuit.”
“Missä sinä nukuit?”
“Vieressäsi.”
“Oikeasti?!”
“En – äläkä nyt huuda innosta. Nukuin sohvalla.”
“Anteeksi”, Seth laski katseensa alas.
“Mistä?” nenärättinen katsoi hämmästyneenä makaavaa.
“Sinä jouduit nukkumaan sohvalla, koska minä en vahtinut juomaani”, kirjanpitäjä huokaisi raskaasti.
“Älä sitä pyytele anteeksi, ei se mitään. Olen minä ennenkin nukkunut sohvalla”, vaaleaverikkö hymähti silittäen jälleen kalpeata poskea.
“Enemmän minua harmittaa se, etten voinut olla kanssasi niin paljoa sen yakuzan takia… En saanut edes sitä kolmatta suudelmaa!”
“Olet höpsö!”
“Itse olet!”
“Niin olen!” kalpea käsi nappasi valkoisen liivin rinnuksesta.
“Ja ylpeydellä!”

Vahvalla otteella tummempi kiskaisi baarimikon suudelmaan. Tummat silmät katsoivat hämmentyneenä toisen suljettuja silmiä, kunnes mies antoi itselleen luvan rentoutua. Varovaisesti, ettei suudelma katkeaisi, vaaleampi nousi makaamaan ystävänsä päälle nauttien tämän laihasta vartalosta itseään vasten.
Puna-mustahiuksisen päässä jyskytti yhä, mutta hän ei aikonut välittää siitä. Hänestä tuntui pahalta, kun oli ollut niin huolimaton ja sen takia aiheuttanut ystävälleen harmia. Hänen oli kiitettävä tätä, ja mikä olisikaan parempi tapa kuin suudella miestä? Lisäksi hän itse halusi tuntea ystävänsä vartalon omaansa vasten. Päänsärky tuntui heltyvän tai sitten se peittyi toisen tunteen alle nuorukaisen nauttiessa suudelmasta. Hapettomaksi muuttunut läheisyys sai heidät kuitenkin lopettamaan melko pian kummankin hengittäessä raskaammin kuin hetki sitten.
“Kyllä minäkin olisin ylpeydellä”, Reita hymyili painautuessaan toista vasten.
“Ja minä vaadin ylpeänä jotain muutakin, kuin yhtä suudelmaa, joka oli vain velanmaksua.”
“Tule itse hakemaan”, kirjanpitäjä kehräsi painaen päänsä tyynyyn.
Päätä alkoi taas kivistää, hän innostui ilmeisesti liikaa.
“Mielelläni”, vaalein painoi huulensa lempeästi vasten kalpeamman omia.
Suudelma ei kuitenkaan ollut niin raju, kuin miltä näytti. Huulien liikkeet olivat hellät ja melkein anteeksipyytävät, kun aiheuttivat toiselle lisää kipua. Käsi kosketti varovaisesti paljasta kylkeä ja liukui edestakaisin hyväillen lempeästi pehmeätä ihoa. Baarimikko tuntui kevyeltä päällä, vaikka alempi tunsi tämän painautuvan itseään vasten. Henkäys karkasi kapeilta huulilta nuorukaisen tuntiessa verenpakkautuvan nivusten alueelle eikä se jäänyt päällimmäiseltä huomaamatta. Nenärättinen naurahti hiukan ja hivuttautui kyljelleen Sethin viereen antaen kätensä nousta toisen leualle.
“Mitäs minä oikein huomasin?”
“Et mitään?”
“Taidanpa tarkistaa, etten kuvitellut olemattomia.”

Sormi liikkui leualta kaulaa pitkin hitaasti ilman minkäänlaista kiirettä. Kalpea iho värisi jännityksestä ja uteliaisuudesta. Sini-ruskeasilmäinen tiesi, että tummasilmäinen kiusasi häntä tahallaan. Hän tiesi, että toinen tiesi täsmälleen, että mieli huusi toista lopettamaan kiusaamisen ja tekemään jotain – mitä ikinä sitten suunnittelikaan. Sormi mutkitteli pitkin paljasta rintakehää, pyöri hetken nännien ympärillä, kunnes jatkoi matkaa navan kohdalle kierrellen taasen senkin ympärillä.
Puna-mustahiuksinen kiristeli hampaitaan, vaikka se vain raastoi hänen hermojaan entisestään. Mitä Reita suunnitteli? Mitä tämä aikoi tehdä?
“Lopeta”, kirjanpitäjä murahti.
“Mikä?” baarimikko nosti katseensa nuorukaiseen.
“Tuo kiusaaminen.”
“Pidätkö siitä?”
“En…”
“Taidat pitää”, mies totesi naurahtaen.
“Toivottavasti pidät tästäkin.”
Vaaleaverikkö nousi toisen paljaan ylävartalon päälle painaen hellän suudelman toisen vatsalle samalla, kun käsi hiipi nahkahousujen vetoketjulle. Hellä suudelma painettiin housujen rajalle, vetoketju avattiin ja vatsa murahti.

Pienen hetken miehet vain katsoivat eteensä, kunnes nenärättinen vajosi makaamaan kalpeamman vatsan päälle tämän yrittäessä estää itseään nauramasta: sekin vain pahensi hänen päänsärkyä, vaikka huono-olo oli vähitellen lähtenyt.
“Vatsasi ei keksinyt yhtään parempaa hetkeä ilmoittaa olevansa tyhjä?” Reita huokaisi raskaasti eikä voinut olla hymyilemättä epäuskoisesti.
Tilannekomiikan parhaimmat ja huonoimmat puolet.
“Ei ole minun vikani, että söin viimeksi eilen iltapäivällä Yamato-saman läksiäisissä”, Seth protestoi pientä moitetta.
“Onpas. Olisit syönyt, ennen kuin tulit Gratteriin…”, hetken tummasilmäinen näytti mietteliäältä noustessaan istumaan petaamattomassa sängyssä.
“Tosin, olen siitä kyllä kiitollinen. Et ainakaan oksentanut tänne…”
“En, vaikka makuuhuoneesi nähdessäni teki mieli.”
“Onko järjestäytyneessä kaaoksessani muka jotain vikaa?”
“Miten sinä edes löydät täältä mitään? Puhumattakaan vaatteista…”
“Se sinun täytyy ottaa itse selville.”
Leikkimielinen virne kohosi vaaleamman kasvoille.
“Mutta nyt, koska mahasi vaatii ruokaa”, kädet rummuttivat pehmeästi kalpeamman mouruavaa vatsaa sanojen päätteeksi.
“Minä etsin tieni ulos tästä huoneesta ja haen sinulle jotain syötävää.”
“Ja mitähän se saattaa olla? Jotain homehtunutta juustoa?”
“En ihmettele lainkaan, että kuvittelet semmoisia – sinä tuskin olet nähnyt mitään muuta omassa jääkaapissasi”, baarimikko nousi ylös ja vilkaisi ystäväänsä virnistäen.
“Syöt aivan liian vähän ja yksipuolisesti – sinulle täytyy näyttää, miten nuoren, vetreän ja seksuaalisen miehen kuuluisi syödä.”
Hyräillen yhtä eilen illalla soinutta kappaletta vaaleaverikkö siirtyi pois makuuhuoneesta kadoten jonnekin – ilmeisesti keittiöön. Miehen vuoteesta näki vain ulko-ovelle vievälle käytävälle makuuhuoneen oven ollessa auki, joten muun asunnon kunto jäi siniruskeasilmäiselle pelkäksi kysymykseksi. Lauluntapainen loittoni, kunnes pysähtyi ja loppui kesken sanan kaappien ovien aukeillessa paukkeen myötä. Kirjanpitäjä kohotti kulmakarvojaan miettien, että mitä oli tapahtunut. Miksi toinen oli vaiennut yllättäen?

“YOSHIKI!” valtava karjaisu kaikui asunnosta.
Melkein heti perään kuului jyskettä lattiasta – ilmeisesti alakerran naapuria häiritsi moinen mölyäminen näin aamutuimaan. Siitä nenärättinen ei kuitenkaan välittänyt, jos edes kuuli, vaan ryntäsi jonnekin asunnossa erään oven paukahtaessa kovalla metelillä auki. Heti paukahduksen jälkeen puna-mustahiuksinen kuuli tömähdyksen ja kimeän parahduksen.
“Reita?! Mitä hitt-”
“Turpa kiinni!” kuului valtava mylvintä.
“Minne se kaikki ruoka on kadonnut?! Minä kävin muutama päivä sitten kaupassa ja nyt kaikki kaapit ovat tyhjiä!
“Eivät ne ole koskaan olleetkaan täynnä…”
“Minä löysin vain yhden, pienen omenan!”
“Miksi sinä luulet, että minulla on siitä mitään tietoa?!”
“Koska olet kämpikseni, joka tuo omituista sakkia kotiin!”
“Enkä tuo!”
“Kyllä tuot! Äläkä yritä hämätä minua tuolla koiranpentuilmeellä! Ja tuo lantion hipelöinti ei auta sinua yhtään!”
“Miksi et sitten anna minun siirtää kättäni muualle!”
“Aivan kuin siirtäisit sen!”
“Jos sinä et ajatellut mistään muusta valittaa, sinulle varmasti sopii se, että minä menen takaisin nukkumaan!”
“ET VARMASTI MENE!” karjunta kaikui kovempana kuin koskaan Sethin hymyillessä itsekseen, kun lattian toiselta puolelta kuului jälleen iskuja ja vaimeata huutoa.
Kohta Reita saisi itselleen äkäisen vierailijan, mutta kirjanpitäjästä tuntui, ettei tällä olisi paljoakaan sanottavaa, kun näkisi baarimikon. Hän tosin toivoi, että karjunta hiljenisi, jotta hänen kallonsa ei halkeaisi kivusta – mikä tosin saattaisi olla helpottavaa…
“SINÄ OLET SYÖNYT KAIKEN RUUAN SEN SINUN MIEKKOSESI KANSSA, JOTEN SINÄ PAINUT NYT KAUPPAAN!”
“MILLÄ KUVITTELIT SAAVASI MINUT SINNE!”
“YLÖS SIITÄ, TAI HEITÄN SINUT ULOS!”
“ET USKALLA!”
“ENKÖ!?”

Hirveä kirosanojen tulva kaikui huoneistossa puna-mustahiuksisen nostaessa päätään hämmentyneenä. Viereisestä huoneesta kuului tappelun ääniä ja pian sieltä käveli esiin vaaleaverikkö kantaen pienikokoista miestä olkapäällään. Mustatukka sähisi potkien ja lyöden nyrkeillään toista, mutta tämä ei tuntunut välittävän. Siniruskeasilmäisen silmien edessä puolipukeinen mies karjui uhkauksiaan ja muita kirosanoja jostain ihmeellisistä asioista.
“PÄÄSTÄ IRTI! MINÄ KERRON TÄSTÄ CHIKALLE!”

Samassa tummasilmäinen heitti Yoshikin jonnekin pois ystävänsä näköpiiristä ja hyppäsi tämän perään – ilmeisesti sohvalle.
Hetken aikaa ei kuulunut mitään, mutta kalpein tiesi, että nämä puhuivat kuiskauksin jostain. Seth hämmästeli hiukan ystävänsä reaktiota. Kuka oli tuo, jonka nimi mainittiin? Ei ainakaan Gratterin omistaja.
Hiljaisuus oli ikävää ja nuorukainen toivoi kaksikon ryhtyvän taas tappelemaan, että tuo tunne häipyisi, vaikka se vain pahentaisi hänen päänsärkyään. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut odottaa kauaa.
“Se, että sinä olet puutteessa, ei ole minun vikani!”
“Kuka sanoi, että olen puutteessa!?”
“Oma olemuksesi! Miksi koko ajan koskettelet persettäni!?”
“En minä sitä koskettele!”
“Häpeätkös siinä! Iskeä nyt varattuja miehiä!”
“En minä sinua iskisi, vaikka maksettaisiin!”
“Kuka sinulle moisesta maksaisi! Jos olet kiltisti, lupaan ehdottaa sinua kolmanneksi!”
“Olet sairas!”
“Itse olet!”
“Luuletko minun haluavan todella sitä sinun ja sen poikaystäväsi kanssa, kun minulla on tuolla makuuhuoneessani oma mies!?”
“Mitä hittoa sinä sitten minun päälläni istut!?”

Reita ei vastannut mitään, jolloin siniruskeasilmäinen oli varma, että tämä pohti hyvin vakavana sitä kysymystä. Tämä tuntui unohtaneen kokonaan, miksi edes oli käynyt työparinsa kimppuun.
“Nouse päältäni! Minä menen nyt nukkumaan!”
“Et mene minnekään!”
“Irti boksereistani!”
“Sinähän tiedät, etten noudata koskaan tuollaista komentoa!”
“Jos haluat nähdä minut alasti, sinun tarvitsee vain pyytää!”
“Kuka meni puhumaan aikaisemmin siitä häpeämisestä!”
“Kuka meni puhumaan siitä hiplaamisesta!”
“Älä tappele vastaan, vaan painu sinne kauppaan!”
“Entä jos en mene!?”
“Otan selville poikaystäväsi puhelinnumeron ja kerron, että petät häntä!”
“SITÄ ET VARMASTI TEE!”
“PAINU SITTEN SINNE KAUPPAAN!”
“EN MENE!”
“SITTEN TULI PIKAREISSU ULOS!”

Kuului jälleen tappelun ääniä ja harvinaisen pian Reita astui esiin nahistellen kiivaasti Yoshikin kanssa, joka saattoi olla pieni, mutta hyvin pippurinen. Kaksikko tappeli siinä hetken aikaa, kunnes ulko-oven takaa kuului valtavaa jyskytystä juuri, kun mustahiuksinen keikkui jälleen pidemmän olkapäällä. Baarimikot vilkaisi toisiaan ihmeissään Sethin noustessa käsiensä varassa pystyyn nähdäkseen, jos ovi avattaisiin. Nuorukaisen hämmennykseksi vaalein käveli varsin rennonnäköisesti avaamaan koputtajalle oven pienemmän keikkuessa edelleen tämän olalla – bokserit puoliksi pois jaloistaan!

Oven takana odotti yukataan kääriytynyt pieni, kärttyinen mummo, joka oli paasaamassa naapureiden ylivilkkaasta elämästä, mutta ryppyinen leuka melkein putosi tekohampaiden mukana lattialle nähdessään oven avanneen kaksikon. Mustatukan jalat roikkuivat toisen olan yli, minkä tähden tämä kääntyi katsomaan kämppiksensä pään toiselta puolelta tapahtumia. Se ei sinänsä ollut ongelma ketterälle miehelle, joka omasi senkin taidon hyvän ulkonäkönsä lisäksi.
“Voimmeko jotenkin auttaa?” nenärättinen kysyi kohteliaasti huomaamatta lainkaan työtoverinsa asentoa ja tilaa hänen olallaan – mies oli tottunut kantamaan muita, ettei edes huomannut sitä enää, jos joku keikkui hänessä.
Mummo ei vastannut mitään. Tuijotti vain vaaleaverikön olkaa tämän kääntäessä päänsä hämmentyneenä naisen katseen mukana.
“Hyi hitto, Yoshiki!” tummasilmäinen ulvaisi pudottaen kämppiksensä lattialle tämän kääntyessä samassa istumaan.
Mummon katse jäi tuijottamaan tummemman baarimikon nivusia tämän mulkaistessa ystäväänsä.
“Tuo sattui!”
“Arvaa, sattuiko minun silmiini! Yäk!”
“Oma oli syysi! Mitäs vain menit avaamaan oven!”
“Mistä minä tiesin, että olit niin säädyttömän näköinen!?”
“Itse sinä ne minun bokserini revit pois jaloista!”

Reita nosti katseensa mummoon, jonka suupielestä valui vähitellen kuolaa. Kulmakarvat kohosivat pitkien otsahiusten alla miehen seuratessa naisen katsetta suoraan Yoshikin puolikuuhun.
“Perverssi!” vaalein kiljaisi kauhuissaan ja kiskaisi tummemman niskasta pystyyn napaten samalla tämän suojelevasti syliinsä, ennen kuin paiskasi oven kiinni rouvan nenän edestä.
Muutaman minuutin ajan kaksikko hengitti raskaasti tuijottaen tuota ovea miettien, mitä tästäkin hyvästä mahtaisi seurata.
“Tuota…”, mustatukka ei tiennyt, mitä olisi sanonut, kun he olivat siinä hetken seisseet.
“Tarkoititko minua vai tuota mummoa?”
“Teitä kumpaakin”, tummasilmäinen murahti.
Hän ei aikonut myöntää, että oli halunnut suojella toista mummon mahdollisilta lähentelyiltä.
“Kiitos kuitenkin – pelastit miehuuteni kylmettymiseltä.”
“Ole hyvä vain, sika!”
“Itse olet!”
“Mene nyt sinne kauppaan!”
“Enkä mene!”
“Menisit nyt!” kuului huuto Reitan makuhuoneesta ja pystyyn kohottautunut Seth huokaisi raskaasti pidellen toisella kädellä päätään.
Tuo jatkuva huuto vain sai hänen laantumaan päin olleen päänsäryn takaisin vauhtiin, entistä ikävämpänä. Häntä tosin oli huvittanut ovella tapahtuneet asiat, jotka oli nähnyt varsin hyvin.

“Tietääkseni, Reita, sopimuksemme oli, että yhdenillan iskusi ovat hiljaa, kun me kinastelemme”, Yoshiki tuhahti, mutta sai nyrkiniskun kylkeensä.
“Puhu Sethille edes hiukan ystävällisemmin!” vaaleaverikön silmät kapenivat viiruiksi.
“Sinun huutosi vain huonontaa hänen oloaan entisestään!”
“Ja sinunko eivät!?”
“Lopettakaa jo!” Seth huusi kinasteleville.
“Reita, tule tänne ja keksi, miten tämä päänsärky saadaan pois! Yoshiki! Mene nyt sinne kauppaan ja anna meidän olla edes hetki rauhassa!”
Noiden sanojen takia baarimikkojen kulmakarvat kohosivat samanaikaisesti hiusrajaan asti näiden vilkaistessa toisiaan hymyjen kera.
“Siinäs kuulit, emme kaipaa sinua täällä.”
“Olet sinä kyllä ennen pystynyt panemaan miehiä minun nukkuessa toisessa huoneessa…”
“Lopettakaa tuollainen! En minä sitä noin tarkoittanut!”
“Et vai?” kaksikko kääntyi katsomaan vuoteessa makaavaa ovelasti hymyillen.
“Helvetti, Yoshiki! Mene sinne kauppaan ja mene hoitelemaan ohimennen sitä poikaystävääsi!”

Yoshiki jäi tuijottamaan puna-mustahiuksista ja Reita pystyi näkemään, kuinka idean hehkulamppu ilmestyi mustien hiusten yläpuolella. Leikkisästi hän kiskaisi pientä ketjua, mistä hyvästä lyhempi koki valaistumisen.
“Loistava idea!” lyhyin ryntäsi samassa kaiken sen sotkun läpi huoneeseensa lauleskellen sitä samaa hittiä, mitä vaalein oli laulanut ennen hänen herättämistään – jotain seksistä ja viinasta.
“Pidäkin mielessä, että panet häntä ensin, käyt sen jälkeen suihkussa, menet kauppaan ja tulet suoraan kotiin!” nenärättinen karjaisi, mutta samassa musta salama ampaisi hänen ohitseen ulko-oven paiskautuessa kiinni perässään.
“Sinne meni”, mies totesi kohauttaen olkiaan.

Hän kääntyi ympäri ja vilkaisi makuuhuoneeseensa, jossa eräs kirjanpitäjä oli vajonnut makaamaan sotkuiselle sängylle kiroamaan päätään.
Seth sulki silmänsä ja antoi päänsä vajota syvälle tyynyn sisään. Hänen alkoi olla hiukan kylmä siinä paidattomana maatessaan, mutta se ei saanut häntä nousemaan ylös pukemaan päälleen. Se vain sattuisi hänen päätään ennestään. Pieni puna kohosi kalpeille kasvoille nuorukaisen toivoessa salaa, että vaaleampi tulisi lämmittämään häntä. Kaikeksi onneksi haaveiltu mies ei kuitenkaan ollut paikalla näkemässä hänen pientä hymyään. Missähän tämä edes viipyi?

Tällä kertaa puna-mustahiuksisen ei tarvinnut miettiä kovinkaan pitkään sitä kysymystä, koska pian Reita astui hämärään huoneeseen kantaen kädessään pientä lautasta. Mies laski valkoisen astian yöpöydälle tönäistyään muutaman lehden ja liukastusaineen lattialle, minkä jälkeen ryhtyi metsästämään huoneesta muutaman ylimääräisen tyynyn. Hämmästyttävän nopeasti – kaikesta sotkusta huolimatta – baarimikko löysi pehmusteita, jotka tämä laittoi siniruskeasilmäisen pään ja ylävartalon alle kohottaen tämän niiden avulla pieneen istuma-asentoon.
“Pääsit sittenkin leikkimään hoitsua”, pieni hymy kohosi kalpeamman huulille.
“Harmi vain, että ehdin palauttaa sen minihameen”, nenärättinen hymyili hipaistessaan sormellaan nuorukaisen leukaa.
“Et kai sinä oikeasti sellaista vuokrannut?”
“Miksen olisi?”
“No, voin lohduttaa sinua sillä, että nuo valkoiset vaatteet kyllä ajavat saman asian – ja tekevät sinusta varsin seksikkään.”
“Oikeasti?” vaaleaverikkö kehräsi matalalla äänellä.
“Kerro toki lisää.”

Mies otti yöpöydältä pienen lautasen, jossa oli lohkoiksi leikattu omena. Vaaleampi nappasi yhden lohkoista käteensä ja syötti sen hellästi potilaalleen.
“Mitä haluat minun kertovan?” Seth flirttaili päänsärystään huolimatta ja haukkasi pienen palasen hyvin hitaasti.
“Millä tavalla olen seksikäs?” Reita hymyili ovelasti.
“Monellakin tavalla”, kirjanpitäjä haukkasi loput lohkosta, jolloin hänelle tarjottiin heti uutta.
“Vartalosi on ihanan jäntevän näköinen, äänesi on pehmeän matala, mikä on viedä minulta jalat alta.”
“Ilmeisesti, kun makaat siinä edessäni.”
“Olet mielenkiintoisen suora, mutta samalla uskomattoman salaperäinen… Saat minut miettimään, mitä kaikkea osaat tehdä…”
“Mikset ottaisi selville?”
“Se saattaisi olla varsin vaarallista.”
“Sitäpä hyvinkin, mutta eikö nautinto ole aina pienen riskin arvoinen?”
“Riippuu siitä, kuinka hyvä nautinto on tulossa.”
“Haluatko, että näytän sinulle? Teen sen ilomielin.”
“Arvelenkin näin”, pieni naurahdus karkasi kapeilta huulilta toisen liu’uttaessa omenan lohkoa hänen suussaan pienesti edestakaisin, ennen kuin antoi syödä sen.
“Sinussa on liian monta asiaa, jotka haluaisin nähdä.”
“Mistä haluat aloittaa?” virne kohosi nenärättisen huulille tämän puraistessa viimeistä omenan lohkoa.
“Nenästäsi”, puna-mustahiuksinen vastasi päättäväisenä.

Viimeinen omenanpala juuttui baarimikon kurkkuun ja tämä sai hirvittävän yskäkohtauksen siniruskeasilmäisen purskahtaessa varovaiseen nauruun. Onneksi särky alkoi jälleen helpottaa – toivottavasti kaikkoisi kokonaan!
Rauhoituttuaan säikähdyksestään – ja omenasta – vaaleampi nosti katseensa hämmentyneenä toiseen.
“Minä oletan, että kuulin väärin”, mies mumisi hiljaa.
“Kuulit oikein – minä haluan nähdä nenäsi!” Seth totesi harvinaisen tomerasti.
“Sinulla on omituinen ajatuksenjuoksu… Ensin flirttailet ja sitten puhut nenästäni…”, Reita mutisi hiukan harmissaan.
“Entä jos se on yksi fantasioistani?” puna-mustahiuksinen yritti suostutella.
“Kummalliset fantasiat…”, baarimikko käänsi katseensa muualle.
“Reita kiltti, minä haluan nähdä”, nuorukainen kosketti toisen hartiaa.
“Sinäkin olet nähnyt minut ilman silmälappua.”
“Se on hiukan eri asia…”
“Eikä ole!”
“En näytä – siinä menisi sekin salaperäisyys…”
“Edes sen takia, että olen tässä kurjassa kunnossa… Kiltti…”

Vaaleampi katsoi hetken niihin silmiin, joista toinen punersi piilolinssin ollessa yhä silmässä. Huokaisu karkasi miehen huulilta tämän katsoessa sitä viatonta hymyä.
“Hyvä on”, tummasilmäinen mutisi lopulta laskiessaan lautasen jälleen yöpöydälle.
“Yay!” riemun huudahdus karkasi kapeilta huulilta, jolloin nuorukainen totesi, ettei vielä kannattanut riemuita.
Hänen päätään vihlaisi jälleen.
“Joudut kuitenkin maksamaan minulle siitä jotenkin”, vahvempi kumartui toisen ylle tämän vajotessa syvälle tyynyjen keskelle saaden osan niistä karkaamaan altaan huomaamattaan.
“Arvelinkin näin”, siniruskeasilmäinen kuiskasi hiljaa ystävänsä kasvojen laskeutuessa hänen omilleen.
“Avaa sitten, saat nähdä sen alle – pienen hetken”, Reita kuiskasi ja antoi vaativan, mutta lempeän suudelman, johon alimmainen vastasi mielellään.

Vahvat kädet hyväilivät jälleen paljasta ylävartaloa samalla, kun kalpeamman kädet kietoutuivat vaaleamman pään taakse suudelman syventyessä. Kädet tärisivät jännityksestä sormien avatessa solmua toisen hiusten alta ja viimein tuo kuuluisuutta saanut liina vedettiin pois niiltä kasvoilta. Tummasilmäinen ei kuitenkaan ollut halukas lopettamaan suudelmaa, mutta viimein tämä hyväksyi tilanteensa ja kohottautui ylös paljastaen harvinaisen ylväät kasvonsa.
“Olet söpö”, kirjanpitäjä hymyili leveästi katsellen ystäväänsä.
“Enkä ole”, vastaukseksi kuului mutinaa.
“Miksi sinä piilotat noin suloisen nenän? Eihän sinulle ole mitään ruhjeita tai edes perunanenää – kuten kuvittelin.”
“Perunanenä? Kiitos vain!” vaaleaverikkö nappasi liinansa takaisin toisen kädestä.
“Älä vielä laita sitä, näytät ihanalta ilman sitä – suorastaan syötävän suloiselta!” Seth yritti estää toista piilottamasta jälleen nenäänsä.
“Tuskin”, mies mumisi ja yritti sitoa nopeasti rättiä kasvoilleen, mutta sormet eivät tuntuneet tottelevan lainkaan.
“Punastuitko sinä?” pieni hymy kohosi kalpeimmalle.
“En!” baarimikko vastasi – aivan liian nopeasti.
“Hassua – minä kun luulin, että punastuit”, siniruskeasilmäinen katsoi sivulle, kunnes katse siirtyi takaisin nenärättiseen.
“Silmäsi näkevät väärin”, vaaleaverikkö nousi toisen päälle istumaan ja painoi ranteet vasten patjaa.
“Näkevätkö?” nuorukainen räpäytti silmiään hämmentyneenä.
“Siis näkemäni seksikkään viettelevä mies onkin vain harhaa?”
“Päinvastoin”, Reita kumartui tummemman kasvojen ylle hymyillen ovelaa, hyvin rietasta hymyä.
“Minä olen totisinta totta.”
“Miellyttävä yllätys.”
“Et arvaakaan, kuinka miellyttävä”, huulet painautuivat vaativina vasten hymyileviä kasvoja.

Seth nuolaisi röyhkeästi baarimikon huulia koskettaen jopa tämän hampaita. Siitä hyvästä hänen kielensä napattiin nopeasti pienen imun myötä lähemmäksi toisen omaa. Suudelmat kiihtyivät kalpeiden käsien työntäessä vaaleaverikön liivin pois tämän yltä. Kädet hapuilivat paidan alle lämmintä ihoa, joka pian lämmitti hänen paljasta ylävartaloaan. Päänsärky tuntui olevan kaukainen muisto nenärättisen siirtyessä suutelemaan kalpeamman kaulaa ja siitä hitaasti yhä alemmas ja alemmas. Huokaukset karkasivat kapeilta huulilta. Nuorukainen ei ollut uskonut, että halusi toista näin kovasti. Hän ei ikinä olisi voinut uskoa, että vaaleampi tuntui näin hyvältä. Tämän iho hohti kuumuutta saaden hänet hikoamaan lähes tahtomattaan. Housut tuntuivat ahtaammalta kuin koskaan – hän ei kestäisi kauaa. Huulet liikkuivat yhä alemmas tuskallisen hitaasti. Baarimikko leikki tummemman kustannuksella hidastelemalla tahallaan, suukotteli ja lipoi hänen vatsaansa liikkuen viimein housujen rajalle avaten napin tieltään.
“Älä!” puna-mustahiuksinen tarttui äkisti vaaleisiin hiuksiin ja katsoi anovasti ystäväänsä, joka näytti hämmentyneeltä.

Nopeasti tämä kuitenkin tajusi tilanteen ja nousi takaisin toisen kasvojen korkeudelle hymyillen rauhoittavasti.
“En minä sitä irti pure”, tummasilmäinen kuiskasi matalan viettelevästi.
“Minä annan sinun kokea jotain ainutlaatuista.”
Sanat eivät vaikuttaneet kuitenkaan rentouttavan kalpeampaa, joka tuijotti vaaleaverikköä silmät harvinaisen suurina.
“Ei hätää, rentoudu”, suudelma painettiin kapeille huulille alimmaisen sulkiessa viimein silmänsä.
Toinen käsi oli hänen poskellaan toisen silittäessä kylkeä. Mikään ei olisi voinut tuntua rauhoittavammalta kuin oikein pitkä ja hellä suudelma. Seth ei oikeastaan ollut täysin varma, mikä hänet oli säikäyttänyt. Kai se oli kokemattomuus verrattuna Reitaan, jolla oli ollut varmaan enemmän miehiä kuin taivaalla tähtiä. Tummat silmät katsoivat hänen omiinsa pienen pilkkeen loistaessa silmäkulmasta ja, ennen kuin kirjanpitäjä ehti sanomaan mitään, käsi liukui nahkahousujen sisään kietoutuen erektion ympärille.

Henkäys karkasi kapeilta huulilta sormien kosketellessa hänen elintään pehmeästi. Nuorukainen kallisti päätään silmät suljettuina keskittyen täysin tuntemaansa hyväilyyn.
“Yritätkö peittää nautintosi?” pehmeä naurahdus kuului, jolloin puhuteltu nosti katseensa toiseen.
Sininen ja ruskea silmä näkyivät puoliksi suljettujen luomien alta ja pieni unelmoiva hymy koristi huulia. Puna-mustahiuksisen nautinto sai baarimikon hymyn levenemään – taidot eivät olleet todellakaan ruosteessa, vaikka housujen sisällä olikin hiukan hankalampi leikkiä. Sormet puristuivat hellän tiukasti puolikuun ympärille ja edestakainen liike sai makaavan huokailemaan entisestään. Nauttiessaan kalpeampi näytti uskomattoman kauniilta, mumisi hiljaa ja rentoutui täysin. Tyytymätön mutristus valtasi kasvot vaaleaverikön lopettaessa liikkeensä, mutta muuttui mitä maireimmaksi hymyksi, kun nahkahousuja kiskottiin hiukan alemmas ja kokenut käsi ryhtyi jälleen – entistä taidokkaampaan – tanssiin elimen ympärillä.

Pehmeät huulet koskettivat kaarella olevaa kaulaa nuollen ja imien mahdollisimman nautinnollisista pisteistä, ettei Seth tiennyt, voisiko mikään tuntua paremmalta. Kyllä voi, sen hän tunsi lauetessaan pienen hetken – hänen mielestään hyvin lyhyen ajan – päästä toisen käteen. Syvät huokaukset kaikuivat huoneessa nuorukaisen pitäessään silmiään jälleen kiinni. Hyvänolon tunne valtasi hänen kehonsa jokaisen lihaksen väristessä nautinnosta, jota parempaa kirjanpitäjä ei ollut kokenut kenenkään naisen kanssa. Reita sai sen hänessä aikaa – vain koskettamalla häntä.
“Kasvosi ovat kauniit, kun näytät, miten paljon nautit”, hellä kehräys puna-mustahiuksisen vierestä sai tämän katsomaan puhunutta.
Hymy kohosi kapeille huulille siniruskeasilmäisen katsoessa vaaleaverikköä, joka pyyhki kättään talouspaperin palaseen.
“Kiitos, Reita”, nuorukainen kuiskasi hiljaa unohtaen täysin sen, että oli herännyt tänä aamuna ilman paitaa.
Kun katsoi tuota miestä, ei voinut kuin unohtaa päänsäryn ja Asagin; nuo tummat silmät ja hymy, matala ääni ja lempeä käytös. Turhaan hän oli pelännyt, mutta oli kuitenkin ihanaa, että toinen osasi ymmärtää hänen mietteitään ja toimia niiden mukaan.
Vaaleampi katsoi hymyillen tyytyväisenä. Hän kyllä tiesi, mistä kaikesta häntä kiitettiin.
“Ole hyvä, Seth”, hellä vastaus, jonka päätteeksi entistä vaativampi suudelma painettiin huulille.
“Haluan kyllä nähdä vielä villinä nauttivan ilmeesi.”
“Luultavasti tulet sen vielä näkemäänkin.”
“Ei luultavasti, vaan varmasti – en anna periksi niin kauan.”
“Mielenkiintoinen tieto. Juokset perässäni siis hyvin pitkään?”
“Pidempään kuin arvaatkaan.”

Miehet suutelivat siinä hetken, kunnes vaaleampi katsoi allaan makaavaa miestä mietteliäästi.
“Mitäs suunnittelisimme viikonlopun ajaksi?”
“Haluat siis viettää kanssani aikaa, vaikka eilen kävi, miten kävi?”
“Enemmän kuin mielelläni – haluan nauttia sinusta tästä päivästä eteenpäin.”
“Joudut rajaamaan sen sunnuntaihin asti. En nimittäin halua selitellä ihmisille maanantaina toimistossa, miksi olet kiinni takapuolessani.”
“Niiden selitysten kuuleminen voisi olla varsin mielenkiintoista…”
“Älä edes kuvittele!”
“Miksi kuvitella, jos voin ottaa selville?”
“Et kyllä ota… Onko sinulla ehdotuksia viikonlopuksi?”
“Fuji-vuori ja autio talo?”
“Ei käy.”
“Tylsimys.”
“En ole.”
“Miksei se sitten käy?”
“Koska tiedän, mitä suunnittelet.”
“Olet siis ennustaja. Parempia ideoita?”
“Paljon elokuvia, popsittavaa ja baarikierros?”
“Loistavaa – yleiset vessat ovat kivoja.”
“Olet mahdoton!”
“Olenko? Kerro tarkemmin”, tummasilmäinen kumartui tummemman ylle.
“Kuinka mahdoton?”

Seth oli vastaamassa, mutta muualta talosta kuuluva puhelimen ääni keskeytti hänet. Siniruskeasilmäinen katsoi vaaleampaa, joka vain kohotti olkiaan.
“Antaa Yoshikin vastata.”
“Yoshiki on kaupassa.”
“Antaa sitten soida.”
“Joku taitaa kaivata vastaamista…”
“Kuka piru se on?” Reita nousi istumaan ja vilkaisi tuolin kulmalla roikkuvaa Rolexia kalventuen äkisti.
Mies hyppäsi ylös ja oli rynnätä suoraan puhelimeen, mutta onnistui kääntymään ympäri jatkaen samalla matkaansa.
“Tässä tulee kestämään – käy vaikka suihkussa!”
Baarimikko ryntäsi nopeasti tiehensä jättäen kirjanpitäjän ihmettelemään toisen kiirettä. Hän vilkaisi kelloaan ja huomasi sen olevan varttia vaille kaksitoista – olipas aika mennyt nopeasti sitten heräämisen.

Nuorukainen kosketti päätään. Se oli yhä hellänä, mutta ainakaan enää ei jyskyttänyt. Ehkä hän voisi todellakin ottaa suihkun, jos liikkuisi hyvin varovaisesti. Toivottavasti kylpyhuoneessa olisi pyyhkeitä…
Uskomattoman hitaasti puna-mustahiuksinen nousi ylös ja piteli varovaisesti päätään. Hän lähes liukui lattiaa pitkin, ettei olisi askelillaan aiheuttanut tärähtelyä, joka voisi huonontaa hänen hurmioitunutta oloaan.
Kaikkialla asunnossa oli varsin sotkuista, paitsi – ihme kyllä – keittiön tapaisessa. Sanomalehtiä lojui lattioilla ja huonekaluilla, samoin lakanoita, vaatteita, lisää tölkkejä ja muuta rojua. Paikka oli pahemmassa kunnossa kuin opiskelija-asuntola. Koska asunto oli hänelle täysin tuntematon, kirjanpitäjä availi ovia osuen ensin Yoshikin makuuhuoneeseen, joka oli sotkuisemmassa kunnossa kuin Reitalla, sen jälkeen pölyä keräävään kodinhoitohuoneeseen.
“Ulko-oven viereinen ovi”, vaaleampi virnisti ohjaavasti pidellen puhelinta paljasta rintakehäänsä vasten, ettei soittaja kuullut hänen sanojaan.

Siniruskeasilmäinen hymyili kiitollisena ja siirtyi varovaisesti eteiseen, josta taasen vessaan, jossa oli uskomattoman pieni suihkukaappi – pienempi kuin hänellä. Siellä olisi todella ahdasta tehdä mitään. Vilkaistuaan itseään peilistä nuorukainen säikähti punottavaa silmäänsä ja poisti nopeasti kertakäyttöisen piilolinssin palaten jälleen kokonaan ruskeasilmäiseksi. Peilikuvajainen ei tosin silloinkaan ollut hänen mielestään kovin kaunis näky. Hiukset olivat sotkuiset, iho oli kalpea kuin lumi tai valkoinen kipsi eikä silmäpusseissakaan ollut kehumista. Meikit olivat levinneet ja valkoinen puuteri oli lähes kokonaan pyyhkiytynyt pois toiselta puolelta kasvoja. Joko Reita oli ollut äsken sokea tai sitten tämä oli nähnyt kamalampiakin näkyjä – tavallaan nuorukainen toivoi ensimmäisen vaihtoehdon olleen totta. Hän olisi halunnut näyttää edes hiukan hehkeämmältä.

Riisuessaan vaatteensa Seth huomasi polvissaan ikävän isot ja harvinaisen kipeät mustelmat. Ensin hän ihmetteli, mistä ne olivat tulleet, kunnes muisti Reitan kertomuksen. Hänen juomaansa oli laitettu ilmeisesti eetteriä, minkä takia oli menettänyt tajunsa ja kaatunut maahan. Nuorukainen ei voinut olla miettimättä, kuka sellaista tekisi hänelle. Voisiko se olla Asagi tai hänen henkivartijansa Közi? Tämähän oli tarttunut hänen lasiinsa, eli olisi kyennyt helposti lisäämään jotain jauhetta, kun hänen kaikki huomionsa oli nimeltä mainitsemattomassa yakuzassa. Vaaleampi ei kuitenkaan omien sanojensa mukaan uskonut siihen vaihtoehtoon, koska huumaaminen ei sopinut ilmeisesti mustatukkaisen yakuzan tyyliin. Ehkä se oli joku täysin tuntematon, ettei asiaa kannattanut miettiä lainkaan. Päättäen pyyhkiä pois mielestään niin huumausaineen kuin Asagin, astui kirjanpitäjä pieneen suihkukaappiin avaten hanan.
Kauhun kiljaisu karkasi hänen suustaan kylmän veden iskeytyessä niskaan eikä se lämmennyt melkein lainkaan, vaikka hanaa kuinka väänsi punaisen nuolen suuntaan. Nauttien jääkylmästä suihkusta mahdollisimman paljon – toivoen samalla mielessään, ettei vilustuisi – puna-mustahiuksinen peseytyi nopeasti ja menettelevästi kiroten samalla mielessään sen tyypin, joka ei viitsinyt korjata suihkua. Napaten puhtaan pyyhkeen, mitä mies hämmästeli hetken aikaa, ruskeasilmäinen otti housunsa ja käveli takaisin Reitan makuuhuoneeseen veden valuessa pitkin hiuksiaan ja vartaloaan. Hän tunsi toisen katseen seuraavan häntä, mutta ei kuullut, kenelle baarimikko puhui. Oikeastaan hän ei kuullut lainkaan puhetta, jolloin oletti soittajan puhuvan jostain tärkeästä, koska vaaleaverikkö ei keskeyttänyt tätä näsäviisailla kommenteillaan.

Huoneeseen päästyään, Seth väisteli lattialla lojuvia tavaroita ja onnistui vahingossa kastelemaan lattiaa, vaatteita ja ties mitä papereita. Ei hänkään välittänyt siivoamisesta, mutta rajansa kaikella… Missähän oli edes valokatkaisin? Todettuaan, ettei löytäisi kaipaamaansa, puna-mustahiuksinen marssi ikkunalle pyyhe lanteillaan. Sädekaihtimien takaa irvisteli aurinko, mikä sai nuorukaisen siristelemään silmiään ja manaamaan kiusaajansa jonnekin kauas. Totuttuaan vähitellen kirkkaaseen valoon, ruskeat silmät katsoivat ikkunasta kaduilla kulkevia ihmisiä. Heitä ei ollut paljoakaan – sen verran syrjäiseltä ja hiukan epämääräiseltä näyttävällä alueella baarimikot asuivat. Katse harhaili kattojen harjoissa ja jostain käsittämättömästä syystä pelko nousi hänen sisältään. Tuolla jossain oli Asagi – yakuza, jolta oli varastanut eikä hän selviäisi siitä välttämättä hengissä. Mustat silmät piirtyivät hänen mielessään taivaalle, kuin mies olisi voinut tarkkailla hänen tekemisiään kaikkialta… Tämä oli puhunut jostain suunnitelmistaan… Mitä tämä oli miettinyt hänen varalleen? Jotain uutta kidutusmetodia?

Moottorin karjunta herätti nuorukaisen epätoivoisista mietteistään. Kulman takaa ilmestyi musta, kiiltävä moottoripyörä, jonka kuski oli pukeutunut kokonaan mustaan nahkaan ja tämän kyydissä istui Yoshiki pidellen toisessa kädessään kauppakasseja. Toinen käsi piti luonnollisesti kiinni kuskista, kun tämä pysähtyi varsin rauhallisen taidokkaasti talon viereen. Baarimikko hyppäsi pois kyydistä nahkaan pukeutuneen pistäessä ajoneuvonsa jalan maahan, minkä jälkeen nousi itsekin seisomaan. Mustatukka sanoi jotain keimaillen miehelle, joka otti kypärän pois päästään. Ruskeat silmät laajenivat todellisesta hämmennyksestä, kun kypärän alta paljastuivat uskomattoman kolkot kasvot – suorastaan synkän puhuvat, mitä vain korostivat paksut rajaukset silmien ympärillä. Mustat olkapäämittaiset hiukset menivät päätä pitkin paljastaen kasvot jopa teräväpiirteisemmiksi kuin Tatemonokin toimitusjohtajalla.
Kaksikko vaihtoi muutaman sanan ja oikein kiihkeän suudelman kalpeamman poskien punastuessa näkemästään. Hän tunsi itsensä tirkistelijäksi, vaikka mitään vakavampaa ei tapahtunut. Kolkkokasvoinen mies laittoi kypärän pian suudelman jälkeen päähänsä, nousi moottoripyöränsä selkään ja kaasutti takapyörällä tiehensä Yoshikin vilkuttaessa hiukan tämän perään. Nahkavaatteisen miehen kadottua mustatukka siirtyi ovelle ja samalla hetkellä vahvat kädet kietoutuivat kirjanpitäjän ympärille.

“Mitäs katselit?” leuka laskeutui hellästi olkapäälle.
“Enpä oikeastaan mitään”, Seth päätti vaieta näkemästään.
Asiahan ei kuulunut hänelle.
“Kuka sinulle soitti?”
“Gratterin omistaja – puhui jotain kuormasta.”
“Vai niin.”
Miehet katsoivat, kun linnut lensivät taivaalla, eikä kummallakaan tuntunut olevan kiire mihinkään.
“Mitä mietit?” Reita kysyi halaten omistavasti ystäväänsä.
“Enpä mitään ihmeellisempää – lähinnä, mitä teemme viikonlopun aikana”, puna-mustahiuksinen vastasi hymyillen eikä hän hirveästi valehdellut.
“Siinähän on paljon ihmettä”, kuului hellä kehräys ja varma käsi nappasi pyyhkeen pois kalpeamman päältä.

Kirjanpitäjä kääntyi närkästyneenä ympäri ja nappasi vastaavasti baarimikon nenärätin, mistä hyvästä löysi itsensä pian tämän alta tyynyjen ja peittojen seasta. Nauraessaan huvittuneena tilanteesta ja nauttiessaan ystävänsä hellistä kosketuksista, ruskeasilmäinen päätti, että unohtaisi Asagin kokonaan. Hän ei soisi yakuzalle enää yhtään ajatusta, vaan nauttisi täysin tästä hetkestä. Tämä nimittäin saattaisi olla hänen viimeinen viikonloppunsa.

Notes:

Selityksiä:
* Eetteri = kemiallinen aine, joka on toiminut nukutusaineena, mutta poistettu käytöstä huonojen vaikutusten takia. Aiheuttaa mm. puudutusta (siksi Seth ei tuntenut kipua kaatuessaan maahan)

Chapter 8: Muutosten aika

Ihmiset vilkuilivat metrossa toisiaan ja pitkää miestä, joka erottautui joukosta räikeänvärisillä hiuksillaan ja kalpealla iholla. Ne eivät kuitenkaan olleet niitä piirteitä, jotka kiinnittivät heidän huomionsa. Kapeilla huulilla koreili mitä haaveilevin hymy ja silmät olivat puoliksi kiinni laihan vartalon nojatessa metalliseen tankoon. Ei tuossa hymyssä ja ilmeessä ollut muuten mitään erikoista – aivan normaaleita rakastuneen oloisen ihmisen piirteitä, mutta ne saivat mustaan pukuun pukeutuneen – liikemiehentapaisen – näyttämään omituiselta, ellei jopa hassulta. Salkku roikkui sormissa ja monet uskoivat, että se putoaisi kohta ruskeasilmäisen varpaille – eri asia oli, huomaisiko tämä edes sitä.

Seth ei voinut uskoa viikonloppua todeksi. Hän ei voinut uskoa, että oli kokenut niin hauskoja ja nautittavia hetkiä – erityisesti niitä jälkimmäisiä. Hänen ja Reitan suhde, jolle nuorukainen ei ollut keksinyt vieläkään nimitystä (ystävyys tuntui tällä hetkellä liian lattealta ja seurustelu taasen vielä liian optimistiselta), eteni hyvää vauhtia. Eivät he kyllä seksiä olleet harrastaneet, vaikka lähellä se oli ollut – baarimikko osasi kunnioittaa kaikesta huolimatta toisen tunteita ja pelkoja.
He olivat sen sijaan käyneet muutamassa baarissa lauantai-iltana, mutta palanneet pian katsomaan vuokraelokuvia. Vaaleaverikkö oli tapellut useamman minuutin ikälopun dvd-soittimen kanssa, kunnes he viimein kykenivät katsomaan “Seitsemän samuraita“, “Seitsemän miekkaa” ja muutaman muun klassikon, joiden aikana aina niin energinen baarimikko onnistui nukahtamaan. Mies oli ollut varsin suloinen, kun tämä oli herätetty, mutta ei mennytkään odotetusti vuoteeseensa nukkumaan, vaan nappasi puna-mustahiuksisen unilelukseen sohvalle. Siinä he olivat vierekkäin tuhinan lomassa nukkuneet, kunnes Yoshiki oli kaatanut aamulla jääkylmää vettä heidän päälleen. Tästä oli syttynyt pienimuotoinen sota miesten välillä, jonka Reita ja Seth olivat voittaneet kahden miehen ylivoimalla.

Sunnuntai oli sitten mennyt… Varsin mukavasti, jos niin voisi sanoa – oikeastaan aivan ihanasti. Kirjanpitäjä ei olisi uskonut, että vaaleaverikkö osaisi käyttää suutaan muuhunkin kuin suutelemiseen tai loan heittoon. Pelkkä ajatus niistä hetkistä olivat saada hänen housunsa tuntumaan ahtailta, mutta nuorukainen onnistui silti hillitsemään itseään ja jopa nousemaan oikealla pysäkillä pois metrosta. Hyräilen hiljaa erästä kuulemaansa kappaletta, ei tosin viinasta ja seksistä, kalpein käveli pitkin askelin kohta työpaikkaansa unohtaen aivan kaiken – paitsi Reitan. Rakennukset eivät näyttäneet niin synkiltä, mutta silti Seth toivoi viikon kuluvan nopeasti.

Kukaan ei voisi viedä hänen hyvää tuultaan. Linnut lauloivat, oli mukavan lämmintä, muttei liian kuuma ja taivas oli pilvetön. Voisiko mikään mennä tällaisena päivänä huonosti?
Kirjanpitäjä nousi muutamat kiviset portaat ja käveli reippaasti automaattiovien eteen, jotka aukenivat tapojen mukaisesti. Muutama rakennuksesta poistuva pukumies tervehti häntä nuorukaisen vastatessa hymyillen takaisin. Ruskeat silmät loistivat ja saivat muidenkin kasvoille aikaiseksi iloiset hymyt.
“Huomenta, Seth-san!” kuului laulava ääni kahvion puolelta ja tuttuun, söpöön sisäkkömäiseen tarjoilijanpukuun pukeutunut Sakura kipitti nopeasti saapuneen pukumiehen luokse.
Puna-mustahiuksinen pysähtyi keskelle aulaa hymyillen omaa tyytyväisen onnellista hymyään. Häntä ei harmittanut edes tytön näkeminen.
“Huomenta, Sakura-san”, ruskeasilmäinen nyökkäsi tervehdyksen.
“Miten viikonloppu sujui?”
“Oikein hyvin – kävin katsomassa äitiäni”, tyttö hymyili kuin auringonpaiste.
“Mitä hänelle kuuluu?”
“Ihan hyvää, juttelimme kaikenlaista ja mainitsin sinut hänelle.”
“Niinkö? Mitä hän siihen sanoi?”
“Haluaisi tietenkin tavata sinut.”
“Mielenkiintoista, kuinka nyt näin?” nuorukainen kysyi ystävällisesti.
Hänestä tosin tuntui, että toinen oli hiukan liioitellut tarinaa heistä kahdesta – miksi muuten tämän äiti haluaisi tavata hänet? Jos Reita kuulisi tästä, mies kuolisi nauruun tai päättäisi tulla julistamaan kaksikolle, että jonotusnumerot olivat loppuneet aikaa sitten.
“Kerroin, että olet mukava, ystävällinen ja hyvin ahkera kirjanpitäjä, josta kaikki pitävät”, tytön ruskeat silmät kimalsivat.
“Sakura-san, nyt sinä liioittelit. Eivät kaikki pidä minusta enkä minä nyt niin erityisen ahkera ole.”
“Voi sinua, Seth-san. Kaikki ovat aina kehuneet sinua! Tanaka-san erityisesti.”

“Mukava kuulla”, Seth ei voinut muuta kuin hymyillä saamistaan kehuista.
“Tuota… Seth-san?” Sakura katseli hiukan lattiaa ja pyöritteli toista jalkaansa.
Hän oli jo unohtanut kysyä toisen viikonlopun kuulumisia, mutta hänellä olikin tärkeämpää asiaa kuin kuluneet päivät.
“Niin?” nuorukainen kohotti hiukan kulmiaan kysyvästi.
“Onko sinulle kiireitä tällä viikolla? Mentäisiinkö vaikka syömään jonnekin?” tytön kysymys sai pidemmän sisällä pienen huokauksen aikaiseksi.
“En ole aikatauluistani vielä kovin varma”, puna-mustahiuksinen päätti vastata diplomaattisesti ja voittaa itselleen aikaa keksiäkseen uskottavan tekosyyn.
“Jutellaanko siitä myöhemmin? Mietitään sitten tarkemmin…”
“Mikä ettei”, lyhempi hymyili leveästi.
“Sinulla on varmaan jo kiire töihin – toivottavasti Nakamura-san, tai kuka nyt uusi johtaja onkaan, ei suutu, kun viivytin sinua.”
“Tuskin suuttuu, kun kerron, että kyselin kauniin neidin kuulumisia – hänestä tulee korkeintaan mustasukkainen.”
“Imartelet.”
“En lainkaan, Yuki-san on mukava ja hän itse sanoi, että olitte viehättävä yhtiökokouksessa.”
Sakuran poskille nousi pieni puna tämän katsoessa entistä tiiviimmin lattiaa. Siitä nuorukainen oli helpottunut – hänelle riitti Reita eikä hän kaivannut Sakuraa lähelleen. Yuki saisi todellakin napata tytön itselleen.
“Mutta minä tästä menen nyt töihin, mukavaa päivänjatkoa”, Seth nyökkäsi hymyillen ja poistui hisseille.
“Nähdään, Seth-san!” sisäkköasuinen vilkutti toisen perään tämän nostaessa elegantin viileästi kätensä tervehdykseen katsomatta taakseen.

Hissi oli jo valmiiksi alhaalla, joten puna-mustahiuksisen ei tarvinnut odotella turhaan. Hän painoi työkerroksensa nappia ja katsoi peilikuvaansa tyytyväisenä. Yksi ainoa viikonloppu oli vienyt hermostuksen ja, varastamisesta johtuneet, jännityksen uurteet kasvoista. Iho oli tasaisempi kuin koskaan ja hehkui omalla tavallaan. Hiukset olivat kerrankin ojennuksessa ilman perunapeltoja kiinni sitomisen takia. Ruskeasilmäinen laski salkkunsa hissin lattialle ja kiristi tummansinistä solmiotaan paremmin. Kalpeat kädet suoristivat hiukan mustanpuvun takkia ja pyyhkäisivät olkapäiltä kuvitellut pölyhiukkaset. Ponihännällä olevat hiukset valuivat olkapään yli nuorukaisen ottaessa salkun jälleen käteensä, mutta kepeällä kädenliikkeellä hän siirsi ne takaisin niskan taakse. Hissin sisällä kilahti kerroksen saavuttamisen merkiksi ja ovet avautuivat päästäen kirjanpitäjän tuttuun käytävään. Heti ensimmäisenä puna-ruskeahiuksinen kohtasi tavallistakin happamamman sihteerin, joka näytti siltä, kuin olisi haistellut jotain epämiellyttävää. Nainen kohotti tyytymättömän närkästyneet kasvonsa tulijaan, joka hymyili päivänsäteenlailla.
“Hyvää huomenta.”
Sihteeri ei vastannut mitään, jäi vain vaihteeksi tuijottamaan niitä hiuksia ja kalpeaksi puuteroitua hipiää tuhahtaen hiljaa.
“Onko Yuki-san jo tullut?” Seth kysyi asiallisesti naiselta, koska ei katsonut hyväkseen vain marssia toisen työhuoneeseen, vaikka jonkin asteisia ystäviä olivatkin.
Vanhempi ei sanonut mitään, mutta ilme ei kuitenkaan ollut sama kuin äsken. Kulmat rypistyivät ja silmät laajenivat kysyvästi tämän nojautuessa eteenpäin, aivan kuin ei olisi kuullut, kenen nimi sanottiin.
“Siis Nakamura-san – onko hän jo paikalla”, puna-mustahiuksinen päätti tarkentaa.
Hänhän saattoi olla ainoa, jolle Yuki oli antanut luvan käyttää etunimeään. Ajatus kyllä ilahdutti häntä kovasti – kaiken muun hyvän lisäksi, mikä sai hänet kohoamaan entistä syvemmälle omiin pilvilinnoihinsa. Tämä ei jäänyt ikävältä sihteeriltä kuitenkaan huomaamatta.
“Nakamura-san on työhuoneessaan”, nainen sanoi uskomattoman jäätävästi, mikä taasen ei jäänyt nuorukaiselta huomaamatta.
Mikä tuon naisen ongelma oli? Painuisi hierojalle, jos tämä voisi hieroa tuon ilmeenkin kasvoilta pois.
“Onko hänelle kiireitä? Voinko käydä tervehtimässä?” pidempi yritti olla välittämättä toisen pahantuulisuudesta, vaikka se toden teolla alkoi ottaa häntä päähän mukavasta viikonlopusta huolimatta.
Pitikö tuon hapannaaman yrittää pilata hänen päivänsä pelkällä olemuksellaan? Siinä tämä ei tulisi onnistumaan – Reitan sunnuntain illan hieronnat pitivät siitä huolen. Nainen oli vastaamassa jotain, mutta samassa viereisestä työhuoneesta käveli esiin tummanruskeahiuksinen pukumies, joka tuli välittömästi heidän luokseen mukanaan muutama paperi.

“Narita-san, voisitko soittaa tälle asiakkaalle ja ilmoittaa hänelle, että olemme saaneet syyttäjän laatiman sopimusehdotuksen. Faksaisitko tämän ja pyytäisit puhelimitse häntä tulemaan heti tapaamaan minua, kun ehtii”, Yuki sanoi ystävällisesti, mutta ei saanut minkäänlaista vastausta.
Paperit vain kiskaistiin hänen kädestään ja sihteeri ryhtyi tyytymättömänä työhönsä. Kaipasi ilmeisesti Tanakaa, joka oli “oikea” mies tämän tasoisiin tehtäviin. Tummanruskeahiuksinen kohautti vain olkiaan hyväksyen moisen yrmeyden ja vilkaisi sitten vasta ruskeasilmäistä.
“Seth-san!” nuori mies huudahti ilahtuneena.
“Huomenta, Yuki-san”, Seth hymyili tyytyväisenä siihen, että toinen vielä muisti hänet.
“Miten viikonloppusi sujui?”
“Kiitos kysymästä – ihan hyvin, kuten ilmeisesti sinullakin hymystäsi päätellen”, sanojen päätteeksi vihreänruskeat silmät muuttuivat yllättäen huolestuneen näköisiksi miehen ottaessa uutta ystäväänsä käsivarresta kiinni.
“Meidän täytyy jutella… Tule työhuoneeseeni…”, asianajaja johdatti hellästi, mutta hyvin päättäväisesti hämmentyneen puna-mustahiuksisen työhuoneeseensa.
Yrmeä sihteeri jäi kurkkimaan heidän peräänsä, mutta ei voinut poistua työpöytänsä takaa ilman, että nämä näkisivät hänen urkkimisensa. Kaikesta happamuudestaan ja ikävyydestään huolimatta naisella ei ollut rohkeutta uhmata suoraan Asagin omaa asianajajaa, joka oli nykyään yrityksen johdossa.

“Istu toki”, Yuki siirtyi pöytänsä taakse väistellen muutamaa purkamatonta pahvilaatikkoa.
Hän ei ollut ehtinyt purkamaan niitä tai muutenkaan tekemään huoneesta omaansa. Osa tavaroista, kuten matto, olivat vielä samat kuin viime viikolla.
“Onko jotain vakavaa tapahtunut?” kirjanpitäjä istuutui uudelle tummanvihreälle nojatuolille ja katsoi hiukan hämmentyneenä ystäväänsä.
“Tavallaan”, asianajaja nojasi kyynärpäillään pöytään.
“Asagi-sama soitti minulle puolisen tuntia sitten.”

Tuo yksi ainoa nimi tuntui iskeytyvät kalpeamman tajunnan ja vartalon läpi salamanlailla. Mustat ovelasti hymyilevät silmät piirtyivät hänen mieleensä, samoin se hymy ja viettelevästi liikkuva vartalo. Niiden sanojen kaiku korvissa ja korvanlehden nuolaisu tuntuivat sekoittuvan baari-illan muiden tapahtumien kanssa yhdeksi mössöksi hänen pääkopassaan. Reita oli onnistunut huulillaan ja kosketuksella pyyhkimään nuo muistot hänen mielestään, mutta nyt yakuzan nimen voima oli vahvempi, kuin ruskeasilmäinen olisi osannut kuvitella. Vartalo alkoi täristä puvun alla eikä hengitys ollut enää niin rauhallinen. Pelko otti vallan nuorukaisessa hänen katsellessa sivuilleen, kuin olettaisi mustatukan hyppäävän mistä tahansa rotankolosta julmasti tuijottavine henkivartijoineen.

“Mitä…”, Seth nielaisi kuuluvasti vihreänruskeasilmäisen rauhallisen katseen alla.
Häntä pelotti, että toinen alkaisi vihata häntä – lainkannattaja ja toteuttaja kun oli ammattinsa takia.
“Mitä hän sanoi?”
“Sanoi, että näytät uskomattoman seksikkäältä hiukset vapaina ja nyt minun pitäisi keksiä jostain jonkinlainen lakipykälä, jolla saisin sinut riisuutumaan hänen edessään”, tummanruskeahiuksinen sanoi ja yritti piilottaa naurunsa, mutta se oli mahdotonta.
Hän hytkyi liikaa tuolissaan.
“Sinä vitsailet… Etkö vitsailekin?” ruskeasilmäinen katsoi silmät pyöreinä toista tuntien poskiensa punastuvan jälleen hiustensa värisiksi.
“En vitsaile – ilmeesi vain on näkemisen arvoinen”, Yuki henkäisi syvään koettaen viimein rauhoittua ja puhua vakavasti.
“Sekö oli ainoa asiasi?” puna-mustahiuksinen kysyi leukaansa.
Hänen hyvä päivänsä mureni hetkihetkeltä pienemmäksi ja pienemmäksi hiekkakasaksi Asagin tuhoisien sanojen takia. Miksi tämän piti puhua tuollaista asianajajalleen? Nyt hänen maineensa oli täysin tuhottu – erityisesti, jos juttu leviäisi talossa. Sillä tavalla hän tosin pääsisi ehkä eroon Sakurasta…
“Ei ole, vaan pieni johdatus toiseen hiukan vakavampaan asiaan”, vihreänruskeasilmäinen huokaisi raskaasti aiheuttaen vain haikeudellaan toisessa vielä enemmän harmaita hiuksia.
Mitä Asagi oli sanonut? Oliko tämä kertonut, että hän varasti tältä toimistolta? Oliko tämä käskenyt ilmoittamaan poliiseille? Se tosin olisi hänen kannaltaan terveellisin vaihtoehto – tinanappeja hänen ehkä onnistuisi paeta Reitan avulla…
“Et työskentele täällä enää”, asianajaja sanoi masentuneesti ja katsoi tyhjää työpöytäänsä surullisena.
Hetkeen ei tapahtunut mitään. Kumpikin oli aivan hiljaa.

“Mitä!?” Seth pomppasi pystyyn salkun lentäessä sylistään kauemmas lattialle.
“Miksen työskentele!?”
“Seth-san, ota rauhallisesti…”, Yuki nousi pystyyn miettien, miten saisi tyynnytettyä toisen.
Tällä oli sittenkin hiukan enemmän temperamenttia, kuin olisi uskonut päältäpäin uskonut.
“En ota! Millä perusteella näin on päätetty!? Millä oikeudella Ishikawa-san on antanut minulle potkut!?”
“Seth-san, kuuntelisit nyt loppuun…”, asianajaja siirtyi pöytänsä takaa puna-mustahiuksisen viereen.
“Mitä täällä metelöidään?” kuului matala ääni ovelta, jolloin kaksikko kääntyi katsomaan puhunutta.
“Huomenta, Tanaka-san”, tummanruskeahiuksinen tervehti tullutta hymyillen.
Ehkä tämä saisi toisen rauhoittumaan.
“Huomenta, huomenta”, vanhempi asianajaja hymyili pienesti ja vilkaisi uteliaana ruskeasilmäistä.
Tämä nimittäin tärisi hiukan ja katsoi tuimana lattiaa käsien puristuessa tiukasti nyrkkiin.
“Seth-san, mikä sinulla on?” Tanaka kysyi isällisen varovaisesti.
“Oletko riidellyt Sakuran kanssa?”
Hän kyllä oli kuullut, ettei puna-mustahiuksinen ollut kiinnostunut tytöstä, mutta hänen läksiäisjuhlissaan nämä olivat olleet toisissaan jatkuvasti kiinni. Mies epäili, ettei nuorukainen vain uskaltanut myöntää hänelle suhteestaan tuohon tyttöön. Eläkeläinen ei tosiaankaan tiennyt, miten tuskastunut kirjanpitäjä oli ollut. Kuinka tämä olisi nytkin kaivannut erään baarimikon luokse, jos olisi muistanut miehen tässä tilanteessa.
“Ei, vaan jotain paljon pahempaa!” Seth huudahti ja mulkaisi vihreänruskeasilmäistä.
Hän ei edes kiinnittänyt huomiota siihen, että entinen pomonsa oli puhunut hänestä ja Sakurasta parina – muussa tapauksessa nuorukainen olisi korjannut asian välittömästi.
“Yuki-san vain sanoi, etten ole enää töissä täällä!”

Tanakan ilme oli varsin rauhallinen, lähes miettivä, kun tämä käänsi katseen Yukiin, joka mietti parhaillaan, mitä tästäkin seuraisi. Hän oli tarkkasilmäisenä nimittäin huomannut yhtiökokouksessa – toki hän oli hiukan kysellytkin asiasta – että vanhempi asianajaja tuntui pitävän kirjanpitäjää poikanaan. Eri asia oli, osaisiko tämä suhtautua asiaan hyvin. Ehkä hänen kannattaisi nyt tänä hiljaisena hetkenä tarttua tilaisuuteen ja kertoa asioista tarkemmin…
“MITÄ!?” valtava karjunta sai ikkunat helisemään ja nuoremmat sulkemaan korvansa.
“MILLÄ HELVETIN PERUSTEELLA SETH-SAN EI ENÄÄ TYÖSKENTELE TÄÄLLÄ!?”
Miehen ilmaa halkova ääni sai muutaman ohi kävelleen työntekijän vilkaisemaan työhuoneeseen, mutta kukaan ei uskaltanut mennä kovin lähelle.
Jopa utelias sihteeri päätti mennä hakemaan kahvia alakerrasta, ettei menettäisi kuuloaan.
“Asagi-sama soitti…”, nuorempi asianajaja yritti saada ääntään kuuluville.
“HÄNELLÄ EI OLE OIKEUTTA ANTAA KENELLEKÄÄN POTKUJA KYSYMÄTTÄ ENSIN MUILTA OSAKKAILTA!”
“Itse asiassa hänellä on se oikeus osake-enemmistönsä takia… Hän voi erottaa pienemmät työntekijät kyselemättä ja isommatkin, koska teidän muiden äänet eivät riitä kumoamaan hänen päätöstään…”
“MIKSEI HÄN TULLUT PUHUMAAN ENSIN MINULLE?”
“Ehkei hän pitänyt asiaa niin ihmeellisenä…”
“KUNHAN SAAN SEN ISHIKAWA-SANIN KYNSIINI NIIN TAKAAN, ETTEI HÄN SELVIÄ SIITÄ HENGISSÄ!” Tanaka mylvi villieläimenlailla, mikä sai jopa Sethin hämmennyksiin ja jopa luomaan pahoittelevan katseen ystäväänsä.
Hänenhän se tässä piti karjua raivosta täristen – ei hänen entisen johtajansa. Tosin Asagin tappaminen saattaisi helpottaa hänen oloaan, mutta Tanaka tuskin pääsisi riittävän lähelle toteuttaakseen uhkauksensa. Közi ja K olivat liian taitavia henkivartijoita.
Tällä hetkellä häntä eniten huolestutti se, ettei vihreänruskeasilmäinen pystynyt ilmeisesti pistämään kampoihin itseään huomattavasti vanhemman, hyvin vihaisen miehen edessä.
Miten väärässä hän olikaan…

Kuului kumea läpsähdys, kun Yuki iski kätensä yhteen onnistuen vaientamaan sekä mölyävän kaljupään että jo ennestään hiljentyneen kirjanpitäjän.
“Nyt, jos rauhoitutte, voisin kertoa tarkemmin, mitä tarkoitin. Istuutukaa”, nuorempi asianajaja siirtyi istumaan takaisin pöytänsä taakse varsin vaikuttavan näköisenä.
Seisomaan jäänyt kaksikko vilkaisi toisiaan, ennen kuin noudatti toisen komentavaa pyyntöä. Tanaka näytti happamalta ja siltä, kuin olisi valmis puraisemaan seuraavalta vastaantulijalta pään irti.
Vihreänruskeat silmät katsoivat tarkkaavaisesti kummankin kasvoja, kunnes nuorukainen kääntyi kalpeimman puoleen.
“Seth-san, olen pahoillani, jos säikäytin. Se ei ollut tarkoitukseni enkä ajatellut kunnolla, mitä sanoin”, tummanruskeahiuksinen hymyili pahoittelevasti puna-mustahiuksiselle, joka hänen onnekseen vastasi takaisin pienesti hymyillen.
Hän oli jo rauhoittunut ja muistanut, ettei ollut ihmekään, jos hänet erotetaan – varas kun oli. Nyt hän vain toivoi selviävänsä hengissä vielä tästäkin päivästä – työpaikan menettäminen olisi mukavampi kohtalo.
“Kun sanoin, ettet enää työskentele täällä, en tarkoittanut sitä, että minä tai Asagi-sama olisimme antamassa sinulle potkuja.”
“Mitä sitten tarkoititte?” ruskeasilmäinen hämmentyi täysin.
Hän oli todella ollut siinä uskossa, että oli saanut potkut – mikä olisi paljon parempi vaihtoehto kuin joutua K:n tai Közin listimäksi…
“Miten en ole voinut saada potkuja, jos en kuitenkaan enää työskentele täällä?”
“Etkö sinä tiedäkään?” Yuki näytti hämmentyvän.
“Ei hän sitä muuten kysyisi”, Tanaka murahti kiukkuisena, koska oli jäänyt keskustelun ulkopuolelle.
“En tosiaankaan tiedä, kuten Yamato-sama asian ilmaisi”, Seth katsoi ystäväänsä.
“Mutta… ainähän juttelit Asagi-saman kanssa viikonloppuna… Minä luulin, että hän olisi kertonut sinulle, jotta sinä voisit kertoa asioista minullekin…”, kaikki se vaikuttavuus, jonka nuori asianajaja oli koonnut, katosi samassa taivaan tuuliin nuorukaisen laskiessa kyynärpäänsä pöydälle uupuneena.
Jos hän jotain vihasi Asagissa, se oli ehdottomasti tämä piirre. Se mies tuntui nauttivan näistä hankalista tilanteista, joita aiheutti muille. Miksei tämä voinut ikinä olla suora ja aikuinen, kuten ikänsä puolesta olisi voinut kuvitella, vaan käyttäytyi kuin mikäkin kujeileva pikkupoika?

“Me tosiaan näimme perjantaina”, kirjanpitäjä nielaisi kuuluvasti.
Hänen korvanlehteään alkoi kuumottaa, samoin poskia hänen muistaessaan ne puheet hänen vartalostaan ja muusta. Lisäksi hänen päässään soi yksi ainoa lause…
“Mutta minulla on nyt aivan muut suunnitelmat hänen varalleen…”
Mitä yakuza oli sillä tarkoittanut?
“Mutta emme puhuneet lainkaan työasioista emmekä keskustelleet pitkään, koska hän sai tärkeän puhelun”, puna-mustahiuksinen päätti kiertää hiukan totuuden vierestä.
Sinä iltana oli tapahtunut niin paljon, että vielä muutaman päivän jälkeenkin ne saivat hänen päänsä sekaisin.
“Sitten olemme kumpikin hieman pihalla asioista”, tummanruskeahiuksinen huokaisi raskaasti.
“Mutta kerron sinulle sen, minkä Asagi-sama katsoi hyväkseen kertoa minulle. Hän tosiaan soitti tänä aamuna tänne ja kertoi, ettet enää työskentele tässä asianajajatoimistossa. Minulle itselleni nousi samat ajatukset kuin sinullekin, mutta sitten Asagi-sama tarkensi sanojaan”, asianajaja nousi pystyyn ja siirtyi nojaamaan työpöytäänsä – lähemmäksi Sethiä.
“Seth-san, työtehtäväsi ovat hiukan muuttuneet. Olet edelleen tämän toimiston kirjanpitäjä, mutta et enää työskentele täällä kahdeksan tuntia viitenä päivänä viikossa. Asagi-sama on nimittäin antanut sinulle myös toisia tehtäviä, joiden johdosta sinulla on nykyään aivan toisenlainen työpaikka ja esimies… Hän on ilmeisesti nostanut sinut muutamalla asteella ylemmäs.”

Istumaan jääneet tuijottivat eteensä näkemättä oikeastaan mitään. Puna-mustahiuksisen mieli oli täysin sekaisin. Hän ei saanutkaan potkuja, vaan eräänlaisen ylennyksen – jos niin pystyi sanomaan. Miten tässä oli näin käynyt? Hän oli varastanut yakuzalta, mutta rangaistuksen sijaan hänet… Palkittiin? Miten se oli mahdollista? Oliko tämä jokin outo ansa tai pikemminkin leikki, jonka päätteeksi hänet lopulta tapettaisiin?
“Tuota…”, ruskeasilmäinen katsoi entistä hämmentyneempänä ystäväänsä.
“Kuka minun uusi esimieheni on? Missä minä nykyään työskentelen?”
“Toivoin sinun kertovan siitä minulle”, nuorukainen vastasi haikeasti.
“Minulla ei ole oikeastaan mitään muuta tietoa – ainoastaan se, että Asagi-sama on iskenyt silmänsä sinuun monessakin mielessä.”
Tirskahdus karkasi tummanruskeahiuksisen huulilta tämän piilottaessa hymyn kätensä taakse. Tanaka tuijotti häntä hyvin syyttävästi, koska ei oikein tajunnut, mitä tuo vihjailu oli. Tästä oli omituista, että alainen vihjaili jotain johtajastaan eikä miehen mielessään käynyt lainkaan se vaihtoehto, että kaikki nuo väitteet voisivat pitää hyvinkin paikkansa.
“Miten voit väittää, ettet tiedä yhtään mitään?” vanhempi asianajaja nousi pystyyn.
“Väitätkö, ettet tiedä, minne Seth-sanin pitäisi mennä töihin? Miten hän voi edes päästä sinne, jos kukaan – edes Ishikawa-sanin oma asianajaja – ei tiedä, missä hän työskentelee?”
“Älkää toki olko huolissanne siitä”, Yuki loi kaljuuntuneelle rauhoittavan hymyn.
“Seth-san pääsee kyllä töihin, koska hänen uusi esimiehensä tulee henkilökohtaisesti hakemaan hänet täältä.”

Hiljaisuus laskeutui jälleen heidän ylleen, eikä Seth voinut sille mitään, että häntä alkoi hermostuttaa. Kuka olisi hänen uusi esimiehensä? Toivottavasti ei ainakaan Asagi, koska hän saisi siitä hermoilusta vielä vatsahaavan tai pahimmassa tapauksessa saattaisi tapahtua jotain vielä ikävämpää…
Asianajajatoimiston uusi johtaja ei näyttänyt olevan niin huolissaan siitä asiasta, mutta nuorukainen olikin oppinut lakimiehen tavoin piilottamaan hermostuneisuutensa ja muut tuntemuksensa. Hän haki ystävänsä viskaaman salkun ja laittoi sen rauhallisesti tämän viereen. Puna-mustahiuksinen ei nimittäin näyttänyt tällä hetkellä kovinkaan välkyltä tuijottaessaan eteensä suu raollaan. Tanaka katsoi odottavasti kirjanpitäjää, sen jälleen hänen entisen pöytänsä taakse istunutta asianajajaa. Kumpikaan ei kuitenkaan sanonut mitään, mikä sai vanhimman availemaan suutaan hämmentyneenä.

“Ettekö te ole yhtään kauhuissanne!?” kaljuuntunut puuskahti lopulta kiukuissaan.
“Mistä?” Yuki käänsi rauhallisen katseensa papereista vanhempaan osakkaaseen.
Kalpein vain istui paikallaan. Joko hän ei kuullut keskustelua tai sitten kirjanpitäjän omat mietteet veivät hänen huomionsa täysin.
“Kaikesta! Ishikawa-san tulee, sanoo ja tekee, mitä huvittaa kyselemättä muilta yhtään mitään!”
“Asagi-saman ajatuksia on alkuun vaikea ymmärtää, mutta sitten, kun ne paljastuvat kokonaan, on helpompi ymmärtää hänen toimintansa syyt.”
“Se ei anna hänelle oikeutta tehdä moisia päätöksiä kyselemättä keneltäkään lupia! Hän ei ole ilmeisesti edes kysynyt, haluaako Seth-san näitä muutoksia!”
“Ilmeisesti nämä muutokset ovat hänen mukaansa niin loistavat, ettei niistä hänen mukaansa voi kieltäytyä.”
“Mistä sinä niin päättelet!? Mistä tiedät, ettei Ishikawa-san ole laittanut häntä jonnekin tyhjäntoimittajayritykseensä!?”
“En tiedäkään, mutta en kuitenkaan usko niin – hänellä ei tietääkseni ole sellaisia yrityksiä… Ainakaan kovin paljon…”
“Siinä näet! Emme tiedä mitään, mutta te vain olette siinä tuppisuina hiljaa!”
“Minä luotan Asagi-saman mielipiteisiin enkä tosiaankaan usko epäilyihinne”, Yuki nosti harvinaisen tuiman katseensa entiseen johtajaan.
Tätä alkoi todella ärsyttää vanhemman miehen käytös. Eihän Sethin – tai varsinkaan Asagin asiat kuuluneet tälle lainkaan!
“Tuo rähjääminen ei auta yhtään ketään. Me voimme nyt vain odottaa ja katsoa, mitä tuleman pitää. Jos Seth-san kertoo minulle myöhemmin, ettei viihdy uudessa paikassaan, lupaan suostutella Asagi-saman takaisin tähän vanhaan tapaan”, nuorukainen käänsi katseensa puna-mustahiuksiseen.
“Käykö tämä sinulle näin alkuun?”
“En voi sanoa nyt oikein mitään”, kirjanpitäjä nousi viimein ylös.
Hänen nimensä oli lausuttu sen verran monta kertaa, että oli havahtunut ajatuksistaan.
“Myönnän kyllä, että tämä järjestely tuntuu hiukan oudolta ja pelottavalta, koska en haluaisi joutua minnekään räkälään.”
“En tiennytkään, että pidät toimistoani sellaisena paikkana”, kuului matala, hiukan karhea ääni ovelta.

Hitaasti keskenään keskustellut kolmikko kääntyi katsomaan ovelle tietäen, että olivat kuulleet tuon äänen ennenkin. Ruskeat silmät näkivät suunnilleen hänen pituisensa hartiakkaan miehen nojailevan rennosti oven karmiin. Tämän ruskeat kainaloon ulottuvat hiukset olivat jälleen auki ja leukaan ulottuvat otsahiukset oli kammattu osittain toisen silmän päälle. Ruskeankellertävät silmät katsoivat tyynesti toimistossa seisovia miehiä.
Teräväpiirteiset kasvot saivat puna-mustahiuksisen vetämään terävästi henkeään ihmetyksen vallatessa hänet. Mitä Tatemonokin toimitusjohtaja teki täällä?
“Huomenta, Hide-zou-sama”, Yuki tervehti hymyillen hiukan hämmentyneenä moisesta kunnianosoituksesta, joka syntyi tuon hiljaisen miehen läsnäolosta.
“Huomenta, Yuki-san”, mies vastasi hymyilemättä ja suoristautui astuen samalla peremmälle huoneeseen vilkaisten kulmat kurtussa sisustusta.
“Mikä suo meille tämän kunnian?” Asagin asianajaja kysyi, vaikka hänen aivonsa raksuttivat nopeammin kuin muilla.
Nuorukainen oli aina ollut hyvä laskemaan, että yksi plus yksi oli jokaisena kertana kaksi. Hänen päässään oli syntynyt yhtälö, jota hänen oli hieman vaikea uskoa todeksi. Siksi hän kysyikin – varmuuden vuoksi.
“Kyllähän te tiedätte, miksi olen täällä”, vahvaleukainen sanoi suoristaen tummansiniharmaata, himmeästi kiiltävän pukunsa takkia.
Hänen katseensa siirtyi nopeasti kalpeimpaan, joka vain tuijotti häntä silmät suurina ihmetyksestä.
“Oletko valmis lähtemään, Miyagi-san? Tänään on vielä paljon tekemistä ja sinulle pitäisi opettaakin muutamia asioita…”

Puhutellun leuka loksahti auki – ihme, ettei mennyt sijoiltaan saman tien. Tanaka näytti pöllämystyneeltä eikä Yukikaan näyttänyt kovin fiksulta siinä suutaan aukoessaan. Tämän kaiken Hide-zou näki eikä voinut, kuin tuijottaa hetken eteensä. Lopulta käsi nousi elegantisti silmille miehen katsoessa silmäripsiensä välistä lattiaa hyvin epätoivoisen näköisenä – oikeasti muiden silmissä mies näytti vain hiukan harmistuneelta.
“Yuki-san, älä vain sano, ettei Asagi-sama ole kertonut kenellekään teistä näistä järjestelyistä”, raskas huokaus karkasi noilta täyteläisiltä huulilta.
“Ei ole. Hän sanoi vain, että Seth-sanin työtehtävät ovat muuttuneet, ja että hänen uusi esimiehensä tulee hakemaan hänet täältä – henkilökohtaisesti”, tummanruskeahiuksinen kertoi tapittaen toimitusjohtajaa herkeämättä.

Seth katsoi niitä kasvoja ja huulia, joiden välistä kuului kuiskauksena yakuzan nimi ja muutama hyvin valittu kirosana, mutta pian mies nosti jo katseensa täysin neutraalina takaisin häneen. Silmät katsoivat tarkkaavaisesti kalpeita kasvoja ja kiinni sidottuja hiuksia, kunnes nuo täyteläiset huulet raottuivat päästäen välistään varmaa, mutta samalla matalan pehmeätä puhetta.
“Pahoittelen, ettei Asagi-sama kertonut tekemistään muutoksista – hän luultavasi unohti kiireissään”, toimitusjohtaja sanoi vilkaisten pikaisesti Tanakaa, jotta tämäkin ymmärtäisi kuunnella.
Katse siirtyi kuitenkin hyvin nopeasti takaisin kirjanpitäjään, joka toivoi toisen jatkavan puhettaan. Tuo katse sai hänet hermostuneeksi, ehkä jopa hieman noloksi, mutta ääni oli miellyttävän rauhoittava.
“Selitän nyt lyhyesti, mitä tulee tapahtumaan”, teräväpiirteinen jatkoi katsoen tarkkaavaisesti nuoremman ilmeitä.
“Asagi-sama pitää sinut edelleen tämän toimiston kirjanpitäjänä, mutta lähinnä vain muutaman uuden kollegasi työntarkastajana. Hän on siirtänyt sinut minun alaisuuteni lähinnä avustajana ja muutaman yrityksensä kirjanpitäjänä – Tatemonoki on nykyään sinun työpaikkasi, mutta enimmäkseen liikut minun mukanani ja hoidat erilaisia paperiasioita, kirjanpitoja ja muutamia tilitietoja. Ymmärsitkö, mitä selitin vai kerroinko liian nopeasti ja tiivistetysti?”
“Tuota…”, Seth katsoi pikaisesti jalkojaan koettaen sisäistää kuulemansa.
Se oli hiukan hankalaa, kun kaikki katsoivat häneen ja erityisesti Hide-zoun katse teki hänestä säikyn. Hänen mielensä oli vaikea hyväksyä sitä, että Asagi oli laittanut hänet Tatemonokille töihin. Miksi, kun tämä kerran tiesi hänen varastaneen tältä? Eikö mies pelännyt, että hän varastaisi uudelleen?

“Uskon ymmärtäneeni… Olen siis nykyään teidän avustajanne ja teen, kuten käskette?”
“Jos sen tiivistää noin lyhyesti, kyllä. Teet sen, mitä minä sanon, mutta voin lohduttaa sinua, etten vaadi luultavasti sen kummempia, mitä olet täällä tehnyt ja tarpeen vaatiessa opetan sinua itse”, ruskeahiuksinen nyökkäsi hyväksyvästi.
“Oletko valmis lähtemään nyt saman tien vai tarvitsetko täältä vielä jotain? Kuten sanoin tänne tultaessa, meillä on tänään vielä paljon tehtävää.”
“Ei”, Seth vastasi hiljaa nostamatta katsettaan lattiasta.
“Kaikki tarvittava on valmiiksi salkussani…”
“Hyvä”, toimitusjohtaja käänsi katseensa Tanakaan ja Yukiin.
“Oli mukava tavata, Tanaka-san”, mies kätteli kaljuuntunutta suomatta edes yhtä pientä hymyä tälle.
“Valitettavasti joudumme nyt lähtemään.”
“Ei se mitään, minä kyllä ymmärrän kiireenne”, vanha asianajaja mutisi hiljaa.
Tämä ei voinut uskoa, että kaikki kuulemansa oli totta. Oliko Asagi todella nostanut tämän pienen Sethinsä Tatemonokin toimitusjohtajan avustajaksi? Ilmeisesti, koska niin tuo vakavailmeinen mies sanoi.
Yuki meni ripeästi Sethin viereen ja ojensi tälle tämän salkun lattialta.
“Onnea matkaan, Seth-san, sait sitten aikamoisen ylennyksen”, nuorukainen hymyili rohkaisevasti ja iski silmää.
“Suuren palkankorotuksen olet ainakin saanut ja mistä sen tietää, vaikka Asagi-sama tulisi ihan varta vasten kyselemään sinulta mielipidettä uudesta työpaikastasi.”

Pieni puna kohosi puna-mustahiuksisen kasvoille eikä hän voinut olla hymyilemättä toisen virneelle. Häntä pelotti ja hermostutti uskomattoman paljon – voimakasleukainenhan tiesi hänen varastaneen, mutta miksi hänestä sitten tuli tämän avustaja? Miksi tämä oli kuin ei mitään?
Jalkojen tuntuessa yllättävän raskailta, kuin kengät olisivat olleet täynnä lyijyä, kirjanpitäjä käveli tyylikkään pukumiehen vierelle tämän seistessä odottavasti ovella. Nuorempi vilkaisi kahta asianajajaa hiukan pelokkaana, mutta sai vain rohkaisevat hymyt.
“Yuki-san”, ruskeankellertäväsilmäinen nosti katseensa nuorempaan asianajajaan.
“Mukavaa työpäivää, näemme luultavasti vielä tällä viikolla.”
“Samoin teille”, tummanruskeahiuksinen virnisti puhuneelle.
“Älkää pompottako Seth-sania niin kovasti ensimmäisenä työpäivänään ja kertokaa terveisiä Asagi-samalle, kun kuulette hänestä.”
“Saat luvan kertoa ne itse”, Hide-zou sanoi viileästi noteeraamatta saamaansa kieltoa ja kääntyi mennäkseen hisseille.
“Hän luultavasti soittaa sinulle itse muutaman minuutin päästä.”

Seth jäi hetkeksi seisomaan miehen perään hämmentyneenä eikä nähnyt toimistoon jääneen kaksikon vieläkin hämmentyneempiä kasvoja. Nopeasti nuorukainen kuitenkin ravisti päätään yrittäen keskittyä tilanteeseen ja riensi toimitusjohtajan rinnalle, kun hissin ovet avautuivat.
Matka alakertaan sujui täydellisessä hiljaisuudessa, mikä vain hermostutti kirjanpitäjää entisestään. Miksei toinen sanonut yhtään mitään? Tämähän oli hänen esimiehensä nyt. Eikö tämä voisi edes kertoa, mitä häneltä odotettiin? Vaikka puna-mustahiuksinen olikin auttanut paljon Tanakaa, ei hän ollut tehnyt koskaan aikaisemmin avustajan töitä. Olisi ollut varsin mukava tietää, mitä häneltä odotettiin.
“Minne me menemme, Oshiro-san?” ruskeasilmäinen vilkaisi kysyvästi silmäkulmastaan esimiestään.
“Tatemonokin pääkonttoriin – saat nähdä työtilasi ja tavata muutaman työntekijän, joiden kanssa tulet luultavasti olemaan paljon yhteistyössä”, puhuteltu vastasi vakavana vajoten taas hiljaisuuteen.

Uteliaisuus nosti päätään nuorukaisen sisällä – hän oli aina halunnut käydä Tatemonokin pääkonttorissa. Se oli kuulema hyvin korkea kerrostalo, jonka alimmat kerrokset oli vuokrattu muutamalle pienelle yritykselle, loppu osa taas oli kokonaan rakennusfirman omistuksessa. Siellä hoidettiin suuret sopimukset, suunnitelmat ja muu paperisodan täyteiset asiat.
Hissin ovet aukenivat aulaan ja kaksikko käveli ulos pienestä kopperosta kohti ulko-ovea.
“Seth-sa-” kuului iloinen huudahdus kahvion puolelta, mutta Sakura vaikeni nopeasti nähdessään yhtiökokouksessa olleen miehen.
Tämä vilkaisi naista silmäkulmastaan hyvin jäätävästi, mutta tätä Seth ei nähnyt – vilkaisi vain olkiaan kohauttaen sisäkköasuista jatkaen matkaa. Ainakaan ei tarvinnut sietää Sakuraa niin paljon kuin aikaisemmin.

“Millä me menemme pääkonttoriin?” puna-mustahiuksinen kysyi, ennen kuin he astuivat automatisoituneista ovista ulos.
“Autolla”, toinen vastasi aikaisempaa lyhemmin kävellen muutamat kiviportaat alas kohti kadun reunaa.
Ruskeat silmät katsoivat heidän menonsa suuntaan ja äkkiä nuorukainen pysähtyi täysin paikoilleen. Vanhempi otti muutaman askeleen eteenpäin huomaten kuitenkin harvinaisen nopeasti toisen jääneen jälkeen, jolloin pysähtyi ja kääntyi katsomaan kysyvästi.
“Sanoitte, että menisimme autolla”, puna-mustahiuksinen katsoi epäuskoisena tien reunaa.
“Ette puhuneet mitään limusiinista, Oshiro-san.”
Musta kiiltävä limusiini odotti nätisti osittain jalkakäytävälle parkkeerattuna ja sen puhtaaseen seinään nojaili tummanharmaaseen kuljettajan pukuun ja hattuun pukeutunut mies, joka luki lehteä odotellessaan jotakuta – luultavasti heitä.
“Limusiinikin on auto”, pieni hymy kohosi teräväpiirteisen kasvoille pehmentäen miehen olemuksen täysin.
“Käytä toki Hide-zou nimeäni. Minusta nimittäin tuntuu omituiselta, jos kutsut minua jatkuvasti sukunimellä, vaikka tulemme tekemään yhdessä töitä.”

Kalpeampi katsoi pienen hetken niitä kasvoja, jotka eivät näyttäneet enää niin pelottavilta kuin aikaisemmin. Pieni hymy kohosi hänen huulilleen nuorukaisen ryhtyessä jälleen kävelemään kohti tuota limusiinia, jonka kuljettaja oli huomannut heidät ja taitellut lehtensä pois. Seth näki nyt kunnolla mustatukkaisen miehen, jonka ohuet, mustat hiukset ulottuivat olkapäille asti. Tällä oli ilmeisesti pieni sivujakaus, koska toisella puolella kasvoja oli enemmän hiuksia kuin toisella. Miehen kasvot olivat hyvin kaunispiirteiset ja iho oli vaalea, muttei kuitenkaan yhtä vaalea kuin hänellä.

“Saavuitte viimein, Hide-zou-sama”, mies sanoi ja hymyili pienesti, kunnes vilkaisi puna-mustahiuksista.
Ääni oli matala, kuten miehillä yleensä, mutta siinä oli tiettyä hienon hehkua, mikä ei kuitenkaan kumonnut puhujan äänen vahvuutta.
“Onko tämä Asagi-saman tuorein löytö?”
“Ei, vaan minun uusi avustajani Miyagi Seth”, toimitusjohtaja kääntyi ruskeasilmäistä päin.
“Tämä tässä on autonkuljettajani – ja tarpeen vaatiessa myös sinun kuljettajasi – Kato Fu-ki.”
Toisilleen esitellyt kumarsivat pienesti ja Fu-kiksi kutsuttu hymyili salaperäisesti.
“Vai, että oikein avustaja. Olet tainnut tehdä aikamoisen vaikutuksen Asagi-samaan”, kuljettajan sanat saivat kirjanpitäjän hämilleen ja hiukan punastumaan.
Miksi kaikki käyttäytyvät niin omituisesti? Miksi tuon nimen piti kuulua joka suunnasta? Onneksi hänen esimiehensä oli paikalla pelastamassa hänet pulasta.
“Silmissäsi on ilmeisesti vikaa, samoin kuulossasi, kun et ymmärtänyt Miyagi-sanin olevan uusi avustajani”, ruskeahiuksinen sanoi painottaen viimeistä sanaa.
“Lisäksi, Fu-ki, meillä on kiireellinen aikataulu. Voitko viedä meidän Tatemonokin pääkonttoriin?”
“Tietenkin voin”, mies vastasi ja avasi kohteliaasti oven.
“Sehän on minun työtäni.”

Hide-zou nousi autoon ja otti istuimille jätetyn mustan salkun syliinsä nuoremman istuutuessa viereensä. Ovi suljettiin kiinni ja pian kuului moottorin käynnistämisen ääni. Kyydissä oleva kaksikko ei sanonut mitään auton lähtiessä liikkeelle, tai kun ihmiset vilahtivat heidän ohitseen. Teräväpiirteinen katseli ikkunasta ulos eikä tuntunut huomaavan lainkaan, ettei istunut limusiinissa yksin. Tämän puvuntakin rinnuksissa oleva kuulakärkikynä kimalsi hiukan oven yläpuolelta tulevasta valosta kirjanpitäjän yrittäessä parhaansa mukaan katsella uutta esimiestään salaa. Hänestä vain tuntui, että se oli turhaa. Pystyisikö mikään jäämään huomaamatta, kun tuo mies oli kyseessä? Tämä oli huomannut, että hän varasti asianajajatoimistolta, mutta oli silti, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kaikki tuntui tapahtuneen hänen ympärillään niin nopeasti, ettei ruskeasilmäinen tiennyt lainkaan mitä ajatella, vaikka kaikki tapahtumat liittyivätkin vahvasti häneen.

“Miksi, Hide-zou-sama?” Seth kysyi tuskin kuiskausta kuuluvammalla äänellä.
Vanhempi käänsi tarkkaavaisen katseensa puhuneeseen, joka tunsi itsensä entistä pienemmäksi ja mitättömämmäksi.
“Miksi minut nostettiin korkeampiin luottamustehtäviin? Miksi Ishikawa-san teki minusta teidän avustajanne?”
“Miksi mietit sitä?” hellä kysymys sai kalpeamman katsomaan toimitusjohtajaa.
Tämä katsoi häneen lempeästi ja hyvin rauhoittavasti, vaikka olikin uskomattoman vakava ja samalla etäisen elegantti. Katse oli tarkka ja jotenkin mietteliäs samanaikaisesti, kuin mies ei olisi lainkaan istunut limusiinin kyydissä, mutta istui siellä kuitenkin.
“Koska…”, puna-mustahiuksinen ei aluksi uskaltanut sanoa sitä, mutta muisti sitten, että kyllähän toinen tiesi hänen tekemisistään – liiankin hyvin.
“Koska minä olen varastanut tuolta asianajajatoimistolta. Olen varastanut Ishikawa-sanilta, mutta silti hän nyt ennemmin palkitsee kuin rankaisee – eihän se ole luonnollista…”
“Yakuzalle vai?” Hide-zoun yllättävä huomio sai kalpeamman säpsähtämään.
Toinen siis tiesi, mitä mustatukkainen virnuilija oli ja teki silti tälle töitä! Olikohan toimitusjohtajassa jotain muutakin, mitä uusi avustajansa ei tiennyt tai uskaltanut edes arvata? Luultavasti.
“Saanen antaa muutaman pienen neuvon”, ruskeahiuksinen käänsi katseensa pikaisesti ikkunaan, mutta palasi nopeasti katsomaan kirjanpitäjää.
“Älä kutsu Asagia Ishikawaksi mielellään hänen kuulleen, hän pitää enemmän etunimestään. Kutsu vieraiden joukossa mieluiten Asagi-samaksi, mutta minun ja muutaman muun kanssa voit sanoa ihan vain Asagi – hän luultavasti myös pyytää sinua välttämään hänen läsnä ollessaan tuota ylikohteliasta herroittelua. Äläkä turhaa mieti, miten yakuza mahdollisesti rankaisee sinua”, ruskeankellertäväsilmäinen siirtyi katsomaan eteensä, mutta ei nähnyt muuta kuin heidät ja Fu-kin erottavan seinän pienine suljettuine luukkuineen.
“Hänen on hiukan vaikea rangaista ketään, kun ei tiedä, minkä takia hänen pitäisi.”

Nuo sanat olivat saada puna-mustahiuksen sydämen pysähtymään. Hänestä tuntui, kuin olisi kuullut väärin. Eikö Hide-zou ollutkaan huomannut hänen varastaneen Asagilta? Nyt hän oli mennyt lavertamaan senkin tiedon! Hän olisi pian kuollut.
“Onko kaikki hyvin?” teräväpiirteisen huolestunut kysymys sai toisen voihkaisemaan kuuluvasti tämän nojatessa päällään käsiinsä.
“Näytät huonovointiselta.”
“Minä voin huonosti… Mitä minä typerys olen nyt sanonut suustani… Tuomitsin itseni kuolemaan…”, Seth sopersi hiljaa katsoen limusiinin tummaa lattiaa.
“Kuinka niin?”
“Minä kerroin teille juuri, että olen varastanut yakuzaltanne. Eikö se tiedäkin kuolemaa?”
“Ei, jos yakuza ei tiedä, kuten juuri äsken sanoin, Miyagi-san”, miehen sanat saivat ruskeat silmät kohoamaan taas hänen omiensa tasalle.
“Näin kyllä, että olit varastanut Asagilta, mutta en usko, että teit sitä tahallasi, kun kerran liikut Gratterin tapaisissa paikoissa. Kukaan ei ole niin hullu, että haluaisi tietoisesti varastaa hänen kaltaiseltaan yakuzalta… Koska en halunnut sinun käyvän huonosti – raha kun on yksi niistä kolmesta asiasta, joista Asagi pitää kovasti – kerroin sinun varastaneen viimeisimmän kerran muutama viikko sitten, silloin kun hänellä ei vielä ollut yhtään osaketta tuosta toimistosta.”
“Hide-zou-sama, tarkoitatteko, että te valehtelitte yakuzallenne, jotta minä jäisin henkiin?” puna-mustahiuksinen kysyi lähes kuiskaten.
Hänen sisällään pyörivät jännityksen perhoset, mutta samalla suuri helpottuneisuuden aalto valui hänen lävitseen. Tunne oli varsin omituinen ja se sai hänet katsomaan vakavailmeistä uudella tavalla: uteliaammin ja jotenkin luottavaisemmin – ellei jopa ihailevasti.
“Näinkin voisi sanoa.”
“Miksi te niin teitte?”
“Siihen on useampia syitä.”
“Voitteko kertoa minulle ne, Hide-zou-sama?”
“Kuten sanoin silloin yhtiökokouksessa, olet hyvin tarkka ja järjestelmällinen. Moinen lahjakkuus olisi ikävä heittää hukkaan – sen lisäksi olet varsin taitava varas.”
“Onko se hyvä vai huono asia?”
“Riippuu keneltä kysyy.”

“En oikein tiedä, miten suhtautuisin sanoihinne”, puna nousi jälleen niille kalpeille kasvoille.
“Olen otettu kehuistanne, mutta en tiedä, miten suhtautuisin tuohon varastamiseen… Tehän saitte minut kiinni, vaikka monet tilintarkastajat eivät ole huomanneet mitään…”
“En tiedä, lohduttaako tämä yhtään”, Hide-zou sanoi rauhallisesti ja laski kätensä toisen olalle.
“Mutta onnistuit melkein huijaamaan minuakin ja se on varsin hyvin.”
“Kuinka niin?” Sethin suusta pääsi, ennen kuin ehti puraisemaan kieltään.
Halusiko hän välttämättä ikävyyksiä? Oliko hänen pakko tieten tahtoen suututtaa mies, joka oli pelastanut hänen nahkansa?
“Usko tai älä, mutta minäkin olen varas”, toimitusjohtaja naurahti ottaessaan kätensä pois toisen olalta ja katsahti lattiaa hiukan nolostuneena.
“Tai oikeastaan olin, vuosia sitten, ennen kuin minusta tuli Asagin laillisen yrityksen toimitusjohtaja. Osaan siis yhtä ja toista… Siksihän sinut siirrettiin minun alaisuuteeni.”
“Mitä tarkoitatte?” ruskeasilmäinen kurtisti kysyvänä kulmiaan.
“Asagilla on useita varkaita alaisuudessaan, mutta hän ei ole kovin luottavainen heitä kohtaan. Häntä hiukan mietitty myös sinun taitosi, minkä tähden hän halusi lopulta minut esimieheksesi: vahtimaan, ettet varasta häneltä mitään ja sittemmin opettamaan uusia taitoja… Me kumpikin uskomme, että sinulla olisi lahjoja yhdeksi tämän maan parhaimmista varkaista – lähinnä petosvarkauksissa. Pankkeihin emme uskalla sinua päästää ja se olisi Asagin mukaan myös jonkin verran tyylitöntä”, vanhempi nosti katseensa jälleen uuteen avustajaansa.
“Minä tosin olen varma, ettet ajatellut varastaa Asagilta uudelleen – varsinkaan sen baarireissun jälkeen, mitä minä kuulin.”
“No en taatusti varasta niiden henkivartijoiden tai huumaamisen takia…”, puna-mustahiuksinen ehti harkitsemaan todella vakavasti kielensä poikki puremista.
“Huumaaminen?” teräväpiirteisen kuulo oli hyvin tarkka.
“Mistään huumaamisesta Asagi ei puhunut.”
“Tuota…”, kirjanpitäjä mietti, miten saisi esitettyä syytteensä ilman, että loukkaisi uuden esimiehensä tunteita.
Tämä ja yakuza vaikuttivat olevan jopa enemmän kuin tavallista parempia ystäviä.
“Sen jälkeen, kun Ishikawa – anteeksi, siis Asagi-sama lähti henkivartijoidensa kanssa, minä menetin tajuni ja myöhemmin ystäväni kertoi, että joku ilmeisesti sujautti huumaavaa ainetta juomaani ja… Asagi-saman henkivartija koski kerran lasiini… Enhän minä voi vannoa, että he olivat sen takana, mutta…”

“Ymmärrän kyllä epäilyksesi”, Hide-zou sanoi omituisen lempeästi.
“Minäkin kyllä epäilisin tuossa kohdassa yakuzaa, joka pelottelee melkein hengiltä, mutta uskon, ettei Asagi ollut tuon takana. Hän nimittäin kertoi minulle kaikki baarin tapahtumat ja sanoi, että näytit pitkän aikaa siltä, kuin olisit ollut humalassa. Me kumpikin laitoimme sen pelon piikkiin – Asagi tykkää hiukan liikaakin pelottavasta vaikutelmastaan…”
Kalpeampi tyytyi vain nyökkäämään eikä sanonut vähän aikaan yhtään mitään, jolloin ruskeahiuksinen ryhtyi tutkimaan taas ulkona vilahtavia maisemia.
“Kiitos, Hide-zou-sama”, Seth henkäisi yllättäen saaden vanhemman katsomaan itseään hetken hämmentyneenä.
“Kiitos, kun pelastitte henkeni.”
“Ole hyvä, Miyagi-san”, mies antoi harvinaisen, kauniin hymynsä ilmestyä huulilleen silmien yhtyessä ilmeeseen mukaan jäämättä lainkaan kylmiksi.
“Ja kutsu minua toki vain Hide-zouksi, kun ei ole hirvittävää kasaa tuntemattomia ihmisiä ympärillä. Jos samattelet minua liikaa, alan tuntea itseni keski-ikäiseksi ukoksi kuten Tanaka ja muut.”
“Pitäisikö ryhtyä sanomaan sensei? Tehän ilmeisesti olette minun opettajani nykyään.”
“En halua myöskään tuntea itseäni ikälopuksi haahkaksi”, mies naurahti leikkisälle ehdotukselle ja oli jatkamassa, mutta samassa hänen taskussaan alkoi kuulua värinää ja synkän kappaleen nuotteja.
“Taskussa sykkii”, kirjanpitäjältä pääsi, ennen kuin sai käden tungettua suunsa eteen.
Ruskeankellertäväsilmäinen hymähti huvittuneen kuuloisena ja otti kännykkänsä taskustaan.
“Moshi moshi?”

Hetken autossa oli hiljaista.
“Arvelinkin sen olevan sinä, Asagi. Saitko itsellesi paljon iloa aikaiseksi tämän aamuisella kepposellasi?” toimitusjohtaja kysyi harvinaisen kuivalla äänellä.
“Haluat puhua Miyagi-sanin kanssa?” mies kysyi hetken päästä kohottaen hiukan kulmakarvojaan.
“Kuten toivot.”
Kännykkä ojennettiin puna-mustahiuksiselle, joka katsoi ensin arasti esimiestään, mutta tämän nyökättyä otti puhelimen ja vei korvalleen.
“Miyagi Seth.”
“Seth, oma viettelevän seksikäs varkaani”, kuului kehräävä ääni toisesta päästä.
“Miten viikonloppusi sujui? Ajattelitko minua?”
“Teitä on hiukan vaikea unohtaa, Ishi- anteeksi, tarkoitan Asagi-sama”, kalpeampi sanoi totuuden mukaisesti ja nielaisi hiukan.
Piti hänenkin nyt siinä olla pelokkaana, vaikka kuuli vain yakuzan äänen. Ainakaan tämä ei voinut nyt nuolaista hänen korvanlehteään puhelimen välityksellä. Siispä hän välttyisi alituiselta punastumiselta.
“Ihana kuulla, minäkin olen ajatellut sinua mitä mielenkiintoisimmissa asennoissa.”

Kirjanpitäjän kasvot lehahtivat tulen punaisiksi moisista sanoista, eikä se jäänyt hänen uudelta opettajaltaan huomaamatta.
“Mene siihen asiaasi, Asagi, tai tuo puhelu loppuu tähän”, mies sanoi kuuluvalla äänellä, jotta soittaja varmasti kuulisi.
“Joo, joo. Aina se Hide-zou on hätäilemässä. Ihan kuin ei saisi pitää enää yhtään hauskaa!” puhelimesta kuului närkästynyttä valitusta, mutta sitten oli hetken hiljaista, kunnes matala ääni jatkoi melkein kuiskaten.
“Seth-pieni, kerrohan minulle: miten Hide-zou reagoi siihen, kun tajusi, ettei sinulla ollut hajuakaan siitä, että sinusta tulee hänen alaisensa?”
“En minä oikein tiedä…”, Seth takelteli.
“Mitä hän sanoi tai reagoi? Katso häntä ja sano, mitä hän nytkin tekee.”
“Tuota noin… Hän ei tuntunut toimistolla reagoivan oikein mitenkään… Hän sanoi nimenne kuiskaten kerran ja… taisi sanoa muutaman kirosanan…”, puna-mustahiuksinen katsoi esimiestään hieman vaivaantuneena tämän vastatessa hänen katseeseensa kulmat kurtussa.
Puhelimen toisesta päästä kuului tyytyväisen myhäilyn ja kihertämisen välimuoto, ettei kirjanpitäjä ollut varma, oliko Asagi vahingoniloinen vai riemuissaan. Ehkä tämä oli kumpaakin.
“Juuri nyt hän katsoo minua eikä näytä kovin ilahtuneelta kertomastani.”

Harvinaisen nopealla liikkeellä toimitusjohtaja otti puhelimensa takaisin itselleen ja vei sen korvalleen.
“Jos sinä välttämättä haluat tietää minun ilmeeni ja reaktioni, tule itse ottamaan ne selville”, mies murisi matalasti.
“Älä kiusaa alaistani moisilla kysymyksillä.”
Hetkeen ei kuulunut mitään, paitsi vaimeata valitusta kännykästä.
“Kyllähän minä sinua lohdutan ja piristän – joka kuukausi, kun näet tulosi jeneinä”, teräväpiirteinen vastasi ja vilkaisi ulos ikkunasta.
“Olemme kohta pääkonttorilla. Pitää lopettaa”, ruskeahiuksinen sanoi ja kuunteli taas hetken kaikuvaa meteliä.
“Vali, vali, Asagi – älä nyt liikaa hermostu. Näet minun ilmettäni ihan riittämiin vielä tällä viikolla… Ei, en anna sinun jutella vielä Miyagi-sanin kanssa – aiheutat hänessä vielä ennenaikaisen kuoleman… Ei, en myöskään kerro hänen ilmeistään tai reaktioistaan… Kyllä, kyllä… Sayounara”, Hide-zou lopetti viimein puhelun.

“Te olette hyvin läheisiä Asagi-saman kanssa, Hide-zou-sama”, hymy kohosi kapeille huulille.
“Olemme tunteneet toisemme alakoulusta lähtien”, vanhempi totesi asiallisesti.
“Siinä ajassa oppii tuntemaan toisen läpikotaisin, mutta silti Asagi onnistuu aina välillä yllättämään”, toimitusjohtaja sanoi ja katsoi kalpeampaa.
“Pahoittelen Asagin ylituttavallista käytöstä, Miyagi-san.”
“Ei se mitään – tuntui ainakin hiukan luonnollisemmalta kutsua yakuzaa tämän etunimellä, jos myös hän sinuttelee”, Seth hymyili entistä leveämmin.
Jostain syystä hänen oli paljon helpompi olla siinä kuin muutamia minuutteja sitten. Nuorukaisesta oli mukava katsella toisen rauhallista olemusta, joka tuntui tarttuvan häneenkin. Vaikkei puna-mustahiuksinen tuntenut vanhempaa juuri lainkaan, hän luotti tähän jo täysin.
“Mutta käyttäkää te toki minun etunimeäni, jos kerran toivotte, että samattelen vähemmän.”

Ruskeahiuksinen ei sanonut mitään, nyökkäsi vain. Auto sujahti pimeyteen heidän ajaessa parkkihalliin, jolloin Hide-zou näytti hetken mietteliäältä, kunnes päätti ilmeisesti sanoa varmuuden vuoksi jotain.
“Ei se, etten luota ymmärtämiskykyysi, mutta älä puhu Asagin asemasta alamaailmassa täällä. Minun, Fu-kin ja Yukin kuullen voit puhua (asianajajan nimen kuuleminen sai kirjanpitäjän hätkähtämään hämmentyneenä) näistä asioista – he tietävät tilanteesta jonkin verran, mutta melkein kukaan muu täällä ei tiedä… Tulet luultavasti tapaamaan Asagin mafian muita jäseniä ja opit tunnistamaan heidät puhetavoista – muussa tapauksessa minä ja Asagi esittelemme sinut muille myöhemmin.”
“Ymmärrän, mitä tarkoitatte. En minäkään haluaisi, että minun asioitani levitellään muille”, Seth nyökkäsi hyväksyvästi – hän ei edes halunnut oman henkensä uhalla puhua yakuzan asioista.

Limusiinin siinä pysähtyessä omalle parkkipaikalle, ruskeasilmäisestä tuntui, kuin olisi nähnyt uuden opettajansa silmien hymyilevän, vaikka huulet olivat jälleen vakavina. Fu-ki tuli heti parkkeerattuaan avaamaan hymyillen oven, jolloin kaksikko nousi salkkuineen seisomaan auton viereen.
“Tervetuloa Tatemonokiin, Seth-san”, teräväpiirteinen sanoi hiukan juhlavasti.
“Tai tässä kohdassa pitäisi kai sanoa, että tervetuloa Tatemonokin parkkihalliin.”

Notes:

Selityksiä:

* Joissakin yrityksissä äänestetään osakkeiden mukaan, ja ne voimasuhteet määräävät tuloksen – Asagi siis voi teoriassa tehdä kaikki päätökset, koska omistaa yli 50 % asianajajatoimiston osakkeista
* Laillisesti tuollainen työnlaajentaminen ei ole mahdollista, mutta Asagi on arvattavasti käyttänyt mafian voimia ja kiertänyt tuon lain
* samattelulla tarkoitan herroittelua, mutta kun -sama pääte on herroittelua, väänsin siitä samattelun
* -sensei pääte liitetään tiettyihin ammattikuntiin (esim. opettajiin ja lääkäreihin), mutta myös niihin, jotka "esittävät" näitä

Chapter 9: Kohtalon sormen liikkeitä

Ainut ajatus, mikä tuli Sethin mieleen, oli:
“Luoja, tämä on varmasti koko Osakan kokoinen!”
Suurempaa parkkihallia nuorukainen ei ollut aikaisemmin nähnyt tai edes niin paljon autoja, jotka eivät olleet halvimmasta päästä, samassa paikassa parkkeerattuina kauniisiin riveihin. Hänen suurimmat odotuksensa olivat ylittyneet moninkertaisesti – paitsi, että oli odottanut näkevänsä enemmän limusiineja, mutta vilkaistuaan selkänsä taakse Hide-zoun auton toisella puolelle, tajusi avustaja pitkistä parkkiruuduista, etteivät kaikki suurmiehet olleet vielä ilmestyneet paikalle.
“Oletko katsellut riittämiin? Lupaan kyllä, että tulet käymään täällä vielä monia kertoja”, Hide-zou totesi, mutta äänessä ei ollut mitään sarkasmia tai huvittuneisuutta.
Mies oli ilmeisesti nähnyt ihmisillä ennekin samanlaisia hölmistyneitä ilmeitä kuin sen, mikä uudella avustajallaan nyt oli. Kirjanpitäjä sulki suunsa nopeasti Fu-kin virnistäessä huvittuneena tutkaillen samalla häntä. Mustatukka oli ilmiselvästi jääräpäistä sorttia, koska tuo hymy kertoi, että tämä piti kalpeampaa Asagin iskuna. Se sai puna-mustahiuksisen hiukan hermostumaan, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään. Hän tosin toivoi, että tämä lopettaisi pian tuon virnuilun. Hän ei ollut mikään Asagin isku… Eihän? Yakuza oli kyllä puhunut jotain hänen liittämisestään johonkin kokoelmaansa…

Kaikissa mietteistään huolimatta nuorukainen onnistui kävelemään esimiehensä perässä törmäilemättä autoihin tai lasimaiseen seinään, kun he siirtyivät sisätiloihin vetoisasta parkkihallista. Sen kummempia miettimättä kolmikko asteli valkoisessa lääkärin vastaanotto muistuttavassa huoneessa metallinharmaan hissin viereen ja ruskeahiuksinen painoi nappia, jolloin ovet avautuivat. Hissin tilat olivat isommat kuin monessa muussa paikassa ja ruskeasilmäisen vilkaistua hissin rajoitekylttiä, hän huomasi suurimman sallitun ihmismäärän olevan 16 – kaksinkertainen verrattuna siis moniin muihin hisseihin. Tilavuus kyllä toi pientä helpottuneisuutta, kun ei tarvinnut seisoa aivan muissa miehissä kiinni. Hide-zou painoi ylintä, 45. kerroksen nappia, ja Fu-ki taasen ensimmäisen kerroksen. Ovet sulkeutuivat metallisen pinnan heijastellessa heidän kuvajaisiaan peilinlailla, eikä kalpein voinut muuta kuin tutkailla erästä kuvajaistaan odotellessaan siinä hermostuneena seuraavia tapahtumia. Olivatko hänen hiuksensa hyvin? Oliko puku riittävän sileä ja rypytön? Entä solmio?
Eivät tietenkään. Mikään ei ollut niin hyvin kuin aamulla, mutta sitten taas kaikki oli paljon paremmin – epämiellyttävä paradoksi.

Hississä kilahti korkea ääni ja ovet avautuivat paljastaen ensimmäisenä rakennuksen pääoven ja aulan. Sen, mitä puna-mustahiuksinen ehti nähdä, oli punainen hieno matto, kiiltävän infopisteen puupinta ja hyvin kalliin näköinen kahvio. Enempää hän ei kuitenkaan ehtinyt tutkailemaan, kun Fu-ki käveli hissistä ulos ja virnisti hänelle pirullisesti.
“Nähdään taas, Hide-zou-saman uusi avustaja ja Asagi-saman tuorein isku.”
“Fu-ki”, toimitusjohtaja sanoi lyhyesti ovien sulkeutuessa jälleen kiinni ja matkan jatkuessa yläkertaan yhdellä miehellä vähemmän.
“Minne Fu-ki-san meni?” kirjanpitäjä käänsi katseensa vanhempaansa ja kiinnitti vasta nyt huomiota siihen, että oli tätä muutaman sentin pidempi, mutta ei kovin kuitenkaan näkyvästi.
Hän oli tosiaan kuvitellut, että tämä olisi ollut häntä pidempi, kun vaikutti siltä olemuksellaan. Lisäksi nuorukainen oli kuvitellut, että kuljettaja tulisi heidän kanssaan yläkertaan.
“Kahvioon kiusaamaan muita kuljettajia ja alakerran henkilökuntaa”, ruskeahiuksinen sanoi lyhyesti ja vilkaisi sitten silmäkulmastaan uutta avustajaansa.
“Pahoittelen Fu-kin sanoja. Hän tuntuu päättäneen, että olet Asagin uusin isku.”
“Ei se mitään”, Seth valehteli hiukan.
Kyllä se häntä todella haittasi, mutta nyt eräs toinen asia oli kiinnittänyt hänen huomionsa. Lyhempi oli käyttänyt toistamiseen kuljettajansa etunimeä ilman liitteitä ja, kun mietti tarkemmin, oli käyttänyt pelkkiä etunimiä kaikkien henkilöiden kohdalla nuoremman kuulleen – paitsi tietenkään hänen. Miehelle kirjanpitäjä oli Seth-san, ainakin vielä. Salaa hän toivoi, ettei olisi kauaa.
“Tunnette ilmeisesti varsin hyvin Fu-ki-sanin – ja Yuki-sanin myös”, nuorukainen totesi varovaisesti toivoen, ettei utelisi liikaa.
“Fu-ki on ollut kuljettajani kohta kaksi vuotta ja Yukin olen tuntenut hieman vähemmän aikaa”, puhuteltu vastasi hiljaisuuden laskeutuessa jälleen heidän ylleen.
Olettaen, ettei saisi udeltua enempää, kalpeampi katsoi ovien yläpuolella olevaa numeroriviä huomaten heidän olevan puolen välin paikkeilla.
“Asagin joukoissa ei tarvitse välittää niin paljon noista herroitteluista ja muista kohteliaisuuksista. Tietenkin arvoasteikon alimpien kannattaa herroitella ylempiä, mutta ei muuten”, Hide-zou sanoi yllättäen ja kääntyi katsomaan nuorempaansa, joka nosti katseensa tähän.
“Alkuun sinunkin kannattaa herroitella muutamia, elleivät he heti alkuun pyydä sinua käyttämään pelkkää etunimeään tai osoittaudu samanarvoisiksi tai alemmiksi kuin sinä.”

Heidän katseensa kohtasivat ja kumpikin katsoi toisiinsa useamman kerroksen ajan, kunnes Sethin oli pakko kääntää päänsä toiseen suuntaan. Hänen poskilleen kohosi pieni puna, mutta se ei ollut samanlaista kuin Asagin tai edes Reitan kohdalla. Yakuza sai hänet punastumaan mitä kieroimmilla kommenteillaan tai yllättävillä vihjeillään – baarimikko taasen teoillaan ja yhteisellä historialla. Toimitusjohtaja oli erilainen – enemmän kuin kukaan muu ruskeasilmäisen kohtaama. Tämän rauhallisen tutkiva katse sai hänet… ujoksi. Hän mietti, mitä mies mahdollisesti ajattelisi hänestä, mikä saattoi tosin olla tässä vaiheessa vielä ihan normaalia. Nuorukainen toivoi salaa, että heidän yhteistyönsä onnistuisi ja vanhempi oppisi pitämään hänestä edes hiukan.

Hissin sisällä kuuluva kilahdus sai puna-mustahiuksisen säpsähtämään, mutta sitä ruskeankellertäväsilmäinen ei huomannut, tai sitten jaksanut noteerata, astuessaan ulos käytävälle. He kävelivät ripeästi käytävää pitkin ihmisten tervehtiessä ohi mennessään yrityksen johtajaa. Jotkut Tatemonokin työntekijöistä vilkaisivat kysyvästi kalpeaihoista miestä, mutta kukaan ei sanonut loppujen lopuksi mitään. Kaksikko liikkui ripeästi käytävältä toiselle monien jäädessä tuijottamaan parivaljakon räikeämpää osapuolta, mikä sai Sethin entistä hermostuneemmaksi. Aina hänen hiuksiaan piti tuijottaa – pitäisikö hänen todella palata takaisin kokonaan mustahiuksiseksi?

“Tuolla on kokoushuone”, vanhemman yllättävät sanat herättivät pidemmän mietteistään, kun toimitusjohtaja viittasi pikaisesti erästä lasiseinäistä, omituisen isoa huonetta.
“Siellä pidetään luonnollisesti kokouksia, mutta myös muita tärkeitä tapahtumia kuten rakennussuunnitelmien selostuksia. Tällä hetkellä eräs pääinsinööreistämme, Byou, taitaa selittää jotain suunnitteluryhmälleen… Tulet luultavasti työskentelemään hänenkin kanssaan aika paljon.”

Heidän kävellessään ohi, pidempi onnistui pikaisesti näkemään miehen, jonka hiukset olivat hopeisen vaaleat – melkein lumen valkoiset, mutta enempää hän ei ehtinyt näkemään, koska ruskeahiuksinen porhalsi jo edempänä. Mies mainitsi välillä muutamia nimiä, jotka menivät Sethin toisesta korvasta sisään, mutta lähes heti toisesta ulos. Hän oli jo mennyt sekaisin, mistä he olivat tulleet tai minne menossa. Onneksi hänen ei tarvinnut miettiä sitä kauaa, koska he saapuivat hiukan suurempaan, avarampaan tilaan, jossa oli useita pöytiä ja ihmisiä. Hide-zou johdatti uuden avustajansa tottuneesti kohti erästä tummanruskeata työhuoneen ovea, jonka vieressä oli kaksi suurikokoista työpöytää. Toinen oli tyhjä, lukuun ottamatta muutamia tavaroita, kansioita ja tietokonetta, mutta toisen ääressä istui joku, jonka luokse he olivat ilmeisesti menossa.

Pöydän ääressä istuva puhui juuri puhelimeen ja kirjoitti jotain samaan aikaan koneelle, kun huomasi johtajansa tulevan paikalle. Sieville kasvoille kohosi söpö hymy eikä kirjanpitäjä voinut kuin miettiä, oliko puhelimessa puhuva hyvin viehättävä mies vai todellakin tyttö. Hiukset olivat pitkät, erisävyisen ruskeat ja leikattu epäsymmetrisesti, mutta kampaus oli kuitenkin huoliteltu, samoin kuin punertavanruskea puku mustine solmioine ja valkoisine kauluspaitoineen. Sihteeri – tai näin ainakin puna-mustahiuksinen epäili – lopetti puhelun kohteliaaseen sävyyn ja nousi sen jälkeen pöytänsä takaa esiin. Tämän vartalo ja suorat punertavanruskeat housut paljasti henkilön olevan sirorakenteinen mies – vaikka tämä olisi kyllä näyttänyt minihameessa varsin söpöltä: suorastaan unelmalliselta treffiseuralaiselta.

“Hyvää huomenta, Hide-zou-sama”, mies tervehti pehmeällä äänellä, korostaen kohteliaasti herroittelua, ja kumarsi elegantisti.
“Kaupungin valtuustosta soitettiin ja he pyysivät, että ottaisitte heihin yhteyttä lastensairaalan edistymisestä. Sen lisäksi ministeri Matsumoto-san haluaisi keskustella hänen uuden hotellinsa mahdollisesta rakentamisesta.”
“Kiitos, Ivy-san, soitan heille kummallekin heti”, toimitusjohtaja sanoi ilmeettömänä ja viittasi sitten vieressään seisovaa ruskeasilmäistä.
“Ivy-san, tämä tässä on Miyagi Seth – uusi avustajani. Seth-san, tässä on minun ja koko Tatemonokin pääsihteeri – Hamada Ivy.”
Esitelty vilkaisi esimiestään huomaten tämän oppineen käyttämään nopeasti hänen etunimeään. Ilmeisesti tottuneet tavat saivat hänet tarttumaan siihen huomaamattaan, mutta ei se haitannut. Hänestä oli mukavampaa, jos toinen puhuisi hänestä vieläkin tuttavallisempaan sävyyn. Ruskeat silmät kääntyivät pian tutkimaan sihteeriä ja tämän reaktiota johtajansa sanoihin.
Hetken sievempi katsoi puna-mustahiuksista uteliaana, kunnes helpottunut hymy valtasi huulet ja mies teki jotain yllättävää: halasi uutta työtoveriaan.
“Kiitos, kun tulit pelastamaan minut kaiken tämän kiireen keskeltä!” sihteeri hymyili mitä onnellisinta hymyä.

Kalpeamman ilme oli mitä hölmistynein – hän oli nimittäin kuvitellut, ettei sihteeri välttämättä pitänyt siitä, että joutuisi jakamaan asemansa hänen kanssaan. Avustajat sekoitettiin valitettavan usein sihteereihin.
“Tuota… Ole hyvä vaan…”, kirjanpitäjä saa viimein mumistua, kun häntä huomattavasti lyhempi mies irrottautui kaulastaan kunnon rutistuksen jälkeen.
“Seth-san, Ivy-san kertoo sinulle hiukan työtehtävistäsi. Saat hetken aikaa tutkia työpöytääsi, mutta tule kuitenkin pian työhuoneeseeni”, Hide-zou siirtyi oman työhuoneensa ovelle ja katsoi merkitsevästi avustajaansa.
“Tulkaahan tänne, Miyagi-san”, Ivy hymyili söpösti ja siirtyi viereisen pöydän luokse.
“Vai saanko kutsua teitä Seth-saniksi? Pidän nimittäin siitä nimestä ja se kuvastaa teitä varsin hyvin.”
“Kutsukaa toki, Hamada-sanhan se oli?” Seth sanoi, kun toimitusjohtajan työhuoneen ovi sulkeutui ja teräväpiirteinen mies katosi sen taakse.
Olo oli hetken aikaa haikea, kun nuorukainen oli ehtinyt jo tottua toisen läsnäoloon. Pian hän kuitenkin reipastui ja siirtyi tyhjän työpöydän ääreen, jonka kulmalla sihteeri jo istui.
“Kutsu toki Ivyksi”, mies naurahti toisen hiljaisuudelle.
“Tämä tässä on sinun työpöytäsi – tuotiin tänne lauantaina. Tässä koneessa, samoin kuin näissä kansioissa ovat täsmälleen samat tiedot kuin minulla ja Hide-zou-samalla. Avataan kone niin näytän, mitä kaikkea sieltä löytyy.”

Miehet keskustelivat Tatemonokin toiminnasta ja Ivy näytti koneelta kaiken mahdollisen kirjanpitoa ja muuta tärkeää tietoa myöten kertoen samalla, mitä Hide-zou luultavasi odotti avustajaltaan.
“Minulta ei siis oleteta sitä, että kyselisin jatkuvasti, maistuisiko herra toimitusjohtajalle kupillinen teetä?” pieni virnistys karkasi Sethin huulille tämän tutkiessaan valoisaa ympäristöä heti koneen sisällön jälkeen.
Työtila oli avoin eikä työpöytien ympärille noussut ohuita pahviseinämiä kuten useissa toimistoissa yleensä. Kaikkialle oli näköetäisyyttä ja sisustuksen värit olivat pehmeän lämpimät. Hänen silmänsä löysivät varsin nopeasti seinältä huomiota herättävän suuren taulun, jota hän jäi hetkeksi katsomaan.
“Hide-zou-sama käskisi teitä ystävälliseen sävyyn kaatamaan kyseisen litkun omasta kurkustanne alas – näin hän teki kerran minulle, kun kävin kyselemässä turhan usein”, pieni hihitys pääsi sihteerin huulilta, mikä loppui tämän huomatessa työtoverinsa kiinnostuksen kohteen.
“Ah, katsotte juuri tämän yrityksen perustajan, Ishi-”
“Ishikawa Yoshikin, nykyisen omistajan, Ishikawa Asagin isän kuvaa”, Seth sanoi tunnistaen nuo kasvot, jotka oli nähnyt tökerössä lehtikuvassa.
Miehen kasvot olivat komeammat ja vahvemmat, kuin mitä hän oli ymmärtänyt ja silmät olivat lämpimän tarkkaavaiset. Niissä oli hiukan samaa muotoa kuin Asagilla, samoin kuin muissakin kasvonpiirteissä, mutta miehet olivat melkein täysin toistensa vastakohdat. Yoshiki näytti lempeän ymmärtäväiseltä, kun taas Asagi oli tarkkaavainen pantteri, jonka liikkeistä ja ajatuksista ei oikeastaan kenelläkään ollut mitään tietoa – paitsi Hide-zoulla, muttei tämäkään ollut erehtymätön.
“Hän on komea, vai mitä?” lyhempi katsoi hymyillen kuvaa.
“Onhan hän toki, mutta niin on kyllä hänen poikansakin…”, kirjanpitäjältä pääsi, mistä hyvästä hän kuuli vierestään pehmeän naurahduksen, jossa oli pieni kikattava sävy.
“Olette siis tavanneet hänet? Asagi-sama on varsin komea ja hyvin mielenkiintoinen tapaus. Hän tulee joskus käymään täällä vaihtaa minunkin kanssani pari sanaa”, sihteeri kertoi hieman punastuen.
Puna-mustahiuksinen oli sanomassa, että pahimmassa tapauksessa yakuza saattaisi vaihtaa monta muutakin asiaa eikä niiden mukavuudesta ollut takuuta. Hän kuitenkin päätti vaieta muistaessaan esimiehensä sanat, jotka pitivät varsin hyvin paikkansa. Ivy puhui Asagista kunnioittavasti, mutta samalla hyvin etäisesti. Jotenkin koko tuon miehen olemus kuvasti hänelle viattomuutta ja kiltteyttä, ettei nuorukainen vain voinut kuvitella toista mafian jäseneksi. Tästä mietteestä hän jäykistyi äkisti tajuten erään asian. Oliko hän nyt siis mukana Asagin mafiassa, jos kerran Hide-zou oli hänen opettajansa?

“Täällä sitä vain flirttaillaan, kun muut tekevät niskalimassa töitä”, kuului lähestyvä moittivan sävyinen ääni ja se sama vaaleaverikkö, joka oli ollut kokoushuoneessa, käveli heitä kohti.
Mies oli laiha, kuten useat muutkin. Siniset silmät tuikkivat ulospäin kaareutuvien otsahiusten takaa vartalon liukuessa sulavasti. Tämä tuntui ennemmin leijuvan kuin kävelevän. Olemus oli rento, vaatteet olivat siistit, mutta tietyt yksityiskohdat tekivät hänestä vapaan sielun. Kirjanpitäjä huomasi muun muassa sen, ettei toisella ollut lainkaan solmiota, mikä oli harvinaista, ellei jopa röyhkeätä liikemiesmaailmassa. Lisäksi tämä käytti hattua sisätiloissa, mutta se sopikin vaatetukseen.
“Byou-san, tämähän on minun työtäni”, Ivy katsoi merkitsevästi vaaleampaa ja hymyili aurinkoisesti tulijalle.
“Kerron Hide-zou-saman uudelle avustajalle hänen tulevista työtehtävistään ja tästä yrityksestä.”
“Kunhan et kerro liikaa”, saapunut mies katsoi tutkivasti vastatullutta työntekijää.
“Muutenhan kaikki uuden työpaikan hienoudet katoavat täysin.”
“Älä viitsi, Byou-san”, sihteeri mutisi hiukan nolostuneena ja kääntyi hymyillen puna-mustahiuksisen puoleen.
“Tämä tässä on Komatsu Byou, yksi tämän talon johtavista insinööreistä ja suunnittelijoistamme. Byou-san tämä täs-”
“Olet ilmeisesti Miyagi Seth”, insinööri ojensi kätensä kätelläkseen uutta, hiukan itseään pidempää työtoveriaan.
“Kuulinkin sinusta lauantaina, kun työpöytäsi tuotiin tänne. Hauska tutustua – kivat hiukset, Miyagi-san.”
“Seth riittää”, kalpeampi virnisti tarttuessaan ojennettuun käteen.
“Hauska tutustua. Samoin on kyllä teillä, Komatsu-san.”
“Kiitos. Kutsu minua toki Byouksi, kun olet niin tuttavallinen ja tulet muutenkin työskentelemään paljon Ivy-sanin ja minun kanssani”, vaaleaverikkö kääntyi katsomaan sihteeriä, joka katsoi närkästyneenä saapunutta.
“Byou-san! On epäkohteliasta keskeyttää!”
“Tiedän sen, mutta en voinut vastustaa kiusausta nähdä sievää mutristustasi.”
“Kyllä minulle sinulle sievät näytän…”
“Sen uskon – varsinkin nyt, kun autat minua tuon faksikoneen kanssa”, Byou vei kätensä lyhemmän selän taakse ja työnsi miehen lempeän voimakkaasti sihteerin pöydän ääreen.

Sievempi katsoi pahoittelevasti Sethiä ja aikoi sanoa jotain, mutta tämä päättikin puuttua puheeseen.
“Ivy-san, sinähän kerroit minulle jo kaiken oleellisen. Minä voin mennä nyt Hide-zou-saman luokse – hän varmaan odottaa minua jo…”
Nuorukainen siirtyi ovelle vilkaisten vielä sihteeriä, joka loi hänelle aurinkoisen hymynsä, ennen kuin kääntyi auttamaan insinööriä paperiasioissa. Hetken ruskeat silmät tarkkailivat kaksikon lämminhenkistä yhteistoimintaa tehden omat johtopäätöksensä, mutta sitten nuorukainen koputti varovaisesti oveen, koska ei uskaltanut astua suoraan esimiehensä työhuoneeseen.
“Sisään”, kuului ytimekäs käsky, jolloin nuorempi päätti avata oven.
Huone oli eri sinisen ja tummanruskean sävyillä sisustettu. Suuren työpöydän takana oli kaksi valtavaa, tummanruskeata kirjahyllyä, joiden välissä oli matala lipasto. Aurinko paistoi suurista, melkein seinän kokoisista ikkunoista sisään valaisten tumman, mutta kuitenkin mukavan kotoisan työhuoneen. Seinillä roikkui muutama maisemataulu sekä kuva toimitusjohtajasta yrityksen omistajan kanssa. Ruskeat silmät huomasivat kaiken tämän, mutta heti seuraavaksi nuorukainen kiinnitti huomionsa täysin tummanruskean ja -sinisen värisiin nojatuoleihin, suureen tammipöytään ja sen takana istuvaan toimitusjohtajaan, joka puhui puhelimeen.
“Kyllä, Matsumoto-san, olemme täysin valmiita tilauksenne suhteen. Laitan heti parhaimmat suunnittelijani tekemään teille alustavat piirrokset toiveidenne mukaan. Kiitoksia oikein paljon, Matsumoto-san, kun luotatte tämän rakennusprojektin yrityksemme huomaan”, Hide-zou sanoi varmalla äänellä, että jopa Seth jäi vain tuijottamaan eteensä.
Hän oli kuullut ennenkin ruskeahiuksisen puhuvan vaikuttavasti, mutta tämä tapa oli erilainen. Se oli viileän pidättyväinen, mutta samalla luottavaisuutta herättävä ja itsevarma – lähes lumoava. Tämä puhui selkeästi, otti asioista selvää ja tiesi täsmälleen, miten tuli toimia muiden ihmisten kanssa. Mies onnistui myymään helposti yrityksensä tuotetta ja tekemään asiakkaansa ilmeisesti varsin tyytyväisiksi.
Ruskeankellertäväsilmäinen katsoi ovelle, kuunnellen samalla soittajaa, ja viittasi avustajaansa istuutumaan nojatuoliin siinä odotellessaan. Nuorukainen sulki oven ja käveli mahdollisimman hiljaa istumaan tuoliin. Hän vajosi hiukan pehmusteisiin, muttei lainkaan pahasti, että se olisi häirinnyt häntä. Siinä hän katseli jälleen niitä rauhallisia kasvoja, mutta siirsi nopeasti katseensa, pelätessään punastuvansa, käteen, joka pyöritteli sitä samaa kuulakärkikynää, joka oli ollut rintataskussa vielä hetki sitten. Kullattu pinta kimalsi valossa entistä kirkkaammin ja viininpunainen sävy sai sen näyttämään kalliilta – ei mikään joka paikan halpiskyniä, joita jaettiin ilmaiseksi. Puna-mustahiuksisen silmissä se oli kaunis kynä ja jokin hänen sisällään olisi halunnut ottaa sen itselleen ja laittaa laatikkoonsa varmaan talteen, ettei se koskaan hukkuisi. Sormia oikein syyhysi katsella kuulakärkikynän leikkiä toisen miehen käsissä, mutta nuorukainen onnistui kuitenkin hillitsemään itsensä.

“Aivan kuten haluatte, Matsumoto-san. Tulemme neuvottelemaan mahdollisimman pian yksityiskohdista. Faksatkaa minulle toiveenne ja tämän viikon loppuun mennessä hotellinne ensimmäiset suunnitelmat ovat tehty – sihteerini myös soittaa teille, jotta voimme sopia tarkemmin neuvotteluista”, toimitusjohtaja liikkui toimistotuolinsa kanssa lähemmäksi lankapuhelimensa lootaa.
“Ilo on täysin meidän puolellamme, Matsumoto-san. Kuulette meistä hyvin pian. Shitsurei shimasu”, vanhempi sanoi kohteliaasti ja sulki viimein puhelimensa, mutta ei kääntynytkään vielä avustajaansa päin.
Sormi painoi puhelimessa olevaa punaista nappia ja mies kumartui hiukan pöytänsä ylle.
“Ivy-san, Matsumoto-san lähettää minulle kohtapuoliin faksin, ilmoita heti, kun se tulee ja käske samalla Byou-sania tulemaan luokseni, kun ehtii.”
“Kuten toivotte, Hide-zou-sama. Byou-san on tällä hetkellä vieressäni – tahdotteko, että hän tulee heti luoksenne?” kuului pirteä ääni kaiuttimesta.
“Ei tarvitse, käske vain pysymään siinä, kunnes tulen käymään siinä ohimennen”, ruskeahiuksinen pyöräytti silmiään, mikä oli varsin suuri ele tältä.
“Ei muuta”, mies sanoi vielä, kunnes nosti sormensa napilta ja vilkaisi avustajaansa.
“Aina, kun Ivy-san samattelee, tunnen itseni uskomattoman vanhaksi.”

Pieni naurahdus karkasi kalpeammalta tämän piilottaessa hiukan hymyään. Olihan sihteerin tapa herroitella hiukan yliliioiteltu, mutta jotenkin hänestä tuntui, että lyhempi vitsaili. Tässä oli siis se humoristisempikin puoli, kuin olisi osannut päätellä.
“Mitä pidät toimistosta? Onko tämä nyt se pelkäämäsi räkälä?” vanhemman kysymys oli saada puna-mustahiuksisen sydämen hyppäämään kurkkuun.
“Älä nyt sentään kuole sanoihini – en minun tarkoitukseni ollut säikäyttää”, teräväpiirteinen hymähti toisen ilmeestä ja nousi pystyyn.
Mies siirtyi katselemaan ikkunasta ulos kaduilla liikkuvia autoja ja muuta elämää. Ilmeisesti ikkunasta ulos katseleminen oli tälle jonkinlainen harrastus, koska teki sitä niin paljon.
“Tämä on hienompi, kuin osasin edes odottaa”, Seth sanoi, kun sai viimein vedettyä riittävästi henkeään.
Hän joutuisi vielä jonain päivänä varhaiseläkkeelle tällaisesta säikähtelystä.
“Teidän työhuoneenne on kaunis – tummasävyinen, mutta kodikas. Aivan erilainen kuin Yamato-samalla… Teillä on sentään tyylitajua.”
“Kiitos”, ruskeahiuksinen kääntyi ympäri ja soi jälleen pienen harvinaisen hymynsä.
“Oletan, että Yamato-samalla tarkoitat Tanaka-sania.”
“Häntä juuri.”
“No, se työhuone saa hiukan kaipaamaansa kunnioitusta Yukin aikana – hänellä on ilmeisesti myös jonkinlaisia sisustajan taitoja, mitä minä olen ymmärtänyt oikein Asagin puheista”, Hide-zou siirtyi takaisin työpöytänsä ääreen – tällä kertaa istumaan kulmalle aivan kirjanpitäjän eteen.
“Mitä pidit työpöydästäsi, Seth-san? Miellyttikö se, vai olisitko kaivannut enemmän laatikoita tai toisenlaista tietokonetta? Onko työpöytäsi hyvällä paikalla?”
Ne ruskeankellertävät silmät katsoivat syvälle nuoremman silmiin nuorukaisen osaamatta muuta, kuin katsoa takaisin. Hän ei tuntunut kuulleen koko kysymystä, koska katsoi vain niitä vahvoja kasvoja, jotka katsoivat häneen kiinnostuneena mahdollisista toiveista ja mietteistä. Jostain syystä nuo pitkien otsahiusten takana piilottelevat silmät ja teräväpiirteiset kasvot veivät vain kaiken mahdollisen huomion, mitä oli saatavilla. Yuki oli ollut oikeassa: Hide-zou oli vaikuttava.

“Työpöytä oli hyvä, samoin kone ja kaikki muukin. Huomattavasti paremmin kuin asianajajatoimistossa”, puna-mustahiuksinen vastasi viimein henkäisten huomaamattaan.
“Ainut huono puoli on se, että joudun työskentelemään niin avonaisella paikalla – minun työpöytäni ei ole kovin usein niin siistin näköinen”, pieni, ujo virnistys ilmestyi niille kapeille huulille.
“No, voin kyllä sanoa, että joka aamu se tulemaan täydellisessä järjestyksessä. Ivy-san taitaa olla siivousperfektionisti – hänen on saatava asettaa jokainen kynä ja paperi täsmälleen oikein”, vanhempi sanoi naurahtaen, vaikka hänen ilmeensä oli edelleen hyvin vakava.
“Haluatko vielä tutkia työpöytääsi tai tätä kerrosta?”
“Ei minun tarvitse”, pidempi nousi pystyyn ja katsoi tuota lihaksikkaan harteikasta miestä hetken korkeammalta.
“Tehän sanoitte, että meillä on kiireellinen aikataulu – en halua tulla taakaksi heti alussa.”
“Se, että olet uusi, ei tarkoita, että tulisit taakaksi”, toimitusjohtaja nousi pystyyn ja siirtyi työpöytänsä taakse.
“Enkä usko, että tulisit taakaksi missään vaiheessa – Ivy-san ei ainakaan ajattele niin, jos päättelin oikein hänen eleestään.”

Ruskeahiuksinen laittoi mustan salkkunsa pöydälleen. Tämä avasi sen, laittoi papereita pöydälle, minkä jälkeen siirtyi kirjahyllylle ottaen sieltä yhden kansion, jonne laittoi osan papereistaan. Muutama uudempi paperi siirtyi salkkuun ja pian toimitusjohtaja siirtyi takaisin pöytänsä ääreen availlen laatikoita etsien muita tärkeitä tavaroita. Äkkiä hän kuitenkin pysähtyi hetkeksi ja jäi tuijottamaan työpöytänsä laatikon pohjaa. Hide-zou otti laatikosta pienen, kätevän kännykän ja ojensi sen avustajalleen.
“Ole hyvä – tässä on uusi työpuhelimesi”, mies sanoi nuoremman ottaessaan saamansa esineen hämmentyneenä vastaan.
“Mitä minä…”, kirjanpitäjä sopersi ällikällä lyötynä.
“Siinä on valmiina kaikki puhelinnumerot, jotka tarvitset. Joku saattaa soittaa sinulle, jos tavoittelee minua ja joskus pyydän sinua soittamaan jonkun puhelun puolestani”, toimitusjohtaja vastasi selkeästi sulkiessaan laukkunsa.
“Sen lisäksi siinä on pieni hakulaite, jonka avulla voit tavoittaa tietyt henkilöt, jos he ovat jossain päin Osakaa. Nämä henkilöt voivat taas vastaavasti löytää sinut”, mies sanoi kävellessään kohti ovea.
“Keiden numeroita tässä on?” Seth siirtyi esimiehensä perässä kykenemättä muuta kuin hämmästelemään saamaansa esinettä.
“Vaikka keiden”, ruskeankellertäväsilmäinen vastasi ja pysähtyi äkisti ovelle pysäyttäen avustajansa kädellään.
Vanhempi kääntyi katsomaan pidempää hetken silmiin, mikä sai puna-mustahiuksisen silmät laajentumaan ihmetyksestä. Kuvitteliko hän vain, vai katsoiko lyhempi häntä surullisen haikeasti – säälien?
“Siinä on muun muassa minun ja Ivy-sanin mahdolliset numerot, mutta myös Asagin ja monen muun, jotka kuuluvat hänen mafiaansa… Ne ovat niitä numeroita, joita Ivy-sanilla ei ole”, pieni hengenveto karkasi teräväpiirteisen huulilta tämän kääntäessä katseensa oveen.
“Työtehtäviisi kuuluu myös toimia sihteerinäni asioissa, jotka liittyvät Asagiin ja hänen puuhiinsa – olivat ne sitten laillisia tai laittomia.”

Sanat sanottiin hiukan kuiskausta kovempana, mutta sitten mies avasi työhuoneensa oven, ettei toisella ollut mahdollisuutta sanoa asiasta yhtään mitään. Ei nuorempi olisi kyennyt väittämään vastaan tai edes myöntymään uutiseen. Hän nimittäin tuijotti esimiestään uskomasta korviaan. Vähitellen hänelle alkoi valjeta, miten asiat olivat. Kyllä, Asagi oli tehnyt ruskeasilmäisestä mafiansa jäsenen kyselemättä hänen mielipidettään lainkaan – nyt hänen olisi mahdotonta päästä tästä sopasta eroon, jos halusi säilyttää henkensä.

Hide-zou oli kävellyt muutaman askeleen eteenpäin suoraan Ivyn ja Byoun luokse, jotka hymyilivät vakavakasvoiselle tulijalle.
“Minä ja Seth-san menemme nyt tarkastamaan lastensairaalan edistymistä. Ivy-san, ilmoita välittömästi, kun Matsumoto-sanin faksi tulee perille. Soita sen jälkeen hänelle ja sovi tapaaminen – tänä torstaiksi tai perjantaiksi, jos mahdollista”, sanojensa päätteeksi vahvaleukainen kääntyi katsomaan sihteerinsä työpöytään nojaavaa Byouta, joka hymyili nöyrää, mutta samalla ilkikurista hymyä vilkuillen samalla sievää sihteeriä, joka ryhtyi heti tarkastelemaan johtajansa almanakkaa.
“Byou-san, annan sinun vastuullesi Matsumoto-sanin hotellin suunnittelutyön. Tutki hänen toiveitaan ja tee minulle ryhmäehdotuksesi. Delegoi pienemmät työsi muille käskyni nojalla ja ota tämä kaiken muun edelle – Matsumoto-san on sen verran tärkeä asiakas. Haluan tuloksia huomiseksi ja torstaiaamuun mennessä haluan ensimmäiset suunnitelmat pöydälleni. Onko asia selvä?”
“Selvä on, Hide-zou-sama”, insinööri sanoi ja hymyili pirullisesti sihteerille.
“Eli minä sitten istuskelen tässä ja odotan sitä faksia, joka varmaan kohta syöksähtää tuon laitteen sisältä.”
“Menisit töihin siitä”, Ivy sihahti ja vilkaisi teräväpiirteistä pahoittelevasti.
“Hiukan vaikea tehdä, kun ei tiedä tarkkaan, mitä pitäisi tehdä”, vaaleaverikkö naurahti ja iski silmää Sethille, joka oli ottanut pöytänsä äärestä salkun ja tullut esimiehensä vierelle.
Pieni, hiukan vaisu hymy kohosi kapeille huulille, mutta hänen apeuteensa ei kiinnitetty huomiota.

“Voithan sinä siinä hetken istuskella”, ruskeankellertäväsilmäinen sanoi tarkkaavaisena.
“Joudut vain tekemään hiukan enemmän töitä hetken päästä – tästä ei nimittäin tule helppo urakka.”
“Hyvä”, sinisilmäinen vastasi naurahtaen omituisen rennosti johtajalleen.
“Kaipaankin haastetta sitten sen lastensairaalaan ensimmäisten suunnitelmien jälkeen.”
“Saat sitä varmasti riittämiin, kun jäät ylitöihin”, Hide-zou hymähti ja kääntyi jälleen sihteerinsä puoleen.
“Ivy-san, soittaisitko Fu-kille ja pyytäisit menemään autolle. Meidän on mentävä välittömästi katsomaan rakennustöiden edistymistä.”
“Toki”, Ivy sanoi hymyillen ja nosti puhelimen korvalleen painellen numeroita.
“Jos tulee tärkeitä puheluita, soita joko kännykkääni tai sitten Seth-sanin puhelimeen – taisin lisätä sen numeron puhelimesi muistiin viikonlopun aikana”, toimitusjohtaja lisäsi vielä ja lähti liikkeelle saatuaan sihteeriltä ymmärtävän nyökkäyksen.
“Nyt, Seth-san, saat nähdä, mitä kaikkea kuuluu minun työhöni ja sitä myöten myös sinun työhösi”, ruskeahiuksinen sanoi heidän kävellessään nuorukaiselle tutuimmiksi käyneitä käytäviä pitkin takaisin hisseille.
Kirjanpitäjä nyökkäsi vaitonaisena, koska oli hiukan hämillään tapahtuneista. Jos viikonlopun aikana oli tapahtunut paljon, ei se ollut mitään verrattuna tähän kaikkeen, mitä oli tapahtunut muutaman tunnin sisällä. Tätä ei kyllä Reita uskoisi – jos tälle voisi edes kertoa, mitä puna-mustahiuksinen epäili vahvasti. Kuinka paljon tämä mafia rajoittaisi hänen elämäänsä?

Matka hissillä alas parkkihalliin sujui syvässä hiljaisuudessa. Seth mietti kaikkea tapahtunutta ja Hide-zou antoi tälle rauhan sulatella kuulemaansa. Kenelle tahansa olisi varsin kova isku saada tietää, että oli nykyään mukana rikollisjärjestön toiminnassa, vaikka olikin ollut jo ennestään lavealla tiellä. Jos mafia jäi kiinni, se tarkoitti kaikille sen jäsenille kovaa tuomiota – olivat nämä sitten olleet mukana rikollisessa toiminnassa enemmän tai vähemmän. Parkkihallissa he kohtasivat muutaman ihmisen, joille toimitusjohtaja vaivautui vain nyökkäämään tervehdyksen, kun nämä menivät heidän ohitseen.
Fu-ki odotteli tuttuine virneineen autolla, mutta hänen otsansa rypistyi nähdessään kirjanpitäjän synkän ilmeen. Omituisinta vain kuljettajan kasvoissa oli kuitenkin se, että silmistä nenään hän näytti vakavalta, mutta loppu oli pelkkää iloista virnettä.
“Lastensairaalan työmaalle”, toimitusjohtaja sanoi lyhyesti mustatukan avatessa oven tulijoille.
Saapunut kaksikko istuutui istuimille ja jäi tuijottamaan kaukaisuuteen auton lähtiessä liikkeelle. Nuorukainen tuijotti lattiaa esimiehensä katsellessa tapansa mukaan ikkunasta ulos. Puna-mustahiuksinen ei oikein tiennyt, miten olisi suhtautunut jälleen kerran johtajaansa, jolle hänen pitäisi olla sihteerinä mafian asioista.
“Miten nämä muutokset vaikuttavat elämääni?” ruskeasilmäisen oli viimein kysyttävä.
Hänen oli saatava selvyyttä asiaan ja ainut, joka voisi häntä auttaa, oli hänen nykyinen opettajansa. Tämän päivän tapahtumien perusteella mies ainakin vastaisi mitä luultavimmin rehellisesti.
“Jonkin verran”, ruskeahiuksinen vastasi ja katsahti puhuneeseen.
“Mikä mietityttää eniten?”
“Kaikki…”, kalpeampi kääntyi lyhempää päin.
“Miten tämä vaikuttaa ystävyyssuhteisiini tai harrastuksiini? Onko minun luovuttava jostakin? Mitä kaikkea voi tapahtua?”
“Elämäsi muutokset ovat sinun itsesi päätettävissä”, pieni hymy kohosi teräväpiirteisen kasvoille.
“Ei sinun tarvitse ystävistäsi tai harrastuksistasi luopua eikä muutenkaan tehdä mitään ihmeellisempiä muutoksia. Et vain saa puhua tapahtuneista kenellekään – edes vanhemmillesi… Suunnilleen ainut kunnolla vaikuttava muutos on se, että teet töitä yakuzan tahdon mukaan ja jos jotain muuta tulee, minä olen auttamassa”, toimitusjohtaja laski kätensä rohkaisevasti nuoremman olalle.
“Tiedän, että kaikki nämä tapahtumat tuntuvat pelottavilta – olen itse kokenut sen saman ja enemmänkin. Siksi minä olenkin tukenasi ja autan sinua, kun tarvitset jotakuta neuvomaan ja opettamaan. Jos mafiaan kuulumisessa on jotain hyvää, se on se, että me pidämme yhtä. Jos sinulle tulee ongelmia, olemme kaikki valmiita auttamaan aina Asagia myöten…”, mies näytti miettivän hetken, mitä sanoisi seuraavaksi.
“Et ole yksin tämän asian kanssa. Jos haluat puhua, minä kuuntelen. Jos tarvitset neuvoa, minä annan sellaisen.”

Seth katsoi niihin ruskeankellertäviin silmiin ja hänen teki mieli halata tuota miestä. Hänen ei tarvitsisi luopua Reitasta, elokuvien katsomisesta tai mistään muustakaan. Hide-zou lupasi kaiken järjestyvän ja – toisin sanankääntein – huolehtia hänestä; auttaa parhaansa mukaan, mikä sai kalpeamman hymyilemään helpottuneen onnellisena. Huomaamattaan lainkaan sitä itse, ryhtyi nuorukaisen sydän lyömään hiukan nopeammin hänen katsoessaan niitä rauhallisen vakavia kasvoja. Tunnelma muuttui hiljaisen vaivaantuneesta hiljaisen luottavaiseksi, kun kirjanpitäjä kuuli piippauksen taskustaan: Hän oli saanut viestin.

Puna-mustahiuksinen otti uuden työpuhelimensa taskustaan samalla, kun vanhempi otti kätensä pois hänen hartialtaan. Kohta, jossa käsi oli ollut, tuntui vielä hetken ajan lämpimältä, mutta viileni nopeasti. Ruskeasilmäisen teki mieli pyytää esimiestään laittamaan kätensä takaisin hänen olalleen, koska se tuntui hyvälle ja jotenkin lohdulliselta. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään lukiessaan saamansa viestin.
“Ivy-san ilmoittaa, että Matsumoto-sanin rakennustoiveet ovat tulleet ja Byou-san on alkanut tutkia niitä”, nuorempi kertoi ja katsoi opettajaansa, joka tarkkaili jälleen ikkunan toisella puolella juoksevaa elämää.
“Laittaisitko takaisin viestiä, että saimme asiasta tiedon ja, että Ivy-san pitäisi huolen siitä, ettei se flirttailija unohda paiskia töitä”, vanhempi pyysi ystävällisesti siirtämättä katsettaan pois ulkomaailmasta.
“Heidän välillään siis on jotain?”
“Jotain ja jotain. Ivy-san ihastuu helposti kaikkiin – varaudu siihen – ja Byou on flirttailija. Tosin he kaksi ovat viihtyneet jo pitkään yhdessä…”
“Eikö tuollainen… haittaa teitä?” pidempi nielaisi hiukan.
Hän ei tiennyt, miten toinen suhtautuisi työpaikkakuherteluun tai edes miesten välillä oleviin suhteisiin. Teräväpiirteinenhän oli mitä luultavimmin hetero, jolla oli huumorintajua ystävänsä kohdalla.
“Miksi se haittaisi?” toimitusjohtaja käänsi katseensa kysyneeseen ja loi tälle pienen hyvin huvittuneen hymyn.
“Unohdit, että olen viettänyt elämäni aikana paljon aikaa Asagin kanssa – se kertoo varmaan riittävästi.”

Kalpeampi naurahti ja teki työtä käskettyä iloiten entistä enemmän uudesta puhelimestaan – näppäimet tuntuivat mukavilta sormissa ja kännykkä oli mitä helppokäyttöisin.
“Muuten, ajattelin näin kertoa, että koska sinulla on siinä Asagin numero, on hänellä luonnollisesti myös sinun numerosi”, ruskeahiuksinen kertoi ja vilkaisi toisen kauhistunutta ilmettä.
“Älä nyt säikähdä, mutta kyllä, Asagi voi teoriassa tulla koska tahansa kotiisi visiitille. Kerro vain minulle, jos hän soittelee liikaa, niin minä puhun hänelle… Tosin, suosittelen ostamaan varmuuden vuoksi myös pippurisumuttimen.”
“Tuota… Ne Asagi-saman jutut ovat vitsejä, vai mitä? Ei hän oikeasti halua nähdä minua alasti…”, kirjanpitäjä mumisi hiljaa ja katsoi arasti opettajaansa.
“Eihän?”
“On olemassa kolme asiaa, joista Asagi pitää hiukan liikaakin eikä hän tunnu koskaan vitsailevan niistä.”
“Ja ne ovat?”
“Epäjärjestyksessä sanottuna: raha – kuten aikaisemmin kerroin – kauniit naiset ja hyvännäköiset miehet.”
“Mutta minä en varmaan kuulu mihinkään noista kategorioista…”
“Mitä minä olen ymmärtänyt niin kyllä – mitä suurimmassa määrin kuulut jälkimmäiseen. Hän on aina pitänyt ihmisistä, jotka erottautuvat hyvin joukosta.”
“Eli hän iski silmänsä minuun hiusteni takia?”
“Senkin, mutta hänellä on ilmeisesti myös muita syitä.”
“Mitä syitä?”
“Sitä sinun on kysyttävä Asagilta itse, mutta varaudu siihen, että vaatteesi katoavat ihmeellisesti, kun hän kertoo sinulle syitään.”
Jostain syystä Seth olisi halunnut kysyä, mitä syitä Hide-zoulla olisi ollut Asagin tilalla, mutta päätti vaieta. Tosin hänen esimiehensä ei olisi ehtinyt edes vastaamaan, jos olisi vastannut, koska auto pysähtyi paikkaan, jossa oli aikamoinen meteli, ja Fu-ki tuli pian avaamaan heille oven.
“Jätä toki salkkusi tänne – se on vain tiellä”, ruskeahiuksinen sanoi oppilaalleen jättäen myös omansa limusiinin penkille.
“Fu-ki tuo ne, kun menemme myöhemmin työmaatoimistoon.”

Pukumiehet nousivat ylös autosta ja puna-mustahiuksinen jäi hetkeksi tuijottamaan työmaan keskelle kohoavaa rakennelmaa. Oikeastaan sairaala oli vasta runko, jota kasattiin metallisin palkein. Miehiä vilisi hirvittävänä laumana osan kaivaessa maata, osan tehdessä sementtiä tai kantaessaan erilaisia tarvikkeita, pultteja, lautoja ja muuta. Jossain hitsattiin, koska pimeämmissä varjoissa näkyi kirkasta valoa ja miehet pitivät kasvoillaan suojuksia. Toimitusjohtaja käveli tottuneesti erästä rakennusta kohti, jonka edessä seisoskeli suojakypäräpäisiä miehiä keskustellen jostain ja muutama poltti. Kalpeampi otti muutaman nopean ja hyvin pitkän askeleen saaden ripeämmin lyhemmän kiinni. He menivät yhdessä tauolla olevien luokse, jotka huomasivat heidät pian.
“Oshiro-san”, eräs näistä, ilmeisesti työmaanjohtaja, kumarsi hiukan ja vilkaisi uteliaasti ruskeasilmäistä.
“Avustajani Miyagi Seth”, teräväpiirteinen viittasi nuorempaan, jolloin tämä ojensi kätensä kätelläkseen työmiestä.
“Seth-san, tämä tässä on työmaanjohtaja: Fujii Engo. Hänen vastuullaan on täällä tapahtuvat työt.”
Esitelty tarttui ojennettuun käteen pyyhkäisten ensin likaisen kouransa edes hiukan puhtaammaksi housuihinsa.
“Hauska tavata”, mies sanoi karhealla äänellä ja kääntyi sitten vanhemman puoleen.
“Olemme edistyneet varsin hyvin, vaikka tavaran tulo myöhästyikin tehtaalla tapahtuneen sekaannuksen takia.”
“Onneksi olemme varautuneet vastaaviin vastoinkäymisiin ja teillä on riittävästi aikaa ennen luovuttamispäivää”, ruskeankellertävät silmät katsoivat lastensairaalan runkoa.
“Missä vaiheessa menette? Kuinka paljon olette saaneet aikaiseksi? Onko teillä riittävästi työmiehiä, vai tarvitaanko lisää? Onko ollut tai onko muita ongelmia sitten sen tehtaan tuonnin jälkeen?”
“Me voisimme itse asiassa käydä katsomassa, jos tahdotte – voin sitten matkalla selittää edistymistä tarkemmin”, risupartainen sanoi ja kävi hakemassa viereisestä rakennuksesta kaksi oranssia suojakypärää, jotka tämä ojensi kaksikolle.

Sethiä ällötti hiukan laittaa kypärä päähänsä, koska ei halunnut laittaa kenenkään mahdollisesti täistä päähinettä päälleen, mutta enemmin hän otti likaa hiuksiinsa, kuin halusi saada lentävän pultin tai vastaavan päähänsä. Hide-zoukaan ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä ajatuksesta. Tämä nimittäin näytti tavallista vakavammalta, jopa happamalta, siirtäessään otsahiuksiaan sivummalle, etteivät ne kypärän takia tulleet liikaa silmien eteen.
Miehet lähtivät työmaanjohtajan perässä kohti rakennusta väistellen edestakaisin liikkuvia työmiehiä, jotka ahkeroivat kuin muurahaiset keossaan. Kirjanpitäjältä meni suurin osa toimitusjohtajan ja työmaanvastuuhenkilön keskusteluista ohi korvien. Hän ei ollut koskaan ennen käynyt työmaalla ja nyt hänen silmänsä ahmivat kaikkea näkemäänsä. Se, mitä hän oikeastaan kuuli, oli, että muutamia työmiehiä tarvittaisiin ja joitakin suunnitelmia olisi ehkä muutettava, koska kokeneet työmiehet sanoivat, etteivät insinöörien suunnitelman tietyiltä osin toimineet lainkaan.

Ruskeat silmät tarkkailivat kaiken kokoisia ja näköisiä miehiä, vaikka suurin osa oli pitkiä ja hartiakkaita. Paikalta löytyi kyllä muutama tavallista rotevampi nainen, mutta he olivat koostaan huolimatta kevyemmissä töissä. Jotkut söivät lounasta roikotellen jalkojaan ilmassa, koska istuivat korkealla metallipalkkien päällä, ja juttelivat keskenään omia asioitaan. Heidän siinä kavutessaan laudoin kyhättyä reittiä – he olivat muutama kerran nousseet työmaahissillä ylemmille tasoille – kalpein jäi muutaman kerran jälkeen katsellessaan alas. He olivat nousseet koko ajan yhä ylemmäs ja jo nyt olisi ikävä pudota alas.
“Seth-san, älä jää jälkeen”, kuului edempää lempeä kutsu.
Pidempi nosti katseensa maankamarasta esimieheensä hymyillen anteeksipyytävästi ja liikkui nopeasti miehen rinnalle seuraten jälleen kuuliaisesti tämän menoa.
“Kuten kerroin, olemme edistyneet tulevalla leikkausosastolla eniten. Enää muutama kattopalkki ja homma pitäisi olla runkojen puolelta kasassa”, työmaan johtaja selitti ja oli jatkamassa omasta mielestään hienoa selostusta, kun yksi työmiehistä riensi paikalle.
“Pahoittelen häiriötä, Fujii-san”, mies sanoi hengästyneenä.
“Mutta meillä on pieni ongelma mittausasioissa. Saimme kolmet eri luvut emmekä tiedä, mikä niistä on oikea.”
“Voi perhana”, risuparta murisi ja kääntyi pukumiehiin päin.
“Pahoittelen, käyn jakamassa muutaman käskyn ja tulen heti takasin”, työmaanvastuumies sanoi ja riensi ohuita lautoja pitkin työmiehen perässä jonnekin syvemmälle lastensairaalan alun kyhäelmään.

“Onko tämä ensimmäinen kertasi työmaalla?” Hide-zou kysyi yllättäen Sethiltä, joka nyökkäsi tälle hymyillen hiukan nolostuneena.
“Tämä on aikamoinen muurahaispesä”, avustaja sanoi ja vilkaisi jälleen alhaalla vilistäviä ihmisiä värähtäen hiukan.
“Niinhän tämä on”, toimitusjohtaja nyökkäsi vilkaisten myös alas, mutta huomattavasti vähemmän pelokkaana.
“Mielestäni on aina ollut varsin mukavaa katsoa, kuinka hitaasti, mutta varmasti tyhjästä kohoaa valtavia rakennuksia, jotka vihitään milloin mihinkin käyttöön.”
Ruskeasilmäinen katsahti hymyillen esimiestään. Hänestä tuntui mukavalta, kun toinen kertoi hiukan itsestään ja omista mietteistään – niitä oli hiukan hankala tulkata ilmeettömistä kasvoista.
Heidän vierestään nousi ylös suuri metallinen palkki, joka vietiin nosturin avulla omalle paikalleen. Tämä ei kuitenkaan hämmästyttänyt vanhempaa yhtä paljon kuin puna-mustahiuksista, josta tuntui hassulta, kun kaikkea rakennettiin heidän ympärillään.
“Taisi heidän ongelmansa olla isompi kuin Fujii-san oletti”, kalpeampi viittasi työmaanjohtajan menosuuntaan.
Häntä alkoi jälleen ujostuttaa seisoa siinä ruskeahiuksisen katseen alla odottelemassa risupartaa. Tavallaan hän toivoi, että mies tulisi pian, mutta sitten taas tämä sai viipyä vaikka kuinka pitkään – toinen paradoksi saman päivän aikana.
“Mittasuhteet ovat hyvin tärkeitä rakennusalalla, Seth-san”, lyhempi sanoi ja vilkaisi myös syvemmälle rakennuksen sisään.
“Jos jokin mittasuhde menee väärin, rakennuksesta voi tulla vino ja pahimmassa tapauksessa se ei kestä vieden samalla useita ihmishenkiä mukanaan. Työmaanjohtajalla on suuri vastuu tässä kohdassa.”
“Ahaa, ymmärrän”, kirjanpitäjä nyökkäsi katsellen yhä risuparran menosuuntaan.
Hänen alkoi olla jo nälkä tässä vaiheessa päivää ja nuorukaista mietitytti, milloin hänen lounastaukonsa saattaisi olla.
“Mitä sinä siellä teet!?” kuului huuto heidän yläpuoleltaan ja samassa kysymystä seurasi korvia rääkkäävä kolahdus.
“VAROKAA!” varoitus huudettiin pukumiesten nostaessa katseensa hämmentyneinä ylös.

Ruskeat silmät näkivät, kuinka sama metallipalkki, joka oli hetki sitten nostettu ylös, putosi suoraan heitä kohti. Pelko iskeytyi jalkoihin jättäen hänet siihen seisomaan silmien laajentuessa varman kuoleman edessä. Tumma pinta hohti uhkaavasti tonneja painavan massan tullessa yhä lähemmät ja lähemmäs.
“SETH!” säikähtänyt karjaisu kuului vierestä ja käsi tarttui nuorukaisen käsivarteen repäisten mukaansa.
Kaksikko kaatui lautojen ja paksujen vanereiden päälle metallipalkin iskeytyessä siihen kohtaan, missä he olivat seisseet hetki sitten, ja romahti puun läpi. Isku oli vahva palkin jatkaessa matkaansa maankamaralle asti huutojen ja muun sekasorron aikana. Ne laudat, joilla Hide-zou ja Seth makasivat, olisivat luultavasti keikanneet myös heidät maankamaralle, ellei vanhempi olisi iskenyt itseään kauemmas aukosta vetäen toista mukanaan. Pidempi katsoi henkeään haukkoen kohtaa, jossa oli hetki sitten seissyt. Kohtaa, jossa olisi kuollut, ellei ruskeahiuksinen olisi kiskonut häntä turvaan.

“Oshiro-san! Miyagi-san!” Fujii ryntäsi muutamien miesten kanssa heidän luokseen valkeampina kuin haamut.
“Oletteko kunnossa?”
“Minä olen”, toimitusjohtaja sanoi saapuneille vilkaisten sylissään makaavaa nuorukaista.
“Seth, oletko kunnossa? Sattuiko sinuun?”
“Ei… kai…”, puna-mustahiuksinen oli entistä kalpeampi tuijottaessa hajonneita lautoja, jotka olivat aivan liian lähellä.
“Ei tietääkseni…”
“Oletko varma?” ruskeankellertäväsilmäinen ei vielä hellittänyt otettaan toisen ympäriltä.
“Uskoisin näin…”, pidempi sanoi silmät suurina hengittäen samalla raskaasti.
“Antakaa, kun autan teidät ylös”, Fujii puuttui puheeseen ja ojensi kätensä toimitusjohtajalle, joka tarttui siihen päästettyään avustajastaan irti.

“Mitä ihmettä tuolla tapahtui? Miksi tuo palkki putosi?” teräväpiirteinen kysyi – ylös päästyään – asiallisesti, mutta hänen äänestään saattoi kuulla piilotetun raivon.
Silmät tarkkailivat risupartaa ja tämän reaktiota, mutta välillä mies vilkaisi silmäkulmastaan yläpuolellaan oleville palkeille epäilevänä.
“Ilmeisesti nosturin ketjut hajosivat tai palkki lipesi, ennen kuin se saatiin oikealle paikalleen…”, työmaajohtaja selitti hiukan pelokkaana.
“Sellaista sattuu joskus…”
“Katsokaa, ettei satu enää uudelleen”, vahvaleukainen mulkaisi risupartaa ojentaessaan avustajalleen auttavan kätensä.
“Tarkistuttakaa kaikki välineet ja ottakaa selville, sattuiko ketään alhaalla.”
Mies mumisi jotain vastauksesi kalpeimman tarttuessa ojennettuun käteen nousten vapisten seisomaan. Painon laskeutuessa kummallekin jalalle, sileät kasvot rypistyivät kivusta ja suusta karkasi parahdus jalkojen pettäessä kirjanpitäjän alta.
“Seth!” lyhempi polvistui samassa nuorukaisen viereen tämän tarttuessa oikeaan nilkkaansa.
“Nilkkani…”, pidempi parahti toisen kumartuessa huolestuneen näköisenä hänen jalkansa ylle.
“En pysty astumaan sillä…”
“Katsotaan”, vanhempi sanoi rauhoittavasti ja kosketti varovaisesti sormillaan lahkeen alle.

Nuorempi irvisti kivusta tuntiessaan kosketuksen, mikä ei jäänyt opettajaltaan huomaamatta. Tämä tutki käsillään vielä hetken toisen jalkaa, mutta puisteli sitten päätään ja nosti mustaa lahjetta nähdäkseen paremmin – kenkää mies ei kuitenkaan ottanut pois. Muutama työmies kumartui katsomaan tapahtumien kulkua, mutta uskomattoman raivoisan näköinen mulkaisu sai heidät ottamaan nopeasti takapakkia. Voimakasleukainen ei luvannut hyvää häiritsijöilleen.
Pidemmän jalka oli vääntynyt, ilmeisesti sinä aikana, kun Hide-zou oli repäissyt avustajansa turvaan. Ruskeankellertävät silmät katsoivat huolestuneina nilkkaa, joka alkoi vähitellen turvota.
“En ole lääkäri, joten en sano mitään varmaa tietoa. Nilkkasi on kuitenkin voinut nyrjähtää pahasti”, mies sanoi hiljaa ja laski lahkeen takaisin peittämään vääntynyttä raajaa.
“Me menemme nyt sairaalaan hoitamaan jalkasi kuntoon”, vanhempi laittoi Sethin oikean käsivarren olkansa yli ja auttoi tämän seisomaan vasemman jalkansa varaan tukien kalpeampaa parhaansa mukaan.
“Fujii-san, näytä meille helpoin reitti alas.”
Työmaanjohtaja nyökkäsi ymmärtäväisesti ja auttoi parhaansa mukaan toimitusjohtajaa kuljettamaan loukkaantuneen kirjanpitäjän takaisin maankamaralle.
“Ette siis aio jäädä tarkistamaan mittaustuloksia ja muita?” risuparta kysyi pukumiesten rientäessä kykyjensä mukaan limusiinia kohti.
Kypärät vain heitettiin miehen käsiin heidän kääntyessään hetkeksi puhuneen puoleen.
“Näytämmekö siltä?” teräväpiirteinen katsoi miestä kulmiensa alta vihaisesti, mistä hyvästä Fujii tunsi, kuinka valui maahan lätäköksi.
Ruskeahiuksinen harvoin antoi ajatustensa näkyä kasvoiltaan ja tuo ilme oli ollut uskomattoman vihamielinen, ellei jopa tappava. Teräväpiirteinen oli siis todella vihainen tällä hetkellä, ettei Asagikaan olisi halunnut joutua tämän seuraan, vaikka hänellä olisikin ollut turvanaan K ja Közi.

Fu-ki kohotti katseensa lehdestä hämmästyen nuoremman pukumiehen nilkutusta näiden lähestyessä häntä. Lehti lensi auton katolle ja siitä tuulen mukana jonnekin työmaalle kadoten kuljettajalta lopullisesti, mutta siitä mies ei välittänyt. Mustatukka juoksi nopeasti johtajansa luokse ja vilkaisi puna-mustahiuksista huolissaan.
“Hide-zou-sama, mitä tapahtui?” Fu-ki katsahti kumpaakin kysyvästi.
“Miksi Asagi-saman löytö nilkuttaa?”
“On hänellä nimikin, Fu-ki”, Hide-zou sanoi varoittavalla äänellä.
Mustatukka nielaisi varoittavan katseen alla ja päätti vaieta asiasta – ainakin hetkeksi. Mies avasi auton oven vanhimman siirtyessä lähemmäksi autoa puna-mustahiuksisen kanssa.
“Työmaalla tapahtui onnettomuus ja Sethiin sattui. Menemme seuraavaksi sairaalaan, mutta käy sitä ennen katsomassa, ettei mitään jäänyt meidän jäljiltämme sinne”, Hide-zou sanoi hiljaa ja vilkaisi merkitsevästi kuljettajaansa nuorimman ymmärtämättä lainkaan, miksi moinen käsky annettiin.
“Kuten haluatte”, kuljettaja sanoi harvinaisen vakavana ja riensi johtajansa ohi tämän auttaessa kirjanpitäjän istumaan autoon.

Mustahiuksinen riensi työmiesten ohi näiden vilkaistessa kummissaan harvinaisen ketterää miestä, joka liikkui sulavasti tarkkaillen hattunsa alta ympäristöä. Joku yritti pysäyttääkin hänet, koska tämä ei pitänyt päässään suojakypärää, mutta päättäväisen varma katse vaiensi häiriköijän. Mies liikkui lastensairaalan rungon sisäpuolelle tutkien eri paikkoja, kunnes alkoi hidastella ja katsella tarkkaavaisesti joka puolelle etsien jotakin. Hetken aikaa mies jopa seisoi paikallaan, mutta totesi yrityksensä mahdottomaksi – hän ei voisi löytää etsimäänsä näiden kaikkien miesten joukosta. Tietäen sen, että etsimänsä saattoi olla jo lähtenyt tai sitten tarkkaili vuorostaan häntä, autonkuljettaja avasi rauhallisesti pukunsa takkia ja oli kuin ei mitään paljastaen kainalokotelossa olevan aseen. Sen tehtyään mustatukka lähti ripeästi takaisin limusiinille varmistettuaan ensin, ettei kukaan työmiehistä ollut nähnyt tekoaan.

Pimeästä varjosta metallisten palkkien takaa kurkisti ruskeahiuksinen, mustiin pukeutunut laiha mies. Kasvot olivat tavallista kapeammat hieman korkeiden poskipäiden terävöittäessä hiukan hänen piirteitään. Käsi irrottautui reisikotelossa olevasta aseen kahvasta hitaasti miehen katsoessa Fu-kin perään. Piilottelijan jaloissa lojui suuret pihdit, joilla hän oli onnistunut heikentämään nosturin ketjuja jo aikaisemmin ja sitten niin, että se pudotti palkin suoraan Tatemonokin toimitusjohtajaa päin.
“Hitto, täytyy kertoa pomolle, että Asagin oikeakäsi elää yhä”, tummasilmäinen sanoi matalalla äänellä.
“Käytä ensi kerralla vain sitä asetta, Shinya Murata, jos et halua yakuzan vihoja niskaasi.”
Mies lähti ketterästi palkkeja pitkin ja valui lopuksi ketjua pitkin maankamaralle vältellen typeriä työmiehiä, jotka eivät huomanneet lainkaan, kun heidän joukossaan kulki salamurhaaja.

Notes:

Selityksiä:

* Seth puhutteli Fu-kia -san päätteellä, koska he olivat samassa asemassa
* Japanissa liikemaailman sisällä eletään tiukkojen sääntöjen mukaan, jotka määräävät mm. Pukeutumisen. Lipsumista ei pidetä hyvänä, vaikka nuoret aikuiset yrittävät muuttaa näitä tapoja
* Shitsurei shimasu = näkemiin – soittaja lopettaa näin
* Pippurisumutin = yleensä poliisien käytössä oleva puolustautumisase – nimensä mukaan sumutin, jolla roiskaistaan jotain ainetta naamalle. Suomessa (ja luultavasti Japanissa) vaaditaan erillinen lupa hallussapitoon
* Luovuttamispäivä, on päivä jolloin rakennus luovutetaan tehtäväänsä – esim. sairaala annetaan yhteiskunnalle, eli se on sen vastuulla eikä enää rakennusfirman
* Julkiset rakennukset vihitään yleensä juhlavasti käyttötarkoitukseensa

Chapter 10: Paljastuksia

“Varovaisesti, Seth”, Hide-zou sanoi pehmeästi avustajansa rojahdettua istuimille. Heidän salkkunsa oli armotta työnnetty lattialle, eikä kumpikaan edes muistanut, että toisessa niistä oli miljoonien jenien arvoisia asiapapereita.
“Nojaa oveen, laitetaan sinut enemmän pitkittäin.”
Seth siirtyi käsiensä varassa lähemmäs toista ovea ja antoi itselleen luvan levätä sitä vasten. Ruskeat silmät sulkeutuivat hetkeksi kivun siivittäminä, kun hänen esimiehensä nosti vahingoittuneen jalan syliinsä. Otteet olivat helliä, mutta silti jok’ikinen kosketus sattui jo ennestään jomottavassa raajassa, vaikka mies olikin nostanut nilkan syliinsä pidellen kiinni säärestä.
“Sattuuko siihen paljon?” hellä kysymys sai nuoremman avaamaan silmänsä.
“Kyllä… Erityisesti silloin, kun siihen koskee”, kalpeampi yritti hymyillä, mutta ilme muistutti enemmän irvistystä.
“Siinä tapauksessa pyydän anteeksi”, toimitusjohtaja katsahti vakavana pidemmän kasvoja.
“Mutta minun on koskettava siihen hiukan enemmän.”

Puna-mustahiuksinen nyökkäsi hyväksyvästi ja laittoi hampaansa yhteen, ettei vahingossakaan puraisisi kieltään irti. Lahjetta nostettiin hiukan ja sukkaa käärittiin alas, mikä tuntui kirjanpitäjästä hiukan hassulta. Hänen äitinsä oli kertonut – opettaja oli aikanaan ollut – että Euroopan historiassa nilkka oli ollut hyvin intiimi, ellei jopa seksuaalisesti stimuloiva alue, koska jalkoja ei näytetty kovin paljoa. Tämä tosin oli enemmän naisten kohdalla ja lisäksi joskus keskiajalla, mutta se sai silti pienen punan leikkimään nuorukaisen poskipäillä, mutta onnekseen vanhempi ei sitä huomannut. Tämä asetti kätensä vääntyneen nilkan ympärille ja lähti puristamaan sitä hitaasti. Ote sattui aluksi, mutta toi vähitellen pientä helpotusta.
Kivun lieventyessä ruskeasilmäinen ryhtyi tarkkailemaan teräväpiirteistä. Tämän puku oli työmaan pölyssä ja hiekassa, hiukset olivat sotkuisina, mutta ne eivät siltikään vieneet miehen arvovaltaa ja vaikuttavuutta pois. Oikeastaan ne saivat tämän näyttämään tietäväisemmältä ja lempeältä. Vanhemman ote oli hellä ja tämän teot kertoivat välittämisestä.

Ruskeankellertävät silmät nostivat katseensa kirjanpitäjän pienesti hymyileville kasvoille ja täyteläinen suu raotti, kuin mies olisi halunnut sanoa jotain, mutta hänet keskeytettiin. Heidät ja kuljettajan erottava luukku aukeni ja Fu-ki kurkisti siitä.
“Menemmekö pääkonttorille vai suoraan sairaalaan?” kuljettaja kysyi ja hymyili pahoittelevasti avustajalle.
“Sairaalaan, mutta kaupan kautta. Meidän on ostettava jäitä tai pakastepussi Sethin jalalle”, Hide-zou sanoi ja vilkaisi mustatukkaa synkkänä.
“Löytyikö mitään?”
“Ei. Siellä oli liikaa ihmisiä”, Fu-ki sanoi yhtä synkästi.
“Teit kuitenkin parhaasi, se riittää”, toimitusjohtaja sanoi vakavana ja kääntyi jälleen kirjanpitäjän vääntyneen nilkan puoleen.
“Nyt meidän on vain mentävä sairaalaan.”
“Entä tämän päivän muut menot?” mustatukka kurtisti kulmiaan.
“Soitan Ivy-sanille, että peruuttaa tapaamiset ja muut”, teräväpiirteinen sanoi ja kohotti hiukan nuoremman jalkaa.
Kuljettaja ei sanonut mitään, vaikka katsoikin heihin vielä pienen hetken, mutta sulki lopulta luukun. Hänelle merkittävin asia oli se, että ensimmäinen etappi oli kauppa.
“Ei minua sairaalaan tarvitse viedä…”, puna-mustahiuksinen mumisi nolostuneena.
Häntä hävetti, että toimitusjohtajan piti nähdä paljon vaivaa hänen vuokseen.
“Riittää vain, kun jätätte minut sairaalan ensiapuun…”
“Sairaalan puolella työskentelee Asagin alaisuudessa muutama lääkäri, jotka ovat koko hänen mafiansa käytössä”, Hide-zou sanoi asiallisesti ja laski jalan jälleen syliinsä kaivaessaan taskustaan matkapuhelinta.

“Mutta ei teidän tarvitse peruuttaa kaikkia tapaamisianne…”, Seth yritti vielä pelastaa tilannetta, mutta hänet vaiennettiin.
Ruskeahiuksinen liikkui lähemmäksi sulavasti kuin kissa ja painoi etusormensa kapeille huulille hymyillen pienesti.
“Sinuna keskittyisin enemmän jalkaan, kuin minun työasioihini, Seth”, ruskeankellertävät silmät katsoivat lempeästi nuoremman unohtaessa hetkeksi hengityskykynsä.
“Tahdon varmistaa, että kaikki on hyvin. Opettajanasi velvollisuuteni on huolehtia sinusta ja minä teen niin parhaimmalla katsomallani tavalla. Älä mieti liikeasioita nyt – mietitään niitä sitten myöhemmin.”
Vanhempi oli niin lähellä. Nuorukaisen jalat olivat reisiä myöten tämän sylissä ja lihaksikkaan jäntevä vartalo oli kumartunut hiukan hänen ylleen, ettei avustaja tiennyt, miten olisi asioihin suhtautunut.
Vähitellen kalpeampi sai hengityskykynsä takaisin, vaikka jokainen hengenveto olikin hyvin raskas ja samalla jotenkin omituisen nopea. Hän sai nyökättyä, jolloin lämmin sormi vietiin pois kasvoilta ja esimies siirtyi takaisin omalle paikalleen – istuimen toiseen päähän loukkaantuneen jalan viereen. Mies näppäili kädessään olevaan kännykkään muutaman numeron nostaen lopulta vakavana puhelimen korvalleen.

Teräväpiirteinen kuuli muutaman kerran odotusäänen, kunnes pirteä ääni vastasi:
“Moshi moshi? Tatemonokin rakennusfirmalla, Hamada Ivy puhelimessa.”
“Ivy-san, Hide-zou tässä”, voimakasleukainen vastasi ja vilkaisi tapojensa mukaan ulos ikkunasta.
“Peruuta kaikki tapaamiseni, mitä oli tälle päivälle varattu.”
“Hide-zou-sama, mitä on tapahtunut?” Ivyn ääni muuttui hyvin huolestuneeksi ja omituisen matalaksi.
Ääni ei melkein lainkaan sopinut sievälle miehelle ja vanhemman olisi tehnyt mieli pyytää toista palauttamaan oman äänensä takaisin. Brunetelle ei vain sopinut tuollainen synkkyys.
“Työmaalla sattui onnettomuus ja Seth loukkaantui. Vien hänet sairaalaan ja jään itse tarkastamaan, että hän saa tarvittavan hoidon”, toimitusjohtaja sanoi rauhallisesti.
“Onnettomuus? Mitä tapahtui? Mitä Seth-sanille tapahtui? Onko hän hengissä? Miten sellaista voi tapahtua?” sihteeri kyseli sen verran nopeasti, ettei vanhempi edes kuullut, mitä toinen kysyi.
Siksi hänen oli arvattava.
“Ei mitään kovin vakavaa, hänen jalkansa on saattanut nyrjähtää. Varaudu kuitenkin siihen, että hän joutuu jäämään sairaslomalle. Voinko luottaa siihen, että peruutat tapaamiset ja pidät firman pystyssä, kunnes tulen sinne?”
“Tietenkin voitte”, Ivy sanoi hymyillen – sen kuuli äänestä.
“Kertokaa Seth-sanille paljon terveisiä ja voimia.”
“Kerron”, Hide-zou sanoi ja vilkaisi vieressään istuvaa nuorukaista.
“Shitsurei shimasu.”

Seth katsoi esimiestään, kun tämä sulki puhelimensa ja laittoi sen taskuun.
“Terveisiä Ivy-sanilta”, mies kääntyi katsomaan kokonaan häntä.
“Hän huolestui, kun kuuli sinun loukkaantuneen.”
“Mukava kuulla”, puna-mustahiuksinen hymyili hiukan, mutta toisesta syystä.
Hänestä oli mukava huomata, että toimitusjohtaja oli käyttänyt puhuteltaessa jo useamman kerran pelkästään hänen etunimeään. Se vain lämmitti mieltä, kun osoittautui jo nyt läheisemmäksi kuin sihteeri, joka oli työskennellyt kauemmin toimistossa. Tosin, saattoihan puhuttelutapaan vaikuttaa myös Asagin mafia ja siellä kulkeva tyyli, mutta kuitenkin.
“Sattuuko vielä?” ruskeankellertäväsilmäinen siirsi katseensa nilkkaan, joka oli jo turvonnut ja sinersi mustelmilla paikoitellen.
“Onko muita vaivoja? Huimaako? Tuntuuko, ettet tunne jotain kohtaa itsestäsi?”
Nuo kysymykset tuntuivat nuoremmasta hassuilta, kun ne esitettiin nilkalle eikä kasvoille.
“Nilkkaan sattuu vielä aika paljon”, kirjanpitäjä nosti itseään parempaan asentoon, koska oli valunut hiukan alaspäin.
“Mutta muuten on ihan hyvä olla – minnekään muualle ei satu.”
“Hyvä”, vanhempi käänsi pienesti hymyillen katseensa pidempään, kunnes vakavoitui jälleen.
“Olen pahoillani siitä, mitä työmaalla tapahtui.”
“Ettehän te siitä olleet vastuussa.”
“Mutta minun takiani nilkkasi on vääntynyt. Sinuun sattui, koska minä kiskaisin sinut kovakouraisesti mukaani.”
Puna-mustahiuksinen katsoi niitä kasvoja, jotka näyttivät hiukan surullista, ellei jopa katuvilta.
“Ei se mitään”, nuorukainen hymyili pienesti ja toivoi, että saisi sanottua seuraavat sanansa hyvin.
“Oikeastaan minun olisi pitänyt kiittää teitä aikaisemmin. Te pelastitte minun henkeni – toistamiseen – ja tämä nilkkakipu on pieni hinta siitä. Enemmän minua nolottaa se, että minun takiani te olisitte voineet kuolla…”, kirjanpitäjä veti syvää henkeä.
“Se, mitä yritän sanoa, on kiitos. Kiitos, kun pelastitte minut sen palkin alta.”
Ruskeankellertävät silmät katsoivat kalpeampaa ja pää kallistui asagimaisen sirosti huulille kohotessa mitä ystävällisin hymy. Koko tuo liike oli täysin erilainen kuin yakuzalla. Pehmensi miehen olemusta jopa hymyäkin enemmän ja se vaikutti myös tuohon varmaan, vakavansävyiseen ääneen.
“Ole hyvä, Seth.”

He katsoivat toisiaan tavallista pidempään silmiin ja ruskeasilmäisestä tuntui, ettei hänen jalkaansa sattunut enää niin paljon. Hän tunsi olonsa hyväksi, vaikka tiesikin pukunsa olevan hiekassa ja pölyssä. Muutama hiuskin oli karannut ponihännältä, mutta se ei onnistunut häiritsemään häntä. Teräväpiirteinen antoi katseensa tutkia toista hieman näkyvämmin, eikä nuorempi pistänyt sitä pahakseen. Tarkkaavaiset silmät nousivat jälleen kalpeille kasvoille, täyteläiset huulet raottuivat ja auto pysähtyi luukun auetessa.
“Olemme nyt erään kaupan edessä, Hide-zou-sama”, Fu-ki sanoi kurtistaen kulmiaan kohtaamastaan näystä.
“Menenkö ostamaan pakastepussin?”
“Minä menen”, Hide-zou siirtyi ovelle ja avasi sen.
“Jää Sethin luokse, jos hän tarvitsee jotain.”
“Hide-zou-sama”, avustaja nousi äkisti istumaan ja tarttui vahvaan käteen.
Hetken mies katsoi hämmentyneenä toisen vakavia kasvoja, joille nousi pieni nolostunut hymy, ja käsi kohosi pyyhkimään pölyisiä olkapäitä.
“Ei ole sopivaa, että Tatemonokin toimitusjohtaja menee kauppaan tai minnekään sen näköisenä, kuin olisi ollut hiekkalaatikossa.”
Pieni naurahdus karkasi vanhemman huulilta kalpean käden siirtäessä hiuksia hiukan enemmän siihen kampaukseen, mikä oli ollut, ennen kuin kypärä oli painettu tuohon päähän. Pian tämä kuitenkin nousi autosta ja sulki oven perässään jättäen nuorukaisen istumaan paikoilleen.

Seth katsoi toisen perään ja häntä harmitti. Miksei hän vain osannut kiittää kunnolla? Miettiessään nyt sanomiaan, hän tunsi itsensä typerykseksi. Miksi puna-mustahiuksinen oli kiittänyt vasta nyt eikä yhtään aikaisemmin? Miten yhden kiitoksen sanominen saattoi olla niin vaikeata? Tuo mies oli pelastanut hänen henkensä ja mitä hän teki? Kiitti typerästi ja huolehti miehen ulkonäöstä, kun tämä meni kauppaan. Voisiko mikään mennä enää huonommin?
“Ilmeisesti et olekaan Asagi-saman isku, vaan hän on sinun iskusi”, Fu-ki naurahti pirullisesti luukusta.
Järkytys lävisti ruskeasilmäisen vartalon läpi tämän iskeytyessä nopeasti taaksepäin, mistä hyvästä löi päänsä oveen.
“PERKELE!”
Kalpeat kädet kietoutuivat takaraivoon silmien sulkeutuessa kivusta – tämäkin vielä: ensin jalka ja nyt pää! Mitähän seuraavaksi? Todettaisiin, että jalka pitäisi amputoida?
“Ainakin osaat puhua rumia mafian jäsenyyttäsi varten”, autonkuljettaja naurahti katsoessaan toisen kivusta vääristyneitä kasvoja.
“Mutta olet sinä kyllä sittenkin Asagi-saman isku.”
“Minä en ole kenenkään isku”, puna-mustahiuksinen käänsi kasvonsa puhuneeseen päin.
“Enkä ainakaan Asagi-saman.”
“Miksi sitten Asagi-sama teki sinusta Hide-zou-saman avustajan?” pieni hymy kohosi kuljettajan huulille.
“Miksei Asagi-sama antanut sinun opettamistasi jonkun alempiarvoisemman huoleksi?”
Siihen ruskeasilmäinen ei osannut vastata. Hide-zou oli kyllä huomannut hänen varastavan, mutta niin varmasti huomasivat muutkin, kun tiedostivat asian. Jos hän oli esimiehensä kertomasta ymmärtänyt oikein, Asagi ei ollut kovin luottavainen varkaita kohtaan. Se ei kuitenkaan ollut riittävän hyvä syy sille, että hänestä tehtiin Tatemonokin toimitusjohtajan avustaja.
“Hide-zou sai tehtäväkseen huolehtia sinusta, koska Asagi-sama on iskenyt silmänsä sinuun. Kakkosmiehenä hän ei voi kieltäytyä moisesta ja siksi hän onkin ollut varsin kiltti ja auttavainen”, Fu-ki kertoi virnuillen, mutta ääni oli ilmeestä huolimatta pahoitteleva, kunnes mies lopulta vakavoitui täysin nähdessään toisen masentuneen ilmeen.
“En minä tätä muuten kertoisi, mutta en halua, että alat elättelemään turhia kuvitelmia asioiden oikeasta laidasta.”

Seth kuuli autonkuljettajan sanat, mutta ne eivät kuitenkaan lohduttaneet häntä. Nuorukainen oli jo päätellyt sen itse, että hänen esimiehensä olisi luultavammin yakuzan lähin mies, mutta nyt se varmistui.
Hän tiesi myös sen, että Hide-zou tulisi näkemään hänet aina Asagin iskuna ja varkaana, mutta surullinen uutinen ei kuitenkaan peittänyt erästä toista mietettä hänen päässään. Kysymys, joka oli noussut näiden tilanteiden takia, pyöri hänen päässään armotta. Miksi toimitusjohtaja oli pelastanut hänen henkensä jo kahdesti, jos hän oli Asagille vain mahdollinen panokone?

----------

“Otatteko muovipussin?” herttainen tyttö hymyili ystävällisesti kassakoneen takaa.
“En tarvitse”, Hide-zou sanoi lyhyesti ja otti ostamansa pakastevihannespussin käteensä poistuen kaupasta.
Useat ihmiset vilkaisivat häneen kummissaan, koska tummansiniharmaassa puvussa oli paikoitellen pölyä, vaikka mies oli onnistunut puistelemaan suurimman osan hiekasta pois. Hiukset olivat myös hiukan paremmin kuin aikaisemmin, kiitos Sethin. Ruskeahiuksisen ilme vakavoitui entisestään – jos se oli mahdollista – hänen ajatellessaan puna-mustahiuksista. Hän tunsi syyllisyyttä tämän loukkaantumisesta ja muustakin. Teräväpiirteinen tunsi tehneensä väärin nuoremmalle – hänenhän pitäisi olla se viisas ja toimia asiallisesti. Miehen kuuluisi puhua suoraan asioista eikä salailla, kuten nyt. Jotenkin hän vain sai itsensä jatkuvasti kiinni tekemässä milloin mitäkin, mikä ei ollut sopivaa…
“Päivää, Oshiro-san”, kuului ääni toimitusjohtajan vierestä tämän kävellessään limusiinille ajatuksissaan.
Vahvaleukainen käänsi katseena äänen suuntaan ja näki kaksi tummansinisiin univormuihin pukeutunutta poliisia, jotka nojailivat sinivalkoiseen poliisiautoon.
“Päivää, Teru-sama ja Yuuto-sama”, Hide-zou tervehti kaksikkoa tarkkaillen näiden kasvoja ja eleitä.
Hän tiesi molemmat, koska nämä kaksi olivat Asagin lempikiusaamisenkohdetta – nuoria, hyvännäköisiä ja ennen kaikkea univormupukuisia poliiseja. Ne olivat yakuzalle riittävän hyvät syyt eikä toimitusjohtaja voinut kieltää, etteikö ystävänsä olisi ollut oikeassa. Terulla oli vaaleat hiukset ja hienopiirteisen sirot kasvot. Muutama tummaksi värjätty hiussuortuva liikahteli tuulessa sinisten silmien tarkkaillessa häntä. Yuutolla oli ruskeat epäsymmetrisesti leikatut lyhyet hiukset, ruskeat suuret silmät ja kalpea iho kuten aisaparillaan. Univormujen alla heidän laihat vartalonsa liikkuivat jäntevästi ja tekivät heistä hiukan harteikkaampia. Miehet olivat laihoja ja todellakin hyvännäköisiä, mutta sitä toimitusjohtaja ei ikinä sanonut ääneen. Osasi vielä sen verran kunnioittaa virkavaltaa.

“Limusiininne on parkkeerattu väärin, Oshiro-san”, Teru sanoi virallisesti, vaikkakin hiukan jäätävästi.
“Se vie liikaa parkkipaikkoja.”
“Olen pahoillani tästä”, ruskeahiuksinen sanoi kumartaen hiukan anteeksipyytävästi.
“Olin juuri lähdössä, joten sen ei pitäisi olla kauaa tiellä.”
“Teille pitäisi antaa roimat sakot”, vaaleampi otti muutaman askeleen lähemmäksi toimitusjohtajaa.
“Teru-san, anna olla”, ruskeahiuksinen mies sanoi toverinsa vierestä ja virnisti teräväpiirteiselle.
“Oshiro-sanilla on varmasti hyvä syy jättää autonsa tuohon.”
“Minusta, Yuuto-san, näyttää siltä, että Tatemonokin toimitusjohtaja tarvitsi keittoonsa pakastevihanneksia eikä se ole riittävän hyvä syy”, Teru hymähti huvittuneena nähdessään pidempänsä kantamuksen.
“Syyni tuohon parkkeeraukseen kyllä liittyy näihin vihanneksiin”, ruskeankellertäväsilmäinen sanoi rauhallisesti.
“Avustajani loukkaantui, kun olimme työmaalla, ja tulin ostamaan hänelle jotain kylmää jalkaansa.”
Poliisit katsoivat pukumiestä hiukan epäilevinä.
“No, se kuulostaa minun korvaani ihan hyvältä syyltä”, Yuuto sanoi naurahtaen.
“Kunhan tulevaisuudessa muistatte, että parkkeeraatte limusiininne paremmin.”
“Muistan ja mainitsen asiasta kuljettajallenikin”, Hide-zou vastasi asiallisesti.
“Suonette anteeksi, minun on mentävä nyt viemään avustajaani sairaalaan ja soitettava lääkärillekin tässä matkalla.”
“Menkää toki – toivottavasti se ei ole mitään vakavaa”, Teru sanoi ja siirtyi poliisiauton sisään pelkääjän paikalle.
Hän oli jäänyt toverinsa kanssa paikalle mainitakseen liikemiehelle autonsa parkkeerauksesta ja nyt heidän oli jatkettava kierrosta, vaikka mies olisikin halunnut antaa roimat sakot.
“Näkemiin, Oshiro-san”, Yuuto sanoi avatessaan auton oven.
“Näkemiin, Yuuto-sama, on hienoa, että olette palanneet taas töihin loukkaantumisenne jälkeen”, vahvaleukainen sanoi nyökäten pienesti.
“Kiitos”, poliisi sanoi vakavoituen.
Kaksikon poistuessa paikalta, teräväpiirteinen otti kännykkänsä taskustaan ja soitti lyhyen puhelun mennessään takaisin limusiinille.

Matka sairaalalle sujui hiljaisuudessa. Hide-zou piteli kylmää pakastepussia nuoremman nilkassa ja Seth katseli lyhempää miettien, mitä mahdollisesti liikkui toisen päässä. Fu-kin sanat olivat jääneet puna-mustahiuksisen pääkoppaansa. Nyt hän mietti, pitäisikö hänen kysyä opettajaltaan asioiden oikeasta laidasta. Hän ei pitänyt itseään Asagin iskuna, mutta pitikö toimitusjohtaja häntä sellaisena? Tämä kun oli herrasmies eikä sanonut, mitä ajatteli, vaan harkitsi useamman kerran sanojaan. Oikeiden sanojen tuottaminen tuntui vain vaikealta nuoremman mielestä siinä tilanteessa, kun toinen oli keskittänyt huomionsa täysin hänen nilkkaansa.
“Alamme olla perillä”, avonaisesta luukusta kuului Fu-kin vahva ääni.
“Tarvitsetteko apuani, Hide-zou-sama?”
“Enköhän pärjää Sethin kanssa ihan kahdestaan”, toimitusjohtaja sanoi rauhallisesti ja katsoi kysyvästi potilaaseen.
Pidempi nyökkäsi hyväksyvästi ja kohottautui kunnolla istumaan limusiinissa. Häntä kyllä mietitytti, miten autosta nouseminen onnistuisi, kun sisälle menokin oli tuottanut ongelmia, mutta päätti murehtia sitä myöhemmin.
“Fu-ki, vie meidät pääovien eteen ja mene sitten parkkeeraamaan auto jonnekin. Soitan, kun tulemme ulos – käy sillä välin vaikka teellä”, ruskeahiuksinen sanoi kuljettajalleen, joka hymähti ymmärtämisen merkiksi.

Limusiini pysäytettiin kadulle lähelle sairaalan ovia ja teräväpiirteinen avasi mustan oven nousten ensin itse ulos, jotta hänen olisi helpompi auttaa toinen ylös. Pakastepussi putosi loukkaantuneelta nilkalta auton lattialle, kun puna-mustahiuksinen liukui istuimia pitkin oven lähelle miettien, miten pääsisi yksinkertaisimmin ylös. Sitä hänen ei oikeastaan tarvinnut miettiä – hän ei ehtinyt, koska vahvat kädet kietoutuivat hänen kainaloidensa ja jalkojen alle samalla, kun laiha vartalo painettiin nostajan omaa vasten. Varovaisesti ruskeankellertäväsilmäinen nosti avustajansa pois autosta tämän änkyttäessä jotain, mistä nuorukaisella itselläkään ei oikeastaan ollut selvää käsitystä. Teko oli saanut hänet sen verran hämilleen, ettei varas tiennyt lainkaan, mitä hänen olisi edes pitänyt ajatella. Kalpeamman iloksi ja onneksi toimitusjohtaja ei kuitenkaan aikonut kantaa häntä sairaalaan, vaan laski varovaisesti seisomaan vasemman jalan varaan nojaamaan osan painosta itseensä.
“Satutinko sinua, Seth?” Hide-zou kysyi nostaen pidemmän käden niskansa taakse.
“E-ette…”, kirjanpitäjä sai mumistua nolostuneena.
“Minä vain painan…”
“Yhtä paljon kuin höyhen”, ruskeahiuksinen naurahti hiukan.
“Sinun pitäisi syödä enemmän.”
“Olen kuullut tuon kommentin ystävältänikin.”
“Ystäväsi on oikeassa.”
“Hänen puheistaan täytyy vain hiukan valikoida, mitkä ovat kuuntelemisen arvoisia sanoja.”
“Tuossa asiassa häntä kannattaisi kuunnella. Olisi ikävää, jos kuolisit nälkään… Ei sinun laihtuakaan tarvitse.”

Teräväpiirteinen auttoi avustajaansa nilkuttamaan ovelle, jonka edessä seisoskeli valkoisiin lääkärien ja hoitajien takkeihin pukeutuneita miehiä ja naisia.
Muutamat heistä kohottivat kysyvät katseensa pukumiehiin ja yllättäen eräs punahiuksinen lähti heidän joukostaan saapuneita kohti.
“Arvelinkin, että näin teidät, Hide-zou-sama”, punapäinen lääkäri käveli tulijoiden luokse, jotka pysähtyivät miehen eteen.
Mies oli heitä kumpaakin hiukan pidempi, mutta ei ollut kuitenkaan yhtä pitkä kuin Asagi – Közistä ja K:sta puhumattakaan. Punaiset pöyhityt hiukset kiilsivät auringossa mustien silmien katsoessa tulijoita – erityisesti nilkuttavaa osapuolta.
“Kukas tämä on?”
“Miyagi Seth – uusi avustajani ja Asagin uusi alainen”, toimitusjohtaja kertoi ja vinkkasi nuoremmalle, että katsoisi punapäätä.
“Tämä tässä on yksi Asagin lääkäreistä – tarkemmin sanottuna hoitavalääkäri – Inoue Shou.”
Miehen sanat saivat lääkärin nyökkäämään kulmien kohotessa hiusrajaan. Kirjanpitäjä katsoi pisintä hiukan ymmällään, kunnes tajusi nopeasti esimiehensä sanojen syyn: tämä esitteli nopeasti toisilleen kaksi mafian jäsentä.
“Hauska tavata, Seth”, Shou ryhtyi heti sinuttelemaan vilkaisten ilmassa roikkuvaa jalkaa.
“Mitä on tapahtunut?”
“Työmaalla tapahtui onnettomuus”, voimakasleukainen vastasi korjaten hiukan asentoaan, että tukisi paremmin oppilastaan.
“Siis onnettomuus”, punapää sanoi ja kohotti sanojensa päätteeksi kätensä ja liikautti kummankin käden etu- ja keskisormea.
“Vai ’onnettomuus’?”
“Ihan sen tasoinen onnettomuus, että siinä olisi voinut mennä meiltä kummaltakin henki”, Seth ärähti tahtomattaan, mutta tämä kaikki alkoi vähitellen ärsyttää häntä.
Ensin Fu-kin sanat ja nyt tuon lääkärin omituiset vihjailut. Voisiko joku kertoa hänelle vihdoin ja viimein, missä mentäisiin?
“Eli siis jälkimmäinen”, Shou totesi automaattisesti toisen sanojen perään.
“Shou, ole hiljaa”, Hide-zou kääntyi kirjanpitäjän puoleen.
“Ota rauhallisesti, Seth. Olemme kumpikin hengissä ja se on tärkeintä”, sanojensa päätteeksi mies käänsi katseensa takaisin laihaan lääkäriin.
“Onhan Nishikawa paikalla? Ei kai hän karannut minnekään, kun soitin?”
“Siellä hänen pitäisi huoneessaan kykkiä, sen kun menette vain sisälle”, puhuteltu vastasi olkiaan kohauttaen.
“Teidän ei tarvitse edes ilmoittautua, marssitte vain ovet paukkuen hänen työhuoneeseensa. Minä jään tänne vielä hetkeksi nauttimaan kahvitauostani… Kohta Nishikawa kuitenkin käskee minun tekemään omia töitään – mokomakin laiskuri.”
“Siitä vaan, asiahan ei minulle kuulu, mitä te täällä puuhaatte”, ruskeankellertäväsilmäinen murahti lähtiessään viemään kalpeinta sairaalan ovista sisään.
“Kunhan saatte vain Sethin jalan kuntoon”, mies katsoi taakseen ja antoi merkitsevän silmäyksen Shoulle.
“Onko asia selvä?”
Ääni oli jäätävä – kertoi rivien välistä monta tarinaa, joista kaikki liittyivät vahvasti omaan asemaansa ja Asagiin.
“Hyvin selvä, Hide-zou-sama”, lääkäri kumarsi hiukan pahoittelevasti kaksikon mennessä sisälle.

Toimitusjohtaja kuljetti puna-mustahiuksisen käytäviä pitkin omalääkärien osastolle katselematta sen kummemmin käytävällä tapahtuvia asioita, kuten lasten juoksentelua ja vanhusten yskimisiä. Kerran he joutuivat pysähtymään, kun eräästä käytävänristeystä pitkin työnnettiin kiireellä joku leikkaukseen ja maskipäinen kirurgi käveli ripeästi perässä. Mustahiuksinen lääkäri vilkaisi pukumiehiä ja nyökkäsi kevyen tervehdyksen teräväpiirteiselle, joka kohotti kätensä vastatakseen tälle.
“Kuka tuo oli?” kirjanpitäjä kysyi, koska hänestä tuntui, että tervehtineet tunsivat toisensa hiukan paremmin kuin tervehdyksistä olisi voinut ymmärtää.
“Jun – yksi Asagin lääkäreistä ja tämän sairaalaan johtavista kirurgeista”, mies vastasi lyhyesti heidän jatkaessa taas matkaa.
“Mihin Asagi-sama tarvitsee niin monta lääkäriä?”
“Hänellä on alaisuudessaan aika paljon ihmisiä, jotka kaipaavat hoitoa”, vahvaleukainen vastasi lyhyesti heidän kääntyessä eräästä kulmasta hiljaisempaan käytävään.

Heidän siinä kävellessään avustajaa inhotti yhä enemmän olla sairaalassa. Hän oli pienestä asti vihannut sen hajua, hoitajia, sairaita ihmisiä ja ruokaa – erityisesti jälkimmäistä. Enempää nuorukainen ei ehtinyt harmittelemaan, koska he menivät erään puisen oven luokse ja hänen esimiehensä koputti kuuluvasti kovaan pintaan.
Ruskeahiuksinen ja -silmäinen Sethin ikäiseltä näyttävä mies tuli avaamaan heille hiukan tympääntyneen näköisenä. Tämä päästi pukumiehet sisään sanomatta oikeastaan mitään, mutta vilkaisi vielä ennen oven sulkemista käytävälle varmistaakseen, ettei kaksikkoa oltu seurattu.
“Et tiedäkään, kuinka piristävä soittosi oli, Hide-zou”, lääkäri kääntyi saapuneiden puoleen sulkiessaan oven.
Vanhempi auttoi pidempänsä istuutumaan tutkimuspöydälle kiinnittämättä sen enempää huomiota valkoiseen, pitkään takkiin pukeutuneeseen mieheen.
“Minulle soitetaan vähän väliä, koska – ties ketä – pitää hoitaa, viedä leikkaukseen tai vastaavaa. Milloin joku on yritetty hukuttaa, kuka on myrkytetty, mutta useimmiten joudun metsästämään lihasta luodin sirpaleita! Mitä sinä nyt haluat minun tekevän!?”
“Oletko kyllästynyt työhösi?” Hide-zou nousi seisomaan ja katsoi rauhallisesti lääkäriä.
“Olen!”
“Olet siis myös kyllästynyt Mercedes-Benziisi?”
“…”
“Toimi sitten, kuten lääkärin kuuluu, jos haluat vielä pitää autosi”, toimitusjohtaja katsahti varoittavasti nuorempaansa ja istuutui kauempana olevaan tuoliin.
Valkotakkinen puisteli hiukan päätään olkapäämittaisten ruskeiden hiusten liikahtaessa hartioiden taakse. Voi, miten hän vihasikaan tätä – jos Asagi oli ikävä tapaus, niin oli myös Hide-zou, mutta tämän sanojaan ei voinut jättää huomioimatta.
“Hyvää päivää”, lääkäri ojensi kätensä potilaalleen, joka tarttui siihen kohteliaasti.
“Minä olen Takanori Nishikawa – Asagin ja hänen miestensä oma lääkäri.”
“Päivää, olen Miyagi Seth – Hide-zou-saman uusi avustaja… Ja ilmeisesti Asagi-saman uusin mies…”
“Hienoa, mikäs teitä vaivaa?” Nishikawa sanoi istuutuessaan koneensa ääreen etsimään nuorukaisen henkilötietoja.
“Työmaalla sattui haaveri ja Seth loukkasi jalkansa”, toimitusjohtaja vastasi yksinkertaisesti.
“Mainiota!” valkotakkinen kääntyi tuolillaan huomattavasti piristyneempänä.
“Jotain vaihtelua viimeisimpiin päiviin. Kun viimeksi toit minulle potilaan, hän melkein kuoli verenhukkaan ja minulta meni ikuisuus niiden haulien poistamiseen.”

Mies ei huomannut, kuin hänen sanansa saivat Sethin ennestään kalpean ihon muuttumaan valkoiseksi kauhusta, mutta se ei jäänyt teräväpiirteiseltä huomaamatta.
“Eikö lääkäreillä ole enää vaitiolovelvollisuutta?” ruskeahiuksinen nousi pystyyn ja siirtyi avustajansa viereen.
“Jos yrität tuottaa itsellesi jotain sadistista nautintoa pelottelemalla Sethin hengiltä, harkitse sitä vielä toisen kerran.”
“Kylläpäs suojeluvaistosi käy ylikierroksilla.”
“Minä olen Asagin käskystä Sethin opettaja, joten sinuna harkitsisin, mitä päästäisin ulos suustani minun läsnä ollessani.”
“Rauha. Ymmärrän yskän vähemmälläkin”, Nishikawa nosti kätensä ilmaan antautuvasti.
“Katsotaan nyt sitä nilkkaa…”
Mies saapui tuolinsa kanssa potilaan eteen ja otti ojennetun jalan – kenkä ja sukka olivat potkaistu jalasta pois – syliinsä. Kädet olivat pehmeät nostaessaan lahjetta nähdäkseen turvonneen nilkan.
“Hmm… Miten tämä tapahtui?”
“Olimme Hide-zou-saman kanssa jäädä putoavan metallipalkin alle, kun hän kiskaisi minut mukanaan turvaan ja me kaaduimme. Kun nousin ylös, tajusin, etten voinut seistä lainkaan oikean jalkani varassa”, Seth kertoi hiljaa ja katsahti kiitollisena esimiestään, joka nosti kätensä nuorukaisen olalle hymyillen pienesti.
Tuo lempeä katse tuntui hyvältä.
Nishikawa päätti aikaisemman perusteella sulkea suunsa, vaikka hänen teki mieli varmistaa, oliko Hide-zou joutunut jälleen salamurhayrityksen kohteeksi. Mies ei ilmeisesti halunnut huolestuttaa nuorempaa tai kertoa liian paljon kerralla.

“En usko, että se on nyrjähtänyt”, valkotakkinen sanoi painellessaan vääntynyttä kohtaa puna-mustahiuksisen irvistellessä.
“Uskoisin nilkkasi menneen sijoiltaan, mutta sekään ei välttämättä ole hyvä asia”, lääkäri sanoi laskiessaan jalan pois sylistään ja siirtyessään takaisin koneensa ääreen.
“Meidän on otettava jalastasi röntgenkuvat, ettei sijoiltaan menon ja kaatumisen aikana ole tullut murtumia tai muita sisäisiä ruhjeita. Shou tulee kohta hakemaan sinua ja menette yhdessä ottamaan kuvat.”
Nishikawa näppäili jotain hakulaitteeseen, kunnes kääntyi jälleen pukumiehiä kohti.
“No, miten Asagi sinut löysi, Seth-san?”
“Olin töissä jo ennestään asianajajatoimistossa, jonka enemmistöosakkuuden Asagi-sama sai viime viikolla…”, puna-mustahiuksinen katsahti toimitusjohtajaan hakien hiukan apua kertomukselleen.
“Erilaisten vaiheiden kautta Asagi huomasi, että Seth oli taitava varas ja kirjanpitäjä, minkä takia hänet siirrettiin minun alaisuuteni”, ruskeahiuksinen vastasi tiivistetysti, kun oveen koputettiin ja sisälle kurkisti Shou.
“Tulin hakemaan Sethiä röntgeniin”, mies sanoi ja työnsi pyörätuolin esille.
“Ette kai te aio viedä minua tuossa?” ruskeat silmät värähtivät epätoivosta.
“Minä kyllä pystyn kävelemään, jos vain saan kepit.”
“Sairaalaan sääntöihin kuuluu, että sinut on vietävä pyörätuolilla”, Shou huomautti hymyillen huvittuneena toisen ilmeelle.
“Ettet rasita itseäsi liikaa.”
“Mistä lähtien te olette välittäneet säännöistä?” toimitusjohtaja puuttui puheeseen virnistäen huvittuneena.
“Sairaalan johtajalla ei olisi yhtä hauskaa kuin nyt, jos ette keksisi mitä uskomattomimpia sairauskertomuksia ja muita raportteja. Mikä olikaan viimeisin? Mies joutui riitaan anoppinsa kanssa ja tämä päätti virittää pienoisräjähteen tuolin alle?”
“Ainakaan meitä ei voi syyttää mielikuvituksettomuudesta”, Shou naurahti ja vei pyörätuolin nurkkaan.
“Nishikawa, missä ne kepit ovat?”
“Siellä, minne jätit ne viimeksi.”
“Eli?”
“Tuolla kaapissa”, Nishikawa pyöräytti silmiään.
Punapää näytti toiselle kieltään ja meni hakemaan kaapista tukisauvat, jotka tämä ojensi puna-mustahiuksiselle.

Yhdessä Shou ja Seth siirtyivät hiljaiselle käytävälle Hide-zoun jäädessä keskustelemaan jotain Nishikawan kanssa.
“Toivottavasti Hide-zou-sama ei puraise Nishikawalta kovin pahasti päätä irti – en haluaisi yrittää asettaa sitä takaisin hartioiden väliin”, lääkäri naurahti heidän mennessä käytäviä pitkin erilaisten kylttien ohjastaessa heitä varmuuden vuoksi.
“Eivätkö he tule toimeen?” kirjanpitäjä kysyi.
“Hide-zou-sama on Asagin oikeakäsi ja tekee sen tarpeen vaatiessa selväksi, mikä on Nishikawan kohdalla aika usein tarpeellista. Tämä taasen ärsyttää Nishikawaa, joka ei ymmärrä Hide-zou-saman synkkyyttä tai muutakaan käytöstä. Luultavasti häntä inhottaa miehen jäisyys”, punapää käänsi hymyilevät kasvonsa lyhempään.
“Ilmeisesti Hide-zou-sama kuitenkin pitää sinusta, koska huolehtii hoitamisestasi näinkin paljon ja näyttää vähemmän synkältä.”
“Taidatte olla väärässä”, puna-mustahiuksinen mumisi hiljaa.
“Hän toimii vain Asagi-saman käskyn alla.”
“Jos kerran itse sanot niin, siinä tapauksessa olen”, Shou sanoi heidän päästyään röntgenhuoneen eteen, jossa eräs hoitaja otti heidät hymyillen vastaan.
Lääkäri auttoi kalpeamman istuutumaan vuoteelle, jotta tämän jalka voitaisiin kuvata.
“Yksi kysymys, ennen kuin aloitamme”, mustat silmät hymyilivät pirullisesti punapään kumartuessa nuoremman ylle.
“Ethän ole raskaana?”
“Mitä sinä oikein kuvittelet!?” puna-mustahiuksinen parkaisi suuttuneena moisista sanoista.
“En minä mitään kuvittele, yritän saada sinut löysäämään ponihäntääsi, ettet ole koko ajan näytä siltä, kuin haluaisit murhata jonkun”, lääkäri naurahti poistuessaan huoneesta kuvauksen ajaksi.

Kauaa nuorukaisen ei kuitenkaan tarvinnut siinä yksin makailla – ehkä minuutin tai kaksi – kun Shou saapui jo takaisin kertoen, että hän veisi potilaan takaisin Nishikawan luokse. Tämän jälkeen hän odottaisi kuvia ja tulisi sitten näyttämään tuloksia. Matka takaisin sujui hiljaisuudessa, vaikka pidempi tutkikin varsin näkyvästi nuoremman vartaloa tämän linkuttaessa takaisin Nishikawan huoneeseen, jossa tämä odotteli – yksin.
“Missä Hide-zou-sama on?” pieni pelko kulki laihan vartalon läpi ruskeiden silmien etsiessä katseellaan teräväpiirteistä.
“Hän sanoi menevänsä soittamaan jonkun puhelun”, Nishikawa sanoi koneensa äärestä Shoun auttaessa kirjanpitäjän istumaan tutkimuspöydälle.
“Hän luultavasti tulee pian – valitettavasti.”
“Shou-san, saanko kysyä sinulta jotain?” Seth kääntyi katsomaan miestä, joka oli jo lähdössä.
“Kysy toki”, mies vastasi hymyillen.
“Mitä tarkoitit sanoessasi, että tämä oli ’onnettomuus’?” ruskeat silmät tarkkailivat lääkäriä, joka vilkaisi työtoveriaan, joka puisteli hiljaa päätään.
“Älä sitä mieti…”, punapää yritti keksiä keinoa, jolla livahtaa tuosta kysymyksestä.
Onnekseen Nishikawa päätti puuttua aiheeseen.
“Sitä sinun on kysyttävä opettajaltasi – hän kertoo sen, jos katsoo sen olevan hyväksi korvillesi.”
“Se siis on jotain ikävää”, nuorukainen laski katseensa alas hiukan masentuneena.
Kukaan ei halunnut kertoa ja hänestä tuntui, ettei teräväpiirteinenkään kertoisi, vaikka tulisikin kysyneeksi. Puna-mustahiuksinen ei huomannut siinä murehtiessaan, kun Shou lähti huoneesta ja hänen tilalleen tuli toinen mies.
“Toivottavasti et ole allerginen kinkkupatongille”, kuului lempeä ääni kirjanpitäjän vierestä tämän nostaessa katseensa ylös puhuneeseen.
Pieni hymy kohosi kapeille huulille nuorukaisen katsoessa esimiestään.
“Hide-zou-sama”, henkäys karkasi kalpeamman suusta.
“Seth”, ruskeahiuksinen sanoi hymyillen hiukan.
“Ajattelin, että sinun saattaisi olla nälkä ja kävin ostamassa sinulle täytetyn patongin – sairaalan omat pöperöt eivät ole kovin hyviä. Toivottavasti en ostanut vääränlaisilla täytteillä.”
“Et – minä pidän kinkkupatongista”, avustaja hymyili kiitollisena ottaessaan leivän vastaan.
Nishikawa pidätteli sisällään kysymystä, että eikös tuollainen kuulunut kevääseen, mutta tyytyi vain katselemaan seiniä, kuin niissä olisi jotain hyvin mielenkiintoista. Kauaa miehen ei onneksi tarvinnut virheetöntä maalipintaa tutkailla, kun Seth ryhtyi syömään leipäänsä ja Hide-zou istuutui tämän viereen tutkimuspöydälle katsellen toisen ruokailua.
“No, Seth”, lääkäri päätti kehittään pientä keskustelua odotellessaan kuvia.
“Joko olet käynyt harjoittelemassa ampumista?”

Puna-mustahiuksinen oli tukehtua tomaattiinsa, jolloin toimitusjohtaja mulkaisi vihaisesti lääkäriä samalla, kun löi hiukan nuorempaa selkään.
“Anteeksi mitä?” kirjanpitäjä sai viimein sanottua ja katsoi silmät suurina ensin Nishikawaa, sitten opettajaansa.
“Pitääkö minun opetella ampumaan aseella?”
“Ole hyvä, Hide-zou”, Nishikawa viittasi teräväpiirteiseen.
“Sinähän se opettaja olet.”
Ruskeankellertäväsilmäisen olisi tehnyt mieli huomauttaa, että lääkärihän se oli mennyt asiasta puhumaan, mutta tiesi kuitenkin velvollisuutensa.
“Asagin tahdon mukaan kaikkien on opeteltava ampumaan vähintään käsiaseella”, mies aloitti, mutta vaikeni hetkesi nähdessään pidemmän epätoivoisen ilmeen.
“Meidän asevastaavamme ei ole tällä hetkellä kaupungissa, siksi en ole puhunut tästä sinulle. Ajattelin, että saisit totuttautua rauhassa tähän tilanteeseen (tässä kohdassa puhuja katsoi murhaavasti lääkäriä, joka yritti olla huomaamatta tuhansia lentäviä tikareita)… Ei sinun tarkoituksesi ole tappaa ketään – sitä varten Asagilla on omat miehensä, kuten tiedät, mutta Asagi haluaa varmistaa, että tarpeen vaatiessa me kaikki voimme puolustaa itseämme ja muita mafian jäseniä.”
“Hide-zou-sama, pitäisikö minun päätellä, ettei onnettomuus ollutkaan onnettomuus?” ruskeat silmät katsoivat vahvaleukaisen kasvoja vaatien vastausta.
“Kaikki puhuvat koko ajan asioista vaaralliseen sävyyn – nyt tekin puhutte puolustautumisesta… Oliko se työmaan tapahtuma tahallinen? Yrittikö joku tappaa meidät?”

“Ei teitä kumpaakin, vaan pelkästään Hide-zoun”, Nishikawa päätti puuttua puheeseen.
“Ne kerrat, kun Hide-zou on tullut tänne, on syynä ollut se, että hänet on yritetty tappaa. Kaikeksi onneksi ne kerrat ovat harvinaisia ja aina hän onnistuu selviytymään suunnilleen ehjin nahoin.”
Kalpeampi katsoi pitkään esimiestään, joka katsoi takaisin.
“Anteeksi, etten kertonut”, mies sanoi vakavana tutkaillen nuoremman silmiä.
“En vain halunnut säikäyttää sinua.”
“Miksi teidät halutaan tappaa? Ettehän te ole tehneet mitään pahaa! Vai oletteko?”
“Monista se, että olen Asagin ystävä, on jo rikos.”
“Ihan kuin se olisi riittävän hyvä syy!”
“Suurin syy on se, että olen hänen oikeakätensä.”
“Tietääkö Asagi-sama tästä?”
“Ei vielä tämän päiväsestä, mutta luultavasti pian.”
“Mitä hän aikoo tehdä asialle?”
“Tutkia, jos saisi jotain tietoa murhayrityksestä, mitä minä epäilen hänen onnistumistaan. Tapahtumat saattoivat tosiaan olla vain puhdasta onnettomuutta, mutta tällä alalla pelätään aina pahinta.”
“Teinä alkaisin pelätä jotain muuta”, kuului hyytävä ääni ovelta Shoun saapuessa paikalle.
“Täällä nimittäin ovat potilaamme jalan kuvat”, mies matki elokuvien pahiksien naurua saaden siitä hyvästä kahdelta mieheltä silmän pyöräytykset.
Lääkärin rento käytös sai kuitenkin pienen hymyn kalpeimmalle, josta oli mukavaa, että edes joku yritti piristää heitä. Nishikawa nappasi suuren kirjekuoren punapään kädestä ja iski kalvomaiset kuvat lampun alle tutkiakseen nilkan kuvaa.
“Hyvä, ei ole mitään murtumia”, lääkäri nyökkäsi tyytyväisenä Shoun vilkaistessa myös tarkkaavaisena kuvia.
“Enää pitää saada vain nilkka takaisin paikoilleen ja kohta Seth juoksee niityillä kuin metsäkauris.”
“Miten ajattelit sen saada aikaiseksi”, Hide-zou kysyi kurtistaen kulmiaan.
“Yksinkertaisesti, koska tapahtumista ei ole hirveästi aikaa, me hiukan autamme nilkkaa menemään oikeaan asentoon”, valkotakkinen sanoi kääntyessään pukumiehiä päin.
“Menehän kyljellesi, Seth”, Shou siirtyi nuorukaisen viereen ohjastaen tämän siihen asentoon, että vääntynyt kohta oli päällimmäisenä jalasta.

Nishikawa siirtyi tuoleineen nilkan luokse, kun punapää siinä hetken siirreltyään tuli pitelemään muuta osaa jalasta paikallaan. Toimitusjohtaja otti avustajaansa kädestä kiinni, koska tiesi, mitä tulisi kohta tapahtumaan ja niin tiesi nuorempikin. Hänestä vain tuntui mukavammalta, kun hänen ei tarvinnut pyytää toista ottamaan kädestään kiinni, koska ei olisi uskaltanut sitä itse pyytää.
Ruskeahiuksinen lääkäri tarttui voimakkaasti nilkkaan pakottaen sen siirtymään takaisin oikealle paikalle.
Ruskeat silmät sulkeutuivat kivun säteillessä jalasta koko vartaloon. Nuorukainen jäykistyi yrittäen hillitä tuskan huutoaan ja puristi esimiehensä kättä, kuin se olisi ollut pelastava oljenkorsi. Mies puristi takaisin ja kuiskasi hiljaa pidemmän korvaan:
“Ei hätää, Seth. Kohta se on ohi.”
Vanhempi puhui totta, koska pian hänen sanojensa jälkeen lääkärit irrottivat otteensa ja Nishikawa tarkkaili kättensä työtä.
“Nilkkaasi saattaa särkeä jonkin aikaa, mutta pian se rauhoittuu”, mies hymähti tyytyväisenä.
“Annan kuitenkin lainaksi yhden kävelysauvan, jottei sinun tarvitse sentään koko aikaa roikkua Hide-zoun kaulassa, vaikka se kyllä olikin varsin mielenkiintoisen näköistä.”
Shoulta pääsi pidätelty tirskahdus eikä miehen hymy olisi voinut olla yhtään leveämpi. Ruskeasilmäinen kohottautui istumaan esimiehensä taputtaessa hiukan olkapäätään.
“Hyvinhän se meni”, ruskeahiuksinen sanoi ja hellitti otteensa toisen kädestä, mutta tämä ei päästänytkään hänen kädestään irti.
“Onko jokin hätänä, Seth?” lyhempi katsoi huolestuneena avustajaansa, joka ravisti päätään pienesti hymyillen.
“Minusta vain on mukavaa, kun te käytätte etunimeäni ilman mitään lisäpäätteitä.”
Hetken vanhempi tuijotti niitä kalpeita kasvoja silmien laajentuessa, mikä ei jäänyt kahdelta valkotakilta huomaamatta. Nämä nimittäin vilkaisivat toisiaan uteliaina ja kumartuivat lähemmäksi katsomaan tilannetta, mutta sitä pukumiehet eivät huomanneet.
“Käytinkö?” pieni varovainen kysymys pääsi täyteläisten huulien välistä, jolloin nuorempi nyökkäsi.

Silmät laajenivat entisestään ja teräväpiirteinen kasvot vääntyivät kauhistuneeseen ilmeeseen miehen muistellessa tapahtumia ja puheitaan. Näytti siltä, kuin liikemies olisi puhuttelutapansa tajutessaan punastunut hiukan, mutta siitä kukaan ei saanut varmuutta, koska toimitusjohtaja laski katseensa lattiaan. Hiukset valuivat kasvojen eteen ja käsi nousi elegantisti silmille lyhemmän mumistessa jotain itsekseen.
“Pahoittelen, Seth-san, en huomannut lainakaan, mitä sanoin… Se onnettomuus kaiketi sai minut hiukan sekaisin… Olen tottunut liikaa Asagin tapoihin…”, Hide-zou pahoitteli ja nosti nolostuneen katseensa kirjanpitäjään.
Lääkärit katsoivat toisiaan toistamiseen, minkä jälkeen kääntyivät pois kaksikosta, etteivät vain olisi paljastaneet sitä, että olivat kuolla nauruun. Ruskeankellertäväsilmäinen näytti niin harvoin tehneensä jotain väärin ja tämä oli mitä harvinaislaatuisin hetki. Mitähän Asagi sanoisi, jos kuulisi?
“Ei se mitään”, Seth naurahti hiukan.
“Mutta älkää nyt enää sanitelko minua – minusta on paljon mukavampaa, kun käytätte pelkkää etunimeäni. Kutsukaa minua vain Sethiksi.”

Pienen hetken teräväpiirteinen vain katsoi sitä hymyä kunnes huokaisi hiukan ja loi taas sen hellän hymynsä tälle, mikä sai lääkärit haukkomaan henkeään – he eivät uskoneet, että mies osaisi oikeasti hymyillä sillä tavalla.
“Kuten toivot, Seth”, toimitusjohtaja nousi seisomaan.
“Menemmekö nyt? Vien sinut kotiisi.”
“Kotiini?” puna-mustahiuksinen hämmentyi ottaessaan virnuilevalta Shoulta ojennetun kävelysauvan.
“Niin, en halua rasittaa jalkaasi liikaa tänään. Ota koko loppuviikko vapaaksi – kyllä minä ja Ivy-san pärjäämme.”
“Mutta ei tämä ole niin vakavaa, vai mitä, Nishikawa-sensei?” ruskeasilmäinen katsahti lääkäriin, joka jäi aukomaan suutaan hetkeksi.
Kukaan Asagin mafian jäsenistä ei ollut aikaisemmin puhutellut siihen tapaan.
“Hide-zou-sama on oikeassa. Et saa rasittaa jalkaasi hetkeen – tarvitset lepoa”, Shou päätti puuttua puheeseen, kun toinen suorastaan paistatteli riemussaan, ettei tajunnut vastata esitettyyn kysymykseen.
“Mutta viikko on turhan pitkä aika – tämäkin päivä riittäisi.”
“Hide-zou-sama, kyllä minä jaksan tehdä töitä, aivan helposti!” Seth yritti suostutella esimiestään, koska ei halunnut vaikuttaa laiskalta ja kotona istuminen oli muutenkin tylsää.
“Pidä tämä päivä lomaa”, ruskeahiuksinen siirtyi ovelle naurahtaen toisen työinnokkuudelle.
“Katsotaan sitten huomenna, miten jalkasi voi”, mies avasi oven, jotta kirjanpitäjä pääsisi sauvoineen helposti käytävälle.
“Minä en nimittäin ota enempää vastaväitteitä kuuleviin korviini.”

Suu, joka oli ollut kalpeammalla auki seuraavaa vastaväitettä varten, sulkeutui hyvin nopeasti kiinni, mistä hyvästä vanhempi hymähti huvittuneena heidän lähtiessään kävelemään käytäviä pitkin ulos.
“Ai, tuo oli se Asagin uusin isku”, Nishikawa totesi pienen hymyn kohotessa huulilleen.
Hän oli kuullut Sethistä jo sunnuntaina, vaikkei ollut uskonut tapaavansa tämän näin nopeasti – eikä tällä kyseisellä tavalla.
“Ilmeisesti. Sethissä ainakin on useita piirteitä, joista on helppo kiinnostua”, Shou huomautti naurahtaen ja heilautti pöyhittyjä hiuksiaan.
“Mielenkiintoisin piirre on kuitenkin se, miten hän saa Hide-zoun hymyilemään ja näyttämään muutenkin iloisemmalta.”
“Sehän tässä onkin omituista. Mitähän kaikkea tulee tapahtumaan?” Nishikawa katsahti ovelasti työtoveriaan.
“Saamme sen varmasti hyvinkin pian tietää”, punapää naurahti räplätessään hakulaitettaan.
“Enkä malta odottaa, että pääsemme kertomaan Junille ja Asagi-samalle näkemästämme!”

----------

Fu-ki oli saanut Sethin osoitteen, jonka hän oli laittanut navigaattorinsa muistiin, jotta osaisi myöhemminkin ajaa nuorukaisen kotiin. Pukumiehet olivat istuutuneet jälleen taakse ja olleet varsin hiljaisia sitten sairaalasta poistumisen. Seth ei oikeastaan kaivannut puhumista, koska Hide-zoukaan ei ilmeisesti kaivannut. Hänelle riitti se, että pääsisi kotiin. Kaikki tämän päivän tapahtumat – joita oli lyhyessä ajassa kertynyt paljon – olivat kuluttaneet hänen voimiaan, vaikkei kello ollut edes paljoa: kohta yksi.
“Seth?” varovainen ääni sai ruskeat silmät avautumaan ja nuorukainen kääntyi katsomaan esimiestään.
“En tiedä, miten suhtaudut asioihin, kun on käynyt ilmi, etten ole kertonut aivan kaikesta – kuten siitä, että minut ehkä yritettiin tappaa ja sinun on opeteltava ampumaan…”
“Olivathan ne aika pelottavia tietoja”, kirjanpitäjä myönsi hiljaisena.
“Olisin halunnut kuulla asioista aikaisemmin.”

Jälleen oli aivan hiljaista, koska kumpikin oli vajonnut omiin ajatuksiinsa.
“Olen pahoillani”, toimitusjohtaja sanoi hiljaa ja laski katseensa alas.
“Mistä?” puna-mustahiuksinen hämmentyi.
Hän ei ollut ihan varma, mistä toinen puhui.
“Siitä, etten ole kertonut sinulle kaikesta”, lyhempi henkäisi hakien sanoja, joilla kuvaisi ajatuksensa toiselle näkyväksi.
“Siitä, että sinuun sattui”, vanhempi huokaisi surullisena pienen hiljaisuuden jälkeen.
“Oikeastaan kaikesta – koko tästä tilanteesta, johon olet joutunut. Jos olisin suostutellut paremmin Asagin jättämään sinut rauhaan, et joutuisi kaikkiin näihin ongelmiin ja vaaroihin.”
“Ei se mitään”, kalpeampi hymyili hiukan.
“Minusta nimittäin tuntuu, että joutuisin niihin, vaikka olisittekin puhuneet Asagi-samalle… Olen oikeastaan kiitollinen, että jaksatte välittää ja huolehtia minusta – olette jopa vaarantaneet henkenne jo kahdesti pelastaaksenne minut.”
“Ei se ole jaksamisesta kiinni”, pieni hymy kohosi toisenkin huulille.
“Mielelläni minä autan, neuvon… ja suojelen – aina kun vain osaan ja voin.”

Miehet katsoivat toisiaan silmiin, kunnes Sethin oli pakko kääntää katseensa pois. Hänen poskiaan alkoi kuumottaa ja vartalo värisi hiljaa puvun alla. Tuo tunne oli oikeastaan mukava, mutta samalla hyvin pelottava.
Nuorukainen ei tiennyt, mitä hänen pitäisi sanoa tai tehdä, mutta onnekseen hänen ei kuitenkaan tarvinnut pohtia sitä. Auto nimittäin pysähtyi ja Fu-ki tuli avaamaan oven, jolloin kaksikko nousi pystyyn.
“Ei lainkaan pahannäköinen”, Fu-ki mainitsi ohimennen.
“Ei vain vaikuta sellaiselta paikalta, jossa Asagin värikäs isku asustelisi.”
“Hänellä on edelleen nimi, Fu-ki”, Hide-zou sanoi painokkaasti ja katsahti puhuteltua silmäkulmastaan merkitsevästi.
“Älä laita minua enää toistamaan sitä.”
Autonkuljettaja kumarsi vaieten, mutta huusi mielessään useita kertoja peräkkäin, että puna-mustahiuksinen oli Asagin isku. Hänen ajatuksiaan toimitusjohtaja ei kaikeksi onneksi osannut lukea.
“Monennessa kerroksessa asuntosi on?” vanhempi kääntyi kirjanpitäjän puoleen.
“Neljännessä”, nuorukainen vastasi nilkuttaessaan keppinsä avulla ulko-ovelle.
Raskaan oven avaaminen oli hiukan vaikeata yhdellä kädellä, mutta hän sai pian apua.
“Jospa minä varmistan, että pääset kotiisi asti lepäämään”, ruskeahiuksinen sanoi lempeästi hymyillen.
“Ei teidän tarvitse, en halua olla vaivaksi”, kalpeampi mumisi hiljaa kiitettyään ensin avusta.
“Ei tästä ole mitään vaivaa”, lyhempi totesi kuuntelematta toisen vastaväitteitä.

Ei Sethiä olisi muuten haitannut esimiehensä tuonti kotiin, mutta asunto oli vieläkin enemmän hänen kuolleiden vanhempiensa koti kuin hänen. Lisäksi hän ei ollut siivonnut siellä aikoihin, mikä oli toisiksi pahin asia. Suurin syy, miksi hän olisi mennyt mieluummin yksin, oli se, että hän tarvitsisi aikaa sulatella tämän päivän tapahtumia ja erityisesti kokemiaan tuntemuksia.
Nuorukainen ei kuitenkaan keksinyt kohteliasta tapaa, jolla saisi toisen luopumaan päähänpistostaan. He odottivat yhdessä hissiä ja matkasivat sillä neljänteen kerrokseen täydellisessä hiljaisuudessa ruskeasilmäisen täristessä hermostuneisuudesta. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hänen esimiehensä tulisi käymään kotonaan ja juuri kyseisen herran piti tietenkin olla maan menestyneimmän rakennusyrityksen toimitusjohtaja. Kohtalolla oli sitten kummallinen huumorintaju, jota hän ei ymmärtänyt lainkaan.
Neljännessä kerroksessa puna-mustahiuksinen kaivoi taskustaan avaimensa ja avasi viimein kotinsa oven. Pieni eteinen oli hämärä, minkä takia nuorukainen löi valot päälle, ennen kuin päästi teräväpiirteisen sisälle.

“Ei tarvitse ottaa kenkiä pois – täällä ei ole siivottu aikoihin”, ruskeasilmäinen kiirehti sanomaan, mutta toimitusjohtaja riisui ne kaikesta huolimatta.
“Täällä on tosiaan hiukan sotkuista eikä asunto vaikuta muutenkaan minun kodiltani…”, kirjanpitäjä mumisi nolostuneena katsoessaan valtavia pölykerroksia, jotka peittivät huonekaluja ja oikeastaan koko talon vallaten yhä lisää alaa.
“Älä liikaa murehdi”, vahvaleukainen naurahti hellästi.
“Lähden aivan pian takaisin töihin. Haluan vain varmistaa, että sinulla on täällä kaikki tarvittava.”
Naurahdus rentoutti vain hiukan pidempää, joka halusi kuitenkin olla hyvä isäntä vieraalleen.
“Saisiko olla teetä?”
“Ei tarvitse, mutta kiitos kuitenkin”, Hide-zou katsoi hellästi nuorempaa.
“Jotain syötävää? Ette ole syöneet mitään koko päivänä…”, nuorempi yritti keksiä, miten saisi vaikutettua edes hiukan vakavammalta persoonalta, joka osaisi toimia tällaisissa tilanteissa.
“Ilmeisesti minun on parempi lähteä nyt, kun stressaat täällä oloani niin paljon. Onhan sinulla varmasti täällä kaikkea, mitä tarvitset? Ruokaa? Viihdykettä?”
“Kyllä kai…”
“Soita minulle heti, jos tarvitset jotain.”
“Soitan.”
“Hyvä poika”, vanhempi taputti ruskeasilmäisen päätä, kuin tämä olisi ollut pieni koira, mistä hyvästä tämä virnisti huvittuneena.
“Soitan huomenna aamulla ja mietitään sitten, tuletko töihin vai pidätkö huomisen vapaata.”
“Mitä miettimistä siinä on?”
“Paljonkin. En halua, että rasitat itseäsi liikaa”, liikemies sujautti kenkänsä jalkaan ja meni ovelle.
“Huomiseen”, kalpeampi huudahti esimiehensä perään tämän pysähtyessä kesken oven avauksen.
Mies hymähti hiljaa.
“Huomiseen.”

Oven sulkeutuessa koko talo tuntui hämärämmältä kuin äsken. Aurinko paistoi kyllä ulkona, mutta sen valo ei tuntunut enää samalta. Hiljaisuuden valtaamassa talossa Seth nilkutti keppinsä kanssa sohvalleen, pudotti sauvan lattialle ja nappasi kaukosäätimensä pöydältä laskien oikean jalkansa varovaisesti sohvalle – hän ei halunnut satuttaa sitä enempää.
Televisiosta ei tietenkään tullut mitään, joten nuorukainen jäi tuijottamaan ostoskanavaa. Aikaahan siinä vierähti ja kirjanpitäjä harkitsi tuntien päästä todella vakavasti ostavansa erään kuntolaitteen, ettei tarvitsisi enää tuijottaa niitä samoja Pepsodent-hymyjä. Hänen onnekseen – tai epäonnekseen – eräs päätti herätä hänen taskussaan pienen pirinän kumotessa hiljaisuuden – nuorukaisen oma kännykkä.

“Moshi moshi?” puna-mustahiuksinen sanoi horteensa läpi.
“Kyllä minä sen tiesin, että ilman minua elämäsi on kuolettavan tylsää, mutta en minä tiennyt, että noin tylsää”, kuului ihmettelevä ääni puhelimesta, joka nosti hymyn toisen huulille.
“Kuoletko sinne pystyyn?”
“Reita!”
“Omassa puhelinseksi persoonassaan”, kuului kehräävä vastaus ja kalpeampi pystyi kuvittelemaan vaaleaverikön virnuilemassa.
“Miten maanantaisi on alkanut?”
Ruskeasilmäinen puraisi itseään kielestä. Hän olisi halunnut kertoa kaiken maailman tapahtumat, mutta miten hän voisi ilman, että paljastaisi liikaa?
“Miten minä sen sanoisin… Sain ylennyksen…”
“Ylennyksen? Hienoa? Mikäs sinä nykyään oletkaan?”
“Tatemonokin toimitusjohtajan avustaja.”
“Ai, että oikein avustaja? Kukas tämä toimitusjohtaja on?”
“Oshiro Hide-zou.”

Toisesta päästä ei kuulunut mitään, jolloin Sethiä alkoi pelottaa, että Reita oli pökertynyt – syytä siihen hän ei kyllä keksinyt, mutta onneksi baarimikon ääni kuului hetken päästä.
“Sanoitko Oshiro Hide-zou?”
“Sanoin…”
“Tiedätkö sinä, että se Oshiro Hide-zou, jonka minä tiedän, on Asagi-saman oikeakäsi; sekä saiko komon että waka gashira?”
“Itse asiassa Hide-zou-sama on myös Asagi-saman lapsuuden ystävä…”
“SINÄ TIESIT TUON JA SUOSTUIT SILTI!?”
“Mitä olisin voinut tehdä? En edes tiennyt asiasta itse, kun Hide-zou-sama tuli hakemaan minua.”
“Ymmärrätkö sinä, että jos liityt mafiaan, sinulla ei ole sieltä pois pääsyä? Mafiasta pääsee vain kuolemalla tai todistajansuojeluohjelmalla eikä sekään takaa pitkää loppuelämää…”
“Rauhoitu, en minä ole missään mafiassa”, Seth päätti valehdella.
“Hide-zou-sama vain kehui taitojani Asagi-samalle ja tämä päätti ottaa minut käyttöönsä.”
“Mihin käyttöön on ihan eri asia…”
“Reita!”
“En pidä tästä yhtään”, Reitan ääni oli uskomattoman synkkä.
“Mitä sinä tarkoitat?”
“En pidä siitä, että olet töissä Oshiro-sanille. En lainkaan – ties mitä hänkin yrittää nyt, kun olet hänen sihteerinsä…”
“Avustaja ja sihteeri ovat kaksi ihan eri asiaa, Reita, ja Hide-zou-sama on herrasmies, joka on ollut tähän mennessä vain kohtelias ja huolehtivainen. Hän ei ole tehnyt minulle mitään sellaista, mitä sinä tai Asagi-sama olette tehneet!”
“Älä valita, kun pidit tekemistäni, mutta nämä tapahtumat huolestuttavat minua entisestään…”
“Reita, mitä on tapahtunut?”
“Minun on matkustettava jo tänä iltana Yokohamaan enkä tiedä, kuinka kauan olen poissa…”

“Sinä… lähdet?”
“Joksikin aikaa, mutta palaan heti, kun ehdin”, nenärättinen naurahti, mutta ääni oli hiukan ontto.
“Lupasin jo, ettet pääse minusta niin helposti eroon. Minä tulen takaisin ottamaan sinusta sen, mikä kuuluu minulle.”
“Olipa lupaavaa.”
“Älä turhia murehdi. Soitan sinulle vähän väliä, ettet vain unohda minua.”
“Ihan kuin sinut voisi unohtaa”, Seth tunsi piston sydämessään.
Hän oli unohtanut ystävänsä ja viikonlopun kuultuaan työssään tapahtuvista muutoksista, vaikka mies oli onnistunut uiskentelemaan välillä hänen ajatuksiinsa ja melkein housuihin.
“Hienoa, mutta valitettavasti, Seth, minun on nyt mentävä. Soitan sinulle illemmalla, toivottavasti et ole niin pahasti horteessa, koska minä ajattelin tehdä sinulle kuumat oltavat.”
“Toivottavasti pidätkin lupauksesi”, kirjanpitäjä ei olisi halunnut lopettaa puhelua, mutta tiesi, ettei ollut muita vaihtoehtoja.
“Kuulemisiin!” Reita huudahti ja sitten kalpeamman korvaan kaikui tuuttausta.

Kylmät väreet kulkivat pitkin puna-mustahiuksisen selkään nuorukaisen laskiessa kännykkänsä pöydälle. Vaistomaisesti hän kietoi kätensä sohvatyynyn ympärille väristen hiljaa.
Nyt häntä todella pelotti. Ensin siirto Tatemonokiin, onnettomuus työmaalla, lääkärissä käynti ja nyt tämä. Työpuhelin painautui nuorukaisen kylkeen vihjaavasti, mutta siihen vinkkiin hän ei tarttunut. Teräväpiirteinen oli hänen pelkonsa aiheuttaja yhdessä yakuzan kanssa. Mitä saattaisi tapahtua, kun Reitakaan ei ollut enää kaupungissa? Hän turvautuisi vaistomaisesti esimieheensä – joka suojeli parhaiten Asagilta – mutta olisiko se hyvä asia?

Televisiossa välähti kuva, koska ostoskanavan tuotetarjonta loppui ja seuraavaksi kerrottiin tuleva ensimmäinen osa eräästä fantasiaelokuvasta, jonka toinen osa näytettäisiin viikon päästä samaan aikaan. Seth päätti, että unohtaisi nyt kaikki huolensa ja keskittyisi filmiin. Hän vilkaisi jalkaansa, joka lepäsi pienen tyynyn päällä.
“Sinä paranet huomiseksi”, kalpea osoitti jalkaansa ja tökkäsi sen jälkeen sormellaan päätä.
“Ja sinä unohdat tyhmät kuvitelmasi! Asagi-samassa on kymmenen kertaa enemmän pelättävää kuin Hide-zou-samassa!”
Nuorukainen vain unohti erään seikan. Se, mitä ei osaa varoa, on aina vaarallisempi kuin se, mitä osaa varoa. Kaikkein pahin vihollinen on se, mitä ei osaa nähdä vihollisenaan – varsinkin, jos se nousee omasta itsestään.

Notes:

Selityksiä:

* Yleisesti vaan, että kiinnittäkää, miten ihmiset puhuvat toisilleen – siitä selviää jonkin verran puhuteltujen ja puhujien asemat toisiinsa nähden
* Junilla ei ole mitään hyönteismaskia vaan lääkärin vihreä (tai valkoinen) maski
* Haulit ovat yleensä pyöreitä metallikuulia, joita lentää mukava kourallinen ammuttaessa (aseesta riippuen)
* Nuo lääkäri jutut olen lukenut kirjasta, mutta niissä tiedoissa saattaa olla virheitä. Tässä tilanne kuitenkin etenee näin
* Sanitella = samatella = herroitella
* Saiko komon = vanhempi neuvonantaja
* Waka gashira = kakkosmies
* Hide-zou on Asagin mafian toisiksi korkein, koska kattaa sekä neuvonantajan että kakkosmiehen tittelit
* Todistajansuojeluohjelma on ohjelma, jonka tarkoituksena on suojella todistajaa. Joskus tämä saa täysin uuden henkilöllisyyden, muuttaa toiselle paikkakunnalle jne. Myös rikollisille sitä tarjotaan, jos nämä suostuvat todistamaan omia miehiään vastaan

Chapter 11: Häiriköitsijä

Seuraavana aamuna Sethin jalka oli täysin kunnossa, hän jopa pystyi juoksentelemaan asunnossaan, muttei uskaltanut kuitenkaan riehua liikaa, koska halusi töihin. Jonkin aikaa kirjanpitäjä oli maannut sängyssään boksereissaan miettien, mitä tässä odotellessaan tekisi. Lopulta nuorukainen oli noussut ylös ja mennyt valmistamaan itselleen hiukan aamiaista, koska ei keksinyt muutakaan tekemistä – hän ei yleensä syönyt aamulla.
Juodessaan kupillisen teetä ja syödessään mustunutta munakasta, työpuhelin pirahti soimaan keittiön pöydällä. Soittaja oli tietenkin Hide-zou.
“Moshi moshi”, puna-mustahiuksinen vastasi nielaistuaan nopeasti juoman kurkustaan alas, mikä aiheutti hiukan hankaluuksia.
Tee meinasi mennä väärään kurkkuun, koska toimitusjohtajalle vastaaminen hiukan jännitti. He olivat puhuneet tähän mennessä aina kasvotusten, mutta eivät koskaan puhelimitse. Käyttäytyisikö Hide-zou erilailla kuin eilen? Olisiko tämän ääni toisenlainen? Saisiko hän tulla tänään töihin?

“Huomenta Seth”, toimitusjohtaja tervehti kohteliaasti.
“Huomenta, Hide-zou-sama”, kapeille huulille nousi pieni hymy.
Puhelimessa puhuminen tuntui jo nyt mukavalta. Toinen käytti hänen pyyntönsä takia pelkkää etunimeä, mikä tuntui hyvältä – jopa eilistä paremmalta.
“Nukuitteko hyvin?”
“Varsin hyvin, kiitos kysymästä. Entä itse? Miten jalkasi voi?” ruskeahiuksinen kysyi asiallisesti ja taustalta kuului autojen tuuttausta.
Tämä oli siis matkalla töihin.
“Ihan hyvin, kiitos”, kirjanpitäjä laski kuppinsa pöydälle.
“Nilkkani on täysin kunnossa. Ei satu yhtään ja pystyn jopa juoksentelemaan.”
“Ethän vain rasita itseäsi liikaa? Kyselin Shoulta ja hän kertoi, että jos nilkkasi menee sijoilta useammin, se on pakko leikata.”
“En toki rasita, mutta en vain jaksa maata paikallani. Haluan tehdä jotain… Voinhan tulla tänään töihin?”
“En tiedä… Oletko varmasti täysin kunnossa?”
“Olen!”
“Sitten se käy”, Hide-zou naurahti toisen ytimekkäälle vastaukselle.
“Olen kohta pääkonttorilla ja lähetän Fu-kin hakemaan sinua. Hän on siellä noin puolen tunnin kuluttua.”
“Selvä, olen valmiina alhaalla”, Seth melkein juoksi makuuhuoneeseensa etsimään sopivaa päälle pantavaa.
“Kerron sen hänelle. Näemme myöhemmin. Shitsurei Shimasu.”
“Nähdään – sayounara!” puna-mustahiuksinen sulki puhelimen kuultuaan tuuttausäänen ja heitti kännykän petaamattomalle vuoteelle.

Nuorukainen kääntyi samassa vaatekaapilleen ja puisteli päätään. Tietenkään hän ei löytäisi mitään päälle pantavaa, miten tyypillistä. Aina, kun oli jokin tärkeä tapahtuma tai hetki, hänen hyvät vaatteensa päättivät kadota taivaan tuuliin. Kalpea katseli kaiken maailman puvun takkeja ja muita vaatteita heitellen osan ruttaantumaan sängylleen, kunnes päätyi jälleen siihen tavallisimpaan: mustaan pukuun. Tällä kertaa hän vain aikoi pukea sen toveriksi mustan kauluspaidan ja hohtavan valkoisen solmion. Tehtyään pitkän harkinnan jälkeen pukeutumispäätöksensä, kirjanpitäjä syöksähti suihkuun ja onnistui kolhaisemaan oikean jalan varpaansa kynnykseen. Muutama kirosana kajahti miehen pomppiessa yhdellä jalalla peremmälle huoneeseen. Mutisten vielä lisää vähemmän harkittuja sanoja, Seth riisui mustat bokserinsa ja sukat vilkaisten itseään pikaisesti peiliin miettien, kuinka paljon tarvitsisi puuteria sun muita tököttejä naamaansa – hänestä tuntui, että näytti haudasta nousseelta silmäpusseineen.
“Seth, rauhoitu”, ruskeasilmäinen puheli itsekseen astuessaan suihkukaappiin.
“Jos nyt kaadut ja satutat jalkasi, petät Hide-zou-saman luottamuksen ja ties mitä siitä hyvästä voisi seurata.”
Hengittäen välillä hitaasti syvin hengenvedoin nuorukainen onnistui peseytymään ilman sen suurempia ongelmia. Hiukset eivät kuitenkaan olleet yhteistyöhaluisia, koska tekivät päähän jatkuvasti perunamaata kaikista kampaus ja sidonta yrityksistä huolimatta. Pienen taistelun – ja sitä edeltäneiden sodanjulistusten jälkeen puna-mustat kutrit taipuivat itsepäisemmän edessä ja Seth sai tiukan ponihännän päähänsä, minkä jälkeen saattoi peittää silmäpussinsa, pukeutua ja pakata nopeasti salkkunsa – mitä hänen ei olisi teoriassa tarvinnut tehdä, koska sinne ei tarvinnut lisätä mitään eikä ottaa pois. Tyytyväisenä ripeyteensä kirjanpitäjä istahti alas miettien, kauan joutuisi odottamaan Fu-kia. Vilkaistuaan kelloaan kalpeampi kuitenkin säikähti huomatessaan, että oli mennyt jo 35 minuuttia Hide-zoun soitosta. Hän oli sittenkin myöhässä!

Nuorukainen syöksähti eteiseen, tunki kenkiä jalkoihin ja melkein unohti avaimensa kotiin. Hissien luona hän muisti äkkiä, että oli unohtanut työpuhelimensa sängylleen ja syöksyi hakemaan sitä asunnostaan. Oikean avaimen löytämiseen meni hetki, samoin kännykän etsimiseen kaikkien niiden vaatteiden ja lakanoiden välistä. Kaiken tuon tohinan seurauksen naapurin vaari vei hissin hänen nenänsä edestä. Puna-mustahiuksinen mulkaisi kiukkuisena metallista ovea ja huokaisi raskaasti. Ei tässä auttanut muu kuin käyttää portaita, vaikka neljännestä kerroksesta juoksemiseen menisi aikaa – enemmän menisi kylläkin hissin odottamisessa.
Välittämättä lainkaan, millaista meteliä sai aikaiseksi, kirjanpitäjä lähes loikki useamman askelman yli kerralla ja syöksyi ulko-ovesta pihalle keuhkojen huutaessa ilmaa. Posket punoittivat ruskeiden silmien etsiessä mustaa limusiinia, jota ei kuitenkaan näkynyt missään, mistä nuorukainen oli kiitollinen. Mitähän kaikkea Fu-ki olisi päästänyt suustaan, jos olisi nähnyt hänen rynnänneen pihamaalle tohkeissaan?

Seth huitaisi muutaman näkymättömän pölyhiukkasen pois puvustaan vetäen jälleen syvää henkeä. Mielessään nuorukainen kiitti, ettei ehtinyt hikoilla juoksumatkalla – olisi ollut ikävää työskennellessä hikisissä vaatteissa. Käsillään avustaja oikoi vaatteitaan. Hänen olisi rauhoituttava, ennen kuin Fu-ki tulisi virneineen. Saisi nähdä, mitä siitäkin seuraisi.
Pian musta limusiini kiitikin tietä pitkin ja pysähtyi kirjanpitäjän eteen autonkuljettajan loikatessa ulos autosta katsahtaen huvittuneena nuorempaansa.
“Ollaanko sitä hautajaisiin menossa?”
“Valitan, väärä väri.”
“Riippuu, keneltä kysytään – Euroopassa musta on suru väri”, mustatukka siirtyi avaamaan toiselle oven.
“Tietääkseni olemme vielä Osakassa, emme missään päin Eurooppaa.”
“Voin minä kyllä vihjaista Asagi-samalle, että haluaisit sinne”, Fu-ki iski silmää nuoremmalle tämän noustessa autoon.
“Hän saattaisi viedä sinut laskettelemaan Suomeen.”
“Siellä on tällä hetkellä tietääkseni kesä.”
“Sitten hän vie sinut talvella – mikäli pystyt viihdyttämään häntä niin kauan.”
“Ehkä minä jätän hänen viihdyttämisensä sinun tehtäväksi – sinähän tunnetusti osaat laukoa niitä hauskoja vitsejä.”
“On ilo tuoda kasvoillenne noin mairea hymy”, autonkuljettaja naurahti toisen happamalle ilmeelle ja sulki oven.

Raskas huokaisu karkasi kapeilta huulilta kalpeamman laskiessa salkkunsa viereensä istuimelle. Miten hän toivoikaan, että Hide-zou olisi tullut kuljettajansa mukana. Tämä olisi saanut edes hiukan rajoitettua mustatukan kommentteja.
Limusiini lähti matkaan puna-mustahiuksisen miettiessä, että oliko muistanut kaiken. Salkussa oli kaikki tarvittava, kaksi kännykkää oli taskuissa – samoin kotiavaimet. Hänen todettuaan kaiken tarpeellisen olevan mukanaan, mieleen leijaili kysymyksiä tämän päivän kulusta. Mitä he tekisivät tänään? Olisiko paljon kokouksia ja muita tapaamisia? Se oli varsin mahdollista, koska toimitusjohtaja oli peruuttanut kaikki edellisen päivän tapaamiset ja muut kiireet, koska hän oli loukkaantunut työmaalla…

Kylmät väreet kulkivat Sethin selkää pitkin hänen muistaessaan palkin, joka melkein tappoi hänet ja teräväpiirteisen. Koko tuo tapaus oli ehkä salamurha, jonka tarkoitus oli tappaa Asagin oikeakäsi. Mihin kaikkiin ongelmiin ja vaaroihin hän saattaisi joutua näiden kahden herran takia? Yakuzalla oli tosin henkivartijansa, mutta hänellä ei ollut oikeastaan ketään, kun Reitakin oli lähtenyt Yokohamaan. Hän olisi aivan yksin ilman kunnollista turvaa ja suojaa.

Pirinä taskussa herätti nuorukaisen ikävistä mietteistä ja hän nosti työpuhelimensa sen kummempia katsomatta soittajan nimeä.
“Moshi moshi?”
“Ei ole sopivaa, että potilas karkaa kotoaan, kun hänen lääkärinsä ajatteli tehdä kotikäynnin”, kuului matala kehräys, joka sai puna-mustahiuksisen säpsähtämään.
Kasvot muuttuivat valkeiksi ja hengittäminen kävi työlääksi.
“Asagi-sama?” kapeilta huulilta karkasi tuskin kuiskausta kuuluvampi ääni.
“Kukapa muukaan, syntiin vievä varkaani”, Asagi naurahti matalasti.
“Näitkö märkiä unia minusta?”
Ruskeasilmäinen aukoi suutaan ja mietti, mitä hänen pitäisi moiseen vastata. Posket muuttuivat hehkuvan punaisiksi ja suusta karkasi änkytystä.
“Niin?” yakuza hymyili puhelimen toisessa päässä.
“Katson, että hiljaisuutesi on myöntymyksen merkki”, kuului pehmeä naurahdus ja pientä astioiden kilinää – mustatukka nautti ilmeisesti myöhäistä aamiaista.
“Jos olisit jäänyt kotiisi täksi päiväksi, olisin tehnyt unistasi totta.”
“Asagi-sama… saatte minut menemään sekaisin… eikä se ole hyvä, kun olen menossa töihin…”, Seth mumisi hiljaa tajuten liian myöhään, mitä sanoi.
“Sehän on tarkoitukseni, kultaseni”, Asagi kuiskasi pehmeästi.
“Aion puhua sinut niin pyörryksiin, ettet voi tehdä lainkaan töitä. Laitan sinut haluamaan minua niin paljon, ettet osaa muuta kuin ajatella meidän välillämme olevaa jännitettä… Saan sinut tarvitsemaan minua niin paljon, että tulet luokseni pyytäen minua näyttämään tien paratiisiin… Ja kun olet tullut luokseni, kaikki on kuin suoraan taivaasta…”
Mustasilmäisen sanat saivat nuoremman vetämään terävästi henkeään.
Tämä vain ei ollut mahdollista.
“Tulen lipomaan sinua oikein hitaasti nautiskellen jokaisesta jäsenestäsi. Kosketan huulillani kalpeata ihoasi hyväillen laihaa vartaloasi käsilläni. Nuolaisen korvasi takaa ja painat sinut lämmintä vartaloani vasten…”

Puna-mustahiuksisen käsi siirtyi vaistomaisesti hänen vartalolleen, laskeutui hitaasti syvien hengenvetojen myötä housujen reunalle. Silmät katsoivat tyhjyyteen ja hän pystyi kuvittelemaan yakuzan laihan lihaksikkaan vartalon omaansa vasten. Hän tunsi, kuinka vahvat kädet kietoutuivat omistavasti ympärille sormien ja huulien nykiessä kiusaavasti vaatteita.
“Sinä pidät tästä, vai mitä?” pidempi kuiskasi uskomattoman matalalla äänellä eikä mies odottanut saavansa vastausta.
Tämä tiesi, ettei toinen voisi vastata – nuorempi ei vain kyennyt tekemään mitään muuta kuin kuuntelemaan.
“Eikä tässä ole vielä kaikkea… Aion näykkiä kaulaasi ja rintakehääsi. Laitan sinut ulvomaan nimeäni laskeutuessani yhä alemmas… Painan lantiosi vasten vuodettani ja suutelen alavatsaasi ja miehuuttasi, minkä jälkeen nousen kasvoillesi painaen sinut alleni… Makaat siinä kykenemättä muuhun kuin katsomaan minua ja tekemisiäni… Et pysty muuta kuin huutamaan, kun työnnyn sisääsi ja erektiosi jää vartaloidemme väliin… Tunnet vain minut ja sen nautinnon, mitä minä sinulle tuotan… Laitan sinut haluamaan sitä lisää – rukoilemaan, että otan sinut uudelleen ja uudelleen…”

Henkäys karkasi ruskeasilmäisen huulilta hänen tuntiessaan kätensä liukuvan housujen alle puolikuulleen. Sormet koskettivat hellästi erektiota saaden laihan vartalon värähtämään. Hän tunsi yakuzan hengityksen niskassaan, kuin tämä olisi oikeasti istunut siinä hänen vieressään. Nuorukainen pystyi kuvittelemaan, kuinka pehmeän täyteläiset huulet koskettivat hänen niskansa herkkää ihoa hipaisten muutaman kerran korvan lehteä. Ruskeasilmäinen oli niin keskittynyt Asagin ääneen ja tämän hieman kuuluvampaan, rauhalliseen hengitykseen, ettei kuullut muutaman kerran toistuvaa tuuttausta. Mieli oli täysin kuuro moisille häiritsijöille, koska maailmassa ei ollut muuta kuin hän ja mustatukkainen yakuza.
“Ja kun luulet, että olet kokenut kanssani kaiken mahdollisen, saat kokea kuvitelmasi vääriksi… Voitelen sinut hitaasti siirapilla, minkä jälkeen painaudun sinua vasten nuollen hitaasti… Siirappi tahraa meidät kummatkin, kiinnittää meidän entistä enemmän toisiimme… Tunnet vartaloni jokaisen lihaksen ja minä tunnen sinun sisälläsi kasvavan himon… Tunnen sen jo nyt, etkö sinäkin? Haluat minun toteuttavan kaikki nämä sanat ja sen minä teenkin… Otan sinut… Toteutan jokaisen fantasian, joka on edes käynyt mielessäsi… Et pysty näkemään tai edes kuulemaan muut kuin minut ja -”

Hirvittävä pirinä iskeytyi vasten kirjanpitäjän korvaan herättäen tämän lumouksen kaltaisesta tilasta. Silmät räpsähtivät ja puna nousi kalpeille poskille nuorukaisen tajuttua, missä hänen kätensä oikein oli. Puhelimesta kuului muutama tarkoin valittu kirosana ja ilmeisesti mies päätti vastata toiseen puhelimeen vaivautumatta sulkemaan toista.
“Moshi moshi?”
Seth otti kätensä nopeasti housuista ja katsoi sitä kuin ruttotautista. Olihan ennenkin vetänyt käteensä, mutta tämä oli jo liikaa. Pahinta vain oli se, että hän oli todella nauttinut yakuzan puheista ja lähes toivonut, etteivät ne jäisi pelkiksi sanoiksi. Hänen sisällään oli taistellut kaksi voimaa, kasvava himo ja suunnaton pelko, jotka kuitenkin olivat tehneet hetkestä ainutlaatuisen ja tuottaneet yhdessä mitä suurinta nautintoa. Mikä hitto häntä vaivasi?”
“Mistä arvasit, Hide-zou? Mistä tiesit, että puhun juuri parhaillani Sethin kanssa? On muuten hienoa, että sinäkin olet alkanut käyttää pelkästään hänen etunimeään.”

Nuorukainen säpsähti kauhusta kuultuaan mustatukan sanat. Oliko Hide-zou soittanut ystävälleen? Toivottavasti tämä ei kertoisi mitään äskeisestä… Toivottavasti puhelimessa tai missään muuallakaan limusiinissa ei ollut piilokameroita… Onneksi hänet ja Fu-kin erottava luukku oli tiukasti kiinni. Ainakaan autonkuljettaja ei voisi sanoa mitään äskeisistä tapahtumista.
“Yritit siis soittaa hänelle, mutta koko ajan oli varattu”, kuului Asagin syvä huokaus.
“Miksi sinä heti ensimmäisenä epäilit minua?”
Miehen ääni oli mitä pikkupoikamaisin ja niin viattoman kuuloinen, ettei se voinut olla viaton. Oli lähes ihme, ettei mustatukka ollut vielä loukkaantunut ystävänsä sanoista.
“Ei hän tietenkään voi silloin vastata, kun kerron juuri hänelle, mitä aion tehdä, kun hän tulee luokseni”, yakuza vastasi ystävälleen ja naurahti.
“Itse asiassa on hyvä, että soitit. Olenkin aina halunnut tietää, pystynkö tähän, kun puhun kahdelle miehelle eri puhelimissa yhtä aikaan. Tästähän saattaisi tulla hyvin mielenkiintoista…” Mustasilmäinen hymyili ilmeisesti leveästi ja kuiskasi kehräävästi:
“Seth, seksikäs avustajani, mihin jäimmekään? Muistan sen, kun sanoin ottavani sinut ja toteuttavani kaikki fantasiasi – ärsyttävää, kun tässä vaiheessa ihmiset päättävät häiriköidä…”

Häpeissään kirjanpitäjä nosti jalkansa istuimelle ja käpertyi hiukan kokoon suojaten vaistomaisesti itseään mahdollisimman hyvin. Häntä nolotti entistä enemmän, kun yakuza suoraan sanottuna paljasti ystävälleen, mitä oli sanonut. Nuorukaisen ainut toivo oli siinä, että hänen esimiehensä ei kykenisi päättelemään, mitä ystävänsä sanat olivat saaneet hänet tekemään. Hänen ei oikeastaan tarvinnut miettiä sitä, koska hänen korvaansa iskeytyi tuskan ulvaisu, joka sai hänen korvansa lukkoon.
“Hide-zou! Et saisi puhua rumia – ainakaan noin kovaa! Särjet niin sydämeni kuin korvani!” Asagi murisi takaisin ja valitti oikein kunnolla heti perään:
“Se, ettet päästänyt minua jo eilen kyläilemään Sethille, oli jo ilkeätä, mutta nyt sinä kiellät, etten saisi edes soittaa hänelle! Älä ole niin omistava – kyllä minä voin hänet jakaa! Olen minä ennenkin harrastanut seksiä useamman miehen kanssa samaan aikaan, jos et tiennyt…”

Mustasilmäinen onnistui jälleen rikkomaan kirjanpitäjän ennätyksiä, koska tämän kalpea iho ei ollut enää yhtään kalpea. Tulipunainen sävy nousi kaulaa pitkin aina hiusrajaan asti, mutta se ei johtunut suoraan niistä sanoista, vaan niiden tuottamasta kuvitelmasta. Hän, Asagi ja… Hide-zou samassa vuoteessa harrastamassa seksiä… Ajatus oli niin typerä, ettei nuorukainen voinut muuta kuin lyödä itseään päähän. Miten hän saattoi edes miettiä sellaista mahdollisuutta! Ei hän ikinä ajautuisi yakuzan kanssa moiseen tilanteeseen… Eihän?
“Miksei kävisi?” mustatukka kysyi tympääntyneenä.
“Negis.”
Raskas huokaisu karkasi kapeilta huulilta, mutta nuorukainen ei vain tiennyt, että eräs teräväpiirteinen huokaisi täsmälleen samaan aikaan. Kumpikin mietti, loppuisiko tämä puhelu edes silloin, kun puna-mustahiuksinen pääsisi pääkonttorille.
“Ai haluat tietää, missä kohtaa Seth menee tällä hetkellä? Minä voin auttaa siinä… He ovat parhaillaan liikennevaloissa muutaman korttelin päässä parkkihallin ovesta”, Asagi kihersi itsekseen.
“Tekniikka on sitten ihmeellinen asia – en olisi voinut edes kuvitella muutama vuosi sitten, että voisin koska tahansa etsiä lumoavan väriläikkämme, tai että löytäisin hänen kotinsa ilman puhelinluettelon osoitelistaa.”
Hetkeen ei kuulunut mitään, mistä hyvästä nuorukainen sai vihdoin ja viimein vedettyä henkeä. Oliko tuo mahdollista? Pystyikö Asagi todella näkemään täsmälleen, missä hän oli? Sitä puna-mustahiuksinen ei ehtinyt miettimään yhtään enempää…
“Ahaa, haluaisit siis minun nyt lopettavan, että voisit soittaa ja kysyä erästä asiaa häneltä? Eikö olisi helpompaa, jos minä kysyisin sitä häneltä?” yakuza vaikeni hetkesi, jolloin Seth ehti jo toivoa, että nyt päästäisiin hieman asiallisempaan aiheeseen.
“Mikä kysymys tuo muka oli!?” Asagi lähes kiljaisi närkästyneen kiukkuisena.
“Kysyisit ennemmin, kuinka pitkä hänellä on tai jotain, josta minäkin hyödyn! Hyvä on, hyvä on – kysytään sitten…”
Kalpea käsi paransi otettaan puhelimesta ja tarkensi kuuloaistiaan parhaansa mukaan.
“Seth-pieni, pahoittelen näin tylsää kysymystä, mutta pidätkö pikaruuasta?”
“Tuota…”, kysymys oli kyllä kirjanpitäjänkin mielestä hiukan omituinen.
“Kyllähän minä sitä syön ja pidänkin… Erityisesti kevätrullista…”
“Viettelevä varkaamme sanoi, että hän pitää pikaruuasta – erityisesti kevätrullista… Siitä tulikin mieleen: miltähän hän maistuisi kuorrutettuna hapanimeläkastikkeella? Haluaisitko ottaa selville?”
Puna-mustahiuksinen oli hämillään kysymyksestä, mutta se ei estänyt häntä kuulemasta jälleen yhtä ehdotteluista. Hän tosin mietti, mitä Hide-zou mahdollisesti sanoisi ystävälleen.
“Miten niin ei ole aikaa? Mitä sinä oikein suunnittelet, kun kysyit tuota? Ilmeisesti jotain lounaaseen liittyvää…” Äkkiä kysyvä ääni muuttui täysin ja – jos se oli mahdollista – yakuzan hymy leveni entisestään.
“Ai sellaista sinä suunnittelet lounaalle… Olethan sinä sittenkin viriili mies kuten pitää olla. Ehdin jo kuvitella jotain ikävämpää… Tietenkin täytyy olla pikaruokaa, koska sen jälkeen tuskin jää aikaa syödä mitään gourmet-aterioita.”
Sydän lähes pysähtyi ruskeasilmäisen rinnassa ja suu aukeni hämmennyksestä. Mitä Hide-zou oikein suunnitteli? Eivät kai Asagin puheet pitäneet paikkaansa? Miten hänen pitäisi oikein ajatella ja toimia? Ei kai toimitusjohtaja suunnitellut tekevänsä sitä hänen kanssaan miehen omassa työhuoneessa? Siellähän olivat ne pirun isot ikkunat – ties kuka niistä katsoisi!

“MITÄ!?” mustatukan yllättävä karjaisu sai puna-mustahiuksisen korvan tukkoon nuorukaisen säpsähtäessä melkein hengiltä.
Yakuza kuulosti huudahtaessaan niin pettyneeltä ja epäuskoiselta, että kalpeamman oli vaihdettava korvaa, jotta kuulisi tämän puheen.
“… Siis sinulla on yksi maailman seksikkäimmistä avustajista, jonka vartalo on mitä ihanteellisin, ja mitä sinä suunnittelet?! Tutkivasi hänen kanssaan asiapapereita lounastauolla! Lounastauolla! Olisit kysynyt minulta, jos mielikuvituksesi on loppunut kesken kaiken! Herran jestas! EI! Lounastauot kehitettiin sitä varten, että niiden aikana voi harrastaa mitä kiihkeintä seksiä, josta voi hyvällä tuurilla jäädä kiinni! Se on paljon parempaa, kuin auton takapenkillä vääntäminen! Sinun työhuoneesi on muutenkin niin iso, että se antaa mielikuvitukselle mitä parhaimmat mahdollisuudet! Tajuatko yhtään, millaisen pettymyksen aiheutat minulle!?” yakuzan ääni kantautui puhelimesta, että nuoremman oli pidettävä puhelinta vähän kauempana korvastaan.
Mies osasi puhua todella vikkelään, kun oikein halusi. Karjumisen loputtua hän uskalsi jälleen pistää luurin korvalleen. Hän kuuli raskasta hengitystä ja kiukkuista mutinaa.
“Siis teettekö te jotain vai ette?” mies murahti hiljaa ja jäi odottamaan vastausta.
“Minä sitten haluan täydellisen tilanneselostuksen – tuliko selväksi?” yakuza sanoi rauhoituttuaan.
“Palaat takaisin töiden pariin? Nyt jo? Milloin taas kuulen sinusta?”
Seth veti terävästi henkeään – mitä siitäkin seuraisi, jos teräväpiirteinen lopettaisi puhelun jättäen hänet taas kahdestaan Asagin kanssa?
“Hyvä on, minä lopetan aivan kohta – ilonpilaaja! Kyllä, kyllä… Sayounara.”
Kalpeamman vartalo värisi hiljaa limusiinin sujahtaessa pimeyteen, mikä sai nuorukaisen entistä säikymmäksi.

“Valitan, Seth, mutta minun on kuulemma pakko päästää sinut töihin, jos haluan nähdä, miltä setelit näyttävät kalpeata vartaloasi vasten. Pahoittelen, etten eilen päässyt käymään – vanginvartijat eivät ole mitään verrattuna Hide-zouhun. Lupaan kuitenkin, että tulen mahdollisimman pian katsomaan sinua – ole silloin valmiina, koska et pääse minusta eroon näin helposti. Tulen olemaan sinussa aivan kiinni…” Asagi sanoi matalan pehmeästi ja murahti kissapetomaisesti.
“Soitan sinulle vielä myöhemmin ja toivon, että seuraavalla kerralla pysyt kotonasi vähän pidempään – kyllä vahtikoirasi katse herpaantuu jossain vaiheessa…”
“Siinä tapauksessa en voi sanoa muuta kuin seuraavaan kertaan siis, Asagi-sama”, Seth yritti sanoa mahdollisimman jäisen etäisesti, mutta hän ei voinut mitään äänessään kaikuvalle värinälle.
Se ei jäänyt yakuzaltakaan huomaamatta.
“Ei, seksikäs Sethini”, mies kuiskasi hiljaa ja äänessä oli selvää vaaran tuntua.
“Seuraavaan kiihkeään kertaan, johon ei ole kauaa.”
Kuului hirveä nielaisu, mikä sai mustatukan naurahtelemaan toisen pelokkuudelle.
“Shitsurei shimasu, Seth. Muistele kieleni kosketusta korvanlehdelläsi ja tiedä, mitä kaikkea on vielä luvassa.”

Puna-mustahiuksinen ei saanut sanaa suustaan ja pian hän kuuli tutun tuuttauksen korvastaan. Hän tuskin hengitti. Nuorukainen ei pitänyt lainkaan tästä. Hän ei pitänyt siitä, mitä mustasilmäinen sai hänessä aikaiseksi pelkällä äänellään – eniten häntä inhotti se, että tämä tiesi täsmälleen, mitä se sai hänet tekemään.
“Kauanko sinä aiot siinä vielä istua?” tuttu ääni auton ovelta sai kalpeamman säikähtämään ja tämä kolautti päänsä kattoon.
“Varovaisesti, tai vietät kohta toisen päivän kotona vuoteen omana”, Fu-ki naurahti.
“Ja en varmasti vietä, vaikka kalloni halkeaisi!” ruskeasilmäinen karjaisi noustuaan ylös ja rientäessään kohti hissejä.
Hänen olisi todella hankittava pippurisumutin kotiinsa, jos haluaisi nukkua siellä yönsä rauhassa. Nuorukaisen olisi välteltävä parhaansa mukaan Asagia, mikä oli hankalaa, kun joutui toimimaan mafian asioissa sihteerinä Hide-zoulle, mistä päästiinkin toiseen ongelmaan. Miten hän pystyisi välttelemään yakuzaa, kun tämä oli toimitusjohtajan hyvä ystävä? Ei hän voinut vältellä esimiestään, vaikka kalpeamman ehkä pitäisi. Mitähän tämäkin oli suunnitellut hänen varalleen?

----------

Aamupäivä sujui Tatemonokin toimistossa niin tavallisesti, kuin sen tasoisen yrityksen kohdalla oli mahdollista. Hide-zou pysytteli työhuoneessaan soitellen tärkeitä puheluita, tutkien yrityksen tuottoa ja tappiota, ottaen yhteyttä asiantuntijoihin ja kyseli asiakkailta lupien perään – oli hiukan vaikea rakentaa, jos ei ollut lupaa rakentaa kyseiselle tontille yhtään mitään. Seth ei hirveästi ehtinyt näkemään esimiestään. Hän tutki kirjanpitoa ja kaikkea mahdollista muuta yrityksestä – uusi kun oli. Nuorukainen päätti jopa autella Ivyä tämän suuren taakan kanssa, koska oli todellinen ihme, ettei mies ollut vielä palanut loppuun. Puhelimet soivat jatkuvasti ja kerran sievemmällä olivat puhelimen kuulokkeet päässään ja sen lisäksi kahdet luurit käsissään. Puna-mustahiuksinen oli kohteliaasti liu’uttanut sihteerin toimistotuoleineen pois tietokoneensa äärestä ja ryhtynyt kirjoittamaan asioita muistiin, mitä brunette onnistui sanomaan ääneen. Tästä hyvästä Ivy hymyili toimitusjohtajan avustajalle entistä leveämmin. Yhdessä kaksikko sitten vastaili puheluihin, joista osa yhdistettiin Hide-zoulle aina, kun tämä ehti kiireissään vastaamaan. Toimitusjohtaja ei ollut ehtinyt edes tervehtimään kirjanpitäjää, sen verran sidottu tämä oli ollut koko aamusta lähtien.

Byou kävi muutaman kerran kiusaamassa Ivyä ja Sethkin sai kokea, että teräväpiirteinen oli ollut oikeassa. Insinööri oli flirtti, vaikkei samalla tavalla kuin Asagi. Yakuza oli suora ja röyhkeä, mutta vaaleaverikkö oli vihjaileva ja käytti aseenaan ennemmin ilmeitään kuin ääntään – erityisesti sitä hymyä. Kerran mies oli nuolaissut ylähuultaan hitaasti ja oikein vihjaavasti suoraan ruskeiden silmien edessä, mistä hyvästä nuorukainen pakeni hetkeksi vessaan, jossa pesi toistamiseen kättään. Kalpeampi jäi joksikin aikaa katsomaan itseään peilistä ja yritti ryhdistäytyä, mutta se tuntui vaikealta. Hänen päässään pyörivät Asagin sanat ja kehräys. Korvanlehteä kuumotti siitä kohtaa, johon kieli oli osunut hennosti Gratterissa ja jostain syystä hän olisi halunnut enemmän. Oli todellinen ihme, ettei kirjanpitäjä kuvitellut mustatukkaa seisomaan taakseen siinä peilin edessä. Seth henkäisi syvään ja otti vettä käteensä pesten kasvonsa. Hän toivoi, että se helpottaisi hänen oloaan. Ei Byoun temppu muuten olisi ahdistanut näin paljoa, mutta jotenkin hänen mieleensä oli pongahtanut Asagi ja siitä hän oli muistanut, että Hide-zou oli suunnitellut jotain hänen varalleen. Raskaasti huokaisten nuorukainen kuivasi kasvonsa ja kätensä käsipaperiin. Hänen olisi ryhdistäydyttävä ja tehtävä töitä, mikä oli hiukan hankalaa, koska ei keksinyt mitään muuta tekemistä kuin Ivyn auttamisen. Hänen esimiehensähän pitäisi sanoa, mitä olisi tehtävä tai hän ei osaisi tehdä mitään. Pohdiskellen parhaillaan, mitä tekisi seuraavaksi, puna-mustahiuksinen käveli työpöytien ohitse huomaamatta lainkaan, kuinka ihmiset katselivat häntä arvioivasti. Tällä kertaa se ei kyllä johtunut hiuksista, vaan edellisen päivän tapahtumista. Ihmiset olivat hämmentyneitä, miksi nuorukainen oli onnistunut pääsemään teräväpiirteisen avustajaksi. Eniten ihmetystä aiheutti kuitenkin Hide-zoun toiminta, kun avustajaltaan oli mennyt jalka työmaalla. Mies oli peruuttanut kaikki tapaamisensa, vienyt nuorukaisen sairaalaan ja ollut pidemmän hetken tavoittamattomissa. Kukaan ei kuitenkaan kysellyt turhia, vaikka pientä juorunaihetta kaksikosta oli tulossa.

“Seth-san, mitä nämä mittaustulokset ja muut asiat ovat?” Ivy huudahti kauempaa heilauttaen muutamia faksista työntyneitä papereita.
Pieni puna nousi kalpeille poskille, mutta puna-mustahiuksisen onneksi sihteeri ei ehtinyt sitä huomaamaan, koska joutui syöksähtämään takaisin puhelimeen kiinni. Oli todellinen ihme, ettei miehen ääni ollut lähtenyt, vaikka tämä oli joutunut puhua pulputtamaan jatkuvasti. Nuorukainen tosin ihmetteli enemmän, olivatko sievemmän hymylihakset saaneet krampin ja jääneet siitä hyvästä paikoilleen. Hymähtäen hassulle mielikuvalle, Seth nappasi tyhjän mukin sihteerin pöydältä ja riensi ikkunan vieressä olevalle tasolle, jossa oli vedenkeitin, teepusseja ja kaikkea mahdollista pikkupurtavaa myöten. Joku oli jo keittänyt vettä, jolloin puna-mustahiuksinen nappasi omenanmakuisen teepussin – hän oli kuullut, että se oli monien suosikkia – ja kaatoi mukiin höyryävää vettä. Kalpea käsi otti käytetyn pussin pois kupista ja heitti sen roskiin. Nuorukainen laittoi hiukan hunajaa makeuttamaan juomaa ja siirtyi takaisin bruneten pöydän ääreen tämän kirjottaessa jotain kiivaasti ylös tietokoneelle.
“Ole hyvä, Ivy-san”, kirjanpitäjä hymyili hiukan puhutellun lopetettua puhelunsa.
“Ettei äänesi vain mene.”
“Kiitos, Seth-san!” Ivy huokaisi onnellisen helpottuneen hymyn noustessa huulilleen miehen ottaessa ojennetun kupin.
“Tätä minä kaipasin. Mistä tiesitte, että halusinkin teetä?”
“En oikeastaan tiennyt, mutta minä ainakin tarvitsisin äänihuulieni öljyämistä, jos olisin puhunut taukoamatta koko aamupäivän”, ruskeasilmäinen naurahti hyväntuulisena.
Hän oli iloinen, että oli ollut avuksi, vaikkakin vain hiukan.

“Niin, Seth-san. Tiedättekö muuten, mitä nämä mittaustulokset ja muut ovat? En minä ole saanut mitään tietoa, että tällaiset on käsketty lähettämään”, sihteeri vilkaisi hämmentyneenä muutamia faksattuja papereita.
“Minä soitin tuossa joku aika sitten lastensairaalan työmaalle ja pyysin työmaanjohtajaa lähettämään kaiken mahdollisen tiedon siellä olevasta tilanteesta, koska emme jääneet sinne enää loukkaantumiseni jälkeen… Tosin, saattoihan Hide-zou-sama tutkia ne asiat eilen tullessaan takaisin…”, puna-mustahiuksinen mumisi hiljaa hiukan nolostuneena.
Hänen mieleensä oli vasta nyt tullut, että toimitusjohtaja oli luultavasti ottanut asioista selvää jo eilen.
“Enpä usko. Kun Hide-zou-sama tuli takaisin töihin, hän ehti olemaan täällä vain pienen hetken, koska Asagi-sama halusi välttämättä tavata hänet. Hän sanoi minulle, että tapaamisessa saattaa mennä sen verran pitkään, ettei häntä enää näy koko päivänä, kuten ei näkynytkään”, brunette hymyili aurinkoisesti ojentaessaan faksatut tiedot.
“Te olette kiltti ja huomaavainen. Olen varma, että Hide-zou-sama ilahtuu, kun viette nämä hänelle.”

Kapeille huulille nousi pieni hymy ystävällisistä sanoista, mutta jotain iskeytyi hänen alavatsaansa. Pitäisikö hänen todella kohdata esimiehensä tämän työhuoneessa? Hänenhän piti vältellä teräväpiirteistä, mutta se oli näköjään mahdotonta. Jonkun pitäisi kirjoittaa hänelle kirja, jossa olisi tuhat ja yksi tapaa vältellä yakuzaa ja tämän kakkosmiestä. Hän ostaisi sellaisen opuksen välittömästi ja vielä varapainoksen varmuuden vuoksi.
“Eikö hänellä ole hiukan kiireitä? Hänhän perui kaikki tapaamiset eiliseltä eikä ehtinyt muutenkaan tekemään kovin paljon töitä… En haluaisi olla häiriöksi…”, avustaja mumisi hiljaa, mikä ei jäänyt Ivyltä huomaamatta.
Hän tosin tulkitsi asian väärin.
“Ei Hide-zou-sama puraise teiltä päätä irti, jos käytte viemässä nuo paperit. Olen varma, että hän on oikeastaan iloinen, jos kävisitte katsomassa häntä – tuolla työhuoneessa yksin kykkiminen on kaikille rasittavaa ja tuttujen kasvojen näkeminen piristää aina mukavasti”, mies naurahti hiukan puhelimen soidessa jälleen.
“Menkää vain rohkeasti.”
“Vilkaisen ensin, jos näissä papereissa on jotain tärkeää, joka pitäisi sanoa hänelle heti ensimmäisenä”, Seth sanoi ja siirtyi nopeasti pöytänsä ääreen.
Oikeastaan hänellä oli kaksi syytä tutkia fakseja. Ensinnäkin nuorukaisen oli kerättävä rohkeutta, ennen kuin menisi esimiehensä luokse. Toiseksi hän halusi tietää, selviäisikö noissa papereissa mitään siitä onnettomuudesta.

Ruskeat silmät tutkailivat papereita vilkuillen. Niissä puhuttiin erilaisista mittaustuloksista, tavaran määrästä, siitä, että lisää työmiehiä tarvittaisiin ainakin kaksikymmentä henkeä ja yksi uusi kaivuri olisi tarpeen, samoin kuin muutama muu kone. Viimeisessä paperissa oli ikävämpää tietoa. Palkin putoamisen takia yksi työmiehistä oli joutunut sairaalaan koomapotilaaksi, muutamaa muuta oli sattunut eritasoisin vammoin ja lastensairaalan rakentamisessa saattaisi kestää, koska palkki oli hajottanut joitakin kohtia ja tavaroita. Syyksi onnettomuudelle kerrottiin nosturin ketjujen yllättävä heikentyminen ja katkeaminen, vaikka eräs työmies väittikin nähneensä jotain epämääräistä. Nuo sanat iskeytyivät nuorukaisen mieleen saaden paperit putoamaan lattialle. Hän muisti äkkiä, kuinka oli kuullut toisen huudon, ennen varoitusta. Se karjaisu oli ollut tiukka kysymys jostain tekemisistä jollekin, mutta kenelle?

Puna-mustahiuksinen ei tiennyt, mitä olisi ajatellut. Ainut miete, joka hänen mielessään kävi, oli, että Hide-zoulle olisi tiedotettava tapahtuneista. Nuorukainen poimi lattialta faksit ja puhalteli niistä roskat pois vilkaisten vielä, ettei mitään hirvittäviä tahroja ilmestynyt pilaamaan tekstiä. Hymyillen pienesti paperien siisteydelle, kalpeampi nousi ylös ja siirtyi puiselle ovelle koputtamaan. Aluksi ei kuulunut mitään, mutta kun nuorempi oli koputtamassa uudelleen, kuului tuttu käsky:
“Sisään.”
Ruskeasilmäinen kurkisti sisään, jolloin ruskeahiuksinen nosti katseensa koneeltaan näyttäen hiukan väsyneeltä.
“Tervehdys, Hide-zou-sama”, Seth hymyili hieman arasti.
Häntä hermostutti olla toimitusjohtajan edessä, mikä taas johtui Asagin sanoista ystävänsä työhuoneen mukavuuksista.
“Hei, Seth”, uupunut hymy nousi teräväpiirteisen kasvoille.
“Pahoittelen, etten ole ehtinyt tulla katsomaan sinua, vaikka oletkin aivan muutaman metrin päässä. Istuudu toki hetkeksi.”
“En halua olla vaivaksi”, kirjanpitäjä hymyili arasti.
“Tulin vain tuomaan muutaman paperin.”
Vanhempi kurtisti kulmiaan hämmentyneenä, mutta sitten mies sai muistikuvan tämän aamuisesta.
“Ei kai Asagi pelotellut sinua noin pahasti työhuoneestani?”

Kalpeampi säpsähti hiukan ja katsoi syyllisen näköisenä esimiestään, joka katsoi vakavana takaisin.
“Voin sanoa suoraan, ettei työhuoneessani tule tapahtumaan mitään sellaista, oli täällä sitten vaikka Asagi jonkun hyvännäköisen gigolon kanssa. Ole huoleti; en halua, että minun työtilassani tapahtuu mitään sellaista.”
Pieni helpottunut tirskahdus karkasi kapeilta huulilta ja pidempi päätti noudattaa toisen pyyntöä ja sulki oven perässään, ennen kuin siirtyi istumaan mukavaan nojatuoliin.
“Miten jalkasi voi?” toimitusjohtaja tarkkaili sen pienen hetken alaisensa kävelyä.
“Hyvin. Nishikawa-sensei osasi todella hyvin asiansa”, puna-mustahiuksinen heitti olkapään yli valuneet hiuksensa selkänsä taakse.
“Siitähän hänelle maksetaankin”, ruskeankellertäväsilmäinen naurahti hiukan.
“Niillä palkkanauhoilla olisi parasta osatakin jotain.”
Hetken oli hiljaista ja ruskeat silmät hapuilivat jälleen lyhemmän kuulakärkikynää, joka oli tällä kertaa rintataskussa. Niin lähellä, mutta silti niin kaukana.
“Hide-zou-sama, toin teille muutaman paperin”, Seth repi katseensa irti sormiaan syyhyttävästä asiasta ja yritti katsoa niitä voimakkaita kasvoja.
Sekään ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta, koska pelkäsi, että toinen luulisi hänen tuijottavan. Nuorukainen vain tyytyi ojentamaan esimiehelleen saamansa faksit katsellen pöydän pintaa.
“Mitäs nämä ovat?” Hide-zou rypisti kulmiaan ottaessaan paperit vastaan.
“Soitin tässä aamulla Fujii-sanille ja pyysin, jos hän voisi lähettää ne mittaustulokset ja muut tiedot eräänlaisena raporttina, jossa kerrottaisiin myös, mitä lähtömme jälkeen tapahtui”, pieni puna nousi kalpeamman poskille, koska ei tiennyt, oliko tehnyt omatoimisuudessaan oikein vai väärin.
Kokemuksen myötä hän oli oppinut, että kaikki esimiehet eivät pitäneet siitä, että alaisillaan oli omatkin aivot.
“Noissa papereissa kerrotaan, mitä kaikkea tarvitaan lisää, miten rakennukset edistyvät ja muuta tärkeää. Valitettavasti niissä kerrotaan, että palkin putoaminen aiheutti ongelmia rakentamisen kanssa ja muutama työmies loukkaantui…”

Toimitusjohtaja silmäili papereita ja laski ne lopulta pöydälleen pienen hymyn noustessa huulilleen.
“Kiitos, Seth”, mies nousi ylös toimistotuoliltaan ja siirtyi istumaan tutulle kulmalle lähelle avustajaansa.
“En edes muistanut tässä kiireessä koko lastensairaalaa. Kiitos, että toimitit tämän asian ja hankit minulle tarvittavat tiedot.”
“Vaikka ne sisältävätkin ikävää tietoa?” puna-mustahiuksinen katsahti lyhempää hiukan surullisena.
“Olemme varautuneet viivytyksiin lastensairaalan kohdalla ja varanneet siihen aikaa. Loukkaantuneiden työmiesten varalle meillä on hyvät vakuutukset, jotka ratkaisevat sen ongelman ja muistakin vaivoista uskon, että selviydymme”, ruskeahiuksinen sanoi rauhallisesti ja nousi ylös siirtyen takaisin pöytänsä taakse istumaan.
“Entä se palkin putoaminen? Eräs työmiehistä sanoi nähneensä jotain epämääräistä…”, nuorempi katsahti kysyvästi teräväpiirteistä, joka nojasi hiukan tuolinsa selkänojaan.
“Minä ja Asagi uskomme vakavasti, että se ei ollut mikään tavallinen onnettomuus. Yksi Asagin tietokone-eksperteistä teki meille eilen iltapäivällä virtuaalisen tilanneselostuksen ja totesi, että onnettomuus on kaikista epätodennäköisin vaihtoehto kaikkien tapahtumien takia”, ruskeankellertäväsilmäinen kertoi tutkaillen hiukan papereita.
“Eikö se tarkoita sitä, että kyseinen salamurhaaja saattaa iskeä uudelleen?”
“Jos hänen johtajanaan on joku isompi hahmo, kuten toinen yakuza, salamurhaajamme on luultavasti vainaa, ellei ole jotenkin muuten arvokas alainen.”
“Ettekö te ole lainkaan… peloissanne?”
“Enkö näytä siltä?”
“Ette. Olette omituisen rauhallinen ja käytätte jatkuvasti järkeänne… Minä olisin ihan vauhkona, jos minä olisin ollut salamurhayrityksen kohteena.”
“Seth, tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun minut on yritetty tappaa”, Hide-zou keskeytti papereiden tutkimisen ja nojasi kyynärpäillään pöytäänsä katsoen nuorempaa vakavana.
“Enkä tarkoita tällä, että olisin tottunut siihen. Minua inhottaa, että joku haluaa tappaa minut, koska olen Asagin alainen ja ystävä, mutta en halua sen säätelevän täysin elämääni. Haluan tehdä työni ja hoitaa muutenkin velvollisuuteni, minkä takia minun on käytettävä järkeäni, koska muuten menetän henkeni paljon suuremmalla todennäköisyydellä…”, mies huokaisi raskaasti ja katsoi toisen ruskeisiin silmiin.
“Mutta kyllä, minua pelottaa se. Joka päivä, kun herään, mietin ainakin kerran, näenkö huomista päivää. Se vaikuttaa elämääni, vaikka Asagi tekeekin kaikkensa, ettei minulle kävisi kuinkaan – hän on jopa tarjonnut Köziä henkivartijakseni, mutta minä en halua ketään roikkumaan jatkuvasti perässäni… Pelkään eniten sitä, että minulle tärkeisiin ihmisiin sattuu.”

Nuo sanat saivat Sethin katsomaan esimiestään jälleen uudella tavalla, entistä kunnioittavammin. Kuinka moni olisikaan menettänyt tuossa kaikessa järkensä tai piiloutunut jonnekin neljän seinän sisälle? Luultavasti suurin osa ihmisistä. Toimitusjohtaja teki kuitenkin velvollisuutensa eikä antanut moisten vastoinkäymisten lannistaa itseään. Mies oli mitä uskollisin ystävä, joka halusi, että rakkaimmillaan olisi kaikki hyvin. Tämä oli jopa suojellut häntä, vaikkei nuorukainen edes ollut niin läheinen liikemiehen kanssa.
Saattoihan olla, ettei ruskeahiuksinen vain halunnut vaarantaa ketään toista ja oli siksi kieltäytynyt Közistä.

Miehen sanat kertoivat myös erään toisen asian. He olivat todella läheisiä Asagin kanssa. Ruskeankellertäväsilmäisen katse ja sanat olivat melkein paljastaneet, ettei yakuza oikeastaan ollut niin paha kuin antoi ymmärtää. Tämä oli huolissaan ystävästään ja teki kaikkensa, että tämä olisi turvassa. Se sai pienen hymyn kohoamaan kapeille huulille nuoremman nyökätessä ymmärtämisen merkiksi.
“Te olette rohkea ja hyvä mies, Hide-zou-sama – jaksatte huolehtia muista, vaikka te itse olette jatkuvasti vaarassa.”
“Kiitos sanoistasi, Seth, vaikkei siinä kyllä rohkeudesta ole kysymys”, teräväpiirteinen piilotti pienen kiitollisen hymynsä sormiensa taakse palauttaen taas nopeasti vakavuutensa kasvoilleen.
“Mutta toisiin asioihin, vaikka eivät nekään ole positiivisia asioita.”
Kalpea otsa rypistyi nuoremman miettiessä, mitä toinen mahdollisesti tarkoitti.
“Onko jotain tapahtunut?” puna-mustahiuksinen kysyi kumartuen hiukan lähemmäs esimiestään.
“Tavallaan…”, teräväpiirteinen huokaisi syvään.
“Mitä kaikkea Asagi ehti sanomaan sinulle?”
Häpeän puna kohosi kalpeamman poskille ja tämä laski päänsä käsiinsä.
“En ole varma, voinko kertoa… Se on niin noloa… En osannut sanoa tai reagoida mitenkään hänen sanoihinsa… Auoin vain suutani…”, pidempi yritti selitellä, ettei vain paljastuisi.
“Asagi saa kaikki hämilleen, kun niin tahtoo”, vanhempi hymähti.
“Ja käytöksestäsi päätellen hän sai kyllä paljon muutakin aikaiseksi.”

Sethiä alkoi huimata. Hän ei pystynyt hengittämään tai edes puhumaan. Miksi hän oli niin läpinäkyvä? Nyt lyhempi piti häntä varmasti yhtä ällöttävänä kuin jotain pummia kadulla. Pää huojui ja vartalo tärisi nuorukaisen melkein vajotessa nojatuolista lattialle.
“Seth, mikä sinulle tuli?” ruskeahiuksinen nousi nopeasti pystyyn ja siirtyi istumaan avustajansa nojatuolin viereisen istuimen käsinojalle.
Kädet nostivat nopeasti velttoa vartalon paremmin pehmeälle tuolille.
“Hengitä ihmeessä, ei se nyt noin kamalaa ole”, mies kosketti puna-mustahiuksisen olkapäätä yrittäen saada tähän jotain tolkkua.
Kalpeampi värähti kosketusta ja nosti häpeilevän pelokkaan katseen toisen vakaviin kasvoihin. Hänen oli edelleen mahdotonta hengittää.
“Ole rauhassa, Seth. En minä suutu, jos olisit pitänytkin Asagin ehdotteluista – se on ihan normaalia.”
“O-on vai?” ruskeasilmäinen tärisi hiukan toisen pitäessä yhä kättään olkapäällä.
Oikeastaan lyhempi ei vain pidellyt kättään hänen olallaan, vaan silitteli rauhoittavasti pitäen samalla nuoremman nojatuolissa.
“On, hyvinkin normaalia. Itsekin saan erilaisia tuntemuksia, kun Asagi ryhtyy kehräämään tai kertoo matalalla äänellä, mitä kaikkea suunnittelee pääni menoksi. Vartaloni alkaa useimmiten väristä ja salaa toivon, että hän toteuttaisi nopeasti sanansa, jotta tuo tunne loppuisi”, pieni rohkaiseva ja ehkä hiukan nolostunut hymy kohosi Hide-zoun huulille.
“Hän osaa olla varsin villitsevä, erityisesti kun haluaa sitä itse, vai mitä?”

Kalpeampi nyökkäsi hiukan ja onnistui vähitellen taas hengittämään. Hän ei kuitenkaan pystynyt katsomaan opettajaansa tai edes kertomaan, mitä oli tehnyt yakuzan sanojen voimasta.
“Asagi-sama sanoi, että hän oli pettynyt, koska olin lähtenyt töihin. Hän aikoi tulla kuulemma tekemään kotikäynnin, jonka hän suunnitteli toteuttavansa sitten myöhemmin… Sitten hän ryhtyi puhumaan, kuinka painaisi minut vuodettaan vasten ja lipoisi vartaloani…”
Posket kertoivat jälleen päivän väristä, mutta nuorukainen yritti kuitenkin jatkaa selontekoa toisen ymmärtäväisyyden takia.
“Hän sanoi aikovansa näykkiä vartaloani ja… nostattaa nimensä huudot huuliltani työntyessään sisääni…”, enempää hän ei kuitenkaan saanut suustaan.
“Tavallista Asagia – ihmisten iskeminen taitaa olla hänen toinen ammattinsa”, vanhempi taputti oppilaansa olkapäätä lohduttavasti.
“Minä puhun Asagille ja käsken jättämään sinut rauhaan – ehkä hän antaa sinun olla, jos uhkaillen häntä hiukan… Mitä siihen kotikäyntiin tulee, sinuna kurkkaisin ovisilmästä, ennen kuin avaisin ovea kenellekään. Jos Asagi, K tai Közi seisoskelee oven takana, soita minulle ja minä teen asialle jotain.”
“Asagi-sama on jopa pahempi kuin Gratterin baarimikot…”, ruskeasilmäinen mumisi hiukan helpottuneempana.
“Älä sano sitä hänen kuulleen tai hän ylpistyy entisestään – sitten emme pääse hänestä eroon mitenkään…”, toimitusjohtaja näytti mietteliäältä.
“En tosin vanno, että minäkään pystyn häntä täysin hillitsemään, vaikka parhaani yritän. Loppujen lopuksi hän on minunkin johtajani ja yakuza, eli jos hän välttämättä haluaa tavata sinut, en voi estää sitä.”
“Asagi-sama on varsin pelottava, mutta ei hänkään voi niin paha olla?” kirjanpitäjä nosti katseensa ruskeankellertäviin silmiin.
“Eihän?”
“Pelottavuus on yksi hänen karismansa salaisuuksista ja sitähän riittää yakuzoilla vähän liikaakin”, teräväpiirteinen sanoi vakavana, mutta hymyili sitten yllättäen pienesti.
“Kerron sinulle erään asian, minkä kaikki tuntuvat unohtavan.”

Äkkiä toimitusjohtaja kumartui toisen korvan juureen ja kuiskasi hiljaa:
“Asagikin on vain ihminen. Hänessä on omat huonot puolensa, mutta sitten myös ne hyvät puolet. Häntä parempaa ystävää minulle ei ole koskaan ollut ja se johtuu siitä, että me kumpikin tiedostamme sen, että olemme loppujen lopuksi kaikista asemistamme ja ammateistamme huolimatta tavallisia ihmisiä, jotka tarvitsevat toisiaan ja muita. Kukaan meistä ei ole voittamaton yksin.”
Ruskeat silmät laajenivat, kun vanhempi nousi pystyyn hymyillen varovaisesti ja siirtyi sitten työhuoneensa ovelle.
“Minun pitäisi hoitaa vielä muutama asia ennen lounasta, mutta haluaisitko helpottaa hiukan taakkaani?”
“Tietenkin”, puna-mustahiuksinen nousi salamana nojatuolista.
“Mitä haluatte minun tekevän?”
“Kävisitkö sanomassa Byoulle, että Matsumoto-san tulee tapaamaan minua perjantaina kello kaksi ja hänen olisi syytä olla ajoissa paikalla”, toimitusjohtaja avasi oven vakavoituneena jälleen.
“Ota samalla häneltä pienoismalli hänen aikaisemmasta projektistaan ja tuo se tänne minun työhuoneeseeni.”
“Heti, Hide-zou-sama”, avustaja hymyili ja kumarsi pienesti, ennen kuin astui ovesta ulos.

Yllättäen käsi tarttui häntä hartiasta ja veti lempeästi takaisin päin.
“Ei sinun tarvitse olla minun läsnä ollessani, kuin olisit armeijassa”, voimakasleukainen kuiskasi hiljaa täyteläisten huulien hipaistessa vahingossa korvanlehden herkkää ihoa.
“Vaikka se onkin varsin imartelevaa, ellei jopa viehättävää.”
Pieni puna kohosi kalpeamman kasvoille tämän nyökätessä ymmärtämisen merkiksi. Ääni oli taas kadonnut jonnekin eikä hän ollut varma, milloin saisi sen takaisin – toivottavasti ennen Byoun tapaamista.

Nuorukainen lähti nopeasti toimittamaan tehtäväänsä, mutta aikaahan siinä kului, koska insinööri oli onnistunut livahtamaan kenenkään huomaamatta katolle polttamaan muutaman savukkeen. Sieltä kaksikko oli siirtynyt vaaleaverikön työhuoneeseen, jossa he olivat joutuneet erään ongelman eteen. Miten he löytäisivät vanhemman projektin pienoismallin kaiken sen kaaoksen keskeltä? Pienen siivoamisen – he olivat harkinneen Ivyn huijaamista apuvoimaksi – ja etsinnän jälkeen eräs Byoun tiimin jäsenistä tuli kertomaan, että oli pelastanut pienoismallin omaan huoneeseensa, josta puna-mustahiuksinen ryhtyi kuljettamaan kerrostaloa muistuttavaa kyhäelmää pienillä kärryillä. Ivy virnisti tulijalle puhelunsa lomasta, kun Seth viiletti miehen ohitse ja koputti oveen, joka aukesikin yllättäen koputuksen voimasta.
“Tule toki sisään ja sulje ovi samalla perässäsi”, Hide-zou pyysi kohteliaasti toisen hölmistyneelle ilmeelle.
Ruskeat silmät katsoivat toimitusjohtajan pöydän päälle nostettuja kansioita ja asiapaperikirjoja, mutta eniten hän hämmentyi niiden päällä olevista kertakäyttöpakkauksista.
“Minne minä tämän laitan?” kirjanpitäjä ravisti päätään, että tajuaisi pysyä asiassa.
“Laita tuonne ikkunan viereen ja tule sitten ottamaan ruokaa”, toimitusjohtaja tutkaili rasioita ja muovikääreissä olevia syömäpuikkoja kummissaan.
“Minä syön aika harvoin pikaruokaa, mutta näillä aikatauluilla meidän on pakko toimia tällä tavalla”, mies naurahti hiukan, aivan kuin olisi nolostunut ihmettelystään.

“Ahaa, ymmärrän”, puna-mustahiuksinen ei oikeasti ymmärtänyt.
Hän kuitenkin noudatti esimiehensä pyyntöä: sulki oven perässään kiinni ja vei pienoismallin rattaineen ikkunan viereen. Ripeästi nuorukainen siirtyi lyhemmän viereen tutkaillen niin ruokia kuin kansioita hämmentyneenä.
“Tuota… Miksi tässä on niin paljon kansioita?”
“Koska minä opetan sinulle muutamia asioita tässä syödessämme”, vanhempi vastasi ja ojensi pidemmälleen yhden valkoisista rasioista tikkujen kanssa.
“Tässä on ilmeisesti kevätrullia.”
“Kiitos”, kalpeampi otti saamansa rasian ja avasi sen.
“Mitä asioita opetatte minulle, Hide-zou-sama?”
“Kuten sanoin jo aikaisemmin, ei tarvitse samatella”, teräväpiirteinen huomautti avatessaan muutaman kansion ja kirjasen paljastaen niiden sisällä olevat paperit.
“Tässä on Tatemonokin, ja muutaman muun yrityksen asiapapereita ja tilikirjoja – samoin kuin sinun tekemäsi kirjanpito sieltä asianajajatoimistolta. Minä opetan sinulle, miten onnistut varastamaan suuriakin summia ilman, että kukaan pystyy sitä huomaamaan.”

Avustaja rypisti kulmiaan ja katseli papereita. Ne olivat tarkkoja ja niissä ei tuntunut olevan yhtään virhettä.
“Nehän ovat täydellisiä”, nuorukainen huomautti.
“Siltähän ne näyttävät, mutta todellisuudessa kaikkien noiden verojen ja muiden menojen kautta on otettu enemmän rahaa, kuin kuuluisi. Ei mitään huomattavia summia, mutta yhdessä ne muodostavat mukavan määrän rahaa”, opettaja vei tikuillaan pienen riisinokareen suuhunsa.
“Huomasin sinun ottaneen liian paljon pieniä ja tietyn suuruisia summia, jotka kyllä noudattivat varmasti tiettyä kaavaa, mutta ne noudattivat liikaa kaupan tuloksia. Järjestelmällisyytesi ja muut piirteet kuitenkin piilottivat sen sujuvasti. Katselehan noita lukuja ja mieti, mistä kaikkialta on viety.”
“Tutkaillen siis näitä vieraiden yritysten tietoja, enkä Tatemonokin?”
“Aivan niin. Me mietimme sitten yhdessä, miten toimisit, jos tarkoituksesi olisi varastaa tästä yrityksestä.”

Yhdessä kaksikko keskusteli tapahtumista ja söi maittavaa pikaruokaa. Sethistä Hide-zou oli hyvä opettaja. Tämä neuvoi, mutta antoi hänelle itselleenkin mahdollisuuden tajuta ja havainnoiden asioita. Mies vastasi kysymyksiin ystävällisesti ja kehuikin, kun nuorempi tajusi nopeasti, miten kuului toimia ja ajatella – tämä jopa naurahti, kun hän mietti, minne saisi ujutettua graafisenlaskimen puvussaan.
“Mikä tämä yritys on?” kirjanpitäjä osoitti Tatemonokin kirjanpidossa erästä pitkää nimeä, jonka nimen lausuminen tuotti hiukan vaikeuksia.
“Oikeastaan se ei ole yritys, vaan eräänlainen yliopisto”, ruskeankellertäväsilmäinen sanoi vilkaistuaan hänelle näytettyä nimeä.
“Miksi Tatemonoki on luovuttanut puolen vuoden välein varsin isoja summia yliopiston käyttöön? Työskenteleekö vai opiskeleeko siellä joku Asagi-saman sukulaisista?” puna-mustahiuksinen katsahti toisen vakavoituneita kasvoja.
“Eipä oikeastaan. Tuo yliopisto on tunnetumpi tutkimustyöstään kuin opiskelijoistaan”, toimitusjohtaja sanoi ja istuutui yllättäen toiselle nojatuoleista.
“Mitä he tutkivat?” kalpeampi kurtisti kulmiaan.
“Vai kyselenkö liikaa?”
“Et toki. Mietin vain, miten vastaisin”, teräväpiirteinen hieraisi sormellaan leukaansa.
“Täytyyhän sinulle kertoa useastakin syystä. En nimittäin halua, että tuo lahjoitus jää sinua mietityttämään liikaa. Voin luultavasti luottaa siihen, ettet levitä näitä tietoja eteenpäin…”
“Tietenkin voitte luottaa”, ruskeasilmäinen istuutui toisen viereen.
“En kerro työasioista muille ihmisille.”
“Se on hyvä, vaikkei tämä ole mikään salaisuus”, voimakasleukainen kääntyi katsomaan nuorempaansa.
“Tiedätkö, kuka on Ishikawa Yoshiki?”
“Hän on tämän rakennusyrityksen perustaja ja Asagi-saman isä, jos olen ymmärtänyt oikein”, avustaja kallisti päätään ihmetellen.
Oliko tuo lahjoitusperinne lähtöisin yli kahdenkymmenen vuoden takaa?
“Kyllä. Ymmärräthän myös sen, että hän oli yakuza ennen Asagia?”
Kapeat huulet raottuivat hiukan hämmennyksestä – hänen oli vaikea uskoa taulussa olleen lempeännäköisen miehen olleen yakuza, mutta ei pitänyt sitä mahdottomana. Se arvo kulki nimittäin sukujen mukana, minkä takia nuorukainen nyökkäsi ymmärtäväisenä.
“Olet ehkä myös kuullut sen, että hän kuoli noin kaksikymmentä vuotta sitten…”, lyhempi mietti, miten selittäisi asian.
“Yoshiki ei kuitenkaan nukkunut pois tai vastaavaa, hän oli aivan liian nuori siihen eikä kukaan salamurhaaja ole koskaan onnistunut pääsemään sopivan ampumisetäisyyden päähän… Hän ampui itsensä.”
“Mitä?” Seth järkyttyi.
“Miksi…?”

“Miksi hän tappoi itsensä ja jätti perheensä taakseen? Sitä mekin mietimme pitkään, koska Yoshiki rakasti kovasti vaimoaan ja erityisesti Asagia. Miksi hän halusi jättää pienen alakouluikäisen poikansa, joka suorastaan jumaloi häntä, yksin tähän maailmaan? Vastaus selvisi niin minulle ja Asagille myöhemmin. Yoshikilla todettiin tappava, liikehermoja rappeuttava Amyotrofinen lateraaliskleroosi – paremmin tunnettu ALS-tautina. Ilmeisesti yakuza ei halunnut maata sairauden viimeisimpinä hetkinä vuoteessa ystävien ja perheen säälittävänä odottaen kuolemaa, vaan päätti lähteä omalla tavallaan”, ruskeankellertävät silmät jäivät katsomaan kaukaisuuteen muistellen sitä päivää, kun ystävänsä oli soittanut itkukurkussa kertoen isänsä tappaneen itsensä.
Pian mies kuitenkin jatkoi poistaen mielestään sen päivän murheen ja kyyneleet.
“Hän oli jättänyt taakseen kirjeen, jossa antoi vaimolleen velvollisuuden huolehtia mafiasta, kunnes Asagi olisi riittävän vanha ottamaan perintönsä harteilleen. Kun Yoshikin sairaus selvisi, ryhtyi Asagi tietenkin tutkimaan tautia tarkemmin. Hän sai tietää, että noin viidestä kymmeneen prosenttia sairastumisista on johtunut perinnöllisyydestä.”
“Tarkoittaako tämä sitä, että Asagi-samalla on ALS-tauti?” puna-mustahiuksinen kysyi varovaisesti, koska hän tiesi taudin olevan varsin yleinen Japanissa.
“Ei ainakaan näiden tutkimuksien mukaan, mutta hän haluaa varmistaa. Uskoisin, että isän menettäminen niin nuorena on saanut hänet julistamaan sodan kyseistä tautia kohtaan. Siksi Asagi tukee parhaansa mukaan ALS-taudin tutkimuksia ja mahdollisen lääkityksen kehittämistä – parantavaa hoitoahan ei ole”, mies käänsi katseensa pidempäänsä.
“Vaikkei tämä ole mikään salaisuus, toivoisin silti, ettet puhuisi kertomastani kenellekään etkä ottaisi asiaa esille Asagin kuullen. Hän saattaa esittää jotain muuta, mutta se sattuu häntä vielä vuosien jälkeenkin.”
“Ymmärrän asian oikein hyvin”, kirjanpitäjä hymyili hiukan.
“Kiitos, kun kerroitte – ehkä minä osaan nyt hiukan paremmin ymmärtää Asagia.”
“Ei kannata. Asagin ensimmäinen käyttöohje on: älä yritä ymmärtää”, vanhempi naurahti hiukan ja nousi seisomaan pöytänsä ääreen.
“Mutta jatkaisimmeko eteenpäin? Emme voi enää kauaa käydä näitä asioita läpi ja voimme seuraavan kerran puhua näistä asioista vasta huomenna”, ruskeahiuksinen käänsi katseensa nuorempaansa.
“Toivottavasti sinua ei haittaa, jos tilaamme taas tänne pikaruokaa.”
“Ei haittaa”, kalpeampi naurahti hiukan ja hymyili entistä leveämmin siirtyessään esimiehensä viereen tutkimaan papereita.
Tämä oli ollut mukava lounastauko ja hänen oli hyvä olla siinä esimiehensä vieressä, kun tämä ymmärsi häntä ja kertoi asioista turhia salailematta.
“Ei todellakaan haittaa.”

**********

Päiviä vieri ja aika tuntui hyppäävän tuntien yli, kuin ne olisivat olleet vain pieniä ruohonkorsia. Joka päivä Seth sai hämmästyksekseen Fu-kilta kyydin töihin ja joutui sietämään tämän alituista virnuilua Asagista. Aamupäivät hän työskenteli enimmäkseen Ivyn kanssa juosten välillä hoitamassa Hide-zoun asioita, mutta eniten nuorukainen odotti lounastaukoa. He tilasivat aina pikaruokaa, mutta ei koskaan sitä yhtä ja samaa samasta paikasta, vaan ruoka vaihteli aina päivien mukaan. Milloin oli keittoa, milloin enemmän kasviksia tai lihaa – useimmiten he söivät sitä, mitä Seth halusi.

Siellä työhuoneessa he aterioivat ja vanhempi opetti oppilaalleen uusia asioita. He kävivät läpi tunnettuja rikoksia, erityyppisiä, kuuluisuutta saaneita huijauksia, kuten Cottingleyn keijukaiskuvia. Parasta kuitenkin kaikissa näissä lounastauoissa oli se, että he saattoivat puhua hiukan vapaammin, koska Ivy lähetettiin siihen aikaa syömään ja he saivat nauttia täydellisestä rauhasta. Yleensä he pysyivät varkauksissa ja muissa asioissa, mutta joskus he keskustelivat muustakin ja puna-mustahiuksisesta tuntui, että hän oppisi vähitellen lisää tuosta vakavakasvoisesta miehestä ja Asagista tämän mafiaan kuulumisen lisäksi.
“Hide-zou-sama, saanko kysyä jotain?” Seth aloitti varovaisesti perjantaina juuri ennen lounastauon loppumista.
Hän ei vain voinut kutsua toista pelkästään tämän etunimellä, koska piti tätä niin suuressa arvossa.
“Kysy toki”, mies hymyili.
“Vastaaminen on täysin eri asia.”
“Millainen Asagi-sama oli, kun tutustuitte toisiinne?” kirjanpitäjä katsahti uteliaana esimiestään.
“Samanlainen kuin nyt, mutta silti täysin erilainen”, toimitusjohtaja vastasi salaperäisesti.
“Sanotaanko näin, että hän ei ainakaan ollut niin kiero kuin nykyään.”
Enempää mies ei sillä hetkelle suostunut kertomaan, vaikka lupasikin isällisesti kertoa asioista kaikki likaiset yksityiskohdat, kun aikaa olisi riittävästi. Siihen puna-mustahiuksinen oli tyytynyt – ei hänellä ollut muitakaan vaihtoehtoja.

Perjantai kuluikin kiireessä ja tohinassa, kun Matsumoto Takanori, itse kulttuuriministeri, saapui paikalle neuvottelemaan uuden hotellinsa rakentamisesta. Päivä oli varsin mielenkiintoinen, koska puna-mustahiuksinen ei olisi millään voinut uskoa tapaavansa elämänsä aikana edes yhtä ministeriä – puhumattakaan yhdestä hallituksen nuorimmasta jäsenestä. Häntä oli tosin hiukan nolottanut, kun rastapäinen mies oli sanonut Hide-zoulle, että hänkin toivoisi omaan toimistoonsa samanlaisen päivänpiristeen. Siihen teräväpiirteinen oli vain vastannut, että hänen avustajansa osaa piristää muutenkin kuin hiuksillaan. Se oli tuntunut hyvältä – varsinkin, kun vanhempi soi hänelle kauniin, piilotetun hymynsä.

Perjantai-iltapäivä tuntui työpäivän jälkeen haikealta eikä illan elokuvakaan viihdyttänyt. Suurin ilon hetki oli Reitan soitto, josta kävi ilmi, että tämä oli todella pahasti puutteessa.
“En edes tiedä, onko se enää elossa!” mies oli vaikertanut puhelimessa, mistä hyvästä puna-mustahiuksinen oli pudonnut sohvalta lattialle nauraen toisen itkuiselle äänelle.
Siihen mies oli huutanut, ettei tilanne ollut naurun asia, minkä takia puna-mustahiuksinen oli saanut entistä makeammat naurut. Hän ei vain ollut voinut tehdä muuta kuin nauraa. Baarimikon soiton jälkeen tuli kyllä vielä ikävämpi puhelu Asagilta. Tämä oli soittanut tiistaista lähtien lähes joka päivä ainakin kerran. Torstaina Hide-zou oli napannut puhelimen Sethin kädestä ja vastannut tämän puolesta varsin julmaan äänensävyyn, että yakuza oli mutissut myöhemmin, että hän voisi säästää rahaa palkkaamalla toimitusjohtajan henkivartijakseen. Kukaan ei tosin uskaltaisi sen jälkeen tulla lähellekään häntä.

Ainakin perjantai-ilta oli kulunut nopeasti, vaikka kirjanpitäjä oli todennut, että tulisi hulluksi, jos mustatukka päättäisi soittaa vielä kerrankin hänelle. Hän oli jopa nähnyt yakuzasta niitä hikisiä, jopa märkiä unia ja – jostain ihmeellisesti syystä – hän uskoi miehen halunneenkin sitä. Viikonloppu kului muuten nopeasti, varsinkin kun Hide-zou soitti lauantaina, mutta tämä lähinnä kyseli, oliko Asagi ahdistellut hirveästi. Toimitusjohtaja oli kuulemma yrittänyt keksiä yakuzalle kaikkea ylimääräistä tekemistä, mutta pelkäsi, että tämä saattaisi koska tahansa lähteä tutkailemaan varkaansa lahjakkuutta.
“Jos Asagi soittaa ovikelloa, älä avaa, vaan soita välittömästi minulle. Ties mitä sekin mies keksii – ehdottaa kohta kimppakivaa!”
“Ehdotti jo”, ruskeasilmäinen oli vain huokaissut.
“Lisäksi hän jopa kysyi, että olenko minä neitsyt, kun en ikinä vastaa hänen ehdotuksiinsa.”
“Nyt se mies menee jo liian pitkälle – minä puhun hänelle ties kuinka monen sadannen kerran. Olen pahoillani Asagin sanoista.”
“Ei se mitään”, Seth oli vain huokaissut raskaasti.
“Hän vain vie minulta kohta yöunet…”
“Toivottavasti saat nukkua tämän yön rauhassa. Hyvää yötä.”
“Hyvää yötä – nähdään maanantaina.”
“Maanantaihin siis.”

Jos mikään päivä oli koskaan ollut turha puna-mustahiuksisen mielestä, se oli ehdottomasti sunnuntai. Vielä viikko sitten se oli ollut hänen elämänsä parhaimpia päiviä, mutta ei enää. Hänellä oli niin tylsää, että hän alentui jopa siivoamaan ja käymään kaupassa – eihän sitä koskaan tiennyt, milloin toimitusjohtaja päättäisi tulla uudelleen kyläilemään. Tällä kertaa nuorukainen jopa osti jotain muutakin kuin pikanuudeleita.

Ainut asia, mitä hän tahtoi, oli vain päästä töihin niiden muiden ihmisten joukkoon. Vasta nyt hän ymmärsi vähitellen, miten yksinäistä hänen elämänsä oli oikeastaan ollut ennen Reitaa ja tämän kautta ennen monia muita ihmisiä. Päivällä hän puheli puhelimessa Yukin kanssa muutaman sanan, mutta enimmäkseen nuorukainen vain makasi sohvalla katsellen televisiota. Iltapäivällä Asagi soitti ja ilmoitti tulevansa käymään, mutta taustalta kuului niin vihainen karjaisu, että kirjanpitäjä oli luullut hetken aikaa, että yakuzan kimppuun oli hyökännyt jokin villieläin. Myöhemmin kyllä selvisi, että kyseinen rotu tunnettiin myös nimellä Tatemonokin toimitusjohtaja. Se oli saanut hymyn ruskeasilmäisen huulille, mutta se sai hänet myös entistä kärttyisemmäksi. Kunpa olisi jo maanantai!

Notes:

Selityksiä:

* Japanissa suruväri on yleensä valkoinen
* Negis = negatiivinen tyyppi (äidinkielen opettajani tykkää käyttää tätä sanaa ja se kuulostaa minusta hauskalta – kyllä, minulla on kummallinen huumorintaju)

Chapter 12: Suunnitelma

“Huomenta, Seth-san”, Ivy tervehti hymyillen puna-mustahiuksista, joka ei voisi näyttää onnellisemmalta tultuaan töihin maanantaina.
“Hyvää huomenta, Ivy-san”, Seth tervehti hymyillen kirkkaammin kuin aurinko.
“Miten viikonloppusi sujui?”
“Mukavasti, kiitos kysymystä”, sihteeri vastasi kirjoittaen samaan aikaan koneelleen muuttuneita asiakastietoja.
“Entä itsellänne?”
“Olisi voinut tapahtua enemmän, mutta muuten ihan hyvin.”
“Olisitte soittaneet minulle. Kävimme Byou-sanin kanssa elokuvissa ja olisitte voineet tulla mukaan”, sievempi naurahti ystävällisesti pidemmän mennessä työpöytänsä ääreen.
Oli todella ihme, ettei nuorukainen vielä halannut puista pintaa, sen verran onnellinen hän oli jälleennäkemisestä.
“Voisin soittaakin ensikerralla, ellen ole haitaksi.”
“Tuskin olette. Byou-san jopa sanoi, että meidän pitäisi ottaa joskus perjantai-iltana teidät baariin mukaan.”
“Se olisi mukavaa”, kirjanpitäjä nosti salkkunsa työpöydälleen tarkoituksenaan ottaa sieltä papereita esille.
“Älkää vielä purkako salkkuanne – Hide-zou-sama sanoi, että saatatte mennä tänään katsomaan lastensairaalan työmaata uudemman kerran”, Ivy hymyili pahoittelevasti toisen vakavoituneelle ilmeelle.
“Tuskin siellä tällä kertaa tapahtuu onnettomuutta.”
“Toivoa sopii”, ruskeasilmäinen mumisi ja hänen ilonsa oli pois pyyhkäisty.
Hän ei halunnut mennä enää ikinä lastensairaalan työmaalle, mutta tuskin voisi mitään muutakaan, jos toimitusjohtaja päättäisi niin. Nuorukainen mulkaisi pöytää, kuin matka työmaalle olisi ollut jotenkin huonekalun vika. Miksi piti olla maanantai?

“Siitä tulikin mieleen”, lyhempi napsautti kevyesti päätään.
“Hide-zou-sama pyysi, että menisitte heti saavuttuanne käymään hänen luonaan. Hänellä on ilmeisesti jotain asiaa.”
Pieni hymy kohosi pidemmän huulille tämän noustessa tuoliltaan ja siirtyessä esimiehensä työhuoneen ovelle. Sen sijaan Ivy joutui taas armotta soittovyöryn alle tämän yrittäessä parhaansa mukaan pulikoida päänsä virtauksen yläpuolelle.
Kalpea käsi kohottautui ja löi muutaman kerran kevyesti ovea. Aluksi ei tapahtunut mitään, vaikka hän oli varma, että oli kuullut pientä puhetta.
“Sisään”, kuului jälleen tuttu käsky, jolloin Seth avasi tottuneesti oven.
“Huomenta, Seth”, Hide-zou tervehti pienesti hymyillen.
“SETH! OMA SEKSIKÄS KULLANNUPPUNI!” kuului puhelimen kaiuttimesta iloinen huudahdus.
“Sulkisitko saman tien oven?” teräväpiirteinen nojasi päällään käteensä, joka taasen nojasi työpöytään.

Kalpeampi räpäytti muutaman kerran silmiään, kunnes paiskasi oven kiinni perässään. Ties mitä kieroa yakuza tällä kertaa sanoisi eikä hän halunnut koko talon tietävän mustatukan mielenvikaisuudesta.
“Onpas hän tarmokkaalla tuulella”, Asagi naurahti.
“Tarvitsetko uuden oven, Hide-zou?”
“En, jos sinä osaisit käyttäytyä”, toimitusjohtaja sanoi painokkaasti.
“Muista, mitä sanoin, Asagi. Jos alat ahdistella Sethiä liikaa, saat kuulla vain minun ääntäni.”
“Heti sitä ollaan valittamassa, kun toiset yrittävät vain tervehtiä kohteliaasti”, mustatukka marisi.
“Ettet vain olisi mustasukkainen minusta? Se ainakin selittäisi, miksi vahdit minua niin tarkkaan melkein koko viikonlopun”, yakuzan ääni muuttui yllättäen hyvin myhäileväksi.
“Valitan, minulla on tällä hetkellä valkoiset sukat”, ruskeahiuksinen sanoi kuivasti.
“Samoin myös muut alusvaatteeni, jos haluat välttämättä tietää.”
“Kurnau! Kerro toki lisää. Sen jälkeen on Sethin vuoro”, jokin mustasilmäisen äänessä kertoi, että mies sädehti.
“Jos nyt jättäisimme vaatetuksemme sikseen ja menisimme viimein asiaan, tai saatamme tehdä täällä jotain hyvin ikävää sinua kohtaan, rakas ystäväni”, ruskeankellertäväsilmäinen sanoi matalasti avustajansa istuuduttua nojatuoliin kuuntelemaan keskustelua.
“Hah! Yritähän toki keksiä jotain, joka voisi mitenkään järkyttää minua!” Asagi naurahti itsevarmasti.
“Kuules Seth, täällä työhuoneessani alkaa olla kuuma, vai mitä?” opettaja katsahti oppilaaseensa, joka rypisti kulmiaan esimiehensä omituiselle äänelle.
Puhe oli ollut matalaa, mutta samalla jotenkin mumiseva, kuin mies olisi kokenut samalla jotain hyvin nautinnollista.
“Hide-zou… mitä sinä juonit? En pidä äänensävystäsi…” Yakuza sanoi matalasti, kuin ei olisi ollut varma, haluaisiko kuulla enempää.
“Entä jos ottaisimme hiukan vaatetta pois?” Hide-zou sanoi, kuin ei olisi kuullutkaan ystävänsä sanoja ja iski nuoremmalle silmäänsä kahisuttaen kuuluvasti vaatteitaan.
Seth kohotti kalpean kätensä suunsa eteen, ettei olisi purskahtanut moisesta keksinnöstä nauruun. Eräällä toisella ei kuitenkaan ollut niin hauskaa.
“Herran jestas! Hide-zou! Kehtaatkin edes ehdottaa tuollaista, kun minä en ole paikalla! Tämä on suoranainen vääryys! Skandaali!”
“Onpas sinulla kauniin kalpea iho, Seth, ja niin ihanan pehmeä. Kuinka hiuksesi näyttävätkään upeilta vapaina ja vielä paljasta vartaloasi vasten – tässähän on vaikea hillitä itseään”, voimakasleukainen sanoi uskomattoman matalalla äänellä, katsoen kulmiensa alta pidempäänsä.
Puna-mustahiuksinen pelkäsi punastuvansa ja käänsi jälleen katseensa muualle. Hän kyllä tiesi, että vanhempi vain kiusasi ystäväänsä ja muisteli niitä sanoja, jotka yakuza oli sanonut hänelle, mutta tämä oli omituista. Mies kallisti päätään katsoen kulmiensa alta nuoremman kasvoja hyvin intiimisti. Täyteläisille huulille nousi hymy, jota vastaavaa nuorukainen ei ollut koskaan kokenut. Se oli villi, jotenkin vaarallinen, mutta samalla ovela, kuin liikemiehen mielessä olisi käynyt jotain todella vierasta ja kiellettyä. Tuo katse ja hymy saivat kirjanpitäjän tuntemaan itsensä alastomaksi, samalla tavalla kuin Asagikin sai. Miehet olivat viettäneet aivan liikaa aikaa yhdessä.

“KÖZI! K! MISSÄ TE OLETTE, KUN TEITÄ TARVITSISI!? AUTO KÄYNTIIN VÄLITTÖMÄSTI! MINUN ON PÄÄSTÄVÄ TATEMONOKIN PÄÄKONTTORIIN, ENNEN KUIN PARHAAT PALAT VIEDÄÄN POIS!” yakuza lähes ulvoi ja sitten kuului hirveätä kolinaa ja ryntäilyä.
“Asagi, rauhoitu, minä vain kiusasin sinua”, toimitusjohtaja päätti katkaista leikin, ennen kuin mustatukka oikeasti pamahtaisi paikalle.
Hymy katosi kasvoilta, samoin se intiimi katse, kuin sellaiset eivät olisi ikinä koskettaneet vahvoja kasvoja.
“Emme me täällä mitään riisuutumisleikkejä ole tekemässä.”
“Ilkeätä…” Mies valitti turhautuneena.
“Lupaat ensin ja sitten petät sanasi…”
“Enhän minä ole luvannut yhtään mitään”, teräväpiirteinen puolustautui.
“Mutta menisimmekö viimein siihen asiaan? Halusit keskustela jostain niin, että Sethkin on paikalla.”
“Kyllä, kyllä. Kaikki aikanaan”, mustasilmäinen hymähti ja työhuoneessa olijat saattoivat kuvitella, kuinka miehen henkinen olemus kääntyi nuorinta kohti ja suorastaan kiipesi tämän syliin kehräten kissanlailla.
“Seth, viettelevä varkaani, et kai pettynyt, kun en tullutkaan sunnuntaina? Kuten tiedät, tuo yksi on vahtinut minua tiukemmin kuin minä upeannäköistä stripparia…”
“Vahdin sinua kohta sitäkin tiukemmin”, ruskeahiuksinen mutisi ja harkitsi vakavasti johdon kiskomista seinästä irti.
“Miten viikonloppusi sujui, Seth?” mustatukka ei noteerannut ystäväänsä.
“Varsin mukavasti, kiitos. Entä itsellänne, Asagi-sama?” kalpeampi yritti hymyillä, vaikka se olikin hankalaa.

Väreet kulkivat hänen selkäänsä pitkin jo tuon äänen kuulemisesta. Ikävää tässä vain oli se, että samalla hän toivoi kuulevansa lisää tuota ääntä. Kai hänen sisällään oli varkaan toverina jonkin sortin masokisti, joka nautti tästä pelosta.
“Tylsästi. Kaipasin sinua. Halusin kovasti päästä tutkimaan ihoasi… Tuntea vartalosi omaani vasten… Nähdä nauttivat kasvosi… Maistaa sinut…” Asagi murahteli matalasti, mutta hänet keskeytettiin julmasti.
“Jos jättäisimme ihmisen aistit sekä muun biologian väliin ja menisimme viimein siihen asiaan”, ruskeankellertäväsilmäinen sanoi kuuluvasti.
“Enkä aio toistaa tuota pyyntöä enää uudelleen.”
“Mitä pyyntöä tuossa oli? En kuullut sanaa ’kiltti’”, yakuza totesi hymyillen.
“Asagi-sama, mistä halusittekaan keskustella?” Seth päätti puuttua puheeseen, vaikka hänestä olisi varsin mielenkiintoista nähdä kaksikon yhteenotto.
Se olisi luultavasti täysin erilainen kuin monilla muilla ihmisillä – enemmän sanailua ja leikkimielisyyttä.
“Osaa täällä sentään joku puhua kohteliaasti”, mustatukka hymähti.
“Mennään toki, Seth-pieni, mutta ei sinun tarvitse noin kohteliaasti herroitella – meistähän tulee pian hyvin läheisiä, kunhan pääsen tutkimaan paremmin syvintä olemustasi.”
“Asagi.”
“Kyllä, kyllä, Hide-zou. Olet kerta kaikkiaan kärsimätön…” Mies mutisi tyytymättömänä.
“No, minä kyselen ensin muutamia seikkoja, jotka johtavat tähän asiaani.”
“Kysykää toki”, Seth huokaisi helpottuneena – vihdoinkin jotain vakavahenkistä, ettei hänen tarvinnut koko päivää punastella.
“Huokauksesi oli muuten varsin kiihottava”, vanhin sanoi ja tuntui aistivan ystävänsä käden vaeltavan kohti puhelimen luuria.
“Mutta, Seth, miten olet tullut toimeen Hide-zoun kanssa? Onko hän huolehtinut sinusta riittävän hyvin? Onko Hide-zou osannut opettaa asioita vai onko hän koko ajan mutruilut?”

“Hmm, miten sen kertoisin…”, Seth mietti, miten saisi tiivistettyä viikon tapahtumat.
“Ihan omin sanoin riittää – ja Hide-zou ei mulkoile siellä!”
“Kuka täällä mulkoilee ja ketä?!”
“Mistä minä tiedän, mitä sinä siellä teet? Minä vain haluan kuulla Sethin mielipiteen ilman, että sinä vaikutat siihen mitenkään.”
“Hide-zou-sama on ollut minulle tämän viikon aikana mitä ystävällisin esimies”, kirjanpitäjä päätti sanoa melkein kaiken, mitä ajatteli toimitusjohtajasta.
Yakuza vaikeni ja Hide-zou nosti ruskeankellertävät silmänsä katsomaan nuorempaan hypistellessään kuulakärkikynäänsä.
“Hän on huolehtinut siitä, että minulla on ollut kaikki tarvittava eikä hän ole koskaan haukkunut, jos en ole osannut jotakin. Hide-zou-sama on opettanut minulle lempeästi tämän talon ja mafianne asioita… Sanotaanko, etten olisi uskonut saavakseni yhtä kilttiä ja ystävällistä esimiestä, joka jaksaisi pelastaa henkeni ja huolehtia minusta vielä sairaalassakin.”
Ruskeahiuksinen hymyili hiukan oppilaalleen, joka vastasi hymyyn takaisin. Nuorukainen ei osannut kuvata tilannetta paremmin ilman, että olisi kuulostanut typerältä tai jotenkin naurettavalta paljastamalla liikaa.

“Loistavaa, Hide-zou”, Asagi kihersi.
“Tiesin, että sinussa on se helläkin puoli.”
“Tietenkin on, en vain näytä sitä sinulle”, voimakasleukainen totesi entistä kuivemmin.
“Touché”, mustatukkainen hymähti – mies oli arvannut, mitä saisi vastaukseksi.
“Sitten sinä, rakas Hide-zouni, miten Seth on edistynyt niin avustajanasi kuin varkaana? Kuinka yhteistyönne on sujunut ja miten hän on oppinut uusia asioita? Seth ei myöskään mulkoile siellä!”
Puna-mustahiuksinen tirskahti, kun hänkin sai samanlaisen käskyn, kuin esimiehensä oli saanut. Teräväpiirteinen hymähti huvittuneena ystävänsä sanoista, mutta vakavoitui jälleen.
“Seth on ollut mitä esimerkillisin työntekijä täällä. Hän on tehnyt nurisematta kaiken, mitä olen sanonut ja tehnyt tehtävänsä muutenkin erinomaisesti. Hän on ollut tarpeen vaatiessa myös oma-aloitteinen, kuten tiistaina, kun järjesti lastensairaalasta raportin pöydälleni. Sen lisäksi hänestä on ollut suurta apua Ivy-sanille…”
“Suloinen Ivy…” Kuului pieni huokaisu.
“Joka ei liity tähän mitenkään.”
“Itse sinä hänet mainitsit!”
“Mainitsin, mutta en aikonut puhua hänestä”, Hide-zou sanoi painokkaasti ja päätti jatkaa.
“Olemme lounastauoilla käyneet läpi erilaisia huijauksia ja petoksia, puhuneet, kuinka tilinpitäjänä hänen kuuluisi varastaa ja perjantaina aloitimme allekirjoituksen väärentämisen (tässä kohdassa yakuza tuhahti kuuluvasti ja mutisi jotain lounastaukojen väärinkäytöstä)… Seth on oppinut hyvin nopeasti ja on innokas oppimaan uusia asioita, vaikka minusta tuntuu, ettei minulla ole kauaa opetettavaa. Viimeistään talvella hän on täysin vapaa opetuksesta, ellet halua hänen harjaantuvan myös ryöstöjen tasolle.”
“Ei kiitos. Vankilaan on vaikeampi marssia, koska kytät eivät oikein pidä, jos menen sanomaan ’anteeksi, mutta haluaisin lainata vankianne muutamaksi tunniksi – kyllä, palautan hänet oikein tyytyväisenä takaisin’”, Asagi naurahti.
“Hyvä, tulette siis loistavasti toimeen ja Sethkin on edistynyt. Kaikkihan menee kuin suoraan kirjoittamani käsikirjoituksen mukaan – hienoa! Seth on siis valmis ensimmäiseen keikkaansa!”

Työhuoneeseen laskeutui hiljaisuus, kun Asagi oli lopettanut puhumisensa ja odotti kahden muun reaktiota. Kirjanpitäjä tuijotti eteensä aivojen lyödessä tyhjää. Toimitusjohtajakaan ei näyttänyt kovin innostuneelta kuulemastaan. Mies oli lopettanut kuulakärkikynällään leikkimisen ja tuijotti epäuskoisena kaiutinta.
“Älkää nyt kuolko ilosta”, mustatukka naurahti.
“Asagi, sinähän vitsailet, vai mitä?” teräväpiirteinen sanoi äänen väristessä – jos se oli hänen kohdallaan mahdollista.
“Mistä keikasta sinä puhut?”
“Sinähän tiedät Ochi Ryooton”, mustasilmäinen sanoi matalasti ja hymyili hyvin pirullisesti.
“Siis sen tietotekniikkaporhon, joka jaksaa keimailla ikäänsä nähden varsin tuuheilla hiuksillaan? Mitä hänestä?” voimakasleukainen kurtisti otsaansa.
Hänellä alkoi olla ikäviä epäilyksiä.
“Arvaa”, pisin kuiskasi tyytyväisyyden kaikuessa pahaenteisenä huoneessa.

Ruskeahiuksinen nappasi luurin käteensä kaiuttimen lakatessa toimimasta.
“Et voi olla tosissasi!” mies huudahti nousten seisomaan.
“Et voi tosissasi sanoa, että Sethin olisi mentävä sinne! Eihän hän pääse edes niin syvälle siihen rakennukseen!”
Kirjanpitäjä katsoi hämmentyneenä esimiestään, koska oli kyllä kuulut tuon Ochi Ryuuton nimen ennenkin. Naistenmiehen maineessa oleva keski-ikää lähentelevä mies, jolla oli tietotekniikkaa valmistavia yrityksiä. Se häntä mietityttikin, miksi tästä puhuttiin hänen yhteydessään.
“Miten niin, kaikki on suunniteltu jo etukäteen? Miksi minä en ole tietoinen tästä!?” ruskeankellertäväsilmäinen huusi vastoin tapojaan.
“Huomenna!? Oletko sinä nainut viimeisetkin järjenhivenesi pois!? Ymmärrätkö, millaisiin ongelmiin Seth joutuu, jos jää kiinni!? Minä en suostu tähän! Määrää joku toinen!”
Yakuzan oikeakäsi vilkaisi oppilastaan, joka katsoi pelokkaana takaisin.
“Soitan sinulle aivan kohta takaisin”, mies sanoi luuriin ja lopetti puhelun.
“Tulen kohta takaisin, odottele täällä”, opettaja ryntäsi ulos työhuoneestaan kaivaen matkapuhelintaan taskusta ja jätti nuoremman ihmettelemään tapahtunutta.

Ivy vilkaisi auki jääneeltä ovelta kysyvästi Sethiä, joka vain kohautti olkiaan vastaukseksi. Hän kyllä tajusi, että Hide-zou ei halunnut keskustella Asagin kanssa hänen kuulleen, mutta tarkkaa syytä hän ei tiennyt. Ilmeisesti puhelun lomassa voisi tulla sellaisiakin asioita, joita hänen ei olisi lyhemmän mielestä hyvä kuulla. Tietämättä mitään parempaa tekemistä nuorukainen istui paikallaan ja katseli pöydälle jätettyä hyvinkin tuttua kynää. Kullattu pinta kimalsi auringonvalossa viininpunaisten kohtien heijastaessa pöytään omaa salaperäistä sävyään. Kalpea käsi napsautti terävästi otsaa. Miksi silmät jäivät vain tuijottamaan tuota kuulakärkikynää? Hänellähän olisi tärkeämpää ajateltavaa! Nuorukainen nousi pystyyn ja siirtyi katselemaan ikkunasta ulos. Ehkä se avartaisi hänen ajatuksiaan, kuten teki ilmeisesti Hide-zoun kohdalla.

Autot liikkuivat ruuhkaisilla teillä ja ihmiset kävelivät kuka minnekin. Lapset menivät kouluun, naiset kauppaan, töihin tai kotiin, kun taas suurin osa miehistä oli matkalla työpaikoilleen. Tuota kaikkea puna-mustahiuksinen ei oikeasti nähnyt, mutta jotenkin hän tiedosti sen. Tuolla kaupungilla vilisi vaikka ketä: koululaisia, äitejä, isiä, työmiehiä, liikemiehiä, mafianjäseniä…

Kalpeampi ravisti päätään, mitä hän tuollaistakin mietti, kun olisi tärkeämpää ajateltavaa. Sormet hieroutuivat toisiaan vasten kirjanpitäjän tietämättä lainkaan, mitä siinä odotellessaan tekisi. Seth henkäisi syvään koettaen rauhoittaa itseään ja päätti istuutua takaisin nojatuolin ääreen miettimään kuulemaansa. Jalat veivätkin avustajan takaisin pöydän ääreen istumaan puiselle kulmalle mielen miettiessä kuulemaansa.

Asagi oli kysynyt häneltä mielipidettä Hide-zousta ja sitten kysellyt tältä taas hänestä. Yakuza halusi siis tietää, miten he tulivat toimeen vai pitäisikö tehdä muutoksia. Nuorukainen nielaisi kuuluvasti käden laskeutuessa pöydälle tukemaan värisevää vartaloa. Ei kai Asagi aikonut vaihtaa hänen opettajaansa? Sormi kosketti hennosti kuulakärkikynää saaden mielen rauhoittumaan uskomattomalla tavalla. Mustatukka ei suunnitellut sellaista – ei tämä voisi, koska niin toimitusjohtaja kuin kirjanpitäjä olivat tyytyväisiä nykyiseen tilanteeseen. Etusormi hivutti kynän sormien väliin ja avustaja asettui paremmin istumaan pöydänkulmalle. Kädet nousivat syliin leikkimään kullan ja viininpunaisella esineellä ajatusten juoksennellessa eri teille. Hän muisti äkkiä, että Asagi oli sanonut sanan keikka ja liittänyt sen häneen. Yakuza siis halusi, että hän varastaisi joltakin – ilmeisesti siltä tietotekniikka porholta Ochi Ryuutolta, mistä Hide-zou taas ei pitänyt. Ilmeisesti tuolta miljonääriltä varastamisessa oli omat ongelmansa.

Kuulakärkikynä pyöri kapeilla sormilla ruskeiden silmien katsella värin leikkiä valossa. Ochi asui virallisesti Tokiossa, mutta hänellä oli asuntoja ja erilaisia konttoreita ympäri maata – yksi oli täällä Osakassakin, mutta se ei ollut hänen tietojen mukaan kovin iso. Pitäisikö hänen matkustaa Tokioon tai jopa Yokohamaan varastamaan tältä? Yokohamassa hän tosin voisi nähdä Reitaakin, koska tämä ei vieläkään tiennyt, milloin voisi tulla takaisin…

Käsi puristui nyrkkiin esimiehensä kirjoituskynän jäädessä sormien puristuksiin. Puna-mustahiuksinen tuijotti tuimana eteensä. Kyllä, hän tekisi sen, jos Asagi todella sitä tahtoi häneltä. Hän pystyisi siihen.
Samassa itsevarmuus tipahti nollaan nuorukaisen muistaessa toimitusjohtajan ilmeen yakuzan vihjaillessa ryöstökohteesta. Ilmeisesti Ochilla oli tarkat turvatoimet ja miten hän muutenkaan kuvitteli pääsevänsä sinne? Koputtamalla ovea kiltisti ja kysymällä, saisiko varastaa muutaman jenin? Tarkemmin sanottuna varmaan pari miljoonaa, ellei jopa enemmän. Hide-zoun ilme ei ollut kovin iloinen jo pelkästään varastamisuutisesta, mikä tarkoitti sitä, ettei tämä luottanut hänen taitoihinsa. Surullinen katse laskeutui jälleen siihen kynään ja vasta nyt sormista lähti viesti nuorukaisen aivoihin, että tämä oli todella napannut teräväpiirteisen kirjoitusvälineen.

“Samperin Asagi!” kuului vihainen murahdus ovelta.
Toimitusjohtaja astui huoneeseen synkän näköisenä ja sulki oven perässään jääden nojaamaan selällään siihen. Ruskeankellertävät silmät kohottautuivat juuri sopivasti nähdäkseen, kuinka puna-mustahiuksinen lähes pomppasi pystyyn pöydän kulmalta ja paiskasi kynän takasin keskelle puista pintaa syyllisen näköisenä.
“Onko kaikki hyvin?” mies kysyi kurtistaen kulmiaan.
“Hyvinkö? Ehdottomasti!” kalpeampi lähes syöksähti istumaan nojatuoliin, jossa oli puhelun aikana istunut.
“Enemmän kuin hyvin – suorastaan erinomaisesti!”
“Sepä hyvä…”, vahvaleukainen mutisi jääden vielä hetkeksi nojaamaan oveen, kunnes siirtyi pöytänsä taakse näyttäen useamman vuoden vanhemmalta kuin äsken.
“Mitä Asagi-sama sanoi?” pidempi katsoi huolestuneena niitä vakavia kasvoja.
“Onko teillä kaikki hyvin?”
“Olet höpsö”, liikemies sanoi pehmeästi ja täyteläiset huulet kaareutuivat uupuneeseen hymyyn.
“Jaksat huolehtia minusta, vaikka sinun kannattaisi miettiä enemmän omaa tilannettasi.”
“Kyllä minä siitäkin olen huolissani…”, nuorempi mumisi hiukan nolostuneena.
“Mutta te olette minun opettaja ja esimieheni, joka aina jaksaa ajatella minunkin etujani… En vain halua, että aiheutatte itsellenne ongelmia minun takiani…”
“No, ei sinun siitä tarvitse olla huolissasi. Voin ihan hyvin, vaikka yhteenotto Asagin kanssa oli pitkästä aikaa varsin kiivas”, lyhempi hieraisi hiukan ohimoaan.
“Ette kai aiheuttaneet itsellenne harmia?”
“En. Me vain huusimme toisillemme jonkin aikaa – siitä on pitkä aika, kun viimeksi olen huutanut niin paljon…”

“Huusitte?” Seth säpsähti pelästyneenä.
“Huusitte yakuzalle?”
“En huutanut yakuzalle, vaan ystävälleni, joka kyllä osaa huutaa takaisin. Ihme, ettei kuulo lähtenyt…”, Hide-zou hieraisi korvaansa irvistäen pienesti.
“Mistä te tarkalleen ottaen huusitte – tai siis keskustelitte?” avustaja katsahti pelokkaana sitä kynää.
Hän tarvitsisi jotain, jota voisi räplätä hermojen menettämisen pelossa. Kuitenkaan hän ei uskaltanut tarttua pöydällä lojuvaan kirjoitusvälineeseen.
“Asagi haluaa laittaa sinut jo nyt varastamaan hänen hyväkseen, minä taas olin erimieltä”, toimitusjohtaja aikoi sanoa asian lyhyesti, mutta hetken mietittyään päätti tarkentaa.
“Olethan kuullut Ochi Ryuutosta?”
“Olen, hänhän omistaa paljon tietotekniikkaa valmistavia ja myyviä yrityksiä – lisäksi hänellä on ikäisekseen varsin tunnettu maine naistenmiehenä.”
“Aivan, hän on yksi maamme menestyneimmistä liikemiehistä, mutta myös nokkavuutensa takia vajonnut muiden miesten keskellä huonoon maineeseen – erityisten niiden hiusten takia… Nyt Asagi haluaa antaa pienen opetuksen. Uskoisin, että hän haluaa muistuttaa piilotetusti, että ei kannata hyppiä toisten silmille – varsinkaan hänenlaistensa.”
“Asagi-sama siis haluaa, että minä menen ja varastan Ochi-sanilta?”
“Ikävä kyllä – hän haluaa myös samalla testata taitojasi. En enää ikinä kehu mitään hänen kuulleen…”
“Eli tehtävä on vaarallinen?” Seth varmisti päätelmänsä ja toivoi salaa sisällään, että Hide-zou jaksaisi vielä tämänkin jälkeen kehua häntä tilanteesta huolimatta.
“Turvallisempaa se on, kuin Közin tai K:n ärsyttäminen, mutta vaikeampaa”, teräväpiirteinen nousi ylös ja istuutui toiselle nojatuolille.
“Näin rehellisesti sanottuna, en usko, että onnistut kovin helposti, vaikka itse olenkin kehunut taitojasi Asagille. Olen myös sanonut, että harjoituksen myötä sinusta voi tulla yksi maamme parhaimmista varkaista, jonka palveluksia halutaan kovasti käyttöön… Mutta et ole sitä vielä. Yritin ehdottaa, että jos minä menisin ennemmin, mutta Asagi ei suostunut. Sanoi, että olen liian silmiinpistävä ja tunnettu – ja tottahan se on. Yritin suostutella laittamaan jonkun muun siihen hommaan…”
“Mutta hän ei suostunut”, puna-mustahiuksinen totesi ennemmin kuin kysyi ja katsoi niihin ruskeankellertäviin silmiin.
“Ei niin”, mies vastasi synkästi.
“Olen pahoillani.”
“Ei se mitään. Jos se on yakuzan käsky, minulla ei ole muita vaihtoehtoja”, ruskeasilmäinen risti kätensä ja katsoi surullisen totisesti lattiaan.
“Kun jään kiinni, en paljasta teitä tai Asagi-samaa. Sanon, että olen toiminut jo kauan näin ja varastanut aikaisemminkin.
“Ei kun”, vanhempi otti kalpean käden omaansa.

“Vaan jos. Minä en nimittäin aio niin vain luovuttaa, vaikka Asagin toisen tahdon toteuttaminen tuottaakin ongelmia, mutta sinä selviät siitä.”
“Mitä teillä on mielessänne?” kirjanpitäjä katsahti hämmentyneenä niihin kasvoihin, joita koristi pieni hymy, ja ovela pilke loisti silmissä.
“Asagi haluaa saada Ochin koneiden tietokannan itselleen ja sitä varten meidän on vieläkin suuremmalla syyllä pakko tavata yksi hänen miehistään, jotta saamme tarvittavat välineet. Sen lisäksi otamme kaiken mahdollisen tiedon irti ja teemme suunnitelman, jonka avulla sinä kävelet sieltä ulos turvallisesti mukavan pyöreä summa taskussasi”, lyhempi naurahti ja siirtyi sitten sen kummempia selittämättä takaisin työpöytänsä taakse naputtelemaan jotain koneelleen.
“Menehän takaisin töihin. Pidämme kahden tunnin päästä meille normaaliksi käyneen lounastauon ja menemme iltapäivällä tapaamaan muutamaa tuttua.”
“Keitä?”
Naurahdus.
“Näet sitten.”

----------

Seth tuijotti ensimmäistä kertaa limusiinin ikkunasta ulos, kuin olisi yrittänyt bongata jonkun harvinaisen näyttelijän tai itse pääministerin. Hän oli utelias tietämään, minne he olivat matkalla, mutta Hide-zou ei ollut suostunut kertomaan. Sanoi vain, että suurin hupi menisi pilalle heiltä kummaltakin, jos hän paljastaisi määränpään – tai oikeastaan määränpäässä olevat henkilöt. Ärsyttävintä koko tilanteessa oli kuitenkin ollut Fu-kin pirullisen sädehtivät hymy, koska johtajansa oli kuiskannut tälle osoitteen ja lisännyt, ettei tämä saisi paljastaa sitä kirjanpitäjälle. Mistä moinen salamyhkäisyys johtui?

Teräväpiirteinen katseli myös ulos ikkunasta, mutta ei voinut itselleen mitään, koska vilkaisi aina välillä nuorukaista, joka oli melkein iskenyt nenänsä tummennettuun lasiin. Ilmeisesti toimitusjohtaja oli todellakin viettänyt liian paljon aikaa Asagin kanssa, koska nautti tilanteesta uskomattoman paljon. Yakuza olisi tosin kiusannut toisella tavalla ja ajanut nuoremman hulluuden partaalle ihan vain oman tyytyväisyytensä takia.
“Minne me olemme menossa?” avustaja kysyi ties kuinka monennen kerran sitten lounastauon.
“Näet sitten”, vanhempi hymähti.
“Milloin?”
“Aivan kohta.”
“Miksette voi vain kertoa?”
“Koska sitten se ei olisi yllätys.”
“Vihaan yllätyksiä.”
“Niinkö?”
“Kyllä. Vihaan niiden odottamista.”
“Ole toki kiitollinen, etten sentään sido silmiäsi kiinni, vaikka mieli kyllä tekisi…”
“Joku onni sentään tässäkin tilanteessa…”
“Rauhoitu”, ruskeahiuksinen naurahti pienesti huitaisten tiehensä asagimaisen kuvitelman, joka oli käynyt mielessään.
“Olemme aivan kohta perillä ja sitten opit jotain uutta.”
“Kai se on kerran pakko rauhoittua, kun esimies käskee”, pidempi mutisi ja kääntyi taas ikkunaan päin.
“Niin on.”

Kellertävänruskeat silmät kääntyivät tutkimaan taas katuja. Kun he olivat liikennevaloissa, mies huomasivat jotain tuttua.
“Tules Seth katsomaan – informoin sinua näin etukäteen tulevaisuutta varten.”
Puna-mustahiuksinen siirtyi hiukan lähemmäksi lyhempää tämän tehdessä tilaa ikkunaa varten.
“Näetkö nuo kolme poliisia tuolla jututtamassa tuota humalaista?”
“Näen. Mitä heistä?” kalpeampi kurtisti otsaansa.
“Tuo vaaleahiuksinen tuolla – jos näkisit kunnolla kasvot, huomaisit hänellä olevan muutama ruskea hius otsalla – on Sato Teru. Hänen vieressään oleva ruskeahiuksinen mies on hänen aisaparinsa Nakajima Yuuto – he tosiaan liikkuvat lähes aina yhdessä pieniä poikkeuksia lukuun ottamassa. Heidän seurassaan oleva mustatukka taitaa olla Matsumoto Jun, jos en väärin muista…”, Hide-zou kertoi viitaten aina kyseistä herraa, josta puhui.
“En tiennytkään, että tunnette poliiseja, Hide-zou-sama”, Seth katsahti hämmentyneenä, koska ei oikein ymmärtänyt, miksi hänelle esiteltiin lainvartijoita.
“Tämä ammatti velvoittaa ottamaan selville, millaiset hymyt ovat heillä, jotka haluavat eniten saada sinut kiinni”, vanhempi naurahti.
“Mutta todellinen syyni kertoa heistä sinulle oli, ettet joskus Asagin seurassa kuole sydänkohtaukseen.”
“Kuinka niin?” puna-mustahiuksinen oli aivan ymmällään.
“Tai oikeastaan myös Közin ja K:n seurassa. Jos olen ymmärtänyt oikein, kaikki kolme rakastavat univormuisia miehiä ja… No, se näkyy erityisesti, kun nuo kaksi ovat lähistöllä. Saattavat kiskoa sinutkin mukanaan iskemään heitä”, toimitusjohtaja valaisi, mutta muuttui sitten mietteliääksi.
“Eri asia on, kuka kolmikosta on pahin…”
“Ette voi olla tosissanne!” kirjanpitäjä kääntyi katsomaan poliisien perään limusiinin takaikkunasta.
Heidän autonsa oli lähtenyt jälleen liikkeelle ja pyyhälsi jo tiehensä.
“Eikö Asagi-sama kunnioita yhtään mitään?”
“Kyllä: Rahaa, valtaa, kauniita naisia, hyvännäköisiä miehiä ja lähimmäisiään”, teräväpiirteinen huomautti.
“No, ainakin te täytätte neljä viidestä kategoriasta”, kalpeampi puuskahti, mutta iski sitten kätensä suun eteen tajuttuaan sanansa.
“Kiitos kohteliaisuudesta”, vanhempi soi rauhoittavan hymyn ja kääntyi jälleen katselemaan ulos ikkunasta.
Mies oli, kuin ei olisi liiemmin kiinnittänyt huomiota pidemmän sanoihin, mistä ruskeasilmäinen oli kiitollinen. Onneksi tämä ei suuttunut moisesta – hän ei todellakaan halunnut suututtaa esimiestään. Nuo sanat vain olivat karanneet hänen huuliltaan eikä niin saisi tapahtua enää koskaan. Seuraavaksi hän vahingossa paljastaisi jotain todella ikävää Asagille ja sitten tämä varmasti tulisi käymään hänen kotonaan.

“Olemme perillä”, voimakasleukainen totesi herättäen nuoremman ajatuksistaan.
Nuorukainen katsoi ulos ikkunasta nähden toimiston ja tehtaan välimuotoa muistuttavan rakennelman – etäisesti siinä oli myös sisäoppilaitoksen piirteitä. Se oli modernin näköinen peilimäisine laseineen ja useimmilla kerroksillaan. Pihamaa oli aidattu ja itse rakennus sijaitsi, kun katsoi auton toisesta ikkunasta, hiukan syrjäisemmällä paikalla kaupungissa.
“Mikä tämä paikka on?” Seth katseli hämmentyneenä ympärilleen Fu-kin tullessa hymyillen avaamaan ovea.
“Tämä paikka on yksi niistä harvoista paikoista, joissa voit olla lähes täysin oma itsesi”, Hide-zou sanoi heidän noustuaan seisomaan ja tervehti portilla olevia miehiä.
“Tämä on yksi Asagin miesten niin kutsutuista leireistä.”

Kalpeamman leuka putosi tämän jäädessä tuijottamaan hämmentyneenä pihamaata ja siellä kulkevia ihmisiä. Osa liikkui pienissä porukoissa, osa taas oleili yksin. Portin tapaisen lähellä seisoskeli harvinaisen isokokoisia vahdin tapaisia miehiä, jotka pystyisivät varmasti hoitelemaan isommankin kasan vastustajia samaan aikaan. Nuorukainen käänteli päätään joka suuntaan ja häntä harmitti, ettei voinut kääntää päätään 360 astetta, kuten pöllöt tai vastaavat eläimet. Silmät tutkivat uteliaina mafiamiehiä, mutta hämmästyksekseen hän huomasi näiden joukossa myös muutamia naisia.
“Hide-zou-sama, kuuluuko Asagi-saman mafiaan todella naisiakin?” puna-mustahiuksinen kysyi jääden katsomaan taakseen yhtä mustatukkaista mustaan lateksipukuun pukeutunutta naista.
“Kuulupa hyvinkin, koska Asagin mukaan niin miehillä kuin naisilla on omat parhaat etunsa nähden vastakkaiseen sukupuoleen”, lyhempi vilkaisi taakseen.
“Älä kuitenkaan jää tuijottamaan liian pitkäksi aikaa, koska ne naiset, jotka kuuluvat tähän mafiaan, ovat jopa vaarallisempia kuin useammat miehet – vaikka heitä onkin vain muutamia joukoissamme.”
“Jopa vaarallisempia kuin Közi ja K?” nuorempi kiirehti opettajansa perään.
“Se on suhteellisuuskysymys”, toimitusjohtaja sanoi heidän siirtyessään sisälle.
“Közi ja K ovat kyllä vaarallisia, mutta Asagin paras salamurhaaja on kuitenkin nainen – hän tosin on ollut viisi vuotta äitiyslomalla.”

Kaikki miehet ja naiset, joiden ohi kaksikko kulki, kumarsivat pienesti tai tekivät jonkun vastaavan hienoeleisen tervehdyksen. He tunnistivat yakuzan oikeankäden eivätkä siksi kommentoineet mitään tämän seurassa olevalle. Mafian jäsenet tosin tarkkailivat puna-mustahiuksista, sillä vain harvat tiesivät, että tämä oli uusi jäsen. Mafian jäsenten kotikentälle tuotiin harvoin uusia paikalle ja se nostattikin epäileviä kulmakarvojen kohautuksia. Osa supisi jotain keskenään, mutta jotkut – niin miehet kuin naiset – vilkuilivat kaksikon nuorempaa osapuolta kierosti hymyillen. Salaa he toivoivat, että toimitusjohtaja katoaisi jonnekin jättäen pidempänsä hetkeksi yksikseen.

Sisälle päästyään ruskeasilmäinen tarkkaili käytäviä, jotka olivat grafiiteilla ja muilla maaleilla sekä merkeillä koristeltuja. Seinillä oli kiinnitettynä siellä täällä erilaisia lehtileikkeitä ja etsintäkuulutuksia. Olohuoneita muistuttavissa laajemmissa huoneissa makaili sohvilla miehiä kuin olisivat nukkuneet. Jotkut riitelivät, pelasivat korttia tai vastaavaa. Paikka tosiaan oli mielenkiintoinen, antoi aivan uuden kuvan Asagin mafiasta, koska Seth oli ehtinyt kuvitella, että kaikki rikollisjärjestön jäsenet pukeutuisivat tummiin pukuihin, kuten yakuza ja tämän kakkosmies. Eräässä isommassa tilassa ruskeat silmät siirtyivät katsomaan yhtä seinustaa, jossa seisoskeli muutama mies ja yksi nainen.
Puolustusministerin kuva oli kiinnitetty tikkatauluun ja joku onnistui juuri heittämään tämän silmien väliin tikkansa.
“Osuvasti tähdätty, Hyde”, toimitusjohtaja totesi heidän pysähtyessä hetkeksi katsomaan tikkataulun edessä norkoilevia ihmisiä.
“Kiitän, Hide-zou”, huomattavasti lyhempi mies sanoi viileästi ja heitti toisen tikan suoraan puolustusministerin nenään.
“Elinikäinen haave?” vahvasti meikattu nainen naurahti pilkallisesti kolmannen tikan iskeytyessä kuvassa olevan miehen kurkkuun.
“Ole hiljaa, Vivian”, ruskeahiuksinen mustaan trikoomaiseen pukuun pukeutunut mies kääntyi ympäri ja mulkaisi tätä varoittavasti, ennen kuin tämä haki tikat maalitaulusta.
“Vai haluatko saada lisäkoristeen kaulaasi tuon korun lisäksi?”
Toinen mies, joka oli pukeutunut farkkuihin, ketjuihin ja nahkaan, naurahti pilkallisesti. Mustat, latvoista hiukan lainehtivat hiukset vietiin käden heilautuksella niskan taakse tummanpuhuvien silmien katsellessa huvittuneena tilannetta.
“Aivan kuin uskaltaisit”, nainen haastoi kaivaen farkkujensa takataskusta suuren kääntöveitsen.
“Anna tulla, kaipaankin muutosta täällä lusimiseen.”
“Itsehän sinä olet syypää siihen, että Asagi komensi sinut pysymään täällä”, Hide-zou puuttui puheeseen, ennen kuin tikanheittäjä ehti kaivaa oman veitsensä esiin tappelua varten.
“Menit hakkaamaan poliisin sairaalakuntoon ja ryöstit viinakaupan – ei ihme, että Asagi käski sinun pysymään täällä vähintään kuukauden. Varsinkin, kun mies oli yksi hänen lempikytistään. Onneksi Yuuto on kuitenkin palanut takaisin töihin.”
“Pitäisi mennä hakkaamaan uudelleen ja tähdätä enemmän naamaan”, nainen mulkaisi toimitusjohtajaa vihaisesti ja astui – kahta kertaa miettimättä – suoraan miehen eteen.
“Vai ajattelitko estää minua?”

Veitsi piirteli ilmaa suoraan teräväpiirteisen kasvojen edessä tämän kuitenkaan räpsäyttämättä silmiään. Pidempi vain katsoi tyynesti niihin paksuilla sottaisilla viivoilla vedettyihin silmiin odottaen toisen tekevän jotain. Vivianiksi kutsuttu huomasikin yllättäen taaempana värisevän Sethin, joka ei voinut kuin katsoa kauhistuneena tilannetta tietämättä, mitä tehdä.
“Kukas tämä -” ruskeahiuksinen nainen aloitti jylhästi, mutta parkaisi samassa kivusta.
Veitsi putosi kädestä kalahtaen lattiaan, mutta kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota, vaan erääseen vähäpuheiseen henkilöön. Voimakasleukainen oli tarttunut Viviania ranteesta ja väänsi sen yksinkertaisella liikkeellä tämän selän taakse raskasmeikkisen vajotessa polvilleen kiroten. Hydeksi kutsuttu lyhyt mies ja hänen vieressään oleva mustatukka vakavoituivat ja katsoivat hiukan pelokkaina liikemiestä. Synkkäsilmäinen mies tirskahti naisen tilanteelle, mutta vilkaisi sitten uteliaana puna-mustahiuksista, vaikkei uskaltanut kauaa tiirailla. Yakuzan oikeakäsi oli toiminut nimittäin vasta sitten, kun uhkailija oli kiinnittänyt huomionsa nuorukaiseen.
“Muista, että olet vielä vapaalla jalalla ja elossa, koska Asagi katsoi, että olet hänelle hyödyksi”, toimitusjohtaja sanoi vakavana ja väänsi rannetta lisää toisen kiljuessa.
“Muista myös, että minä tai kuka tahansa muu täällä voi tehdä sinusta hyödyttömän.”
“Muistan!” Vivian huusi.
“Päästä irti – helvetti vie!”
“Olkaa hyvä, Hyde ja Atsushi”, ruskeahiuksinen sanoi pakottaen ranteen vääntämisellä naisen nousemaan jaloilleen.
“Viekää hänet ulos rauhoittumaan – minulla on kiire enkä jaksa ryhtyä antamaan kunnollista kurinpalautusta.”
Lyhyin nyökkäsi ja nappasi lattialle pudonneen kääntöveitsen itselleen ja kiskaisi kiroavan mukaansa poistuen huoneesta. Mustatukka katsahti vielä pukumiehiin iskien silmää nuoremmalle ja lähti sitten laiskan rennosti kävelemään kahden muun perässä ulos.

“Jatketaan matkaa”, liikemies sanoi rauhalliseen sävyyn ja heilautti olkapäiden yli valuneet hiukset takaisin niskan taakse.
Mies lähti kävelemään erästä käytävää pitkin hieman siistimmälle alueelle puna-mustahiuksisen tietämättä lainkaan seuraisiko esimiestään vai ei. Hän oli järkyttynyt. Ensin ruskeahiuksinen mies heitteli tikkaa puolustusministerin kuvaan, sitten tuo karskinoloinen nainen tuli uhkailemaan yakuzan kakkosmiestä ja lopuksi tämä väänsi siitä hyvästä uhittelijan ranteen melkein sijoiltaan. Ruskeasilmäisestä tuntui omituiselta olla tässä rakennuksessa – aluksi se oli vaikuttanut mielenkiintoiselta, ellei jopa hauskalta paikalta rentoutensa ja erilaisuutensa vuoksi – nyt paikka oli pelottava ja tuntui uhkaavalta. Kertoi, ettei sinne kannattanut eksyä, jos ei tiennyt täsmälleen mihin oli ryhtymässä. Sitä Seth ei tiennyt – ei todellakaan.

Nyt häntä pelotti seurata esimiestään, mutta totesi sen turvallisimmaksi vaihtoehdoksi kuin siihen jääminen. Sohvalla nukkujat eivät sittenkään nukkuneet, vaan katsoivat häntä hyvin pitkään, osa hymyillen, mutta osa lähinnä irvistellen.
Kalpeampi rynnisti vanhemman perään tämän pysähtyessä hetkiksi odottamaan häntä. Nuorukainen katsoi liikemiestä säikähtäneenä tämän rypistäessä kulmiaan.
“Mikä on?”
“Ei mikään…”, kirjanpitäjä mumisi hiljaa, vaikka pitikin toiseen pidempää välimatkaa kuin aikaisemmin.
“Miksi sitten kävelet minusta noin kaukana?”
“Kun…”
“Sinua pelottaa”, Hide-zou sanoi hieman surullisena ja siirsi otsahiuksiaan sivummalle silmiltään.
“Säikäytin sinut äsken ja nyt tämä paikka ei ole sinusta enää niin houkutteleva tai mielenkiintoinen.”
“Kai minä sitten vähän säikähdin…”, pidempi ei voinut valehdella sen katseen alla, paitsi hiukan.
“Olen pahoillani – se ei ollut tarkoitukseni”, toimitusjohtaja sanoi ottaen askeleen lähemmäksi.
Vaistomaisesti Seth perääntyi ja tunsi samassa seinän vastassaan. Hän oli ansassa vanhemman ja seinän välissä.
“En tiedä, uskotko, mutta en aio satuttaa sinua mitenkään. Minun piti vain muistuttaa Vivianille siitä, ettei hänen sovi uhkailla kaikkia… Olisin jättänyt sen tekemättä, jos olisi ollut muita vaihtoehtoja, koska en oikeastaan kannata väkivaltaa…”
“Uskon minä”, ruskeasilmäinen mumisi nielaisten hiljaa.
Hänestä tuntui omituiselta seisoa siinä seinää vasten toisen ollessa hänestä puolen metrin päässä – jos sitäkään.
“Minä en vain ymmärrä, että miten sen naisen kaltainen voi olla Asagi-saman mafiassa… Tai miksi se mies edes heitteli tikkaa sitä kuvaa päin…”
“Joskus minäkin ihmettelen, miten Asagi jaksaa sietää Vivian Slaughteria”, lyhempi ravisteli päätään kuin puhuisi toivottomasta henkilöstä.
“Vivian Slaughter?” epäuskoinen ja hyvin huvittunut virnistys kohosi nuoremman huulille.
“Oikeasti?”
Tämä ei voinut uskoa kuulemaansa nimen olevan oikea.

“Minäkään en voinut aluksi uskoa, mutta se on kaiketi hänen jenginimensä. En tosin ole kuullut hänestä käytettävän mitään muutakaan nimeä”, pieni pilkallinen, mutta etäisesti helpottunut hymy kohosi vahvoille kasvoille.
“Se nainen on yksi jengipomoista, joka on Asagin alaisena. Valitettavasti hänellä on eräänlainen luonnevika, muuten hän ehkä olisikin hiukan mukavampi”, teräväpiirteinen lausui ja taputti rohkaisevasti pidemmän olkapäätä.
“Hän hakkasi sen ruskeahiuksisen poliisin, jonka näimme tänään, sairaalakuntoon ja on siksi täällä piilossa. Älä kuitenkaan hänestä huolehdi – emme tule käymään täällä usein”, mies käveli hiukan eteenpäin ja katsahti toiseen kysyvästi.
Puna-mustahiuksinen hymyili hiukan ja lähti esimiehensä mukana kävelemään syrjäisempiä ja hiljaisempia käytäviä pitkin kohti rakennuksen toista osaa.
“En tiennyt, että Asagi-saman alaisuudessa on jengejä”, nuorukainen totesi nauttien huomattavasti enemmän olostaan täällä poissa muiden katseista.
Hän olisi kestänyt nuo tuijotukset paljon paremmin, jos hänellä olisi ollut erilaiset vaatteet ja silmälappu. Gratteri-tyylisenä hän olisikin ehkä sopeutunut paikkaan.
“Muutamia tavallista suurempia. Näiden tehtävä on yleensä aiheuttaa poliiseille päänvaivaa, kun jotain suurempaa on tekeillä, mutta joskus hekin pääsevät isompiin hommiin”, opettaja selitti.

“Entä ne miehet? Mitä toisella heistä on puolustusministeriä vastaan?” nuorempi kysyi mietteliäänä muistellessaan hyvin laihaa ja huomattavasti lyhempää miestä sekä tummanpuhuva katseista, jolla oli hiukan lainehtivat hiukset.
“Lyhempi on Hyde – Asagin toiseksi paras salamurhaaja, jolla on tapana viettää aikaa täällä. Oikeastaan pitäisi varmaan sanoa, että hän on nykyään paras salamurhaajamme, koska ykkösemme tuskin palaa äitiyslomalta enää, ja vaikka palaisikin, hänen taitonsa ovat ruosteessa. Se toinen taas oli Sakurai Atsushi, mafian jokapaikanhöylä. Hän tekee sen, mitä käsketään ja voisin sanoa, että hän todella osaa kaikkea esimerkillisellä tavalla.”
“Mutta miksi Hyde-san heitti tikkaa siihen kuvaan? Eikö hän pidä tästä? Onko puolue väärä vai onko tämä hänen seuraava uhrinsa?”
“Älä turhaan samattele tai sanattele ihmisiä täällä – ei sitä kukaan muukaan tee, kuten huomasit, ja turha herroittelu ärsyttää enemmän… Useimmilla salamurhaajilla on haaveena päästä tappamaan Japanin puolustusministeri. Tämän henkeä vartioidaan hyvin tarkkaan ja olisi suuri saavutus onnistua tappamaan sen tasoinen mies lähempää kuin korttelin päästä”, Hide-zou selitti pysähtyen hissin ovia muistuttavan oven eteen.

Mies nosti seinässä olevaa luukkua paljastaen sen takana olevan nappuloilla varustetun laatikon ja paineli erilaisia numeroita ristiin ja rastiin, minkä jälkeen painoi kätensä tummalle näytölle lootan yläpuolella. Hetkeen ei tapahtunut mitään, paitsi vihreän valon leikki.
“Kuka olet?” kuului terävä, matala ääni metalliovien yläpuoleisesta kaiuttimesta.
“Hide-zou, kuten voit sormenjäljistäni päätellä”, toimitusjohtaja sanoi rauhalliseen sävyyn.
“Kuka tuo toinen on?”
“Miyagi Seth – avustajani. Puhuin hänestä kanssasi puhelimessa hetki sitten vai erehdyinkö jälleen sekoittamaan sinut viestiääneesi?”
“Tulkaa sisään”, mies sanoi hissimäisten ovien avautuessa.
“Satoshi tarkistaa, ettette ole tuoneet mitään mikrofoneja tai muita kameroita mukananne.”
“Mikrofoneja?” Seth katsahti kysyvästi opettajaansa.
“Tatsurou on vähän vainoharhainen”, Hide-zou sanoi hymyillen huvittuneena.
“Tämän takia en halunnut kertoa sinulle tästä etukäteen – saat pienen yllätyksen äskeisen jälkeen.”

Kaksikko astui sisään metalliovien sulkeutuessa saman tien heidän takanaan. Tämä mietitytti kirjanpitäjää, mutta eniten häntä ihmetytti se koppero, missä he olivat. Siinä oli läpinäkyvät seinät ja valkoiset tukipilareita muistuttavat kepit – aivan kuin sairaaloissa olevat kammiot, jossa lääkärit pukivat suojahaalarit päälleen ja puhdistautuivat ennen steriiliin tilaan menoa. Mielikuvat ahdistivat nuorukaista sen verran, ettei tämä edes huomannut olevansa melkein kiinni esimiehessään – ei heillä tosin olisi ollut muutekaan paljoa tilaa. Heidän onnekseen mustaan normaalipituiseen nahkatakkiin ja vaaleaan kauluspaitaan pukeutunut mies saapui pian paikalle hassu laite kädessään.
“Hei, Hide-zou”, hiukan leveäkasvoinen mies painoi seinän vieressä olevaa nappia päästäen kaksikon ulos häkkyrästä.
“Pahoittelen Tatsuroun hajamielisyyttä. Hän on mököttänyt koko sen ajan, kun Asagi määräsi hänet tänne hullujen huoneelle. Siksi hän ei uskonut tulijan olevan sinä. Nuo muut ovat yrittäneet väkisin tulla tänne.”
Mies oli tukevarakenteinen, vaikkei missään nimessä lihava. Tässä vain oli hiukan enemmän lihaa kuin useissa japanilaisissa tai sitten tämä oli käynyt salilla. Jostain syystä kirjanpitäjä veikkasi jälkimmäistä.
“Sinä olet kai Seth?” tummanruskeat silmät kääntyivät katsomaan itsensä pituista nuorukaista.
“Kyllä, olen”, avustaja nyökkäsi säpsähtäen.
“Asagi sanoikin, että sinulla on mielenkiintoisen väriset hiukset”, mies sanoi hymyillen ja ojensi oikean kätensä vaihtaen kantamansa esineen vasempaan käteen.
“Takayasu Satoshi, mutta jotkut sanovat minua Satochiksi. Kummin vaan, kunhan sinuttelet kunnolla.”
“Miyagi Seth – etunimi riittää myös”, kalpeampi tarttui hymyillen ojennettuun käteen.
“Valitan, mutta minun on tehtävä se tarkistus”, mies pyöräytti ruskeita silmiään käteltyään.
“Tatsurou on aina niin tarkka.”

Mies paineli muutamaa nappulaa kädessään olevassa laiteessa, joka muistutti kauppojen käsikäyttöistä viivakoodinlukijaa. Punainen valo syttyi tähtäyspäähän ja nappulat ryhtyivät palamaan vihreinä miehen heilautellessa huolimattomasti laitettaan.
“Hyvä, teillä ei ole mitään muuta kuin meidän puhelimme”, Satochi naurahti hiukan sanojensa ja liikkeiden perään.
“Aivan kuin teillä olisi muka ollut jotain muuta.”
“Tuota, minulla on kyllä Hide-zou-saman antaman työpuhelimen lisäksi omani”, puna-mustahiuksinen otti housujen taskustaan simpukkapuhelimensa.
“Mitä minä tälle teen?”
“Anna se Hide-zoulle niin Tatsurou ei uskalla valittaa”, ruskea lyhythiuksinen mies sanoi ja kääntyi ympäri johdattaen kaksikkoa syvemmälle tarkoin suojattuun osastoon.
“Ei kai siitä ole vaivaa?” oppilas katsahti lyhempää.
“Ei ole”, liikemies sanoi ojentaen kätensä.
“Sulje se kuitenkin varmuuden vuoksi – sallitaan Tatsuroulle edes pieni hermojen säästö, vaikka olemmekin täällä.”
“Ehkä se on kannattavaa”, hartiakkain nyökkäsi pienesti hymyillen.
“Hän on nimittäin ollut siitä lähtien hermoraunio, kun tulimme tänne. Mutta minkäs sille voi, että täältä pystyy helpoiten ja tietenkin huomaamattomin varastamaan voimalaitoksesta virtaa.”

Puna-mustahiuksinen kohotti kulmiaan sulkiessaan puhelimensa. Hänen aivonsa olivat tehneet jo muutaman havainnon. Nimi Tatsurou oli tuttu, hän oli kuullut sen jostain – luultavasti Asagin tai Hide-zoun suusta – ja jotenkin tämä liittyi sähköön ja noihin ihme vempaimiin.
“Onko tämä Tatsurou hakkeri?” Seth katsahti kysyvästi nahkatakkista.
“On ja ei”, mies vastasi hymyillen.
“Tatsurou on hakkeri, krakkeri, ohjelmien suunnittelija – oikeastaan kaikkea, mikä liittyy koneisiin ja muihin vempaimiin.”
“Mitä sinä teet sitten Asagi-saman hyväksi?” kirjanpitäjä kysyi uteliaana heidän mennessä toisen suljetun oven eteen.
Hän ei vain voinut kuvitella toista minkään tasoiseksi hakkeriksi tai minkäänlaiseksi tietokonenörtiksi.
“Satochi on Tatsuroun kumppani”, Hide-zou puuttui puheeseen vantteramman käyttäessään korttiaan oven avaamiseen.
“Monessakin mielessä.”
Tummanruskeat silmät kääntyivät katsomaan pukumiehiä sädehtien niistä sanoista. Tuo haaveellinen, onnellinen hymy kertoi kaiken.
“Minä autan ohjelmien rakentamisessa, lusmuilen itseni yritysten sisään vaihtamaan piuhoja toisiin ja muuta sellaista, millä helpotan Tatsuroun työtä. Hänen hermonsa eivät oikein kestä sellaista puuhaa – älä muuten koske mihinkään täällä, ellet halua korviesi hajoavan.”
Ovi avautui miehen liikauttaessa korttiaan lukijassa ja tönäistessä metallista pintaa hellästi. Kalpein taivutti hiukan päätään odottaen näkevänsä sotkuisen huoneen, jonka lattialla lojuisi pizzalaatikoita, limupulloja ja likaisi vaatteita, kuten siellä rakennuksen toisessakin osassa. Hän kuvitteli eteensä rasvaiset hiukset ja likaiset vaatteet hiukan paksumman miehen päälle tämän istuessa koneensa äärestä mässyttäen jotain rasvaista ruokaa.

Ruskeat silmät suorastaan levähtivät näkemästään, koska huone oli oikeastaan varsin kodikas ja uskomattoman puhdas – pöly oli tuskin koskaan ehtinyt laskeutumaan huonekalujen päälle. Huoneen lattia oli päällystetty kokolattiamatolla, ettei siellä tarvinnut käyttää lainkaan kenkiä. Seinät eivät olleetkaan valkoiset, kuten muualla osastossa, vaan vaalean vihreät – koko sisustus koostui vihreän eri sävyistä ja ruskeasta pienten valkoisten yksityiskohtien pilkistäessä sieltä täältä esiin. Huoneessa oli useita pöytiä, joiden päällä oli tiukassa järjestyksessä ruuvimeisseleitä ja muuta työkalua piuhojen seurana. Usealla pöydällä oli ties mitä laitetta – ainakin muutama matkapuhelin sekä kameroita, mutta kaukaisimmassa nurkassa oli pitkä nurkkapöytä, jonka päällä oli valtavan kokoinen tietokone. Oikeastaan siinä oli tietokone, valvontakameroiden kuvaruutuja (joku mafian jäsenistä tunki juuri sillä hetkellä naamaansa kiinni valvontakameraan), skanneri, tulostin, pienikokoinen kopiokone yhdistettynä moneen muuhun laitteeseen. Eniten huomiota kiinnitti kuitenkin koneen ääressä istuva mies.
“Tarkistitko heidät?” kuului jälleen terävä kysymys miehen kääntyessä ympäri.
Avustaja kohtasi mustahiuksisen miehen, jolla oli muutama hius värjätty punaisiksi. Hiukset laskeutuivat villisti valkoiselle, siistille kauluspaidalle, jota ei ollut laitettu mustien housujen alle, vaan se repsotti rennon oloisesti. Miehellä oli paksusankaiset silmälasit, jotka saivat hänet näyttämään hiukan vanhemmalta kuin muut, mutta samalla myös hyvin fiksulta – varsinkin kun ne olivat valuneet hiukan nenää pitkin. Kaikki kuvitelmat olivat osoittautuneet täysin vääriksi tämän miehen kohdalla.
“Tietenkin, Tatsurou. Kuten pyysit”, Satochi ojensi tälle käyttämänsä laitteen.
Silmälasipäinen nappasi sen käteensä ja tutki jotain.
“Sinä olet taas heilutellut sitä liian rivakasti!” mies huokaisi nousten seisomaan.

Paita tuntui olevan tälle hiukan liian iso, mikä sai hakkerin näyttämään pienemmältä ja laihemmalta kuin kukaan muu siinä huoneessa. Pukumiehet katsoivat ovelta, kun mustatukka harppoi heidän luokseen.
“Kuinka monesti minun pitää näyttää, miten tätä kuuluu heiluttaa?”
“Minä haluaisin kyllä nähdä enemmän, mitä kaikkea muuta sinä osaat heiluttaa”, nahkatakkinen sanoi viattomasti.
Tatsurou sai pienen yskäkohtauksen ja kääntyi nopeasti kumppaniaan päin, joka oli istuutunut hänen tilalleen toimistotuoliin tietokoneen ääreen.
“Satoshi – ei tuollaista vieraiden kuullen!” mies parkaisi syyttävästi vartalon väristessä hiukan.
“Ja tuo on minun paikkani!”
“Ethän sinä siinä istu”, pidempi hymyili pehmeästi.
“Etkä istu vähään aikaan – sinullahan on muuta tekemistä nyt.”
“Tatsurou, emme tulleet tänne katsomaan teidän parisuhteenne kulkua”, Hide-zou puuttui puheeseen tutulla vakavuudellaan.
“Eikä meillä ole koko päivää aikaa.”
“Aivan, aivan”, tietokonenörtti mumisi kääntyen takaisin vieraitaan kohti.
Mikrofoninetsijä kädessään mustatukka tähtäsi kaksikkoon ja liikutti sitä varsin hitaasti laitteen ilmoittaessa äkisti sinisellä valolla havainneensa jotain.
“Hide-zou, mitä sinulla on taskussa?” mustat kulmakarvat kurtistuivat yhdeksi.
“Kännykkäni”, pidempi vastasi.
“Ei minun tekeleeni ilmoita olemassaolostaan tähän laitteeseen.”
“Tämä onkin toinen”, toimitusjohtaja sanoi ja näytti Sethin puhelinta.
“Onko siinä jotain ongelmaa?”
“On – saan allergiakohtauksen”, Tatsurou irvisti ja otti muutaman askeleen taaksepäin.
“Miten noin alkeellisia malleja vielä valmistetaan!? Laitokseenhan sellaiset pitäisi laittaa!” tummat silmät kaventuivat.
Puna-mustahiuksinen olisi halunnut muistuttaa, että se oli viime talven uusin mallin, mutta päätti vaieta, ettei paljastaisi puhelimen olevan hänen. Pieni hymy kohosi kapeille huulille silmälasipäisen naaman valahtaessa kalpeaksi ja kasvojen vääntyessä kuin sähisevällä kissalla käsien tehdessä ristinmerkkiä.

“Noinko vähän luotat minun taitoihini, että piti ostaa kaupasta joku ikäloppu malli! Mitä hittoa sinä täällä teet, jos luotat enemmän tuollaiseen kuin minun tekemääni!?”
“Luotan taitoihisi varsin paljon, mutta minkä sille voi, että saan sadan vuoden välein tällaisen heräteostokohtauksen.”
“Laita tuo pilkantekijä heti pois! Heitä roskikseen, minne se kuuluukin!”
“Toki, toki”, teräväpiirteinen naurahti laittaessaan puhelinta takaisin taskuunsa.
“Löytyikö muuta?”
“Ei”, hakkeri vei laitteensa työkalu pöydälleen.
“Hienoa, sitten voimme varmaan tulla peremmälle?” Hide-zoun ovela kysymys sai vaivautunutta muminaa vastaukseksi:
“Sinähän se yakuzan bestis olet.”
Liikemies avasi kengännauhansa oppilaansa noudattaessa esimerkkiään.
“Tatsurou-rakas…”, Satochi pyöri toimistotuolissa.
“Missä ovat hyvät tapasi? Eikö sinun pitäisi esittäytyä Sethille?”
“Tatsurou”, mustatukka sanoi hiukan kovemmalla äänellä etsiessään jotain työkalujen joukosta.
“Ja tiedän kyllä, että tuo laittoman räikeä varas on Miyagi Seth: Mies, joka vie sen virnuilijan pois niskastani!”

“Virnuilijan?” Seth katsahti kysyvästi teräväpiirteistä.
“Arvaa kahdesti”, lyhempi tyrskähti siirtyessään nahkatakkisen viereen.
“Asagista on hauskaa saada Tatsurou punastumaan ja kiusata tätä kaikella mahdollisella”, vankin naurahti vilkaisten kumppaniaan.
“Joskus hän ehdottaa mutapainia tai jotain muuta, jonka aikana tullaan hyvin likaisiksi – Tatsurou inhoaa likaa – mutta minkä jälkeen voi kuulema mennä kuumaan suihkuun. Ennen kaikkea hän tykkää kutsua Tatsurouta suloiseksi krakkerikseen ja muutenkin söpöttelee tätä.”
“Satoshi!” Tatsurou kääntyi ympäri heilutellen ruuvimeisseliä kädessään.
“Ei kaikkea tarvitse kertoa! Eikä varsinkaan tuota!”
“Mutta se on totta”, Satochi nousi seisomaan ja meni laihempansa luokse.
“Sinä olet söpö – erityisesti kun punastut”, hän jatkoi ja antoi pienen suukon kultansa poskelle.
Vaalea iho lehahti tulipunaiseksi tietokonenörtin kääntyessä nolostuneena takaisin työkalupöytäänsä päin. Tämä yritti kiireellä ja tohinalla etsiä jotain käsiinsä, mutta kaikki tuntui lipeävän otteesta, kun vahvat kädet kietoutuivat vartalon ympärille. Mustatukka sönkötti jotain ihmeellistä koodikielen ja tavallisen puheen välistä mössöä, mikä sai kirjanpitäjän vilkaisemaan huvittuneena vanhempaansa, joka oli vuorostaan istuutunut tietokoneen ääressä olevalle tuolille.
“Älä kysy minulta – olen joskus yrittänyt kehittää sanakirjaa Tatsuroulle, mutta totesin sen turhaksi: Hänellä on aina kävelevä tulkki mukanaan.”
Miehen sanat pitivät paikkansa, koska seuraavaksi nahkatakkinen otti hienon kameran pöydältä ja siirtyi liikemiesten eteen.
“Seth, mene tuota valkoista taulua vasten – me tarvitsemme sinusta kuvan henkilökuntapapereihin.”
“Siis mihin?” nuorukainen kysyi, mutta totteli kuitenkin.

Salama välähti ja tummanruskeasilmäinen yhdisti kameran koneeseen ja kumartui näppäimistön päälle pyytämättä yakuzan oikeaa kättä väistämään – vahvaleukainen osasi sen taidon jo luonnostaan.
“Jotta pääsisit helpommin kaikkialle Ochin konttorissa”, Satochi vastasi ja virnisti pienesti.
“Siellä on nimittäin hiukan isompi potti kuin arvaatkaan. Osakan konttorista aiotaan salakuuntelemiemme puheluiden mukaan tehdä uusi pääkonttori ja siksi tänne on siirretty Tokiosta erilaisten ohjelmien, mallien ja muiden juttujen tiedostoja. Tämän takia Asagi haluaa sinut sinne mahdollisimman pian. Hän haluaa jonkun meistä varastavan Ochilta ja vievän erään laitteen Osakaan siirrettyyn päätietokoneeseen, jotta me voimme ottaa sen porhon koneilta kaiken tiedon ja tarpeen vaatiessa ottaa jopa hallintaan kaikki laitoksen tietokoneet.”
Ruskeat silmät laajentuivat hämmennyksestä Sethin kääntäessä katseensa takaisin Tatsurouhon.
“Eli teoriassa Tatsurou voisi ottaa koko Japanin hallinnon itselleen vain istumalla koneensa ääressä?”
“Siis Asagin hallintaan”, Hide-zou korjasi.
“Koska ilman Asagia Tatsuroulla ei olisi tätä kaikkea.”
“Miksei tämä sitten ole tehnyt jo niin?” puna-mustahiuksinen katsoi hämmentyneenä toimitusjohtajaa.
“Koska maan johtaminen on tylsää ja aivan liian vaivalloista”, Tatsurou puuttui puheeseen.
“Ja silloin et voisi käyttää ketään hyväksesi – kuten käyttää sähköä ilmaiseksi.”
“Mutta mitä minun pitäisi oikein viedä tai edes tehdä? Mikä on suunnitelmamme?” kirjanpitäjästä tuntui, ettei hän ollut ihan perillä asioista.

“Siitä me puhumme aivan kohta”, Satochi huomautti ja kääntyi ympäri.
“Sovimme puhelimitse Hide-zoun kanssa muutamia asioita, mutta haluamme kuulla myös sinun mielipiteesi: mitä uskot kykeneväsi tekemään ja mitä et. Annamme pikakurssin tietokoneista suunnitelman lomassa ja hiomme kaiken pienintäkin yksityiskohtaa myöten valmiiksi, että voit vain kävellä Ochin konttoriin sisään ja sitten ulos.”
“Kuulostaa hyvältä”, kirjanpitäjä nyökkäsi ymmärtämisensä merkiksi opettajansa hymyillessä tyytyväisenä kätensä takaa.
“Ei kuulosta”, Tatsurou sanoi äkkiä ja käveli tuimasti kalpeamman eteen.
Tummat silmät mulkoilivat silmälasien takaa, mikä sai niin teräväpiirteisen kuin kumppaninsa katsomaan toisiaan ihmeissään.
“Ei kuulosta, ennen kuin tiedän erään asian.”
“Iwakami Tatsurou”, liikemies sanoi uhkaavasti, mistä hyvästä nahkatakkinen vilkaisi pelokkaana kultaansa, mutta tämä oli niin keskittynyt varkaan silmiin, ettei ilmeisesti kuullut nimensä lausumista.
“Seth”, silmälasipäinen sanoi painokkaasti.
“Osaatko käynnistää tietokoneen?”

Seth jäi hetkeksi tuijottamaan toisen vakavia kasvoja ja jopa Hide-zoulla nousi kulmakarvat hiusrajaan kysymyksen tuomasta hämmennyksestä – ihme, ettei mies pudonnut tuolilta.
“Osaan”, avustaja änkytti.
“Hienoa”, nörtti vaikutti helpottuneelta.
“Säästimme juuri useamman tunnin käynnistämisen selittämisestä.”
“Seth osaa käyttää tietokoneesta useita yleisiä asiaohjelmia sekä Tatemonokin muutamaa erikoisempaa”, teräväpiirteinen nousi ylös ja siirtyi oppilaansa viereen painaen kätensä tämän olalle.
“Hän on oppinut paljon uusia asioita viimeisimmän viikon aikana – hän osaa käyttää erikoisempia ohjelmia jopa minua paremmin.”
“Hienoa”, mustatukka sanoi ja ojensi yllättäen kätensä vaativasti.
“Ja Asagi muuten käski, että minun pitäisi tarkistaa teidän kummankin matkapuhelimet.”

Pukumiehet katsahtivat ojennettuja käsiä hetken, mutta vilkaisivat sitten toisiaan. Lopulta vanhempi kohautti hartioitaan ja otti työpuhelimensa pukunsa takin taskusta. Pidempi noudatti opettajansa esimerkkiä ja kumpikin luovutti puhelimensa hakkerin käsiin.
“Kiitän”, Tatsurou kääntyi samassa ympäri ja meni istumaan pienelle jakkaralle työkalupöydän ääreen.
“Satoshi kyselee sillä välin tarkemmin niistä käyttämistänne ohjelmista ja kertaa kaikille puhelimessa käydyn suunnitelman.”
“Mitä sinä teet sillä välin matkapuhelimillemme?” Hide-zou puuttui puheeseen, koska ei halunnut olla täysin tietämätön tapahtumien kulusta.
“Onko niissä jotain vikaa?”
“Ei”, mustatukka sanoi vaivautumatta kääntymään katsomaan puhunutta.
“Päinvastoin. Asagi vain haluaa, että pystyy tarkimmin näkemään, missä te kaksi oikein liikutte. Hän puhui jotain sellaista, että haluaa tietää täsmälleen, missä kerroksessa ja missä kohtaa Seth on – missä ikinä lieneekään.”

Notes:

Selityksiä:

* Keikka = ryöstä, tihutyö (tässä kohdassa)
* Matsumoto on hyvin yleinen sukunimi eli poliisi ja ministeri eivät ole toisilleen mitenkään sukua, sama pätee joihinkin muihinkin sukunimiin
* Jos rannetta lähtee vääntämään tiettyihin suuntiin, uhrin saa liikkumaan automaattisesti haluttuun suuntaan (opin tämän Bujinkania harrastaessani)
* Huomatkaa, että muut käyttävät Satoshin lempinimeä, paitsi Tatsurou
* Hakkeri = ohjelmoija
* Krakkeri = tietojärjestelmiin murtautuva henkilö

Chapter 13: Varkaus

Chiba Hisako luuli nähneensä jo kaiken, mikä oli mahdollista liikemiesmaailmassa. Niin hän oli kuvitellut jo muutaman vuoden – jopa sinä aamuna noustessaan sängystä. Kaikki oli ollut täysin tavallisesti. Hän oli käynyt vessassa, pessyt hampaat, pukeutunut jakkupukuun ja kiirehtinyt aamiaisen jälkeen Ochi Ryuuton Osakan konttorin aulaan sihteerin töihin. Kaikki oli mennyt, kuten jo viiden vuoden aikana oli kuulunutkin – paitsi nyt. Naisen mustat silmät tuijottivat mustaan liituraitapukuun pukeutunutta miestä niiden voimatta aueta enää enempää. Ei liituraidassa ollut mitään vikaa eikä muutenkaan miehen puvussa. Valkoinen kauluspaita pilkisti takin alta ja musta solmio oli niin kireänä kaulassa, että oli ihme, että veri kiersi miehen kasvoilla. Sitä Hisako kyllä jäi epäilemään, koska nyt päästiin siihen, miksi nainen oli niin hämmentynyt.

Ensinnäkin hänen edessään seisova mies oli hyvin nuori – varmasti nuorempi kuin kolmekymmentävuotias – ja se oli kummallista, koska yleensä nuoremmat liikkuivat aina vanhemman liikemiehen seurassa. Toinen seikka, mikä sai sihteerin aukoilemaan suutaan, liittyi pukeutumiseen. Hänen nimittäin teki todella mieli pyytää miestä löysäämään solmiotaan – tämän ihohan oli melkein valkoinen! Kasvot olivat tasaiset ja hyvin sirorakenteiset tehden tästä elegantin etäisen. Siniset silmät sopivat kalpeata ihoa vasten paremmin kuin hyvin, samalla kun puna-mustat kiinni sidotut hiukset kehystivät kasvojen muotoa. Hiukset olivatkin se viimeinen tekijä, joka ei saanut Hisakoa kuulemaan edes sitä, mitä mies oli hänelle sanonut.
“Oletteko kunnossa, neiti?” kalpeahipiäinen kurtisti kulmiaan ja kumartui hiukan puisen tiskin ylle.
“O-on. Loistavasti”, nainen kiirehti sanomaan.
“Olen pahoillani, mutta mitä te etsittekään?”
“Olen Arasaki Kai ja minut lähetettiin tänne tarkistamaan Kawano Ushion puolesta yhtiönne kirjanpitoa ja muita arkistotietoja”, puna-mustahiuksinen esittäytyi uudelleen kumartaen pienesti.
Hisako katsahti miehen rinnuksissa olevaa henkilökuntakorttia ja totesi sen todellakin olevan sen kirjanpitäjä ja -tarkistaja toimiston läpysköjä. Lisäksi jo Kawano Ushion nimen mainitseminen kertoi riittävästi – mies oli heidän vakituinen tarkistajansa.
“Mitä Kawano-sanille on tapahtunut?” mustasilmäinen katsahti kysyvästi niihin kalpeisiin kasvoihin.
“Johtajani eivät kertoneet kovin tarkasti”, mies lausahti huitaisten hansikoidulla kädellään silmiltä näkymättömän hiuskiehkuran.
“Mutta sen vain tiedän, että hän on tällä hetkellä sairaalassa ja on useamman viikon sairaslomalla.”
“Sairaalassa!?” Hisako huudahti käsien lennähtäessä suunsa eteen.
“Toivottavasti se ei ole mitään vakavaa!”
“Toivotaan”, sinisilmäinen nyökkäsi hiukan alakuloisesti.
“Hän on nimittäin aina ollut mukava työtoveri.”
“Ja hyvin kohtelias”, sihteeri sanoi ottaessaan puhelimen käteensä.
“Olen pahoillani, mutta minun on soitettava toimistollenne ja varmistettava, että todellakin työskentelette siellä – ei ole kyse siitä, ettenkö uskoisi kertomaanne, mutta nämä ovat Ochi-sanin käskyt…”
“Ei se mitään”, liituraitapukuinen laski kätensä puiselle tiskille ja hymyili hiukan.
“Minä ymmärrän.”
“Kiitos”, nainen hymyili ujosti ja odotteli hetken luuri korvassaan.

Kuultuaan toimiston sihteerin äänen, Hisako esittäytyi ja esitti kohteliaasti asiansa.
“Kyllä: työskenteleekö Arasaki Kai teillä? Jo kolmen vuoden ajan? Hienoa, kiitos avustanne”, mustatukkainen hymyili ilahtuneena ja sulki puhelimen.
“Sihteerinne kertoi, että tietokoneen mukaan työskentelette, vaikkei hän ole muka teistä aikaisemmin kuullutkaan, mutta sellaista se on, kun on paljon työntekijöitä”, Hisako sanoi puna-mustahiuksiselle.
“Minä ainakin yritän pitää teidät mielessäni.”
“Kiitos”, Kalpeampi nosti katseensa niihin silmiin ja hymyili hiukan.
“Voisitteko kertoa, missä kirjanpitoa ja muita arkistoja säilytetään? Minä kun en ole ennen ollut täällä.”
“Minä voin toki näyttää sen teille”, sihteeri tarjoutui.
“Ei teidän toki tarvitse, jos teillä on paljon töitä”, pidempi hymyili nostaen sirosti kättään.
“En halua olla vaivaksi. Kerrotte vain kerroksen ja huoneen. Kyllä minä sinne löydän – kysyn vaikka siivoojaa avukseni.”

Hisako katsahti pöydällään olevia papereita ja huokaisi raskaasti. Hänelle oli todellakin paljon töitä.
“Menette kuudenteen kerrokseen, hisseiltä vasemmalle käytävään ja kahdesta risteyksestä vasemmalle, minkä jälkeen oikealle ja sillä kyseisellä käytävällä kolmas ovi vasemmalta”, nainen hymyili pienesti.
“Siis kuudes kerros, hisseiltä vasemmalle, kahdesta risteyksestä vasemmalle, sitten oikealle ja kolmas ovi vasemmalta?” mies varmisti.
“Kyllä – ottakaa tämä avainkortti ja palauttakaa se sitten tähän minulle”, mustasilmäinen ojensi sini-punaisen kortin, jossa oli mustalla kohotettuja kirjaimia ja numeroita.
“Kiitoksia avusta…”, siniset silmät katsahtivat rinnuksissa olevaa lappua.
“Chiba-san.”
“Eipä kestä, Arasaki-san”, nainen hymyili ystävällisesti.
“Mukavaa päivänjatkoa.”
“Kiitos samoin”, puna-mustahiuksinen kumarsi kohteliaasti ja poistui suoraselkäisenä hisseille.
Hansikoitu käsi painoi hissin nappulaa eikä nuorukaisen tarvinnut odottaa kauaa, kun kuului kilahdus ja ovet avautuivat. Liituraitapukuinen astui sisälle, kosketti kevyesti kuudennen kerroksen nappia ja kääntyi ympäri voidakseen astua oikeassa kerroksessa ulos.

Seth huokaisi raskaasti ovien sulkeutuessa hänen silmiensä edessä. Vartalo alkoi väkisinkin väristä, vaikka tähän mennessä kaikki oli mennyt suunnitelman mukaan. Tatsurou oli murtautunut tänä aamuna kirjanpitäjätoimiston tietokantaan ja lisännyt työntekijöihin Arasaki Kain, joka tulisi toimimaan yhtenä puna-mustahiuksisen valehenkilöllisyyksistä. Rinnassa komeili henkilökuntakortti kuvineen ja muina tietoineen – Satochi olisi halunnut laittaa siihen jonkun oikein hauskan syntymäpäivän: kuolleiden päivän tai sitten huhtikuun ensimmäisen, joka oli joku kummallinen huijauspäivä joissakin Euroopan valtioissa. Ihan kuin hän olisi siitä mitään tajunnut – onneksi Hide-zou oli kuitenkin kieltänyt tätä pelleilemästä.
Käsi tutki taskussa olevaa kännykkää, avainkorttia ja pientä läpinäkyvää muovipussia, jonka oli ottanut Satochin vihjeestä mukaansa. Tämän mukaan siitä voisi olla hänelle apua, mutta sitä varas epäili. Yrittäen hengittää syvään, nuorukainen pyyhki hihallaan otsalleen kohonneen hien kimalluksen. Hitto, että häntä pelotti. Oli ollut todellinen ihme, ettei hän juossut saman tien ovesta ulos, kun sihteeri ei kuullutkaan ensimmäisellä kerralla hänen asiaansa. Puhumattakaan siitä hetkestä, kun tämä päätti soittaa siihen kirjanpitäjätoimistoon.
“Seth, rauhoitu. Se meni, kuten suunnittelitte eilen Hide-zou-saman kanssa. Loppu tulee menemään yhtä hyvin – luota siihen!” kirjanpitäjä mumisi itsekseen.
Hän yritti koota ajatuksiaan hissin ovien avautuessa hänen edessään kuudennen kerroksen kohdalla. Kalpeahipiäinen pyöräytti hiukan niskaansa ja astui tyynen rauhallisena käytävälle kääntyen vasemmalle saamiensa ohjeiden mukaan. Oikeastaan hän meni eilen opettelemansa reitin mukaan yrittäen pitää ajatuksiaan kasassa. Siniset piilolinssit tuntuivat valuvan koko ajan, vaikka eivät sitä oikeasti tehneet. Selkä hiostui siinä kävellessä ja jalat tuntuivat raskailta kuin kengissä olisi ollut ainakin kymmenen kilon painot. Askeleet veivät silti ensimmäisestä risteyksestä vasemmalle valvontakameroiden vahtiessa hänen tekemisiään. Mieli kertasi suunnitelmaa: ensin piti mennä tutkimaan kirjanpitoa, murtautua salaa siihen järjestelmään yhdellä yksinkertaisella koodilla, lähettää mukava summa rahaa erilaisten piilotettujen menojen kautta eräälle Asagin tileistä ja sitten marssia pois tästä kerroksesta – suoraan seitsemänteen ja sieltä eräänlaiseen konehuoneen tapaiseen paikkaan.
Sinisilmäinen vilkaisi arasti kulman taakse, ennen kuin jatkoi matkaansa. Miten hän toivoikaan, että kaikki menisi hyvin. Hän ei halunnut jäädä kiinni ja tuottaa Hide-zoulle pettymystä – eikä tietenkään Asagille. Mitä siitäkin seuraisi, kun yakuza pettyisi…

Kolmannen käytäväristeyksen edessä nuorukainen kuitenkin pysähtyi. Hän tiesi, että hänen pitäisi mennä oikealle, mutta sitä valvontakameroiden takana olijat eivät saaneet tietää. Sethin olisi oltava hiukan kokematon, nuori kirjanpitäjä, joka oli joutunut epäonnisen työtoverinsa sijaiseksi. Epäonninen Kawano Ushio hänen mukaansa oli, koska tämä oli joutunut sairaalaan, vaikkei ihan teho-osastolle asti sentään. Vivian oli onnistunut livahtamaan karkuun pitämään hauskaa ja vetänyt turpiin miestä, joka oli kehdannut tuijottaa hänen takapuoltaan liian pitkää. Siitä hyvästä nainen oli joutunut pidemmäksi aikaa jäähylle Hyden ja Atsushin valvontaan, vaikka avustajasta tuntui Satochin ja Hide-zoun pienen rupattelun takia, että teko oli ollut tahallinen. Se tosin oli ollut hyvä varmistuskeino, ettei kyseinen herra ilmestyisi yllättäen paikalle.

Pian nuorukainen jatkoikin matkaa oikeaan suuntaan, koska ei uskaltanut jäädä liian pitkäksi aikaa seisoskelemaan. Hitaasti kalpeampi käveli ikään kuin olisi muistellut, monesko ovi oli ollut kyseessä, meni ensin neljännelle ovelle, kokeili kahvaa, mutta palasikin takaisin kolmannelle. Miksi hänen oli hidasteltava? Hän halusi vain nopeasti ulos koko rakennuksesta, ennen kuin jäisi kiinni. Miksi kaiken piti tapahtua niin tuskaisalla tavalla? Jotenkin puna-mustahiuksisesta tuntui, että se oli osittain Asagin testi. Hide-zou oli vihjannut siihen suuntaan, että varkailla piti olla hyvät hermot ja nyt yakuza halusi ilmeisesti tietää, oliko hän todella niin hermoheikko, kuin oli pääteltävissä Gratterissa tapahtuneista asioista tai kaikkina kertoina, kun he olivat puhuneet puhelimessa. No, oli! Oliko tämä nyt tyytyväinen!?

Hansikoitu käsi otti taskustaan vapisten avainkortin ja vilautti sitä kortinlukijaan, jonka viereen syttyi vihreä valo hyväksymisen merkiksi. Ovesta kuuluva napsahdus oli saada avustajan hyppäämään nahoistaan, mutta nuorukainen onnistui kuitenkin rauhallisen näköisesti avaamaan oven ja sulkemaan sen perässään kiinni. Ikkunattomassa huoneessa valot syttyivät välittömästi – toimivat liiketunnisteen avulla sähkön säästämiseksi. Jälleen yksi pihiyden merkeistä, koska jos ei liikkunut vähään aikaan riittävän näkyvästi, valot sammuivat, mikä oli epäkäytännöllistä toimistotyössä.

Huone oli harvinaisen iso kirjanpitoa varten ja siellä oli kaksi tietokonetta tulostimineen kanssa ja vielä useita kirjahyllyjä täynnä kansioita, mikä sai sinisilmäisen haukkomaan hiukan henkeään. Nopeasti tämä kuitenkin ryhdistäytyi ja ryhtyi tarkkailemaan silmäkulmistaan seiniä ja kattoa. Hyvä, Ochi ei ollut ilmeisesti asentanut valvontakameroita tänne – luultavasti säästänyt taas. Iloiten hyvästä sattumasta, jota he olivat kylläkin arvelleet eilen illalla, Seth lähti tutkailemaan kansioita etsien tämän vuoden tilitietoja ja kirjanpitoa. Siinä meni odotettua kauemmin, mikä oli saanut nuorukaisen harkitsemaan vakavasti tietokoneelle menoa, mutta hän oli aina saanut pidäteltyä itsensä. Hänen olisi saatava käsiinsä ne tiedot, jotta voisi toimia nopeammin koneella. Kansiot löytyivät kaukaisimmasta hyllystä, mikä sai puna-mustahiuksisen kiroamaan ääneen vartalon väristessä jännityksestä ja ehkä pienestä innosta. Tämä oli varsin mielenkiintoista, koska hän ei ollut uskonut muutama vuosi sitten päätyvänsä varastamaan Ochin kaltaiselta porholta yhtään mitään – varsinkaan yakuzalle. Ei nuorukainen olisi tosin kuvitellut myöskään sitä, että uusimmat kansiot olivat epäkäytännöllisimmällä paikalla tämän tasoisessa yrityksessä. Hänen teki mieli kirjoittaa Kawanolle kirje ja valittaa, että tämä oli toimi epäjärjestelmällisesti – tietenkin uusimpien kansioiden piti olla lähellä konetta, jotta ne olisi helpointa löytää!

Kalpeampi vei kaksi mustaa kansiota tietokoneen ääreen istuutuen alas. Siniset silmät tutkivat tarkasti papereissa olevia tekstejä ja lukuja etsien mahdollisia kohteita, joita käyttää hyväkseen. Kirjanpitäjä nosti lattialta salkkunsa päästämättä katsettaan mustista kirjoituksesta ja otti graafisenlaskimen esille. Nuorukainen näppäili viimeisimpien kuukausien tiedot, piirsi ja arvioi prosentteja. Hänen pitäisi ottaa varsin iso summa ja saada sen katoamaan jälkiä jättämättä. Suurin osa siitä varastettavasta 6 000 000 000 jenistä oli laitettava kyllä työntekijöiden piikkiin, samoin verojen ja tavaroista tulleiden kulujen, mutta onnekseen yhtiö oli tehnyt viimeaikoina lahjoituksia ja useasti liikemiehet eivät olleet ihan sata prosenttisen varmoja, kuinka monta nollaa olivat pyöräyttäneet papereihin.
Muutama kerran, varkaan siinä laskiessa, valot sammuivat, mistä hyvästä huone täyttyi pimeydestä, lentävistä kirosanoista ja käsien huitomisesta, kunnes valot syttyivät jälleen kiltisti takaisin. Tehtyään pikaiset laskennat, avustaja painoi tietokoneen päälle ja pyöritti hartioitaan odotelleessaan laitteen käynnistymistä. Seth, tai oikeastaan sillä hetkellä Kai, sulki silmänsä ja yritti rentouttaa mielensä. Hänen täytyisi rentoutua täysin, että onnistuisi varmasti painelemaan koodin oikein. Hän ei saisi ajatella Hide-zouta tai tämän kuulakärkikynää, ei Asagia ja tämän henkivartijoita, ei Viviania tai Hydea eikä varsinkaan Reitaa ja tämän aamuista puhelinseksiä. Kone käynnistyi ja kysyi ensimmäisenä salasanaa, mikä sai nuorukaisen irvistelemään. Tietenkin hänen piti ratkaista sekin, mutta onnekseen Tatsurou oli varautunut myös tähän ja antanut levykkeen, joka kuulema pelastaisi hänet joksikin aikaan kyseiseltä huolelta. Puna-mustahiuksinen avasi salkkunsa kokonaan vilkaisten siellä olevaa pientä laitetta, joka aiheutti hänelle eniten päänvaivaa, mutta sille hän ei aikonut nyt suoda yhtäkään ajatusta. Kädet ottivat kotelosta valkoisen levykkeen, jossa ei lukenut mitään, ja syötti sen koneelle, joka edelleen halusi salasanaa. Hetkeen ei tapahtunut mitään koneen vain miettiessä levyn sisältöä, mutta äkisti koko ruutu pimeni.

Kirjanpitäjä hyppäsi kauhuissaan ylös ja kääntyi ympäri odottaen, että poliisien iskujoukot tunkeutuisivat huoneeseen, mutta mitään ei tapahtunut, vaan tietokoneen näyttö alkoi loistaa sinisenä erilaisten pikakuvakkeiden paistaessa työpöydällä. Hetken sinisilmäinen aukoi suutaan hämmentyneenä, mutta päätti lopettaa hämmästelynsä, koska vastaus oli liian yksinkertainen: Tatsurou oli nero.
Avustaja istahti nopeasti takaisin koneen ääreen ja alkoi kiivaasti näppäillä murtokoodia, jonka avulla hän onnistuisi tekemään kaiken huomaamattomasti, jälkiä jättämättä ja saamaan esille yrityksen varat käyttöään varten. Kukaan ei saisi koskaan sen avulla tietää, minne valtava määrä rahaa katosi ja kenen ansiosta. Silmät tutkailivat nuorukaisen laskelmia tämän mennessä koodauksen jälkeen tilinteko-ohjelmaan lisäämään menoja ja tekemään muita kiireellisiä toimituksia. Hän ei edes huomannut, kun valot sammuivat hänen ympäriltään, koska näytöstä tuleva valo valaisi riittävästi papereita ja mieli onnistui pysymään täysin tilanteen tasalla. Seth tiesi, ettei kyseinen helppokäyttöinen koodi kestänyt ikuisuutta, vaan hänellä oli vain muutamia minuutteja aikaan, mutta sitä hän ei jostain syystä hermoilut. Jotenkin kaikki hermoilu oli valunut jalkoja pitkin pois hänestä. Hengitys oli tasainen, vaikka sydän löikin hiukan kiivaammin – edes käsissä olevat hanskat eivät häirinneet, vaikka vielä eilen hän oli sitä epäillyt. Kiitos Hide-zoun opetuksen, kymmensormijärjestelmän ja tarkan suunnitelman, kirjanpitäjä tiesi täsmälleen, mitä oli tekemässä. Sormet liikkuivat ajatusta nopeammin koodissa kuluvan ajan liikkuessa väkisinkin eteenpäin.

“Pidä tämä mielessäsi, Seth”, Tatsuroun kertoma soi mielessä.
“Koodi kestää vain viitisen minuuttia, siksi sinun tulee olla nopea. Jos näyttää siltä, ettet mitenkään ehdi: käytä se sama koodi uudelleen ennen umpeutumista, vaikkei se ole enää niin varma. Parasta kuitenkin olisi, jos saisit tehtyä muutokset, ryöstön ja tulostamisen siinä viiden minuutin sisällä…”
Hän pystyisi siihen. Puna-mustahiuksinen tiesi pystyvänsä siihen naputellessaan kiireellä valheellisia tietoja ja siirtäessä yrityksen varoja nopeasti toiselle tilille. Hän ehtisi, mutta koneen pysyminen hänen vauhdissaan oli eri asia. Tilitietoihin tunkeutuminen oli uskomattoman helppoa – hänen olisi otettava joskus kunnollisia oppitunteja Tatsuroulta, jotta tämän tekeminen olisi helpompaa.
Silmät välähtivät innosta rahojen siirtämisen onnistuttua ja samaan aikaan hän paineli viimeiset lukutiedot koneen muistiin. Aikaa olisi vielä jonkin verran, mutta sitä ei kuitenkaan pitänyt tuhlailla. Parempi olla liian nopea kuin liian hidas – kirjoittamiseen ja rahojen siirtämiseen oli kuitenkin mennyt aikaa. Käsi siirtyi ajatusta nopeammin hiirelle ja klikkasi tallennusta, minkä jälkeen siirryttiin tulostamaan. Sormi painoi halutun kopiomäärän kahteen, koska päätti ottaa itselleen kopion varmuuden vuoksi – Hide-zou haluaisi luultavasti tutkia tapahtumien kulkua papereista. Tulostin käynnistyi hurinan myötä ja pian paperit alkoivat syöksyä esiin. Kaikkien papereiden syöksyttyä ulos laitteesta, avustaja teki vielä viimehetken varmistukset, kirjautui niin sanotusti koneelta ulos ja nappasi levyn pois sulkien viimeiseksi laitteen.

Hetken puna-mustahiuksinen istui siinä pimeydessä tuijottaen vain eteensä. Mieli tuntui täyttyvän jostain aineesta, joka tukki kaiken järkevän ajattelun. Vartalo ryhtyi jälleen vapisemaan puvun alla ja hengittäminen oli raskasta, kuin hän olisi juossut maratonin. Kädet joutuivat ottamaan tukea pöydästä, ettei nuorukainen olisi valunut lattialle. Hän oli tehnyt sen. Hän oli varastanut Ochilta ja suoriutunut hänelle määrätystä tehtävästä puoliksi. Nyt olisi se toinen vaihe, minkä jälkeen pitäisi päästä nopeasti pois rakennuksesta.
“Seth, ylös ja töihin”, Seth komensi itseään.

Hitaasti vartalo suoristautui jalkojen nostaessa nuorukaisen seisomaan. Valot syttyivät laajan liikkeen myötä ja valaisivat sinisilmäisen tien tulostimelle. Kädet tuntuivat raskailta, samoin paperit, joista osan hän siirsi salkkuunsa. Onneksi pöydällä oli rei’itin, jolla hän pystyi tekemään Ochille jääviin papereihin reiät ja laittamaan ne kansioon talteen. Nuorukainen ei kuitenkaan ollut varma, oliko käsien painosta huolimatta kansio keventynyt vai oliko se hänen mielensä temppuja. Häntä hermostutti ja silmät tutkivat kiivaasti varjoja, kuin niistä voisi joku pompata esiin ja kiljua, että hän oli varas. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista, koska kaikki varjot olivat lähes olemattoman kokoisia – valot loistivat suoraan alaspäin katosta joka puolelle huonetta ja vain kirjahyllyt saivat aikaiseksi pimeämpiä kohtia.

Vakavana kalpeampi katsahti salkkuaan ja siellä olevaa hiukan nyrkkiä pienempää olevaa laitetta. Se pitäisi viedä päätietokoneen tietokantoihin, jotka ohjasivat kaiken Ochin tietotekniikka yritysten tiedonkulun aina yksityiskohtaisempia piirustuksia myöten. Hänen pitäisi yhdistää se oikeisiin johtoihin ja kytkeä päälle, mikä ei sinänsä ollut vaikeata, vaan päätietokoneelle pääsy oli. Puna-mustahiuksinen katsoi ranteessaan olevaa kelloa. Se näytti kuutta vaille kahtatoista – suurin osa ihmisistä painuisi kohta tunnin kestävälle lounaalle, jolloin hänen olisi parasta toimia.

Salkku lyötiin kiinni ja siniset silmät tarkistivat vielä ympäristön, ettei siellä ollut jäänyt mitään hänen jäljiltään. Sormenjäljistä kirjanpitäjän ei tarvinnut olla huolissaan, koska oli pitänyt koko ajan hanskoja käsissään. Ne olivat uudet ja hyvin yleiset, ettei niiden käyttäjästä voinut kenelläkään olla mitään tietoa, jos jotain kävisi ilmi.
Ei käy, avustaja muistutti itseään. Kaikki ole mennyt tähän mennessä hyvin ja tulisi menemäänkin. Seth otti salkun käteensä kääntyen ovelle. Sen kummempia viivyttelemättä kirjanpitäjä riensi ulos ja sulki oven perässään, ennen kuin lähti tarmokkaasti kohti hissejä. Ajoitus oli tärkeintä, hänen pitäisi olla hississä siihen aikaan, kun turvakameroiden takana olijat menisivät syömään ja heidän tilalleen tulisivat jotkut, jotka eivät tienneet, hänen tekemisistään mitään. Mielessä kyllä kävi, että nämä olivat saattaneet tilata pikaruokaa, mutta sekin aiheuttaisi sen verran paljon hälinää, että hän voisi toimia. Reippaammin kuin aikaisemmin sinisilmäinen liikkui takaisin hisseille ja painoi nappia jääden odottamaan kyytinsä saapumista. Tutun äänen kuullessaan puna-mustahiuksinen astui hissiin ja painoi seuraavan kerroksen numeroa. Hansikoitu käsi kävi ponihännällä ja nyhtäisi muutamaa hiusta kiristääkseen sidontaa, mutta ei hän ehtinyt kauaa siinä tappelemaan kutriensa kanssa, koska ovi avautui jälleen. Nuorukainen astui ulos metallisesta kopperosta ja vilkaisi jälleen kelloaan – muutaman minuutin yli kaksitoista. Pieni tyytyväisyyden hymy nousi kapeille huulille avustajan lähtiessä liikkumaan hiukan määrätietoisemmin, mutta silti eksyneen näköisenä käytäviä pitkin syvemmälle kerrokseen. Kaikki käytävät olivat täsmälleen samanlaisia, seinillä ei ollut tauluja tai mitään, mistä olisi voinut päätellä reittinsä. Hän oli takonut koko yön päässään paperille kirjoittamaansa reittiä, mutta sitä lappua ei liituraitapukuinen ollut kuitenkaan uskaltanut ottaa mukaansa hukkaamisen ja paljastumisen pelossa.
“Ensin oikealle, sitten vasemmalle, vasemmalle, suoraan, vasemmalle…”, avustaja mumisi hiljaa etsivästi ympärilleen.
Sormet tutkivat taskussa olevaa avainkorttia sekä sitä pientä muovipussia. Hän kyllä epäili Satochin kertoman kikan toimivuutta, mutta oli kuitenkin ottanut pussin kotoaan mukaansa miehen toiveen takia.

Seth pysähtyi erään paksun oven eteen. Kapeilta huulilta karkasi pieni henkäys hansikoidun käden ottaessa taskusta avainkortin ja viedessä sen lukijan läpi. Punainen valo syttyi oven viereen kertoen, ettei lupaa sisäänpääsy oltu annettu. Hermostuksen hiki valoi selkää pitkin ja pieniä pisaroita ilmestyi kuin tyhjästä hiusrajaan. Nuorukainen liu’utti korttia toistamiseen, mutta sekään ei auttanut. Sitten uudelleen ja uudelleen, mutta mikään yritys ei auttanut, vaikka kuinka hitaasti tai nopeasti läpyskää olisi liikuttanut. Miltähän tässäkin seisoskelu vaikuttaisi? Kohta ihan varmasti joku vartija tulisi kyselemään hänen puuhiaan… Paniikin ottaessa vähitellen valtaa kirjanpitäjässä, tämä laski salkkunsa lattialle, otti taskustaan muovipussin, laittoi sen kortin ympärille ja vei lukijalle uudelleen. Punaisen valon tilalle syttyi yllättäen vihreä valo ja kuului aikaisempaa kovempi naksahdus oven raottuessa lukon aukeamisen voimasta.

Hetken aikaa mieli löi tyhjää kalpeamman tuijottaessa vain ovea, kunnes silmät räpsähtivät kerran, sitten toisen ja vielä kolmannen kerran pikapikaa. Ilmeisesti Satochin vinkkejä kannatti kuunnella varsin usein, jos niillä saisi voitettua käytännön asiat ja käytännön tietämystähän miehellä ilmeisesti oli. Pakko olla, kun hoiti yleensä tällaiset hommat, mihin hän oli nyt joutunut.
Tajuten äkkiä ajan kulun, puna-mustahiuksinen nappasi salkkunsa ja livahti pimeään huoneeseen. Kirkkaat valot eivät syttyneet kuten kirjanpitohuoneessa, eikä seinällä tuntunut oleva katkaisijaa, mutta ei nuorukainen tarvinnut valoa nähdäkseen. Erilaiset monitorit ja muut laitteet soivat hiukan valoa himmeiden sinisten loisteputkien apuna, mikä helpotti ympäristön havaitsemisen. Huone oli täynnä pienten kaappien kokoisia lootia, joiden saumojen kohdista loisti sinistä ja vihreätä valoa. Avustaja nielaisi – tämä paikka näytti niin omituiselta, että hänestä tuntui, etteivät Tatsuroun antamat kuvaukset olleet riittäviä. Hetken siinä seisottuaan liituraitapukuinen meni lähimmän kaapin luokse ja etsi hansikoiduilla käsillään luukkua, joka löytyikin varovaisen kopeloinnin jälkeen. Silmien eteen piirtyi vihreä alusta, jossa oli erilaisia nappuloita ja muita kohoumia erilaisten valojen leikkiessä sen pinnalla. Nuorukainen sulki luukun saman tien, koska se oli väärä. Hän tarvitsisi johtoja, joiden taakse piilottaa Tatsuroun laite ja vain hiukan tuollaista pintaa, johon kytkeä se ihme vempele – mitähän sekin tarkalleen teki?

Sethillä meni hiukan aikaa, koska suurin osa oli samanlaisia kuin ensimmäinen, mutta ties monen katsomisen jälkeen hän onnistui löytämään sen oikean lootan, joka olikin muita isompi – ja tietenkin sillä hetkellä nuorukainen muisti, että Tatsurou oli sanonut sen olevan isoin kaappi. Manaillen typeryyttään avustaja napsautti salkkunsa auki ja otti papereiden alta pienen laitteen ja yhden johdon, jonka kiinnitti häkkyrään ja lähti etsimään johtojen takaa toista liitintä. Yrittäen toimia nopeasti ja mahdollisimman hienovaraisesti, ettei vempele menisi rikki, sinisilmäinen liitti laitteen koneen johtoihin ja piilotti sen niiden lomaan sulkien helpottuneena kaapin oven kiinni, kun laitteen valot syttyivät palamaan. Nyt se oli ohi ja hän voisi häipyä tiehensä. Oli todellinen ihme, ettei nuorukainen alkanut vihellellä, kun sulki salkkunsa ja lähti ovesta ulos. Kukaan vartijantapainen ei odottanut oven takana, eikä lähestyvien askeleiden ääniä kuulunut. Kaikki oli siis mennyt täydellisesti, nyt pitäisi vain muistella reitti väärin päin takaisin hisseille, ettei joutuisi vaeltelemaan koko päivää täällä käytävillä oikeasti eksyneenä.

Kapeilta huulilta karkasi reitin rallattelu ulkomuistista, minkä jälkeen kirjanpitäjä lähti liikkeelle mumisten suuntaansa koko ajan ääneen. Pian hän saapuikin hissikäytävälle leveän hymyn vallatessa huulet onnesta. Hän selviäisi tästä – varkaus oli onnistunut täydellisesti eikä mieli voinut sille mitään, että halusi sitä lisää. Tämä kaikki oli jännittävää ja sai sormet syyhyämään. Käsi puristui nyrkkiin, sitten taas suoristui sormien liikahdellessa levottomasti – ne tarvitsivat toimintaa. Askel piteni ihan huomaamatta ja oli ihme, ettei salkku heilunut rivakasti askelten tahdissa.

Muutamaan metrin päästä hissin nappulasta metalliset ovet aukenivat äkisti ja kolme pukumiestä astui siitä ulos.
“Minä inhoan näitä hissejä – peruukki lähtee jok’ikisena kertana!” kuului kovaäänistä valitusta melkein korvan juuresta.
Ennen kuin Seth ehti edes harkitsemaan pysähtymistä, hän oli jo törmännyt keskimmäiseen miehistä kolauttaen ikävästi olkapäänsä. Vapaa käsi liikahti eteenpäin ja samassa taaksepäin nyrkissä ja suoraan taskuun sinisten silmien laskiessa katseensa itseään lyhempään mieheen.
“Katsoisit eteesi!” keski-ikää lähentelevä mies ärjäisi vihaisena ja mulkaisi kalpeampaansa.
Puna-mustahiuksisen suu raottui jääden kokonaan auki hymyn kuollessa kasvoilta. Kaksi muuta pukumiestä liikkuivat nopeasti lyhimmän luokse tämän yrittäessä korjailla kaljunsa päällä olevaa peruukkia keinolla millä hyvänsä. Kirosanat kaikuivat käytävällä ja hetkeksi mies tuntui unohtaneen julkean nuorukaisen, joka oli kehdannut törmätä häneen. Ongelmana vain oli se, että kyseinen mies sen sijaan tajusi, kehen oli osunut. Miten kirjanpitäjä saattoi olla niin epäonninen? Miksi juuri nyt hänen piti törmätä Ochi Ryuuton? Sen oli pakko olla tämä – liituraitapukuinen tunnistaisi tämän missä tahansa, koska oli sen verran monta kuvaa nähnyt tästä elämänsä aikana. Tietotekniikkaporho ei kuitenkaan tuntunut kiinnittävän mihinkään muuhun huomiota kuin kaljuaan peittävään peruukkiinsa, jota kuudet kädet yrittivät korjailla mahdollisimman nopeasti. He onnistuivat siinä vasta sitten, kun Ochi heitti kätensä ilmaan sähisten jotain sekavaa, jolloin avustajat lopettivat samassa sähläämisen ja mies asetteli itse peruukin oikeaan asentoon. Tummanruskeat silmät iskeytyivät pidempään kiivaan näköisinä ja melkein huulettomasta suusta kuului matala sihahdus silmien lyödessä salamoita.
“Sinä…”

“Pyydän anteeksi!” kapeilta huulilta karkasi parahdus ja kalpeampi kumarsi uskomattoman syvään.
Oli todellinen ihme, ettei nuorukainen tehnyt dogezaa. Vartalo vapisi pahemmin kuin lehdet puissa tuulen puhaltaessa kylmänä syysyönä. Siniset silmät tuijottivat Ochin kenkiä ja mieli huusi korvia särkevästi, että hän kuolisi. Hän oli jäänyt kiinni – tämä oli kaiken loppu. Ellei tuo liikemies tappaisi, hänet heitettäisiin vankilaan eikä hän enää koskaan näkisi Reitaa, Hide-zouta tai ketään muutakaan – ei edes Asagia tai Fu-kia!
“Olen syvästi pahoillani! Tarkoitukseni ei ollut törmätä teihin, Ochi-san! Minulla oli kiire enkä huomannut teitä! Olen hirvittävän pahoillani! En voinut sille mitään…”, Seth pahoitteli ja kumarteli jatkuvasti syvään päästämättä katsettaan irti niistä kiiltonahkakengistä.
“Katsokin, ettet enää törmäile”, toinen niistä avustajista murahti.
“Tiedätkö lainkaan, kuka -”
“Hiljaa, ääliö!” Ochi puuttui puheeseen.
“Kyllä hän sen tietää! Näkeehän sen tuosta käytöksestä, vaikkei olisi kuullut hänen sanovan nimeäni!”
Siniset silmät tuijottivat yhä niitä kenkiä ja mieli oli paniikissa – oli ihme, että nuorukainen edes kuuli, mitä hänelle sanottiin. Jos hän ei olisi ollut niin peloissaan, tarkat silmät olisivat havainneet, että nuo kengät olivat kuluneet useammasta kohdasta.
“No, katso minua kasvoihin!” liikemies komensi, jolloin nuoremman selkä suoristui salamaa vauhdikkaammin.
Huulet olivat kaventuneet entisestään ja käsi puristui taskun sisällä olevan esineen ympärille. Toinen käsi puristi tiukasti salkun kahvaa. Kirjanpitäjä katsoi niihin hiukan ryppyisiin ruskettuneisiin kasvoihin, jotka katsoivat tuimasti takaisin.
“Älä enää ikinä kävele minua päin”, mies murisi matalasti kasvojen lihasten kiristyessä kalloa pitkin.

Ensimmäinen ajatus, mikä välähti nuoremman mielessä, oli se, että kaikki ne naiset juoksivat miehen perässä vain ja ainoastaan rahan takia. Tämä ei todellakaan ollut mitään verrattuna Asagiin, Hide-zouhun tai moneen muuhun. Jopa Asagin mafian pahamaineisella Vivianilla oli enemmän karismaa kuin tuolla miehellä.
“En, herra!” nuorukainen kumarsi jälleen syvään.
“Olen hirvittävän pahoillani!”
“Antaa olla”, Ochi murahti ja siirtyi avustajineen käytävää pitkin siihen suuntaan, mistä nuorukainen oli hetki sitten tullut.
Puna-mustahiuksinen jäi siihen vielä hetkeksi kumartelemaan ja uskalsi vasta miesten mentyä suoristautua painaakseen nappia. Käsi vapisi, mutta se oli pientä verrattuna kalpeamman vartaloon. Se, että hän pysyi pystyssä, oli täysin polvien ansiota, koska ne olivat jymähtäneet lukkoon.

“Muuten”, kuului jäätävä ääni, mikä sai verenkin pysähtymään suonissa.
“Mitä sinä oikeastaan teet tässä kerroksessa?” Ochi kääntyi yllättäen ympäri ja antoi haukan katseensa tarkkailla nuoremman kasvoja ja vartaloa.
“Minä…”, Seth ei osannut kuin mumista.
“Puhu nopeasti ja kovempaa!” peruukkipäinen murahti kuuluvasti.
“Vai pitääkö minun tulla sinne asti, jotta saat kakaistua vastauksesi kunnolla ulos?”
“Ei tarvitse!” pidempi melkein kiljaisi.
“Minä tulin Kawano-sanin tilalle tarkistamaan kirjanpitoanne, mutta eksyin väärään kerrokseen!”
Oli todellinen ihme, että sellainen valhe karkasi niiltä huulilta, koska oli ollut niin lähellä, ettei hän myöntänyt tulleensa varastamaan tuolta liikemieheltä. Asagin pelko oli kuitenkin Ochin tuottamaan pelkoon nähden paljon suurempi – oikeastaan tässä maailmassa ei tällä hetkellä ollut ketään, joka olisi osannut olla nuorukaisen silmissä pelottavampi kuin yakuza.
“Mitä Kawano-sanille on tapahtunut?” mies kurtisti kulmiaan.
“Joutunut sairaalaan”, sinisilmäinen vastasi kiireesti.
“Vai niin, sanon sihteerilleni, että lähettää tälle kukkia – ja mitä sinuun tulee”, vanhempi käänsi selkänsä puna-mustahiuksiselle.
“Ole ensi kerralla tarkempi.”
“Kyllä, Ochi-san!” nuorempi huudahti ja kumarsi jälleen, vaikkei toinen edes nähnyt hänen kohteliasta elettään.
Hansikoitu käsi lähes iskeytyi taskusta ulos ja sormi porautui siihen hissin nappulaan aivan kuin se nopeuttaisi pelastuksen tuloa. Pian – nuorukaisen mielestä ikuisuuden jälkeen – metalliset ovet liukuivat auki. Kalpeahipiäinen oli lähes valkoinen syöksähtäessä nopeasti kopperoon turvaan sormen painellessa monta kertaa alimman kerroksen nappulaa siinä toivossa, että hissi lähtisi nopeammin liikkeelle. Omaan normaalin hitaaseen tahtiinsa ovet sulkeutuivat vieden varkaan kohti ulko-ovia.

Liituraitapukuinen rojahti nojaamaan seinää. Miten lähellä se oli ollut! Miten lähellä olikaan, että hän oli jäänyt Ochin ansiosta kiinni! Ongelmana kuitenkin oli se, että mies oli nähnyt hänet, mutta asialle ei voinut enää mitään. Ainoa toive oli, ettei tämä koskaan muistaisi häntä – eihän liikemies vaivautunut sen kummemmin kyselemään hänen nimeään tai muutakaan. Salkku putosi vahingossa sormista, jolloin nuorukainen polvistui nopeasti korjaamaan tavaransa talteen. Kohta kirjanpitäjä olisi jälleen alakerrassa – hänen olisi rauhoituttava sitä varten. Tehden muutaman niskan venytyksen ja hengitysharjoituksen, Seth suoristi selkänsä ja laittoi kätensä rennon näköisesti takaisin takin taskuun. Otsa kurtistui pienille kurtuille käden tunnustellessa esinettä, joka ei varmasti ollut alun perin hänen mukanaan. Hämmentyneenä tekemästään havainnostaan, puna-mustahiuksinen otti litteän nahkaisen esineen taskustaan.

Ennestään valkoinen iho muuttui valkoisemmaksi kuin yksikään sairaalan seinä huulien raottuessa kauhusta. Hän piteli kädessään punaista nahkalompakkoa eikä sen omistajasta ollut epäselvyyttä nahkaan kirjattujen kirjainten O. R:n takia. Hän oli varastanut huomaamattaan Ochin lompakon tämän taskusta! Nyt, jos koskaan, nuorukaisen pitäisi käydä psykiatrilla hakemassa hoitoa ongelmaansa! Tässähän lähtisi kohta henki, jos hän alitajunteisesti alkaisi varastaa – ties kuka olisi seuraava kohde. Hide-zou? Asagi? Vai yakuzan henkivartijat?
Hissistä kuuluva kilahdus sai kirjanpitäjän hyppäämään kauhusta ilmaan ja ovien avautuessa nuorukainen tunki varastamansa lompakon piiloon taskuunsa. Hän rukoili, ettei se pullottaisi hänen taskustaan epäilyttävästi. Hän toivoi, että pääsisi nopeasti ulos – millään muulla ei ollut merkitystä. Seth astui aulan vihreälle matolle ja harppoi kohti ovia.
Pois, pois, pois – mikään muu ei pyörinyt sinisilmäisen mielessä. Vain pakeneminen, ennen kuin olisi liian myöhäistä.
“Arasaki-san!” kuului heleä naisen huudahdus nuorukaisen selän takaa tämän ollessa melkein ulko-ovilla.
”Unohditte palauttaa avainkortin!”

Puna-mustahiuksinen pysähtyi. Selkää ja otsaa pitkin valui hiki, joka liimasi paidan kiinni vartaloon. Hengitys oli yhtä pihinää ja silmät olivat pudota päästä. Mitä hänen olisi tehtävä? Jos hän kääntyisi, kaikki paljastuisi. Poliisit soitettaisiin paikalle ja hänet vietäisiin tyrmään. Jos nuorukainen ei kääntyisi, olisi tulos täsmälleen sama. Mitä hänen olisi siis tehtävä?
Hitaasti, tuskaisan hitaasti, kalpeaihoinen kääntyi kohti mustasilmäistä sihteeriä hymyillen väkinäisesti.
“Kas, niin unohdin”, kirjanpitäjä sanoi äänen täristessä holtittomasti.
Askel tuntui raskaalta hänen siirtyessä lähemmäs puista tiskiä. Avustaja vaihtoi salkun toiseen käteensä ja ryhtyi vapautetulla kädellä kaivamaan avainkorttia taskustaan. Kysytty läpyskä tarttui hanskoista huolimatta nopeasti sormiin ja vedettiin esiin.
“Olkaa hyvä”, pidempi sanoi hiukan kuiskausta kuuluvammalla äänellä ja sormet pudottivat avainkortin pöydälle.
“Näkemiin.”

Nopea käännähdys sai ponihännälle sidotut hiukset hulmahtamaan sihteerin silmien edessä ja liituraitainen selkämys kääntyi häneen päin. Nuorukainen otti pitkiä askelia koettaen pitää hermot aisoissa, ettei olisi huutanut kauhusta tai lähtenyt vastaavasti juoksemaan. Ovella seisova mies avasi kohteliaasti kumartaen oven, mutta kohtelias ele jäi kapeahuuliselta täysin huomaamatta. Tyylikäs varas nimittäin poistui ripeästi rakennuksesta jättäen taakseen Ochin, jolla ei ollut mitään hajua siitä, että oli tullut ryöstetyksi.

Käsi puristui salkun kahvan ympärille jalkojen viedessä jyrkkiä portaita alas metrotunneleihin. Ihmiset kulkivat ohi, mutta tuntuivat silti irrottautuneilta ajasta ja paikasta. Ehkä se oli kuitenkin kirjanpitäjä, joka oli irrottautunut koko tästä maailmasta. Hän vain käveli laiturille, nousi metroon ja matkusti Osakan toiseen laitaan, josta taasen palasi toisella metrolla lähemmäs Tatemonokin pääkonttoria, jonne käveli muutaman korttelin pituisen matkan. Silmät eivät huomanneet ihmisten kiireisiä kasvoja. Korvat eivät kuulleet asfalttia ja laatoituksia vasten kuuluvia askelia, koska mieli oli jossain muualla kuin palaamassa keikalta opettajansa eteen. Oikeastaan tavallaan hänen mielensä oli juuri matkalla esimiehensä luokse, mutta ei samassa mielessä kuin jalat.

Seth olisi halunnut huutaa ja repiä kätensä irti. Eihän tässä pitänyt käydä näin. Hänen piti vain varastaa yakuzalle, mutta mitä tapahtui? Hän varasti uhrin lompakon kuin mikäkin säälittävä taskuvaras torilla. Voisiko mikään olla enää alhaisempaa? Olihan hän ennenkin varastanut ihmisiltä, mutta yleensä vain silloin, kun nämä olivat jättäneet tavaransa jonnekin. Sen Rolexin hän oli saanut vain, koska oli ohimennen ottanut sen mieheltä, joka oli riisunut kellonsa pestäkseen kätensä ja unohtanut sen muutenkin kokonaan saman tien. Mitähän Hide-zou ajattelisi hänestä, jos saisi tietää?

Ajatus sai nuorukaisen pysähtymään rakennusyrityksen pääovien eteen ja katsomaan korkeimpiin ikkunoihin, vaikka se tuntui taittavan hänen niskansa nurin. Tuolla oli hänen työpöytänsä – aivan toimitusjohtajan työhuoneen oven vieressä. Tuolla ylhäällä olivat ruskeahiuksisen työhuoneen ikkunat ja pehmeät nojatuolit. Ylimmässä kerroksessa oli tuo työhuone, jonne hänen pitäisi mennä raportoimaan Ochin tietotekniikkakonttorissa tapahtuneista asioista. Hänen pitäisi kertoa, että oli onnistunut varastamaan määrätyn summan suunnitelmien mukaan, kiinnittänyt Tatsuroun laitteen yhteen päätietokannoista ja sen lisäksi varastanut paikan ison kihon lompakon.

Kylmät väreet nousivat jaloista selkää pitkin niskaan. Vapaana roikkuva käsi nousi hieraisemaan salkkua kantavan käden olkavartta. Silmät sulkeutuivat näyltä, jonka aivot näyttivät niille. Mieli kuvitteli, kuinka Hide-zou katsoisi oppilastaan halveksien ja sanoisi, että hän oli toiminut väärin. Korvat kuulivat, kuinka täyteläisten huulien välistä karkasivat sanat, että hänen olisi palautettava lompakko, ja että oli toiminut kunniattomasti. Kalpeaihoinen nielaisi kuuluvasti ja avasi silmänsä. Ei hän siinä voinut koko päivää seisoskella – olisi mentävä kertomaan asioiden kulusta, mutta lompakosta hänen olisi oman etunsa takia vaiettava.

Puna-mustahiuksinen astui pääovista sisään ja käveli punaista mattoa pitkin kohti hissejä tutkailematta sen tarkemmin kalliisti sisustettua aulaa. Hän ei nähnyt kultaisia, punaisia tai tummanruskeita sävyjä, jotka tekivät aulasta kutsuvan, vaikkakin uskomattoman kalliin näköisen. Samalla alakerta muistutti kovasti jonkun viiden tähden hotellin vastaanottosalia. Viherkasvit eivät nousseet silmäänpistävästi eikä hienon näköisestä kahviosta leijaileva pullan tuoksu saanut nuorukaista hidastumaan. Hän ei edes kiinnittänyt huomiota pöytien luona tapahtuneeseen välikohtaukseen, kun Fu-ki nappasi erään toisen kuljettajan leivoksen tämän nenän edestä. Liituraitapukuinen painoi hissin nappia jääden odottamaan kyytiään Hide-zoun autonkuljettajan selättäessä itseään paksumman miehen maahan muutaman hurratessa tapahtumalle. Äänet kyllä kuuluivat korviin, mutta avustaja ei uskaltanut katsoa, koska pelkäsi menettävänsä päätöksensä tuoman rohkeuden. Nuo tapahtumat olisivat voineet saada hänet unohtamaan, mitä hänen piti tehdä. Viimein yksi viidestä hissin ovesta avautui ja sisältä käveli muutama pukumies, joiden jälkeen sinisilmäinen astui valoisaan tilaan ja painoi ylimmän kerroksen nappia. Ovet olivat sulkeutumassa, kun eräs vanhempi mies juoksi puuskuttaen hisseille, minkä takia nuorukainen painoi nappia, joka avasi ovet uudelleen. Vanhempi mies hymyili kiitollisena kumartaessaan nuoremmalle samalla, kun ovet sulkeutuivat. Seth hymyili pienesti ja kumarsin myös sanomatta sanaakaan. Hissimatka oli uskomattoman pitkä, koska hissiin tullut mies poistui kymmenennen kerroksen paikkeilla ja sieltä tuli vielä lisää matkustajia. Kukaan heistä ei tietenkään matkustanut ylimpään kerrokseen, vaan keskivaiheille, joissa pysähdyttiin usein. Liituraitapukuinen naputti kengällään hermostuneena lattiaa kiroten kaikki hississä olijat hornaan. Miksei tämä hissi voinut vain liikkua nopeammin?! Hänen kotitalossaan oleva ikälopun hissin irvikuvakin liikkui nopeammin!

Useiden minuuttien päästä nuorukainen pääsi viimein haluamaansa kerrokseen jättäen taakseen muutaman hyvin äkäisen ihmisen – nämä olisivat halunneet alakertaan, mutta tietenkin hissi meni ensin ylimpään kerrokseen. Kirjanpitäjän askeleet hidastuivat vähitellen ihmisten nostaessa katseensa hänet. Osa ihmetteli, miksi hän tuli töihin vasta iltapäivällä, osa taas jaksoi ihmetellä hänen hiuksiaan. Täydellinen pysähtyminen tapahtui Ivyn pöydän edessä. Sihteeri ei ollut jostain kumman syystä paikalla vastaamassa puhelimiin, mutta eivät ne kyllä soineetkaan. Siniset silmät katsoivat Toimitusjohtajan työhuoneen ovea, jossa metallisessa kilvessä komeili Oshiro Hide-zoun nimi – ja tietenkin asemansa nimi heti nimen alapuolella. Kalpeahipiäinen nielaisi kuuluvasti koettaen ryhdistäytyä ja mennä koputtamaan tuohon oveen.
“Seth-san!” kuului selän takaa iloinen huudahdus ja kädet kietoutuivat laihan vartalon ympärillä pehmeään halaukseen.

Nielaisu meni väärään kurkkuun puna-mustahiuksisen saadessa elämänsä suurimman sätkyn. Nuorukainen yritti tukahduttaa yskäisynsä, mutta se oli lähes mahdotonta ja sattui aivan valtavasti.
“Anteeksi, Seth-san! Säikäytinkö?” Ivy parahti kauhistuneena ja läimäisi kevyesti selkää, vaikka kosketus oli tuskin hyttysen pistoa tuntuvampi.
“Ei se – köh – mitään…”, avustaja köhisi kumartuneena melkein kaksin kerroin yskänpidättelemisensä takia.
“Istu alas!” sihteeri lähes tönäisi nuoremman tuoliinsa istumaan.
“En halua, että joudut sairaalaan juuri, kun tulit sieltä takaisin!”
“Sairaalaan?” pidempi yskäisi vielä kerran ihmetellen sievemmän sanoja.
“Mitä lääkäri sanoi? Onko jalkasi kunnossa?” brunette tuskin kuuli koko kysymystä.
“Hide-zou-sama kertoi teidän menneen tarkistuttamaan jalkanne vielä kerran sen loukkaantumisen takia.”
Tuon nimen kuuleminen sai Sethin laskemaan surullisena katseensa. Mieleen palautui taas se, kuinka hän oli tuottanut tälle pettymyksen. Toinen kuitenkin tulkitsi asian väärin.
“Kertoiko lääkäri jotain ikävää?” Ivy kauhistui ja polvistui työtoverinsa viereen.
“Ei – ei mitään sellaista”, ele sai kalpeamman hämmentymään, mutta tämä päätti kuitenkin takertua opettajansa keksimään selitykseen.
“Minä vajosin vain ajatuksiini… Nishikawa-sensei sanoi, että kaikki on hyvin – aikaa vain kului, koska hänellä kesti erään toisen potilaan kanssa.”
“Hyvä”, lyhempi näytti helpottuneelta.
“Minä ehdin jo huolestua.”
“Anteeksi.”
“Ei se mitään.”

Miesten välille laskeutui pieni hiljaisuus nuoremman noustessa viimein seisomaan ja sihteerin ryhtyessä jälleen työhönsä.
“Tuota… Onko Hide-zou-sama työhuoneessaan? Onko hänellä jotain tärkeää tehtävää? Minulla olisi asiaa hänelle…”, puna-mustahiuksisen toivoi salaa, ettei hänen tarvitsisikaan mennä tuohon huoneeseen.
Hän ei vain uskonut kestävänsä moittivan pettynyttä katsetta niistä ruskeankellertävistä silmistä.
“Ei ole”, vanhempi kääntyi puhuneeseen päin hymyillen sievää hymyään.
“Hän meni kuuntelemaan Byou-sanin selostusta, mutta kertoi tulevansa pian takaisin. Hän kuitenkin pyysi, että sanoisin teille, että menisitte odottamaan häntä työhuoneeseensa.”
“Ahaa, hyvä on”, kirjanpitäjä sanoi hiljaa.
“Kiitos.”

Avustaja ei voinut kieltää, ettei häntä olisi pelottanut. Hän pelotti aivan hirveästi mennä esimiehensä työhuoneeseen odottamaan tämän saapumista. Liikkeet olivat kankeita ja Ivy kurtisti kulmiaan nuorukaisen sulkiessa oven huonosti. Mies ei kuitenkaan aikonut mennä kyselemään, mikä toista vaivasi, koska hänellä oli liikaa töitä. Hän kuitenkin toivoi, että nuorempi tiesi, kuka olisi valmis kuuntelemaan, jos tämä toivoisi sitä. Sinisilmäinen istuutui tutulle nojatuolille, joka otti pehmeästi vastaan syntisen kantamuksen. Salkku laskettiin lattialle odottamaan, että sen sisältö paljastettaisiin. Muotokuva, jossa olivat Asagi ja Hide-zou, katsoi syyttävästi kaksin silmäparin eikä se tuonut yhtään helpotusta. Avustaja puri kapeita huuliaan ja risti kätensä syliinsä. Hetken istuttuaan siinä paikallaan kalpeaihoinen nojasi selkänojaan vetäen syvää henkeään, kunnes taas vaihtoi asentoaan. Jalka nostettiin lepäämään polvelle, mutta pian polvi suoristui käsien korjatessa pukunsa ryppyjä ja istuvuutta. Hän ei vain osannut istua paikallaan. Nuorukainen nousi seisomaan jättäen salkun paikoilleen ja ryhtyi kulkemaan pitkin huonetta ilman minkäänlaista määränpäätä. Jalat mittailivat etäisyyksiä sun muuta, kunnes kuljettivat takaisin tummanruskean työpöydän eteen.

Seth katseli tummaa tietokonetta sekä papereita, jotka olivat siinä pöydällä hiukan levällään – niiden tutkiminen oli ilmeisesti jäänyt kesken. Papereissa oli erilaisia numeroita, kirjaimia ja mittoja sekä muutama piirustus rakennuksista. Papereiden alta pilkisti jotain punaista ja, miettimättä kahta kertaa puuhiaan, nuorukainen siirsi piirustuksia syrjään. Silmät havaitsivat kalliin kuulakärkikynän, jonka näkeminen antoi hänen käsilleen jälleen oman tahdon. Sormet kurottuivat koskettamaan kullattua pintaa, jonka viileys viestittyi aivoihin. Kynä tuntui suorastaan kutsuvan kirjanpitäjää ottamaan sen itselleen. Katsomaan sen kauniin tasaista pintaa ja tuntea, kuinka hyvältä sillä tuntui kirjoittaa. Käsi vei kuulakärkikynän lähelle silmiä, jotta pienten kohomerkkien jokainen yksityiskohta näkyisi tarkemmin kertoen, ettei sen valmistaminen ollut helppoa. Mieli oli niin keskittynyt esimiehensä kynään, ettei nuorukainen kuullut, kun joku avasi oven reippaasti.
“Hienoa – sinä tulit!” kuului kevyt huudahdus, joka sai kalpeamman repimään katseensa tulijan suuntaan.

Silmät havaitsivat tummanruskeaan pukuun pukeutuneen teräväkasvoisen miehen, joka todellisuudessa työskenteli kyseisessä huoneessa ja omisti sen hienon kuulakärkikynän. Hetken nuorempi ei osannut tehdä muuta kuin tuijottaa niitä kasvoja paniikin kasvaessa hänessä ja kädessä olevan painon kasvaessa. Äkkiä mieli tajusi, mitä käteen oli jälleen täysin huomaamatta ilmestynyt jotain.
Ruskeahiuksinen katsoi kalventuneita kasvoja hämmentyneenä, jopa hiukan peloissaan, koska pidemmän ilme ei luvannut hyvää. Eikö tämä ollutkaan päässyt Ochin konttoriin? Oliko joku osa suunnitelmasta pettänyt vai jotain pahempaa?

Hämmästyksekseen mies joutuikin todistamaan omituisten liikkeiden ketjua: Puna-mustahiuksinen lähes hyppäsi ilmaan kuulakärkikynän lentäessä useamman metrin ilmaan, minkä jälkeen kalpeat kädet huitoivat ilmaa tavoitellakseen esinettä ja varmaan otteen saatuaan nuorukainen iski kynän pöytää vasten. Tämä kaikki sai toimitusjohtajan otsan rypistymään mielen tehdessä vähitellen omia päätelmiään, jotka eivät näkyneet pinnalle.

“Hide-zou-sama, te tulitte”, Seth kääntyi ympäri ja yritti hymyillä viatonta hymyä.
Se kyllä tuntui varkaan mielestä enemmän irvistykseltä. Miten hän selittäisi tämän kaiken, jos vanhempi alkaisi kysellä? Mieleen ei tullut nyt yhtään mitään hyvän selityksen tapaistakaan.
“Niin tulin. Anteeksi, että kesti”, liikemies sanoi vakavan rauhallisena ja sulki oven perässään.
“Istu toki alas ja voimme keskustella, mitä tapahtui, kun astuit Ochin konttoriin.”
Liikkeet olivat pehmeät, kun lyhempi siirtyi rauhallisesti pöytänsä taakse ja istuutui tuolilleen nojaten kyynärpäillään puiseen pintaan.
“Miten suunnitelmamme toimi?”
Avustaja lähes romahti istumaan nojatuoliin ja kaappasi salkkunsa lattialta.
“Tein, kuten suunnittelimme eilen Tatsuroun ja Satochin kanssa”, nuorukainen kertoi sormien taistellessa lukkojen kanssa.

“Menin tässä puvussa sinne rinnuksissa roikkuessa Arasaki Kain henkilökuntakortti. Sihteeri todellakin soitti kirjanpitäjätoimistoon, mutta he kertoivat minun työskentelevän siellä, jolloin sain avainkortin, jonka avulla pääsin kirjanpidon luokse. Tein tarvittavat laskelmat ja suunnitelmat tapellen niiden perhanan – anteeksi – valojen kanssa, minkä jälkeen murtauduin koneelle tehden muutokset, siirrot ja muut asiat…”
“Miten se onnistui? Tuliko ongelmia koneen kanssa? Jouduitko käyttämään koodin toistamiseen? Mitä tarkoitit perhanan valoilla?” Hide-zou kysyi asiallisesti katsoen tarkasti sinisiä silmiä.
Pieni nolouden puna nousi kalpeille poskille salkun lukkojen napsahtaessa viimein auki. Mikseivät hänen sormensa voineet toimia, kun niiden kuului? Miksi hänen piti kirota tällaisena hetkenä?
“Siellä huoneessa oli liiketunnistimilla toimivat valot ja ne sammuivat aina välillä vaikeuttaen tehtävääni”, Seth mutisi hiljaa yrittäen jatkaa, vaikka se oli hankalaa.
“Onnistuin varsin helposti, kun olin tehnyt etukäteen tarkat suunnitelmat, joiden mukaan etenin. Tässä ovat tekemisieni tulokset…”, kirjanpitäjä ojensi tulostamansa paperit esimiehelleen, joka otti ne vastaan.
“Jatka toki”, mies sanoi silmäillessään papereita.
“Kerro, mitä sitten teit.”
“Palasin takaisin hisseille ja matkasin ylempään kerrokseen. Siellä menin, muutaman minuutin yli kaksitoista, siihen päätietokonehuoneeseen avainkortin ja muovipussin voimilla ja etsin oikean kaapin, jonka sisään piilotin ja käynnistin Tatsuroun laitteen, minkä jälkeen lähdin”, puna-mustahiuksinen päätti asian lyhyesti, koska toinen tiesi jo toteutuksen heidän suunnitelmiensa takia.
“Tuliko vaikeuksia? Tuliko yhtään vartijaa vastaan?” ruskeankellertävät silmät katsoivat papereiden yli suoraan niihin sinisiin silmiin tutkailevasti.

“Aluksi oli vaikea löytää se kaappi, josta Tatsurou puhui, mutta sen jälkeen ei ollut mitään ongelmia enkä kohdannut yhtäkään vartijaa matkallani takaisin”, avustaja jatkoi kertomustaan.
“Menin varmuuden vuoksi ensin Osakan toiseen päähän metrolla ja palasin takaisin toisella, mutta jäin hiukan kauemmas kävellen tänne muutaman korttelin.”
“Hienoa, Seth”, teräväpiirteinen sanoi ja hymyili pienesti.
“Se oli hyvin toimittu – varsin viisaasti. En olisi välttämättä osannut ajatella noin pitkälle”, mies sanoi laskiessaan tulostetut paperit pöydälleen siirtäen kuulakärkikynänsä selkeästi niiden päälle nuoremman tarkkaillessa hänen jokaista liikettään.
“Lisäksi nämä tiedot ovat mitä uskottavimpia. Hyvin tarkkoja eivätkä jätä mitään selkeitä merkkejä, joita kukaan tietämäni tilintarkastajat pystyisivät kovin helposti väittämään vääriksi. Olen ylpeä sinusta, Seth.”
Kalpeamman vartalo tärisi puvun alla hänen katsoessa vanhemman rauhallisia kasvoja. Häpeän puna nousi poskille syyllisyyden raskaan hupun laskeutuessa pään ylle – se oli aivan liian painava ja aiheutti harha askeleen.
“Teinä en olisi”, pieni kuiskaus karkasi kapeilta huulilta.

Nuo sanat saivat voimakasleukaisen rypistämään kulmiaan miehen noustessa seisomaan.
“Seth, onko jotain tapahtunut?” esimies siirtyi istumaan jälleen pöydänkulmalle oppilaansa eteen.
“Oletko jättänyt jonkin olennaisen asian kertomatta?”
Pidempi tunsi, kuinka hänen tahtonsa mureni tarkkaavaisten silmien alla. Katse halusi toisen kertovan, mitä oli tapahtunut, mutta ei mitenkään uhkaavan tungettelevasti. Vanhemman katse oli huolestunut – halukas auttamaan, jos vain osasi.
“Olen…”, kevyt henkäys kaikui huoneessa nuorukaisen luovuttaessa.
Hänellä ei ollut voimia taistella yakuzan kakkosmiestä vastaan.
“Kun olin matkalla takaisin hisseille, jotta pääsisin takaisin tänne, törmäsin vahingossa Ochi Ryuutoon.”

Hide-zoun silmät laajenivat ja huulet raottuivat kysymystä varten, mutta Sethin oli pakko jatkaa nyt, kun hän oli jo aloittanut.
“Pyysin tietenkin monesti anteeksi ja kerroin tulleeni heidän vakituisen kirjanpitäjän tilalle tarkastamaan tilejä, minkä mies uskoi ja päästi menemään… Ilmeisesti hän oli niin keskittynyt peruukkiinsa, ettei tajunnut tarkastella minua tarkemmin…”
Pieni, pilkallisen tyytyväinen hymy kohosi vahvaleukaisen huulille tämän hymähtäessä huvittuneena.
“Minä ja Asagi olemmekin pitkään ihmetelleet, miten Ochin kaltaisella miehellä on vielä niin paljon tukkaa päässä. Vai että peruukki… Tästä tiedosta Asagi piristyy varmasti…”, toimitusjohtaja palasi mietteidensä jälkeen takaisin oikeaan asiaan.
“Hän ei siis turhemmin kysellyt sinulta mitään, vaan päästi menemään? Hän kyllä näki sinut, mutta tuon perusteella väittäisin, ettet jäänyt hänen mieleensä, vaikka törmäsitkin. Se on hyvä asia.”
“Ei ole”, nuorukainen tunsi vajoavansa nojatuolin tyynyjen väliin.
Hän halusi muuttua näkymättömäksi tai edes niin pieneksi, ettei vanhempi voisi nähdä häntä.
“Minä tein jotain aivan käsittämätöntä.”
Lyhempi nousi seisomaan katsoen kummissaan haukan katseellaan nuorempaa koettaen ymmärtää, mistä toinen oikein puhui.
“En edes tajua, miksi tein sen! Minä en pysty enää hallitsemaan käsiäni – ne menevät aivan oman tahtonsa mukaan! Se oli vain pieni käden liikahdus! Sekunnin murto-osan kestävä törmäys ja minä vain tein sen!”
“Seth, mistä sinä puhut?” liikemies kurtisti kulmiaan entisestään.
“Mitä sinä teit?”
Raskas huokaus karkasi kapeilta huulilta.
“Minä varastin Ochi-sanin lompakon.”

Hetken oli aivan hiljaista pidemmän tuijottaessa häpeissään lattiaa. Hän ei vain voinut olla kertomatta totuuttaan esimiehelleen. Tämä vain sai hänet puhumaan, vaikka olisikin päättänyt jotain muuta. Käden läiskähtäminen pöytään sai nuorukaisen säpsähtämään ja katsomaan ruskeahiuksista, jonka koko vartalo tärisi voimakkaasti. Hiukset laskeutuivat suojaamaan kasvoja miehen tukiessa itseään pöytään vasten. Vapaa käsi nousi suun eteen pienen naurun kumotessa hiljaisuuden seinämät.
“Sinä olit niin pelokkaan näköinen ja minä luulin, että on tapahtunut jotain kauheata”, sanat olivat kuin kuiskauksia harvinaisen naurun lomasta.
“Sitten sinä sanot minulle, että se kamala asia, minkä teit, oli Ochin lompakon varastaminen!”

Ruskeat silmät katsoivat kalpeisiin kasvoihin hiusten takaa pään ravistellessa varovaisesti.
“Miyagi Seth, sinä olet monessakin mielessä yksi uskomattomimmista ihmisistä, joita olen tavannut”, Hide-zou suoristautui voimatta olla vakava.
“Uskoitko todella, että suuttuisin moisesta?”
“Minä… Tai siis…”, Sethistä tilanne tuntui hassulta.
Nauru oli kuulostanut iloiselta ja lempeältä – lumonnut hänet täysin vaikeuttaen lauseen muodostamista.
“Kyllä, minä luulin, että tekoni olisi mielestänne väärin.”
“Voi sinua”, vanhempi huokaisi istuutuen takaisin pöydän kulmalle.
“Miksi minä moisesta olisin suuttunut? Sehän on varkaalle ominaista – varsinkin, jos sinua vaivaa kleptomania, kuten minä uskon.”
“Olen siis mielestänne kleptomaanikko?” siniset silmät laskivat surullisen katseensa lattiaan.
“Sitä minä olen jo hiukan arvellut… Minun on siis haettava apua tähän…”
“Kaikki niin kutsutut viat eivät välttämättä ole pahoja”, mies sanoi lempeästi nostattaen äänellään toisen katseen takaisin itseensä.
“Apu voi joskus tulla yllättävällä tavalla. Kuten sen oppimisella, että joskus voi saada tahtomansa ilman, että sitä tarvitsee ottaa. Jännitystäkin voi saada mitä ihmeellisimmillä tavoilla.”

Ruskeahiuksinen kääntyi papereidensa puoleen siirrellen muutamaa esinettä.
“Seth, vastaa kysymykseeni rehellisesti”, lyhempi käänsi ruskeankellertävät silmänsä nuorukaiseen.
“Pidätkö sinä tästä?”
Kalpeampi jäi tuijottamaan esimiehensä kädessä olevaa kuulakärkikynää. Kysymys tuntui omituiselta ja sai hänet miettimään, mitä hänen oikeasti pitäisi sanoa.
“Se on kaunis”, kirjanpitäjä vastasi hiljaa voimatta irrottaa katsettaan esineestä.
“Poliitikon vastaus, mutta et silti vastannut kysymykseeni”, teräväpiirteinen hymähti lempeästi.
“Vastaa vain rehellisesti: pidätkö siitä?”

Pidempi hengitti muutaman kerran syvään sulkien silmänsä, kunnes avasi ne ja katsoi voimakkaita kasvoja.
“Kyllä, minä pidän siitä oikein kovasti.”
“Hyvä”, Toimitusjohtaja sanoi ottaen alaisensa käden oman omaansa.
Mies käänsi kalpean käden kämmenpuolen ylöspäin ja laittoi kuulakärkikynän siihen.
“Ole hyvä”, Hide-zou sanoi kääriessään toisen sormet kirjoitusvälineen ympärille.
Pää kallistui sirosti lempeän hymyn vallatessa huulet, jotka raottuivat ja päästivät hellän kuiskauksen:
“Se on nyt sinun.”

Notes:

Selityksiä:

* Kaikki kirjanpitotiedot ja muut tehdään tietokoneilla ja tulostamisen jälkeen arkistoidaan
* Graafisella laskimella voidaan piirtää suoria ja kaaria (ja kirjoittaa ficcejä XD)
* Tuo muovipussi tekniikka on toiminut joissakin kortinlukijoissa, kun pankkikortti tai visa electron ei ole jostain syystä toiminut/saanut "kosketuspintaa" kaupoissa – nimimerkillä kokemusta löytyy (yhdessä kesätyöpaikassani vuonna 2007 ja myöhemmin kaupassa muutaman kerran) – nykyään en suosittele sitä kokeilemaan, koska useissa korteissa on lähimaksuominaisuus
* Dogeza on polvillaan maassa toteutettu anteeksipyyntö (anteeksianelu) tai vastaavan osoittaminen. Muistuttaa etäisesti Seizaa, joka taas on tottumattomalle ikävä istuma-asento
* Koska lompakossa on kirjaimet O. R se tarkoittaa, että lompakko on ulkomaalainen, muuten siinä olisi kanjeilla tai vastaavilla nimi
* Yskimistä pidetään hyvin epäkohteliaana Japanissa, siksi Seth siis pidätteli yskäisyjään
* Kaikki tietokoneet eivät ole saman näköisiä kuin se, minkä ääressä istut tätä lukiessasi XD
* Poliitikon vastaus = ympäripyöreä vastaus, joka ei vastaa suoraan kysymykseen
* Kleptomania = varastamishimo

Chapter 14: Röyhkeyden huipentuma

“Hyvää huomenta, Nakamura-san”, Sakura hymyili aurinkoisesti kassakoneen toiselle puolelle tulleelle.
“Oikein hyvää huomenta, Morioka-san”, Yuki hymyili tytölle, jonka poskille leikki pieni puna.
“Nakamura-san, ei teidän tarvitse olla noin kohtelias. Voitte toki käyttää etunimeäni, kuten pyysin jo viimeviikolla, muistattehan?” sisäkköasuinen käänsi katseensa ujona kahvipannuun, johon oli juuri keittänyt lisää juomaa.
“Toki minä sen muistan”, asianajaja hymyili pehmeästi.
“Nimi Sakura on kaunis, kuten ovat kirsikatkin, mutta tarvitaan hiukan enemmän, ennen kuin alan sinuttelemaan…”
“Mitä?” kahvionpitäjä katsahti uteliaana pidempäänsä.
“Miten olisi vaikka illallinen?” tummanruskeahiuksinen katsahti kulmiensa alta nuorempaansa kaataen samalla itselleen kuumaa vettä kuppiin.
Sakura katsoi hetken miestä miettien, miten vastaisi treffiehdotukseen. Sehän se oli, mikään muu vaihtoehto ei sopinut kutsun muotoon. Yuki oli kyllä hyvännäköinen ja vaikutti mukavalta, ei miltään joka koloon tuntevalta, mutta hänellähän oli Seth. Kirjanpitäjä oli kyllä komea ja tämän seurassa hänetkin huomattiin. Nuorukaisesta ei tosin ollut kuulunut mitään pitkään aikaan… Eihän se käynyt päinsä, hänen olisi kieltäydyttävä.
“Lähden mielelläni kanssasi syömään”, sisäkköasuinen nosti kätensä söpösti suunsa eteen.
“Mukavaa”, vanhempi sanoi pehmeästi ottaessaan lompakon esille maksaakseen teensä ja pienen voileivän, jonka oli ottanut.
“Kävisikö lauantaina? Vai tuleeko se liian aikaisin? Nythän on jo keskiviikko…”
“Lauantai käy mainiosti”, tyttö sanoi ja päätti mielessään peruuttaa äitinsä luona kyläilyn.
Tämä olisi taatusti hauskempaa.
“Hienoa”, Yuki virnisti tyytyväisenä ojentaessaan setelin.
“Saisinko numerosi, jotta voisimme sitten myöhemmin sopia tarkemmin?”
Sakura hymyili kirjoittaessaan pienelle lapulle numeronsa ja antoi sen vaihtorahojen kanssa.
“Mukavaa päivää, Nakamura-san.”
“Mukavaa työpäivää”, asianajaja virnisti lähtiessään kantaen teekuppia ja leipäänsä.
“Yuki riittää, Sakura-san.”

Tummanruskeahiuksinen siirtyi hissille, jonka edessä muutama pukumies odotti jo kyytiä. Hän oli, kuin ei olisi huomannut lainkaan vilkaisuja, jotka osuivat häneen useamman kerran. Siitä maanantaista lähtien, kun hän aloitti täällä, kaikki olivat jaksaneet supista ja tuijottaa. Oli todellakin rankkaa olla asianajajatoimiston johdossa, kun ihmisillä oli heti ennakkoluuloja. Välillä miehestä tuntui, että Asagi oli tehnyt tämän tahallaan – halunnut vain kiusata häntä. Huulet pidättivät, etteivät päästäisi karkaamaan raskasta huokaisua. Mikseivät ihmiset voineet vain suhtautua paremmin nuoriin työntekijöihin – erityisesti johtajiin?

Hissin ovet avautuivat ja neljä miestä astui sisälle salkkuineen kahden mennessä samaan kerrokseen ja kahden muun eri. Vihertävänruskeasilmäinen seurasi ovenpäällä olevasta digitaalisesta näytöstä kerroksia, ettei olisi kiinnittänyt enempää huomiota tuijotuksiin. Ensin lähti saapunut kaksikko ja lopulta tuli hänen työkerroksensa, jolloin nuorukainen saattoi lähteä painostavasti ilmapiiristä vieläkin painostavampaan paikkaan. Heti ensimmäisenä hän kohtasi nyrpeän sihteerinsä.
“Huomenta, Narita-san”, lakimies hymyili kohteliaasti nyökätessään tervehdyksen.
Nainen katsahti nuorempaansa ja huokaisi hyvin raskaasti vaivautumatta tervehtimään. Sisällään Yuki huusi, pitikö hänen todella sietää tuota naista vielä kaksi vuotta. Oli muutenkin ikävä havaita, että tämä yritys oli täynnä vanhoja vuohia ja kanoja, mutta miksi hänen piti joutua sietämään sihteeriä, joka ei osannut edes piilottaa ajatuksiaan?
“Onko tullut mitään tärkeitä puheluita?” mies yritti hymyillä, vaikka todellisuudessa hän olisi halunnut kuristaa sihteerinsä.
Kohta puoliin hän pyytäisi oikeasti Asagia lainaamaan Közia ja K:ta pelottelemaan tuon huuhkajan tiehensä, jos tämä jatkuisi vielä pitkään. Tällä hetkellä vihertävänruskeasilmäinen kadehti Hide-zouta – tällä oli hymystään tunnettu Ivy sihteerinään ja vielä ei lainkaan pahannäköinen avustaja Seth.
“Ishikawa-san soitti ja pyysi, että ottaisitte häneen yhteyttä kahden aikaan. Lisäksi yksi asiakkaistanne on joutunut tyrmään, koska ei pystynyt soittamaan ajoissa ehdonalaisvalvojalleen”, vanhempi nainen sanoi happamasti näppäillen kiivaasti tietokoneen irvikuvaa.
“Kiitos, minä tästä menenkin heti soittamaan”, pidempi sanoi, vaikka häntä otti päähän, ettei Narita viitsinyt ilmoittaa heti tuollaisista tärkeistä asioista.

Tummanruskeahiuksinen siirtyi työhuoneensa, jonka sisustus oli ottanut aimo askeleen sitten Tanakan ajoilta. Kirjanhyllyt olivat mustat tutun vaaleanruskean sijasta. Lattialla oli suuri tummanharmaa, melkein musta matto, jossa oli erilaisia kuviota ja muutamassa kohdassa tummanviininpunaisia merkkejä. Pöytä oli maalattu mustaksi muutamien kohtien ollessa hiukan vaaleampaa harmaata. Oikeastaan huone oli hillityn tyylikäs pääväreinään musta, tummanharmaa ja tummanvihreä, mutta silti se erottui joukosta verrattuna monen muun johtajan työhuoneeseen.
Asianajaja avasi salkkunsa pöytänsä ääressä ja otti papereita esille samalla, kun avasi tietokoneensa. Yuki naputteli salasanansa ja etsi koneelta poliisilaitoksen numeron, jotta voisi kysellä asiakkaansa perään. Siinä miehen aamu menikin: paperiasioissa, puheluissa, todistusaineiston tutkimisessa ja tietenkin teen juonnissa.
“Huomenta päivää, Yuki-san”, ovelta kuului tuttu matalan pehmeä tervehdys puolenpäivän aikaan, mikä sai asianajajan nostamaan katseensa papereista.
Ovea vasten nojasi tummansiniseen pukuun pukeutunut nuorukainen, joka hymyili pienesti katsoen ruskeilla silmillään asianajajaa punamustien kiinnisidottujen hiusten valuessa olkapään ylitse
“Seth-san!” iloinen hymy levisi lyhemmän kasvoille tämän noustessa pöytänsä takaa.
“Sinusta ei ole kuulunut sitten viikonlopun.”
Seth astui peremmälle huoneeseen ja tummanruskeahiuksinen antoi hänelle oikean karhunhalauksen.
“Mikä sinut tänne lennätti?” lakimies kysyi irrotettuaan otteensa pidemmästä, joka hymyili ilahtuneena ystävällisestä tervehdyksestä.
“Kävin hoitamassa muutaman asian Hide-zou-saman puolesta”, kirjanpitäjä virnisti.
“Ajattelin tässä tulla tervehtimään, kun olin tässä lähellä.”
“Istuudu toki alas – haluan kuulla, miten sinulla on sujunut Hide-zou-saman kanssa”, Yuki viittasi nojatuoleja ja sulki oven uteliaan sihteerinsä nenän edestä.
“Et tiedäkään mikä pelastus olet silmilleni. Tuosta haahkasta on tullut päivä päivältä entistä kuivempi”, mies irvisti merkitsevästi ystävälleen.
“Eikös se ole hyvä asia?” avustaja istuutui tummanvihreälle nojatuolille naurahtaen ja laski salkkunsa nojaamaan huonekaluun.
“Kuivuu kohta pois sinua kiusaamasta.”
Vihertävänruskeasilmäinen naurahti kepeästi mennen pöytänsä taakse istumaan.
“Hide-zou-sama oli oikeassa, sinulla tosiaan on sisustajan taitoja”, puna-mustahiuksinen katseli ympärilleen valoisassa huoneessa.
“Kiitos – en yhtään ymmärtänyt Tanaka-sanin ajatuksia sisustuksessa. Aivan liikaa vastakohtia ja värejä, pelkkää sekamelskaa”, asianajaja pyöräytti silmiään.
“Mutta se tästä työhuoneesta, miten sinulla on mennyt?” mies kumartui hiukan pöytänsä ylle ja kuiskasi hiljaa:
“Kuulin, että teit jo ensimmäisen keikkasi.”
“Olet siis kuullut oikein”, pieni nolostuksen ja ylpeyden hymy nousi kapeille huulille.
“Tein eilen, Ochi Ryuutolle Asagi-saman käskystä.”
“Miten pääsit sinne konttoriin? Miten oikein onnistuit?”
“No, minulla oli apuna Tatsurou taitoineen, Satochi vihjeineen ja tietenkin Hide-zou-sama opetuksineen”, ruskeasilmäinen selitti ja kertoi tiivistetysti koko jutun, miten oli tapellut valojen kanssa, etsinyt oikeata kaappia ja lopuksi törmännyt Ochiin.
Lompakon varastamisen nuorukainen piti kuitenkin itsellään.

“Aika paljon on siis tapahtunut siitä maanantaista lähtien?” Yuki hymyili ystävällisesti.
“Lievästi sanottuna”, Seth myönsi nyökäten.
“Varsinkin, kun Asagi-sama jaksaa muistuttaa olemassaolostaan – aivan kuin hänet muka voisi unohtaa!”
“Sinäpä sen sanoit”, asianajaja naurahti ymmärtäväisesti.
“Itse asiassa minä olen lähes jokaisen puhelun, mitä olen käynyt hänen kanssaan, jälkeen mennyt katsomaan sitä löytämääsi kuvaa. Vieläkin on vaikea uskoa, että se todella on Asagi-sama.”
“Et todellakaan tiedä, kuinka hankala minun on uskoa”, pidempi värähti muistellessaan viimeisintä soittoa yakuzalta.
“Hän siis ei ole vieläkään saanut sinusta tarpeekseen”, tummanruskeahiuksinen katsoi pidempää osanottavasti.
“Ei todellakaan. Hide-zou-samakin on ihan uuvuksissa, kun vahtii koko ajan Asagi-samaa, ettei tämä vain toteuta sitä kotikäyntiä”, kirjanpitäjä huokaisi raskaasti.
“Niinkö?” lakimiehen kulmakarvat lähes pomppasivat hiusrajaan.
“Tuo on minulle ihan uutta. Minun tietämäni Oshiro Hide-zou on vain sanonut ystävälleen, että tämä saa puuhata ihmisten kanssa, mitä ikinä haluaa, kunhan ei tee mitään hänen työhuoneessaan tai ei vaikeuta alaisten työntekoa. Ei hän ole ennen välittänyt ihmisistä noin paljon.”
“Hide-zou-sama onkin esimiehen tehtävien lisäksi myös opettajani”, ruskeasilmäinen muistutti ystäväänsä.
“Voit olla oikeassa”, tummanruskeahiuksinen nyökkäsi hyväksyvästi ja päätti vaihtaa puheenaihetta, koska yakuzan mainitseminen ilmeisesti hermostutti toista.
“Mitkä ovat suunnitelmat sitten tästä eteenpäin? Minä en ole ihan perillä asioista, kun joudun istumaan täällä päivät pitkät.”
“Minä toimin yhä Hide-zou-saman avustajana ja hän opettaa minulle uusia asioita mafiasta lounastauoilla… Älä siinä virnuile!” kalpeampi parahti nähdessään toisen kieroutuneen hymyn.
“Lounastauoilla vai? Mielenkiintoista…”, toinen hykerteli hiljaa, lähes yhtä ärsyttävästi kuin Fu-ki, muttei lähellekään samalla tavalla kuin yakuza.
“Lopeta tuollaisten ajatteleminen heti, Yuki-san!” avustaja parahti poskipäinen punastuessa.
“Hide-zou-sama ei ole sellainen!”
“Ei vai?” Yuki nojautui taaksepäin toimistotuolissaan.
“Mitä minä olen kuullut hänestä ystäviltään, ei hän mikään kilttikään mies ole.”

“Mitä tarkoitat?” Sethin silmät kaventuivat uhkaaviksi viiruiksi.
“Rauhoitu, nyt ymmärsit väärin”, asianajaja aisti vaaran ilmassa.
“Tarkoitin vain sitä, että hänessä on se villikin puoli – tai näin olen ainakin kuullut. Minä vain kuvittelin, että hän olisi iskenyt silmänsä sinuun.”
“Miten se olisi muka mahdollista?” pidempi katsoi toista epäuskoisesti.
“Minähän olen vain hänen avustajansa ja oppilaansa, jolla on hiukan erikoisemman väriset hiukset – ja mies, johon Asagi-sama on iskenyt silmänsä.”
“Sepä juuri”, hymy leveni vihertävänruskeasilmäisen huulilla.
“Sinä olet mies, joka työskentelee varsin lähellä häntä. Hide-zou-samalla on kuulema samanlainen miesmaku kuin Asagi-samalla.”
Ruskeat silmät laajenivat hämmennyksestä.
“Anteeksi kuinka?”
“Ai, etkö tiennyt sitä?” lyhempi tirskahti.
“Siinä, missä Asagi-sama voi iskeä silmänsä niin mieheen kuin naiseen, Hide-zou-sama pitää vain ja ainoastaan miehistä.”

Kalpeampi ei osannut muuta kuin katsoa eteensä tyhjyyteen. Hänestä tuntui, kuin olisi syönyt liikaa hattaraa ja pyörinyt sen jälkeen turhan monta kierrosta karusellissä. Pää oli täysin pyörällä. Toimitusjohtaja… ei ollutkaan hetero?
“Huomaisitkohan lainkaan, jos alkaisin riisuutua?” tummanruskeahiuksinen kysäisi, mutta ei saanut vastausta.
“Huomaisitkohan lainkaan, jos soittaisin Asagi-samalle ja pyytäisin hänet tänne?”
“Et varmana soita!” kirjanpitäjä lähes kiljaisi kauhusta kuullessaan viimeisen kysymyksen.
“Heräsithän sinä viimein”, Yuki hymyili viattomasti, vaikka toinen käsi oli jo lankapuhelimella.
“Olin koko ajan hereillä, yritin vain keksiä, miten toistaisin sinulle ymmärrettävästi, ettei Hide-zou-sama ole edelleenkään sellainen”, puna-mustahiuksinen yritti puolustella esimiestään.
“Voitko muka väittää minulle, ettei seura tee kaltaisekseen?” vihreänruskeat silmät hymyilivät ovelasti.
“Väitätkö, ettei Hide-zou-sama voisi mitenkään olla Asagi-saman kaltainen?”

Avustaja ei sanonut mitään, koska ei voinut kieltääkään, ettei olisi löytänyt pieniä samanlaisia piirteitä, kuten päänkallistuksen ja pienen pirullisen kiusoittelun.
“Väitätkö, ettet ole yhtään miettinyt sitä, millainen rakastaja Hide-zou-sama olisi, jos kerran on niin hyvää pataa varsin viettelevän yakuzan kanssa? Kai sinussakin on sen verran Gratterin baarimikkojen ominaisuutta, kun kerran kaveeraat heidän kanssaan, että miettisit sellaisia mahdollisuuksia?”
Vieläkään ruskeasilmäinen ei osannut sanoa mitään. Olihan se totta, että hän oli alkanut katsoa miehiä enemmän sillä silmällä, kun tutustui Reitaan, mutta…
“En ole missään vaiheessa ajatellut Hide-zou-samasta mitään sellaista”, Seth sanoi viimein, vaikka hän tiesikin valehtelevansa enemmän itselleen kuin ystävälleen.
“Hide-zou-sama pelasti henkeni silloin työmaalla ja minä olen hänelle siitä ikuisesti kiitollinen. Myönnän, että Asagi-saman puheet ovat saaneet minut miettimään häntä useammallakin tavalla, mutta se sama ei koska opettajaani. Hän on vähäsanainen, kiltti ja ystävällinen, etten osaa ajatella hänestä oikeastaan mitään muuta.”
“Eli suoranainen idoli? Sinä tunnet hänestä vain sen puolen, jonka minä ja suurin osa ihmisistä on nähnyt: sen puolen, jonka hän haluaa muiden tuntevan”, Yuki hymyili salaperäisesti.
“Mutta oletko miettinyt, millaisen Oshiro Hide-zoun Asagi-sama ja hänen lähimmät miehensä tuntevat? Millainen on todellinen yakuzan oikeakäsi?”

Siihen puna-mustahiuksisella ei ollut vastausta, mutta jokin tuossa katseessa ja sanoissa kertoi, ettei oppilas tiennyt opettajastaan oikeastaan yhtään mitään. Nyt siinä miettiessään hän tajusi, että oli tähän mennessä kysynyt ainoastaan Asagista ja tästä mafiasta, mutta ei koskaan miehestä itsestään. Millainen tämän perhe oli? Oliko tämä lapsesta asti ollut mukana rikollisjärjestön maailmassa, koska oli tuntenut alakoulusta lähtien Asagin? Missä tämä oli asunut ja kasvanut? Miten tämä käyttäytyi ystävien lähellä? Millainen oli yakuzan kakkosmies eikä toimitusjohtaja?
“No, kai sinulla on muutakin edessäsi kuin Hide-zou-saman keksimät työt”, asianajaja päätti antaa armoa toisen aivoille.
“Onhan minulla”, nuorukainen laski katseensa mattoon.
“Minun pitäisi jossain vaiheessa opetella ampumaan.”
“Sehän on mukavaa”, tummanruskeahiuksinen hymyili.
“Minä aina rentoutan sillä itseni, kun oikein pahasti nämä ihmiset täällä ottavat pannuun. Voin kuvitella maalitauluun esimerkiksi tuon huuhkajan.”
“Helppohan sinun on sanoa, kun olet jo harjoitellut”, kalpeampi huokaisi raskaasti.
“Minä en saanut pienenä leikkiä edes vesipyssyllä ja nyt minä saan joltakin ihan ihme tyypiltä opetusta, koska se ei ole enää kuulema Hide-zou-saman aluetta. En yhtään ihmettelisi, vaikka Asagi-sama olisi minua opettamassa!”
“Sinä tosiaan pelkäät Asagi-samaa”, lakimies purskahti nauruun.
“Minä kyllä uskon, että tulet näkemään häntä entistä enemmän, mutta tuskin hän sinua opettaa. Mistä sitä tosin tietää, kun hän on kerran niin kovasti iskenyt silmänsä sinuun… Hän saattaa opettaa, miten käyttää hänen omaa asettaan…”
“Yuki! Häpeä!” ruskeasilmäinen parahti unohtaen täysin kaikki kohteliaat puhuttelutavat.
“Rauhoitu, minä vain vitsailin!” ruskeahiuksinen purskahti nauruun nähdessään toisen järkytyksen.
“Helppohan sinun on sanoa! Onko ihmekään, että olen hermona!? Varsinkin, kun Hide-zou-sama käski minun olla varovainen siellä ampumaradalla!” Seth parkaisi epätoivoisena.
Hän ei ollut uskaltanut paljastaa Hide-zoulle, miten pettynyt oli, kun tämä ei opettanutkaan hänelle ampumista, mutta Yukilla saattoi antaa tilanteesta jonkinlaisen kuvan – vaikkakin valheellisen.
“Rauhoitu toki, Seth”, lyhempi hymyili ystävällisesti päättäen itsekin jättää kohteliaisuudet pois.
“Minusta tuntuu, että Hide-zou-sama puhui sinulle -”
“Yamato-sama!” oven takaa kuului sihteerin ilahtunut huudahdus.
“Mukava nähdä teitä!”

Kirjanpitäjä kääntyi katsomaan taakseen, mutta ei tietenkään nähnyt mitään oven takia, mutta kuuli kuitenkin entisen johtajansa hiljaisen äänen.
“Pitkästä aikaa!” naisen pirteä lirkutus kuului korkeana.
“Pitkästä aikaa? Vastahan hän eilen kävi!” Yuki parahti vajoten tuolinsa pehmusteisiin.
“Ihanko totta? Kävikö hän täällä eilen?” ruskeasilmäinen katsoi ystäväänsä.
“Kyllä, toissapäivänä ja vielä maanantainakin! Oikeastaan joka pirun päivä, kuin ei olisikaan eläkkeellä!” asianajaja lähes ulvoi.
“Ei siinä muuten mitään pahaa ole, mutta hän vain kävelee tänne, kuin tämä olisi yhä hänen työhuoneensa! Haastan kohta oikeuteen työpaikkahäirinnästä!”
“Ettet nyt vain liioittelisi…”, Seth aloitti, mutta samassa ovi aukeni.
Kaljuuntunut, pukuun pukeutunut mies käveli sisään salkkuineen katsellen ulos ikkunasta, kuin ei olisi tajunnut sisustuksen muuttuneen, tai että huoneessa oli muita.
“Päivää, Yamato-sama”, puna-mustahiuksinen tervehti nopeasti, koska pelkäsi, että vanhin saattaisi vahingossa istua tummanruskeahiuksisen päälle, ellei pian huomaisi heitä.
Lisäksi hän halusi säästää ystävänsä hermoja edes hiukan.
Vanhempi asianajaja hätkähti tervehdystä ja kääntyi katsomaan puhuneeseen.
“Seth-san!” Tanaka huudahti ilahtuneena.
“Tulitko minua katsomaan?”
“Olin tässä lähellä toimittamassa Hide-zou-saman asioita ja tulin ohimennen katsomaan Yuki-sania. Mukavaa, että tekin tulitte käymään”, kirjanpitäjä sanoi ystävällisesti vihjaten piilotetusti, ettei toinen enää ollut töissä toimistossa.
Hän ei huomannut, että puhui ikätoveristaan paljon tuttavallisemmin.
“Tulitteko tervehdyskäynnille?”
”Minä…”, mies mumisi tajuttuaan sen, ettei tosiaankaan ollut enää töissä asianajajatoimistossa.
“Kyllä, tulin katsomaan, kuinka Nakamura-san pärjää tilallani.”

Yuki olisi halunnut kysyä, etteikö toinen suostunut uskomaan yli viikon tarkastusten jälkeen, että hän pärjäsi erinomaisesti. Vihertävänruskeasilmäinen päätti kuitenkin pysytellä hiljaa asiasta ja hymyillä vain ystävällisesti, vaikka vaihtoi mielessään kuristuskohteekseen vanhemman miehen sihteerin tilalle.
“Mutta miten sinä voit, poikaseni? Onko Oshiro-san ollut sinua kohtaan ystävällinen? Oletko viihtynyt Tatemonokilla? Entä Ishikawa-sanin alaisena?” eläkkeelle jäänyt kyseli piilotellen salkkuaan selkänsä taakse, kuin kaksikko ei olisi jo huomannut sitä.
“Ihan hyvin, kiitos kysymystä”, nuorukainen kertoi vilkaisten ystäväänsä.
“Kerroin juuri Yukille, että Hide-zou-sama on ollut todella ystävällinen ja kiltti minulle. Hän on jaksaa kehua minua eikä ole kertaakaan moittinut minua, jos en ole osannut jotain. Tatemonokissa on mukava työilmapiiri ja olen tullut hyvin toimeen yrityksen sihteerin kanssa. Asagi-samaa en ole hirveästi nähnyt, mutta hänellähän on omistuksessaan useita yrityksiä.”
“Oshiro-san vaikuttikin luotettavalta ja tarkalta mieheltä”, Tanaka hymyili tyytyväisenä.
“Sitä hän on”, puna-mustahiuksinen vilkaisi kelloaan.
“Mutta minun on nyt vähitellen mentävä takaisin töihin. Hide-zou-sama sanoi, että tapaisin tänään erään henkilön, kenen kanssa tulen lähiaikoina olemaan paljon yhteistyössä.”

Tummanruskeahiuksinen kurtisti kulmiaan, mutta ymmärsi samassa tilanteen muistellessaan aikaisempaa keskustelua. Kirjanpitäjä tapaisi tänään siis uuden opettajansa, josta hänellä oli omat epäilyksensä toisen puheiden takia.
Kalpein nousi ylös ja otti salkun lattialta, minkä jälkeen kumarsi pienesti nuoremmalle asianajajalle ja iski tälle silmää hymyillen.
“Toivottavasti tapaamme taas pian näissä merkeissä, Yuki.”
“Varmasti, jos se on minusta kiinni, Seth”, Yukin huulille nousi salaliittomainen hymy hänen arvatessa, mitä toisella oli mielessään: Hänen päivänsä pelastaminen – tai ainakin osittain sen pelastaminen.
“Yamato-sama, tuletteko kanssani samaa matkaa?”
“Toki, Seth-san”, kaljuuntunut hymyili hiukan vilkaisten nuorempaa asianajajaa.
Tämä hymyili varsin maireasti ja vilkutti pirullisesti tietäen, ettei toinen voisi enää perua päätöstään. Varsinkaan, kun Seth teki jo lähtöään. Tanaka siirtyi puna-mustahiuksisen mukana pois työhuoneesta Yukin jäädessä jatkamaan töitään.
“Muuten, Yuki”, ruskeasilmäinen kääntyi yllättäen sihteerin pöydän kohdalla muistaen happamasta ilmeestä erään asian.
Narita ja Tanaka rypistivät kulmiaan huomatessaan puhuttelutavan, joka viittasi siihen, että nuoremmat olivat varsin hyviä ystäviä.
“Jos sinulle tulee joskus tylsää, tule toki käymään Tatemonokilla, mutta jos et ehdi, pyydä vaikka Asagi-samaa tulemaan Közin ja K:n kanssa. Olen varma, että he haluavat tutustua työtovereihisi.”
Asianajajatoimiston uusi johtaja purskahti nauruun jääden käkättämään pöytänsä ääreen kahden vanhemman ihmisen katsoessa hämmentyneinä kaksikon ilmeitä.

“Menemmekö?” kirjanpitäjä viittasi kohteliaasti hisseille päin entisen johtajan nyökätessä.
Kaksikko lähti hisseille ja nuorempi painoi nappia, jolloin ovet aukenivat heti, koska hissi oli jäänyt ylös Tanakan jäljitä.
“Muistuta minua, että otamme Ryuu-sanin tuosta kahviosta mukaamme. Minä menin edeltä ylös, kun hän jäi juttelemaan muutaman muun osakkaan kanssa. Onko sinulla kova kiire takaisin Tatemonokin pääkonttorille? Emme kai Nakamura-sanin kanssa viivyttäneet sinua?” Tanaka yritti jutella mukavia.
“Hide-zou-sama sanoi, että voin käydä tapaamassa Yukia, jos haluan. Uskoisin, että ei minulla ole hirveä kiire, mutta en kuitenkaan halua jättää häntä tai Ivy-sania pulaan”, kalpeampi kertoi hymyillen.
“Ivy-sania?”
“Tatemonokin sihteeri. Minä auttelen häntä usein, kun työskentelemme melkein vierekkäin.”
“Se on hyvä. Olet aina jaksanut keventää muiden taakkaa.”
“Kiitos, toivottavasti todella kevennän sitä enkä lisää – niin Ivy-sanin kuin Hide-zou-saman kohdalla.”
“Turhaa sitä mietit. Et vain osaa olla vaivaksi.”
“Kiitos”, Seth hymyili metallisten ovien auetessa.

He astuivat ulos ja liikkuivat kahvioon, jossa istuskeli muutamia ihmisiä juomassa teetä ja syömässä leivosta tai suolaista palaa. He löysivät nopeasti Fujiwaran, joka jutteli muutaman osakkaan kanssa.
“Katsos, Ryuu-san, kenet löysin yläkerrasta”, Tanaka viittasi avustajaan ylpeydellä tämän kumartaessa tervehdyksen teekupposesta nauttiville.
“Sehän sen Seth-san!” Fujiwaran huulille nousi iloinen hymy.
“Miten olet pärjännyt Tatemonokilla? Eivät kai he laita sinua raatamaan yötä päivää?”
Pieni hymy kohosi kapeille huulille. Entinen johtaja oli siis kertonut silloisesta maanantaista – ainakin jonkin verran.
“Varsin hyvin, kiitos kysymästä. Hide-zou-sama on ollut minulle ystävällinen ja jaksaa huolehtia siitä, että lepään riittävästi. Hän on huolehtiva esimies kaikkia alaisiaan kohtaan.”
“Se on hyvä”, yksi osakkaista hymyili kohteliaasti.
“Tanaka-san on jo harkinnut, että syöksyisi pelastamaan sinut sen orjapiiskurin kourista, kun sinusta ei kuulunut mitään vähään aikaan.”
“No, voin sanoa sen, että kyseinen orjapiiskuri on kyllä pitänyt minusta uskomattoman hyvää huolta”, kirjanpitäjä virnisti kaljuuntuneelle, joka näytti nolostuneelta.
“Kun kävimme silloin maanantaina katsomassa lastensairaalaan työmaata, loukkasin jalkani. Hide-zou-sama vei minut heti lääkäriin ja jäi sinne kanssani, kunnes nilkkani saatiin kuntoon ja vei vielä kotiini lepäämään siksi päiväksi.”
“Olisi kyllä saanut antaa pidemmän sairasloman”, Tanaka katsoi pelästyneenä nuorempaansa, kuin tämä olisi menettänyt kummatkin jalkansa.

“Hän olisi antanut koko viikoksi, mutta minä en suostunut”, kalpeampi virnisti.
“Olisin vaikka kävellyt töihin.”
“Ilmeisesti Seth-sanin kanssa ei kannata kinastella työssä käymisestä”, Fujiwara naurahti nousten seisomaan.
“Siinä esimiehet joutuvat koville, kun hän ei halua jäädä lomalle.”
“Minkä minä voin sille, että työn tekeminen on mukavaa”, pisin vei kätensä niskansa taakse hieman nolostuneena.
Hän oli ilmeisesti työnarkomaani, mutta luultavasti hänet haluttiin sen takia töihin; jotain etua siitäkin ongelmasta.
“Menisimmekö, Ryuu-san? Voisimme mennä samaan matkaa Seth-sanin kanssa”, kaljuuntunut kysäisi ystävältään.
“Mennään toki”, tämä sanoi ja kolmikko kääntyi lähteäkseen, mutta silloin kirkas ääni huudahti:
“Seth-san!”

Miehet kääntyivät äänen suuntaan ja kahvion tiskin takaa pyrähti paikalle Sakura, jolla ei ollutkaan enää sisäkkömäisessä hameessa. Tällä oli ohut vaaleanvihreä kesätakki, polviin ulottuva hame ja sievät korkokengät.
“Mukava nähdä pitkästä aikaa”, tyttö pysähtyi avustajan eteen hymyillen suloisesti – sekin tosin oli mielipidekysymys.
“Samoin”, Seth valehteli hymyillen.
“Mitä kuuluu?”
“Kiitos, ihan hyvää”, Sakura hymyili kumartaen pienet tervehdykset kahdelle vanhemmalle miehelle.
“Tai niin hyvää kuin voi kuulua, kun menossa hammaslääkäriin.”
Sievä virnistys sai kolmikon hymähtämään huvittuneena.
“Oletteko menossa ulos?” tyttö katsahti kysyvästi itseään pidempiään.
“Me olemme menossa käymään sisaryrityksessä ja Seth-san on menossa takaisin töihin”, Tanaka selitti vilkaisten ovelasti ystäväänsä.
“Sopiiko, että tulen samaa matkaa?” kahvionpitäjä hymyili ujosti.
“Sopii tietenkin”, eläkkeelle jäänyt sanoi, ennen kuin puna-mustahiuksinen ehti edes avaamaan suutaan.
“Kiitos”, Sakura sirkutti ja tarttui kirjanpitäjän käsivarresta kiinni.
“Menkäämme siis.”

Ruskeasilmäinen katsoi hämmentyneenä kädessään roikkuvaa tyttöä ja kuuli, kun Fujiwara totesi kaljuuntuneelle, että lempeä oli ilmassa. Lempeä ilmassa? Kaikkea muuta! Sakurahan oli pahempi kuin iilimato! Nyt hän todellakin tarvitsisi pelastavan ritarin… Missä oli Reita silloin, kun tätä tarvitsi? Yokohamassa tietenkin! Hide-zouta hän ei uskaltaisi rukoilla apuun ja mies oli muutenkin kaukana Tatemonokin pääkonttorissa…
Huokaisten raskaasti sisällään avustaja lähti kävelemään ulko-ovea kohti tytön kyhnyttäessä ikävästi hänen kyljessään kiinni ja kahden muun liikemiehen antaessa “rakastavaisille” hiukan omaa tilaa. Todellisuudessa tuskastuneempi osapuoli rukoili mielessään Asagia hyppäämään kulman takaa pelastuksekseen. Hän suostuisi ihan mihin tahansa!
Tai ei sittenkään… Kai hän voisi antaa suukon, jos yakuza tyytyisi siihen… Njäh – tuskin tyytyisi.
Nelikko astui ovista ulos ihmisiä viliseville kaduille. Kaikilla tuntui olevan kiire jonnekin, mutta jotkut nojailivat seiniin tai parkkeerattuihin autoihin, mutta näihin tai kehenkään ei oikeastaan kiinnitetty mitään huomiota. Oikeastaan he eivät olisi kiinnittäneet kehenkään huomiota, ellei eräs olisi halunnut tulla huomatuksi.

“SETH!”
Valtava karjaisu sai huudetun hyppäämään kauhuissaan ilmaan ja Sakura tarrautui kynsineen aivan kylkeen kiinni katsellen pelokkaana ympärilleen. Tanaka ja Fujiwara kääntelivät hämmentyneen pelokkaina päitään miettien, kuinka hyvistä aseista heidän salkkunsa kävisivät tarpeen vaatiessa. Toivuttuaan jotenkuten säikähdyksestään, nelikko käänsi katseensa asianajajatoimiston seinustalle, josta he löysivät pitkään nahkatakkiin pukeutuneen miehen, joka katsoi selkeästi heihin päin. Hyvin vaaleanruskeat, oikeastaan blondit hiukan olkapäiden yli ulottuvat hiukset roikkuivat vapaina, mutta osa päällimmäisistä hiuksista oli kiharrettu ja nostettu omituisesti, mutta tyylikkään erikoisesti päälaelle. Laiha vartalo taittui tyylikkään itsevarmasti miehen vetäessä henkosen tupakastaan, ennen kuin lähti kävelemään heitä kohti.

Sakura pakeni Sethin selän taakse kahden vanhemman miehen kurtistaessa epäluuloisena kulmiaan miehen olemuksesta. Tulija katsoi tiiviisti kulmiensa alta puna-mustahiuksista pirullisen hymyn koristaessa elegantteja kasvoja. Askeleiden lomassa nahkatakki paljasti polviin asti ulottuvat paksut ketjut, jotka löivät askeleiden lomassa hiukan kireämmän puoleisia housuja. Pitkävartisen maihinnousukengät narahtelivat laatoitusta vasten ja musta kauluspaidan tapainen oli jätetty rintakehästä lähtien auki hopeisen ketjun kimaltaessa auringossa. Mies pysähtyi muutaman metrin päähän nuorukaisesta käden noustessa tyylikkäälle niittivyölle rennonoloisesti. Tuo vaarallisen viettelevä hymy ei kadonnut minnekään nahkatakkisen katsellessa kirjanpitäjää päästä jalkoihin sätkän kärytessä roikkuvassa kädessään. Kalpeampi ei voinut muuta kuin katsoa takaisin ja hän huomasi, että tulija oli häntä ja luultavasti Hide-zoutakin lyhempi, mutta ei kuitenkaan niin lyhyt kuin Gratterin Yoshiki. Jotenkin vaaleaverikön olemus oli vahva – uskomattoman itsevarma. Tämä tiesi herättävänsä huomiota, mutta ei yhtään välittänyt, vaan suorastaan nautti massasta erottumisellaan. Ruskeat silmät nousivat laiha vartaloa pitkin lyhemmän kasvoille kohdaten tyytyväisyyttä hehkuvat harmaanruskeat silmät.
“Sinä todella olet seksikäs”, mies naurahti matalasti.

Avustaja säpsähti noista sanoista, mutta ei ehtinyt sanomaan tai tekemään mitään, kun vaaleampi harppasi muutaman askeleen ja otti hänet vahvaan halaukseen varoen kuitenkaan polttamasta syöpäkääreellään hiuksia tai vaatteita. Pidempi katsoi hölmistyneenä vaaleahiuksista, mutta hänen ilmeensä ei ollut mitään verrattuna kolmen muun, vaikka hänelle ne sanat oli sanottu ja ele tehty.
Sakuran silmät olivat laajentuneet tämän tietämättä lainkaan, katsoisiko nahkatakkista vai puna-mustahiuksista – pää vain liikkui jatkuvasti. Tanaka näytti siltä, kuin olisi meinannut pyörtyä, koska hänen suojatistaan puhuttiin noin hävyttömästi hiusten tippuessa samalla hirvittävästä järkytyksestä. Fujiwara otti tukea ystävästään, ettei olisi kaatunut ja aukoili suutaan luin laama, joka keräsi sylkeä poskiinsa.
“Kyllähän Asagi on sinusta paljon puhunut ja minä myönnän epäilleeni hänen sanojaan, mutta ei hän valehdellut lainkaan. Tässähän syttyy palamaan, vaikka olisi kyllä vielä hauskempaa nähdä hiuksesi auki ja tuo puku makuuhuoneen lattialla”, mies jatkoi irrottautuen nuoremmastaan.
“Olen suorastaan kateellinen Hide-zoulle – miksi ihmeessä Asagi ei tehnyt sinusta omaa avustajaansa? Et tosin pääsisi sen jälkeen makuuhuonetta kauemmas.”

Pieni kirkaisu karkasi Sakuran huulilta tämän nostaessa kätensä kauhistuneena suunsa eteen eivätkä vanhemmat miehetkään näyttäneet kovin riemukkailta. Vaaleahiuksinen katsahti heidän viereensä huomaten vasta ensimmäisen kerran, että heidän seurassaan oli muitakin. Harmaanruskeat silmät tarkkailivat kolmikon jokaista senttiä raskaan huokauksen karatessa huulista.
“Aluksi minä pidin Asagia hulluna, kun kuulin hänen siirtäneen sinut Hide-zoun alaiseksi”, mies ravisteli epätoivoisena päätään.
“Mutta jos sinä olet työskennellyt näiden kanssa aikaisemmin, Hide-zou on suorastaan jumala!”
Tanakan otsa meni monille kurtuille ja Fujiwara sulki vihaisena suunsa. He aikoivat todellakin antaa tuolle röyhkeälle nulikalle opetuksen, mutta tämä ei enää huomioinut heitä sen enempää. Nahkatakkinen oli kääntynyt katseensa takaisin mielenkiintoisempaan kohteeseen, joka ei osannut kuin katsoa lyhempäänsä hämmentyneenä.
“No, aletaanpa mennä. Meillä ei ole koko päivää aikaa ja minun pitäisi tavata vielä muutamia muita ihmisiä, koska olen ollut varsin pitkään poissa”, niittivöinen kääntyi ympäri ja ryhtyi kävelemään katua pitkin poispäin.
Seth ei kuitenkaan osannut seurata tätä, vaikka hänet oli toisin sanoin käsketty tulemaan mukana.

“Hetkinen!” Tanaka sai yllättäen äänensä takaisin eikä mies näyttänyt kovinkaan tyytyväiseltä.
Vaaleaverikkö kääntyi ympäri katsahtaen kummissaan räyhäävää ukkoa.
“Kuka sinä olet?! Mitä helvettiä sinä kuvittelet olevasi?! Kuinka kehtaat puhua meille tai Seth-sanille tuolla tavalla!?”
Mustiin pukeutunut katsahti hetken kaljuuntuvaa ja sitten kalpeampaa, kunnes napsautti päätään.
“Minä ja minun käytöstapani, suo anteeksi, Seth”, nahkatakkinen sanoi ja kumarsi liioitellusti melkein maahan asti.
“Meidän piti tavata Hide-zoun luona, mutta en jaksanut odottaa niin pitkään, vaan päätin tulla tänne, kun sain häneltä vanhan työpaikkasi osoitteen. Nimeni on Mori Ruiza – olen yksi opettajistasi ja sen lisäksi yksi Asagin lähimmistä ystävistä sekä luottamusmiehistä.”
Ruizaksi esittäytynyt suoristi selkänsä silmien lyödessä innostuksen kipinää.
“Jos olisit tullut aikaisemmin, olisin voinut tehdä kanssasi koekierroksen hotelleissa Asagin kiusaksi, mutta asioille ei voi enää mitään.”

Viimeinkin kirjanpitäjän kasvoille tuli eloa. Varpaista aina kasvoihin asti iho muuttui punaiseksi. Kyllä, tuo nahkatakkinen oli todellakin Asagin mafian jäsen ja ilmiselvästi tämän lähimpiä ystäviä. Voi luoja! Tuoltako hänen pitäisi ottaa ampuma harjoituksia? Tämä oli jo liian julmaa! Miksi tämän piti puhua tuollaisia kaikkien ihmisten edessä? Miksi juuri hänen entisen pomonsa edessä?
“Luuletko todella, että Seth-san lähtisi sinunlaisesi tuntemattoman mukana yhtään minnekään!?” eläkkeelle jäänyt karjaisi, että osa kadulla olijoista kääntyi katsomaan välikohtausta.
“Emmehän me ole enää tuntemattomia”, nahkatakkinen naurahti, kuin toisella ei olisi ollut kaikkea tallella pääkopassaan.
“Minä tiedän hänen olevan Miyagi Seth ja hän tietää minun olevan Mori Ruiza”, pirullinen hymy ja varsin pahansuova katse iskeytyivät taaempana olevaan kolmikkoon.
“Mutta jos te nyt suonette anteeksi, minä ja Seth tästä lähdemme pois näivertämästä teidän, ah, niin yleviä olemuksianne ja menemme sinne, missä me saamme todella olla sitä, mitä me olemme ilman, että saamme päänsärkyä läsnäolostanne”, ilme muuttui hymystä yllättävän vakavaksi, että siinä oli erotettavissa Hide-zoulta opittuja piirteitä.
“Kuvotatte minua.”

Mies käännähti nahkatakin hulmahtaessa tyylikkäästi ja tämä lähti jatkamaan matkaansa. Avustaja katsoi tämän perään eikä voinut olla ihailematta moista röyhkeyttä ja tapaa, millä toinen tuli ja sanoi mielipiteensä turhia miettimättä. Ruskeasilmäinen kääntyi kolmikkoa päin kohauttaen pahoittelevasti olkiaan ja lähti uuden opettajansa perään – eihän hänellä ollut muita vaihtoehtoja.
“Mikä on salaisuutesi?” Ruiza katsahti pidempäänsä heidän kävellessä kaduilla kulkevien ihmisten ja parkkeerattujen autojen ohi ihmisten vilkuille häneen uteliaana.
“Mikä?” Seth ei tajunnut, mistä toinen puhui.
“Miten olet oikeasti selvinnyt noiden raihnaisten ukkojen keskellä tai sen limanuljaskaisen iilimadon kanssa? Hyvä, kun sait äskenkään happea ulos tultaessa!” vaaleampi parkaisi teatraalisesti, vei kätensä kurkulleen kuin kuristaisi itseään ja kähisi hapenpuutteesta.

Pieni tirskahdus karkasi kapeilta huulilta puna-mustahiuksisen kääntäessä katseensa toiseen suuntaan. Lyhempi oli todella erilainen ja ehdottomasti Asagin ystäviä – yakuza piti erikoisemmista persoonista.
“No, hyppää kyytiin”, harmaanruskeasilmäinen pysähtyi äkisti tien reunaan, johon ei saanut parkkeerata autoja.
Kirjanpitäjän silmät räpsähtivät hämmästyksestä auki, kun hän näki hopean harmaan avoauton, joka kiilteli uutuuttaan ja puhtauttaan. Suu raottui kysymykseen, mistä toinen oli varastanut moisen, mutta ääni ei lähtenyt liikkeelle. Ehkä se oli ihan hyvä.
“Miten kuvittelette lähtevänne liikkeelle?” avustaja kysyi hetken siinä hämmästeltyään ja osoitti eturenkaassa olevaa rengaslukkoa, joka esti ajamisen.
Pirullinen virne nousi laihemman huulille tämän kumartuessa etupyörän puoleen. Mies vain kiskaisi häkkyrän irti ja heitti takapenkille.
“En jaksanut etsiä vapaata parkkiruutua.”
Nahkatakkinen avasi pelkääjän paikan oven ja kumarsi jälleen ylihienostuneesti.
“Tämä ei ole kyllä mikään limusiini, mutta kai sinulle tämä minun rotiskonikin kelpaa”, Ruizalla oli todella vaikeuksia estää äänestään kuuluvaa piruilua.
“Osaan minä kyllä edelleen avata ovia, vaikka Hide-zou-sama onkin järjestänyt minulle tähän mennessä kyytejä”, Seth naurahti istuutuessaan autoon laittaen salkun syliinsä.
“Millaisia kyytejä?” mustiin pukeutunut naurahti kierosti hypäten itse ratin taakse.

Ruskeasilmäinen käänsi päänsä toiseen tarkoituksenaan sanoa pari vähemmän huolella valittua sanaa – toinen tuskin suuttuisi, koska hän itsekin puhuisi, mitä sylki suuhun toi – muttei yksinkertaisesti ehtinyt. Lyhempi iski virnuillen jalkansa kaasulle moottorin huutaessa armoa. Kalpeamman pää iskeytyi istuimen päätukeen ja ponihännässä olevat hiukset yrittivät tuulentuiverruksessa karata ponnarilta. Iho muuttui valkoisemmaksi kaaharin kääntyessä täydellä vauhdilla ensimmäisestä risteyksestä kuin muita autoilijoita ei olisi ollut mailla halmeilla. Varkaan käsi suorastaan ampaisi kiskomaan turvavyötä turvakseen mielessä pyöriessä vain yksi ajatus:
Oliko hänen henkivakuutuksensa kunnossa?

“Et vastannut kysymykseeni”, kuski sanoi hiukan kovemmalla äänellä, koska ilmavirta sinkautti äänen jonnekin kauas taakse.
“Millaisia kyytejä Hide-zou on antanut? Oletko oppinut tuntemaan hänen työpöytänsä pehmeimmät kohdat?”
“Hide-zou-sama ei ole sellainen!” Seth huusi kiukkuisena.
“Miksi helvetissä te kaikki puhutte siihen sävyyn, kuin hän aikoisi raiskata minut heti tilaisuuden tullen! Ihan tiedoksi vain, niitä tilaisuuksia olisi ollut useita, mutta mitään ei ole tapahtunut!”
“Mikäs Hide-zouta vaivaa? Luulisi hänen tarttuvan tilaisuuteen, kun sellainen on suoraan nenän edessä… Ilmeisesti hänen pitäisi viettää enemmän aikaa Asagin kanssa. Eihän tuollainen ole normaalia”, mies nojaili ovipuoleiseen käteen ohjaten yhdellä kädellä rattia.
“Minä suunnittelin sinut nähdessäni, että voisin koepanna sinua Asagia varten, mutta totesin, että muutama muu tappaisi minut siitä hyvästä.”
“Oletteko te kaikki Asagi-samaa myöten seksiaddiktoituneita sikoja, jotka eivät halua mitään muuta kuin panna ihmisiä joka suunnasta ja jostain helvetin syystä tällä hetkellä minua!?” kirjanpitäjä lähes kiljui.
Hän harkitsi todella vakavasti autosta hyppäämistä.
“Ei, me olemme vain miehiä, joilla on miesten tarpeet”, vaaleampi väläytti pirullisen hymynsä hampaiden loistaessa valkoisina.
“Sinuna olisin imarreltu. Minä suorastaan kuolisin onnesta, jos minulla olisi vieläkin noin paljon vientiä.”
“Mitä onnea siinä muka on!? Vaihdan kanssanne mielelläni osia!”
“Muuten kyllä, mutta olen tyytyväinen tilanteeseeni – vaikka Asagi olisi ihan mielenkiintoinen kokeilu.”
“Ai ette ole panneet häntä vielä?”
“Olenhan minä – tai oikeastaan hän pani minua – mutta vuosia sitten. Mistä tietää, mitä se mies on nyt oppinut… Tässähän alkaa himottaa…”, harmaanruskeat silmät iskeytyivät samassa vierustoveriin, joka katsoi toista kauhusta kankeana.
“Voin kyllä soittaa Asagi-samalle ja sanoa, että olette puutteessa, Ruiza-sama!” avustaja kaivoi työpuhelintaan esille.
“Se, että haluan seksiä, ei johdu siitä, että olisin puutteessa”, nahkatakkinen huomautti irrottaen kätensä ohjauspyörästä ja huitaisi sillä salkun pois nuoremman sylistä ikkunapuoleisen käden siirtyessä ratille.
“Äläkä nyt lähde herroittelemaan siinä – mehän olemme varsin läheisiä.”
Salkun huitaissut käsi kosketti pukumiehen sisäreittä ja liukui siitä puolikuulle puristaen hellästi, mutta päättäväisesti. Kirjanpitäjä ulvahti säikähdyksestä ja tarttui ranteeseen, mutta ei saanutkaan sitä hievahtamaan nivustensa alueeltaan.

“Herran jestas, oletko sinä neitsyt? Ei ihme, että Asagi piirtelee seinille fantasioitaan!” Ruiza katsahti punastuneisiin kasvoihin heidän pysähtyessä liikennevaloihin – sen verran sentään noudatti liikenne sääntöjä.
“Et sinä ainakaan impotentti ole, koska sinulla kovettuu.”
“Lopeta…”, Seth mumisi hiljaa.
Tämä oli pahempaa kuin Asagin puhelut.
“Miksi ihmeessä lopettaisin, jos pidät siitä?” vanhempi kumartui hiukan toisen puoleen.
“Anna minulle yksikin hyvä syy, miksi en veisi kättäni noiden karheiden vaatteiden alle?”
“Koska heti, kun saan aseen käteeni, ammun sinut siihen paikkaan?”
“Aivan kuin pystyisit. Tuskin edes onnistuisit siinä, vaikka osaisitkin ampua.”
“Koska Hide-zou-sama tai Asagi-sama tappaisi sinut siitä hyvästä?”
“Tuo oli hyvä pointti”, kuski irrotti kätensä ja vei sen vaihdekepille, koska punaisen valon tilalle syttyi vihreä.
Nuorempi haukkoi henkeään ja koetti rauhoittua, mutta se oli hankalaa toisen jatkaessa.
“Asagi saattaisi loukkaantua, jos veisin neitsyytesi ensin – eikä Hide-zoukaan kovinkaan iloinen siitä olisi… Saisin kyllä sitten hiukan eloa siihenkin mieheen, mutta väärässä mielessä. Hänellä on varmasti jo muumioitunut…”
“Eikö oikeasti kenenkään teidän mielessä pyöri mitään muuta kuin seksi?” puna-mustahiuksinen tunsi vajoavansa pehmeään urheilutyyliseen istuimeen.
“Ei. Pitäisikö?”
“Pitäisi! Hide-zou-sama on sentään teistä normaalein…”
“Mitä normaalia siinä on, ettei ole harrastanut seksiä varmaan kahteen vuoteen!? Missä ihmeen tämän yhteiskunnan pilvilinnoissa sinä elät!?” nahkatakkinen säikähti heidän joutuessa jälleen pysähtymään liikennevaloihin äkkijarrutuksen myötä.

Käsi iskeytyi kiukkuisena torveen, koska edessä olija oli pysähtynyt kuin seinään.
“Mistä muropaketista sinäkin olet korttisi saanut! Opettele ajamaan, ajoteiden painajainen!” vaaleahiuksinen ärjäisi kiukkuisena ja vajosi syvälle istuimeensa.
“Kaikille mummoille niitä kortteja myönnetään”, harmaanruskeat silmät iskeytyivät nuorempaan säälivästi.
“Hyvä, että Asagi päätti ottaa sinut suojaansa. Sentään yksi mieli pelastuu kaikelta tältä paskalta, mitä on ympärillämme.”
“Mistä sinä puhut?” avustaja hämmentyi täysin.
“Miltä hän muka pelasti?”
“Siltä, mitä sinäkin olet paennut varastamalla ja liikkumalla sellaisissa paikoissa kuin Gratteri”, lyhempi rummutti sormillaan rattia.
“Jatkuvaa nöyristelyä, kun joku toinen on sinua hiukan vanhempi. Jatkuva tarve olla yhtä ja samaa siveätä massaa. Sitä, että elämä menee aina sitä tiettyä kaavaa: synnyt, käyt koulussa, teet töitä, menet naimisiin ja hommaat pari parkuvaa kakaraa ja teet lisää töitä aina hautaan asti. Pidät suusi kiinni mölisten mielessäsi kaikki mahdolliset ajatukset. Sitä ei ole Asagin kanssa, jos et ole jo huomannut. Hän on varmasti pyytänyt sinuakin lopettamaan tuon samattelun, kuten Hide-zoukin on… Me kaikki olemme kurkkuamme myöten täynnä tätä paskaa ja teemme, kuten meistä parhaimmalta tuntuu. Puhumme seksistä – harrastamme sitä niiden kanssa, jotka kiihottavat meitä emmekä välitä paskaakaan, mitä muut ajattelevat!”

Harmaanruskeasilmäisen puheet tuntuivat hassuilta, mutta niissä oli totuutta. Kuinka monta kertaa kalpeampi oli lopen kyllästynyt jatkuvaan kumarteluun ja vaikenemiseen? Kuinka monesti kaikki liittivät hänet ja Sakuran pariksi, vaikkei hän voinut oikeasti sietää tyttöä? Miten hän nauttikaan siitä, kun Reita sanoi suoraan haluavansa naida häntä tai kun tämä otti häneltä suihin?
Hän halusi olla tuota. Ruskeasilmäinen haluaisi olla kuin Ruiza, joka sanoi rohkeasti, mitä ajatteli. Mieli tahtoi olla kuin Asagi, joka tiesi oman arvonsa eikä suostunut kumartelemaan muita. Nuorukainen toivoi voivansa olla kuin Hide-zou, joka pysyi vahvana koettelemusten edessä. Kirjanpitäjä halusi kyetä olemaan muiden seurassa ilman, että punasteli jatkuvasti näiden suoria ehdotuksia. Hän halusi olla tuota kaikkea ja enemmänkin.

“Pahoittelen tuota saarnaa, aivoni tajusivat vasta nyt, että olisin voinut sanoa asian lyhemminkin”, mustiin pukeutunut virnisti heidän ajaessa puiston ohitse hiukan hitaammalla vauhdilla kuin aikaisemmin.
“Me elämme vain kerran, siksi on oltava sitä, mitä on – häpeilemättä. Siksi ei ole mitään järkeä, kuin ajatella pelkkää seksiä!”
Silmät olivat pudota pois nuoremman päästä. Millainen lopetus hienolle puheelle! Pian kuitenkin pieni hymy nousi kapeille huulille nuorukaisen katsahtaessa erikoista opettajaansa, joka kääntyi katsomaan puistoon päin.
“Siksi me oikeastaan ajoimmekin tätä kautta”, mies naurahti viitaten toisessa päässä olevaa poliisiautoon, jonka vierellä seisoskeli kolme miestä, joista kahdella oli poliisien univormut ja yhdellä pitkä musta kangastakki sekä mustat olkapäille ulottuvat hiukset.

Ruiza painoi torvea kolmisen kertaan kuuluvasti herättäen kauempana seisovan kolmikon huomion ja sen saatuaan vei kaksi sormeaan huulille vislaten oikein pitkään ja hartaasti. Seth halusi vajota maan rakoon – tämäkin vielä. Hide-zou olisi voinut varoittaa häntä, että lähes kaikki Asagin mafian jäsenet olivat kiimaisia koiria, jotka halusivat runkata joka koloa ja iskeä lainvartijoita, mutta tämä oli liikaa! Miksei tämä ollut varoittanut vaaleahiuksisesta!?
Jos kirjanpitäjä saisi aseen käteensä, hän ampuisi itsensä sen kummempia miettimättä.
“Seth, rentoudu!” lyhempi naurahti heidän kaasuttaessa tiehensä.
“Löysää hiukan ponihäntääsi!”
“En varmana löysää!”
“Sitten minä tai Asagi löysää sen.”
“Jos arvostatte henkeänne, ette.”
“Asagi arvostaa kovasti, siksi hänellä onkin Közi ja K henkivartijoinaan”, vaaleahiuksinen huomautti virnistellen.
“Lisäksi hän nauttisi vähintään kaksi kertaa yhtä paljon sanoistasi kuin minä, vaikka ne ovatkin vielä pelkkää puhetta – Hide-zoun listimäksi tuleminen olisi paljon pelottavampaa. Tosin, silloin luultavasti tuntee olevansa enemmän elossa kuin koskaan.”
Avustaja päätti jättää moiset puheet omaan varjoonsa. Toinen vain halusi kiusata häntä, koska oli varsin normaalia, että esimiehen ja avustajan välille tulee hiukan läheisemmät suhteet, mutta se ei pitänyt paikkaansa hänen ja toimitusjohtajan kohdalla. Yleensä niin kävi miesten ja naisten välillä. Hän ja teräväpiirteinen olivat miehiä. He olivat alainen ja esimies – opettaja ja oppilas, mutta niin olivat sekä hän ja Asagi, samoin kuin nyt Ruizan kanssa… Hän todella tarvitsisi sen pippurisumuttimen.

Ajatukset keskeytyivät, kun auto suhahti parkkihallin pimeyteen ja vasta sillä hetkellä kirjanpitäjä tajusi, ettei hänellä ollut hajuakaan siitä, missä he olivat.
“Onpas täällä vähän väkeä”, kuski totesi parkkeeratessaan autonsa lähimmäksi harmaita väestönsuojan ovia muistuttavia metalliportteja.
“Missä me olemme?” ruskeasilmäinen kysyi avatessaan turvavyönsä ja auton oven.
Salkun hän nappasi mukaansa, koska ei uskaltanut jättää sitä autoon – hän tarvitsisi kättä pidempää, jos vanhempi yrittäisi lähennellä uudelleen.
“Muutaman yrityksen alapuolella olevassa parkkihallissa. Täältä me livahdamme harjoittelemaan”, vaaleampi selitti kävellessään raskaille oville.
“Jos tarkkoja ollaan, me menemme vieläkin alempana oleviin kerroksiin, joista vain harvat tietävät. Tämä parkkihalli on vain yksi niistä monista reiteistä, jotka johtavat sinne.”

Ovet avautuivat hitaasti kaksikon luikahtaessa sisään pienen pamahduksen saattelemina, minkä jälkeen mentiin melkein heti toisesta ovesta portaita alas. Nahkatakki liukui portaita pitkin pidemmän hidastellessa askeliaan, ettei vain talloisi uuden opettajansa vaatteita.
“Mitä me tarkkaan ottaen teemme tänään? Minulla olisi vielä töitäkin…”
“Itse asiassa ei ole. Hide-zou sanoi, että minun pitäisi viedä sinut tämän jälkeen kotiin eikä jäädä nuohoamaan sinua.”
“Mutta mitä me teemme tänään?”
“Yksinkertaista: harjoittelemme ampumista.”
“Miten se voi olla yksinkertaista?”
“Koska minä olen paikalla.”
“Oma kehu haisee.”
“Se on sitä miehistä aromia”, Ruiza naurahti saaden toisen hymyilemään.

Vaaleampi oli omituinen tapaus, mutta loppujen lopuksi varsin mukava. Tämän läsnä ollessa oli turvallinen olo. Ei tarvinnut pelätä, että pää puraistaisiin irti, jos sanoisi jotain väärin. Piti vain muistaa, ettei uskonut kaikkea, mitä mies päästi suustaan. Tämä luultavasti oli halunnut vain hiukan kiusata nuorempaansa ja pelotella toisesta ystävästään asagimaiseen tapaan. Sen lisäksi piti vahtia, mihin mies tunki käsiään.
He kulkivat muutamista ovista sanomatta sen enempää, kunnes tulivat konehuonetta muistuttavien putkien verkostoon etsien laitteiden kätköstä oven, josta he luikahtivat pukuhuonetta muistuttavaan paikaan. Uimahallien kaappeja muistuttavien koppien luokse he eivät kuitenkaan jääneet, vaan astuivat vielä toisesta ovesta sisään pimeyteen.
“Tervetuloa ampumaradalle, Seth”, nahkatakkinen painoi katkaisijasta valot päälle.
“Kuten varmaan olet päätellyt jo aikaisemmin, minä olen Asagin pääasevastaava ja nyt opetan sinulle hiukan asioita ampumisesta.”

Ruskeat silmät olivat pudota päästä pitkän huoneen näkemisestä. Toisella seinustalla oli riveittäin pahvisia ihmishahmoja. Eräässä nurkassa lojui vaihtoukkoja, mutta maalitaulujen vastakkainen seinusta oli huomiota herättävin. Erikokoisia ja näköisiä aseita oli pistetty siististi roikkumaan pidikkeisiin samanmallisten ollessa aina samassa paikassa. Siellä oli kivääriä, haulikkoa, erilaisia käsiaseita ja pitkissä lipastoissa oli luultavasti niihin lisävarusteita ja luoteja. Nahkatakkinen käveli seinustalle hyräillen itsekseen jotain.
“Oletko koskaan ennen ampunut?” asevastaava sanoi tutkaillen seinustaa mietteliäänä.
“En”, puna-mustahiuksinen ravisti päätään mennessään toisen viereen.
“En edes vesipyssyllä.”
“Ai, vanhempasi olivat niin tarkkoja?”
“He olivat kumpikin opettajia.”
“No, älä nyt kerro äidille, että minä vien sinut väärille teille.”
“Hiukan vaikea kertoa, kun hän on kuollut.”
Lyhempi pyörähti säikähtäneenä ympäri.
“Anteeksi. Tarkoitukseni ei ollut loukata”, harmaanruskeat silmät katsoivat pahoittelevasti toisen omiin.
“Ei se mitään, ethän sinä voinut sitä tietää”, kirjanpitäjä sanoi rauhoittelevasti.
“Siitä on jo vuosia”, nuorukaisen katse siirtyi tummien aseiden metallisiin pintoihin.
“Millä minä aloitan?” ruskeat silmät katsahtivat hiukan pelokkaasti jykevän näköisiä kivääreitä ja hän olisi voinut vannoa, että tuo yksikin olisi voinut olla granaatinheitin tai vastaava.
“Ole huoleti, en anna sinun käyttää moisia”, vanhempi naurahti toisen ilmeelle.
“Vain minä, Közi, K ja muutamat muut Asagin ja minun valitsemat miehet saavat käyttää noita. Minä ajattelin, että aloittaisimme kätevästä pistoolista…”
Mies liikkui pehmeästi aserivien vieritse ja otti yhden tumman pistoolin, jonka kahvassa oli ruskeata nahkaa.
“Tämä on 0.45 kaliiperinen Colt M1911 -pistooli. Kuten näet, se on pieni ja tietenkin kätevä käyttää – sillä saa jotain aikaiseksi, vaikkei se ole teholtaan kiväärimallisten veroinen. Tällä veitikalla saat kyllä useamman korston perääntymään”, Ruiza kertoi ojentaessaan aseen nuoremmalle.
“Se tuntuu nyt kummallisen kevyeltä, koska siinä ei ole lipasta.”

Seth laski salkkunsa lipaston päälle ja otti ojennetun aseen käteensä. Se tuntui kevyeltä eikä käteen sulkeutuessa painanut mihinkään. Tunne oli jännittävä, koska tuo pieni ase kykeni oikeissa käsissä viemään ihmishenkiä, mutta tarpeen vaatiessa sillä pystyi myös säästämään niitä.
“Valitse mieleisesti ukko, vaikka ne kaikki ovat samannäköisiä”, lyhempi hymyili laittaessaan kuulosuojaimet avustajan kaulalle.
Tämän jälkeen vanhempi otti taskustaan ketjun päässä olevan avainnipun, avasi yhden lipaston laatikoista ja otti sieltä aseen lippaan ja pienen kourallisen luoteja.
“Luodit laitetaan näin… ja lipas laitetaan aseeseen näin”, mies näytti kaiken hitaasti, muttei liioitellusti pienten naksahdusten täyttäessä hiljaisuuden.
“Mennäänpäs tähän viivalle”, vaaleahiuksinen antoi aseen toiselle ja laittoi kuulosuojaimet päähänsä mennen nuoremman kanssa punaiselle paikan viivalle.
Puna-mustahiuksinen asetti suojaimet päähänsä ja kiinnitti vasta nyt huomiota, miten pitkä etäisyys maalitauluun oikeasti oli.
“Tehdään tämä hitaasti, jotta totut. Tositilanteessa sinulla ei ole niin paljon aikaa miettiä asentoa ja muita”, asevastaava siirtyi aivan oppilaaseensa kiinni tämän selän takaa.
“Hiukan leveämpi haara-asento”, opettaja avitti hiukan jaloillaan toista huomaamatta lainkaan, kuinka tämä punastui tuntiessaan miehuuden osuvan reiteensä.
“Vie ase kohteeseen, mutta tue toisella kädellä varmuuden vuoksi kahvan alapuolelta… Rentoudu sentään, älä ole niin jäykkä!”
“Miten tässä pitäisi rentoutua?”
“Kuvittele minut alastomaksi.”
“Ruiza!”
“Upsista, sehän kovettaa sinua enemmän… Miten olisi Asagi tai Hide-zou?”
“Kehtaatkin!”
“Anteeksi. Hengitä muutaman kerran syvään äläkä anna hartioiden nousta liikaa”, mustiin pukeutunut nosti kätensä tukemaan toisen omia.
“Ota varmistin pois peukalollasi tuosta kahvasta… Hyvä, ja tähtää tuosta väkästen välistä olevasta kolosta ukon rintakehän kohdalle. Kun olet valmis, paina liipaisinta. Tämä ei potkaise niin kovaa kuin saatat kuvitella, mutta tunnet pienen nykäisyn.”
Ruskeat silmät katsoivat tähtäinten välistä käsien vapistessa. Miten hän muka voisi ampua, kun ase ei pysynyt paikallaan? Sehän oli mahdoton yritys!

Kädet puristuivat aseen ympärille ja hengittäminen oli nopeita, kevyitä henkäyksiä mielen yrittäessä keskittyä siihen aseeseen kädessään eikä hänessä ihan kiinni olevaan mieheen. Nuorukainen yritti rentouttaa hartioitaan vetäisten kunnolla henkeä ja huomaamattaan painoi liipaisinta.
Huoneessa kajahti laukaus ja silmät sulkeutuivat vaistomaisesti. Hän ei tiennyt lainkaan, mihin oli tähdännyt eikä halunnutkaan tietää. Valitettavasti hän ei saanut olla hartaassa tietämättömyydessä.
“Meidän piti ottaa rennosti ensimmäisenä oppituntinasi ja heti sitä harrastellaan julmuuksia!” vanhempi parahti epäuskoisen pöyristyneenä irrottautuessaan oppilaastaan.
“Ihan tiedoksi vain, on noilla pahviukoillakin tunteet!”
Ruskea silmä raottui ja avautui kokonaan toisen silmän toverina kalpeamman katsoessa ampumaansa reikää, joka oli maalitaulussa olevan ukon haaroissa.
“No, kokeile uudelleen. Tällä kertaa minä en auta, mutta suosittelen, että ammut torson alueelle”, opettaja siirtyi katsomaan sivusta pidemmän ampumista.
“Sinun ei tarvitse ladata tai kiskoa mitään, koska tämä on automaattinen. Tähtäät ja ammut vain.”

Seth otti jälleen pienen haara-asennon, vei kätensä eteen ja hengitti muutaman kerran tähdäten uudelleen, kunnes oli löytänyt mieleisensä kohteen ja painoi liipaisinta. Tällä kertaa kädet eivät vapisseet eivätkä henkäykset olleet ohkaisia irvikuvia – edes silmät eivät sulkeutuneet laukauksen kajahtaessa kaikuvassa huoneessa.
“Sinä et sitten osaa olla vaatimaton!” Ruiza purskahti nauruun katsoen pahvista maalitaulua.
“Sinähän olet luonnonlahjakkuus! Headshot!”

Pieni hymy nousi kapeille huulille käsien ottaessa pistoolin arvokkaasti käsiinsä. Avustaja katsoi tyytyväisenä pientä asetta ja hän ajatteli uudelleen koko tilanteen.
Tämähän oli kivaa.

Notes:

Selityksiä:

* Yleensä Japanissa erilaisten yritysten johtajat ovat keski-ikäsiä ja sitä vanhempia miehiä = nuoret johtajat harvinaisia/ihmetyksen kohteita
* Ehdonalaisessa ei istuta vankilassa, vaan voidaan asua muiden ihmisten kanssa, mutta sitä varten on noudatettava tiukkoja sääntöjä ja oltava yhteydessä tiettyinä aikoina ehdonalaisvalvojaan tai häkki heilahtaa
* Kaliperi = mittayksikkö, jolla kuvataan aseen piipun kokoa

Chapter 15: Mystisesti ilmestyy ja mystisesti katoaa

Oli pimeätä. Sälekaihtimien takaa aurinko yritti kurkkia sisään, mutta joutui tyytymättömänä vartomaan kaihtimien avaamista. Makuuhuoneen hämärässä Seth käänsi kylkeään mumisten hiljaa itsekseen kietoutuen samalla peittonsa ympärille kuin käärme. Käsi puristi lakanan nyrkkinsä sisään vartalon väristessä hiljaa, kuin nuorukaisella olisi kylmä. Ei ollut – hänen oli kuuma. Puna-mustat hiukset liimautuivat hikiseen otsaan ja kuumuutta hohkaavaan vartaloon. Huulia koristi pieni hymy, joka kuitenkin katosi aina pienten ynähdysten myötä – myös muutaman kerran hiukan kovempaan kuuluvaan voihkaisuun.

Yllättäen nukkuja heittäytyikin selälleen ja jäi siihen retkottamaan huokauksen saattelemana. Kalpea rintakehä nousi ylös ja alas nopeaan tahtiin. Silmät olivat tiukasti kiinni huulien värähdellessä ja raottuessa aina välillä. Pää kallistui paljastaen kaulan, mistä seurasi älähdys vartalon jännittyessä äkisti, kunnes rentoutui jälleen käsien takertuessa lakanaan ja tyynyyn. Epäselvää muminaa kuului huulilta vartalon nytkähtäessä aina välillä, kuin olisi kokenut jotain kaulansa ja lantionsa alueilla. Yllättäen nuorukaisen pää iskeytyi tyynyyn koko vartalon jännittyessä pienen ulinan ja muminan välimuodon karatessa huulilta. Pää kallistui entisestään taaksepäin. Suu haukkoi henkeä selän kaareutuessa, mutta pian vartalo rentoutui täysin hien kastellessa lakanoita entisestään. Hengitys oli raskaampaa eikä puna-mustahiuksisen hymy olisi voinut olla enää onnellisempi huulien jatkaessa värähtelyä. Maailma ei kuitenkaan aikonut antaa toisen nauttia ihanasta autuudestaan, vaan päätti puuttua asiaan hirveimmällä tavalla: herätyskello pärähti soimaan.

Seth raotti silmäänsä hiusten liimautuessa kasvoilleen. Hänen oli kuuma, jano ja päätäkin jomotti jostain syystä. Hän olisi halunnut vain jäädä vuoteelleen makaamaan, mutta se ei käynyt. Kalpea käsi haparoi yöpöytää yrittäen löytää kelloa, mutta kopelointi sai pirisevä kiusanhengen putoamaan pöydältä. Harvinaisen raskas huokaisu karkasi kapeilta huulilta nuorukaisen valuessa osittain pois sängyltä. Viimein hän otti kellon kunnolla käteensä ja painoi nappia vaientaen autuutensa häirinneen häirikön. Kirjanpitäjä kääntyi ympäri jääden lapaluitaan myöten lattialle hieromaan herkkää päätään. Olo oli ikävän nihkeä eikä mieli jostain syystä saanut otetta unesta. Ehkä hänen pitäisi olla vähän aikaa hereillä ja muistella untaan sitten myöhemmin – jos se edes oli niin tärkeä. Mustat bokserit tuntuivat märiltä, mikä johtui varmastikin hikoilusta. Hänen olisi mentävä välittömästi suihkuun ja valmistauduttava muutenkin töihin menoa varten. Ei ruskeasilmäinen voinut mennä ihmisten ilmoille hikisenä ja muutenkin sekaisen näköisenä. Laiha vartalo pudottautui lattialle, joka keräsi jo pölyä ja muuta likaa itseensä, mutta sitä nuorukainen ei jaksanut miettiä – hänhän pesisi kaiken sen moskan pois.

Avustaja nousi ylös ja käveli sen kummempia miettimättä kylpyhuoneeseen katsomaan kasvojaan peilistä. Silmien alla oli pienet silmäpussit eikä hän olisi voinut näyttää enää yhtään uupuneemmalta. Ei kai hän ollut tulossa kipeäksi, kun otsa oli niin hikinen ja päätäkin jomotti entisestään? Hänen olisi mitattava kuume jossain vaiheessa, ties mikä tauti häneen oli iskenyt. Miksi juuri nyt!?

Mutisten itsekseen omia mietteitään sormet laskeutuivat boksereiden reunoille ja veivät vaatekappaletta alaspäin, mutta liike pysähtyi äkkiä. Miksi hänellä oli tahmainen olo? Puna-mustahiuksinen raotti hiukan alusvaatettaan ja sulki samassa silmänsä nolouden punan laskeutuessa hikisille poskille. Oli tämäkin aloitus päivälle! Tykyttävä pää, hikinen vartalo, sairaannäköiset kasvot ja spermassa olevat housut! Ainakin jonkinlainen syyllinen löytyi hänen muuten sekaiselle ololleen. Epätoivoinen ilme kasvoillaan ruskeasilmäinen otti bokserit pois jaloistaan ja huokaisi raskaasti vilkaistessaan mustaa kangasta, joka oli täynnä valkoista, sakeaa tököttiä eikä sitä tosiaankaan ollut vähän. Kuinka monta kertaa hän oli…?

Kysymys jäi tykyttämään otsassa entistä enemmän ja kalpeampi suorastaan heitti vaatteen pyykkikoriin, joka ei huutanut niin pahasti kantamuksestaan kuin aikaisemmin. Nopeasti Seth luikahti suihkukaappiin ja käänsi jääkylmää vettä niskaansa. Vartalo värähti kylmyydestä, mutta se ei saanut nuorukaista kääntämään vettä lämpimämmälle tai hyppäämään taemmas. Vesi pyyhki hien ja tuntui mielestä aivan helvetin hyvälle. Leuka laskeutui rintakehälle silmien katsellessa puolikuutaan, joka oli aivan spermassa. Hänen olisi kohta koskettava ja pestävä se, mutta se tuntui jotenkin… hankalalta. Vähitellen ajatusten ja muistikuvien selkeytyessä käsi vei hanaa lämpimämmän suuntaan. Märät hiukset valuivat silmille ja vesinoro valui puhdistavasti nivusten alueelle, mutta kirjanpitäjä ei nähnyt sitä. Hän ei ollut siinä.
Mieli vaelsi unen takaiseen maailmaan, jossa hän oli kävellyt käytäviä pitkin eikä mitä tahansa käytäviä pitkin, vaan Ochin Osakan konttorin seitsemännen kerroksen. Hän oli kulkenut niitä samoja käytäviä uudelleen, mutta ei ollut tiennyt vain, miksi, kunnes oli saapunut päätietokoneen ovelle, joka olikin ollut raollaan… Sisällä oli ollut hämärää, mutta jostain oli hehkunut punaista valoa vuoteelle, jonka päällä oli maannut kaksi alastonta hahmoa…
“Seth…” Matalan kehräävä kuiskaus oli saanut oven paiskautumaan kiinni kalpeamman takana ja yllättäen hänkin oli huomannut olevansa alasti.
Nopeasti mustatukkainen hahmo oli noussut ylös ja kävellyt hänen luokseen toisen – hiukan harteikkaamman – jäädessä makaamaan vuoteelle. Vahva käsi oli tarttunut hänen ranteeseensa ja kiskonut kiihkeään suudelmaan käsien liikkuessa täysin esteettä pitkin kalpeata vartaloa. Vuoteelta kuulunut pehmeä naurahdus oli saanut suudelmat loppumaan ja pidempi oli kiskonut hänet mukanaan sen toisen luokse ja jostain syystä hän oli mennyt mukana ihan mielellään. Vuoteella hänet oli kaadettu makaamaan toisen syliin mustatukan laskeutuessa leikkimään hänen miehuudellaan ja samalla teräväpiirteiset kasvot olivat laskeutuneet hänen kaulalleen ja iskeneet hampaansa herkkään lihaan…

Otsa iskeytyi seinään, minkä jälkeen nuorukainen vajosi kaakeloidulle lattialle polvilleen pöyristyneenä. Käsi nousi epätoivoisille kasvoille, jotka eivät halunneetkaan enää muistaa unta. Voi luoja, mikä häntä oikein vaivasi? Kyllä hän oli ennenkin nähnyt unia Asagista, mutta nyt ensimmäisen kerran Hide-zoukin oli astunut hänen öiseen mieleensä.
Se siitä! Ei enää ikinä puhelinseksiä Reitan kanssa ennen nukkumaan menoa! Tämän syytä kaikki – mitäs meni sekoittamaan puheillaan vielä enemmän hänen ennestään sekaista mieltään! Olihan Ruizalla ja Yukilla kyllä osuutta vähän liikaakin tapahtuneeseen. Miksi sen typerän asianajajan piti paljastaa hänelle, ettei Hide-zou ollutkaan hetero? Minkä takia valheita pulputtavan asevastaavan piti vihjailla hänestä ja toimitusjohtajasta?

Vähitellen Seth onnistui kipuamaan pystyyn ja vetäisi kiivaasti henkeä, ennen kuin kosketti puolikuutaan, joka halusi aivan toisenlaista kosketusta. Se olisi halunnut helliä, villitseviä kosketuksia eikä kylmän oloista pesemistä. Miehuuden mitta olisi halunnut jonkun toisen kosketusta tai edes hiukan lämpöä ja huomiota. Sitä iloa nuorukainen ei aikonut antaa sille. Hänen puolikuunsa oli saanut juhlia ihan riittämiin hänen uniensa aikana…
Puna-mustahiuksinen puri huultaan muistellessaan eilistä iltapäivää. Asagin ja Hide-zoun ystävä Ruiza, joka oli myös yksi yakuzan aseiden salakuljettajista ja kehittäjistä, oli hakenut hänet asianajajatoimistolta ja sitten he olivat menneet maanalaiselle ampumaradalle. Koko sen ajan, mitä hän oli viettänyt vaaleahiuksisen kanssa, oli asevastaava ehdotellut ja puhunut kaikkea hullua ystävistään. Erityisesti kiusannut häntä yakuzasta ja tämän kakkosmiehestä, mikä oli tuntunut ja tuntui edelleen omituiselta. Asagin hän vielä ymmärsi, mutta eihän hänen esimiehensä ollut edes tehnyt mitään, mikä olisi viitannut, että tämä olisi kiinnostunut hänestä. Olihan tämä katsonut häntä omituisesti, kun he olivat kiusanneet yakuzaa maanantaina, mutta kuitenkin…

Ravistaen päätään avustaja väänsi hanan kiinni ja astui suihkukaapista ulos ottaen pehmeän pyyhkeen koukusta ja ryhtyi kuivaamaan itseään. Hänen olisi pidettävä kiirettä, että ehtisi ajoissa pihalle odottamaan Fu-kia saapuvaksi. Jotain hänen olisi tehtävä kasvoilleenkin, ettei näyttäisi niin väsyneeltä, mikä ei ollut tosiaan ihmekään yöllisen “rehkinnän” jälkeen. Luoja, milloin hän saisi nukkua sitä normaalia unta?

----------

Hissin ovet avautuivat Tatemonokin pääkonttorin yläkerrassa, jolloin avustaja astui käytävälle väsähtäneen näköisenä. Muutamat työntekijät kurtistivat kulmiaan hänet nähdessään, koska tähän mennessä nuorukainen oli tullut töihin sen näköisenä, kuin olisi nukkunut henkari suussaan, mutta kukaan ei sanonut siltikään yhtään mitään. Kaikki kuitenkin tervehtivät ohimennen päänyökkäyksin ja käden nostamisilla, mikä nosti pienen hymyn kapeille huulille. Työilmapiiri oli mukava, vaikka hänen hiuksiaan jaksettiinkin tuijottaa, mutta kaikki oli erilaisempaa kuin asianajajatoimistossa. Luultavasti se johtui eniten siitä, että Tatemonokissa työskenteli enemmän nuorempaa sukupolvea. Raikkailla käytävillä kuului askelia, rupattelua ja sieltä täältä kaikui puhelimien pirinää, muttei häiritsevästi. Oikeastaan siinä ihmisten keskellä alkoi vähitellen piristyä, vaikka nuorukaisesta tuntui, ettei hän näyttänyt kovinkaan virkistyneeltä. Siitä hän sai varmistuksen saavuttuaan työpöytänsä ääreen.
“Seth-san, mitä on tapahtunut?” Ivy vakavoitui kesken Byoun vitsin kerronnan ja mies nousi pystyyn tuoliltaan.
Vaaleaverikkö käänsi katseensa kirjanpitäjään kulmakarvojen hypätessä hiusrajaan asti toisen väsyneistä kasvoista, jotka kyseinen herra huomasikin varsin selkeästi kiinnisidottujen hiusten takia.
“Ei yhtään mitään”, nuorin mumisi ja yritti piiloutua tuoleineen työpöytänsä taakse, mutta turhaan.
Sihteeri käveli saman tien hänen luokseen ja laski kätensä selkäpuolen toisen otsalle kumartuen tämän viereen.
“Ei kai sinulla ole kuumetta? Huimaako sinua?” sievempi katsoi huolestuneena toisen kalpeita kasvoja osaamatta päättää, oliko tämä tavallista valkoisempi.
“Ei minulla ole mikään hätänä…”, puna-mustahiuksinen yritti vältellä toisen tutkivaa katsetta.
“Oletko aivan varma? Sinä et näytä kovin terveeltä…”
“Ei Seth-san näytä kauaa kovin terveeltä, jos sinä pyörit noin kovasti hänen ympärillään. On ihme, jos raukkaparka saa vedettyä happea”, Byou naurahti leikkisästi ja nousi sihteerin pöydänkulmalta ylös.
“Sinä väännät kaikesta sitten aina vitsiä, Byou-san”, brunette kääntyi katsomaan insinööriä kiukustuneena.
“Mistä sinä tiedät, mikä häntä vaivaa? Hänellähän saattaa olla vaikka, kuinka paha sairaus! Seth-san on niin kalpeakin!”
“Hän on aina kalpea”, vaaleampi naurahti siirtyen istumaan nyt avustajan pöydän kulmalle.
“Sitä paitsi, minusta tuntuu, että tiedän, mikä pientä väriläikkäämme vaivaa.”
“Väriläikkää?!” ruskeasilmät kapenivat viiruiksi huudahduksen myötä.
“Kiitos vaan, Byou-san!”
“Ole hyvä, muru”, jäänsinisilmäinen naurahti nuolaisten kevyesti huuliaan hymyillessään flirttailevasti.
“Mutta kerrohan minulle, Seth-san, näitkö sinä painajaisia?”

Kalpeimman silmät levähtivät auki ja vartalo jäykistyi sen katseen alla, mutta mielessä pyöri hirvittävä kuhina, vaikkei sitä päältäpäin olisi uskonut. Mistä toinen oli tiennyt? Oliko hän todella niin läpinäkyvä? Oliko hänen näkemänsä uni edes ollut painajainen? Ei hän ollut ainakaan muistaakseen kauhuissaan, mutta mistä sen tiesi enää tässä vaiheessa…
“Ilmeestäsi päätellen näit”, Byou totesi nähdessään toisen jäykän olemuksen ja käänsi flirttailevan katseensa Ivyyn.
“Siinäs näet. Pikkuisesi ei vain ole nukkunut kovin hyvin ja on siksi väsyneen näköinen.”
Kirjanpitäjä katsahti hetken päästä brunettea, jonka kasvoille nousi pieni helpottunut hymy.
“Voi sinua Seth-san! Sait minut huolestumaan”, sihteeri hymyili pienesti katsellessaan toisen uupunutta olemusta.
“Anteeksi”, avustaja mumisi hiljaa ja nousi pystyyn toisen mukana.
“Älä kuitenkaan turhia huolehdi. Jaksan kyllä ihan hyvin tehdä töitä”, nuorukainen ryhtyi purkamaan salkkuaan.
Yllättäen hän tunsi, kuinka kädet kietoutuivat hänen vartalonsa ympärille ja ruskeat monisävyiset hiukset painautuivat hänen mustaa pukuaan vasten. Sievin halasi pehmeästi nuorempaansa hymyillen pienesti eikä toinen osannut tehdä muuta kuin seistä siinä ihmettelemässä toisen tekoa.
“Psst – olet ilmeisesti vieläkin unen pöpperössä, koska et muista, että on kohteliasta halata takaisin”, insinööri virnisti pirullisesti Sethille, jonka poskille nousi pieni nolouden puna.
Kirjanpitäjä hymyili hiukan ja otti viimein lyhemmän lämpimään halaukseen tämän rutistaessa häntä entistä enemmän. Hetken kaksikko siinä seisoi, kunnes jäänsinisilmäinen avasi pirullisesti hymyillen suunsa.
“Aaawww”, Byou huudahti ja hyppäsi pöydän yli.
“Iso hali!”
Ivy purskahti nauruun painautuessaan vaaleaverikön takia entistä lähemmäksi puna-mustahiuksiseen eikä toinenkaan kovin onnettomalta näyttänyt siinä halattavana ollessaan. Pieni hymähdys karkasi muutenkin kapeilta huulilta heidän lopulta irrottautuessa toisistaan.
“Mukavaa, että olet kunnossa”, sievin virnisti omalla tutulla tavallaan katsoessaan pidempäänsä silmiin.
“Mutta kerro heti, jos et jaksa tehdä töitä – keksitään yhdessä hyvä tekosyy Hide-zou-samalle.”
“Tekosyy mihin?” kuului matala kysymys, joka sai niin sihteerin kuin avustajan niskakarvat pystyyn.

“Oikein hyvää huomenta, Hide-zou-sama”, jäänsinisilmäinen sanoi kumartaen liioitellusti lattiaan asti hatun melkein pudotessa päästään.
“Huomenta Byou-san”, Hide-zou nojasi ovensuuhun katsellen kolmikkoa kulmiensa alta.
Tällä kertaa toimitusjohtajalla oli päällään tummanvihreä, melkein musta puku, joka sai hiukset näyttämään astetta vaaleimmilta samettista pintaa vasten.
Sihteeri katsoi säikähtäneenä johtajaansa eikä kirjanpitäjäkään näyttänyt kovin rohkealta tutkaillessaan opettajansa vakavia kasvoja.
“Hide-zou-sama… Kuinka kauan te olette olleet siinä?” ruskeasilmäinen kysyi nielaisten.
“En kauaa. Vain sen verran, että näin söpön ryhmähalauksenne”, Ruskeahiuksinen sanoi ja katsahti vakavana oppilastaan.
“Seth, sinä olet sairaan näköinen. Oletko nukkunut lainkaan?”
“Hiukan…”, Seth katsahti lattiaa nolostuneena, koska muisti samassa, kuinka esimiehensä oli kumartunut hänen rintakehänsä ylle näykkien joka puolelta ja hän itse oli…
Ravistellen päätään nuorukainen nosti nopeasti katseensa takaisin esimiehensä kasvoihin.
Kolmikon hämmästykseksi toimitusjohtajan suu pysyi aivan vakavana, mutta silmiin oli noussut omituisen lempeä katse, kun mies antoi sielunsa peilien tutkia nuorempaa päästä jalkoihin.
“Sitäkö varten olitte suunnittelemassa tekosyytä minulle, Ivy-san? Senkö takia, että pelkäät Sethin nukahtavan pystyyn?”
“Kyllä, Hide-zou-sama”, sievin katsahti myös nolona lattiaan ja perääntyi huomaamattaan päin insinööriä, jonka huulille kaareutui tyytyväinen virne tapahtumien johdosta.
“Tehän saatte minut kuulostamaan armottomalta orjapiiskurilta, vaikka tavallaan se on hiukan imartelevaa”, mies suoristautui ja liikkui kolmikon eteen katsahtaen jokaista.
“Minä olen kuitenkin tämän talon johtaja ja minä haluan ehdottomasti tietää, jos joku – kuka tahansa työntekijöistä – ei jaksa tehdä töitä. Ennen kaikkea teidän kolmen pitää kertoa minulle, jos alatte väsyä, jotta voin järjestää teille lomaa”, pieni, ystävällinen, mutta harvinainen virne nousi voimakkaille kasvoille.
“Te olette minun tehotiimini, jonka täytyy pysyä kunnossa, jotta minäkin jaksan ja yritys pysyy pystyssä.”
“Kiitos kauniista sanoistanne, Hide-zou-sama…”, Byou sanoi teennäisen värisevällä äänellä ja oli kuivaavinaan kyyneleitä.
“Ihan liikutuin…”
“Sinuna liikuttuisin takaisin töihin siitä hilplailemasta sihteeriäni”, teräväpiirteinen huomautti vihjaten katseellaan toisen käteen, joka oli laskeutunut Ivyn lantiolle.
Puhelin päätti estää sihteeriä parkaisemasta vaaleaverikölle vastalausetta hävyttömyydestä tai miehen protestointia tekojensa paljastamisesta ja ehkä se oli ihan hyvä työpaikkasovun säästämisen kannalta. Sievin syöksyi vastaamaan puhelimeen ja melkein tönäisi insinöörin puna-mustahiuksisen pöydälle makoilemaan tämän hämmästellessä lyhimmän voimia. Kalpein vilkaisi kaksikkoa tyrskähtäen, kun brunette vastasi aina yhtä pirteästi puhelimeen:
“Moshi moshi?”

“Seth…”, matala kuiskaus nostatti nuorukaisen niskakarvat pystyyn kehon jäykistyessä jotenkin odottavasti.
Toinen oli aivan lähellä – liian lähellä…
“Ota itsellesi teetä tai muuta juotavaa ja tule sitten työhuoneeseeni juttelemaan”, vanhempi sanoi rauhallisesti ja meni takaisin työhuoneeseensa jättäen oven merkitsevästi auki.
Ruskeasilmäinen katsoi, kuinka esimiehensä meni istumaan pöytänsä taakse ja kirjoitti jotain koneelleen jääden sen jälkeen lukemaan ruudulta loistavaa tekstiä. Hän mietti, mistä toinen halusi mahdollisesti keskustella. Mielessä pyöri myös kysymys siitä, pystyisikö hän itse juttelemaan yhtään mistään, koska muisti unensa jossa oli leikkinyt huulillaan toisen miehuudella, joka ei ollut lainkaan pieni…
Säikähtäen omia ajatuksiaan Seth pyrähti nopeasti hakemaan itselleen vihreätä teetä, johon lisäsi varsin paljon hunajaa toivoen virkistyvänsä sen avulla mahdollisimman nopeasti. Lusikka kilahteli mukin posliiniseen pintaan nuorukaisen vetäessä muutaman kerran henkeään, ennen kuin uskaltautui astumaan leijonan pesään.

Vaistomaisesti nuorukainen sulki oven vetäen samalla kiivaasti vielä lisää henkeä, kunnes kääntyi pienesti hymyillen johtajaansa päin. Tämä nojasi toimistotuolinsa käsinojaan katsellen tarkkaavaisesti toisen väsynyttä ja – siis puna-mustahiuksisen mielestä – rupsahtanutta ulkokuorta, joka oli sisällään poreilevista tuntemuksista huolimatta täysin tyyni. Niistä kasvoista ei näkynyt väsymyksen takia se, että nuorempi mietti parhaillaan, oliko opettajallaan todellakin sen kokoinen kuin hänen unessaan.
He eivät sanoneet sanaakaan, kun kirjanpitäjä istuutui itselleen tutuksi käyneelle nojatuolille sekoitellen samalla juomaansa aiheuttaen pientä kilinää, joka olikin ainoa ääni hurisevan tietokoneen lisäksi. Pidempi ei ollut täysin varma, kuvitteliko itse tunnelman vai oliko ilmapiiri tavallista jännittyneempi. Mistä toimitusjohtaja halusi heti näin aamusta keskustella?

“No, Seth”, ruskeahiuksinen sanoi tarkkaillen jatkuvasti toisen harvinaisen uupuneita kasvoja.
“Vaikka me näemmekin toisiamme päivittäin, en ole varsinaisesti kysynyt sinulta kuulumisiasi. Haluaisitko kertoa, miten olet pärjännyt näiden muutosten kanssa, mitä olet kokenut viimeisimpinä viikkoina?”
Pieni helpottunut henkäys karkasi avustajan huulilta tämän nojautuessa paremmin nojatuoliin nauttien mukavammasta asennosta. Hän oli pelännyt tehneensä jotain väärin.
“Miten sen sanoisin… Tavallaan on, kuin mitään muutosta aikaisempaan elämääni ei olisi tapahtunutkaan, mutta silti tiedän, että on. Sitä on hiukan vaikea selittää…”, ruskeasilmäinen katsahti opettajansa kasvoja tämän viitatessa pienesti käden liikkeellään toista jatkamaan parhaalla katsomallaan tavalla.
“Olen tutustunut moniin uusiin, mielenkiintoisiin ja hyvin mukaviin persooniin ilman, että olisin joutunut luopumaan vanhoista ystävistäni kuten Reitasta. Jos olette käyneet Gratterissa, hän on se blondi, jolla -”
“Jolla on Asagin sanojen mukaan sukkanauha nenällään. Tiedän. Olen käynyt muutaman kerran Gratterissa, vaikken siltä näytäkään”, teräväpiirteinen huomautti vakavalla naamalla.
“Sukkanauha?” Seth tyrskähti voimakkaasti, että tee meinasi läikähtää hänen housuilleen.
Jos Reita saisi kuulla tuon, tämä repeisi liitoksistaan. Ehkä kannattaisi mainita joskus ohimennen ja pitää kameraa mukana ikuistamista varten. Onneksi Tatsuroun puhelimissa oli sellainen erikoisuus harvinaisen tarkan kuvan lisäksi.
“Niin Asagi sanoi minulle, kun nurisi ystäväsi läsnäolosta siellä Gratterissa silloin perjantaina…”, pieni hymähdys karkasi Hide-zoun huulilta.
“Niin… Siitä perjantaista tämä kaikki oikeastaan lähti liikkeelle…”, kirjanpitäjä joi pienen kulauksen teetään.
“Paljon on tapahtunut niin nopeassa ajassa… Ensimmäinen keikka ja paljon muuta. Se, miten kuvaisin kaikkia muutoksia, olisi… Aivan kuin olisin astunut johonkin uuteen baariin tai ravintolaan, jossa kaikki on paljon hienompaa ja erikoisempaa verrattuna muihin paikkuihin… Kuin haluaisin olla kanta-asiakas, joka tietää paikasta kaiken, mutta kokee jatkuvasti uusia yllätyksiä. Sitten, kun astun pois, tiedän kaipaavani sinne takaisin entistä kiihkeämmin ja kokemani muokkaa sitä vanhaa maailmaa, mistä olen tullut kuitenkaan raapaisematta pintaa syvemmälle…”
Pieni puna nousi nuorukaisen kasvoille tämän juodessa nopeasti lisää teetään. Hänestä tuntui, että puhui järjettömiä: ravintola tai baari – mikä esimerkki! Aivan kuin ei olisi tullut parempaa vertauskuvaa mieleen. Onneksi hän ei sentään sanonut olevansa kuin Liisa ihmemaassa…
“Mukava kuulla. Tämä kaikki on siis ollut ihan mukavaa. Se, ettet saanut ensimmäisestä keikastasi huonoja muistoja, on ilahduttava uutinen”, toimitusjohtaja nosti kyynärpäänsä pöydälle.
“Entä eilinen? Miten pärjäsit Ruizan kanssa?” heti tuon nimen lausumisen jälkeen kasvot synkistyivät.
“Tai oikeastaan, mitä kaikkea se ääliö meni sanomaan?”

Pieni tirskahdus karkasi kapeilta huulilta nuorukaisen muistaessa mustaan nahkatakkiin ja pitkiin maihinnousukenkiin pukeutuneen vaaleahiuksisen miehen, joka sanoi suoraan, mitä ajatteli – välittämättä seurauksista. Tämä oli ollut mielenkiintoista seuraa, kunhan ei laskettu mukaan tiettyjä asioista…
“Ruiza oli varsin mukava. Hän kyllä järkytti minut esiintulollaan, mutta pelasti sillä minut eräästä epämiellyttävästä tilanteesta…”
“Mistä tilanteesta?”
“En tiedä, muistatteko niitä tyttöjä, jotka tarjoilivat siellä yhtiökokouksessa, mutta yksi heistä oli Morioka Sakura. Me olemme käyneet muutaman kerran ulkona, ja nyt hän roikkuu minussa jatkuvasti, vaikken oikeasti edes pidä hänestä. En kuitenkaan osaa sanoa sitä hänelle suoraan eikä hän ole ymmärtänyt antamiani vihjeitä…”
“Mitä Ruiza tarkalleen ottaen teki?”
“Tuli paikalle ja sanoi minua seksikkääksi”, pieni puna nousi poskille.
“Sanoi muutaman irstaan asian, haukkui Yamato-saman, Fujiwara-sanin ja Sakura-sanin lyttyyn verraten teitä jumalaan ja kiskoi minut lopulta mukaansa…”

Raskas huokaisu karkasi täyteläisiltä huulilta miehen ravistaessaan päätään. Nuorukainen katsoi opettajaansa, joka katsoi tätä kulmiensa alta merkitsevästi.
“Jos puheet miesten putkiaivoista pitävät paikkansa, Ruizan putki on hyvin lyhyt, kapea ja uskomattoman ohut”, lopulta Hide-zou laski kasvonsa käsiinsä.
“Tuo kuulosti jo sen verran pahalta, että kerro tarkemmin, mistä te keskustelitte. Mitä ihmettä hän tarkoitti tuolla jumala-sopotuksellaan?”
“Hän vain totesi, että teidän on pakko olla minulle jumala, jos olen todella joutunut työskentelemään Yamato-saman ja muiden kanssa”, Seth kertoi suoraan, koska nyt ajateltuaan huomasi, etteivät asevastaavan puheet kaukaa menneet.
Lopun kertominen tuottikin sitten ongelmia arveltua enemmän…
“Hän… ehdotteli… ja puhui teistä ja Asagi-samasta… Haukkui yhteiskunnan lyttyyn… ja vihelteli poliiseille…”
“Mitä hän tarkkaan ottaen puhui minusta? Missä yhteydessä?”
“En minä osaa selittää…”
“Sano toki suoraan, mitä hän sanoi.”
“Tuota… Hän kysyi, että olemmeko… tai siis… että oletteko te tehneet… Pöydän pehmeimmät kohdat… Kaksi vuotta… ilman… Muumioitunut…”

Ruskeankellertävät silmät katsoivat tarkkaavaisesti toisen kiemurtelua katseensa alla. Tee jäähtyi kupissa, mutta sitä puna-mustahiuksinen ei ilmeisesti huomannut. Tämä näytti siltä, ettei olisi oikeastaan tiennyt, miten olisi esittänyt asiat tai sitten suoraan sanominen tuotti liikaa ongelmia. Yakuzan oikeakäsi osasi silti päätellä noista sanoista – ja nuoremman jatkuvasta tarpeesta pitää käsiään suojelevasti nivustensa lähellä – hiukan enemmän. Lisäksi tämä oli jo aikaisemmin kysellyt muutamista asioista Ruizalta, joka oli vastannut auliisti kysymyksiin. Nyt tämä voisi vain kysyä tarkemmin niitä oikeita kysymyksiä.
“Mitä pidit ampumaradasta? Kai Ruiza ohjasi sinua riittävän hyvin?” liikemies päätti hypätä miettimästään asiasta toiseen.
Ei hän voinut enempää aiheuttaa toiselle päänsärkyä. Ruskeasilmäinen hengitti muutaman kerran syvään ja nosti katseensa opettajaansa pienesti hymyillen. Tämä oli helpottunut, kun pääsi mukavampaan asiaan.
“Erilaisempi ja mielenkiintoisempi, kuin luulin. Oikeastaan varsin viihtyisä paikka, jossa voisi käydä useamminkin”, avustaja naksautti hiukan niskaansa sekoittaen samalla kylmää juomaansa.
“Ruiza on hyvä opettaja. Hän selitti kaiken yksinkertaisesti ja näytti rauhallisesti, miten kuului toimia. Hän ei ohjannut minua aseiden suhteen, kuin olisin ollut joku imbesilli… On ehkä hänen ansiotaan, että aloin pitää ampumista ihan mielenkiintoisena asiana – ainakin harrastusmielessä.”
“Mukava kuulla”, Teräväpiirteinen sanoi hymyillen ilahtunutta hymyä.
“Itse asiassa Ruiza kehui sinua luonnonlahjakkuudeksi ja mainitsi minulle jopa muutaman tuloksenkin.”
“En tiedä, mitä sanoisin”, nuorempi hieraisi nolostuneena niskaansa ja pyöritteli hiukan sormellaan ponihäntäänsä.
“Kiitos…”
“Älä toki minua kiitä”, vanhempi naurahti nousten seisomaan toisen noudattaessa esimerkkiään.
“Ruizahan se sinua opetti ja kehui. Ei niistä kuitenkaan sen enempää, voit palata takaisin töiden pariin. Lounastauolla käymme taas vanhoja asioita läpi ja menemme iltapäivällä tapaamaan muutamaa kaupungin johtoherraa.”

“Kuten haluatte Hide-zou-sama”, Seth kumarsi ja meni ovelle, mutta pysähtyi yllättäen.
“Tuota, Hide-zou-sama”, nuorukainen kääntyi ympäri katsahtaen varovaisesti opettajaansa.
“Niin?” Hide-zou katsahti pidempäänsä.
“Mikäli meillä ei kestä kauaa kaupungin hallituksen kanssa, voinko sen jälkeen lähteä Ruizan kanssa harjoittelemaan? Hän ehdotti eilen, että harjoittelisimme myös tänään…”, puna-mustahiuksinen vaihtoi hermostuneena painoaan toiselta jalalta toiselle vilkaisten kiiltävien kenkiensä kärkiä.
Kyllä, ne kiilsivät riittävästi.
“Tietenkin se sopii”, vanhempi istuutui tuolilleen palaten takaisin töidensä pariin.
“Mukava huomata, miten suhtaudut vakavasti uusien asioiden oppimiseen.”
“Haluaisitteko tulla mukaan?” kysymys karkasi kapeilta huulilta, ennen kuin kirjanpitäjä ehti puraisemaan kieltään.

Teräväpiirteinen nosti yllättyneen katseensa nuorempaansa, joka yritti kuumeisesti keksiä uskottavaa selitystä salaiselle toiveelleen. Ihme, ettei hän juossut seinän läpi kysymyksensä takia – oli tämäkin hetki ja tapa ilmaista asioita. Oikeasti avustaja vain halusi toisen näkevän, mitä oli oppinut asevastaavalta ja nähdä, millainen tämä oli lähimpien ystäviensä kanssa – sellaisen käsityksen hän oli saanut vaaleaverikön puheista, että kaksikko oli tuntenut toisensa pitkään.
“Ruiza kertoi, että te olette hyvä ampuja. Ehkä te voisitte kertoa minulle jonkun niksin, mitä hän ei ole maininnut minulle…”
“Ehkä minä joku kerta ehdinkin tulemaan”, toimitusjohtaja nosti kätensä mietteliäänä leualleen.
“En minä mitään erityisiä niksejä tiedä, mutta en tosiaan ole vähään aikaan harjoitellut… Mikäli se ei häiritse omaa opetteluasi, tulen joskus ihan mielelläni.”
“Oikeasti?” ruskeasilmäisen katse pomppasi lattiasta suoraan vahvaleukaisen silmiin.
“Oikeasti”, lyhempi hymähti pienesti hymyillen.
“Mutta varaudu siihen, että Ruiza haastaa meidät kummatkin kilpailemaan häntä vastaan.”
“Varaudun. Te kumpikin saatte ehkä sitten kokea pienen yllätyksen”, onnellisen tyytyväinen hymy koristi kalpeita kasvoja.
Ruskeahiuksisen toinen kulmakarva nousi hiukan ovelan hymyn ilmestyessä huulille. Tämä näytti pitävän kuulemastaan.
“Vai pienen yllätyksen? Kuulostaa hyvin mielenkiintoiselta.”
“Toivottavasti siitä tulee”, avustaja naurahti pehmeästi avatessaan oven.
“Työn iloa, Hide-zou-sama.”
“Samoin sinulle, Seth.”

----------

Aamu kului mukavissa merkeissä Sethin tehdessä sitä, mitä hän muutenkin normaalisti teki eli auttoi Ivyä ja toimitti asioita Hide-zoulle, joka ei paljoakaan liikkunut työhuoneestaan. Sitähän Byou jaksoi ihmetellä, miksei toimitusjohtaja lihonut lainkaan nyt, kun tämän viimeinenkin liikkuminen oli lähtenyt puna-mustahiuksisen tulon jälkeen. Sille vitsille sihteeri ja avustaja jaksoivat nauraa pitkään, kun teräväpiirteinen oli yllättäen vain kävellyt pois huoneesta ja sanonut, että hän sai siitä liikaakin liikuntaa, kun joutui ajamaan insinööriä takaisin töihin. Jäänsinisilmäinen oli pyrähtänyt säikähtäneenä karkuun ihmettelen kovalla äänellä, miten hyvä kuulo toisella oli.
Lounastauko lähestyi hitaasti, mutta varmasti eikä ruskeasilmäinen osannut toivoa muuta kuin mukavaa yhteistä aikaa opettajansa kanssa – ja tietenkin sitä, että tämä tulisi joskus katsomaan hänen harjoitteluaan ampumaradalla.

“Seth, käyn tuolla alemmissa kerroksissa”, Hide-zou astui ulos työhuoneestaan tuntia ennen lounastaukoa.
“Sisustussuunnittelijaryhmämme haluaa kuulemma minun mielipiteeni eräistä huonekaluista ja väreistä, mutta tulen aivan pian takaisin. Ota vastaan puheluita, jotka ovat tarkoitettu minulle.”
“Kyllä, Hide-zou-sama”, Seth nousi ylös tuoliltaan ja kumarsi kohteliaasti.
“Seth”, vanhempi sanoi pehmeästi ja toisen yllätykseksi painoi kätensä tämän kalpealle poskelle.
“Kuinka monesti minun on pyydettävä, että lopetat tuon ylikohteliaan herroittelun. Saat minut tuntemaan itseni vanhaksi ukoksi…”, peukalo silitti hennosti toisen poskea.
“Tai upseeriksi, jonka jokaista sanaa totellaan – olivat ne millaisia tahansa…”

Ruskeasilmäinen katsoi niihin ruskeankellertäviin silmiin, jotka olivat melkein hänen omien silmiensä tasolla. Hänen hengityksensä oli kevyttä mielen keskittyessä täysin pehmeään kosketukseen ja peukalon hitaisiin liikkeisiin, jotka… Kirjanpitäjä sulki silmänsä hänen tuntiessaan hellän kosketuksen alahuulellaan. Pieni henkäys karkasi nuorukaisen suusta, kun hän tunsi väreiden kulkevan ihollaan, koska toinen vartalo oli tullut lähemmäksi. Kasvot värähtivät, kun ne tunsivat kevyen hengityksen aivan lähellä peukalon pysähtyessä paikoilleen huulen reunaan.

Äkillinen kylmyyden tunne sai puna-mustahiuksisen avaamaan silmänsä, kun käsi lähti pois hänen poskeltaan ja lyhempi kääntyi ympäri kävellen ripeästi poispäin. Avustaja katsoi loittonevaa selkää eikä hän tiennyt, mitä olisi ajatellut. Oliko nuorukainen kuvitellut tuon kaiken, vai oliko hänen esimiehensä aikonut suudella häntä? Peukalon kosketus huulilla ei ainakaan ollut harhaa, koska silittämisestä jäänyt lämpö oli helposti aistittavissa. Kalpeahipiäinen vajosi istumaan toimistotuoliinsa tuskin hengittäen. Eihän se ollut mahdollista, että ruskeahiuksinen olisi halunnut suudella häntä. Yuki ja Ruiza olivat kyllä sanoneet, että voimakasleukainen oli homoseksuaali, mutta miksi tämä muka olisi halunnut suudella häntä? Eihän mies ollut tehnyt elettäkään häneen! Paitsi nyt…
“Seth-san? Onko kaikki hyvin?” korvanjuuresta kuuluva kysymys sai Sethin kääntämään päätään hitaasti äänen suuntaan.
Ivy oli polvistunut hänen viereensä ja katsoi huolestuneena kalpeita kasvoja. Koska ääni ei lähtenyt avatusta suusta, avustaja nyökkäsi epävarmasti. Se ei kuitenkaan saanut huolestuksen ryppyjä katoamaan lyhemmän kasvoilta minnekään. Miten sihteeri olisi voinut olla muuta kuin huolestunut, kun näki johtajansa käden toisen poskella ja sitten ruskeahiuksinen äkkiä kääntyikin ympäri lähtien pois? Ainakaan teräväpiirteinen ei ollut lyönyt, koska puna-mustahiuksisen poskessa ei ollut sinertävää tai edes punertavaa jälkeä.
“Oletko varma?”

Ruskeasilmäinen ei sanonut mitään, mutta nyökkäsi jälleen katsoen lattiaa, kuin olisi ollut horteessa. Bruneten huulille nousi ystävällinen hymy tämän noustessa pystyyn ja antaessa lämpimän halauksen työtoverilleen.
“Jos halut puhua, minä kuuntelen – tiedäthän sinä sen?”
Nopeammin kuin aikaisemmin nuorukainen vastasi hellyyden osoitukseen katseen harhaillessa jossain muualla: mielensä sisällä eräässä miehessä.
“Tiedän…”, pidempi sanoi hiljaa sulkien hetkeksi silmänsä.
“Kiitos, Ivy-san.”
“Ole hyvä”, sievempi naurahti hellästi päästäessään toisesta irti.
“Sinua taitaa todella väsyttää. Lepää toki jonkin aikaa, kyllä firma pysyy pystyssä, vaikket töitä koko aikaa tekisi”, Ivy käänsi päätään käytävän suuntaan ja naurahti hennosti nuoremman seuratessa miehen katsetta.
“Ota mallia Byou-sanista – hän kyllä tietää, miten töistä luistetaan.”

Pieni hymy nousi kapeille huulille hänen nähdessään insinöörin, joka jakeli flirttailevia katseitaan joka suuntaan ja sai siitä hyvästä jopa muutaman vihellyksen peräänsä, mikä ei olisi voinut leventää enempää vaaleaverikön hymyä. Sihteeri palasi takaisin töihinsä ja yritti hätistellä jäänsinisilmäistä tiehensä häiritsemästä, mutta toinenhan halusi siitä hyvästä entistä enemmän häiritä. Kirjanpitäjä katsoi sivusilmällään tilannetta kumartuessaan koneensa näppäimistön ylle. Hänestä tuntui, että Byou ja Ivy olivat jo pari tai sitten näistä tulisi pian, koska vaaleahiuksinen ei antanut kenellekään muulle yhtä paljon flirttailevia katseita kuin sievemmälle. Brunette tosiaan oli varsin huomioonotettava tapaus, mikä saikin kalpean otsan menemään kurtuille. Miksi ihmeessä, jos Hide-zou kerran piti miehistä, toimitusjohtaja ei ollut iskenyt silmiään sihteeriinsä? Nämähän työskentelivät jatkuvasti yhdessä eikä lyhemmän ulkonäössä ollut oikeastaan mitään huonontavaa tekijää. Miksi ihmeessä ruskeankellertäväsilmäinen oli aikonut suudella häntä?
Nuorukainen ravisteli tarmokkaasti päätään ponihännälle sidottujen hiusten lennellessä olkapäiden ylitse vinhasti. Hän oli kuvitellut koko tilanteen – se ei ollut mahdollista eikä tulisi olemaankaan.
“Seth, keskity töihin ja unohda kaikki muu”, Seth mutisi itselleen.
Nuori mies ryhtyi näppäilemään erilaisia tietoja esiin ja soittelemaan lastensairaalaan työmaalle ja muihin suurempien rakennustöiden perään, missä tilanteessa mentiin ja käski lähettämään raportit pääkonttoriin.
Ivy joutui paniikkiin, kun Matsumoto Takanori soitti ja halusi puhua Hide-zoun kanssa hotellistaan, mutta avustaja käski yhdistämään hänen lankapuhelimeensa. Ministerille nuorukainen sitten kertoi koneella olevien tietojen perusteella olevat vaiheet ja sen, mitä asiantuntijat olivat sanoneet maaperästä. Hän myös varmisti kohteliaasti, että olihan kulttuuriministeri muistanut varmistaa luvat. Siihen mies oli naurahtanut pehmeästi, että pitäisi hommata itselleen avustaja, joka jaksaisi muistuttaa asioista. Ennen puhelun lopettamista Matsumoto oli pyytänyt kirjanpitäjää muistuttamaan esimiehelleen perjantai-illasta. Tämä sai nuorukaisen kurtistamaan kulmiaan, mutta hän lupasi välittää viestin. Sulkiessaan puhelinta puna-mustahiuksinen mietti otsa kurtussa, mitä mahdollisesti huomenna olisi tapahtumassa, jos hänen kerran piti sanoa siitä opettajalleen.
“Seth-san! Faksilaitteemme sekoaa! Sinunhan piti levätä!” Ivy parkaisi, kun faksista alkoi syöksyä papereita täynnä tekstiä.
“Minähän lepäsin”, ruskeasilmäinen naurahti pehmeästi toisen hämmentyneelle ilmeelle unohtaen mietteensä.
“Lepäsin odotellessani noita fakseja.”

Sihteeri mutristi huuliaan sievästi eikä kalpeampi voinut kuin naurahtaa. Nuorukainen nousi tuoliltaan ja meni faksilaitteen viereen ottaakseen raportit. Hän joutui seisomaan siinä pidemmän hetken, koska kaikki työmaat, joihin nuorukainen oli soittanut, päättivät lähettää raporttinsa tietenkin täsmälleen samaan aikaan. Brunette tirskahti toisen epäuskoiselle ilmeelle, mutta pian nuorempi sai ison kasan papereita käsiinsä ja kantoi ne Hide-zoun työhuoneeseen. Suuren tummanruskean pöydän ääressä ruskeat silmät tarkastelivat jokaista sivua lajitellen työmaiden raportit omiin pinoihinsa. Saatuaan kolme erillistä kasaa tarkoituksenaan nitoa omat tiedot yhteen, hän huomasi yllättäen, että yksi raportti puuttui. Onneksi nuorukaisen ei sitä kauaa tarvinnut miettiä kadotettuja tietoja, koska pian Ivy jo huudahti, että faksikone sekosi jälleen.

Naurahtaen kevyesti toisen ilmaukselle, puna-mustahiuksinen haki paperit ja palasi takaisin esimiehensä huoneeseen tarkastellen samalla papereiden sisältöä. Muutama paperi putosi yllättäen lattialle nuorukaisen puistellessa päätään. Miten hän saattoi nyt olla tällainen mämmikoura?
Seth polvistui lattialle ja keräsi pudonneet tiedon jyvät puhaltaen turhat roskat pois puhtailta pinnoilta. Laittaen paperit jälleen oikeaan järjestykseen nuorukainen nousi ylös ja tunsi heti käsivarsien kietoutuvan ympärilleen. Pieni hymy nousi kapeille huulille hymähdyksen saattelemina. Hänellä ei ollut epäilystäkään halaajasta.
“Ivy-san, ei minua tarvitse joka kerta halata, kun jotain käy hassusti. Vaivaako sinua halipula?”
“Valitettavasti en ole Ivy”, kuului matala kuiskaus aivan korvan vierestä.

Kevyt henkäys herkkään ihoon sai nuorukaisen niskakarvat pystyyn, samoin kuin se ääni, joka oli aivan liian matala sihteerin ääneksi.
“Eikä vaivanani ole halipulaa, vaan jotain paljon raskaampaa, johon sinä voit auttaa.”
Ruskeasilmäinen tuijotti kauhuissaan eteensä. Hän tunsi, että takanaan seisova mies oli aivan liian pitkä ollakseen sihteeri – halaajahan oli häntäkin pidempi. Käsivarret olivat vahvat ja lihaksikas vartalo painautui hänen selkäänsä vaativana. Tuo ääni – se kuului…
“Onko mielesi lainkaan tässä luonani vai vaeltaako se jo edelläni makuuhuoneen puolella, seksikäs Sethini”, kuului matala kehräys, ja kieli kosketti kevyesti korvanlehteä.
Terävä hengenveto kuului huulilta ja tuskaisan hitaasti kirjanpitäjä kääntyi ympäri toisen hellittäessä otettaan salliakseen pienen liikkeen. Paperit putosivat lattialle katseen osuessa mustiin hymyileviin silmiin, jotka olivat aivan lähellä.
“Asagi-sama!” kalpea iho muuttui valkoiseksi.
“Mi-mitä te teette täällä?”
“Tulin tietenkin katsomaan sinua, viettelevä varkaani”, Asagi kohotti kädellään toisen leukaa hiukan ylemmäs.
“Vaikka myönnänkin, etten aikonut jättää tätä pelkästään katsomiseen.”

Kalpeampi nielaisi kuuluvasti katsoessaan tuota viettelevää hymyä, joka nautti toisen vartalon läheisyydestä täysin siemauksin. Kädet liukuivat selän taakse ja toivat laihan vartalon aivan kiinni omaansa nenien hipaistessa toisiaan. Avustaja ei osannut kuin tuijottaa niitä ovelasti kiiluvia silmiä jännityksen väreiden liikkuessa villeinä kipinöinä heidän välillään. Täyteläiset huulet raottuivat ja pieni naurahdus karkasi ilmoille:
“Seth-pieni, miksi ihmeessä sinä sidot hiuksesi, jos ne eivät halua pysyä kiinni?”
Kalpea käsi kurottautui ponihännälle, joka oli valunut puoleen väliin hiuksia suurimman osan roikkuessa jo vapaina. Epätoivoinen irvistys karkasi huulille ja ikävän tilanteensa takia nuorukainen perääntyi toisen läheisyydestä vapisten pukunsa alla.
“Että minä vihaan tätä…”, kädet ottivat hiuslenkin pois hiuksista, jotta voisivat sitoa kurittomat kutrit uudelleen kiinni.
Askel oli haparoiva eikä puna-mustahiuksinen edes huomannut, että astui yhden asiapaperin päälle. Oikeastaan hän ei huomannut muuta kuin siron miehen edessään, joka vaihtoi painonsa toiselle jalalleen katsoen häntä tutkivasti. Pirullinen hymy nousi pidemmän huulille tämän ottaessa hitaan askeleen lähemmäksi.
“Kuulin, että onnistuit varastamaan Ochi Ryuuton lompakon. Olen hämmästynyt. Onnistut yllättämään minut mitä erilaisimmilla tavoilla, mitä positiivisimmassa merkityksessä”, yakuza kehräsi ottaen toisenkin askeleen nuoremman perääntyessä uudelleen – suoraan nojatuolin selkänojaan.
“Ruizakin kehui ampumataitojasi. Sanoi, että pitäisi harkita sinulle alanvaihtoa ja ehkä minun pitäisikin miettiä sitä. Harvat saavat taidoillaan Ruizan hämmentyneeksi, mutta minä kyllä ajattelin toisenlaista alaa”, mustatukkainen astui aivan toiseen kiinni kallistaen pirullisesti hymyillen päätään.
“Tuskin maltan odottaa, miten hämmentyneeksi sinä saat taidoillasi minut.”

Vanhemman käsi nousi toisen hiuksille ja haki otteeseensa kalpean käden. Pitkät sormet kietoutuivat toisen sormien ympärille tuoden käden lähemmäksi kasvojaan. Ruskeasilmäisen ajatukset löivät tyhjää hänen osaamatta muuta kuin katsoa niitä myhäileviä kasvoja.
“Pienet kädet”, Seth naurahti häkeltyneenä.
Se ainakin selitti osittain, miksi hän oli onnistunut varastamaan Ochin lompakon tämän taskusta tai oppinut nopeasti ampumaan pistoolilla. Hänen oli myös pakko sanoa jotain, koska pelkäsi, että toinen suutelisi hänen kättään eikä se luvannut hyvää. Se saisi varmasti ne samat tuntemukset liikkeelle, mitkä olivat nousseet korvanlehden nuolaisustakin äsken. Himon ja toiveen siitä, että jotain tapahtuisi pian.
“Pienet kädet mahtuvat joka paikkaan, Sethini”, mustat silmät katsoivat kiihkeästi toisen omiin.
“Minä haluan todellakin tietää, minne kaikkialle.”

Kirjanpitäjä nielaisi kuuluvasti. Hän otti peläten niin yakuzaa kuin omia tunteitaan sivuaskeleen ja ryhtyi jälleen perääntymän toisen liikkuessa mukana – aivan kiinni hänessä. Aivot hakivat pakoreittiä, mutta sellaista ei ollut tarjolla. Ei ainakaan enää, kun vankka pöytä osui nuorukaiseen. Hän oli ansassa pöydän ja Asagin välissä.
“Voi Seth, löysää hiukan solmiotasi”, Miehen käsi nousi viininpunaiselle solmiolle.
“Sinähän olet aivan valkoinen. Anna, kun minä tuon hiukan väriä kasvoillesi.”
Käsi löysäsi hitaasti pienin liikkein solmukohtaa samalla, kun toinen käsi avasi kauluspaidan ylimpiä nappeja aivan nuoremman kaulalta.
“Asagi-sama… Mitä te…”, ruskeasilmäinen värisi sanojen kuuluessa tuskin kuiskausta kovempina.
“Älkää… Pyydän… Lopettakaa…”
Vartalo oli jännittynyt ja oli suuri ihme, ettei lyhempi noussut pöydän päälle. Jokin kuitenkin kertoi, että hän saattaisi löytää itsensä sieltä uskomattoman nopeasti.
“En, varkaani”, yakuza kuiskasi vaarallisesti hymyillen.
Henkäys kosketti kapeita huulia vanhemman viedessä kasvonsa alemmaksi kohti kaulaa.
“En, koska sanoit erikseen ne kaksi sanaa, joita minä ja lähes kaikki miehet vihaavat eniten: älä ja lopeta.”

Nopea hengenveto ja puna-mustahiuksinen sulki silmänsä voimatta uskoa tätä. Mustatukan kielen kärki kosketti hennosti solisluiden välissä olevaa hentoa kohtaa. Laittoman hitaasti kieli lähti nousemaan kaulaa pitkin nuoremman taivuttaessa vaistomaisesti päätään taaksepäin. Villitsevän kostea kärki kosketti hennosti, hellän kiusoittelevasti aataminomenaa nousten siitä yhä ylemmäs. Lämpimät väreet kulkivat pitkin kalpeamman selkää tämän tuskin hengittäessä. Housuissa kihelmöi, kun pidemmän kädet onnistuivat avaamaan hänen pukunsa takin ja kietoutuivat päällimmäisen kankaan alle selän taakse hyväillen vartaloa. Kielen kärki nousi hitaasti leualle kosketuksen loppuessa siihen.

Hitaasti ruskeat silmät avautuivat ja kohtasivat mustat silmät, jotka katsoivat tyytyväisinä toisen osittain jäykkää, mutta silti rentoutunutta olemusta.
“Tuota hymyä on vaikea vastustaa. Se suorastaan pakottaa ottamaan sinut tässä ja antamaan jotain uskomatonta”, pidempi kehräsi silmissään loistaessa vieras pilke, jota nuoremman hyytelössä olevat aivot eivät osanneet tulkata.

Mustatukkainen painoi poskensa vasten toisen omaa ja hieraisi tämän kasvoja päällään kevyesti kuin kissa. Asagi käänsi katseensa toisen silmiin antaen huuliensa hipaista hitaasti toisen omia, ennen kuin antoi kielensä taas puhua. Nautinnollisen kiusaavasti, hiukan hipaisua voimakkaammin kielen kärki piirsi viivaa kapealle alahuulelle. Avustajan huulet raottuivat pienen henkäyksen myötä ja silmät sulkeutuivat jälleen, kun mustasilmäinen saavutti suupielen. Kärki jatkoi ohutta viivaansa kalpealle poskelle käsien hyväillessä selkää lähestyen kohti housujen reunaa kiskoen salakavalasti kauluspaitaa pois tieltään. Poskeen piirretty viiva lähestyi korvaa ja sen saavutettua yakuza nuolaisi oikein hitaasti herkkää ihoa painautuen kuuloelintä vasten.
“Eräs toinenkin antaisi sinulle jotain uskomatonta ja sen hän tekisi enemmän kuin mielellään, koska olet rääkännyt hänet lähes hengiltä olemuksellasi. Hän saisi sinut vapautumaan täysin estoistasi”, käheä kuiskaus hiusten alla piilottelevaan korvaan sai ruskeat silmät räpsähtämään auki.
Vartalo jännittyi heti mielen tajutessa, mitä oli tekemässä ja kenen kanssa. Hän tunsi kädet, jotka olivat nostaneet hänen kauluspaitansa pois housuista ja vaeltaneet paljaalle iholle. Hän tunsi toisen hampaat korvanlehdellä ja kuuli matalan viettelevän murinan. Hän tunsi tämän olevan väärin.
“Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö minä voisi näyttää, mitä kaikkea on syytä odottaa”, yakuza naurahti näykäten melkein valkoista kaulaa.
“Nimittäin jotain aivan muuta kuin seksiä minun työhuoneessani, Asagi”, ovelta kuului jäätävä vastaus.

Pelko iskeytyi Sethin vatsaan, kun Asagi nosti painonsa, joka oli pitänyt hänet vasten työpöytää, pois päältään. Yakuza kääntyi hitaasti ympäri hymyillen omaa ilkikurisen riemukasta hymyään.
“Hide-zou!” ilahtunut huokaisu karkasi miehen huulilta tämän katsoessa ystäväänsä.
Tummanvihreään pukuun pukeutunut toimitusjohtaja nojasi ovenpieleen. Silmät katsoivat terästäkin kylmemmin ja kovemmin ystäväänsä, joka vain hymyili takaisin huomaamatta lainkaan paljon puhuvaa katsetta. Mies ei tuntunut lainkaan aistivan sitä vaaraa, mikä oli astunut huoneeseen viileään ulkokuoreen kätkeytyneenä.
“Asagi, mitä me olemme puhuneet tästä?” teräväpiirteinen sanoi matalankarhealla äänellä eikä päästänyt katsettaan irti pisimmästä.
Ainoastaan puhuessaan huoneessa saattoi aistia, että heikompien olisi parempi paeta, koska kaksikon yhteenotto ei olisi välttämättä kovinkaan kaunis. Valitettavasti kaikki eivät sitä ymmärtäneet.
Mies suoristautui ja astui työhuoneeseensa vakavampana kuin koskaan. Puna-mustahiuksinen katsoi kauhun lamaannuttamana esimiestään käsien viedessä puvun takkiaan paremmin ympärilleen suojaamaan repsottavaa ulkonäköään, mutta ei opettaja katsonutkaan häneen.
“Minä en edelleenkään halua spermaasi koristamaan työpöytääni”, ruskeahiuksinen pysähtyi nojatuolin taakse ja katsoi pistävästi mustatukkaa.
“Mutta jos tulen toisiin ajatuksiin, kerron siitä heti sinulle.”

“Parasta olisi”, yakuza siirtyi ystävänsä viereen ja nosti kätensä silittämään etusormellaan tämän poskea.
“Sinähän tiedät, miten kovasti haluan päästä kanssasi koristelemaan tuota tylsää puupintaa.”
“Ilmeisesti niin kovasti, että päätät napata alaiseni puuhiisi piittaamatta lainkaan siitä, mitä minä olen sanonut sinulle tästä huoneesta”, voimakasleukainen tarttui vanhemman ranteeseen ja vei käden pois kasvoiltaan.
“Sinähän tiedät, että minä yleensä saan sen, mitä tahdon”, hymy ei kadonnut minnekään pisimmän huulilta, mutta äänessä tapahtui uskomaton muutos.
Se oli tasainen, arvaamaton – lähes uhkaava – ja sillä oli odotetut seuraukset. Ruskeankellertäväsilmäinen päästi irti yakuzansa kädestä ja tämä siirtyi jälleen silittämään poskea pikkupoikamaisen tyytyväisesti hymyillen.
“Niin tiedänkin”, liikemies sanoi vakavana sulkien hetkeksi silmänsä koettaen koota ajatuksiaan.
Pian mies kuitenkin avasi silmänsä katsoen vaativasti ystäväänsä.
“Tiedän myös, ettet sinä tule tai mene minnekään ilman hyvää syytä. Mikä on tämän kertainen syysi? Se, että haluat naida Sethiä juuri minun työpöydälläni?”
“Sekin, mutta minusta tuntuu, että säikäytit hänet kyvyttömäksi”, Asagi naurahti vilkaisten pelosta tärisevää avustajaa.
“On ilkeätä tulla häiritsemään tuollaisena hetkenä”, mies myhäili hiljaa jatkaen silittelyä.
“Sekin?” Hide-zou kurtisti kulmiaan.
“Minkä muun takia sinä tulit tänne?”
“Huomisen takia”, yakuza kuiskasi painaen pienen suudelman lyhemmän poskelle kirjanpitäjän silmien laajentuessa hämmennyksestä.
“Huomennahan on Matsumoto Takanorin järjestämät juhlat hänen kartanossaan Osakan ulkopuolella. Sinuthan on myös kutsuttu sinne?”
“Niin on, kuten varsin hyvin tiedät. Kutsu tuli postitse yli kaksi viikkoa sitten. Mitä siitä?” teräväpiirteisen otsa rypistyi entisestään.
“Ota Seth sinne mukaasi”, mustatukka liu’utti kättään toisen kaulalle ja siitä olkapäälle, ennen kuin kääntyi ympäri lähteäkseen.

Kirjanpitäjän silmät suurenivat hämmennyksestä eivätkä voimakasleukaisenkaan silmät olleet normaalia kokoaan.
“Miksi haluat minun ottavan Sethin mukaan?” lyhimmän kysymys sai ovelle ehtineen miehen pysähtymään ja kääntymään ympäri.
“Miksi ei, Hide-zou?” mustat silmät hymyilivät viekkaasti.
“Pelkäätkö, että muut johtajat saattaisivat iskeä silmänsä avustajasi? Vai mietitkö sitä, mitä muut mahdollisesti miettivät avustajan tuomisesta juhliin? Ole huoleti, Ochi aikoo ottaa uuden avustajansa mukaansa, joten Sethin tuominen ei tuota ongelmia – lisäksi hän on paljon paremman näköinen kuin se ruipelo.”
“Et vastannut kysymykseeni”, toimitusjohtaja huomautti ja otti askeleen ystäväänsä kohti.
“Enkö? Voi minua ja käytöstapojani!” vanhin kauhisteli nostaen kätensä sirosti suulleen.
“Älä leiki kanssani, Asagi. Tiedät sen, että inhoan sitä.”
“Et sinä ennen inhonnut. Aikaisemmin sinä suorastaan himoitsit sitä.”
“Ajat muuttuvat.”
“Valitettavasti. Ne ovat ikävästi muuttaneet sinua, Hide-zou. Missä on minun tuntemani villin kiihottava Hide-zouni?”
“Lopeta tuo! Vastaa kysymykseeni.”
“Kuten toivot, rakkaani”, Asagi sanoi kehräten hiljaa.
Tapa, jolla yakuza kutsui ystäväänsä rakkaakseen, sai Sethin hätkähtämään. Se oli ollut jotenkin omistava ja hyvin vaativa. Kuulosti siltä, kuin liikemies todella olisi ollut mustatukan rakas. Enempää nuorukainen ei jäänyt pohtimaan puhuttelutapaa, koska vanhin jatkoi.

“Haluan sinun ottavan Sethin mukaan, jotta saamme hiukan väriä iltaamme. Me kumpikin inhoamme sitä, että joudumme olemaan sitä samaa massaa muiden kanssa eli me tarvitsemme siksi piristeen.”
“Etkö sinä aiokaan ottaa oman piristettä mukaasi?” toimitusjohtaja huomautti painokkaasti.
“Aion”, mustatukka sanoi hymyillen entistä pirullisemmin.
“Haittaako sinua se, että haluan enemmän? Saako se sinut huomaamaan jotain, mitä olet kieltänyt?”
“Onko tämä käsky?” ruskeankellertäväsilmäinen kysyi huomioimatta hänelle esitettyjä kysymyksiä.
“Ei, Hide-zouni. Sinä tiedät, etten koskaan käske sinua”, rikollisjärjestön johtaja sanoi pehmeästi ja kääntyi ympäri lähteäkseen.
“Ei se pyyntökään ollut”, Hide-zou totesi matalasti käden puristuessa nyrkkiin.
Ruskeat silmät näkivät toimitusjohtajan tärisevän, mutta ei nähnyt tämän ilmettä, koska selkä oli häneen päin. Silti hän pystyi aistimaan toisen pahan olon ja kiukun. Suorastaan huokuvan raivon, mikä pelotti häntä entisestään, koska uskoi olevansa osa syy asioihin. Ainakin hänestä puhuttiin jälleen eikä hän kyennyt mitenkään puuttumaan asioihin – ja vaikka olisi pystynyt, hänen ääntään olisi tuskin kuunneltu. Asagi tuskin olisi kuunnellut.
“Ei niin”, pisin naurahti ja kääntyi vielä katsomaan huoneeseen jääneitä.
“Huomiseen siis Hide-zou ja Seth. Näemme siis illalla Matsumoton kartanossa.”
Luotuaan kaksikolle pirullisen tyytyväisen hymyn, mies kääntyi ja käveli pois nahkatakkisten henkivartijoiden ilmestyessä seinän takaa kuin tyhjästä tämän perään kulkien pitkin käytäviä kadoten jälleen yhtä mystisesti kuin olivat saapuneetkin.

Hide-zou nojautui nojatuolin selkänojaa vasten ja hengitti syvin hengenvedoin. Käsi nousi otsalle eikä mies olisi voinut näyttää enempää väsyneeltä, ellei jopa surulliselta. Tämä näytti, kuin olisi ollut eksyneenä pimeydessä, jossa taskulamput eivät voineet valaista tietä. Niistä oli virta loppunut eikä varaparistoja ollut vielä löydetty.
“Hide-zou-sama…”, Seth aloitti selittämisen.
“Seth”, vanhempi sanoi lyhyesti ja nousi seisomaan.
“Sinun olisi parasta mennä tällä kertaa Ivy-sanin kanssa lounaalle. Emme voi kuitenkaan ikuisesti tällä tavalla syödä.”
Äänen jäisyys pelästytti nuorukaisen tämän osaamatta tehdä muuta kuin katsoa tummanvihreään pukuun pukeutunutta miestä, joka suoristautui ja siirtyi pöytänsä taakse. Ruskeat silmät seurasivat miehen viileän arvokasta olemusta tämän ottaessa pöydälle jääneet nitomattomat paperit eteensä. Hän tunsi, että toinen oli vihainen, vaikkei siltä näyttänytkään. Hänen esimiehellään oli siihen lisäksi hyvä syy – kuinka monia haluaisi löytää työhuoneestaan ystävänsä avustajan kimpusta? Ei kukaan. Siksi puna-mustahiuksinen ei osannut kuin seistä siinä ja katsoa niitä käsiä ja hartioita, jotka vapisivat pienesti toisen keskittyessä raportteihin.
“Hide-zou-sama, minä-”
“Seth!” teräväpiirteisen ääni oli kiveä kovempi miehen nostaessa viiruiksi kavenneet silmänsä avustajaansa.
“Mene Ivyn kanssa syömään. Nyt.”

Pidemmän silmät suurenivat hänen kykenemättä tekemään muuta kuin katsomaan niihin silmiin, jotka katsoivat vihaisina takaisin. Katse oli kylmä ja täynnä piilotettuja tunteita, mutta nuorukainen ei halunnut ottaa niistä selvää. Häntä pelotti liikaa ja tuo katse satutti. Kirjanpitäjä nielaisi kuuluvasti ja kumarsi pienesti hiusten valuessa peittämään silmät, joihin nousi väkisin kyyneleitä. Hän olisi halunnut huutaa, ettei ollut halunnut Asagia lähellään. Mieli halusi selittää, ettei yakuza ollut se, kenen kanssa halusi olla, koska ei tosiaankaan tiennyt sitä itse. Hän halusi kertoa, etteivät tapahtumat olleet hänen syytään, mutta suu vaikeni. Jälleen.

Hitaasti ruskeasilmäinen kääntyi ympäri ja käveli ovelle jättäen lattialle pudonneet paperit lojumaan sikin sokin. Kalpea käsi nousi oven kahvalle kirjanpitäjän katsoessa vielä kerran esimiehensä tuimaa katsetta. Huokaisten raskaasti nuorempi sulki oven kääntyen samalla puhumaan Ivylle lounaalle menosta. Jos kalpeampi olisi juuri ennen oven sulkeutumista vilkaissut toimitusjohtajan työhuoneeseen, hän olisi nähnyt teräväpiirteisen miehen surulliset kasvot tämän haudatessa ne käsiinsä vartalon täristessä enemmän kuin koskaan.

----------

Hiukset olivat kerrankin alistuneet vahvempansa tahtoon pysyen kiltisti tiukalla ponihännällä. Tämä ei kuitenkaan piristänyt Sethin mieltä. Hän ei kuullut, kuinka Ivy, Byou ja muutama muu löpisi jotain joutavaa lähestyvästä viikonlopusta. Nuorukainen ei huomannut sihteerin kysyviä katseita eikä sitä, kuinka vaaleaverikkö ilmeisesti käski tätä antamaan hänelle omaa rauhaa. Eräässä mukavan kodikkaassa ruokalassa hän vain istui huomaamatta lainkaan sieviä tarjoilijoita tai muita syöjiä. Ruoka maistui pahalta hänen suussaan, kuin se olisi ollut tomua tai pölyä. Ruskeat silmät katsoivat eteensä tyhjyyteen eikä hän huomannut edes sitä, kun insinööri heilutti kättään hänen kasvojensa edessä. Tuskin mieli olisi huomannut edes sitä, jos tämä olisi lyönyt häntä.

Kaulaa poltti, samoin alahuulta ja poskea korvaa myöten. Poltti ja sattui hirvittävällä tavalla, että vain kasvojen menettämisen pelko esti häntä itkemästä. Miksi? Mieli huusi. Miksi juuri nyt, kun hän tuli erinomaisesti toimeen esimiehensä kanssa, piti käydä näin? Miksi hän oli niin heikko, ettei ollut kyennyt työntämään Asagia kauemmaksi? Enemmän, kuin tieto omasta heikkoudestaan, satutti tieto siitä, että hän oli nauttinut niistä villitsevän kiusoittelevista kosketuksista. Hän oli nauttinut siihen asti, kunnes yakuza oli avannut suunsa ja saanut hänen olonsa väärintekijäksi. Oliko hän tehnyt väärin? Ilmeisesti, koska nyt nuorukaista sattui enemmän kuin koskaan varastaessa. Sattui niin paljon rintakehään, että hän halusi repiä sieltä jotain irti, jotta kipu hellittäisi.
“Seth-san? Kuuletko sinä?” hellä kosketus olkapäällä sai kirjanpitäjän kääntämään katseensa puhuneeseen.
“On kaikki hyvin?” Ivy kysyi vakavampana kuin koskaan yrittäen etsiä lähes valkoisista elottomista kasvoista vastausta.
Puna-mustahiuksinen nyökkäsi hitaasti tajuamatta lainkaan, mitä toinen kysyi.
“Syötkö sinä vielä?” sihteeri vilkaisi työtoverinsa lautasta, josta oli tuskin syöty yhtään mitään.
Ruskeasilmäinen käänsi katseensa lautaseen, jossa hänen mielestään oli vain tomua ja santaa: jotain, mitä ei pitänyt missään nimessä syödä. Sievin katsoi kysyvästi Byouta, joka ravisti päätään ensimmäistä kertaa vakavana. Brunette otti lautasen ja heitti sen sisällön pois, ennen kuin palautti astiat kassalle ja maksoi aterian – hän oli luvannut tarjota tällä kertaa toimitusjohtajan avustajalle.
“Seth-san, aika mennä takaisin töihin”, insinööri tarttui avustajaa käsivarresta ja nosti ylös tuolilta.
“En tiedä, mitä sinun ja Hide-zou-saman välillä aikaisemmin tapahtui, mutta ryhdistäydy. Ei tuollainen tunteilu saa häntä antamaan nopeammin anteeksi, jos olet todellakin tehnyt jotain väärää”, mies kuiskasi hiljaa toisen korvaan saaden tähän jotain eloa.
Ruskeat silmät räpsähtivät muutaman kerran kiinni tämän katsoessa hölmistyneenä jäänsinisilmäistä, joka pyöräytti silmiään voimatta uskoa, ettei toinen tiennyt, mitä maailmassa tapahtui.
“Olet uskomaton!” mies vain huokaisi raskaasti Ivyn tullessa takaisin paikalle.

Yhdessä he menivät takaisin yläkertaan matkustaen taas puoli ikuisuutta hissillä, mikä sai Byoun mutisemaan kirosanoja ja Ivyn torumaan tätä moisesta kielenkäytöstä. Mikäli joku olisi ollut varkaan päässä kotona, hän olisi nauttinut kaksikon kinastelusta ja kysellyt, koska häät olivat, kun nyt jo harjoiteltiin vanhuusvuosien varalle. Yläkerrassa insinööri palasi sotkuiseen työhuoneeseensa ja sihteeri jatkoi avustajan kanssa matkaa takaisin töiden pariin. Sievempi tarkkaili koko ajan sivusilmällä pidempäänsä heidän kulkiessa käytäviä pitkin, mutta ei kuitenkaan kysellyt. Vaaleaverikkö oli käskenyt jättämään toisen rauhaan. Tämä kuulemma puhuisi, jos haluaisi, mutta ei pakottamalla.

He kulkivat kumpikin varmasti omien työpöytiensä taakse, mutta yllättäen toimitusjohtajan työhuoneen ovi aukesi juuri sillä hetkellä, kun kalpein oli sen kohdalla. Nuorukainen suorastaan hyppäsi kattoon kauhuissaan nähdessään johtajansa kasvot, jotka katsoivat synkän surullisina pitempäänsä. Ivy kurtisti kulmiaan istuutuen tuolilleen tekemään töitä, mutta ei voinut sille mitään, että tarkkaili sivusilmällä tilannetta.

“Hide-zou-sama!” Seth huudahti ja katsoi valkoisena opettajaansa.
“Seth…”, Hide-zou katsahti lattiaa miettien, mitä hänen pitikään sanoa eikä valehdella.
“Ota huomenna joku juhlava puku mukaan töihin… Me lähdemme huomenna hiukan aikaisemmin täältä ja menemme minun luokseni vaihtamaan vaatteet ennen Matsumoto-sanin juhlia… Jos se vain sinulle sopii…”
Ruskeat silmät laajenivat hämmennyksestä ja nuorukainen aukoi suutaan yrittäen keksiä jotain viisasta sanottavaa.
“E-ei teidän tarvitse… En minä tule, jos ette sitä toivo… Eihän se ole… sopivaa… Teidän kuuluisi ottaa joku upea seuralainen tai geisha tai…”
“Ei, Seth. Asagi ilmaisi suoraan, että haluaa sinut sinne.”
“Mutta en minä voi tulla, jos teillä oli muita suunnitelmia! En halua olla häiriöksi…”
“Et sinä ole”, teräväpiirteinen nosti sormensa toisen huulille vaientaen vastaväitteet yllättävällä läheisyydellään ja lempeällä hymyllään.
“Enkä minä tätä sano siksi, että Asagi halusi niin. Ihan mielelläni minä sinut otan mukaani, koska osaat käyttäytyä… Lisäksi, jos totta puhutaan… viihdyn seurassasi… Olisi mukavaa, jos tulisit, ellei sinulla ole sitten muita suunnitelmia…”
“Ei minulla ole mitään muita suunnitelmia…”, kirjanpitäjä mumisi pienen punan noustessa poskilleen ja katseen laskeutuessa toisen vartaloa pitkin lattiaan.
“Televisiosta tulee kyllä eräs elokuva illalla, mutta sen voi tallentaa… Minä vain…”
“Mitä?” ruskeankellertäväsilmäinen kallisti päätään huolestuneena.
“Minä… Tuota… Anteeksi se aikaisempi… Minä -”
“Ei se mitään, Seth”, ruskeahiuksinen nosti kädellään toisen kasvot katsomaan omiaan.
“Ei sinulla ole mitään anteeksipyydettävää. Minun se tässä pitäisi pyytää anteeksi käytöstäni”, mies hymyili surullisesti laskiessaan kätensä pois nuoremman kasvoilta.
“Olen siitä pahoillani. Olin vihainen Asagille, en sinulle, mutta purkaessani kiukkuni sinuun, toimin väärin. Toivottavasti haluat vielä tämän jälkeenkin työskennellä kanssani.”
“Haluan!” puna-mustahiuksinen huudahti tarttuen esimiehensä käteen.

Vanhempi katsoi hetken hölmistyneenä toisen vakavia kasvoja, kunnes hymyili kauniin onnellisen hymyn kallistaen viehättävästi päätään. Käsi puristi toisen kättä voimakkaasti silmien tutkiessa nuoremman kasvoja, joille nousi pieni ujo hymy.
“Tuota… Tämä saattaa kuulostaa hullulta, mutta onko sinulla vielä nälkä?” toimitusjohtaja katsahti varovaisesti oppilastaan, joka kurtisti hämmentyneenä kulmiaan.
“Tilaisimmeko pikaruokaa?”
Kalpeampi katsoi hämmentyneenä ruskeankellertäviä silmiä, kunnes huulille levisi leveä hymy sydämen ryhtyessä lyömään kiivaammin.
“Tilataan vain”, nuorukainen vastasi voimatta mitään sisältään nousevalle onnentunteelle.
Ivy katsoi hymyillen silmäkulmastaan kaksikon juttelua. Hän oli iloinen, kun miehet oli saanut rauhan aikaiseksi. Sihteeri oli onnellinen nähdessään työtoverinsa kasvoilla maailman onnellisimman hymyn. Kaikki oli jälleen, kuten pitikin – pian vain saattaisi olla entistä paremmin.

Notes:

Selityksiä:

* Aasiassa silmiä pidetään sielun peileinä – siksi jotkut pitävät silmiin katsomista tungetteluna/uhkauksena
* Koska Ivy mietti mustelmaa jo siinä vaiheessa, tämä pitää Hide-zouta varsin vahvana
* Japanissa Eurooppalaisuus (erityisesti ranskalaisuus) on ihannoitu asia. Siksi kartanoita saattaa löytyäkin
* Asagi ei välitä herroittelusta, siksi hän käyttää miestensä kuullen pelkkiä nimiä, vaikka puhuisikin ministeristä
* Geishat ovat hyvin kalliita seuralaisia (tuntipalkka) ja heidän saamisensa seuralaiseksi vaatii suosittelijaa ja paljon muuta

Chapter 16: Pyyntö

“Kylläpäs sinulla kesti”, Fu-ki naurahti nähdessään hämmentyneen nuorukaisen.
“Olet myöhässä.”
Seth kurtisti kulmiaan. Hän oli omasta mielestään tullut ulos tavallista aikaisemmin – ainakin keittiön kellon mukaan. Ei kai se jätättänyt?
Kirjanpitäjä ei voinut kuitenkaan katsoa aikaa ranteestaan roikkuvasta Rolexista, jonka oli ottanut mukaansa Asagin pyynnön muodossa olleesta käskystä, jonka mies oli esittänyt eilisiltana häirikköpuhelunsa lomasta. Nuori mies nimittäin kantoi toisessa kädessään salkkua ja toisessa oli hänen juhlavampi asukokonaisuutensa pukupussissa, jossa oli myös pieni pussi, jossa oli valkoista kivipuuteria ja muita tököttejä sekä kampa. Samassa kädessä oli myös pieni kenkäpussi, jossa oli arvattavasti juhlakengät. Jos hän olisi siinä ryhtynyt tutkailemaan kelloaan, olisi vähintään joku kantamuksista pudonnut, mutta suurimmalla todennäköisyydellä ne kaikki olisivat päätyneet maahan.
“Olenko pahastikin?” avustaja päätti uskoa autonkuljettajan puheita.
“Onhan tässä jo jonkin aikaa junnailtu”, mustatukka naurahti pirullisesti siirtyessään oven viereen.
“Pahoittelen. Keittiön kello ilmeisesti jätättää”, nuorempi nyökkäsi päällään jonkinlaisen kumarruksen.
“Älä minulta pyytele anteeksi. Eräs toinen on tässä joutunut enemmän odottelemaan”, kuljettaja hymyili maireasti avatessaan oven.

Ruskeat silmät laajentuivat ja puku- sekä kenkäpussi olivat pudota hänen kädestään, mutta onnekseen nuorukainen sai parannettuaan ajoissa otettaan.
“Huomenta, Seth”, Hide-zou tervehti istuen lähellä toisen oven ikkunaa.
“Nukuitko hyvin?”
Aluksi nuorempi ei sanonut mitään, kunnes äkkiä tajusi, että hänelle oli puhuttu.
“Huomenta, Hide-zou-sama”, nuorukainen kumarsi tökerösti, koska oli varsin hämmentynyt uudesta tilanteesta.
“Kyllä… Minä…”, kalpeampi ei vain voinut uskoa, että hänen esimiehensä oli tullut hakemaan hänet töihin.
Normaalisti Fu-ki vei ensin toimitusjohtajan töihin ja sitten vasta tuli hakemaan hänet. Miksi ihmeessä ruskeahiuksinen oli tullut tällä kertaa mukana?
“Jos minä otan nämä”, Fu-ki otti nuorimman lipeävästä otteesta kenkä- ja pukupussin.
“Ettei sitä tarvitse viedä pesulan kautta matkalla Hide-zou-saman luokse.”
Puna-mustahiuksinen katsahti hämmentyneenä autonkuljettajaa, joka virnisti tyytyväisenä.
“Nouse toki kyytiin, vai ajattelitko odottaa, että siirrän sekä sinut että auton Tatemonokin pihalle ajatuksen voimalla?” mies sulki hetkeksi silmänsä ja näytti keskittyvän.
“Valitan, en onnistunut. Joudut tyytymään hitaampaan tapaan.”
“Fu-ki”, teräväpiirteinen katsahti kuljettajaansa.
“En maksa sinulle suunsoitosta tai vitsien vääntämisestä, vaan ajamisesta.”
“Aivan kuten sanotte, Hide-zou-sama”, mustatukka kumarsi kohteliaasti pidellen samalla avustajan tavaroita sirosti kädessään.
“Mutta kuten huomaatte, viehättävä läsnäolonne ilmeisesti hämmentää Seth-sania niin paljon, ettei tämä näytä lainkaan tajuavan nousta limusiiniinne. Tahdotteko, että lähden heti ajamaan, vaikkei hän olekaan kyydissä?”
“Minähän nousen koko ajan”, varas mutisi hiljaa mennessään opettajansa viereen penkille istumaan.
“Ilmeisesti”, kuljettaja naurahti sulkiessaan oven.

Pian kuului toinen pamaus ja askelien ääniä auton ympärillä, kunnes kuului vielä kolmas paukaus limusiinin käynnistyessä. Nuorukainen ei kuitenkaan huomannut tuota kaikkea, koska katsoi vanhempaa ihmetellen. Lyhempi ei kuitenkaan katsonut oppilastaan, vaan tutkaili ikkunan läpi ulkomaailmaa.
“Tuota… Hide-zou-sama…”, Seth nielaisi hiljaa.
“Niin?” Hide-zou nosti katseensa nuorempaansa.
“Miksi te… miksi te tulitte hakemaan minua? Ette te ole ennen tulleet Fu-ki-sanin mukana…”, ruskeasilmäinen katsoi toisen vakavia kasvoja.
Oliko miehellä ollut jotain kahdenkeskeistä asiaa tai vastaavaa? Mistä tämä mahdollisesti haluaisi puhua? Oliko hän tehnyt jotain väärää? Ei kai Asagi ollut sanonut mitään?
“Ajattelin tehdä pienen poikkeuksen, kun heräsin tavallista myöhempään”, toimitusjohtaja kertoi rauhallisesti, mutta kurtisti kulmiaan nähdessään toisen ilmeen.
Kapea suu raottui ja silmät olivat laajentuneet sen verran, että esimies toivoi alaisensa sulkevan silmänsä edes hetkeksi, etteivät ne vain pomppaisi hänen syliinsä. Puna-mustahiuksinen katsoi johtajaansa epäuskoisena.
“Nukuitteko te pommiin?!” pidempi hämmästeli, ettei edes tajunnut kysymyksen karanneen ilmoille.
”Tuli valvottua hiukan myöhään…”, vanhempi mutisi hiljaa ja vilkaisi jälleen ulos ikkunasta kuin olisi hakenut sieltä tukea sanoilleen.
“Miten se on mahdollista? Kuinka te voitte muka nukkua pommiin?” kalpeampi ei tuntunut kuulevan toisen puhetta.
“Kuulinko varmasti oikein? Sanoitteko te, että nukuitte liian pitkään?”
“Minä ihmeen superihmisenä sinä minua pidät?” ruskeankellertävät silmät katsoivat ihmetellen nuorempaa.
“Juuri sinä!” kirjanpitäjä sanoi ja tajusi samassa, mitä sammakoita päästi suustaan.

Kalpea käsi lennähti suun eteen säikähdyksestä ja nuorukainen puraisi itseään kielestä. Hän nosti ujon katseensa opettajansa, joka katsoi häneen hymyillen huvittuneena.
“Vai niin”, mies naurahti ravistellen hiukan päätään.
“Pitänee ottaa tuo kohteliaisuutena, mutta olen loppujen lopuksi vain tavallinen ihminen, joka voi joskus – valvottuaan liian myöhään – nukkua pommiin.”
“Mikä teitä valvotti?” puna-mustahiuksinen katsoi huolestuneena niitä kasvoja, joissa ei kuitenkaan näkynyt väsymyksen merkkejä.
Ehkä toinen vain osasi piilottaa uupumuksensa paremmin kuin hän.
“Ei kai työasiat?”
“Ei mikään sellainen”, liikemies huitaisi asian syrjään.
“Ei mikään ihmeellinen asia.”
“Varmastiko?” avustaja tuli hiukan lähemmäksi opettajaansa.
“Aivan varmasti”, vanhempi laski kätensä nuorukaisen olkapäälle.
“Ei sinun tarvitse huolehtia minusta, mutta kiitos kuitenkin.”

Seth katsahti lattiaa surullisena, koska hänestä tuntui, että toisen valvominen oli hänen syytään. Olivatkohan Asagi ja tämän oikeakäsi puhuneet eilen illalla vielä silloisista tapahtumista? Hän ei kuitenkaan uskaltanut kysyä asiasta, koska ei halunnut muistuttaa tai edes itse muistaa tapahtumia. Mieli ei tahtonut muistella kieltä, joka oli piirrellyt hänen ihoonsa tai suuta, joka oli kuiskannut sanansa. Nuorukainen ei halunnut enää koskaan suututtaa opettajaansa sillä tavalla. Hän ei halunnut, että häneen sattuisi enää koskaan samalla tavalla kuin eilen, mutta mielessään hän hiukan ihmetteli, miksi oli ollut niin surullinen – lähes rikki.
“Vai tuollaisen Rolexin sinä olet varastanut”, Hide-zoun sanat saivat nuoremman heräämään ajatuksistaan hätkähtäen.
Häpeän puna nousi poskille käden nykiessä hihaa peittämään rannekelloaan. Asagi oli ilmeisesti kertonut ystävälleen hänen varkaudestaan.
“Niin…”, pidempi mumisi hiljaa eikä voinut katsoa opettajaansa silmiin.
“Valitettavasti… Minähän olen kleptomaani… Varsin ikävää…”
“En pitäisi sitä lainkaan ikävänä asiana”, vanhemman odottamattomat sanat saivat puna-mustahiuksisen hätkähtämään toistamiseen ja nostamaan katseensa vanhemman ystävällisiin kasvoihin.
“Minä ainakin olen iloinen siitä, että varastit tuon kellon keneltä lienee. Hän oli ilmeisesti varsin ajattelematon, kun jätti noin arvokkaan kellon vahtimatta. Moinen typeryys ansaitsee pienen muistutuksen…”, yllättäen mies käänsi katseensa ikkunaan.
“Ellei Asagi olisi myöskään huomannut tuota kelloa silloin Gratterissa, et ehkä työskentelisi silloin Tatemonokilla…”
Kirjanpitäjä jäi tuijottamaan esimiestään osaamatta sanoa tai tehdä oikeastaan yhtään mitään. Hän oli hämmentynyt toisen sanoista. Hän oli hämmentynyt jo tiistaina, kun mies oli antanut hänelle hienon kuulakärkikynänsä, joka nykyään oli hänen aarrelaatikossaan, jossa olivat monet muutkin varastetut tavarat. Siellä se pysyisi tallessa, vaikka usein hän oli ottanut sen sieltä esille ja katsellut pitkään hymyillen pienesti.

Hiljaisuus laskeutui autoon eikä kumpikaan miehistä sanonut mitään. Ei edes silloin, kun he nousivat limusiinista ulos konttorin pääovilla tai matkasivat hissillä yläkertaan. Työntekijät katsoivat käytävillä uteliaina heidän saapumistaan, koska tämä oli toinen kerta, kun kaksikko tuli samaan matkaan ja ensimmäinen kerta, kun toimitusjohtaja tuli hiukan myöhempää töihin. Se ei myöskään jäänyt huomaamatta Ivyltä ja Byoulta, joka oli tullut jälleen kiusaamaan sievempää. Avustaja meni heti pöytänsä taakse ja avasi tietokoneensa liikemiehen avatessaan avaimella työhuoneensa oven.
“Seth?” ruskeahiuksinen kääntyi äkkiä katsomaan alaistaan.
“Niin, Hide-zou-sama?” ruskeasilmäinen kääntyi tuolinsa kanssa katsomaan opettajaansa.
“Me tosiaan lähdemme tänään hiukan aikaisemmin töistä… Jos haluat, voit viikonlopun kunniaksi mennä Ivy-sanin ja Byou-sanin kanssa syömään”, teräväpiirteinen sanoi katsoen kysyvästi oppilastaan.
Avustaja katsahti lattiaan mietteliäänä. Eihän hän voinut jatkuvasti syödä pikaruokaa esimiehensä kanssa. Joskus tämä ei voisi enää opettaa hänelle mitään uutta ja sen jälkeen hän söisi luultavasti aina Ivyn ja Byoun kanssa. Siihen olisi parasta totuttautua pian… Mutta hän ei halunnut… Ei vielä…
“Tehän puhuitte eilen, Hide-zou-sama, että minun pitäisi saada vielä lisää harjoitusta… Ettekö voisi vielä opettaa minua tänäänkin?” ruskeasilmäinen nosti kysyvän katseensa huomaamatta lainkaan, kuinka kovasti näytti suurine silmineen koiranpennulta.
Sen huomasivat ainakin Ivy ja Byou, jotka vilkaisivat toisiaan kysyvästi. Luultavasti myös vanhin näki toisen viattoman suloisen ilmeen, koska käänsi katseensa nopeasti pois aikomuksenaan mennä työhuoneensa, mutta jokin pidätteli.
“Kai se sopii”, Hide-zou sanoi mietteliään näköisenä.
“Samaan aikaan, kuten aina.”
“Kiitos, Hide-zou-sama”, Seth nousi pystyyn ja kumarsi hymyillen iloisena, koska toinen oli suostunut hänen pyyntöönsä.
“Ole hyvä”, mies sanoi pehmeästi ja sulki ovensa perässään.

Kirjanpitäjä jäi katsomaan itsekseen hymyillen tämän jälkeen, vaikka näkikin enää vain puisen pinnan. Hänestä oli mukavaa syödä esimiehensä kanssa, kun tämä opetti lempeästi uusia asioita.
“Ivy-san, minusta tuntuu, että meidän olisi parasta mennä hiukan aikaisemmin syömään ja pysyttävä siellä vähän pidempäänkin”, Byoun kiusoitteleva ääni keskeytti hiljaisuuden sihteerin ja puna-mustahiuksisen nostaessa katseensa tähän.
“Byou-san, mitä sinä tarkoitat?” sievempi rypisti kulmiaan.
“Miten sanoisin sen riittävän kauniisti suloisille korvillesi, Ivy-san… Minusta tuntuu, että ystävämme ja johtajamme tarvitsevat hiukan omaa aikaa”, insinööri kertoi hymyillen ja vilkaisi merkitsevästi kirjanpitäjää.
“Vai mitä arvoit, Seth-san? Riittääkö teille se tunti vai saisinko tulla mukaan harjoituksiinne?”

Avustaja rojahti istumaan tuoliinsa järkyttyneenä kuulemastaan. Pitikö nyt Byounkin ryhtyä kiusaamaan häntä? Mikä kaikkia oikein vaivasi? Seuraavaksi varmaan Ivykin ryhtyisi vihjailemaan olemattomista.
“Byou-san! Kehtaatkin puhua tuollaisia!” sievin hyppäsi pystyyn tuijottaen tuimasti vaaleaverikköä, joka istui hänen pöydänkulmallaan.
Miehen ilme oli mitä mairein, vaikka varsin vaarallisen näköinen brunette tuijotti kiukkuisena aikaisemmin puhunutta.
“Puhua mitä? Enhän minä edes sanonut mitään – ainakaan suoraan”, jäänsinisilmäinen vilkaisi silmäkulmastaan nuorukaista, joka muistutti sillä hetkellä ylikypsää tomaattia.
“Puhuit, vihjailit – ihan mitä tahansa!” Ivy huudahti katsahtaen pahoittelevasti työtoveriaan, kunnes käänsi varsin tulisen katseensa hattupäiseen.
“Kuinka edes kehtaat harkita mielessäsi tuollaista Seth-sanista ja Hide-zou-samasta!? Sinun työtoveristasi ja esimiehestäsi!”
“Enhän minä mitään sellaista edes sanonut, mutta en kiellä, etteikö se olisi käynyt mielessäni”, Byoun huulet kaartuivat viettelevän ovelaan hymyyn tämän kallistaessa sirosti päätään katsoen lyhintä toisella silmällään hatun alta.
“Se kävi myös sinunkin mielessäsi, et voi kieltää sitä enää. Kysymys kuuluukin, oletko mustasukkainen Seth-sanista vai Hide-zou-samasta?”

Sihteerin suu aukesi, kuin tämä olisi halunnut sanoa jotain, mutta ääntä ei tullut. Silmät suurina mies katsoi ystäväänsä, joka katsoi odottavasti takaisin. Äkkiä brunette iski kätensä pöytään ja ryntäsi tiehensä.
“Ivy-san!” Seth nousi pystyyn, mutta toinen ei kuunnellut, vaan katosi käytäville juoksuaskelien kaikuessa jäljestään.
“Upsista, taisin suututtaa hänet”, vaaleaverikkö sanoi rennosti ja nousi pystyyn.
“Ilmeisesti oikein kunnolla. Pitää näköjään lepytellä häntä parhaan kykyni mukaan”, jäänsinisilmäinen suoristi hihatonta puvuntakkiaan ja yliräikeätä solmiotaan hatun kera.
Ruskeasilmäinen istahti tuoliinsa takaisin katsoen pöytäänsä. Hän ei ymmärtänyt, mikä kaikkia vaivasi. Hän ei ymmärtänyt, mikä tarve kaikilla oli vihjailla siitä, että hänellä ja teräväpiirteisellä olisi jotain välillään. Hän ei tosin ymmärtänyt myöskään sitä, miksi sievin suuttui tuolla lailla, vaikkei tätä edes kiusattu, vaan häntä. Siksi nuorukainen ei voinutkaan olla vain siinä pöytänsä takana, minkä takia hän nousi ylös päättäen mennä työtoverinsa perään.
“Anna hänen olla”, vaaleaverikkö tarttui pidempänsä käsivarteen, kun tämä oli poistumassa työpöytänsä äärestä.
“Hänhän on poissa tolaltaan!” kirjanpitäjä repäisi itsensä vapaaksi toisen otteesta ja mulkaisi vihaisena lyhempää.
“Niin on ja siksi on parempi, ettet sinä mene hänen peräänsä”, jäänsinisilmäinen sanoi rauhallisesti ja tarttui uudelleen laihemmasta kiinni.
“Anna hänen olla hetki rauhassa. Se riittää, että hän kuuli sinun huutosi. Ivy-san tietää, että sinä välität, mutta nyt hän tarvitsee omaa aikaa.”
“Byou-san, nyt kerrot minulle erään asian suoraan!” kalpeampi käänsi ruskeat silmänsä kohti niitä kylmiä silmiä.
“Onko sinun ja Ivy-sanin välillä jotain? Tai onko hänen ja Hide-zou-saman välillä ollut jotain?”
“Riippuu, miten sen ottaa. Ivy-san on ihastunut Hide-zou-samaan, mutta heidän välinsä ovat aina pysyneet esimies-alainen -tyyppisinä”, insinööri irrotti otteensa toisesta ja lähti kävelemään poispäin.
“Mitä tulee minuun ja Ivy-saniin, minä toivoisin, että meidän välillämme olisi jotain.”

Katsomattaan taakseen Byou poistui tyylikkäästi paikalta jättäen nuoremman katsomaan eteensä hämmentyneenä. Tilanne alkoi vähitellen selkiytyä eikä se näyttänyt hänen silmissään kovin hauskalta. Byou oli ilmeisesti ihastunut – tai vastaavaa – Ivyyn, mutta tämä taas olikin kiinnostunut Hide-zousta, joka taas ei ollut kiinnostunut sihteeristään – syytä hän ei tosin voinut ymmärtää eikä suostunut myöskään uskomaan insinöörin sanoja hänestä ja toimitusjohtajasta. Mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä? Avustajan pitäisi selittää sievemmälle, ettei hänellä ja teräväpiirteisellä ollut mitään suhteen tapaistakaan välillään. Ongelmana vain oli siinä, että jäänsinisilmäinen halusi ilmeisesti sihteerin uskovan niin, jotta tämä osaisi huomata ystävänsä…
Missä oli ihmissuhdeopas, kun hän sitä eniten tarvitsi?!

Puhelin pärähti soimaan Ivyn pöydällä, jolloin puna-mustahiuksinen meni vastaamaan siihen. Koska sihteeri ei ollut paikalla, päätti nuorukainen ryhtyä toimimaan sijaisena, kunnes tämä tulisi. Yhden puhelimen myötä soi toinen puhelin ja pian kolmas ja lopulta tietokonekin päätti huutaa sähköpostin lukemattomista viesteistä.
Miten ihmeessä Ivy pärjäsi niin helposti tässä hommassa ja jaksoi vielä hymyilläkin? Hänellehän tuli jo hiki, koska olisi tarvinnut ainakin kaksi paria lisää käsiä selvitäkseen asioista helpommin. Jos vielä yksikin puhelin soisi… Ja tietenkin juuri sillä hetkellä neljäs puhelin päätti soida.
“Moshi moshi?” käsi tarttui puhelimeen ja matalan pehmeä ääni vastasi pirteästi tutulla tavallaan.
“Tatemonokin rakennusfirmalla, Hamada Ivy puhelimessa.”
Seth katsahti helpottuneena työtoveriaan ja aikoi nousta ylös tämän tuolilta, mutta päätti jäädä nähdessään toisen punertavat silmät. Hän halusi auttaa Ivyä ja kuulla tämän huolet. Ainut keino miehen kuulemiseen oli päästä nopeasti eroon tämän töistä. Yhdessä kaksikko sitten taisteli sähköpostiviestejä ja puheluita vastaan, kunnes pitkän ajan jälkeen tuli rauhallisempi hetkin ja puhelin päätti uupuneena vaieta.
“Kiitos, Seth-san, kun autoit puheluiden kanssa”, brunette pyyhkäisi otsahiuksia silmiltään.
“Ole hyvä, Ivy-san”, avustaja nousi hymyillen ylös lyhemmän tuolilta ja laski kätensä tämän olkapäälle.
“Autan sinua aina, kun osaan ja voin. Haluisin auttaa sinua myös toisessa asiassa, jos vain annat minun.”

Vanhempi laski surullisena katseensa alas silmien punoittaessa entisestään vahvistaen sen tiedon, että toinen oli itkenyt.
“Ivy-san, haluaisitko kertoa minulle, mikä on?” ruskeasilmäinen kumartui hiukan, jotta voisi katsoa toisen punoittavia kasvoja.
“Ei ole mitään kerrottavaa…”, sihteeri mumisi hiljaa kääntäen päänsä.
“Siinä tapauksessa minä kysyn siitä, mitä Byou-san vihjaisi”, pidempi nosti myös toisen kätensä sievemmän olkapäälle yrittäen saada tämän katsomaan itseään.
“Oletko sinä ihastunut Hide-zou-samaan?”
“Byou-san ei tiedä mistään mitään!” Ivy sähähti yllättäen kääntäen tiukan katseensa puhuneeseen.
“En minäkään, ellet kerro. Koska hän vihjasi varsin selkeästi, että olisit mustasukkainen Hide-zou-samasta ja se saa minut miettimään, että oletko vain esittänyt minua kohtaan ystävällistä”, nuorempi painoi toisen istumaan tuolille ja polvistui itse tämän viereen.
“Minä haluaisin todella tietää edes jotain... Sinä itse sanoit, että jos tarvitsen kuuntelevan korvan, voin puhua sinulle. Minä sanon sinulle saman: jos haluat puhua, minä kuuntelen.”
Raskas huokaisu karkasi sievemmän huulilta tämän nostaessa kätensä silmilleen.
“Tätä on vähän vaikea selittää… Ole kiltti äläkä naura minulle…”, miehen ääni värisi ja kalpeampi näki pienen kyyneleen valuvan punoittavalla poskella.
“En koskaan nauraisi sinulle, Ivy-san”, puna-mustahiuksinen siirtyi lähemmäksi, ettei toisen tarvitsisi puhua turhan kovaa.
“Sinäkään et nauranut minulle, kun olin silloin eilen kuin koomapotilas… Tai oikeastaan vihannes…”
Pieni naurahdus pakeni suusta ja huulille nousi pieni hymy eilisen muistamisesta.
“Kiitos, Seth-san”, sihteeri kuiskasi hiljaa nielaisten pienesti.
“Siis, kun sanoit, että olisin ihastunut Hide-zou-samaan, se ei mennyt kovin kaukaa. Olen minä ollut, mutta en enää vähään aikaan… Paitsi ehkä ihan vähän…”
“Miksi sitten järkytyit Byou-sanin sanoja? Nehän olivat kohdistettu minuun eikä sinuun”, pidempi katsoi kysyvästi vanhempaansa.
“Koska tavallaan minusta tuntui, että ne sanottiin minulle. En kiellä, ettenkö olisi ollut hiukan kateellinen sinulle, kun tulet erinomaisesti toimeen Hide-zou-saman kanssa. Enkä yhtään ihmettelisi, vaikka Byou-sanin puheet pitäisivät paikkansa, mutta en voi sille mitään, että olen vain kateellinen…”
“Miksi ihmeessä olisit? Sinähän tulet hyvin Hide-zou-saman kanssa toimeen ja sinulla on paljon paremmat mahdollisuudet häneen kuin minulla. Olette tunteneet ties kuinka kauan!”
“Kiitos, mutta et tainnut ymmärtää ihan oikein. Minä olen kateellinen siitä, että sinulla on joku, jonka kanssa olla niin läheinen. Sinä voit olla lähellä miestä, josta pidät, mutta minä en tule koskaan saamaan sellaista häneltä, josta pidän ja nyt hän vihjaili jo liittyvänsä teidän seuraan.”
“Ivy-san, kenestä sinä pidät?” Seth toivoi mielessään, ettei suloinen sihteeri ollut iskenyt silmiään Asagiin.
Siitä ei hyvää seuraisi.
“Byou-sanista”, lyhempi kuiskasi hiljaa.

Ruskeasilmäinen jäi hölmistyneenä tuijottamaan eteensä.
“Byou-sanista?” nuoremman oli pakko varmistaa, oliko kuullut oikein.
“Tiedän, että minun olisi pitänyt olla varovainen, koska hän on flirtti, mutta en voinut sille mitään. Minä vain pidän siitä, että hän jaksaa tulla katsomaan minua ja hymyillä jatkuvasti... Byou-san saa minut nauramaan – se on ehdottomasti hänen ihanin piirteensä... Kai minä tunnen olevani hänen seurassaan enemmän elossa kuin ilman häntä…”, Ivy mutisi nolostuneena ja kuivasi viimeiset kyyneleensä hihaansa.
“Miksi et sitten ole sanonut sitä hänelle?” kirjanpitäjä ei voinut uskoa korviaan.
Miten oli mahdollista, että kaksikko ei kertonut toisilleen tunteistaan, jos kerran pitivät toisistaan? Tuohan oli älytöntä, koska kumpikaan ei kieltänyt mitenkään tuntemuksiaan – siltä se ei ainakaan hänen kuuloelimissään ollut kuulostanut.
“Mikset vain mene Byou-sanin luokse ja sano suoraan, että pidät hänestä?”
“Mietihän hetki uudelleen, miksi en mene sanomaan”, brunette huomautti hiukan napakammin kuin oli tarkoittanut.
“Jos et saa päähäsi kaikkia niitä juttuja, mitä olet nähnyt sitten tänne tulosi, mieti, mitä sanoin hetki sitten.”
“Mitä ihmettä sinä tarkoitat? Sehän on ilmiselvää, että Byou-san pitää sinusta!”
“Ei, vaan on ilmiselvää, että hän pitää kaikista, jotka miellyttävät silmiään.”
“Tuo ei pidä paikkaansa!”
“Kyllä pitää. Hän on flirtti, kysy vaikka keneltä.”
“Byou-san pitää oikeasti sinusta.”
“Ja kahdestakymmenestä muustakin.”
“Eipäs, vaan pelkästään sinusta, Ivy-san. Hän haluaisi, että teidän välillänne olisi jotain enemmän.”
“Mistähän sinä olet tuollaista saanut päähäsi?”
“Hän itse sanoi niin!”
“Mitä?” Ivy jäi tuijottamaan työtoveriaan, joka nousi seisomaan.
Jalat alkoivat puutua kykkimisestä.
“Mitä ihmettä sinä puhut?”

“Byou-san sanoi sen jälkeen, kun sinä lähdit, että hän haluaisi, että teidän välillänne olisi jotain”, avustaja sanoi matalasti heilutellessaan jalkojaan.
“Mutta ongelmana on vain se, että hän uskoo vahvasti, että sinä olet ihastunut Hide-zou-samaan. Siksi hän kiusoitteli minua, koska halusi jotenkin saada sinut huomaamaan hänet Hide-zou-saman tilalla.”
“Tuo kuulostaa jotenkin ei Byou-sanimaiselta, kuin on mahdollista”, sihteeri huomautti.
“Ole kiltti ja puhu hänen kanssaan”, nuorukainen pyysi.
“Jos et voi sanoa sitä: vihjaa hänelle, että pidät hänestä.”
“Ja kasvattaisin hänen ennestään jättimäistä egoaan? Ei kiitos”, lyhempi tuhahti ja kääntyi koneensa ääreen.
Seth olisi halunnut sanoa, että Byoun ego ei ollut mitään verrattuna Asagin egoon – kukaan ei pystyisi samaan kuin yakuza – mutta nuorukainen päätti vaieta. Toisen ilmeestä saattoi päätellä, että tämä ei suostuisi muuttamaan kantaansa. Ei ainakaan nyt.
Huokaisten raskaasti puna-mustahiuksinen kääntyi ympäri ja siirtyi takaisin työpöytänsä ääreen tekemään omia töitään.
“Seth-san?” varovainen ääni sai hänet kuitenkin kääntymään puhuneeseen.
“Kiitos, kun kuuntelit… Kiitos, kun välität”, Ivy sanoi hiljaa ja nosti katseensa pidempäänsä.
“Ole hyvä, Ivy-san”, ruskeasilmäinen hymyili takaisin.
“Sitä varten ystävät ovat.”
Iloinen hymy kohosi sieville kasvoille, joihin kuuluikin.

Aamupäivä kului normaaleissa merkeissä…
Oikeastaan se kului epänormaaleissa merkeissä, koska aina, kun Byou hyppi kaksikon luokse, Ivy vaikeni eikä puhua pukahtanut tai edes hymyillyt. Insinööri raukka yritti olla mitä mukavin ja herttaisin, pahoitteli jopa sanojaan, mutta toinen ei vain suostunut antamaan anteeksi. Seth olisi halunnut puuttua tilanteeseen, koska vaaleaverikkö näytti vajoavan epätoivoon. Tämä nimittäin vastasi kerran sihteerin puolesta puhelimeen ja käski puhelimen toisessa päässä ollutta soittamaan parin tunnin päästä uudelleen, mistä hyvästä sievempi vain häipyi paikalta, jolloin puna-mustahiuksinen joutui toimittamaan sihteerin töitä, kun jäänsinisilmäinen ryntäsi kiukkuisena tämän perään.
“Minähän pyysin jo kerran anteeksi!”
Kaikkea sitä joutui kestämään työpaikkaromanssien takia…

Lounastauon tultua kirjanpitäjä oli väsyneempi kuin aikoihin eikä hän jaksanut keskittyä allekirjoitusten väärentämiseen ollenkaan. Tämän Hide-zou huomasi varsin helposti ja vaati sen jälkeen saada tietää, mikä nuorempaa vaivasi. Aluksi avustaja ei ollut halunnut kertoa, mutta tiesi, ettei tilannetta voisi kauaa pitää salaisuutena – ainakaan tällä menolla. Lisäksi toimitusjohtajan olisi ihan hyvä tietää, mitä pääkonttorissa oikein tapahtui. Nuorukainen siis kertoi Ivystä ja Byousta aluksi kierrellen, mutta kun teräväpiirteinen osasi lukea häntä kuin avointa kirjaa, kertoi koko jutun, mitä oli tapahtunut – paitsi sen, että kaikki epäilivät, että heidän välillään oli jotain ja sihteerin itkemisestä.
“Minä en vain ymmärrä, miksi he eivät vain voi myöntää toisilleen, että he pitävät toisistaan!” ruskeasilmäinen huudahti lähes kimpaantuneena.
Samassa nuorukainen nappasi syömäpuikoillaan riisikokkareen, jossa oli iso kananpalanen, ja tunki sen tyytyväisenä suuhunsa nauttien hyvästä mausta pienesti mumisten.
“Mitä vaikeata vain on mennä sanomaan: ’Hei, minä pidän sinusta enemmän kuin ystävänä. Mennäänkö treffeille?’”
“Aika harvat sanovat sitä kuitenkaan noin”, opettaja naurahti juodessaan teetä.
“Lisäksi tämä tilanne vaikuttaa vähän vaikeammalta. Varsinkin, kun Ivy-san tuntuu ajattelevan, ettei Byou-san voi pitää kenestäkään oikeasti ja ilmeisesti Byou-san taas on sitä mieltä, että Ivy-san on edelleen ihastunut minuun.”
Pidempi jäi katsomaan hämmentyneenä ruskeahiuksista. Hänestä oli jotenkin hassua, miten rauhallisesti mies oli suhtautunut siihen, että sihteeri oli ehkä vieläkin hiukan ihastunut tähän. Mies oli vain sanonut, että ei itse ollut kiinnostunut sievimmästä. Kalpeampi olisi halunnut kysyä, miksei toinen pitänyt sihteeristään läheisemmässä mielessä, mutta ei kuitenkaan uskaltanut kysellä liikaa.
“Mutta tuo menee jo naurettavaksi!” nuorempi huomautti ja keihästi yhden lihapalan toisella puikoistaan, koska mokoma kiusanhenki ei suostunut pysymään otteessa.
“He ovat niin läpinäkyviä, että he saavat kohta puoliin kysymyksiä siitä, koska häät pidetään.”

“Ehkä he sitten ymmärtävät, kun siitä tullaan sanomaan heille”, vanhempi hymähti toisen keihästämälle lihan palalle ja laski oman annoksensa kertakäyttöpakkauksen pöydälleen.
Tämä oli syönyt jo.
“En menisi vannomaan”, raskas huokaisu pääsi nuorukaisen suusta.
“Mitä vaikeata sen sanomisessa on?”
“Ehkäpä pelko siitä, ettei toinen tunnekaan samoin”, ruskeankellertäväsilmäinen mietti painaessaan sormenpäänsä yhteen.
“Sanoisitko sinä suoraan, jos pitäisit jostakin enemmän kuin ystävänä? Sanoisitko suoraan, jos jopa rakastaisit tätä?”

Hetken aikaa nuorempi mietti, miten vastaisi. Hän kyllä piti Reitasta ja tämä tiesi sen jo eli hänen ei tarvinnut sanoa sitä tälle, mutta…
“Sanoisin”, Seth vastasi viimein ja äkkiä hänelle tuli syyllinen olo.
Hänellä vain ei ollut mitään hajua tunteen aiheuttajasta. Sisällä alkoi ahdistaa ja tuntui, kuin pitäisi sanoa jotain, mutta huulet eivät enää auenneet. Vaikka ne olisivatkin auenneet, nuorukaisesta ei olisi lähtenyt ääntäkään, koska yllättäen hän tunsi kurkkunsa harvinaisen kuivaksi.
“Sepä hyvä”, Hide-zou sanoi ystävällisesti, vaikka hänen kasvonsa olivatkin vakavat.
“Et ainakaan jätä asioita epäselväksi.”
Siihen se keskustelu päättyikin ja kirjanpitäjästä tuntui koko loppulounaan ajan siltä, kuin hänen olisi pitänyt sanoa jotain. Kysymys vain kuului, mitä hänen muka pitäisi sanoa?

----------

“Miten te oikeastaan olette tutustuneet Matsumoto Takanoriin ja mitkä juhlat nämä oikein ovat?” Seth kysyi autossa, kun he olivat matkalla hänen esimiehensä kotiin.
Nuorukaista hermostutti enemmän kuin aikaisemmin, vaikka olikin tiennyt pääsevänsä käymään lyhemmän kotona. Nyt, kun tilanne oli edessä, hän värisi hermostuksesta mielen täyttyessä erilaisista mietteistä. Ruskeasilmäisen oli pakko keksiä jotain sanottavaa, ettei vain tärisi jännityksestä ja katselisi ulos ikkunasta miettien, mitä tekisi. Samalla hän voisi ehkä saada vastauksia muutamiin kysymyksiinsä.
“Miten yakuza voi olla hyvissä väleissä ministerin kanssa? Tietääkö Matsumoto-san hänestä?”
“Oletpas sinä utelias”, Hide-zou hymähti katsoessaan toisen uteliaita kasvoja ja jännityksestä tärisevää vartaloa.
Olihan nuoremmalla syytäkin olla hermostunut – harvat nimittäin pääsivät itse kulttuuriministerin järjestämiin juhliin.
“Kyselenkö liikaa?” puna-mustahiuksinen säikähti.
“Et toki, minusta on vain mukava nähdä, miten utelias olet”, toimitusjohtaja naurahti toisen ilmeelle.
Miehen sanat saivat kalpeille poskille nousemaan pienen nolouden punan, mutta se katosi hyvin nopeasti, kun vanhempi päätti vastata saamiinsa kysymyksiin.
“Oikeastaan me olemme tienneet toisemme lapsista asti. Me kävimme jonkin aikaa samaa alakoulua, kunnes minä muutin yläkoulun tullen Tokioon vanhempieni kanssa. Matsumoto-san ja Asagi kuitenkin varttuivat täällä Osakassa ja onnistuivat hieromaan jonkinasteisen ystävyyssuhteen, mikä onkin edistänyt mafian tarkoituksia hallituksen tietämättä. Kuten varmaan osaat arvata, Asagilla on jonkinlaisia yhteyksiä useampaan hallituksen jäseneen, joiden kautta hän pystyy kulkemaan aina askeleen yhteiskuntaa edempänä.”
“Eli Matsumoto-san ei siis tiedä, että Asagi-sama on yakuza?” kalpeampi päätti varmistaa, ettei ollut ymmärtänyt väärin tuota jonkinasteista ystävyyssuhdetta.
“Ei tiedä eikä kukaan uskalla edes epäillä, koska Asagin ja Yoshikin ansiosta maamme on onnistunut luomaan hyviä suhteita muihin valtioihin. Hehän ovat omien kontakteidensa kanssa tehneet paljon töitä, jotta olisivat tässä asemassa…”, opettaja vilkaisi jälleen ulos ikkunasta heidän ajaessaan puiston ohi tutkaillen siellä liikkuvia ihmisiä.
“Entä te sitten? Esittelikö Asagi-sama teidät paremmin ministerille palattuanne?” pidemmän oli pakko keksiä lisää kysymyksiä, ettei vain alkaisi miettimään liikaa tulevia tunteja toisen kotona.
“Tavallaan. Me tiesimme jo toisemme, kun Asagi nosti minut juuri Tatemonokin johtoon. Tämän jälkeen hän onnistui hankkimaan Kulttuuritalon rakennusoikeiden, minkä takia minä jouduin yhteistyöhön Matsumoto-sanin ja muutaman muun ministerin kanssa… Kai meistä on tullut jonkin sortin ystävät, ainakin Matsumoto-san on ollut tyytyväinen silloiseen yhteistyöhön, koska on suositellut Tatemonokia useisiin hallituksen rakennustöihin – kuten lastensairaalan – ja haluaa nyt meiltä uuden hotellinsa talveen mennessä”, pieni hymy kohosi miehen kasvoille.
Tämä oli tyytyväinen siihen, että taitoihinsa ilmeisesti luotettiin, koska useat suuret rakennustyöt tilattiin juuri Tatemonkilta – Japanin suurimmalta rakennusfirmalta, joka sentään oli hänen käskynsä alla.
“Mitkä nämä juhlat sitten ovat?” nuorempi kysyi hymyillen, koska häntä ilahdutti se, että hänen esimieheensä luotettiin.
“Juhlistetaan sitä, että Matsumotojen suku on ollut jo viisikymmentä vuotta hallituksessa ja maamme johtamisessa mukana”, lyhempi kertoi lyhyesti.

Kirjanpitäjä vihelsi hiukan, koska se oli varsin pitkä aika. Itse asiassa uskomattoman pitkän ajan, jos tarkkoja oltiin. Ei siis ihme, että Matsumoto Takanori pääsi niin helposti hallitukseen. Hänen sukunsa oli ilmiselvästi kerännyt luottamusta vuosikymmenien aikana.
“Tosin, saattaahan hän juhlistaa sitäkin, että hänen hotellinsa rakennussopimus on allekirjoitettu ja pian voimme aloittaa rakennustyöt”, Hide-zou huomautti naurahtaen pienesti.
“Ketä kaikkia sinne on tulossa? Te ja Asagi-sama ilmeisesti jonkun seuralaisensa kanssa…”, äkkiä Seth jäykistyi muistaessaan eilisen juttutuokion.
Hän muisti sen, että yakuza oli maininnut erään miehen, jota hänen ei ehkä pitäisikään tavata.
“Ei kai Ochi-san ole oikeasti tulossa sinne?” nuorempi värähti pelokkaana.
“On. Valitettavasti”, teräväpiirteinen vakavoitui ja katsoi toisen epätoivoisia kasvoja, joiden katse laskeutui murheellisena lattiaan.
“Älä kuitenkaan sitä mieti”, mies nosti kädellään toisen katsomaan itseään.
Hän ei huomannut lainkaan, kuin puna-mustahiuksinen värähti hellää kosketusta.
“Jos Ochi-san ryhtyy puhumaan jotain sinusta, minä puutun asiaan. Voihan olla, ettei hän edes muista sinua, mutta jos hän aiheuttaa mekkalaa, voit olla varma, että Közi ja K puuttuvat asiaan.”
Kahden henkivartijan mainitseminen sai kapeat huulet kaareutumaan helpottuneeseen hymyyn. Nuorukainen luotti siihen, että hänen opettajansa huolehtisi hänestä. Hänestä tuntui myös, ettei Asagikaan pitäisi siitä, jos nenäkäs liikemies yrittäisi jotain hänelle. Onneksi yakuzalla oli aina henkivartijat mukaan. Näiden taakse hän pystyisi helposti piiloutumaan, sen verran pitkiä kumpikin olivat.

Pian pukumiehet huomasivat, että auto pysähtyi ja moottori sammui. Ruskeasilmäinen kurkisti uteliaana ikkunasta ulos ja näki hienopiirteisen kerrostalon, joka oli varsin ylellisen näköinen. Jotain tällaista hän olikin epäillyt, olihan kyseessä sentään Japanin menestyneimmän rakennusyrityksen toimitusjohtajan koti. Fu-ki tuli tottuneesti avaamaan oven ja virnisti nähdessään kalpeamman suuriksi laajentuneet silmät, kun tämä katsoi korkeata taloa. Mies ei kuitenkaan sanonut mitään, koska ruskeankellertäväsilmäinen antoi merkitsevän katseen, kun kuljettaja oli avaamassa suutaan. Mustatukka kumarsi kohteliaasti ja sulki limusiinin oven herrojen jäljestä.
“Mihin aikaan lähdemme Matsumoto-sanin kartanolle?” autonkuljettaja kysyi kohteliaasti työnantajaltaan.
“Matka sinne kestää hyvälläkin liikenteellä yli tunnin.”
Toimitusjohtaja vilkaisi rannekelloaan mietteliäänä.
“Lähdemme kuuden aikaan, eli tässä on kolme tuntia aikaa valmistautua.”
“Kuten haluatte, Hide-zou-sama”, Fu-ki kumarsi kohteliaasti ja siirsi sitten katseensa avustajaan.
“Laitoin pukupussinne Hide-zou-saman vuoteen päälle, Seth-san.”
“Kiitos, Fu-ki-san”, kirjanpitäjä kiitti hymyillen.
“Olkaa hyvä, mielellänihän minä helpotan Asagi-saman iskun kantamusta”, mies naurahti ja siirtyi nopeasti takaisin ratin taakse.

Seth jäi hetkeksi aukomaan suutaan tietämättä lainkaan, mitä tekisi suulaan kuljettajan suhteen. Ilmeisesti hänen opettajansakaan ei tiennyt, koska osasi vain kohauttaa olkiaan. Tämä tosin vannoi mielessään, että ottaisi mustatukan puhutteluun, kunhan ehtisi.
“Menkäämme, Seth-san”, Hide-zou liikkuessaan kohti rakennuksen pääovia.
“Älä mieti Fu-kin sanoja, minä puhun hänelle viikonlopun aikana.”
Kalpeampi jäi tuijottamaan limusiinin perään, kunnes kääntyi nopeasti ympäri ja ryntäsi esimiehensä perään.
“Monennessa kerroksessa te asutte, Hide-zou-sama?” nuorukainen katsahti kysyvästi vanhempaa mitoittaessa askeleensa samanpituisiksi toisen kanssa.
“48:ssa”, mies vastasi ovimiehen avatessa heille kumartaen oven.
“Ja monta kerrosta tässä on?” kirjanpitäjä katsahti ympärilleen pikaisesti nähden kullattuja yksityiskohtia kattokruunuissa ja pöydissä, vaaleat seinät ja lattiat sekä pöydillä olevat suuret, koristeelliset posliinivaasit.
Hän ei kuitenkaan ehtinyt tutkimaan enempää alakertaa tai siellä olevia ihmisiä, koska vanhempi kulki ripeästi viininpunaista mattoa pitkin ruskeiksi maalatuille hisseille.
“48”, ruskeahiuksinen sanoi astuessaan hissiin, josta juuri sopivasti poistui eräs pariskunta kumartaen hymyillen tervehdyksen.
“Taidatte pitää ylimmistä kerroksista”, puna-mustahiuksinen virnisti hissipojan painaessa heti teräväpiirteisen nähdessään ylintä kerrosta ja katsahti ovien sulkeuduttua häneen.
“Minne kerrokseen te olette menossa?” mustatukkainen nuorukainen kysyi hymyillen.
“Samaan kuin minä”, voimakasleukainen vastasi toisen puolesta.

Hissipoika kumarsi kohteliaasti avustajalle tämän nyökätessä pienen tervehdyksen. Hänestä tuntui hassulta seistä siinä valoisassa ja varsin koristeellisessa hississä, jossa oli jopa pehmustettu penkki. Nuorukainen tunsi olevansa jotenkin väärässä paikassa.
“Hmm… Seth?” opettaja katsahti yllättäen pidempäänsä.
“Ethän ole allerginen koirille?”
“En”, nuorempi hätkähti hiukan kysymystä ja kurtisti kulmiaan.
Hänellä oli vähän liiankin hyvät muistikuvat Fujiwaran vaimon chihuahuasta, samoin kuin muista pienistä räksyttäjistä, joita nuorukainen oli enimmäkseen kohdannut. Ei hän tosin pelännytkään koiria, mutta ei ollut kohdannut mitään sellaista mielenkiintoisempaa tapausta, joka ei olisi heti ensimmäisenä yrittänyt purra.
“Sepä hyvä”, lyhempi hymyili helpottuneena.
“Minun piti kysyä tätä jo eilen, mutta sitten unohdin.”
“Teillä on siis koira? Chihuahuako?” oppilas kysäisi, koska oletti esimiehellään olevan jonkin asteinen sylikoira.
Sellainen pieni koira, kuten chihuahua, oli kaikkein soveliain kerrostalo elämään ja oli muutenkin miellyttävän pieni. Kuitenkin, jostain syystä, nuoremman oli vaikea kuvitella opettajalleen syliin pientä vaaleanruskeata räksyttävää koiraan, joka irvisteli ilkeästi hampaiden välkkyessä.
“Koirapa hyvin, mutta ei chihuahua”, liikemiehen sanojen perään kuului pieni kilahdus kerroksen saavuttamisen merkiksi.
“En oikein välitä niin pienistä koirista. Ne ovat jatkuvasti jaloissa tai sitten niitä pitäisi kantaa kaikkialle”, mies jatkoi astuessaan ulos hissistä alaisensa liikkuessa kiltisti mukana.

Ylimmässä kerroksessa oli kaksi ovea, mutta todellisuudessa vain yksi johti huoneistoon – toinen ovi oli luultavasti siivouskomeron ovi, ettei tarvitsisi raahata kaikkia tarvikkeita yläkertaan asti. Kaksikko käveli hisseiltä oikealle viininpunaista mattoa pitkin vaaleanruskean oven luokse vanhemman osapuolen kaivaessa taskustaan avainta.
“Seth, pitäisitkö tätä hetken?” Hide-zou ojensi nuoremmalle salkkunsa, jotta voisi helpommin avata oven.
“Toki, Hide-zou-sama”, Seth sanoi eikä huomannut, kun toinen pyöräytti silmiään kuullessaan jälleen tuon lisäyksen nimensä perässä.
Ruskeahiuksinen ei kuitenkaan sanonut mitään laittaessaan avaimen lukkoon ja avasi viimein oven, jonka takana piilotteli hänen kotinsa. Kirjanpitäjä hämmästyi nähdessään ihan muutaman metrin päässä vielä toisen oven, mikä oli hiukan hämmentävä. Yleensä huoneistoissa ei ollut erillisiä eteisiä – veivät liikaa tilaa.
“Tässä huoneistossa tehtiin pieniä muutoksia, kun minä muutin tänne”, toimitusjohtaja kertoi heidän astuessa eteiseen.
“Totesin, että haluan hiukan erikoisemman asunnon. Sellaisen omannäköiseni.”
Heti miehen sanojen perään toisen oven takaa kuului jyhkeätä haukuntaa, joka onnistui säikäyttämään pidemmän.
“Mikä se oli?” ruskasilmäinen katsoi kalventuneena edessään olevaa ovea.
“Koira”, vanhempi naurahti sulkiessaan ulko-oven ja riisui kenkänsä.
“Ei sen kummempaa.”

Nolostuneena tyhmästä kysymyksestään avustaja päätti noudattaa toisen esimerkkiä ja riisui kenkänsä. Eteisen oven takaa kuului uudelleen matalaa, kovaa haukuntaa, ettei nuorukainen voinut sille mitään, että mietti, millainen peto sieltä olisi tulossa. Voisiko se olla sellainen dobermanni, joita myytiin pimeillä kuvilla? Tai jokin isompi? Chihuahuasta ei todellakaan lähtenyt tuollaista ääntä, eli pieni räksyttäjä se ei voinut olla, vaikkei lyhempi olisi edes sanonut, ettei hänellä ollut kyseisen rodun edustajaa.
“Oletko valmis?” liikemies katsahti kysyvästi alaistaan painaessaan kätensä kahvalle.
Ovenraosta kuului jo hönkimistä tai vastaavasti tiheätä nuuhkimista ja pian lisää jyhkeätä haukkumista. Avustaja nyökkäsi nielaisten hiljaa. Hänestä alkoi tuntua, että räksyttävä chihuahua olisi ollut paljon parempi vaihtoehto kuin vihainen dobermanni. Toivottavasti se ei iskisi hampaitaan hänen nivusiin, kuten joillakin pahansisuisilla koirilla oli taipumusta.
Teräväpiirteinen raotti ovea ja tunki samassa jalkansa siitä läpi, ettei koira vain onnistuisi syöksymään heidän toverikseen pienikokoiseen eteiseen.
“Ei hypi!” mies komensi kovalla äänellä, mutta silti kuului kynsien raapaisuja puista ovea vasten ja haukuntaa.
“Ei, Geti! Istu!”

Ovi aukesi kokonaan voimakasleukaisen astuttua nopeasti peremmälle kotiinsa tarttuen lemmikkiinsä, mutta koira onnistui pakenemaan miehen otteesta.
Puna-mustahiuksisen silmät laajenevat hämmennyksestä, kun häntä vasten hyppi alle polvenkorkuinen koira haukkuen harvinaisen kovalla äänellä kokoikseen ja heilutti villisti häntäänsä, kuin se olisi ollut vispilä. Kummallisen näköinen koira oli muutenkin, koska sillä oli pitkä parta, ja hirveä kasa karvaa silmillä. Omituisen näköinen koira jatkoi hyppimistään ja kaapi välillä etutassullaan hänen housujaan pyörien sikin sokin jaloissa.
“Geti, riittää!” Hide-zou komensi napaten samalla kaareutuvan hännän juuresta kiinni ja veti eläintä taaksepäin, minkä jälkeen koira ryhtyikin hyppimään omistajaansa vasten vaatien rapsutuksia.
“Pahoittelen Getin yli-innokkuutta”, teräväpiirteinen polvistui koiransa viereen, joka istuutui ottamaan rapsutuksia vastaan.
“Se on tottelematon tapaus.”
“Ei se mitään. Ainakin minulle varmistui se, että on olemassa myös niitä, jotka eivät tottele teitä”, Seth naurahti katsellessaan eläintä, joka roikotti parhaillaan kieltään suustaan.

Yllättäen Getiksi kutsuttu päättikin karata naurahtavan omistajansa käsistä takaisin nuohoamaan pisimmän housuja, kunnes muksahti lattialle kenkien päälle makaamaan paljastaen vatsansa.
“Mitä ihmettä se tekee?” kalpeampi katsahti hämmentyneenä koiraa, joka katsoi vastaavasti häneen vaativan näköisenä.
“Haluaa rapsutuksia”, teräväpiirteinen naurahti ja siirtyi lähemmäksi lemmikkiään nuorukaisen polvistuessa rapsuttamaan tarjottua mahaa.
“Sinulla ei taida olla hirveästi kokemusta koirista, Seth.”
“Ei ole, ellei lasketa eräiden rouvien ärsyttäviä chihuahuoita mukaan”, kalpea käsi kosketti karvaa.
“Uskomattoman pehmeä…”, nuorukainen mutisi huomaamattaan tuntiessaan hiukan lainemaisen karvan sormissaan.
Turkki oli hämmästyttävän pehmeä, kuin se olisi ollut lampaanvillaa tai silkkiä. Kirjanpitäjä ei tosin ollut koskaan koskettanut lampaan villaa, mutta hänestä tuntui, että se saattaisi olla yhtä pehmeätä kuin tällä hassulla otuksella. Karvapeite oli uskomattoman tuuhea, erityisesti jaloissa, jossa se oli trimmauksensa takia pidempää kuin muualla.
“No, Geti, nouse ylös”, toimitusjohtaja taputti hiukan mustaharmaan karvapallon lonkkaa.
“Päästetään vieraamme sisälle, ettei hänen tarvitse oven suussa kykkiä.”
Miehet nousivat pystyyn ja vanhempi viittasi peremmälle huoneistoon ottaen samalla salkut.
“Tervetuloa kotiini, Seth.”
“Kiitos.”

Ruskeat silmät katselivat lämpimän tumman sävyillä sisustettua taloa. Kun he olivat tulleet eteisestä, seuraavaksi esiin ilmestyi näkösälle hyvin tilava olohuone, joka oli laajempi kuin monissa muissa taloissa, koska samassa tilassa oli jonkin asteinen ruokasali ja kirjasto.
“Maistuisiko kupillinen teetä?” liikemies johdatti vieraansa olohuoneeseen jättäen salkut erään lipaston päälle.
“Ellei siitä ole vaivaa”, nuorempi katseli kalliita huonekaluja, mikä oli vähän hankalaa, koska Geti vaati jatkuvasti huomiota.
“Ei ole. Juon itse aina töistä tultuani”, mies meni oikealla olevasta oviaukosta tilavaan keittiöön.
“Istahda toki olohuoneeseen siksi aikaa. Tässä ei mene kauaa… Otatko muuten sokeria vai hunajaa?”
“Hunajaa, kiitos”, nuorukainen vastasi siirtyen olohuoneelta vaikuttavaan osaan.
Hän istuutui pehmeälle metsänvihreälle sohvalle ja samassa koira oli hänen kimpussaan kielensä kanssa.
“Mitä sinä…”, avustaja naurahti kielen lipoessa hänen korvaansa.
“Lopeta… En tiedä saatko hyppiä sohvalle…”
Mustaharmaa koira istahti sohvalle ja alkoi lyödä pukumiehen käsivartta tassullaan, kuin olisi kaapinut jotakin.
“Mitä oikein touhuat?”
“Jos se ojentaa tassua, se vaatii rapsutuksia”, kuului keittiöstä kevyt huudahdus kuppien kilahdusten seurana.
“Pentuna se yhdisti tassun antamisen jotenkin rapsutuksiin eli aina, kun Geti haluaa rapsutuksia, se ojentaa tassuaan.”
“Olet sinäkin outo tapaus”, nuorukainen vei sormensa korvien taakse, jolloin eläin painoi tyytyväisenä tassunsa takaisin huonekalua vasten jääden siihen istumaan.
Ruskeat silmät katselivat mustaa karvapeitettä, joka oli tarkemmin katsottuna etäisesti sinertävä – erityisesti iho, kun karvoja hiukan siirteli. Omituinen eläin, joka ei paljoakaan eronnut erikoisuudessaan isäntänsä kanssa. Pienesti hymyillen avustaja antoi katseensa tutkia tummanruskeita kirjahyllyjä ja ruokapöytää, mutta sitten hänen silmänsä osuivat pieneen lasikoristeiseen pöytään aivan sohvan edessä ja vastakkaisella seinällä olevaan…
“Ei voi olla totta!” kädet lennähtivät kapeille huulille koiran tuhahtaessa, kun rapsuttava käsi katosi.
“Elämäni rakkaus!”

Juuri sillä hetkellä Hide-zou tuli keittiöstä pienen tarjottimen kanssa, jossa oli kaksi kuppia täynnä teetä, pieni kulho, jossa oli keksejä, ja muutama lusikka hunajan kanssa. Ruskeankellertävät silmät jäivät katsomaan nuorukaista, joka oli hypännyt halailemaan 50 tuumasta plasmatelevisiota.
“Öö… Mukavaa huomata, että pidät televisiostani…”, mies kohotti kulmakarvojaan hämmentyneenä, jolloin Seth irrottautui rakkauden kohteestaan hiukan nolostuneena.
“Niin… Minä harrastan elokuvien katsomista ja olisi mukava katsoa joskus isolta ruudulta…”, kirjanpitäjä sopotti siirtyessään takaisin sohvalle, jonka ääreen koira oli jäänyt makoilemaan.
“Mutta videotykit ja muut ovat varsin kalliita, eikä minulla ole ollut varaa kuin tavallisen kokoiseen televisioon…”
“Kalliitahan ne ovat, mutta eiköhän tilipäivän tullen sinulla ole varaa siihen videotykkiin”, teräväpiirteinen sanoi pehmeästi laskiessaan tarjottimen tavaroineen pöydälle.
“On vai?” kalpeampi ei ollut edes miettinyt, minkä kokoinen palkka hänellä mahdollisesti olisi nyt.
“Tietenkin. Sinullahan on kaksi työpaikkaa ja olet niiden lisäksi minun alaiseni eikä olisi sopivaa maksaa mitään pieniä summia”, liikemies sanoi ojentaessaan pidemmälle ison posliinisen kupin, jonka valkoiselle pinnalle oli maalattu sinisellä tuulessa tanssivia lehtiä.
“Kiitos”, nuorempi otti kupin käteensä ja aikoi juoda kulauksen höyryävää teetä, mutta sai yllättäen iskun jalkaansa.
“Mitä ihmettä…”, ruskeasilmäinen käänsi katseensa viereensä, jossa Geti makasi jälleen selällään ja potkaisi aina välillä katsoen vaativasti puna-mustahiuksista.
“Geti, häpeätkös”, toimitusjohtaja katsoi syyttävästi koiraansa, joka ei piitannut tuon taivaallista isäntänsä sanoista.
“Pahoittelen, olen hemmotellut sen pilalle. Se on oppinut vaatimaan ja samaan tahtonsa läpi. Nyt se potkii, koska haluaa, että sitä rapsutetaan lisää…”
“Vaativa koira”, nuorempi naurahti ryhtyen rapsuttamaan toisella kädellään eläimen mahaa.
“Kuten omistajansakin”, hän lisäsi ja käänsi hymyilevät kasvonsa voimakasleukaiseen, joka hymyili takaisin.

Sen pienen hetken, mitä puna-mustahiuksinen oli ollut kattohuoneistossa, oli hän huomannut, että täällä lyhempi oli rentoutuneempi. Tämä hymyili ja nauroi jotenkin enemmän. Kasvot tuntuivat olevan toisella tavalla elossa kuin Tatemonokin pääkonttorissa. Ilmeisesti mies pyrki pitämään kovasti kiinni liikemiesolemuksestaan, että vapautui vasta omasta mielestään turvallisessa ympäristössä.
“Tämä on varsin ison näköinen huoneisto. Asutko täällä jonkun kanssa? Vaimon kenties?” Seth katsahti ympärilleen havainnoiden vitriineitä ja muita huonekaluja, sekä muutaman käytävän, jotka veivät luultavasti toisiin huoneisiin.
Lisäksi hän halusi hiukan varmistella Ruizan ja Yukin puheita. Mistä sen tiesi, vaikka nämä oikeasti olisivat halunneet vain kiusata häntä.
“En ole naimisissa enkä seurustele kenenkään kanssa”, Hide-zou vastasi ottaessaan hörpyn teestään.
“Eivätkä vanhempanikaan asu täällä. Isäni jäi Tokioon, kun muutin takaisin tänne, ja äitini lensi uuden miehensä kanssa Yhdysvaltoihin.”
“Asutte siis aivan yksin?” avustaja katsahti uudelleen esimiestään.
Asuihan hänkin yksin, mutta hänen kotinsa oli tätä huomattavasti pienempi. Sehän oli pieni kaksio, tämä taas ei ollut.
“No, onhan minulla Geti täällä seuranani, vaikken hirveästi ehdikään kotona juoksemaan”, vanhempi katsoi hymyillen koiraansa, joka haukahti pienesti kuin olisi yrittänyt ilmaista toisen puhuvan totta.
“Enkä minä nyt niin yksin täällä ole. Asagi käy täällä varsin usein, samoin Ruiza ja muutama muu lähempi ystävä, kun ehtivät, ja tarpeen vaatiessa he kiskovat minut mukanaan tekemään jotain. Oikeastaan minä kuitenkin nautin eniten rauhallisista koti-illoista, jolloin voin vain katsoa televisiota ja rapsuttaa Getiä.”
“Minkä rotuinen Geti on? En ole koskaan nähnyt näin hassunnäköistä koiraa”
“Kerryn sininen terrieri – irlantilainen rotu.”
“Euroopasta? Onpas erikoinen.”
“Halusin hiukan harvinaisemman koiran.”
“Minkä ikäinen Geti on?”
“Kolmevuotias.”
“Miten se tulee täällä kaupungissa toimeen? Eikö ole hiukan rankkaa asua kerrostalossa koiran kanssa?”
“Eihän tämä mikään koirien paratiisi ole”, toimitusjohtaja myönsi nojautuen paremmin pehmeän sohvan selkänojaan.
“Mutta tässä lähellä on puisto, jossa käymme aina aamuisin ja iltaisin lenkillä. Joskus lounaan aikaan minä tulen tänne ulkoiluttamaan Getiä, mutta silloin, kun minä en ehdi, Fu-ki tai siivoojan tytär tulee käyttämään sen lenkillä.”
“Minä siis olen vienyt teidän koiraltanne aikaa”, nuorempi katsoi hiukan surullisena Getiä, joka ei tuntunut tajuavan, että siitä puhuttiin.
Eläin vain nautti kaikesta saamastaan huomiosta eikä se edes harkinnut siitä liikahtamista.

Voimakasleukainen katsoi hymyillen lemmikkiään ja sen rapsuttajaa. Hän oli iloinen, että koira nautti vieraan läheisyydestä, mutta se oli aina ollut sellainen. Geti oli mitä ihmisrakkain koira.
“Eipä se mitään. En minä ole muutenkaan kovin usein ehtinyt lounaalla tänne sitä ulkoiluttamaan”, mies vilkaisi rannekelloaan.
“Ja siitä tulikin mieleen, Geti, että meidän on aika mennä ulos”, teräväpiirteinen korosti viimeisintä sanaa.
Kirjanpitäjä tunsi ja näki, kuinka mustasiniharmaa salama juoksi hänen reisiensä yli lattialle, alkoi pyöriä vinhasti ympyrää, kuin olisi jahdannut häntäänsä ja sitten ryntäsi ulko-ovelle haukahtaen muutaman kerran.
“Ei hauku!” ruskeankellertäväsilmäinen komensi nousten samalla ylös.
“Tulenko mukaan?” puna-mustahiuksinen ei oikein tiennyt, miten olisi siinä toiminut, mutta nousi myös ylös.
“Ei tarvitse. Voit ottaa kylvyn sillä välin – minulla kuitenkin menee Getin kanssa vähintään puolituntia”, liikemies nousi pystyyn toisen tehdessä samoin.
“Meidän on tässä valmistauduttava juhliin eikä sitä varten voi koskaan olla liikaa aikaa. Minä peseydyn sitten, kun olen tullut ulkoa.”

Voimakasleukaunen lähti johdattamaan alaistaan pieneen käytävään, jonka päästä löytyi tummanruskea ovi. Sen takaa paljastui siisti makuuhuone, josta pääsi suurelle parvekkeelle. Varsin leveällä sängyllä oli ruskeasilmäisen pukupussi, kuten Fu-ki oli sanonut. Aurinko paistoi lasiovesta sisään paljastaen raikkaan näköisen huoneen, jonka seinät olivat vaaleanbeiget, jonka yksityiskohtana meni tummemman sininen koristeliuska. Lyhempi ei kuitenkaan jäänyt siihen huoneeseen vaan avasi toisen oven, joka vei tilavaan kylpyhuoneeseen.
“Voit nauttia kaikessa rauhassa kylvystä”, Hide-zou otti eräästä kaapista puhtaan pyyhkeen ja yukatan esille.
“Voit käyttää kaikkea, mitä löydät täältä.”

Eteisestä kuuluva haukunta sai miehen nopeasti kääntymään ympäri ja lähtemään ulko-ovelle kärsimättömän lemmikkinsä luokse. Seth kurkisti vasta nyt kylpyhuoneeseen ja kohtasi ensimmäisenä ison kylpyammeen, jossa oli mahdollisuus myös poreisiin. Seuraavaksi hän näki myös tilavan suihkukaapin, mutta se ei vetänyt vertoja puhtaan valkoiselle ammeelle, joka houkutteli siinä varmana seistessään. Ongelmana vain oli siinä, että se oli niin iso – ihanan iso. Juuri sellainen, missä jokainen halusi kylpeä. Mutta eihän kirjanpitäjä voinut tuhlata esimiehensä vettä – eihän? Sehän olisi väärin. Vanhempi oli kyllä puhunut kylvystä, mutta ehkä tämä olikin tarkoittanut suihkua…
“Hide-zou-sama!” nuorukainen huudahti ja riensi makuuhuoneesta ulos kääntyen ensin vahingossa väärään suuntaan, mutta huomattuaan eksyneensä vierashuoneeseen kääntyi takaisin.
Eteisessä toimitusjohtaja oli pukenut päälleen ulkotakin ja piteli parhaillaan piikkikuristuspantaa koiran noustessa isäntäänsä vasten ottaakseen pannan hihnoineen kaulaansa. Mies kohotti kasvonsa tulijaan, joka pysähtyi kuin seinään metrin päähän opettajastaan.
“Hide-zou-sama”, puna-mustahiuksinen mietti, miten olisi kysynyt asiansa.
Miten yhden kysymyksen kanssa oli jatkuvasti ongelmia, vaikka he olivat tunteneet toisensa jo kaksi viikkoa? Olihan tämä aika hassu kysymys, mutta kuitenkin. Kuinkahan vaikeata hänelle olisi palkankorotuksen kysyminen sitten muutaman vuoden päästä?

“Niin?” ruskeankellertävät silmät katsoivat kysyvästi alaistaan.
“Tuota, kun sanoitte, että voisin ottaa kylvyn…”, kirjanpitäjä pyöritti käsiään laajoissa ympyröissä koettaen vihjaista kylpyhuonetta ja samalla keksiä, mitä oli sanomassa.
“Tarkoititteko te, että ihan ammeessanne?”
“Tarkoitin”, ruskeahiuksinen vastasi pujottaen koiralleen kuristuspannan.
“Siis jos itse haluat.”
“En minä voi…”, nuorempi katsahti jalkoihinsa.
“En voi kuluttaa niin paljon vettä…”
“Kuluta pois”, lyhempi naurahti siirtyen tuhahtelevan koiransa kanssa ulko-ovelle.
“Kylpyhuoneeni on vapaasti käytettävänäsi”, pienesti virnistäen mies avasi oven ja kiskoutui koiransa mukana hisseille oven sulkeutuessa nopeasti perässä.

Ruskeasilmäinen jäi siihen tuijottamaan, mutta vähitellen innostuksen hymy nousi kasvoille. Hän pääsisi kylpyyn! Miettimättä enempää muita turhia asioita, nuorukainen pyrähti nopeasti takaisin opettajansa makuuhuoneeseen ja siitä kylpyhuoneeseen. Hymyillen innostunutta hymyään kalpeahipiäinen väänsi hanan lämpimään suuntaan ja laski kuumaa vettä ammeeseen. Jättäen veden valumaan höyryävän kuumaksi kylvyksi, nuorukainen siirtyi ottamaan esille jätetyn pyyhkeen ja yukatan hymyillen entistä leveämmin. Mielessä pyöri vain yksi ajatus: kylpy, kylpy, kylpy, kylpy, kylpy… Loputtomiin. Sama ajatus pyöri vielä silloinkin, kun hän laittoi pyyhkeen ja vaatekappaleen ammeen vierelle sitä varten tarkoitetulle penkille ja ryhtyi riisumaan vaatteitaan. Solmio avautui arveltua nopeammin ja puvun takki lensi lattialle kauluspaidan mukana. Vyön solki kiskottiin auki ja puvun housut valuivat jalkoja pitkin lattialle saaden pian toverikseen sukat ja valkoiset bokserit. Hiuslenkin avustaja jätti pyyhekaapin päälle antaen hiusten valua olkapäidensä yli vapaina. Silmät kiiluivat höyryävän veden näkemisestä ja, vaikka amme ei ollut edes vielä puolillaan, nuorukainen astui kylpyynsä.

Kuuma vesi hyväili vartalon lihaksia eikä Seth voinut sille mitään, että onnellinen huokaisu karkasi huulilta mennessään makaamaan ammeen pohjalle. Hana pauhasi vedenpinnan noustessa yhä ylemmäs ja ylemmäs, kunnes se oli hänen kaulansa kohdalla, jolloin nuori mies painoi kraanan kiinni. Hän olisi voinut laittaa napin painalluksella poreet päälle, mutta puna-mustahiuksinen ei vain jaksanut vaivautua. Hän halusi vain nauttia olostaan. Silmät suljettuina kirjanpitäjä mietti, mikä onni olikaan potkaissut häntä, kun Asagi tuli silloin perjantaina Gratteriin ja päätti liittää hänet mafiaansa. Jos nämä olivat rikollisjärjestön edut, ruskeasilmäinen olisi valmis myymään sielunsa kokonaan yakuzalle – kunhan vain saisi jatkaa nykyistä oloaan. Tatemonokissa oli mukava työskennellä eikä parempaa esimiestä kuin Hide-zou ollut vielä ilmaantunutkaan. Tämä jopa antoi hänen käyttää ammettaan! Paratiisi!
Pieni naurahdus karkasi ilmoille nuorukaisen sukeltaessa veden alle kastellen hiuksensa kokonaan. Puna-mustat hiukset leijailivat vedessä kasvojen nauttiessa lämpimän veden hyväilystä. Hapenpuutteen takia pää nousi pian kuitenkin takaisin käsien hyväillessä veden toverina lihaksiaan. Amme tosiaan oli iso, hän mahtui siihen kokonaan makaamaan ja niin olisi mahtunut toinenkin mies ihan helposti. Käsi nousi ujon hölmistyneenä suun eteen hampaiden näykkäistessä sormea. Tässä sitä vain mietitään miehiä, kun ollaan esimiehen kylpyammeessa nauttimassa hetkestä. Miltähän toimitusjohtaja edes näytti alastomana? Samalta kuin siinä unessa? Miksi tällä oli näin iso amme, vaikka asuikin yksin? Olikohan tämä kylpenyt tänä aamuna, ennen kuin oli hakenut hänet? Kalpeaihoinen otti vettä käsiinsä ja heitti leikkisästi kasvoilleen. Mitä hän sellaisia mietti, kun olisi tärkeämpääkin pohdittavaa?

Nuorukaisen pitäisi valmistautua illan juhliin, jossa kohtaisi Asagin, kulttuuriministerin ja muita miehiä. Toivottavasti yakuza osaisi tällä kertaa käyttäytyä eikä nolaisi häntä kaikkien edessä. Eniten varasta pelotti kuitenkin Ochin tapaaminen. Tämä oli nähnyt hänet ja varmasti ihmettelisi, mitä ihmettä kirjanpitäjä teki ministerin juhlissa tai oli edes Tatemonokin toimitusjohtajan avustajana. Kuuma vesi sai kuitenkin ruskeasilmäisen ajatukset lippumaan muille alueille. Moiset ajatukset olivat sen hetken murheita ja Hide-zou oli jo luvannut huolehtia hänestä. Siihen hän voisi luottaa jos mihinkään. Silmät sulkeutuivat mielen vaipuessa mukaviin asioihin – kuten kylpyyn. Sormenpäät koskettivat hennosti puolikuuta jatkaen huomaamattaan pehmeitä liikkeitään pitkin kehoaan.

Nuorukainen ei edes huomannut, kun aika lipui omaan varmaan tapaansa ohitseen, mutta veden jäähtyminen kyllä muistutti, että kaikki ei ollut ikuista. Hymy ei kuitenkaan kadonnut mihinkään, kun Seth otti ammeen tulpan pois ja nousi pystyyn veden kadotessa hitaasti erilaisin pyörtein putkistoon. Kalpea käsi tarttui suihkuosaan silmien katsellessa pienessä korissa olevia pulloja hymyn leventyessä entisestään näköelinten havaitessa, että Hide-zou käytti ilmeisesti samaa suihkugeeliä kuin hän. Hymähtäen mukavasta yllätyksestä – hän piti nimittäin laventelin tuoksusta – avustaja laittoi hiukan geeliä käteensä ja lähti pyörivin kädenliikkein hieromaan kylmää saippuaa itseensä. Vaahto levisi kalpealle iholle suloisen tuoksun myötä lihasten nauttiessa hieronnasta. Vaahdotettuaan riittävästi, kirjanpitäjä suihkutti itseensä viileän raikasta vettä. Hiuksiaan nuorukainen ei aikonut pestä, koska oli tehnyt sen jo tänä aamuna.

Huuhdeltuaan itsensä huolellisesti iloiten raikkauden tunteestaan puna-mustahiuksinen painoi suihkun kiinni ja otti viereiseltä penkiltä uskomattoman pehmeän flanellipyyhkeen kuivaten varovaisesti kalpeata ihoaan. Nuorukainen astui sirosti pois ammeesta kietoen sen jälkeen pehmeän lämpimän yukatan ympärilleen jättäen pyyhkeen kylpytakin päälle hartioilleen. Kevyin askelin ruskeasilmäinen haki lattialle jättämänsä vaatteet ja siirtyi esimiehensä makuuhuoneeseen.

Pukupussi oli aseteltu kenkäpussin kanssa kauniisti pedatun vuoteen merensiniselle päiväpeitolle, joka olikin samaa sävyä seinälle olevan koristekaitaleen kanssa. Kirjanpitäjä hankasi pyyhettä märkiin hiuksiinsa ja istuutui sängyn päälle. Patja oli vankka, mutta samalla mukavan pehmeä, ettei nuorukainen vain voinut vastustaa kiusausta. Jalat nostettiin hellästi vuoteelle ja hän asettui makuulle huokaisten tyytyväisyydestä. Hänen oli hyvä olla. Oli mukava maata siinä Hide-zoun vuoteella ja nuuhkia tämän tuoksua lakanoissa. Kalpeat kädet siirsivät pyyhettä pään alle, ettei hän vain vahingossa kastelisi esimiehensä sänkyä. Ties kuinka hienot lakanat tällä oli, kun kaikki täällä oli ollut niin upeata. Osa tavaroista oli varmasti hankittu rikollisin puuhin, mutta jotenkin hän vain pystyi hyväksymään sen – varastihan avustajakin.

Ruskeat silmät nousivat tutkimaan luonnonvalkoista röpelöistä kivikattoa tarkkaillen erikokoisia kohoumia ja syvennyksiä. Tutkikohan teräväpiirteinen aina aamuisin kattoaan, ennen kuin nousi ylös? Mitähän hän teki aamulla ensiksi? Luultavasti käytti koiransa lenkillä. Kuunnellessaan siinä hiljaista taloa, nuorukainen ymmärsi varsin helposti, miksi toinen oli hankkinut lemmikin. Koko huoneisto oli hiljainen ja haukkuva eläin toi varmasti jotain eloa iltoina, jolloin liikemies istui kotonaan nauttien omasta rauhastaan. Hän kärsisi tässä talossa yksinäisyydestä, vaikka siinä olisikin koira tai muu eläin seurana. Puna-mustahiuksinen alkaisi luultavasti seurustella ihan sitä varten, ettei tarvitsisi olla yksin, mutta elokuvien katsominen olisi silloin vaikeampaa. Reitakin, silloin lauantaina, oli ensimmäisenä kommentoinut jokaista pikkuseikkaa ja valittanut, ettei kukaan pystynyt oikeasti tekemään jotain, kunnes oli nukahtanut ja vielä kuorsannut kaupan päälle. Sen siitä sai, kun nukkui outo rätti nenällään.

Oven kevyt paukahdus sai kalpeaihoisen kohottautumaan istumaan, mutta hän ei ehtinyt paljoakaan istuskelemaan, koska kuuli kevyitä juoksuaskelia ja löysi itsensä makaamasta vuoteelta rintakehän päällä seistessä mustasiniharmaa koira, joka heilutti iloisena häntäänsä. Sen ruskeista silmistä, jotka näkyivät nyt, kun eläimen kuonolla olevat karvat oli kerätty pinnillä yhteen, saattoi lukea yhden yksinkertaisen lauseen: Löysinpäs sinut!
Vaaleanpunainen kieli pääsi vapaaksi raottuneesta suusta ja pian varas huomasi kokevansa sitä aitoa koiran rakkautta. Kieli lipoi pehmeästi kevyin liikkein koiran tullessa entistä lähemmäksi vierastaan, jota piti tervehtiä pitkän erossa olo hetken jälkeen.
“Geti, minne sinä oikein katosit?” kuului lähestyvä ääni ja pian ruskeahiuksinen tuli makuuhuoneensa ovelle.
“Vai täällä sitä ollaan nuolemassa toisia miehiä, häpeätkös!” toimitusjohtaja yritti saada ääneensä loukkaantumisen vivahteen, muttei onnistunut, koska näky hymyilytti häntä liikaa.
Geti kuitenkin kuuli isäntänsä äänen ja kääntyi ympäri hypäten lattialle vaatimaan rapsutuksia, kuin ei olisi saanutkaan vielä tarpeeksi huomiota. Ruskeasilmäinen kohottautui ensin istumaan pyyhkien märkiä kasvojaan yukatan hihaansa naurahtaen hellästi, kunnes nousi pystyyn.
“Nautitko kylvystäsi?” lyhempi katsoi ystävällisesti alaistaan.
Koira raapaisi muutaman kerran omistajansa jalkaa, mutta tämä ei tuntunut huomaavan sitä lainkaan. Kaikki huomio oli kiinnitettynä tuohon vieraaseen mieheen. Ilmeisesti siltä kannatti hakea rapsutuksia, kun vieraita kävi muutenkin niin harvoin – ellei laskettu mukaan sitä hassua pitkää miestä, jonka mukana tuli ne kaksi muuta, joilla oli mielenkiintoisen hajuiset vaatteet.
“Nautin – oikein paljon”, Seth hymyili.
“Kiit- mitä ihmettä?!” parahdus karkasi kapeilta huulilta, kun Geti päätti tunkea päänsä yukatan sisään nuuhkien ympäriinsä mustalla kirsullaan.
Puna nousi kalpeille kasvoille nuorukaisen perääntyessä nopeasti taaksepäin istuutuen Hide-zoun vuoteelle. Kädet työnsivät parrakasta kuonoa kauemmas koiran heiluttaessa entistä tyytyväisemmin häntäänsä. Tehtävä oli suoritettu – huomio saatu.
“Geti, nyt sinä kyllä tuijotat väärän rodun edustajaa”, ruskeankellertäväsilmäinen sanoi pehmeästi riisuessaan pukunsa takkia.
“Ja muutenkin aivan väärät kiinnostuksen kohteet. Minulla on sinulle jotain paljon mielenkiintoisempaa…”
Salaperäisesti hymyillen vanhempi siirtyi toisen yöpöytänsä ääreen ja avasi laatikon. Miehen lemmikki hyppäsi saman tien vuoteelle ja riensi lähemmäksi, jolloin pidempikin saattoi katsoa, mitä toinen oli ottamassaan koiralleen. Vahva käsi otti esille pienen muovipussin ja sen sisältä paljastui kuivattu siankorva.
“Ole hyvä, Geti”, toimitusjohtaja antoi koiran napata herkkunsa kädestään.
Puna-mustahiuksisen hämmästykseksi eläin ei ryhtynytkään heti syömään tarjottua korvaa, vaan se vilkaisi heitä ja sipsutti pehmeästi pois huoneesta.
“Minne se menee?” nuorukainen katsoi kysyvästi koiran perään.
“Etsimään sopivaa piilopaikkaa. Sen on pakko piilottaa siankorvat aina, kun se niitä saa. Nyt saat rauhassa pukeutua ilman Getin jatkuvaa kiehnäämistä”, lyhempi vastasi hymyillen mennessään vaatekaapilleen.

“Teillä on mukava koti, Hide-zou-sama”, Seth kehui hymyillen, koska hän todella piti asunnosta.
Se oli tämän näköinen eikä hän olisi voinut oikeastaan kuvitella ketään toista asumaan huoneistoon.
“Ja ihanan iso kylpyamme.”
“Kiitos, Seth”, Hide-zou vastasi ripustaessaan solmion roikkumaan vaatekaappinsa ovessa olevaan koukkuun.
“Kun muutin tänne, halusin tuntea huoneiston olevan kotini. Se onkin yksi syy niin isoon ammeeseen… Vaikka olen Tatemonokin toimitusjohtaja, minulla on silti pieniä hankaluuksia kylpylöiden suhteen.”
“Hankaluuksia?” kalpeampi rypisti kulmiaan nousten seisomaan.
Hän ei edes huomannut, että pyyhe jäi lojumaan siniselle päiväpeitteelle hiusten tiputellessa vettä yukatalle.
“Millaisia hankaluuksia? Miksi?”

Pieni hymy kohosi vanhemman huulille tämän ryhtyessä avaamaan kauluspaitansa nappeja. Hitaasti valkoisen paidan alta paljastui tasainen iho ja lihaksikas vartalo, mikä sai kirjanpitäjän hengen salpaantumaan. Mikä ihmeen selvännäkijä hänestä oli tullut?! Paitsi, että näin oikeilla silmillä katsottuna näky oli paljon paremman näköinen kuin hänen unessaan. Lopulta viimeinenkin nappi aukesi ja hitaasti paita valui pois lihaksikkaan ylävartalon päältä, joka oli kuin marmoripatsas. Lihakset kiinnittyivät kauniisti toisiinsa olematta kuitenkaan liian ison tai pienen kokoiset. Sen näki, että toinen kävi salilla, mutta treenasi tasaisesti koko vartaloa pumppaamatta pelkästään hauistaan.
“Tämän takia”, voimakasleukainen sanoi ja näytti avustajalleen oikean olkapäänsä.
Ruskeat silmät irrottivat katseensa himoittavasta vartalosta ja ryhtyivät tarkastelemaan näytettyä kohtaa. Pää kallistui ja huulet raottuivat pienestä hämmennyksestä, kun silmien eteen piirtyi musta tatuointi. Se muistutti etäisesti kasvia, mutta siinä oli myös jonkin sortin hyönteisen piirteitä.
“Saanko…?” kalpeampi viittasi olkapäätä.
“Toki, en minä hajoa yhdestä kosketuksesta”, toimitusjohtaja sanoi hiljaa kuiskaten toisen tullessa lähemmäksi katsomaan maalattua kuviota.
Käsi kosketti väristen pehmeätä ihoa nuorukaisen astuessa aivan lähelle esimiestään. Heidän vartaloidensa välissä oli vain muutamia senttejä, mutta jo se aiheutti pienten väreiden kulun. Kalpea sormi kosketti mustia kuvioita ja piirsi hennosti niitä ymmärtäen tatuoinnin esittävän jonkinasteista demonia. Nyt ainakin selvisi, miksi vanhemmalla oli niin suuri amme. Kylpylöihin mennessä tatuoinnit tuottivat ongelmia eikä kaikkialle edes saanut mennä – yakuzoiden pelko oli sen verran suuri.

“Se on kaunis”, puna-mustahiuksinen sanoi viimein hiljaa kykenemättä irrottamaan katsetta tatuoinnista tai sen ympärillä olevasta vaaleasta ihosta.
Sormi liikkui hitaasti siinä kohdassa, missä hän oletti siiven olevan. Olkapää oli pehmeä ja kauniin sileä, että hän olisi halunnut tietää, oliko muu osa ihosta yhtä pehmeää.
“Kiitos”, ruskeankellertävät silmät tarkkailivat sormea, joka liikkui hänen hipiällään.
Kosketus oli pehmeä ja varovainen, kuin toinen olisi todella luullut, että hän hajoaisi kosketuksesta. Niin ei kuitenkaan ollut, koska liikemies oli kokenut rajumpiakin otteita, mutta ei hän voinut kieltää, etteivätkö pehmeät sormien hipaissut olisivat tuntuneet hyviltä.

“Milloin te olette tämän hankkineet?” nuorempi kysyi pehmeästi nostaen katseensa lyhempänsä silmiin.
“Lukion jälkeen”, teräväpiirteinen sanoi katsellen laihemman kalpeita kasvoja.
“Kun muutin tänne takaisin Tokiosta opiskellakseni yliopistossa taloutta ja yhtiön johtamista. Tapasimme silloin Asagin kanssa uudemman kerran pitkän eron jälkeen ja päätimme muutaman viikon päästä, että otamme tatuoinnit. Kai me halusimme olla jotenkin vallankumouksellisia”, mies naurahti viimeiselle lauseelleen.
“Onko Asagi-samalla samanlainen tatuointi? Onko se myös oikeassa olkapäässä?” pidempi kysyi laskien katseensa takaisin mystiseen merkkiin, joka oli piilotellut aikaisemmin vaatteiden alla.
“Ei ole. Asagi otti hiukan isomman kuvion: viisi ruusua vasempaan olkavarteensa.”
“Miksi hän otti ruusuja?”
“Se on hänen lempikukkansa. Kaunis, mutta piikikäs, kuten hän sitä itse kuvailee. Kai hän haluaisi, että hänessä olisi samoja piirteitä.”
“Miksei teillä ole myös viittä ruusua?”
“Siinä, missä monet yakuza-pomot haluavat merkitä alaisuudessaan olevat tatuoinnein, Asagi ei halua sitä samaa. Hän ei halua, että meidät kaikki voidaan löytää tatuoinnin perusteella – lisäksi Asagi kannattaa joukosta erottumista ja omia persoonia. Siksi minä otin demonin ja hän otti ruusuja.”

Hiljaisuus laskeutui kaksikon ylle, mutta se ei ollut enää sitä samaa kuin aikaisemmin. He katsoivat toisiaan, kumpikin mitäkin kohtaa, mutta eivät kyenneet sanomaan mitään.
“Minun on varmaan parasta päästää teidät peseytymään”, Seth perääntyi muutaman askeleen ja hymyili pienesti.
“Minun on ehkä parasta ryhtyä kuivaamaan hiuksiani, tai ne tiputtavat vettä vielä Matsumoto-sanin kartanolla.”
“Voit käyttää hiustenkuivaajaani”, Hide-zou kertoi mennessään kylpyhuoneensa ovelle.
“Viereinen ovi vasemmalla täältä katsottuna.”
Rauhallisen arvokkaasti mies astui kylpyhuoneeseen ja sulki oven perässään. Pieni huokaus karkasi ruskeasilmäisen huulilta hänen mennessä vuoteelle hakemaan pyyhkeensä. Häntä harmitti, että oli kysynyt sitä, milloin toinen oli ottanut tatuointinsa. Hetki oli ollut mukava heidän siinä seistessä, jotenkin jännittävän oloinen tai sitten hän vain kuvitteli jälleen, kuten sen suudelman. Tietenkin kaiken piti loppua heti, kun Asagin nimi vain sanottiin – miehellä alkoi olla aivan liian paljon vaikutusvaltaa hänen mielestään.
Varovaisesti nuorukainen käveli käytävälle ja näki juuri sopivasti, että Geti palasi takaisin makuuhuoneeseen ilman siankorvaansa. Siitä avustaja muisti, että ehkä olisi parempi, jos pesisi vielä kerran kasvonsa – hänhän oli koiran kuolassa.

Avattuaan viereisen huoneen oven, puna-mustahiuksinen huomasi olevansa vessassa, jossa pienellä pöydällä oli hiustenkuivaaja. Ensin hän huuhteli kasvonsa lavuaarin yllä ja kuivasi kalpean ihonsa pyyhkeeseen. Tämän jälkeen nuorukainen siirtyi pienen pöydän äärelle ja painoi johdon seinään peukalon vääntäessä föönin päälle. Lämmin ilmavirta kuivasi pienellä metelin kera pitkiä värjättyjä hiuksia sormien toimiessa pienenä apuna kuivaustyössä. Siinä kuivaillessaan hiuksiaan, kirjanpitäjä tajusi puhuneensa ehkä hiukan liian varhain silloin Tatemonokin pääkonttorissa. Ehkei tunteistaan kertominen ollutkaan niin helppoa… Varsinkaan, kun ei ollut mitään hajua siitä, mitä toinen oikeasti ajatteli itsestään tai mitä itse tästä. Tämä kaikki vain oli niin hämmentävää. Hänestä oli mukavaa olla Hide-zoun seurassa. Nuorukainen nautti heidän yhteisistä lounashetkistä ja siitä, että toinen jaksoi huomioida häntä. Olo oli kuin Getillä, joka mietti, miten saisi kaikista nopeimmin rapsutuksia ja kehuja. Sitäkö se oli? Halusiko hän rapsutuksia ja muita hellyydenosoituksia?
Kalpeaihoinen ravisti päätään todeten hiustensa olevan riittävän kuivat. Ei hän ollut kuin tuo parrakas koira, joka kaipasi toimitusjohtajan rakkautta. Varas kyllä kaipasi huomiota opettajaltaan, mutta lähinnä kehuina ja ohjauksena. Ilman tätä hän olisi enemmän kuin pulassa – luultavasti kuollut.

Rauhallisesti nuorukainen siirtyi takaisin makuuhuoneen puolelle. Siellä hän avasi pukupussinsa, otti kengät ja puvun esille – samoin kuin pienen pussukan, jossa oli kaikkea muuta, mitä tulisi tarvittua. Ripeästi Seth ryhtyi pukemaan puhtaita juhlavaatteita päälleen Getin maatessa tyytyväisenä keskellä pehmeätä sänkyä, kuin olisi omistanut koko maailman – koira kärsi ilmeisesti Napoleon-kompleksista. Hymähtäen moiselle mietteelle, puna-mustahiuksinen napitti kauluspaitaansa, jonka puna muistutti etäisesti hänen hiustensa väriä, mutta oli astetta viinin suuntaan. Nykien paitaa hiukan paremmin housuihin, nuorukainen meni lähemmäksi seinään kiinnitettyä peiliä, josta oli aikaisemmin katsonut pukiessaan kuvajaistaan, ja tutki kasvojaan. Tehtyään omat päätelmänsä, avustaja otti pussukastaan kosteusvoiteen, peitepuikon, meikkivoiteen ja kivipuuterin, joilla piilottaisi tummat silmän aluset ja tasoittaisi epätasaisuuksia.

Pehmein liikkein, varoen tarkasti, ettei sotkisi vaatteitaan, kalpeat kädet levittivät kosteus- ja meikkivoiteen, minkä jälkeen sormi siirtyi peittämään tummat silmänaluset viimeistellen valkoisella puuterilla kasvonsa. Ollessaan viimein tyytyväinen kasvoihinsa, kirjanpitäjä solmi mustan, hiukan kiiltävän solmion kaulaansa pukien vielä päälleen housuihinsa kuuluvan samettisen puvuntakin oikoen vaatetta peilistä katsoen. Hän näytti omasta mielestään hyvältä, mutta muiden mielipiteistä hän ei tiennyt.
“Mitä pidät, Geti?” nuorukainen kääntyi ympäri ja katsahti sängyllä makaavaa koiraa.
Hetken aikaa ruskeat nappisilmät katsoivat häneen, kunnes häntä alkoi heilua pienesti pienen taputukselta kuulostavan äänen myötä.
“Kiitos, Geti”, puna-mustahiuksinen siirtyi silittämään mustansinisenharmaata turkkia.
“Olen minäkin hullu – juttelen koiralle.”
Eläin tuhahti kalpeamman sanoille, mutta lähti kiltisti mukana, kun tämä poistui makuuhuoneesta ja siirtyi olohuoneeseen. Olihan kirjanpitäjänkin annettava esimiehelleen oma rauha vaatteiden vaihdolle. Sohvalla nuorukainen sitoi kamman avulla hiuksensa kiinni ja ryhtyi sitten rapsuttamaan koiraa, joka nautti entistä enemmän olostaan. Se luultavasti toivoi, että sillä olisi enemmän rapsuttajia tavallisinakin päivinä. Siinä he istuivat kumpikin omissa mietteissään, joista toisen ajatukset olivat huomattavasti monimutkaisemmat kuin toisen, joka ajatteli ruokaa. Kumpikaan ei kiinnittänyt mitään huomiota siihen, että jossain vaiheessa kuului hiustenkuivaajan tuiverrus, joka loppui yhtä yllättäen kuin oli alkanutkin. Kaksikko ei huomannut lainkaan, kuinka digiboxissa minuutit kuluivat hiljalleen eteenpäin lähdönhetken lähestyessä vääjäämättä.

“Toivottavasti et joutunut odottamaan pitkään”, kuului lähestyvä ääni Sethin selän takaa tämän kääntyessä katsomaan puhunutta.
“En toki, Hide-zou-sama”, puna-mustahiuksinen sanoi pehmeästi ilahtuen näkemästään.
Hide-zou oli pukenut yönmustan juhlapuvun, jonka alta paljastuivat tummanvihreä kauluspaita ja tummanharmaan solmio, jossa oli kultainen solmioneula luomassa pienen yksityiskohdan. Hiukset oli kammattu ilmavasti latvojen kaareutuessa pehmeästi ulospäin kasvoista. Terävät kasvonpiirteet erottuivat mukavasti saaden miehen näyttämään vakavammalta ja jopa hiukan vanhemmalta, mitä tämä oikeasti oli. Kultainen korvakoru kimalsi valossa miehen astellessa varman elegantisti nuoremman luokse. Avustaja nousi pystyyn ja siirtyi sohvan toiselle puolelle ruskeahiuksista vastaan hymyillen salaperäisesti katsellessaan toisen vetovoimaista olemusta.
“Näytätte hyvältä”, nuorukainen hymyili ujosti.
“Oikeastaan todella hyvältä. Juuri siltä, kun Tatemonokin toimitusjohtajan kuuluukin näyttää, kun lähtee ministerin järjestämiin juhliin.”
“Kiitos. Näytät itsekin hyvältä, kuten aina”, ruskeankellertävät silmät katsoivat lempeästi toisen kalpeita kasvoja.
“Mutta minulla olisi yksi pieni pyyntö, liittyen ulkonäköösi.”
Pidempi kurtisti kulmiaan ja katsahti itseään miettien, mikä oli pielessä eikä se jäänyt vanhemmalta huomaamatta.
“Ei mitään tuollaista”, mies kuiskasi hellästi ja astui aivan kiinni alaiseensa.

Ruskeat silmät katsoivat niihin viisaisiin silmiin, jotka olivat melkein hänen omiensa korkeudella. Hän tunsi, kuinka käsi nousi sirosti hänen niskansa taakse ja veti kiduttavan hitaasti hiuslenkin pois hiuksista koskettaen samalla pehmeästi selkää. Puna-mustat hiukset levittyivät kireän ponihännän jäljiltä, mutta käsi levitti niitä hiukan enemmän vieden muutaman hiuksen olkapäiden yli nuorukaisen osaamatta tehdä muuta, kuin katsoa niitä kasvoja, jotka olivat muutaman sentin päässä omistaan. Vartalot hipaisivat jatkuvasti toisiaan heidän hengittäessä rauhalliseen tahtiin.
“Ole kiltti ja pidä tänä iltana hiuksesi auki”, Hide-zou kuiskasi pehmeästi nuorempansa korvaan heidän poskiensa koskettaessa pienen hetken ajan toisiaan.
“Haluaisin nähdä hiuksesi vapaina Matsumoto-sanin juhlissa.”

Kirjanpitäjä sulki silmänsä hetkeksi koettaen pohtia jonkinlaista vastausta. Normaalisti hän piti aina hiuksiaan kiinni, paitsi Gratterissa, eikä hän tiennyt, olisiko se sopivaa. Mitähän Asagikin sanoisi? Saattaisi riemastua hiukan liikaakin…
“Jos te niin toivotte, Hide-zou-sama”, Seth vastasi lopulta hiljaa ottaen muutaman hiukset sormiensa ympärille.
“Ei teillä sattuisi olemaan yhtään hiuslakkaa?”

Notes:

Selityksiä:

* Geti oli koirani sinä aikana, kun tarinaa kirjoitin. Päätin aikoinani kirjoittaa Getin tarinaani, koska se kärsi silloin vakavasta sairaudesta, mutta parani siitä onneksi. Geti oli todellisuudessa kahdeksanvuotias, kun kirjoitin ÄKT:tä ja eli vuoden 2014 joulukuuhun asti. Tarinaan nuorensin sitä, mutta muuten pidin yllä sille ominaisia tapoja, kuten potkimisen
* Sethin reaktio Getin turkkiin on otettu melkein suoraan muutamalta kaveriltani – siitä on myös rotukuvaksessa mainintaa
* Tietääkseni tavallinen televisio on 20–37 tuuman mittainen (siis kuvaruudun halkaisija)
* Japanissa vanhin poika yleensä huolehtii vanhemmistaan eli olisi ollut luonnollista, että Hide-zoun vanhemmat olisivat asuneet tämän kanssa (tietoa heistä tarkemmin Särkymätön-prequelissä)
* Yleensä yakuzoilla ja näiden mafioiden jäsenillä on tatuointeja, jotka liittävät heidät samaan järjestöön – olette saattaneet nähdä kuvia miehistä, joilla on koko selän kattava tatuointi. Siksi useat kylpylät eivät päästä ihmisiä sisään, jos näillä on tatuointi
* Asagilla ja Hide-zoulla on oikeasti kuvailemani tatuoinnit. Voivat löytyä googlettamalla
* Napoleon-kompleksi: tyyppi kuvittelee olevansa liian pieni ja pyrkii olemaan isompi kuin oikeasti on

Chapter 17: Mitä sinä teet täällä?

Seth katsoi pelokkaana auton tummennetun lasin läpi suurta kartanoa. Seinät olivat korkeat ja uskomattoman jykevät luonnonvalkoisen värin korostaessa erilaisten kukkien omaa hohdetta. Fu-ki ajoi heidät suoraan pääoven eteen, jossa oli valmiina mustaan kiiltävään pukuun pukeutunut mies avaamassa heille auton oven.
“Hyvää iltaa herrat”, mies tervehti kumartaen.
“Toivottavasti matkanne sujui hyvin.”
“Varsin mukavasti”, Hide-zou sanoi nyökätessään hovimestarin tapaiselle tervehdyksen.
Toimitusjohtaja käveli yhdessä alaisensa kanssa punaista mattoa pitkin pääovelle, joka oli auki. Tuon kymmenisen metrin matkan aikana ruskeasilmäinen käänteli päätään kuin pöllö ja yritti nähdä kaiken, mitä oli nähtävissä.
He todella olivat Osakan ulkopuolella. Oli paljon ruohoisia kumpuja ja puitakin oli paikoitellen varsin paljon, mutta ne eivät saaneet yhtä paljon huomiota kuin kartano. He kävelivät kahden pylvään välistä ovelle ja astuivat kauniiseen eteiseen, jonka lattialaatoitus oli kiiltävää kiveä, jossa eri mineraalit vaihtelivat haluamillaan tavoilla. Keskellä oli vaaleanruskea puupöytä, joka korostui kauniisti valkoisten seinien ympäröimänä.

“Iltaa, hyvät herrat”, vanhempi miespalvelija käveli heidän luokseen kumartaen kohteliaasti syvään.
Hänen perässään tuli hiukan nuorempi palvelija, joka otti miesten käsistä heidän pitkät ulkotakkinsa. Tämä riensi sen jälkeen etsimään paikkaa, johon ne voitaisiin säilöä ne juhlien ajaksi.
“Saisinko nähdä kutsunne?” heidän eteensä jäänyt palvelija kysyi ystävällisesti hymyillen.
Kalpeampi katsoi säikähtäneenä opettajaansa, joka otti elegantisti pukunsa sisätaskusta saamansa kirjeen. Se sai nuoremman tärisemään entistä enemmän pelosta, koska hänellä ei tietenkään moista kutsua ollut. Mitä hänelle siitä hyvästä tehtäisiin?

Vanhempi mies otti kuoren sisältä kutsun ja lukaisi sitä hiukan, kunnes hymyillen ojensi kirjeen takaisin teräväpiirteiselle.
“Mukavaa, kun pääsitte tulemaan Oshiro-san”, mies kumarsi jälleen.
Palvelija kääntyi ympäri ja riensi salin puolelle, jossa oli jo juhlavasti pukeutuneita vieraita juomineen keskustelemassa kuulumisista ja jotkut hieroivat jo erilaisia sopimuksia.
“Takanori-sama”, palvelija sanoi kuuluvasti vaientaen tehokkaasti osan ihmisistä.
“Oshiro-san on saapunut seuralaisensa kanssa.”
Vanhemman miehen sanat saivat kalpeille poskille tanssahtelemaan nolouden punan, mikä sai nuorukaisen ahdistumaan entisestään. Vartalo tärisi entisestään puvun alla ja oli varsinainen ihme, ettei hän hypännyt kiljaisten kattoon, kun tunsi kosketuksen olallaan.
“Ota rauhallisesti”, esimies kuiskasi hiusten takana piilottelevaan korvaan.
“Nämä ovat vain pienet juhlat, eivät sen kummempia. Hymyile ja ole oma itsesi, kyllä sinä selviät.”
Ruskeasilmäinen käänsi hiukan päätään ja hymyili ujosti opettajalleen. Hän todellakin yritti ottaa rauhallisesti, mutta minkä hän sille voi, kun sana seuralainen sai hänen vartalonsa jännittymään ja aivot muuttumaan epämääräiseksi mössöksi. Onnekseen hänen ei tarvinnut siinä kauaa tuskastella, koska pian tummansiniseen satiinipukuun pukeutunut mies, jonka vaaleiksi värjätyt hiukset oli nostettu erikoisempaan kampaukseen, saapui heidän luokseen.
“Oshiro-san”, ministeri tervehti vierastaan hymyillen.
“Mukavaa, että pääsit tulemaan.”
Miehen perässä kipitti kaksi mustiin juhlaviin pukuihin pukeutunutta vanhempaa miestä, joista toisen käsivarresta roikkui vaaleansiniseen kimonoon pukeutunut keski-iän paikkeilla oleva nainen. Nämä pysähtyivät hetkeksi juhlasalin ovensuulle tuijottamaan ruskeahiuksisen vieressä olevaa puna-mustahiuksista nuorukaista ja heidän ilmeistään näki, että he eivät osanneet odottaa tällaista seuralaista Tatemonokin toimitusjohtajalta. Siitä nuori Takanori ei ilmeisesti jaksanut välittää, koska käveli ripeästi voimakasleukaisen luokse halaten tätä lämpimästi.

“Kiitos, kun saimme tulla, Matsumoto-san”, ruskeankellertäväsilmäinen sanoi halatessaan itseään huomattavasti lyhempää miestä.
“Toivottavasti emme ole kovinkaan pahasti myöhässä.”
“Ette ole”, lyhyin irrottautui hymyillen.
“Suurin osa tuli tasan seitsemältä. On vain helpottavaa, kun tulitte pahimman ruuhkan jälkeen. Minä olen nimittäin yli tunnin ajan seisonut tässä ovella ottamassa vastaan vieraita liikahtamatta senttiäkään”, vaalein käänsi katseensa ensimmäisen kerran kirjanpitäjään ja tämä kumarsi kohteliaasti tervehdyksen.
“Mukava nähdä teitäkin täällä, Miyagi-san”, mies hymyili ystävällisesti ojentaessaan kätensä, johon pisin tarttui hymyillen.
“Mukavaa, että pidät tällä kertaa hiuksiasi auki”, Takanori sanoi vilkaisten taaksensa, kun ovella ollut palvelija saapui lopun isäntäväen kanssa heidän luokseen kantaen tarjotinta, jossa oli kuusi samppanjalasia.
“Ehkä minäkin saan nyt anteeksiannon omista hiuksistani.”
Seth hymyili entistä hermostuneempana. Hänestä tuntui, ettei hiusten vapaana roikkuminen – vaikka ne olivatkin juurista kohotettu lakalla – ollutkaan kovin hyvä idea. Olihan lyhimmälläkin vaaleissa hiuksissaan muutamia punaisia hiussuortuvia, mutta kuitenkin. Kaksi vanhempaa Matsumotoa, sekä nykyisen ministerin äiti hymyilivät kohteliaasti vierailleen, vaikka vaaleimman vanhemmat ilmeisesti kuvittelivat, ettei heidän arvioivia silmäyksiä olisi lainkaan huomattu. Suvun vanhin näytti tottuneen todennäköisesti illan värikkäimpään jäseneen ja hymyilikin nuorukaiselle varsin kohteliaasti.
“Kuinka liikeasiat ovat sujuneet, Oshiro-san?” tämä kysyi, kun he ottivat samppanjalasit hopeiselta tarjottimelta.
“Oikein hyvin, kiitos”, Hide-zou vastasi pienesti hymyillen.
“Oikeastaan paremmin sen jälkeen, kun palkkasin Seth-sanin avustajakseni”, ruskeankellertäväsilmäinen katsoi merkitsevästi pidempäänsä, joka hymyili kiitollisena takaisin.
Toimitusjohtajan huomautus sai helpottuneet hymyt Takanorin vanhemmille tämän hymyillessä ystävällisesti kaikille läsnäolijoille.
“Kiitos Oshiro-san ja Miyagi-san, että tulitte juhlimaan sukumme 50 vuoden ajan kestänyttä menestystä politiikassa”, kulttuuriministeri sanoi hymyillen ja kohotti maljaansa hiukan muiden tehdessä samoin.
“Toivokaamme, että se kestää myös seuraavat 50 vuotta”, teräväpiirteinen sanoi kohteliaasti, minkä jälkeen kaikki siemaisivat hiukan juomiaan.
“Olkaa hyvä, käykää toki peremmälle ja nauttikaa juhliemme antimista”, Takanori viittasi kohti salia.
“Voitte halutessanne nauttia myös puutarhamme viileydestä. Syömme illallista lähempänä yhdeksää ruokasalissa ja sitä ennen kohotamme vielä yhdessä maljan, kun isoisäni pitää juhlapuheen.”
Vanhus värähti jonkinasteisesti inhosta, jolloin sai kaksi tuimaa katsetta pojaltaan ja tämän vaimolta. Kirjanpitäjää tilanne enemmän huvitti – jotakuta muutakin ahdisti moinen jäykkyys. Nyt ainakin selvisi, keneltä vaaleaverikkö oli perinyt oman ajattelutapansa. Kirsikka ei kauas puusta pudonnut – se vain hyppäsi yhden sukupolven.

“Kiitos”, voimakasleukainen sanoi ja kääntyi katsomaan avustajaansa.
“Menemmekö? Tuolta taitaa olla tulossa lisää vieraita, joiden jalkoihin tuskin haluamme jäädä.”
Ruskeasilmäinen nyökkäsi kuuliaisesti hymyillen ja kumarsi vielä kohteliaasti Matsumotoille, ennen kuin siirtyi opettajansa kanssa suurempaan saliin.
“Hyvinhän se meni”, vanhempi sanoi hiljaa heidän kävellessä arvokkaasti muiden vieraiden joukossa keräten katseita.
“Äläkä mieti muiden katseita: Sinä näytät hyvältä.”
“Kiitos”, nuorukainen sanoi eikä voinut itselleen mitään, kun vilkuili epävarmasti ympärilleen.
“Pyydän heti alkuun anteeksi”, kalpeampi sanoi saaden toisen vilkaisemaan häneen kysyvästi.
“Tulen luultavasti roikkumaan perässänne koko tämän illan.”
Lyhempi hymähti huvittuneena, kun eräät liikemiehet nostivat tervehdykseksi kättään ja viittasivat heitä liittymään seuraan.
“Usko toki”, liikemies sanoi pienesti hymyillen.
“Minua se ei haittaa lainkaan.”
“Koska Asagi-sama tulee?” pidempi kysyi heidän liikkuessaan pukumiehiä kohti.
Hän nimittäin uskoi, että monet liikemiehet halusivat jutella mustatukan kanssa.
“Luultavasti samaan aikaan kuin aina”, opettaja sanoi vilkaisten nuorempaa ovelasti silmäkulmastaan.
“Eli tyylikkäästi myöhässä.”

Kaksikko liikkui sulavasti ihmisten joukossa, vaikka monet vanhemmat vieraat aluksi säikähtivätkin värikkäämpää osapuolta, mutta nuorukaisen hyvät käytöstavat saivat nämä pian rentoutumaan. Heidän läsnäolonsa piilomainosti hyvin Tatemonokia ja pian he olivat saaneet jo kaksi työehdotusta, joista sovittaisiin sitten tarkemmin maanantaina.
Seth tarkkaili kaikkea ympärillä tapahtuvaa. Useimmat vanhemmat naiset olivat pukeutuneet juhlaviin kimonoihin, mutta nuoremmat – jotka olivat luultavasti eniten Takanorin vieraita – pitivät yllään toinen toisistaan erottuvampia juhlapukuja. Suurimmalla osasta miehistä oli musta puku päällään ja vain harvat erottautuivat toisista. Katossa oli suuria kattokruunuja. Kengät kopisivat lattiaa vasten tuoden puheensorinan lisäksi ääntä saliin. Kynttilät ja juhlavalot valaisivat kaikkia saleja, koska kaikki vieraat eivät tosiaankaan olleet yhdessä ja samassa huoneessa, vaan väki oli levittäytynyt joka puolelle. Enimmäkseen perheet liikkuivat keskenään, mutta muutamat rouvat olivat jo siirtyneet seinustoille isommissa ryhmissä ihailemaan erilaisia maisematauluja ja juoruamaan omia asioitaan: kuka oli näyttäytynyt kenenkin kanssa, miten jonkun poliitikon vaimo oli pukeutunut jossain ja kaikkea muuta. Monet vanhemmat liikemiehet esittelivät kaksikolle – erityisesti ruskeahiuksiselle – tyttäriään kehaisten jotain erityispiirrettä tai taitoa, mutta se sai puna-mustahiuksisen hymyilemään hiukan huvittuneena. Hän ei ollut siis ainoa, joka joutui kestämään jonkinlaista tyrkytystä. Toimitusjohtaja oli varsin haluttu vävypoika – miltähän näiden ilmeet näyttäisivät, jos tämä vain toteaisi suoraan, että vanhusten kannattaisi esitellä ennemmin poikiaan?

“Seth, täällä alkaa olla aika lämmin”, Hide-zou sanoi, kun näytti uhkaavasti siltä, että hän joutuisi jälleen tervehtimään jonkun tytärtä kohteliaasti hymyillen.
“Menisimmekö käymään ulkona? Olen kuullut, että nuorimman Matsumoto-sanin äiti on oikea viherpeukalo ja hänen puutarhaansa on muutenkin kehuttu kauniiksi.”
Kalpeampi katsoi opettajansa silmiä, joista näkyi suuri tuskastuminen ympäriltä kuuluviin vihjeisiin.
“Mennään toki, Hide-zou-sama”, Seth sanoi hymyillen.
“Kukkapenkit näyttivät kauniilta pääoven luona, mutta uskon, että ne ovat muualla vieläkin upeammat.”
Teräväpiirteinen loi kiitollisen hymyn oppilaalleen ja kaksikko kumarsi hienovaraisesti keskustelukumppaneilleen, ennen kuin lähtivät kävelemään puutarhaan vieville lasioville.
“Kiitos, kun suostuit pelastamaan nahkani”, liikemies kuiskasi heidän kävellessään samppanjalasit käsissään kohti takapihaa.
“Tämä oli pientä”, kirjanpitäjä sanoi hymyilevien huuliensa välistä.
“Te olette sen sijaan pelastaneet minun henkeni useamman kerran.”
He eivät sanoneet mitään hetkeen heidän väistäessään muutamaa vanhempaa kimonopukuista naista kumartaen pienet tervehdykset, minkä jälkeen livahtivat tummansinisten verhojen ohitse ulkoilmaan. Laatoitetulla pihalla oli muutamia liikemiehiä nauttimasta raikkaasta ilmasta – jotkut polttivat kauempana sikaria, mutta haju ei yltänyt ovelle asti.
Puutarha oli todella kaunis. Erilaiset kasvit hohtivat kauniisti pienten soihtujen valoissa. Ehdottomasti yleisin kukka oli ruusu. Oli pensasruusua, yksittäin kasvavia, tummanpunaisesta valkoisiin ja keltaisiin. Hiukan syrjemmässä olevassa pienessä lammessa liplatti vesi suurien lumpeiden ja lootusten kelluessa viehättävinä veden pinnalla. Varsin lähellä lasiovia sijaitsi ulos tuotu musta flyygeli, jonka kansi oli kiinni. Ilmeisesti se oli nostettu ulos tuomaan sisälle lisää tilaa ja antamaan pihamaalle erikoisemman piirteen.

Hellä tuulenvire kosketti kalpeita kasvoja saaden hiukset liikahtelemaan salaperäisesti silmille. Ruskeasilmäinen katsoi hymyillen kaunista pihaa. Tummanvihreissä lehdissä ja kukkien värikkäillä terälehdillä kimalsivat vesipisarat, jotka saivat kaikki kukat näyttämään siltä, kuin niille olisi varistettu pieniä timantteja. Soihtujen ja lyhtyjen valot toivat pimentyvään iltaan lämpöä ja arvokkuutta. Kaksikko siirtyi rauhallisesti istumaan erään ruusupensaan vieressä olevalle pehmustetun koristeelliselle penkille.
“Kaunista”, Seth katseli ympärilleen.
“Niin on”, Hide-zou myönsi ja joi hiukan samppanjaa.
“Oletko viihtynyt täällä?”
“Varsin hyvin”, puna-mustahiuksinen katsahti opettajaansa hiukan ujosti.
“On minua hiukan hermostuttanut, kun ihmiset tuijottavat jatkuvasti hiuksiani, mutta ei se tunnu enää yhtä pahalta kuin aikaisemmin. Pelkään vain sitä, että joku tulee kohta käskemään minua laittamaan hiukseni kiinni…”
“Tuskin tulee sanomaan, ellei hänen silmissään ole vikaa”, teräväpiirteinen vei sormellaan nuoremman silmille laskeutuneen hiuksen takaisin muiden hiusten sekaan.
“Sinä näytät hyvältä – oikein tyylikkäältä.”
“Kiitos”, kirjanpitäjä toivoi, että hänen poskilleen tullut puna ei näkyisi kauluspaidan ja hiusten takia.
Hänestä tuntui hyvälle, kun esimies kehui hänen ulkonäköään. Nyt se vain tuntui saaneen hiukan erilaisemman, voimakkaamman vaikutuksen hänessä. Nuorukainen suorastaan himoitsi kuulla lisää kehuja, mutta samalla jotain tärkeämpiä ja ainutlaatuisempia sanoja kuin “näytät hyvältä” kommentit.
“Kiitos myös siitä, että olette huolehtineet minusta.”
“Ole hyvä”, ruskeankellertäväsilmäinen sanoi pienesti hymyillen piilottaen muilta vierailta ilmeensä elegantisti lasikätensä taakse.
“Vaikkei minun ole edes tarvin-”
“Oshiro-san!” lasiovilta kuului käskevä huudahdus, joka sai kaksikon kääntämään kasvonsa äänen suuntaan.

Ruskeat silmät laajentuivat ja se puna, joka oli aikaisemmin leikkinyt kalpeilla poskilla, katosi, kuin sitä ei olisi koskaan ollut. Hengittäminen kävi nuorukaiselle vaikeammaksi ja hänen kätensä hikosi pitäessään samppanjalasia. Hän näki Ochi Ryuuton, joka käveli päättäväisesti heitä kohti avustajansa seuratessa perässään. Toimitusjohtaja kurtisti kulmiaan nähdessään tulijan ja nousi seisomaan ylväästi nuoremman seuratessa vaistomaisesti perässä. Voimakasleukainen ei liikahtanutkaan siitä penkin vierestä, vaan odotti, että hänelle puhuneen tulevan luokseen. Viileän elegantisti yakuzan oikeakäsi katsoi saapuneen liikemiehen kasvoja ja vilkaisi sitten tämän takana värjöttelevää avustajaa. Pieni, huomaamattoman pilkallinen hymy kohosi hetkeksi täyteläisille huulille ja syystäkin – mies tiesi, että hänen oppilaansa oli paljon huomiota herättävämpi kuin silmälasipäinen pieni hännystelijä. Asagi oli ollut oikeassa: Toinen oli ruipelo.
“Ochi-san”, Hide-zou liikautti päätään lähes olemattoman kumarruksen merkiksi.
Sen näki miehen olemuksesta, ettei tämä välittänyt tietotekniikkaporhosta. Ruskeahiuksinen kumarsi nimittäin paljon huomaamattomammin kuin Asagi silloin yhtiökokouksessa.
“Mukava nähdä teitä täällä”, toimitusjohtaja valehteli pokerinaamalla.
“Oliko teillä jotain asiaa minulle?”
“Onko Ishikawa-sania näkynyt?” Ochi kysyi vaivautumatta edes harkitsemaan nyökkäystä.
Mies katsoi nuorempaa – huomaamatta lainkaan tämän avustajaa – nenänvarttaan pitkin ja käänteli päätään, kuin olisi etsinyt kysyttyä herraa tämän takaa.
“Haluan keskustella hänen kanssaan konttorini remontoinnista.”

Kaikesta tuntemastaan pelosta huolimatta Seth onnistui kurtistamaan kulmiaan eikä tosiaankaan voinut kieltää, etteikö olisi halunnut kuristaa tuota sikaa. Miten tämä kehtasi puhua hänen opettajalleen tuolla tavalla? Aivan kuin tämä olisi joku vähäpätöinen juoksupoika eikä toimitusjohtaja!
“Valitettavasti Tatemonoki ei ole remonttifirma”, teräväpiirteinen sanoi varsin rauhallisesti, mutta hänen äänestään saattoi erottaa jäätävän sävyn.
“Enkä usko, että voimme rakentaa edes lisäosaa, koska teillä ei ole riittävästi tonttitilaa.”
Liikemiehet jäivät tuijottamaan toisiaan silmiin eikä avustajille jäänyt lainkaan epäselväksi, pitivätkö miehet toisistaan. Kyllä, hyvin paljon – erityisesti, kun toinen olisi kuollut. Saattaisivat hyvällä tuurilla lähettää kukkia hautajaisiin.
“Minä keskustelen sopimuksesta vain Ishikawa-sanin kanssa”, tietotekniikkaporho hymyili huulettomilla huulillaan, mikä näytti enemmän irvistykseltä.
“Siitä keskustelusta tuskin on mitään hyötyä, koska Tatemonokin toimitusjohtajana minulla on Asagi-saman antamat valtuudet tehdä sopimuksia”, ruskeahiuksinen sanoi selkeästi jättämättä mahdollisuuksia vastaväitteille.
“Eivätkä remontit kuulu työkuvaamme.”

Ochin silmät kapenivat viiruiksi ihon kiristyessä kallon ympärille. Ilmeestä näki, ettei tämä pitänyt kuulemastaan. Mies yritti suoristaa selkäänsä ollakseen pidempi kuin voimakasleukainen, mutta se oli mahdotonta. Tummanruskeat silmät tutkailivat vakavia kasvoja yrittäen etsiä heikkoa kohtaa, mutta sellaista ei näkynyt. Keski-iän paikkeilla olevasta miehestä tuntui, ettei hänen edessään seisonut edes ihmiseksi kutsuttavaa miestä. Katse harhaili pitkin suoraa olemusta koettaen keksiä edes jotain epäkohtaa, jolloin hän näki jotain punaista sivummalla. Tietotekniikkaporho jäi tuijottamaan toimitusjohtajan rinnalla seisovaa nuorukaista otsan rypistyessä entisestään. Kädet menivät selän taakse miehen kumartuessa hiukan eteenpäin tarkkailemaan nuorukaisen harvinaisen kalpeita kasvoja ja ruskeita silmiä, jotka katsoivat tarkkaavaisina, hiukan pelokkaina häneen. Puna-mustat pitkät hiukset olivat kammattu ilmavasti auki korostaen entisestään kauniita kasvonpiirteitä ja vaaleutta tehden tästä salaperäisemmän kuin monet muut. Vartalo oli sopusuhtaisen laiha ja nuorukainen oli muutenkin pukeutunut hyvin tyylikkäästi. Tämä oli hyvin kaunis ja tutunnäköinen…
“Kukas sinä olet?” Ochi kysyi silmien kaventuessa entisestään.
“Olen varmasti nähnyt sinut ennenkin, mutta missä…”

Ruskeat silmät laajentuivat pelon väreiden poukkoillessa vartaloa pitkin. Veri kuohui korvissa ja huusi hirveällä tavalla hänen jääneen kiinni. Jalat vapisivat ja olivat mennä alta tarkkaavaisen katseen alla. Sydän löi kiivaasti ja suu raottui vastaamista varten, mutta ääni ei lähtenyt liikkeelle.
“Epäilen vahvasti väitettänne, Ochi-san”, Hide-zou sanoi rauhallisesti ja vilkaisi silmäkulmastaan kauhun jäykistämää Sethiä.
“Tämä tässä on nimittäin avustajani – Miyagi Seth.”
Tietotekniikkaporho ei kuitenkaan tuntunut kuuntelevan nuorempaansa, koska katsoi pisintä päästä jalkoihin yrittäen kaivaa mielestään muistoa, jossa oli nähnyt samannäköisen miehen tai edes samanväriset hiukset.
“Kei-san, sano minulle, missä olen tavannut tämän miehen”, keski-ikäinen sanoi vieden vaistomaisesti käden leuoilleen näyttääkseen terävämmältä.
Miehen avustaja katsahti pyöreiden lasiensa takaa johtajaansa ja availi hetken suutaan epävarmana.
“Mutta Ochi-san… minähän olen ollut palveluksessanne vasta keskiviikosta lähtien…”, mies yritti sanoa epävarmasti ja silloin kirjanpitäjä todella huomasi, ettei avustaja ollut kumpikaan tiistaina tapaamistaan.
Ilmeisesti vanhin kulutti avustajia kuin nämä olisivat olleet kertakäyttösyömäpuikkoja.
“Vaikene!” liikemies vei kätensä ylös puheen loppuessa siihen.
Tämä astui askeleen eteenpäin aivan kiinni nuorimpaan ja jäi tuijottamaan yläpuolellaan olevia silmiä.
“Olen aivan varma, että olen nähnyt sinut ja minä haluan tietää, missä.”

Ruskeasilmäinen nielaisi eikä hänellä ollut mitään hajua siitä, mitä pitäisi sanoa. Hän tunsi selkänsä hikoavan ja kasvojensa kalpenevat. Mieli huusi, että hänen olisi nopeasti keksittävä valhe tai hän jäisi kiinni, mutta nuorukainen ei ehtinyt tekemään mitään.
“Kuten sanoin äsken, Ochi-san, hän on minun avustajani”, toimitusjohtaja astui taitavasti kaksikon väliin ja kietoi kätensä oppilaansa vartalon ympärille painaen tämän itseään vasten suojelevasti.
Ruskeankellertävät silmät katsoivat tarkkaan, ellei jopa uhkaavasti pienempää miestä saaden tämän perääntyvään synkän katseen edestä.
“Olet saattanut nähdä hänet ohimennen hoitamassa kiireellisiä asioita puolestani, mutta en usko todellakaan sitä. Olette luultavasti sekoittaneet hänet johonkin toiseen, vai kyseenalaistatteko te sanani?”
Kalpeampi katsoi vaikuttuneena opettajaansa. Tämän ääni oli varma ja täynnä voimaa, ettei puna-mustahiuksinen edes huomannut, että hänet oli painettu voimakaan lihaksikasta vartaloa vasten. Tuo läheisyys sai ruskeasilmäisen kuitenkin rohkeammaksi ja luottavaisemmaksi. Nuorukainen ei voinut jäädä kiinni mistään niin kauan kuin hänellä oli esimiehensä lähellään.
Hetken aikaa Ochi tuijotti kaksikkoa varsin vihamielisesti, erityisesti lyhempää osapuolta. Yllättäen huuleton suu kaartui omituiseen virneeseen ja mies sanoi pehmeästi:
“Haluan entistä kiihkeämmin tavata Ishikawa-sanin. Minusta hänen on syytä tietää, mitä hänen alaisensa puuhaavat keskenään.”

“Kas, minä en nyt kovin kiihkeänä odottanut tapaamistamme. Valitan, ehkä joku toinen kerta jaksan hyppiä riemusta”, tietotekniikkaporhon ja tämän avustajan takaa kuului sarkastinen naurahdus, mikä sai miehet kääntymään ympäri.
“Asagi-sama”, Hide-zou sanoi pehmeästi ja nyökkäsi päällään tervehdyksen tulijalle.
Seth jäi tuijottamaan Ochin ja tämän avustajan kanssa mustatukkaista miestä, joka käveli lasiovilta heitä kohti kahden henkivartijansa kanssa. Miehellä oli musta puku päällään, hänen kauluspaitansakin oli myös musta, mutta solmio oli verenpunainen. Punaisella kankaalla kimalsi kauniina yksityiskohtana sileä, sininen kivi. Täyteläisillä huulilla koreili se tuttu itsevarman viettelevä hymy ja jokaisella askeleella laiha vartalo kaartui elegantisti keräten kaikkien ulkona olijoiden huomion – kuten oli suunnitellutkin sisääntulossaan. Kädessään miehellä oli jotain mustaa…
“Hide-zou-kun”, yakuza sanoi pehmeästi kävellessään tyylikkäästi K:n ja Közin kanssa tietotekniikkaporhon ohi, kuin tämä olisi ollut ruma maalaus, jota ei tahdottu edes vilkaista.
“Mukavaa nähdä sinut täällä Seth-sanin kanssa, tuotte kumpikin näihin juhliin lisää… väriä.”

Seth naurahti hiukan nolostuneena, koska hän tiesi varsin hyvin, mistä moinen sanavalinta oli tullut. Hän kiinnitti tosin huomiota siihen, kuinka miehet olivat vaihtaneet puhuttelutapojaan verrattuna normaaleihin tilanteisiin, koska paikalla oli ylimääräisiä henkilöitä. Toimitusjohtaja ryhtyi samattelemaan, koska halusi näyttää muille sen, että oli vain Asagin alainen, mutta tämä taas ei halunnut kuulua tapoineen samaan massaan. Ilmeisesti mustasilmäinen halusi korostaa kunittelullaan sitä, kuinka hyvin he tunsivat toisensa. Eräs toinen ei kuitenkaan ollut yhtä kiinnostunut kuulemastaan puhuttelutavasta.
“Juuri sinua kaipasin, Ishikawa-san!” Ochi yritti tehdä itseään jotenkin tykö, mutta se oli vähän hankalaa.
Hän oli kuin pieni muurahainen, josta muut eivät jaksaneet kiinnostua – paitsi yksi: tallomismielessä.
“Kas, minä taas en kaivannut sinua”, yakuza ei edes vilkaissut tietotekniikkaporhoa.
“Voi, Seth-san! Olitpa sinä ajattelevainen! Jätitkö hiuksesi auki ihan minua varten?”
Ruskeasilmäinen katsahti lattiaa entistä nolostuneempana ja tiesi, että hänen poskensa muistuttivat vahvasti hänen hiustensa punaa. Siltikään se ei saanut häntä pysymään hiljaa.
“Hide-zou-sama pyysi, etten tänä iltana sitoisi hiuksiani…”
“Hide-zou-kun! Olet oikea enkeli!” mustatukka riemuitsi ja halasi ystäväänsä pienikokoisen miehen yrittäessä saada ääntään kuuluville keskustelun läpi.
“Juuri tuon piirteen takia sinä oletkin Tatemonokin toimitusjohtaja”, mustasilmäinen taputti hellästi teräväpiirteisen poskea halauksen jälkeen kasvot melkein kiinni tämän omissa.
Jos mies olisi edes hiukan liikauttanut kasvojaan, heidän huulensa olisivat koskettaneet toisiaan. Ajatus sai pahan olon nousemaan nuorimman vatsasta tämän yrittäessä ravistella tuntemusta pois itsestään.
“Osaat aina ajatella minun toiveitani – vaikka minua välillä harmittaakin se, ettet aina suostu toteuttamaan niitä, mutta onnistut silti piristämään minua!”
“Jos haluat välttämättä ottaa pyyntöni niin, että olisin ajatellut sinua: mikä ettei. Ole hyvä vain”, toimitusjohtaja sanoi ilmeenkään värähtämättä, mutta pieni pilke oli noussut niihin silmiin.
Samassa mies kääntyi kohti kiukusta tärisevää pukumiestä.

“Nyt minä tiedän, Ochi-san, miksi uskotte, että olette nähneet Seth-sanin jossain”, ruskeahiuksinen sanoi ovelasti hymyillen saaden lyhimmän ja muutkin katsomaan itseensä kummissaan.
“Te olette nähneet varsin usein Asagi-samaa näinä vuosina ja samalla olette tavanneet erään toisenkin miehen, vaikkette ole kiinnittäneet häneen suurempaa huomiota, mutta hänessä on jotain samaa kuin avustajassani.”
“Mitä oikein tarkoitat?” vanhin kähisi ärtyneenä.
“Lopeta heti tuo arvuuttelu.”
“Kuten tahdotte”, ruskeankellertäväsilmäinen sanoi ja viittasi rinnallaan olevia miehiä.
“Seth-sanin hiusten värjäys on samanlainen kuin Asagi-saman henkivartijalla K:lla, vaikka kampaus onkin eri.”
Tietotekniikkaporho tuijotti hetken aikaa nuorukaista, kunnes käänsi katseensa yakuzan takana seisovaan henkivartijaan, jolla oli pitkä nahkatakki yllään kuten työtoverillaankin. Hienona piirteenä niissä oli vain se, että kumpikin takki oli uusi eivätkä ne tutut kuluneet, jotka varas oli nähnyt silloin Gratterissa. Hiukan ryppyinen otsa rypistyi entisestään, kun tummanruskeat silmät huomasivat todellakin siinä hetken tiirailtuaan, että kahdella miehellä oli sama punainen sävy.
“Askarruttaako mieltänne vielä jokin muu?” voimakasleukainen kallisti asagimaisesti hiukan päätään katsoen selvästi vanhempaa alaspäin.
Synkkä katse ei olisi voinut käskeä selvemmin toista häipymään hyvän sään aikaan.
“Jos ei, teille varmaan sopii, jos me keskustelisimme Asagi-saman kanssa eräistä asioista, jotka liittyvät hänen yritykseensä.”
Ochi avasi suutaan tarkoituksenaan sanoa joko jotain oikein ikävää liikemiehestä tai sitten kiinnittää muiden huomio lopullisesti itseensä, mutta hän ei saanut mahdollisuutta siihen.
“Eikös teidän, Ochi-san, kannattaisi mennä sisälle?” Asagi kääntyi ensimmäistä kertaa kunnolla tietotekniikkaporhoa päin.
“Etteivät vain viimeisetkin hiuksenne lähde täällä tuulen mukana tiehensä.”

Pieni tyrskähdys karkasi kalpeimman huulilta tämän nostaessa kätensä piilottamaan hymyään. Ruskeahiuksinen kääntyi nopeasti poispäin koettaen peittää nauravaisen hymynsä hiuksiensa taakse. Jopa Közi ja K katsoivat hyvin tiiviisti taivaalla olevia tähtiä. Tietotekniikkaporho sen sijaan tuijotti alaisensa kanssa hävytöntä mustatukkaa, joka vain hymyili pirullisen ovelasti takaisin. Silmät sanoivat pilkallisen uhkaavasti: Minä tiedän jotain, mitä sinä et tiedä minun tietävän etkä sinä tule nauttimaan siitä, että minä tiedän sen.
Aukoilleen huuletonta suutaan, keski-ikäinen yritti keksiä jotain sanottavaa, mutta ei keksinyt yhtään mitään, mikä olisi sopinut tilanteeseen. Nopeasti tämä kääntyi ympäri ja siirtyi puhumaan eräille entisille poliitikoille jotain ulkomaan kaupasta.
“Loistava ajoitus, Asagi”, Hide-zou katsoi ystäväänsä puhuen hiukan matalammalla äänellä.
“Ainahan minun ajoitukseni ovat loistavia”, Asagi naurahti katsahtaen hiukan tarkemmin toimitusjohtajaa ja tämän avustajaa.
“Ilmeisesti todella loistava tällä kertaa, koska huomaan, että alat pehmetä ehdotukselleni, Hide-zou.”
Kulmakarvat kohosivat tyytyväisinä otsahiusten alla, mikä sai ruskeankellertäväsilmäisen kurtistamaan kulmiaan samalla, kun Seth katsoi esimiestään kysyvästi. Kummallakaan ei ollut oikeastaan mitään hajua siitä, mistä yakuza puhui.
“Olette ilmeisesti tulleet niin läheisiksi, että voisimme heti kysyä Takanori-sanilta, jos hän suostuisi lainaamaan makuuhuonettaan meille kolmelle”, mustasilmäinen katsoi merkitsevästi nuorempien vartaloita ja nosti kätensä sirosti poskelleen tukien kyynärpäätään toiseen käteensä.

Kirjanpitäjä ja liikemies käänsivät katseensa toistensa silmiin hämmentyneenä entisestään. Sitten kumpikin katsoi alaspäin kiinnittäen huomiota vartaloihinsa, jotka olivat aivan toisissaan kiinni – kiitos teräväpiirteisen käden, joka oli kietoutunut toisen laihan lantion ympärille omistavasti.
“Tässähän alkaa mietityttää, että mahdunko minä enää lainkaan mukaan”, mustatukka sanoi huolestuneen näköisenä, mutta miehen ääni oli aivan liian naurava.
“Tuollainen on epäreilua minua kohtaan, Hide-zou. Minä luulin, että vain minulla on oikeus olla noin omistava.”
“Tulkitset tilanteen väärin, ystäväiseni”, ruskeahiuksinen sanoi rauhallisen opettavaisesti irrottaessaan otteensa avustajansa ympäriltä.
Nuorempi tunsi äkillistä kylmyyttä toisen vartalon kadottua omaltaan ja hänen teki mieli pyytää, että toinen ottaisi hänet takaisin lähelleen. Suu ei kuitenkaan raottunut, jotta sanat olisivat voineet kuulua toisten korville.
“Olimme näin lähekkäin vain siksi, koska selitin Ochi-sanille, ettei tämä ole mitenkään voinut nähdä Sethiä, koska hän on avustajani.”
“Jota ei käytetä, kuten kuuluu”, pidempi huokaisi sydäntä särkevästi.
“Se on mielipidekysymys”, voimakasleukainen sanoi ja vilkaisi vaivihkaa nuorinta, jonka kasvot olivat jälleen muuttuneet jouluvaloja punaisimmiksi.
“Jossa minun mielipiteeni on ainut oikea”, Asagi sanoi ja vilkaisi sivummalle, jossa Ochi jutteli muutaman entisen poliitikon kanssa avustajansa seisoessa tämän vieressä kuin koira.
“Paitsi, jos avustaja on tuon näköinen kuin Ochilla…”

Äkkiä miehen kasvoille nousi mitä ilkein hymy, kun tämä kosketti kantamallaan esineellään sirosti leukaansa. Ruskeat silmät katsoivat pitkää ohutta, mustalla kankaalla verhottua tikkukasaa, joka tarkemmalla tarkastelulla osoittautui…
“Asagi”, Hide-zou sanoi epäuskoisesti.
“Et voi olla tosissasi.”
“Enkö?” mustatukka kysyi hymyillen ja avasi kädessään olevan viuhkan silmää nopeammin perääntyen samalla hienovaraisesti.
Kapea pitkä sormi käski hienovaraisesti toisiaan liikkumaan kanssaan kohti lähintä mies porukkaa, jossa Ochi kehuskeli naisillaan.
“Niin, Hide-zou-kun, onko illan aikana tullut lisää sopimuspyyntöjä?” mies kysyi hiukan kovemmalla äänellä pysähtyen metrin päähän tietotekniikkaporhosta tämän selän taakse.
“Onhan toki”, ääni oli tasainen ja täysin neutraali, mutta ruskeankellertävät silmät olivat laajentuneet toimitusjohtajan ravistaessa hitaasti päätään yrittäen saada toista luopumaan ideastaan.
Puna-mustahiuksinen katsoi kauhistuneena tilannetta tahtomatta uskoa, että yakuza oli saanut päähänsä jotain noin lapsellista. Henkivartijat vilkaisivat toisiaan silmäkulmistaan myhäillen ilmeettöminä tilanteelle – heistä johtajan päähänpisto oli varsin mainio. Toisi hiukan hupia tähän seisoskeluun.
“Niinkö? Sepä mielenkiintoista”, mustat silmät välähtivät, kun hienovaraisesti käsi vaihtoi kulmaa ryhtyen viuhtomaan voimakkaasti ilmaa kasvojensa vierestä.
Ilmavirtaus kulki ja liikautti Ochin muutamaa hiusta, mutta mitään ihmeellisempää ei tapahtunut ja sen Asagi tiesi vallan hyvin. Vähitellen, rauhallisesti hänen siinä “keskustellessa” ystävänsä kanssa kaupankäynnistä, liike voimistui ja hiuksia liikahteli entisestään.
“… kyseinen neiti tietenkin oli aivan hämmästynyt, miten hänen kohdalleen oli käynyt sellainen onni, että tapasi minut… Niinhän se aina on ollut, että tukka vetoaa naisiin…”, tietotekniikka porho selitti hajamielisenä huomaamatta lainkaan, kuinka peruukki siirtyi vähitellen yhä lähemmäs ja lähemmäs otsaa.

Tuulella oli sillä hetkellä samanlainen huumorintaju kuin Asagilla, koska se päätti antaa viimeisen iskun, sotkien useamman kuin yhden ulkona olijan hiukset. Niin Hide-zoun kuin Sethinkin hiukset lehahtivat silmille, pihalle olevat naiset vaikersivat, mutta mikään ei vetänyt vertoja sille näylle. Musta karvakasa lennähti Ochin päästä suoraan entiseen pääministerin kasvoille kaikkien jäädessä tuijottamaan tapahtunutta. Musta peruukki valui ryppyisiä kasvoja pitkin ja putosi viimein kiviselle laatoitukselle kaikkien tuijottaessa tyrmistyneenä tapahtunutta. Tietotekniikka porho katsoi kauhuissaan eteensä eikä tämän avustaja olisi voinut olla järkyttyneempi.
“Ochi-san! Mitä tapahtui?” Asagi parkaisi kauhistuneen näköisenä ja vei sirosti kätensä suun eteen silmien pyöristyessä entisestään.
Käsi vilautti nopeasti viuhkan hihan sisään, kenenkään huomaamatta pienieleistä liikettä.
“Tuliko teille karvanlähtöaika?”

Miehen ääni sai keski-ikäisen kasvot muuttumaan hehkuvan punaisiksi eikä tämä vaivautunut pyytämään edes anteeksi tapahtunutta, vaan kääntyi ympäri ja ryntäsi sisälle.
“Kei-san! Me lähdemme nyt!”
Avustaja oli ryntäämässä johtajansa perään, mutta mustatukka nappasi tämän olkapäästä kiinni.
“Minusta tuntuu, että sinun pitäisi ottaa nuo hiukset mukaan ja liimata ne hänen päähänsä”, yakuza sanoi hymyillen maireasti.
“Ehkä hänellä on sitten mahdollisuus vielä johonkin naiseen tämän jälkeen.”
Ruipelo katsoi silmät suurina itseään huomattavasti pidempään, mutta vilkaisi sitten tämän henkivartijoita, jotka olivat hänen silmissään jättiläisiä. Pieni uikahdus karkasi miehen huulilta tämän napatessa nopeasti mustan peruukin entisen pääministerin jaloista ja syöksyi sisälle johtajansa perään. Hetken aikaa pihalla olevat ihmiset katsoivat lähtijöiden perään, kunnes makea nauru herätti heidät transsistaan.
Asagi nauroi vahingoniloisesti käden noustessa elegantisti piilottamaan pilkallisen ilmeen eikä mennyt kauaa, kun Hide-zou ja monet muut yhtyivät tilanteen ironisuuden tuomaan riemuun.
“Onneksi täällä ei ollut yhtäkään niistä naisista, joista Ochi-san puhui”, mustasilmäinen sanoi kaikille ulkona olijoille.
“Miltähän siitäkin tytöstä olisi tuntunut, jos iso kasa hiuksia olisi lentänyt pienestä tuulesta kasvoilleen?”

Väki nyökkäili hänen sanoilleen ja siirtyi pian puhumaan siitä, mistä olivat aikaisemmin puhuneet – tietenkin höystettynä äskeisellä tapahtumalla. Mustatukka käänsi katseensa seurassaan olijoihin eivätkä nämäkään olleet kovin vakavia, vaikka Közi ja K yrittivät kovasti näyttää kivikasvoilta – huonolla menestyksellä.
“Et sitten keksinyt mitään parempaa?” toimitusjohtaja kysyi suoraan.
“Mitä? Enhän minä tehnyt mitään”, yakuza katsoi viattomasti kuin pikkupoika, joka oli jäänyt kiinni karkkivarkaudesta.
“Minä vain viuhdoin hiukan väärin ja tuulihan sen kaiken aiheutti.”
“Hymynne on oikein suloinen, Asagi-sama”, teräväpiirteinen pyöräytti silmiään.
“Olen jo pitkään odottanut tuota – siitä lähtien, kun kerroit Ochin olevan oikeasti kalju”, pidempi sanoi pirullisesti sulkien silmänsä.
“Tämän haluan pitää visusti mielessäni: Ochin ilme, kun tämän peruukki valui pitkin entisen pääministerin kasvoja pitkin…”
“Kullakin omat hupinsa”, ruskeahiuksinen naurahti ja vilkaisi sitten avustajaansa.
“Mutta eiköhän meidän ole jo aika mennä keskustelemaan muiden vieraiden kanssa. Ei ole hyväksi, että me olemme täällä ulkona seinäkukkasina.”
“Olet oikeassa, Hide-zouni”, mustat silmät tuikkivat miehen katsoessa kahta alaistaan.
“Olette vain liian seksikkäitä seinäkukkasiksi. Miten olisi sängynlämmittiminä?”

Hide-zou huitaisi Asagia käsivarteen ja käski tätä lopettamaan moiset puheet. Kaksikko siirtyi rinnakkain takaisin sisälle Sethin seuratessa heitä kivikasvoisten miesten rinnalla, mutta se ei vaivannut häntä yhtään verrattuna silloiseen Gratteriin. Tällä hetkellä Közi ja K olivat hänelle henkivakuutuksen ja pelastuksen symbolit. Ruskeat silmät tarkkailivat mietteliäinä yakuzaa. Hän ei vain voinut uskoa, että mies oli alentunut moiseen lapsellisuuteen pelkästään omaksi huvikseen. Takana oli varmasti kosto jostain tai sitten mies oli halunnut suojella ystäväänsä ahdistelevilta kysymyksiltä ja kostaa tietekniikkaporholle tämän käytöksestä toimitusjohtajaa kohtaan. Siitä hän sai varmistuksen, kun yllättäen teräväpiirteinen sanoi kiitos ilman mitään varsinaista syytä. Mustatukka naurahti kevyesti ja kuiskasi hiljaa, kuin olisi kuvittelut, ettei heitä olisi kuunneltu.
“Koska tahansa, rakkaani. Koska tahansa.”

Sanat saivat nuorukaisen mietteliääksi. Jos kerran Hide-zou ei ollut kiinnostunut naisista, miksei tämä sitten seurustellut Asagin kanssa? Yakuza oli uskomattoman hyvännäköinen ja hyvin seksikäs, mutta toimitusjohtaja ei omien sanojensa mukaan seurustellut kenenkään kanssa. Miksei tämä ollut yhdessä mustatukan kanssa? Nämähän olisivat täydellinen pari. Oliko näiden välinen ystävyys liian tärkeä kaksikolle? Miksi sitten pidempi kutsui jatkuvasti ystäväänsä rakkaakseen tai puhui muutenkin siihen tyyliin, että tämä olisi vain hänen? Siihen puna-mustahiuksinen ei keksinyt ratkaisua.

Ilta kului varsin ripeästi. Asagi ja Hide-zou kulkivat jatkuvasti yhdessä Sethin seuratessa perässä henkivartijoiden kanssa, jotka välillä menivät kauemmaksi tarkkailemaan suojattiaan – näiden läsnäolo pelotti varsin useita vieraita. Samppanja lasit tyhjentyivät hitaasti heidän siinä seurustellessa muiden vieraiden kanssa ja monet liikemiehet vaikuttivat kiinnostuvan jopa kirjanpitäjästä. Eräs vanhempi liikemies kysyi suoraan ruskeahiuksisen kuullen, miksei ruskeasilmäinen vaihtanut yritystä ja tullut hänen avustajakseen. Siihen ehdotukseen kalpeampi oli sanonut hiukan punastuen, että viihtyi oikein hyvin Tatemonokilla, mutta lupasi ottaa yhteyttä, jos tilanne muuttuisi. Salaa hän oli iskenyt silmää esimiehelleen, joka oli vastaavasti hymyillyt hänelle ilahtuneen näköisenä.
“Ishikawa-san, Oshiro-san”, kulttuuriministeri käveli jonkin ajan päästä heidän luokseen neljän miehen seuratessa perässään, kun kaksikko oli lopettanut rupattelun erään liikemiesmaailman legendan kanssa.
Takanorin perässä tuli pitkä – isäntää huomattavasti pidempi – mies, jonka mustat runsaat hiukset saivat tämän näyttämään kalpealta ja etäisen kolkolta piilottaessa puolet kasvoista kokonaan. Vartalo oli laiha, kauniin sopusuhtainen yönsinisen puvun alla. Askel oli itsevarma ja elegantti, kuten hyvinkin tutuilla herroilla. Tämän perässä liikkui ruskeahiuksinen mustiin pukeutunut lyhempi, laiha mies. Tämän kasvot olivat tavallista kapeammat hieman korkeiden poskipäiden terävöittäessä hiukan hänen piirteitään. Tämä oli kuitenkin paljon laihempi kuin edellä kulkeva ja käveli tämän perässä alempiarvoisempana.
Heidän perässään taas kulki mustiin pukuihin pukeutuneet miehet, joilla kummallakin oli kiveä kovempi katse. Laihemmalla oli mustat hapsottavat hiukset, rajatut silmät ja huulessa oli lävistys. Hartiakkaammankin silmät oli rajattu mustilla paksuilla viivoilla, mutta miehen vaaleat hiukset oli nostettu sotkuisesti pystyyn tehden kaksikosta varsin uhkaavan näköiset.

Puhutellut miehet kääntyivät tulijoita kohti rypistäen hiukan kulmiaan. Siihen Seth ei kuitenkaan kiinnittänyt huomiota, koska huomasi heidän kaikkien lasien olevan tyhjät.
“Minä käyn hakemassa teille lisää juotavaa”, kirjanpitäjä sanoi, koska Takanorin seurassa olijat eivät näyttäneet siltä, että hänet tultaisiin esittelemään heille.
Hide-zou nyökkäsi päästämättä katsettaan irti viiden hengen joukosta. Kumartaen ensin pienesti tulijoille avustaja kääntyi ympäri lähtien hakemaan lisää juotavaa johtajilleen, mutta se ei estänyt häntä kuulemasta nuorimman Matsumoton ääntä.
“Tämä tässä on Haruna Masaki”, poliitikko esitteli ystävyksille vieraitaan.
“Ja tämä tässä on hänen läheinen alaisensa Murata Shinya.”
Pelottavampi kaksikko jätettiin esittelemättä, mutta ulkonäkönsä puolesta puna-mustahiuksinen uskoi näiden olevan ensiksi esitellyn henkivartijoita.

Nuorukainen liikkui kepeästi Közin ja K:n ohitse näiden marssiessa harvinaisen määrätietoisesti takaisin johtajansa luokse, mutta siihen puna-mustahiuksinen ei sen kummemmin kiinnittänyt huomiota. Hän kuitenkin pysähtyi eräälle ovensuulle, kun hänestä tuntui, että häntä tarkkailtiin. Hetken aikaa ruskeasilmäinen jäi katselemaan ympärilleen koettaen nähdä jotakuta, joka mahdollisesti voisi tutkailla häntä, mutta hän näki vain erilaisia keskusteluryhmittymiä ja hiukan suuremman naisporukan tutkimassa taulua. Kohauttaen olkapäitään kalpeaihoinen jatkoi matkaansa toiseen saliin ja siellä olevalle pitkälle pöydälle, jossa oli samppanjalaseja täynnä kellertävää juomaa. Hymyillen pienesti kahdelle läsnä olevalle tarjoilijalle pidempi otti hienovaraisesti kaksi lasia käteensä ja lähti kuljettamaan niitä varovaisesti suurimpaan saliin, josta pääsi helpoiten pihalle. Kerran hän joutui pysähtymään, kun useampi liikemies tuli juttelemaan hänelle mukavia koettaen onkia tietoihinsa Ishikawan ja Oshiron suunnitelmia. Pienesti hymyillen nuorin vastasi miesten kysymyksiin jättäen tietenkin kertomatta yhtiön tärkeimmät asiat. Hän lähinnä kertoi, että aikaisempaan työpaikkaan verrattuna Tatemonoki oli varsin erikoinen työpaikka ja hyvin mielenkiintoinen. Tämän jälkeen nuorukainen kumarsi kohteliaasti ja pahoitteli kauniisti selittäen, että hänen pitäisi viedä johtajilleen lisää juotavaa.

Astuessaan siinä oviaukolla, missä oli tuntenut tulleensa tarkkailluksi, tarkat silmät huomasivat suurimman osan vieraista siirtyneen ulos, mikä sai hänet ihmettelemään moista. Hän myös oletti, että yakuza ja tämän oikeakäsi olivat myös siirtyneet ulkoilmaan, koska näitä ei näkynyt lainkaan. Äkkiä nuorukainen erotti flyygelin ääntä ja ulkoa kuuluneet äänet vaimenivat täysin musiikin pyyhkäistessä ilmaa ja lähellä olevia ihmisiä. Varovaisesti Seth käveli kohti pianon ääniä jääden sitten verhon viereen katsomaan ulkona olijoita. Ihmiset olivat kerääntyneet lasiensa kanssa seinän vierustoille ja kukkapenkkien viereen jättäen keskustan täysin tyhjäksi.

Musta flyygeli seisoi jyhkeänä kaiken keskellä, mutta se ei ollut varsinainen tekijä, joka keräsi ihmisten huomiot. Pianotuolilla istui mustaan, pitkään samettileninkiin, jonka hihat levenivät elegantisti, pukeutunut nainen. Kaulus nousi laihalle kaulalle ja koko asu toi mieleen eurooppalaisten historialliset juhlapuvut. Vaate ei kuitenkaan saanut ruskeasilmäistä hämmennyksen partaalle, vaan henkilö, joka istui tuolilla soittaen kaunista kappaletta taidokkaasti. Nainen katsoi vakavana koskettimia pitkien, mustien hiusten valuessa olkapäiden yli sileinä ja kiiltävinä. Iho oli kauniin vaalea ja huulilla oli helmiäismäinen kiilto tehden niistä täyteläisen houkuttelevat. Siniharmaat silmät oli rajattu ohuilla mustilla viivoilla, mutta sininen luomiväri oli levitetty utuisesti siroille kasvoille. Jotenkin koko naisen olemus edusti täydellistä eleganttiutta ja tyyneyttä – suorastaan tarinoiden myyttisiä henkiä. Tämän soitto oli varmaa ja monet huokailivat moista kauneutta, joka pystyi taidokkaaseen esiintymiseen.

Hiukan rauhallisemman ja hiljaisemman kohdan tullessa siniharmaat silmät nostivat yllättäen katseensa lasioville suoraan nuorukaiseen, joka veti kiivaasti henkeä. Katse oli tutkiva ja iskeytyi suoraan hänen vartalonsa ja sielun läpi. Otti selvää kaikesta soiton kuitenkaan häiriintymättä lainkaan. Kasvot olivat vakavat kuin kiveen veistetyt eikä silmien läpi pystynyt lukemaan ajatuksia. Puna-mustahiuksinen kykeni vain katsomaan takaisin niihin silmiin, jotka pitivät hänet vankinaan antamatta lainkaan armoa. Lopulta soittaja päästi nuorukaisen pois katseesta tämän löytäessä uudelleen hengitystaitonsa.
“Beethovenin Kuutamosonaatti”, kuului tuttu ääni Sethin vierestä, mutta tämä ei saanut katsettaan irti mustahiuksisesta naisesta, joka jatkoi salaperäisen vakavana soittoaan kuin maailmassa olisi ollut vain tämä, flyygeli ja musiikki.
“Kaunis”, nuorukainen sanoi hiljaa tarkoittaen niin soittoa kuin soittajaa itseään.
Hän tunsi, kuinka teräväpiirteinen asettui aivan hänen viereensä nojaten seinään. Se ei kuitenkaan häirinnyt häntä, sen verran keskittyneet ruskeat silmät olivat. Ne tarkkailivat kevyitä eleitä ja sitä hiljaista eleganttiutta.
“Sitähän niin kappale kuin Mana ovatkin”, Hide-zou sanoi katsellen soittajaa.
“Tunnetteko te hänet?” kirjanpitäjä hämmästyi ja sai revittyä katseensa irti soittajasta, jonka musiikki oli kasvanut valtaviin mittoihin kolmanteen osaan mentäessä.
“Tunnenpa hyvinkin”, toimitusjohtaja sanoi ja otti toisen lasin avustajansa kädestä.
“Hänen nimensä on Satoru Manabu, mutta häntä kutsutaan yleensä Manaksi.”

“Mana”, nuorempi sanoi hiljaa vilkaisten silmäkulmastaan naista, joka soitti juuri muutaman viimeisimmän säkeistön kauniista kappaleesta.
“Niin, Mana”, ruskeankellertäväsilmäinen sanoi katsoessaan siniharmaasilmäisen liikkeitä tämän lopettaessa elegantisti soiton.
“Älä kuitenkaan iske silmäisi häneen, jos arvostat henkeäsi”, mies jatkoi juoden hiukan samppanjaansa.
“Kuinka niin?” puna-mustahiuksinen katsoi hämmentyneenä lyhempää.
Hän ei vain kyennyt kuvittelemaan tuosta kauneuden inkarnaatiosta mitään vaarallisuuteen liittyvääkään. Miten niin siro ja elegantti muka voisi olla tappava?
“Et elä kauaa, jos menet liian lähelle enkä edes minä voi sinua silloin pelastaa”, vanhempi viittasi takaisin flyygelin suuntaan toisen kääntäessä katseensa käden liikkeen mukana.
Hän näki, kuinka väkijoukko taputti varovaisesti ja useat vanhemmat naiset pyyhkivät silmiin nousseet kyyneleet miesten katsellessa unelmoiden Manaksi kutsuttua. Yksi mies ei kuitenkaan seisonut ja vain katsellut. Mustatukkainen verenpunaiseen solmioon pukeutunut mies käveli hitaan elegantisti soittajan luokse, joka istui rauhallisen odottavaisesti pianotuolilla. Mustat silmät hymyilivät elegantisti eikä niidenkään taakse kyennyt näkemään, kun yakuza ojensi nupulla olevan ruusun siniharmaasilmäiselle tämän ottaessa sen hellästi vastaan katsoen pidempäänsä silmiin.
“Koska Mana kuuluu Asagille”, Hide-zou sanoi suoraan.
“Eikä hän ole kovin halukas jakamaan rakastajaansa.”

----------

Illallisen tullen kaikki kokoontuivat suurimpaan saliin, jossa oli kolme pitkää riviä ruokapöytiä juhlavine posliinikattauksineen. Ihmiset juttelivat keskenään, mutta Seth ei saanut itseään mukaan keskusteluihin. Häneltä meni isäntäväen puhekin ohi korvien, mutta onnekseen osasi sentään juoda maljan muiden mukana. Kaikki huomio oli kohdistunut Manaan. Tämä vain oli silmiinpistävä, mystinen ja lumoava. Ehkä se johtui siitä katseesta ja tiedosta, että tämä oli Asagin rakastajatar. Erikoinen tapaus tämä tosiaan oli, koska ei puhua pukahtanut kenellekään illallisen aikana, mutta kuunteli ja nyökkäili – muutaman kerran tämä kuitenkin kuiskasi jotain Asagin korvaan tämän hymyillessä ymmärtämisen merkiksi.

Aterian jälkeen seurustelu jatkui kirjanpitäjän vetäytyessä hetkeksi omiin oloihinsa. Mana oli omituinen tapaus. Tuntui, kuin hänen pitäisi nähdä jotain, mutta mitä? Miten tämän kaltainen kaunis ja herkkä nainen saattoi olla Asagin kaltaisen yakuzan rakastajatar? Eihän siinä ollut mitään järkeä!
Siinä nuorukainen seisoskeli katsomassa harvinaisen rumaa taulua jostain eurooppalaisesta viettelijättärestä huomaamatta lainkaan muutaman metrin päässä seisovia Köziä ja K:ta. Puna-mustahiuksinen kiinnitti huomionsa heihin vasta sen jälkeen, kun hänen ohitseen käveli eräs toinen pelottavan näköinen kaksikko. Ruskeat silmät laajenivat hämmästyksestä, kun kulttuuriministerin vieraan henkivartijat kävelivät suoraan pidempiensä luokse, kuin tuntisivat toisensa.
“Olette siis vieläkin hengissä, Közi ja K?” mustatukka sanoi pilkallisesti hymyillen.
Hän seisoi suoraan Közin edessä, joka katsoi silmiään räpsäyttämättä lyhempää. Vaaleahiuksinen oli taasen siirtynyt K:n eteen, suoraan tämän sokealle puolelle.
“Samoin kuin te, Yuuki ja Aoi”, Közi sanoi jäätävästi.

Puna-mustahiuksisen kulmakarvat kohosivat hiusrajan yli hämmennyksestä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän kuuli Közin puhuvan. Hän oli tähän mennessä kuullut vain K:n äänen, muttei vielä Közin. Eiväthän se tosin olleet nähneet kuin kolmesti, joista yksi oli ohimennen. Miehen ääni oli hiukan korkeampi, mitä avustaja oli odottanut – hän oli kuvittelut tälle matalan murina-äänen. Puheessa oli karheutta. Se oli hiukan karheampi kuin Hide-zoulla, mutta se tekikin miehestä uhkaavamman.
“Vieläkö te jaksatte siis palvella sitä säälittävää Ishikawaa?” vaaleahiuksinen mies kysyi naurahtaen pilkallisesti.
“Ettekö kykene vajoamaan enää yhtään alemmas?”
“Katsos kuka puhuu, Yuuki”, K sanoi jyrkällä äänellä, vaikkei se kohonnut normaalia puhetta kovempana.
“Sanoo mies, joka seuraa yakuzaa, joka käyttää avuttomia lapsia tihutöihinsä.”
“Tiedät varsin hyvin, että hän on tarjonnut näille vain kodin ja jonkun, joka välittää”, mustatukkainen, ilmeisesti Aoi, sanoi yli ystävällisesti.
“Onko se välittämistä, että tekee heistä riippuvaisia huumeista?” Közi puuttui puheeseen.
“Mitä hän seuraavaksi aikoo tehdä? Laittaa kymmenvuotiaan huoraamaan? Käyttää viisivuotiasta itse hyväkseen?”
“Sinuna olisin varovainen puhuessani, Közi”, Yuukiksi kutsuttu sanoi matalasti pidellen samppanjalasia kädessään.
“Ettei vain rakkaalle pomollesi käy näin, kuten tälle lasille.”

Mies nosti kalliin juomalasin hiukan korkeammalle ja ryhtyi puristamaan oikein hitaasti. Lasi värähteli, nitisi hiljaa, mutta lopulta särähti rikki tehden haavoja miehen käteen, mutta siitä tämä ei välittänyt. Vaaleahiuksinen katsoi mielipuolisesti Közin ilmettä Aoin kurtistaessa kulmiaan työtoverinsa teolle.
“Muistuuko mieleen nuoruuden vuodet Hindu kushissa, Közi?”

Seth nielaisi hiljaa ja päätti lähteä nopeasti pois paikalta. Tilanne alkoi näyttää vaaralliselta K:n puristaessa kätensä nyrkkiin eikä Közikään näyttänyt kovin iloiselta tapahtuneesta – mies nimittäin veti kiivaasti henkeä ja sulki silmänsä.
Nyt tarvittaisiin nopeasti joku, jolla olisi käskyvaltaa vaaralliseen nelikkoon…

 

Asagi katseli hymyillen loittonevan mustan samettileningin selkämystä. Katse tutkaili pitkien hiusten alta pilkottavaa piilovetoketjua miehen pohtiessa sitä, saisiko tänään lainkaan tilaisuutta avata sitä. Juhlat alkoivat käydä tylsiksi, kun mitään ei tapahtunut. Tosin, olihan jo jotain tapahtunut eli olisi vain ajan kysymys, milloin tapahtuisi se, mitä hän oli odottanut jo pidemmän aikaa.
“Minne seuralaisesi pakeni, Ishikawa-san?” syvä, synkkä ääni sanoi aivan vierestä.
“Taisi juosta karkuun sinua, Haruna-san”, Asagi naurahti nojaten korkeareunaiseen kukkapenkin kivimuuriin.
“Sinulla on kummallinen taipumus saada kaikki juoksemaan sinua karkuun”, yakuza käänsi mustat viiruiksi kavenneet silmänsä puhuteltuun.
“Sinulla taitaa olla varsin yksinäistä, Klaha.”
“Minullako? Päinvastoin, Asagi”, Klahaksi kutsutta sanoi vakavana katsellen pidempänsä seuralaisen perään.
“Minun ei vain tarvitse palkata seuralaista tehdäkseni ihmisiin vaikutuksen.”
“Täytyyhän sitä rahaa johonkin kuluttaa – muuten hautautuu elävältä jenivyöryn alle.”
“Sen siitä saa, kun syntyy kultapuikko suussa.”
“Joillakin vain on varaa nauttia elämästään – Kioto ei taidakaan olla niin hehkeä paikka.”
“Viihtyisämpi se on kuin Osaka, joka alkaa muistuttaa kovasti Yhdysvaltoja tai Euroopan valtioita.”
“Täällä on sentään ihmisiä eikä vain siveysvaloja vannoneita munkkeja, jotka eivät tiedä, mistä jäävät paitsi typerine ajatuksineen.”
“En tullut puhumaan kanssasi sinun seksielämästäsi, Asagi”, Vanhempi sanoi jyrkästi.
“Et vai? Minä luulin, että tulit luokseni, koska sinua alkoi himottaa”, pidempi virnisti pirullisesti.
“Lopeta tuo leikkiminen”, runsashiuksisempi mulkaisi toisella silmällään nuorempaansa.
“Kuten tahdot, parahin Klaha. Minä vain ajattelin, että olisimme jutelleet ensin mukavia, mutta mennään sitten suoraan asiaan”, Asagi suoristautui kohoten hiukan pidemmäksi kuin keskustelukumppaninsa.
Hymy kuoli kasvoilta silmien kaventuessa vaarallisiksi viiruiksi.
“Miksi tulit tänne? Tiedät varsin hyvin, että Osaka on minun aluettani ja Kioto sinun.”

“Ehkä tulin lomalle”, Klaha sanoi viekkaasti hymyillen.
“Kuka puhui äsken siitä leikkimisestä? Olet nyt vaarallisella alueella – tämä ei ole Kioto”, mustasilmäinen katsoi alaspäin lyhempäänsä.
“Miksi tulit tänne? Äläkä vain sano, että sait kutsun, koska tiedän, ettet saanut.”
“Tulin katsomaan, miten kokouksen järjestelyt sujuvat”, tuuheahiuksinen sanoi pehmeästi.
“Tänä vuonnahan on sinun vuorosi toimia isäntänä.”
“Siihen on vielä kuukausi”, laihempi sanoi tuimasti.
“Sen lisäksi sinä tulet aina vasta viikkoa aikaisemmin paikalle, ellet ole itse kokouksen isäntä.”
“Ehkä minä vain olin huolissani sinusta”, tummanruskeasilmäinen hymyili ystävällisesti.
“Mitä sinä oikein tarkoitat?” pidempi rypisti kulmiaan.
Hän ei uskonut toisen sanoja lainkaan. Siinä oli pakko olla jotain muuta takana.
“Kyllähän sinä tiedät, miten nopeasti huhut leviävät alamaailmassa – varsinkin virkaveljien keskuudessa”, Klaha sanoi hymyillen.
“Kuulin, että Oshiro-san joutui jälleen salamurhayrityksen kohteeksi ja luulin, että olisit sydän syrjälläsi hänen takiaan, mutta on mukava huomata, että hän on kunnossa”, mies katsahti kartanon lasiovista sisälle, kuin olisi odottanut toimitusjohtajan kävelevän kohta puoliin paikalle.
“Mutta ilmeisesti hän voi paremmin kuin hyvin – hänen sihteerinsä on varsin vetreänä pitävä pakkaus.”
“Avustaja.”
“Mikä lienee”, tuuheahiuksinen sanoi kepeästi.
“Miten sinä oikein löydät aina tuollaisia alaisia? Menet keskelle baaria ja käsket kaikki hyvännäköiset allekirjoittamaan sopimuksen?”
“Sitäkin ja tietenkin koepanen heidät läpi”, mustat silmät katsoivat toisen puolikkaita kasvoja kulmien alta.
“Ilmeisesti”, vanhempi naurahti.
“Mutta koska olet ilmeisesti täysin kunnossa, minä menen tästä testaamaan seuralaistasi – Manahan se oli?”

Lyhempi otti muutaman askeleen ovia kohti, mutta äkisti sormet kiertyivät hänen käsivartensa ympärille. Ote oli kova kynsien porautuessa puvun läpi, mutta se ei saanut miestä säpsähtämään, vaan varma kiskaisu, mikä toi tämän takaisin keskustelukumppanin luokse.
“Muista tämä, Klaha”, Asagin jokainen sana olisi voinut tappaa.
“Jos astut lähellekin Manaa ja Hide-zouta – tai edes Sethiä – minä murskaan sinut ja rakkaan Kiritosi eivätkä pienet henkivartijasi pysty tekemään yhtään mitään.”
“Pidän mielessäni”, tummanruskeasilmäinen sanoi hetken päästä katsottuaan vihasta kiiluviin silmiin.
“Minua kyllä hiukan epäilyttää sanojesi todenperäisyys. Ovathan Közi ja K varteenotettavia miehiä, mutta säännöt kieltävät meidän keskinäiset tappelut ilman muiden lupaa.”
“Luuletko, että nuo säännökset estävät minua?” mustatukka kuiskasi yllättäen lempeästi toisen korvaan.
“Luuletko, että tarvitsen Közin ja K:n apua sinun ja pahaisten miestesi tappamiseen?”

Lyhempi jäi katsomaan toisen julmaa hymyä ja mies avasi suunsa vastatakseen saamaansa uhkaukseen, mutta kimeä kiljunta keskeytti kummankin ajatukset. Kaksikko vilkaisi toisiaan hämmentyneinä ja he näkivät toistensa silmistä, ettei kummankaan tarkoituksena ollut aiheuttaa tänä iltana ministerin kuolemaa tai minkäänlaista verilöylyä. Hetken miehet seisoivat siinä, kunnes syöksyivät rinnakkain takaisin saliin katsomaan, mitä oli tapahtunut.

K iski nyrkkinsä suoraan kohti Yuukia, joka vastaavasti väisti ja yritti lyödä puna-mustahiuksisen henkivartijan sokealta puolelta, mutta Közi oli kiertänyt jo työtoverinsa toiselle puolelle ja torjui iskun kädellään. Ihmiset katsoivat säikähtäneinä syntynyttä välikohtausta, mutta kukaan ei uskaltanut puuttua tilanteeseen. Kaikki vain tuijottivat ja rukoilivat mielessään miesten johtajia puuttumaan tilanteeseen – he myös toivoivat sitä, etteivät jäisi jalkoihin, koska nelikko näytti levittävän tappeluaan suuremmalle alueelle.

“LOPETTAKAA!” kuului valtava huuto, joka sai juhlavieraat ja jopa henkivartijat itse säikähtämään.
Väen keskeltä tappelijoiden väliin syöksyi Hide-zou, joka vei kätensä Aoin ja Közi väliin, etteivät nämä kuristaisi toisiaan.
“Käyttäytykää kuten teidän kuuluisi!” mies huusi silmien salamoidessa.
Kaksikko lopetti saman tien, mutta Yuuki ei ollut yhtä halukas, koska yritti potkaista K:ta, joka väisti. Potku iskeytyi suoraan kohti toimitusjohtajan kasvoja Sethin kalventuessa näkemästään ja muutaman naisen kiljaistessa sulkien silmiään.
Teräväpiirteisen ilme ei värähtänytkään yleisön ihmeeksi, vaan tämä iski kätensä ristissä kasvojensa eteen potkun osuessa vahvaan torjuntaan.
“Yuuki! Aoi!” Klaha huusi samassa kasvojen punottaessa kiukusta.
“Közi! K!” Asagi karjaisi entistä vihaisempana, koska oli nähnyt kaiken.

Miehet vaihtoivat keskenään vielä tuimat katseet, ennen kuin marssivat väkijoukon edestä henkivartijoidensa luokse. Közi ja K katsoivat ensin työnantajaansa, mutta nopeasti heidän katseensa laskeutuivat lattiaan. Sitä Seth ei huomannut, koska riensi nopeasti esimiehensä luokse valkoisempana kuin koskaan.
“Hide-zou-sama, oletteko kunnossa?” kirjanpitäjä kosketti kauhistuneena käsiä, joihin potku oli osunut.
“Olen kunnossa”, vanhempi sanoi vilkaisten silmäkulmastaan synkästi Klahaan ja vieraisiin henkivartijoihin, joihin seuraan liittyi sama laiha mies, joka oli ollut näiden seurassa aikaisemminkin.
Tämä vilkaisi häntä johtajansa takaa ja antoi sädehtivän tietäväisen hymyn ruskeankellertäväsilmäiselle, joka rypisti kulmiaan entisestään.
“Varmastiko? Entä jos käsiinne tuli hiusmurtumia tai…”, avustaja katsoi toisen vakavia kasvoja.
“Ei hätää – olen kunnossa”, opettaja hymyili pidemmälle suoristautuen pehmeästi.
“Älä turhia huolehdi.”
“Sethillä on kaikki oikeudet olla huolestunut”, Asagi siirtyi ystävänsä puoleen.
“Oletko aivan varma, ettei sinuun sattunut kovin pahasti?” kolmikon pisin kysyi huolestuneena.
“Olen, olen”, liikemies sanoi kurtistaen kulmiaan.
“Sinuna miettisin aivan toista ongelmaa…”

Yakuza nosti katseensa saliin päin juhlavieraiden katsoessa heihin ja supistessa jotain henkivartijoiden huonoista tavoista. Mustatukka kurtisti kulmiaan, hän tiesi, mitä olisi tehtävä, mutta ei halunnut torua miehiään kaikkien nähden. Ongelmana vain oli se, että muiden silmien alta livahtaminen tuottaisi nyt ongelmia. Lisäksi tästä tultaisiin luultavasti puhumaan ja pitkään, ellei jotain keksittäisi pian.
“Herran jestas, Hide-zou-sama!” puna-mustahiuksinen haukkoi yllättäen henkeään herättäen oman seurueensa kuin muutkin vieraat katsomaan itseään.
Kalpeat sormet nousivat hämmentyneen miehen olkapäille nyppimään jotain olematonta.
“Ovatko nämä Ochi-sanin hiuksia?! Niitähän on joka paikassa!”

Sanoilla oli uskomaton vaikutus. Ihmiset alkoivat samassa puhua peruukinlentämisestä ja etsiä vaatteistaan mahdollisia hiussuortuvia unohtaen kokonaan äskeisen tapahtuman. Hetken aikaa kymmenen miestä jäi hämmentyneenä tutkimaan juhlavieraita, jotka muistuttivat toisiaan sukivia apinoita.
“Seth – olet nero”, yakuza sanoi hetken siinä tuijoteltuaan ja kääntyi sitten hymyillen katsomaan nuorempaansa.
“Millaisia asentoja sinä mahdollisesti keksinyt minun tietämättäni?”
“Jos jätetään nyt asennot ja ehdottelut toiseen kertaan”, Hide-zou tarttui ystäväänsä käsivarresta.
“On tärkeämpääkin puhuttavaa.”

Mustat silmät katsoivat lyhempänsä omia ja lopulta mies nyökkäsi. Sanomatta sanaakaan hän kääntyi henkivartijoitaan kohti ja päänliikautuksella käski mukaansa. Yhdessä miehet seurasivat yakuzaansa hiljaisina tämän johdattaessa heidät kaikki ulkona seisovan flyygelin luokse.
“Közi. K”, Mustatukkainen kääntyi ympäri ja katsoi terävästi miehiään.
“Se, mitä te teitte, oli anteeksiantamatonta.”
“Asagi-sama, se tappelu ei ollut Közin ja K:n vika”, Seth katsoi vetoavasti johtajaansa ja tämän kakkosmiestä.
“Yuuki ja Aoi – mitkä näiden nimet olivatkaan – ärsyttivät heitä.”
“Se ei ole riittävän hyvä syy”, toimitusjohtaja sanoi rauhallisesti.
“Heidän olisi pitänyt hillitä itseään.”
“Mutta ne kaksi pilkkasivat Asagi-samaa ja uhkasivat hänen henkeään”, kirjanpitäjä sanoi saaden henkivartijat katsomaan häneen kiitollisina.
“Se ei ole riittävän hyvä syy sille, mitä tekivät”, Asagi sanoi vakavana saaden jopa ystävänsä katsomaan itseään kummissaan.
“Közi, K. Kehtaatte edes harkita moista!” mies huudahti vihaisena.
“Jos teidän on pakko piestä Yuuki ja Aoi, tehkää se edes niin, että minä ja Klaha olemme kumpikin paikalla alusta asti!”

Nelikko katsoi hetken aikaa laihaa miestä, joka tärisi kiukusta.
“Haluan nähdä hänen ilmeensä, kun te olette piesseet hänen miehensä! Tuliko selväksi!?”
Henkivartijat nyökkäsivät vakavina. He olivat kiitollisia saamastaan huudosta, koska olivat odottaneet pahempaa.
“Etkös sinä nyt kiukuttele aivan väärästä syystä?” teräväpiirteinen huomautti väliin.
“En tosiaankaan – se mies ansaitsisi sen, että joutuisi etsimään uudet henkivartijat“, yakuza murisi käden puristuessa nyrkkiin.
“Se Kioton paskiainen…”
“Klaha? Eikö hänen nimensä ollutkaan Haruna Masaki?” avustaja ei ymmärtänyt lainkaan, mistä ihmiset puhuivat.
Nuorukaisen mieli ei tajunnut, miksi hänen johtajansa oli raivoissaan sille tyylikkäälle liikemiehelle. Sen toimitusjohtaja huomasi, koska avasi suunsa.
“Hänen oikea nimensä on Haruna Masaki, mutta me olemme oppineet tuntemaan hänet paremmin Klahana – tai Kioton paskiaisena, kuten Asagi asian ilmaisi”, opettaja selitti rauhallisesti katsellen ystävänsä synkkiä kasvoja etsien syytä ystävänsä harvinaisen vihamieliseen raivoon.
“Hän on Asagin lisäksi yksi maamme vaarallisimmista miehistä – hänhän on sentään yakuza ja yksi Kuro Kagen jäsenistä.”

Ruskeat silmät olivat pudota nuorukaisen päästä tämän jäädessä tuijottamaan eteensä. Mieli ei tahtonut uskoa kuulemaansa. Oliko hän todella tietämättään kävellyt ja kuunnellut toistakin yakuzaa? Miten se oli mahdollista?
Vanhemmat miehet katsoivat kulmat kurtussa nuorukaisen ihoa, joka oli muuttunut valkoiseksi. Közi repi lähellä olevasta kukkapenkistä harvinaisen suuren lehden ja viuhtoi sillä ilmaa lyhemmän kasvoille, koska näytti siltä, ettei tämä hengittänyt lainkaan.
“Onko Klaha todella… yakuza?” puna-mustahiuksisen ääni oli ohut kuiskaus.
“On. Ei Asagi muuten häntä niin paljoa vihaisi”, ruskeahiuksinen totesi.
“Väärin”, mustasilmäinen sanoi ilmeen kiristyessä.
“Jos hän ei olisi Kuro Kagen jäsen – tai edes yakuza, vihaisin häntä yhtä paljon ja tappaisinkin hänet kahta kertaa miettimättä”, samassa mustatukka kääntyi henkivartijoitaan kohti.
“Muistuttakaa muuten huomenna, että laitan Hyden Kiriton perään.”
“Kiriton perään? Miksi?” oikeakäsi katsoi hämmentyneenä ystäväänsä.
“Miksihän?” Asagi katsoi alaistaan tuimasti.
“Koska se paskiainen yritti tappaa sinut siellä työmaalla – siksi!”
Seth katsoi järkyttyneenä ensin yakuzaa ja sitten toimitusjohtajaa, joka katsoi varsin viileästi ystäväänsä.
“Ai siksi Klahalla oli Kirito mukaan. Minä hiukan ihmettelinkin, miksi hän otti salamurhaajansa mukaan, kun hänellä oli jo kaksi henkivartijaa turvanaan”, Hide-zou sanoi vilkaisten ikkunoiden läpi sisälle.
“Oletko varma, että se oli Kirito?”
“Klaha sanoi suoraan, että tuli katsomaan, missä kunnossa olet”, mustatukka tulkitse rivien välissä olleen viestin.
“Emmekä me ole puhuneet siitä, että sinut yritettiin tapaa. Mistä hän oli kuullut sen, jos kukaan muukaan ei tiennyt?”

“Totta, mutta alamaailmassa juorut leviävät nopeasti”, ruskeahiuksinen huomautti.
“Se voi olla aivan joku toinenkin.”
“Saakoot sitten Kiritosta varoittavan esimerkin.”
“Tuo voi aiheuttaa sinulle ongelmia.”
“Aiheuttakoon.”
“Muut Kuro Kage -liigan jäsenet eivät välttämättä pidä siitä.”
“En välitä yhtään heidän mielipiteistä tai niistä säännöistä!” mustat silmät kapenivat viiruiksi miehen tarttuessa kakkosmiehensä olkapäihin.
“Kukaan ei yritä murhata minun Hide-zoutani ilman rangaistusta – muista se.”
“Olen otettu”, teräväpiirteinen hymyili pienesti.
“Tee, kuten parhaaksi näet. Sinulla on minun tukeni – kuten aina.”

Lähestyvät askeleet saivat viisikon kääntämään katseensa tulijaan. Sethin silmät räpsähtivät muutaman kerran ja suu raottui äänetöntä huokausta varten. Mana käveli rauhallisesti heidän luokseen ja hänen perässään tuli vanhempi mies palvelija kantaen tarjotinta, jossa oli samppanjalaseja.
“Oi, Mana”, Asagi huokaisi huomattavasti rauhoittuneempana, kun heille tarjottiin lisää juotavaa.
“Mistä tiesit, että kaipasin juuri tätä!”
Nainen viuhtoi sillä mustalla viuhkalla, joka oli ollut alkuillasta yakuzalla, ilmaa kasvoilleen tarkkaillen kaikkien kasvoja tehden omat johtopäätöksensä tapahtumien kulusta.
“Miten, Hide-zou, sinä oikein tajusit syöksyä tappelun keskelle?” yakuza kallisti kysyvästi päätään.
“Sinähän astuit tilanteeseen nopeammin kuin minä.”
“Kiitä Sethiä”, Hide-zou sanoi ja loi oppilaalleen pienen hymyn.
“Hän näki tunnelman kiihtyvän, Közin, K:n, Aoin ja Yuukin välillä ja lähti etsimään minua, koska uskoi, että saisin tilanteen hallintaan.”
“Hyvää työtä, Seth”, mustatukka kehaisi silmiin syttyessä ovela kiilto.
“Voisit tulla kiihtyvän tilanteen tullen minun luokseni. Voisin näyttää sinulle, miten minä otan tilanteen hallintaani.”

Kirjanpitäjä meinasi tukehtua juomaansa, jolloin hänen esimiehensä mulkaisi viettelevästi hymyilevää mustatukkaa ja nappasi lasin alaisensa kädestä, ettei se vain putoaisi maahan. Mana ei sanonut mitään, kuten ei Közi ja K:kaan, mutta tämä katsoi jälleen niillä siniharmailla silmillään tarkkaavaisesti laihaa vartaloa. Tuntui arvioivan nuorukaisen.
“Hide-zou-sama, kuinka kätenne voivat?” Seth käänsi katseensa opettajaansa, koska hän tunsi olonsa tukalaksi yskäkohtauksen laannuttua.
Hänen oli keksittävä jokin muu kohde, johon kiinnittää muiden huomio. Miksi kaikkien piti tuijottaa hänen sielunsa läpi? Mikä ihme harrastus se oli kaikilla mustatukan ystävillä? Plus tietenkin alituinen ehdottelu ja fantasioiden kertominen!
“Ihan hyvin”, Hide-zou sanoi, vaikka sen saattoi huomata hänen juomastaan, että käsi tärisi voimakkaasti.
“Saitte kovan iskun”, avustaja tarkkaili huolestuneena esimiestään, kuin tämä olisi voinut koska tahansa kupsahtaa kuolleena maahan.
“Sellaisen iskun, mitä voi odottaa yakuzan henkivartijalta”, ruskeankellertäväsilmäinen sanoi hellästi, kun nuorin kosketti varovaisesti hänen kättään.
“Luultavasti siihen tulee mustelma ja saattaa viikonlopun aikana jomottaa, mutta kyllä se siitä.”
“Seth on oikeassa”, mustasilmäinen sanoi seuralaisensa asettuessa hänen viereensä suoraselkäisenä ja vahvana – käyttäytyen, kuin olisi samanarvoinen yakuzan kanssa.
“Se oli kuitenkin Yuuki, joka sinua potkaisi. Sinuna menisin käymään jo huomenna Nishikawalla.”
K nyökkäsi sanojen puolesta ja vilkaisi toveriaan, joka katsoi maata puristaen kynsiään kämmeniinsä.
“Katsotaan sitä sitten huomenna…”, toimitusjohtaja mutisi huomaten, kuinka siniharmaasilmäinen katsoi suoraan puna-mustahiuksista.
Ei katseessa muuten mitään vikaa ollut, mutta se sai nuorukaisen ilmeisesti vaivaantuneeksi eikä tämä muutenkaan näyttänyt enää erityisen pirteältä.

“Alkaa olla myöhä”, ruskeahiuksinen katsoi taivaalle, jossa tuikkivat jo monet tähdet kellon tikittäessä lähempänä yhtätoista.
“Pitäisiköhän meidän jo lähteä? Vai haluatko vielä jäädä?” mies siirsi katseensa avustajaansa.
“Jos te haluatte lähteä, olen minäkin halukas lähtemään”, ruskeasilmäinen sanoi haukotellen suu kiinni.
“Ehkä me voisimme mennä sitten toivottamaan hyviä illanjatkoja isäntäväelle”, Hide-zou sanoi hymyillen tälle ja kääntyi sitten Asagin puoleen.
“Mukavaa illan jatkoa, Asagi – äläkä kurista Klahaa”, toimitusjohtaja naurahti.
“Minä haluan olla alusta asti katsomassa.”
Yakuza naurahti ja kosketti hellästi ystävänsä poskea.
“Koetan muistaa”, mustatukka otti askeleen ja painoi pienen suudelman teräväpiirteisen poskelle.
“Hyvää yötä, Hide-zouni.”
“Hyvää yötä, Asagini.”
“Pitänee antaa Sethillekin iltapusu.”
“Unissasi.”
“Niissä tapahtuu hiukan enemmän.”
“Vain hiukan?”
“Oikeastaan aika paljon enemmän…”
“Joudut siinä tapauksessa odottamaan siihen asti”, Hide-zou ohjasi ripeästi kirjanpitäjän sisälle.
“Näemme varmaankin viikonlopun aikana?” mies huikkasi kevyesti taakse jääneille.
“Tietenkin näemme!” Asagi huudahti ja nosti kätensä hyvästiksi.
“Et pääse minusta niin helposti eroon.”

Voimakasleukainen naurahti puna-mustahiuksisen hymyillessä pienesti siniharmaasilmäiselle, joka ei vastannut hymyyn. Kaksikko siirtyi sisälle ja etsi Matsumoto Takanorin toivottaakseen tälle hyvät illan jatkoa ja onnea hallitusvuosille. Toimitusjohtaja pahoitteli jopa ystävänsä henkivartijoiden aiheuttamaa välikohtausta, mutta mies suhtautui tapahtuneeseen varsin hyvin – itse asiassa uskomattoman hyvin:
“Ei se mitään. Tapahtui sentään jotakin, etteivät kaikki nukahtaneet pystyyn”, kulttuuriministeri naurahti kätellessään kumpaakin.
He toivottivat hyvää yötä myös vaaleahiuksisen perheelle ja siirtyivät siitä sitten aulaan, jossa heille annettiin heidän takkinsa.
“Seth”, kuului kaikuvan tuntuinen kutsu, kun ruskeahiuksinen ja ruskeasilmäinen olivat astumassa pääovista ulos.

Kaksikko kääntyi ympäri ja heidän hämmennykseen K käveli heitä kohti – yksin.
“Niin, K?” avustaja vastasi miettien, mitä asiaa toisella mahdollisesti oli.
“Mana-sama pyytää teitä tulemaan maanantaina kolmelta juomaan hänen kanssaan teetä Burutendoun yläkertaan“, henkivartija sanat saivat nuorukaisen säpsähtämään.
Tämä ei nähnyt lainaakaan, kun teräväpiirteisen ilme synkkeni tämän katsoessa tutkailevasti viestintuojan kasvoja etsien kutsun syvempää tarkoitusta. Jos hän sellaisen löysi, se ei näkynyt miehestä ulospäin.
“Minkä vastauksen vien hänelle?”

Ruskeasilmäinen katsoi hölmistyneenä pisintä osaamatta sanoa oikeastaan yhtään mitään. Aivot eivät tuntuneet tajuavan sitä yksinkertaista asiaa, että hänet oli pyydetty teelle.
“Tuota… E-en ti-tiedä…”, kalpein kääntyi änkyttäen opettajaansa päin.
“Mi-miten työt ovat? Vo-voinko lähteä hiukan aikaisemmin?”
“Toki”, esimies sanoi ilmeettömänä nostaen katseensa K:hon.
“Sanoisitko Manalle, että hän on tulossa maanantaina suoraan yläkertaan minun avainkortillani?”
Puna-mustahiuksinen henkivartija nyökkäsi ja poistui pitkin askelin.

“Menisimmekö?” Hide-zou sanoi, ennen kuin Seth ehti kysymään päässään pyörineitä kysymyksiä.
“Fu-ki luultavasti odottaa jo. Ilmoitin hänelle aikaisemmin, että lähdemme pian ja siitä hetkestä on jo vähän pidempi aika.”
Kaksikko käveli punaista mattoa pitkin pihamaalle, jossa Fu-ki tosiaan nojaili autoon hymyillen huvittuneena.
“On tämä ollut aikamoista ryntäilyä”, mies virnisti johtajalleen ja tämän avustajalle.
“Ennen kuin iltaa on edes kunnolla kulunut, Ochi-san ryntää, kuin olisi kokenut juuri karvanlähdön ja sitten vierähtää useampi tunti, minkä jälkeen kuuluu kiljuntaa ja Klaha rientää talosta ulos miehineen. Oletteko te pelotelleet ihmisiä?”
“Jättäneet itsemme vain heidän mieliinsä”, toimitusjohtaja sanoi kuljettajan avatessa oven heille.
“Meillä on paljon puhuttavaa viikonlopun aikana.”
Mustatukka hymähti sulkiessaan oven ja hyppäsi sen jälkeen ratin taakse käynnistäen samalla moottorin. Hän todella odotti innoissaan sitä, että saisi kuulla kaiken.

Hetken aikaa Hide-zou ja Seth istuivat aivan hiljaa autossa kumpikin uppoutuneena omiin ajatuksiinsa. Toimitusjohtajan ajatuksista ei ollut oikeastaan kenelläkään mitään hajua, paitsi tällä itsellään. Kirjanpitäjän mieli oli yhtä sekamelskaa. Klaha oli osoittautunut yakuzaksi, K pystyi tappelemaan, vaikka tämän sokeailtapuolelta lyötiin, Asagin rakastajatar, tee kutsu ja… Kaikki.
“Hide-zou-sama, voisitteko selvittää hiukan ajatuksiani”, ruskeat silmät katsoivat auton lattiaa.
Teräväpiirteinen katsahti oppilastaan, joka näytti jotenkin surkealta. Tuntui, kuin pitkä nuorukainen olisi äkkiä kutistunut hyvin pieneksi ja olemattomaksi, että tämän voisi vain napata taskuunsa ja viedä kotiin. Sitä nuorempi näytti tarvitsevan: jonkun, joka ottaisi syliin ja pitäisi hyvänä kertoen asioiden olevan hyvin.
“Minusta tuntuu, että pääni halkeaa kohta.”
“Voinhan minä”, vanhempi kääntyi puna-mustahiuksista päin.
“Mistä haluat aloittaa?”
“Klaha – onko hän tosiaan yakuza? Miksi Asagi-sama vihaa häntä? Miksi heidän henkivartijansa oikeastaan joutuivat tappeluun? Miten K pystyi väistämään iskun, joka tuli hänen sokealta puoleltaan?” kysymykset tulvivat suusta ja viimein nuorukainen sai vedettyä henkeä.
“Klaha on ollut yakuza, jopa kauemmin kuin Asagi. Hän kasvoi siihen asemaan, kuten Asagikin ja ehkä he vihaavat toisiaan juuri siksi, että ovat niin samanlaisia”, voimakasleukainen katsoi mietteliäänä kaukaisuuteen.
“Heillä on kuitenkin täysin erilaiset arvot, mikä saakin heidät hyvin usein napit vastakkain. Suurin syy kuitenkin heidän välillään olevaan kitkaan on pakotettu tilanne. Heidän on pakko toimia yhteistyössä, mikä ei tosiaankaan ole hyvä asia, mutta välttämätöntä, ellei haluta viedä koko alamaailmaa ihan sekaisin verilöylyillä ja muilla”, mies vilkaisi pidempäänsä.
“Mitä taas tulee Köziin ja K:hon, he tuntevat Yuukin ja Aoin varsin hyvin – kaikki ovat saaneet oppinsa Hindu kushissa – Afganistanin vuoristossa eräässä salaisessa paikassa, jossa parhaimmat henkivartijat, salamurhaajat, kiduttajat ja muut koulutetaan työhönsä. Heitä saattaa kaihertaa sen aikaiset riidat, mutta uskoisin, että suurimman ristiriidantuojat ovat yakuzat. Voin rehellisesti sanoa, etten tiedä tällä hetkellä yhtäkään yakuzakaksikkoa, jotka olisivat ystäviä – siksi eri mafioiden välillä on harvoin mitään yhteyksiä…”

Yllättäen ruskeankellertäväsilmäinen naurahti.
“Mutta älä sinä huolehdi yakuzoiden välejä. Lupaan kertoa sinulle heti, jos joudumme sotajalalle. Sitä ennen Közi ja K ovat muutenkin lähetetty potkimaan muihin hiukan järkeä.”
“Miten K edes pystyy tappelemaan niin hyvin, vaikka hänen silmänsä on sokea?”
“Ei se ole oikeasti sokea.”
“Mitä? Hänen oikea silmänsähän on valkoinen, kuten joillakin sokeilla.”
“Hän käyttää piilolinssiä.”
“Ai? Miksi?”
“Samasta syystä, kuten sinäkin välillä käytät sinisiä piilolinssejä”, Hide-zou hymyili ystävällisesti toisen nolostuneelle ilmeelle, joka oli samaan aikaan uskomattoman unelias.
“Hide-zou-sama, eihän se varmasti haittaa, jos lähden maanantaina aikaisemmin töistä?” Seth kallisti hiukan päätään.
“Ei haittaa. Tulet vain käymään luonani ennen lähtöäsi, jotta voin antaa avainkorttini lainaan”, voimakasleukainen sanoi.
“Avainkortin?” unelias mieli ei oikein ymmärtänyt kuulemaansa.
“Kuten tiedät, Burutendoun on varsin hieno hotelli, joka on Tatemonokin rakentama. Siinä on 58 kerrosta hotellin asukkaille, mutta todellisuudessa kerroksia on 60”, vanhempi selitti.
“60?” puna-mustahiuksinen kurtisti kulmiaan.
“Niin, 60”, teräväpiirteinen nyökkäsi.
“Lisäksi siinä on yksi hissi, jota ei voi käyttää ilman avainkorttia, jonka lainaan sinulle. Tällä kyseisellä hissillä pääset 59:teen kerrokseen, josta pääset sitten kävellen viimeisimpään.”
“Miksi kaikki tuollainen hankaluus tai oma hissi? Miksi Mana-samalla on tuollaiset olot?” ruskeat silmät jäivät tuijottamaan lyhemmän kasvoja.
“Ehkäpä siitä syystä, että se ei olekaan hänen oma kotinsa”, toimitusjohtaja sanoi pehmeästi.
“Seth, maanantaina sinä menet käymään Asagin kotona.”

Notes:

Selityksiä:

* Rakennusfirmat eivät tee remontteja, elleivät ne kuulu niiden toiminta-alueeseen myös
* Beethovenin Kuutamosonaatti koostuu kolmesta osasta: nopea, rauhallisempi ja viimeisenä voimallinen
* Kioto oli aikoinaan Japanin pääkaupunki
* Katastrofin välttäminen toisella vastaavalla puheenaiheella – toimii joskus harvinaisen hyvin
* Hindu kush on vuoristo Afganistanin ja Pakistanin välillä/rajalla

Chapter 18: Teekutsu

Viikonloppu kului jälleen epätavalliseen tapaan. Oikeastaan Sethillä ei ollut enää tavallisia viikonloppuja, kun arkipäivätkään eivät noudattaneet normaaliuden sääntöjä. Kaiken tämän muutoksen takana oli kohtaloiden lankoja pitävä pirullinen yakuza, joka yritti jatkuvasti keksiä, miten saisi elämäänsä enemmän hupia. Käytännössä Reita oli varkaan tilaan syyllinen, koska oli johdattanut hänet alamaailmaan, mutta jos mietittiin sitäkin pidemmälle, nuorukainen sai syyttää itseään. Mitä meni varastamaan silloin kerran työtoverinsa lompakon.

Puna-mustahiuksinen ei kuitenkaan nähnyt asiaa ongelmana, koska hän oli tavannut aivan ihania ihmisiä – vaikkakin muutaman vaarallisen ja vähemmän ihanamman, joiden arvonimet alkoivat Y-kirjaimella. Aina ennen nukkumaan menoa ruskeasilmäinen piirsi mielessään kuvan neljästä hahmosta, joista nykyään jo kahden kasvot näkyvät: Osakan Asagin ja Kioton Klaha. Ketkä olivat kaksi muuta ja minkä näköisiä he mahdollisesti olivat? Hänellä oli aivan liikaa kysymyksiä ja liian vähän vastauksia.

Hide-zou oli perjantai-iltana kertonut jonkin verran asioista, mutta sitten seuraavan asian, jonka kalpeahipiäinen muisti, oli hetki, kun toimitusjohtaja oli ravistellut hänet hellästi hereille. Avattuaan silmänsä, hän oli tajunnut nukkuneensa yli puolet matkasta esimiehensä olkaa vasten eikä niille anteeksipyynnöille näyttänyt tulevan loppua, jolloin teräväpiirteinen oli sanonut hukkuvansa, ellei toinen lopettaisi pian. Mies oli saattanut nuorempansa koti-ovelle, ettei tämä vain nukahtaisi hissiin tai portaisiin, ja toivottanut sitten hyvät yöt kohteliaasti vanhan naapurin ukon tirkistellessä tapahtumien kulkua ovensa raosta. Tämä ei kuitenkaan nähnyt mitään kummempaa, koska mitään ei todellakaan tapahtunut. Kirjanpitäjä oli vain sulkenut oven haaveellinen hymy huulillaan ja vanhempi oli kääntynyt portaisiin kadoten paikalta.

Lauantaiaamu kului Sethillä kotona istuskellen ja hermoillen. Hän muisti selvästi Manan kasvot ja elegantin liikkeet, jotka saivat hänet ja monet muut huokailemaan ihailusta. Se sai nuorukaisen myös ihmettelemään, että oliko hänkin Asagin kaltainen, jolle kelpasi niin mies kuin nainen? Oliko hän sittenkin bi? Tämä tosin oli ensimmäinen kerta, kun nuorukainen tunsi oikeasti minkäänlaista vetoa tai edes kiinnostusta naiseen – ja tietenkin tämän piti olla yakuzan rakastajatar!

Kirjanpitäjän onneksi hänen puhelimensa pirahti soimaan ja Yuki kysyi, halusiko toinen lähteä hänen kanssaan ostoksille ja viettämään muutenkin aikaa. Kutsu ilahdutti varasta hyvin paljon, koska saisi viimein jotain muutakin ajateltavaa kuin Manan, Asagin ja Hide-zoun. Nuorukaisparivaljakko piti sitten lauantaipäivän hauskaa sovitellen erilaisia vaatteita ja etsien uusimpia liikkeitä. Puistossa avustaja oli melkein suudellut asianajajaa, kun sai kuulla, että tämä menisi sinä iltana ulos Sakuran kanssa. Tummanruskeahiuksinen piti todellakin sanansa, kun lupasi järjestää naisen pois puna-mustahiuksisen kimpusta, vaikka tämä kyllä naureskeli, että Ruiza oli hoitanut asian jo puoliksi puolestaan.

Kotiin päästyään ruskeasilmäisen puhelimessa oli viesti Reitalta, joka käski soittamaan heti kotiin tultuaan hänelle.
“MINÄ PÄÄSEN POIS TÄÄLTÄ!” mies oli lähes kiljunut nuorempansa korvan lukkoon.
“PÄÄSEN VIHDOIN JA VIIMEIN TAKASIN SINNE PANEMAAN SINUA!”
“Näinkö on?” kalpeampi oli nauranut.
Hän oli iloinen, kun toinen tulisi takaisin Yokohamasta – vaikka tarkasta päivämäärästä ei ollut tietoa, mutta ensiviikolla kuitenkin. Kaksikko puhui kaikenlaista erilaisista tapahtumista, vaikka Seth piti visusti suunsa kiinni juhlista ja Klahasta. Hän ei halunnut tuottaa pettymystä Hide-zoulle tai menettää henkeään yakuzansa asioiden levittämisestä. Reita sen sijaan valitti kaikesta – yhteen putkeen.
“… eivät nämä perkeleen stripparit osanneet yhtään mitään! Ei ihme, että minulla on muumioitunut!” baarimikko ulvoi kyyneleiden sekaisella äänellä.
“Meinasin jo itse hypätä lavalle näyttämään, miten sitä stripataan!”
“Siinä vasta näky”, kirjanpitäjä oli kuvitellut, kuinka ystävänsä viskaisi kaikki ammattistripparit pois lavalta ja saisi yleisön kiljumaan riemusta vetämällä vyönsä ruoskanlailla housuistaan.
“Hyvä, ettet kuitenkaan tehnyt niin. Minä nimittäin haluan olla silloin paikalla.”
“Ajattelin kyllä laittaa sinut strippaamaan minulle”, nenärättisen ääni oli muuttunut yllättäen matalaksi kuiskaukseksi.
“Saat nimittäin antaa sille elvytystä.”

Puna-mustahiuksinen oli yrittänyt ystävällisesti puhelun lomasta udella ystävältään, mitä tämä oikeastaan oli tehnyt Yokohamassa, kun Yoshiki oli jäänyt Osakaan.
“Työasioita, älä niistä huolehdi”, mies oli sanonut ja vaihtanut nopeasti puheenaihetta.
Puhelun loputtua vaaleaverikkö oli vielä käskenyt kalpeampaa syömään paljon mehujäitä.
“Harjoituksen vuoksi, ystäväiseni”, Reita oli sanonut hymyillen, kun häneltä oli kysytty syytä.
“En ajatellut päästää sinua makuuhuonettani kauemmas eli joudut vaihteeksi oikeisiin töihin.”

Illalla oli tullut yhdysvaltalainen klassikkoelokuva ja vasta nukkumaan mentyään Seth huomasi, ettei Asagista ollut kuulunut mitään koko päivänä. Mitähän tämäkin juoni tällä kertaa hänen päänsä menoksi? Vai kuvitteliko hän olemattomia? Avustajasta oli luultavasti tullut vainoharhainen.

Sunnuntaiaamu oli kaikkea muuta kuin mukava, koska silloin paljastui, ettei hän ollutkaan vainoharhainen. Seth nimittäin heräsi ennen kahdeksaa, koska Asagi päätti soittaa hänelle.
“Herran jestas, nukuitko sinä?” mies oli hämmästellyt, kun unisen kuuloinen nuorukainen oli vastannut haukotellen.
“Mitä sinulla on päälläsi?”
Kysymys sai nuorukaisen putoamaan kovalle lattialle, eikä hän ollut varma, halusiko nousta tänä aamuna lainkaan ylös.
“Oletan muksahduksestasi, että olet täysin alasti”, yakuza oli kehrännyt, aivan kuin olisi oikeasti nähnyt tämän vaateettoman vartalon.
“Hyvä. Onneksi Közi ja K lämmittävät jo autoa – olen siellä alle puolen tunnin päästä.”
Nuo sanat saivat puna-mustahiuksisen hyppäämään lähes kiljaisten ylös ja juoksemaan pitkin asuntoaan miettien, minne voisi piiloutua.
Mahtuisikohan hän sohvan alle?
“Ai hei, Hide-zou”, kuului puhelimesta ilahtunut huudahdus.
“Lähdetkö sinäkin kanssani kyläilemään Sethille?”

Kysymys sai kirjanpitäjän kaatumaan sohvalle makaamaan. Miksei hänellä voinut olla enää niitä tylsiä, tavallisia viikonloppuja? Äkilliset oudot äänet saivat hänet kuitenkin kurtistamaan kulmiaan ja kuuntelemaan puhelua tarkemmin. Toisesta päästä kuului pientä tappelun ääntä.
“HIDE-ZOU! MANA! TUO ON ILKEÄTÄ!” yakuza huudahti kiukkuisen kauhuissaan.
“MINUN PITI OLLA SE, JOKA ON PÄÄLLIMMÄISENÄ! EI TEIDÄN KAHDEN! Vaikka on tämäkin varsin seksikäs asetelma…”

“Huomenta Seth”, toimitusjohtaja tervehti raskaasti huokaisten.
“Huomenta, Hide-zou-sama”, ruskeasilmäinen tervehti huulilleen kohotessa pieni hymy.
“Nukuitteko hyvin?”
“Ihan hyvin”, voimakasleukainen hymähti jotain vieressään olijoille.
“Entä sinä?”
“Hyvin…”
“Olen pahoillani Asagin soitosta – taas vaihteeksi.”
“Ei se mitään, hämmästyin vain, koska heräsin…”

“No, voit mennä takaisin nukkumaan, emme ole tulossa sinne”, teräväpiirteinen sanoi hiukan painokkaammalla äänellä, kuin olisi korostanut viimeisiä sanoja ystävälleen.
“Asagi sai vain kuulla, että hänen pitää mennä Ochin hautajaisiin tai lähettää vähintään kukkia, jolloin häneltä putosi muutama ruuvi ennestään kuluneesta koneistostaan.”
“MINÄ EN HALUA MENNÄ SINNE ESITTÄMÄÄN MITÄÄN SURUVALITTELUJA, KUN EN OIKEASTI OLE EDES SURULLINEN!”
“Kuulit varmaan tuon?”

“Ochin hautajaiset?” kalpein nousi istumaan säikähtäneenä.
“Mitä hänelle on tapahtunut?”
“Hänen yrityksensä on ollut pidemmän aikaa jo laskussa ja lisäksi hänellä oli ikävästi velkaa. Ochi yritti pitää mainettaan pystyssä, mutta erilaisten tapahtumien kautta päätti tehdä itsemurhan – siitä on tarkemmin tämän aamun lehdessä”, Hide-zou kertoi.
“Hänen viimeinen keino pelastaa maineensa.”
“Onko se…”, avustaja nielaisi hiljaa.
“Onko se minun syytäni?”

Sethistä tuntui, että se huuleton mies saattaisi olla vielä hengissä, ellei hän olisi kertonut tämän olevan oikeasti kalju. Hän tunsi syyllisyyttä myös siitä varkaudesta.
“Ei ole”, opettaja sanoi pehmeästi.
“Ochilla olisi ollut monia vaihtoehtoja, mutta hän oli liian ylpeä. Se oli hänen oma valintansa, kuten se kunniaton tapakin.”
“Tapa?”
“Hän ampui itsensä ja nyt hänen yritystensä maine on iäksi mennyt. Sen siitä saa, kun ajattelee vain itseään”, ruskeankellertäväsilmäinen hymyili pienesti.
“Mutta älä sitä mieti. Nauti tästä päivästä ja katsele elokuvia – sieltä pitäisi tulla tänään päivällä samuraifilmi.”

“Kiitos, kun muistutitte”, kalpeampi hymyili jälleen pienesti, vaikka syyllisyys painoikin hartioita.
“Me näemme sitten huomenna.”
“Niin näemme. Mukavaa sunnuntaita, Seth”, toimitusjohtaja toivotti.
“Mukavaa sunnuntaita, Hide-zou-sama”, avustaja kuiskasi pehmeästi.
“Hide-zou, kun päätit kerran koko tuon puhelun ajan istua miehuuteni päällä, saat kyllä luvan tehdäkin sille jotain!”

Puhelu katkesi saman tien eikä kaksikosta kuulunut koko loppu päivänä yhtään mitään. Sunnuntaista tuli sittenkin se tylsä, mutta uskomattoman ihanan rauhallinen päivä.

**********

Maanantaipäivä valkeni mukavasti. Seth ei voinut, kuin hymyillä sille mukavalle asialle, että Byou ja Ivy olivat saaneet viikonlopun aikana jonkinasteisen sovinnon. Udeltuaan myöhemmin sihteeriltä tarkemmin, nuorukainen sai kuulla, että insinööri oli lähes murtautunut tämän kotiin, jolloin sievempi oli tietenkin huutanut, ettei toinen hajottaisi hänen oveaan.
“Sitten Byou-san sanoi hymyillen sitä uskomatonta hymyään: ’sainpas sinut puhumaan’”, brunette kertoi naurahtaen.
“Hänen ilmeensä oli niin onnellinen, etten vain voinut olla hymyilemättä.”
“Hyvä, että teitte sovinnon”, puna-mustahiuksinen hymyili kirjoittaessaan tietoja koneelleen.
“Te siis olette nyt yhdessä?”
“Mistä sinä niin päättelit?” lyhyempi kallisti hämmentyneenä päätään.
“Annoin hänen sanansa anteeksi, en muuta. Nyt kaikki on, kuten pitääkin.”

Kirjanpitäjän teki todellakin mieli nousta ylös ja mennä kuristamaan toinen siihen paikkaan, koska kaikki ei ollut, kuten pitikin, mutta sitten olisi keksittävä joku muu täyttämään sihteerin paikka. Ehkä hänen pitäisikin kuristaa Byou, kun tämä taas loikkisi paikalle. Tunnin päästä insinööri todellakin hyppeli työpöytien lomitse heidän luokseen tuttu hymy kasvoillaan, mutta ruskeasilmäisellä ei kuitenkaan ollut aikaa toteuttaa suunnitelmiaan. He olivat onnistuneet Hide-zoun kanssa mainostamaan sen verran hyvin Tatemonokia, että soittoja ja sähköposteja tuli enemmän kuin nuorukainen oli arvellut. Jykevä palautus todellisuuteen; viikonloppuna surtiin ja huolehdittiin, mutta arkipäivien koittaessa palattiin takaisin tärkeimpiin asioihin: bisneksiin. Jokainen sai rehkiä oikein olan takaa eikä kukaan ehtinyt turhia löpisemään – kukaan ei tuntunut edes muistavan, että eräs suuryrityksen omistaja oli viikonlopun aikana kuollut.

Se kyllä oli vahvasti varkaan mielessä, kuten myös se vatsaa nipistävä tieto siitä, että hän menisi tänään juomaan teetä Asagin kotiin tämän rakastajattaren kanssa. Kädet tärisivät hiukan nuorukaisen muistellessa niitä kauniita kasvoja, jotka katsoivat häneen tarkkaavaisesti paljastamatta kuitenkaan mielessä liikkuvia ajatuksia. Hän oli edelleen sitä mieltä, että Mana ei voinut olla ihminen, vaan joku henkiolento.

Lounastauon tullen kalpeampi oli vain kiitollinen, kun teräväpiirteinen ehdotti, että hän ei opettaisi tänään yhtään mitään, vaan he nauttisivat lounaastaan keskustellen mukavista asioista.
“Kuinka viikonloppunne sujui, Hide-zou-sama?” Seth kysyi heidän istuessa siinä hetken sanomatta sanaakaan.
Ruskeankellertävät silmät nostivat katseensa nuoremman kauniisiin kasvoihin. Pieni hymy kohosi kasvoille, kun hän katseli kalpeata ihoa, jota vasten auki jätetyt hiukset korostivat kaunispiirteisesti. Jotenkin nuorukainen näytti hiukan luonnollisemmalta, jopa itsevarmemmalta ilman ponihäntää. Tämä näytti…
“Varsin hyvin”, toimitusjohtaja sanoi siirtäen katseensa nopeasti ikkunaan.
“Vietin aikaani enemmäkseen kotona, mutta muutaman kerran piti käydä puhumassa Asagille järkeä – hän suunnitteli pukeutuvansa räikeän punaiseen juhlapukuun Ochin hautajaisissa.”

Silmän isku sai nuorukaisen tyrskähtämään, koska hän pystyi niin kuvittelemaan mustatukan herättämässä kaikin tavoin huomiota, kun se oli mahdollista – tämä saattaisi jopa tanssahdella hauta-arkun päällä. Se jotenkin sopi yakuzalle hyvin, aivan kuin tämä ei muka olisi muuten herättänyt huomiota.
“Miten Geti voi?” ruskeasilmäinen kysäisi yllättäen saaden vanhemman katsomaan itseään hämmentyneenä.
“Hyvinhän se”, opettaja sanoi pienen hetken päästä.
“Yhtä hellyydenkipeä kuin ennenkin.”
“Hyvä, ettei se saanut traumoja minun läsnäolostani”, pidempi naurahti hiukan, koska ei todellakaan pitänyt itseään koiraihmisenä.
“Tuskinpa vain”, ruskeahiuksinen naurahti toisen sanoille.
“Voisin jopa vannoa, että se kaipaisi sinua takaisin rapsuttamaan itseään.”

Lounastauko kului mukavasti miesten jutellessa kerrankin kaikesta muusta kuin Asagista ja tämän mafiasta. Seth sai jopa kuulla, että Hide-zoukin oli katsonut sen saman elokuvan kuin hän ja piti muutenkin erilaisten filmien katsomisesta, kun vain ehti televisiota tuijottamaan. Ruskeat silmät kiiluivat innosta, ja oli ihme, että nuorempi osasi syödä siinä samalla heidän keskustellessaan samuraielokuvan juonenkäänteistä ja taiteellisesta toteutuksesta. Puna-mustahiuksinen melkein hyppi innosta selittäessään eräitä taustoja, joita oli ottanut selville internetistä toimitusjohtajan kuunnellessa auliisti ja esittäessä lisäkysymyksiä. Kalpeampi nautti siitä, että hänen mielipidettään arvostettiin ja kerrankin joku oli oikeasti kiinnostunut hänen kiinnostuksen kohteistaan – hän ei edes muistanut iltapäivän menoaan. Oli vain mukava kertoa kerrankin jollekin toiselle asioista ilman, että tarvitsi hävetä harrastustaan tai näkemyksistään, tai että toinen vastaavasti nauraisi pilkallisesti.

Nuorukaisesta myös tuntui, että toinenkin nautti heidän keskustelustaan, koska hymyili ja nauroi hiukan vapautuneemmin kuin aikaisemmin. Mieheltä pääsi jopa hiukan kierompikin kommentti, joka paljasti, että vähitellen se ystävilleen tutumpi Oshiro Hide-zou alkoi paljastua liikemiehen naamion takaa. Siinä välissä oli vielä rikollisliittouman kakkosmiehen kaapu, jonka alle avustaja halusi kurkistaa.
Siihen hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa, koska mukavina hetkinä aika kului aina aivan liian nopeasti. Lounastaukokin kului ja toimitusjohtajan oven sulkeutuessa avustajan selän takana, hermostuneisuus valtasi kalpeamman mielen. Hän muisti jälleen, mikä häntä odottaisi: Asagin rakastajatar.

Työt jatkuivat kiireellä, ettei edes Byou ehtinyt juoksentelemaan sihteerin luona, mistä tämä olikin kiitollinen. Sievempi ehti sentään tekemään työnsä rauhassa ilman flirttailijan jatkuvaa huomionkipeyttä. Mielessään Seth vannoi, että yrittäisi vielä puhua Ivylle, kunhan tulisi oikea hetki, mutta sellaista ei näkynyt maisemissa melkein lainkaan. Hän ei edes huomannut kellon tikittävän vaarallisesti kohti kolmea.
“Eiköhän sinun ole aika sulkea jo tietokoneesi”, hellä naurahdus kuului nuorukaisen selän takaa ja hellästi vahvat kädet laskeutuivat istuvan olkapäille.

Ruskeasilmäinen hätkähti ja katsoi ylöspäin hymyileviin kasvoihin. Kädet hänen hartioillaan tuntuivat pehmeiltä peukalon silitellessä pehmeästi kaulanjuurta puvun vierestä. Mieli toivoi, että toinen pysyisi siinä hänen lähellään eikä lähtisi minnekään, mutta suu ei esittänyt moista pyyntöä – se oli aikaa sitten menettänyt yhteytensä aivoihin.
“Sinun on pian mentävä tai myöhästyt Manan kutsusta.”

Puna-mustahiuksinen hyökkäsi sanomatta sanaakaan ja tallensi kaikki tiedostot sulkien hitaan robottimaisesti koneen. Kädet eivät lähteneet minnekään hänen hartioiltaan, mutta se mukava peukalon liike oli loppunut eikä hän tuntenut kaulallaan toisen kosketusta. Nuorukaisen olisi pitänyt pyytää toista jatkamaan kosketustaan, mutta jälleen kerran kurkku oli kuiva, kun pitäisi sanoa oikeat sanat. Ihmismieli oli niin heikko.
“Tässä on avainkortti”, toimitusjohtaja kaivoi pukunsa takin taskusta mustan luottokorttia muistuttavan läpyskän, jonka mustassa pinnassa oli sähkönsininen ruusu.

Kalpea käsi otti ojennetun kortin ja katsoi sitä vakavana. Hänen oli huono olla siinä. Tuntui, ettei oksennus ollut kaukana ja vartalo värisi kauttaaltaan hengityksen käydessä vaikeaksi. Hitaasti pidempi kuitenkin nousi pystyyn käsien liukuessa selkää pitkin pois hänestä. Niiden tuoma lämpö tuntui vielä vartalossa ja se saikin kirjanpitäjän ottamaan salkkunsa lattialta laittaakseen siihen muutaman paperin. Kaikki tuntui jotenkin hankalalta ja paperit olivat karata sormista, mutta viimein salkun lukot naksautettiin kiinni ja puna-mustahiuksinen kääntyi ympäri kohdaten hämmästyksekseen ruskeankellertävät silmät edestään.
“Sinähän käyttäydyt, kuin olisit matkalla hautajaisiin”, toimitusjohtaja naurahti pienesti, mutta ei saanut toisen vakavuuteen mitään muutosta.

Tämä vain katsoi kalpeana esimiestään tietämättä, mitä sanoa tai tehdä. Nuorukainen muistutti kovasti orpoa kissanpentua, joka tahtoi jonkun ottavan itsensä syliin ja vievän kotiin rakastettavaksi.
“Ei Mana pure sinulta päätä irti, vaikka siltä vaikuttaakin vakavuutensa tähden”, ruskeahiuksinen nosti kätensä nuoremman hartialle koettaen rohkaista tätä, mutta eleellä ei tuntunut olevan mitään vaikutusta.
Ruskeat silmät katsoivat lyhyempää anovasti, kuin avustaja olisi pyytänyt toista tulemaan mukaan turvakseen. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista, koska liikemies ei ollut saanut kutsua. Siniharmaasilmäinen halusi ilmiselvästi tavata varkaan kahdestaan.

Yllättäen omituinen lämpö kosketti hellästi kalpeampaa tämän silmien laajentuessa hämmennyksestä. Salkku putosi kädestä huulien raottuessa pieneen älähdykseen, joka ei kuitenkaan ollut kuiskausta kovempi. Vartalo jännittyi, kun se tunsi vahvojen käsien kietoutuvan ympärilleen. Ruskeahiuksinen pää nojasi pehmeästi pidempänsä olkaan vartalon painuessa vasten laihemman omaa. Halaus oli pehmeä. Vanhemman kädet koskettivat hellästi puna-mustahiuksisen selkää ja hän tunsi, kuinka peukalo silitti puvun kangasta.
“Jos Mana tekee jotain, josta et pidä, kerro siitä minulle ja minä menen vääntämään hänen niskansa nurin – sanoi Asagi mitä tahansa”, täyteläiset huulet kuiskasivat hiljaa hiusten takana piilottelevaan korvaan.

Kevyt henkäys jähmetti Sethin entisestään ja sai lämpimät väreet poukkoilemaan päästä jalkoihin ja jaloista takaisin päähän ilman minkäänlaista järjestelmällisyyttä. Pää tuntui täyttyvän mömmöstä tai sitten hänen aivonsa sulivat tuhansien perhosten lentäessä vatsanpohjassa törmäillen seinämiin uudestaan ja uudestaan yrittäen päästä läpi. Kädet tuntuivat raskailta. Ne liikahtivat, nousivat ja Hide-zou vetäytyi nuoremmastaan irti.
“Fu-ki vie sinut Burutendoulle”, toimitusjohtaja sanoi ilmeettömänä ja kääntyi katsomaan huoneessa työskenteleviä ihmisiä osan näistä koettaessa näyttää siltä, etteivät olisi huomanneet muka mitään.
“Pääset Asagin asuntoon hissillä, joka on muista hisseistä erikseen ja varsin hienolla paikalla. Jos tunnet olosi epävarmaksi, kysy neuvoa hotellin vastaanotosta – he kyllä kertovat sinulle, minne mennä.”

Nuorukainen nielaisi hiljaa ja nyökkäsi, ennen kuin nosti salkkunsa lattialta. Jäykin jaloin puna-mustahiuksinen käveli työtovereidensa ohi osan heistä katsoessa kulmat kohollaan tämän menoa. Pää vastusti halua kääntyä katsomaan taakseen. Mieli kielsi näyttämästä, miten hämmentynyt oli tapahtumasta, mutta keho ja aivot eivät voineet unohtaa. Lämpö tuntui edelleen puvun lävitse ja kuiskaus soi korvissa kertoen, että toinen oli ollut jälleen liian tyhmä ja hidas. Liian hidas ja tyhmä mihin?

Ruskeankellertävät silmät katsoivat tummanharmaata selkämystä, joka loittoni, kunnes katosi käytäville. Mies puraisi huultaan ja laski katseensa käsiinsä mulkoillen niitä vihaisesti. Hän oli toiminut jo kahdesti väärin muutaman minuutin sisällä – eikö hän enää kyennyt hallitsemaan omia tekojaan tai vartaloaan? Kävikö tässä samoin kuin silloin…?

Käsi puristui nyrkkiin ja silmät sulkeutuivat hetkeksi, kunnes avautuivat päättäväisimpinä. Tuota samaa lipsahdusta hän ei tekisi enää. Hän ei voinut sallia sitä itselleen, koska toiveet olivat vääriä. Vääriä heitä kaikkia kohtaan.

----------

“Seth, ole mies. Ryhdistäydy!” Seth komensi itseään viiden tähden hotellin pääovien edessä.
“Se on vain yksi teekutsu – ei muuta. Jalkaa toisen eteen!”
Jalat eivät liikkuneet, vaan nuori mies näytti enemmän kivettyneeltä. Ohi kulkevat ihmiset – osa ulkomaalaisia – katsahtivat uteliaana värikkääseen nuorukaiseen, joka katsoi korkeuksiin ulottuvaa rakennusta. Puna-mustat hiukset kiilsivät auringossa ja ruskeat silmät mittailivat ikkunoita tarkkaavaisina, mutta useat parvekkeet estivät näkemästä korkeimpia kerroksia.
Kirjanpitäjä ei huomannut lainkaan, kuinka typerältä näytti siinä toljottaessaan. Onneksi hänellä oli joku, joka oli sanomassa siitä hänelle.
“Odotatko, että Mana-sama heittää pitkän letin alas, jotta voisit kiivetä sitä pitkin hänen luokseen?” Fu-ki naurahti huvittuneena siirtyessään takaisin kuskin ovelle.
“Olisi tosin hauska näky nähdä sinut kipuamassa mustia hiuksia pitkin 60:teen kerrokseen – sinun pitäisi vain sitä ennen saada äänesi kuulumaan sinne asti!”

Sanat saivat nuoremman hätkähtämään ja tämä kääntyi mulkaisemaan suulasta miestä. Suu raottui sanomaan jotain, mutta sulkeutui sitten, koska ei keksinyt mitään, mikä ei olisi lisännyt jo entisestään vettä kuljettajan myllyyn. Purren huultaan kirjanpitäjä astui hitaasti yhden askeleen ja pian toisenkin liikkuen viimein kohti pääovien takana piilottelevia salaisuuksia.
“Kerro terveisiä Asagi-samalle!” mustatukka huudahti hänen peräänsä.
“Mikäli saat tilaisuuden voihkaisuidesi lomassa!”

Nauru kaikui kalpeamman korvissa hänen yrittäessä kaikin voimin hillitä itseään, ettei olisi kääntynyt ympäri ja käynyt lyömässä Fu-kia, ennen kuin olisi lähtenyt kävelemään kotiinsa. Tieto kuitenkin teon kunniattomuudesta sai hänet jatkamaan matkaa eteenpäin, vaikka nuorukainen pelkäsi enemmän, mitä Hide-zou mahdollisesti ajattelisi kuljettajansa pahoinpitelystä. Manakaan ei olisi iloinen, jos hänen kutsunsa jätettäisiin väliin – ja jos rakastajatar ei ollut tyytyväinen, tuskin yakuzakaan olisi. Nielaisten kuuluvasti avustaja avasi oven ja astui uskomattoman kirkkaaseen aulaan.
Valot loistivat täydellä terällä lampuista, vaikka ulkona oli vielä kirkasta ja kullatut pinnat sädehtivät kirkkaasti saaden varkaan räpsyttämään silmiään hämmentyneenä. Seinät olivat vaalean ruskeat ja niihin oli kiinnitetty erilaisia koristetauluja ja muita koristeita erikokoisten posliinivaasien jököttäessä seinänvierustoilla ja pöydillä.
Kaikilla aulassa olijoilla oli juhlavat puvut, eikä yhdelläkään ollut rönttövaatteita tai liian lyhyitä hameita – yhtäkään sandaalia ei näkynyt, vaikka oli harvinaisen kuuma kesä.

Vastaanottotiskin takana työskenteli tummansinisissä hotellivirkailijoiden vaatteissa olevia nuoria, kauniskasvoisia ihmisiä, jotka hymyilivät jokaiselle asiakkaalle auringonlailla ja puhuttelivat näitä uskomattoman kohteliaasti, kuin jokainen olisi ollut vähintään aatelinen – ellei jopa keisareita. Lattia kiilsi puhtauttaan ja viininpunainen matto sai kaiken näyttämään vieläkin juhlavammalta. Kaikki ympärillä oleva luultavasti hämmennytti Sethin, koska tämä ei kaikesta päänkääntyilystään huolimatta löytänyt erillään olevaa hissiä, joka veisi hänet Asagin asuntoon. Nielaisten uudemman kerran avustaja riensi vastaanottotiskille, josta eräs hotellin asiakas juuri lähti jättäen hymyillen avaimensa nuorelle miehelle.

“Anteeksi, mutta voisitteko mahdollisesti auttaa minua?” kirjanpitäjä katsahti hermostuneesti hymyillen nuorta miestä, jolla oli vastaanottovirkailijan univormu.
Hän tunsi olevansa aivan väärässä paikassa. Miksi ihmeessä Mana halusi hänet yakuzan kotiin juomaan teetä? Mikseivät he voineet mennä jonnekin kotoisaan kahvilaan? Siellä hänen ei ainakaan olisi tarvinnut pelätä, että hajottaisi jotain tai väärästä sanasta puraistaisiin pää irti!
“Toki, kuinka voin palvella?” vastaanottovirkailija loi ystävällisen hymyn nuorukaiselle tietämättä lainkaan toisen ajatuksia, jotka pyörivät hyvin kiivaina tämän mielessä.
“Sain kutsun Ishikawa Asagin luokse, mutta en tiedä, miten minä pääsisin hänen asunnolleen”, ruskeasilmäinen silmäili ympärilleen koettaen nähdä vielä yksinäisen hissin.
“Valitettavasti Ishikawa-sanin huoneistoon ei ole mahdollista päästä ilman avainkorttia”, nuori mies sanoi vieden kätensä puhelimelle.

“Mutta minä voin toki soittaa, jos joku tulisi hakemaan teidät – mikäli teidän tulostanne tiedetään.”
“Ei tarvitse, minulla on nimittäin avainkortti”, pidempi sanoi ja otti pukunsa taskusta esimiehensä antaman sinimustan läpyskän.
“Ahaa, siinä tapauksessa menette vain tuonne hisseistä hiukan kauempana olevalle hissille, jonka kummallakin puolella on pienet puut”, vastaanottovirkailija viittasi hiukan syrjemmälle hotellin omien hissien ohitse.
“Laitatte kortin lukijaan, vedätte irti ja ovet aukenevat sitten, kun hissi on alhaalla. Tämän jälkeen astutte sisälle ja laitatte kortin hissin sisällä olevaan lukijaan, jolloin se vie teidät yläkertaan ja otatte sitten vasta siellä korttinne takaisin.”
“Kiitos avusta”, kalpeampi hymyili kiitollisena ja siirtyi kävelemään kohti hissiä.

Hengitys oli tasainen ja askel oli varma. Nuorukainen tiesi täsmälleen, minne oli menossa ja miten hänen kuuluisi toimia. Hisseistä tosiaan hiukan kauempana oli punertavanruskeaksi maalatut hissinovet, jonka kummallakin puolella oli pienet koriste puut, joiden ruukut olivat koristeellisesti maalattu geishojen kuvilla. Oikeastaan koko hissi ja sen lähellä olevat seinät erottuivat ympäristöstään hienoudellaan. Puna-mustahiuksinen olisi voinut jopa vannoa, että lattia ja seinät oli hinkattu entistä puhtaimmiksi muutaman metrin säteellä joka suuntaan verrattuna muihin hisseihin. Itsevarmasti käsi vilautti avainkorttia lukijassa, jolloin ovet avautuivat täysin äänettömästi – lähes pahaenteisesti vieden kerätyt rohkeuden rippeet mukanaan. Ruskeat silmät laajentuivat hermostuksesta hänen tutkiessa hämärää kopperoa, johon hänen pitäisi astua. Kirjanpitäjä ei halunnut mennä tuohon hökötykseen, joka veisi hänet maailman vaarallisimpaan paikkaan: yakuzan kotiin.

Hitaasti Seth veti henkeä ja astui viimein sisälle – juuri ajoissa, ennenkin ovet sulkeutuivat vangiten hänet sisäänsä. Täristen holtittomasti käsi vei kortin, jossa oli sähkönsininen ruusu, lukijaan, jätti sen siihen ja painoi ylös osoittavaa nuolta hissin lähtiessä heti liikkeelle. Jalat löivät loukkuun ja ote salkusta kirposi jo toisen kerran saman päivän aikana. Korvat eivät kuitenkaan kuulleet kolahdusta, vaan olivat täysin kuuroutuneet. Silmät katsoivat sitä kohtaa, jossa olisi pitänyt mennä jokaisen kerroksen kohdalla ovia. Niitä ei kuitenkaan ollut – kaikki oli pelkkää seinää. Jos sähköt menisivät, hissi pysähtyisi kerrosten väliin ja hänen olisi mahdotonta päästä pois hapenpuutteen lopulta tappaessa hänet.

Hengittäminen kävi entistä vaikeammaksi – nyt se oli pelkkää pihinää. Oli, kuin jokainen hengenveto olisi ollut viimeinen. Puku tuntui hiostuvalta ja selkä hikosi. Lopulta nuorukainen vajosi polvilleen lattialle koettaen koota itsensä. Mieli yritti toistaa sydämelle, joka löi kiivaasti, että tämä oli vain viaton teekutsu: tavallinen teekutsu yakuzan kotona – tavallinen teekutsu seksinhimoisen Asagin kotona. Luoja, miksi hän oli suostunut tähän?

Nyt oli liian myöhäistä paeta, ainut keino olisi vain mennä yläkertaan juttelemaan kauniin Manan kanssa. Mistä hän edes voisi puhua tämän kanssa? Ajatus sai puna-mustahiuksisen tarttumaan salkkunsa kahvaan ja nousemaan pystyyn jäykkänä. Mitä hän edes voisi sanoa yakuzan rakastajattarelle? Mistä kauniiden naisten kanssa edes juteltiin? Ei hän ollut musiikki-ihmisiä eikä ollut muutenkaan perillä mistään asioista. Miksi Mana halusi edes nähdä hänet? Eiväthän he olleet vaihtaneet Matsumoton juhlissa sanaakaan tai edes viihtyneet samassa paikassa muutamaa minuuttia pidempään. Mikä oli saanut toisen haluamaan hänen seuraansa?

Ovien yllättävä avautuminen sai nuorukaisen säpsähtämään ja, ajattelematta kahta kertaa, hän nappasi kortin ja astui hissistä ulos törmäten suoraan johonkuhun.
“Anteeksi!” Seth huudahti ja laski hämmentyneen katseensa itseään lyhyempään viehättävään naiseen.
“Ei se mitään”, tämä sanoi tarkoittamatta sitä.
Silmät katsoivat tiukasti itseään pidempään kertoen suoraan, ettei tuntenut toista lainkaan ja arvioi heti alkuun, ettei tulisi pitämään tästä.
“Kuka sinä olet?”

Kysymys sai kirjanpitäjän hämmennyksiin. Tai oikeastaan ruskettunut nainen, jolla oli suklaanruskeat silmät, sai hänet hämmennyksiin. Nuorukainen tiesi, että hän oli oikeassa kerroksessa, koska muihin kerroksiin ei tällä hissillä päässyt. Kuka oli tämä nainen ja mitä tämä teki Asagin asunnossa? Siivooja tämä ei ainakaan voinut olla, koska yksikään siivooja ei pukeutunut vaaleanpunaisiin bikineihin – saattoihan se olla yakuzan outoja päähänpistoja, mutta varas kuitenkin epäili sitä.
“Vastaatko sinä?” nainen heilautti olkapäiden yli valuneet monisävyisenruskeat hiukset niskan taakse hissin ovien sulkeutuessa pidemmän takana.
“Namie? Kenelle sinä puhut?” kuului pirteä ääni kauempana olevan oven takaa ja sieväkasvoinen nuori nainen astui suurempaan tilaan.

Tällä oli yllään pinkki minihame, mutta se oli enemmän kuin mini. Oli ihme, ettei koko asuste turkoosia tuubitoppia myöten paljastanut kaikkea naisen vartalosta. Ruskeat lainehtivat hiukset valuivat järjestelmällisesti olkapäiden yli ja huulissa oli aivan liian paksu kerros huulipunaa kiillon kanssa. Tämä olisi saattanut olla luonnollisen näköisenä paljon kauniimpi, mutta jotenkin tuntui, että nuori nainen yritti liikaa.
Tummanruskeat silmät iskeytyivät häneen ja huulet kapenivat ohueksi viivaksi. Kepeästi nainen otti askeleita ja siirtyi sitten Namieksi kutsutun eteen tutkimaan toisen kalpeata ihoa. Bikinipukuinen kohautti vain olkiaan ja kääntyi ympäri mennäkseen parvekkeelle ottamaan aurinkoa, jolloin nuorukainen näki koko avaran tilan kunnolla.

Hän ilmeisesti seisoikin valtavan kokoisessa olohuoneessa – se oli huomattavasti isompi kuin Hide-zoun asunnossa. Vastakkainen seinä oli pelkkiä lasisia liukuovia, jotka johtivat laajalle parvekkeelle, jossa oli paksut valkoiset muurit estämässä pudotuksen. Seinät olivat vaaleat, etäisesti kellertävänruskeat sekoitusta beigeen. Eräällä seinustalla oli kauniissa riviss’ kahdeksan ovea, joista yhdestä tummanruskeasilmäinen oli tullut. Lipastojen päällä oli erilaisia pieniä koriste-esineitä. Oikeastaan koko tilan henki oli perinteistä japanilaista tyyliä, koska lattiakin oli tatamia. Aivan huoneen keskellä olevalla korokkeella oli valtava kotatsu, jonka ääressä istui pitkähiuksinen mies ja vielä kolmas kaunis, ruskeahiuksinen nainen. He pelasivat parhaillaan shogia neljännen naisen katsoessa punaisella, matalalla sohvalla televisiota kaksikon vieressä. Musta-ruskeahiuksinen, jolla oli pitkä hame ja toppi ohuen takin alla, käänsi katseensa televisioruudusta kahden muun vilkaistessa saapunutta kesken pelin.
“Kukas hän on?” nainen kysyi heleällä äänellä.
Se oli kirkas kuin soliseva puro ja hyvin soinnukas, mikä sai avustajan hämmentymään entisestään. Keitä nämä kaikki naiset olivat? Entä tuo mies? Eivät nämä olleet ainakaan siivoojia, koska kaikkien vaatteet olivat silkistä ja muista kalliista kankaista – samalla myös varsin tyylikkäitä. Erityisesti hienot olivat miehen valkoinen röyhelöpaita ja musta pidempi takki sekä pelikumppaninsa vaaleanvihreä arkipäiviä varten suunniteltu kimono.
“Asagin tuorein isku?”

Kysymys melkein kaatoi ruskeasilmäisen lattialle – hän otti kunnon harha-askelia taaksepäin. Nuorukainen ei voinut uskoa korviaan. Taasko hänestä tehtiin Asagin isku?
“Ei voi pitää paikkaansa”, nuorukaisen eteen jäänyt nuori nainen katsoi terävästi pidempänsä kasvoja.
Kirjanpitäjä olisi halunnut halata ylimeikattua, mutta ei kuitenkaan uskaltanut tuiman ilmeen takia. Tämä nimittäin näytti siltä, että saattaisi puraista hyvin arveluttavasta paikasta – ihme, ettei nuorukainen laittanut kättään puolikuunsa eteen suojautuakseen mahdolliselta iskulta.
“Hänellä on erikoisen räikeä hiustenvärjäys ja hänen ihonsa harvinaisen kalpea.”
Kalpeampi päätti juuri sillä hetkellä, ettei halunnutkaan halata lyhyempää – nainen nimittäin puhui hänestä alentavaan sävyyn. Se sai kiukun nousemaan hänen sisällään. Millä oikeudella toinen tuli häntä arvostelemaan?

“Sinäpä sen sanoit”, ruskeahiuksinen mies naurahti pelinsä äärestä ja siirsi pelinappulaa sirosti.
Jokin tuossa matalassa, viettelevän aristokraattisessa äänessä keräsi kaikkien katseet itseensä. Mies tiesi, mistä puhui eikä tämä pelännyt sen näyttämistä. Pitkät, kiharat hiukset valuivat salaperäisesti toisen silmän yli ilmavasti tämän vilkaistessa merkitsevästi vieraan edessä seisovaa naista.
“Hänellä on erikoisen räikeä hiustenvärjäys ja harvinaisen kalpea iho”, käsi vei puoleen väliin vartaloa ulottuvat hiukset korvan taakse paljastaen paremmin ylväät kasvot.
“Siis kaikkea, mihin Asagi iskee mielellään silmänsä.”
“Hänhän on mies, Kamijo!” tummanruskeasilmäinen sähähti ja mulkaisi vihamielisesti puna-mustahiuksisesta, jolle alkoi valjeta eräs pelottava asia.
“Niin olen minäkin, ellet ole vielä huomannut”, Kamijoksi kutsuttu naurahti pehmeästi.
“Enkä minä ole ainoa Asagin rakastaja, kuten et sinäkään ole hänen ainoa rakastajattarensa, Asuka”, mies käänsi yllättäen katseensa edessään istuvaan ystävällisesti hymyilevään naiseen.
“Minun mielestäni pelaan tässä Kaorin kansa, Ai katselee televisiota, sinä seisoskelet siinä epäkohteliaana vieraallemme ja Namie meni hakemaan itseensä entistä enemmän rusketusta. Et ole ehkä huomannut, mutta me kaikki eroamme toisistamme ja muusta väestä – varsinkin Mana.”

Raskas huokaisu pakeni kapeilta huulilta ja huoneessa olijat kohottivat kysyvät katseet Sethiin, jonka käsi nousi otsalle epäuskoisen pöyristyneenä. Tänne Asagi siis oli halunnut liittää hänet seitsemänneksi jäseneksi. Edes villeimmissä kuvitelmissaan ruskeasilmäinen ei ollut osannut aavistaa, että yakuza oli kasannut haaremin. Mielessä ei ollut käynyt, että Manan lisäksi olisi mustatukalla saattanut olla muitakin rakastajia. Miksi hänelle kävi jatkuvasti näin?

“Se ei siltikään anna syytä, että tämä mies olisi yksi meistä”, Asukaksi kutsuttu sanoi painokkaasti.
“Ensinnäkin hän tuli yksin eikä kukaan ole koskaan tullut tänne ensimmäistä kertaa ilman Asagia, jos hänen on pitänyt liittyä meihin. Tämä vieras ei siis voi olla yksi meistä – ainakaan sillä maulla, mitä uskon Asagilla olevan.”
“Ethän sinä edes uskonut, että Asagi saattaisi pitää Manaa suosikkinaan jo yli vuoden ajan”, televisiota katsonut naurahti heleästi ja katsoi kiusoittelevasti toista haaremin jäsentä.
“Mana on meistä ainut, joka on saanut luvan asua Asagin omassa huoneistossa eikä kukaan meistä ole saanut astua jalallakaan sinne ilman hänen lupaansa. Edes sinä et ole saanut viettää yhtä yötä hänen omassa makuuhuoneessaan.”
“Se on vain ajan kysymys”, ruskeasilmäinen kääntyi kiukkuisena muita kohti.
“Mana on ilkeä, vakava ja niin kylmä, että on vain ajan kysymys, milloin Asagi saa tarpeekseen mokomasta kyrvänimijästä!”
“Iltapäivää, Mana”, Kamijo sanoi yllättäen ja hymyili ystävällisesti hissin luona seisovien vierustalle.

Tummanruskeasilmäinen jäykistyi eikä puna-mustahiuksinenkaan näyttänyt kovin rentoutuneelta. Hitaasti kumpikin kääntyi katsomaan oikealle sivustalleen kohdaten jäätävästi katsovat siniharmaat silmät. Huone täyttyi kylmyydestä, johon verrattuna yksikään maapalloa koitelluista jääkausista ei ollut mitään – jopa parvekkeella oleva Namie joutui käärimään lisää vaatetta päälleen.
Mustat hiukset valuivat vapaina olkapäiden yli korostaen valkoisen silkkikauluspaidan hohtavaa väriä. Musta korsetti ja pitkä kapea hame lisäsivät vain aristokraattisen siroa vaikutelmaa – aivan kuin mustahiuksinen ei olisi tuntunut muutenkin olevan kaikkia muita ylempänä. Hitaasti Mana käänsi katseensa Kamijoon ja kotatsun ääressä oleviin naisiin. Kevyt päänliikahdus oli lähes huomaamaton, mutta kolmikko kyllä huomasi sen, koska pelaajien huulille kaartuivat pienet hymyt. Televisiota katsellut nyökkäsi hymyillen tervehdyksen, kunnes kääntyi takaisin katsomaan talkshowta, jossa erästä kuuluisaa laulajaa haastateltiin.

Siniharmaat silmät kääntyivät jälleen hissillä seisovaan kaksikkoon ja pitkä olento otti askeleen heitä kohti. Katse ei irronnut mihinkään Asukasta eikä tämänkään katse kaikonnut mihinkään Manasta, mutta toinen ei pystynyt kuitenkaan seisomaan ylväänä pidempänsä edessä. Tiedostaen oman tappionsa nuori nainen perääntyi kauemmas kirjanpitäjästä, joka huomasi Asagin rakastajattaren olevan melkein hänen pituisensa – varsin pitkä naiseksi. Hetken aikaa mustahiuksinen katsoi lyhyempäänsä, mutta kääntyi viimein vieraansa puoleen ja kosketti hellästi tämän olkapäätä. Nuorukainen värähti odottamatonta kosketusta, mutta siihen ei kiinnitetty huomiota, koska lempeästi yakuzan rakastajista korkein viittasi nuorempaansa seuraamaan perässään pienille portaille. Jäykin jaloin avustaja lähti kävelemään kierreportaille, mutta ei voinut itselleen mitään, että vilkaisi vielä kerran taakseen nähdäkseen rikollisliittouman johtajan haaremin.

Kaikki muut rakastajista tekivät omia puuhiaan, paitsi Asuka, jonka ylimeikatut huulet olivat kaventuneet lähes olemattomiin. Silmät tuijottivat murhaavasti heidän peräänsä eikä ruskeasilmäinen olisi edes ihmetellyt, jos tämä olisi puinut nyrkkiä heidän peräänsä. Sitä ruskeahiuksinen ei kuitenkaan tehnyt, minkä takia varas ei aikonut suoda enempää huomiota tuolle tytölle, joka oli kehdannut aliarvioida hänet. Naisen ilme olisi kyllä näkemisen arvoinen, jos tämä saisi kuulla kaikki ne ehdottelut, joita Asagi oli viimeisimpien viikkojen aikana sanonut hänelle. Tuhahtaen hölmölle ajatukselleen kalpeampi kipusi portaat ylös, koska Mana oli liikkunut jo edellä eräälle tummanruskealle ovelle, joka ei toiminutkaan avainkortilla, kuten muualla.

Pehmein liikkein mustahiuksinen otti paitansa alta pienen ketjun, jossa kimalsi kultainen avain. Kevyin ottein avain työnnettiin lukkoon ja lähes olemattomalla äänellä ovi aukesi ja siniharmaahiuksinen astui sisälle päästäen tämän jälkeen vieraansa peremmälle ylimpään huoneistoon. Hetken aikaa nuorukainen epäröi, mutta viimein käveli sisälle toisen ottaessa hänen salkkunsa itselleen nostaakseen sen naulakon yläpuolella olevalle hyllylle. Ilmeenkään värähtämättä sirorakenteisempi käveli peremmälle viihtyisän moderniin – etäisesti eurooppalaisvaikutteiseen huoneistoon – ja viittasi parvekkeella olevaa pientä pöytää, joka oli ilmeisesti katettu heitä kahta varten. Hartiakkaampi nyökkäsi ymmärtäväisesti ja otti askeleen lähemmäksi emäntäänsä, mistä seurasi yllättäen terhakka koiran haukunta ja musta, pieni skotlanninterrieri kipitti jostain huonekalujen takaa tuimasti mulkoillen tutkimaan vierasta.
“Yoru, ei hauku!” Mana antoi vahvalla äänellä käskyn.

Seth jäi tuijottamaan hämmentyneenä mustahiuksista, joka siirtyi ripeästi pysähtyneen koiran viereen ja nappasi mustan karvapallon syliinsä. Hiljaa kauniskasvoinen supisi matalalla, vaikkakin pehmeän soinnukkaalla äänellä, koiran pystyihin korviin toruja huonoista käytöstavoista. Ääni toi mieleen soittimen, joka soi kauniilla melodialla. Koko puhuminen tuntui olevan ennemmin laulua kuin puhetta. Leuka putosi nuorukaisen järkytyksestä. Miten oli mahdollista, että noin kauniilla naisella oli miehen ääni?
Mustahiuksinen kääntyi vilkaisemaan hiljaista vierastaan ja kurtisti kulmiaan nähdessään toisen järkyttyneet kasvot – olisi nimittäin vain ajan kysymys, milloin nuorempi kaatuisi maahan pökertyneenä. Hetken aikaa siniharmaat silmät tarkkailivat kalpeita kasvoja, kunnes sirompi pyöräytti silmiään tajuten tilanteen.
“Niinpä tietenkin – sinulle ei kerrottu, että olen vaatteistani ja ulkonäöstäni huolimatta täysiverinen mies”, pehmeän soinnukas ääni jatkoi raskaasti huokaisten.

“Pitänee vääntää yhdeltä ja toiselta niskat nurin, mutta ehkäpä minun on sitä ennen aloitettava ihan alusta tämä kaikki. Haluaisitko tulla kanssani parvekkeelle nauttimaan teestä? Siellä on varjossa mukavan viileätä.”
Mana liikkui pehmeästi vierastaan kohti, vaikka pidempi olisi halunnut paeta paikalta vielä, kun ehti. Oliko hän joutunut transvestiitin seuraan? Voi luoja – mitä se Asagi vielä keksisi?
Hameeseen pukeutunut mies ei kuitenkaan koskenut häneen, vaan antoikin lemmikkinsä nuuhkia rauhassa uutta tulijaa pienen hymyn levitettä kauniille kasvoille.
“Yorun pitää saada tutustua rauhassa vieraisiin tai se ei lopeta ollenkaan vahtimista”, mustatukka selitti rapsutellen mustaa koiraa korvan takaa.

Suuri, kostea kirsu liikkui vinhasti nuorukaisen ojentaessa kätensä osittain kysyvästi, sallisiko koira silityksen. Hetken aikaa eläin nuuhki terävänä kättä, kunnes musta vankka häntä ryhtyi heilumaan ja Yoru niminen koira työnsi päänsä vaativasti vasten kalpeamman kättä. Hetken aikaa kaksikko seisoi siinä huomioiden pientä lemmikkiä, kunnes sirorakenteisempi laski koiran maahan ja siirtyi kevyin askelin parvekkeelle kirjanpitäjän seuratessa hermostuneena perässä. Parveke oli laaja, siellä oli useampia pehmeitä tuoleja, joista yhden päällä oli pieni kasa paperia.
Miehet istuutuivat valkoisille tuoleille, jotka muistuttivat kovasti ranskalaisten kahvipöytiä. Siniharmaasilmäinen otti lämpimän posliini teepannun ja kaatoi siitä juomaa ensin puna-mustahiuksiselle ja sitten vasta itselleen. Pieni vaativa haukahdus sai vanhemman kääntämään katseensa lattialle, jossa musta karvapallo istui vaativan näköisenä osittain hameen helman päällä.
“Ei nyt, Yoru”, mustahiuksinen sanoi painokkaasti.

Eläin tuhahti ilmeisesti loukkaantuneena ja sipsutti sitten ruskeasilmäisen viereen. Sen kummemmin lupia kyselemättä koira hyppäsi avustajan syliin ja kävi maaten tämän jalkojen päälle huokaisten tyytyväisenä.
“Yoru, häpeä”, Mana sanoi, vaikkei voinut mitään pienelle huvittuneelle hymylleen.
“Olen pahoillani Yorun käytöksestä, Seth. Se on ottanut oppia Asagilta: tekee mitä itseään huvittaa.”

Kalpeampi ryhtyi lähes vaistomaisesti rapsuttamaan koiraa korvan takaa eläimen tuhahdellessa tyytyväisyyttään. Kauniskasvoinen nosti suuren teekupin huulilleen ja siemaisi kevyesti lämmintä juomaansa pilaamatta kuitenkaan huulimeikkiään. Posliininen kuppi laskettiin pienen kilahduksen myötä takaisin pöydälle ja mies nosti tarkkaavaisen katseensa nuorempaan.
“En ole missään vaiheessa esittäytynyt kunnolla, mutta uskon, että olet kuitenkin kuullut nimeni: Satoru Manabu. Kuitenkin minua kutsutaan yleensä Manaksi useammastakin syystä, joten voit käyttää lempinimeäni”, mustahiuksinen esittäytyi.
“Hauska tutustua, Mana-sama”, ruskeasilmäinen nosti katseensa kauniisiin kasvoihin.
Hänen aivojensa oli vaikea hyväksyä sitä, että hänen edessään istuva kaunis nainen olikin oikeasti uskomattoman kaunis mies.

“Minä olen Miyagi Seth ja työskentelen nykyään Hide-zou-saman avustajana.”
“Näin olen kuullut”, siniharmaasilmäinen sanoi nyökäten ymmärryksen merkiksi.
“Hän onkin kertonut sinusta paljon, kun olemme nähneet.”
“Niinkö?” Seth tunsi, kuinka pieni puna kohosi poskilleen.
“Mitä hän tarkkaan ottaen on kertonut?”
“Olet hyvä työntekijä, joka tekee työnsä nurisematta ja osaa käyttää myös omia aivojaan”, Mana sanoi ja hymyili sitten yllättäen.
“Lisäksi hän sanoi, että olet lahjakas oppilas ja taitava monin tavoin. Se on varsin ihailtavaa, koska Hide-zou harvoin kehuu ketään tai mitään.”
“Kiitos”, ruskeasilmäinen sanoi ja hän aavisti, että vanhempi tiesi hänen olevan varas.

Se ei kuitenkaan haitannut häntä itseään – olihan toinen yakuzan rakastajatar, joka ilmeisesti tiesi hiukan enemmänkin asioista. Tai näin hän ainakin uskoi.
“Tuota… Mana-sama, saanko kysyä teiltä erästä asiaa?”
“Kysy toki”, mustahiuksinen sanoi nostaessaan teekuppinsa jälleen käsiinsä.
Nuorukainen veti syvää henkeä ja mietti, miten ilmaisisi kysymyksensä. Ei hän niin hullu ollut, että kysyisi suoraan, oliko toinen transvestiitti. Olisi pakko keksiä toinen tapa kysyä syytä moiseen vaatetukseen.
“Miksi te oikeastaan olette pukeutuneet hameeseen? Tietääkö Asagi-sama teidän olevan mies?” kirjanpitäjä kysyi viimein ja katsoi kauniita, maalauksellisen upeita kasvoja.

Aluksi puhuteltu oli aivan hiljaa ja sekoitteli rauhallisesti teetään lusikan kilahtaessa välillä posliinipintaan. Kevyesti mies nosti kupin huulilleen ja joi jälleen lämmintä juomaansa syvässä hiljaisuudessa.
“Olen pukeutunut tällä tavalla jo pidemmän aikaa – oikeastaan teini-iästä lähtien”, sirorakenteisempi vastasi viimein.
“Enkä minä ole ainut. Et ole luultavasti kuullut eräästä järjestöstä nimeltä Mawashimona, joka toimi vuosia sitten rikollisessa maailmassa niille, jotka maksoivat eniten. Tämä järjestö koulutti erilaisia vakoojia moniin käyttötarkoituksiin. Minä, veljeni Hizaki ja muutama muu olimme osa tuota järjestöä ja meille opetettiin erilaisia taitoja. Me kaikki olimme varsin kauniskasvoisia, jolloin järjestön johtajat päättivät, että olisi parasta käyttää ulkonäköämme hyväksi työhömme.”
“Eli teidät puettiin naisiksi?” varas katsoi kysyvästi lyhyemmän nyökätessä myöntymyksen merkiksi.
“Miksi?”

“Koska näin me kykenimme pääsemään sinne, minne monet muut vakoojat eivät päässeet. Pystyimme soluttautumaan kohteittemme elämään ja toimimaan heidän seuralaisinaan ottaen paremmin selvää asioista”, käsi vei kevyesti silmille ajautuneen hiuksen takaisin muiden hiusten sekaan.
“Useat miehet aliarvioivat naisten ymmärrystä ja puhuvat asioista näiden kuullen. Lisäksi monet naiset pitävät hyvinkin paljon juoruilusta ja ovat varomattomampia toisten naisten seurassa… Ne olivat kuitenkin vanhoja aikoja”, mies lisäsi teehensä hiukan hunajaa.
“En ole tehnyt varsinaista vakoilua tai soluttautumista yli vuoteen, koska olen asustellut täällä ja mitä tulee Asagiin”, siniharmaat silmät katsoivat merkitsevästi toisen ruskeisiin.
“Hän tietää enemmän kuin hyvin, että olen mies.”

“Jos te ette kerran enää tee soluttautumistöitä, miksi te vielä pukeudutte naiseksi?” Seth lopetti Yorun rapsuttamisen, mutta pahaenteisen murahduksen takia siirsi kätensä nopeasti mustan korvan taakse.
“Miten te edes tapasitte Asagi-saman? Miksi hänellä on tuollainen – tuota – haaremi?”
“Miehistä on yleisesti ottaen varsin hauskaa pyörittää useampaa rakastajaa samaan aikaan eikä Asagi ole tässä poikkeus. Jos haet syvempiä syitä hänen päätökselleen, joudut kysymään sitä häneltä itse, mutta varaudu siihen, että huomaat olevasi sen jälkeen hänen uusin miehensä”, pieni hymy kohosi lyhyemmän huulille tämän nähdessä nuoremman kauhistuksen, mutta päätti sitten jatkaa:
“Tapasin Asagin noin kaksi vuotta sitten eräässä yökerhossa. Olin juuri ‘jättänyt’ silloisen vakoilunkohteeni ja siirtynyt odottamaan uusia käskyjä Mawashimonalta, kun Asagi tuli luokseni ja puhutteli minua alusta asti miehenä”, Mana tarkkaili toisen teenjuontia ja hämmentyneitä kasvoja.
“Itsekin ihmettelin, että miten hän sen huomasi, kun kukaan muukaan ei ollut huomannut, mutta en silloin tiennyt hänen olevan yakuza. Sain tietää sen vasta puoli vuotta myöhemmin, kun hän osti minut.”
“Osti teidät?!” avustaja melkein sylkäisi teen lattialle.
“Miten se on mahdollista?”

“Helposti. Järjestö, johon kuuluin, omisti minut melkein täysin, mutta Asagi osti minut kokonaan omaan palvelukseensa ja näin hän takasi minulle oman vapauteni. Sillä tavalla minä päädyin ensin hänen mafiansa mieheksi ja vasta myöhemmin hänen haareminsa kuningattareksi – kuten hän itse minua leikkimielisesti kutsuu”, siniharmaasilmäinen pyöräytti silmiään moiselle sanamuodolle eikä toinen epäillyt lainkaan sanojen totuudellisuutta.
“Mutta miksi te sitten jatkatte pukeutumista naiseksi? Onko Asagi-sama ainut, joka tietää teidän olevan mies?” puna-mustahiuksinen ei oikein ymmärtänyt tätä kaikkea – oikeastaan hän ei ymmärtänyt Manaa.
Yakuzan ymmärtämisen suhteen hän oli luovuttanut aika päiviä sitten.
“Koska olen liikkunut niin paljon suurmiesten joukossa naisena, että olisi omituista, jos yllättäen naispuolisen Satoru Manabun tilalle nousisikin mies, jolla olisi täsmälleen sama nimi ja samoja ulkonäönpiirteitä”, mustahiuksinen selitti valkoisen karvapallon hypätessä jostain tyhjyydestä syliinsä.
“Lähes koko mafia tietää minun olevan mies ja siksi minua ihmetyttääkin, miksei Hide-zou kertonut sinulle siitä. Oletan kuitenkin hänen tottuneen näkemään minut miehenä, ettei muistanut mainita asiasta. Kenestä tahansa muusta minä epäilisin puhdasta kiusoittelua.”
“Luultavasi Hide-zou-sama unohti, koska hän ei turhia vitsaile vakavien asioiden suhteen”, Seth sanoi katsellen kulmat kurtussa valkoista, pitkäkarvaista kissaa.
“Nyt ymmärrän tilanteenne hiukan paremminkin.”

“Tosin ei pelkkä maineeni liity tähän vaatetukseen – kyllähän minä täällä voisin mennä ilman meikkiä ja hametta, mutta en tahdo”, Mana yllätti toisen sanoillaan.
“Asagi tietää minun olevan mies, mutta hän myös pitää siitä, että naamioidun naiseksi. En ole varma, tarkoittaako hän sitä sanoessaan minun olevan elegantimpi kuin yksikään tuntemistaan naisista… Minä uskon enemmän siihen, että Asagi haluaa olla ainut, joka on nähnyt minut kunnolla miehenä.”
“Kuulostaa hiukan Asagi-samamaiselta”, avustaja mietti ääneen.
“Haluaa kaiken mahdollisen huvin ja hyödyn, mutta myös sen, mitä muut eivät voi saada.”

“Niinkin sen voisi sanoa.”
“Siksikö ette puhuneet siellä juhlissa yhtään mitään, koska paljastuisitte muuten mieheksi?”
“Oletko koskaan kuullut möreä-äänistä naista?”
“En.”
“En minäkään, siksi en puhua pukahda – ainakaan kuuluvasti.”
“Teillä taisi olla varsin tylsää siellä juhlissa.”
“Et arvaakaan, kuinka tylsää, kun vanhat ukot kuolasivat perään”, sirorakenteisempi pyöräytti silmiään ja väänsi kasvoilleen kärsivän ilmeen.

Puna-mustahiuksinen naurahti toisen ilmeelle ja huomasi oikeastaan nauttivansa vanhemman seurasta. Nyt kun siinä sai tutkailla rauhassa toisen ilmeitä ja liikkeitä, tajusi, miten eläväinen ja mukava kauniskasvoinen oikeastaan oli. Tämä oli hyvin ylpeä mies, sen näki puhetavasta ja olemuksesta, mutta samalla tämä osasi antaa arvoa muillekin ihmisille säilyttäen samalla salaperäisyytensä. Lyhyempi kuitenkin herätti nuorukaisen mielessä kysymyksiä siitä, millainen tämän ja yakuzan suhde oikeasti oli. Oliko Mana Asagille vain rakastaja vai paljon enemmän? Mitä mustahiuksinen ajatteli todellisuudessa yakuzastaan?

“Hassua nähdä kissa ja koira samassa huoneistossa”, kalpeampi päätti selvittää mietteitään tutkimalla ympäristöä, missä toinen eli.
Ja mikä olisikaan ollut helpoin puheenaihe kuin eläimet?
“Oikeastaan se on vain lasten satuilua, että kissan ja koirat eivät tulisi toimeen keskenään”, Mana silitti valkoisen lemmikkinsä karvapeitettä.
“Se on enemmän luonnekysymys.”
“Kuinka te päädyitte kissaan ja koiraan?” Seth katsoi hymyillen Yorua, joka oli painautunut tiiviimmin häntä vasten vaatien lisää hellyyttä.
“Oikeastaan minä en päätynyt”, siniharmaasilmäinen naurahti.
“Kun muutin asumaan Asagin omaan huoneistoon, jouduin olemaan varsin paljon yksin. Ilmeisesti hän halusi, että minulla olisi edes jotain seuraa, koska en välittänyt hänen haaremistaan – Kamijo on ihan mukava, samoin Kaori ja Ai, mutta en viihdy heidän seurassaan kovin pitkään. Siksi Asagi osti minulle Yorun.”

“Varsin ymmärrettävää”, varas naurahti katsoessaan ylvästä eläintä.
“Sopii teille varsin hyvin ja on muutenkin mukavan pieni kerrostaloelämään.”
“Eivät ne ole ainoat syyt Yoruun”, mustahiuksisen ovela ääni sai nuoremman kohottamaan kulmiaan.
“Et ehkä tiedä sitä, mutta skotlanninterrierit eivät ole pelkästään seurakoiria – ne voivat toimia myös vahtikoirina.”
“Ketä Yorun pitäisi vahtia?” puna-mustahiuksinen katsoi hämmästyneenä lyhyempää.
“Minua”, kauniskasvoinen sanoi kallistaen merkitsevästi päätään.
“Tai oikeastaan muita miehiä, etteivät yritä tulla liian lähelle.”

Nuo sanat saivat kirjanpitäjän jäykistymään. Hän oli kyllä päätellyt varsin hyvin Asagin puhetavasta, että tämä oli varsin omistava, mutta tuo oli jo liikaa. Ainakin Yorun esiin astuminen ilmaisi sen, että se oli ottanut tehtävän vakavasti.
“Entä kissanne sitten?” ruskeasilmäinen vilkaisi tassuaan nuolevaa eläintä hiukan varautuneena.
“Onko se koulutettu repimään miehiltä silmät päästä?”
“Ei sentään”, sirorakenteinen purskahti nauruun.
“Se ei ole käynyt Asagin mielessä. Jos hän jotain sellaista suunnittelee, uskoisin hänen yrittävän kouluttaa Missiä raapaisemaan miehiä hiukan aremmasta paikasta.”

Sillä hetkellä nuorukainen oli enemmän kuin kiitollinen siitä, että musta karvakasa istui hänen sylissään. Oli edes jokin turvantuoja.
“Eli sekin toimii eräänlaisena vahtina?”
“Eipä oikeastaan”, naisellisempi hymyili pienesti.
“Tämä on tällä kertaa Asagin omituista huumoria.”
“Huumoria?”
“Oletko koskaan katsonut elokuvia? Esimerkiksi James Bondeja?”
“Olen nähnyt ne kaikki ja harrastan muutenkin elokuvien katsomista.”
“Hyvä, sittenhän tiedät, millainen lemmikki pahiksilla yleensä on”, Mana virnisti pirullisesti.
“Valkoinen, tuuheaturkkinen kissa”, huvittunut hymy kohosi Sethin huulille tämän tajutessa kissan idean.
“Mutta niillä pahiskissoilla on yleensä littana nenä – persialaisia kun ovat.”
“No, Asagi vain totesi, ettei haluaa minulle pahiskissaa, joka on törmännyt seinään”, mustahiuksinen sanoi ja kosketti hellästi eläimen kuonoa.
“Missi on norjalainen metsäkissa, mutta nimestään huolimatta se on uros – taas niitä omituisia vitsejä.”

Viimeiset sanat saivat avustajan naurahtamaan. Hänestä oli mukava huomata, ettei toinen suhtautunut ollenkaan pahasti pukeutumistapaansa, vaan osasi hiukan vitsaillakin muiden suhtautumisesta häneen.
“Vietätte siis suurimman osan päivästäsi täällä Yorun ja Missin kanssa?” puna-mustahiuksinen otti keksin pienestä kupista.
“Niinpä oikeastaan, mutta kyllä minäkin töitä teen”, mies viittasi eräällä tuolilla olevaan luonnoslehtiöön.
“Suunnittelen Itsu moderulle vaatteita – tiedäthän sen muotitalon?”
“Tiedän, olen ostanut sieltä yhden miestenpuvun”, varas muisteli mielessään, kuinka lompakko oli sen ostoksen jälkeen tuntunut kamalan kevyeltä.
“Näinkin sen siellä Matsumoto-sanin juhlissa”, naisellisempi hymyili tyytyväisenä.

Yllättäen Missi ja Yoru kumpikin nostivat päänsä pystyyn katsoen sisälle päin korvat hörössä. Miesten keskustelu loppui siihen eikä nuorukainen huomannut pientä hymyä, joka kohosi meikatuille huulille. Hän nimittäin katsoi, kuinka koiran vankka häntä alkoi heilua villisti ja kiihtyi hetkihetkeltä, kunnes kuului oven aukenemisen ääni. Musta salama loikkasi pois ruskeasilmäisen sylistä ja riensi kovalla kiireellä sisälle rullaten maton pieneksi kasaksi parvekkeelle.
“Mitä tyttö”, kuului matala kehräystä muistuttava ääni iloisen haukunnan päälle, mikä nostatti kalpeimman niskakarvat pystyyn.
Miksi juuri nyt?
“Ja heti sitä halutaan syliin, kun tulen raskaan päivän jälkeen kotiin – eikö Mana muka ole hoitanut velvollisuuksiaan sinua kohtaan?” ääni jatkoi naurahtaen.

Askeleet lähestyivät parveketta ja avustaja harkitsi todella vakavasti kaiteen yli hyppäämistä. Mustaan pukuun pukeutunut pitkä mies, joka kantoi mustaa koiraa, ehti kuitenkin kävellä esiin ennen ajatuksen varsinaista toteuttamista.
“Hei Mana, kuin- Seth!” Asagin kulmakarvat kohosivat otsahiusten alla hansikoidun käden rapsuttaessa Yorua korvan takaa.
“Tämäpä miellyttävä yllätys – hyvin miellyttävä, jos tarkkoja ollaan.”
Voitonriemuinen hymy kohosi huulille eikä kalpeampi voinut mitään, että punastui jälleen intiimistä katseesta. Varsinkin, kun mustat silmät tutkivat mielenkiinnolla hänen kaulaansa.

“Asagi-sama…”, nuorukainen nousi ylös ja kumarsi kohteliaasti.
“Ei nyt tarvitse noin paljon herroitella”, yakuza naurahti pehmeästi.
“Seth, ei sinun tarvitse olla noin asiallinen”, Mana viittasi nuorempaa istuutumaan.
“Olet täällä minun kutsustani etkä luvattomilla teillä.”
“Sinäkö hänet kutsuit?” Asagi katsoi lyhyintä uteliaana.
“Minäpä hyvinkin”, naisellisin käänsi katseensa vanhempaansa.
“Haittaako se sinua?”
“Ei – päinvastoin”, mustatukka laski koiran lattialle ja kumartui röyhkeästi näykkimään rakastajansa korvaa.
“Minua ilahduttaa se, että ajattelit minua. On varsin ovelaa kutsua hänet minun luokseni, kun minua ei päästetä kotikäynnille.”
“Niinhän se oli”, siniharmaasilmäinen sanoi rauhalliseen sävyyn.
“Paitsi, että kutsuin hänet omaksi vieraakseni.”
“Pitäisikö tuo tulkita niin, että yrität tehdä minusta mustasukkaisen?” vanhin sanoi matalasti jatkaen lyhyimmän kasvojen hellimistä huulillaan.

Ääni ei kuitenkaan ollut kehräävä, vaan se oli suora. Siinä ei ollut leikkimielisyyttä, vaan suorastaan vaaran uhkaa puna-mustahiuksisen vetäessä terävästi henkeään. Hän oli juuri sanomassa, ettei yakuzan kannattaisi edes harkita mustasukkaisuutta, mutta hän ei ehtinyt.
“Sanoisin ennemmin, että tulkitsisit sen niin, että kaipaan muutakin seuraa kuin Asukaa ja muita”, kauniskasvoinen sanoi viileästi nähden toisen huulilla hiukan kiiltoa tietäen varsin hyvin, mistä se oli tullut.
“Heidän kanssaan keskusteleminen on sama asia, kun yrittäisi kertoa kivelle, ettei se ole elävä.”
Asagi suoristautui naurahtaen lempeästi kuulemalleen vertaukselle.
“Jos sinä sen noin sanot, kai minun on uskottava.”

Hansikoitu käsi kosketti lempeän omistavasti rakastajansa kaulaan. Ruskeat silmät huomasivat otteiden olevan lempeitä, mutta samalla uskomattoman viettelevät. Jokaisesta liikkeestä näki, että yakuza piti Manaa omanaan, muttei samalla tavalla kuin keräilijä piti tavaroitaan ominaan. Mies oli lempeä ja halusi ennemminkin antaa siniharmaasilmäiselle kuin ottaa tältä. Katse oli lempeä ja lähes tutkiva eikä Manakaan näyttänyt tyytymättömältä saamastaan huomiosta.
“Eikö sinun pitänyt mennä Hide-zoun kanssa tapaamiseen?” mustahiuksinen kysyi viimein vaativasti, koska piti kirkkaana mielessä, että hänellä oli vieras.
“Teidänhän piti miettiä, miten Ochin yritysten kanssa toimitaan.”
“Tulin katsomaan sinua, koska Hide-zoulla oli vielä töitä”, mustasilmäinen vastasi hymyillen ja katsahti merkitsevästi puna-mustahiuksista.
“Pitänee soittaa hänelle ja sanoa, että minulla tulee hiukan kestämään.”
“Uskallakin edes ajatella sitä, mitä uskon sinun ajattelevan”, naisellisin sanoi painokkaasti toisen liikahtaessa nuorinta kohti naurahtaen.
“Uu, uhkailua”, yakuza hymyili itsevarmasti siirtyen kauhusta kankean nuorukaisen taakse koskettaen hellästi tämän kaulaa sormellaan.
Sormi liikkui kevyesti solmion ja kauluspaidan alle solisluiden väliin saaden toisen hengityksen kiihtymään.

“Tiedäthän sinä, miten minä rakastan sitä, kun uhkaillet”, mies naurahti hellästi vieden kätensä nuorimman hiusten alle niskaan.
“Varsinkin siitä seuraavia tunteja”, pisin kumartui puna-mustahiuksisen korvan viereen ja kuiskasi hiljaa:
“Et tiedäkään, miten nautin siitä, kun näin hiuksesi vapaina. Oliko tämäkin Hide-zoun pyyntö?”
“M-minun omani…”, laihempi vapisi siniharmaiden silmien katsoessa tiukasti heihin.
“Mukava kuulla”, vanhin sanoi lempeästi ja suoristautui viimein.
“Mutta se olisi vieläkin mukavampaa, jos voisin jäädä pidemmäksi aikaa. Bisnekset kutsuvat ja minun on vielä vaihdettava vaatteetkin.”

Kevyin askelin mustasilmäinen siirtyi parvekkeen ovelle ja kääntyi vielä sitten katsomaan kaksikkoa.
“Olen täällä vielä hetken: vaihdan vaatteet ja käyn suihkussa. Olkaa kiltisti.”
“Sinähän tiedät, etten ole koskaan kovin kiltisti”, mustahiuksinen katsoi pidempää silmäkulmastaan saaden tämän naurahtamaan.
“Et niin – olet luonteeltasi hyvinkin tuhma”, Asagi kehräsi matalasti.
“Siksi oletkin minulle rakas.”

Rauhallisesti mies poistui parvekkeelta Yorun seuratessa tiiviisti perässä. Hetken aikaa ulos jääneet miehet istuivat hiljaa nauttien teestä.
“Näytätte tulevan Asagi-saman kanssa hyvin toimeen”, Seth sanoi viimein rikkoakseen hiljaisuuden.
Miehen kosketuksen tuomat tuntemukset olivat vähitellen lähteneet ja hengityskin alkoi tasaantua takaisin normaaliksi.
“Se on pieni välttämättömyys yakuzoiden kohdalla”, Mana siemaisi teetään.
“Jos haluaa säilyttää henkensä.”
“Uskoisin, että säilyttäisitte muutenkin”, nuorukainen hymyili, koska yakuzan eleistä oli loistanut suuri välittäminen.
Olohuoneessa kuului kevyttä liikehdintää kertoen Asagin puuhaavan jotain ennen vaatteiden vaihtoa.
“Minusta Asagi-”

Äkkiä kuului hirvittävä kauhun rääkäisy erilaisten taustalta kuuluvien vaimeiden örähdysten ja hurrausten saattelemina. Puna-mustahiuksinen pomppasi pystyyn säikähtäneenä ja katsoi kauhistuneena ympärilleen miettien, mistä hyökkäys oli tulossa.
“Mikä se oli?”
“Asagi”, siniharmaasilmäinen naurahti toisen valkoiseksi kalvenneille kasvoille.
“Hän avasi television ja luultavasti järkyttyi sieltä tulevaa ohjelmaa.”
“Mitä ohjelmaa?”
“Sumopainia.”
“Eikö hän pidä perinteisestä lajista?”
“Kuka nyt siitä pitäisi, että joutuu katsomaan läskin heilumista, kun ylipainoiset miehet yrittävät epätoivoisesti kaataa toisiaan kumoon!” kuului tuskainen huuto olohuoneesta.
“Ällöttävää! Näyttäisivät ennemmin mutapainia!”

Pieni tirskahdus karkasi kapeilta huulilta eikä kumpikaan teen juojista voinut olla vakava siinä tilanteessa. Asagi oli aina Asagi, vaikka hänellä olisinkin ollut kuusi rakastajaa. Oli kuitenkin vain ajan kysymys, milloin lukumäärä saattaisi muuttua odottamattomalla tavalla.

Notes:

Selityksiä:

* Joissakin hotelleissa hissit eivät toimi ilman korttia
* Kotatsu on perinteinen japanilainen matala pöytä, jonka päällä on yleensä viltti (ja ainakin talvella lämmitin pöydän alla). Tässä kohdassa käytän termiä kotatsu, jotta pöytä olisi helpompi yhdistää oikeanlaiseen ympäristöön/huonekaluihin
* Shogi on japanilainen shakkia muistuttava strategiapeli
* Joo, osaatte varmaan päätellä kenestä Hizakista puhutaan ja tässä tarinassa he ovat veljeksiä
* Lukioaikaisen ystäväni kissa toimi tämän tarinan Missin esikuvana
* Kun Mana ja Asagi ovat samassa tilassa, mustahiuksisella tarkoitan Manaa, mutta mustatukkaisella tarkoitan Asagia

Chapter 19: Mustaleski

Kalenterin lehdet kuluivat varsin vinhaan vauhtiin ja pian maanantai oli muuttunut jo torstaiksi. Seth oli käynyt joka päivä töiden jälkeen tapaamassa Manaa Asagin kotona eikä hän voinut kieltää, etteikö olisi nauttinut miehen seurasta. Tämä ei ollut jatkuvasti ehdottelemassa tai lähennellyt, kuten Asagi ja Ruiza, mutta eivät yhteiset hetket tuntuneet kuitenkaan yhtä ainutlaatuisilta kuin Hide-zoun kanssa. He puhuivat enimmäkseen kaikesta muusta kuin yakuzasta ja tämän mafiasta, mikä tasapainottikin hiukan enemmän uusia asioita. Mustahiuksinen onnistui jopa tukemaan toimitusjohtajan sanoja siinä, ettei Ochin itsemurha liittynyt mitenkään kalpeamman tekemisiin. Kaikki oli vain puhdasta sattumaa ja tietotekniikkaporho olisi voinut valita toisin. Miehen sanat lohduttivat nuorukaista ja hän halusi vuorostaan olla vanhemman tukena.

Puna-mustahiuksisesta nimittäin tuntui, että siniharmaasilmäinen oli loppujen lopuksi lemmikeistään huolimatta varsin yksinäinen. Asagi oli harvoin kotona eivätkä eläimet voineet kuitenkaan korvata ihmisseuraa. Hänen kävi kauniskasvoista hiukan sääliksi, koska tämä joutui jatkuvasti jakamaan mustatukan huomion viiden muun rakastajan kanssa. Ei entinen soluttautuja sitä hänelle myöntänyt, mutta kuka mies haluaisi oikeasti jakaa jonkun, josta välitti ja rakasti? Mana oli niin ylpeä ihminen, ettei kirjanpitäjä voinut uskoa, että tämä suostuisi haaremin kuningattaren rooliin, ellei oikeasti tuntisi jotain mustasilmäistä kohtaan. Tunteet saivat ihmiset tekemään luonteelleen vastaisia tekoja.
Siksi varas kävikin usein Burutendoulla, vaikkei hän lähtenytkään sen takia aikaisemmin töistä. Hän oli vaatesuunnittelijan tukena ja tämä taas oli hänen tukenaan. He kertoivat toisilleen monia asioista, vaikkei nuorempi uskaltanut vielä kertoa niistä omituisista hetkistä ja tuntemuksista joita koki Hide-zoun lähellä. Mitään ei ollut tapahtunut heidän välillään, miksi siis kertoa.

Torstai-iltapäivällä Seth meni pitkästä aikaa harjoittelemaan Ruizan kanssa ampumista, minkä takia lähti hiukan aikaisemmin töistä. Jos tarkkoja ollaan, asevastaava tuli hakemaan hänet Tatemonokin pääkonttorilta järkyttäen puheillaan puolet talon työntekijöistä, mistä hyvästä toimitusjohtaja sai tilaisuuden sanoa ystävälleen, että käyttäytyisi edes joskus herrasmiesmäisesti.
“Kuten haluat, Hide-zou”, vaalein naurahti ja kääntynyt sitten puna-mustahiuksista päin virnuillen.
“En ilmeisesti saakaan panna sinua seinää vasten. Käykö lattia?”

Ennen kuin puna edes ehti nousta kalpeille poskille, lyhyin huomasi tulleensa raahatuksi teräväpiirteisen työhuoneeseen ja ovi pamahti kiinni ikkunoiden helistessä kilpaa keskenään. Seinätkin tutisivat niitä koetelleen voiman takia.
Ivy katsoi järkyttyneenä johtajansa ovea Byoun rutistaessa brunettea tiukasti itseään vasten, koska nahkatakkinen oli yrittänyt lähennellä sihteeriä. Suurin osa työntekijöistä tuijotti hämmentyneinä tapahtumia, jolloin avustaja joutui keksimään jälleen jonkin uskottavan selityksen ja kertoi muille, että teräväpiirteisen tarvitsi kertoa muutamia asioita Matsumoton juhlista. Osa nieli selityksen hymyillen, mutta Byou, Ivy ja muutamat muut eivät uskoneet moista keksintöä.

Muutamien minuuttien jälkeen ovi avautui taas ja harmaaruskeasilmäinen päästettiin ulos pöllähtäneen näköisenä. Hiukset olivat sekaisemmin kuin yleensä ja nahkatakki roikkui huonosti olkapäiden päällä miehen näyttäessä entistä lyhemmältä ja laihemmalta.
“Muista, mitä sanoin, Ruiza”, yakuzan oikeakäsi sanoi painokkaasti.
“Jos korviini kuuluu mitään tuollaista, saat tietää, miltä impotenteista tuntuu.”
“Ajattele lapsiani”, asevastaava anoi kissanpentuilmeellä.
“Ei sinulla ole lapsia”, toinen sanoi järkähtämättä.
“Saattaa olla jonain päivänä.”
“Saat kyllä harjoitella lapsentekotaitojasi johonkuhun muuhun – tuliko selväksi?”
“Kyllä, kyllä, Hide-zou”, mies oli naurahtanut, mutta ilmeestä näki, että hän otti kerrankin uhkauksen haudan vakavasti.
“Olet kyllä aikamoinen julmuri poikaparkaa kohtaan – raukka ollut ties kuinka kauan puutteessa!”
“Ruiza.”
“Joo, joo”, vaaleahiuksinen ravisteli päätään epäuskoisena.
“Mennään, Seth, ennen kuin Hide-zou usuttaa verikoiransa puremaan minua arasta paikasta.”

Avustaja katsoi kysyvästi esimiestään, joka nyökkäsi hyväksynnän merkiksi, ennen kuin palasi takaisin työhuoneeseensa tutkimaan insinöörien laatimia rakennussuunnitelmia. Nopeasti nuorukainen pakkasi salkkunsa Ruizan ehdotellessa Ivylle kaikenlaisia mielenkiintoisia asentoja saaden tämän punastumaan sekunti sekunnilta enemmän. Byou näytti sen verran mustasukkaiselta toisen flirtin astuessa tontilleen, että ruskeasilmäinen kiirehti entisestään ja hoputteli jopa asevastaavaa auttamaan häntä. Pian puna-mustahiuksinen lähti lyhemmän opettajansa perässä kohti hissejä miettien, mistä kaksikko oli mahdollisesti puhunut esimiehensä työhuoneessa. Hänen pitäisi kysyä sitä Ruizalta tilaisuuden tullen ja udella useammasta muustakin asiasta – tämä aivokapasiteetti ei ehkä riittäisi asioiden pimittämiseen tai sopivuuden ja sopimattomuuden arviointiin kuten ruskeahiuksisella.

----------

Hide-zou käveli aurinkoisella kadulla ihmisten keskellä ylvään pitkänä verrattuna moneen muuhun. Oli lämmin, koska aurinko paistoi täydellä terällä, mutta tuuli toi mukavasti viileätä ilmaa ihmisten kasvoille. Ruskeat hiukset hulmusivat ilmavirtauksessa ihmisten nostaessa kunnioittavat katseet tähän tyylikkääseen pukumieheen. Kasvot olivat vakavat kuin kiveen veistetyt ja vartalo lihaksikkaan jäntevä, mitkä saivat monet tytöt huokailemaan ihailevasti ja useat pojat haaveilemaan samanlaisesta karismasta. Mustapuku näytti mustan solmion ja metsänvihreän kauluspaidan kanssa hyvältä yhdistelmältä eikä kukaan olisi osannut edes villeimmissä kuvitelmissaan yhdistää tyylikästä Tatemonokin toimitusjohtajaa yakuzan kakkosmieheksi. Harvat edes osasivat suoraan tunnistaa hänet Oshiro Hide-zouksi, joka johti Japanin menestyneintä rakennusyritystä. Eräs odottamaton henkilö kuitenkin tunnisti miehen useassakin mielessä.
“Hide-zou-san”, kuului hunajainen, heleä ääni erään vaateliikkeen ovelta, jonka ohitse liikemies ehti kävelemään.
“Odota.”

Ruskeankellertäväsilmäinen pysähtyi kurtistaen kulmiaan. Ääni oli tuttu eikä hän pitänyt siitä. Toimitusjohtaja kääntyi harvinaisen hitaasti katsomaan vaateliikkeen ovelle, jonka luota oli kuullut korvilleen hyvin epämiellyttävän äänen. Tummanpuhuvasta, kalliista vaatekaupasta astui esiin nuori kaunis nainen, jonka vaaleat, hulmuavan pitkät hiukset ulottuivat lantioon asti. Laihavartalo oli verhottu rintoihin ulottuvalla mustalla korsetilla ja nilkkapituisella mustalla samettihameella käsien ollessa hansikoidut kyynärpäiden yli ulottuvilla kiiltävillä hanskoilla. Nainen oli varsin tyylikkään näköinen ja onnistui keräämään ohikulkijoiden katseet itseensä. Otsahiukset peittivät vaaleaksi puuteroidun otsan pitkien irtoripsien lumotessa suurimman osan miehistä pienellä värähtelyllään. Täyteläisillä huulilla oli juuri sopiva kerros helmiäishuulikiiltoa. Naisen takana tuli kaksi mustiin henkivartijoiden pukuihin pukeutunutta pidempää miestä, joista toisella oli tummanruskeat olkapäiden yli ulottuvat hiukset ja toisella oli mustavioletti värjäys. Kumpikin kantoi käsissään erilaisten myymälöiden kauppakasseja.

Teräväpiirteinen katsoi viileästi kolmikkoa, joka käveli hänen luokseen, mutta kasvot eivät näyttäneet sisällä olevia tuntemuksia. Todellisuudessa mies olisi halunnut huutaa ääneen.
“Pitkästä aikaa, Hide-zou-san”, vaaleahiuksinen sanoi hymyillen ja tutkaili kissamaisesti maalatuilla silmillään toisen vartaloa.
“Näimme noin vuosi sitten viimeksi, Exo-chika”, voimakasleukainen vastasi vaivautumatta mihinkään kohteliaisuuksiin.
Hetken aikaa nainen näytti siltä, kun likainen rätti olisi lyöty vasten hänen kauniita kasvojaan, mutta pian sama keimaileva hymy suli huulille vartalon kaartuessa viettelevästi.
“Niin pitkä aika”, lyhyin huokaisi ja nosti kätensä koskeakseen toisen kasvoja, mutta tämä otti askeleen taaksepäin kurtistaen epäilevänä kulmiaan.
“Sittenhän meidän on istuuduttava alas vaihtamaan kuulumisia”, Exo-chikaksi kutsuttu jatkoi.
“Rai ja Kami näkivät aikaisemmin tänään tässä lähellä mukavan kahvilan. Voisimme pysähtyä sinne juttelemaan ja juomaan teetä.”

Voimakasleukainen vilkaisi kulmat kurtussa henkivartijoiden vakavia kasvoja, mutta katsoi sitten kelloaan mietteliäänä.
“Kyllä sinä ehdit tapaamisiisi”, vaaleahiuksinen hymyili viettelevästi.
“Tulisit nyt, me näemme muutenkin niin harvoin.”
“Tämän kerran”, pidempi sanoi viimein harvinaisen karskilla äänellä.
“Mutta ei kovin pitkäksi aikaa. Sanoin Fu-kille, että tulee tuonne puiston laitaan viidentoista minuutin päästä.”
“Ah, kyllä autonkuljettaja jaksaa odottaa.”
“Entä, jos en tahdo hänen joutuvan odottamaan?”
“Sinä aina jaksat välittää muiden vaivoista.”
“Riippuu tilanteesta ja henkilöistä.”
“Eikös tuo sama päde meihin kaikkiin”, nainen sanoi pehmeästi ja siirtyi pidempänsä viereen ottaen tätä käsivarresta kiinni lempeän varmasti.
“Kami, vie kaikki ostokseni autoon ja tule sitten meidän perässämme kahvila Roséen.”

Mies, jolla oli olkapäiden yli ulottuvat hiukset, kumarsi kohteliaasti emännälleen ja otti työtoverinsa kantamukset itselleen. Kamiksi kutsuttu vilkaisi silmäkulmastaan liikemiestä, kun käveli tämän ohitse parkkipaikkoja kohti, jossa odotti valkoinen kiiltävä limusiini.
“Menkäämme, Hide-zou-san”, Exo-chika sanoi lempeästi viitaten siihen suuntaan, mistä toinen oli tullut aikaisemmin.
“Haluan kuulla kaikki kuulumisesi.”

Hide-zoun ilme ei värähtänytkään lähtiessään kävelemään pitkin askelin katuja pitkin. Hänen seuralaisellaan tuntui olevan hankaluuksia korkokenkiensä takia, mutta siitä toimitusjohtaja ei jaksanut välittää. Jossain vaiheessa naisen ole irtosi hänen kädestään henkivartijan auttaessa nopeasti suojattinsa liikemiehen perään. Yhdessä kolmikko kulki ihmisvilinässä keräten katseita, kunnes he saapuivat viimein herttaiselle kahvilalle.
“Jääkäämme tänne ulos. Sisällä on kuitenkin niin tunkkaista”, viekaskatseinen sanoi hellästi toisen vaivautumatta ilmaisemaan mitenkään kuulleensa hunajaisesti sanotut sanat.
Ruskeahiuksinen istuutui lähimpään vapaaseen pöytään ja nojautui sirosti tuoliinsa katsoen tutkivasti lyhempää, joka istuutui häntä vastapäätä. Raiksi kutsuttu jäi seisomaan emäntänsä taakse tarkkaillen ulkona liikkuvia ihmisiä vaaratekijöiden varalta. Asetelma keräsi hiukan hämmästelyä, mutta henkivartijan tiukka katse piti uteliaat kauempana eikä tämän johtaja tuntunut edes huomaavan saamiaan katseita. Naisen huomio oli täysin edessään istuvassa teräväpiirteisessä.

“Hyvää päivää”, röyhelöpukuinen tarjoilija saapui heidän luokseen niiaten kauniisti.
“Mitä saisi olla?”
“Tuoretta aromiteetä hunajan kanssa ja mansikka leivos”, vaaleahiuksinen sanoi vaativasti ja katsoi alentavasti sievää tyttöä, joka oli kehdannut tulla vasta sitten, kun he olivat istuutuneet.
“Pieni kuppi teetä, kiitos”, ruskeankellertäväsilmäinen soi ystävällisen katseen tarjoilijalle kääntyen sitten takaisin keskustelutoveriaan kohti.
“Tuon heti”, tyttö niiasi toistamiseen ja riensi kiireesti sisälle.
“Kuinka työasiat ovat sujuneet?” Exo-chika nojasi kevyesti kyynärpäihinsä hymyillen viehättävästi huulikiillon kimaltaessa auringossa.
“Ei kai Asagi ole laittanut sinua rehkimään itseäsi ihan loppuun?”
“Työasiat ovat sujuneet, miten ovat sujuneet”, teräväpiirteinen sanoi viileästi.
“Kerro nyt ihmeessä jotain, Hide-zou-san. Kuulin, että saitte lastensairaalan rakentamisurakan.”
“Niin saimme.”
“Lisäksi on liikkunut huhuja siitä, että olisitte saaneet myös Matsumoto Takanorin hotellin rakentamistyön.”
“Senkin.”
“Oletpa tänään harvinaisen vähäpuheinen. Oletko huomannut?”
“En.”
“Aina yhtä vakava”, Exo-chika naurahti.
“Minä toivoin, että olisin nähnyt kauniin hymysi.”
“Vai niin”, Hide-zou sanoi viileästi tarjoilijan tuodessa heille tilauksiaan.
Mies vei kätensä pukunsa sisätaskulle ottaakseen lompakon esille, mutta liike pysähtyi seuralaisen pieneen älähdykseen.
“Minä maksan tämän, Hide-zou-san”, vaaleahiuksinen nosti kätensä torjuvasti ja otti pienestä käsilaukustaan uskomattoman pienen, mustan lompakon esille.
“Haluaisitko vielä jotain makeata syötävää? Kakkua? Leivos?”
“Ei kiitos”, pidempi sanoi jättäen lompakkonsa rauhaan.
“Mitä haluat vastapalvelukseksi tästä?”
“Sen hymyn”, viekaskatseinen katsoi pyytävästi toimitusjohtajaa ojentaessaan harvinaisen 10 000 jenin setelin tarjoilijalle, jonka silmät pyöristyivät hämmennyksestä.
Ripeästi tyttö riensi sisälle ja toi samassa ison nipun seteleitä mukanaan ja ojensi ne hansikoidulle kädelle muutaman kolikon kanssa.

Ruskeankellertäväsilmäisen pää laskeutui hiukan miehen huomaamatta lainkaan ympäristössään tapahtuneita asioita. Vahvaleukainen katsoi kulmiensa alta toisen kasvoja synkästi saaden tämän tirskahtamaan huvittuneena lähes murhanhimoisesta ilmeestä, mikä oli syntynyt moisesta pyynnöstä.
“Ehkä sitten myöhemmin.”
“Ehkä”, ruskeahiuksinen vastasi painokkaasti ja siemaisi teetään.
“Olen kuullut, että Tatemonokille on tullut uusia työntekijöitä”, lyhempi yritti saada aikaiseksi rakentavaa keskustelua.
Vaaleiden otsahiusten alla otsa rypistyi, koska mustaan korsettiin pukeutunut ei tuntunut saavan minkäänlaista yhteyttä kivikasvoiseen. Harmi ei kuitenkaan näkynyt ulospäin tai niin hän ainakin oletti, koska jatkoi hellän makealla äänellään:
“Sinulla on kuulemma nykyään uusi avustaja.”
“Kasvava yritys tarvitsee jatkuvasti uusia työntekijöitä”, liikemies sanoi viileästi vilkaisten Kamia, joka juuri saapui heidän luokseen.
Tämän perässä kulkenut vaaleahiuksinen laiha mies käveli pöydän ohitse vilkaisten istuvia silmäkulmastaan ja hidasti hiukan vauhtiaan. Kohauttaen kuitenkin varsin nopeasti hartioitaan vaaleaverikkö siirtyi turhia miettimättä sisälle eikä voimakasleukainen kiinnittänyt tähän sen enempää huomiota, vaikka oli näkevinään tässä jotain tuttua. Hän tiesi nähneensä mustiin liiveihin ja housuihin pukeutuneen miehen jossain, mutta ei saanut sitä heti päähänsä. Asia ei kuitenkaan kiinnostanut häntä, koska oli jotain muuta mietittävää.
“Enkä minäkään kaikkea ehdi tekemään”, hartiakkaampi huomautti etäisesti laskien kätensä pöydälle.
“Et tietenkään, se on varsin ymmärrettävää”, nainen sanoi ja kosketti hellästi kädellään toisen omaa.
“Ethän vain rasita itseäsi liikaa töillä?”
“En”, Hide-zou vastasi katsoen hansikoitua kättä synkästi ja otti omansa pois pöydältä.
“Asagi vaatii sinulta aivan liikaa. Olet jo hänen kakkosmiehensä ja sinun pitäisi johtaa vielä Tatemonokin kaltaista suuryritystä. En ymmärrä, miten jaksat kaiken sen taakan alla”, Exo-chika huokaisi raskaasti katsoen toisen kasvoja suurin silmin.
“Ei sinun tarvitsekaan ymmärtää, Exo-chika.”
“Olen huolissani sinusta, Hide-zou-san.”
“Miksi?”
“Miksihän.”
“En tiedä, ellet kerro.”

“Kuulin työmaan tapahtumista”, viekaskatseinen sanoi viimein vakavana yrittäen hakea toisen katsetta.
“Ja se tuskin oli tämän vuoden ensimmäinen yritys.”
“Entä jos ei ollut?” teräväpiirteinen sanoi painokkaasti.
“Entä sitten?”
“Asagi ei osaa lainkaan huolehtia sinusta”, nainen kivahti, mutta muunsi äänensä takaisin lempeäksi.
“Hän pitää itsellään turvanaan kaksi maamme vaarallisinta miestä eikä suo sinulle mitään. Se on niin väärin! Olet jatkuvasti hengenvaarassa…”
“Lopeta tuo näytteleminen!” ruskeahiuksisen ääni oli kova kuin kivi, samoin katse, joka olisi voinut porautua toisen kallon läpi.
“En minä näyttele”, lyhempi vei käden kauhistuneena suulleen.
“Minä olen vain huolissani sinusta, Hide-zou-san!”
“Yhtä varmasti kuin lehmät lentävät”, voimakasleukainen sanoi matalasti ja nojautui hiukan pöydän yli pahaenteisesti henkivartijoiden ottaessa leveämmän asennon ja uhkaavat ilmeet.
Siihen toimitusjohtaja ei kuitenkaan kiinnittänyt huomiota, koska tiesi, että hän oli koskematon. Hän olisi niin kauan koskematon, kunhan ei itse koskisi vaaleahiuksiseen – sen takasi Asagin valta ja kaupunki, missä he olivat.
“Harvoin kukaan lähtee katsomaan ketään Yokohamasta asti vain kertoakseen olevansa huolissaan”, ruskeankellertävät silmät katsoivat syvälle toisen omiin.
“Enkä minä usko, että yksikään yakuza-pomo matkustaisi pitkää matkaa vain siksi, että olisi huolissaan toisen yakuza-pomon kakkosmiehestä. Niin eivät tee edes Kuro Kagen jäsenet etkä varsinkaan sinä, Exo-chika.”

Naisen kasvot kivettyivät eikä tämä osannut, kuin katsoa niihin uhkaaviin kasvoihin.
“Minä haluan tietää, mitä sinä teet täällä tai miksi edes kutsuit minut teelle. Et nimittäin tehnyt sitä hyvää hyvyyttäsi – sinulla on taka-ajatuksia, minä tiedän sen, Exo-chika.”
“Olen oikeasti huolissani sinusta”, Exo-chika sanoi totisena ja hänen hunajainen äänensä oli kadonnut, kuin sellaista ei olisi ollutkaan.
Sen tilalla oli kylmä ja kova ääni, jossa oli tyylikkään vaarallista särmää. Hän oli vaarallinen ja hänellä oli valtaa – kuten Kuro Kagen yakuzalla kuului olla, vaikka olikin, harvinaista kyllä, nainen.
“Tunnustan kuitenkin, että on minulla muitakin syitä tulla tänne.”
“Liittyen Kuro Kagen kokoukseenko?” voimakasleukainen suoristi selkänsä.
Hän oli utelias tietämään, väittäisikö Yokohaman yakuza samaa kuin Klaha oli väittänyt Asagille Matsumoton juhlissa. Oli muutenkin kummallista, miten kaksikko oli kumpikin tullut Osakaan niin lyhyen ajan sisällä toisistaan. Oliko näillä ollut tapaaminen?
“Eipä oikeasti – ainakaan kovin paljon.”
“Vaan?”
“Liittyen sinuun.”
“Et kai aloita tuota samaa taas?”
“En, jos et halua.”
“En halua.”
“Sitten sanon suoraan.”
“Antaa kuulua.”
“Minulla on sinulle tarjous, josta et voi kieltäytyä.”
“Kerro toki, sitten voin kieltäytyä.”
“Oletko varma?”
“Olen.”
“Sinuna en olisi.”
“Hämmästytä minut.”
“Haluan sinut kakkosmiehekseni.”

Hide-zou räpsäytti silmiään ja jäi tuijottamaan naisen vakavia kasvoja. Tämä ei valehdellut tai jos valehteli, toinen onnistui peittämään sen hyvin sielunläpi tuijottavilta silmiltä. Toimitusjohtaja räpsäytti vielä uudemman kerran silmiään koettaen varmistaa, ettei vain nähnyt omituista unta.
“Anteeksi, toistaisitko?” ruskeahiuksinen sanoi viimein nojaten kyynärpäähänsä kurtistaen kulmiaan entisestään.
“Kuulin varmasti väärin.”
“Päinvastoin, kuulit aivan oikein”, viekaskatseinen sanoi ja hymyili sitten viettelevästi.
“Haluan sinut kakkosmiehekseni.”
“Entäs Hiroaki?” pidempi huomautti mainiten naisen nykyisen kakkosmiehen.
“Tietääkö hän suunnitelmastasi vai onko hän jo kuollut?”
“Ei ole – ainakaan vielä”, vaaleahiuksinen heitti hiuksensa olkapäidensä yli paljastaen vaaleata ihoaan.
“Eikä sinun hänestä tarvitse huolehtia. Minä kyllä hoidan sen asian.”
“Sen olen kyllä huomannut”, teräväpiirteinen huomautti hieraisten leukaansa tietävästi.
“Ja sen huomasi myös puolisosi Toshi-sama, kun totesi myrkytetyn katanan iskeytyneen rintakehänsä läpi.”
“Syytätkö sinä minua murhasta?” vaaleahiuksisen silmät laajenivat.
“Minäkö tappaisin oman mieheni? Miten voit edes epäillä moista?”
“Helposti”, liikemies huomautti.
“Et ole ollut kovin murheellinen leski missään vaiheessa.”
“Emme voi jäädä jatkuvasti samaan olotilaan. On jatkettava eteenpäin”, hansikoitu käsi haki toisen käden omaansa.
“Siksi minä tarjoankin kakkosmiehen paikkaa. Haluan sinun seisovan rinnallani yhdessä Kuro Kagen kokouksessa ja Yokohaman alamaailmassa.”

“Haluat minun siis pettävän Asagin”, mies katsoi syvälle toisen silmiin.
Lyhemmällä oli hankaluuksia päättää, oliko katse huonovointinen, epäuskoinen, halveksiva vai vihainen. Ehkä siinä oli niitä kaikkea, koska pidemmän ääni värisi inhosta tämän jatkaessa:
“Halut minut kenkiesi nuolijaksi.”
“En, vaan paljon enemmän”, nainen vei yllättäen pidempänsä käden poskelleen ja lähti itsevarmasti viemään sitä ihoaan pitkin alaspäin.
“Et olisi minulle vain kakkosmies, vaan paljon enemmän, jos vain sallisit minun näyttävän välittämiseni”, hunajainen kuiskaus kantautui pöydän yli lempeänä.
“Me voisimme olla jotain ainutlaatuista.”
“Yhtä paljon kuin sinä ja Toshi-sama olitte”, Hide-zou veti kätensä takaisin.
“Enkä ole kovin innokas kokemaan ainutlaatuisuuttanne.”
“Et olisi niin ennakkoluuloinen”, Exo-chika yritti saada toisen käden takaisin otteeseensa.
“En minä olekaan, mutta en ole kiinnostunut kokemaan myrkkyäsi ja todeta sen jälkeen tulevani syödyksi”, toimitusjohtaja joi teensä nopeasti loppuun.
“Sinä olet aivan liian myrkyllinen enkä ole muutenkaan kiinnostunut mustasta leskistä. Näkemiin, Exo-chika.”

Mies nousi pystyyn, mutta samassa vaaleahiuksinen oli jo pystyssä ja katsoi silmät salamoiden pidempäänsä.
“Kehtaatkin puhua minulle noin!” nainen sähisi raivosta.
Enää olisi tarvittu hämähäkin myrkyllinen suuosa, ja vaikutelma olisi ollut täydellinen.
“Miten sinä voit olla niin uskollinen Asagille, joka ei osaa kuin satuttaa!?”
“Se, että hän kerran käytti sinun hyväuskoisuutta hyväkseen, ei tarkoita sitä, että hän olisi satuttanut minua”, teräväpiirteinen sanoi ja kääntyi lähteäkseen.
Lyhempi nappasi nopeasti miestä käsivarresta ja pakotti tämän katsomaan itseään.
“Luuletko, että pystyt käytökselläsi hämäämään minua?! Tiedän sinun ja Asagin suhteesta!” yakuza tuijotti raivoissaan liikemiestä.
Laiha vartalo tärisi raivosta henkivartijoiden odottaessa käskyä emännältään. Useat kahvilan asiakkaista katsoivat hämmentyneinä tilannetta ja miettivät, oliko parille tullut ero. Osa tunnisti Tatemonokin toimitusjohtajan ja mietti, oliko tämä sittenkin huhuista huolimatta naimisissa harvinaisen kauniin naisen kanssa.
“Olet Asagille vain yksi pahainen rakastaja kaikkien muiden rakastajien lisäksi! Hänellä on Mana ja ties kuinka monta muuta, mutta silti sinä roikut hänessä! Etkö sinä ymmärrä, että hän vain satuttaa sinua eikä tule koskaan rakastamaan sinua takaisin!? Asagi ei osaa rakastaa! Minä taas osaan! Minä rakastan sinua ja sinä voit oppia rakastamaan minua, kunhan vain käännät selkäsi Asagille!” ote muuttui yllättäen lempeäksi käden koskettaessa hellästi pidemmän poskea, kuin olisi pyytänyt anteeksi huutamista.
“Sinä olet kärsinyt liikaa yksinäisyydestä ja kurjuudesta. Olet katsonut aivan liian pitkään Asagin välinpitämättömyyttä ja sitä, kuinka hän käyttää sinua hyväkseen. Sinä et ole ollut hänelle mitään muuta kuin lelu. Tule siis minun mukaani: kakkosmiehekseni ja rakkaakseni. Minä lupaan, että saat kaiken sen, mitä ansaitset. Sinä opit jälleen rakastamaan ja unohdat Asagin, joka jätti sinut jo vuosia sitten kärsimään.”
“Exo-chika”, Hide-zou kosketti lempeästi toisen kättä ja otti sen omaansa.
“Ota asioista ensin se totuuspuoli selville, ennen kuin alat haukkumaan ihmisiä asioista, joita he eivät ole edes tehneet.”
Ote irrottautui hansikoidusta kädestä ja mies kääntyi tyylikkäästi ympäri lähtien kävelemään poispäin yakuzasta. Vähän matkan päässä kadulla hän kuitenkin pysähtyi yllättäen ja kääntyi katsomaan pienesti hymyillen vaaleahiuksista.
“Ota myös ensin selvää, mitä viimeaikoina on tapahtunut, ennen kuin tulet sanomaan mitään minun kärsimyksestäni.”

Exo-chika jäi tuijottamaan järkyttyneenä toimitusjohtajan perään tämän jatkaessa matkaa sinne, minne oli ollut matkalla aikaisemmin: tärkeään tapaamiseensa. Käsi puristui nyrkkiin, mutta viimein nainen istuutui raskaasti huokaisten takaisin tuolilleen.
“Menemmekö hänen peräänsä?” Rai kysyi vakavana vilkaisten pukumiehen perään.
“Tuommeko hänet takaisin?”
“Ette”, viekaskatseinen sanoi hampaidensa välistä ja sekoitti vihaisena teetään, joka oli jäähtynyt jo kylmäksi juttutuokion aikana.
“Se ei hyödytä mitään eikä Asagikaan jättäisi teitä henkiin, jos saa kuulla, että koskitte Hide-zou-saniin. Közi ja K lähetettäisiin armotta teidän peräänne eivätkä edes Klahan henkivartijat säilyisi siitä hengissä… Hide-zou-san on niitä harvoja, joiden takia se Osakan paskiainen on valmis uhmaamaan koko maailmaa… Hän on ehkä niitä harvoja, joita se saasta oikeasti rakastaa.”

Mustaan korsettiin pukeutunut kihisi kiukusta. Tuo typerä liikemies oli kehdannut torjua hänen tarjouksensa – kehtasi torjua hänen rakkautensa yakuzansa takia! Hide-zou oli niitä harvoja miehiä, jotka olivat koskaan saaneet hänet syttymään pelkällä katseellaan ja nyt tämä kieltäytyi tarjotuista mahdollisuuksista! Naisen olisi päästävä jonnekin kiristämään korsettiaan, jotta kestäisi moisen nöyryytyksen suoraselkäisenä.
“Ei tainnut onnistua, Chika”, vaaleahiuksinen mies, joka oli tullut aikaisemmin Kamin perässä, sanoi naurahtaen ja istuutui suoraan tuolille, jossa ruskeahiuksinen oli istunut.
“Miksi sinä kutsuit minua?” yakuza mulkaisi vaarallisesti liivillistä miestä.
“Pahoittelen kielenkäyttöäni, Exo-chika-sama”, pidempi korjasi nopeasti ja kumarsi pienesti.
“Pidä mielessäsi, miten sinun kuuluu puhutella minua”, vaaleahiuksinen tuijotti tuimasti otsatukan alla piilottelevia tummia silmiä.
Hän ei olisi nyt mitenkään jaksanut suulasta miestä, jonka pelkkä tietäväinen virne oli viedä hänen viimeisetkin hermon riekaleet.
“Ja mitä tulee Hide-zou-saniin, en aio luovuttaa vielä. Saan hänet puolelleni.”
“Teinä luovuttaisin, koska satutatte vain itseänne yrittämisellänne, Exo-chika-sama”, paikalle tullut kumarsi jälleen hieraisten liinaansa omahyväisesti hymyillen.
“Ensinnäkin Hide-zou-sama ja Asagi-sama ovat aivan liian läheisiä, että hän voisi pettää rakkaansa. Lisäksi homosta on mahdotonta tehdä heteroa tai edes biseksuaalia.”
“Jos haluan sinulta neuvon, kysyn sitä”, Exo-chika sähähti ja repäisi keskustelukumppaniltaan liinan pois.
“Älä käytä tätä enää ikinä minun nähteni, tuliko selväksi?”
“Kyllä, Exo-chika-sama”, mies vastasi myrtyneesti.
“Mitä haluatte minun tekevän? Tarkkailenko Yusukea, kuten aikaisemmin halusitte?”
“Jätä se Yoshikille”, nainen katsoi kadulle suuntaan, jonne teräväpiirteinen oli kadonnut.
“Jos Yusuke on jonkun yakuzan urkkija, hän saa sen selville. Sinulle tulee sen sijaan toinen tehtävä.”
“Mikä tehtävä?” piikkipää kohautti kulmakarvojaan uteliaana.

“Ota selville, mitä Hide-zou-sanille on tapahtunut. Haluan tietää, kuka on saanut hänet muuttumaan”, ruskeasilmäinen kääntyi katsomaan alaistaan merkitsevästi.
“Haluan, että otat selville, kehen minun Hide-zou-sanini on iskenyt silmänsä, Akira.”

Chapter 20: Totuuden torvi

Laukaus kaikui suuressa maanalaisessa hallia muistuttavassa huoneessa. Pian sen jälkeen kajahti vielä toisen ja kolmannen kerran pahvin räsähtäessä saamistaan osumista ja hylsyjen pudotessa maahan.
“Olen todellakin kiitollinen, että olet meidän puolellamme”, Ruiza naurahti katsellessaan ihmisen muotoista ja kokoista maalitaulua silmiään pyöräytellen.
“Vaikka oletkin puutteessa, ei sinun silti tarvitse rääkätä viattomia pahviukkoja, jotka eivät ole tehneet sinulle mitään pahaa!”
Seth naurahti katsoessaan maaliaan, jonka koko haarojen väli oli täynnä pieniä luodin reikiä. Olihan hän muutaman kerran ampunut ukkoa päähän ja rintakehään, mutta tuo oli ehdottomasti hänen lempikohteensa. Sen ansiosta Ruiza piti hipelöivät kätensä kaukana hänestä ja suojasi varsin hauskannäköisesti nivusiaan huomaamattaan sitä lainkaan itse.
“Kuinka edistyn?” ruskeasilmäinen kääntyi katsomaan opettajaansa.
“Varsin hyvin”, mies hieraisi mietteliäänä leukaansa ja otti kuulosuojaimet pois päästään toisen tehdessä samoin.
Näin he kuulisivat toisensa paremmin.
“Sen verran hyvin, että voisimme kokeilla erästä juttua…”
“Mitä juttua?” puna-mustahiuksinen kysyi uteliaana lyhemmän tullessa lähemmäksi.
“Kuinka hyvin pystyt ampumaan tähdättyäsi nopeasti”, mies kallisti päätään toisen olkapäätä kohden katsellen paremmin rei’itettyä pahviukkoa.
“Todellisessa tilanteessa, jossa sinun on pakko ampua jotakuta, et voi kuluttaa hirveästi aikaa tähtäämiseen, koska toteat silloin saaneesi muutaman ylimääräisen ilmareiän itseesi.”
“Haluat siis, että ammun koko lippaan tyhjäksi tähtäämättä sen kummemmin?” oppilas varmisti.
“Aluksi ajattelin noin, mutta kokeillaan jotain vielä mielenkiintoisempaa…”, aseiden salakuljettaja virnisti tarttuessaan toista kauluspaidan hihasta.
“Saat kokeilla jotain hauskempaa”, vaaleampi veti toista mukanaan, että tämä olisi kunnossa olevien maalitaulujen edessä.

“Tämä harjoitus on hiukan vaativampi eikä se kyllä paljoakaan vastaa todellista tilannetta, mutta pystyn arvioimaan kuitenkin jonkinlaiset tapahtumien kulun.”
“Mitä siis minun on tehtävä?” kirjanpitäjä täytti lippaansa laihemman ojentaessa hänelle lisää luoteja.
“Ampua vastustajasi, ennen kuin hän ampuu sinut”, nahkatakkinen naurahti virnistäen.
“Sinulla on kolme vastustajaa, jotka – hölmöjä kun ovat – seisovat rinnakkain ja haluavat tappaa sinut. Sinun on tietenkin tapettava heidät, ettet itse kuolisi eli et ehdi tähtäämään kunnolla. Vaikeutamme tilannetta vielä niin, että aluksi seisot selin heihin ja käännyt vasta sitten ampumaan, kun minä annan luvan”, vanhempi osoitti kolmea rinnakkain seisovaa pahviukkoa erottaen ne muista ukoista.
“Saat ampua jokaista vain kolmesti ja sitten katsomme, kuinka hyvin pärjäsit. Jos hidastelet, karjaisen sinun saaneen osuman, jolloin joudut lopettamaan kesken kaiken, koska sinä ‘kuolit’. Ymmärsitkö?”
“Eli olen selin noihin ukkoihin, mutta merkistäsi käännyn ympäri ja ammun jokaista kolmesti niin nopeasti kuin pystyn?” varas vilkaisi maalitaulujaan miettien, kuinka hankala tehtävä olisi.
“Hyvä poika”, Ruiza taputti itseään pidempää nuorukaista päähän hymyillen tälle kuin pienelle sylikoiralle.
“No, käännyhän selin ja ole valmiina, koska nämä kaverit eivät odota”, vanhempi otti muutaman askeleen kauemmaksi laittaen suojakuulokkeet takaisin päähänsä.

Seth pisti lippaan aseeseen ja otti varmistimen pois päältä, minkä jälkeen laittoi suojakuulokkeet korvilleen kääntyen selin maalitauluihin. Hän yritti tyhjentää mielensä odottaakseen vain merkkiä, koska hän arvasi, että hänen olisi oltava todella nopea. Nuorukaisella ei olisi lähes ollenkaan aikaa tähdätä eikä hän voisi jäädä katsomaan, mihin kohtaan luoti osuisi – jos osuisi lainkaan. Lihakset jännittyivät vaatien nopeasti toimintaa ja hermot kiristyivät odottaen merkkiä adrenaliinin täyttäessä suonet. Käsi puristui tiukemmin aseen ympärille ja sydän löi kiivaammin vartalon väristessä pienesti, vaikka kyseessä olikin vain harjoitus. Harmaanruskeasilmäinen vilkaisi huvittuneena nuorempaa ja nosti hymyillen kätensä lyödäkseen ne yhteen, mutta ei lyönytkään, vaan jäi tuijottamaan toista kiusoittelevasti odottaen toisen häiriintyvän. Siinä he jonkin aikaa katselivat toisiaan ja pidempi harkitsi vakavasti toisen ampumista siihen paikaan.
Ilmeenkään muuttumatta vaaleamman kasvoilla tämän kädet iskeytyivät yllättäen yhteen vapauttaen nuorukaisen sisälle vangitun energian.

Puna-mustahiuksinen kääntyi nopeasti ympäri nostaen aseensa keskimmäistä ukkoa kohti sormen painaessa sen kummempia miettimättä liipaisinta kolmesti peräkkäin. Hän ei edes huomannut ottaneensa pienen sivuaskeleen ja vaihtaneensa hiukan asentoaan tulittaen seuraavaksi oikean puoleista pahviläpyskää sen kummempia katsomatta mihin ampui. Kuudennen laukauksen kuuluessa hän kääntyi nopeasti kolmatta vastustajaa päin kumartuen polvelleen, kuin olisi yrittänyt väistää luoteja käyttäen viimeiset sallitut luotinsa. Yhdeksännen laukauksen jälkeen varkaan hengitys oli raskaampaa kuin aikaisemmin, kuin hän olisi juossut kerrostalon portaita ylös viidenteen kerrokseen. Siltä nuorukaisen vartalostakin tuntui, koska kädet ja jalat painoivat.
“Sinähän tykkäät eläytyä”, lyhempi naurahti ottaessaan suojat korviltaan.
Mies käveli rennosti oppilaansa viereen tämän suoristautuessa nolostuneena.
“Sitä on tullut katsottua muutamaa toimintaelokuvaa…”, ruskeasilmäinen mumisi hiljaa riisuessaan kuulosuojaimet kaulalleen katsahtaen samalla muualle kuin vaaleamman kasvoihin.
“En minä sitä nyt moitteena sanonut”, nahkatakkinen taputti puna-mustahiuksisen olkapäätä.
“Ihan hyvä, koska suorana seistessäsi olisit jäänyt liian helpoksi maalitauluksi. Lisäksi minua ilahdutti, ettet yrittänyt ampua siitä lantion kohdalta kuin mikäkin länkkärityperys.”
Nuorempi nosti katseensa takaisin opettajaansa tämän äkkiä virnistäessä harvinaisen pirullisesti.
“Lisäksi näytit harvinaisen seksikkäältä tuimalla ilmeellä liikkuessasi. Herätät minussa mielenkiintoisia ideoita”, laihempi näytti kieltään toisen pyöräyttäessä silmiään epäuskoisena.
Ruiza ei tulisi koskaan muuttumaan. Se jos mikään olisi varmaa.

“Katsotaan nyt, mihin osuit ja kerron minä oman tilanne selostukseni”, harmaaruskeasilmäinen kääntyi kohti pahviukkoja.
“Käännyit tyylikkäämmin kuin James Bond kohtaamaan multasormen pelottavat miehet -”
“Se oli kultasormi”, avustaja huomautti.
“Ja jos jätät tällä kertaa tuon dramaattisen kerronnan väliin.”
“Olet tylsimys – pilkunviilaaja!” vaaleampi risti kätensä rintakehälleen ja esitti loukkaantunutta naurahtaen kuitenkin nopeasti voimatta olla vakava.
“Ensimmäinen luotisi ei osunut kehenkään, vaikka ilmeisesti yritit ensimmäiseksi listiä keskimmäistä. Ammuit hiukan liian aikaisin, mutta se olisi kyllä säikäyttänyt heidän”, mies osoitti keskimmäisen ja vasemmalla olevan ukon väliin, sitten katse siirtyi keskimmäiseen maalitauluun.
“Toinen luotisi, kuten näet, osui jo huomattavasti paremmin: suoraan kaulaan eli kolmas kertasi oli hiukan turha, vaikka se osuikin kivasti rintakehään. Tässä vaiheessa on syntynyt pieni kaaos, mutta toinen miehistä mahdollisesti nosti aseensa jo sinua kohti – sovitaan, että se oli tuo oikeanpuoleinen, koska sinähän et tietenkään halua tulla rei’itetyksi, jolloin ammut uhkaajaasi”, aseiden salakuljettaja jatkoi viitaten oikeanpuoleista ukkoa
“Ensimmäinen luotisi aiheutti pienen haavan vasempaan olkavarteen, mutta ei kuitenkaan mitään vakavaa – sen ansiosta onnistuit kuitenkin niin sanotusti ostamaan itsellesi aikaa. Toinen ja kolmas luotisi osuivatkin sitten mahaan kaataen vastustajasi – hän ei välttämättä vielä kuollut, mutta on ainakin kykenemätön tekemään mitään vähään aikaan, jos ollenkaan”, puna-mustahiuksinen siirsi katseensa lyhemmän käden mukana viimeisimpään.
“Oletettavasti tämä mies – tai nainen – yritti käyttää tilannetta hyväkseen ja ampua, kun sinä listit hänen kaveriaan. Liikkumisesi kuitenkin pelasti hiukan tilannetta – samoin kulma häneen nähden. Kääntyessäsi ammuit häntä vasempaan olkapäähän, mukavan lähelle sydäntä, mutta toinen luotisi meni huti, mikä johtui varmaan tuosta polvistumisesta. Kolmas luotisi sitten osui oikeaan reiteen.”
“Eli miten pärjäsin?” Seth katsahti opettajaansa kysyvästi.
Hänen mielestään hänellä meni ihan kohtuullisen hyvin, mutta ammattiampujan mielipide saattoi olla eri.
“Sanotaanko näin, että olisit kuollut keskimmäisen kohdalla, jos sinulla olisi ollut vastassa Hindu kushissa harjoitettuja miehiä, kuten Közi ja K”, Ruiza hieraisi hymyillen leukaansa katsellen pahviukkojen tilannetta arvioiden.

Pieni huokaus karkasi kalpeammalta hänen arvatessa, ettei pärjännyt kovin hyvin. Hän olisi tuskin edes ehtinyt kääntymään, jos Közi ja K tai edes Yuuki ja Aoi olisivat olleet hänen kimpussaan. Hän siis tarvitsisi vielä paljon harjoitusta.
“Tämä on vain yksi mahdollinen tilanne eikä yksikään välikohtaus ole koskaan samanlainen eli tässä olisi voinut käydä kuinka tahansa. Sinä olisit voinut saada osuman tai joku heistä olisi voinut yrittää paeta tai kolmikko olisi heti alkuun levittäytynyt… Kaikki siis on mahdollista”, harmaanruskeasilmäinen sanoi ja vilkaisi yllättäen ovelasti silmäkulmastaan nuorempaansa.
“Mutta sanotaanko näin oman tilanne tajuni mukaan, että suosittelen Asagille entistä lämpimämmin, että vaihtaisi toimialueesi minun kanssani samaan. Meistä tulisi kerta kaikkiaan loistava parivaljakko!”
Puna-mustahiuksinen katsoi hetken kummissaan lyhempää, kunnes ymmärryksen hymy valtasi hänet.
“Tarkoitatko, että harjoitus meni hyvin?”
“Paremminkin se olisi voinut mennä, mutta ensi kerraksi käyttäisin sanaa loistava”, nahkatakkinen hymyili taputtaessaan nuoremman olkapäätä.
“Osuit jokaiseen ainakin kerran ja sait heidät sellaiseen kuntoon, että heistä ei ole sinulle uhkaa, vaikka kaikki eivät olisi kuolleetkaan, mutta se on jo hyvä alku. Lisäksi osasit jo nyt liikkua hiukan, että saatamme varsin pian mennä erääseen ampumalabyrinttiin, jossa saat enemmän harjoitusta liikkumisesta.”

Yllättäen hallissa kuului taputuksen kaikuja kaksikon katsoessa ensin hämmentyneinä kattoa, jossa äänet etenivät joka puolelle huonetta. Hetken päästä kaksikko kääntyi hitaasti katsomaan ovea, jonka karmiin nojasi tyytyväisesti hymyillen eräs teräväpiirteinen mies.
“Hei Seth.”
“Hide-zou-sama!” ilahtunut huudahdus karkasi kapeilta huulilta kalpeille poskille noustessa pieni ujouden puna.
Nuorukaista mietitytti, oliko toimitusjohtaja nähnyt hänen suorituksensa alusta asti. Vatsassa nipisteli. Häntä hermostutti olla siinä toisen katseen alla, mutta kuitenkin hän nautti saamastaan huomiosta.
Vanhin suoristautui ja taputti vielä muutaman kerran kävellen sitten tyylikkäästi parivaljakkoa kohti Fu-kin seuratessa mukana virnistäen omaa tutun tietäväistä virnettään.
“Minusta tuntuu, Fu-ki, että sinun kannattaa ruveta miettimään, mitä nykyään sanot Sethille”, Hide-zou nyökkäsi merkitsevästi erästä pahviukkoa kohden.
“Saatat nimittäin kokea hiukan ikävämmän yllätyksen.”
Mustatukka vilkaisi pahviukkoa, jonka nivusalue oli rei’itetty ja vain muutama luoti oli lävistänyt muualta. Virne muuttui epätoivoiseksi irvistykseksi ja pienen älähdyksen myötä mies otti kepeästi sivuaskeleen piiloutuen liikemiehen taakse tämän hymähtäessä huvittuneena huomaamaansa reaktioon. Ehkä nyt suulas autonkuljettaja osaisi miettiä tarkemmin, mitä päästi suustaan.
“Hide-zou, mikä suo meille tämän kunnian?” asevastaava kumarsi yliliioitellusti, kuin paikalle ei olisi tullutkaan Tatemonokin toimitusjohtaja vaan itse Japanin keisari.
“Lopeta tuollainen heti alkuun”, ruskeankellertäväsilmäinen murahti vilkaisten virnuilevaa ystäväänsä.
“Minä vain lupasin Sethille tulevani joskus katsomaan hänen edistymistään”, ruskeahiuksinen käänsi katseensa nuorukaiseen ja vilkaisi sitten tarkemmin tämän kolmea “vastustajaa.”
“Näyttää varsin hyvältä”, hymy nousi täyteläisille huulille nuoremman katsoessa nolostuneena lattiaa.
“Kohta puoliin saat luultavasti harjoitella toisenlaisillakin aseilla, kuten Desert Eaglella.”
“Desert Eagle on Hide-zoun oma suosikki”, aseiden salakuljettaja päätti selittää puna-mustahiukselle.
“Hänellä itsellään on Mark XIX:n .50 malli. Kun opit riittävän hyvin perusasiat, pääset kokeilemaan erilaisia pistooleja, joista sitten valitaan sinulle sopivin.”
Varas katsoi hetken aikaa lyhempää opettajaansa ja vilkaisi sitten kädessään olevaa tutuksi ja turvalliseksi käynyttä pistoolia, jota oli oppinut käyttämään. Tuntuisiko mikään toinen samalta?

“Tietenkin voi olla, että saat pitää tuon”, Hide-zou huomautti nähdessään nuorimman vakavoituneet, hiukan surullisen haikeat kasvot.
“Joskus se sopivin ase osuu heti ensimmäisellä kerralla. Ruizan suurin rakkaus on edelleen hänen HS-45, jolla ensimmäisen kerran ryhtyi harjoittamaan ampumista eikä Fu-kikaan ole luopunut ensimmäisestä Glock 17:staan.”
“Vanha kunnon HS-45:ni”, lyhyin huokaisi haaveellisesti.
Fu-kikin nyökkäsi hymyillen ja taputti tyytyväisesti kainaloaan, jossa ase oli turvallisesti kotelossaan. Kaksikon sanat ja kuljettajan ilme saivat pienen hymyn nousemaan kalpeimmalle. Tätä lämmitti tieto siitä, että hän saisi ehkä sittenkin pitää oman aseensa, jolla oli tottunut harjoittelemaan.
“Lisäksi näyttää siltä, että hallitset Colt M1911:sen”, voimakasleukainen naurahti katsoessaan pahviukkoja ja iski alaiselle silmäänsä
“Tässähän pitäisi itsekin ryhtyä harjoittelemaan, etten jää pahasti alakynteen.”
Ruskeasilmäinen kohotti katseensa vanhimpaan ja hymyili tälle koettaen rauhoittaa kiivaasti lyövää sydäntään. Mikä sitäkin nyt vaivasi? Eihän nuorukainen ollut niin jännittävässä tilanteessa kuin äsken hänen odottaessaan aseiden salakuljettajan merkkiä.
“Mainio ajatus, Hide-zou!” Ruiza iski kädet yhteen riemuissaan.
“Mehän voisimme mennä huomenna labyrinttiin ja sinä näyttäisit Sethille hiukan mallia minun ohjastaessa sanallisesti siinä samalla.”
“Kuinka kauan se kestäisi?” Seth kurtisti kulmiaan.
Hänestä nimittäin tuntui, ettei minkäänlaista labyrinttiä rakennettaisi noin vain keskelle Osakaa.
“Luultavasti koko iltapäivän”, vaalein naurahti kihisten riemusta, kun pääsisi pitkästä aikaa leikkimään.
“Olen pahoillani, mutta minulla on muuta menoa perjantaina”, puna-mustahiuksinen sanoi ja vilkaisi sitten pahoittelevasti esimiestään, joka katsahti kummissaan nuorinta.
“Mitä sinulla silloin on?” harmaanruskeasilmäinen katsahti oppilastaan kysyvästi.
“Etkö voi perua menoasi?”
“En kovinkaan mielelläni peruisi”, nuorukainen katsoi lyhintä.
“Lupasin Manalle, että menisin hänen luokseen huomeniltana.”

Hiljaisuus laskeutui nelikon ympärille. Jopa aina iloiset Ruiza ja Fu-ki vakavoituivat ja katsoivat vakavina puna-mustahiuksista, joka vastaavasti katsoi kaikkia kummissaan. Hän ei ymmärtänyt lainkaan, miksi kaikki käyttäytyivät, kuin hän olisi tehnyt jotain aivan hirveätä tai makasi lattialla kuolleena.
“Seth, vastaa minulle rehellisesti”, toimitusjohtajan kasvot ja ääni olivat haudan vakavat.
Jos mies oli koskaan ollut vakava, hän onnistui rikkomaan ennätyksiään.
“Montako kertaa olet nähnyt tällä viikolla Manaa? Oletteko aina olleet Asagin kotona?”
“Tuota… Joka päivä maanantaista lähtien…”, nuorinta pelotti muiden tutkivat katseet.
Erityisesti häntä pelotti liikemiehen ilme tämän katsoessa häntä täysin ilmeettömänä. Varkaalla ei ollut yhtään hajua, miksi ruskeahiuksinen katsoi häntä pitkään liikahtamattakaan. Miksei hän voinut osata lukea tämän ajatuksia?
“Yleensä olemme olleet Burutendoun ylimmässä huoneessa, mutta eilen menimme viemään Yorun kävelylle…”
Ruskeankellertävät silmät tutkivat kalpeita kasvoja. Liikemiehen omat kasvot olivat täysin kivettyneet, samoin vartalo miehen keskittyessä tutkimaan oppilastaan ja miettimään ajatuksia, joista kenelläkään ei ollut mitään hajua.
“Fu-ki”, teräväpiirteinen rikkoi viimein hiljaisuuden ja kääntyi takaisin ovelle josta oli tullut.
“Me menemme Burutendoulle – nyt!”
Mustatukka lähti heti johtajansa perään vilkaisten vielä kerran kulmat kurtussa kalpeinta pidentäen kuitenkin askeliaan tavoittaakseen voimakasleukaisen. Kirjanpitäjä katsoi hämmentyneenä pidemmän opettajansa perään ymmärtämättä lainkaan, mitä oli tapahtunut. Eikö tämän pitänytkään jäädä katsomaan hänen harjoitteluaan? Miksi hänen esimiehensä piti mennä kovalla kiireellä Burutendoulle? Mistä ihmeestä oli kysymys?

“Jaahas, jaahas”, Ruizan ääni sai pidemmän hätkähtämään.
Mies hymyili uskomattoman leveän tietäväistä hymyä ja katsoi merkitsevästi oppilastaan.
“Kyllähän sinä olet seksikäs, mutta en olisi uskonut sinun olevan noin taitava”, asevastaava taputti Sethin olkapäätä.
“Olenhan minä epäillyt Hide-zoun suojeluvaiston ylikierroksista, että jotain on tekeillä, mutta en uskonut tämän olevan näin vakavaa.”
“Ruiza, mistä ihmeestä sinä puhut?” puna-mustahiuksinen katsoi silmät pyöreinä opettajansa virnettä.
“Aivan kuin et tietäisi”, vaaleampi naurahti katsellessaan toisen vartaloa.
“Olet aikamoinen lurjus, kun kierrät Hide-zou-paran pikkurillisi ympärille ja esität vielä, ettet muka tietäisi, mitä on tapahtumassa. On kyllä aika ilkeätä kiusoitella puutteessa olevaa mies parkaa.”
“En todellakaan tiedä, ellet kerro. Ja ketä minä muka olen kiusoitellut?” nuorukainen aukoili suutaan tajuamatta enää yhtään, mistä oli kyse.
Häntä ahdisti toisen puheet, koska tuntui, että hänen pitäisi nähdä jotain. Jotain sellaista, mitä toinen ilmeisesti näki tai ainakin luuli näkevänsä.
Aseiden salakuljettaja katsahti tarkemmin pidemmän kalpeita kasvoja tutkien, oliko tämä tosissaan vai esittikö harvinaisen taitavasti.
“Etkö sinä oikeasti tiedä, mistä minä puhun?” mies kysyi viimein vakavoituneena.
“En”, puna-mustahiuksinen vastasi totisena.
Hetken aikaa oli aivan hiljaista harmaanruskeiden silmien laajentuessa ja melkein pudotessa päästä.

“OLET HIDAS KUIN ETANA JA SOKEAMPI KUIN SAAPAS!” kauhistuneen järkyttynyt karjaisu kaikui hallissa nuoremman melkein pudottaessa aseensa säikähdyksestä.
Ruskeasilmäinen katsoi hämmentyneenä lyhempää, joka perääntyi huojuen ja löi kätensä otsaan.
“Etkö sinä todellakaan tajua, mitä edessäsi tapahtuu?”
“En”, varkaan otsassa alkoi tykyttää.
“Voisiko joku sitten viimein kertoa minullekin, mistä on kyse?”
“Luoja, kuinka tämä on mahdollista?” aseiden salakuljettaja nosti kätensä ilmaan.
“Pitääkö aina seuraavan sukupolven olla entistä sokeampi?!”
“Voisitko viimein puhua niinkin, että minä ymmärrän?” avustaja huokaisi raskaasti.
“No, kaipa jonkun pitää sitten kaivaa silmäsi esiin kallosi sisältä”, vanhempi kopautti kevyesti kalpeamman päätä todeten siellä kaikuvan.
“Mistäs aloittaisin?”
“Vaikka siitä, mitä oikein yritit tuossa aikaisemmin sanoa?” kirjanpitäjä ehdotti.
“Mikä ettei”, Ruiza naurahti.
“Hide-zou on rakastunut sinuun.”

Seth katsoi hämmentyneenä lyhemmän hymyileviä kasvoja. Päässä löi tyhjää. hänen aivonsa eivät vain suostuneet rekisteröimään tietoa, jonka oli juuri kuullut, mutta sydän ryhtyi hakkaamaan kiivaammin. Toimitusjohtajako oli muka rakastunut häneen? Miten se oli mahdollista? Oliko tämä taas joku kiusaamisyritys?
“Ja ilmeisesti oikein kunnolla, kun lähti noin ripeästi pelastamaan nahkaasi, vaikkei mitään kovin vakavaa ole vielä tapahtunut”, vanhempi katseli ovelle hymyillen tällä kertaa harvinaisen onnellista hymyään.
“Oli jo aikakin saada häneen hiukan eloa. En ole nähnyt häntä tuollaisena kuin kaksi, kolme vuotta sitten”, mies jatkoi ja otti aseen toisen kädestä viedäkseen sen lipastolle, ettei pistooli vain vahingossakaan putoaisi lattialle.
“Vanhoina hyvinä aikoina Hide-zou ei ollut tuollainen kiven kova jäykkis, joka kielsi ihmisiltä huvin ja ihmisyyden.”
“Vanhoina hyvinä aikoina?” ruskeasilmäinen riensi toisen perään, koska halusi todellakin tietää, missä mentiin.
Vihdoin hän saisi tietää Hide-zousta ja asioista muutenkin, koska vanhempi tuskin kykenisi salaamaan häneltä yhtään mitään. Varsinkaan nyt, kun oli aloittanut puhumisen – onneksi Ruizan putki oli todellakin lyhyt ja ohut, kuten toimitusjohtaja oli sanonut.
“Mitä silloin tapahtui?”
“Etkö muka arvaa?”
“En.”
“Hide-zou seurusteli Asagin kanssa.”

“Mitä?” kalpeampi jäykistyi ja räpsäytti muutaman kerran silmiään.
Sydän tuntui pysähtyvän täysin ja keuhkotkin lakkasivat hetkeksi toimimasta.
“Hide-zou-sama seurusteli Asagi-saman kanssa?”
“Etkö muka osannut päätellä sitä aikaisemmin?” aseiden salakuljettaja naurahti huvittuneena toisen järkytyksestä.
“He ovat tunteneet toisensa alakoulusta lähtien. He tosin joutuivat eroon toisistaan Hide-zoun päästessä yläkouluun, koska hänen vanhempansa päättivät muuttaa Tokioon. He kuitenkin tapasivat toisensa yliopistossa, kun Hide-zou muutti takaisin Osakaan. Tarkkaa ajankohtaa en tiedä, mutta pian sen jälkeen hänen ja Asagin välille syntyi suhde”, vaaleampi ravisteli hymyillen päätään.
“Mitään vastaavaa en ole koskaan nähnyt! He jumaloivat toinen toisiaan ja niinä aikoina Hide-zou oli villi ja viriili kuin tiikeri ainakin. He olivat pahempia kuin rusakot! Jätit heidät hetkeksi kaksistaan ja he olivat toisissaan kiinni! Me jo ihmettelimme, milloin Hide-zou paukahtaisi raskaaksi… Hän nauroi paljon ja oli muutenkin iloinen, jopa silloin, kun sai tietää Asagin olevan yakuza. Hide-zou ei jaksanut välittää moisesta, koska halusi vain olla Asagin kanssa. Edes minä en olisi koskaan voinut uskoa, että jotkut viihtyisivät niin pitkään yhdessä käyttäytyen kuin vastanaineet.”
“Kuinka pitkään he sitten seurustelivat?” puna-mustahiuksinen kysyi hämmästyneenä.
Ensinnäkin hänestä tuntui hassulta, että Asagi saattaisi edes seurustella jonkun kanssa tosissaan – puhumattakaan pitkästä ajasta.
“Odotas…”, harmaanruskeasilmäinen ryhtyi laskemaan sormillaan, mutta luovutti melkein heti.
“En minä pitänyt kirjaa. Varmaan yli viisi vuotta, mutta sitten se loppui aivan yllättäen.”
“Jättikö Asagi-sama Hide-zou-saman?” kirjanpitäjä katsoi tarkkaavaisena toisen kasvoja.
“Mitä vielä!” nahkatakkinen huitaisi kädellään ilmaan.
“Hide-zou oli Asagin suurin rakkaus ja on varmasti edelleenkin. Hide-zou se jätti Asagin noin kolmisen vuotta sitten.”

Kalpeampi hätkähti ja kääntyi jotenkin vaistomaisesti katsomaan ovelle, jonne puhuttu mies oli kadonnut. Asagi ei ollutkaan se jättäjä? Hide-zou jätti yakuzan ja oli vielä elossa – miten se oli mahdollista?
“Miksi? Eikö Hide-zou-sama enää rakastanut Asagi-samaa?”
“Päinvastoin, Hide-zou rakastaa Asagia yhä – heidän tunteensa eivät ole muuttuneet mihinkään näinä vuosina, vaikka he eivät seurustelekaan enää.”
“Miksi he sitten erosivat?”
“Usko tai älä, mutta minulla ei ole siitä mitään hajua”, Ruiza huokaisi raskaasti ja ponnisti itsensä istumaan lipaston päälle.
“Oikeastaan Asagilla ei ole vieläkään tarkkaa tietoa syystä. Hide-zou vain sanoi, että heidän olisi parasta pysyä vain hyvinä ystävinä – ei rakastavaisina… Asagi oli murheen murtamana pitkään… En ole koskaan nähnyt häntä niin maassa ja koko mafian toimintakin tuntui pysähtyneen silloin…”
“Oliko Hide-zou rakastunut johonkin toiseen?” Seth nojautui pöytään entistä hämmentyneempänä.
Hän ei päässään keksinyt minkäänlaista syytä siihen, miksi toinen oli halunnut erota, jos kerran rakasti tätä. Se tuntui hullulta – jopa vakavan toimitusjohtajan kohdalla.
“Ei ollut. Et ilmeisesti kuunnellut riittävän hyvin: Hide-zou rakastaa yhä Asagia eikä se totuus ole muuttunut mihinkään kolmen vuoden aikana”, aseiden salakuljettaja huomautti.
“Miksi sitten uskot, että Hide-zou-sama olisi muka rakastunut minuun?” kirjanpitäjä huomautti.
“Miksi edes tulkitsit hänen käytöksestään moista, jos kerran tiedät hänen rakastavan Asagi-samaa?”
“Koska ihmismieli on omituinen ja täysin arvaamaton”, lyhempi vastasi naurahtaen.
“Ihminen voi rakastaa useampaa kuin yhtä olentoa samanaikaisesti… Heidän eronsa jälkeen Asagi sitten lähes huomaamattaan kokosi itselleen haaremin. Hänen alkuperäinen ajatuksensa oli kaiketi tehdä Hide-zousta mustasukkaisen, mutta se ei toiminut. He eivät palanneet koskaan takaisin yhteen, vaan kumpikin liikkui omiin suuntiinsa. Heidän suhteensa on kuitenkin aina pysynyt niin ainutlaatuisena, ettei kukaan voi oikeastaan kertoa tarkkaan, mitä heidän välillään on – välillä tuntuu, etteivät he ole eronneet lainkaan”, harmaanruskeasilmäinen näpersi pistoolia käsissään koettaen pitää ajatuksensa jonkinlaisessa kasassa.

“Tiedän tarkalleen vain sen, että Hide-zoulla oli kaksi miestä Asagin jälkeen. Ensimmäisen hän jätti melko pian suhteen alettua, mutta toiselle kävi hiukan ikävämmin…”
“Tappoiko Asagi-sama hänet?” puna-mustahiuksinen katsoi hiukan pelokkaana vanhempaa.
“Ei, vaan joku törppö salamurhaaja”, asevastaava sanoi vakavana, hiukan vihaisen näköisenä.
“Rena oli varsin mukava nuori mies. Tämä sai Hide-zoun nauramaan ja olemaan jälleen oma itsensä – jopa Asagi tuntui hyväksyvän toisen miehen rakkaalleen. Me uskoimme, että nyt Hide-zoukin pääsisi erosta yli, vaikka olikin ollut se jättäjä, mutta toisin kävi… He olivat ravintolassa, kun Rena nousi pystyyn ja meni Hide-zoun luokse kuiskaamaan jotain tämän korvaan… Melkein heti sen jälkeen kajahti laukaus ja tämä kaatui Hide-zoun syliin veren tahratessa heidän vaatteensa. Rena kuoli hänen käsivarsilleen eikä Hide-zou oikeastaan koskaan toipunut siitä”, vaaleahiuksinen katsoi hiukan haikeasti oppilastaan.
“Sen takia Hide-zou ei suostu ottamaan henkivartijaa ja se on varmasti myös yksi syy siihen, minkä takia hän ei ole sen jälkeen seurustellut tai edes antanut itselleen lupaa kiinnostua kenestäkään.”
“Miten Asagi-sama suhtautui asiaan? Mitä hän teki?” pidempi katsoi syvälle toisen silmiin.
“Tietenkin lohdutti ystäväänsä ja rakastaan. Aika kuitenkin vieri ja Asagi tapasi noin kaksi vuotta sitten Manan.”
“Miten Hide-zou-sama suhtautui Manaan?”
“Varsin hyvin. Hän oli edelleen Asagin oikeakäsi ja lähin ystävä. Tietenkin hän vetäytyi kuitenkin syrjemmälle, mutta ei missään vaiheessa lopullisesti”, laihempi huomautti ja nojautui seinään.
“Varsinkaan sen Tetsu-tapauksen jälkeen…”

“Tetsu?” Seth kurtisti kulmiaan.
“Kuka hän on?”
“Tetsu oli yksi Asagin miehistä ja hänkin oli yksi soluttautujistamme, kuten Mana”, Ruiza kaivoi taskustaan tupakka-askin ja sytytti yhden syöpäkääreen helpottaakseen hermojaan.
”Ihan menettelevän näköinen… pitkät vaaleat hiukset ja sopusuhtaisen laihavartalo, mutta uskon, että hänen ammattinsa viehätti enemmän Manaa – samanlaisia kokemuksia.”
“Manaa?” nuorempi hätkähti.
Miksi ihmeessä puheenaihe oli siirtynyt kauniskasvoiseen?

“Niin. Asagillahan oli jo haaremi, kun Manasta tuli hänen rakastajansa. Aluksi asia tietenkin hämmensi tulokasta, koska joutui jakamaan Asagin muiden kanssa. Joko hän ymmärsi tilanteen väärin tai halusi näyttää, ettei suostunut kaikkeen – saattoihan hän kaivata yksinäisyyteensä jotain piristettä ja Tetsu vieraili varsin usein Burutendoun yläkerrassa antamassa raportteja”, vaaleampi veti savua keuhkoihinsa ja puhalsi savurenkaan.
“Vierailut kuitenkin lisääntyivät ja tilanne alkoi vaikuttaa epäilyttävältä. Hide-zou epäili suoraan Manalla ja Tetsulla olevan suhde, mutta ei puuttunut asiaan – piti itseään vainoharhaisena. Asagi kuitenkin sai tietää asiasta eikä hän ollut kovin iloinen tapahtuneesta.”
“Mitä Asagi teki? Mitä Tetsulle tapahtui?” ruskeasilmäinen paransi asentoaan kuullakseen paremmin toisen kertomusta.
“Hyvä kysymys. Sanotaanko näin, että Tetsu taitaa olla nykyään Euroopassa erään munkkiluostarin sopranistona…”, lyhempi katsoi merkitsevästi toiseen.
Varas rypisti kulmiaan ja katsoi kysyvästi opettajaansa, joka huokaisi raskaasti toisen ymmärtämättömyydelle.
“Siis toisin sanoen”, aseiden salakuljettaja hyppäsi pöydältä alas.
Hän puristi yhteen etu ja keskisormensa vapaasta kädestä pitäen muut sormet kämmentään vasten. Hitaasti mies vei kätensä lantionsa kohdalle ja liikautti sormiaan terävästi nivusten kohdalta.
“Ja slash!”

Kalpea käsi lennähti nuorukaisen suun eteen. Hän voi huonosti. Mieli ei suostunut uskomaan kuulemaansa.
“Ei kai oikeasti?” nuorukainen sai soperrettua.
“Ei, vaan leikisti – tietenkin oikeasti! En minä tällaisessa asiassa vitsaile”, Ruiza huomautti värähtäen itsekin ajatuksesta ja kipusi sitten takaisin pöydälle istumaan.
“Asagi oli enemmän kuin raivoissaan. Hän itse kaatoi Tetsun pöydälle ja leikkasi valtavalla veitsellä armoa tuntematta – Közi ja K, tosin pitelivät miesparkaa, ettei tämä vain pyristelisi karkuun, mutta tuskin hän olisi onnistunut. Kukaan ei olisi pystynyt vastustamaan Asagia, edes Mana ei pystynyt, koska sai oman osuutensa – hän joutui syömään sen.”
“Mitä!?“ Seth tunsi vatsansa kääntyvän ympäri hänen kuvitelleessaan yakuzan pakottamassa entistä soluttautujaa syömään salarakastajansa…
“Näin minä olen kuullut. Asagi pakotti hänet syömään Tetsua pala palalta”, vaaleampi huokaisi raskaasti yrittäen nauttia savukkeestaan parhaansa mukaan.
“Hide-zou katui hyvin syvästi sitä, ettei ollut suojellut rakastaan moiselta, koska Asagia todella sattui. Mana on toinen mies, ketä hän on oikeasti koskaan rakastanut ja tämä hankki itselleen toisen miehen.”
“Onhan Asagi-samalla muitakin miehiä – ja naisia”, avustaja yritti puolustella hiukan siniharmaasilmäistä.
“Se ei silti anna oikeutta Manalle tehdä niin. Erona on se, että Asagi on yakuza eivätkä ne muut edes merkitse hänelle mitään, paitsi ehkä Kamijo. Mana saisi olla sentään kiitollinen, ettei Asagi vihassaan tappanut häntä tai antanut kokea samaa kuin Tetsu koki… Ei Tetsu tosin Manan viimeiseksi salarakkaaksi jäänyt…”
“Oliko Manalla vielä toinenkin mies?” puna-mustahiuksesta tuntui, että hänen päänsä poksahtaisi kohta halki.
Tämä kaikki alkoi käydä liian sekavaksi. Miten yhden mafian sisällä saattoi olla niin paljon ihmissuhdesotkuja?
“Mana on varsin kaunis, ellet ole jo huomannut. Hänen toinen salarakkaansa oli itse asiassa yksi minun miehistäni: Juka”, harmaanruskeat silmät katsoivat kattoa koettaen muistella mustia hiuksia ja kalpeita kasvoja sekä salaperäisen etäistä hymyä.
“Itse en tyhmyyksissäni huomannut mitään, mutta Hide-zou huomasi Jukan ja Manan hyvin läheiset välit ja päätti puuttua asiaan. Ensin hän meni puhumaan Manalle, kuten meni nytkin – tosin kun oli täysin varma asiasta. En tiedä, mistä kaksikko tarkkaan ottaen keskusteli, mutta Mana todella yritti lähettää Jukan pois, mutta tämä ei kuunnellut. Hide-zou meni sen jälkeen puhumaan Jukalle, mutta lopputuloksena ampui tämän.”

Kalpea iho muuttui valkoiseksi ruskeiden silmien melkein pudotessa nuorukaisen päästä. Hän ei halunnut uskoa tuota. Kaiken muun hän oli valmis uskomaan, mutta ei tuota. Hänen esimiehensä ja opettajansa oli tappanut Jukan. Ruskeahiuksinen oli tappanut toisen ihmisen.
“En usko… Se ei voi pitää paikkaansa… Ei Hide-zou-sama kykenisi… Hän on niin kiltti…”, varas sopersi jalkojen melkein pettäessä altaan.
Hengittäminen oli hankalaa ja hänen oli otettava tukea pöydästä, ettei olisi rojahtanut lattialle.
“Meidän on tehtävä, kuten yakuza haluaa”, nahkatakkinen huomautti ja katsoi ymmärtäväisesti nuorempaa.
“Siinä ei kiltti luonne auta yhtään. Hide-zoukin joutuu tappamaan, jos Asagi sanoo niin. Tämä kerta vain oli poikkeava siinä, että Asagi ei ollut edes kuullut moisesta huhuja eikä varsinaista suhdetta ehtinyt alkamaan. Hide-zou ei ilmeisesti halunnut, että hänen rakkaansa joutuisi taas kärsimään ja ampui siksi Jukan.”
“Miten Asagi suhtautui kuultuaan Hide-zou-saman tappaneen Jukan? Miten Mana suhtautui?”
“Asagi tietenkin hämmästyi kuultuaan Hide-zoun ampuneen Jukan, mutta ymmärsi tilanteen kuultuaan tarkemmin tapahtuneesta. Hän taisi oikeastaan olla kiitollinen ja iloinen, koska Hide-zoun teko osoitti, että elämää arvostava mies tappaa hyvinkin helposti toisen miehen rakkaansa tähden. Ja mitä Manaan tulee”, laihempi naurahti yllättäen.
“Sinuna en säälisi häntä. Hän ei ole niin hauras, kuin antaa ymmärtää.”
“Mitä tarkoitat?” kalpeampi rypisti kulmiaan.
“Sitä, että on Manakin tappanut Asagin rakastajia”, Ruiza huomautti ja virnisti merkitsevästi.
“Oikeastaan Manan jälkeen Asagin haaremin lukumäärä on vaihdellut varsin ripeään tahtiin. Mana oli yhdeksäs, mutta ei mennyt kauaa, kun heitä oli enää kahdeksan, sitten seitsemän ja nyt kuusi. Jos hän ei ole onnistunut pelottelemaan naisia – miehiä harvemmin, koska Asagi on hiukan nirso – hän on yksinkertaisesti poistanut heidät tieltään.”

Seth katsoi opettajaansa järkyttyneenä. Hän ei vain kyennyt kuvittelemaan entistä soluttautujaa tappamassa ketään. Miten niin kaunis ja hauras voisi tehdä moista?
“Onnistuinko rikkomaan kuvitelmasi Manasta?” aseiden salakuljettaja virnisti nähden toisen epäuskoisuuden.
“Mana on hyvin ylpeä eikä hän purematta niele mitään, mistä ei pidä. Kyllähän Asagi tietää, minne hänen naisensa ovat kadonneet, mutta ei hän ole siitä hirveästi suuttunut. Käski viimeisimmän kohdalla lopettamaan hyvän sään aikana, jolloin Mana ryhtyi listimään niitä, joilla ei ollut enää väliä Asagille… Julmaa, mutta elämä on.”
“Miten tämä liittyi Hide-zou-samaan? Tai edes minuun? Miksi hän lähti Burutendoulle?”
“Suojelemaan sinua.”
“Suojelemaan miltä?”
“Kaikelta tuolta, mistä kerroin”, nahkatakkinen tumppasi syöpäkääreen pöytään.
“Hide-zou ei ole koskaan aikaisemmin puuttunut mihinkään näin nopeasti. Eihän tässä ole mitään varmuutta, että Mana olisi iskenyt silmiään sinuun, mutta hän haluaa varmistaa. Hide-zou haluaa, ettei sinulle käy kuinkaan”, hymy nousi lyhimmän huulille tämän katsellessa nuorempaansa.
“Hide-zou on rakastunut sinuun ja suojelee sinua parhaan taitonsa mukaan. Hän varmistelee jo nyt, ettei Asagi tai Mana tee sinulle yhtään mitään. Hän suojelee sinua jopa minulta ja kaikilta muiltakin miehiltä, kuin olisi poikaystäväsi… Ja siitä minä olen hyvin iloinen – hän on ehkä viimein löytänyt onnen, jota ei saanut Asagin kanssa.”
“Kuinka niin? Mistä niin päättelet?” Seth katsoi kysyvästi opettajaansa.
“Koska en ole nähnyt Hide-zouta noin onnellisena sitten hänen ja Asagin seurustelun”, Ruiza sanoi katsoen lempeästi toisen kasvoja.
“En ole koskaan nähnyt Hide-zoun hymyilevän noin kaunista hymyä kenellekään muulle kuin Asagille”, mies katsoi tutkivasti syvälle toisen ruskeisiin silmiin.
“Kysymys kuuluukin nyt: mitä sinä tunnet häntä kohtaan?”

Notes:

Selityksiä:

* Jos joku miettii, niin kyllä. Tuolla Tetsulla ajattelin Malice Mizerin ensimmäistä laulajaa ja Jukan varmasti arvaatte myös
* Sopranisto on miespuolinen sopraano eli korkeimman äänialan laulaja – siis ilman falsettia. Tähän liittyy se ajattelutapa, että parhaimmat mieslaulajat (jotka pääsevät korkealle) olisivat eunukkeja. Uskomus johtuu lähinnä testosteronin vähentymisestä, mikä saattaa tosiaan vaikuttaa ääneen
* Kuohittu tarkoittaa sitä, että mieheltä on viety lisääntymiskyky eli pahimmassa tapauksessa niin siitin kuin kivekset on leikattu irti
* Jos joku ajattelee, että olen sairas, voin mainita, että historiassa kuohiminen on toiminut rangaistuksena niille miehille, jotka ovat sekaantuneet naimisissa oleviin naisiin

Chapter 21: Vettä ja hikeä

“En tiedä.”
Se oli vastaus, jonka Seth oli antanut Ruizalle. Se oli sama vastaus vielä illalla, kun hän kysyi sitä itseltään ennen nukkumaan menoa. Se, mitä toinen vastasi siihen, oli aivan eri asia.
“Taidatpa valehdella enemmän itsellesi kuin minulle.”
Se oli harvinainen hetki. Lausahdus, jonka aikana aseiden salakuljettaja näytti ja vaikutti ensimmäistä kertaa aikuiselta. Sillä hetkellä varas todellakin kaipasi sitä kiusoittelevaa pervoa miestä takaisin. Tuo lause jäi häiritsemään häntä – sai ennestään sekaisen mielen entistä kaaosmaisempaan järjestykseen. Olisiko se muka mahdollista? Voisiko Hide-zou oikeasti olla kiinnostunut hänestä? Rakkauteen hän ei uskonut – varsinkaan, jos toimitusjohtajalla oli edelleen tunteita Asagia kohtaan. Nämähän olivat seurustelleet, mutta miksi he sitten erosivat, jos tunteet eivät olleet kuolleet mihinkään? Liian paljon kysymyksiä ja aivan liian vähän vastauksia, joita ei voinut etsiä edes internetistä. Tuskin toimitusjohtajalla voisi olla tunteita häntä kohtaan – tämä oli sentään yakuzan oikeakäsi ja menestyneen rakennusfirman johtaja, hän oli vain varasteleva kirjanpitäjä.

Harjoittelut menivät Ruizan kertomuksen jälkeen niin syvälle penkin alle, että he lopettivat varsin pian. Vaaleampi päätti silloin kohteliaana viedä nuorukaisen Burutendoulle; samalla mies sai tilaisuuden lähennellä ajaessaan, mikä tuntui olevan tämän lempiharrastus. Hotellin alakerrassa puna-mustahiuksinen törmäsi Manaan, joka kuiskasi hänen korvaansa, että menisivät saman tien ulkoiluttamaan Yorua. Mustahiuksisen päällä oli varsin dramaattinen näköinen tummansininen, melkein musta samettijakkupuku, jonka malli muistutti eurooppalaisten 1900-luvun naisten ratsastuspukua. Vaaleiksi meikatuilla kasvoille leikki kiukun puna ja huulet olivat puristuneet yhteen ohueksi viivaksi, mutta kumpikaan ei vetänyt vertoja silmille, jotka salamoivat. Ihmiset väistivät heitä varsin hyvin, eikä varas tiennyt johtuiko se miehen elegantin kauniista olemuksesta, joka herätti kunnioitusta, vai ulkokuoresta, joka yritti piilottaa raivoavan tiikerin.

Kolmikko vaelsi pitkään kaduilla ja huomaamattaan he ajautuivat kirjanpitäjän kotialueelle päätymättä oikeastaan yhtään minnekään. Koko tuona aikana kaksikko ei vaihtanut sanaakaan, mutta nuorempi aisti, että mustahiuksinen oli järkyttynyt – ellei jopa raivoissaan. Ehkä se oli se tuima ilme, joka katsoi eteensä huomaamatta melkein lainkaan, että hänellä oli seuraa. Yoru tosin ei tuntunut huomaavan isäntänsä sisällä piilevää kiukkua – koira vain nautti harvinaisen pitkästä lenkistä.
“Mana-sama? Haluaisitteko puhua jostain?” Seth kysyi hiljaa heidän kävellessään hänen kotinsa lähellä olevaan puistoon.
Ruskeat silmät vilkaisivat ensin Manaa, joka ei vastannut, ja sitten ympäristöä, johon he olivat tulleet. Puistossa oli kirsikkapuita ja muutama suurempi lehtipuu. Ruoho oli tummanvihreätä ja polut olivat hiekkaisia mutkitellen puiden ja pensaiden ohitse. Paikoitellen hiekkapolun varrella oli muutama penkki, mutta nuorukaisen huomio kiinnittyi kuitenkin aidattuun alueeseen, jonka sisältä tuli juuri pieni tyttö laittaen akita-pentunsa hihnaan kiinni. Kirjanpitäjä kohotti hämmentyneenä kulmiaan, koska huomasi vasta nyt – koska liikkui harvoin siellä – että puistoon oli tehty koirille erillinen juoksentelu paikka. Sen huomasi myös Yoru, koska koira pysähtyi äkisti ja tuijotti ruskeilla nappisilmillään aitausta hännän ryhtyessä viuhtomaan innosta. Lyhyet jalat tepastelivat kärsimättöminä paikoillaan pienten tuhahdusten ja haukahdusten myötä, kunnes pää kääntyi katsomaan vaativana hihnan toisessa päässä kävelevää miestä.
“Hyvä on”, ensimmäinen hymy koko iltana suli meikatuille huulille.
“Pääset hiukan temmeltämään.”
Avustaja katsoi ilahtuneena mustahiuksisessa tapahtunutta muutosta ja toivoi, että lemmikin tuoma hymy saisi tämän avautumaan. Ei huoleton mies kulkenut kaduilla sen näköisenä, että tappaisi jokaisen vastaantulijan, joka uskaltaisi kävellä liian lähellä.
Yhdessä kolmikko käveli koirapuiston aidan vierelle. Pidempi avasi portin vanhemman irrottaessa nahkahihnan koiran kalliista kaulapannasta. Hiekka pölähti tummansinisen hameen helmalle, kun musta rasvattu salama juoksi heittämään nurmikolle kuperkeikkaa.

Miehet katsoivat koiran touhuja, kunnes eläin nousi pystyyn ja sipsutti nuuhkimaan pensaita, joissa muutkin koirat olivat käyneet.
“Menisimmekö hetkeksi istumaan tuohon penkille?” Seth viittasi vihreäksi maalattua puistonpenkkiä, jossa koirien omistajat yleensä istuivat katselemassa lemmikkiensä leikkejä.
Kukaan ei istunut siellä, koska he olivat ainoat, jotka päättäneet antaa koiralle hiukan omaa tilaa. Aika harvat liikkuivat muutenkaan enää ulkona illan hämärtyessä.
“Yoru saisi rauhassa tutkia tätä pihaa.”
Siniharmaat silmät tutkivat penkkiä ja muuta ympäristöä, mutta viimein Mana nyökkäsi jälleen vakavoituneena ja seurasi nuoremman perässä penkin ääreen. Siellä mies istui seuraselkäisenä, kuin hänen pukunsa selässä olisi terävä piikki tai sitten asentoa määräsi ylikireä korsetti. Niin tai näin, olemus pysyi hillityn eleganttina, mikä soti sisällä riehuvia ajatuksia vastaan.
“Mana-sama? Onko kaikki hyvin?” kirjanpitäjä kysyi uudemman kerran, koska alkoi olla todella huolissaan vanhemmasta.
Kyllähän hän ymmärsi, ettei toinen voinut kaikkien kuullen ääneen puhua, mutta nyt ketään ei ollut mailla halmeilla. Miksei tämä puhunut?
“On, Seth”, hansikoitu käsi puristui nyrkkiin, mutta kasvot kääntyivät pakotetusti hymyillen puna-mustahiuksista kohti.
“Kaikki on hyvin. Miksi kysyt?”
“Koska minä en usko sinua”, ruskeasilmäinen kääntyi katsomaan Yorun perhosten metsästämistä.
“En varsinkaan tämän päivän jälkeen.”
“Mitä tarkoitat?” kauniskasvoinen rypisti kulmiaan.
“Minä juttelin Ruizan kanssa… Hän kertoi minulle Hide-zou-samasta ja Asagi-samasta… Samoin teistä… Ja Tetsusta…”, avustaja tunsi olonsa jotenkin pieneksi ja araksi.
Hänestä tuntui, ettei asian ottaminen esille ollutkaan kovin viisasta, mutta tuo kaikki ahdisti häntä. Tieto tosiaan lisäsi tuskaa ja hämmensi joskus entisestään.

Varovaisesti pidempi kääntyi takaisin katsomaan naisellisemman kasvoja. Siniharmaasilmäinen veti syvään henkeään ja sulki silmänsä, kuin olisi juuri kuullut tuomiopäivän koittaneen.
“Kertoi vai?” miehen ääni oli jopa tavallista matalampi ja huomattavasti synkempi.
Tuttu soinnukkuus oli kadonnut ja sen tilalla oli piilotettu tuska.
“Kertoi. Heti sen jälkeen, kun Hide-zou-sama lähti tapaamaan teitä”, nuorukainen henkäisi ja laski katseensa maahan.
“Hän kertoi myös Jukasta… Ja niistä joistakin Asagin naisista…”
Katse harhaili ruohossa, joka kasvoi hiljaa ylöspäin. Korret olivat kaartuneet ja lässähtäneet maahan niistä kohdista, joissa ihmiset ja eläimet olivat kävelleet. Tuo vihreys tuntui hassulta mustia kenkiä vasten, mutta todellisuudessa hän ei katsonut ruohoa tai sen vihreyttä. Oikeasti nuorukainen ei nähnyt yhtään mitään, koska kaikki tämä tuntui sekavalta. Hide-zoun ja Asagin suhde ja edelleen pinnalla olevat tunteet, Mana ja tämän menneisyys, Tetsu, Juka – kaikki, mitä Ruiza oli kertonut ja jättänyt kertomatta.

“Seth… Siitä on jo aikaa…”, Mana sanoi viimein hiljaa.
“Minä olin silloin nuorempi, kokemattomampi ja ehdottomasti tyhmempi, vaikkei se annakaan oikeutta teoilleni… Toivoisin kuitenkin, että kuuntelisit minua…”
“Kuuntelenhan minä… Koska haluan tietää, olenko minä ollut sinulle vain mahdollinen kolmas mies”, Seth sanoi totisena nostamatta katsettaan maasta.
Naisellisempi jäykistyi ja jäi tuijottamaan nuorempaansa, joka oli juuri sanonut pelkonsa ääneen.
“Et”, mustahiuksisen ääni oli tasaisempi ja varmempi kuin aikaisemmin.
“En ole niin tyhmä, että harkitsisin moista kolmatta kertaa.”
“Miksi sinä sitten kutsuit minut teelle? Minkä takia me olemme tavanneet joka päivä maanantaista lähtien?”
“Koska sinä olet halunnut sitä?”
“Sinä itse olet aina kutsunut minut.”
“Totta”, siniharmaasilmäinen sanoi nojautuen selkänojaan.
“Koska olen halunnut ystävän. Halusin tutustua sinuun ja olen viihtynyt seurassasi, mutta en ole missään vaiheessa ajatellut sinua mahdollisena salarakkaana”, pieni henkäys pakeni huulilta.
“Halusin ystävän tähän helvetin yksinäisyyteen.”

Tuuli liikautti mustia pitkiä hiuksia kauniskasvoisen katsoessa skotlanninterrierin puuhia. Koira nosti päätään kaivamastaan kuopasta ja heilutti iloisena häntäänsä jatkaen pian kaivaustyötään.
“Olin ollut Asagin rakastajana vasta muutaman kuukauden, kun tutustuin Tetsuun. Hän oli minua kohtaan mukava ja viipyi aina pidemmän hetken jättäessään raportin Asagille. Sitten hän vähitellen alkoi tulla muuten vain käymään ja minusta oli mukava jutella hänen kanssaan soluttautujan työstä. Hän tuntui olevan ihanaa vaihtelua niihin tyhjiin päiviin… Hän tuntui olevan ainut, joka välitti minunkin tunteistani… Kai minä kuvittelin, ettei Asagi välitäisi siitä, jos minullakin olisi rakastajia. Ajattelin, että olin Asagille vain yksi monista muista rakastajista, vaikka hän antoikin minun asua omassa huoneistossaan ja salli minulle kaikkea mahdollista – hän jopa osti kaiken, mitä uskalsin vain osoittaa… Minä sitten ihastuin Tetsuun, joka vei yksinäisyyteni, ja me nautimmekin toistemme läheisyydestä, kunnes Asagi sai tietää meistä…”, entinen soluttautuja kertoi raskaasti huokaisten.
“Tuota… Leikkasiko Asagi-sama oikeasti… Tai siis… pakottiko hän oikeasti teidät syömään sen…?” kirjanpitäjä nosti katseensa toisen vakaviin kasvoihin osaamatta kysyä miettimäänsä asiaa kunnolla.
Vanhempi kyllä osasi lukea rivien välistä ja irvisti huonovointisesti.
“Kuohiko Asagi oikeasti Tetsun? Kyllä”, mies vastasi vetäen muutaman kerran henkiä.
“Mutta hän ei pakottanut minua syömään sitä. Minä kuvittelin nauttivani Asagin kanssa maukasta illallista, kun hän yllättäen kysyi, tiesinkö, mitä söin juuri. Vastaukseni jälkeen hän kertoi suoraan asiasta…”
Silmät sulkeutuivat mielen yrittäessä työntää muistikuvaa siitä, kuinka oli rynnännyt vessaan oksentamaan.
Hän ei halunnut muistaa sitä, kuinka he olivat riidelleet yakuzan kanssa ja kuinka hän oli kuvitellut nähneensä mustatukan silmäkulmassa pienen kyyneleen. Kaikki se tuntui helvetiltä ja sitä se olikin, kun mieli oli tajunnut, että Tetsu oli lähetetty pois hänen luotaan. Pahimmalta oli kuitenkin tuntunut mustasilmäisen raivo, joka oli saanut rakastajan laihan vartalon tärisemään.
“Sen jälkeen jouduin jonkin aikaa asumaan muun haaremin kanssa alemmassa kerroksessa omassa huoneessa, mutta ajan myötä Asagi antoi anteeksi ja pääsin takaisin yläkertaan. Se ei kuitenkaan kumonnut sitä totuutta, että petin hänen luottamuksensa tai sitä, että olen kuin kassakaappiin piilotettu kaulakoru… Niin se oli puoli vuotta sitten, jolloin tapasin Jukan.”

“Miten te häneen tutustuitte?” nuorempi vilkaisi aitauksen toiseen päähän, josta Yoru jo sipsutti tyylikkäästi paikalle tassut mullassa.
“Tapasin Jukan ensimmäisen kerran mafian pienissä juhlissa, kun hän tuli Ruizan mukana paikalle. Juka oli minua kohtaan mukava, mutta en tuntenut häntä kohtaan oikeastaan mitään. Juka alkoi kuitenkin ottaa yhteyttä minuun, vaikka torjuinkin hänet monesti. Ehkä hänen sinnikkyytensä teki minuun vaikutuksen ja aloin pitää hänestä. Ilmeisesti se oli näkyvää, koska eräänä päivänä Hide-zou tuli yllättäen käymään luonani…”, mies vaikeni pieneksi hetkeksi koettaen rauhoittaa itsensä ja pysyä totuudessa.
“En ole koskaan nähnyt häntä niin vihaisena. Hide-zou huusi, että olen itsekäs paskiainen, joka ei välitä yhtään muiden tunteista. Minä tietenkin huusin takaisin omia solvauksiani kertoen, etten halua elää minään nukkena, jota esitellään ja rakastetaan vain näyttävissä juhlissa. Hide-zou kuitenkin karjaisi, että Asagi muka rakastaa minua liikaa, ettei voisi koskaan tappaa minua, vaikka tekisin mitä tahansa. Juka olisi täysin eri asia”, naisellisempi kertoi.
“Te siis yrititte ajaa hänet pois?”
“Niin yritin, mutta turhaan. Juka ei luovuttanut, kuten ei luovuttanut Hide-zoukaan. En ole aivan varma, mutta heidän viimeisimmässä keskustelussaan Juka ilmeisesti uhkasi ensimmäisenä aseella, mutta Hide-zou näytti, miten pistoolia kuului oikeasti käyttää. Hän sitten kertoi myöhemmin Asagille, että Juka oli iskenyt silmänsä minuun eikä aikonut jättää rauhaan, mikä tavallaan piti paikkansa. Meidän välillemme ei ehtinyt tulemaan suhdetta, mutta sen alkuakaan ei olisi näkynyt ilman Jukan päättäväisyyttä.”

“Miksi te oikeastaan aloitte… tai mitä teittekään, Tetsun ja Jukan kanssa?” Seth tarkkaili, kuinka skotlanninterrieri hyppäsi isäntänsä viereen penkille vonkumaan rapsutuksia.
“Olihan Asagillakin omia rakastajiaan jo silloin. Tetsun kohdalla ajattelin asian olevan ihan menettelevä… Mutta todellisuudessa heidän kummankin kohdalla minä luultavasti kaipasin vain jonkun, joka välittäisi. Halusin, että joku rakastaisi minua oikeasti ja näyttäisi sen ilman pirullista virnuilua. Halusin jotain, joka olisi vain minun, mutta ei kenenkään muun”, Mana rapsutti hajamielisenä lemmikkiään.
“Asagi ei ole minun – edes Yoru ja Missi eivät ole kokonaan minun. Sen vielä voisin ehkä niellä, että Asagi ja Hide-zou tulevat aina rakastamaan toisiaan, mutta Namie, Asuka ja muut… Se saa minut kihisemään raivosta ja miettimään pääni halki entistä enemmän kysymyksiä”, yllättäen mies nojautui eteenpäin pidellen päätään.
“Enkö minä riitäkään Asagille? Pitäisikö minun olla entistä naisellisempi ja hienoeleisempi? Pitääkö hän minua miehenä vai naisena? Onko muissa jotain parempaa kuin minussa? Mitä hän näkee niissä rumissa lutkissa?! Ovatko hänen sanansa rakkaudesta vain sanahelinää, jolla saa minut tyydyttämään seksinhimonsa edes hetkeksi!?” viimeiset sanat karjaistiin tuskan siivittäminä eivätkä kyyneleet olleet kaukana.

Ruskeat silmät katsoivat myötätuntoisesti toisen laihaa vartaloa. Kaikesta kovuudesta ja teoistaan huolimatta mies oli, kuin särkymispisteessä oleva lasi, joka kaipasi kättä, joka estäisi putoamasta pöydältä. Samalla tämä oli kuitenkin vahva ihminen, joka kesti monet asiat siksi, koska rakasti ja välitti Asagista. Mustahiuksinen todella rakasti yakuzaa – ei tämä muuten olisi tuskaillut noilla asioilla. Hän olisi ollut välinpitämätön ja nauttinut kaikesta siitä materialista, mitä sai.

“Siksikö olette tappaneet Asagi-saman haaremin jäseniä?” puna-mustahiuksinen kysyi hellästi ja laski kätensä lyhemmän olkapäälle.
“Koska rakastatte häntä ettekä kestä nähdä häntä muiden kanssa?”
“Kai sen voisi sanoa niinkin… Asagi osti minut vapaaksi Mawashimolta. Hän antoi minulle vapauden, mutta myös rakkautensa, vaikka kummatkin rajatussa määrin… En osaa muuta, kuin ajatella häntä ja miettiä, mitä hän tekee milloinkin. Nautin siitä, että hän kehuu minua ja hymyilee vilpitöntä hymyään. Nautin siitä, kun hän koskettaa minua ja villitsee huulillaan”, hiukan helpottuneempi huokaus karkasi meikatuilta huulilta.
“Eivät ne kaikki naiset kuitenkaan olleet niin avuttomia kuin voisi luulla… Osan olen saanut ajettua tiehensä, mutta osa oli sen verran vaarallisia, että heidät oli pakko tappaa, etten itse heräisi joku aamu veitsen lävistämänä.”
“Ei kuvittelisi haaremielämän olevan noin vaarallista”, kirjanpitäjä värähti.
“Olen varsin kiitollinen siitä, että Hide-zou-sama on nähnyt niin paljon vaivaa suojellakseen minua moiselta.”
“Enemmän kuin arvaatkaan”, siniharmaasilmäinen naurahti pienesti ja suoristi selkänsä katsellen nuoremman kasvoja.
Olo alkoi olla jo parempi vanhemmalla, koska hän oli saanut viimein avautua ilman, että häntä sanottiin valehtelijaksi. Joskus puhuminen auttoi – varsinkin, kun tiesi ystävän pysyvän rinnallaan ja tukevan. Se saikin sen pienen hymyn kohoamaan huulille hänen jatkaessaan:
“Olisit nähnyt, kun hän vain paukahti luokseni tänään ja antoi minun kuulla kunniani vielä pahemmin kuin Jukan kohdalla.”
“Mitä?” kalpeampi hämmentyi täysin ja huomaamattaan puna nousi hänen poskilleen.
“Oikeasti?”
“Kyllä vain”, mies hymyili hiukan iloisemmin koiran haukahtaessa sanojen voimaksi.
“Yorukin meni Missin kanssa piiloon sohvan alle. Hide-zou karjui, että jos edes harkitsen sinun iskemistäsi ja Asagin satuttamista, en säilyisi siitä hengissä. En olekaan koskaan ennen nähnyt niin kiihtyneenä – kai se on sitä oikeata Oshiro Hide-zouta: mies täynnä eloa ja voimaa”, kauniskasvoinen vilkaisi silmäkulmastaan varasta virnistäen huvittuneena tämän hämmennykselle.
“Varo vain, ettei Asagista tule mustasukkaista.”
“Te pilailette”, puna syveni entisestään.

“En pilaile, vaan olen täysin tosissani”, Mana kääntyi paremmin avustajaa päin ja otti tätä lempeästi kädestä kiinni.
“Hide-zou suuttuu harvoin ja yleensä hänen suuttumuksensa johtuu Asagista tai joistakin idiooteista, joita hänkään ei kestä. Tällä kertaa Hide-zou oli niin huolissaan sinusta, että tuli haukkumaan minut lyttyyn, ennen kuin mitään edes oli tapahtunut meidän välillämme. Yritin kyllä selittää sen asian välittämättä uhkauksista, mikä oli hiukan hankalaa, kuten aikaisemmasta suuttumuksestani voit päätellä…”, siniharmaat silmät tutkivat Sethin kalpeata kättä.
“Tavallaan Hide-zoun käytös oli varsin suloista – ehkä jopa romanttista. Sinuna miettisin vähintään kahdesti hänen kohdallaan.”
“Ette kai tekin aloita tuota samaa”, raskas huokaisu pakeni varkaan huulilta hänen valuessa penkillä epätoivoisena.
“En minä nyt aikonut sanoa, kuten Ruiza luultavasti on ehdottanut, että kaataisit Hide-zou työhuoneensa pöydälle ja repisit vaatteet hänen päältään.”
“Mitä te sitten aioitte sanoa, Mana-sama?” puna-mustahiuksinen katsoi kauniita meikattuja kasvoja.
“Kaksi asiaa. Ensinnäkin sen, että pidä silmäsi auki”, hymy kohosi tummiksi maalatuille huulille.
“Kuulostat niin epäuskoiselta, kun sinulle vihjaistaan siihen suuntaan, että sinun ja Hide-zoun välillä olisi jotain. Älä torju ajatusta, vaan katso, miten asiat ovat. Mieti teidän yhteisiä hetkiänne ja päättele siitä, onko meidän muiden puheissa järkeä. Ehkä sinä huomaat silloin muutaman muunkin asian, jotka ovat paksukalloisuutesi ja ehkä Hide-zouta kohtaan tuntemasi ihailun takia sumentuneet mielestäsi.”

Nuorukainen laski katseensa maahan muistaen sen, kun toimitusjohtaja oli kertonut valehdelleensa Asagille hänen varkauksistaan, jotta hän jäisi henkiin. Silmiin piirtyi kuva palkista, jonka alta mies oli pelastanut hänet lastensairaalan työmaalla. Hän muisti sen, kuinka teräväpiirteinen oli huolehtinut hänestä sairaalassa ja katsonut, että hän saisi riittävästi levättyä. Lounastunneilla käydyt asiat soivat pehmeästi korvissa silmien eteen välkähtäessä kaunis hymy, joka usein kätkettiin käden taakse piiloon. Voisiko hänen vartalonsa ympärille kietoutuneella kädellä ja silloisen maanantain halauksella olla suurempi merkitys?

“Olet ilmeisesti jo huomannut jotain”, vanhempi naurahti.
“Hyvä, nyt pääsenkin siihen toiseen asiaan.”
Ruskeasilmäinen nosti kummissaan katseensa toisen vakavoituihin kasvoihin.
“Lakkaa samattelemasta minua, kuin olisin joku vanha ryppyinen ukonrahjus!”

**********

“Ruiza! Nenä irti pyykkikoristani!” Seth karjaisi järkyttyneenä ja riensi kiskomaan vaaleahiuksisen miehen pois pyykkiensä seasta tämän yrittäessä tutkia hänen tummanvihreitä boksereitaan.
Torstai-ilta oli kulunut mukavasti Manan kanssa ja Asagi oli tullut hakemaan rakastajansa puistosta avustajan kääntyessä sieltä kotiaan kohti. Perjantain aamupäivä kuluikin sitten töitä tehden varsin mukavasti, vaikka nuorukaista hermostutti jatkuvasti. Hän yritti salaa tarkkailla esimiestään, mutta jotenkin hänestä tuntui, että Hide-zou oli kyllä huomannut tulleensa tarkkailluksi. Mies ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan keskittyi töihinsä. Oikeastaan ruskeahiuksinen vaikutti jopa tavallista poissaolevammalta ja etäiseltä. Lounastauolla he keskittyivätkin vain tutkimaan erilaisten yritysten taustoja ja miettimään seuraavia kohteita, joihin varkaan olisi jossain vaiheessa mentävä.
Melko pian lounaan jälkeen Hide-zou joutui lähtemään pankkiin ja pyysi oppilastaan pitämään firman pystyssä.
“Saat ehkä kokea pienen yllätyksen illemmalla, kun käyt tutkimassa tiliäsi”, vanhempi oli kuiskannut toisen korvaan ja iskenyt silmää.

Se olikin ollut työpäivän ainoa läheinen hetki ja olikin syy, minkä takia nuorukainen oli lyönyt itseään kovaan otsaansa ja aiheuttanut pienen punaisen jäljen kalpeaan ihoon. Hän jäi janoamaan tuota läheisyyttä lisää. Onnekseen puna-mustahiuksinen ei ehtinyt sitä kauaa kiroamaan, koska toinen kiroilun aiheuttaja marssi tunnin päästä paikalle korvasta korvaan ulottuvine virneineen. Ruiza oli päättänyt, että he tekisivät jotain urheilullista, vaikka eivät menneetkään labyrinttiin, ja sen takia kaksikko menisi käymään salilla.
“Haluan nähdä, kun ihosi muuttuu kovassa työssä hikiseksi”, vaaleahiuksinen oli kehrännyt ja koskettanut hellästi nuoremman poskea valuttaen kätensä kalpealle kaulalle.
“Hikisen toiminnan jälkeen voisimme siirtyä suihkun puolelle jatkamaan lisää harjoittelua.”

Siksi he siis olivat Sethin asunnolla. Puna-mustahiuksisen oli pitänyt päästä kotiinsa etsimään jonkinlaiset treenivaatteet.
“Olisit kyllä sinä alastikin voinut treenata – ei se minua olisi häirinnyt”, nahkatakkinen oli valittanut autossa heidän ajaessaan kerrostalon parkkipaikoille.
“Oletko aivan varma?” ruskeasilmäinen oli huomauttanut.
“Oletko aivan varma, että kykenisit keskittymään raudan nostamiseen?”
Kysymys sai vanhemman pysähtymään hetkeksi miettimään, kuinka hyvin tosiaan kykenisi moiseen, mutta sai kuitenkin pidemmän nopeasti kiinni, ettei tämä mitenkään ehtinyt sulkemaan ovea vaaleamman nenän edestä. Harhautuskysymys ei ollut toiminut, koska miehen sisällä asuva utelias eläin tai pikkupoika oli jatkuvasta tarkkaavainen uusissa paikoissa. Lyhempi oli todella utelias tietämään, millaisessa paikassa toinen eli.
Varkaan kotona aseiden salakuljettaja oli täysin pitelemätön. Mies oli kuin pieni lapsi, joka oli päässyt uuteen karkki- tai lelukauppaan tutkimaan paikkoja.
“Ruiza, istu sinä tuohon sohvalle odottamaan ja anna minun etsiä rauhassa vaatteita!” kalpeampi lähes työnsi opettajansa ulos makuuhuoneestaan.
“En ehtinyt vielä testaamaan sänkyäsi!” lyhempi parkaisi pettyneenä, kun hänet pakotettiin istumaan television ääreen.
“Istu”, kirjanpitäjä laittoi nopeasti television päälle, jotta toinen saisi jotain tekemistä, ettei sotkisi taloa entisestään kääntämällä jokaista tavaraa ylösalaisin.
“Paikka”, ruskeat silmät katsoivat käskevästi toisen omiin käden ojentaessa kaukosäätimen.
Nopeasti nuorukainen kääntyi ympäri ja riensi makuuhuoneensa etsimään vihdoin ja viimein sopivampaa vaatetta.
“Tässä ikälopun television irvikuvassahan on vain kuusi kanavaa!” kuului järkyttynyt huuto olohuoneesta.

Kesken liikkeen avustaja pysähtyi paikoilleen, kääntyi hitaasti ympäri ja meni paiskaamaan makuuhuoneen oven kiinni. Juuri kyseisillä hetkillä hän olisi halunnut ampua harmaanruskeasilmäisen siihen paikkaan. Kyllä hän tiesi, että televisio oli syytä vaihtaa, mutta raha ei kasvanut puissa – ainakaan hänen puissaan, vaikka tänään olikin ilmeisesti palkkapäivä. Yuki ja Hide-zou olivat kumpikin kyllä vihjaisseet, että hänellä olisi parempi palkka kuin aikaisemmin, mutta tuskin se oli paljoa muuttunut, vaikka hänellä olikin kolme työpaikkaa: asianajajatoimistossa, Tatemonokissa ja Asagin mafiassa. Raskaasti huokaisten Seth meni vaatekaapilleen koettaen kaivaa sieltä muutakin kuin työvaatteita. Pienen etsinnän jälkeen hän löysi vanhat verkkarit ja hiukan löysemmän t-paidan. Hän oli käyttänyt niitä opiskeluaikoinaan ja silmäilleessään niitä itseään vasten, nuorukainen huomasi niiden mahtuvan vieläkin päälleen. Pieni hymähdys karkasi huulilta kirjanpitäjän kontatessa vaatekaappinsa pohjaa läpi etsien pölyiset lenkkarit. Hän ei edes muistanut milloin viimeksi oli käyttänyt niitä – ehkä joskus sata vuotta sitten, jos silloinkaan. Kalpeaihoinen suoristautui ja vei löytämänsä vaatetuksen petaamattomalle vuoteelle ja pakkasi aikaisimmin metsästämäänsä laukkuun.

Hakiessaan kylpyhuoneestaan pyyhkeen ja etsiessään itselleen vaihtoalusvaatteet nuorukainen mietti, ettei salilla käynti ehkä olisikaan niin kamalaa. Siellä olisi tähän aikaan varmasti muitakin ihmisiä, joiden ansiosta Ruiza pitäisi käpälänsä erossa hänestä. Pohdittuaan hetken tarkemmin varas totesi, etteivät toiset ihmiset saisi aseiden salakuljettajaa lopettamaan mitenkään lähentelyään – he suorastaan innostaisivat tätä entisestään. Kunpa hänellä olisi rakas coltinsa, joka antaisi edes pienen varoituksen vaaleammalle.
Pakattu kassi nostettiin olkapäälle nuorukaisen jättäessä salkkunsa vuoteelleen – sitä hän ei tarvitsisi salilla tai sitten myöhemmin Manan luona. Varmoin askelin avustaja riensi ovelle ja kurkisti olohuoneen sohvalle, jonka päällä ei istunutkaan ketään.
“Ruiza? Minne sinä menit?” ruskeasilmäinen kallisti päätään koettaen miettiä, minne lyhempi oli kadonnut.
Tuskin tämä oli sentään mennyt sohvan alle.
Televisio pauhasi täysillä, mutta kukaan ei katsonut sieltä tulevaa nyrkkeilyottelua.
“Ruiza?”
“Eikö sinulla ole täällä kaljaa!?” kuului järkyttynyt karjaisu keittiöstä.
Pyöräyttäen silmiään kalpeampi riensi keittiöön yrittäen olla huomaamatta tiskipöydällä olevia likaisia astioita. Valkoisella jääkaapilla seisoskeli asevastaava tuijottaen kaapin sisältöä järkyttyneenä.
“Ei kaljaa! Ei sakea! Ei lihaa! Ei edes kasviksia!” vaaleampi kääntyi ympäri sulkematta valkoista ovea edes kiinni.
“Sinun jääkaapissasi ei ole yhtään mitään!? Millä sinä oikein kuvittelet eläväsi!?” mies hämmästeli katsellen toisen jäntevää vartaloa miettien, miksei tämä ollut jo luurangon laiha.
“Sillä, mitä kaapissa on”, nuorempi huokaisi ja riensi sulkemaan jääkaapin oven.
“Tällä hetkellä pikanuudeleita.”
“Oikeasti?” harmaanruskeasilmäinen otti askeleen oppilastaan kohden ja ryhtyi käpälöimään tätä käsillä.
“Kyllä. Et ole haamu, mutta jos oletkin vampyyri? Ihosi puolesta ainakin sopisit…”
“Lopeta!” Seth älähti käden vaeltaessa hiukan liiankin päättäväisesti hänen puolikuulleen.
“Eikö meidän pitänyt lähteä sinne salille?”
“Niinhän se oli”, Ruiza löi käden otsaansa.
“Minä jo ajattelin, että olisin juottanut sinut humalaan ja sitten olisimme testanneet sänkysi parhaimmat puolet.”

Tyylikkäästi nahkatakkinen käveli oppilaansa ohitse ovelle tämän seuratessa kiltisti perässä. Katse pysyi tiiviisti toisen selässä, koska hän ei halunnut katsoa lattiaa, joka muistutti kuraisilla kengänjäljillään, että hänen olisi pian siivottava jälleen koko talo. Ajatus ei ollut kovin houkutteleva, kuten ei ollut myöskään kuntosalille meno sillä hetkellä.
Naapurin vaari vakoili jälleen oven raostaan miesten touhuja, mutta siihen kaksikko ei jaksanut kiinnittää huomiota heidän kivutessaan portaita alas. Parkkipaikalle saavuttiin syvässä hiljaisuudessa – tai sellaisessa hiljaisuudessa, mikä oli Ruizan kohdalla mahdollista. Aseiden salakuljettaja nimittäin hyräili tällä kertaa jotain laulua, jossa puhuttiin mistä muusta kuin seksistä. Ketterästi laihempi hyppäsi ratin taakse pidemmän käyttäessä kohteliaasti avoauton ovea noustessaan pelkääjän paikalle. Silmää nopeammin nuorukainen nappasi tottunein ottein turvavyön ja se oli hyvä, koska pian moottori huusi armoa kiiltävän auton kaahatessa pihamaalta pois. Ohi kulkevat ihmiset katsoivat säikähtäneinä parivaljakon menoa ja joku juoksi kauhuissaan suojatien yli, ettei olisi jäänyt alle.
“Mistä olet oikein hommannut korttisi?” ruskeasilmäisen oli kysyttävä punamustien hiusten lennellessä tuulen tuiverruksessa.
“Ei minulla ole sellaista”, mies naurahti leppoisasti.
“Tatsurou teki minulle sellaisen läpyskän.”

Hetken aikaa varas osasi vain tuijottaa eteensä.
“Haluan pois kyydistäsi. Nyt!”
“Mitä? Etkö ole ennen kortittoman miehen kyydissä ollut?”
“En!”
“No, nyt olet”, tyytyväinen virne nousi vaaleamman huulille.
“Kyllähän me voimme muutakin tässä autossa tehdä. Ja voin luvata, ettei siihen tarvita kortteja.”
“Jos sellainen olisi, et olisi saanut sitä vieläkään”, nuorukainen mumisi hiljaa, muttei riittävän hiljaa.
Jalka iskeytyi jarrulle varkaan nytkähtäessä voimakkaasti auton pysähtyessä keskelle risteystä. Onneksi turvavyö pelasti puna-mustahiuksisen, koska muussa tapauksessa hän olisi lentänyt tuulilasin läpi ja joutunut kasvattamaan siivet.
“Painutaanko hotellille katsomaan!?” vaaleahiuksinen kääntyi katsomaan nuorempaansa niin loukkaantuneen näköisenä, ettei tämä uskaltanut vastata mitään.
Hitaasti ruskeasilmäinen ravisti päätään ja tunsi kutistuvansa entistä pienemmäksi tuiman katseen alla. Nuorukainen päätti pitää mielessään sen, ettei ikinä kyseenalaistaisi vanhemman taitoja makuuhuoneen puolella. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut kauaa miettiä toisen ikävää katsetta, koska heidän takana tullut auto tööttäsi kiukkuisena kuskin puidessa nyrkkiä heille.
“Äh, turpa kiinni!” aseiden salakuljettaja näytti tälle kansainvälistä merkkiä ja kääntyi sitten takaisin rattia päin jättäen toisen syömään pölyä.

“Tuota, minne salille me olemme menossa?” Seth kysyi viimein hiljaa toisen ilmeisesti unohdettua kuulemansa loukkauksen.
Jotain iloa oli siitä lyhyestä putkesta.
“Asagin omalle”, Ruiza vastasi ja nauroi sydämensä kyllyydestä nähtyään nuoremman ilmeen.
“Niin, se on Burutendoun alakerrassa – tai oikeastaan osittain maan alla, mutta kuitenkin. Asagin lähimmät miehet saavat käyttää sitä ja muutamat muutkin, jotka kysyvät riittävän kauniisti lupaa.”
“Eli suostuvat pantavaksi?”
“Uskoisin, että pelkkä suihinotto riittää.”
“Ällöttävää.”
“Älä nyt väitä, ettei sinulta ole koskaan otettu suihin!”
“Ei kuulu sinulle!”
“Ilmeisesti ei ole.”
“Kyllä vain on!” kirjanpitäjä huudahti suuttuneena.
“Ja ihan tiedoksesi vain: Gratterin baarimikko!”
“Uu!” asevastaava vihelsi.
“Siitä taisi seurata jotain muutakin…”
“En kerro sinulle enää yhtään mitään”, puna-mustahiuksinen vajosi kasvot punaisina penkkinsä syvyyksiin.
“Ei tarvitse, mutta minun on ilmeisesti pahoiteltava Asagille ja erityisesti Hide-zoulle, ettei meidän sievä varkaamme olekaan niin siveä kuin antaa ymmärtää”, harmaanruskeasilmäinen naurahti.
“Uskallakin kertoa Hide-zou-samalle yhtään mitään!” pidempi parkaisi kauhuissaan kuultuaan esimiehensä nimen.
Ei Asagilla ollut lainkaan väliä. Jos se saisi yakuzan pois hänen kimpustaan, hän esiintyisi mielellään kokeneempana. Hän ei vain halunnut, että toimitusjohtaja saisi tietää mitään, mikä ei ollut totta.
“Tulet katumaan sitä päivää, jolloin opetit minut ampumaan!”
“Olet varsin suloinen, kun sanot noita toivottomia uhkauksia”, lyhempi sekoitti kädellään toisen hiuksia.
“Ja olet suloinen muutenkin punastuessasi – ei ihme, että Hide-zou käy kuumana sinuun. Kukapa ei haluisi viedä sinulta viattomuutta, joka sinulla taitaa sittenkin vielä olla.”
“Voitaisiinko minun viattomuuteni jättää edes tämän kerran väliin?” ruskeasilmäinen huokaisi lähes epätoivoisena.
“Näillä näkymin meidän on pakko, valitettavasti”, vaaleahiuksinen sanoi ajaessaan vahingossa päin punaisia.
“Olemme nimittäin perillä.”

Burutendoun jyhkeä rakennus seisoi melkein keskellä Osakaa erottuen sopivasti muista rakennuksista. Se oli kaunis, mutta samalla hyvin moderni – todellinen taidonnäyte Tatemonokilta ja sen suunnittelevilta insinööreiltä. Se oli Hide-zoun johtamisen taidonnäyte, kuten Seth sen ajatteli.
Ruiza ajoi vaihteeksi mutkat suoriksi ja iski autonsa siihen kohtaan, joka miellytti eniten: keskelle parkkialuetta vallaten neljä parkkiruutua.
“Egosi ei sitten mahtunut yhtään pienempään tilaan?” puna-mustahiuksinen totesi astuttuaan ulos autosta.
“Pientähän tämä on verrattuna Asagiin”, lyhempi naurahti saaden toisen myöntämään puheen olevan totta.
Yakuza olisi luultavasti vallannut nimiinsä koko parkkialueen.

Kaksikko lähti kävelemään kohti hotellin pääovia, jonka luona kirjanpitäjälle tutuksi käynyt ovimies avasi kohteliaasti kumartaen oven. Vaaleaverikkö heilautti päätään, koska oli tuntenut miehen jo vuosia, vaikka joskushan työntekijätkin vaihtelivat. Yhdessä kaksikko liikkui hotellin juhlavasti pukeutuneiden asiakkaiden keskellä keräten niin näiltä kuin työntekijöiltä omituisia katseita, mitkä varmasti johtuivat vanhemman vaatteista. Aika harva Burutendoun asiakas käytti pitkää mustaa nahkatakkia tai polviin ulottuvia maihinnousukenkiä, puhumattakaan muista mustista vaatteista ketjujen kilistessä joka askeleella. Miehet kulkivat hissien ohitse syrjemmällä oleville oville, joista porhalsi juuri nelihenkinen perhe yukatat yllään. Pieni poika jäi tuijottamaan kaksikon perään osaamatta päättää, aukoiliko suutaan räikeälle värjäykselle vai Matrix-tyyliselle vaatetukselle. Oven sulkeutuessa heidän välissään mafiamiehet vilkaisivat nopeasti toisiaan ja tyrskähtivät kuuluvasti miettiessään näkemäänsä ilmettä.
“Kuten sanoin eilen, meistä tulisi loistava parivaljakko”, Ruiza hieraisi otsaansa naurun viimein loppuessa siihen.
Hymyn ollessa leveämpi kuin herran oma naamataulu, tämä jatkoi matkaansa vaaleansinisiä ja valkoisia käytäviä pitkin. He ohittivat miesten ja naisten pukuhuoneisiin johtavia ovia, samoin saunan ja yleisen kuntosalin Sethin miettiessä, kuinka syvälle rakennukseen he oikein menisivät. Miehet saapuivat portaiden yläpäähän ja ruskeat silmä havaitsivat alemmassa kerroksessa hienon oven, jonka kyljessä oli kortinlukija. Pieni ymmärryksen älähdys pakeni huulilta asevastaavan laskeutuessa portaita alas pidemmän seuratessa nopeasti perässä. Vaaleahiuksinen otti takkinsa povitaskusta mustan kortin, jonka pintaan oli maalattu sähkönsininen ruusu, ja vilautti sitä nopeasti vihreän valon syttyessä palamaan ovesta kuuluvan naksahduksen myötä.
“Asagi-sama tosiaan nauttii henkilökohtaisista mukavuuksista”, varas totesi heidän astuttua lyhyelle, vaalean turkoosille käytävälle, jonka toisessa päässä näkyi vielä tummanharmaa ovi.

He eivät kuitenkaan menneet siitä läpi, vaan harmaanruskeasilmäinen luikahti vasemmalla olevasta ovesta sisään toisen mennessä oven raosta opettajansa mukana. Puna-mustahiuksinen katsoi kirkkaiden valojen keskellä pitkiä penkkirivejä, naulakoita ja lukottomia kaappeja. Paikka tosiaan oli pukuhuone – siellä oli peilejä, hiustenkuivaaja, vessat ja jopa valtavan kokoiset suihkutilat, mutta erona kylpylöihin ja muihin oli se, että kaikki oli persoonallisempaa. Pukukaapit eivät olleet mitään keltaisia hökkeleitä, vaan niiden ovissa oli kirjoitusta – kuuluisia lentäviä sekä kysyviä lauseita, joita oli hiukan muokattu, kuten “kuka sanoi, ettei kaaoksesta synny mitään?”
Huoneen värimaailma kulki tummanruskeassa, mustassa ja – hiukan yllättäen – vaaleansinisenharmaassa, paikoitellen löytyessä erilaisia kaiverruksia. Kyllä, tämä oli enemmän kuin asagimaista.
“Sitten vain vaihtamaan vaatteita”, Ruiza totesi marssiessaan eräälle kaapeista riisuen nahkatakkiaan.
“Missä sinun vaihtovaatteesi ovat?” Seth heitti kassinsa penkille opettajansa viereen ja avasi viereisen tyhjän kaapin.
“Taskussani”, mies vastasi virnistäen ja näytti takkinsa vuoressa olevaa harvinaisen isoa piilotaskua.
Naurahtaen toisen mutristukselle opettaja kaivoi takkinsa piilosta kireän mustan hihattoman paidan ja hiukan löysemmän housut, jotka muistuttivat etäisesti karatepuvun alaosaa. Nuorempi kaivoi kassistaan löytämänsä vaatteet esille ja riisui tummanharmaan puvun takin yltään ripustaen sen kaapissa olevaan henkariin. Kalpeat kädet löysäsivät solmiota nostaen hehkuvanpunaisen lenkin niskansa yli. Kapeat, mutta pitkät sormet ryhtyivät napittamaan valkoista kauluspaitaa vaalean, tasaisen ihon paljastuessa vaatekappaleen alta vähitellen. Äkkiä liikkeet kuitenkin pysähtyivät ja laiha vartalo jännittyi pään kääntyessä katsomaan harmaanruskeita silmiä, jotka tuijottivat odottavasti paljastuvaa näkyä.
“Ruiza, lakkaa tuijottamasta”, pidempi mutisi ahdistuneena.
“Tai en vaihda ollenkaan vaatteita.”
“Minä voin toki vaihtaa ne puolestasi”, laihemman käsi kurottautui nuorempaa kohti tämän perääntyessä hiukan kauemmaksi.
“Älä luulekaan!” ruskeat silmät kapenivat viiruiksi.
Jos hän koskaan antaisi kenenkään riisua itseään – siis kun olisi tajuissaan – se ei ainakaan tulisi olemaan asevastaava, vaan joku aivan toinen.
“Oletpas sinä yhä arka”, vaaleampi ravisti hiukan päätään hymyillen.
“Sisukkaampi sinusta on tullut – ainakin hiukan.”
“Suu kiinni”, oppilas mutisi ja avasi nopeasti kauluspaidan viimeiset napit kiskaisten vaatteen nopeasti pois päältään.

Vauhdikkaasti käsi tarttui tummanharmaaseen t-paitaan, mutta ei riittävän ripeästi, koska lyhempi onnistui tutkimaan varsin tarkkaavaisesti kirjanpitäjän laihaa vartaloa. Jäntevä keho kaartui kauniisti pienestä liikkeestä ja oli suuri häpeä – ainakin vanhemman mielestä – että moinen kauneus piilotettiin vaatteiden alle. No, mies saattoi lohduttautua sillä, että kohta olisi aika paljastaa, mitä housujen alta löytyisi.
“Vauhtia, Ruiza”, varas huomautti vilkaistuaan toista avatessaan kengän nauhojaan.
“En nimittäin aio jäädä odottelemaan sinua.”
“Valitan, muru”, mustiin pukeutunut naurahti riisuessaan vyötään, jossa ketjut helisivät.
“Et pääse minnekään ilman minua ja avainkorttia.”

Vahvat kädet kurottuivat mustan paidan helmalle ja nostivat kangasta ylöspäin. Siinä samassa avustaja toimi. Nopeasti hän potkaisi kengät pois jalastaan ja kiskaisi pukunsa housut pois pitkistä, hoikista jaloistaan repien heti perään tummansiniset verkkarit jalkaansa. Liikkeet olivat nopeita ja suureksi harmikseen asevastaava huomasi riisuttuaan paitansa, että häneltä oli jäänyt parhaat palat näkemättä.
“Tuo on törkeätä!” mies parkaisi kauhuissaan.
“Heti, kun vain ajatteli ottaa paitansa pois, toinen vain lusmuilee ja vaihtaa housunsa ilman, että minä saan mahdollisuuden nähdä yhtään mitään!”
“Nopeat syövät hitaat”, kalpeampi virnisti istuutuessaan kaappinsa eteen penkille sitoakseen lenkkarit jalkaansa.
“Totu siihen.”
“Saat tuosta hyvästä kyllä tehdä jotakin.”
“Mitäs oikein haluat?”
“Mitähän.”
“Kun lehmät lentävät.”
“Kyllä sekin onnistuu”, vaaleahiuksinen sanoi riisuessaan vielä housunsa viekkaasti hymyillen.
“Laitetaan vain sellainen pieni sarvipää lauma juoksemaan miinakentän läpi.”

Käsi vei hiuksia olkapäiden yli itsevarman hymyn levitessä huulille. Ruiza tiesi näyttävänsä hyvältä. Hän tiesi varsin hyvin, miten sai toisen hämmennyksiin laihalla, mutta uskomattoman lihaksikkaan jäntevällä vartalollaan. Lihakset olivat pitkiä liittyen toisiinsa sulavan pehmeästi. Keho oli tasaisesti treenattu kertoen sulavuudesta ja notkeudesta, jota aseiden salakuljettaja ei ollut päässyt vielä näyttämään.
Puna-mustahiuksinen katsoi opettajaansa harvinaisen pitkän aikaa kääntäen päänsä nopeasti toiseen suuntaan sitoakseen hiuksensa kiinni. Huulilta pakeni matala mutina, joka kuulosti siltä, ettei hän voisi istua siinä koko päivää odottamassa toista.
“En ajatellut antaakaan sinun odottaa”, lyhempi hymyili tyytyväisesti ottaessaan karatehousunsa penkiltä sujauttaen ne pehmeästi jalkoihinsa.
“Olisin vain halunnut nähdä pidempään himoitsevaa katsettasi, mutta annetaan armoa tämän kerran.”
Musta hihaton paita pujotettiin päälle mustan värin korostaessa ihon vaaleutta. Rauhallisesti, edelleen uskomattoman itsevarman tietäväisesti hymyillen vaaleampi istuutui oppilaansa viereen pukeakseen lyhytvartiset, kumipohjaiset tabit – jotka olivat yllättäen mustat. Jos joskus laihemmalle pitäisi ostaa vaatteita, värivalinta ei ainakaan tuottaisi ongelmia siinä tapauksessa.
“Annetaan olla tämän kerran”, harmaanruskeasilmäinen nousi pystyyn pidemmän seuratessa esimerkkiä.
“Koska kuntoilun jälkeen pääsemme nauttimaan suihkun mukavuuksista”, miehen silmiin syttyi pirullinen pilke hymyn yltäessä silmistä varpaisiin asti.
Kepeästi kuin kissa asevastaava käveli kohti pukuhuoneen ovea hyräillen taas tuttua laulua seksistä nuoremman jäädessä suu auki tuijottamaan laihemman perään. Kalpea käsi iskeytyi otsalle ja valui kasvoja pitkin suun eteen ruskeiden silmien tuijottaessa tyhjyyteen. Tämä oli tosiaan maailman huonoin idea – ei enää ikinä salille Ruizan kanssa!

Ravistaen epätoivoisena päätään nuorukainen ryntäsi opettajansa perään tämän ollessa melkein kuntosalin ovella leikkien kortillaan.
“Tulithan sinä”, harmaanruskeasilmäinen hymyili viattoman näköisenä.
“Minä luulin jo, että menit jo suihkuun valmistautumaan hiukan etukäteen.”
“Luulit väärin”, ruskeat silmät tuijottivat korttia, joka vietiin lukijan läpi.
Kuului kova napsahdus, kun ovi raottui vanhemman tarttuessa oven kahvasta kiinni vetäisten oven auki heille kummallekin.

Kuntosalissa oli kirkkaat valot jo valmiina päällä tumman metallin kimmeltäessä himmeästi kertoen hikisistä tunneista. Huoneen lattia oli tumman, hiukan murretun vihreä seinien korostuessa vaaleuttaan luonnon valkeina. Seiniä vasten mustiksi maalatut puolapuut herättivät huomiota erikokoisten ja näköisten laitteiden kanssa asetettuina sopivalle paikalle nähden toisiin liikkujiin. Eräs seinusta oli kokonaan tyhjä tavaroista, aivan kuin siihen olisi jätetty tilaa tanssia varten – se ainakin tuli ensimmäisenä kirjanpitäjän mieleen. Kaukaisimmassa nurkassa jökötti pieni tummanharmaa radio, josta kaikui tavallista raskaampaa musiikkia, jossa oli kuitenkin oma sopivan rytmikäs sävynsä. Soivan musiikin lisäksi kuului raskaampaa hengitystä, pieniä kalahduksia, kun painot osuivat hellästi metalliseen pintaan, voimakkaita uloshengittämisen ääniä ja matalia murahduksia.
“Ruiza?” mustahiuksinen mies käänsi katseensa tulijoihin kesken kylkilihastreenin.
Mustat silmät laajenivat tasan sekunniksi, mutta samassa niihin syttyi mitä mairein pilke.
“Seth! Sinäkin tulit!”

Huudahdusta seurasi kova kilahdus, kun punnukset iskeytyivät yllättäen täydellä painollaan vasten metallipalkkeja kauempana mustasilmäisestä muiden huoneessa olijoiden lopettaessa samansa puuhansa. Seth katsoi hölmistyneenä yakuzaa, joka nousi pois kuntolaitteesta hymyillen viettelevästi nähdessään toisella hiukan löysemmän t-paidan, joka paljasti kalpeat käsivarret. Nuorukainen ei voinut uskoa epäonneaan. Oliko Ruiza ihan tahallaan tullut tänne, kun mustatukka oli harjoittelemassa?
“Asagi? Mitäs sinä täällä teet?” asevastaava katsoi hetken aikaa ystäväänsä hölmistyneenä paljastaen sen, ettei todellisuudessa tiennyt kyseisestä juonenkäänteestä.
“Harjoittelen omalla kuntosalillani”, pidempi nauroi makeasti saaden toisen virnistämään.
“Ja juoruan ystäväni kanssa.”
Ruskeasilmäinen vilkaisi ympärilleen bongaten K:n penkkipunnertamasta, vaikka sillä hetkellä mies kyllä piteli painoa käsiensä varassa ja katsoi häneen kummissaan. Közikään ei ollut sen paremmassa paikassa. Punapää nimittäin roikkui pää alaspäin puolapuista eikä nuorukaisella ollut harmainta ajatusta, mitä mies oikein puuhasi melkein katon rajassa. Kummallakin miehistä oli karatepukua muistuttavat vaatteet, mutta niissä oli huput. Oliko rikollisjärjestön johtaja puhunut henkivartijoilleen? Oliko kolmikon suhde enemmän kuin johtaja-alainen?
“Pieni oppilaasi taitaa etsiä sinua, Hide-zou”, pantterimainen naurahti pehmeästi kääntyen katsomaan vetotaljaan päin.

Pitkä mies nousi hitaasti pystyyn kuntolaitteen takaa ja astui esiin katsoen välittömästi saapuneen kaksikon pidempää osapuolta.
Nuorin katsoi teräväpiirteisiä kasvoja, kuin ei olisi ennen niitä nähnyt tai sitten olisi kohdannut juuri jumalan. Jäntevän lihaksikasta vartaloa peittivät hiukan löysemmät mustat verryttelyhousut ja kireä, myrkynvihreä hihaton paita. Käsivarsilla kiilsi hikeä ja muutamassa kohdassa paitaa oli kostuneita kohtia kertoen kovasta treenauksesta, mutta jotenkin mies onnistui pysymään siitä huolimatta raikkaan, tyynen näköisenä. Kainaloihin ulottuvat hiukset oli sidottu harvinaista kyllä ponihännälle, korostaen entisestään vahvaa leukaa ja teräviä kasvonpiirteitä.
“Hei Seth”, matala, kauniin pehmeä tervehdys sai lämpimät väreet kulkemaan nuoremman vartaloa pitkin.
Käsivarren iho meni kananlihalle eikä puna-mustahiuksinen osannut kuin katsoa vihreätä lattiaa tuntiessaan esimiehensä katseen itsessään.
“Hide-zou-sama… En tiennyt, että olette täällä… Tarkoitukseni ei ollut häiritä…”, kalpein mumisi hiljaa vaihtaen painoaan jalalta toiselle.
“Et sinä toki häiritse”, toimitusjohtaja siirtyi rikollisjärjestön johtajan viereen.
“En edes itse arvannut joutuvani salille, mutta Asagi onnistui houkuttelemaan minut tänne.”
“Sinähän tiedät, että minä rakastan hikistä ihoasi samaan aikaan, kun kerrot, kuinka paljon olet onnistunut tienaamaan minulle”, Asagi kiersi kätensä voimakasleukaisen ympärille varsin omistavaan sävyyn.
“Tosin silloin paljon enemmän, mitä vähemmän sinulla on vaatteita päälläsi.”

Varas katsoi hetken aikaa johtajaansa ja pidempää opettajaansa tuntien sydämessään terävän piston synkkyyden vallatessa hänen mielensä. Miksi ihmeessä yakuza käyttäytyi, kuin olisi täysin vapaa? Hänellähän oli jo Mana, joka luultavasti nytkin istuskeli yläkerrassa yksinäisyydessään! Menisi lähentelemään tätä ja näyttämään, miten paljon oikeasti välitti rakastajastaan! Miksi tuo parivaljakko tuli niin hyvin toimeen keskenään, vaikka olivat seurustelleet vuosia sitten ja eronneetkin?!
“Jos nyt jatkaisimme vielä harjoittelua – et ole tarpeeksi kiihtynyt”, mustasilmäinen vilkaisi pirullisesti avustajaa ja nuolaisi röyhkeästi kakkosmiestään tatuoinnin kohdalta.
“Lisäksi sinun piti puhua minulle kuulemma eräästä toisestakin asiasta.”
“Ehkä sitten myöhemmin…”, liikemies vilkaisi lähes huomaamattaan oppilastaan.
“Äh, kyllä Sethin pienet korvat kestävät”, mustatukka naurahti huomaten liiankin helposti ystävänsä ilmeen.
“Kiroilet vain hiukan vähemmän.”
“Hah hah, hyvin hauskaa”, voimakasleukainen pyöräytti silmiään voimatta kuitenkaan olla kauaa vakava entisen rakkaansa virneelle.
“Tietenkin, ja jos jatkat sitten, kun Ruiza ja Seth ovat keksineet laitteet, joista aloittavat”, pantterimainen kääntyi Sethiä kohden.
“Haluaisitko aloittaa lähentäjälihaksista?”

Kalpeat posket muuttuivat hehkuvan punaisiksi Ruizan purskahtaessa raikuvaan nauruun johtajansa ehdotuksesta ja oppilaansa ilmeestä, joka paljasti kaiken.
“Loistava ajatus, Asagi!”
“Jos sinä vain keskittyisit niihin kylkilihaksiisi”, Hide-zou tarttui pidempäänsä niskasta ja raahasi tämän takaisin kyljen venyttäjälle.
“Puhutaan nyt niistä tuloistasi.”
“Rahan tuloa ei voi estää, vaan kyllä kukkaroni sen kestää…”, yakuza alkoi rallattaa hymyssä suin ja pyörähti ketterästi irti toisen otteesta.

Közi ja K ryhtyivät taas jatkamaan omaa harjoitteluaan ja Seth tajusi, miksi punapää oli ripustautunut katon rajaan roikkumaan. Mies nimittäin teki vatsalihasliikkeitä ja roikkumalla lisäsi oman painonsa tuottamaa vastustusta. Asevastaava nappasi lähimmän hiihtolaitteen ja ryhtyi treenaamaan aluksi hitaasti, mutta sitten kiihdytti itselleen sopivaan rytmiin. Avustaja vilkaisi hetken ympärilleen, mutta istahti sitten lattialle ja alkoi venytellä itseään, ettei vahingossakaan satuttaisi itseään.
“Sinähän olet notkea”, mustasilmäinen vilkaisi nuorukaista silmäkulmastaan tehdessään hitaasti kaartuvaa liikettä, joka vaikutti kylkiin.
Puna-mustahiuksinen oli todellakin notkeampi, kuin olisi voinut päätellä. Kirjanpitäjä nimittäin taittui venytettävän jalkansa päälle vartalon painautuessa raajan päälle ja nenän koskettaessa melkein lattiaa – se olisi voinut koskettaa, mikäli ruskeasilmäinen olisi halunnut.
“Tästähän alkaa saada ideoita – hänen kanssaanhan voisi kokeilla Kamasutran vaikeimpia liikkeitä”, vaalein naurahti oppilaansa vaihtaessa venytettävää jalkaa kasvojen punottaessa entisestään.
Sanat saivat nuorimman entistä sekaisemmaksi ja hän unohti venyttää melkein kokonaan vasemman jalkansa ryhtyen harjoittamaan sisäreisiään. Mustatukan liike lähes pysähtyi, samoin olisi lyhimmänkin liike pysähtynyt, ellei hiihtolaitteen liukuvoima olisi pakottanut vielä liikauttamaan muutaman kerran jalkojaan.
“Oh-la-la-laa!” pantterimainen ulvoi haltioituneena.
“Seth! Sinun jalkojesi väliin mahtuu useampi kuin yksi mies!”

Vartalo jäykistyi kauhusta ja samassa varas totesi muksahtavansa mahalleen murretunvihreälle lattialle huokaisten raskaammin kuin koskaan. Yakuza ei sitten koskaan tyytynyt vähään. Tämän oli aivan pakko rikkoa kaikkien muiden tekemät ennätykset ja parantaa vielä omiakin suorituksia. Mikä ihmeen ennätystentekolaita hän on tälle?
“Todellakin, Asagi”, laihin sai viimein laitteensa pysähtymään.
“Kokeillaanko?”
“Loistava idea, Ruiza! Et siis ole ehtinyt vielä panemaan häntä?”
“En, mutta se on vain ajan kysymys.”
“Valitan, joudut odottamaan vuoroasi.”
“Arvattavaa.”
“Tietenkin.”
“Ja epäreilua.”
“On vai?”
“On.”
“Minähän vain yritän suojella sinua, ettet mene vain aiheuttamaan hölmöyksissäsi itsellesi kuukauden selibaattia”, Asagi naurahti toisen vakavoituessa hetkeksi.

Ruiza jäi tasapainoilemaan vaikeaan asentoon hiihtolaitteessa koettaen miettiä, miten todenmukaiset johtajansa sanat olivat. Musiikin päälle kaikui pieni raksutus, kun aivot harjoittivat itselleen vierasta pohdintaa. Tai oikeastaan vieraassa aikamuodossa olevaa pohdintaa, mikä sai oppilaan miettimään, mikä voisi aiheuttaa asevastaavalle kuukauden selibaatin.
“Saatte kumpikin kokea saman kohtalon, jos ette jätä alaistani rauhaan”, Hide-zou käänsi päänsä yllättäen vetotaljan luota ja mulkaisi kaksikkoa.
“Te tulitte tänne harjoittelemaan, joten harjoitelkaa.”
“Voi, Hide-zou”, mustasilmäinen kehräsi ja käveli viehättävästi ystävänsä eteen.
“Kyllähän seksiäkin on harjoiteltava – tai oikeastaan niitä asentoja. Mehän voisimme kehittää tässä ja nyt kymmenen uutta asentoa!”
“Etkö muka ole keksinyt jo kaikkia mahdollisia?” toimitusjohtaja tuhahti hiljaa katsoen silmäkulmastaan, kuinka Seth nousi ripeästi lattialta ylös.
“En, koska sinä lusmu et ole suostunut kokeilemaan niitä kanssani.”
“Kokeilisit Asukaan, hän varmaan pitäisi siitä.”
“Valitan, väärän sukupuolen edustaja kyseisissä asennoissa.”
“Se on nykyään siis niin tarkkaa?”
“Tietenkin”, mustatukka painoi ystävänsä laitetta vasten.
“Kaikki on minun kohdallani tarkkaa.”
“Mikset sitten heitä häntä ja muutamaa muutakin ulos huoneistostasi?” teräväpiirteinen kysyi suoraan nähden oppilaansa kipuavan erääseen toiseen selkälihaksia kehittävään laitteeseen.
“Tulisitko sinä sitten heidän tilalleen?” ovela pilke syttyi niihin silmiin.
“Korvaisitko sinä Asukan, Namien, Ain ja Kaorin?”

“Tiedät hyvin, etten minä voi korvata ketään”, voimakasleukainen vilkaisi lattiaa ja ryhtyi jälleen työstämään selkälihaksiaan.
“Totta”, pidempi suoristautui hymyillen hyväntahtoisesti.
“Sinä nimittäin olet aivan liian ainutlaatuinen kenenkään korvikkeeksi.”
“Ajattelit sitten harjoittaa enemmän niitä äänilihaksiasi”, liikemies tuhahti lihasten pullistuessa raudan työstämisestä.
“Niitäkin”, pantterimainen naurahti katsellen toisen lihaksikasta vartaloa, joka oli treenatumpi kuin hänen.
Niin kaunis ja houkutteleva.
“Eikö meidän pitänyt keskustella muutamista asioista?” Hide-zou huokaisi raskaasti.
“Niinhän meidän piti”, Asagi myönsi istuutuen takaisin käyttämälleen laitteelleen luoden viereensä istuneelle Sethille mitä viehättävimmän hymynsä.
“Sinun piti kertoa siitä, kuinka lompakkoni paisuu.”

“Njääh!” Ruiza huudahti tuskastuneena.
“Jotain tylsää jos sijoitat näin, triplaat näin juttua!”
“Voithan sinä mennä poiskin, jos ei viihdytä”, voimakasleukainen huomautti.
“En minä sinua täällä väkisin pidättele.”
“Et vai?” harmaanruskeat silmät kiiluivat.
“Miksi sitten hikesi kimaltelee noin houkuttelevasti?” mies irrotti otteensa sauvojen virkaa toimittavista ulokkeista ja ryhtyi viittoilemaan sormillaan itseään kohden.
”Kosketa minua… Sinä haluat sitä… Voit saada vielä paljon enemmänkin…”

“Valitan, Ruiza”, yakuza naurahti.
“Mutta joudut odottamaan jonotusnumeroa eikä uutta rullaa vaihdeta ainakaan pariin vuoteen.”
“Sinähän, ystäväni, tiedät, etten ole koskaan erityisesti pitänyt jonottamisesta”, asevastaava näytti ystävälleen kieltä.
“Miksi odottaa, kun voi vain ottaa?”
“Minun ottamiseeni tarvitaan kyllä hiukan enemmän kuin sinun voimasi”, ruskeahiuksinen huomautti ja naurahti sitten pienesti, hiukan uhkaavaan sävyyn.
“Sinä olet aivan eri asia.”
“Come to papa!” vaaleaverikkö heitti kätensä levälleen ja putosi samassa lattialle menetettyään tasapainonsa.
“Kyllä vain, Hide-zou”, pantterimainen kallisti hiukan päätään katsellen lyhintä alaistaan.
“Sinulla on edelleen se hämmästyttävä taito saada ihmiset alistumaan välittömästi. Eikä sinulla ollut edes ruoskaa ja ihanan kireitä nahkahousuja!”
“Voin minä nekin laittaa – mutta teidän sydän parkanne eivät vain kestäisi sitä”, voimakasleukainen suoristautui.
“Saisiko se sinut viimein kuuntelemaan ja lopettamaan Sethin perään kuolailun?”
“En minä ketään kuolaile”, pidempi sanoi melkein loukkaantuneena.
“Minä vain mietin, mistä kulmasta häntä olisi parasta panna.”

Sethin kasvot muuttuivat Közin hiuksia punaisimmiksi ja hän todella katui, että oli tullut vaaleamman opettajansa, joka makasi edelleen lattialla kädet levällään, mukana tänne hullujen huoneelle.
“Yare, yare”, ruskeankellertävät sulkeutuivat hetkeksi.
“Kai minun on sitten mentävä puhumaan Exo-chikalle – hän ainakin kuuntelisi.”
Mies kääntyi ympäri, mutta samassa yakuza hyppäsi roikkumaan ystäväänsä.
“Kyllä minä kuuntelen sinua!” kädet kietoutuivat omistavasti treenatun vartalon ympärille.
“Ei ole minun vikani, että sinä olet liian seksikäs ja Ruizan ilkimyskin toi Sethin tänne! En minä voi sille mitään, että te saatte miehuudelleni oman tahdon!”
“Ole hiljaa!” aseiden salakuljettaja nosti päänsä lattialta.
“Sinä olet oikeasti vain kiitollinen tästä!”
“Niin olenkin, mutta ei Hide-zoun sitä tarvitse tietää!”
“Minusta tuntuu, että hän taitaa tietää jo…”, avustaja mumisi hiljaa kasvojen verenkierron parantuessa hetkihetkeltä enemmän.
“Ei siinä tarvitse selvännäkijän taitoja, että huomaa, milloin Asagilla kovettuu, vaikkei hänellä olisikaan kireitä vaatteita yllään”, raskas huokaisu kuului liikemiehen huulilta tämän ottaessa muutaman askeleen vanhemman roikkuessa yhä hänessä kiinni.
“Et saa siltikään mennä Exo-chikan luokse!” Asagi kierähti ketterästi ystävänsä eteen ja painautui vaativasti tätä vasten.
“Hän ei ikinä tule antamaan sinulle kunnon orgasmia!”
“Hyi, hitto! Asagi!” Hide-zou perääntyi muutaman askeleen taaksepäin.
“Minä ja Exo-chika!? Minä ja joku nainen!? Ällöttävää! Oletko nainut viimeiset järjen hivenesi pois!?”
“Haluaisitko naida ne minulle takaisin?”

“Tuota…”, kuului varovainen kysymys kaksikon kääntyessä katsomaan Sethiä, joka oli kipittänyt kiskomaan Ruizan pystyyn lattialta.
“Kuka on Exo-chika?”
“Yokohaman paskiainen”, asevastaava sanoi ja kurtisti kulmiaan vakavoituneena.
“Tai mustaleski, kuten me häntä kutsumme.”
“Exo-chika on yksi Kuro Kage -liigan yakuzoista”, teräväpiirteinen päätti selittää, kun kaksikko tule lähemmäs heitä.
Hänen korvansa kuulivat kalahduksen, kun K lopetti penkkipunnerrukset ja siirtyi harjoittamaan jalkojaan. Pieni tömähdys kertoi, että Közi pudottautui lattialle ja ryhtyi vuorostaan punnertamaan. Hän tiesi henkivartijoiden kuitenkin kuuntelevan harjoitellessaan, mikä oli hyvä asia.
“Onko hän siis mies, jolla on omituinen nimi, vai nainen?” puna-mustahiuksinen kurtisti kulmiaan.
Hän ei voinut kuvitella kenenkään yakuzan olevan oikeasti nainen. Naiset eivät melkein koskaan päässeet johtaviin asemiin, miksi alamaailma olisi siinä poikkeus?
“Nainen, mihin hänen lempinimensä ‘mustaleski’ viittaakin”, vaalein huitaisi muutaman hiuksen pois silmiltään.
“Deyama Exo-chika oli Yokohaman suurimman yakuzan vaimo”, ruskeahiuksinen jatkoi katsoen oppilastaan, joka kuunteli auliisti.
“Deyama Toshimitsu, jota me kutsumme häntä yleensä Toshi-samaksi, johti muutamia vuosia sitten yhtä Japanin suurimmista mafioista ja hän tuli aikoinaan varsin hyvin toimeen Yoshikin ja myöhemmin Asagin kanssa. Valitettavasti hän kuitenkin kuoli, koska ei osannut nähdä, kuinka myrkyllinen Exo-chika oikeasti on.”
“Exo-chika siis tappoi hänet sänkyynsä erään seksisession jälkeen”, lyhyin selvensi muiden nyökätessä.
“Hän kyllä väittää muuta, mutta aika vaikea uskoa, että katana putoaa ilmasta ja lävistää ihan vahingossa miehen rintakehän”, mustatukka huomautti painautuen edelleen ystäväänsä vasten.
“Tämän takia Exo-chika on yakuza, koska Toshi-samalla ei ollut muuta seuraajaa”, ruskeankellertäväsilmäinen lopetti siihen.
“Miksi Toshi-saman miehet sitten seuraavat häntä?” kalpein katsoi hämmentyneinä vanhempia miehiä.
Hänen mielestään isompi joukko miehiä pystyisi helposti päihittämään yhden naisen, ellei tällä olisi ydinaseita.
“Koska Exo-chika on vaarallinen”, voimakasleukainen selitti antaen entisen rakkaansa roikkua itsessään.
“Hänellä on varsin pätevät henkivartijat, jotka kyllä osaavat huolehtia hänestä. Sen lisäksi Exo-chikalla on mafiamiestensä suosio itsellään ja tarpeen vaatiessa hän käyttää ulkonäköään viekoittelemiseen tai uhkailuun, jos asiat eivät kulje miellyttävällä tavalla.”
“Ei hän ole lainkaan pahannäköinen”, pantterimainen nyökkäili.
“Mutta hänen taitonsa eivät kuitenkaan ole kovin kehuttavat. Kuka nyt jaksaa kuunnella jatkuvaa voihkimista ja ulvontaa?”

Ruskeasilmäisen suu aukeni hänen osaamatta sanoa oikeastaan yhtään mitään. Kuuliko hän oikein? Oliko kahdella yakuzalla ollut suhde? Mutta Hide-zouhan oli sanonut, ettei sellainen ole mahdollista…
“Kun Asagi nousi näkyvästi mafiansa johtoon, oli tietenkin pidettävä Kuro Kagen jäsenten välillä ylimääräinen kokous, jossa myös Exo-chikan piti esittäytyä Toshi-saman seuraajana”, Hide-zou kiristi hiukan ponihäntäänsä.
“Iltaa ennen kokousta he kuitenkin tapasivat eikä mustalla leskillä ollut hajua siitä, kuka Asagi oli, ja että hän tiesi, kuka tämä oli. Asagi yksinkertaisesti iski Exo-chikan ja varasti tämän nukkuessa eräitä tietoja, joita käytti myöhemmin tätä vastaan – muun muassa totuuden Toshi-saman kohtalosta. Hän kantaa siitä kaunaa vieläkin… Ja iski sitten silmänsä myöhemmin minuun…”
“Miksi me edes aloimme puhua siitä naikkosesta?” harmaanruskeasilmäinen katsoi harvinaisen tarkkaavaisena lyhempää ystäväänsä.
“Onko hän taas soittanut sinulle?”
“Ei, päinvastoin”, liikemies huomautti saaden kaikkien huoneessa olijoiden otsat kurttuun.
Jopa yakuza näytti hämmentyneeltä, koska hänellä ei ollut tarkkaa tietoa siitä, mistä oikea kätensä halusi puhua tai miksi mies oli halunnut keskustella Yokohaman yakuzasta.
“Törmäsin häneen eilen.”

“Mitä!?” Asagi karjaisi ihmisten korvat lukkoon.
“Törmäsit Exo-chikaan? Onko hän täällä Osakassa?”
“En minä muuten häneen olisi voinut törmätä”, Hide-zou huomautti huomaamatta lainkaan oppilaansa kalventuneen melkein valkoiseksi kuulemastaan tiedosta.
“Mitä hän halusi?” mustat silmät kapenivat viiruiksi.
“Yrittikö hän taas lähennellä sinua?”
“Sitäkin”, kakkosmies nyökkäsi.
“Hän kutsui minut teelle ja jaksoi jauhaa siitä, miten sinä laitat minut rehkimään liikaa ja kuinka huolissaan hän on minusta. Kun kysyin suoraan, mitä hän haluaa, Exo-chika sanoi haluavansa minut kakkosmiehekseen ja rakastajakseen.”
“Väännän sen naikkosen niskat nurin”, pantterimainen murisi matalasti käsien puristuessa nyrkkiin.
“Ole huoleti. Minä sanoin suoraan, etten suostu enkä koskaan pettäisi sinua, mistä hän sitten suuttuikin”, liikemies kosketti hellästi kättä, joka oli kietoutunut hänen kaulansa ympärille.
“Kyllä minä sen tiedän”, pidempi sanoi vakavana.
“En vain pidä siitä, että minun Hide-zoutani tullaan lähentelemään ilman asiaankuuluvia lupia.”
“Tarvitaanko siihen nykyään lupa?”
“Tietenkin”, yakuza naurahti ja nuolaisi ystäväänsä korvan takaa.
“Sinä olet minun.”
“Jaahas, kiva kuulla.”
“Eikö olekin?”
“Siksi siis tarrauduit kaulaani.”
“Ajattelin tarrautua muuallekin”, pilke syttyi mustiin silmiin käden lähtiessä varmasti kohti lyhemmän nivusia.
“Älä unta näe”, voimakasleukainen tarttui ystävänsä ranteesta kiinni.
“En näekään”, kuului matala naurahdus.

Isku oli nopea ja täysin arvaamaton, mutta silti liikemies onnistui väistämään sen. Nopealla askeleella mies perääntyi torjuen seuraavaksi potkun, joka tähdättiin jälleen hänen päähänsä.
“Mit-” Seth kauhistui nähdessään Asagin armottomat hyökkäykset Hide-zouta kohti, mutta Ruiza vei kätensä hänen suunsa eteen.
“Älä sano mitään, vaan katso”, vaalein naurahti hellästi ja viittasi taistelevaa parivaljakkoa.
Toimitusjohtaja puolustautui varsin taitavasti perääntyen potkujen, lyöntien ja hyppyjen edestä. Hän sai tuskin lainkaan osumia, ainoastaan torjuessaan. Erikoisinta tuossa kaikessa oli se hymy: viekas, mutta samalla viettelevän tyytyväinen. Mies nautti tilanteesta uskomattoman paljon eikä yakuzankaan ilme ollut lainkaan paha. Se oli villi ja vapaa, riemuitseva odottaen saavansa enemmän vastaan pyristelyjä. Jokainen isku oli erilainen, niissä oli viitteitä useampiin taistelulajeihin eikä pelkästään karateen – osa hyökkäyksistä oli jopa harvinaisen vaarallisia. Kaksikko onnistui tohinansa lomassa luikahtamaan tyhjälle seinustalle, jolloin asetelmissa tapahtui muutos. Täysin yllättäen lyhempi taistelija polvistui maahan ja yritti kampana vanhempansa tämän hypätessä taitavasti iskun yli. Jokaiseen isku väistettiin tai torjuttiin, mistä seurasi heti vastahyökkäys. Jalkojen ja käsien työskentely oli hämmästyttävää lyöntien osuessa välillä toisiinsa miesten yrittäessä saada toisiinsa otteita, joilla kaataa vastustaja maahan voiton merkiksi.

“Mitä pidät?” Ruiza kysyi vilkaisten hymyillen oppilaansa hämmentyneinä kasvoja.
“Kaunista…”, Seth lähes huokaisi.
“Kuin tanssia…”
“Niinhän sitä voisi kuvailla”, vanhempi naurahti toisen transsin kaltaiselle ololle.
“Miten he oikein pystyvät tuohon?” pidempi sanoi käheästi osaamatta irrottaa katsettaan esimiehensä jäntevän notkeasta vartalosta.
“Kun on nainut taistelutoveriaan mahdollisimman monesta kulmasta, ei voi olla enää tuntematta tämän liikkeitä ja kehoa”, asevastaava naurahti pirullisesti.
“Joka kulmasta!” kuului mustatukan huuto tämän yrittäessä jälleen potkaista ystäväänsä päähän.
“Ups, anteeksi virheeni!” vaaleain huudahti takaisin virnistäen oppilaansa punastuneille kasvoille.
“Jos jätetään minun kulmani johonkin toiseen kertaan”, liikemies pyörähti yllättäen entisen rakkaansa taakse tarttuen käsivarsista voimakkaasti kiinni.
“Koska niiden miettiminen hidastaa sinua.”
“Ennemminkin kovettaa”, mustasilmäinen iski päätään taaksepäin osuen hellästi, mutta lujasti vastustajaansa otsaan.
“Lisäksi vain minulla on oikeus pökkiä takaapäin, kuten tiedät, kultaseni.”

Nopeasti kaksikko irrottautui ja vetäytyi valmiusasentojen kanssa taaksepäin tarkkaillen toistensa asentoja. Hetken miehet katsoivat toisiaan silmiin, kunnes suoristautuivat ja kumarsivat kohteliaisuussääntöjen mukaan.
“Mitä piditte, Közi ja K?” Asagi kääntyi henkivartijoidensa puoleen, jotka olivat istuutuneet penkin päälle katsomaan mittelöä.
“Miksi Asagi kysyy moista Köziltä ja K:lta?” kirjanpitäjä kysyi hiljaa lyhimmältä.
“Tietenkin siksi, että he ovat opettaneet meille erilaisia taistelulajeja”, harmaanruskeasilmäinen sanoi niin kovaa, että jopa Osakan toisessa päässä oleva kuuro mummo kuuli sen.
Nuorukainen tunsi henkivartijoiden terävät katseet itsessään eikä ollut koskaan aikaisemmin toivonut voivansa kadota näin nopeasti maan alle. Miksei Ruiza osannut vain puhua hiljempaa?
”Közi ja K ovat kumpikin saaneet koulutuksensa Hindu kushissa, jossa maailman parhaimmat taistelulajien taitajat opettavat sopivia miehiä. He taas ovat opettaneet meille muutamia asioista”, Hide-zou puuttui puheeseen ja liikkui pehmein askelin oppilaansa viereen.
“Näin he varmistavat sen, että mekin osaamme toimia oikein erilaisissa tilanteissa.”
“Lisäksi Asagi ei pidä siitä normaalista henkivartija-suojatti suhteesta”, vaaleahiuksinen naurahti vilkaisten johtajaansa hymyillen.
“Jaksaisitko itse koko ajan kahta toikkaroivaa miestä perässäsi ilman, että saisit tehdä mitään kivaa heidän kanssaan?” pantterimainen pyöräytti silmiään kääntyen henkivartijoitaan päin odottaen näiden tuomiota.
“Potkut ja lyönnit olivat täsmällisiä – hyvin tarkkoja ja oikeaoppisesti isketyt”, Közi aloitti karhealla äänellä nousten seisomaan.
“Jalkatyö oli erinomaista, Asagi-sama, mutta te olitte liian kiinnostunut kohdistamaan iskunne Hide-zou-saman päähän. Jätitte huomioimatta muut kohdat ja jätitte jalkanne turhan suojattomiksi.”
“Onneksi Asagi ei sentään yrittänyt potkia Hide-zouta nivusiin”, lyhyin naurahti kuuluvasti.
“En koskaan voisi olla niin julma!” yakuza käännähti ympäri kauhistuneena ja lähes tanssahteli kakkosmiehensä luokse.
“En koskaan satuttaisi häntä sieltä!” käsi meni suoraan teräväpiirteisen puolikuulle miehen huokaistessa raskaasti.
“Sitä pitää helliä eikä pahoinpidellä, vai mitä Hide-zou?”
“Kyllä se helliminen on tosiaan parempi vaihtoehto kuin potku”, liikemies sanoi sulkien sekunnin murto-osan ajaksi silmänsä.
“Jos nyt lopettaisit sen hipelöimisen kuitenkin”, käsi tarttui kapean ranteen ympärille ja vei pois miehuudeltaan.
“Mutta minä tahdon!” rikollisjärjestön johtaja ulvahti pyöräyttäen kätensä vapaaksi.

Sormet kietoutuivat kankaan ja puolikuun ympärille pienen ynähdyksen karatessa täyteläisiltä huulilta.
Seth katsoi tilannetta silmien kaventuessa kiukusta. Hänen teki todellakin mieli lyödä yakuzansa käden pois toisen miehuudelta, mutta ei kuitenkaan voinut tehdä mitään, vaikka sisältä nouseva kiukku yritti pakottaa.
“Olkaa hyvä, Közi ja K. Jatkakaa toki”, ruskeankellertävät silmät sulkeutuivat kasvojen lihasten nykiessä useastakin syystä.
“Minä kyllä kuuntelen.”
“Minun silmistäni tuo kuunteleminen näyttää varsin hankalalta”, aseiden salakuljettaja katsoi suoraan, kun mustatukka silitteli peukalollaan mustien housujen kangasta.
“Hiljaa, Ruiza”, mies piti edelleen silmiä tiiviisti kiinni koettaen peittää sen, miten paljon nautti tuntemastaan kosketuksesta.
“Hide-zou-sama, teidän puolustuksenne oli varsin hyvä, mutta teidän pitäisi hyökätä enemmän”, K aloitti etäisesti kaikuvalla äänellään.
“Lisäksi tuo viimeisin liikkeenne oli ovela, mutta teidän olisi pitänyt toimia nopeammin.”
“Yritän muistaa seuraavalla kerralla”, ruskeahiuksinen sanoi hiukan käheällä äänellä.
“Tämähän kertoo vain sen, että meidän on harjoiteltava useammin, Hide-zouni”, mustasilmäinen kehräsi ja nuolaisi pehmeästi entisen rakkaansa alahuulta.
“Asagi, lopeta”, mies perääntyi toisen läheltä.
“Ei nyt.”
“Kuten haluat”, ovela hymy levisi pidemmän huulille.
“Myöhemmin sitten.”
“Jos silloinkaan.”
“Kyllä vain.”
“Millä perusteella?”
“Saan aina, mitä haluan.”
“Sitten voisin tehdä harvinaisen poikkeuksen.”
“Ei kannata.”
“Miksi?”
“Koska sinä olet minun”, yakuza hymyili pikkupoikamaisesti tietäen täsmälleen puhuvansa totta.

“Seth, oletko koskaan harrastanut taistelulajeja?” Hide-zou vaihtoi nopeasti puheenaihetta katsoen oppilastaan.
Seth hätkähti heräten mustasukkaisista ajatuksistaan ja onnistui ravistamaan päätään kieltävästi.
“Hänellä oli ylitiukat vanhemmat”, Ruiza naurahti.
“Sittenhän Közi ja K voisivat opettaa sinulle nyt muutamia perusasioita”, voimakasleukainen kääntyi katsomaan tuimakatseisia miehiä.
“Kävisikö se teille?”
Közi ja K vilkaisivat toisiinsa ilmeettöminä ja tuntui, kuin he olisivat yhdellä yksinkertaisella katseella puhuneet useamman tunnin asiat läpi. Hetken he vain olivat paikoillaan, kunnes K nousi seisomaan Közin rinnalle nyökäten toimitusjohtajalle myöntymisen merkiksi.
“Toivottavasti sinua ei haittaa, että joudut tänään oppimaan vielä lisää uusia asioita”, teräväpiirteinen kääntyi katsomaan puna-mustahiuksista pahoittelevasti.
“Ei se mitään”, ruskeasilmäinen hymyili hiukan ja vilkaisi sitten henkivartijoita.
“Toivottavasti heitä ei haittaa se, että olen varmasti toivoton tapaus.”
“Tuskin sinä olet aivan toivoton tapaus”, aseiden salakuljettaja iski kätensä nuorimman olkapäälle.
“Sen jälkeen, kun on nähnyt Tatsuroun harjoittelevan, on nähnyt kaiken.”

Henkivartijat tyrskähtivät kuuluvasti ja käänsivät katseensa seiniin.
“Mitä tarkoitat?” kalpein katsahti hiukan huvittuneena laihempaa opettajaansa.
“En mitään erityistä”, mies naurahti ja käveli punapään viereen, mutta hyppäsi yllättäen taaksepäin.
“IIK!” hirvittävä kiljaisu halkoi ilmaa vaaleimman kaatuessa pökertyneenä maahan.
“ÄLÄ KOSKE MINUUN!” samassa kuului huuto, kun Közi liikahti tuskin senttiäkään kaatuneen suuntaan ja lyhyin juoksi vauhkoontuneena ovelle pysähtyen kuitenkin sinne lopettaen tilanteen kuvaamisen.
“En ole eläessäni nähnyt mitään niin hauskaa!” harmaanruskeasilmäinen löi nyrkkiään oveen nauraen samaan aikaan.
“Voi minun pientä Tatsuroua”, Asagi nauroi ravistellen epäuskoisena päätään.
“En ole eläessäni nähnyt häntä niin suloisen pelokkaana.”
“Kuten sanoimme, Seth, tuskin yllät samaan, vaikka yrittäisit”, vaaleahiuksinen vajosi lattialle jatkaen nauruaan.
“Vai niin”, varas tyrskähti, mutta vilkaisi sitten pelokkaana synkkiä henkivartijoita, jotka ilmeistään huolimatta värähtelivät nauraen sisäisesti saamalleen esitykselle.
“Toivottavasti tästä ei ole teille vaivaa… Mistä aloitamme?”
“Alkulämmittelystä”, K sanoi tutun jylhällä äänellään ja kääntyi työtoveriaan kohti.

Kaksikko katsoi toisiaan pitkään, kunnes veivät silmää nopeammin kätenä nyrkissä eteensä päästämättä silmiään toisen omista. Sanaakaan ei sanottu, kun nyrkit liikahtivat kolme kertaa ylös-alas, kunnes pysähtyivät kivi-paperi-sakset -leikin lopuksi. Közillä oli sakset ja K:lla paperi, eli punapää oli voittanut ottelun.
“Aloitetaan punnerruksista”, mies sanoi karhealla äänellä ja pudottautui kepeästi lattialle.
Kirjanpitäjä syöksähti nopeasti myös lattialle ottaen punnerrusasennon henkivartijan mukana.
“Viisikymmentä – omaan tahtiin”, Közi jatkoi ja ryhtyi varsin vinhaan vauhtiin viemään itseään lähemmäksi lattiaa ja sitten takaisin ylös.
Ruskeat silmät katsoivat hämmentyneinä moista nopeutta, mutta sitten nuorukainen tajusi ryhtyä itsekin punnertamaan.

“Kivaa”, Asagi sanoi pehmeästi nojautuen kakkosmieheensä.
“Oikein kivaa”, Ruiza marssi heidän luokseen katsellen kaksikon työskentelyä.
“Suorastaan erinomaisen kivaa”, yakuza jatkoi,
“Silmien hivelevän kivaa”, aseiden salakuljettaja nyökkäsi.
“Ja nyt te kivat voisitte marssia harjoittamaan muitakin lihaksianne kuin niitä, jotka teillä on kurkussanne tai haarojen välissä”, Hide-zou tarttui kaksikkoa olkapäistä kiinni ja käänsi ympäri.
“Voidaan vihdoin puhua niistä raha-asioista.”
“Tylsimys!”
“Niin olen ja ylpeä siitä!”
“Et sinä ennen ollut!”
“Ole hiljaa, Asagi!”
“Ennen hän oli rusakko!”
“Sinä myös, Ruiza!”

----------

Seth ei olisi koskaan uskonut, että taistelulajien harjoittelu olisi niin rankkaa. Ei se mitään, että hänen piti vetää viisikymmentä punnerrusta, mutta sen lisäksi hänen piti vetää kolmea erilaista vatsalihasliikettä ja jokaista tietenkin se viisikymmentä, sen jälkeen viisikymmentä kyykkyä ja – pahimmat – viisikymmentä rystyspunnerrusta. Kaiken tuon suorituksen jälkeen nuorukainen ei tiennyt, mistä ei olisi ollut hiestä märkä. Se tosin oli ollut vasta alkulämmittelyä. Sen jälkeen hän sitten oli joutunut opettelemaan K:n kanssa kihoneiden torjuntoja sekä ju taijutsun käsilukkoja. Puna-mustahiuksinen sai todella huomata, että kaksikko oli vaativia opettajia ja hänen oli tehtävä liikkeet täysin oikein, jos halusi saada käsilukoissa K:n edes jotenkin matalaksi Közin tarkkaillessa sivusta ja näyttäessä uskomattoman monta kertaa yhä samat yksinkertaisen näköiset liikkeet.
Pahinta opeteltavista liikkeissä oli ollut torjuntaharjoitukset. Puna-mustahiuksisen henkivartijan ehdotuksesta he kävivät läpi ainoastaan ylätorjuntaa, mutta sekin oli kamalaa. Miten kirjanpitäjä pystyisi muka torjumaan iskun, joka tuli suoraan hänen kasvojaan kohti silmää nopeammin? Onneksi koulutetun miehen refleksit olivat niin hyvät, että tämä onnistui aina pysäyttämään nyrkkinsä ajoissa, sentin päähän valkoisiksi muuttuneista kasvoista, ettei mitään vakavaa tapahtunut.

“Eiköhän tämä riitä tältä päivältä”, Közi sanoi viimein vilkaisten oven päällä tikittävää kelloa.
“Venyttele nyt hyvin ja venyttele vielä ennen nukkumaan menoasi. Suosittelen laittamaan vuoteeseen kuumavesipullon ja ottamaan illalla vielä lämpimän kylvyn tai olet huomenna jäykempi kuin Asagi strippibaarissa.”
“Kyllä minä olen eräässä toisessa paikassa jäykempi, kiitos vain!” Asagi huomautti virnistäen ja nousi ylös penkiltä, jossa oli nostellut painoa.
“Sen kyllä olen huomannut”, Hide-zou huomautti sarkastisesti Ruizan tyrskähtäessä.
“Eiköhän meidän kaikkien olisi aika jo palata takaisin tuonne oikeaan maailmaan.”
“Äh, niiden homofobiaisten sekaan? Ei oikein innosta”, aseiden salakuljettaja näytti pettyneeltä uutisesta.
“Mutta Ruizaseni”, yakuza kosketti hellästi alaisensa poskea.
“Sinähän tiedät, missä meidän pitää käydä ennen paluuta todellisuuteen.”
Harmaanruskeat silmät syttyivät innosta miehen syöksyessä ovesta ulos kohti pukuhuoneita.
“Märkiä leikkejä!” kuului etääntyvä riemun kiljunta.
“Asagi, et saisi innostaa Ruizaa noin”, toimitusjohtaja huomautti.
“Enhän minä mitään sanonut”, mustasilmäinen katsoi ystäväänsä viattomasti.
“Vai toivoitko sinä kahdenkeskistä hetkeä? Milloin sinusta on tullut noin ujo?”
“Älä ole naurettava – tiedät hyvin, mitä tarkoitin”, liikemies katsoi tuimasti ystäväänsä, joka liikkui viettelevästi ovelle.
“Minkä minä sille voin, että joukossa on aina hauskempaa”, mustatukka kehräsi matalasti ja vilkaisi sitten räikeätä kolmikkoa.
“Közi, K, Seth. Aika mennä suihkuun”, hymy leveni entisestään.

Puna-mustahiuksinen oli vajota lattialle istumaan. Miksi hänelle piti käydä näin? Miksi hänen piti joutua suihkuun Asagin, Ruiza, Hide-zoun, Közin ja K:n kanssa? Mistä sen tiesi, millaisia pervoja henkivartijat olivat oikeasti, kun näiden suojatti oli pahimmasta päästä?
Väristen pelosta ja kauhusta nuorukainen otti pieniä askelia lähestyen ovea, jonka luona pantterimainen mies odotteli häntä ja miehiään. Kylmät väreet hyppivät hikisellä iholla vaatteiden liimautuessa jokaisella liikahduksella märkään vartaloon. Mustat silmät katsoivat tyytyväisinä, kun miehet saapuivat ovelle tämän astuessa itse ulos ensimmäisenä neljän muun tullessa kiltisti perässä. Viisikko käveli käytävällä pukuhuoneen ovelle, joka avautui räjähdysmäisellä voimalla Ruizan tuijottaessa tulijoita tuimasti paidan roikkuessa hänen olkapäillään ryppyisenä.
“Tulettehan te viimein!” mies huudahti kiihtyneenä.
“Minä jo ehdin luulemaan, ettette haluakaan leikkiä!”
“Ruiza, en jättäisi suihkussa käyntiä väliin mistään hinnasta”, Asagi hymyili merkitsevästi vilkaisten Sethiä.
“Hyvin useasta syystä”, katse siirtyi nopeasti Hide-zouhun, joka oli, kuin ei olisi huomannut katseita lainkaan.

Kuusikko siirtyi pukuhuoneisiin kukin valitsemalleen kaapille riisumaan vaatteitaan. Aseiden salakuljettaja kaivoi nahkatakkinsa pohjattomasta piilotaskusta ohuen pyyhkeen samalla, kun kirjanpitäjä kaivoi omansa laukusta. Hän ei halunnut riisuutua siinä. Hän ei halunnut kaikkien pääsevän tutkailemaan vartaloaan, mutta ei voinut mennä vessaankaan riisuutumaan, koska joutuisi joka tapauksessa muiden kanssa suihkuun. Nuorukainen inhosi yleisiä kylpylöitä ja suihkutiloja, ei siis ihme, että häntä ahdisti entisestään.
“Vauhtia nyt, Seth”, vaaleain naurahti riisuessaan jo housujaan.
“Emme ole täällä koko päivää.”

Kalpein nielaisi kuuluvasti ja nosti viimein paitansa pään yli. Hän tunsi katseita vartalossaan punan noustessa kaulaa pitkin hiusrajaan. Vartalo värisi kauhusta ja jännityksestä. Avustajasta tuntui, että hän olisi aivan liian lihava tai huonossa kunnossa, että voisi näyttää mitenkään hyvältä verrattuna muihin – erityisesti henkivartijoihin. Puna-mustahiuksinen avasi hiuksensa tuomaan edes jotain suojaa itselleen potkaisten samalla kengät pois jaloistaan. Jalkineet kolahtivat seinää vasten ja toinen onnistui pyörimään jonnekin piiloon, mutta varas ei jaksanut välittää siitä sillä hetkellä. Ruskeat silmät sulkeutuivat hetkeksi keuhkojen hengittäessä muutaman kerran syvään, kunnes kädet laskeutuivat housujen reunoille. Hitaasti vaatekappale laskeutui jalkoja pitkin paljastaen valkoiset, hiestä kastuneet bokserit, jotka saivat tehdä pian seuraa pitkille housuille penkille.
Seth ei uskaltanut kääntyä, hän ei halunnut. Varsinkaan kuullessaan hyväkysyvän vihellyksen selkänsä takaa vaatteiden kahinan lisäksi.
“Meidän pitäisi käydä useammin suihkussa”, Ruiza kohotteli kulmakarvojaan vihjaavasti.
“Olisi mukavaa päästä pesemään sinut joka paikasta.”
“Lopeta tuollainen, Ruiza”, terävä käsky sai kaksikon kääntämään katseensa puhuneeseen.
“Anna hänen olla.”

Ruskeat silmät laajenivat ja ylikypsyneet tomaatit muuttuivat kateudesta vihreiksi nuorukaisen kasvojen takia. Punamustiksi värjätyt hiukset iskeytyivät lyhimmän kasvoille kirjanpitäjän kääntäessä nopeasti katseensa pois alastomasta esimiehestään. Sydän hakkasi pahemmin kuin Közin ja K:n antaman harjoituksen jälkeen eikä hengittäminen tuntunut lainkaan hyvältä. Silmiin piirtyi kuva kauniin lihaksikkaasta miehestä, jonka jokainen lihas kiinnittyi sopusuhtaisesti toisiinsa. Vartalo oli kuin Michel Angelon veistos, täysin virheetön, mutta se ei ollut se asia, mikä varasta häiritsi. Häntä hermostutti se uni, jossa toimitusjohtaja oli ensimmäisen kerran ilmestynyt hänen öihinsä ja hän tajusi, ettei tosiaankaan osannut ennustaa. Ruskeahiuksisella oli nimittäin isompi kuin unessa.

Lopulta pieni uteliaisuus peri voiton ja nuorukaisen pää kääntyi hitaasti, lähes huomaamattaan katsomaan muita. Közi seisoi häneen selin, mutta ei tarvinnut olla nero tajutakseen, että tällä ja K:lla oli hyvin lihaksikkaat ja vahvat vartalot. Eräs toinen seikka saikin nuoren miehen hämilleen, koska punapään selkä oli täynnä erisyvyisiä ja kokoisia arpia – aivan kuin tätä olisi vuosia sitten ruoskittu päivittäin. Ruskeiden silmien katse harhaili alastomaan K:hon, jonka lihakset olivat isommat ja kiinteämmät kuin muilla miehillä, ellei tämän työtoveria laskettu mukaan. Puna-mustahiuksisen henkivartijankaan vartalo ei ollut täysin virheetön, koska lihaksikasta kylkeä koristi arpi, kuin tätä olisi joskus puukotettu. Näky sai kalpeimman huonovointiseksi. Mitähän kaikkea hänen keholleen tapahtuisi vielä mafian takia?
“Mitäs me tässä päivittelemme?” Asagi kehräsi matalasti kävellen alastomana, pyyhe kädessään, kohti suihkutilan ovia tietäen keräävänsä katseita.
Vartalo oli laiha ja jäntevä, vaikkei samalla tavalla kuin Ruizalla, mutta mies oli laihempi kuin Hide-zou, joka ei tosiaankaan ollut lihava. Alastomana yakuza todellakin muistutti pantteria, ellei jopa viekoittelevaa käärmettä, joka saattoi koska tahansa kietoutua uhrinsa ympärille kuiskaamaan kauniita sanoja. Pitkät lihakset kuvastivat notkeutta ja saivat miehen näyttämään etäisesti tanssijalta, jonka jokainen askel oli ilmaa kevyempi. Ongelmana vain oli se, että rikollisjärjestön johtaja tuntui todellakin tietävän, millaisia mielikuvia aiheutti ja nautti siitä.
“Kyllähän minä mielelläni tutkin kehojanne tässäkin, mutta se on paljon haluttavampaa, kun vesipisarat valuvat lihaksianne pitkin.”

Musta silmä vilkaisi muita miehiä silmäkulmastaan käden ojentuessa kahvalle. Pian muut saapuivat hänen perässään nuorimman tuijottaessa tiiviisti lattiaa koettaen rauhoittaa tärisevää vartaloa ja sydäntään, joka sillä menolla irtoaisi luultavasti hänen rinnastaan, ellei se kohta asettuisi takaisin aloilleen. Jokainen mies jätti pyyhkeensä naulakoihin ja kääntyi huonetta kohti.
Suihkutilat olivat laajat, vaikka eivät kovin perinteiset. Suihkut olivat kolmella seinällä komeissa riveissä, että peseytymään olisi mahtunut ainakin viisitoista miestä. Tällä kertaa heitä oli vain viisi, mutta sekin oli nuorukaisen mielestä liikaa.

Aseiden salakuljettaja käveli viileästi suihkuja kohti väkertäen samalla päälaelleen nostettujen hiuksia auki. Muutama kirosana kaikui seinistä, kun miehen sormi onnistui repäisemään takkua ikävästi.
“Mitä meidän pitäisi muuten toimia Exo-chikan suhteen?” vaalein kysyi, kun jokainen valitsi itselleen sopivan suihkun.
“Entä sitten, jos Tokion paskiainen tulee myös käymään turhan aikaisin täällä?”
Käsi väänsi hanan lämpimän suuntaan auki höyryävän veden iskeytyessä laihaa vartaloa vasten. Vesi valui kehoa pitkin ja puhdisti hikistä vartaloa käsien koskettaessa pehmeästi ihoa. Harmaanruskeat silmät vilkaisivat sivulle, jossa muut ryhtyivät jo pesemään viileällä vedellä kehojaan.
Ruskeat silmät kohtasivat vanhemman katseen ja pää kääntyi nopeasti toiseen suuntaan. Hymy levisi lyhimmän kasvoille, koska hän tunsi, että pidempi katsoi häntä räikeiden hiustensa kätköistä. Se oli arvattavaa nuorukaisen aikaisemman käytöksen takia.
“Sitä samaa minäkin mietin”, teräväpiirteinen sanoi pisaroiden pudotessa ensin hitaasti, mutta sitten reippaammin selkäänsä kastellen hiuksia ihon myötä.
Vesi valui vartaloa pitkin jalkoihin ja niistä lattialle. Pisarat suorastaa tanssivat pieninä noroina lihaksia pitkin hyväillen uupunutta. Mies sulki silmänsä antaen veden koskettaa kasvojaan ja puhdistaa harjoituksesta nousseen hien. Hiukset muuttuivat kastuessaan tummemmiksi, kuin oikeasti olivat, leikkien valuvan veden mukana. Pieni, lähes huomaamaton mumina pakeni huulilta ruskeankellertäväsilmäisen nauttiessa olostaan.
“Exo-chika saattoi olla täällä tapaamassa Klahaa, mutta miksi hän olisi jäänyt tänne, kun Kioton yakuza lähti jo viikonlopun aikana takaisin omaan kaupunkiinsa?”
“Iskemään sinua?” yakuza sanoi terävästi.
“En usko. Hän olisi naurettava, jos jäisi vain sen takia”, voimakasleukainen huomautti.
“Luulisi hänen tietävän, etten voisi koskaan pettää sinua.”
“Hän ei yksinkertaisesti suostu uskomaan sitä, ellet näytä kohtaa, jossa on minun nimeni”, mustatukka naurahti yllättäen.
“Missä muka?” liikemies tajusi liian myöhään, ettei hänen olisi pitänyt lainkaan kysyä moista.
“Minäpä näytän sinulle”, yakuza kehräsi ja liikkui viettelevästi kuin kissa teräväpiirteisen luokse.
“Tässä”, huulet suukottivat mustaa demoni-tatuointia.
“Ja tässä…”, hellä suudelma painettiin rintakehälle suihkun kastellessa kummatkin.
“… Tässä… Tässä… Tuossakin… Ja tuossa… Ehdottomasti täällä…”
Hellät kosketukset kulkivat pitkin lyhemmän vartaloa tämän värähdellessä jokaisesta suudelmasta ja käsien hipaisuista. Mustasilmäinen liikkui vaativasti vasten entisen rakkaansa vartaloa suudellen tämän kaulaa.
“Asagi… Lopeta…”, pyyntö oli enemmän muminaa kuin puhetta päänkallistuessa vaistomaisesti taaksepäin tehden toiselle tilaa.
Silmät olivat raollaan katseen harhaillessa tuuheiden ripsien välistä tutkaillen kattoa.
“Miksi minun pitäisi lopettaa?” kysymys oli matala murahdus.
“Koska… Et saisi tehdä noin… Varsinkaan nyt…”
“Sinä tiedät, että minä teen juuri niin, kuin minä haluan”, pantterimainen kuiskasi äänen kaikuessa hiljaa muiden ympärillä.
“Kuten nyt.”

Seth käänsi katseensa muualle. Häneen sattui rintakehästä aivan hirveästi ja oli ihme, etteivät kyyneleet valuneet vesipisaroiden mukana. Mieli tuntui olevan entistä sekaisempi. Kyllähän Ruiza oli sanonut, että nuo kaksi rakastivat yhtä toisiaan ja heillä oli jotenkin ainutlaatuinen suhde, mutta se tuntui hänestä väärältä. Hän ei halunnut nähdä yakuzaa hivelevässä kakkosmiehensä vartaloa. Nuorukainen ei halunnut kuulla niitä kuiskauksia, joita miehet jakoivat toisilleen. Hän halusi jotain aivan muuta.
Ruskeat silmät sulkeutuivat kirjanpitäjän asettautuessa kokonaan suihkun alle. Vesi putoili hänen päänsä päälle ja valui kasvoja pitkin muualle kehoa. Tahtomattaan kyynel pakeni toisesta silmästä veden mukana tanssahtelemaan ensin hänen vartalollaan, sittemmin lattiaa pitkin viemäriin. Yksi pieni kyynel, jonka olisi pitänyt kertoa sydämen tunteista, mutta mieli oli sokea symbolin ymmärtämiseen.
Hellä kosketus käsivarsilla sai vartalon värähtämään ja tahtomattaan silmät aukesivat kohdaten pirullisesti virnistävät mustat silmät. Vahva vartalo oli vasten hänen omaansa ja pidemmän käsi liukui hänen käsivarttaan pitkin kasvoille taivuttaen päätä hiukan taaksepäin paljastaen kaulan. Toinen käsi kosketti hänen rintakehäänsä valuen siitä hitaasti alaspäin vanhemman puolikuun painautuessa vasten hänen omaansa…

Kauhun kiljaisu täytti suihkuhuoneen avustajan hypätessä nahoistaan voimatta uskoa tätä mahdolliseksi. Miten Asagi oli onnistunut pääsemään hänen ja seinän väliin ilman, että hän oli kuullut yhtään mitään?
Väristen pahemmin kuin haavan lehti nuorukainen perääntyi, mutta yakuza vain kallisti päätään hymyillen tietäväisen pirullista hymyään. Yksi hidas askel suihkun läpi ja samassa toinen, joka aiheutti nuorukaisessa entistä suuremman sätkyn. Hän otti varomattoman pitkän askeleen taaksepäin tuntien yllättäen jalkansa luistavan altaan. Toinen parkaisu halkoi suihkuhuoneen ilmaa lattian kadotessa jalkojen alta.
“Seth!” huudahdus läheltä meinasi säikäyttää puna-mustahiuksisen hengiltä, samoin kuin vahvat kädet, jotka yrittivät estää toista kaatumasta.
Kalpeampi tarttui vaistomaisesti apuun tulleeseen, mutta se ei paljoa auttanut märkien vartaloiden takia. Ote lipsui, mutta onnekseen varas ei kuitenkaan kaatunut. Hän valui pitkin lihaksikasta vartaloa lattialle istumaan hengittäen lähes tahtomattaan raskaasti.
“Seth, sattuiko sinuun?” lempeä ääni kysyi yläpuolelta.
“E-ei…”, Seth sai sönkötettyä.
“Olen kunnossa…”
Katse nousi yläpuolelle kohdaten kauempana yläpuolellaan helpottuneena hymyilevät kasvot. Kapeat huulet kaareutuivat ujoon hymyyn, kunnes vartalo jäykistyi yllättäen uudelleen. Jos kerran Hide-zoun kasvot olivat noin ylhäällä, missä kohtaa hän tarkalleen ottaen oli? Hitaasti ruskeat silmät seurasivat märkää vartaloa huomaten kalpean kätensä kietoutuneen esimiehensä lantion ympärille kasvojen ollessa melkein kiinni vanhemman puolikuussa. Silmät melkein putosivat kallosta tämän osaamatta muuta kuin tuijottaa vettä tiputtavien hiustensa läpi tosi elämän magnumia.

“Miten suloinen asento teillä kahdella”, Asagi huokaisi ihastuneena kallistaen päätään.
“Mihinhän kohtaa minä ja Ruiza mahdumme?”
“Asagi, voitko lopettaa tuon?” Hide-zou kysyi harvinaisen ankaralla äänellä polvistuessa alaisensa viereen.
“Seth, oletko varmasti kunnossa? Eihän nilkkaasi sattunut?” mies kääntyi katsomaan oppilastaan, joka tuskin hengitti.
Katsoi vain eteensä.
“Seth?” liikemies kosketti hellästi hiusten takana piilottelevaa poskea.
“Oletko varmasti kunnossa?”
Ääni ei lähtenyt kurkusta. Suu oli kuivempi kuin yksikään autiomaa, mikä oli kiusannut ihmisiä. Yksi ainoa ajatus soi mielessä: hänen huulensa olivat melkein koskettaneet opettajansa miehuutta. Lopulta nuorukainen onnistui nostamaan katseensa niihin huolestuneisiin silmiin ja pää nyökkäsi pienesti vilkaisten sitten säikkynä yakuzaa, joka myhäili hiljaa itsekseen.
Vahvat kädet kietoutuivat nuoremman kainalon alta ja tämä huomasi, kuinka toimitusjohtaja auttoi hänet hellästi ylös seisomaan tarkkaillen jatkuvasti nilkkaa, joka oli jo kerran mennyt sijoiltaan. Se näytti kuitenkin olevan kunnossa, minkä takia mies saattoi kääntyä mulkoilemaan ystäväänsä.
“Et sitten keksinyt yhtään ikävämpää tapaa kiusata Sethiä?”

“Mitä ikävää tuossa oli?” Asagi katsoi viattomasti ystäväänsä.
“Ruiza, oliko tuossa muka jotain ikävää?”
“Ei, päinvastoin”, Ruiza naurahti matalasti ja nuolaisi alahuultaan.
“Minusta tuo oli varsin miellyttävä yllätys.”
“Niin, enkä minä päässyt edes alkuun!” yakuza jatkoi ja löi käden kauhistuneena suunsa eteen.
“En ehtinyt näykkimään hänen kaulaansa tai painamaan seinää vasten. En ehtinyt työntymään hänen sisäänsä ja laittamaan huutamaan nimeäni…”
“Asagi, ole hiljaa”, ruskeankellertävät silmät kapenivat harvinaisen ohuiksi viiruiksi nuorimman värähtäessä hänen vieressään.
“Nyt.”
“Tule vaientamaan minut”, mustat silmät välähtivät.
“Vaienna minut, jos pystyt.”
Kaula kaartui viettelevästi mustahiuksisen tapittaessa odottavasti voimakasleukaisen reaktiota. Ruiza, Közi ja K:kin tarkkailivat tilannetta eikä Sethilläkään ollut hajua, mitä nyt tulisi tapahtumaan. Hän toivoi, että hänen opettajansa ei häipyisi minnekään rinnaltaan, mutta toivoi myös, että mustasilmäinen saataisiin hiljaiseksi. Miten hänen opettajansa aikoisi vaientaa yakuzan?

Yllättäen Asagi kurtisti kulmiaan hämmentyneen näköisenä ja pää suoristautui kuvaamaan täydellistä tarkkaavaisuutta. Kirjanpitäjä vilkaisi esimiestään, joka katsoi kulmiensa alta intiimisti ystäväänsä. Miehen askel oli hidas ja varma, samoin toinen ja kolmas. Rauhallisesti ruskeahiuksinen käveli pidempäänsä kohti tämän perääntyessä rauhallisesti päästämättä katsettaan irti toisen kasvoista. Seinä osui yakuzan selkään, mutta siitä mies ei tuntunut välittävän – ei varsinkaan silloin, kun toimitusjohtajan oma vartalo painautui häntä vasten. Huulet hipaisivat pehmeästi toisen omia huulia mustasilmäisen osaamatta hymyillä enää yhtään leveämmin. Nuorempi kosketti sormellaan leukaa ja liu’utti kättään kaulaa pitkin aina alavatsalle asti.
“Etkö uskalla mennä yhtään alemmas?” mustasilmäinen kuiskaisi matalasti.
Pieni hymy kohosi teräväkasvoisen huulille ja silmiin syttyi vaarallinen pilke, mikä sai yakuzan jäykistymään.
“En”, kevyt pieni kuiskaus korvanjuuressa.

Äkkiä liikemies väänsi viereisen hanan kylmän suuntaan ja avasi jääkylmän suihkun ystäväänsä päin onnistuen itse välttämään jekkunsa. Uskomattoman korkea, lähes falsettia muistuttava rääkäisy kaikui huoneessa mustatukan hypätessä kylmän suihkun alta kiroten ja manaten kaikki helvetin syvimpään koloon.
“Tuotako sinä kutsut vaientamiseksi!?” pantterimainen rääkäisi kakkosmiehelleen tämän katsoessa viattomasti takaisin.
“No, kyllähän sinä puhua pulputat kuin papupata”, voimakasleukainen myönsi.
“Mutta lopetit ainakin Sethin kiusaamisen.”
Tyylikkäästi Hide-zou kääntyi ympäri ja käveli ottamaan pyyhkeensä naulakosta, minkä jälkeen poistui rauhallisen elegantisti suihkutiloista. Miehet katsoivat pitkään tämän perään, kunnes matala tyrskähtely keskeytti heidät.
“Mikä on niin hauskaa, Ruiza?” Asagi käänsi tuiman katseensa asevastaavaan hiusten valuessa silmille.
“Sinä”, Ruiza yritti estää itseään huonolla menestyksellä nauramasta.
“Kuka uskoisi, että Ishikawa Asagi – yksi maamme mahtavimmista yakuzoista näyttää juuri nyt uitetulta koiranpennulta!?”
“Minä sinulle koirat näytän!” yakuza loikkasi vaaleimman kimppuun.

Lyhyin vinkaisi kuin rotta, jonka päälle astuttiin, ja pakeni nopeasti Közin ja K:n taakse näiden osaamatta päättää, yrittäisivätkö paeta tilanteesta vai olisiko parempi antaa kaksikon juoksennella hetken aikaa ympärillään. Seth katsoi miesten touhuja, jotka näyttivät pahenevan sekunti sekunnilta, mutta kääntyi sitten naulakoille hakemaan pyyhkeensä. Hän siirtyi varovaisesti pukuhuoneen puolelle kuullen vielä vaaleahiuksisen kauhunkiljaisun, kun sai kokea jääkylmän suihkun tuoman nautinnon.
“Hide-zou-sama?” ääni värisi eikä puna-mustahiuksinen voinut, kuin kirota itsensä maan rakoon.
Miksei hän voinut vain kerrankin sanoa kunnolla, varmalla äänellä, että hän oli kiitollinen, kun Hide-zou oli taas vaihteeksi pelastanut hänet? Tästä alkoi tulla joku omituinen tapa. Hän oli jatkuvasti se neito pulassa ja ruskeahiuksinen oli pelastava samurai, joka oli pelastanut hänet jo lukemattomia kertoja vaaroista ja muista ongelmista ilman, että oli saanut edes oikeaoppista kiitosta. Miksi hän oli näin tyhmä!?

Vilkaistuaan tarkemmin ympärilleen pukuhuoneessa nuorukainen huomasi, ettei teräväpiirteistä näkynyt mailla halmeilla. Tämän vaatteet olivat vielä penkillä, joten mies ei ollut ainakaan lähtenyt minnekään. Oletettavasti tämä oli vessassa ja siitä ruskeasilmäinen sai varmistuksen, kun hiippaili vessojen taakse ja näki yhden tosiaan olevan lukossa. Hänen oli siis kiitettävä myöhemmin. Ehkä hänen kannattaisi pukea nyt, kun Asagi ja Ruiza näyttivät vielä kiusaavan toisiaan.
Nuorukainen ampaisi rasvattua salamaa nopeammin kaapilleen ja ryhtyi kuivaamaan itseään. Ihon ollessa vielä paikoitellen nihkeä, puna-mustahiuksinen puki mustat puhtaat bokserit jalkaansa, samoin käyttämättömät sukat. Hän pujotti jo housuja jalkaansa, kun pelätty kaksikko saapui Közin ja K:n kanssa vettä tippuvina katsoen pettyneinä nuorinta.
“Hitto, meidän olisi pitänyt olla nopeampia”, Ruiza mutisi lyöden kätensä otsalleen.
“Nyt emme ehdi kiusaamaan häntä.”
“Se tosin ei olisi ehkä muutenkaan ollut kannattavaa”, Asagi huomautti kuivaten hiuksiaan.
“Hide-zou vaikuttaa olevan sillä mielialalla, että saattaisi puraista jotain arvokasta poikki.”
Asevastaava uikahti käden lennähtäessä suojaamaan rakasta miehuuttaan, josta ei halunnut koskaan luopua.

“Teillä on oikein hieno kuntosali, Asagi-sama”, Seth päätti vaihtaa puheenaihetta.
“Kiitos”, yakuza naurahti siirtyen mustien vaatteidensa luokse.
“Muuten, Seth”, mies pysähtyi kesken liikkeen ja kääntyi nopeasti avustajaa kohti päkiöillään.
“Mitä teet viikonloppuna?”
Kysymys sai puna-mustahiuksisen hätkähtämään hämmentyneenä. Mitä rikollisliittouman johtaja nyt suunnitteli? Hänen kidnappaamistaan? Vai uutta keikkaa?
“Tapaan erään ystävän, jota en ole nähnyt vähään aikaan, mutta en muuta. Kuinka niin?” nuorukainen vastasi viimein.
“Hyvä, järjestä sunnuntai-ilta vapaaksi”, mustatukka hymyili leveästi.
“Mitä oikein suunnittelet, Asagi?” viekas hymy kohosi asevastaavan huulille.
“Hänen notkeutensa perinpohjaista tutkimista?”
“Hyvä idea muuten, mutta ei valitettavasti tällä kertaa”, pantterimainen näytti harmistuneelta pienen hetken ajan.
“Silloin pidetään minun luonani pienet juhlat, joihin sinäkin olet tulossa, Ruiza.”
“Juhlat?” varas hämmentyi entisestään ja istahti penkille.
“Mitä varten?”
“Hide-zou ja Mana ajattelivat, että sinun olisi hyvä tutustua hiukan paremmin mafiani miehiin, jos joskus tarvitset heitä kipeästi. He myös ajattelivat, että muidenkin olisi syytä kuulla sinusta”, vanhempi kuivasi hellästi puolikuutaan.
“Siellä on ruokaa, juomaa, musiikkia ja paljon hyvännäköisiä miehiä”, mies jatkoi viekkaasti hymyillen ja pieni naurahdus kajahti niiltä huulilta.
“Eikö sunnuntai ole hiukan huono päivä moiselle, Asagi-sama?” ruskeasilmäinen kysyi varovaisesti.
“Koska maanantaina on taas työpäivä…”
“Älä turhia marise!” Ruiza läiskäytti ystävällisesti oppilastaan olalle.
“Se tarkoittaa pidennettyä viikonloppua!”

Pieni hymy kohosi kapeille huulille toisen innostuksesta. Ei ajatus juhlista tuntunut muutenkaan kovin ikävältä, koska siellä tuskin tapahtuisi mitään pelottavaa. Varsinkin, kun Mana ja Hide-zou olisivat siellä hänen turvanaan.
“Tule sitten ajoissa sunnuntaina yläkertaan. Sitten voimme ottaa yhdessä vieraita vastaan ja pitää hauskaa”, Asagi hymyili muille kakkosmiehelleen saapuessa paikalle.
“Kerroin Sethille niistä juhlista”, yakuza selitti lyhyesti ystävälleen tilanteen kääntyen sitten takaisin puna-mustahiuksista kohti.
“Toivoisin muuten, että pitäisit hiuksesi jälleen auki. Näytät silloin niin seksikkäältä, ettei kukaan voi pitää sinusta näppejään irti”, pirullinen hymy levisi miehen täyteläisille huulille.
Raskas huokaisu pakeni niin Hide-zoun kuin Sethin suusta ja kumpikin löi kätensä otsalleen osaamatta uskoa tätä mahdolliseksi. Heistä kummastakin tuntui, että mustatukka oli toivoton tapaus.

Notes:

Selityksiä:

* Olen nähnyt, että joissakin pitkissä nahkatakeissa on oikeasti uskomattoman iso tasku takin sisäpuolella
* En sitten tiedä kovinkaan paljon kuntolaitteista, joten en hirveästi selitä niistä
* Vetotaljalla treenataan selkälihaksia ja kiskotaan narujen varassa olevaa juttua pään yläpuolella
* Lähentäjälihakset vaikuttavat tietääkseni siihen, miten auki saat reidet
* Yare yare tarkoittaa aika monia asioita, mutta se on lähinnä toteamus, joka voitaisiin suomentaa "jaahas jaahas"
* Japanilaisilla on joku kumma tarve selvittää kaikki aina kivi-paperit-sakset -pelillä
* Rystyspunnerruksissa nyrkit asetetaan kylkiluiden viereen, jotta tulisi treenattua samalla lyöntiä
* Kihon ja ju taijutsu ovat taistelulajeissa nimikkeitä erilaisiin oppimisjuttuihin. Kihoneihin kuuluvat torjunnat ja ju taijutsuihin taas lukot

Chapter 22: Räjähdysvaara

Nousevan auringon maa. Sitä se oli ainakin Osakassa, koska aurinko tosiaan nousi lauantaiaamuna. Aikaisimmat linnut aloittivat laulunsa puissa ja pieni yön jäljiltä jäänyt kaste kimalsi puiden lehdissä – päivän ainoa viileä hetki.
Muutamat nuoret raahautuivat koteihinsa valvottuaan koko yön läpi kuka missäkin baarissa. Yövuorolaiset ryhtyivät vähitellen palaamaan koteihinsa nukkumaan koirien ulkoiluttajien raahautuessa lemmikeidensä perässä pitkin katuja. Aamun uneliaisuus oli todellisuudessa kuitenkin silmänlumetta, koska moinen kepeys maksoi oikeasti henkiä. Koko tuona aikana, kun muut ihmiset nukkuivat pehmeissä vuoteissaan, alamaailma eli. Huumeita vaihdettiin, ihmisiä tapettiin, raiskattiin, kidnapattiin, myytiin ja ryöstötavaroita vaihdettiin yakuzoiden punoessa juoniaan niin toistensa kuin muiden ihmisten päiden menoksi – lukuun ottamatta tiettyjä poikkeuksia, joilla oli sillä hetkellä jotain paljon mielenkiintoisempaa meneillään.

Sillä välin, kun mafiat tekivät omia töitään, heidän piti samaan aikaan varoa eräitä miehiä ja naisia, joilla oli tummansiniset univormut ja valkoiset vyöt yllään sekä koppalakit päässä. Japanin lainvalvojat partioivat aamusta iltaan ja illasta aamuun vahtien kunnollisten kansalaisten turvallisuutta. Yö oli sujunut varsin rauhallisesti, vaikka muutaman kerran poliisien oli rynnättävä johonkin baariin keskeyttämään verinen tappelu ja kerran eräs humalainen hajotti huonekaluliikkeen ikkunan. Yövuorolaiset tosiaan huokaisivat kiitollisina, kun kello tikitti yötyön päättymisen merkiksi ja päivävuorolaiset pääsisivät nauttimaan lauantaityöpäivän riemu hetkistä…

“Kuka ei ole keittänyt kahvia!?” mustahiuksinen mies huokaisi raskaasti katsoen kahvipannun pohjaa, johon oli jäänyt yövuorolaisten viimeiset lirut ikäväksi litkuksi.
Pieni ja laiha mies kääntyi katsomaan osastossaan olijoita synkästi muutaman kohauttaessa olkapäitään. Ihan kuin ei olisi ollut muutenkin ikävää, kun piti tulla lauantaina töihin eikä ollut edes kahvia. Päivä alkoi enemmän kuin lupaavasti – enää puuttui tieto siitä, että jotkut yakuzat päättäisivät aiheuttaa keskellä toria vuosisadan verilöylyn, mitä ei tosin ollut tapahtunut kahteenkymmeneen vuoteen. Hyvä niin, koska Sano Shinya, poliisien piireissä lempinimeltään Kanon, aikoisi silloin olla jossain päin Eurooppaa turvassa.

“Nao-san tuli ensimmäisenä”, Yuuto huomautti lehtensä äärestä ja nuolaisi sormiaan, ennen kuin käänsi sivua.
“Karju hänelle, jos haluat purkaa kiukkuasi viikonlopun töistä.”
Ruskeahiuksinen poliisi oli laskenut tummansinisen koppalakkinsa pöydälleen, mutta hän itse nojaili aisaparinsa Terun työpöytään. Miestä ei huvittanut oikein istuskella nyt, koska pian hän joutuisi istua jököttämään autossa. Hänellä luultavasti puutuisivat jalat taas vaihteeksi ja sitten vaaleamman pitäisi melkeinpä kantaa hänet jonnekin verryttelemään raajojaan.
“Nao-san!” mustatukka kääntyi ympäri etsien työtoveriaan.
Kaivattu saapui juuri sopivasti arkistohuoneesta saadakseen suloisen näköisen lyhyen miehen kaulaansa kiinni.
“Sen, että joudun kestämään siskoani ja hänen kauhukakaroitaan melkein 24/7, voin vielä sietää, mutta en minä ilman kahvia selviydy lauantaipäivän töistä!”
Muria Naoyuki kurtisti kulmiaan lyhemmän melkein nyyhkyttäessä hänen univormuaan vasten. Hänen lempinimensä oli heidän naispuolisen työtoverinsa keksintö, mutta hän ei siitä hirveästi välittänyt. Pelkkä Nao sai hänet kuulostamaan joltakin pehmolelulta, jota ei voinut ottaa tosissaan eikä se tosiaankaan ollut hyväksi poliisille, jonka pitäisi pidättää rikollisia.

“En minä voi sille mitään, että siskosi päätti erota miehestään ja tuppautua sinun luoksesi, minkä takia joudut nukkumaan sohvalla. Kuten en voi myöskään sille mitään, etten ehdi joka paikkaan”, Nao sanoi hiukan karskimmin kuin tarkoitti.
Lyhyin näytti surkealta koiranpennulta, jota oli potkittu aivan liian usein ja kaipasi nyt vain halausta ja kahvia, joista kumpaakaan vaaleampi ei aikonut antaa.
“Lisäksi sinä olet täällä niitä harvoja, jotka juovat kahvia. Miksi minun pitäisi olla aina keittämässä sitä?”
“Koska olet aina ensimmäisenä täällä?” Jun Matsumoto, Kanonin aisapari puuttui puheeseen tultuaan vessasta.
Nuori mies, jolla oli sievän poikamaiset kasvot, katsoi osanottavasti työtoveriaan, joka irrottautui pisimmästä huokaisten raskaasti. Mustasilmäinen nuorukainen huitaisi muutaman mustan hiussuortuvan kasvoiltaan ja siirtyi taputtamaan lyhintä hartialle.
“Ja sen lisäksi Nana-san rakastaan kahvia eikä kukaan meistä selviä hengissä, jos hän ei saa heti töihin tultuaan höyryävää kuppia juotavakseen.”
“Mutta Nana-sania ei näy missään, vai näenkö väärin?” vaaleanruskeahiuksinen huomautti ja vilkaisi ympärilleen.
“Totta. Hänellä ei ilmeisesti olekaan tänään töitä”, Teru huomautti naputellen tietokonettaan.
“Miksi minulla on sellainen muistikuva, että hän sanoi minulle eilen, että ’nähdään huomenna’?” Jun huomautti ja yritti lohduttaa Kanonia tämän kahvin puutteessa.
“Sehän on helppo tarkistaa”, Yuuto huomautti taitellessaan lehden työtoverinsa pöydälle.
“Katsotaan vain työvuorolistaa”, ruskeahiuksinen siirtyi kevyin askelin seinällä roikkuvan ilmoitustaulun luokse, jossa oli heidän omia juttujaan, kuten erään poliisin perhekuva.

Erilaisia paperinippuja liikahteli tuulettimen suristessa täydellä teholla pyörittäen pientä vihkoa, joka oli sidottu narulla ilmoitustaulun kulmalle. Hiki kimalsi jo nyt useampien miesten otsalla, vaikka kello tikittä vasta muutaman minuutin vaille kymmentä eikä tuulettimen irvikuvasta ollut oikeastaan mitään hyötyä. Yuuto nosti hiukan otsahiuksiaan tuulettaakseen otsaansa, kun Jun ja Kanon kipittivät vanhemman poliisin luokse Naon seuratessaan heitä silmiään pyöräytellen.
“Katsotaanpas…”, harmaanruskeasilmäinen nappasi vihkosen käteensä ja ryhtyi tutkimaan siitä etsien kyseisen lauantain.
“Wataru-san ja Mikaru-san ovat tänään töissä – tulivat jo kuudelta… Teruki-sanilla on vasta iltavuoro… Tora-san on lomalla ja Keiko-san on äitiyslomalla vieläkin – tuskin edes palaa enää töihin…”
“Yuuto, emme halua tietää, ketkä eivät tule tänään töihin”, vaaleain huomautti selaten internetiä ja vilkaisi pariaan merkitsevästi.
“Sinun piti ottaa selville, ketkä tulevat tänään.”
“Matkalla ollaan, hätähousu”, pidempi naurahti.
“Kenraali on ainakin tulossa töihin”, Kanon huomautti raskaasti tarkoittaen heidän esimiestään.
“Minä en kestä, jos hän lähettää minut taas siivoamaan arkistoja.”
“Hakuei-sama ei voi laittaa sinua siivoamaan arkistoja, koska minä tein sen jo viime viikolla”, Nao puuttui puheeseen ja tunkeutui Yuuton viereen tutkimaan työvuorolistaa.
“Ja Nana-sanilla… on tänään töitä – kymmenestä lähtien”, ruskeahiuksinen jatkoi hiljaisuuden laskeutuessa huoneeseen.

Kukaan ei sanonut mitään, vaan ilmoitustaululla oleva nelikko katsoi toisiaan silmät suurina. Hiukset liikahtelivat ilmavirtauksessa, mutta kukaan ei tuntunut huomaavan sitä, koska kaikkien ajatukset löivät tyhjää.
“Tuota… Mitä se kello olikaan?” Jun kysyi viimein kysymyksen, joka pyöri heidän kaikkien mielessä.
“Kaksi minuuttia vaille kymmenen”, Teru vilkaisi näyttönsä alakulmassa olevaa kelloa hiljaisuuden laskeutuessa jälleen heidän ylleen.
Jokainen ääni oli kadonnut huoneesta, paitsi tuulettimen rahina. Autojen äänet eivät päässeet sisälle häiritsemään miesten shokin kaltaista tilaa, josta kukaan ei osannut päästä irti. Se oli mahdotonta, mutta eräs pieni seikka pystyi siihen.
“Hyvää huomenta, Waki-san!” kuului toimiston oven takaa iloinen, uskomattoman heleä tervehdys.
Hetken aikaa viisikko jäi tuijottamaan ovea, jonka himmeän lasin takana näkyi tumma siluetti hyvin laihasta naisesta.

“NAO-SAN! MIKSET SINÄ VAIN VOINUT KEITTÄÄ SITÄ KAHVIA!?”
“ÄLÄ MINULLE HUUDA, YUUTO-SAN! SINÄ ITSEKIN OLISIT VOINUT LAITTAA SITÄ KAHVIA!”
“ÄLKÄÄ HUUTAKO! HÄN KUULEE!”
“MITÄ SINÄ ITSE TEET, KANON-SAN!?”
“TEHKÄÄ JOTAIN!”
“ÄLÄ PYÖRI SIINÄ YMPYRÄÄ, JUN-SAN!”
“TEHKÄÄ TILAA! MINÄ HYPPÄÄN ULOS IKKUNASTA!”
“ET VARMANA HYPPÄÄ ENNEN MINUA!”
“SISKON LAPSETKIN OVAT MUKAVAMPIA KUIN NANA-SAN KIUKKUISENA!”
“JOS VAIN KEITTÄISITTE SITÄ KAHVIA!” Terun karjaisu vaiensi kaikki.

Hetken aikaa nelikko vain tuijotti vaaleahiuksista miestä, jonka ruskeat otsahiussuortuvat liikahtelivat tuulettimen ilmavirtauksessa.
Tämä oli onnistunut pysymään rauhallisena, vaikka tilanne oli pahempi kuin ydinpommitus. Kevyt naksahdus sai miehet hyppäämään ilmaan, kun oven kahva painettiin alas ja Teru pakeni tietokoneensa kanssa pöydän alle suojautumaan räjähdysvaaralta.
“KEITINKEITINKEITIN!” Nao rikkoi ennätyksiään ja hyppäsi tielleen osuneen työpöydän ylitse Kanonin juostessa lähimmälle hanalle.
Vaaleanruskeahiuksinen heitti mustatukalle kannun, tämän ryhtyessä välittömästi täyttämään sitä.
“VAUHTIAVAUHTIAVAUHTIAVAUHTIA!” Jun hoputti ystäviään vilkuillen samalla pelokkaana ovelle.
Pelon hiki valui otsaa pitkin, kun lyhyt punertavahiuksinen nainen astui sisään naispoliisin univormussa, jossa oli tummansinisten housujen tilalla polven yläpuolelle jäävä hiukan kireämpi hame.

“Nana-san, mukava nähdä sinua”, Yuuto lähes loikkasi lyhimmän eteen hymyillen niin aurinkoisesti, kuin vain osasi siinä tilanteessa.
Todellisuudessa hän yritti peittää selkänsä takana olevan katastrofin.
“Pitkästä aikaa.”
“Mehän näimme viimeksi eilen”, vihertäväsilmäinen katsoi hämmentyneenä ruskeatukkaa, jonka hymy näytti enemmän irvistykseltä.
“Niinkö, sittenhän siitä on puoli ikuisuutta!” mies tarttui hellästi naisen olkapäihin, kuin tämä olisi ollut tikittävä atomipommi ja lähti johdattamaan tätä työpöytäänsä kohden toimien näkömuurina.
“Kerrohan toki, mitä olet puuhannut.”
Harmaaruskeasilmäinen vilkaisi kahvipöytää kohden, jossa Kanon kaatoi vettä keittimeen Naon yrittäessä parhaansa mukaan saada kahvipussin, josta saisi kokonaisen pannullisen kahvia, hajalle, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Varsinkin, kun Jun tuli sekoittamaan soppaa saksineen ja melkein lävisti pisimmän käden.
“Oletko käynyt ostoksilla? Tuo huulikiilto on varmasti uusi – se sopii sinulle hyvin!” mies käänsi katseensa takaisin vihertäväsilmäiseen, joka kurtisti kulmiaan, koska hänellä todella oli uutta huulikiiltoa.
“Yuuto-san, mitä te olette tällä kertaa tehneet?” heleä ääni muuttui jäätäväksi, että koko huone tuntui jäätyvän – puhumattakaan harmaaruskeasilmäisen kädestä, joka oli univormuisella olkapäällä.

“Mitä? Mekö?” rohkeus alkoi pettää miehellä tämän katsoessa avuttomana taakseen, jossa kolmikko oli viimein saanut jotain aikaiseksi.
“Mitä me muka olisimme tehneet?”
“Mitä sinä yrität salata minulta?” vihertävät silmät kapenivat hienonhienoiksi viiruiksi naisen yrittäessä lukea toisen ajatuksia, joita tämä ei halunnut paljastaa.
“En yhtään mitään, Nana-kulta”, Yuuto värisi, hän ei kestäisi kauaa lyhimmän harhauttamista.
Tilannetta vaikeutti entisestään se, että pöydän alla piilotteleva Teru sanoi muille haluavansa kirsikankukkia hautajaisiinsa.
“Mitä minä muka salaisin sinulta?”
“Älä siinä kultaile”, Nana otti askeleen eteenpäin pakottaen vanhemman perääntymään taaksepäin kohti kahvipöytää, jossa kolme miestä oli kehänä keittimen ympärille hoputtaen konetta pitämään kiirettä.
“Minä taidan arvata, mistä on kyse”, ääni oli haudan vakava.
“A-arvaat vai?” ruskeahiuksinen kuuli, kuinka hänen äänensä heikkeni ohueksi kuiskaukseksi.
Hänestä tuntui, että hän kutistui tai sitten vastaavasti nuorempi kasvoi häntä isommaksi. Mies halusi todellakin paeta aisaparinsa luokse työpöydän alle, mutta nyt oli liian myöhäistä.
“Yuuto-san…”, Nana aloitti matalasti kolmen muun poliisin toivoessa heidän työtoverinsa kestävän niin kauan, että he saisivat kahvin tippumaan loppuun ja pelastuisivat sen mukana itse.
“Kenet sinä olet pamauttanut raskaaksi?”

Hiljaisuus laskeutui huoneeseen, mutta se loppui lyhyeen, kun uhattu mies kaatui lattialle hirvittävän metelin myötä syvästi järkyttyneenä.
“Mi-mitä sinä kysyit, Nana-san?” harmaanruskeasilmäinen katsoi lyhempää hölmistyneenä.
“K-kenet minä – mitä?”
“Kenet sinä olet pannun paksuksi?” punertavahiuksinen kumartui toisen ylle katsoen tuimasti vanhempaa.
“Yksikään mies ei koskaan huomaa, jos nainen on ostanut uutta huulikiiltoa eikä kehu sitä, ellei kärsi omantunnon tuskista. Älä siis luulekaan livistäväsi tästä pois.”
“Siis… Tuota… Minä… Mitä sinä…”, ruskeahiuksisella ei ollut mitään käsitystä siitä, miten selittäisi asian, eikä tilannetta helpottanut todellakaan pöydän alta kuuluva tirskahdus.
“Antaa kuulua!” katse oli murhaava ja helvetin liekit levisivät naista pitkin ympäri huonetta kertoen suuremmasta kuumuudesta, mitä ulkona oli.
Yuuto nielaisi kauhistuneena koettaen keksiä selitystä.
“Minä -”

“Saisiko olla kuppi kahvia, Nana-san?” Jun huudahti yllättäen nostaen kahvipannun juomineen korkealle ilmaan, kuin se olisi ollut valittu lapsi.
Nao ja Kanon katsoivat ruskeata juomaa, kuin olisi ollut elämännektaria, mitä se tavallaan olikin. Sen ansiosta he säilyisivät hengissä sievältä tuittupäältä. Mikä onni, että Yuuto oli uhrautunut heidän kaikkien vuoksi estämään katastrofia tapahtumasta. He olivat pelastuneet nyt, kun naispoliisi joisi kupillisen höyryävää kahvia.
“Ei kiitos”, vihertäväsilmäinen sanoi rauhalliseen sävyyn.

Jun jäi tuijottamaan lyhintä ja olisi varmasti pudottanut kannun järkytyksestä lattialle, ellei kahvinhimoinen Kanon olisi nähnyt vaaranmerkkejä ja napannut astiaa pois työparinsa kädestä jääden sitten tuijottamaan naista hämmentyneenä. Nao tuijotti eteensä uskomatta korviaan ja Teru kurkisti pöydän alta tietokoneensa kanssa miettien, oliko maailmanloppu tullut heidän huomaamattaan.
“Siis mitä?!” Yuuto nousi käsiensä varaan lattialle istumaan.
“Et ota kahvia?!”
“En. Hammaslääkärini suositteli lopettamaan, koska jatkuva hampaiden valkaisu tulisi kalliiksi”, Nana heilautti lettinsä olkapään yli leikkien sillä pitkillä sormillaan ajatuksiinsa vajonneena.
“Lisäksi Hakuei-sama tarjosi minulle teetä tässä lähellä olevassa kahvilassa, ennen kuin joutui rientämään yläkertaan selvittämään pari asiaa”, haaveileva henkäys pakeni vaaleanpunaisilta huulilta naisen tanssahdellessa työpöytänsä taakse istumaan.
“Ah, parempaa teetä en ole koskaan juonutkaan! Ja olisitte nähneet ne pienet mansikkaleivokset! Aivan ihania! Söpöjä ja herkullisen näköisiä! Sitten se sisustus…”
Iloinen kiljahtelu jatkui, mutta miehet eivät osanneet yhtyä keskusteluun mitenkään. Yuuto istui edelleen lattialla Junin seisoessa suu hämmennyksestä auki tuijottaen punertavahiuksista. Naon jalat ja hermot eivät kestäneet, minkä takia hän rojahti istumaan kahvipöydän kulmalle huonekalun tutistessa epäilyttävästi painavan kantamuksensa alle. Kanon unohti kokonaan sisariensa tenavien aiheuttaman väsymyksen ja huomaamattaan käsi kallisti kahvipannua uhkaavasti. Teru huokaisi helpottuneena ja siirtyi takaisin istumaan pöytänsä ääreen tutkimaan tärkeitä internetsivuja, joissa puhuttiin eräästä miehestä, josta hän halusi saada selvyyden.
“Mitä täällä tapahtuu?” kuului syvä, hyvin karhea ääni, joka kertoi vuosia kestäneestä tupakoinnista.
“Mitä ihmettä sinä, Yuuto, siinä lattialla makaat?” ruskeat silmät tuijottivat synkästi kulmiensa alta maassa istuvaa poliisia.
“Töihin siitä!”

Yuuto singahti ylös, koska muuten ei kunnian kukko laulaisi. Kenraali oli saapunut paikalle – heidän esimiehensä nimittäin, itse komisario Tanaka Hirohide: mies, jolle ei kannattanut ryppyillä.
“Shinya, laita se kannu heti pöydälle, ennen kuin kaadat kaiken kahvin lattialle!” mustahiuksinen poliisi, jonka muutama hiussuortuva oli värjätty oljenvaaleaksi, karjaisi vihaisena.
“Jun, sulje suusi ja painu metsästämään yövuorolaisten raportit! Naoyuki, heivaa takamuksesi siitä pöydältä tai otan uuden pöydän hinnan palkastasi!”
“Hyvää huomenta, Hirohide-sama”, Teru nousi tuoliltaan ja kumarsi kohteliaasti.
“Huomenta!” komisario murahti vihaisena ja paiskasi oven kiinni perässään seinien tutistessa ties kuinka monennen kerran kokemastaan vääryydestä.
“Mikäs kenraalia vaivaa?” Jun kysyi, mikä oli sinänsä tyhmä kysymys, koska tuollainen komisario oli aina ollut.
Tuima ja huonotuulinen, mutta silti työssään taitava ja moitteeton. Mies oli kerännyt mainetta kovapäisyydellään ja tuimuudellaan, mutta koskaan tämä ei ollut antanut muiden komisarioiden sanoa ristikkäistä sanaa hänen miehistään, mikä oli hyvä. Hän halusi näet itse karjua näille.
“Hakuei-sama sai eilen kutsun veljensä häihin eikä hän vaikuttanut olevan kovin ilahtunut siitä”, Nana kuiskasi hiljaa käyttäen esimiehensä opiskeluvuosina saamaa lempinimeä, josta mainittu herra ei arvattavasti hirveästi välittänyt.
“Ei ihmekään. Hänhän on poikamies vielä tuossa iässä”, Nao sanoi varomattoman kovaa ja samassa komisarion työhuoneesta kuului hirvittävä kolahdus lähestyvien askeleiden lisäksi.
“Yaiks!” vaaleanruskeahiuksinen rääkäisi ja ryntäsi kohti osaston ovea paetakseen käytävälle.
“Murai Naoyuki!” Hakuei karjaisi paiskaten oven auki Junin, Kanonin ja Yuuton paetessa villiintyneen komisarion alta työpöytiensä alle Terun huomaamatta lainkaan, mitä ympärillään tapahtui.

Nao vilkaisi taakseen pelästyneenä eikä katsonut eteensä, kun osaston ovesta astui sisään kaksi univormuista poliisia, joista toinen piteli silmäänsä. Taaempi poliisi näki vain lähestyvän vaaran ja otti kauhistuneena sivuaskeleen ehtien välttämättään väistämättömän yhteentörmäyksen, joka kohtasi kahta työtoveriaan. Kuului hirvittävä pamahdus ja käytävällä olevat poliisit kääntyivät katsomaan hämmentyneinä lentävien jalkojen ja käsien sekamelskaa.
“NAOYUKI-SAN! POIS PÄÄLTÄNI!” hirvittävä karjaisu sai jopa tietokoneensa näyttöön keskittyneen Terun hyppäämään ilmaan puhumattakaan komisariosta, joka ei osannut kuin tuijottaa osastonsa miesten sekoiluja.

Vaaleanruskeahiuksinen poliisi hyppäsi kauhistuneena lyhemmän ruskeahiuksisen päältä tuijottaen kauhistuneena tämän kasvoja.
“Mitä tuijotat!?” maassa makaava mulkaisi työtoveriaan.
Oikea silmä oli sinertävällä mustelmalla ja alahuuli oli haljennut veren valuessa huulesta leualle, jossa oli ennestään kuivunutta verta pyyhkäysten merkkinä.
“Wataru-san… Sinun silmäsi… Sinun huulestasi vuotaa verta!” pidempi parkaisi ja jäi tuijottamaan eteensä, kunnes viimein tajusi tehdä jotain.
“Anteeksi, Wataru-san! Anteeksi, anteeksi, anteeksianteeksianteeksi…”, kumarrusten määrällä ei tuntunut olevan loppua vaaleanruskeahiuksisen siinä liikuttaessa selkäänsä kuin heiluri.
“Anna olla…”, Wataru mutisi ja käänsi katseensa muualle veripisaran pudotessa jo paidalleen.
“Aika nousta ylös, Wataru”, maassa istuvan ystävä tarttui työtoveriaan kainaloiden alta ja auttoi ylös seisomaan.
“Aika mennä laittamaan jota tuohon silmääsi.”
“Älä sinä siinä paijaa minua, kuin olisit äitini, Mikaru”, pidempi mulkaisi pariaan ja repäisi itsensä irti tämän otteesta.
“Usko tai älä, olen kiitollinen siitä, etten ole”, Mikaru huomautti pyöräyttäen silmiään.
“Ihan kuin sinusta ei olisi tarpeeksi vaivaa työtoverinani, jota joudun olemaan koko ajan kaitsemassa!”
“Ei sinun kauaa tarvitse kaitsea!” verta vuotava kääntyi brunettea päin silmien salamoidessa.
“Älä minulle kiukuttele, jos itse olit varomaton!”
“Varomaton!? Minä vain yritin suojella sinua, senkin-”
“Turvat kiinni!” Hakuei karjaisi alaisensa hiljaisiksi ja mulkaisi vihaisena kinastelijoita.
“Sisälle ja ovi kiinni perässä!”

Ovella oleva kolmikko kumarsi käskyn seuraamisen merkiksi veren tipahdellessa lattialle ja miehet kävelivät osaston työtilaan Watarun paiskatessa oven kiinni perässään huomaamatta lainkaan, kuinka lasin reunoille alkoi tulla jatkuvasta paiskomisesta johtuvia säröjä. Jonain päivänä lasi räsähtäisi rikki ja komisario saisi lisää aihetta huutaa.
“Wataru-san, mitä sinulle on tapahtunut?” Nana kauhistui ja sipsutti ripeästi polviin ulottuvassa hameessaan miehen luokse tämän istahtaessa eräälle tuolille muristen hiljaa.
“Minä vihaan ulkomaalaisia!” mustelmakasvoinen murahti ja mulkaisi vihaisesti punertavahiuksista, joka perääntyi salamoivan katseen alla.
“Perkele, vaihdetaan koko ulkopoliittista suuntaa! Suljetaan rajat ja ammutaan kaikki muut kansalaisuudet! Helvetti vie!”
“Lakkaa kiroilemasta ja kerro, mitä tapahtui”, vanhin murahti ja nojasi lähimpään työpöytään tuijottaen vaativasti ruhjeista alaistaan.
“Nana-san, puhdista hänen huulensa ja etsi jotain kylmää.”
“Heti, Hirohide-sama”, vihertäväsilmäinen kumarsi käyttäen jälleen esimiehensä oikeata nimeä.
Nainen kipitti nopeasti hakemaan käsipaperia, jota kostutti kylmään kraanaveteen.
“Wataru on ollut koko aamun huonotuulinen”, Mikaru ja pöyhi hiukan koppalakin alla olevia erisävyisenruskeita hiuksiaan.
“Meidän mestarimme, Higa Emori hävisi eilen judo-ottelun jollekin jenkin pahaiselle.”

Hakuei läimäytti käden kasvoilleen huonovointisena ja rojahti istumaan pöydän kulmalle. Kanon kaatoi vahingossa kahvia mukinsa reunojen yli juoman valuessa pöydälle ja siitä lattialle hänen huomaamattaan, ja Jun rojahti työparinsa olkaa vasten näyttäen epätoivoiselta. Yuuto tuijotti eteensä tyhjyyteen, mutta Teru ei tuntunut edes huomaavan, kuinka Nao rojahti nojaamaan seinään tahtomatta uskoa kuulemaansa. Se oli ollut katkeratappio lähes heille kaikille. Heidän judomestarinsa oli hävinnyt ensimmäisissä erissä jenkkien nuorelle lupaukselle.
“Miten te voitte olla noin shokissa yhdestä ainoasta karateottelusta?” Nana istuutui vertavuotavan viereen ja aikoi puhdistaa haljennutta huulta, mutta mies hypähti pystyyn.
“Karateottelusta? Se oli judon maailmamestaruusottelun esikarsinta eikä mitään karatea!” Wataru lähes karjui muiden miesten yhtyessä mukaan, mutta vain Teru oli hiljaa, koska luki jotain tiiviisti koneeltaan.
“Maamme hävisi meidän omassa lajissamme jollekin onnenonkija jenkille!”
“Näin on!”
“Se oli hirveätä! Se nuori juippi pääsi irti Higa Emorin otteesta!”
“Ja heitti hänet maahan!”
“Pahinta oli se lukko…”
“Sitä oli hirveätä katsottavaa!”
“Higa Emori ei pystynyt edes liikahtamaan…”
“Ihan itketti katsoa niitä toivottomia yrityksiä…”
“25 sekuntia matolla…”
“Helvetin ulkomaalaiset”, Wataru murisi kiukkuisena Nanan yrittäessä huonolla menestyksellä puhdistaa heiluvan miehen huulta.

Lopulta punertavahiuksinen luovutti ja jäi tuijottamaan itseään pidempää miestä tiukasti silmien kaventuessa hetkihetkeltä uhkaavina. Sen huomasi ensimmäisenä Yuuto, joka pakeni työparinsa taakse, joka ei tällä kertaa aistinut vaaraa ilmassa, vaikkei olisi muutenkaan huomannut mitään, jos esimerkiksi yakuzat olisivat päättäneet ottaa yhteen hänen nenänsä edessä.
“Wataru… Jos istahtaisit takaisin siihen tuolille…”
“Miksi?” mustelmakasvoinen katsoi ensin kysyvästi ruskeahiuksista, joka osoitti toista katsomaan vihertäväsilmäistä.
Kanon nappasi täyden kahvikuppinsa itselleen ja metsästi katseellaan jotain, joka tarjoaisi parhaimman suojan räjähdykseltä Junin seuratessa pelokkaana perässä. Nao perääntyi Mikarun kanssa osaston ovelle ja jopa synkkäkatseinen Hakuei näytti siltä, ettei haluaisi jäädä suojelemaan alaistaan. Watarun ruskeat silmät kohtasivat lyhemmän naisen silmät eikä roihuava tuijotus luvannut hyvää.
“Se – on – karatea – jos – minä – niin – sanon”, Nanan jokainen sana oli kuin tulisten kivien sadetta, joka poltti raivoavalla kuumudellaan ihon punaisille läikille pidemmän osaamatta muuta kuin istahtaa nopeasti alas.
“Ihan mitä tahdot…”, mies lähes piipitti, jolloin vihertäväsilmäinen istahti täysin tyyntyneenä tämän viereen ja ryhtyi puhdistamaan vertavuotavaa haavaa.
“Siis”, komisario yskäisi hiljaa muiden miesten palatessa esille piiloistaan.
“Miten tuo… matsi aiheutti tuon mustan silmän?”
“Ei se sinänsä aiheuttanutkaan”, Mikaru myönsi tarkkailen tiiviisti Nanaa, jonka tikittävän aikapommin piuhoja ei saisi koskaan katkaistua.
“Mutta hän oli koko aamun äkäisenä, vaikka joikin litroittain kahvia. Ollessamme partioimassa saimme poliisiradion kautta tietoomme, että moottoritiellä toikkaroi humalainen mies.”
“Helvetin Piedro!” miehen työtoveri kirosi värähtäen huulen kivusta.
“Helvetin meksikolainen!”

“Oliko se Piedro?” Teru puuttui ensimmäistä kertaa vähään aikaan puheeseen.
“Siis se meksikolainen, joka vonkuu kaikkialta sakea ja tequilaa, ja sekoilee sitten jatkuvasti kännissä?”
“Juuri se sama Piedro”, brunette nyökkäsi vilkaisten vaaleinta tämän kurtistaessa kulmiaan.
“Mutta hänethän on varmaan jo viidesti lähetetty takaisin Meksikoon. Miten hän on taas päässyt tänne?” Yuuton työpari otti paperia esille kirjoittaakseen jotain ylös.
“Mistä minä tiedän”, loukkaantuneen pari kohautti olkiaan.
“Uimalla varmaan.”
“Meksikosta asti?” Kanon naurahti ja siemaisi viimein höyryävää kahvia onnellisena.
“Se kaveri on varmaan syntymähumalassa.”
“Niin tai näin, me ilmoitimme keskukseen radiopuhelimella, että hakisimme hänet, ennen kuin tämä aiheuttaisi pahimmanlaatuisen ketjukolarin”, Mikaru päätti jatkaa toverinsa nytkähdellessä Nanan vähemmän helläkätisessä hoidossa.
“Ei siinä mitään, väistelimme autoja – onneksi pahin ruuhka-aika oli jo ohi – ja yritimme saada hänet kiinni, mikä oli hiukan hankalaa. Lopulta me saimme hänestä otteen ja veimme autolle, jossa Piedro sekosi yllättäen. Alkoi karjua sitä, että me kaikki kuolisimme, kun uskalsimme koskea häneen. Wataru totesi siihen, että sen päivän, kun näkisi niillä käsilihaksilla. Tulinen meksikolaisemme sitten päätti tirvaista Watarua, joka tietenkin kirosi sillä hetkellä sitä, että hävisimme jenkeille judossa.”
“Täytyy kyllä sanoa, että aika valtava käsi, jos sekä huuli että silmä menivät samaan aikaan”, Hakuei huomautti vakavana ja vilkaisi alaistaan, joka istui edelleen kiltisti punertavahiuksisen painaessa kylmää, kostutettua paperia miehen silmälle.
“Silmä meni siellä moottoritiellä”, brunette korjasi.
“Wataru suuttui ja pamautti Piedron vasten auton kylkeä, että tästä tuli hiukan tokkurainen. Hyvä niin, koska saimme hänet ihan kiltisti putkaan, jossa hän taas villiintyi ja löi Watarua uudelleen.”
“Kuinka sinä nyt noin huolimaton olit, Wataru-san?” Nao huomautti ihmeissään.
“Sinä olit kurssimme paras itsepuolustuksen taitaja.”
“Turpa kiinni, Nao-san!” Wataru karjaisi, mutta älähti samassa, koska Nana väänsi kipeästi hänen kasvonsa takaisin itseään kohti.
“Mikaru oli huolimaton ja olisi itse saanut turpiinsa, ellen olisi puuttunut asiaan!”
“Ei sinun olisi tarvinnut iskeä naamaasi siihen nyrkin eteen. Sitä paitsi osaan huolehtia itsestäni, kiitos vain”, miehen työtoveri huomautti ja huitaisi hiussuortuvan silmiltään.
“Aika hankala sinun oli niitä autoja väistellä, kun mietit kokoajan sitä tyttöystävääsi”, tummempi huomautti yrittäen mulkoilla toista silmäkulmastaan.

“Tyttöystävääsi?” Jun katsahti hämmentyneenä koppalakkista.
“Mitä Umi-sanille on tapahtunut?”
“Tuli raskaaksi”, Mikaru huokaisi raskaasti.
“Mutta sehän on hienoa”, Kanon puuttui puheeseen ja syöksyi kättelemään tulevaa isää.
Kahvi oli saanut miehen virkistymään ja palaamaan takaisin mukavan iloiseksi itsekseen.
“Mitä hienoa siinä on?” pidempi parkaisi epätoivoisena ja löi kätensä teatraalisesti silmilleen.
“Kuinka niin?” Nana hämmästyi.
“Lapsihan on maailman ihanin asia!”
“Helppohan sinun on naisena sanoa noin!” vanhempi ulvaisi entistä tuskastuneempana.
“Umi haluaa naimisiin!”

“Auts!” lähes kaikki huoneessa olevat miehet parkaisivat läimäyttäen kätensä suun eteen kuin apinat konsanaan.
He saattoivat kuvitella, miltä moinen yllätys tuntui nuoresta miehestä, kun tyttöystävä ilmoitti tulleensa raskaaksi – varsinkin, kun lapsi ei ilmeisesti ollut kovin toivottu vielä. Naimisiinmeno vaatimuskin kuulosti jo kamalalta asialta, koska se tapahtui näillä näkymin enemmän lapsen takia – eikä avioliitto ollut koskaan mikään paratiisi.
“Eikä siinä vielä kaikki!” Mikaru rojahti tuolille työparinsa viereen tämän katsoessa häntä säälivästi.
“Hän haluaa sen lisäksi myös sitä, että hänen vanhempansa muuttaisivat asumaan meidän kanssamme saman katon alle!”
“Appivanhemmat samassa talossa… Mikaru-san on kuollut”, Kanon sanoi kauhistuneena ja vetäisi sormillaan kaulansa edestä, kuin katkaisisi kaulansa.
“Ymmärrän sinua oikein hyvin, Mikaru-san”, komisario nousi pöydältä ja meni taputtamaan alaisensa olkapäätä.
“Myös sinua, Wataru-san.”
“Et ehkä kauaa, koska hän mursi vahingossa Piedron leuan”, brunette huomautti jäykistäen esimiehensä.
“Miyawaki Wataru! Sinä idiootti! Tajuatko, minkä paperisotkun sait aikaiseksi!” vanhin ryhtyi rähjäämään mustelmakasvoiselle Nanan kipittäessä saarnaamaan Mikarulle lasten siunauksesta ja avioliiton onnesta kolmen muun miehen yhtyessä mukaan kuka mihinkin keskusteluun.
Yuuto nojasi aisaparinsa työpöytään katsellen sitä sekamelskaa, joka oli syntynyt hyvin lyhyessä ajassa. Kyllä, tänään oli lauantai ja se alkoi todella hyvin. Mitähän seuraavaksi tapahtuisi?
Mies oli kuitenkin kiitollinen siitä tiedosta, ettei voisi koskaan tulla raskaaksi. Ei tarvitsisi miettiä sitä, mitä tekisi ne kuukaudet, jolloin ei voisi harrastaa seksiä ja voisi polttaa niin paljon kuin halusi – eikä tarvitsisi välttämättä mennä naimisiin.

“Mitä teet, Teru”, Yuuto kääntyi työtoveriaan kohti metelin hiukan tyyntyessä ja katsoi, kuinka keskittyneesti tämä tutki näyttöään.
Hän ei saanut vastausta, koska ilmeisesti toinen ei kuullut tai välittänyt siitä, että tälle puhuttiin.
“Mitä tutkit?” ruskeahiuksinen käänsi yllättäen näytön itseään päin saadakseen edes hiukan huomiota.
“Hei!” Teru huudahti terävästi.
“Minä luin sitä!”
“Miksi sinulla on kuusi ikkunaa lehtijutuista, joissa on Ishikawa Asagista tietoa? Miksi tuo yksi on Ochi Ryuuton kuolemasta?” harmaanruskeasilmäinen kysyi, kun hänen aisaparinsa käänsi nopeasti näytön takaisin itseensä päin.
“Miksi luet vuosien vanhaa pohdintaa siitä, oliko Ishikawa Yoshiki yakuza?”
Lyhempi huitaisi muutaman ruskean hiussuortuvansa pois silmiltään eikä vastannut ryhtyessään näppäilemään lisää hakukohteita esiin.
“Et kai sinä jaksa vieläkin epäillä, että Ishikawa Asagi olisi yakuza-pomo?”
“Miksei hän voisi olla?” vaaleampi katsoi merkitsevästi toveriaan.
“Hänen isänsä liikkui epäilyttävissä piireissä.”
“Niin, hänen isänsä”, Pidempi huomautti.
“Ishikawa-san taas ei liiku.”
“Entä hänen henkivartijansa?”
“Mitä heistä?”
“Mistä lähtien maan sisältä on putkahtanut yks kaks todella pelottavat henkivartijat, jotka pystyvät tappamaan melkein pelkällä mulkaisullaan?” laihempi tallensi sivuja koneen muistiin ja kaivoi vanhoja tiedostoja esiin.
“Mieti nyt tätäkin raporttia, minkä saimme kaksi vuotta sitten, kun joku ihme asehullu yritti tappaa Ishikawa-sanin. Közi iski polvensa tämän vatsaan ja K löi eräällä taistelulajiotteella selkään sellaisen iskun, että mies joutui hengityslaitteeseen ja tämä kuoli heti seuraavana yönä, kun hökötys sammui itsestään!”

Muut huoneessa olijat vaikenivat kuuntelemaan kaksikon keskustelua, koska nämä eivät tuntuneet tajuavan sitä, etteivät olleetkaan yksin ja puhuivat turhan kovalla äänellä.
“Teru, on silti hyvin uhkarohkeata epäillä moista”, Yuuto hymyili varovaisesti, mutta sai lempeistä sanoista vain tuiman mulkaisun.
“Sinä et ehkä jaksa miettiä, mistä nämä hullut psykopaatit ovat lähtöisin, jotka käyttävät hätävarjelua ihan väärin, mutta silti pääsevät syytteistä kuin koira veräjästä, mutta minä sen sijaan mietin”, Teru puhisi kiukkuisena.
“Unohditko juuri, että Ishikawa Yoshiki matkusti perheineen yli kaksikymmentä vuotta sitten Yhdysvaltoihin tapaamaan paikallisia kummisetiä.”
“Siitä ei ole todisteita, että he olisivat tavanneet heistä yhtäkään”, tummempi muistutti.
“Ne ovat olleet vain huhuja.”
“Huhuissa on aina totuuden alku”, laihempi huomautti.
“Ja Ishikawa Asagi on oikea huhujen tuottaja!”
“Mikäs Teru-sania vaivaa?” Kanon kuiskasi hiljaa Junin korvaan tämän kohottaessa olkapäitään.
“Kauniiden poikien vaiva”, Wataru totesi hiukan kovemmalla äänellä herättäen vahingossa kahden työtoverinsa huomion kuuntelijoihin.
“Teru-sania vaivaa se, että Ishikawa-san ja hänen henkivartijansa, plus tietenkin kaiken maailman muut oudot ystävä-hörhönsä kuolaavat jatkuvasti hänen ja Yuuto-sanin perään.”
“Kyllähän mekin olemme saaneet viheltelyjä perään, kiitos univormujen”, Mikaru huomautti väliin kenenkään huomaamatta lainkaan osaston oven avautuvan ja sulkeutuvan äänettömästi.
“Mutta Teru-san ja Yuuto-san ovat saaneet vaikka mitä – Yuuto-san sai jopa kärryllisen parane pian -kukkia ja suklaata silloin sairaalaan!”
“Onko kukaan koskaan miettinyt, minkä takia aina Ishikawa-sanin ympärillä tapahtuu tuhat ja yksi asiaa?” vaalein käänsi katseensa muihin.
“Viimeisen seitsemän vuoden aikana hän on ollut vähän väliä murhayrityksen kohteena ja yleensä aina näillä salamurhaajilla on ollut tatuointi jossain erityisessä paikassa – lisäksi hänen omat miehensä ovat aina päihittäneet uhkaajat, ennen kuin me olemme ehtineet liikauttamaan sormiammekaan. Ishikawa-sanilla on ollut epäilyttäviä suhteita ulkomailla ja lähes aina hänen kilpailijansa ovat menettäneet tavalla tai toisella henkensä. Muistakaa: itsemurha on helppo lavastaa.”
“Muistakaa myös, että itsemurha on helppo tehdä”, kuului pehmeä, hiukan poikamainen ääni ihmisten takaa näiden kääntäessä katseensa kohti tyhjästä ilmestynyttä tulijaa.

Teru kurtisti kulmiaan nähdessään suunnilleen Watarun pituisen miehen, jonka mustat olkapäille ulottuvat hiukset roikkuivat vapaina mustan pitkän kangastakin päällä. Harvinaisen suuret siniset silmät tarkkailivat kaikkien huoneessa olijoita pienen hymyn levitessä viehättäville kasvoille.
“Teru-san, sinä ja monet muut tuomitsette Ishikawa-sanin hiukan liian kepeästi”, saapunut sanoi pehmeästi ottaen muutaman askeleen liikkuen pehmeästi Hakuein työhuoneen viereiselle ovelle.
Takki paljasti tummansiniset siistit farkut, sekä tummanvioletin paidan, jonka kaksi ylintä nappia olivat auki paljastaen vaaleata ihoa. Vartalo oli laiha ja uskomattoman siro samanaikaisesti, kuin mies olisi ollut enemmän peura kuin ihminen. Kasvot olivat kauniit ja leukaa koristi pieni luomi.
“Myönnän, että hän on hiukan omituinen ja varsin hassu tapaus, mutta eivätkö kaikki miljonäärit ole sellaisia? Se on rikkauden hinta”, mies käännähti elegantisti ympäri laukun heilahtaessa ja tömähtäessä vasten laihaa vartaloa liikkeen voimasta.

“Hyvää huomenta, Tsunehito-sama”, Nana huudahti pehmeästi pidemmän perään.
Vihertävät silmät katsoivat ihailevasti heidän poliisilaitoksensa ehdottomasti upeinta etsivää, joka pääasiassa työskenteli vielä heidän osastossaan osaten lahjakkaasti joka alan, mihin etsivät saattoivat erikoistua.
“Huomenta, huomenta”, mustahiuksinen tervehti pehmeästi poliiseja pienesti nyökäten.
Siniset silmät katsoivat hymyillen vaaleinta poliisia, joka katsoi varsin tuimasti takaisin.
“Kuinka moni yakuza haluaisi oikeasti edistää mitenkään maamme hallituksen toimintaa? Kuinka moni rikollisjärjestön johtaja tekisi oikeasti töitä, että saisimme solmittua hyvät suhteet muihin valtioihin? Lisäksi harvat yakuzat tulevat hyvin toimeen ministerien kanssa ja Ishikawa-san sai sentään kutsun Matsumoto-sanin juhliin”, Tsunehito kääntyi jälleen ympäri mennäkseen omaan työhuoneeseensa.
“On totta, että Ishikawa Yoshikista liikkui paljon epämiellyttäviä huhuja hänen kaukaisista tuttavistaan, mutta sama ei koske nykyistä Ishikawaa. Hän on vain manteliperijä, joka nauttii rahojen tuomasta ilosta.”
“Sanoo etsivä, jonka pitäisi selvittää, mitä yakuzoiden päässä tapahtuu ja keitä he oikeasti ovat”, Teru murisi hiljaa tietäen, ettei saisi enää sanoilleen tukea.
“Sanoo etsivä, jonka piti tietääkseni käydä tänä aamuna katsomassa sitä murhattua työmiestä ja selvittää, miksi tämän raajat oli leikelty irti muusta ruumiista.”

Nana kirkaisi pienesti ja iski kätensä suunsa eteen Junin ja Kanonin näyttäessä varsin huonovointisilta. Wataru vilkaisi kysyvästi Mikarua, jona nyökkäsi työtoverilleen asian pitävän paikkansa.
“Kävin jo katsomassa asiaa ja kysymässä patologilta tarkempia tietoja, mikä oli sinänsä turhaa, koska kuolinsyy on ilmiselvä”, etsivä kertoi ymmärtäväisenä.
“Nyt olen sopinut tapaavani muutaman kollegani ja menemme tutkimaan vielä kerran murhapaikkaa. Tulin vain jättämään omat tavarani tänne ja ottamaan kenttätutkimuslaukkuni.”
“Teru-san tukkii nyt sen turpansa ja lakkaa haaveilemasta yakuzan pidättämisestä!” Hakuei puuttui puheeseen ja astui kaikkien keskelle vaativana.
“Yuuto-san ja Teru-san, painukaa autollanne partioimaan. Jun-san ja Shinya-san, lipittäkää kahvinne kurkusta alas ja painukaa päivystämään, Wataru-san ja Mikaru-san: huoneeseeni selvittämään sotkuanne. Nana-san, ota puhelin kouraan ja ryhdy soittelemaan ihmisten perään. Naoyuki-san, järjestä uudelleen arkistomme”, komisario jakoi käskyt.
“Eikä vastaväitteitä!” mies karjaisi, kun useampi aikoi panna hantiin.

Teru puristi kätensä nyrkkiin ja tallensi kaikki tietonsa, ennen kuin sulki tietokoneen. Muutkin miehet mutisivat omia mietteitään, mutta jokainen totteli kuitenkin kenraalia, jonka sana oli tällä osastolla laki. Wataru piteli jo lämmennyttä, märkää paperia silmällään marssiessaan Mikarun kanssa Hakuein perässä tämän työhuoneeseen ja Nana nappasi närkästyneenä puhelimen käteensä ryhtyen soittamaan toisille osastoille selvittääkseen erilaisia asioita. Kanon ja Jun nauttivat vielä viime hetken kahveistaan Yuuton laittaessa päähänsä koppalakkiaan. Rauhallisesti mies asetti vyölleen asekotelonsa ja solmi pampun nauhan valkoisen vyön takaosaan virnistäen sitten pahoittelevasti aisaparilleen.
“Lupaan kyllä auttaa tuon asian tutkimisessa, mikäli saat varmempaa tukea sanoillesi”, harmaanruskeasilmäinen hymyili pienesti toisen tuhahtaessa kiukkuisena.
Se sai pidemmän hymyn hyytymään hiukan, koska hänestä tuntui, että tänä yönä hän joutuisi nukkumaan yksin kylmällä sohvalla. Vaaleampi nousi pystyyn ja laittoi hatun päähänsä sitoen rivakasti aseet vyölleen marssien uhmakkaasti osaston ovesta käyvälle.
“Minä tulen kanssanne samaa matkaa, jos teille sopii”, Tsunehito saapui työhuoneestaan mustan, metallirunkoisen laukun kanssa pistäen toisen kätensä tyhjään taskuun.
“Totta kai se sopii”, Yuuto sanoi ystävällisesti laihemman tuhahtaessa kuuluvasti.
Mies kyllä odotti kaksikkoa kiltisti käytävällä heidän kävellessä sieltä yhdessä kohti pääovia, josta kolmikko jakautuisi kahtia matkaten kuka omaakin suuntaansa.
“Taitaa olla aika ikävää tutkia murhaa lauantaina”, ruskeahiuksinen sanoi ystävällisesti koettaen keksiä lyhyelle matkalle puheenaihetta.
“Kyllähän sitä mieluiten tekisi jotain muuta, mutta velvollisuudet on hoidettava”, mustahiuksinen sanoi heilauttaen päätään, kun he saapuivat pienille portaille.
Musta kangastakki kosketti jokaista porrasaskelmaa ihmisten katsoessa kolmikon perään ihaillen. Kaikki olivat nuoria ja elämänsä parhaimmassa kunnossa – lisäksi he olivat varsin komeita kukin omalla ainutlaatuisella tavallaan.

Teru pääsi ensimmäisenä ovelle ja päästi työtoverinsa menemään ensin. Hän ei hirveästi välittänyt etsivästä sillä hetkellä, mutta se ei estänyt häntä muistamasta hyviä käytöstapoja. Aurinko paistui kuumana ja uskomattoman kirkkaana häikäisten kolmikon, etteivät nämä nähneet hetkeen eteensä kunnolla. He näkivät kyllä parkkiruuduissa seisovat poliisiautot, ohi menevät kulkijat, sekä muutaman pienen ryhmittymän ihmisiä, jotka useimmiten ottivat poliisiaseman edustan tapaamispaikakseen. Miehet kävelivät kohti kadun reunaa ohittaen naisen, joka jutteli matalasti kuiskaten eräälle mustatukkaiselle miehelle, jolla oli päällään tummansininen puku, kahden muun miehen seisoessa tämän rinnalla. Poliisit pysähtyivät autolle Yuuton vilkaistessa vielä etsivää.
“Missä tapaat kollegasi?” harmaanruskeasilmäinen kysyi ystävällisesti.
“Haluatko kyydin rikospaikalle?”
“En tarvitse. Sovimme tapaamispaikan tästä läheltä eli voin ihan hyvin kävellä sinne”, Tsunehito sanoi kauniisti hymyillen.
“Mukavaa partiointia”, mies sanoi ja samassa terävä vislaus sai poliisit hätkähtämään.
“Kas, kas, mikä sattuma”, kuului matala kehräys läheltä poliisilaitoksen ovia.

Kolmikko kääntyi katsomaan puhuneeseen ja vaaleimman silmät kapenivat viiruiksi. Hänestä alkoi tuntua, ettei hän jahdannutkaan yakuzaa, vaan itse pääpirua, joka ilmestyi paikalle heti, kun joku erehtyi sanomaan tämän nimen.
“En olisi uskonut tapaavani teitä kahta täältä, Teru-san ja Yuuto-san”, Asagi laskeutui muutaman portaan alemmas henkivartijoiden seuratessa tiiviisti perässä lähemmäksi lainvalvojia.
“Eikö ole normaalia tavata poliiseja poliisilaitoksen edessä, Ishikawa-san?” lyhyin kysyi matalasti ja sai aisapariltaan kyynärpäällä iskun kylkeensä.
Harmaanruskeat silmät vilkaisivat varoittavasti työtoveriaan kääntyen kuitenkin nopeasti takaisin tulijoihin.
“Mukavaa nähdä sinut taas töiden parissa, Yuuto-san”, mustasilmäinen hymyili sädehtivästi katsellen univormuista miestä.
“Saitko varmasti kaikki kukat ja suklaan?”
“Sain toki. Kiitoksia huolenpidostanne, Ishikawa-san”, ruskeahiuksinen kumarsi pienesti.
“Eipä se mitään”, yakuza kehräsi vilkaisten ovelasti silmäkulmastaan henkivartijoitaan.
“Minusta on aina mukavaa näyttää, miten arvostan poliisien työntekoa”, pidempi otti yllättäen askeleen lähemmäksi liu’uttaen sormeaan pitkin Yuuton univormun nappijonoa.
“Erityisesti näin komeiden poliisien työntekoa – sitä varten minä oikeastaan tulinkin tänne.”
“Mitä haluat, Ishikawa-san?” Teru kääntyi tiukasti miljonääriä päin.
“Minulla on pieni vaaratekijä makuuhuoneessani”, mustatukka sanoi leikkien kauhistunutta.
“Tarvitsen ehdottomasti poliisivoimia turvakseni, ennen kuin hän imee minut kuiviin.”
“Ishikawa-san, te teette pilkkaa meistä”, lyhimmän silmät salamoivat punan levitessä jo kaulaa pitkin ylöspäin.
“Te tiedätte varsin hyvin, mitä siitä voi seu-” hirvittävä parkaisu pakeni miehen huulilta tämän pompatessaan ilmaan.

“Teru, mikä sinulle tuli?” Yuuto tarttui ystäväänsä olkapäästä tämän kääntyessä taakseen hiippaillutta Köziä päin.
“Tuo pilkantekijä puristi minua pakarasta!” vaalein karjaisi ja näytti siltä, että saattaisi lyödä millä hetkellä hyvänsä henkivartijaa, joka vihelteli viattomasti.
“Teru, rauhoitu. Älä aiheuta koh-” harmaanruskeasilmäinen hyppäsi ilmaan ja karjaisi säikähdyksestä, kun tunsi yllättäen nipistyksen takamuksessaan.
Pidempi poliisi kääntyi ympäri voimatta uskoa, että puna-mustahiuksinen henkivartija oli juuri nipistänyt häntä ja nyt suunnilleen painoi vartalollaan autoa vasten.
“Ishikawa-san!” Teru kääntyi tuijottamaan murhaavasti Asagia, joka vain hymyili viattoman viettelevää hymyään.
Poliisi ei jaksanut edes välittää niistä kevyistä taputuksista, joita sai punapäältä takapuolelleen.
“Minun pitäisi pidättää teidät virkavallan halventamisesta!” käsi siirtyi jo etsimään vyöltä käsirautoja.
“Ketä minä muka halvennan, jos minun henkivartijani vain pitävät teistä?” yakuza nosti käden poskelleen elegantisti ja katsoi Köziä ja K:ta, kuin nämä olisivat olleet pieniä leikkiviä lapsia.
“Minkä minä voin sille, että he ovat loppujen lopuksi miehiä, joilla on miesten hormonit?” yllättäen pirullinen hymy kohosi täyteläisille huulille ja miljonääri ojensi ranteensa poliisille.
“Ole hyvä, pidätä minut. Kytke minut sinuun ja voin luvata, että tulet nauttimaan lauantain työpäivistä.”

Terun ilme suorastaan tipahti kiukkuisesta hämmentyneeksi ja poskille kohosi pieni puna käden puristuessa nyrkkiin.
“Teru!” Yuuto huudahti paniikissa K:n taivuttaessa hänen päätään taaksepäin paljastaen kaulan.
Vaaleammallakaan ei tosin ollut sen paremmat oltavat, koska Közi oli yllättäen kiertänyt kätensä tämän rintakehän ympärille sormien koettaessa availla nappeja.
“Ishikawa-san, teinä lopettaisin leikkimisen”, Tsunehito puuttui puheeseen ja astui lähemmäksi pidempäänsä.
“Tuo on poliisin häirintää ja siitä voi nousta kovat syytteet. Lisäksi ei uskoisi, että teidänlaisellanne liikemiehellä olisi aikaa moiseen leikkimiseen.”
“Aivan, Hara-san, olette oikeassa”, Asagi nyökkäsi hymyillen ja liikahti etsivän ohi näyttäen siltä, että törmäisi tähän, mutta sitten pehmeän nopeasti kääntyikin kesken liikkeen tuskin hipaisten miestä ja jatkoi kävelyä poispäin selkä edellä.
“Közi, K. Aika mennä”, mustasilmäinen virnisti vielä kerran poliiseille henkivartijoiden lähtiessä pettyneinä johtajansa perään.
“Nähdään taas – seuraavaan kiihkeään kertaan”, mustatukka lähetti lentosuukon kääntyen kävelemään, kuten normaalit tylsät ihmiset kävelivät.
“Saan sinut vielä kiinni, Ishikawa-san!” lyhyin huusi yllättäen miljonäärin perään saaden tämän pysähtymään ja kääntymään katsomaan puhuneeseen.
“Ennemmin tai myöhemmin sinun tarkkaavaisuutesi herpaantuu ja teet virheen! Silloin minä otan sinut kiinni!”
“Ihastuttava lupaus”, pidempi kehräsi hymyillen pirullisesti.
“Toivottavasti pidät sen. Minä nimittäin rakastan ajojahteja – erityisesti, kun kiinniottaja on noin seksikäs”, mies nuolaisi huuliaan kääntyen takaisin menosuuntaansa ja nosti vielä käden hyvästin merkiksi.

Terun käsi puristui nyrkkiin ja tämä otti raivosta täristen askeleen kolmikon perään, mutta Yuuto tarttui työtoveristaan kiinni koettaen pidätellä tätä.
“Älä ole hullu, Teru!” pidempi poliisi yritti saada nuoremman rauhoittumaan.
“Et kai halua Hakuei-samaa kimppuusi?”
“Paskat minä Hakuei-samasta”, vaaleampi kirosi ja mulkaisi ystäväänsä pahasti.
“Minä menen Ishikawa-sanin perään!”
“Siitähän hän riemastuisi, kuten saatat päätellä hänen puheistaan”, Tsunehito puuttui puheeseen puristaen kätensä taskussa olevan paperin ympärille.
“Parempi, ettet aiheuta suurempaa välikohtausta. Hakuei-samalla on muutenkin ongelmia muiden asioiden takia.”
“Tsunehito-san on oikeassa, Teru”, ruskeahiuksinen sanoi painokkaasti.
“Rauhoitu!”
Vaaleahiuksinen veti syvään henkeä ja laski viimein katseensa maahan osoittaen rauhoittuneensa.
“Hienoa, Teru”, etsivä hymyili tyytyväisesti lyhimmälle ja katsoi sitten kumpaakin poliisia.
“Mukavaa työpäivää, Teru-san ja Yuuto-san”, mustahiuksinen sanoi kääntyessään tyylikkäästi ympäri kävelläkseen tapaamispaikalleen.
“No, aika mennä partioimaan”, harmaanruskeasilmäinen taputti aisapariaan olkapäälle tämän vain mulkaistessa häntä verisesti.
Jäätävänä kuin pakkasyö laihempi istuutui yhä raivosta täristen pelkääjän paikalle pidemmän huokaistessa raskaasti. Tästä tosiaan tulisi vaihteeksi sellainen kylmä yö.

Notes:

Selityksiä:

* Tosiaan, jotkut nimet ovat hyvin yleisiä, kuten sukunimi Matsumoto ja etunimi Shinya. Näitä tulee esiintymään paikoitellen
* Komisario on ylempi poliisi, joka voi toimia myös alempien esimiehenä – ainakin Suomessa
* Työparit tuntevat toisensa yleensä sen verran hyvin, että saattavat käyttää pelkkiä etunimiä
* Higa Emori on keksitty hahmo
* Judo on japanilainen itsepuolustus laji, joka on saanut suosiota myös kamppailulajina, jonka voi voittaa ennen otteluajan loppumista, jos saa tienattua riittävästi pisteitä eri tekniikoista ja osumista, tyrmäyksellä, 25 sekunnin kestävällä sidonnalla, tai vastustajan luovuttaessa kuristusotteeseen tai lukkoon
* Tuo Piedro oli eräs kaverini pyyntö. Olen lukenut 9 kurssia espanjaa ja hän tykkää kutsua minua joskus sillä nimellä (vaikka Piedro taitaa olla enemmän italialainen nimi). Päätin siis toteuttaa pyynnön, vaikka tein tyypistä aikamoisen vastakohdan itselleni – en kuitenkaan harrasta tässä rasismia
* Etsivät voivat jakautua monille aloille, mutta he ovat lähinnä poliiseja, jotka tutkivat tarkemmin rikoksia
* Patologi = tunnetaan yleisimmin ruumiinavaajina

Chapter 23: Kuin salaman isku kirkkaalta taivaalta

Seth käveli mietteliäänä katuja pitkin kohti Burutendoun pääovia. Lauantai-ilta oli ollut omituinen. Oikeastaan Reita oli ollut omituinen. He olivat nähneet Gratterissa ja jutelleen hyvin pitkälle yöhön ja baarimikko oli jatkuvasti kysellyt lähentelynsä lomassa, millaista Tatemonokilla oli työskennellä ja mitä Asagi oikein puuhasi. Pahinta olivat olleet kysymykset, jotka kohdistuivat suoraan Hide-zouhun.
“Onko siellä konttorilla käynyt ketään mielenkiintoisia tapauksia, jotka ovat lukittautuneet Oshiro-sanin kanssa useammaksi tunniksi tämän työhuoneeseen?” oli vain yksi esimerkki tapaus.
Varas ei ollut osannut sanoa siihen oikeastaan mitään. Hän oli mutissut vain, ettei hän tiedä mitään esimiehensä ihmissuhteista. Vaaleaverikkö oli vihjannut virnuillen, ettei puna-mustahiuksisen kannattaisi töissä kumartua yhtään minnekään alas suorin jaloin, ellei halunnut yllättävää vierasta taakseen. Lopulta nuorukainen oli ahdistunut hänen ja toimitusjohtajan suhteiden kyselemisestä, että oli kertonut hänellä olevan tärkeä meno sunnuntaina, ettei voisi valvoa pitkään. Tavallaanhan se piti paikkansa, avustaja hymyili itsekseen ovimiehen avatessa hänelle oven. Oli nimittäin varsin hyvä asia, ettei hän valvonut edellisenä yönä turhan myöhään – nyt hän oli loistokunnossa kasvojaan ja hiuksiaan myöten. Musta rento puku ja valkoinen kauluspaita, jonka kaksi ylintä nappia olivat auki, olivat vasta silitetyt ja olo oli muutenkin itsevarmempi – hän tiesi näyttävänsä hyvältä.
Aulassa häntä tervehtivät tutut kirkkaat valot ja kalliit huonekalut sekä mies, joka ei tuntunut mitenkään sopivan koko paikkaan.
“Hei Közi”, nuorempi tervehti hymyillen vastaanottotiskiin nojaavaa henkivartijaa.

Közi kohotti kaksi sormeaan otsalleen tervehdyksen merkiksi ja suoristautui sitten kohoten pisimmäksi mieheksi alakerrassa keräten huomiota. Hotellin vieraat katsoivat uteliaan pelokkaina paljon kokenutta nahkatakkia, mutta silmät tutkivat suurina enimmäkseen valkoisiksi meikattuja kolkkoja kasvoja ja tulenhehkuisia hiuksia. Rauhallisesti pisin kääntyi ympäri nyökäten ruskeasilmäistä seuraamaan perässään, vaikka tämä olisi kyllä tajunnut tehdä niin ilman vihjettäkin. Rinnakkain huomiota herättävä parivaljakko siirtyi Asagin omalle hissille nuoremman huitaistessa muutaman hiuksen pois silmiltään. Hän oli jättänyt hiuksensa jälleen auki, mutta tällä kertaa hänen värjäyksensä suorastaan loisti – kävi varta vasten parturissa eilen, jotta näyttäisi hyvältä. Punainen sävy hymyili lamppujen valossa saaden nuorukaisen itsevarmemmaksi. Henkivartija otti nahkatakkinsa taskusta sinimustan avainkortin ja vilautti sitä lukijaan hissin oven auetessa saman tien – oli jäänyt alas, kun mies oli tullut kunniavierasta vastaan. He astuivat valoisaan kopperoon ja nahkatakkinen pisti kortin toiseen lukijaan, jotta he pääsisivät matkaamaan yläkertaan. Hetken aikaa kaksikko siinä seisoskeli sanomatta sanaakaan Közin tuijottaessa tapansa mukaan suoraan eteensä. Kirjanpitäjä katseli ympärilleen koettaen keksiä mielessään puheenaihetta, koska matka yläkertaan kesti kuitenkin jonkin aikaa.
“Katsoitteko perjantaina judon maailmanmestaruusottelun esikarsinnoita?” Seth kääntyi katsomaan vanhempaa olettaen tämän olevan kiinnostunut kamppailulajin mestaruusottelusta.
“Higa Emorille kävi todella huonosti – en ymmärrä, miten hän saattoi hävitä sillä tavalla kokemattomammalle kilpailijalle.”
Punapää ei sanonut mitään, mutta ei myöskään vilkaissut puhuneeseen, joka alkoi vaivaantua hiljaisuudesta. Nuorukainen puraisi varmuuden vuoksi kieltään, ettei vain ryhtyisi puhumaan hissin tummanruskeasta sisustuksesta. Tuntui vain hölmöltä seistä siinä toisen vieressä sanomatta sanaakaan, kuin he eivät tuntisi toisiaan, mikä ei pitänyt paikkaansa. Toinenhan oli opettanut hänelle taistelulajeja samana perjantaina, kun Japanin mestari hävisi pienelle pojanklopille.
“Lopputulos oli alusta asti arvattava”, pidempi sanoi yllättäen karhealla äänellä ja vilkaisi puna-mustahiuksista silmäkulmastaan.
Ruskeasilmäinen tuijotti hämmentyneenä henkivartijaa ymmärtämättä oikein, mitä tämä tarkoitti.
“Higa Emorin vastustajan valmentaja on saanut oppinsa Hindu kushissa. Hän on luultavasti opettanut muutamia temppuja, koska se lukko ei ollut täysin judosääntöjen mukainen”, yllättäen valkokasvoinen hymähti huvittuneena hyvin pienen hymyn kohotessa suupieleen.
“Nykyään tuomaristo on lisäksi vain niin sokea, ettei osaa erottaa taistelulajeja kovin hyvin toisistaan.”
Lyhempi tuijotti valkoihoista ja räpsäytti muutaman kerran silmiään entistä puulla päähän lyötynä. Miten taistelulajien taitaja pystyi päättelemään lukon taistelulajityypin televisiosta käsin, kun tuomarit eivät huomanneet mitään, vaikka seisoivat aivan vieressä?
Sitä hän ei ehtinyt kysymään, koska hissin ovet aukesivat ja Közi astui rakastajien kerrokseen kävellen siitä suoraan K:n rinnalle pohtimaan kiperää ongelmaa, johon oli jättänyt työtoverinsa: minne he piilottaisivat maljakon?

“Seth”, Mana huudahti seinustalla olevan pöydän äärestä ja riensi vierasta vastaan kädet levällään Yorun kipittäessä iloisesti haukkuen sitä varten tulleen lisärapsuttajan luokse.
“Sinä tulit”, mustahiuksinen halasi lämpimästi ystäväänsä, joka vastasi tervehdykseen takaisin.
“Tietenkin, en jättäisi näitä juhlia mistään hinnasta”, Seth virnisti ilahtuneena.
“Toivottavasti en tullut liian aikaisin.”
“Sanotaanko näin, että tulit juuri sopivan aikaisin”, siniharmaasilmäinen virnisti ja avasi suunsa jatkaakseen, mutta Asagin oman huoneiston portailta kuuluva ääni sai miehen vaikenemaan.
“Miksei se Hide-zou voi yhtään käyttäytyä!?” Asuka sipsutti entistä lyhemmässä minihameessa ja istahti teatraalisesti sohvalle nojaten käteensä.
“On siinä ystävä, joka ei suostu ymmärtämään, että Asagi kaipaa läheisyyttäni!”
“Tulit juuri sopivaan aikaan estämään minua heittämästä Asukaa parvekkeelta”, naisellisempi puhisi käden puristuessa nyrkkiin.
“Ilmeisesti, Mana”, ruskeasilmäinen kallisti päätään osaamatta ymmärtää, miksi lyhyin pukeutui kuin huora.
Olihan musta alaosa ja pinkki toppi ihan toimiva väriyhdistelmä, mutta ei vaatetuksen olisi tarvinnut olla noin paljastava. Luuliko tämä olevansa tyylikäs tai seksikäs? Kaikkea muuta!
“Mitäs tuolla sivupöydällä on?” nuorukainen otti hellyydenkipeän Yorun syliinsä ja viittasi pitkää sivupöytää.
“Tule itse katsomaan”, vanhempi sanoi hymyillen pienesti, vaikka vilkuilikin sivusilmällä haaremin naista.
Kaksikko liikkui pehmeästi sohvan ohitse nuorimman ohi tämän vilkaistessa näitä nenän varttaan pitkin.
“Mitä hän tekee taas täällä?” tummanruskeasilmäinen kivahti kuuluvasti saaden neljä huoneessa olijaa katsomaan tätä.
“Hän on vieraamme”, pidempi sanoi entistä matalammin, jopa uhkaavaan sävyyn.
“Häntä varten olemme Asagin ja Hide-zoun kanssa järjestäneet nämä juhlat. Eikö Asagi muuten sanonut sinullekin, että menisit viettämään aikaa ystäviesi kanssa täksi illaksi?” Mana kallisti päätään ja hymyili pilkallisesti.
“Vai onko tilanne niin, ettei sinulla todellisuudessa ole ystäviä?”
“Enemmän kuin sinulla”, Asuka käänsi päänsä ja jäi tuijottamaan vihaisena vanhempaa.

Közi ja K olivat viimein saaneet päätettyä posliinisen maljakon paikan ja vilkaisivat nyt toisiaan, kunnes K oli ampuvinaan itseään päähän nyökäten naista kohden. He eivät selvästi pitäneet lainkaan tästä haareminaisesta.
“En vain jaksa lähteä tänään minnekään. Minulla on huono olo.”
“Sitäkö varten raaputit maalia irti tuolla oven takana siinä toivossa, että Asagi ottaisi sinut kainaloonsa ja antaisi sinun jäädä?” mustahiuksinen kysyi pilkallisesti ja rapsutti Sethin sylissä olevaa karvaturria.
“Sinulla on huonommat käytöstavat kuin Yorulla, joka on sentään koira.”
“Sulje suusi, Mana!” nainen kääntyi nojaamaan vatsallaan sohvan selkänojaan.
“Sinä et tiedä mistään mitään! Todellisuudessa Asagi haluaa oikean naisen seisomaan rinnallaan!”
“Mitä sinä sitten täällä teet?” siniharmaat silmät kapenivat viiruiksi.
“Mikset sitten seiso hänen vieressään hänen huoneistossaan? Aa, hän ei päästänyt sinua sisälle, koska juttelee Hide-zoun kanssa. Todellisuudessa ei tainnut neidin seura kelvata.”
Tummaruskeasilmäinen tuijotti silmät suurina vanhempaansa, kunnes pomppasi pystyyn ja marssi kiukusta täristen huoneeseensa ja paiskasi oven kiinni perässään.
“Älä hajota sitä ovea!” entinen soluttautuja huusi tämän perään ja ravisti päätään uskomatta tätä mahdolliseksi.
“Anteeksi, että jouduit katsomaan tuota”, mies katsoi ystäväänsä, joka hymyili ymmärtäväisesti.
“Ei se mitään”, Puna-mustahiuksinen huomautti rapsuttaen skotlanninterrieriä korvan takaa.
“Et sinä ole aikaisemmin suostunut riitelemään hänen kanssaan.”
“Asukasta on vain tullut entistä sietämättömämpi”, kauniskasvoinen huokaisi heidän liikkuessaan seinän vieressä olevalle pitkälle pöydälle.
“Hän roikkuu koko ajan Asagissa ja yrittää jatkuvasti päästä tuonne yläkertaan. Hän valittaa, kimittää ja nuohoaa – jatkuvasti! Asuka on kuin iilimato! Nuoleskelee jatkuvasti Asagia, supattelee typeryyksiään ja kihertää kainalossa!”

“Kyllä Asagi-sama näkee tuon esityksen läpi”, kirjanpitäjä huomautti.
“Jollei muuta, hänen ystävänsä kyllä kertovat siitä suoraan – ainakin Ruiza paukauttaa totuuden kahta kertaa miettimättä.”
“Ruiza ei käy täällä kovin usein, mutta oikeastaan kukaan Asagin miehistä ei erityisemmin välitä Asukasta”, pieni hymy kohosi maalatuille huulille.
“Siksi Asagi lähetti täksi yöksi muun haaremin ulos – hän ei halua heidän olevan sen enempää yhteydessä miehiinsä, kuin on välttämätöntä.”
“Kaikki muut ovat ilmeisesti lähteneet, mutta Asuka näköjään ajatteli jäädä?” ruskeasilmäinen varmisti katsoen ovea, jonka taakse puhuttu oli kadonnut.
“Ilmeisesti, mutta toivon, että hänkin tajuaa lähteä – viimeistään kun Ruiza tulee”, naisellisemman huulille nousi mitä mairein hymy.
“Hän nimittäin totesi kerran sen lutkan kuullen, ettei Asukaa voisi laittaa edes huoraamaan, koska tämä karkottaisi kaikki asiakkaat.”
Varas pyöräytti silmiään. Tuo jotenkin kuulosti niin paljon asevastaavan sanomalta, ettei hän viitsinyt edes kyseenalaistaa moista väitettä. Mies ei nimittäin ajatellut, mitä sanoi, vaan sanoi, mitä ajatteli. Ainakaan tämä ei kovin helposti valehdellut.
“Mutta ei puhuta siitä ilonpilaajasta”, Mana naurahti ja kääntyi kohti pöytää.
“Tässä on nyt sellaista pientä purtavaa. Keittiössä on lisää, mutta menköön nämä nyt ensin.”

Ruskeat silmät katsoivat hymyillen pöytää, johon oli katettu monille lautasille ja suurilla tarjottimille soijakeksejä, tofua, sushia, onigireja, yagitoreja ja vaikka mitä. Oli lihaa, kasviksia, hassuja hedelmiä ja muuta hyvää puhumattakaan isossa riveissä olevista olutpulloista. Saisi nähdä, kuinka paljon kunnioitusta Asagilla oli vai tulisiko hänen kodistaan pahempi opiskelija-asunnosta kännijuhlista.
“Olemmeko pelkästään tässä kerroksessa vai voiko myös Asagin huoneistoa käyttää?” Seth vilkaisi portaille päin heidän liikkuessa keittiötä kohti, joka oli parvekkeelle johtavan oven vieressä.
“Yläkerran ovi on suljettu koko illan ajan, koska Asagi katsoo makuuhuoneensa yksityistilakseen”, Mana selitti näyttäen keittiön pöydällä olevat ison kauppakassit, jotka oli jätetty siihen, koska kaapeissa ei ollut enää tilaa.
“Tai kuten Asagi sen minulle ilmaisi, hän voi sitten paeta tarpeen vaatiessa minun – todellisuudessa kenen tahansa kanssa – puuhastelemaan omiaan, jos juhlat muuttuvat tylsiksi.”
“Minusta tuntuu, että Asagi-sama oli tosissaan, kun sanoi vain sinun kanssanne”, puna-mustahiuksinen aloitti varovaisesti.
“Uskon hänen välittävän sinusta oikeasti, Mana.”
“Niin, ja kymmenestä tuhannesta muustakin”, entinen soluttautuja huomautti kääntyen parveketta kohden haukatakseen hiukan happea.
Nuorempi päätti vaieta heidän mennessä parvekkeelle. Mustahiuksinen kuulosti niin paljon Ivyltä tuon äskeisen lauseen perusteella ja hänestä tuntui, että mies olisi varmasti paksukalloisempi. Tämä ei uskoisi, ellei näkisi itse – ja oli hiukan hankala nähdä toisin, kun muut pyörivät rakkaansa ympärillä.
“Asagii!” kuului kimeä huudahdus yllättäen nuorukaisen kääntäessä päänsä äänen suuntaan.
Yakuza laskeutui juuri portaita alas Hide-zoun seuratessa perässä. Se ei sinänsä ollut ongelma, vaan se, että Asuka kipitti huoneestaan mustatukkaa vastaan ja jäi esteeksi portaiden päähän.
“Asagii, enkö voisi millään jäädä tänne?” nainen kiehnäsi pidemmässään, joka vain hymyili sitä uskomattoman viettelevää hymyään.

Jokin tuossa ilmeessä ei kuitenkaan tuntunut oikealta eikä kirjanpitäjä ollut varma, kuvitteliko kaiken vai oliko tuo hymy vain tottumuksesta ilmestynyt maski. Kummin vain, mies kuitenkin pysähtyi tummanruskeasilmäisen kiertäessä kätensä hänen ympärilleen, mikä sai kalpeamman voimaan pahoin. Nuorukainen vilkaisi silmäkulmastaan siniharmaasilmäistä, joka katseli parvekkeelta alas sen näköisenä, että mietti, huomaisiko mustasilmäinen lainkaan, jos hyppäisi alas ja kuolisi. Tuon vakavan naamion takana näkyi jotain sellaista, jota varas ei halunnut nähdä ja hän halusi auttaa ystäväänsä. Avustaja kääntyi jälleen katsomaan lasin läpi mustatukkaa, joka oli siirtynyt alemmas Asukan roikkuessa yhä itsessään kiinni. Hide-zou sanoi painokkaasti jotain, mutta hän ei sitä silti kuullut, vaan jäi katsomaan hämmentyneenä toimitusjohtajaa. Teräväpiirteisen hiukset olivat jälleen auki, mikä ei ollut kovin ihmeellistä. Ruskeat hiukset oli nostettu jälleen ilmavasti leukaan ulottuvien otsahiusten peittäessä entistä salaperäisemmin toisen silmän. Vaatteet olivat hiukan huomiota herättävämpi seikka, koska ensimmäistä kertaa elämässään Seth näki esimiehensä kiiltävässä tummanvihreässä, melkein mustassa kauluspaidassa, jonka muutama ylempi nappi oli jätetty auki. Hopeinen ketju kimalsi valossa arvokkaana hopeisen kanjin kanssa. Kauluspaidan päällä oli tavalliseen tapaan puvun takki, mutta se oli tavallista rennomman tyylinen, samoin kun housut. Niissä vaatteissa hän näyttäisi hyvältä jossain klubissa, mutta hyvältä mies näytti myös yakuzan kotona korostaen laihan lihaksikasta vartaloa. Mies näytti helvetin hyvältä siinä vakavana seisoessaan ja katsoessaan harvinaisen totisena rakastajattaren halipulan kohteeksi joutunutta ystäväänsä.
Yoru murahti vaativan uhkaavasti, koska rapsuttava käsi lopetti vahingossa liikkeensä. Nuorukainen vilkaisi ajatuksissaan koiraa, mutta yllättäen hänen huulilleen kaartui ovela hymy pienen idean putkahtaessa hänen mieleensä.
“Yoru, sinä joudut töihin”, puna-mustahiuksinen kuiskasi mustan karvaturrin korvaan.
“Saat auttaa minua laittamaan isännillesi vähän lämpimämmät välit – ainakin täksi illaksi.”
Eläin kallisti päätään, kuin olisi ollut valmis kuuntelemaan ja tottelemaan. Ehkä se oli tavallista fiksumpi koira.

“Asagi, minä haluan jäädä tänne sinun kanssasi”, Asuka vonkui ja katsoi suurilla silmillään herraansa.
Asagi katseli hymyillen naista, jonka kädet olivat kiertyneet hänen vartalonsa ympärille. Iho tunsi verenpunaisen silkkipaidan läpi pehmeiden sormien piirtelyn selässään eikä se tuntunut hänestä pahalta – päinvastoin. Olisinhan erään toisen henkilön kädet ollut miellyttävämmät, mutta herra kuitenkin nautti siitä, että sai paljon huomiota, vaikka se oli nyt ruinaamisen muodossa. Tosin mustatukkaa ärsytti hiukan myös se, että toinen kyseenalaisti hänen sanansa.
“Sinun olisi parasta viettää välillä aikaa ystäviesi kanssa”, yakuza sanoi hellästi nostaen nuoremman leukaa nähdäkseen mutristuvan suun.
“Nauti hiukan ulkoilmasta, ettet vain sisällä kököttäessäsi liho ja sairastele.”
“Mutta minä haluan viettää aikaa sinun kanssasi”, tummanruskeasilmäinen ruinasi ja vei kätensä miehen niskan taakse näyttäen entistä enemmän avuttomalta neidolta, jonka piti saada olla armaansa kanssa.
“Enkä minä tarvitse ulkoilmaa… Enkä edes liikuntaa, jos sinä laittaisit minut liikkumaan”, ovelan suloinen hymy kohosi huulikiiltoisille huulille.
“Oliko tuo vaatimus?” mustiin silmiin syttyi pirullinen kiilto.
“Sinuna ottaisin siitä selvää”, lyhempi kuiskasi viekoittelevasti ja kaarsi kaulaansa, jota ei kuitenkaan näkynyt kovinkaan paljon vapaina roikkuvien hiusten takia.
“Minusta tuntuu, että Asagilla on parempia asioita selvitettävänä”, Hide-zou huomautti ja katsoi harvinaisen pistävästi rakastajatarta.
“Ja mitä siihen liikuntaan tulee, en usko, että kovin moni täällä on halukas näkemään strippaustasi, Asuka.”

Laihempi jäykistyi ja kääntyi katsomaan yakuzan kakkosmiestä tuimasti. Asukan huulet puristuivat kapeaksi viivaksi huulikiillon kuluessa harvinaisen nopeasti pois huuliltaan. Kapeat sormet puristuivat pienen nyrkin sisälle ja rakastajatar harkitsi hetken aikaa toimitusjohtajan lyömistä, mutta päätti olla toteuttamatta mielitekoaan. Hän tuskin onnistuisi saattamaan iskua perille ja toimitusjohtaja kannatti sen verran tasa-arvoa, että löisi takaisin välittämättä hänen sukupuolestaan. Parasta vain olisi olla naisellinen ja viattoman siro eikä missään tapauksessa väkivaltainen. Kyllä vanhempi käskisi kakkosmiehensä pysymään hiljaa.
“Sanoissasi on kyllä jonkin verran perää, Hide-zou”, Asagi yllätti täysin nuorimman sanoillaan ja käänsi katseensa tummanruskeasilmäiseen.
“Ole nyt kiltti tyttö ja mene pitämään hauskaa ystäviesi kanssa.”
“Mutta sinähän pidät enemmän tuhmista tytöistä”, toinen mutristi jälleen huuliaan ja hiveli käsillään lihaksikasta vartaloa.
“Niin pidänkin – makuuhuoneen puolella”, mustatukka naurahti matalasti painaen hellän suudelman naisen kaulalle.
“Mutta pidän myös siitä, että sanojani totellaan kyseenalaistamatta niitä”, matalan naurahdus sai laihemman niskakarvat pystyyn, vaikkei ääni sinänsä ollut edes uhkaava.
“Hyvä on”, Asuka hymyili sievästi sivellen pidemmän niskaa.
“Minä menen.”
“Hyvä tyttö”, yakuza kuiskasi ja kumartui hiukan laskeakseen täyteläiset huulet rakastajattarensa omille ystävänsä huokaistessa harvinaisen raskaasti vieressään.

Yllättäen kuuluva terhakka haukunta keskeytti herkän hetken naisen säpsähtäessä ja mieskaksikon kääntäessä päänsä äänen suuntaan. Yoru kipitti päättäväisen iloisena kohti mustatukkaa ja istahti odottavasti maahan isäntänsä eteen hännän heiluessa vinhasti. Valitettavasti mies ei ollut riittävän nopea ymmärtääkseen lemmikkinsä ajatusmaailmaa, jolloin häntä ryhtyi heilumaan entistä enemmän ja etutassut talloivat lattiaa ja rakastajattaren varpaita vaativasti pienten tuhahdusten karatessa karvaisesta kuonosta. Koska vieläkään ei tapahtunut mitään, mitä koira vaatimalla vaati, voimakkaat takajalat ponkaisivat eläimen korkealle ilmaan etutassujen osuessa pitkän miehen lantioon. Ensimmäisestä hypystä seurasi toinen ja kolmas haukunnan kajahtaessa ilmoille nostattaen rikollisjärjestön johtajan huulille hymyn tämän kumartuessa nostamaan Yorun syliinsä.
“Mana, Yoru karkasi jonnekin”, kuului tuttu pehmeä ääni, joka sai kolmikon kääntämään katseensa parvekkeen ovelle, jossa tapahtui liikehdintää.
“Yoru…”, Mana mutisi astuessaan olohuoneen tapaiseen Sethin seuratessa tiiviisti perässä.
“Seth!” pieni huudahdus pääsi Asagin huulilta silmien ryhtyessä tuikkimaan entistä kirkkaimmin.
“Tulit jo nyt!”
“Niin tulin, toivottavasti en liian aikaisin, Asagi-sama”, puna-mustahiuksinen kumarsi kohteliaasti ja nosti ujon katseensa esimieheensä.
“Tervehdys, Hide-zou-sama”, pieni puna nousi kalpeille poskille, mutta vapaina roikkuvat hiukset peittivät hiukan kasvojen ilmeen.
“Hei Seth”, lämmin hymy nousi Hide-zoun huulille tämän nojautuessa sirosti seinää vasten.
“Et tullut lainkaan liian aikaisin. Tulit juuri sopivaan aikaan.”
“Hide-zou on oikeassa”, yakuza hymyili viettelevästi unohtaen kokonaan Asukan ja käänsi katseensa Manaan.
“Ovatko kaikki järjestelyt kunnossa?”
“Niin kuten pitääkin”, mustahiuksinen vastasi viileästi vilkaisten huomaamattomasti porukan naista silmäkulmastaan.
“Ruokaa on ja kaikki särkyvä on piilotettu.”
“Hienoa. Tulehan tänne”, mustasilmäinen painoi Yorun itseään vasten yhdellä kädellä levittäen vasemman kätensä sirosti kutsuen toista tulemaan lähelleen.

Entinen soluttautuja katsoi hetken rakastaan, mutta totteli sitten Asukan katsoessa tilannetta sydämistyneenä. Pantterimainen painoi rakastajansa vasten itseään painaen pienen suudelman tämän poskelle hymyillen sitä aitoa hymyä, kuten kirjanpitäjä sen näki. Nyt ilme oli yhtä silmistä jalkoihin asti.
“Eräs pieni järjestely on kyllä kesken”, mustatukka sanoi pehmeästi kuullen varsin selkeästi, kuinka tummanruskeasilmäinen kääntyi dramaattisesti ympäri ja painui nyyhkäisten huoneeseensa.
“Mikä?” kauniskasvoinen katsoi vakavan kysyvästi pidempäänsä toimitusjohtajan liikahtaessa heidän ohitseen sohvan luokse avustajansa viereen.
“Juhlamielesi”, rikollisjärjestön johtaja naurahti Yorun haukahtaessa miehen sanojen voimaksi ja painautui kaksikkoa vasten.
“Missä on se hymy, joka pitäisi olla huulillasi tällaisena hetkenä?”
Käsi nousi meikatuille kasvoille ja sormi näpäytti hellästi naisellisemman nenänpäätä miehen painaessa uuden suudelman lyhemmän suu pieleen. Rauhallisesti samainen käsi laskeutui rakastajansa kättä pitkin lantion korkeudelle ja kiertyi sulavan omistavasti laihan vartalon ympärille sormien liikahtaessa kiusoittelevasti kyljellä.
“Älä”, Mana ei voinut mitään pienelle hymylle, joka nousi kutittavasta kosketuksesta.
“Ei ollut vielä tarpeeksi leveä”, Asagi näytti kieltään kutittaessaan hiukan lisää.
“Muista, että kostan tuon vielä”, mustahiuksinen katsoi kulmiensa alta rakastaan, mutta ei voinut sille mitään, että hymy levisi kasvoille poistaen kaiken viileyden hänestä.
“Minä odotan kostoasi innokkaana”, pantterimainen kuiskasi pehmeästi entistä lämpimämmän hymyn sulaessa huulilleen.
Entinen soluttautuja vain rakasti tuota katsetta ja hymyä, jotka vanhempi soi hänelle. Ne saivat hänet leijailemaan jonnekin omaan maailmaansa.
Kova oven paiskaus sai kuitenkin miehen heräämään todellisuuteen Asukan marssiessa hiukan isomman laukkunsa kanssa hissiä kohden kiskoen samalla hohtavan pinkkiä nahkatakkia päälleen.
“Pitäisitkö hetken Yorua, Mana?” yakuza ojensi skotlanninterrierin rakastajalleen kiirehtien nopeasti naisen perään, ennen kuin tämä matkustaisi hissillä alakertaan.
Lähes tahtomattaan laihemman huulilta pääsi raskas huokaisu tämän ryhtyessä rapsuttamaan lemmikkiään siirtyen siitä sitten sohvan ääressä seisoskelevan kaksikon luokse.

“Mistä te juttelitte Asagin kanssa?” kauniskasvoinen kysyi Hide-zoulta tämän istuutuessa osittain sohvan selkänojan päälle.
“Lähinnä Kuro Kagen kokouksesta”, toimitusjohtaja sanoi vilkaisten ruskeankellertävillä silmillään oppilastaan, joka katsoi kysyvästi esimiestään.
“Sekä Klahan ja Exo-chikan yllättävistä ilmaantumista. Mietimme vain, milloin kuulemme Tokiosta uutisia.”
“Luultavasti aivan liian pian”, siniharmaasilmäinen sanoi synkästi ajatellen todennäköisesti jotain aivan muuta.
“Asagi ei tunnu miettivän kovinkaan paljon tulevan kokouksen tärkeyttä.”
“Harvat haluavat meistä pohtia sitä, mutta kyllä Asagi sitä miettii”, teräväpiiteinen huomautti pehmeästi vakavoituen sitten.
“Mikäli ehtii seksinhimonsa ohelle ajattelemaan.”
“Pitäisikö minun muka ajatella jotain muuta?” Asagin ääni sai kolmikon kääntymään hisseille päin.

Hissin ovi oli sulkeutunut kertoen ärsyttävän rakastajattaren viimein lähteneen, mikä sai helpottuneen huokaisun pakenemaan niin varkaan kuin sohvalle istuutuneiden henkivartijoiden suusta. Yakuza kallisti päätään katsellen rakastajaansa, jolla oli tällä kertaa mustavioletti silkkileninki, jonka laskokset saivat tämän lantion näyttämään todellista leveämmältä. Keskisormen kautta kulkevat tummanvioletit hihat saivat Manan näyttämään hiukan heikommalta kuin mitä oikeasti oli ja ylhäältä sidotut hiukset antoivat pitkälle joutsen kaulalle oman oikeutensa näyttäen entistä houkuttelevammalta.
“Minun tyttöni”, mustatukka huokaisi kuuluvasti.
Siniharmaat silmät kapenivat uhkaaviksi viiruiksi ilman muuttuessa vaarallisen kylmäksi miehen kuulemista sanoista. Közi ja K napittivat nopeasti takkinsa, etteivät vilustuisi pakkasessa ja Seth perääntyi vaistomaisesti, koska entisen soluttautujan ilme ei luvannut hyvää kenellekään. Pantterimainen oli sanonut aikamoisen loukkauksen tytötellessään miestä, vaikka tiesi enemmän kuin paremmin, miten asia oli. Hide-zou pysyi täysin tyynenä paikallaan tuskin huomaten lainkaan lähestyvää jääkautta, jonka jäävuoret hajottivat jo huonekaluja.
“Anteeksi Mana”, mustasilmäinen naurahti avoimen huvittuneena ja riensi halaamaan rakastajaansa Yorun tuhistessa tyytyväisenä heidän välissään.
“En vain voinut vastustaa kiusausta.”
“Et ilmeisesti”, kauniskasvoinen sanoi jäätävästi vastaamatta halaukseen millään tavalla.
“Älä nyt viitsi, Mana”, pidempi silitti peukalollaan puuteroitua poskea.
“Kyllähän sinä tiedät, etten minä sitä pahalla sanonut.”
“Vai niin”, nuorempi ei uskonut selvästikään rakkaansa sanoja.
“Olet enemmän mies kuin monet, jotka minä tunnen”, kädet kiertyivät jälleen lämpimään halaukseen sormien silitellessä leningin selkämystä.
“Sinä olet kaunein ja upein ihminen, kenet olen tavannut”, täyteläiset huulet suukottivat meikattuja kasvoja lepytellen.
“Todista se”, naisellisempi sanoi sulkien silmänsä hetkesi voimatta sille mitään, että nautti saamastaan huomiosta, joka oli nyt vain hänen – ei kenenkään muun.
“Mielelläni”, Asagi painoi huulensa viininpunaisiksi maalatuille huulille omistavasti, mutta samalla antaen enemmän kuin ottaen.

Sethin kasvoille nousi pieni hymy hänen katsoessaan parivaljakon hellää hetkeä. Oli todellinen ihme, ettei hän alkanut täysin ilakoimaan saamaansa voittoa – tai oikeastaan Manalle saamaansa voittoa. Ehkä hänen ilonsa näkyi niiltä kalpeilta kasvoilta, koska yllättäen nuorukainen tunsi kevyen kosketuksen olkapäällään. Hide-zou katsahti alaistaan lempeästi hymyillen ja nyökkäsi parveketta kohti.
“Mentäisiinkö hetkeksi parvekkeelle nauttimaan raikkaasta ilmasta?” mies liikautti seuraavaksi päätään ystäväänsä kohti ja silmät vihjasivat suoraan, että antaisivat parivaljakolle hetken omaa aikaa, ennen kuin pieni lauma vieraita saapuisi paikalle pällistelemään mafian uutta tulokasta.
Kirjanpitäjä nyökkäsi ja siirtyi kevyin askelin parvekkeelle sydämen hakatessa entistä kovempaa. Miten ihmeessä vanhempi onnistui aina näyttämään niin hyvältä? Miksi tämän piti olla juuri nyt niin helvetin seksikkään näköinen ja vielä uskomattoman komeakin? Hän ei voinut, kuin miettiä sitä, miltä näytti toisen mielestä omissa vaatteissaan ja ensimmäistä kertaa ilman solmiota. Varmasti hän ei näyttänyt yhtä hyvältä kuin Asagi tai moni muu, mutta hän toivoi, ettei myöskään näyttäisi kovin pahalta.
“Temppusi oli varsin ovela”, toimitusjohtaja nojasi muurista kaidetta vasten ja katsoi kadulla kulkevia ihmisiä ja ohi suhahtavia autoja.
Ilta alkoi vähitellen hämärtyä, vaikkei missään nimessä ollut vielä myöhä. Tuo hämäryys sopi jotenkin teräväpiirteiseen, jonka toinen silmä oli lähes kokonaan otsahiuksen alla. Hämäryys kuvasi jotenkin miehen mielen salaperäisyyttä, jonne kukaan ei päässyt, mutta varas halusi päästä. Voi, kunpa hän osaisi lukea ajatuksia – hän haluisi kovasti varastaa edes yhden ajatuksen toisen mielestä.
“Mikä temppu?” puna-mustahiuksinen katsahti kysyvästi esimiestään, joka käänsi hymyillen katseensa oppilaaseensa.
“Tuo Yoru”, vanhempi naurahti matalasti ja vinkkasi sisälle.
“Unohditko, että tässä on lasiseinät? Minä näin, kun päästit Yorun sylistäsi ja usutit Asagin luokse. Varsin toimiva keksintö, jos katsoo noita kahta”, ruskeankellertävät silmät katsoivat lämpimästi sisällä tapahtuvaa lepyttelyä.
“Kilttiä sinulta”, voimakasleukainen kallisti päätään ryhtyen jälleen katsomaan avustajaansa.
“En nyt tiedä kiltteydestä…”, ruskeasilmäinen mutisi hiljaa.
“Mielestäni Asagi-sama ei vain hymyillyt aidosti Asukan kanssa… ja minusta Mana kaipasi Asagi-saman läheisyyttä ilman ketään toista jakamaan huomiota…”
“Eikös se juuri ole kiltteyttä?” lyhempi naurahti ja kosketti hellästi vapaina roikkuvia punamustiksi värjättyjä hiuksia.
“Mukavaa, että haluat huolehtia ystävästäsi.”

Ujo hymy nousi nuorukaisen huulille tämän kääntäessä katseensa muualle peittämään punastustaan. Vatsassa kihisi jälleen jännitys ja hänestä tuntui, että leijailisi kohta ilmaan, ellei joku sitoisi häntä takaisin maahan. Hänen oli hyvä olla siinä ja nuorempi toivoi kuulevansa lisää ruskeahiuksisen puhetta. Tuo lämmin katse sai vartalon värisemään ja taipumaan lähes tahtomattaan sirompaan asentoon.
“Eikös ystävyys ole sitä, Hide-zou-sama?” Seth lähes kuiskasi ja nosti katseensa vanhemman esillä olevaan silmään.
“Sitähän se on”, mies myönsi ja vilkaisi sisälle.
“Säikähdin tosin Asagi-saman sanoja”, avustaja jatkoi puhumista toivoen saavansa toisen vastaamaan.
“Pelkäsin, että ideani menisi aivan pieleen, kun hän ryhtyi neidittelemään Manaa.”
“Tuo on Asagin omaa hassua käytöstä”, Hide-zou hymähti ymmärtäväisesti.
“Hän rakastaa muiden kiusaamista yli kaiken ja hän sanoo tuolla tavalla, koska haluaa suututtaa rakkaitaan, jotta voisi sitten lepytellä heitä parhaan taitonsa mukaan. Kai se on hänen tapansa osoittaa, kuinka paljon välittää läheisistään… Onneksi Asagi kuitenkin osaa kiusoitella niistä asioista, jotka voi ottaa joltain kannalta vitsinä ja tuota hän tekee vain harvoille ja valituille”, tuuli liikutti ruskeita pitkiä hiuksia.
Ruskeasilmäinen katsoi sisälle ja nyökkäsi hyväksyvästi, kun näki Yorun hyppäävän pois Manan sylistä sallien miehille enemmän läheisyyttä. Asagin kädet kietoutuivat välittömästi tiukemmin rakastajansa laihan vartalon ympärille huulien kuiskaillessa helliä sanoja toisen korvaan. Vaikkei nuorukainen kyennyt näkemään entisen soluttautujan kasvoja, hän oli varma, että tämä hymyili mitä onnellisimmin, koska leikki sormillaan pidempänsä mustilla hiuksilla ja painautui lähemmäksi tämän lihaksikasta vartaloa vasten.
“Niin uskoinkin”, puna-mustahiuksinen sanoi hiljaa voimatta muuta kuin toivoa, että saisi itse olla joskus samanlaisen hellyyden kohteena, vaikkei kaivannutkaan yakuzaa kuiskaamaan lempeitä sanoja korvaansa.
“Ai niin”, vanhempi sanoi yllättäen saaden pidemmän katsomaan hämmentyneenä esimiestään.
“Ennen kuin unohdan”, liikemies kaivoi rennon puvuntakkinsa taskusta pienen mustan kortin, johon oli maalattu sähkönsininen ruusu.
“Vaikka Manalle tekeekin hyvää saada hiukan liikuntaa rampatessaan alakertaan, tiedän, että sinua ahdistaa, kun luulet olevasi vaivaksi muille”, mies ojensi pehmeästi Asagin huoneiston avainkortin hämmentyneelle kirjanpitäjälle, joka ei tajunnut tarttua saamaansa esineeseen.
“Juttelin pitkään Asagin kanssa ja sain hänet suostumaan siihen, että sinäkin pääset tänne, milloin tahdot. Uskoisin, että hän on varsin kiitollinen ystävyydestäsi Manan kanssa”, lyhempi selitti hymyillen toisen hämmentyneille kasvoille.
“Kunhan et käy täällä aivan liian usein.”
“En”, kalpeampi veti syvään henkeä ottaen viimein tarjotun kortin.
Tämä merkitsi hänellä todella paljon. Se, että teräväpiirteinen oli pyytänyt ystäväänsä teettämään hänelle oman kortin, kertoi suuresta luottamuksesta.
“Kiitos, Hide-zou-sama”, ruskeasilmäinen kumarsi tuntien sydämensä lyövän kiivaasti.
“Ole hyvä, Seth”, kakkosmies hymyili lempeästi.
“Ja mitä me olemme puhuneet tuosta samattelusta?” käsi sotki nuoremman hiuksia leikkisästi saaden tämän virnistämään.
“Minulle tulee siitä omituisia ajatuksia mieleen.”
Kapeat huulet raottuivat kysyäkseen, mitä hartiakkaamman mieleen tuli, mutta ääni ei lähtenyt kurkusta, vaan jostain muualta.

Hissin ovet aukesivat ja sisälle astui lyhyt ruskeahiuksinen mies, joka vilkaisi ympärilleen tutkivasti. Mustat tyylikkäät farkut istuivat täsmällisesti hoikkiin jalkoihin nahkatakin tehdessä hänestä hiukan kovemman näköisen, vaikka kasvoilla leikkivä synkkyys saikin hänet jo pelottavan tuimaksi. Hermostuksen väreet kulkivat pitkin kirjanpitäjän selkää, koska hän oli nähnyt tämän miehen ennenkin.
“Hyde!” Asagi virnisti kääntyessään saapunutta kohti Manan ollessa yhä hänen rinnallaan.
“Hienoa, että pääsit tulemaan.”
“Kiitos, että kutsuitte, Asagi-sama”, Hyde kumarsi kohteliaasti hissin ovien sulkeutuessa takanaan.
“Moiset kohteliaisuudet sikseen”, yakuza naurahti ja siirtyi salamurhaajansa eteen antamaan tälle lämpimän halauksen.
Teko sai Sethin hätkähtämään, koska hän ei ollut edes ajatellut sitä, kuinka läheinen rikollisliittouman johtaja oikeastaan olikaan miehiään kohtaan – tai oikeastaan muiden miestensä esimiehiä kohtaan.
“Tule”, Hide-zou kuiskasi avustajansa korvaan saaden lämpimät väreet liikkeelle toisen puvun alla.
“Juhlien kunniavieraan ei kuulu piiloutua muilta tänne parvekkeelle.”
Vahva käsi tarttui hellästi kalpeamman omaan ja veti perässään sisälle. Ote oli lempeä ja vahva, kertoen pienellä puristuksella, ettei olisi mitään pelättävää: se oli lupaus suojelemisesta.
“Hei Hyde”, toimitusjohtaja tervehti heidän tullessa kolmen muun luokse.
Közi ja K olivat vain nyökänneet lyhimmälle tervehdyksen sohvalta ja siirtyneet siitä keskustelemaan katseillaan päivän tapahtumista.
“Tervehdys, Hide-zou”, mies tervehti yakuzan kakkosmiestä kohteliaasti ja siirsi sitten katseensa tämän vieressä olevaan nuorukaiseen.
“Me näimmekin silloin, kun kävit tapaamassa Tatsuroua, mutta emme ehtineet esittäytymään – kiitos Vivianin”, Hyde sanoi vakavana ja ojensi kätensä.
“Hyde”, mies esittäytyi jättäen ammattiturvallisuutensa takia sukunimensä mainitsematta.
“Seth”, ruskeasilmäinen sanoi ja tarttui pienesti hymyillen tarjottuun käteen.
Lyhimmän suupieli kaartui pieneen hymyyn tämän puristaessa lempeästi kättä.
“Vahva ote – pidän siitä”, salamurhaaja naurahti heidän päästäessä irti toisistaan.
“Etkä ole lainkaan pahannäköinen. Ihmettelen edelleen, miten Asagi saattoi luovuttaa sinut Hide-zoun palvelukseen eikä pitänyt sinua itsellään.”
“Sitä samaa minäkin ihmettelen”, mustatukka sanoi ravistellen epätoivoisena päätään.
“Hän käyttää avustajaa ihan väärin!”
“Asagi, älä kiusaa Sethiä”, Mana muksautti hellästi kyynärpäällä pidempää kylkeen.
“Vaikka onhan hän varsin suloinen, kun punastuu kuin tomaatti.”

Entinen soluttautuja kääntyi katsomaan varasta kiusoittelevasti hymyillen. Tämän kasvot tosiaan muistuttivat ylikypsää tomaattia eivätkä K ja Közi voineet kuin tirskahtaa nuorukaisen reaktiosta.
“Paraskin puhuja”, teräväpiirteinen huomautti taputtaen lohduttavasti kirjanpitäjän olkapäätä.
“Älä murehdi: Hyde on niitä harvoja täällä, jotka ajattelevat enemmän yläpäällään kuin alapäällään.”
“Muutamasta muusta ei sitten puhutakaan, vai?” salamurhaaja naurahti saaden muut miehet virnistämään.
“Keistä muista?” kuului yllättäen syvä, matala ääni, kun hissin ovet aukenivat jälleen ja aikaisemmin saapunutta pidempi mies astui tämän rinnalle.
“Toivottavasti minä herätän edes jonkinlaista puheenaihetta.”
Mustat latvoista lainehtivat hiukset korostivat jotenkin tummien hiukan löysempien vaatteiden kanssa rentoutta miehen seisoessa tyylikkään rauhallisesti katsellen muita huoneessa olijoita.
“Hei Közi ja K”, mies kallistui hiukan vasemmalla huikaten tervehdyksen kaksikolle, joka nousi pystyyn sohvalta nyökäten sanattomina tervehdyksen.
“Tervehdys Asagi, Mana, Hide-zou ja Hyde”, ääni oli harvinaisen pehmeä eikä siinä ollut melkein lainkaan sitä samaa synkkyyttä kuin kasvoissa, jotka hymystä huolimatta olivat salaperäisen tummanpuhuvat.
“Sinä taidat olla Seth”, huulille kaartui ovela hymy mafiamiehen katsellessa laihaa vartaloa.
“Ja sinä olet Sakurai Atsushi”, puna-mustahiuksinen muisti miehen varsin hyvin.
Hänellä oli vieläkin ikäviä muistoja siitä hetkestä, kun Vivian tuli uhkailemaan toimitusjohtajaa ja tämä väänsi naisen käden melkein sijoiltaan. Toivottavasti jengipomo ei olisi tulossa tänne, koska hän silloin hän olisi opettajassaan kiinni kuin loinen – ellei jopa pahemmin.
“Hauskaa, että olet kuullut minusta”, Atsushi naurahti ja otti sen kummempia miettimättä askeleen pituiseensa päin.
“En tosin ajatellut jättää sitä pelkkää kuulemiseen”, mies kuiskasi tummanpuhuvien silmien tuikkiessa ja painautui vasten laihemman vartaloa huulien hipaistessa toisen omia.

Kalpeammalta pääsi kauhistunut uikahdus hänen perääntyessä aivan sohvaan kiinni. Sydän hakkasi sadan kilometrin tuntinopeutta vartalon kaartuessa nopeasti taaksepäin saaden hänet keinahtamaan vahingossa selkänojan yli huonekalulle turvaa.
“Sinäpä olet liukasveitikka”, jokapaikanhöylä naurahti ja suunnitteli ilmiselvästi sohvan yli kipuamista, mutta käsi pysäytti hänet.
“Sen verran liukas, ettei sinun kannata yrittää mitään, Atsushi”, Hide-zou sanoi painokkaasti ja katsoi miestä kulmiensa alta.
“Enkä halua, että aiheutat avustajalleni sydänkohtausta.”
“Luulisi hänen sitten tottuneen moiseen, kun hän on kerran sinun alaisesi”, synkkäkasvoinen naurahti saaden Asagin purskahtamaan nauruun, johon muut yhtyivät mukaan ja jopa toimitusjohtaja soi pienen virneen.
“Kuten Hide-zou tuossa äsken sanoi”, Hyde virnisti sohvalla makaavalle merkitsevästi.
“Minä olen niitä harvoja tässä mafiassa, jotka ajattelevat enemmän sillä yläpäällään.”
“Niitä tosiaan on harvoja”, Mana huomautti siirtyen sohvan toiselle puolelle.
“Aika nousta ylös”, mies sanoi lempeästi auttaessaan Sethin ylös.
“Älä huoli. Sinulla tosiaan on täällä turvanasi joku muukin kuin minä”, siniharmaasilmäinen kuiskasi hiljaa hiusten takana piilottelevaan korvaan ja vinkkasi vihjaavasti teräväpiirteistä.
“Onneksi, muuten roikkuisin koko illan sinussa”, ruskeasilmäinen kuiskasi takaisin ja vilkaisi varovaisesti Atsushia, joka ilmiselvästi haikaili hänen vartalonsa perään.
Eikö hän koskaan saisi rauhaa?
“Älä turhia murehdi, Atsushi”, Asagi taputti lohduttavasti miehen olkapäätä.
“Saat leikkiä hänen kanssaan ehkä sitten myöhemmin – heti minun jälkeeni.”
Vastaus oli ehdoton ei.

“No, älkää siinä turhia seisoskelko, Atsushi ja Hyde”, voimakasleukainen päätti vaihtaa puheenaihetta.
“Nuo pöydällä olevat ruuat ja juomat eivät ole koristeina.”
“Minä kun luulin, että Asagi oli vaihtanut sisustustaan koriste-esineitään myöten”, Atsushi huomautti naurahtaen Hyden marssiessa kaljojen viereen.
“Ota koppi!” salamurhaaja tarttui yhteen pulloon kiinni ja viskasi sen pidempäänsä kohden.
Kirjanpitäjän silmät laajenivat hänen katsoessaan pullon lentoa, mutta hänen silmänsä eivät laajentuneet yhtä pahasti kuin erään toisen silmät, jotka tuijottivat lasipullon matkaa ilman halki. Jokapaikanhöylä otti kevyen askeleen eteenpäin ja nappasi pullon ilmasta vieden sen kepeästi huulilleen avaten korkin hampaillaan.
“Asagi, sinä se osaat olla vieraanvarainen! Tämä on kaupan parasta olutta!” mies huudahti riemuissaan siemaistuaan juomaa suoraan pullosta.
“Tietenkin, en minä sitä muuten olisi sitä ostanut”, yakuza naurahti siirtyessään pöydän ääreen hakemaan muutaman pullon.
“Hiukan varovaisuutta noiden lasipullojen kanssa, Hyde”, mustatukka kuiskasi lyhemmän korvaa tämän säpsähtäessä hiukan.
“Ups! Minä unohdin”, Hyde vilkaisi anteeksipyytävästi taakseen.
“Ei se mitään, muistat vain ensi kerralla”, mustasilmäinen sanoi painokkaasti ja kääntyi ympäri vieden olutpullon niin Manalle kuin Sethille ja Hide-zoulle.
“Et sitten ottanut pullonavaajaa?” entinen soluttautuja huomautti ottaessaan pullon käteensä.
“En, koska minulla on kaksi kävelevää pullonavaajaa”, pantterimainen naurahti pehmeästi ja kääntyi Köziä ja K:ta päin.
“Olisitteko ystävällisiä”, mies ojensi pulloaan K:n ottaessa sen käteensä.
Sormet kiertyivät tiukan metallikorkin ympärille, mutta harvinaisen pehmeästi mies sai väännettyä pullon auki korkin jäädessä vahingoittumattomana käteensä. Punapää nappasi nuorukaisen pullon itselleen ja palautti sen nopeasti takaisin ilman korkkia ottaen seuraavaksi toimitusjohtajan pullon. Pullot nostettiin huulille, kun taas hissin ovet aukesivat, mutta tällä kertaa yhden ihmisen tilalla tulikin kolme.

“Täällä sitä availlaan jo pulloja, ennen kuin kaikki ovat edes tulleet paikalle”, punapäinen nainen sanoi närkästyneenä.
“Niin sinun tapaistasi, Asagi.”
Nainen oli laiha, kuten monet japanilaiset naiset yleensä. Hiusten puna ei ollut tasainen, vaan osa suortuvista oli tummempia kuin toiset ja muutama oli melkein mustia. Pitkät kynnet oli maalattu hehkuvan punaisiksi ja laihan vartalon yllä oli kaulan ympäri menevä puoleen reiteen ulottuva mekko, joka näytti kovasti nahkaiselta ja vaatteen päällä oli polviin ulottuva avonainen, ohut takki. Laihoissa käsissä oli mustat irtohihat, jotka kiiltelivät valossa saaden ihon näyttämään vaaleammalta.
“Minkä minä voin sille mitään, että sinä olet vain liian hidas, Omi”, puhuteltu naurahti ja nosti pulloa tervehdykseksi.
“Ette kai ole ehtineet juoda jo kaikkia?” mustaan puvun tapaiseen vaatteeseen pukeutunut mies katsahti kysyvästi pitkän pöydän suuntaan huitaisten hiukan kihartavat ruskeat hiuksensa pois silmiltään.

Mies oli nuori – kuten ilmeisesti kaikki Asagin mafiassa – ja vartalo oli sopusuhtainen hänen seisoessaan lyhemmän naisen vieressä. He olisivat näyttäneet hyviltä yhdessä, mutta ongelmana olikin kolmas mies, joka oli huomiota herättävin sauhutellessaan siinä kahden muun vieressä.
Oljenvaaleat hiukset oli nostettu sotkuisina pystyyn tumman juurikasvun pilkistellessä esiin. Silmät ja huulet oli maalattu tumman sinertäviksi. Yllä oli kiiltävä musta, lyhyt nahkatakki ja turhankin paljon ketjuja ja vöitä. Mies oli hiukan pidempi kuin seurassaan tullut ja paljon mielenkiintoisemman näköinen. Tämä tuntui omistavan koko maailman, ellei laskettu Asagia mukaan.
“Emme toki, Nao”, yakuza naurahti viitaten pöytää.
“Käykää toki hakemassa, mitä haluatte ja Isshi”, mustat silmät katsoivat merkitsevästi blondia.
“Mitä minä olenkaan sanonut siitä polttamisesta?”
“Vie seitsemän minuuttia elämästäni etkä halua sinun itsesi tai muutaman muunkaan lähellä olevasi saavan keuhkosyöpää”, Isshiksi kutsuttu naurahti marssiessaan parvekkeelle.
“Tajusin vihjeen – haluan vain menettää ne seitsemän minuuttia kunnolla.”
“Omi, tule tapaamaan virkaveljeäsi”, pantterimainen sanoi, kun Naoksi kutsuttu riensi pöydän ääreen miettimään, mitä mahdollisesti haluaisi syödä ensin.
Nainen kallisti päätään kysyvästi ja käveli sitten turhia keikistelemättä sohvan luona olevien luokse.
“Omi, tässä on Miyagi Seth: Hide-zoun avustaja ja uusin varkaani”, pantterimainen viittasi ensin nuorukaista ja kääntyi sitten naista päin.
“Seth, tämä tässä Goto Omi – yksi päävarkaistani.”
“Yksi päävarkaista, joka tunkeutuu niin pankkien tileille kuin koruliikkeisiin”, punahiuksinen sanoi nostaen käden tyylikkäästi tervehdykseksi.
“Ja tuo ruuan kimppuun mennyt on Nao, yksi tullin miehistä, jonka ansiosta mitkään tavaramme eivät jää koskaan kiinni”, entinen soluttautuja kävi hakemassa Yorun kerjäämästä ruokaa, ettei se pyörisi jatkuvasti muiden jaloissa.
“Isshi!” blondi huusi parvekkeelta ja heilautti vinhasti kättään imien samalla syöpäkäärettään.
“Isshi on Asagin Zukotsu klubin johtaja”, Hide-zou päätti selventää.
“Siinä missä Gratteri ei kuulu kenellekään yakuzalle virallisesti, edustaa Zukotsu Asagia ja on monessa suhteessa hiukan hienompi paikka kuin pieni baari. Isshi valvoo tilannetta siellä ja pitää huolen siitä, että kauppa ja muu tapahtuu meidän etujemme mukaisesti – jotkut pikku vorot saavat hänen kauttaan myös toimeksiantoja sun muuta.”

Seth nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi ja käänsi katseensa naiseen, joka tutkaili häntä päästä jalkoihin. Pieni tyytyväisyyden hymy kohosi hänen huulilleen, kun tullivirkailija toi hänelle avatun olutpullon.
“Asagi, onko sinusta tullut sokea?” Omi naurahti tutkaillen edelleen kalpeampaa, jota alkoi hiukan hermostuttaa – ei kai tuo naisvaraskin aikonut lähennellä häntä?
“Et sinä yleensä tuollaisten namupalojen anna juoksennella vapaana.”
“En minä annakaan”, Asagi naurahti katsoen rakastajansa perään, kun mies vei koiraa hänen huoneistoonsa nukkumaan.
“Hide-zou on hänen opettajansa ja esimiehensä.”
Punahiuksinen vislasi pienesti ja iski sitten nuorimmalle silmää.
“Sepä hyvä, minulla hermot eivät riittäisi opettamiseen.”
Helpottunut huokaisu pakeni kapeilta huulilta, koska naisvaras siirtyi parvekkeelle komentamaan Isshia pitämään kiirettä syöpäkääreensä kanssa ja etsimään levyt esiin, jotta saataisiin jotain menoa huusholliin.
“Ovatko Jyou ja Hiko tulemassa vai olisitko ollut minua kohtaan niin törkeä, että olisit antanut minun olla ainoana naisena täällä?” Omi huudahti taakseen ja veti röyhkeästi, varas kun oli, klubipomon sätkästä henkoset.
Pidempi parkaisi kauhuissaan ja koetti paeta rakkaan tupakkansa kanssa kauemmas naisesta, joka ilmeisesti ei voinut tavoilleen mitään. Mustasilmäinen vain naurahti huvittuneena, kun ei saanut tilaisuutta vastata, mutta ei hänen tarvinnutkaan. Vastaukset nimitäin osasivat kävellä itse paikalle.
“Juhlat eivät ole edes alkaneet ja heti täällä on aikamoinen sähellys”, kuului kaunis, mutta harvinaisen matala naisen ääni, joka sai paikalla olijat kääntämään katseet saapuneihin.
“Jyou! Hiko!” punahiuksinen huudahti ja juoksi lyhyestä hameesta huolimatta sohvan ja huonekalulla istuvan Sethin ylitse paikalle saapuneita naisia vastaan.
“Pitkästä aikaa, roikaleet

Roikale oli hiukan huono sana kuvaamaan kahta hoikkaa naista – ainakin avustajan mielestä. Kumpikin oli nimittäin lyhyitä ja laihoja. Toisella oli hyvin vaaleanruskeiksi, melkein oljenvaaleiksi värjätyt hiukset ja tumman utuisiksi maalatut silmät. Naisella oli yllään mustat nahkahousut, jonka sivuilla oli tulenpunaiset kaitaleet. Ylävartaloa peitti pitkähihainen paita, jossa oli siellä täällä tyylikkäästi leikattoja reikiä paljastamassa houkuttelevasti ihoa, mutta asusteessa ei kuitenkaan ollut yhtään huorahtavuutta. Toinen vieras oli huomattavasti väritykseltään huomiota herättävämpi tapaus. Tulenpunaiset hiukset, jonka alihiukset oli värjätty mustiksi, keräsivät huomiota ainakin yhtä paljon, kuin punainen hihaton paita, jossa roikkui röyhelöä, rusettia, nauhaa ja vaikka mitä. Ihan kuin paita ei olisi ollut riittävän värikäs itsessään, naisella oli jalassaan hohtavan valkoiset reisistä kireät, mutta lahkeista turhankin leveät housut korostamassa punan hehkua. Kaksikko oli niin omituisen näköinen, ettei kirjanpitäjä osannut irrottaa katsettaan näistä – heidän katsomisensakin oli hiukan hankalaa, koska naisvaras pyöri koko ajan heidän ympärillään.
“Katsokaa ihmiset”, Omi kääntyi ympäri ja vinkkasi ihmisille.
“Jyou ja Hiko tulivat!”
Miehet nostivat kaljapullot tervehdyksen merkiksi ja Isshikin uskalsi tulla parvekkeen ovelle tervehtimään, kun hänen tupakkaansa ei enää vainottu.
“Minulla on teille niin paljon kerrottavaa!” punahiuksinen nappasi saapuneita käsistä kiinni ja kiskoi heidät perässään parvekkeelle, että Mana näki portailta tullessaan vain kaksi punaista ja yhden mustan viivan.
“Ilmeisesti Jyou ja Hiko saapuivat”, mustahiuksinen kohautti olkiaan saaden aikaiseksi muilta huvittuneita hymähdyksiä.
“Omi näkee harvoin Jyouta ja Hikoa, että unohtaa silloin käytöstavat”, Hide-zou selitti siniharmaasilmäisen liikkuessa takaisin heidän luokseen.
“Jyou on Asagin alaisuudessa olevan isoimman jengin pomo ja hänellä on muiden jengien päätösvalta tarpeen vaatiessa – hän voi siis komennella myös Viviania. Tuo värikkäämpi nainen oli Hiko. Hän on mafian urkkija ja hänelle muut urkkijat yleensä raportoivat, jotta hän ilmoittaisi asioista minulle tai Asagille.”
“Mitä urkkija varsinaisesti tekee?” puna-mustahiuksinen kysäisi.
“Teoriassa täsmälleen sitä, mitä yakuza sanoo!” kuului kauempaa huuto.
“Urkkijan varsinainen tehtävä on ottaa selvää erilaisista asioista, olivat ne huhuja tai muuta. Heidän kauttaan tiedetään, kuka aikoo ryöstää kenet, kuka haluaa ostaa tavaraa ja paljon muuta. Urkkijat tietävät niin sanotusti kaiken, mitä alamaailmassa tapahtuu”, Mana selitti istuutuen sirosti selkänojan päälle.
“Eli mitä taitavampi urkkija, sitä enemmän hän tietää asioista?” ruskeasilmäinen käänsi katseensa opettajaansa, joka sekoitti jälleen hänen hiuksiaan.
“Aivan niin.”
Hymy levisi kalpeamman kasvoille. Hän nautti tuosta harvinaisesta läheisyydestä, mitä sai nyt vanhemmalta. Se oli erilaisempaa kuin koskaan aikaisemmin ja jotenkin ihanampaa. Se tuntui lähes yhtä huumaavalta kuin toimitusjohtajan kotona tai silloin töissä, kun tämä halasi häntä.

Aika kului mukavasti mafiamiesten jutellessa kaikenlaista. Seth tutustui saapuneisiin miehiin ja naisiin ja huomasi todella nauttivansa näiden seurasta. Oli tosiaan hyvä asia, että Hide-zou ja Mana olivat todenneet hänen tutustuvan paremmin muihin mafian miehiin juhlien kautta. Isshi osoittautui varsin hassuksi tapaukseksi, samoin Nao. Atsushi oli oma pelottava itsensä ja Hyde oli salamurhaajaksi harvinaisen mukava ja huumorintajuinen. Omi, Jyou ja Hiko juttelivat enemmäkseen keskenään, mutta onnistui nuorukainen muutaman sanan heidänkin kanssaan vaihtamaan. Naisvaras antoi jopa muutaman vinkin, joiden avulla hermot pysyisivät kasassa ryöstötilanteessa, eivätkä hikipisaratkaan kastelisi joka paikkaa, kuten tämä itse sanoi naurahtaen.

Yllättäen hissin ovet aukenivat jälleen ja valkoiseen silkkipaitaan ja mustaan nilkkapituiseen hameeseen pukeutunut nainen astui huoneeseen. Tällä oli yllään musta kireä korsetti, joka sai tulijan näyttämään entistä laihemmalta.
“Kaya!” Mana huudahti ilahtuneena ja riensi vierasta vastaan.
“Mana”, naisen ääni sai nuorukaisen leuan putoamaan alas.
“Pitkästä aikaa.”
Ääni oli matala, viettelevän kaikuvaa ja pehmeän oloinen, vaikka välillä kuului terävyyttä. Tulija ei siis ollutkaan nainen, vaan mies, mikäli ääneen oli luottamista.
“Mukavaa, kun pääsit tulemaan”, mustahiuksinen halasi pehmeästi vierasta.
“Mielellänihän minä tulen juhliin, kun kutsutaan”, vastatullut naurahti pehmeästi.
“Lisäksi sain kutsun ohessa varsin hauskan näytöksen, vai mitä Közi ja K?”
Puhuteltujen huulille kohosivat varsin tyytyväiset hymyt eikä Asagikaan kovin vakava voinut olla, kun muisteli Terua ja Yuutoa. Mielessään tämä toivoi, että vaaleampi poliisi pitäisi lupauksensa ja yrittäisi saada hänet kiinni – siitä tulisi nimittäin hauskaa ja hyvin kiihottavaa.
“Tämäkö se uusi varkaamme on?” Kaya käänsi katseensa sohvalla istuvaan Sethiin, joka tutki häntä pää kallellaan.
“Varsin söpö – onko hänellä jo poikaystävää?”
“Miksi sinä sitä minulta kysyt?” siniharmaasilmäinen naurahti viitaten ystäväänsä tulemaan mukanaan.
“Jos välttämättä haluat tietää, saat kysyä sitä itse. Minä haen sinulle oluen”, mies naurahti vieden naiseksi pukeutuneen sohvalle, jossa juhlien kunniavieras istui Hide-zoun, Asagin ja Isshin kanssa.
“Hei”, vastatullut hymyili hiukan ujosti ja ojensi kätensä varkaalle.
“Minä olen Kaya.”
“Seth”, puna-mustahiuksinen kätteli ja hymyili pienesti.
“Anteeksi epäkohteliaisuuteni, mutta tehän olette mies – ettekö olekin?”
“Ei siinä ollut mitään epäkohteliaista”, Kaya naurahti ja istuutui nuoremman viereen.
“Ja kyllä, olen mies, kuten Manakin on”, mies kääntyi ottamaan ystävänsä tarjoaman kaljan.
“Siinä, missä Mana on kuitenkin jättänyt omat työnsä taakse, minä taas jatkan niitä – Asagin omana vakoojana.”
“Taitaa olla varsin rankkaa – varsinkin korsetissa”, ruskeasilmäinen katsoi merkitsevästi laihaa vartaloa.
“Ei se nyt niin rankkaa ole, kun siihen tottuu”, vakooja hymyili ovelasti.
“Olisit nähnyt kasvoni, kun ensimmäisen kerran minulle kiristettiin korsetti.”
Silmät pullistuivat ja suu haukkoi kärsivänä ilmaa eikä kalpeampi voinut, kuin naurahtaa saamalleen esitykselle.

“Mitä pidät Asagin mafiasta?” naiseksi pukeutunut kysyi juotuaan pitkään ja hartaasti pullostaan.
“Sen verran, mitä olen ollut tässä muutaman viikon sisällä, pidän paljonkin”, avustaja vilkaisi Hide-zouta vierestään hymyillen kiitollisena.
“Hide-zou-sama on ollut ystävällinen ja huolehtinut minusta lempeästi samalla, kun on opettanut minulle uusia asioita.”
“Huolehtinut muuten hyvin, mutta on antanut raukka paran olla jo pidemmän aikaa puutteessa!” kuului tuttu huudahdus ja ihmiset käänsivät päänsä tulijaan.
“Ruiza!” Seth huudahti nolostuneen ilahtuneena.
“Omassa seksikkäässä persoonassaan”, tuttuihin vaatteisiinsa pukeutunut asevastaava virnisti levittäen kätensä syöksyessään oppilaaseensa kiinni.
“Ruiza, pois päältäni!” Kaya huudahti närkästyneenä vaaleamman makoillessa puoliksi hänen, puoliksi varkaan sylissä halaa rutistaen tätä.
“Mene muualle siitä makoilemasta!”
“Valitan, reitesi ovat kivan pehmeät”, harmaanruskeasilmäinen näytti kieltään vakoojalle.
“Lisäksi on opettajan velvollisuuteni pitää huoli siitä, etteivät ilkeät vakoojat pääse pökkimään häntä ensin!”
“Jos käyttäisit opettajan velvollisuuksiasi, etkä kuristaisi oppilastasi”, Hide-zou kiskoi ystävänsä kädet nuorukaisen kaulan ympäriltä.
“Ihme, että sai hetken aikaa happea!”
“Kyllähän minä sen tiedän, että olen henkeäsalpaava”, nahkatakkinen naurahti nousten pystyyn.
“Mutta en minä nyt tarkoittanut, Seth, ettet saisi lainkaan hengittää.”
“Sinun seurassasi on hiukan hankala tehdä yhtään mitään, Ruiza”, pidempi haukkoi henkeään ja suoristi hiukan vaatteitaan Kayan kiertäessä huomaamattomasti kätensä hänen selkänsä takaa vartalon ympärille.
“Kyllähän minun kanssani on helppo tehdä jotain”, lyhempi naurahti vihjaavasti.
“Sana vain ja minä – olutta!” yllättäen aseiden salakuljettaja pomppasi sohvan selkänojan ylitse ja kipitti hakemaan juotavaa.

“Ette uskokaan, miten minä järkytyin perjantaina, kun kävin Sethillä”, mies huokaisi avaten kaljapullon hampaillaan.
“Oletko sinä käynyt Sethillä!?” Asagi melkein kiljaisi kauhistuneena ja kääntyi tuijottamaan loukkaantuneena Hide-zouta.
“Sinä jaksat kyllä vahtia minua, etten ole päässyt käymään Sethillä, mutta mitkä erioikeudet Ruizalla sitten on? Eikö vuosien ystävyytemme ole merkinnyt sinulle yhtään mitään!?”
“Ei”, toimitusjohtaja sanoi julmasti ja kulautti oluensa tyhjäksi.
“Julmuri!” yakuza voihkaisi kuuluvasti useiden tyrskähtäessä miehen sanojen voimasta.
“Niin on kyllä Sethkin!” Ruiza huomautti kuuluvasti keräten muiden huomion itseensä.
“Miettikää! Hänellä ei ollut kaapissa olutta, sakea, lihaa – ei edes kasviksia! Sitten hän vielä totesi elävänsä pikanuudeleilla!”
“Ei ihme, että hän on niin laiha!” Hyde huudahti ja jäi tuijottamaan hämmentyneenä nuorukaista, joka kirosi sitä, ettei hänellä ollut coltia mukanaan.
“Lisäksi hän ei antanut minun testata sänkyään!” vaaleahiuksinen jatkoi tuohtuneena.
“Ilmiselvästi neitsyt!”
“Ruiza, ole hiljaa!” puna-mustahiuksinen kääntyi ympäri huomaamatta vieläkään Kayan kättä ympärillään.
Sen kyllä huomasi Mana, joka koputti ystävällisesti ystäväänsä olkapäästä ja katsoi tätä merkitsevästi. Vakooja katsoi hetken entistä soluttautujaa eikä tehnyt mitään, jolloin tämän ystävä osoitti vaivihkaa mafian kakkosmiestä. Mies käänsi katseensa osoitettuun ja näki, kuinka tämä tarkkaili häntä varsin pistävästi, jolloin päästi sitten irti huokaisten raskaasti kääntyen sitten katsomaan meneillään olevaa tilannetta.
“Minähän olen koko ajan”, nahkatakkinen sanoi, kuin ei edes tietäisi, mitä sana hiljaa tarkoitti.
“Atsushi ja Hyde, teidän olisi muuten pitänyt nähdä hänet silloin perjantaina suihkussa, kun Asagi onnistui vahingossa säikäyttämään Sethin ja tämä valui pitkin Hide-zoun märkää vartaloa…”
“Hiljaa Ruiza!” varas pomppasi selkänojan ylitse hyökäten asevastaavan kimppuun.

Harmaanruskeasilmäinen katsoi hetken aikaa eteensä, mutta sitten hänen jalkoihinsa tuli vauhtia. Opettaja pakeni oppilastaan parvekkeelle tämän juostessa kiivaana perässä. Hyde purskahti nauruun ja Atsushi tiiraili hyvin kiinnostuneena kirjanpitäjän liikkeitä. Loput väestä sitten tuijottivat, kuinka parivaljakko ilmestyi pian parvekkeelta ja ryhtyivät juoksemaan sohvaa ympäri muiden pyöritellessä päitään heidän mukanaan. He eivät edes huomanneet, kun paikalle tuli lisää vieraita, mutta sen kyllä huomasi asevastaava.
“Pois tieltä!” mies karjaisi saaden toisen kahdesta tulijoista hyppäämään kattoon kauhistuneena ja lyhyt mies melkein taklasi laihan silmälasipäisen miehen paeten hissillä takaisin alakertaan karkuun verenhimoista nuorukaista.
“Jaahas, täällä on juhlat jo aivan sekaisin, ennen kuin edes pääsimme perille”, hartiakas ruskeahiuksinen mies naurahti vilkaisten selkänsä takana kykkivää rakastaan.
“Tatsurou, se oli vain Ruiza eikä mikään ydinohjus.”
“Ruiza on ydinohjus”, kuului vastauksena muminaa.

“Satochi! Tatsurou!” Sethin kiukkuinen ilme katosi taivaan tuuliin hänen nähdessään tuttuja.
“Tekin olette täällä!”
“Hei Seth!” Satochi naurahti ja pakotti kumppaninsa tulemaan esiin piilostaan.
“Tietenkin me tulimme, kun Asagi kutsui – vaikka Tatsurou nurisikin pitkään…”
“Tatsurou!” kuului valtava huudahdus, kun Asagi nosti kätensä ilmaan ja riensi saapuneita kohti.
Hakkerin ilme muuttui sanoin kuvaamattoman epätoivoiseksi tämän huomatessa yakuzan paljon puhuvan ilmeen.
“Voi miten olenkaan kaivannut sinua!”
Krakkeri yritti turhaan paeta kultansa taakse, mutta pantterimainen oli jo hänessä kiinni kietoen kätensä vaativasti laihan vartalon ympärille puristaen väljät vaatteet toisen ihoa vasten.
“Mitä oletkaan puuhannut? Eivät kai muut ole kiusanneet sinua liikaa?” mustatukka kuiskutti lyhemmän korvaan tämän naaman punastuessa hetkihetkeltä enemmän.
“Tiedätkö, olen varannut meitä varten mutapainikehän – mehän voisimme mennä sinne näiden juhlien jälkeen sinne viettämään laatuaikaa.”

Puna syveni entisestään silmälasipäisen kasvoilla tämän yrittäessä änkyttää jotain koodikielen sekaista puhetta.
“Mitä sanoit, Tatsurouseni?” pirullinen pilke syttyi mustiin silmiin.
“En ymmärrä puheestasi tuon taivaallista, mutta minähän voisin lukea sen vartaloltasi.”
Nörtin puna tummeni entisestään miehen aukoessa suutaan avuttomana katsoen sitten kauhistuneena Sethiä, joka ei voinut, kuin sääliä toista.
“Seth!” terävä uikahdus pakeni Tatsuroun suusta, mikä saikin rikollisjärjestön johtajan nostamaan katseensa kirjanpitäjään.
Pidemmän katse hölmistyi miehen irrottaessa otteensa krakkeristaan ryhtyen tiiraamaan kumpaakin vuorotellen hyvin mietteliäänä.
“Tästä tuli hankalaa…”, Asagi nosti kätensä mietteliäänä leualleen.
“Kumpi ensin… Tatsurou vai Seth? Tatsurou on punastuessaan suorastaan syötävän suloinen, mutta niin on myös Seth… Kumman nyt tässä ottaisi…?”
“Tatsurou, suosittelen taktista vetäytymistä”, puna-mustahiuksinen sanoi matalasti perääntyen kohti sohvaa.
“Ajattelin juuri samaa”, hakkeri sanoi ja kiskaisi kultansa mukanaan parvekkeelle turvaan yakuzan jäädessä tuijottamaan typertyneenä tilannetta, jossa hänen pitäisi nopeasti päättää, kumpaa halusi enemmän, jos aikoi saada jommankumman kiinni.

“Taisi tulla hiukan hankaluuksia”, Mana naurahti huvittuneena rakkaansa katsoessa entistä hölmistyneempänä tilannetta.
“Otan kummatkin! Közi, nappaa Tatsurou niin K voi ottaa Sethin kiinni”, mustatukka napsautti sormiaan, mutta nopeasti entinen soluttautuja oli siirtynyt hänen eteensä tuijottaen vaativasti pidempänsä silmiä.
“Entä jos minä nappaan sinut?” käsi kiertyi vaativasti vanhemman ympärille.
“Mitäs sitten teet?”
“Kannan sinut makuuhuoneeseen”, mustasilmäinen naurahti hymyillen viekkaasti.
“Saisit napata minut useammin.”
“Eikö kolme kertaa päivässä riitä?”
“Ei.”
“Sika.”
“Ei, vaan mies.”
“Sama asia.”
“Röh röh vain.”
“Olet todella hauska tänään, tiesitkös sitä?”
“Kuinka hauska?”
“Ota siitä selvää.”
“Mielelläni.”

“Tässähän alkaa tulla kuumat oltavat”, Hide-zou naurahti nousten pystyyn.
“Menisimmekö parvekkeelle hetkeksi, Seth?”
Nuorukainen nyökkäsi hymyillen ja käveli toimitusjohtajan mukana nojaamaan kaiteeseen yrittäen olla välittämättä katseista, joita sai peräänsä. Tuuli puhalsi viileästi kasvoja ruskeasilmäisen vetäessä keuhkoihinsa raitista ilmaa. Sisällä tosiaan oli kuuma, vaikkei siellä ollut vielä kovin paljon ihmisiä.
“Onko ollut mukavaa?” voimakasleukainen kysyi pehmeästi katsellen nuorempaa tarkkaavaisena.
“On, vaikka Ruiza aiheuttikin minulle pienen sydänkohtauksen”, kirjanpitäjän kasvot muuttuivat hehkuvan punaisiksi tämän muistaessa vieläkin tarkkaan hetken, kun huomasi pitelevänsä esimiestään lantion ympäriltä kiinni ja tuijottavan tämän miehuutta huulien melkein koskettaessa sitä.
“Minusta tuntuu, että onnistuit aiheuttamaan myös hänelle sydänkohtauksen”, vanhempi purskahti nauruun.
“En ole eläessäni nähnyt häntä yhtä säikähtäneenä!”
Käsi nousi jälleen piilottamaan sen naurun, joka huokui normaalisti vakavasta miehestä. Avustajan teki mieli tarttua siihen ranteeseen, ettei toinen työntäisi kättään eteen. Hän halusi nähdä tuon kauneuden ilman esteitä. Hän halusi saada toisen hymyilemään ja nauramaan enemmän, koska se sai hänen sydämensä hakkaamaan kiivaammin onnesta.
Satochi kosketti hellästi puna-mustahiuksisen selkää hänen mennessä Tatsuroun kanssa takaisin sisälle. Kevyt silmänisku sai nuoremman hämmentymään ja miettimään hetken uudelleen, missä oli ja mitä teki.
“Mikä sinulle tuli?” ruskeankellertäväsilmäinen katsoi kysyvästi vakavoitunutta oppilastaan.
“E-ei mikään”, kalpeampi hätkähti mietteistään ja hymyili varovaisesti.
“Toivottavasti Ruiza ei loukkaantunut tuosta äskeisestä…”
“Usko tai älä, mutta hän ei muista sitä enää”, teräväpiirteinen viittasi toista siirtymään hänen viereensä tämän totellessa pyyntöä.
“Ruiza ei ole koskaan ollut pitkävihainen, ellei ole ollut todella hyvää syytä”, lyhemmän käsi kosketti hellästi kalpeata kättä.
“Minä uskon, että tuo oli hänestä loppujen lopuksi varsin hauskaa – saitte ainakin lisää eloa näihin juhliin.”

Kosketus sai lämpimät väreet liikkumaan kättä pitkin laihaan vartaloon. Pikkurilli silitti hellästi hänen ihoaan pitkin ja jotenkin tuo liike ei voinut olla vahinko, koska se jatkoi liikettä pitkään. Nuoremman mieleen pälkähti, että hänen pitäisi ottaa esimiestään kädestä kiinni, mutta hän ei silti tehnyt niin. Ajatus tuntui houkuttelevan ihanalta, mutta se sai varkaan entistä sekaisemmaksi. Miksi toinen sai hänen vartalonsa ja mielensä täysin sekaisin? Mikä tämä tunne hänen sisällään oikein oli, kun se laittoi sadat perhoset lentoon hänen vatsassaan? Miksi väreet poukkoilivat hänessä pitkin ja poikin? Miksi hänen teki niin kovasti mieli suudella liikemiestä? Saisiko hän toteuttaa mielitekonsa?

Sisältä kuuluvat huudahdukset saivat kaksikon kääntämään katseensa sisälle lasisen seinän läpi. Ruiza oli tullut takaisin, mutta mies ei ollut yksin, vaan hänen seurassaan oli samanpituinen mies. Vieraalla tulijalla oli mustat olkapäille ulottuvat hiukset ja uskomattoman suuret siniset silmät, jotka tuntuivat vievän kaiken huomion kasvoista, jotka olivat kauniin poikamaiset, vaikkakin niissä oli myös miehisyyttä. Tässä oli jotain tuttua, mutta nuorukainen ei saanut päähänsä, missä oli nähnyt mustaan pitkään kangastakkiin pukeutuneen. Kummallisinta laihan kauniissa miehessä oli kuitenkin se, että hän liikkui aivan kiinni vaaleammassa ja hymyili sädehtivästi tälle ja muille.
“Kuka hän on?” Seth käänsi katseensa opettajaansa, jonka huulille nousi ilahtunut hymy.
“Lukioaikainen ystäväni”, Hide-zou sanoi pehmeästi vieden käden toisen olkapäälle johdattaen alaisensa pehmeästi sisälle.
“Ja Ruizan poikaystävä.”

Jos ruskeahiuksinen ei olisi pitänyt avustajastaan kunnolla kiinni viedessään tätä mukanaan, varas olisi pysähtynyt niille sioilleen järkytyksestä. Hänestä nimitäin tuntui, että oli kuullut jotain pahasti väärin. Oliko tuo kauniskasvoinen, suloisen viattoman näköinen mies todellakin asevastaavan poikaystävä? Miten sellainen oli mahdollista? Miten oli edes mahdollista, että vaaleahiuksinen pystyisi vakavasti seurustelemaan kenenkään kanssa? Seurusteliko tämä edes vakavasti?
“Seth!” nahkatakkinen huudahti riemuissaan ja lähes lennätti kumppaninsa toimitusjohtajan ja kirjanpitäjän luokse.
“Hei Tsunehito”, teräväpiirteinen virnisti suurisilmäiselle, joka hymyili takaisin hiukan pöllämystyneenä.
“Miten työasiat ovat sujuneet?”
“Siinähän se, kun joutuu katselemaan, mitä univormupukuiset virkaveljet puuhaavat”, mustatukka naurahti hellästi.
Tuo poikamaisen pehmeä ääni sai ruskeat silmät laajenemaan hämmennyksestä, kun äkillinen muistikuva iskeytyi nuoren miehen mieleen.
“Minähän tunnen sinut!” puna-mustahiuksinen parkaisi osoittaessaan yllättäen hämmentynyttä miestä.
Kaikki huoneessa olijat jäivät tuijottamaan tilannetta, mutta kukaan ei ollut yhtä hämmentynyt kuin osoitettu – puhumattakaan osoittajasta itsestään.
“Seth, mistä sinä puhut?” liikemies kohotti kulmakarvojaan, joista vain toinen näkyi ihmisille.
“Oletko nähnyt hänet ennenkin?”
“Totta helvetissä olen!” kalpeampi oli niin järkyttynyt, että kirosanat karkasivat huulilta.
“Hän oli silloin niiden kahden poliisin seurassa, kun Reita kantoi minut kohti metroja!”
Ihmiset katsoivat hämmentyneinä toisiaan, koska kukaan ei tiennyt, mistä nuorukainen puhui. Lisäksi vain Hiko ja Hide-zou osasi suoraan yhdistää Reita nimen Gratterin nenärättiseen baarimikkoon.

Tsunehitoksi kutsuttu kurtisti kulmiaan muistellen jotain ja otti yllättäen askeleen eteenpäin. Kädet nousivat viemään punamustiksi värjättyjä hiuksia enemmän kalpeiden kasvojen peitoksi kasvojen kurtistuessa entistä enemmän. Yllättäen kurtut suoristuivat ja ymmärryksen hymy valtasi huulet.
“Sinä olit se silmälappuinen, jota se nenärättinen mies kantoi olkapäällään ja aikoi piikittää”, sieväkasvoinen huudahti ilahtuneena.
“Maailma pieni paikka on”, kevyt rallatus pääsi miehen suusta.
“Miten niin piikittää?” Ruiza puuttui puheeseen.
“Minun tietääkseni Seth on neitsyt”, äkkiä aseiden salakuljettaja käänsi terävän katseensa oppilaaseensa.
“Vai oletko jättänyt jotain kertomatta?”

Huoneessa saattoi oikein kuulla, miten jokainen paikalla olija tarkensi kuuloaan entistä tarkemmaksi ja kaikki ylimääräiset äänet katosivat.
“Ei kuulu sinulle!” Seth mutisi punastuen korviaan myöten.
Miksi tämän keskustelun piti siirtyä tähän suuntaan, kun Hide-zoukin seisoi tuossa vieressä? Onneksi hänen hiuksensa suojasivat hiukan hänen kasvojaan, etteivät kaikki ajatukset sentään näkyneet.
“Ilmeisesti on yhä”, mustatukka naurahti ja kääntyi katsomaan Asagia.
“Sinuna pitäisin kiirettä tai parhaat palat jäävät saamatta.”
“Minähän kiirehdin kokoajan, mutta sano tuolle vanginvartijalle, että tuollainen kiduttaminen on laitonta!” yakuza huudahti ja osoitti kakkosmiestään.
“Hän on ilmiselvä sadisti, kun tuolla tavalla antaa ihmisten olla puutteessa!”
“Älä unohda sitä masokismia”, vaaleahiuksinen huomautti.
“Tuollainen seksipommi seinän takana! Miten hän kestää, kun on ollut jo kaksi vuotta ilman!?”
“Ruiza, minä en edelleenkään ole halukas puhumaan kanssasi seksielämästäni, kiitos vain”, toimitusjohtaja sanoi tyynesti punastumatta lainkaan.
“Mutta jos muutan mieleni, kerron siitä heti sinulle.”
“Voisin antaa sinulle silloin pari hyvää vinkkiä mielenkiintoisista asennoista”, asevastaava aloitti selostamisen, mutta pieni puraisu korvanlehdestä sai hänet hätkähtämään.

“Ruizaseni, älä nyt kaikkia yksityiskohtia paljasta”, suurisilmäinen kehräsi painaen pienen suukon rakkaansa poskelle.
“Antaa Hide-zoun keksiä omat asentonsa itse, ellei hän ole jo miettinyt niitä kaikkia…”
“Mitä oikein vihjailet, Tsunehito?” teräväpiirteinen kurtisti kulmiaan.
“En yhtään mitään”, siniset silmät tuikkivat.
“Ja kuitenkin kaikkea.”
“Lopettakaahan jo Sethin kiusaaminen”, Mana siirtyi ystävänsä taakse ja vei kätensä pidempänsä olkapäälle.
“Tsunehito ei ole yhtä paha tapaus kuin Ruiza, ole huoleti”, mies hymyili merkitsevästi ja viittasi mustatukkaan.
“Hän on ammatiltaan etsivä, mutta toimii myyränämme poliisien piirissä ja selvittää meille sitten erilaisia tutkimuksia ja niiden edistymisiä. Sen takia hän ajatteleekin hiukan, mitä sanoo eikä sano, mitä ajattelee.”
Sieväkasvoinen hymyili siniharmaasilmäiselle ja nyökkäsi myöntäen tämän sanojen pitävän paikkaansa.
“Eikö se ole varsin vaarallista toimia niin lähellä virkavaltaa?” puna-mustahiuksinen katsahti kysyvästi etsivää.
“Poliiseillahan ei ole tunnetusti hirveästi aikaa – varsinkaan rikostentutkijoilla.”
“Onhan poliisien piirissä soluttautujana toimiminen vaarallista, mutta välttämätöntä. Mitä en tosin tekisi ystävieni eteen?” puhuteltu vilkaisi taakseen hymyillen Asagille, joka jutteli parhaillaan hakkereiden kanssa ja hymyili pikaisesti takaisin.
“Ja mitä siihen ajattomuuteen tulee, vihaan sitä ehdottomasti eniten.”
“Minä myös”, Ruiza murahti vieressä painautuen rakkaansa kylkeen tiiviimmin.
“Me näemme muutenkin harvoin ja tyhmä työsi vie kallisarvoista aikaamme! Sen lisäksi sinä olet aina töistä tultuasi niin väsynyt, ettet jaksa koskaan leikkiä!”
“En minä nyt aina niin väsynyt ole”, Tsunehito huomautti närkästyneenä.
“Enhän minä nytkään ole!”
“Painutaan sitten sinne vessaan naimaan!” asevastaava ryhtyi kiskomaan etsivää perässään.
“Minua haluttaa!”
“Siinä ei ole mitään uutta!”
“Ei tietenkään! Minähän olen mies, jolla on miehen halut!”
“Sinussa on liikaa testosteronia!”
“Mikset ime osaa pois?”
“Koska imetyn tilalle tulee aina tupla määrä takaisin!”

“Ja Ruiza on taas vauhdissa”, Yuki naurahti astuessaan hissistä ulos, kun parivaljakko kinasteli itsensä pienen käytävän puolelle muiden nauraessa kaksikon temppuilulle.
“Yuki!” Seth huudahti ilahtuneena ja riensi nopeasti ystäväänsä vastaan, kunnes pysähtyi äkisti, kuin olisi törmännyt seinään.
Ruskeat silmät katsoivat hämmentyneenä lakimiehen takaa tulevaa miestä, jonka vaaleat hiukset pilkistivät liiankin tutun hatun alta
“Byou-san!” kirjanpitäjä sai sanottua järkytyksestä.
Jäänsinisilmäinen katsahti puhuneeseen ja leuka oli irrota sijoiltaan miehen jäädessä tuijottamaan hämmentyneenä nuorempaansa.
“Seth-san!” insinööri katsoi hölmistyneenä eteensä.
“Mitä sinä teet täällä?” kumpikin kysyi täsmälleen samaan aikaan ja vielä samoilla äänen painotuksilla.
“Eivätkö he tienneet, että ovat kumpikin mafiassa?” Asagi kääntyi katsomaan Hide-zouta, joka tuijotti tapahtumia kummissaan.
“Ilmeisesti eivät”, toimitusjohtaja totesi pokerinaamalla.
“Hassua, että he ovat onnistuneet näinkin pitkään työskentelemään ilman, että epäilivät yhtään mitään.”
“Kuinkahan kauan heiltä olisi mennyt, ennen kuin he olisivat huomanneet?” Mana kysäisi nojautuen sohvan selkänojaan.
“Minusta tuntuu, että kauan”, yakuza sanoi suoraan katsellen nuorempiaan, jotka tapittivat yhä toisiaan.
“Hyvin kauan”, K korjasi johtajaansa.
“Todella kauan”, Közi tarkensi työtoveriaan.
“Minusta tuntuu, etteivät he olisi tajunneet lainkaan”, Tatsurou sanoi viimein saaden muut nyökkäämään.
“Miten on mahdollista, että sinä kuulut mafiaan?” Byou katsoi järkyttyneenä pidempäänsä.
“Kuule, minulla ei ole harmainta aavistustakaan, miten oikein päädyin tänne, mutta ajattelin kysyä samaa sinulta”, Seth sanoi ja oli ihme, etteivät hänen silmänsä pudonneet päästä.
“Asagi maksoi minun opiskeluni, koska mafia tarvitsee taitavia insinöörejä avukseen, jotta saavat erityisiä piilopaikkoja ja muuta”, vaaleahiuksinen sanoi eikä olisi voinut näyttää yhtään hölmömmältä.

“Hienoa, että tunnette toisenne”, Yuki purskahti nauruun ja kaappasi kaksikon kainaloihinsa.
“Säästyimme kuolettavan tylsältä ’hei, minä olen se ja se ja teen tätä sekä tota’ keskustelulta!”
Hetken aikaa Tatemonokin työntekijät katsoivat asianajajaa hölmistyneenä, mutta pian vihertävänruskeasilmäisen nauru tarttui heihinkin. Tuntui vain niin hullulta, että toinen mafiamies oli ollut koko ajan siinä nenän alla eikä ollut huomannut mitään. Kolmikko kääntyi huvittuneena muita kohti heidän marssiessaan kotatsun ympärillä olevien luokse.
“Iltaa Asagi-sama, Hide-zou-sama, Mana-sama ja muut”, jäänsinisilmäinen kumarsi pienesti lakimiehen tehdessä samoin.
“Kiitos, että kutsuitte meidät kummatkin.”
“Ole hyvä vain”, Asagi naurahti siemaisten oluttaan.
“Eikä tarvitse samatella täällä.”
“Hide-zou-sama, saisinko kysyä teiltä erästä asiaa?” Yuki katsahti kysyvästi toimitusjohtajaa, joka avasi suunsa vastatakseen, mutta…

“Ruiza, olet kerta kaikkiaan mahdoton!”
“Siksihän sinä rakastuit minuun!”
“Nyt puhut aivan eri miehestä!”
“Älä nyt väitä, ettet muka pitäisi ajatuksesta!”
“Ei täällä eikä nyt!”
“Siveyden sipuli!”
“Pervo ukko!”
“Minäkö ukko!?”
“Olet minua vanhempi!”
“Mitä väliä sillä on!?”
“Tässä kohdassa on!”
“Näetkö muka ryppyjä!?”

Tsunehito ja Ruiza tupsahtivat kotatsun ja television väliin koko väen tuijottaessa heitä.
“Miksi täällä on tällainen hautajaistunnelma?” asevastaava katseli ympärilleen.
“Ehkei meidän olisi pitänytkään lähteä tuonne noin?” etsivä katseli muita mietteliäänä.
“Ehkä he kaipaavat livetoimintaa?”
“Ruiza!”
“Mitä?”
“Häpeä!”
“Se oli vain ehdotus!”
“Jota emme halua, Ruiza – ehkä joku toinen kerta”, Hide-zou huomautti yakuzan naurahtaessa ja kääntyi takaisin Yukia päin.
“Niin, Yuki. Mitä olitkaan kysymässä?”
“Tehän olette tunteneet Asagi-saman jo kauan?” asianajaja varmisti ystävällisesti.
“Alakoulusta lähtien, kuinka niin?” toimitusjohtaja kallisti uteliaana päätään ystävänsä ottaessaan kulauksen oluestaan.
“Näyttikö Asagi-sama todellakin pienenä Bambilta?”

Asagi sylkäisi kauhistuneena kallisarvoisen oluen sitäkin kallisarvoisemmalle matolle kauhistuneena. Koko huone hiljeni täysin mustatukan nostaessa katseensa hämmentyneenä asianajajaansa. Muutama tippa juomaa valui pitkin leukaa, mutta sitä mies ei tuntunut huomaavan lainkaan järkytyksen paistaessa kasvoiltaan.
“Tuota… Miksi kysyt?” ruskeahiuksinen katsoi häkeltyneenä lakimiestä, joka taputti hymyillen Sethin olkapäätä.
“Kun Seth sai tietää, että Ishikawa nimisestä miehestä oli tullut asianajajatoimiston pääosakas, otti hän hiukan asioita selville tästä ja onnistui löytämään yhden kuvan”, vihertävänruskeasilmäinen kertoi jännittyneenä.
“Minkä ihmeen kuvan? Miten se liittyy mitenkään minuun ja Bambiin?” yakuza keskeytti ja pyyhkäisi hihalla leukaansa.
“Siinä kuvassa oli Yoshiki-sama, joka kulki ilmeisesti lentokentällä ja piteli pientä poikaa kädestä kiinni”, nuoren miehen silmät kiiluivat innosta eikä kirjanpitäjäkään voinut olla hymyilemättä muistellessaan kuvaa.
“Pojalla oli täsmälleen samanlaiset vaatteet kuin Yoshiki-samalla. Sen lisäksi tällä oli suuret mustat silmät ja hiukset. Kuvassa näyttää siltä, kuin pojalla olisi vaikeuksia kävellä tuulessa, mutta silti tämä kävelee ylpeästi isänsä rinnalla pitkine jalkoineen. Olen ihan varma, että se on Asagi-sama lapsena!”
“Asagi sopii täydellisesti tuohon kuvaukseen ja hän tosiaan muistutti pienenä Bambia”, teräväpiirteinen naurahti ja katsoi ystäväänsä kallistaen päätään.
“Silmät olivat suuret verrattuna muihin kasvon piirteisiin ja nenä on täsmälleen samanlainen kuin nyt, mutta pienempi. Otsahiukset olivat silloinkin hiukan liian pitkät ja hän oli minua lyhempi vielä vuosien päästä, kun meni yläkouluun. Oikeastaan Asagi oli niin suloinen, että teki mieli jatkuvasti halata häntä… Hän tosiaan muistutti sellaista vastasyntynyttä peuraa, joka ei tiennyt, minne katsoisi suurilla silmillään tai astuisi pitkillä jaloillaan.”

Hetken aikaa oli aivan hiljaista ja jokainen silmä pari katsoi Asagia, joka yritti parhaansa mukaan näyttää viileältä kuin talvipäivä. Vartalo värisi pienesti puvun alla ja mies olisi halunnut kuristaa ystävänsä siihen paikaan. Vähitellen pienen pieni puna kohosi poskipäille mustatukan kääntäessä katseensa muualle.
“Aawww”, Közi ja K sanoivat kuorolauluna ja samassa kaikki repesivät iloiseen nauruun.
“Minä todella haluan nähdä sen kuvan, Yuki”, Mana katsahti asianajajaa hymyillen leveästi kuvittelemalleen mielikuvalle.
“En ole nimittäin koskaan nähnyt Asagin lapsuuden kuvia, koska hän ei ole halunnut näyttää niitä.”
“Se on jossain internetsivuilla, mutta Sethillä on se suosikeissa”, Yuki kertoi Sethin nyökätessä sanojen vahvistukseksi.
“Haastan koko internetin keksijän oikeuteen…”, yakuza mutisi parhaan ystävänsä siirtyessä istumaan kotatsulle viereensä.
“Älä nyt viitsi, olit oikeasti suloinen silloin”, Hide-zou tönäisi ystäväänsä hellästi.
“Minä en halunnut muistaa sitä…”, pantterimainen katsoi entistä punaisempana lattiaa.
“Vaivalla kasattu maine sirpaleina lattialla…”
“Minun silmissäni sinulla ei ole koskaan ollutkaan sellaista mainetta”, toimitusjohtaja painoi ystävänsä kainaloonsa.
“Lisäksi ei minun kertomani leviä tästä talosta eteenpäin”, voimakasleukainen nosti katseensa muihin katsoen merkitsevästi.
“Vai mitä?”
“Ei tietenkään”, Hyde naurahti ymmärtäväisesti.
“On vain mukava tietää, että meidän pomollamme on se pehmeämpikin puoli ollut… Vai että Hide-zoutakin lyhempi…”
“Ja kenelle minä tai Mana puhuisimme”, Kaya tirskahti tukien salamurhaajan sanoja muiden nyökkäillessä.

Tatsurou vannoi mielessään muistavansa koko lopun elämänsä hetken, jolloin Asagin kasvoilla oli leikkinyt nolouden puna. Hän kiroili mielessään, ettei hänellä ollut sillä hetkellä kameraa käden ulottuvilla. Se oli ainutlaatuinen hetki, joka olisi pitänyt ikuistaa.
Mana katseli pienesti hymyillen rakkaansa kasvoja, joissa leikki edelleen punastuminen lapsuuden paljastuksista, vaikka mitään noloa ei edes ollut sanottu. Tuo ilme lämmitti entisen soluttautujan mieltä eikä tämä voinut sille mitään, että nautti kovasti kuulemastaan tiedosta. Se oli jotain sellaista, jota kukaan muu Asagin nykyisistä rakastajista ei tiennyt.
Mustasilmäinen katsoi tarkkaavaisena rakastajaansa ja soi tälle ujon pienen hymyn, joka oli uskomattoman kaunis, koska se oli aito. Paljon aidompi kuin kieroutunut hymy, kun tämä kuiskasi ehdotuksiaan.
“Harmi sinänsä, ettei saa kertoa kenellekään”, Byou oikoi hattuaan.
“Olisin halunnut nähdä Ivy-san ilmeen, kun olisin kertonut, millainen Asagi-sama oli pienenä.”
“Ivy-sanista puheen ollen”, Seth kääntyi yllättäen insinöörin puoleen.
“Arvaa, mitä teet huomenna.”
“Öö… Käyn sanomassa hyvää huomenta Ivy-sanille?” vaaleahiuksinen katsoi epäröivänä päättäväisesti hymyileviä kasvoja.
“Sitäkin, mutta jotain vielä tärkeämpää”, kirjanpitäjä astui lähemmäksi.
“Öö… Tarjoan hänelle lounaan?” jäänsinisilmäinen otti vaistomaisesti askeleen taaksepäin.
“Jos haluat, mutta jotain vieläkin tärkeämpää”, varas sanoi hymyillen edelleen vaarallisen vaativaa hymyä.
“Mitä se nyt on keksinyt?” Omi kysäisi Atsushilta, joka kohautti olkiaan muiden mukana.
“En tiedä, mutta tuo hymy ei lupaa hyvää, ellei olla makuuhuoneen puolella”, mies vastasi ja tuijotti himokkaana puna-mustahiuksisen takapuolta.
“Sitten minulla ei ole hajuakaan, mitä minä teen huomenna”, hattupäinen myönsi viimein nielaisten kuuluvasti.
“Huomenna sinä sanot hänelle, että pidät hänestä ja haluat enemmän kuin ystävyyttä”, ruskeasilmäinen ilmoitti suoraan huoneeseen laskeutuessa syvä hiljaisuus.

“Onko Byou iskenyt silmänsä minun suloiseen Ivyyni?” Asagi katsahti kysyvästi Hide-zouta, joka katsoi takaisin.
“Ilmeisesti sillä erotuksella, ettei Ivyssä ole sinun nimeäsi”, ruskeahiuksinen huomautti.
“Pitänee mennä kirjoittamaan”, pantterimainen totesi.
“Jos jätät väliin”, toimitusjohtaja kääntyi katsomaan kehittynyttä tilannetta.
“M-mitä sinä sanoit?” Byou katsoi järkyttyneenä työtoveriaan.
“Minä teen… mitä?”
“Huomenna sinä kerrot Ivy-sanille, mitä tunnet häntä kohtaan!” Seth sanoi ponnekkaasti ja tarttui lyhempää olkapäistä kiinni.
“Te olette muutenkin kuin aviopari, joten tee asioille jotain!” nuorukainen ryhtyi ravistelemaan vaaleampaansa, jotta saisi tähän hiukan tervettä järkeä.
“Mutta hänhän on ihastunut Hide-zou-samaan…”, jäänsinisilmäinen sai viimein sanottua ravistumisensa lomassa.
“Oli joskus aikaisemmin, mutta ei enää!” varas jatkoi edelleen toisen järkiinnyttämistä.
“Enkä minä jaksa piru vie enää kertaakaan tehdä sekä omia töitäni että Ivy-sanin töitä, koska te kaksi vain sekoilette, kun kuvittelette olemattomia toistenne tunteista!” puna-mustahiuksinen kääntyi muita kohti vaativana.
“Sanokaa nyt jotain, että saan häneen järkeä! Eihän tästä tule mitään, jos minun täytyy olla tässä parittamassa heitä!”
“Parittaminen on laitonta”, Ruiza totesi saaden aikaan syvän hiljaisuuden.

Hetken aikaa ihmiset katsoivat asevastaavaa, kunnes Asagin huulille kaartui hymy tämän lyödessä kätensä suunsa eteen. Mana hytkyi ottaen tukea Kayasta, joka yritti haudata kasvojaan sohvatyynyyn. Hide-zou koetti piilottaa naurua ja hymyään hiuksiinsa mitä huonoimmalla menestyksellä, mutta Közin ja K:n tilanne oli vielä pahempi, koska he juoksivat parvekkeelle pidättämään nauruaan. Hyde nojasi Omiin Atsushin hakatessa nyrkkiään seinään Jyoun ja Hikon nojaillessa toisiinsa nauraen avoimesti. Yuki rojahti istumaan sohvalle Tatsuroun viereen tämän pudotessa sohvalta lattialle ja Satochi valui makaamaan punaisella sohvalla. Oli todellinen ihme, että Byou ja Seth pysyivät pystyssä puhumattakaan Tsunehitosta, joka hytkyi rakkaansa rinnalla.
“Niin… Se tosiaan on laitonta…”, Asagi myönsi koettaen viimein rauhoittua ja pyyhkiä naurun kyyneleitä.
“Jota me tietenkin harrastamme kaiken aikaa”, vaaleahiuksinen huomautti tajuamatta, miksi kaikki oikein nauroivat.
“Mutta Seth, jos jättäisit sen ammattilaisen huoleksi – Asagilla on nimittäin omat parittajansa mafiassaan.”
“Sanokaa niille, että ryhtyvät töihin ja parittavat Ivy-sanin ja Byoun yhteen!” kirjanpitäjä huudahti ristien kätensä rintakehälleen.
“Muuten en voi enää tehdä töitä. Kyllä minä kuhertelevaa paria saatan kestää, mutta en parivaljakkoa, joka ei tajua olevansa niin läpinäkyviä.”
“Ehkä minä yritän puhu Ivy-sanin kanssa…”, insinööri myöntyi viimein.
“Mutta sen pitää tapahtua sopivalla hetkellä.”
“Sopivia hetkiä on aina, jos niitä haluaa löytää”, kuului meren pohjaa matalampi ääni, jonka synkkyys sai niskakarvat ihmisillä pystyyn.

Juhlaväki käänsi katseensa saapuneeseen ja mafiamiesten huulille kaartui hymy tuttujen kasvojen näkemisestä. Oikeastaan yhden nuorukaisen huulet eivät kaartuneet hymyyn, vaan iho kalpeni entisestään ja suu raottui hämmennyksestä. Kiiltonahkapuku suorastaan häikäisi, mutta se ei ollut se, joka sai varkaan hämmennyksestä ymmyrkäiseksi. Saapunut mies oli pelottavan näköinen – tätä hän ei halunnut kohdata yksin pimeällä kujalla.
Mustalla rajatut silmät tutkivat huoneessa olijoita ilmeen pysyessä vakavampana kuin haudassa, mitä kasvot kuvastivat harvinaisen hyvin. Piirteet olivat todella terävät ja saivat näyttämään miehen kolkommalta kuin kukaan muu juhlijoista – jopa Közi ja K tuntuivat jäävän kakkosiksi, mutta se luultavasti johtui heidän värikkäistä hiuksistaan. Tulleen mustat hiukset ulottuivat olkapäille saakka ja valuivat kalloa pitkin ilman minkäänlaista ilmavuutta. Kyllä, tuon miehen kanssa ei haluttu jäädä yöksi autioon taloon – ties millainen moottorisahamurhaaja iskisi kimppuun.
“Andro!” Atsushi huudahti ja kohotti kaljapullonsa ilmaan.
Puhuteltu mies käänsi katseensa seinustalle radion viereen, jossa Isshi tappeli Hikon kanssa siitä, minkä levyn he laittaisivat soimaan ja jokapaikanhöylä kohteliaasti vain kasvatti kinaa entisestään. Synkän puhuvasti saapunut nosti kevyesti kätensä tervehdyksen merkiksi ja riensi sitten tervehtimään Asagia, joka nousi juuri sopivasti kotatsulta vastaanottamaan yhden lähimmistä alaisistaan.
“Andro, siitä on pitkä aika”, yakuza halasi toverillisesti miestään ja taputti tätä selkään kolkkokasvoisen tehdessä samoin hänelle.
“Ei siitä nyt niin pitkä aika ole”, syvä ääni sanoi jälleen ja katsoi itseään huomattavasti pidempään mustatukkaan.
“Minusta on, koska sinulla on jatkuvasti kiire, etkä ehdi koskaan viipymään pitkään”, ovela hymy kaartui rikollisjärjestön johtajan huulille.
“Kyllä ne naiset jaksavat odottaa, mutta alan epäillä, ettet sinä itse ole kovin maltillinen.”
“Kai sen voi laittaa noinkin”, pieni hymähdys sai pienen hymyn kaartumaan kapeille huulille.
“Andro!” Ruiza lähes hyppäsi nahkapukuisen kaulaan.
“Saanko lainata moottoripyörääsi?”

Kysymys sai Sethin hätkähtämään ja tämä istahti lähes tahtomattaan sohvalle tuijottaen vastasaapunutta. Ruskeat silmät kärsivät todella paljon jatkuvasta putoamisvaarasta, mutta sitä varas ei tuntunut huomaavan. Kurkku oli kuivunut aavikkoa kuivemmaksi, vaikka sen olisi pitänyt päästää ääntä.
“Älä lainaa!” Tsunehito nappasi rakkaansa irti toisesta miehestä ja hymyili Androlle ystävällisesti.
“Hän aiheuttaa jo muutenkin autolla kaaosta kaupungilla eikä siitä tulisi mitään, jos hän pystyisi suhahtamaan entistä pienemmästä väliköstä.”
“Kyllähän sinun pitäisi tietää, että minä pääsen mistä tahansa läpi”, aseiden salakuljettaja näytti kieltään etsivälle.
“Niistä pienistä ja ahtaista väleistä on kokemusta.”
“Ruiza!” tumma puna nousi suurisilmäisen kasvoille eikä se jäänyt keneltäkään huomaamatta.
“Meidän etsivästä alkaa paljastua uusia piilotettuja puolia!” Jyou huudahti musiikin soidessa taustalla vihdoin ja viimein.
“Tästähän saa ideoita!”
“Jätä ne ideoinnit minulle!” nahkatakkinen naurahti ja nuolaisi vaaleata kaulaa, joka oli sillä hetkellä kylläkin enemmän punainen kuin vaalea.
“Koska sinä et tiedä vielä puoliakaan piilotetuista puolista.”
“Lopeta…”, soluttautuja mutisi kääntäen katseensa muualle muiden naureskelulta.
“Eli ilta on kulunut, kuten yleensä”, Andro naurahti ja kääntyi sitten katsomaan tuijottajaansa, jonka oli huomannut jo aikaisemmin.
“Tämäkö se uusi poika on?”
“Hänpä hyvinkin”, Asagi naurahti ja kallisti päätään.
“En tosin ole koskaan ennen nähnyt hänellä noin hullunkurista ilmettä.”
“Seth? Oletko siellä?” Yuki heilutti kättään toisen kasvojen edessä, mutta siihen ei reagoitu.
“Ei kai hänestä tullut taas koomapotilasta?” Byou huudahti raskaasti muistellen päivää, jolloin hänen oli pitänyt melkeinpä syöttää kirjanpitäjää, jotta tämä olisi syönyt edes hiukan.
“Maa kutsuu Sethiä, kuuleeko Seth?” asianajaja ravisteli ystäväänsä olkapäästä.

Viimein tämä räpsäytti silmiään helpottaen kuivuneiden silmiensä oloa. Suu raottui lopulta ja sieltä pääsi tuskin kuiskausta kovempi kysymys.
“Ei kai teillä ole mustaa moottoripyörää, jota ajaessa pitää olla hiukan kumarassa?”
Kolkkokasvoisen kasvot muuttuivat entistä kolkoimmiksi miehen rypistäessä kulmiaan. Muut lähellä olijat katsoivat toisiaan miettien sitä, oliko kaksikko tavannut joskus.
“Kyllä minulla on sellainen”, syvä-ääninen vastasi viimein ja kumartui hiukan lähemmäksi tutkimaan kalpeita kasvoja.
“En tosin muista koskaan tavanneeni sinua.”
Ruskeat silmät tuijottivat hetken aikaa rajattuja tajuten erään asian lopullisesti.
“SINÄ OLET SE YOSHIKIN MIES!” hirvittävä huudahdus sai kumartuneen nahkapukuisen hyppäämään taaksepäin ja muun väen hätkähtämään.
Ruiza säikähti oppilaansa ennakoimatonta reaktiota sen verran pahasti, että loikkasi vahingossa poikaystävänsä syliin, joka tuijotti hämmentyneenä puna-mustahiuksista.
“Kuka on Yoshiki?” Asagi kääntyi katsomaan Hide-zouta olettaen tämän tietävän, keiden kanssa alaisensa vietti aikaa.
Toimitusjohtaja kohautti kuitenkin olkiaan kääntyen oppilastaan kohden, koska tämä oli luultavasti ainut, joka tiesi mistä puhuttiin.
“Yoshiki on yksi Gratterin baarimikoista”, K:n kaikuva ääni sai ihmiset kääntämään katseensa parvekkeen suuntaan, josta henkivartija kaksikko saapui takaisin sisälle.
Hiljaisuus täytti huoneen, jos unohdettiin taustalla soiva raskas musiikki ihmisten kääntäessä katseensa ensin kirjanpitäjään ja sitten nahkapukuiseen.
“Onko Andro homo?” yakuza älähti hämmentyneenä muiden silmien suurentuessa hämmennyksestä.

Andro katsoi vaivaantuneena muita ja avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta vaikeni sitten, koska tiesi vastaväitteiden olevan turhaa. Ainut asia, mitä hän pystyi tekemään, oli muualle katsominen.
“Missä välissä hän on tullut ulos kaapista?” Ruiza kysyi hämmentyneenä Tsunehiton kantaessa häntä yhtä ihmeissään.
“Andro on homo…”, Manakin mutisi järkyttyneenä.
“Kuka olisi uskonut…”
“En minä ainakaan”, Hide-zou räpäytti muutaman kerran silmiään.
“Enkä varsinkaan minä”, rikollisjärjestön johtaja totesi vakavana.
“Koska mikään ei selitä sitä, miksei hän ole ollut minun perässäni!”
“Ehkä et ole ollut hänen tyyppiään, Asagi”, teräväpiirteinen huomautti sarkastisesti.
“Ehkä Andro pitää tuollaisista hurjemmista pojista, jotka osaavat keinuttaa lannetta seksikkään tanssinsa aikana”, asevastaava naurahti pudottautuen viimein kultansa sylistä.
“Asagi taitaa olla Andron mielestä liian lepsu.”
“Minäkö lepsu!?” Asagi rääkäisi loukkaantuneena.
“Et ainakaan yhtä uskalias. Tuo Yoshikihan on Gratterin baarimikko – se kertoo kaiken”, vaaleahiuksinen totesi saaden muutamalta muulta pienen nyökkäyksen.
“Hide-zou! Me menemme nyt Gratteriin ja näytämme, miten sitä kuuluu tanssia!” mustatukka nappasi ystäväänsä niskasta ja ryhtyi raahaamaan tätä perässään hissille.
“Tanssimiseen tarvitaan kyllä hiukan jotain muuta kuin pieni lantion liike, Asagi”, Mana huomautti saaden kaksikon pysähtymään.
“Onko minun lantion liikkeeni muka pieni?” mustasilmäinen kysyi lähes loukkaantuneena ja katsoi vaativasti rakastajaansa.
Entinen soluttautuja nosti kätensä leualleen miettien hyvin tarkkaan, mitä vastaisi samaansa kysymykseen.
“No, ei se kyllä kovin pieni ole, mutta varsin yksipuolinen”, ovela hymy kaartui meikatuille huulille.
“Sinä kun pidät niistä eteen ja taakse liikkeistä eniten.”
“Nehän sinua miellyttävät eniten”, kieroutunut hymy kohosi yakuzan täyteläisille huulille tämän loikkiessa naisellisemman luokse painaen tämän vaativasti sohvan selkänojaa vasten.
“Vai oletko muka ehtinyt jo unohtamaan sen tässä välissä? Pitääkö muistuttaa?”

“Ehkä jossain välissä, mutta ei nyt”, mustahiuksinen hymyili tyytyväisenä ja painoi kätensä toisen rintakehälle.
“Lisäksi sinä vain pelottaisit kaikki asiakkaat tiehensä.”
“En minä nyt niin pelottava ole”, Asagi huomautti.
“Et meille, mutta mietipä niitä, jotka eivät tunne sinua”, Hide-zou puuttui puheeseen ja naurahti siirtyessään takaisin kotatsulle.
“Sethkin oli luultavasti kuoleman partaalla siellä baarissa, kun sinä päätit mennä häntä kiusaamaan.”
“Tuo oli lievä ilmaisu, Hide-zou-sama”, Seth naurahti punastuen samalla.
“Minä vain odotin, koska se kuolema tulee ja pelastaa minut.”
“Tuntuu hassulta kuulla tuollaista”, Ruiza totesi ja vilkaisi Tsunehitoa, joka nyökkäsi.
“Meistä Asagi on enemmän sellainen pehmolelu”, etsivä huomautti.
“Nallekarhu!” nahkatakkinen huudahti riemuissaan.
“Nallekarhu!?” Asagi katsoi järkyttyneen vihaisena ystäviään, ennen kuin syöksyi näiden kimppuun.
“Kyllä minä teille nallekarhut näytän!”

Kaksikko lähti karkuun vihaisen yakuzan juostessa sadatellen näiden perässä vinhaa vauhtia ihmisten tehdessä akrobaattisia suorituksia, etteivät olisi jääneet missään vaiheessa alle. Sohvalla istuskelijat saivat todeta, ettei huonekalu ollut missään nimessä turvallisin paikka, kun mafiamieskaksikko juoksi heidän yli. Sethkin olisi jäänyt villiintyneen kolmikon jalkoihin, ellei hänen pelastava ritarinsa olisi onnistunut kiskomaan häntä turvaan.
“Oletko kunnossa?” Hide-zou kuiskasi hiljaa nuorukaisen korvaan käsien puristaessa hellän voimakkaasti tämän ylävartaloa.
“O-olen…”, Kalpeampi sai vastattua sydämen lyödessä entistä kovempaa.
Hän jopa harkitsi esimiehensä halaamista, mutta hämmennys pidätteli häntä edelleen.
“K-kiitos…”
“Ole hyvä”, voimakasleukainen sanoi hellästi ja puristi hiukan kovempaa, kuin olisi salaa halannut, mutta päästi viimein irti.
“Minun on parasta mennä estämään Asagin touhut, ennen kuin joudumme värväämään uusia miehiä. Tämä huoneistokaan ei ole yakuzan kestävä…”
Mies riensi rauhoittelemaan tilannetta, kun useammilla tuntui olevan ongelmia villiintyneiden miesten takia. Ruskeasilmäinen katsoi haikean surullisena opettajansa perään Manan liikkuessa lähes huomaamattomasti hänen viereensä.
“Onko kaikki hyvin?” entinen soluttautuja kysyi hiljaa toisen pienesti synkistyneille kasvoille.
“Ei ole”, nuorukainen vastasi ensimmäistä kertaa totuudenmukaisesti.
“Ei ole ollut pitkään aikaan.”
“Kyllä se siitä”, vanhempi kietoi kätensä suojelevan lohduttavasti ystävänsä ympärille.
“Älä mieti liikaa, vaan nauti juhlista.”

Rauhoittava hymy sai pidemmänkin huulille hymyn ja kirjanpitäjä päätti unohtaa hämmennyksen sekaiset mietteensä. Hänen piti nauttia tästä hetkestä eikä murehtia sellaisia asioita, joita ei osannut ymmärtää itsestään.
Ilta kului naurun ja metelin kajahdellessa ilmaan. Olutta juotiin ja kaikilla oli mukavaa. Seth nauroi ja riemuitsi uusista tuttavuuksista, vaikka vilkuilikin kaipaavasti Hide-zoun perään katsellen tämän hymyileviä kasvoja ja muisteli tämän vartalon lämpöä. Useimmiten hän kuitenkin ravisteli itsensä pois haaveilemasta ja päätti keskittyä hetkeen.

Nuorukainen oli sata prosenttisen varma, istuskellessaan Hide-zoun, Ruizan, Tsunehiton, K:n, Közin, Byoun ja Yukin kanssa parvekkeella, ettei juhliin tulisi enää ketään. Hän oli enemmän kuin väärässä.
“Täällä sitä vain juhlitaan, vaikkeivat kaikki kutsutut, raavaat työtä tekevät ihmiset, ole edes paikalla!” hirvittävän kova ääni karjaisi saaden puna-mustahiuksisen nielaisemaan juomansa väärään kurkkuun.
Miehet käänsivät yksi toisensa jälkeen katseensa lasiseinän läpi katsomaan hissille, josta astui juuri pitkä – suunnilleen Asagin pituinen mies pitkässä kiiltävässä nahkatakissa, jossa oli enemmän vetoketjuja, kuin laki salli. Kirjanpitäjä kallisti päätään katsellen lempeäkasvoista miestä. Tummanruskeat hiukset oli letitetty päätä pitkin afrikkalaistyylisesti, mutta olkapäille ulottuvat otsahiukset roikkuivat vapaina ja niskaan jääneet latvat oli tupeerattu pystyyn. Nenäkoru kimalsi valossa miehen kävellessä muutaman askeleen eteenpäin.
“Vai tällainen tervehdys, kyllä minä poiskin voin lähteä, jos ei kaivata”, saapunut aloitti kääntyen takaisin hissiä kohti, mutta ikkunoita helistävä karjaisu pysäytti hänet.
“HIROKI!”

Olutpullo viskattiin pois kädestä Közin napatessa sen nopeasti ilmasta, mistä hyvästä oli keikahtaa parvekkeen kaiteen yli ja olisikin, ellei K olisi kiskonut miestä turvaan. Luonnon lakeja rikottiin, kun pitkän, painavan nahkatakin helma lensi suorana ryntäävän miehen perässä. Ihmistykinkuula syöksähti parvekkeelta olohuoneeseen taklaten epäonnisen Andron sohvalle ihmisten niskaan ja lettipäinen mies kaatui kovalle lattialle pienemmän miehen siivittämänä. Mies ei tosiaankaan ollut onnekas Sethin mielestä, mutta hän oli enemmän kuin väärässä.
“Sinä tulit, Hiroki! Minä en tiennyt, että sinäkin olit tulossa!” Ruiza lähes kiljui suudellen intohimoisesti tummanruskeahiuksisen huulia.
“Minulla on ollut kauhea ikävä!”
Ruskeasilmäinen katsoi hämmentyneenä lattialla makaavaa näkyä osaamatta oikein ymmärtää tapahtumia. Miksi hänen opettajansa suuteli tuota toista miestä, vaikka tällä oli jo poikaystävä? Mielessä ei edes käynyt kysymys siitä, miksi asevastaava flirttaili ja lähenteli häntä, vaikka seurusteli, koska kaikki mietteet olivat sen hetkisissä tapahtumissa.
“Tyhmä paita!” vaaleahiuksinen karjaisi alimmaisen miehen nauraessa suudelmien villitsemänä.
Kalpeamman korviin kantautui kankaan repimisen ääni eikä tämä järkytyksestään edes huomannut, kun Tsunehito lähti hymyillen hänen vierestään kohti parivaljakkoa.
“Ruiza on taas vauhdissa”, Yuki naurahti Hide-zoun nyökätessä tämän sanojen voimasta.
“Saa nähdä, kuinka kauan kestää, kunnes Hiroki on alastomana tuossa lattialla.”
“Jos kukaan ei puutu tilanteeseen, alle viisi minuuttia”, toimitusjohtaja huomautti ja joi viimeiset pisarat illan toisesta oluestaan.

Joku kuitenkin puuttui, nimittäin etsivä, joka tökkäsi jalallaan rakkaansa kylkeä.
“Tee tilaa, Ruiza”, mustatukka naurahti vaativasti.
“Et ole ainut, joka ei ole nähnyt Hirokia pitkään aikaan.”
“Tsune”, Hiroki-niminen katsoi lempeästi poliisia ja ojensi kätensä kutsuvasti vaaleamman tehdessä hiukan tilaa.
“Hiroki”, lempeä hymy, jossa kuvastui myös ujoutta, nousi suurisilmäisen huulille tämän polvistuessa maahan kaksikon viereen.
Varovaisesti mies antoi hellän suukon lettipäisen huulille vetäytyen sitten nopeasti kauemmas haaveellinen hymy huulillaan vilkaisten ympärilleen.
“Oliko tuossa muka kaikki!?” alimmainen huudahti järkyttyneenä päällimmäisen suudellessa jo hänen rintakehäänsä repien mustaa poolopaitaa entistä enemmän pois hellien tunteidensa kohteen päältä.
“Noinko paljon sinä olet ikävöinyt minua!?”
“Paljon enemmän…”, Tsunehito mumisi nolostuneena.
“Näytä se sitten kunnolla!” tummanruskeahiuksinen vei kätensä toisen pään taakse ja painoi vaativasti tätä itseään kohti.
“Mutta…”
“Kyllä ihmiset ovat nähneet tätä ennenkin!” Ruiza kohotti katseensa poikaystäväänsä jatkaen sitten lihaksikkaan rintakehän näykkimistä.
“Haluatko sinä, että Hiroki lähtee taas pois?”

Soluttautuja naurahti. Hän ei todellakaan halunnut. Kädet kietoutuivat selällään makaavan pään ympärille etsivän suudellessa miestä uudemman kerran – huomattavasti intohimoisemmin. Sormi liukui sileätä ihoa pitkin rintakehälle piirtämään pieniä kuvioita käden vilahtaessa hitaasti revityn vaatteen alle. Pieni mumina pääsi saapuneen huulilta tämän nauttiessa täysin saamastaan huomiosta. Kolmikko oli niin keskittynyt toisiinsa, ettei huomannut lainkaan, kun erään nuorukaisen leuka tipahti maahan.
“En olisi koskaan uskonut kenenkään pystyvän näyttämään noin järkyttyneeltä”, Byou purskahti nauruun katsoen kauhistunutta työtoveriaan.
“Siis… Mitä… Tai… Miksi Ruiza… Tsunehito… Tuo mies…”, Seth ei tiennyt lainkaan, mitä ajattelisi näystä, varsinkin, kun lyhempi opettajansa suuteli jo hyvin lähellä lettipäisen housujen reunaa.
“Tuo mies on nimeltään Yamashita Hiroki”, Hide-zou naurahti hymyillen.
“Yksi Asagin luotetuista miehistä, ihmiskaupan vastaava ja yksi parittajista, joista aikaisemmin puhuimme.”
“Mutta… Miksi…”, oppilas ei tiennyt lainkaan, miten kuvailisi tuota kolmikon hetkeä.
“Yksinkertaista”, ruskeahiuksinen naurahti.
“Hiroki on sekä Ruizan että Tsunehiton mies.”
“Kimppakivaa”, Yuki nojautui Byouhun katsellen huvittuneena ystäväänsä.
“Hän ei tosiaan ole tottunut näin liberaaliin ajatteluun.”
“Ei tosiaankaan. Tämä tekee hänelle varmasti hyvää”, insinööri räkätti niin paljon, että oli todellinen ihme, ettei mies pudonnut kaiteen yli.
“No, ehkä hän rauhoittuu, kun tuo hellä hetkikin keskeytetään”, asianajaja huomautti ja viittasi sisälle, jossa Mana oli marssinut kolmikon luokse.

“Valitan, että joudun keskeyttämään sessionne”, mies risti kätensä tyylikkäästi rintakehälleen.
“Mutta voisitte kyllä puuhata muutakin.”
“Älä nyt viitsi, Mana”, Asagi marisi kietoen kätensä rakastajansa ympärille katsellen kiinnostuneena kolmen ystävänsä puuhia.
“Olisimme saaneet livepornoa.”
“Aivan kuin sinä olisit sitä jaksanut katsella”, siniharmaasilmäinen huomautti sarkastisesti.
“Sinulla on aivan liian suuri halu hypätä mukaan.”
“Kyllä Asagi on aina tervetullut meidän joukkoomme”, Hiroki naurahti ja levitti kätensä.
“Tänne toiseen kainaloon mahtuu vielä.”
“Ehkä joku toinen kerta. Minulla on nimittäin kaksi vanginvartijaa, joista toinen haluaa pitää oppilaansa neitseenä myös silmistään”, yakuza, viittasi parvekkeelle, josta väki alkoi siirtyä jo sisälle.
“Aa, onko tuo puna-mustahiuksinen tyyppi oppilaasi, josta olet puhunut, Ruiza?” parittaja nousi pystyyn kahden rakkaansa avustamana.
“Miten olet onnistunut pitämään munasi housuissa?”
“Kun näet hänen ampumataitonsa, ymmärrät oikein hyvin”, Ruiza naurahti Sethin punastuneille kasvoille.
“Ja suosittelen muutenkin kaikkia miehiä pitämään kätensä erossa hänestä, kun hänellä on colti kädessään. Siinä menee aktiivinen seksielämä helvettiin.”
Lähes jokainen mies, paitsi Mana, Hide-zou ja henkivartijat, katsoivat nopeasti alas ja asettuivat seisomaan niin, että suojautuivat parhaimman kykynsä mukaan.

“Vai niin. Sehän tarkoittaa, että olet erityisen halukas?” tummanruskeahiuksinen huomautti painaen kaksikon itseään vasten.
“Entäs sinä?” katse siirtyi Tsunehitoon, joka nuolaisi viattomannäköisenä huuliaan vastaukseksi.
“Mielenkiintoista. Me siis lähdemme täältä hiukan aikaisemmin”, asevastaava virnisti kaksikolle kihisten odotuksesta.
“Älkää vielä lähtekö yhtään mihinkään, vaan nauttikaa illasta”, Asagi huomautti viitaten kaljapöytään.
“Hiroki ei lähde panemaan ketään, ennen kuin on juonut vähintään kolme olutpulloa.”
“Oliko tuo käsky?” lettipäinen kysyi ovela hymy huulillaan.
“Ei, koska minä en käske”, rikollisjärjestön johtaja naurahti iskien silmää.
“Minä käyn hakemassa”, kirjanpitäjä sanoi yllättäen ja otti esimiehensä kädestä tämän tyhjän pullon.
“Tuonko teillekin, Hide-zou-sama?”
“Olen tainnut juoda tältä illalta riittämiin, mutta kiitos tarjouksesta, Seth”, Hide-zou sanoi lempeästi hymyillen.
Puna-mustahiuksinen kumarsi pienesti ja hymyili ystävällisesti Hirokille, ennen kuin riensi muiden ohitse pöydän ääreen hakemaan olutpulloja.
“Missäs välissä sinusta on tullut tuollainen vanhus? Eikö enää seiso?” pidempi kysyi vitsikkäästi toimitusjohtajalta, jonka vastaus oli hyvin yksinkertainen:
“Pää kiinni, Hiroki.”

Kalpeampi kääntyi katsomaan vanhempaa opettajaansa, joka ilmeisesti sai harvinaisen paljon vihjailuja useammasta kuin yhdestä suunnasta ja Asagin lisätessä vettä myllyyn virnistellen tyytyväisesti ystävänsä ongelmalle. Kirjanpitäjä oli saanut hiukan juhlissa vähemmän vihjeitä ja hänestä tuntui, että se oli Hide-zoun ja Manan ansiota, jotka huolehtivat hänestä jatkuvasti ja varmistivat, ettei hän jäänyt seinäkukkaseksi.
Nuorukainen meni tarjoilupöydän ääreen, jossa useat lautaset ja tarjottimet olivat jo tyhjentyneet, vaikka lisää ruokaa ja juomaa oli tuotu. Kalpea käsi otti korkinavaajaan ja hän tarttui lähimpään olutpulloon viedäkseen sen uudelle tuttavuudelleen.
“Hei Seth”, matala ääni sai avustajan melkein kiljaisemaan.
Andro nojasi seinään aivan kirjanpitäjän vieressä eikä hänellä ollut hajuakaan siitä, mistä tämä oli ilmaantunut. Miksi kaikkien Asagin lähimpien miesten piti ilmestyä tyhjästä johtajansa tavoin? Hänhän joutuisi menemään jonain päivänä ennen aikaisesti eläkkeelle! Jos sellaisia edes oli mafiassa…
“Hei Andro-sama”, ruskeasilmäinen kumarsi pienesti avaten olutpullon hermostuneena.
Hän ei pitänyt kolkkokasvoisen katseesta. Se oli pelottava, kuten mies itsekin.
“Turhia samattelet”, mies sanoi viileästi ja käänsi katseensa muualle.
“Haluan puhua kanssasi.”
“Mistä?” puna-mustahiuksinen mietti, mistä mies halusi mahdollisesti puhua.
Oliko hän tehnyt jotain väärin?

“Älä kerro Yoshikille minusta”, tiukka katse kääntyi nopeasti pidempäänsä saaden tämän hätkähtämään.
Hetken aikaa nahkapukuinen katsoi vaarallisesti nuorempaansa kasvojen lihasten rentoutuessa lopulta.
“Tämä ei tosiaankaan ollut uhkaus, vaan pyyntö. Älä kerro Yoshikille, että kuulun Asagin mafiaan tai sitä, että olen hänen huumeparoninsa.”
Varas veti terävästi henkeä, koska viimeiset sanat saivat ihon menemään kananlihalle. Ryöstöjä? Aseita? Parittamista? Ihmiskauppaa? Huumeita? Mitä Asagin mafiassa ei vielä tehty?
“E-en minä kerro”, Seth sai viimein sanottua.
“En minä nyt hirveästi ole Yoshikin kanssa jutellut, koska olen enemmän hänen kämppiksensä Reitan ystävä… Minä vain näin sinut kerran ohimennen, kun toit hänet kaupalta…”
“Niin, silloin kun sinut oli ilmeisesti huumattu”, Andro sanoi vakavana, mutta jatkoi sitten nähdessään toisen rypistyneet kulmat.
“Yoshiki kertoi silloin kauppareissulla, että hänen kämppiksensä ystävä huumattiin.”
“Miksi ette halua hänen tietävän, että kuulutte Asagin mafiaan?” kirjanpitäjä kallisti päätään hide-zoumaisesti.
“Ei sillä, että haluisin kertoa… Minä vain mietin…”
“Koska en halua hänen sekaantuvan näihin asioihin”, huumeparoni sanoi liikahtaen kohti radiota, jonka ääressä seisoskeli päävaras ja jengipomo.
“Koska välitän Yoshikista ja siitä seuraisi enemmän kuin ikävyyksiä, jos hän saisi kuulla totuuden minusta”, käsi laskeutui nuoremman olkapäälle miehen kuiskatessa hiljaa tämän korvaan:
“Sinuna pyytäisin nopeasti sitä coltia Ruizalta ja pysyttelisin kaukana Reitasta ja muutamasta muusta Gratterin baarimikosta, ellen tietäisi täsmälleen, mihin olen ryhtymässä.”

Kolkkokasvoinen irrotti otteensa ja siirtyi vaihtamaan muutaman sanan Jyoun ja Omin kanssa estäen näin toista puhumasta asiasta enää enempää.
Kalpeampi tuijotti vanhemman perään käden puristuessa olutpullon kaulan ympärille. Mitä ihmettä Andro oikein tarkoitti? Miksi ihmeessä hänen muka pitäisi varoa Reitaa? Tämähän oli hänen ystävänsä!
“Seth, mitä sinä jäit sinne kuhnimaan?!” Ruiza huusi sohvan äärestä.
“Hirokin kurkku on kuiva ja hänen on vaikea ottaa silloin suihin!”
“Tulossa ollaan!” Seth huudahti punastuneena ja riensi nopeasti sohvalla istuvan väen luokse.
“Anteeksi, että kesti”, nuorukainen ojensi pullon parittajalle, joka hymyili ystävällisesti nuoremmalleen.
“Juttelen tuossa hetken Andron kanssa.”
“Mistä te juttelitte?” Tsunehito naurahti.
“Yhteisistä tuttavista”, varas sanoi vältellen.
“Mitäs heistä?”
“Tietenkin puhuimme pahaa selän takana.”
“Toivottavasti ette meitä, koska tulemme myöhässä”, hissiltä kuuluva naurahdus sai koko väen kääntämään katseensa uusiin tulijoihin.

Hisseistä astui kolme Sethille hyvinkin tuttua miestä, joista taimmaisella oli mustat pitkät rastat ja yskämaski – ilmeisesti flunssan takia. Tämän rinnalla kulki laiha Sethin ikäinen ruskeahiuksinen mies, joka oli viime näkemältä saanut hiukan rusketusta. Ruskeat silmät tuikkivat, kun nuori mies heilautti hiukan olkapäiden yli ulottuvat hiukset pois silmiltään hymyillen vähemmän tympääntyneenä kuin aikaisemmin. Kaksikon edellä kulki laiha punahiuksinen mies, jonka aurinkoinen hymy kulki korvasta korvaan tämän katsellessaan juhlijoita.
“Jun! Nishikawa-sensei!” Sethin huulille nousi mitä sädehtivin hymy hänen katsoessaan saapuneita lääkäreitä.
”Shou!” kirjanpitäjä ryntäsi tulijoita kohti ja hyppäsi pidempänsä kaulaan.
“Sinähän olet tänään riehakkaalla tuulella”, lääkäri naurahti halatessaan nuorempaansa.
“Jalkasi näyttää voivan hyvin”, Nishikawa puuttui puheeseen.
“Todella hyvin, kiitos teidän”, nuorukainen irrottautui hoitajan kaulasta ja hyppi hiukan oikealla jalallaan osoittaakseen sanansa todeksi.
“Hienoa, mutta ole kuitenkin varovainen sen kanssa”, ruskeahiuksinen lääkäri siirtyi pois kahden muun luota rientäen siitä sohvalla olevien herrojen luokse tervehtimään näitä.
“Mitä sinulle kuuluu?” varas kääntyi Shoun puoleen, koska tämä oli todellakin hänen lempilääkärinsä.
Ei hän tosin Junia tuntenut, mutta mies ei näyttänyt kovin innokkaalta puhumaan – saattoihan hänellä olla kurkku kipeänä, jos tuosta maskista päätteli jotain.
“Ihan hyvin töitä paiskiessa ja Nishikawaa kiusatessa”, mies risti yllättäen kädet rintakehälleen ja ryhtyi tutkimaan pirullisesti hymyillen laihemman vartaloa.
“Onko minussa jotain vikaa?” lyhempi kurtisti kulmiaan vilkaisten itseään.
“Ei, mietin vain erästä asiaa”, Shou sanoi ja astui yllättäen lähemmäksi ystäväänsä.
“Mitä?” puna-mustahiuksinen hätkähti ja yritti ottaa askeleen taaksepäin ovelan katseen edestä.
“Tätä.”

Vahvat kädet kietoutuivat yllättäen avustajan laihan vartalon ympärille lattian kadotessa jalkojen alta. Kalpeammalta pääsi vaimea parahdus, kun tunsi punapään nostavan hänet olalleen.
“Shou! Laske minut alas!” varas iski nyrkkinsä miehen selkään, mutta tämä ei välittänyt kokemastaan väkivallasta.
“Hitto! Sinä olet kevyt!” mustat silmät laajenivat hämmennyksestä.
“Painat varmaan yhtä paljon kuin hyttynen!”
“Mitä sinä oikein puhut, Shou?” Hyde hämmentyi monen muun mukana Asagin mennessä sulkemaan parvekkeen oven, koska sieltä alkoi tulla turhan viileätä ilmaa sisälle.
“Kokeile itse!” lääkäri lähes riepotti nuorukaista huoneen toiseen päähän ja iski tämän salamurhaajan syliin.
“Kun Seth loukkasi nilkkansa ja tuli sairaalaan sen takia, näin Hide-zou-saman nostavan hänet autosta kuin ei mitään. Siitä lähtien olen miettinyt, paljonko Seth painaa!”
“Mitä ihmettä sinä oikein syöt?” lyhyin mies katsoi järkyttyneenä kirjanpitäjää, jonka otsassa alkoi tykyttää.
“Pikanuudeleita!” Ruiza huudahti vastaukseksi.
“Ihme, että hän on edes elossa!” Hyde ulvaisi kauhistuneena, mutta samassa hänen kantamuksensa napattiin pois.
“Todellakin”, Atsushi sanoi syvän pehmeästi nostaessaan kalpeamman ritarillisesti syliinsä ja paetessaan tämän kanssa kauemmaksi Shousta, joka tajusi suuren virheensä.
“Minä voisin ruokkia pienen puuhastelun jälkeen.”

Seth nielaisi kuuluvasti ja häntä alkoi todellakin pelottaa. Ihme, ettei varas kiljaissut kauhusta, kun vahvat kädet nappasivat nopeasti hänet vasten lihaksikasta vartaloa. Ääni ei olisi tosin ehtinyt karkaamaan huulilta, koska vahvat kädet laskivat nuorukaisen jalat lattialle päästämättä tätä kuitenkaan irti kehostaan. Muutama ruskea hius valui kalpeamman olkapään ylitse tämän kääntyessä jäykistyneenä katsomaan pelastajaansa.
“Valitan, pojat”, Hide-zou sanoi sohvan päädyssä seisten ja katsoi merkitsevästi muita miehiä.
“Mutta loppujen lopuksi minä ja Asagi näimme hänet ensin.”
Ruskeasilmäinen tunsi poskiensa punastuvan ja sydämensä lyövän viisi kertaa nopeampaa kuin aikaisemmin. Hän värisi hiljaa vasten vanhemman vartaloa ja tunsi olevansa onnellisempi kuin koskaan.
“Hide-zou”, tuskin kuiskausta kovempi ääni sai kaikki katsomaan Asagia, joka seisoi aivan muutaman metrin päässä kaksikosta parvekkeen oven edessä.
Mustat silmät katsoivat suurina ystäväänsä muutaman kyyneleen kohotessa silmille suun vetäytyessä onnelliseen hymyyn kahden muun tuijottaessa tätä hämillään.
“Viimein sinä suostut siihen kimppakivaan!” mies lähes ulvaisi hypätessään kaksikkoon kiinni.

Kolmikko kaatui suoraan sohvalle ihmisten syöksähtäessä nopeasti karkuun pelastellen olutpullojaan ja Mana sulki silmänsä hirvittävän tömähdyksen takia. Rakastaja ei ihmettelisi lainkaan, jos myöhemmin kävisi ilmi, että sohvasta olisi katkennut jousi – sen verran kova ääni syntyi tuosta kaatumisesta.
“Hide-zou! Et tiedäkään, kuinka iloinen olen siitä asiasta!” yakuza ulvoi rutistaen ystäväänsä ja siinä samalla Sethiä, joka oli sattumoisin heidän välissään.
“Olen odottanut kohta puoli ikuisuutta, että suostuisit ja viimein sinä teit sen!” mustatukka nosti katseensa kaksikkoon.
“Olette kerta kaikkiaan vastustamattoman näköisiä siinä – minulla alkaa jo nyt seistä!”
“Asagi, sinä olet mahdoton!” Hide-zou huudahti eikä voinut olla nauramatta koko tilanteelle Sethin huulille noustessa ujon huvittunut hymy.
Kuinka moni oikeastaan pääsi kahden seksikkään miehen väliin makoilemaan?
“Niin uskomaton mies, etten tajua, miten moinen on voinut syntyä!”
“Ei sinun tarvitsekaan tietää, ystäväiseni”, rikollisjärjestön johtaja nuolaisi röyhkeästi varkaan huulia painaen sitten vaativan suudelman kakkosmiehensä huulille.

“Ylös siitä, Asagi”, Mana päätti puuttua tilanteeseen useastakin syystä piilottaen kuitenkin sen syvemmän sisäänsä.
“Litistät Sethin ja Hide-zoun allesi!”
“En minä nyt niin paljon paina”, Asagi protestoi suostumatta nousemaan ylös saaliidensa päältä.
“Sinulla ei olekaan parempaa tietoa”, entinen soluttautuja huomautti vilkaisten viattomasti sivulleen.
“Haukutko minua läskiksi!” mustasilmäinen hyppäsi ilmaan toisen kallistaessa hymyillen päätään.
“Sinähän meistä kahdesta aina päällimmäisenä olet”, kauniskasvoinen johdatti rakkaansa hiukan kauemmas sohvasta, jotta siihen jäänyt kaksikko pääsisi ylös, ennen kuin yakuza tajuaisi harhautuksen.
“Ei kai sinuun sattunut?” teräväpiirteinen katsahti kysyvästi nuorukaista, vaikkei kyennytkään näkemään tämän kasvoja.
“Ei, ei sattunut”, kirjanpitäjä ravisti päätään pienen hymyn koristaessa kapeita huuliaan.
Hän kuuli muutaman vihellyksen, mutta kovin moni ei uskaltanut turhia vihjailla, koska toimitusjohtajan äskeinen reaktio oli useimmilla mielessä. Ruiza olisi luultavasti avannut suunsa, jos olisi nähnyt muuta maailmaa Hirokin ja Tsunehiton lisäksi. Illan viihdykkeet saivat tämän kihisemään omia toiveitaan ja hoputtamaan parittajaa juomaan nopeammin oluensa kurkusta alas.
“Kiitos, Hide-zou-sama”, Seth kääntyi ympäri toisen päällä ja katsoi teräväpiirteisiä kasvoja aivan läheltä.
“Mistä?” toinen käsi kiertyi tiukemmin päällimmäisen vartalon ympärille.
“Siitä, että pelastitte minut riepotukselta”, nuorukainen katsoi syvälle ruskeankellertäviin silmiin, jotka saivat hänen olonsa hyväksi.
“Ole hyvä, Seth”, Hide-zou sanoi pehmeästi ja vei muutaman puna-mustan hiuksen kalpeamman korvan taakse.
Oppilaasta tuntui hyvältä. Hänen oli turvallinen olla siinä opettajansa päällä turvassa kaikelta muulta. Kasvot aivan lähellä tämän omia, että saattoi kyetä tuntemaan rauhallisen hengityksen ihoaan vasten. Käsi, joka oli siirtänyt hänen hiuksiaan, liukui pehmeästi selkää pitkin saaden hänen ihonsa tuntumaan tyyneltä vedenpinnalta, joka väreili piirtävistä otteista. Alla oleva vartalo tuntui lähes parilta, jota ilman ei voisi olla kokonaisuus. Tuntui ihanalta olla siinä toisen lähellä – maata siinä tämän päällä.
Äkkiä varas tajusi täsmälleen, kenen päällä makasi.
“Anteeksi, Hide-zou-sama!” ruskeasilmäinen yritti kohottautua ylös, mutta se oli hiukan hankalaa, koska ympärillä olevan kädet estivät.
“Minä painan…”

Ruskeahiuksinen katsoi hetken aikaa toisen kasvoja nuorukaisen kääntäessä punastuneena katseensa pois vanhemmastaan. Kädet lähtivät pois laihan vartalon ympäriltä, mutta tarttuivatkin yllättäen rinnuksista. Varsin hellästi, mutta silti tuntuvasti teräväpiirteinen paukautti otsansa toisen omaan katsoen tämän jälkeen syvälle toisen silmiin.
“Sinä et paina nimeksikään etkä voisi millään tavalla olla minulle painava”, lyhempi sanoi nousten istumaan saaden toisen nousemaan mukanaan.
“Älä turhia pyytele anteeksi – varsinkaan tuota.”

Seth tuijotti niitä kasvoja osaamatta vastata tai mitään muutakaan. Sydän tuntui pysähtyneen rinnassa, samoin aika ja liikkeet. Hän vain istuisi punaisella sohvalla polvillaan katsoen esimiestään kivettyneenä. Hide-zoulla ei ollut hajuakaan tapahtumista, vaan nousi ylös sohvalta ja meni Tatsuroun luokse puhumaan Tatemonokin tietokoneohjelmasta tietämättä lainkaan, mitä oli juuri saanut aikaiseksi. Varas tuijotti opettajansa perään osaamatta muuta kuin hengittää pienin, ohuin hengenvedoin vartalon väristessä niin kylmyydestä ja kuumuudesta. Hänen oli kylmä, kun lämmin vartalo oli kadonnut vierestään. Hänen oli kuuma, koska erilaiset tunteet saivat hänet hikoilemaan. Mieli ja sydän halusivat käpertyä teräväpiirteisen viereen, halata tätä ja saada hymyilemään ihaninta hymyään. Vartalo värisi hiljaa, kun pieni yksittäinen kyynel kohosi silmään ja valui hiusten kätkössä poskelle. Kun heidän otsansa olivat iskeytyneet toisiaan vasten, kirjanpitäjän silmät olivat avautuneet kuin salaman iskusta tajuamaan totuuden eikä hänellä ollut harmainta aavistusta siitä, missä välissä entinen varas oli ryöstänyt hänen sydämensä. Totuus oli kuitenkin se, että Seth tajusi rakastuneensa Hide-zouhun – ollut ties kuinka pitkään.

Juhlat jatkuivat omalla painollaan, mutta nyt ne olivat täysin erilaisemmat Sethille. Kaikki oli muuttunut eikä keskustelut enää tuntunut samalta. Katse karkaili vähän väliä Hide-zouhun, joka jutteli mafiasta ja muista asioista muiden kanssa. Edes olut ei maistunut miltään hänen suussaan.
“Mikä on, Seth?” Yuki kysyi, kun toinen oli jopa kuollutta passiivisempi.
Nuorukainen ei vastannut, vaan katseli iltansa neljättä olutpulloa, jota oli tuskin juonut lainkaan. Asianajaja heilutti muutaman kerran kättään toisen silmien edessä, mutta siihen ei reagoitu. Vihertävänruskeasilmäinen säpsähti, kun parvekkeen ovi vedettiin auki ja Mana astui omaan tuttuun tapaansa vakavana paikalle.
“Yuki, Hirokilla on sinulle asiaa”, kauniskasvoinen viittasi sisälle.
“Ilmeisesti jotain lakipykälistä.”
“Täytyy mennä, Seth. Työt kutsuvat”, lakimies sanoi, vaikka hänestä tuntui, ettei toinen edes kuullut, mitä puhui.

Kirjanpitäjä ei huomannut, kuinka tummanruskeahiuksisen lakimiehen tilalle astui mustahiuksinen entinen soluttautuja, joka nojautui valkoista muurista kaidetta vasten.
“Taisit huomata jotain”, siniharmaasilmäinen sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen.
“Sinä siis tiesit alusta asti”, puna-mustahiuksinen totesi ennemmin kuin kysyi.
“Kai sen voisi noinkin ilmaista”, naisellisempi myönsi.
“Olit varsin läpinäkyvä.”
“Mikset kertonut siitä minulle?”
“Olisitko uskonut aikaisemmin?”
“Olisin.”
“Et kyllä uskonut silloinkaan, kun muut ovat vihjailleet.”
“He ovat vihjailleet seksiin.”
“Eikö muka mielessäsi ole käynyt sellaista vaihtoehtoa?”

Puna kohosi kalpeille kasvoille, mikä sai Manan virnistämään.
“Ilmeisesti on käynyt”, mies naurahti pehmeästi toisen nyökätessä hienon hienosti.
“Miltä tuntuu?”
“Tunnen itseni idiootiksi”, Seth myönsi.
“Olen sanonut ja tehnyt, vaikka mitä typeryyksiä ja vasta nyt tajuan, että olen rakastunut Hide-zou-samaan.”
“Ilmeisesti se otsan kolautus oli kaivattu isku”, mustahiuksinen sanoi hellästi.
“Miltä muulta tuntuu?”
“Säälittävältä”, nuorempi laski katseensa maahan.
“Olen rakastunut esimieheeni, joka on myös opettajani.”
“Onko siinä jotain pahaa?” siniharmaasilmäinen kallisti päätään.
“Noiden kahden seikan takiahan te olette viettäneet paljon aikaa yhdessä.”
“Mutta ne kaksi seikkaa tekevätkin tästä säälittävän yksipuolista”, avustaja huokaisi raskaasti.
“En menisi vannomaan”, entinen soluttautuja huomautti saaden katsomaan itseään.
“Mitä tarkoitat?” jännityksen perhoset pääsivät vallalleen nuorukaisen sisällä.

Kauniskasvoinen raotti meikattuja huuliaan ja samassa Byou syöksyi liu’uttamaan oven auki.
“Tokion yakuza soittaa Asagille!” insinööri huudahti täristen niin jännityksestä kuin hermostuksesta.
“Tatsurou kytkee puhelinta parhaillaan televisioon kameran kanssa, jotta saisimme kuvayhteyden!”
“Mielenkiintoista”, rakastaja kurtisti kulmiaan tarkoittaen niin hyvässä kuin pahassa.
“Asagi haluaa teidät kummatkin paikalle – nyt”, vaaleaverikkö kääntyi ympäri jättäen oven tarkoituksella auki.
“Parasta liittyä muiden seuraan”, Mana asetteli leninkiään paremmin.
“Mutta ennen kuin menemme, haluan sanoa sinulle erään tärkeän asian”, mies huomautti Sethille mennessään ensimmäisenä ovelle.
“Pidä silmäsi jälleen auki, mutta tule puhumaan minulle, jos et tunnu ymmärtävän asioiden oikeata laitaa… Minä tosin suosittelen nyt jo kertomaan Hide-zoulle suoraan, mitä tunnet häntä kohtaan.”
Nuorukainen raotti suutaan tarkoituksenaan sanoa, ettei voinut kertoa moista, mutta vanhempi ei kuunnellut. Mustahiuksinen viittasi toista tulemaan perässään mennen sohvan ääreen, jossa Asagi jo istui Hide-zou rinnallaan.
“Sieltähän te tulette”, Asagi naurahti varkaan sulkiessa parvekkeen oven.
“Tulehan tänne, Mana.”
Kauniskasvoinen siirtyi yakuzan viereen venytellen niskaansa ja hartioitaan. Pienen hetken ajan mies liikutteli leukaansa, puhalsi poskensa kerran täyteen ilmasta ja palautti nopeasti kasvoilleen tutun elegantin vakavuutensa, joka oli ollut kasvoillaan Matsumoton juhlissa.
“Seth, istuudu tähän”, Hide-zou viittasi oppilastaan tulemaan viereensä.
“Asagi haluaa jostain syystä meidät kaikki mukaan keskusteluun.”

Puna-mustahiuksinen nielaisi kuuluvasti, mutta totteli kuitenkin Közin ja K:n seistessä sohvan takana rikollisjärjestön johtajan rinnalla.
Satochi väänteli jonkinlaista mikrofonia kotatsun päällä, kun Tatsurou kytki puhelimen ja pienen kameran televisioon, jotta saataisiin Tokioon kuvayhteys.
“Oletko valmis, Satoshi?” hakkeri kääntyi katsomaan rakastaan, joka nosti peukalon väännettyään kuuluvuuden sopivalle.
Krakkeri yhdisti kaksi piuhaa painaen 50 tuumaisen television päälle. Ruutuun ilmestyi kuva suuresta työpöydästä, jonka ääressä istui kaksi miestä. Tila, missä kaksikko istui, oli varsin hämärä eikä siellä ollut mitään erityisiä yksityiskohtia, joista olisi voinut päätellä mitään erityisempää, mutta kaksikkohan oli se pääasia.

Mies, joka istui toimistotuolin käsinojalla, oli pukeutunut tyylikkääseen mustaan nahkahaalariin, jossa oli niittejä, piikkejä, vöitä ja vaikka mitä, jossa oli paljon metallisia yksityiskohtia, ettei mies olisi päässyt lainkaan lentokoneeseen tuossa asusteessa. Räikeän punaiset hiukset oli nostettu pystyyn mustan juurikasvua muistuttavan värin irvistellessä katsojille. Mies oli todella silmiinpistävä, mutta tämä ei kuitenkaan onnistunut riistämään huomiota yakuzaltaan, joka istui tuolissaan itsevarman vaikuttavana.

Tokion alamaailman herralla tummiksi meikatut silmät saivat miehen näyttämään synkemmältä ja salaperäiseltä, mutta ne eivät kumonneet sitä, että tämä oli nuori ja komea. Todella hyvännäköinen, mikäli avustajalla ei ollut roskia silmissään. Vaaleanruskeat hiukset oli leikattu kevennetyn sotkuisesti saaden ihon näyttämään hiukan ruskettuneemmalta.
“Tervehdys Shinya ja Die”, Asagi sanoi maireasti.
Seth sai suorastaan slaagin, kun hänen takanaan olevat miehet ja kolme naista karjaisivat keuhkonsa tyhjiksi kohottaen olutpullot ilmaan.
“Ei hätää”, Hide-zou sanoi hiljaa huulien tuskin liikahtamatta.
“Shinya on kaikista mukavin yakuza verrattuna Kuro Kagen muihin yakuzoihin.”
Puna-mustahiuksinen nyökkäsi pienesti, koska ei uskaltanut näyttää, mitä oikeasti ajatteli. Hänestä tuntui, että kaikki juhlijat olivat pistäneet kasvoilleen omituiset naamiot.
“Tervehdys, Asagi, Hide-zou ja muut. Ilmeisesti häiritsin teidän ilonpitoanne”, Shinya sanoi pienesti hymyillen.
Ääni oli matala, hiukan monotoninen ja etäisesti karhea, mutta se saattoi johtua myös yhteydestä.
“Päinvastoin. Ilahdutat meitä kummasti – vai mitä?” mustatukka kääntyi katsomaan miehiään, jotka huudahtivat tämän sanojen tueksi nostattaen niin Asagin kuin Hide-zoun ja Sethin huulille pienet hymyt.
“Kuten huomaat.”
“Niin huomaan”, Tokion yakuza hymyili.
“Olen kiitollinen kuitenkin, että suostuit tähän puheluun.”
“Mikä suo minulle tämän kunnian, että haluat keskustella kanssani, Shinya?” mustasilmäinen kallisti päätään painaen Manaa tiukemmin itseään vasten.
Entinen soluttautuja istui sirosti rakkaansa vieressä ja katseli pöytää, kuin ei olisi kovinkaan kiinnostunut ympäristöstä ja puhelusta, mutta todellisuudessa mies kuunteli yhtä tarkasti kuin muutkin.

“Soitin lähinnä kyselläkseni kokouksen järjestelyjen edistymisestä”, vaaleanruskeahiuksinen sanoi kietoen myös vaistomaisesti kätensä käsinojalla istuvan Dien vartalon ympärille.
“Et kai sinäkin väitä tuota samaa juttua?” Asagi pyöräytti silmiään.
“Tuo kuulostaa jo naurettavalta selitykseltä. Ensin Klaha putkahtaa ja väittää samaa, sen jälkeen Exo-chika hyppii paikalle mutisten jotain samaa ja nyt sinä soitat tuosta syystä.”
“Näillä aikatauluilla minun on kysyttävä moista”, Shinya huomautti kurtistaen kulmiaan.
“Joo, on todella kiire, kun on aikaa yli kuukausi”, mustatukka totesi viileästi ja katsoi arvioivasti kollegansa.
“Siksi minun onkin vaikea uskoa kuulemaani.”
“Eikö Klaha kertonutkaan sinulle?” Tokion yakuzan ote irrottautui kakkosmiehestään ja tämä nojautui työpöytäänsä mietteliäänä.
“Kertonut minulle mitä?” mustasilmäinen vakavoitui ja katsoi tarkkaavaisena toista miestä peittäen hämmennyksensä taitavasti.
“Sitä, ettei hänelle käykään ensi kuussa ja että kokousta oli siirrettävä seuraavan viikon tiistaiksi”, vaaleanruskeahiuksinen sanoi ja katsoi merkitsevästi nuorempaansa.
“Asagi, sinulla on vain yhdeksän päivää aikaa järjestää Kuro Kagen kokous ja se on hyvin lyhyt aika, ystäväni. Puolen tunnin päästä sinulla on enää kahdeksan päivää aikaa.”

Notes:

Selityksiä:

* Onigiri = riisistä tehty välipala, joka on merilevän ympäröimänä
* Yagitori = pieni kanavarras
* Silmistä jalkoihin = siis kasvot + keho (vartalo siis on mukana ilmeessä asennollaan)
* Lukea vartalolta vrt. Lukea huulilta
* Myyrä = vakooja/soluttautuja
* Hiroki on n. 178 cm eli samanpituinen kuin Asagi

Spinoff
Vapaapäivä
LUKEKAA VASTA TÄMÄN (23) LUVUN JÄLKEEN

Chapter 24: Helpommin sanottu kuin tehty

Kello rämähti soimaan pimeässä huoneessa vaatien nuorukaista nousemaan ylös ja rientämään töihin. Joskus aikaisemmin juhlien jälkeisenä päivänä Seth olisi vain kääntänyt kylkeään ja tunkenut tyynyjä korviinsa, mutta ei nyt. Silmät olivat vielä mukavasti ummessa, kun kalpea käsi kurottui lyömään herätyskellon kiinni hymyn koristaessa yön jäljiltä kasvoja. Hitaasti puna-mustahiuksinen nousi ylös avaten silmät pienille raoille. Oli mukavaa vain istua siinä vuoteellaan. Ei ollut kuuma tai kylmä, vaan juuri sopivan lämmin. Sälekaihtimien takaa kurkkiva aurinko oli ihana tuttu, joka piritäisi hänen oloaan.
Pitkään aikaan varas ei ollut tuntenut oloaan näin hyväksi. Sormet raapivat hiukan päänahkaa kevyen naurahduksen päästessä kapeilta huulilta karkuun. Hän oli nähnyt hyvää unta. Siinä avustaja oli maannut Hide-zoun vieressä sohvalla tuntien tämän lämmön ja vartalon pehmeät kaaret. Hän muisti vieläkin unessaan tuntemansa suudelmat kasvoillaan eikä voinut onnellisen hölmölle ilmeelleen mitään. Vaistomaisesti sormet nousivat koskettamaan huuliaan, jotka kaipasivat vastaparia. Manan puheissa saattoi ollakin jotain perää. Ehkä hänen pitäisikin kertoa esimiehelleen, että oli rakastunut tähän. Kävisivätkö kaikki unet toteen? Voisiko heidän välillään oikeasti tapahtua jotain?

Ruskeasilmäinen kääntyi katsomaan kelloaan hymähtäen itsekseen. Hänen olisi parasta pitää kiirettä, että ehtisi peseytyä ja pukea päälle, ennen kuin Fu-ki tulisi hakemaan. Nuorukainen nousi ylös ja toivoi salaa mielessään, että opettajansa olisi tämän kyydissä, mutta epäili sitä vahvasti. Ainoastaan erikoisina päivinä mies oli tullut hakemaan häntä, mutta ei muulloin.
Paljaat jalat laskeutuivat hiukan viileälle lattialle kylmien väreiden lähtiessä liikkeelle jalkapohjista ylöspäin. Hiukset olivat sekaisemmin kuin pitkään aikaan kirjanpitäjä siirtyessä vaatekaappinsa luokse etsimään puhtaat työvaatteet. Mieli kuitenkin hyppeli aivan muualla kuin vaatteissa. Hän yritti kuumeisesti miettiä, pitäisikö hänen kertoa tunteistaan opettajalleen. Ehkä olisi sittenkin parempi olla vain hiljaa ja katsoa, miten tässä tulisi käymään. Tämä varmasti vain hämmentyisi ja sanoisi, ettei ollut tarkoituksella johtanut oppilastaan harhaan. Sitä nuorukainen ei ehkä kestäisi, mutta ei hän ikuisesti voinut olla hiljaakaan. Mikä olisi paras tapa toimia?

Seth heitti vaaleanturkoosin kauluspaidan vuoteelleen ja jätti puvun takin ja housujen valitsemisen kokonaan kesken. Jalat johdattivat avustajan kirjoituspöydän ääreen ja kädet hapuilivat papereiden alta pientä avainta. Viileä metalli tuntui tutulta sormissaan nuorukaisen avatessa pöytälaatikkonsa lukon. Ruskeasta laatikosta paljastui papereita, joita hän siirteli nähdäkseen pienet ryöstösaaliinsa. Päällimmäisenä komeili Ochin punainen nahkalompakko ja Rolex. Laatikossa oli muitakin esineitä ja tummia lompakoita, mutta niitä kalpea käsi ei hakenut siirrellessään esineitä. Hymy leveni kapeilla huulilla puna-mustahiuksisen ottaessa kätköstä esiin punakultaisen kynän. Sileä viileä pinta tuntui hyvältä sormissa kullatun pinnan kimaltaessa ruskeisiin silmiin. Se oli hänen rakkain aarteensa. Kynä, jota hänen ei tarvinnut varastaa, vaan hänen esimiehensä antoi sen, koska näki hänen pitävän siitä. Ajatus sai sydämen lyömään kiivaammin käden puristaessa kirjoitusvälineen nyrkkinsä sisään saaden mielen tekemään päätöksensä.
Tänään se tapahtuisi. Tänään Seth kertoisi Hide-zoulle rakastavansa tätä.

----------

Hide-zou oli jo töissä, kun Seth saapui työpöytänsä taakse salkkuineen. Ivy tervehti tuttuun tapaansa nuorukaista puheluiden lomassa ja tämä vastasi tervehdykseen vilkuillen toimitusjohtajan suljettua ovea, kuin olisi toivonut sen olevan läpinäkyvä. Tavallaan hän toivoi sitä, koska olisi halunnut nähdä esimiehensä edes vilaukselta aamun aikana, ennen kuin aloittaisi kunnolla työnsä. Avustaja istuutui työpöytänsä taakse ja käynnisti tietokoneensa toivoen, että ennen lounastaukoa hänelle ilmaantuisi hyvä tekosyy mennä opettajansa työhuoneeseen, jotta voisi varmistella tuntumaa asiaansa varten. Jännitys kihelmöi vatsassa ja kädet vapisivat hermostuksesta. Kotona tullut rohkeus alkoi vähitellen kadota jalkoja pitkin lattialle eikä koko ajatus tuntunut enää lainkaan houkuttelevalta. Entä jos vanhempi ei tuntisikaan samoin? Hän pelkäsi, ettei kestäisi kieltävää vastausta, vaikka se esitettäisiin hänelle kuinka kauniisti. Varmasti Hide-zou sanoisi, ettei ollut kiinnostunut hänestä, kun ei ollut edes katsonut sillä silmällä Ivyä, joka oli sentään uskomattoman söpö ja viehättävä. Ruizakin oli sanonut, että teräväpiirteisellä oli yhä tunteita Asagia kohtaan – miten tämä voisi muka rakastaa häntä siinä samaan aikaan? Asevastaava oli varmasti vain kiusannut häntä. Ei ollut muita vaihtoehtoja.

Masennus laski raskaan huppunsa ruskeasilmäisen pään päälle varkaan tuijottaessa eteensä. Hän ei edes huomannut niitä kysyviä katseita, joita sai osakseen tummanpuhuvalla ilmeellään. Hetken päästä puna-mustahiuksinen ravisteli hiuksiaan, jotka heiluvat olkapäiden yli. Olisi parasta vain keskittyä töihin ja miettiä tunteiden paljastamista sitten myöhemmin. Sopivin hetkihän oli muutenkin siinä lounastauolla, kun ruskeahiuksinen opettaisi hänelle lisää varastamisesta muiden ollessa jossain muualla syömässä. Silloin hän voisi kertoa – ehkä…
Käsi kurottui hiirelle avaamaan muutaman ikkunan työpöydälle ryhtyen siitä sitten tekemään töitään. Mies avasi internetyhteyden ja päätti mennä lukemaan sähköpostinsa. Tuttuun tapaan nuorukainen kirjautui sähköpostiinsa ja huomasi saaneensa neljä uutta viestiä. Kaksi oli normaaleja roskaposteja, mutta kolmas ja neljäs olivat tulleet perjantaina ja lauantaina – kumpikin ilmoituksia tilillä tapahtuneista muutoksista. Kalpeaihoinen huokaisi pienesti ja kirjautui nopeasti ulos. Hän oli utelias tietämään, millaista palkkaa nyt saisi, vaikka olikin nykyään vain avustaja. Seth meni pankkinsa sivuille ja kaivoi lompakostaan tunnuksensa ja vaihtuvan salasanansa, jotta pääsisi asioimaan nettipalveluun. Tuttu sinivalkoinen tausta ilmestyi ruudulle erilaisten pikakuvakkeiden kanssa karttuvan tilin lyödessä summansa hänen silmiensä eteen.

Kalpea otsarypistys summan näkemisestä, koska siinä oli pakko olla jotain vikaa. Se ei voinut olla tuollainen… Käsi vei hiiren klikkaamaan tilitapahtumia, jotta mieli saisi selvyyden, mistä moinen virhe saattaisi johtua. Lauantaina hän oli käynyt parturissa värjäämässä hiuksensa, josta oli tullut rahasummaan miinuksia, mikä ei ollut mitenkään hätkähdyttävä, koska hänen käyttämänsä parturi oli halpa, mutta tasokas. Seuraava merkintä osuikin jo perjantailta: palkka. Ruskeasilmäisen leuka tipahti melkein pöytään asti tämän katsoessa järjettömän isoa summaa, joka oli syöksähtänyt meteoriitinlailla hänen tililleen. Yhtä suurta jälkeä se ainakin aiheutti, vaikkei tuhonnutkaan kivenmurikan tapaan.
“Mikäs sinulle tuli, Seth?” Ivy katsahti kysyvästi pöytänsä takaa työtoveriaan, joka näytti siltä, että saattaisi pökertyä koska tahansa.
“Minä taidan nähdä harhoja”, Seth henkäisi viimein kalpeampana kuin lakana.
“Katson juuri tilitietojani.”
“Voi sinua”, sihteeri purskahti helpottuneeseen nauruun sormien painellessa näppäimistöään.
“Minä jo luulin, että löysit jonkun vakoiluohjelman… Kyllähän minäkin olen aina tilipäivän jälkeen hämmentynyt, mutta en minä sentään noin sekaisin ole!”

Avustajan teki mieli sanoa, että lyhempikin olisi äimistynyt, jos tämän palkka olisi melkein nelinkertaistunut alle kuukauden sisällä. Aivot yrittivät kuumeisesti keksiä järkevää selitystä moiselle tapahtumalle. Hän ei ollut varastanut Tatemonokilta, jolta rahasumma ilmoitettiin tulleen eikä nuorukainen suostunut uskomaan, että tarkka toimitusjohtaja tekisi niin suurta virhettä, mutta hän ei myöskään voinut uskoa tämän antaneen hänelle niin suurta palkankorotusta. Normaalisti korotukset kulkivat joidenkin tuhansien jenien kohdilla ja hyvin usein sen alapuolella, mutta tuo oli jo järjetöntä. Tässä olisi jo riittävästi syytä marssia Hide-zoun luokse kertomaan tämän tekemästä virheestä – erityisesti siksi, koska oli kirjanpitäjä ja hänen pitäisi olla tietoinen tuollaisista asioista. Puna-mustahiuksinen kirjautui nettipankista ulos, liu’utti toimistotuoliaan kauemmas työpöydästä ja jäi sitten siihen istumaan. Kurkkua kuivasi ja jalat tuntuivat painavammalta kuin pitkään aikaan. Hiukset tuntuivat olevan huonosti ja solmio kuristi kaulaa, vaikkei se edes ollut kovin kireällä. Ruskeat silmät katsoivat vaativasti jalkoja. Käskivät niitä liikkumaan, jotta hän pääsisi koputtamaan ovelle ja menemään seinän takana olevaan työhuoneeseen. Miksi tämän piti olla näin hankalaa?
“No niin, Seth, rauhoitu”, varas kuiskasi itsekseen.
“Sinun ei tarvitse kertoa hänelle vielä yhtään mitään… Kerrot sitten lounastauolla…”

Hitaasti, jokaisen liikkeen ollessa yhtä tuskaa, kalpeampi suoristautui tuoliltaan ja kääntyi kohti puuovea. Niin kaukana – onnistuisiko hän kävelemään kolme metriä ovelle ja sieltä ainakin neljä metriä toimitusjohtajan työpöydän ääreen? Ehkä hänen pitäisi sittenkin odottaa lounastaukoa ja kertoa sitten kerralla kaikki asiat. Niin olisi parasta – hän menisi vasta lounastauolla.
“Seth-san, veisitkö nämä allekirjoitetut sopimukset ja muut faksit Hide-zou-samalle?” Ivy kääntyi tuolissaan nuorempaa kohti.
“Minulla olisi puheluita huolehdittavana.”
Seth olisi halunnut huutaa, ettei halunnut viedä nyt yhtään mitään kenellekään, mutta ajatukset eivät kaikeksi onneksi näkyneet kasvoilta.
“Totta kai minä vien”, Kirjanpitäjä hymyili pienesti, vaikka kurkkua kuivasi.
“Minulla oli Hide-zou-samalle muutenkin asiaa.”
Sihteeri hymyili kiitollisena pidemmälle hänen ottaessa jäykkiä askeleita tätä kohti. Kurkkua kuivasi kalpean käden vastaanottaessa pienen paperinipun sievemmältä. Hermostus iski hänen vartaloonsa saaden polvien lyömään loukkuun. Kylmät väreet liikkuivat pitkin selkää puvun alla saaden vartalon värisemään jännityksestä. Hän halusi nähdä Hide-zoun, mutta silti hänellä oli yhtä toivoton olo kuin pikkutytöllä, joka ei uskaltanut kävellä ihastuksensa ohitse. Kohta hän alkaisi varmasti kiljua samalla tavalla, kuin sellainen koululainen.
Purren alahuultaan nuorukainen kääntyi ympäri ja liikkui raskain askelin ovelle. Käsi tuntui painavan enemmän kuin valas hänen lyödessään rystysensä olemattomalla voimalla puista pintaa vasten.
“Sisään”, kuului samassa selkeä käsky, joka sai sydämen hyppäämään kurkkuun.

Varovaisesti puna-mustahiuksinen painoi oven kahvaa ja kurkisti ujona sisälle.
Hide-zou istui tutulla paikallaan kirjoittaen jotain koneelle ja selasi välillä erilaisia papereita ja erästä kansiota. Lähes huomaamattaan onnellinen hymy levisi kalpeamman huulille silmien katsellessa teräväpiirteistä. Tämän rauhallinen olemus ja vakavat kasvot saivat huulilta karkaamaan kevyen huokauksen pienen punan noustessa kasvoille. Mieleen muistui väkisinkin se uni, jossa vahvat kädet olivat käärineet hänet pehmeään syleilyyn. Sisällä kupli ja kieppui sydämen hypellessä iloisesti hyppynarua saaden hengityksen kiivastumaan. Vartalo jäykistyi kuitenkin nopeasti, kun ruskeankellertävät silmät nostivat katseen saapuneeseen kesken töiden.
“Huomenta, Hide-zou-sama!” ruskeasilmäinen henkäisi nopeasti, kun näki toisen raottavan suutaan.
“Nukuitteko hyvin?” sanat vain pakenivat hänen suustaan kuumien aaltojen iskeytyessä hänen ylitseen perhosten heräillessä vatsassa.
“Huomenta Seth”, voimakasleukainen sanoi omaan lempeään sävyynsä ja nojasi taaksepäin tuolissaan.
“Ihan hyvin, vaikka turhan myöhään tuli valvottua. Entä itse? Saithan varmasti riittävästi unta?”

Ääni oli sulosointuja pidemmän korvissa hänen astuessa varovaisesti sisälle. Puhe kuulosti kauniilta avustajan mielestä – erityisesti silloin, kun mies sanoi hänen nimensä. Seth nielaisi hiljaa koettaen muodostaa mielessään toimivaa lausetta.
“Ihan hyvinhän minä nukuin… On tullut sitä vähemmilläkin tunneilla paiskittua töitä…”, varas mutisi hiljaa katsahtaen lattiaa.
Miten hän saattoi kuulostaa tällä hetkellä niin hölmöltä? Oliko hän aina kuulostanut yhtä naurettavalta?
“Hyvä, ettet ole aivan uuvuksissa”, Hide-zou sanoi asiallisesti vilkaisten sitten kalpeamman kättä, jossa oli valkoinen paperinippu.
“Onko tuossa jotain minulle?”
“Kyllä”, oppilas säpsähti ja otti muutaman nopean askeleen lähemmäksi laskien asiapaperit pöydälle.
“Siinä on muutama sopimus ja selvityksiä tehtailta sekä työmailta.”
Miten hän oli saattanut unohtaa asian, jota oli tullut toimittamaan?

Toimitusjohtaja otti pöydälle lasketut paperit ja selasi niitä tutun vakavana läpi. Silmistä ei voinut nähdä, oliko mies väsynyt. Tämä ei antanut minkäänlaisia vihjeitä ajatuksistaan, vaan oli yhtä salaperäinen, kuin vieras kulkija naamiossa.
“Kiitos, näitä tarvitsinkin”, ruskeankellertävät silmät nostivat katseen nuorempaansa tutkaillen punamustien hiuksien kehystämiä kasvoja.
Pian liikemies kuitenkin kääntyi punaisen kansion puoleen ja sulki sen varovaisesti ojentaen mapin kirjanpitäjälle.
“Tässä on perjantain aikana hoidetut tiliasiat. Opetan sinua joskus käyttämään Tatemonokin laskutusjärjestelmää, mutta vasta sitten, kun olet oppinut talon tavat. Näin alkuun minä hoidan palkanmaksut ja muut vastaavat seikat.”
Ruskeasilmäinen otti kansion käteensä katsoen hiukan hämmentyneenä opettajaansa. Tämä tuntui tänään jotenkin harvinaisen etäiseltä. Oliko hän tehnyt tai sanonut eilen jotakin, että oli vahingossa loukannut tätä? Pitäisikö hänen kysyä asiasta vai olisiko se liian tunkeilevaa?
“Mikä on, Seth?” ruskeahiuksisen hellä kysymys sai avustajan hätkähtämään.
“Ei mikään. Minä vain…”, kirjanpitäjä katsoi lattiaan miettien, pitäisikö hänen sanoa tässä ja nyt tunteensa vai oliko tämä huono hetki.
“Niin?” teräväpiirteinen nojasi kyynärpäihinsä katsoen tarkkaavaisesti oppilaansa kasvoja ja etsi niiden takana olevia mietteitä.
“Kävin äsken katsomassa tiliäni”, laihempi sanoi äkkiä ja nosti katseensa punastuneena esimieheensä.
Hänen piti kyllä sanoa, että hänellä olisi tärkeää asiaa, mutta sanat eivät vain tulleet ulos suusta.
“Niin? Oliko siellä jokin virhe?” vanhempi kallisti päätään kurtistaen kulmiaan.
“Ei!” puna-mustahiuksinen säikähti.
“Se vain, että minun palkkani…”, ääni muuttui pieneksi muminaksi, kun sanat tuntuivat katoavan jonnekin tyhjyyteen hänen päästään.
“Kai se oli tullut jo?” ruskeankellertävät silmät katsoivat vakavina nuorempaa.
“Oli, mutta siinä on ilmeisesti jokin virhe…”, kalpeampi puraisi huultaan.
“Millainen virhe?” voimakasleukainen tarkkaili toisen kasvoja, jotka näyttivät kalpenevan joka toisella sekunnilla, mutta sitten taas toisessa vaiheessa ne punastuivat.
“Minun täältä saamani palkka oli melkein nelinkertainen verrattuna siihen, mitä sain asianajajatoimistolta…”, Seth henkäisi viimein.
Hänestä tuntui, että oli sanonut aivan väärät sanat. Mistä vetoa Hide-zou ymmärtäisi hänen vaativan enemmän palkkaa tai vastaavaa?
“Melkein nelinkertainen?” kevyt hymy kohosi täyteläisille huulille.
“Korjaan tämän seuraavassa palkassa ja pidän huolen, että se on tasan nelinkertainen. Anteeksi, sekosin ilmeisesti laskuissa, kun yritin miettiä myös verotuksia ja muita asioita kohdallasi.”

Ruskeat silmät räpsähtivät muutaman kerran kiinni nuoremman jäädessä tuijottamaan hölmistyneenä esimiestään. Vitsailiko tämä vai oliko mies tosissaan?
“Siis mitä te sanoitte?” laihempi sai viimein sanottua takeltelustaan huolimatta.
“Ensi kerralla tasan nelinkertainen?”
“Niin, lasken palkkasi seuraavaksi kerraksi etukäteen”, toimitusjohtaja kääntyi näyttöään päin jatkaakseen töitään.
“Miksi?” kysymys karkasi kapeilta huulilta saaden miehen nostamaan katseensa avustajaansa, ennen kuin tämä ehti iskeä kätensä.
“M-miksi minulla on niin suuri palkka? Eihän se voi ne-nelinkertaistua vain siksi, että vaihdoin työpaikkaa!” änkytys sai kalpeat posket punastumaan hehkuvan punaisiksi.
“Miksei voisi?” liikemies katsahti kysyvästi oppilastaan ja kohottautui ylös tuoliltaan, mutta laskeutui sitten alas, kuin olisi korjannut vain asentoaan.
“Sinä teet töitä Tatemonokissa, asianajajatoimistolle ja vielä Asagille. On siis vain kohtuullista, että saat siitä ansaitsemasi palkkion – varsinkin, kun teit jo onnistuneen keikan”, pieni hymy kohosi niille huulille, mutta käsi piilotti sen taas.
Silmät kuitenkin loistivat pehmeätä lämpöä saaden pidemmän sydämen lyömään kiivaasti ja hengityksen lähes loppumaan.
“Kun olet harjaantunut varkauksissa, palkkasi tulee nousemaan sitä mukaan, mutta älä sitä murehdi. Eiväthän rahat minun kukkarostani mene, vaan Asagin ja eikö se ole hyvä asia?” ruskeahiuksinen kallisti hiukan päätään ja virnisti sitten ystävällisesti.
“Pääset jo tällä viikolla etsimään mukavaa kotiteatteria.”

Pieni naurahdus pakeni nuorukaisen huulilta punan syventyessä hänen poskillaan. Mieltä lämmitti tieto siitä, että opettaja muisti vieläkin heidän keskustelunsa, ennen kuin olivat menneet Matsumoton juhliin. Hyvin lämmin aalto päätti iskeytyä hänen ylitseen avustajan voimatta olla onnellisempi kuin ikinä saadessaan olla toisen lähellä.
“Minä tästä palaan takaisin töihin, Hide-zou-sama”, varas sanoi viimein hellästi ja kumarsi pienesti kääntyen takaisin ovelle.
“Seth”, lyhemmän sanat saivat ruskeasilmäisen pysähtymään.
“Niin?” pieni hymy koristi kalpeita huulia nuoremman katsoessa odottavasti voimakasleukaista.
“Minulla on tänään hoidettavana muutama tärkeä asia, ettemme siis ehdi syömään lounasta yhdessä. Toivottavasti sinua ei haittaa, jos syöt tällä kertaa Ivy-sanin ja Byou-sanin kanssa”, teräväpiirteinen asetteli papereita pöydälleen viileästi ja katsahti sitten vakavoitunutta nuorta miestä.

Kylmyys iski vasten laihaa vartaloa eikä Seth voinut kieltää, etteikö olisi pettynyt. Hän oli odottanut lounastaukoa niin kovasti. Kirjanpitäjän tarkoitus oli kertoa silloin tunteensa esimiestään kohtaan, mutta nyt hän ei saisikaan tilaisuutta. Pitäisikö hänen kertoa tässä ja nyt?
“Ei haittaa – ymmärrän toki”, todellisuudessa nuorukainen ei tahtonut ymmärtää.
Puna-mustahiuksinen kääntyi, käveli ovelle ja tarttui ovenkahvaan murheellisen pettyneenä.
“Hide-zou”, nimi karkasi huulilta lähes tahtomatta.
Teräväpiirteinen jäykistyi hetkeksi, mutta nosti viimein katseensa nuorempaansa.
“Niin, Seth?” miehen äänessä ei ollut epävarmuutta eikä mitään erikoista äänensävyä.
Tämä luultavasti kysyi vain siksi, koska toinen oli sanonut hänen nimensä, vaikkakin ilman herroittelua. Kuitenkin tuossa kysymyksessä oli jotain outoa, kuin tämä odottaisi jotain tärkeää.
“Minä…”, ruskeasilmäinen kääntyi katsomaan opettajaansa.
Hän halusi halata vahvempaa. Mieli halusi suudella toista ja kertoa, miten paljon tämä merkitsi hänelle. Avustaja tahtoi kertoa, että rakasti opettajaansa, mutta pitäisikö hänen? Hehän olivat esimies ja alainen – olisiko se oikein, että hänellä oli tunteita johtajaansa kohtaan? Paskat väliä oikeasta ja väärästä! Hänen olisi kerrottava, kirjanpitäjä komensi itseään. Suu auki ja sano, ennen kuin toinen hermostuu odottelusta.
“Rakastaako Asagi-sama Manaa?” rohkeus petti viime hetkellä kurkun kuivatessa entisestään.

Kalpeampi harkitsi vakavasti kielensä puremista irti. Olisi parasta kuolla verenhukkaan, kun ei saanut yksinkertaisia sanoja suustaan, vaan sönkötti jotain aivan muuta jostain, joka ei edes kuulunut hänelle.
“Miksi kysyt?” vanhempi kurtisti kulmiaan ja nosti käden leualleen.
Jos miehellä olisi ollut parta, tämä olisi varmasti silitellyt sitä.
“Tuota…”, mistä Seth keksisi tähän hätään selityksen?
Olihan hän miettinyt tuota aikaisemminkin, mutta…
“Minua vain mietityttää se, kun Asagi-sama ehdottelee kaikille lähes jatkuvasti ja eilenkin hän suuteli teitä…”
Mustasukkaisuus iski sydämeen pidemmän muistaessa tuon hetken. Tosiaan, yakuza oli suudellut hänen Hide-zoutaan ja se sai veren kuohahtamaan kiukusta. Hellisi ja suutelisi sitä Manaa ja pitäisi näppinsä erossa ystävästään – eiväthän nämä enää edes seurustelleet!
“Mietit siis, että onko Mana Asagille pelkkä pano”, teräväpiirteinen sanoi suoraan saaden toisen nyökkäämään.
“Mana tuntuu nimittäin itse ajattelevan niin eikä ihme, kun Asagi-samalla on lauma rakastajattaria ja vielä yksi rakastaja hänen lisäkseen”, kalpeampi selitti ottaen muutaman askeleen lähemmäksi opettajaansa.
Kai hän voisi saattaa tämän asian loppuun ja yrittää sitten uudelleen kertoa tunteensa.
“On varsin suloista, kun jaksat huolehtia ystävästäsi”, ruskeankellertäväsilmäinen hymyili ystävällisesti oppilaalleen katsellen tämän kasvoja ja puvun alla värisevää kehoa huomaamatta kuitenkaan tämän hermostuneisuutta.
“Mutta mitä tulee Asagin tunteista Manaa kohtaan, hän rakastaa tätä enemmän kuin uskotkaan.”
“Miksi Asagi-sama pitää muita rakastajia? Miksi tämä on jatkuvasti kaikkien kimpussa?” puna-mustahiuksinen kysyi suoraan kysymyksen, joka oli pyörinyt perjantaista lähtien hänen päässään.
“Asagi on flirtti”, liikemies hymähti.
“Asagi nauttii saamastaan huomiosta ja lisäksi hän haluaa tietää, mihin kaikkeen pystyyn. Se on hänen tapansa saada se, mitä haluaa. Lisäksi Asagista on hauska kiusata muita – kuten esimerkiksi Tatsurouta, mutta ei hän oikeasti tekisi tälle mitään… Tai minun tuntemani Asagi ei ainakaan tekisi, ellei Tatsurou tulisi tarkoituksella tarjoamaan itseään ja sama koskee monia muitakin. Seurusteleviin pareihin hän ei mielellään koske, paitsi vitsimielessä.”
“Jos hän kerran vain flirttailee ja kiusaa meitä muita, miksi hän sitten pitää haaremia?” pidemmästä tuntui, ettei hän tulisi koskaan ymmärtämään yakuzaa – edes viittä prosenttia tästä.
“Rakastaako hän Asukaa ja muita?”

“Asukaa? Pyh, sanon minä”, naisen nimen mainitseminen sai miehen irvistämään, kuin tämä olisi syönyt harvinaisen hapanta sitruunaa.
“Asuka, jos kuka, on Asagille vain pano. Kyllä hän välittää Kamijosta ja Aista ainakin, ja miksei myös muista, mutta ei hän ainakaan rakasta heitä samalla tavalla kuin Manaa.”
“Mutta miksi…”
“Minäpä kerron”, toimitusjohtaja nosti kätensä keskeyttäen toisen kysymyksen ja viittasi sitten tätä istuutumaan.
“Asagi välittää monista ihmisistä – hän huolehtii kaikista mafiansa miehistä ja pitää heitä perheenään. Mana on kuitenkin ainutlaatuinen, koska Asagi käski miehiään ottamaan heti selvää tästä, kun he tapasivat ensimmäisen kerran. Saatuaan kuulla Manan työskentelevän Mawashimonalla, päätti hän ostaa tämän omaan käyttöönsä – ja näin tiedoksesi, että Mana ei ollut mikään halpa tapaus… Uskoisin, että Asagi rakastui Manaan ensisilmäyksellä ja vähitellen haaremin vanha asema alkoi haurastua tämän liityttyä joukkoon”, ruskeahiuksinen vaikeni hetkeksi miettien, miten jatkaisi.
“Osittain nykyinen haaremi johtuu Asagin laiskuudesta, koska hienoon elämään tottuneiden neljän naisen ja yhden miehen hoitelemisessa on omat ongelmansa eikä hän halua kovinkaan mielellä tappaa heitä. Toiseksi tuossa haaremissa on eräs hyödyllinen puoli, jonka Manan pitäisi tietääkseni tietää, mutta en ole asiasta enää kovin varma…”
“Mikä puoli?” avustaja katsoi kysyvästi opettajaansa.
“Heidän ansiostaan Mana ei joudu olemaan jatkuvassa vaarassa”, Hide-zou sanoi lyhyesti, mutta päätti sitten tarkentaa.
“Minähän olen joutunut useamman kerran salamurhauksen kohteeksi, mutta se on pientä verrattuna Asagiin. Asagi joutuu liikkumaan kaikkialla Közi ja K rinnallaan, koska muuten hänet tapettaisiin armotta – yakuza kun on. Mieti millaisiin ongelmiin Mana joutuisi, jos alamaailma saisi kuulla, että tämä on Asagin oikea rakas”, mies katsoi merkitsevästi Sethiä, joka kalpeni tajutessaan vakavan seikan kummassakin miehessä.
Hän muisti äkkiä, että Renakin oli kuollut, koska joutui vahingossa toimitusjohtajalle tarkoitetun luodin eteen.

“Mana yritettäisiin tappaa, jotta Asagia onnistuttaisiin satuttamaan. Nyt tilanne vain on se, että Asagi vaihtelee varsin usein seuralaistaan, ettei kukaan saisi tietää tilanteen oikeata laitaa. Tavallaan Asuka ja muut suojelevat Manaa.”
“Mana ei ole puhunut minulle tuosta…”, ruskeasilmäinen katsahti lattiaa.
Ilmeisesti Asagi oikeasti rakastikin Manaa ja yritti suojella tätä omituisella, mutta silti jotenkin ymmärrettävällä tavalla.
“En yhtään ihmettele, koska tuo selitys kuulostaa jopa minun korvaani oudolta, mutta se on, miten asiat ovat. Mana ei välttämättä itse edes tiedä koko asiaa, koska Asagi ei välttämättä ole ajatellut, että kaikki eivät ymmärrä tilannetta hänen silmistään”, teräväpiirteinen sanoi ja katsoi ymmärtäväisesti hiljentynyttä nuorukaista.
“Mutta jos sinua ei mietitytä mikään muu asia, palatkaamme takaisin töihin ja unohdetaan hetkeksi moiset vakavat aiheet. Tuossa tilikirjassa pitäisi olla sinulle riittävästi puuhaa loppupäiväksi”, lyhempi otti pöydällä olevat paperit käsiinsä ryhtyen tutkimaan niitä.

Puna-mustahiuksinen katsoi hetken aikaa esimiestään, avasi suunsa sanoakseen, ettei välittänyt siitä, että saattaisi kuolla, kunhan vain saisi olla toisen lähellä, mutta sulki sitten suunsa. Hän ei pystynyt sanomaan sitä. Hän ei vain voinut sanoa vanhemmalle, että rakasti tätä, koska toinen tuskin tunsi samoin. Oliko vanhempi ollut aina näin etäinen vai mistä tämä johtui?
Kurkun kuivuessa hetki hetkeltä enemmän, nuorukainen suoristautui jäykästi ja kumarsi vaitonaisena kääntyen pois. Vartalo oli turta – samoin mieli hänen kirotessa itsensä helvettiin heikkoudestaan. Mieli oli niin sekaisin, ettei tämä huomannut ruskeankellertävien silmien vaitonaisen haikeata katsetta selässään avustajan sulkiessa oven hänen ja esimiehensä välistä.

----------

“Nyt sanot hänelle, mitä oikeasti ajattelet!” Seth melkein työnsi Byouta sihteeriä kohti.
Insinööri oli lamaantunut kauhusta saatuaan kuulla Ivyltä, että Seth liittyisi heidän seuraansa lounaalle. Siitä lähtien ruskeat silmät olivat tapittaneet vaativina hattupäistä, joka oli kiemurrellut tuolissaan epätoivoisena. Vaaleaveriköllä ei ollut mitään halua kertoa tunteistaan, mutta oli hiukan hankala painaa jarrua miehelle, joka oli pidempi ja muutenkin ollut huonotuulisen stressaantunut aamusta lähtien. Jäänsinisilmäinen olisi halunnut kysyä, oliko nuorempi riidellyt jälleen Hide-zoun kanssa, mutta päätti pitää mölyt mahassaan. Ensinnäkin siksi, ettei nuorukainen näyttänyt nyt koomapotilaalta ja toiseksi syynä, että hän ei halunnut toisen purevan päätään irti.
“Mutta Seth… Nyt on kaikkea muuta kuin sopiva hetki…”, vanhempi yritti päästä karkuun, mutta se oli mahdotonta.
“Hänellähän on töitä…”
“Niin on minullakin, mutta silti minä uhraan aikaani teidän kahden väleihin”, Puna-mustahiuksinen totesi julmasti.
“Lisäksi juuri lounaan jälkeen on aina hiljaisempi hetki. Nyt hän ehtii kuunnella sinua!”
“Mutta…”
“Ei muttia”, kalpeampi katsahti sievintä, joka lajitteli juuri papereita eri kansioihin.
“Koska sinulla ei ole muita vaihtoehtoja enää.”
“Kuinka niin?” Byou vilkaisi selkänsä taakse kysyvästi, mutta hänelle ei vastattu.
“Ivy-san!” Seth huudahti hellästi nostattaen bruneten katseen itseensä ja hangoittelevaan hattupäähän.
“Byou-sanilla on sinulle tärkeää asiaa!” nuorukainen työnsi vanhemman kiinni sihteerin työpöytään ja pakeni siitä sitten oman koneensa ääreen, josta saattoi vahtia toisen tekemisiä.

Oikeastaan hänen teoissaan oli useampia syitä. Varas oli nyt ihan samassa tilanteessa kuin jäänsinisilmäinen ja siksi hänen olisi nähtävä, mitä tapahtuisi. Ehkä kirjanpitäjä saisi rohkeutta tai vastaavasti hyviä vinkkejä siitä, miten hänen kannattaisi toimia. Toinen syy taas oli se, ettei hän kestänyt noiden kahden ääliömäisyyttä. Mitä puna-mustahiuksinen sitten itse oli? Tuplaääliö, joka sanoi kertovansa tunteensa vastaavassa tilanteessa, mutta teki toisin? Kyllä, juuri se tuplaääliö – ei, vaan triplaääliö. Ruiza oli ollut oikeassa: Hän oli hidas kuin etana ja sokea kuin saapas. Enää piti vain lisätä tuohon triplaääliö ja siinä olisi Miyagi Seth.

Byou katsoi ensin myrkyllisesti työtoveriaan, mutta kääntyi sitten sihteeriä kohti, joka katsoi häntä odottavasti.
“Mitä asiaa sinulla on, Byou-san?” Ivy hymyili ystävällisesti saaden toisen katsomaan lattiaa poskipäiden punastuessa.
“Minä…”, hattupäinen aloitti kurkun kuivuessa ja sydämen pysähtyessä melkein kokonaan.
Hän ei saanut sitä sanottua. Ei, vaikka puna-mustahiuksisen helvetinliekkejä kuumempi katse poltti miehen selkää. Mistä toinen edes tiesi, ettei brunette ollut vieläkin ihastunut Hide-zouhun? Ei insinööri voinut tästä poistuakaan enää, koska lyhyin odotti kuulevansa hänen asiansa. Aivot yrittivät keksiä uskottavaa jutun aihetta, mutta mitään ei tullut silloin kun sitä tarvitsisi.
“Niin?” sievempi hymyili rauhoittavasti.
Ääni oli ihanan lempeä eikä lainkaan painostava. Tämä halusi antaa ystävälleen rauhaa miettiä, miten sanoisi sen, minkä sitten halusikin sanoa. Juuri tuohon jäänsinisilmäinen oli ihastunut – tai ehkä jopa rakastunut. Sihteeri oli sievä, aivan uskomattoman suloinen ja kiltti. Tuo mies jaksoi aina huolehtia muista ja hymyillä, vaikka taivas putoaisi niskaan ja talot kaatuisivat. Tuota hymyä insinööri rakasti ja hymyn takana olevaa miestä vielä enemmän.

Äkkiä vaaleahiuksinen otti askeleen ja toisenkin kiertäen nopeasti nuoremman eteen. Lyhempi katsoi työtoveriaan hetken hämmentyneenä, mutta älähti yllättäen, kun tunsi käsien kiertyvän ympärilleen. Byou painoi päänsä vasten Ivyn olkapäätä ja halasi hellästi, mutta samalla varsin omistavasti aikomatta päästää ketään arvokkaaseen hetkeen. Pian sievempi kiersi kätensä ystävänsä ympärille vastaten saamaansa hellyyteen helpottaen näin vanhemman tukalaa oloa. Jäänsinisilmäinen nuuhkaisi varovaisesti lyhemmän pitkiä monisävyisen ruskeita hiuksia. Ne tuoksuivat omenashampoolle ja puhtaudelle saaden vaaleahiuksisen hymyilemään hämmentyneen onnellisena. Miten kolme yksinkertaista sanaa: minä, pidän ja sinusta pystyivät olemaan niin hankalia yhdessä? Kuinkahan hankalaa hänellä olisi, jos pitää sanan tilalla olisi rakastaa?
“Tämäkö oli sinun asiasi?” sihteeri naurahti pehmeästi nostaen hellästi toisen katsomaan itseään.
Kädet koskettivat hellästi pidemmän poskia miehen katsoessa lempeästi työtoveriaan.
“Suloista.”
Insinööri katsoi niitä sieviä kasvoja voimatta muuta, kuin ihailla sitä lämpöä ja ymmärrystä, joka hehkui niistä. Kauniit, ihanat kasvot, jotka hän halusi nähdä joka päivä herätessään. Hän halusi tätä niin paljon…
“Ivy-san… minä haluan sinut…”, järki tuntui jättäneen jäänsinisilmäisen tämän viedessä kätensä nuoremman pään taakse.
Varovaisesti mies veti hämmentynyttä sihteeriä lähemmäs itseään kallistaen hiukan päätään päästäkseen lähemmäksi huulirasvasta kiilteleviä huulia.
“Minä pidän sinusta”, kuiskaus oli käheä vasten huulia, mutta se vaimeni entisestään, kun hattupäinen painoi huulensa toisen omille lempeään suudelmaan.

Bruneten kädet putosivat pois pidemmän kasvoilta miehen tuijottaessa silmät ammollaan vaaleamman suljettuja. Laiha vartalo jäykistyi kauhusta ja hämmennyksestä, mutta se ei saanut toista päästämään irti tai keskeyttämään suudelmaa, vaikka tämä tunsi nuoremman kauhistuksen. Sormi silitteli monisävyisen ruskeita hiuksia huulien liikkuessa pehmeästi vasten toisen omia.
"Ole kiltti ja tee jotain", Byoun mieli rukoili äänettömästi.
Hän halusi toisen vaikka lyövän häntä – ihan mitä tahansa, mutta jotain!

Hitaasti, vapisten pienesti laiha käsi nousi ylös, vaikkei jäänsinisilmäinen sitä kyennyt näkemään. Hän tunsi, kuinka sormi hipaisi hänen paljasta olkavarttaan kertoen tulevasta lyönnistä. Jostain syystä kädet vain kietoutuivat entistä tiukemmalle laihemman ympärille kasvojen odottaessa suudelman lomassa iskua. Käsi liikkui, kosketti poskea ja kiertyi vaaleisiin hiuksiin saaden vanhemman silmät räpsähtämään auki. Miehen vartalo jäykistyi, kun hän huomasi Ivyn sulkeneen silmänsä. Huulet tunsivat, kuinka sihteeri vastasi pehmeästi suudelmaan pyöritellen hiuksia sormissaan. Tämä näytti kauniilta – niin upealta, että insinööri uskoi näkevänsä harhoja. Ainakin hän tunsi harhoja, joten näyn täytyi olla harhaa.
Brunette lopetti suudelman, koska tunsi, ettei toinen enää jatkanut hellyyttään samalla tavalla kuin aikaisemmin. Mies katsoi kysyvästi vaaleaverikköä, joka tuijotti takaisin kalpeampana kuin koskaan. Suu raottui sanomaan pahoittelut, mutta sieltä ei tullut mitään ääntä. Hetken aikaa he seisovat siinä toisissaan kiinni, kunnes vaaleahiuksinen repäisi itsensä irti ja ryntäsi tuulispäänä tiehensä.

Sievempi jäi tuijottamaan toisen perään ja vajosi hitaasti istumaan toimistotuolilleen koskettaen huuliaan, joissa tuntui yhä suudelmasta jäänyt lämpö. Vartalo vapisi pienesti miehen osaamatta tehdä muuta, kuin katsoa eteensä. Oikeastaan Ivyllä ei ollut mitään hajua siitä, mitä äsken tapahtui. Hänestä tuntui, että oli kuullut, näkynyt ja tuntenut harhoja. Ei Byou voinut tosissaan sanoa hänelle noin… Eihän?
“Sinuna menisin nopeasti Byou-sanin perään”, Seth liikkui työtoverinsa viereen ja painoi hellästi tämän selkää saadakseen vanhemman nousemaan ylös.
“Tai Hide-zou-sama joutuu etsimään uuden pääinsinöörin, koska edellinen hyppäsi katolta alas.”

Brunette nosti hämmentyneen katseensa osaamatta päättää, halusiko toisen jäävän henkiin vai kuolevan nopeasti itseään kiusaamasta.
“Oliko… oliko Byou tosissaan?” mies kysyi kuiskaten.
“Olisiko hän muuten suudellut sinua?” kirjanpitäjä pyöräytti silmiään.
“Hän on yrittänyt kertoa sinulle tuota vaikka kuinka pitkään. Ivy-san, Byou-san todella pitää sinusta ja enemmän kuin ystävänä – enemmän kuin kenestäkään muusta.”
Sihteeri tuijotti silmät pyöreinä puna-mustahiuksista katsoen sitten käytävälle, jonne Byou oli kadonnut. Käytävälle, josta pääsisi katolle…

Jos Byou oli nopea juoksemaan, hän oli kuollutta etanaa hitaampi verrattuna Ivyyn, joka juoksi ihmisten ja pöytien ohitse aiheuttaen ilmaan pieniä pyörteitä, jotka saivat paperit karkaamaan ja ihmiset maastoutumaan. Seth kohautti olkiaan ja totesi saaneensa tälläkin kertaan sihteerin hommat itselleen. Kaipa se tämän kerran kävi, kunhan kaksikko saisi edes jotain aikaiseksi. Kalpeat kädet ryhtyivät jatkamaan sitä, mitä brunette oli aloittanut eli lajittelemaan papereita kansioihin. Siinä mapittaessaan asiakirjoja nuorukainen pohti äskeistä tilannetta. Ei hän siitä paljoa irti saanut, koska ei uskaltaisi halata Hide-zouta eikä varsinkaan suudella tätä. Ruskeasilmäinen menisi lukkoon ja suutelotaidot tipahtaisivat miinuksen puolelle. Eikä kurkusta edes lähtisi oikeita sanoja, mutta ei olisi lähtenyt insinööriltäkään, ellei hän olisi painostanut. Ehkä hän tarvitsisi samanlaista painostusta. Ehkä hän tarvitsisi jonkun, joka voisi kertoa, mitä pitäisi tehdä.

Seth pisti kätensä taskuun ja otti kännykkänsä esiin selaten sieltä numeroita. Hänen olisi soitettava pari puhelua, koska iltapäivällä tulisi olemaan enemmän kuin yksi meno.

----------

Mana istui flyygelin ääressä ja painoi koskettimia hellästi. Silmät tutkivat nuotteja, mutta siltikään hän ei saanut soitostaan haluamaansa kuulosta. Kulmat kurtistuivat, kun sormien liikkeet olivat hitaat eikä pianosta kuuluva ääni kuulostanut lainkaan iloisen pirteiltä, vaan synkän raskailta ja vetelehtivältä – ei lainkaan siltä, miltä Mozartin yhdeksännen pianokonserton, Jeunehommeenin, piti kuulostaa. Siniharmaat silmät tutkivat nuotteja koettaen saada itsensä johonkin rytmiin, mutta siitä ei yksinkertaisesti tullut mitään.
Jopa Missi vetäytyi makuuhuoneeseen nukkumaan, koska eläimen korvaparat eivät kestäneet musiikillisen neron mestariteoksen tuhoamista. Yoru lojui selällään tummansinisellä sohvalla ja näytti siltä, ettei keksinyt enää hullunkurisempaa asentoa, jotta sen isäntä lopettaisi pianokonserton raiskaamisen. Raskas huokaisu pakeni meikatuilta huulilta. Oli tämäkin päivä harjoitella pianonsoittotaitoja.

Arvokkaasti kauniskasvoinen lopetti soiton nousten ylös ja laittoi nuotit yhteen kasaan, ennen kuin siirtyi Yorun viereen sohvalle television eteen. Mies otti pöydältä piirtämänsä juhlapuvun esille viininpunaisen puuvärin kanssa ja yritti värittää helmaa tummemmaksi ja tuoda pukuun kiiltävyyttä. Entinen soluttautuja kuitenkin luovutti melkein saman tien, koska huomasi, ettei saanut itsestään otetta. Televisiotakaan hän ei jaksanut katsoa, joten mustahiuksinen otti yhden turhan juorulehden pöydältä ja yritti lukea sitä. Kaikki julkkisten on-off -suhteet kyllästyttivät entistä enemmän eikä Mana keksinyt enää muuta kuin kuvien selaamisen.
Mies katseli arvostelevasti julkkisten pukuja ja sitä, kuinka joillakin naisilla ei ollut puvun alla rintaliivejä tai sitten juhlavaatteiden alta näkyivät alusvaatteet. Kauniskasvoisen teki mieli oksentaa nähdessään erään upean luomuksensa yhden jenkkilaulajan päällä, jonka rumat keltaiset pitsialusvaatteet tulivat esiin kaula-aukosta. Järkytys oli kuitenkin lievää verrattuna keskiaukeaman kuvaan, jossa komeili Asuka sunnuntai-illan huoravaatteissaan. Ei siinä mitään, mutta tämä kertoi lehtimiehille seurustelevansa Asagin kanssa vakavasti ja menevänsä tämän kanssa erään ministerin kutsumalle illalliselle.

Lehden reunat puristuivat nyrkkien sisään ja mustahiuksinen harkitsi vakavasti koko roskan repimisen, minkä jälkeen kävisi murhaamassa lattian alapuolella istuskelevan lutkan. Huulet kapenivat ohueksi viivaksi katseen kivettyessä ajatuksesta. Pisto sydämessä sai lehden putoamaan syliin entisen soluttautujan nojautuessa sohvan pehmeään selkänojaan hengittäen raskaan värisevästi. Hän tunsi hukkuvansa. Melkein leukaan ulottuva kaulus kuristi ikävästi ja siniharmaasilmäinen olisi halunnut repiä vaatteen pois päältään, ettei häneen sattuisi niin paljon. Käsi nousi huulille kauniskasvoisen purressa sormeaan, ettei vain itkisi. Rakastaja ei saisi itkeä – hän oli tiennyt alusta asti, että Asagi piti itsellään useampaa rakastajaa, ja ettei tähän kannattanut oikeasti rakastua. Silti hän oli tehnyt niin, vaikka tiesi vaarat ja kärsimyksen. Olisi parasta vain olla välittämättä, kivettyä kovaksi ihmiseksi, mutta se oli hankalaa – mahdotonta, kun kyseessä oli Asagi.

Ovelta kuuluva koputus sai Manan lopettamaan sormensa puremisen ihoon jäädessä syvät punaiset jäljet. Mustahiuksinen nousi pystyyn, koska muisti, että Seth oli halunnut tulla tapaamaan häntä, koska tällä oli jotain tärkeää asiaa. Mies kyllä uskoi tietävänsä, mitä asiaa toisella oli. Hän kyllä auttaisi nuorempaa parhaansa mukaan, vaikka mielessä pyörivät muut tärkeät asiat, koska ystävää ei sopinut jättää pulaan. Yoru oli syöksähtänyt jo ovelle haukkuen ja jopa Missi kurkisti makuuhuoneesta miettien, kuka kehtasi häiritä sen kauneusunia. Kauniskasvoinen naurahti hiukan kissansa ilmeelle ja avasi oven työntäen touhuttavan koiran kauemmas ovesta.
“Hei Mana”, Seth kurkisti sisälle pienesti hymyillen.
“En kai häiritse?” nuorukainen vilkaisi eteisessä ympärilleen sen verran, mitä näki huoneistosta eli ei paljoakaan.
“Et. Minä odotin jo tuloasi”, lyhempi sanoi päästäen vieraansa sisään.
“Valitettavasti en ole ehtinyt keittämään teetä, mutta se onnistuu käden käänteessä.”
“Ei tarvitse, en voi muutenkaan viipyä kovin kauaa”, kirjanpitäjä hymyili ystävällisesti yakuzan rakastajalle.
“Minun pitää mennä tänään vielä ampumaradalle eikä Ruiza tunnetusti ole kovin kärsivällinen odottamaan yhtään mitään.”
“Ei niin”, naisellisempi hymähti ajatellessaan vaaleahiuksista asevastaavaa, joka oli Sethin juhlissa melkein nainut Hirokia ja Tsunehitoa, koska ei malttanut odottaa myöhempään iltaan.
“Istuudu toki sohvalle ja kerro, mikä sinua huolettaa”, mies viittasi siniselle sohvalle toisen säpsähtäessä hänen sanojaan.
“Huolettaa?” varas tunsi punan nousevan kasvoilleen.
“Kuka sanoi, että olen huolissani?”
“Et sinä muuten olisi soittanut minulle tänään ja kertonut vakavan peloissasi, että sinulla on asiaa”, kauniskasvoinen istuutui huonekalulle heittäen lehden pöydälle.
“Ja minulla on vahvat epäilykseni, mihin asiasi liittyy. Suosittelen siis kertomaan, jottei minun tarvitse alkaa kaikkia asioita tässä kertomaan.”

“Siis… Asiani liittyy Hide-zou-samaan…”, puna-mustahiuksinen istuutui vanhemman mukana sohvalle Missin hypätessä tasapainoilemaan selkänojalle.
Salkku laskettiin varovaisesti nojaamaan jalkoihin, jotta se olisi nopeasti pelastettavissa karvaisilta lemmikeiltä.
“Minä… en tiedä, miten toimisin…”
“Kuinka niin, et tiedä?” entinen soluttautuja otti kissan syliinsä painaen eläimen lempeästi itseään vasten.
“Sanoin sinulle aika suoraan, mitä sinun pitäisi tehdä.”
“Tiedän. Sanoit, että minun pitäisi kertoa hänelle tunteistani”, kalpeampi katsoi punastuneena käsiä sylissään.
“Minä todella yritin, mutta en saanut vain ääntä. Aloin puhumaan kaikesta muusta eikä ajatukseni käynytkään toteen, mikä sai minut entistä hermostuneemmaksi…”
“Mitä olit suunnitellut?” siniharmaasilmäinen katsoi nuorempaa uteliaan ymmärtäväisenä.
“Sitä, että olisin kertonut lounastauolla, mutta Hide-zou-samalla oli sitten menoa. Yritin sitten kertoa tunteistani aamulla eikä siitä tullut mitään…”, Seth huokaisi raskaasti voimatta kuin hävetä omaa pelkuruuttaan.
“Miksei tullut?” Mana rapsutti Missiä leuan alta.
“Koska minä en uskaltanut”, avustaja henkäisi nojaten päätään käteensä.
“Mitä minä sitten teen, jos hän sanoo, että olen käsittänyt kaiken väärin eikä hän tunne mitään minua kohtaan?”
“Miksi hän sanoisi sinulle niin?” mustahiuksinen kallisti päätään voimatta uskoa tämän olevan näin hankalaa.
“Miksi ei sanoisi?” kalpeampi esitti vastakysymyksen ja katsoi syvälle siniharmaisiin silmiin.
“Koska hän oikeasti pitää sinusta”, kauniskasvoinen sanoi rauhallisesti ja hymyili pienesti.
“Mistä sinä tiedät, että hän pitää minusta?” pidempi liikkui hiukan lähemmäksi ystäväänsä.
“Onko hän sanonut niin?”
“Hide-zou ei kerro tuollaisia asioita minulle, vaikka tunnemmekin toisemme hyvin Asagin takia”, vanhempi huomautti kissan kehrätessä matalasti sylissään.
“Mutta sen voi päätellä hänen käytöksestään. Hide-zou on suojellut sinua ja huolehtinut hyvinvoinnistasi parhaan taitonsa mukaan. Lisäksi hän hymyilee paljon enemmän verrattuna vielä muutamaan vuosi sitten ja osa meistä uskoo, että hän nukkuu nykyään henkari suussaan.”
“Entä jos olet erehtynyt?” puna-mustahiuksinen kysyi kysymyksen, mitä pelkäsi eniten.
“Entä jos kaikki, koko mafia, ovat erehtyneet luulemaan tavallista ystävällistä käytöstä joksikin muuksi?”
“Voi olla, että me olemme erehtyneet”, laihempi myönsi ja kallisti hymyillen päätään.
“On kuitenkin yksi, joka tietää parhaiten, mitä Hide-zou ajattelee kenestäkin.”
“Kuka?” ruskeasilmäisen sydän suorastaan hyppäsi toivosta.
“Kuka tietää?”
“Kukas muukaan kuin herran entinen rakas, paras ystävä ja johtaja”, naisellisempi naurahti.
“Asagi.”

Toivo, joka oli syttynyt nuorukaisen sydämeen, kuoli samassa tuon nimen kuulemiseen. Ei Seth voisi mennä moista kysymään yakuzalta – varsinkin, kun tämä ilmeisesti rakasti yhä toimitusjohtajaa. Hänestähän tulisi ruumis, jos rikollisjärjestön johtaja saisi kuulla uusimman varkaan iskeneen silmänsä mafian kakkosmieheen.
“Ei taida houkutella tuo vaihtoehto”, Mana katsoi ymmärtäväisesti nuorempaansa.
“En myöskään suosittele sitä.”
“Sitä uskoinkin”, avustaja mutisi hiljaa.
“Sinulla ei siis ole hirveästi vaihtoehtoja kuin kertoa hänelle suoraan siinä pelossa, ettei hän tunne samoin”, entinen soluttautuja huomautti.
“On kyllä yksi toinenkin keino”, ruskeisiin silmiin syttyi jälleen toivon kipinä.
“Mikä?” meikannut kallisti päätään, koska hänen mieleensä oli noussut eräs pelottavan vahva miete.
“Sinähän voit kertoa Hide-zoulle!” kalpeille kasvoille nousi innostunut hymy.
“Jos vain kerrotte, että olemme keskustelleet hänestä ja minä olen maininnut tunteistani!”
“Tuohan ei nyt auta yhtään koko tilanteessa”, vanhempi katsoi puna-mustahiuksista kulmiensa alta.
“Kuinka niin? Se auttaisi minua!” kirjanpitäjä anoi kissanpentuilmeellä.
“Ole kiltti, Mana! Puhu Hide-zou-saman kanssa!”
“Mitä se hyödyttäisi?” siniharmaasilmäinen huomautti epäilevänä sammuttaen toivon kipinän.
“Hide-zou ei välttämättä uskoisi minua, kuten et sinäkään uskonut, kun me muut yritimme kertoa, että teidän välillänne on jotain. Lisäksi sinun itse on kerrottava se hänelle, jotta pysyisit sanoissasi”, mies katsoi tarkkaavaisena nuorukaista.
“Minä itse asiassa olen jo vihjaissut Hide-zoulle, että hänen karismansa on tehnyt sinuun vaikutuksen, mutta hän torjui väitteeni suoraan. Sinä kuulemma sanoisit suoraan, jos tuntisit jotain häntä kohtaan, mistä päättelen sinun sanoneen jotain sellaista.”

Jos kirjanpitäjä oli koskaan halunnut repiä kielensä irti, se tapahtui nyt. Kirosanat kajahtivat huoneistossa saaden Missin hyppäämään pois isäntänsä sylistä Yorun murahdellessa tyytymättömänä kuulemalleen kielenkäytölle. Mustahiuksinen totesi rauhalliseen sävyyn, että oli hassua kuulla toisen kiroavan noin raskaasti, mutta nuorukainen ei sitä kuullut, koska vajosi pitelemään päätään.
“Minä olen pilannut kaiken”, puna-mustahiuksinen sanoi viimein valmiina luovuttamaan täysin.
“Ei tästä tule mitään.”
“Älä sano noin”, kauniskasvoinen kietoi kätensä pidemmän värisevän vartalon ympärille.
“Vasta sitten kun olet minun asemassani, voit sanoa noin.”
“Kuinka niin? En pysty sanomaan sitä, vaikka kuinka yrittäisin. Minä todella yritin tänään eikä siitä tullut mitään!” kalpeamman ääni värisi hänen yrittäessä estää epätoivon kyyneleitään.
“Minä en vain kestä sitä tietoa, että hän ei tunne samoin!”
“Kestätkö sinä sitten sen, ettet tiedä lainkaan, mitä välillänne olisi voinut tapahtua?” lyhempi kysyi hellästi kuiskaten.
“Voitko sanoa minulle rehellisesti, että kestät tämän kaiken ilman, että haluat jotain enemmän?”
“Minä haluan jo nyt enemmän”, Seth mutisi hiljaa.
“Siis kerro hänelle, vaikka sinua pelottaisi”, Mana nosti toisen kasvot katsomaan omiaan.
“Ja jos pelkäät kuulostavasi idiootilta, voin lohduttaa sinua, että me kaikki kuulostamme siltä tuollaisena hetkenä. Kyllä Hide-zou ymmärtää, mitä tarkoitat, vaikka menisitkin sanoissasi solmuun.”
“Oletko aivan varma?” puna-mustahiuksinen värisi vanhemman katseen alla.
“Olen”, meikatuille huulille nousi rohkaiseva hymy.
“Sinulla ei ole mitään pelättävää: Hide-zoulla ei ole rakastajia, joita vastaan sinun pitäisi jatkuvasti kilpailla tai joille voisit hävitä.”
“Ei niin”, ruskeasilmäinen nyökkäsi ymmärtäen asian.
“Mutta et sinäkään ole häviämässä kenellekään.”

“En vai?” mies käänsi vaistomaisesti katseensa keskiaukeamaan, jossa komeili Asukan kuva.
“Minun silmissäni Asuka on saanut erävoiton, koska en edes tiennyt mistään illalliskutsuista, joihin hän on menossa Asagin seuralaisena.”
“Asuka ei merkitse yhtään mitään Asagi-samalle”, varas yritti selittää vilkaistuaan lehtijuttua.
“Asagi-sama rakastaa sinua – sen tietävät kaikki.”
“Miksi minä en sitä kerran tiedä, jos kerran kaikki tietävät?” siniharmaasilmäinen tuhahti.
“Olen Asagille vain yksi näyttelypokaali, josta hän on maksanut hyvän hinnan ja minä hölmö menin rakastumaan häneen. Voin ainakin vannoa ja vakuuttaa, ettet joudu kestämään samaa Hide-zoun kanssa.”
“Oletteko puhuneet Asagin kanssa?” kalpeampi yritti keksiä jotain, jolla saisi toisen ymmärtämään tilanteen laajemmin.
Miksei Hide-zou voinut olla täällä selittämässä sitä haaremin tarkoitusta? Ei hän sitä osannut kertoa, kun ei täysin itsekään ymmärtänyt sitä täysin!

“En, mutta ei se mitään hyödytäkään”, vanhempi ei tosiaan halunnut puhua asiasta.
Ystävälle avautuminen oli murtaa hänen kivisen naamionsa, jonka taakse hän piilotti kipunsa ja kyyneleensä. Vain kovettamalla itsensä tunteettomaksi hän estäisi itseään hajoamasta lasisina sirpaleina lattialle.
“Eikö sinun pitänyt tavata Ruiza? Hän saa kohta hepulin, ellet mene”, mustahiuksinen jatkoi nopeasti.
“Mana…”, kirjanpitäjä oli valmis myöhästymään koska tahansa ampumaharjoituksista, kunhan saisi ystävänsä jotenkin piristymään.
“Seth”, siniharmaasilmäinen nosti kätensä ilmaan vaientavasti.
“Minä haluan olla nyt yksin. Ole kiltti ja mene jo.”

Matala soinnukas ääni ei ollut enää yhtä vahva kuin aikaisemmin. Se värisi ja kertoi sisällä pidätetyistä tunteista, joita ei haluttu näyttää kenellekään.
Seth katsoi ystävänsä kasvoja, jotka kiristyivät vähitellen. Hän olisi halunnut halata laihempaa ja sanoa, että toinen saisi itkeä hänen olkapäätään vasten, mutta nuori mies ei kuitenkaan avannut suutaan. Mustahiuksinen ei kaivannut mitään muuta kuin yksinäisyyttä juuri nyt, mutta nuorukainen tiesi tämän valehtelevan noustessaan ylös ja poistuessaan ovelle naisellisemman jäädessä istumaan sohvalle. Avatessaan ja sulkiessaan oven perässä kiinni puna-mustahiuksinen tiesi, että ainut asia, mitä Mana todellisuudessa nyt halusi, oli Asagi.

Seth matkusti hissillä hotellin alakertaan ja ryhtyi kävelemään sieltä mietteissään kohti ampumarataa. Tietenkin hänen piti mennä ensin metrotunneleihin ja matkustaa sieltä riittävän lähelle, nousta takaisin maankamaralle, kulkea oikeaan rakennukseen sekä kadota sieltä salaiseen paikkaan. Eipä siinä mitään kummempaa ollut eikä nuorukainen edes tajunnut, miten robottimaisesti toimi. Mielessä pyöri kaksi asiaa sekavana kehänä: Hide-zou ja Mana. Hän halusi kertoa toimitusjohtajalle tunteistaan, mutta häntä pelotti yhä. Kaikki etukäteen mietityt sanat putoilivat pois päästä nopeammin kuin vaatteet Asagin jäljiltä – olipa siinä todella loistava vertauskuva. Tuosta miehestä päästiin toiseen ongelmaan, joka sai puna-mustahiuksisen niin masentuneeksi, että äidit kiskoivat lapsiaan turvaan hänen tieltään ja kovanaamatkin pysyttelivät kauempana.

Kalpeat kasvot katsoivat kiukkuisena eteensä mielen voimatta tehdä muuta kuin kirota yakuzansa helvettiin. Miksei tämä piru vie voinut näyttää kunnolla, miten paljon välitti Manasta, jos kerran rakasti tätä? Miksi ihmeessä mustatukan piti tehdä rakkaastaan onnettoman? Missä tämä edes oli tällä hetkellä? Miksi ihmeessä hän purki kiukkuaan Asagiin, kun olisi pitänyt itseään kirota?
Murahdus karkasi nuorukaisen huulilta tämän marssiessa erääseen tavarataloon, jossa oli paljon väkeä. Jos hän olisi ollut paremmalla tuulella, olisi tätä kautta tuleminen tuntunut hassulta, mutta äkäisellä tuulella oleva ruskeasilmäinen ei sitä huomannut. Kirjanpitäjä vilkaisi ympärilleen ja näki ihmisiä kauppakasseineen ja ilman niitä. Nuoria istuskeli penkeillä ja eräässä nurkassa oli lasten leikkinurkka, johon vanhemmat saattoivat jättää jälkeläisensä kauppakierrosta varten. Eräs vanhempi nainen hymyili ystävällisesti mustahiuksiselle laihalle naiselle, joka piteli sylissään tummanruskeahiuksista poikaa. Ei siinä ollut sinänsä mitään kummallista, mutta pikkupoika käänsi katseensa suoraan varkaaseen, mikä sai hänet pysähtymään.

Olivat pienet lapset ennenkin tuijottaneet puna-mustahiuksista, kiitos hiusten värjäyksen. Ongelmana oli tällä kertaa vain tuo katse, joka oli uskomattoman tuttu ja sai avustajan tutkailemaan tarkemmin pientä lasta ja tämän äitiä. Naisen mustat melkein kainaloihin ulottuvat hiukset oli sidottu korkealle ponihännälle latvojen laskeutuessa kirkkaanpunaiselle pitkähihaiselle mekolle, jossa oli korkea kaulus. Kasvot olivat kauniit ja hiukan pyöreät. Mustahiuksinen oli häntä lyhempi ja hyvin laiha, vaikka synnytyksestä johtuvia muotoja oli löydettävissä. Enemmän huomiota vei kuitenkin pikkupoika, jonka hiukset olivat niin tummat, että ne olisivat voineet olla mustat, mutta eivät olleet. Mustat silmät katsoivat tarkkaavaisesti Sethiä pienen hymyn kohotessa pyöreille kasvoille. Käsi nousi hennosti vilkuttamaan hänelle eikä nuorukainen osannut kuin hämmennyksissään vilkuttaa takaisin. Tämä sai pojan nauramaan ja sätkimään äitinsä sylissä aivan kuin tällä olisi kiire jonnekin. Tummanruskeahiuksinen oli pieni ja laiha, tullut ilmeisesti äitiinsä, mutta tuossa oli jotain muutakin. Poika näytti pieneltä vasalta tai koiranpennulta, joka tarkkaili uteliaana ympäristöään.

Ravistaen hassulle ajatukselleen päätään puna-mustahiuksinen kääntyi ja riensi kohti hissejä, jotta pääsisi parkkihallin kerrokseen ja siitä sitten ampumaradalle purkamaan kaikki murheensa.
Nuori mies oli äskeisesti hassusta hetkestä huolimatta vielä niin kärttyinen, ettei huomannut punapukuisen naisen laskeneen lapsensa sylistään tai edes sitä, että pikkupoika katsoi ovelasti hymyillen hänen peräänsä hisseille.

Hissi saapui pian kirjanpitäjän suureksi riemuksi eikä matka kerrosta alemmas edes kestänyt kauaa. Ovet avautuivat päästäen matkustajan ulos, mutta sulkeutuivat samassa ja hissi matkusti takaisin ylös, kun kutsu kävi, mikä oli hyvin yleistä tavarataloissa. Ruskeasilmäinen riensi nopeasti käytävää pitkin raskasrunkoiselle ovelle, mutta avasikin viereisen oven laskeutuen salkkuineen portaita pitkin alas. Hän vilkaisi pikaisesti kelloaan todeten olevansa hiukan myöhässä. Mielessään nuorukainen toivoi, että hänen lyhemmällä opettajallaan olisi jotain muuta tehtävää, ettei olisi huomannut lainkaan oppilaansa myöhästymistä. Olihan varas jo siirtänyt tätä harjoittelua hiukan, mutta oli ikävää tulla myöhässä. Portaiden alapäästä kalpeaihoinen valitsi konehuoneen oven, mistä luikahti nopeasti sisään vaeltaen putkien ja koneiden lomitse hyvin piilossa olevalle ovelle, josta pääsi pukuhuoneen tapaiseen. Avustaja suorastaan porhalsi pienen huoneen läpi ja astui viimein – vieläkin hyvin äkäisenä – valaistulle ampumaradalle.
“Olet myöhässä, Seth!” kuului armeijakuria muistuttava karjaisu, mikä sai heti perään useamman kuin yhden ihmisen nauramaan.

Seth katsoi käsi yhä oven kahvalla Ruizaa, joka nojasi lipaston päällä istuvan Tsunehiton jalkoihin. Hiroki seisoi kaksikon vieressä hivellen mustatukkaisen rakkaansa reittä ja vaaleamman lantiota, mutta vierailija määrä ei todellakaan jäänyt noihin kahteen mieheen.
“Loistava ajoitus, Seth”, tuttu kehräys nosti puna-mustahiuksisen niskakarvat pystyyn pitkän mustatukan kääntyessä ympäri hymyillen viettelevästi.
“Ajattelin juuri, että haluaisin ottaa selville ampumataitosi. Myönnän tosin ajatelleeni jotain muutakin”, Asagi nuolaisi ylähuultaan oikein hitaasti henkivartijoiden seisoessa tuttuun tapaan rinnalla.
“Anna jo olla, Asagi”, tuttu, matalan karhea, mutta siltikin pehmeä ääni sanoi painokkaasti ruskeahiuksisen kääntyessä ovelle päin nyökäten tervehdyksen tulijalle.
“Kuinka monesti minun täytyy sanoa sinulle tästä?” Hide-zou tivasi ilmiselvästi kärttyisenä.
“Sanasi eivät tässä kohdassa oikein riitä, Hide-zouni”, mustasilmäinen kallisti päätään vilkaisten ystäväänsä silmäkulmastaan.
“Ehkä sinun pitäisi antaa minulle piiskaa.”

Kalpeampi tuijotti silmät suurina ampumaradalla seisovaa seitsikkoa ja hänen teki mieli lyödä ovi kiinni perässään. Mieli suorastaan huusi sitä, miten epäonninen hän oikein oli. Miten oli mahdollista, että juuri nyt hänen pitäisi kestää Asagia? Miksi juuri nyt Hide-zoun piti olla täällä? Eikö kohtalo sitten osannut yhtään sääliä häntä?
“Älä nyt siellä ovella kyki noin järkyttyneenä!” asevastaava naurahti kiskoessaan pidempää rakastaan lähemmäksi.
“Saat itse asiassa näyttää, kuinka taitava sinä nykyään olet!”
“Ruiza… Eikö olisi mitenkään mahdollista, ettei minun tarvitse tänään temppuilla…”, nuorukainen sulki oven mutisten hiljaa itsekseen.
“Minä en nyt haluaisi esiintyä… Tämä tuli muutenkin vähän äkkiä…”
“Taitaa pojalla olla huono päivä”, parittaja naurahti aseiden salakuljettajan hyppiessä availemaan laatikoita ottaakseen luodit esille.
“Pitäisiköhän ottaa hänet meidän mukanamme hiukan rentoutumaan?”
“Sinulla on sängyssäsi jo kaksi miestä”, toimitusjohtaja kääntyi lettipäistä päin tuimana.
“Luulisi sen jo riittävän.”
“Eräälle toisellakin on ilmeisesti hiukan paineita”, vaaleahiuksisin käkätti oppilaansa laskiessa salkkunsa lipastolle lyhemmän opettajansa viereen.
“Mitähän siitä syntyisi, jos heidät lukitsisi kahdestaan samaan huoneeseen?”
“Jotain hyvin mielenkiintoista, minkä minä haluaisin nähdä”, yakuza naurahti ja ryhtyi mittailemaan kaksikkoa.
“Hikistä pintaa… Hajonneita vaatteita… Kuuma huone… Ulvahduksia…”, miehen sanat saivat punan syvenemään varkaan poskilla hänen harkitessa vakavasti toisen ampumista nyt, kun ase oli kädessään.
“Saattaisin sittenkin liittyä seuraanne.”
“Asagi, hiljaa”, ruskeankellertäväsilmäinen katsoi murhaavasti ystäväänsä, joka kietoi kätensä lihaksikkaamman ympärille.
“Onko sinullakin huono päivä, Hide-zouni?” rikollisjärjestön johtaja sanoi söpösti ja nosti teräväpiirteisen leukaa nähdäkseen tämän silmät.
“Minä kyllä tiedän, miten siitä saadaan jälleen hyvä päivä.”

Puna-mustahiuksinen iski lippaan kuuluvasti coltinsa sisään ja kääntyi ympäri näyttäen enemmän kuin koskaan naamion takana piilottelevalta raivopäiseltä tiikeriltä. Silmät olivat kaventuneet ohuiksi viiruiksi kirjanpitäjän asettaessa kuulosuojaimet korvalleen. Hän meni tasaisen arvokkaasti punaiselle viivalle napaten puhtaan maalitaulun.
Seth hengitti syvään. Hän yritti pitää sisällään kihisevän raivon sisällään, mutta se oli vaikeata käsien täristessä pienesti aseen ympärillä. Varas paransi otettaan aseesta sulkien silmänsä hetkeksi ja henkäisi kerran. Äkkiä silmät räpsähtivät auki sormen vääntäessä nopeasti varmistimen pois pistoolin kohotessa nopeasti suoraan eteenpäin. Ase lauloi kymmenen laukauksen ajan. Jokaisella laukaukseen nuorukainen purki sisällään olevat tunteet.
Olen ääliö!
Vihaan tätä!
Vihaan koko maailmaa!
Miksei mikään voi ikinä mennä hyvin!?
Miksen osaa sanoa tunteitani ääneen!?
Miksi sinunkin pitää olla siinä katsomassa!?
Mikset vain voisi rakastaa minua!?
Asagi, näpit irti hänestä!
Sinulla on jo Mana!
ÄLÄ TULE TIELLENI!

Pahviukko rei’ittyi raivokkaasta ampumista hallin kaikuessa aseen äänistä. Kymmenennen kajahduksen jälkeen ase laskeutui osoittamaan jälleen lattiaan kalpeamman hengittäessä raskaasti mulkoillen eteensä. Hän oli toivonut ampumisen rauhoittavan hänet, mutta ei se ollut hyödyttänyt mitään.
“Nyt ymmärrän oikein hyvin, mitä tarkoitit, Ruiza”, Asagi sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen tuijottaen silmät suurina ihmishahmoista maalitaulua.
“Täällä hänestä kannattaa pitää sormet irti.”
Mustat silmät tutkivat kuuden muun kanssa pahviukon haarojen väliä, jossa oli yhdeksän luodin aiheuttamaa reikää ja kymmenes ammus oli osunut päähän – suoraan silmien väliin.
“Hän tosiaan on huonolla tuulella”, Hiroki sanoi totisena.
“Hän kaipaa kipeästi seksiä päästäkseen noin kovista paineista – ei tuossa enää ampuminen auta”, Ruiza katsoi vakavana oppilastaan ja mietti, oliko sittenkään turvallista sanoa noita asioita ääneen.
Miehestä tuntui, ettei kirjanpitäjä välittänyt sillä hetkellä yhtään, vaikka tälle yrittäisi selittää kuinka nätisti tarvitsevansa munaansa vielä jonain päivänä. Asagikin vilahti nopeasti Közin taakse tämän miettiessä K:n kanssa, minne piiloutuisivat äkäpussilta. Hide-zou ei kuitenkaan harkinnut piiloutumista, vaan marssi suoraan alaisensa viereen.
“Onko kaikki hyvin?” voimakasleukainen kysyi vakavana laskien kätensä nuoremman olkapäälle.
Ruskeasilmäinen värähti kosketusta, mutta ei nostanut katsettaan opettajaansa. Tuijotti vain maalitauluaan hengittäen tavallista syvempään koettaen rauhoitella kiukusta tärisevää vartaloa.
“Seth?” toimitusjohtaja oli entistä huolestuneempi ja käänsi toisen katsomaan itseään.
“Onko kaikki hyvin?”
“On”, Seth vastasi, vaikka tiesi sen olevan emävale.
“Ei näytä siltä”, teräväpiirteinen siirsi hellästi punamustia hiuksia pois kalpeiden kasvojen tieltä.
“En ole nähnyt sinua tuollaisena ennen.”
“Oli tänään muutama ikävä juttu…”, varas mutisi, vaikka olisi pitänyt sanoa, että monta ikävää juttua, joista pahin ei ollut vielä tapahtunut.
“Haluatko puhua niistä?” ruskeankellertäväsilmäinen katsoi kysyvästi pidempänsä kasvoja.
“Minä voisin viedä sinut kotiin tämän jälkeen, jos kyyti kelpaa.”
Pieni hymy kohosi kapeille huulille nuorukaisen katsoessa vanhemman ystävällisesti hymyileviin silmiin.
“Kelpaa toki – enemmänkin”, puna-mustahiuksinen melkein kuiskasi kuuman veden valuessa päätään pitkin koko vartalon läpi.
Kaikki se huonotuulisuus ja harmittavat seikat katosivat mielestä aivan, kuin niitä ei olisi ollutkaan.
“Kiitos, Hide-zou-sama.”
“Ole hyvä, Seth”, mies hymyili sitä ihanan lempeän huolehtivaa hymyään ensimmäistä kertaa sinä päivänä ja kosketti hellästi pidempänsä poskea saaden tämän punastumaan.

“Hide-zoustahan voisi tulla leijonankesyttäjä”, Tsunehito huokaisi enemmän kuin helpottuneena Ruizan kurkistaessa selkänsä takaa.
“Lievästi sanottuna”, Asagi pyyhkäisi otsaansa ja astui pois henkivartijansa takaa.
“Sethille ei tarvitse edes opettaa enempää taistelulajeja – tuo katse riittää tappamaan!”
“Hyvin elossa sinä minun silmissäni näytät olevan, Asagi”, Hide-zou kääntyi katsomaan ystäväänsä astahtaen tyylikkäästi Sethin viereen.
“Minä olen hyvin elossa vain tietyissä tilanteissa, ystäväni”, yakuza virnisti merkitsevästi.
“Voin vaikka näyttää teille, missä tilanteissa.”
“Jos jätämme nyt sinun elossa olosi väliin ja hoidamme nyt ne asiat, joita varten tulimme tänne”, toimitusjohtaja käänsi katseensa aseiden salakuljettajaan.
“Sinulla oli kuulemma jotain näytettävää.”
“Niin olikin!” vaaleahiuksinen löi itseään otsaan ja kirmasi hallin toisessa päässä olevalle ovelle, jonka takana olevasta tilasta puna-mustahiuksisella ei ollut mitään hajua.
“Hiroki! Tsune! Tuokaa seksikkäät takamuksenne tänne! Tarvitsen kantoapua!” mies huudahti saaden kaksikon tottelemaan naurahdusten lomassa.
“Tsunehito, ota sinä tämä Asagin lahjapaketti ja myös tämä salkku… Hiroki ottaa tämän…”, mies ojensi ensin kaksi normaalin kokoista metallisen kiiltävää salkkua etsivälle ja parittaja sai itseään vyötäröön ulottuvan pitkän metallisen laukun.

Koomista koko tilanteessa oli asevastaavan ilme, kun tämä ryhtyi kantamaan itseään olkapäähän ulottuvaa metallista salkun tapaista. Hymy ulottui korvasta korvaan laihimman laskiessa pitkälle lipastolle kantamuksensa ottaen sitten kolme muuta rakkailtaan.
“Aloitetaan tästä kaunottaresta”, harmaanruskeasilmäinen naurahti viisikon tullessa lähemmäksi.
Näppärästi pitkät sormet napsauttivat toisen soluttautujan kantamista laukuista auki paljastaen mustan kiiltävän pienen aseen.
“Kehitin tätä silloin poissa ollessani ja muutama mieheni sai viimeiset yksityiskohdat, jotka halusin tähän näin”, mies näytti ylpeänä tekelettään.
“Maailman ensimmäinen Sig Sauer Mosquito, jonka kaliiperi ei olekaan se normaali .22 vaan .50.”

K:n huulilta pääsi kevyt vihellys hyväksynnän merkiksi, mikä vain levensi Ruizan hymyä monien muiden mukana. Seth katseli hämmentyneenä miehen kädessä olevaa asetta eikä hän osannut kuin ihmetellä, miten toinen osasi väsätä jotain noin taitavasti.
“Nyt voimme ottaa kaikki Sig Sauerit miehiltä ja kehittää niistä jytäkämpiä. Tuskin maltan odottaa, kun vastustajamme huomaavat itse lataavat tykkimme!”
“Mielenkiintoista”, Asagi sanoi hymyillen ja ojensi kätensä merkitsevästi.
Lyhyin tarttui aseen piipusta kiinni ja ojensi kahvan yakuzalleen, joka ryhtyi tarkastelemaan alaisensa käden jälkeä.
“Mukava huomata, ettei paino ole hirveästi noussut entisestä”, mustatukka kehräsi matalasti ihaillen aseen omaa synkänhohtoista kauneutta.
“Oikeastaan siihen ei ole tarvinnut edes tehdä hirveästi muutoksia – ainoastaan kaliiberin kasvattaminen ja muut pikkujutut ovatkin se suurin hankaluus”, vaalein kertoi ojentaen pistoolin täynnä olevan lippaan.
“Lisäksi tein lippaan vaihdosta äänettömämpää.”
Pantterimainen kurtisti kulmiaan ottaen tarjotun lippaan ja asetti sen aseen kahvan sisään. Ääntäkään ei kuulunut, mikä sai pienen naurahduksen karkaamaan huuliltaan.
“Pidän tästä”, mies naurahti ja ojensi uusimman tulokkaan takaisin luojalleen pidellen aseen piipusta kiinni.
“Odotahan vain, kun näet erään toisen kullannupun”, asevastaava virnisti ja asetti Sig Sauerin pöydälle avaten seuraavaksi toisiksi isoimman salkun.
“Tämä ihastuttava kaunokainen on sitten tarkoitettu Közin ja K:n käyttöön. Olkaa hyvä – saanen esitellä: Beowulf .50”, aseiden salakuljettaja nosti kaikkien silmien eteen järeän tarkkuuskiväärin.

Seth vilkaisi uteliaana henkivartijoita, joiden silmiin oli syttynyt lähes hullunkiiltoa muistuttava pilke. Kaksikko suorastaan tärisi jännityksestä Közin ojentaessa kätensä varovaisesti kohti tuliterää kivääriä. Ruiza hymyili ymmärtäväisesti ojentaessaan aseen punapäälle, joka piti sitä kuin se olisi tullut suoraan jumalilta pyhänä aseena.
“Kuulenko lapsikuoron ääniä?” Hiroki katsahti kattoa, kun henkivartija otti saamansa aseen käteensä silittäen hellästi sen pintaa.
“Eikä tässä vielä kaikki”, aseiden salakuljettaja naurahti lettipään sanoille ja heitti lentopusut rakkailleen.
“Tämän herkun takia olisin valmis myymään oman äitini, mutta onneksi sitä ei tarvinnut tehdä – hänet olisi palautettu aivan liian nopeasti takaisin”, sormet napsauttivat lukot auki käden nostaessa kannen ylös.
“En viitsi nostella tätä, mutta katsokaa ja hämmästykää”, mies suorastaan hehkui seitsemän muun kumartuessa lähemmäksi katsomaan isointa salakuljetettua tavaraa.
“Suoraan Yhdysvalloista!”

Seth kallisti päätään katsoessaan uskomattoman isoa ja jyhkeää tarkkuuskivääriä, jota hän ei mitenkään jaksaisi kantaa. Tuskin tuolla aseelle edes ammuttiin seisaallaan. Ideana oli varmasti ampua maassa maatessa, jotta tarkkuus olisi erehtymätön – eriasia vain oli tuo potkaisuvoima, jonka oli pakko olla valtava kiväärin koon takia.

Yllättäen kuuluva korkea inahdus sai varkaan, Asagin, Hide-zoun, Ruizan, Hirokin ja Tsunehiton katsomaan ihmetellen äänen suuntaan. Kaikkien ihmeeksi Közi tuijotti eteensä lumoutuneena, mutta tämän ilme jäi toiseksi verrattuna K:n naamatauluun. Silmät olivat pudota miehen päästä ja silmässä oleva piilolinssi luultavasti kuivui vieden näkökyvyn, mutta siitä mies ei välittänyt. Suusta pakeni toinen inahdus tämän tökätessä varovaisesti työtoveriaan ja viittasi sitten salkkuun. Valkokasvoinen nyökkäsi ymmärtäväisesti, mutta sai samassa uuden tökkäisyn entistä korkeamman inahduksen paetessa jäykistyneen miehen suusta.

“Ole hyvä, K, ota se”, Ruiza naurahti puistellen päätään.
Olihan hänkin ollut hämmennyksestä pökkeröinen, mutta K näytti siltä, kuin luulisi näkevänsä unta.
“Teillä on nykyään käytössä Barrett M95.”
Jos koskaan aikaisemmin niin nyt enkelikuorot lauloivat henkivartijoiden päiden yläpuolella ja suorastaan unelmoivan hämmentyneet hymyt kaareutuivat kaksikon huulille puna-mustahiuksisen hujopin astuessa samuraita ylväämmin ottamaan vastaan aseen, jonka he olivat saaneet.
“Olenko kuulevinani hääkellojen soiton?” Asagi katseli ympärilleen saaden muut tyrskähtämään, mutta pisimmät eivät tätä kuulleet, vaan tutkivat kiireellä ja tohinalla aseitaan, kuin lapset tarkastivat uusimmat lelunsa.
“Ja nyt se, mistä uskon sinun pitävän oikein kovasti”, asevastaava kääntyi nopeasti viimeiselle salkulle ja otti sen käsiinsä avaten sen yakuzalleen kuin korukauppias.

“Uu!” mustatukka katsoi hyvin kiinnostuneena hänelle näytettyä revolveria.
“Kaunis metallinen pinta”, Tsunehito kallisti päätään.
“Onko tuo .50 kaliiperinen Smith and Wesson malli 500?”
“Onpa hyvinkin”, vaalein sanoi maireasti Hirokin kietoessa kätensä hänen ympärilleen katsellen asetta samasta suunnasta.
“Ruiza, tiesitkö, että rakastan sinua?” Asagi sanoi harvinaisen matalalla äänellä, ettei muuta sanaa ollut kuvaamaan tuota ääntä kuin seksikäs.
“Tiesin – ainakin tämän jälkeen”, harmaanruskeasilmäinen katseli mustasilmäistä tämän ottaessa uusimman lelunsa.
“Kuten tiedät, sillä ei ammuskella millään pistooliradoilla vaan kivääriradoilla ja revolverien tapaan siihen mahtuu kuusi luotia.”
“Jytäkkä ja tyylikäs”, yakuza kehräsi osoittaen luodittomalla aseella pahviukkoja pyöräyttäen revolveria pehmeästi kädessään.
“Sopii teille hyvin, Asagi-sama”, Seth sanoi hellästi nähdessään mustatukan sirot liikkeet, jotka muistuttivat etäisesti käsien tanssia.
“Kiitos, Seth”, pantterimainen kallisti hymyillen päätään kääntyen samalla nuorinta kohti ja avasi suunsa.
“Asagi-oji-san!” riemun kiljunta sai kirjanpitäjän hyppäämään lähes kattoon asti ja Tsunehito putosi lipastolta.

Ruiza onnistui heittämään metallisalkun ilmaan, mutta onnekseen Hiroki sai napattua sen Hide-zoun kääntyessä nopeasti muiden kanssa katsomaan huudahduksen suuntaan muiden mukana. Ruskeat silmät laajenivat hämmennyksestä nuorukaisen nähdessä sen saman pojan, joka oli ollut punamekkoisen naisen sylissä tavaratalossa. Oliko tuo lapsi onnistunut seuraamaan häntä? Mitä tälle tapahtuisi nyt? Oliko hän aiheuttanut ongelmia? Mistä tuo poika edes tiesi Asagin nimen?
Puna-mustahiuksinen vilkaisi yakuzaa, joka katsoi hymyillen pikkupoikaa piilottaen nopeasti revolverin pukunsa sisään. Közi ja K katsoivat ovella olevaa poikaa, joka oli lähtenyt jo juoksemaan heitä kohti, veivät katseensa käsissään oleviin aseisiin ja yrittivät piilottaa liian isoja aseita turhaan selkänsä taakse.
“Asagi-oji-san!” pikkupoika huusi uudelleen rymistäessään kädet levällään kohti mustasilmäistä miestä, joka asteli lähemmäksi hymyillen ystävällisesti.
“Gackt!” mies kumartui ojentaen kätensä eteenpäin napaten lapsen syliinsä.
Pehmeämmin kuin kissa yakuza nosti pojan ilmaan pyörähtäen muutaman kerran ympäri saaden naurun karkaamaan tummanruskeahiuksisen suusta.
“Asagi-oji-san!” Gackt kiljui riemusta leikkien lentokonetta.

Kalpeampi katsoi hölmistyneenä tilannetta ymmärtämättä oikein, mistä oli kyse. Hän säpsähti tuntiessaan kevyen kosketuksen olkapäällään, kun Hide-zou kuiskasi hiusten takana piilottelevaan korvaan:
“Pistä aseesi taskuun – emme halua Gackton tietävän turhan paljon asioista.”
“Kuka hän edes on?” kirjanpitäjä hämmästeli totellessaan saamaansa käskyä ja katseli tapahtumia.
Pantterimainen oli lopettanut pyörimisen ja painoi pientä lasta lämpimästi itseään vasten pojan halaa-rutistaessa takaisin kaulan ympäriltä. Hansikoitu käsi silitteli sotkuisia hiuksia kasvoja koristaessa mitä rakastavin hymy. Silmät olivat suljetut miehen nauttiessa kaikessa rauhassa pienen miehen alun läheisyydestä.
“Gackt on Asagin sisarenpoika”, toimitusjohtaja vastasi hymyillen pienesti.
“Sisarenpoika?” varas hätkähti ja kääntyi katsomaan uudelleen kaksikkoa.
“Asagi-oji-san!” Gackt huusi jälleen ja rutisti entistä kovempaa.
“Varovaisesti, Gackt, en minä nyt kuolematon ole”, Asagi kähisi leikkisästi hymyillen pienesti kuristavassa rutistuksessa.
“Sinustahan on tullut vahva.”
“Niin on!” poika levitti kätensä innostuneena ja räpsytti niitä, kuin käsien tilalla olisi ollut siivet.
“Minusta tulee vieläkin vahvempi!”
“Niin varmasti tuleekin”, mustasilmäinen hipaisi hellästi nuorimman nenää.
“En epäile mitään muuta.”
Yakuza siirtyi takaisin muiden luokse kantaen siskonpoikaansa hellästi sylissään, ettei tämä voinut tuntea puvun sisällä olevaa asetta.
“Tervehdihän ystäviäni, Gackt”, pantterimainen viittasi muita huoneessa olijoita.
“Hei Hide-zou-chan!” tummanruskeahiuksisen silmät tuikkivat innosta eikä Seth voinut sille mitään, että tyrskähti söpöstä liitteestä.
“Ruiza-chan, Tsunehito-chan, Hiroki-chan, Közi-chan, K-chan…”, mustat suuret silmät jäivät katsomaan kalpeinta, joka hymyili pienesti.
Eiväthän he tunteneet toisiaan.
“Räikeä-setä-chan!” pikkupoika huudahti tyytyväisenä keksittyään, miten kutsuisi vierasta miestä.

Ruiza purskahti avoimeen nauruun Tsunehiton piilottaessa hymynsä kätensä taakse ja muut nauroivat moiselle keksinnölle. Avustaja katsoi hetken hämmentyneenä yakuzan siskonpoikaa, mutta yhtyi pian muiden nauruun. Tuo oli nimittäin varsin hyvä toteamus.
“Sinulla on neron lahjat, Gackt”, rikollisjärjestönjohtaja kohotti lasta parempaan asentoon sylissään.
“Mutta valitettavasti hänen nimensä ei ole Räikeä-setä, vaikka se sopisikin hänelle varsin hyvin”, mustatukka kääntyi puna-mustahiuksisen puoleen.
“Tämä tässä on Seth, Hide-zoun uusi avustaja.”
“Mitä Seth-chan oikein avustaa?” Gackt kallisti päätään hiukan liiankin tutulla tavalla, vaikka ilme oli enemmän utelias.
“Seth avustaa minua töissä, että ehdin ajoissa joka ilta Getin luokse ja saatan joskus ehtiä televisiotakin katsomaan”, Hide-zou selitti hymyillen.
Mies osasi ajatella asiaa lapsen tasolla ja kertoa ymmärrettävällä tavalla.
“Muuten joutuisin olemaan joka yön pimeässä työhuoneessa pääsemättä tekemään mitään kivaa.”
Suuret mustat silmät katsoivat mietteliäänä nuorukaista, kunnes pikkupoika kurottautui eteenpäin ja taputti värjättyjä hiuksia.
“Kiltti setä.”
“Kiitos”, ruskeasilmäinen hymyili.
“Sinä olet siis Asagi-saman siskonpoika?”
“Joo!” lapsi huudahti riemuissaan ja röyhisti ylpeänä rintaansa.
“Camui Gackt!”
“Hauska tutustua. Sinulla on vahva ja hyvä nimi”, ruskeasilmäinen katseli hymyillen Asagia, joka katseli vastaavasti hymyillen sukulaistaan.
“Kiitos”, tummanruskeasilmäinen totesi katsellen uteliaana ympärilleen.
“Pyssy!” Gackt huudahti yllättäen ja osoitti pöydälle jäänyttä Sig Saueria.
“Tahtoo sen!” pienet kädet kurottelivat vaativasti asetta huoneessa olijoiden vetäessä terävästi henkeä.
He olivat kokonaan unohtaneet tuon Ruizan kehitelmän.
“Saathan sinä toki katsoa sitä”, Asagi naurahti hellästi ja siirtyi Sethin kauhuksi lipastolle.

Hansikoitu käsi otti aseen kahvasta kiinni ja kohotti sen varovaisesti pois puiselta pinnalta. Huomaamattomasti sormi painoi pientä vipua lippaan jäädessä pöydälle tehden aseesta täysin vaarattoman.
“Ole hyvä”, yakuza pyöräytti aseen piipun käteensä ja ojensi kahvan pojalle.
“Siitä putosi tuo!” tarkkasilmäinen poika huomasi pöydälle jääneen lippaan.
“Niinpä näköjään putosi”, käsi lennähti sirosti suun eteen miehen katsoessa hämmästyneenä lasta.
“Hyvä, kun huomasit. Ruizan pitänee korjata se myöhemmin – hän on ollut hiukan huolimaton.”
“Ruiza-chan korjaa sen!” Gackt piteli pienin käsin asetta ja katsoi luottavaisesti asevastaavaa, joka hieraisi nolostuneena niskaansa rakkaidensa pyöritellessä vaaleita hiuksiaan.
“Pam! Pam!” tummanruskeahiuksinen oli ampuvinaan pahviukkoja.
“Pam! Pam! Pam!”

Miehet katselivat kaksikkoa hymyssä suin Asagin kehuessa mielikuvitusluotien osumakohtia. Seth ei osannut kuin ihmetellä tätä uutta piirrettä, minkä oli huomannut yakuzassaan. Tämä todella välitti siskonpojastaan ja yritti suojella tätä niiltä pieniltä totuuksilta, kuten aseilta, mutta osasi toimia kuitenkin järkevästi vaikeamman tilanteen hetkellä. Tästä tosiaan tulisi hyvä isä.
“Minä haluan tällaisen!” Gackt riemuitsi, kun oli “osunut” vastustajaa päähän.
“Saanhan minä tällaisen, Asagi-oji-san?”
“Ehkä sitten, kun olet iso”, rikollisjärjestön johtaja sotki pienemmän hiuksia.
“Minä olen jo iso!” poika marisi enemmän hiusten sotkemisesta.
“No, sitten kun olet vielä isompi”, mustatukka naurahti pehmeästi.
“Minusta tulee tosi iso!” tummanruskeahiuksinen heilautti käsiään pitäen tiukasti kiinni pistoolista.
“Kuinka iso?” pantterimainen kallisti päätään ja kohotti toista kulmakarvaansa.
“Isompi kuin sinä!” nuorin heilutti entistä iloisempana käsiään aseen näyttäessä vaarallisesti siltä, että putoaisi kohta lattialle.
“Isompi kuin… kuin…”, mustat suuret silmät katselivat ympärilleen huomaten yhä aseitaan piilottelevat henkivartijat.
“Minusta tulee isompi kuin Közi-chan ja K-chan!”
“Niin sinusta varmasti tuleekin”, Asagi kohotti siskonpoikaansa kainaloista ylemmäksi.
“Kunhan muistat syödä vihanneksesi.”
“Yök!” Gackt näytti kieltään.
“Ne on pahoja!”
“Mutta et sinä muuten kasva riittävän isoksi”, yakuza halasi pehmeästi sukulaistaan.
“Kai minä ne sitten syön…”, tummanruskeahiuksinen mutisi hiljaa piristyen sitten taas kummasti.
“Mutta kai minä saan tämän?” poika heilutti ilahtuneena asetta kädessään.
“Gackt!?” hirvittävä kiljaisu kaikui ampumaradalla saaden kaikki kääntämään katseensa ovelle, jossa seisoi punamekkoinen nainen.

“Hei Hikaru”, Asagi tervehti punamekkoista hymyillen.
“Äiti!” Gackt levitti käsiään pitäen yhä kiinni pistoolista.
“Gackt, anna se ase pois”, naisen mustat silmät katsoivat kauhistuneena synkän näköistä pistoolia.
“Ei tahdo”, pikkupoika näytti myrtyneeltä ja puristi aseen nopeasti itseään vasten.
“Minun.”
“Gackt!” Hikaru komensi tiukasti.
“Tottele heti! Laita se ase pois ja tule tänne! Välittömästi!”
“Ei tahdo!” tummanruskeahiuksinen väitti kiukkuisena vastaan.
“Gackt, ole kiltti poika ja anna se ase minulle”, yakuza päätti puuttua tilanteeseen ja ojensi kätensä ystävällisesti.
“Mutta kun minä tahdon tämän”, suuret mustat silmät katsoivat anovasti setäänsä.
“En minä nyt sitä sinulle voi antaa. Se on Ruizan eikä hän halua luopua siitä – hänelle tulee muuten paha mieli”, mustatukka viittasi asevastaavaan, joka yritti parhaan taitonsa mukaan näyttää surkealta, mikä oli hiukan hankalaa.
“Hyvä on sitten”, pienin huokaisi viimein, koska ei halunnut tehdä vaaleahiuksisesta surullista.
Varovaisesti pienet käden tarttuivat aseen piippuun ja lapsi ojensi Sig Sauerin kahvan äitinsä veljelle, joka otti sen hymyillen vastaan.
“Kiltti poika”, pantterimainen sanoi ja antoi pistoolin aseiden salakuljettajalle, joka laittoi aseen piiloon salkkuunsa.

“Gackt, tule tänne – meidän on mentävä nyt!” Hikaru otti askeleita veljeään kohden silmien kaventuessa vihaisiksi viiruiksi.
“Ei tahdo!” Gackt huudahti jälleen ja kiersi kätensä vaativina Asagin kaulan ympärille.
“Minä en ole nähnyt Asagi-oji-sania pitkään aikaan! Minä tahdon leikkiä hänen kanssaan!”
“Se ei käy, Gackt!” punapukuinen huusi kiivastuneena ja mulkoili yakuzaa, kuin tämä olisi miehen syytä.
“Minä olen sinun äitisi! Tottele nyt!”
“Sinä olet ihan tyhmä!”
“Kehtaatkin puhua minulle tuolla tavalla!”
“Sinä et anna minun tehdä ikinä mitään kivaa!”
“Viikko kotiarestia!”
“Ei käy!”
“Tule sitten tänne!”
“En tule!”
“Rauhoittukaapas kumpikin”, Asagi sanoi harvinaisen pehmeästi, vaikka miehen tärykalvot huusivat armoa.
“Gackt, ehkä sinun olisi parempi totella äitiäsi”, mustat silmät katsoivat lempeästi hymyillen pienen pojan silmiin.
“Mutta ei tahdo…”, Gackt mutisi surullisena ja laski katseensa alas.
“Minä en näe sinua usein…”
“Ehkä voit tulla sitten myöhemmin käymään luonani, kun minullakin on aikaa. Tehdään sitten jotain kivaa”, käsi nosti lempeästi nuorimman katseen itseensä.
“Mitä kivaa?” pikkupoika tuijotti uteliaana vanhempaa.
“Ihan mitä sinä haluat”, mustatukka naurahti sotkien tummanruskeita hiuksia.
“Valvotaan myöhään, pelataan pelejä, syödään karkkia… Sanasi on lakini!”

“Jee!” sisarenpoika rutisti riemuissaan setänsä kaulaa, joka naurahti ilahtuneena söpöstä hymystä.
“Jos sanani on kerran laki, saanko minä sitten tuollaisen pyssyn?”
“Oletpas sinä ovela”, yakuza nosti poikaa paremmin syliinsä.
“Totta kai sinä saat!”
Gackt ryhtyi kiljumaan riemusta Sethin kalventuessa moisesta lupauksesta. Pelokkaana nuorukainen käänsi katseensa raivosta tärisevään naiseen, joka avasi suunsa sanoakseen veljelleen muutaman vähemmän harkitun sanan.
“Mutta yhdellä ehdolla”, mustasilmäinen sanoi yllättäen hymyillen pirullisen ovelasti.
“Millä ehdolla?” suuret silmät katsoivat odottavasti.
“Ei mitään suurta… Sinun on vain selvitettävä eräs peli läpi ja sitten minä ostan sinulle juuri sellaisen pyssyn, kuin haluat”, pantterimainen vilkaisi viattomana kattoa katsahtaen sitten haastavasti sukulaistaan.
“Käykö?”
Tummanruskeat hiukset lentelivät tarmokkaasta pään nyökyttelystä, että kaikki huoneessa olevat miehet eivät voineet kuin naurahtaa pienimmälle.
“Hienoa. Tatsurou tuo sen tuonne tavaratalon aulaan, kun hän on tuomassa minulle uutta hakulaitetta”, mies kääntyi katsomaan alaisiaan.
“Jos menisit vaikka Tsunehiton kanssa odottamaan häntä, minä juttelen sillä välin äitisi kanssa.”
“Joo!” poika heilutti käsiään, kietoi ne jälleen rutistavaan halaukseen ja antoi pienen suukon setänsä poskelle.
“Ole kiltisti äläkä riehu liikaa”, Asagi laski Gackton lattialle silittäen tämän päätä.
“Tsunehito, soita matkalla Tatsuroulle ja sano, että ottaa mukaansa Starlightin tasolla 18”, yakuza katsoi merkitsevästi soluttautujaa, joka siirtyi pojan viereen.
“Kuten haluat, Asagi”, Tsunehito nyökkäsi ymmärtäväisesti kumartuen sitten nuorimman viereen.
“Mennäänkö?” sinisilmäinen katsoi ystävällisesti hymyillen pikkumiestä, joka tarttui hellästi pidempäänsä kädestä ja lähti tämän kanssa kohti tavaratalon tiloja.
“Mukava nähdä sinua, Hikaru”, Pidempi kääntyi naisen puoleen kaksikon poistuttua.

“Toivoisin kyllä, että näkisimme useammin ja toisit välillä Gacktoa käymään luonani. Petyin kovasti, kun ette tulleetkaan sunnuntaina.”
“Luulitko tosissasi, että toisin lapseni sinun ja miestesi eteen?” Hikaru sanoi painokkaasti ja naurahti pilkallisesti.
“Sinun ja teidän hullujen joukkoon? Oletko nainut järkesi pois?”
“Minulla on kyllä taipumus naida se pois ja takaisin, mutta en ole varmaa, kumpaa se on tällä hetkellä. Olen mennyt laskuissa sekaisin”, rikollisjärjestön johtaja kohautti olkiaan aikomatta suostua riitaan.
“Olen kuitenkin kiitollinen, että päätitte tulla tänne nyt.”
“Päätimme?! Minä en olisi tullut tänne lainkaan, ellei Gackt olisi onnistunut karkaamaan tavaratalon lapsenlikan silmien alta!” punapukuinen huusi kurkkusuorana.
“Ja mitä näenkään ensimmäisenä!? Sinä annat pienen lapsen leikkiä aseella! Aseella! Etkö yhtään häpeä! Hän on sentään minun poikani ja sinä lupaat hänelle aseen!”
“Gackt huomasi Sig Sauerin pöydällä ja mielestäni oli parempi toimia näin, kuin käyttäytyä siten, että hän olisi tehnyt jotain väärin”, mustatukka huomautti vilkaisten sitten miehiään, jotka astelivat vähitellen hänen viereensä henkisiksi tuiksi.
“Otin siitä lippaan pois, ennen kuin annoin sen hänelle. Gacktolle ei voi käydä mitään, kun minä olen paikalla. Ja mitä tulee siihen lupaamaani aseeseen”, mies kallisti päätään ja katsoi syvälle naisen silmiin.

“Jos se on minusta kiinni, Gackt ei tule koskaan saamaan asetta tai edes osallistumaan mafiaani. Se lelu, jonka Tatsurou tuo, on asetettu niin suurelle vaikeusasteelle, että jopa minulla ja Hide-zoulla olisi sen selvittämisessä vaikeuksia, vaikka tekisimme yhteistyötä. Se on täysin mahdoton pienelle lapselle.”
“Yritätkö sanoa, että minun poikani olisi jotenkin tyhmä!?” nainen huusi entistä kiihtyneempänä.
“En, vaan sitä, että hän on vielä lapsi”, Asagi sanoi rauhallisesti.
“Tiedän, että Gackt on ikäisekseen harvinaisen älykäs, mutta se ei silti poista sitä, ettei hän pysty ajattelemaan aikuistenlailla”, pieni huokaus pakeni täyteläisiltä huulilta.
“Luulisi sinun, sisarenani, tietävän, etten koskaan satuttaisi Gacktoa tai asettaisi lastasi vaaroille alttiiksi. Minä rakastan häntä, kuten rakastan sinuakin.”
“Ja sataa muuta!” lyhemmän mustat silmät salamoivat.
“Vai muka välität meistä!? Mitä tuo oli!? Aivan kuin voisit oikeasti rakastaa ketään!? Sinulle ihmiset ovat vain leikkikaluja, jotka voit koska tahansa käännyttää tai tappaa! Annoit pienen lapsen leikkiä oikealla aseella ja mitkään puolustelut eivät kumoa sitä!” Hikaru kääntyi muita miehiä päin.
“Ette ole muuta kuin tyhjäntoimittajia, jotka vain naivat toisiaan heti, kun saavat tilaisuuden! Kenestäkään teistä ei ole isäksi tai muutenkaan lapsen hoitajaksi! Te ette ymmärrä äidin vastuuta, vaan yritätte sotkea minun lapseni teidän leikkeihinne! Olette kaikki vain murhamiehiä!” Hikaru katsoi ensin henkivartijoiden kasvoja.
“Te kaksi olette teurastajia ennemmin kuin miehiä! Kuljette vain päät pystyssä esittäen, että teillä olisi muka aivot, mutta olette todellisuudessa vain sätkynukkeja veljeni peleissä!” nopeasti punapukuinen kääntyi mulkoilemaan Hide-zouta, joka katsoi harvinaisen rauhallisesti kiukkupussia.
“Kuinka alas sinäkin voit vajota, Hide-zou!? Kuolaat vieläkin Asagin perään, vaikka hänellä on ties kuinka monta rakastajaa! Esität jotain pyhimystä, joka oikeasti vain nauttii toisten tappamisesta ja siitä, että muilla menee huonosti! Sinun olisi pitänyt estää Asagia lupaamasta tuollaista! Sinun pitäisi estää Asagia tulemasta yhtään lähemmäs Gacktoa, ja mitä tulee teihin kahteen – tai oikeastaan kolmeen!” mustahiuksinen mulkaisi Ruizaa ja Hirokia, joista lyhempi perääntyi raivoisan katseen alla harvinaisen arannäköisenä.
“Kuvitteletteko todella, että haluan teidän sekoittavan homoudellanne poikani pään!? Teistä ei ikinä tule kunnollisia vanhempia! Kuvittelette elämän olevan pelkkää leikkiä aseiden ja autojen kanssa ja luistatte vastuusta! Olette niin likaisia, etten edes voi katsoa teitä kunnolla! Saastoja, jotka pitäisi viedä nurkan taakse ammuttaviksi! Ei teidänlaistenne kuuluisi edes elää!”

Yllättäen Hikaru kääntyi Sethiä päin, joka pelästyi raivoisaa katsetta.
“Ja sinun takiasi Gackt tuli tänne! Hän seurasi sinua ja sinä kehtaat seistä siinä hymyilemässä, kuin välittäisit mistään! Olet vain veljeni säälittävä panokone, joka tuhoaa Ochin kaltaisten ihmisten elämiä puuhillaan! Minä en tuollaista aio katsoa! Minä en anna kenenkään teistä pilata min-”
“TURPA KIINNI, HIKARU!”

Notes:

Selityksiä:

* Mozartin Jeunehomme
* Tietääkseni Sig Sauereissa kaliiperi on aina .22 eikä tietääkseni .50 ole oikeasti olemassa
* Seinillä oli kyllä vieläkin aseita, mutta Gacktolle oli kerrottu niiden olevan vain koristeita, koska ne on ripustettu esille, mutta pöydällä oleva ase taas ei lapsen ajatusmaailman takia kuulu koristeisiin

Chapter 25: Vanhan loppu, uuden alku

Hikaru tuijotti tyrmistyneenä eteensä, mutta naisen ilme ei ollut mitään verrattuna Köziin ja K:hon, joiden kasvot näyttivät järkytyksestä harvinaisen eläviltä. Silmät olivat melkein gongejakin isommat leuan pudotessa alas, vaikka suut pysyivät edelleen kiinni. Ruizan leuka oli pudonnut alas ja mies oli hypännyt kauhistuneena Hirokin syliin, joka tuijotti eteensä koettaen havainnoida tilannetta. Hallissa kaikui vieläkin matalan huudon jäljiltä Sethin katsoessa melkein valkoisena miestä, jonka teko oli ollut täysin ennalta arvaamaton. Nuorukaisen hämmennys jäi kylläkin Asagille toiseksi tämän räpäyttäessä muutaman kerran silmiään tuijottaessaan hölmistyneenä raivosta kihisevää ystäväänsä.

“Sano vielä yksikin sana ja minä revin kielesi irti!” Hide-zou mulkoili naista kulmiensa alta.
“Haukut meitä murhamiehiksi, mutta mitä itse olet?! Salamurhaaja, joka on surmannut kokonaisia huoneellisia ihmisiä! Tekopyhä paskiainen!” teräväpiirteisen karjaisu sai lyhimmän perääntymään muutaman askeleen miehen astuessa eteenpäin uhkaavasti.
“Kehtaat tulla tänne arvostelemaan meitä kaiken sen jälkeen, mitä me olemme sinun hyväksesi tehneet! Kaiken sen jälkeen, mitä Asagi on tehnyt hyväksesi!” ruskeahiuksinen kääntyi ystäväänsä kohti viitaten tähän.
“Kuka huolehti sinusta, kun miehesi kuoli raskautesi aikana!? Kuka on antanut sinun jäädä kotiäidiksi, vaikka olet mafiamme paras salamurhaaja!? Kuka on maksanut tuonkin mekon ylläsi ja ruuan pöydässäsi!? Kuka on maksanut kaikki Gackton lelut!? Sinun veljesi Asagi! Me muut olemme maksaneet sen työnteollamme!” ruskeankellertävät silmät salamoivat katsoessaan punaista mekkoa.
“Asagi ei välitä!? Asagi pitää ihmisiä leikkikaluina!? Minne helvettiin sinun aivosi ovat pudonneet!? Etkö tosiaankaan muista kaikkia näitä vuosia!? Pitääkö minun todella muistuttaa vuosien takaisia asioita!?”
“Vaikene!” entinen salamurhaaja huudahti vastaan.
“En vaikene, vaan sinä kuuntelet minua!” toimitusjohtajan käsi puristui varoittavasti nyrkkiin.
“Kun sinä synnytit Gackton, Asagi otti sinut kotiinsa! Hän antoi kaiken tukensa sinulle ja huolehti pojastasi kuin omasta lapsestaan! Asagi heräsi viisi vuotta sitten keskellä yötä, koska sinä et jaksanut nousta ylös tyynnyttelemään itkevää lastasi! Asagi leikki ja vietti illat Gackton kanssa, kun sinä laahustit baareissa tämän ensimmäisen elinvuoden ajan! Minä muistan tuon kaiken liiankin hyvin! Kuinka monesti Asagi toi Gackton väliimme sänkyyn yöllä, koska sinä olit vain kääntänyt kylkeäsi! Ja nyt sinä haukut häntä välinpitämättömyydestä! Haukut ja sanot, ettei meistä ole vanhemmiksi ja kartamme vastuuta! Mitä sinä olet sanomaan sen jälkeen, kun hylkäsit poikasi kokonaiseksi kuukaudeksi ja lähdit Eurooppaan!? Tiedätkö edes, mitä silloin tapahtui!?” Hide-zou kääntyi ympäri ja viittasi henkivartijoita ja ystäviään.
“Nämä homot, joilla ei ole sinun mukaasi oikeutta elää, auttoivat minua ja Asagia Gackton hoidossa! Ruiza sai minut jopa kiinni kiroilusta ja oli poikasi läsnä ollessa siveyden ruumiillistuma! Hän, Hiroki ja Tsunehito huolehtivat monen muun kanssa Gacktosta silloin, kun minä tai Asagi emme voineet! Közi ja K suojelivat Gacktoa jopa tarkemmin kuin Asagia kiertämällä kaikki vaaralliset paikat! Ja sinä kehtaat tulla arvostelemaan ja haukkumaan meitä!” mies kääntyi takaisin Hikarua kohden, joka avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta naiselle ei annettu mahdollisuutta.
“Kyllä! Asagi antoi Gackton leikkiä aseella, joka oli vaaraton! Asagi ei ikinä antaisi poikasi leikkiä ladatulla aseella! Hän lupasi tälle pyssyn, mutta todellisuudessa Asagi ei aio koskaan toteuttaa lupaustaan! Asagin oli toimittava noin, koska poikasi ei ole tyhmä ja hän huomasi aseen! Et olisi itse osannut hoitaa tilannetta ollenkaan hyvin, joten älä arvostele siinä, kun itse jätit lapsesi vahtimatta! Turha sinun on syyttää Sethiä siitä, että Gackt onnistui hiippailemaan tänne! Sinä itse olet tuonut hänet tänne sen verran usein, että poika osaa jo ulkomuistista liikkua täällä! Sinä olet syyllinen tähän välikohtaukseen, emme me!” voimakasleukainen veti muutaman kerran henkeä ja jatkoi sitten.
“Voit haukkua minua niin paljon kuin sielusi sietää, mutta minä en kuuntele sitä, että haukut minun ystäviäni ja alaistani! Minä en aio sietää yhtäkään loukkausta, joita he eivät edes ansaitse! He eivät ole koskaan hylänneet lasta toisin kuin sinä! He eivät ole koskaan tehneet mitään tuollaista ja he ovat kantaneet vastuunsa! Jopa sinun vastuusi! Minä jumalana sinä pidät itseäsi, kun menet tuomitsemaan, ketkä ansaitsevat elää ja ketkä eivät!? Sinä se tässä et ansaitse elämääsi tai mitään – et edes omaa lastasi!”
Entinen salamurhaaja tuijotti kalvenneena mafian kakkosmiestä silmien kaventuessa vihaisiksi viiruiksi.

“Unohditko, että Asagin takia minun mieheni tapettiin!?” punapukuinen kiljui äänen hajotessa.
“Minun mieheni tapettiin veljeni puuhien takia eikä tämä ole edes vaivautunut tekemään mitään asian hyväksi! Hän ei edes välitä siitä, että Gackt jäi isättömäksi!”
“Muistan tuon, piru vie, liiankin hyvin!” liikemies ei antanut toisen äänen nousta omaansa kovemmaksi.
“Sinä et itse taida muistaa, mitä silloin tapahtui, vaikka äsken sanoinkin siitä! Asagi otti sinut kotiinsa ja huolehti sinusta! Hän on turvannut siitä lähtien sinun ja Gackton hyvinvoinnin! Miehesi kohtalo oli valitettava, mutta me emme voineet sille mitään! Asagi on yrittänyt selvittää murhaajaa tai käskynantajaa, mutta ei hänkään kaikkeen pysty! Unohditko, että hänkin menetti isänsä lapsena!? Totta kai hän välittää! Sinä vain purat meihin omaa syyllisyyttäsi ja kurjuuttasi, vaikkemme ole tehneet sinua kohtaan mitään väärää! Purat huonoa oloa veljeesi, joka on tehnyt kaikkensa sinun eteesi! Eikä hän edes karju sinulle tässä, vaikka olet loukannut häntä ja hänen ystäviään! Jos olisit minun siskoni ja karjuisit moisia sanoja minulle, minä löisin armotta!” Hide-zou kohotti kätensä sanojensa voimaksi.
“Löisin sinua niin monta kertaa, että tajuaisit, mitä olit sanonut! Tekisi nytkin mieli lyödä sinua julkeudestasi, mutta minä kunnioitan Asagin tahtoa ja annan olla useasta syystä”, Pidempi veti muutaman kerran henkeä koettaen rauhoittua.

Seth katsoi hämmentyneen kauhuissaan opettajaansa. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt tätä noin vihaisena. Asagin sisko oli ollut loukkaava ja ilkeä, mutta mies ei ollut suuttunut omasta puolestaan, vaan heidän muiden takia. Nuorukaista kylläkin pelotti seistä siinä vihasta puhisevan miehen vieressä. Tuo karjunta oli hänelle täysin uutta ja se sai hänet vetäytymään muutaman askeleen taaksepäin, mutta kova ääni ei saanut pamppailevaa sydäntä hiljenemään. Nuorukainen vilkaisi Ruizaa, joka oli edelleen Hirokin sylissä. Asevastaava katsoi silmät suurina ystäväänsä ja värisi pienesti painautuen tiukemmin rakastaan vasten tämän vastaavasti puristaessa vaaleamman lähemmäksi koettaen suojella tätä niin ilkeältä äitiyslomalaiselta kuin pelottavalta liikemieheltä. Näistä ei irronnut minkäänlaista turvaa puna-mustahiuksiselle tämän vilkaistessa kysyvästi henkivartijoita, jotka tarkkailivat tilannetta kulmat kurtussa. Aseet oli otettu pois selkien takaa ja ne olivat miesten käsissä valmiina vaientamaan ikävämmän tapauksen, jos tarve näytti. Kaksikon suureksi onneksi eräs teräväpiirteinen mies hoiti homman heidän puolestaan.

Hitaasti, lähes tahtomattaan, varkaan pää kääntyi katsomaan yakuzaa ja tämän reaktiota tapahtumiin. Mustatukka nojasi pitkään lipastoon kädet ristittyinä rintakehälleen. Pantterimaisen silmät katsoivat tarkkaavaisesti tilannetta ja mustissa silmissä loisti hämmennys ja… kiitollisuus?
Mies ei puuttunut tilanteeseen, mikä hämmensi nuorinta ennestään. Olisi kuvitellut, että rikollisjärjestön johtaja olisi antanut julkean siskonsa kuulla kunniansa tai vastaavasti tämä olisi kieltänyt miestään huutamasta sisarelleen. Pidempi ei yksinkertaisesti tehnyt yhtään mitään muuta, kuin katseli sisarensa ja entisen rakkaansa yhteenottoa. Olisi kuitenkin vain ajan kysymys, milloin miehen olisi valittava puolensa – siitä kertoi kaventuneet huulet, joissa ei leikkinyt se tuttu ilkikurisuus. Ilmeisesti tilanne oli vakavampi kuin kirjanpitäjä edes ymmärsi.

“Sulje suusi!” Hikarun käsi puristui nyrkkiin lantion viereen.
Asento leveni hameesta huolimatta ja naisesta kykeni näkemään, miksi tämä oli Asagin paras salamurhaaja. Vartalo oli laiha, mutta uskomattoman jäntevä ja tämä varmasti osasi toimia tilanteessa kuin tilanteessa – oli hame kuinka kireä tai lyhyt tahansa.
“Tai saat tietää, miltä tappamistani miehistä on tuntunut viimeisellä henkäyksellä!”
“Anna tulla”, Hide-zou sanoi harvinaisen matalalla äänellä uhkaavasti.
“Näytä minulle, kuinka pahasti taitosi ovat ruostuneet. Lyö, potkaise tai tee joku tappava liike, jos kykenet, koska muussa tapauksessa minä näytän sinulle omat taitoni.”
Entisen salamurhaajan käden asento muuttui äkisti laihimman vetäytyessä taaksepäin murisevan sudenlailla valmistautuen iskuun.
“Riittää, Hikaru”, Asagi astui kaksikon väliin katsoen vaativasti sisartaan.
“Tiedän, että olet yhä masentunut Takerun kuolemasta ja ymmärrän hyvin, miksi et kyennyt huolehtimaan Gacktosta hänen ensimmäisenä elinvuotenaan”, yakuza huokaisi hiljaa.
“Yritän tulla pian katsomaan teitä kahta – Gackthan aloittaa jo vuoden päästä koulun ja olen utelias tietämään, minne haluaisit hänen menevän. Jutellaan sitten lisää.”
“En tarvitse sääliäsi tai rahojasi”, Hikaru sanoi matalasti ja tärisi kauttaaltaan yrittäen pidätellä sisällään olevaa vihaa ja surua.
“Emme kumpikaan kaipaa niitä!”
“En minä tee tätä säälistä tai siksi, että olet ollut alaiseni”, mustatukka sanoi ystävällisesti ja otti askeleen sisartaan kohti halatakseen tätä, mutta punapukuinen perääntyi nopeasti.
“Minä haluan huolehtia sinusta ja Gacktosta. Rakastan teitä kumpaakin – olet sisareni ja hän on poikasi”, pantterimainen pysähtyi.
“Olen edelleenkin pahoillani, etten voinut suojella Takerua. Olen pahoillani kaikista vaikeuksista, joita olet kohdannut, mutta minä en sääli teitä.”
Nainen katsoi lattiaa hartiat kumarassa. He kuulivat tämän raskaan hengityksen, kun entinen salamurhaaja nosti viimein vihasta leimuavan katseensa veljeensä.
“Sanasi ovat pelkkää valhetta, kuten kaikki muukin!” mustat ponihännällä olevat hiukset lennähtivät ilmassa punapukuisen rientäessä pois huoneesta paiskaten oven perässään.

“HIKARU!” Hide-zou karjasi ja aikoi mennä naisen perään.
“Anna hänen mennä”, Asagi esti kädellään ruskeahiuksista.
“Lääkärit ovat sanoneet, että hän kärsii yhä masennuksesta. Minä ymmärrän Hikarua – ei hän niitä sanojaan tarkoittanut.”
“Masentunut tai ei, se ei oikeuta häntä solvaamaan meitä muita”, toimitusjohtaja kääntyi ystäväänsä päin.
“Eikä varsinkaan sinua kaiken sen jälkeen, mitä olet tehnyt hänen ja Gackton hyväksi.”
“Hide-zou on oikeassa”, Hiroki asteli lähemmäksi laskien vaaleamman takaisin jaloilleen.
“Minusta tuntuu, että Hikaru käyttää masennustaan hyväkseen, jotta voisi sanoa ja tehdä, mitä huvittaa.”
“Haukkukoon minua kuinka paljon ikinä haluakaan, jos se vain helpottaa hänen oloaan”, yakuza naurahti hiukan ontosti.
“Hän on sisareni.”
“Joka on unohtanut paikkansa ja kaiken muunkin”, Ruiza mutisi kireänä.
Harmaanruskeasilmäinen katsoi tuimana lattiaa ja se kasvoilla leikkivä hymy oli kadonnut jonnekin olemattomiin. Seth näki, että mies värisi hiljaa sulkiessaan silmänsä. Parittaja kietoi kätensä laihemman vartalon ympärille ja painoi itseään vasten kuiskaten jotain. Hikarun sanat olivat satuttaneet asevastaavaa enemmän, kuin kirjanpitäjä oli osannut kuvitella. Kyllä nuorukaistakin sattuisi, jos joku tulisi karjumaan, ettei hänellä ollut oikeutta elää mieltymystensä takia, vaikka olisi huolehtinut tämän lapsesta parhaan taitonsa mukaan.
Vaistomaisesti puna-mustahiuksinen liikkui lyhemmän opettajansa luokse ja laittoi kätensä tämän olkapäälle saaden miehen nostamaan katseensa oppilaaseensa. Pieni, surumielinen hymy kohosi hienopiirteisille kasvoille lyhimmän koskettaessa hellästi kalpeamman kättä kiitollisuuden merkiksi.

“Olen pahoillani Hikarun sanoista Ruiza, Hiroki, Hide-zou, Közi, K ja Seth”, Asagi sanoi aidosti pahoillaan miesten kerääntyessä lähemmäksi toisiaan.
“En uskonut hänen olevan noin ikävä.”
“Ei se mitään”, vaalein sanoi katsahtaen mustatukkaa.
“Olen vain kiitollinen siitä, ettei Tsunehito ollut täällä.”
“Minä myös, vaikka myönnäkin, että harkitsin äsken vakavasti sisaresi lyömistä, Asagi”, Hiroki antoi pienen suukon rakkaansa päälaelle.
“Olen hyvin pahoillani, etten osannut sanoa hänelle mitään”, yakuza katsoi surullisena lattiaa.
“Tuntuu vain niin oudolta komennella isosiskoaan ja yritän muutenkin ymmärtää häntä…”
“No, Hide-zouhan hoiti tehtävän meidän kaikkien puolesta”, Ruiza sanoi viimein ja virnisti hiukan piristyneempänä.
“En olekaan vähään aikaan nähnyt sinua yhtä kiukkuisena tai edes kaunopuheisena – ihan liikutuin, kun puhuit meistä noin kauniisti.”
“Minulla on vieläkin muistissa nuo asiat enkä minä epäröi kaivaa menneitä muistuttaakseni muutamista asioista”, Hide-zou huomautti ristien kätensä rintakehälleen.
“Ilmeisesti, mutta en uskonut, että olisit noin katkeroitunut yöunien menetyksestä”, Asagi kallisti päätään virnistäen pienesti ja kietoi kätensä teräväpiirteisen ympärille.
“Kiitos, rakas”, mies kuiskasi hiljaa, vaikka kaikki läsnäolijat kuulivatkin sanat.
“Kiitos, että puolustit meitä kaikkia.”
“Olkaa hyvä”, toimitusjohtaja kosketti hellästi vanhemman käsiä ympärillään.
“Millainen ystävä minä olisin, ellen puuttuisi asiaan ja antaisi samalla mitalla palautetta takaisin?”
“Aika tylsä”, vaaleahiuksinen näytti kieltään.
“Kuka on aika tylsä?” Tsunehito avasi oven, mutta pysähtyi kesken kaiken ja ryhtyi tutkimaan lukkoa, joka oli mennyt rikki.

“Taisi olla tulinen yhteenotto Hikarun kanssa”, etsivä huomautti luovuttaen oven kanssa.
“Kuinka niin?” Hiroki käänsi katseensa saapuneeseen ja viittasi tätä tulemaan luokseen.
Sinisilmäinen kohotti kysyvästi kulmiaan, mutta siirtyi sitten rakkaittensa vierelle, koska aisti, ettei kaikki ollut kovin hyvin. Hän oli tosin kyllä arvannut sen jo aikaisemmin.
“Hikaru ryntäsi hakemaan Gackton, kun odottelimme häntä Tatsuroun kanssa”, soluttautuja selitti ja ojensi Asagille uuden hakulaitteen.
“Tatsurou parka sai aikamoisen sydänkohtauksen, kun hänet melkein työnnettiin suihkulähteeseen.”
“Hikaruko sen teki?” Asagi huokaisi raskaasti.
“Hänpä hyvin ja minulla oli kova työ estää Gackton kanssa Tatsuroua panikoimasta, koska altaan reunat olivat likaiset. Hikaru mulkoili meitä harvinaisen pahansuopeasti ja nappasi sitten Gacktoa ranteesta ja ryhtyi raahaamaan perässään…”, poliisi näytti mietteliäältä.
“Ehkä sinun pitäisi yrittää jotenkin nähdä Gackt ja varmistaa, että hän on kunnossa, Asagi. Se ote ei ollut mikään lempeä ja Gackt parkaisi kivusta Hikarun raahatessa häntä ovesta ulos”, lyhempi selitti yakuzalleen, joka kurtisti kulmiaan mietteliäänä.
“Minulla pitäisi kyllä järjestellä sitä kokousta kaiken aikaa, mutta…”, pantterimainen sanoi viimein, mutta vilkaisi sitten henkivartijoitaan.
“Pääsette hurjastelemaan pitkästä aikaa limusiinilla.”

Közi ja K nyökkäsivät ymmärryksen merkiksi ja Seth olisi voinut vannoa, että kummankin silmiin oli noussut innostuksen hohde. Miehet laittoivat saamansa aseet takaisin salkkuihin ja tarttuivat kahvoista ryhtyen kantamaan epäkäytännöllisen pitkiä laukkuja, kuin olisivat ennenkin tehneet niin.
“Oli ilo nähdä teitä taas ja olen pahoillani Hikarun puolesta”, Asagi sanoi pehmeästi hymyillen kaikille.
Hide-zou ei aikonut ilmeisesti lähteä yakuzan mukana eikä Seth voinut kieltää, etteikö olisi ollut siitä iloinen. Hän saisi viettää aikaa esimiehensä kanssa hetken pidempään.
“Juttelen hänen kanssaan, kun hän hiukan rauhoittuu.”
“Älä anna Hikarun kuitenkaan liikaa huutaa”, ruskeahiuksinen huomautti ja hymyili pienesti.
“Muista, että olet tehnyt uskomattoman paljon hänen ja Gackton hyväksi: tunne siis oma arvosi – yakuza.”
“Muistan. Kiitos”, mustatukka sanoi lempeästi hymyillen ja kääntyi lähteäkseen henkivartijoidensa kanssa.
“Seuraavaan kiihkeään kertaan!” Hiroki huudahti ja iski silmää muiden naurahtaessa miehen tempulle.
“Ei, ystäväni”, rikollisjärjestön johtaja kääntyi ympäri ja nuolaisi viettelevästi huuliaan.
“Seuraavaan hyvin kiihkeään kertaan”, sormet nousivat kevyesti otsalle hyvästin merkiksi mustasilmäisen jatkaessaan matkaansa.

Rauhallisesti mies käveli pidempien miesten turvaamana pukuhuoneen tapaiseen ja sieltä konehuoneeseen vilkaisten ympärilleen, ettei siellä ollut ketään ylimääräisiä. Tarkat korvat erottivat Ruizan riemuhuudon, kun tämä vaatimalla vaati, että he pitäisivät kilpailun kukin lempiaseellaan. Pieni helpottunut hymähdys pakeni täyteläisiltä huulilta naurun kuulemisesta. Onneksi Hikarun sanat eivät olleet satuttaneet niin pahasti kuin ne olisivat voineet. Noustessaan portaita ylös, Asagi ei voinut muuta kuin iloita siitä, että hänellä oli ystäviä, jotka ymmärsivät ja tukivat häntä kaikissa tilanteissa.
“Asagi-sama!” huudahdus selän takaa sai puhutellun kääntymään äänen suuntaan parkkihallin puolella.

“Asagi-sama, minulla on asiaa”, Seth nojautui raskaaseen oveen kumartaen pienesti.
“Ei sinun tarvitse olla noin muodollinen, Seth”, Asagi kääntyi ympäri viekkaasti hymyillen.
“Mutta kerro toki asiasi, vai haluatko kertoa sen autoni takapenkillä?”
“Asiani liittyy Manaan”, varas henkäisi säpsähtäen viettelevästä äänestä.
“Mitä hänestä?” vanhempi kallisti päätään hurmaavan hymyn kadotessa nopeasti kasvoiltaan.
“Onko Manalle tapahtunut jotain?”
“Ei… Tai siis kyllä… tavallaan”, puna-mustahiuksinen vilkaisi epäsäännöllisessä rivissä seisovaa kolmikkoa.
Hän ei oikeastaan tiennyt miten ilmaisisi asian.
“Kävin tänään katsomassa Manaa ja hän… hän vaikutti todella masentuneelta ja yksinäiseltä…”, nuorukainen henkäisi muutaman kerran koettaen löytää oikeat sanat.
“Asiahan ei kuulu minulle, mutta uskoisin, että Mana kaipaa ja haluaisi teidät luokseen. Olkaa kiltti ja käykää katsomassa häntä. Hän ei ehkä sitä sano, mutta hän todella tarvitsisi teitä nyt!”
“Olet oikeassa, asia ei tosiaankaan kuulu sinulle”, yakuza kääntyi ja siirtyi oven lähellä olevan limusiinin viereen Közin avatessa auton oven.

Kirjanpitäjä huokaisi. Hän olisi halunnut auttaa Manaa, mutta oli ilmeisesti huono hetki eikä ihmekään. Olihan miehen oma sisko huutanut tämän juuri äsken maailman kurjimmaksi ihmiseksi ja rikollisjärjestöllä oli kiireitä kokouksensa kanssa, ettei tällä ollut aikaa ajatella edes rakkaitaan.
“Seth”, yllättävän hiljainen ääni sai kalpeamman nostamaan katseensa rikollisjärjestön johtajaan.
Mustasilmäisen käsi oli avatun oven päällä, mutta puhunut ei kuitenkaan katsonut varastaan, vaan auton sisälle jonnekin kaukaisuuteen.
“Kiitos”, pidempi sanoi matalasti, hyvin lempeällä äänellä ja käänsi päätään katsoen avustajaa silmäkulmastaan.
“Kiitos, että olet Manan ystävä. Kiitos, että välität.”
“Olkaa hyvä, Asagi-sama”, ruskeasilmäinen hymyili pehmeästi ja kumarsi.
“Tietenkin minä välitän.”
Pieni hymy kaartui myös mustasilmäisen huulille tämän astuessa viimein autoonsa.
“Közi, menemme ensin käymään Burutendoulla, josta menemme vierailemaan sisareni luona. Sen jälkeen järjestämään sitä saakelin kokousta”, pantterimainen sanoi selkeästi, kun punapää oli sulkemassa oven.
Henkivartija nyökkäsi ja sulki oven siirtyen siitä sitten auton takakontille laittamaan uuden tarkkuuskiväärinsä K:n kanssa valepohjan alla olevaan tilaan. Puna-mustahiuksinen henkivartija iski luukun kiinni työtoverinsa rientäessä ajajan puolelle ja piilolinssiä käyttävä siirtyi pelkääjän paikalle. Mies vilkaisi sokealta näyttävältä puoleltaan kirjanpitäjää ja nyökkäsi tervehdyksen harvinaisen hymyn kohotessa suupieleen. Nuorukainen nosti kätensä vastaukseksi ja siirtyi sitten takaisin sisälle kohti ampumarataa. Helpottuneisuus ja tyytyväisyys paistoivat kalpeilta kasvoilta. Hän oli vain niin iloinen siitä, että oli saanut ehkä jotain hyvää aikaiseksi Manalle. Toivottavasti Asagi osaisi toimia oikein rakkaansa suhteen – kunpa tämä saisi entisen soluttautujan ymmärtämään, miten paljon rakasti miestä. Enempää hän ei voinut asialle, mutta oli tämäkin jotain, kuten Seth sen ajatteli avatessaan ampumaradan oven.

“Sieltähän sinä tulet! Vauhtia nyt, emme me koko päivää jaksa odotella!” Ruiza hyppi ilmaan kuin vihainen mummo jalkojen ja käsien heiluessa sikin sokin.
“Tässä on herraa odoteltu kohta sata vuotta!”
“Ruiza, älä nyt liioittele”, Tsunehito virnisti laittaessaan luoteja oman aseensa lippaan.
“Eihän tässä ole mennyt kuin vasta yhdeksänkymmentä vuotta”, etsivä näytti kieltään kirjapitäjälle, joka virnisti takaisin.
“Olisitte sanoneet, että teillä on tylsää”, Hiroki iski lippaan aseensa kahvaan.
“Olisin kyllä keksinyt teille tekemistä.”
“Jos Hide-zou ja Seth vetäisivät lämmittelykierroksen ja me muut puuhaisimme hetken omiamme”, asevastaava painautui pidempää rakastaan vasten.
“Ehkä meidän on purettava hiukan paineita”, parittaja laittoi aseen vyölleen ja kiskaisi etsivän toiseen kainaloonsa – toisessahan oli jo pieni, laiha mies.
“Voisimme näyttää noille kahdelle, miten niistä paineista pääsee eroon.”
“Ja miten sinä sen ajattelit näyttää?” sinisilmäisen poskilla leikki pieni puna pidemmän viedessä kätensä hänen housujen reunoille.
“Ehkä aloitamme sillä, että otetaan nämä edessä olevat vaatteet pois…”, Ruiza murisi hiljaa availlessaan lettipäisen vyötä.
“Seth, ole kuin et huomaisikaan”, Hide-zou sanoi vakavana kääntäen selkänsä kolmikolle.
“Tehdään me muuta. Saat kokeilla Desert Eagleani”, toimitusjohtaja otti lempeästi Sethiä kädestä kiinni ja johdatti punaiselle viivalle valiten koskemattoman maalitaulun pukien samalla kuulosuojaimet päähänsä toisen tehdessä samoin.
Pienesti hymyillen teräväpiirteinen ojensi aseensa kahvan pidemmälle, joka otti sen vastaan hämmentyneenä. Ihmettelevä hymy kohosi kapeille huulille nuorukaisen katsellessa metallista pintaa, joka kiilsi synkästi kirkkaassa valossa.
“Desert Eaglella ampuminen on hiukan erilaisempaa kuin coltilla”, vanhempi selitti kalpeamman ottaessa aseen kunnolla käteensä.
“Se potkaisee ikävästi, jos ei osaa varmistautua siihen”, mies jatkoi astuen laihemman taakse.
“Toivottavasti sinua ei haittaa, jos opetan tällä tavalla?” liikemies sanoi hiljaa, mutta riittävän kuuluvasti suojaimien takia aivan puna-mustahiuksisen korvan juuressa.
“E-ei haittaa”, kalpeampi sopersi kirkuvanpunaisena voimatta olla ajattelematta mitään muuta kuin miestä, joka seisoi aivan hänessä kiinni.
Hän tunsi lihaksikkaan vartalon, joka myötäili hänen asentoaan ja lämmitti selkää. Jalat alkoivat sulaa nuorukaisen osaamatta edes ajatella tilannetta, missä oli, koska mieli hyppeli eräässä miehessä ja myös eräässä elimessä, joka painautui häntä vasten.

“Hiukan leveämpi haara kuin yleensä”, ruskeankellertäväsilmäinen ohjasi vieden omat kätensä laihemman käsien ympärille toisen totellessa parhaan taitonsa mukaan.
“Ota kunnolla kiinni aseesta, ettei se ammuttaessa lähde käsistä ja lennä kasvoille”, mies nosti kädet eteen valmiina ampumista varten.
“Pidä hartiat rentoina ja ote lujana”, kädet menivät avustajan omia myötä ruskeahiuksisen sanoessa jokaiset ohjaansa hiljaa tämän korvaan.
Pienet henkäykset saivat ihon menemään mukavasti kananlihalle ruskeasilmäisen yrittäessä parhaansa mukaan kuunnella ohjeita ja ajatella jotain muuta kuin sekoilevia tunteitaan.
“Pidä tämä asento, koska siitä pystyt pistoolin potkaistessa nostamaan käsiäsi ja asetta, ettei tapahdu mitään ikävämpää. Ohjastan sinua näin ainakin tässä ensimmäisessä”, ruskeahiuksinen kallisti hiukan päätään, koettaen nähdä oppilaansa kasvot.
“Oletko valmis?”
“Olen”, nuorukainen lähes kuiskasi kääntäen hiukan päätään heidän neniensä koskettaessa toisiaan.
Nopeasti Seth käänsi katseensa takaisin pahviukkoon yrittäen hillitä jäykistynyttä vartaloaan ja kiivaasti hakkaavaan sydäntään. Tämä oli noloa, kun hengitys kiihtyi kuin maratonin jälkeen, vaikka hän seisoi ihan paikallaan.
Ruskeat silmät tähtäsivät asetta pitkin mielen koettaessa unohtaa kaiken muun paitsi ampumisen. Nuorukainen naksautti kevyesti niskaansa, henkäisi muutaman kerran syvempään ja painoi liipaisinta.

Ase heilahti kovalla voimalla vasten käsiä, mutta onneksi Hide-zoun ote ja liikkeet saivat pistoolin pysymään pidemmän käsissä eikä mitään vahinkoa päässyt tapahtumaan. Eräs kolmikko keskeytti touhunsa, jonka seurauksena jo kahdelta oli lähtenyt paita ja pisimmän vartaloon oli tullut vanhojen jälkien lisäksi uusia mustelmia ja puremisesta johtuvia punaisia ympyräkuvioita.
“Kuten sanoin, nyt Sethistä kannattaa pitää näpit irti”, Ruiza huomautti ja katsoi pahviukon haarojen väliä, jossa komeili harvinaisen iso reikä.
“Siinä tulee ruumiita.”
“Sanoisin ennemmin munattomia miehiä”, Tsunehito kosketti vaaleiden hiusten alla piilottelevaa niskaa.
“Et kai sinä suunnitellut nyt hänen hiplaamistaan?”
“Voin kyllä olla seksinnälkäinen, mutta minulla on kyllä jonkinlainen itsesuojeluvaisto!” asevastaava huudahti melkein loukkaantuneena.
“Herran jestas – oikealla munahaukalla on ase kädessä ja sen lisäksi tuo villipeto on hänessä aivan kiinni!”
“Minä toivoisin kyllä eräät muut villipedot itseeni kiinni”, Hiroki sanoi yllättävän pehmeästi availlessaan rauhallisesti etsivän paitaa tämän punastuessa teosta.
“Grauh!” vaalein murahti pyörähtäessä näykkimään pisimmän vaaleata selkää sinisilmäisen päästessä tutkailemaan lettipäisen huulia.
“Älä tosiaankaan huomio heitä nyt”, Hide-zou huokaisi raskaasti.
Mies varmastikin mietti, miksi oli seksinnälkäisten ympäröimänä jatkuvasti.
“Haluatko, että ammumme vielä muutaman kerran näin?” ruskeahiuksinen katsahti kysyvästi oppilaaseensa, jona nyökkäsi aurinkoisesti hymyillen.
Nuorukaisen oli hyvä olla sydämen lyödessä entistä kiivaammin esimiehensä painautuessa jälleen häntä vasten. Hän halusi enemmän ja sen saavuttamiseksi olisi kerrottava totuus. Päivä ei ollut vielä ohi, kyllä hän saisi tänään kerrottua.

----------

Aika tuntui liitävän tähdenlennon lailla Sethin ohitse, mikä ei ollut sinänsä mitenkään kovin ihmeellinen asia, kun vietti mukavaa aikaa ihmisten kanssa nauraen ja vitsaillen. Avustaja tutustui paremmin Hirokiin ja Tsunehitoon huomaten, miten erilaisia nämä olivat verrattuina Ruizaan. Etsivä oli odotettua rauhallisempi ja huomattavasti ujompi, mitä olisi voinut olettaa, koska keskeytti orgiat varsin pian alun jälkeen. Puna leikki usein vaaleilla poskilla ja mies joutui vähän väliä komentamaan Ruizaa, ettei tämä olisi koko aikaa ehdottelemassa. Lettipäinen oli ystävällinen ja uskomattoman lempeä, minkä oli pystynyt päättelemään jo siitä, että oli lohduttanut asevastaavaa Hikarun raivon jälkeen. Mies oli suojeleva rakkaittaan kohtaan, vaikka tässä oli havaittavana leikkimielisyyttä – parittaja vitsaili usein ja tälläkin oli oma kiero puolensa.

Parasta koko iltapäivässä oli kirjanpitäjän mielestä kuitenkin Hide-zou. Tämä opetti hänelle aseensa käyttöä eikä lähtenyt kertaakaan pois rinnalta tuoden näin paremmin turvallisuutta ja hallintaa. Kaiken muun hyvän lisäksi tämä kehui oppilastaan heidän kilpaillessa Ruizaa vastaa ampumataidoissa, vaikka hävisivätkin aina, mutta ei kovin pahasti. Jos Seth oli menettänyt jotain työpäivän aikana, hän sai sen ampumaradalla moninkertaisena takaisin.
Nuorukaista kyllä mietitytti Hikaru ja Gackt sekä näiden suhde Asagiin, mutta vasta illemmalla matkalla kotiin hän uskaltautui kysymään asiasta Hide-zoulta.
“Hyvä, että kiinnitit asiaan huomiota”, Hide-zou hymyili pienesti.
“Hikaru on Asagin isosisko, mutta heillä on aivan eri isät. Hikaru syntyi Asagin äidin aikaisemmasta suhteesta ja hänen isänsä oli Matsumoto Hideto, Yoshikin paras ystävä, mutta tämä kuoli Hikarun ollessa vasta muutaman vuoden vanha.”
“Vaivaako tämä sitten Hikarua?” Seth katsoi kysyvästi opettajaansa.
“Se, että heillä on eri isät?”
“Tuskin vaivaa. Ei se ainakaan haitannut meidän ollessa pieniä”, ruskeahiuksinen ravisteli pienesti päätään.
“Silloisesta Hikarusta ei olisi voinut uskoa kehittyvän salamurhaajaa tai tuollaista kiukkupussia. Hän oli hiljainen ja hyvin arka – puhui minullekin vasta sitten, kun melkein asuin heidän kotonaan.”

“Miksi sitten hän vihaa Asagia noin kovasti? Johtuuko se hänen miehensä kuolemasta?” kirjanpitäjä katseli tarkkaavaisena vanhemman kasvoja.
“Camui Takeru oli Hikarun ensirakkaus. Hänen takiaan Hikaru suostutteli Asagin ottamaan hänet töihin muotitaloonsa, jotta saisi edes jonkinlaisen peiteroolin. Asagi ei oikeastaan koskaan erityisemmin pitänyt Takerusta, koska oli luultavasti mustasukkainen sisarestaan. Hikaru ilmoitti eräänä päivänä, että hän menisi naimisiin Takerun kanssa ja he saisivat yhteisen lapsen, mihin Asagi joutui tyytymään. Hän jopa järjesti hienot häät kaksikolle”, ruskeankellertäväsilmäinen katsahti ikkunasta ulos kääntyen taas pian oppilastaan päin.
“Valitettavasti puoli vuotta myöhemmin häistä Takerua ammuttiin – yksi ainoa yksinkertainen luoti suoraan silmien väliin. Hikaru järkyttyi tapahtuneesta, samoin Asagi, joka otti sisarensa kotiinsa turvaan. Hikaru kuitenkin masentui miehensä kuolemasta ja synnytys oli tälle vaikea hänen olonsa pahentuessa entisestään. Minä ja Asagi huolehdimme Gacktosta parhaan taitomme mukaan, kun Hikaru vaihtoi sukunimensä Utadaksi vaikuttaakseen naimattomalta ja ryhtyi vaeltelemaan miesten perässä. Lopulta Asagi ja heidän äitinsä pakottivat Hikarun huolehtimaan lapsestaan, mistä tämä katkeroitui entisestään monen muun asian kanssa.”
“Kuka tappoi Takerun?” kirjanpitäjä katsahti varovaisesti liikemiestä.
“Emme tiedä”, lyhempi huokaisi raskaasti.
“Murhaaja oli luodin osumakohdan perusteella uskomattoman taitava ja katosi vielä jälkiä jättämättä. Asagi laittoi melkein koko Osakan alamaailman sekaisin saadakseen kiinni salamurhaajan, mutta ei onnistunut siinä.”
“Ikävää tuo kaikki – niin Gackton kuin Hikarun kannalta”, ruskeasilmäinen katsoi haikeasti lattiaa.
Olihan hänkin menettänyt vanhempansa, mutta oli sentään saanut tuntea heidät. Gackt ei ollut koskaan tavannutkaan isäänsä eikä tällä ollut edes miehen mallia.

“Onhan se ikävää, mutta Asagi on huolehtinut hyvin heistä”, pieni hymy kohosi teräväpiirteisille kasvoille.
“Vaikka Hikaru ei nyt katsokaan masennuksensa takia Asagia kovin suopeasti, käy tämä silti katsomassa heitä. Gackt suorastaan jumaloi Asagia ja välillä minustakin tuntuu, että he ovat ennemmin isä ja poika kuin setä ja siskonpoika… mutta ei puhuta moisista asioista!” Hide-zou päätti vaihtaa puheenaihetta.
“Mitä pidit Desert Eaglesta?”
“Hieno ase”, Sethin poskille nousi pieni puna nuorukaisen vilkaistessa vaistomaisesti pientä suljettua luukkua.
Hän halusi kertoa toimitusjohtajalle tunteensa, mutta ei autossa, jossa Fu-ki saattaisi kuulla. Kotiovella taas olisi hiukan liian myöhäistä, koska vanhempi luultavasti lähtisi suoraan koiransa luokse…
“Pidän kyllä enemmän coltista… Teidän aseenne kanssa joutuisitte koko ajan ohjaamaan käsiäni…”
“Tuskin sentään, ihan hyvinhän sinulla meni”, ruskeankellertävät silmät hymyilivät ystävällisesti.
“Desert Eagle on häijy ase, jos ei ole tottunut yhtä potkaiseviin. Lisäksi sinä olet hyvä Coltin kanssa – saat luultavasti pian sellaisen omaksesi.”
“En nyt tiedä hyvästä…”, pidempi mutisi hieraisten nolostuneena päätään.
“Kiitos kehuistanne, Hide-zou-sama.”
“Ole hyvä, Seth”, vanhempi kallisti päätään ja kääntyi sitten jälleen katsomaan ulos ikkunasta toisen seuratessa tämän katsetta.

Sydän pomppasi nuorukaisen kurkkuun tämän huomatessa auton ohitse vilahtavan parturin, jossa hän kävi. He olivat aivan lähellä hänen kotiaan! Nyt olisi parasta avata suu, jos halusi saada jotain aikaiseksi tämän päivän aikana. Miksi Fu-kin piti olla samassa autossa? Eihän voinut sitä tässä sanoa! Puna-mustahiuksisen olisi keksittävä nopeasti jotain, koska kohta he olisivat jo puiston kohdalla…
“Puisto!” varas lähes kiljaisi.
Voimakasleukainen hätkähti ajatuksistaan ja kääntyi katsomaan oppilastaan kurtistaen kysyvästi kulmiaan.
“Tuota… Minä…”, nuorempi nolostui tajuttuaan kiljaisseensa.
“Haluaisin näyttää teille jotain…”
“Mitä haluat näyttää ja missä?” toimitusjohtaja katsahti entistä hämmentyneempänä kalpeampaa.
“Tässä lähellä olevassa puistossa… Menemme kohta sen ohitse… Ei se kestäisi kovin kauaa…”Puna-mustahiuksinen vastasi laskien katseensa nopeasti lattiaan.
Hänen ajatuksensa oli typerä. Kuka nyt illan pimentyessä suostuisi lähtemään enää puistoon? Kellohan tikitti jo kahdeksaa – ajan kulua ei nimittäin huomannut ampumaradalla, joka sijaitsi maan alla.
“Fu-ki”, Hide-zou sanoi kuuluvasti luukun auetessa saman tien kuljettajan vilkaistessa taustapeilistä takapenkille.
“Pysähdy tähän puiston reunaan. Menemme käymään siellä”, liikemiehen vahva, varma ääni sai avustajan hätkähtämään onnellisen helpottuneen hymyn noustessa huulille.
Mustatukka nyökkäsi ymmärryksen merkiksi luukun sulkeutuessa pian. Kaksikko ei sanonut mitään, kun auto kaarsi puiston viereen ja kuljettajan nousi avaamaan heille oven.
“Tahdotteko, että tulen mukaanne?” Fu-ki kysyi kohteliaasti vilkaisten sitten ihmetellen Sethiä, jonka poskille leikki hermostuksen puna.
“Ei tarvitse. Odota tässä”, Hide-zou sanoi ja vilkaisi sitten kysyvästi oppilastaan, joka siirtyi kapealle hiekkapolulle.
“Tulkaa mukanani, Hide-zou-sama. Haluan näyttää teille jotain”, ruskeasilmäinen hymyili ujosti toisen ryhtyessä seuramaan häntä.
Nuorukaisella ei ollut oikeastaan hajuakaan siitä, pitäisikö hänen kulkea lyhemmän rinnalla vai edellä. Jonkinlaisena kompromissina hän käveli miehen rinnalla, vaikka aina askeleen edempänä johdattaen esimiehensä puiden siimekseen.

“Mitä haluat näyttää minulle?” toimitusjohtaja kysyi asiallisesti heidän käveltyään jo muutaman puistonpenkin ohitse.
Tuuli hyväili komeita kasvoja ja vahvaa leukaa hiusten hulmutessa salaperäisinä saaden miehen muistuttamaan vanhan ajan suuria herroja – ainakin avustajansa mielestä.
“Tuon”, kalpeampi osoitti aidattua aluetta sydämen lyödessä kiivaasti.
Hämärä piilotti hyvin kasvoilla leikkivät värit, mutta se ei helpottanut lainkaan pidemmän oloa. Hänestä tuntui, että sydämen lyönnit kuuluivat varmasti Tokioon asti ja vartalo värisi niin, että sen näkisi sokeakin. Puna-mustahiuksinen vilkaisi kysyvästi opettajaansa, joka katsoi tutun ilmeettömänä aitausta. He kävelivät yhdessä aidan viereen ruskeasilmäisen tarkkaillessa edelleen vanhemman kasvoja.
“Onko tämä koirapuisto?” liikemies käänsi viimein katseensa laihempaan.
“Kyllä…”, kirjanpitäjä veti syvään henkeä tietäen, että nyt olisi aika sanoa ne oikeat sanat.
Nyt olisi oikea, rauhallinen – ehkä jopa romanttinen – hetki tunnustuksille kuun loisteessa ja kirsikkapuiden ympäröimänä. Varkaan pitäisi avata suunsa ja sanoa, että hän oli rakastunut opettajaansa ja halusi näyttää hiukan kummallisella tavalla, kuinka paljon välitti esimiehestään.
“Ajattelin, että Getin olisi mukava päästä välillä juoksentelemaankin ulkona… Vaikka enhän minä tiedä, onko teidän kotinne lähellä yhtään koirapuistoa…”, sanat pienenivät pieneksi muminaksi, ja oli todella lähellä, ettei kalpeamman silmiin kohonnut inhon ja epätoivon kyyneleitä.
Ei tästä tullut mitään. Hän ei kyennyt sanomaan sitä. Ruskeasilmäinen ei halunnut kuulla kieltävää vastausta ja tuo pelko sinetöi hänen huulensa jälleen.
“Kauniisti ajateltu, Seth”, Hide-zou hymyili katsellen aitauksen sisäpuolella olevaa vihreätä ruohoa.
“Geti nauttisi täällä olosta, koska minun kotini lähellä ei tosiaankaan ole koirille tarkoitettua omaa tilaa, jossa juosta ja leikkiä”, mies kääntyi katsomaan nuoremman kasvoja kallistaen päätään.
“Kiitos, Seth. Jos sinua ei haittaa, saatamme joskus viikonloppuisin tulla käymään.”
“Ei… ei haittaa”, kalpeampi lähes kuiskasi kääntäen päänsä poispäin.
Hän ei voinut kohdata esimiestään nyt, kun vartalo ja sydän olivat hajoamispisteessä.
“Hyvä”, yakuzan oikeakäsi katsahti takaisin limusiinille.
“Menisimmekö? Alkaa olla jo myöhä ja huomenna on jälleen uusi työpäivä.”
“Ei teidän tarvitse viedä minua kotiovelle”, puna-mustahiuksinen sanoi hiljaa liikahtaen johtajansa ohitse.
“Minä asun tässä aivan lähellä. Voin kävellä tästä kotiin.”

Jalat kuljettivat nuorukaista kauemmas miehestä, joka oli tehdä hänet hulluksi. Pieni kyynel valui poskelle hiekan rahistessa jokaisella askeleella. Hän tunsi vanhemman katseen itsessään, mutta kukaan ei lähtenyt perään. Se kertoi jo kaiken. Jos liikemies tuntisi häntä kohtaan jotain, olisi tämä varmasti lähtenyt hänen peräänsä. Puut liikkuivat nuorukaisen ohi ja pian niitä ei ollut enää lainkaan ympärillä avustajan astuessa asfalttiviidakkoon. Hiukset liikkuivat tuulessa katuvalojen valaistessa tietä omituisen punaisen hohteen hehkuessa kauempana edessäpäin. Ensimmäistä kyyneltä seurasi toinen ja sitten kolmas nuoren miehen purressa hammastaan, että olisi saanut itsensä kuriin. Yhtä toivottomia yrityksiä olivat kaikki kalpeaihoisen puristaessa kätensä nyrkkiin, minkä takia pysähtyi äkkiä. Mieli tajusi, että jotain puuttui. Hän oli unohtanut salkkunsa Hide-zoun limusiiniin. Voimatta uskoa tätä enää mahdolliseksi Seth rojahti nojaamaan viereistä taloa vasten. Pää iskeytyi kiviseen seinään epätoivoisen irvistyksen vääntyessä kasvoille ja silmät sulkeutuivat kyyneleiden valuessa ripsien välistä. Miksi hänen piti rakastua niin mahdottomaan mieheen kuin Oshiro Hide-zou? Miksi tämän piti tahtomattaan satuttaa häntä näin paljon? Sydän hakkasi vieläkin epätoivoisena kuumuuden saadessa hänet hikoamaan.

Äkkiä silmät avautuivat nuorukaisen suoristautuessa. Miksi ihmeessä hänen oli kuuma nyt, kun oli kaukana opettajastaan? Miksi ympäristö oli valoisampi ja hehkui oudon punaisena illalla? Eivät katuvalot saaneet tällaista aikaan.
Tietämättä edes miksi, puna-mustahiuksinen ryntäsi juoksuun. Jalat veivät hänet nopeasti kohti kuumuutta ja uhkaavia valoja avustajan kääntyessä viimein kulman takaa kohtamaan hirvittävän näyn, joka sai hien valumaan entistä enemmän otsalta leualle. Hänen kotitalonsa oli liekeissä! Samoin naapurin talo, joka oli menetetty jo kokonaan punaiselle viholliselle. Väkijoukko haahuili kiljuen ja itkien ulkona jonkun soittaessa epätoivoisena paloasemalle, jotta liekkimeri saataisiin sammutettua. Lapset itkivät äitiensä helmoissa naisten voivotellessa menetettyjä koteja. Lähes tahtomattaan ruskeasilmäinen otti askeleita ja liikkui lähemmäksi palavaa rakennusta.
“Sinne meni minun perhoskokoelmani!” naapurin vaari rääkyi ja oli kuristaa erään nuoren miehen vierestään, koska tämä suri arvopapereita eikä vanhuksen harrastusta.

Tulen ruuaksi joutuivat kaikki: arvopaperit, huonekalut, kirjanpitäjän vanhempien ostama koti, televisio… Lista oli loputon. Siellä täällä eri kerroksissa oli liekkejä palon riehuessa kolmannessa kerroksessa pahiten, josta se oli alakerran kunnosta päätellen syttynytkin. Kohta se menisi neljänteen kerrokseen eikä palokunta ehtisi välttämättä apuun. Tulenhehkuisen kidan ruuaksi joutuivat hissin irvikuva, portaat, ovet, sohvat, se televisio ja monet muut asiat. Ochin lompakko katoaisi savuna ilmaan, kuten mies itsekin polttohautauksen jälkeen. Samalla menisi myös Rolex ja monet muut nuorukaisen aarteet…

Kauhu lävisti vartalon kalpeaihoisen vajotessa polvilleen maahan. Mieli löi tyhjää ja aivot yrittivät saada tyhjyyteen jotain täytettä epätoivon iskeytyessä kuumuutena vasten kasvoja.
“Poikaparka, tämä on varmasti kova isku hänelle”, eräs vanhempi nainen alimmasta kerroksesta kosketti hellästi pidempänsä olkaa, mutta käsi huitaistiin pois.
Seth singahti pystyyn ja juoksi kalpeampana kuin koskaan kohti kerrostaloa.
“Älä mene sinne!” nainen huusi, mutta turhaan.
Edes pensaita sammuttelevat miehet eivät onnistuneet estämään nuorukaisen ryntäystä ovelle ja sieltä sisälle.

Savu kirvelsi silmissä ja sai ruskeasilmäisen yskimään. Oli lähes mahdotonta nähdä eteensä, mutta käytävät olivat silti tutut hänen rynnätessä portaita pitkin ylös. Kuumuus sai ihon muuttumaan paikoitellen punaiseksi. Kirjanpitäjään sattui savun polttaessa keuhkoja. Mitä ihmettä ne röökinpolttajatkin oikein ajattelivat, kun polttivat? Masokisteja olivat kaikki, kun tieten tahtoen halusivat savua keuhkoihinsa! Ruskeasilmäinen kuuli tulen riehunnan ja jossakin sortui seinä pelottaen häntä entisestään. Kuudes vaisto tai vastaava sai puna-mustahiuksisen vilkaisemaan yllättäen yläpuolelleen, kun pala kattoa putosi häntä kohti. Varas iskeytyi vasten kuumaa, tummentunutta seinää ja suojasi käsillä kasvojaan kipinöiden polttaessa vaatetta. Hän yski lisää savu- ja tuhkapilven keskellä, mutta vastoinkäymiset eivät silti saaneet nuorukaista kääntymään ympäri ja palaamaan ulos. Jalat vievät portaita pitkin ylös avustajan väistellessä pahempia liekkikohtia kauhusta kankeana uskomatta todeksi sitä, että todella juoksenteli tulipalon keskellä.

Kolmannessa kerroksessa Seth joutui kiipeämään kaidepuuta pitkin tukevimmille portaille, koska lattia halkeili ja oli täynnä reikiä. Hän syöksyi silmät vettä vuotaen viimein omaan kerrokseensa. Vartalo vapisi pelosta hien valuessa selkää ja jalkoja pitkin ihon huutaessa armoa. Nuorta miestä pelotti, mutta yksi ajatus sai hänet kuitenkin liikkumaan.
Savu oli tukehduttaa hänet siihen lattialle nuorukaisen ottaessa muutaman hoippuvan askeleen kohti kotioveaan, jonka raoista pursui tummaa, melkein mustaa savua. Käsi haparoi housujen taskusta avainnippua sormien vapistessa. Vuotavat silmät vaikeuttivat oikean avaimen etsimistä puhumattakaan yskäisyistä, jotka ravistivat koko kehoa kertoen myrkyllisestä savusta, jonka häkä satutti sisäelimiä ja keuhkoja. Viimein oikea avain löytyi varkaan tunkiessa sitä kuumenneeseen lukkoon.

Savu iskeytyi vasten kasvoja oven avautuessa saaden kalpeamman perääntymään taaksepäin. Mieli sumeni välillä, mutta itsepäisesti puna-mustahiuksinen ravisteli päätään ja ryntäsi sisälle. Televisio oli syttynyt tuleen kuumuuden ja sähköjohtojen takia liekkien tarttuessa jo verhoihin. Keittiön lattia hajoili erikokoisten palasten pudotessa kolmanteen kerrokseen. Punoittavat silmät eivät niistä seikoista kuitenkaan välittäneet eikä varsinkaan nuorukainen, joka ryntäsi makuuhuoneeseensa. Kuumuus sai hänet hikoilemaan entisestään kalpeiden käsien etsiessä papereittensa alta pöytälaatikon avainta. Paperit sinkoilivat avustajan kirotessa sitä, ettei osannut pitää mitään järjestystä yllä. Jos hän tästä selviäisi, kirjanpitäjä ottaisi varmasti Ivyltä oppitunteja siisteydestä!

Selän takaa kuuluva natina sai Sethin kääntymään ympäri ja kauhukseen hän huomasi lattian halkeilevan savun noustessa esiin kertoen kuolemasta ja helvetistä. Kalpeaihoinen luopui turhasta etsinnästä. Hän kääntyi nopeasti ympäri ja tarttui laatikon kahvaan hakien voimaa painamalla jalkansa lipastoa varten. Lukko antoi liiankin hyvin periksi laatikon singahtaessa paikastaan. Tavarat lensivät pitkin huonetta ruskeiden silmien edessä epätoivoisen parahduksen paetessa huuliltaan.
“Helvetti!” varas syöksähti nelinkontin lattialle hakien käsiensä avulla tavaroitaan, koska silmät alkoivat olla sokeat.
“Tule jo esiin!” puna-mustahiuksinen kähisi yskien entistä enemmän, mitä kauemmin joutui hengittämään savua.
Päässä heitti kirjanpitäjän kaatuessa kerran lattialle nähden sänkynsä alle, jossa kimalsi jotain kultaista. Käsi kurottautui nopeasti huojentuneen hymyn noustessa huulilleen. Sormet sulkivat kapean, pienen esineen nyrkin sisään varkaan punnertaessa itsensä vapisten ylös. Keuhkot huusivat yskäisyjen lomassa tuhkan ja lian sotkiessa kauniita kasvoja. Keho puvun alla oli litimärkä hiestä jalkojen ottaessa entistä haparoivampia askelia. Hänellä ole enää muutama metri ovelle ja sitten hän voisi yrittää päästä ulos. Kyllä nuorukainen onnistuisi, kun oli kerran päässyt niinkin pitkälle.

Mielessä pimeni yllättäen ja seuraavaksi avustaja tajusi kompastuneensa kynnykseen. Laiha vartalo iskeytyi vasten kovaa kuumaa lattiaa ilman karatessa ulos keuhkoistaan. Kädet yrittivät saada hänet ylös, mutta yskäisyt vievät viimeiset voimat savun lopulta ottaessa nuoresta hölmön rohkeasta miehestä voiton. Tuli oli vallitseva eikä sille voinut pieni ihminen yhtään mitään – varsinkaan sen keskellä yksin.

----------

Hide-zou tuijotti tummanruskeata salkkua omansa vieressä autossa. Sethin jätettyä hänet yllättäen puistoon, oli mies palannut vähän ajan päästä limusiinilleen ja huomannut nuoremman unohtaneen salkkunsa. Pitkään teräväpiirteinen olikin miettinyt, että palauttaisiko salkun saman tien vai vasta huomenna. Raskaasti huokaisten ruskeahiuksinen oli sitten päätynyt siihen, että antaisi sen takaisin huomenna töiden lomassa ja soisi toiselle tämän kaipaaman rauhan. Nuoremmalla oli ilmeisesti ongelmia, joista ei halunnut puhua hänelle. Olisi vain parempi antaa tämän olla rauhassa eikä väkisin tyrkyttää apuaan.
Puna-mustahiuksisen salkku oli kuitenkin eri mieltä toimitusjohtajan päätöksen kanssa. Se sai miehen vilkuilemaan laukkua jatkuvasti, kuin se olisi halunnut toisen peruvan päätöksensä. Voimakasleukainen ravisti ajatukselle päätään. Ei typerä salkku voinut tietää, mitä oli tapahtunut tai vastaavaa. Se ei ollut elävä. Hänen oma mielikuvituksensa ja huolehtivaisuutensa saivat hänet ajattelemaan aivan omiaan.
Liikemies naksautti niskaansa voimatta muuta kuin haukkua itseään typerykseksi. Ei Seth kaivannut hänen apuaan tai mitään muutakaan.

“Fu-ki”, Hide-zou sanoi kuuluvasti luukun auetessa jälleen.
“Niin, Hide-zou-sama?” Fu-ki vilkaisi taustapeilistä johtajansa vakavia kasvoja.
“Jätä luukku auki ja laita radio kovemmalle”, ruskeankellertäväsilmäinen sanoi vilkaisten ulos ikkunasta kaivaten jotain seuraa.
“Haluan kuulla uutiset.”
“Kuten haluatte, Hide-zou-sama”, kuljettaja sanoi hymyillen ja painoi nappia, josta radion äänet pääsivät ruskeahiuksisen korviin.
“… Euroopassa olevat pommi-iskujen mahdolliset suunnittelijat ovat pidätettyinä Espanjassa. Syyttäjällä on sanojensa mukaan riittävästi todisteita miehiä vastaan, jotta nämä voisivat saada elinkautiset, ellei jopa erikoistuomiota. EU:n virkamiehet toivovat, että pidätyksen myötä tilanne rauhoittuisi vähitellen…” Uutislukija puhui tylsän monotonisella äänellään, mikä oli nukuttaa teräväpiirteisen täysin.
Mies ryhtyikin katselemaan ulkona liikkuvaa väkeä ja autoja kuunnellen puhetta vain toisella korvalla.
“Nyt takaisin kotimaan asioihin”, radiomies sanoi matalasti ja rapisteli ilmeisesti papereitaan.
“Juuri saamamme tiedon mukaan Osakan kaupungin länsiosassa Kashiwa-tiellä kaksi kerrostaloa on syttynyt tuleen. Palomiehet ovat juuri saapuneet paikalle ja yrittävät sammuttaa palon sekä estää tulen leviämistä muihin taloihin. Emme tiedä loukkaantuneista ja kuolonuhreista mitään, mutta ilmoitamme välittömästi, kun saamme tarkempaa tietoa…”
Toimitusjohtaja käänsi päänsä tuijottaakseen luukusta näkyvää radiota koettaen ymmärtää juuri kuulemaansa. He tulivat juuri Osakan kaupungin länsiosasta, jossa he olivat olleet tasan yhdestä syystä…
“Hide-zou-sama, eikös Seth-sanin koti ole yksi Kashiwa-tien kolmesta kerrostalosta?” Fu-ki katsoi taustapeilistä harvinaisen vakavana johtajaansa, joka ei tuntunut olevan lainkaan autossa.
“Fu-ki, täyskäännös takaisin”, ruskeankellertävät silmät sulkeutuivat hetkeksi miehen yrittäessä rauhoittaa itseään.
“Välittömästi.”
“Mutta tässä u-käännökset ovat kiellettyjä…”, kuljettaja sanoi varovaisesti.
“Minä sen sakon kuitenkin maksan!” teräväpiirteinen karjaisi.
“Kaasu pohjaan! Haluan nopeasti sinne!”

Turhia nurisematta tai vitsailematta mustatukka pyöräytti rattia kiittäen samalla luojaa siitä, ettei sillä hetkellä tullut autoja vastaan. Limusiini kiihtyi välittömästi miehen ajaessa pahemmin ylinopeutta kuin Ruiza koskaan.
Hide-zou tuijotti ulos ikkunasta voimatta muuta kuin rukoilla, että he olisivat pian perillä. Hän toivoi, että pelko osoittautuisi turhaksi. Miksei hän vain käynyt heti palauttamassa tuota helvetin salkkua, joka nytkin tuijotti syyttävästi? Mietteet loppuivat nopeasti punaisen hohteen värjätessä taivaan. Ruskeahiuksinen ei osannut kuin katsoa kauhusta kankeana kohoavaa savua, joka kertoi tulipalon olevan hirveä.
“Hide-zou-sama, en pääse tämän pidemmälle”, Fu-ki kääntyi katsomaan kalpeana johtajaansa pysäyttäen limusiinin keskelle tietä.
“Liikaa autoja ja ihmisiä. Lisäksi olisimme vain palomiesten tiellä.”
“Mene puiston luokse odottamaan”, teräväpiirteinen avasi oven.
“Minä tulen sitten sinne!” mies hyppäsi nopeasti ulos ja paiskasi oven kiinni perässään suostumatta kuuntelemaan kuljettajansa mietteitä.

Tulen roihu kaikui läheltä ihmisten kiljuessa ja voivotellessa ympärillä. Liikemies harppoi pitkin askelin paloautojen ohitse kuulleen ambulanssin sireenien äänet. Pää kääntyili vinhasti kakkosmiehen yrittäessä nähdä tutun räikeitä hiuksia. Hän jopa pysäytteli ihmisiä koettaen tavoittaa tutut kalpeat kasvot, joita ei tuntunut näkyvän missään. Missä Seth oli? Miksei tätä löytynyt ihmisten joukosta?
“Katsokaa!” kuului kimeä huuto, kun toisesta palavista taloista marssi esiin paksussa turvahaalarissa oleva palomies maskin peittäessä kasvot.
Pitkä, vankkarakenteinen mies kantoi olkapäällään tajutonta nuorukaista, jonka puna-mustat hiukset hohtivat tulen kajossa. Tämän jälkeen tuli vielä toinen mies, joka kantoi pienempää lasta, mutta tähän ruskeankellertäväsilmäinen ei kiinnittänyt huomiota.
“Seth!” huuto pakeni toimitusjohtajan suusta tämän jäädessä tuijottamaan eteensä, kunnes jalat saivat miehen juoksemaan kaksikkoa kohden.
Palomies asetti tajuttoman pukumiehen maahan naapureiden eteen hakien pulssia kädellään. Kirjanpitäjän kalpeat kasvot hehkuivat paikoitellen punaisina kuumuudesta, mutta eniten ihossa oli tuhkan ja savun jälkiä. Vartalo oli täysin rento ja suljetut silmät saivat lian ja kalpeuden kanssa nuorukaisen näyttämään kuolleelta.

“Seth!” Hide-zou tönäisi Sethin naapurin vaarin pois edestään kumartuessaan tämän ylle.
“Tunnetteko hänet?” palomies kysyi vilkaisten hienoa pukumiestä.
Turvapukuinen säpsähti tajutessaan, että hänen vieressään istui Tatemonokin toimitusjohtaja, mutta sitä ruskeankellertäväsilmäinen ei huomannut tai vastaavasti välittänyt.
“Olen hänen esimiehensä”, voimakasleukainen nosti katseensa avustajansa pelastajaan.
“Onko hän…?” liikemies ei kyennyt kysymään sitä kunnolla.
“Hän on elossa”, palomies sanoi ja nousi ylös rynnäten takaisin palon keskelle pelastamaan mahdollisesti muita ihmisiä.
Helpottunut huokaisu pakeni teräväpiirteisen huulilta tämän koskettaessa kuumottavia kasvoja. Seth oli hengissä. Tämä oli selvinnyt hengissä.
“Luojan kiitos, että hän on noinkin hyvässä kunnossa”, vanhempi nainen, joka oli se sama alakerran täti, löyhytti kädellään ilmaa kasvoilleen.
“En vieläkään ymmärrä, miksi hän syöksyi liekkeihin. Ei hänellä ole ketään sukulaisia, jotka olisivat voineet olla vaarassa!”
“Anteeksi, mitä te sanoitte?” ruskeahiuksinen käänsi nopeasti katseensa vanhempaansa.
“Syöksyikö Seth tuonne?” mies osoitti kauhistuneena liekkejä, joita yritettiin sammuttaa vedellä ja vaahdolla.
“Kyllä vain”, nainen nyökkäili muutaman muun mukana.
“Hän vain tuijotti eteensä, kunnes ryntäsi sisälle, vaikka kuinka yritimme estää. En yhtään ymmärrä, miksi hän niin teki, vaikka oli ilmiselvää, ettei sieltä voinut enää mitään pelastaa. Ihme, että palomiehet saivat hänet takaisin noinkin hyvässä kunnossa…”

Vanhuksen loppusopatus meni ohi pidemmän korvien tämän katsoessa kirjanpitäjää. Toimitusjohtaja katsoi vakavana alaistaan voimatta käsittää, miksi tämä oli rynnännyt tulipaloon. Miksi nuorukainen oli tehnyt niin? Mikä oli niin kamalaa, että oli parempi kuolla?
“Pitäisi varmaan kutsua lekureita katsomaan häntä”, vanhemman rouvan mies etsi katseellaan ambulanssimiehiä kutsuakseen edes yhden näistä paikalle, mutta hirveässä tohinassa oli vaikea saada apua.
“Minä vien hänet”, Hide-zou vei kätensä laihan vartalon alle ja nosti Sethin velton kehon syliinsä asettaen kiinni puristetut nyrkit tämän vatsan päälle.
Mies kääntyi nopeasti ympäri jättäen muut katsomaan ihmetellen peräänsä, koska heistä oli outoa nähdä esimies huolehtimassa noin kovasti alaisestaan. He eivät vain tienneet sitä, että teräväpiirteinen mies oli myös opettaja, joka halusi huolehtia oppilaastaan tunnollisesti. Lisäksi tämä halusi juuri nyt enemmän kuin koskaan tietää, mikä nuorempaa vaivasi.

----------

Kurkkua kuivasi ja hengittäminen tuntui inhottavalta. Vaatteet liimautuivat vasten vartaloa. Seth halusi nyt enemmän kuin koskaan juotavaa. Silmissä kirveli, vaikka ne olivat kiinni ja hänen otsansa oli märkä, kun jotain kosteata painettiin sille. Hitaasti raskaat luomet raottuivat näkemään ensin epäselvänä, sitten selkeämmin rauhalliset kasvot ja käden, joka paineli märkää liinaa hänen otsalleen.
“Palasit tajuisi, Seth”, teräväpiirteinen mies sanoi pehmeästi siirtäen rätin pois nuoremman kasvoilta.
Ruskeat silmät painuivat hetkeksi kiinni ja aukesivat sitten kokonaan kauhistuksen levitessä kasvoille.
“Hide-zou-sama!” kirjanpitäjä huudahti suoristautuen samalla kunnolla istumaan.
Samassa hän katui äkkinäistä liikettä, koska se sai aikaiseksi keuhkoista lähteviä kivun aaltoja ja hirveätä yskintää.
“Rauhallisesti, Seth”, Hide-zou pudotti märän liinan valkoiselle lattialle.
“Älä riehu liikaa”, vahvat kädet tukivat laihaa vartaloa, joka värisi niin aikaisemmista koettelemuksista kuin hellästä kosketuksesta.
“Missä minä olen?” puna-mustahiuksinen katsahti kysyvästi ympärilleen.
Hän näki auton katon ja sairaalavuodetta muistuttavan sängyn vieressään. Kuumuus hohki jostain kauempaa taivaan ollessa tummansininen, musta ja punainen. Ihmiset ryntäilivät paloautojen ja ambulanssien välistä karjunnan kuuluessa kauempaa.
“Mitä tapahtui?”
“Olemme eräässä ambulanssissa. Olit tulipalon keskellä, mutta olet sen verran hyvässä kunnossa, että joudut odottamaan kiireellisempien tapausten takia. Täältä sinut kuljetetaan sitten sairaalaan tutkimuksiin”, toimitusjohtaja kertoi rauhallisesti vakavoituen sitten.
“Palomiehet pelastivat sinut liekeiltä ja olet ollut tajuttomana siitä lähtien, kun minä tulin.”

“Oletteko te huolehtineet minusta?” kalpeampi katsoi voimakasleukaisen kasvoja.
“Kyllä olen.”
“Kiitos, Hide-zou-sama.”
“Älä turhia kiitä, vaan vastaa minulle suoraan”, vanhemman harvinaisen tuima ilme sai pidemmän säpsähtämään.
“Kerro minulle, miksi ryntäsit liekkeihin. Kuulin naapureiltasi, että ryntäsit ovesta sisään, vaikka tiesit siellä riehuvan tulipalon. Miksi ihmeessä sinä halusit tappaa itsesi?” kulmat kurtistuivat ja sen näki, että toimitusjohtaja oli hyvin vihainen.
“En minä sen takia rynnännyt tuonne”, nuorukainen laski katseen syliinsä onnettomana.
“Minkä takia sitten?” ruskeahiuksinen kysyi vaativasti ristien kätensä rintakehälleen.
“Tämän takia”, ruskeasilmäinen avasi nyrkkinsä paljastaen tutun kynän.

Hide-zou räpsäytti silmiään. Mies räpsäytti niitä vielä toisen ja kolmannen kerran katsellen kauniin punaista pintaa ja kullattuja yksityiskohtia, joissa oli siellä täällä tuhkan jämiä. Suu raottui toimitusjohtajan hakiessa sanoja kuvaamaan ällistymistään eikä Seth uskaltanut katsoa tätä silmiin.
“Ymmärsinkö nyt aivan oikein?” teräväpiirteinen sai viimein sanottua katsoen äimistyneenä avustajaansa.
“Hyppäsitkö sinä noihin tappaviin liekkeihin kynän takia? Hyppäsitkö sinä todella noihin helvetin liekkeihin vaivaisen kynän takia!?”
“Ei se ole mikä tahansa kynä!” ruskeasilmäisen katse pomppasi esimiehensä kasvoihin käden puristuessa jälleen kirjoitusvälineen ympärille.
“Mikä kynä se sitten on?” ruskeahiuksinen kurtisti kulmiaan vannoen kuristavansa oppilaansa, jos tämä sanoisi sen olevan onnenkynä.
“Se on… se on minun oma aarteeni”, käheä ääni muuttui pieneksi kuiskaukseksi kirjanpitäjän laskiessa katseensa toisen koukussa oleviin jalkoihin.
“Te annoitte minulle tuon kynän ja se on siitä lähtien ollut minulle rakas, koska… koska juuri te annoitte sen minulle…”
Silmät sulkeutuivat estämään kyyneleitä. Päässä sumeni taas, mutta ei yhtä pahasti kuin tulipalon keskellä. Olo oli kurja ja likainen. Tämä kaikki oli niin pirun väärin – miksi hänen opettajansa piti nähdä hänet näin säälittävän inhottavana? Miksei hän osannut sanoa asioita paremmin?
Hide-zou tuijotti Sethiä silmät pyöreinä, kunnes sulki ne vetäen muutaman kerran harvinaisen syvää henkeä.
“ÄÄLIÖ!”

Kauhistuttava huuto sai nuorukaisen säpsähtämään, mutta samassa vahvat kädet kietoutuivat laihan vartalon ympärille painaen lämmintä kehoaan vasten.
“Tajuatko sinä, että minä voin ostaa sinulle vaikka tusinan verran tuollaisia samanlaisia, mutta kukaan ei voi tuoda sinua takaisin minulle, jos sinulle käy jotain”, matala ääni kuiski pehmeitä sanoja väristen.
“Minä en paskaakaan välitä siitä, mitä tuolle kynälle käy, kunhan vain sinä olet kunnossa. Minä voin koska tahansa korvata tuon kynän, mutta kukaan ei korvata sinua!”
Toimitusjohtaja painoi oppilastaan tiiviimmin itseään vasten aikomatta päästää irti. Puna-mustahiuksinen kuuli oman sydämensä lyövän kiivaana, mutta se ei ollut mitään verrattuna vanhemman sydämeen, joka pökertyisi kohta ylityöstä. Lämmin vartalo tuntui hyvältä ruskeasilmäisen kohottaessa katseensa toisen silmiin. Hän ei osannut kertoa tunteistaan, mutta ei kestänyt olla niin lähellä toista ilman, että tämä tietäisi, mitä tunsi. Varas halusi niin kovasti opettajaansa, että huomaamattaan tajusi kasvojensa lähestyvän tämän omia. Silmät sulkeutuivat nenän hipaistessa lyhemmän omaa. Liikemiehen rauhallinen hengitys sai ihon värähtelemään kapeiden huulien hapuillessa vanhemman omia tämän liikahtamattakaan paikaltaan.
“Hyvät herrat, meidän on pian lähdettävä”, eräs ambulanssimies tuli avonaisen oven takaa ja hämmästyi toistensa kauloissa olevia miehiä.
Seth vetäytyi kauemmas ja katsahtaen nolostuneen pettyneenä ambulanssin valkoista lattiaa. Mistä häntä rangaistiin, kun kaikki – tuokin hyvä hetki – pilattiin?

Hellästi sormet koskettivat kalpeata leukaa Hide-zoun nostaessa puna-mustahiuksisen katseen itseensä. Ruskeankellertävät silmät katsoivat hellästi pidemmän omia kauniin, hellän hymyn koristaessa kasvoja. Varovaisesti ruskeahiuksinen kumartui lähemmäs alaistaan ja vaikutti siltä, ettei tämä edes huomannut tuijottamaan jäänyttä ambulanssimiestä.“Luuletko todella, että jaksan välittää ylimääräisistä katsojista, kun olen haaveillut huulistasi nämä viikot?” pehmeä kuiskaus kosketti henkäyksen mukana varkaan kasvoja.
Nuorukaisen vartalo jäykistyi, kun täyteläiset huulet painettiin hänen omilleen. Kosketus oli hellä ja sai tahtomattaan kyyneleen valumaan punoittavalle poskelle silmien sulkeutuessa nauttimaan hetkestä. Varovaisesti, sydämen huutaessa halleluujaata, avustaja vastasi toimitusjohtajan huulenliikkeisiin osaamatta uskoa tätä todeksi. Käsi nousi hitaasti vanhemman poskelle suudelman loppuessa siihen hymyjen koristaessa kummankin kasvoja.
“Jos luulet myös, että yksi ainoa pieni suudelma korvaa kaiken kestämäni kidutuksen, olet pahasti väärässä”, kiusoitteleva hymy sai kalpeamman naurahtamaan, kun kädet veivät hänet turvalliseen syliin.
Huulet painautuivat jälleen toisiaan vasten koskettaen toisiaan aikaisempaa rohkeammin ja vapaammin. Ruskeasilmäinen kietoi kätensä vaistomaisesti teräväpiirteisen pään taakse painaen tätä lähemmäksi itseään. Onnen kyyneleet valuivat valtoiminaan, kun kieli kosketti varovaisesti, lupaa kysyen, varkaan huulia. Nuorukainen raotti suutaan päästäen ruskeankellertäväsilmäisen tutkimusmatkalla. Heidän kielensä koskettivat toisiaan hellästi käyden sanattomasti läpi kaikki tunnustukset, jotka olisivat voineet sanoa aikaa sitten. Ehkä se oli kuitenkin näin parempi, kun sanoja ei tarvittu yhtään mihinkään.

“Anteeksi, hyvät herrat”, ambulanssimies yskäisi naaman punottaessa jostain muusta kuin tulipalosta.
Kaksikko keskeytti suudelman kääntyen katsomaan puhunutta, joka tuntui kiemurtelevan katseiden alla.
“Mutta meidän on tosiaan mentävä. Teidän mukananne tuodaan muutamia muita ja teidät viedään sairaalaan.”
“Me ymmärrämme”, Hide-zou nousi ambulanssin lattialta maahan.
Käsi tarttui välittömästi miehen omaan Sethin katsoessa onnettomana opettajansa perään. Tämä ei selvästikään nauttinut ajatuksesta, että joutuisi vanhemmasta eroon.
“Ei hätää, Seth”, toimitusjohtaja kosketti hellästi punoittavaa poskea ja silitti sileätä ihoa peukalollaan painaen pienen suudelman kapeille huulille.
“Minä tulen Fu-kin kanssa ja pidän huolen siitä, että joku niistä kalliista lääkäreistä on paikalla sinua varten. Hän saa pitää huolen, että sinä tulet kuntoon.”
“Mitä sen jälkeen?” kirjanpitäjä kysyi käheästi.
“Minun kotini on tuhoutunut eikä minulla ole mitään hajua siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu.”
“Kaikki järjestyy, Seth”, lyhempi kietoi kätensä istuvan ympärille halaten tätä omistavasti.
“Kun Nishikawa, Shou tai Jun on ottanut vaadittavat testit, me otamme huoneen haltuumme. Se on se, mikä tapahtuu seuraavaksi”, ruskeankellertävät silmät hymyilivät leikkisästi, mutta niissä piili myös totuus.
“Ja mitä tulee tulevaisuuteen, jätä se minun huolekseni. Minä huolehdin sinusta, rakkaani.”

Notes:

Selityksiä:

* Hikaru on siis 158 cm, ellei jopa lyhempi
* Desert Eagle 50 AE:llä ampuminen on hiukan hankalaa, koska ase voi lentää potkaisuvoimasta kasvoille. Voitte tarkistaa asian vaikka youtubesta
* Synnytyksen jälkeen naisten hormonit yleensä hyrräävät hassusti ja he ovat usein itkuisia. Joskus joillekin naisille syntyy syvä masennus, etteivät he halua olla lapsen kanssa missään tekemisissä

Chapter 26: “Se mitä haluat kypsennettynä”

“Siis Sethin talo syttyi maanantai-iltana tuleen?” Asagi tuijotti hölmistyneenä huoneistonsa tummansinisellä sohvalla istuvaa nuorukaista.
Puoliksi auki oleva valkoinen kauluspaita roikkui rennosti jäntevän vartalon päällä saaden ihon näkymään houkuttelevasti kohdeyleisölleen eli varsin usealle miehelle. Seth nyökkäsi pienesti vilkaisten sitten jääkaapilla olevaa yakuzaa, joka unohti kokonaan, että oli mennyt hakemaan olutta.
Oli keskiviikko ja hän oli tullut Hide-zoun mukana Burutendoulle puhumaan tiistaina pidettävästä Kuro Kagen kokouksesta ja löytänyt itsensä useamman miehen ympäröimänä selittämässä tulipalon tapahtumia.
“Olethan varmasti kunnossa?” Mana riensi nopeasti ystävänsä viereen katsomaan tämän kalpeita kasvoja.
“Ei minulle käynyt kovin pahasti, vaikka Shou pelkäsikin, että olin saanut pahemman laatuisen häkämyrkytyksen”, kirjanpitäjä vilkaisi nolostuneena lattiaa.
Lähellä oikeata korvaa oli hiukan punoitusta lievästä palamisesta ja vasemmassa kädessä oli side suojaamassa herkistynyttä ihoa, mutta muuten puna-mustahiuksinen oli uskomattoman hyvässä kunnossa vaarallisesta tilanteesta huolimatta. Palomiehet olivat onnistuneet sammuttamaan itselleen sopivan reitin eivätkä liekit ehtineet kunnolla neljänteen kerrokseen ennen pelastajia.

“Anna olla viimeinen kerta, kun edes harkitset tuollaista!” Ruiza karjui kiukkuisena Hirokin painaessa sätkivää miestä itseään vasten nojatuolissa, ettei asevastaava vain pääsisi kuristamaan oppilastaan.
Hide-zou oli nimittäin kertonut tulipalosta ja siitä, että Seth oli syöksynyt pelastamaan kodistaan muutamaa tavaraa. Lyhyt mies oli siitä sitten kiivastunut ja kironnut raskaammin kuin koskaan, koska välitti oikeasti oppilaastaan paljon – mistä hän saisi uuden kiusattavan, jos tämä kuolisi?
“Ruiza, rauhoitu”, Tsunehito komensi seisoen kaksikon rinnalla selkänojan takana.
“Luulisi sinun olevan kiitollinen, että Seth on noinkin hyvässä kunnossa.”
“Olenhan minä siitäkin iloinen”, vaaleahiuksinen rauhoittui viimein.
“Siitäkin?” Yuki katsahti kysyvästi lyhempää, pitäen kättään varkaan olkapäällä.
Lakimies oli paikalla, koska miehen asiantuntemus lain kiertämisessä saattaisi tulla kipeästi tarpeen näillä aikatauluilla ja muutenkin.
“Mistä muusta sinä olet iloinen?”
“Siitä, että se television irvikuva katosi savuna ilmaan!” vaalein huudahti riemuissaan saaden kaikki, jopa Közin ja K:n katsomaan itseään ihmetellen.
“Siinä oli vain kuusi kanavaa!”

Muutaman minuutin ajan oli uskomattoman hiljainen hiljaisuus, kunnes kaikki muu väki purskahti nauruun Yorun haukkuessa vinhasti osoittaakseen nauravansa mukana. Missi mulkaisi ihmisiä erään silkkityynyn päältä kääntäen sitten vieraille törkeästi selkänsä koettaen nukkua naurunremakasta huolimatta.
“Olet kerta kaikkiaan mahdoton, Ruiza!” Tsunehito kumartui kaksikon ylle painaen nopeat suudelmat näiden poskille.
“Enkä ole!”
“Oletpas!”
“Ja ihana sellainen”, Hiroki puuttui tilanteeseen kiskaisten etsivän toiseen kainaloonsa – miehen rakkaat kun olivat sopivasti samanpituiset.
“Mutta jos kiinnittäisimme huomiomme siihen, että Seth menetti kotinsa ja television irvikuvansa lisäksi paljon muuta, kuten vaatteita, huonekaluja ja muuta arvokasta. Häneltä on lähtenyt pitkä jeni.”
“Ei nyt sentään, Hiroki”, kalpein sanoi hiukan nolostuneena.
“Minulla oli kotona vain arvopapereiden kopiota, koska kaiken muun arvokkaan minä olin säilöttänyt talletelokeroihin, pankkiin ja muualle tileillä kasvamaan korkoa.”
“Sen huomaa, että Seth on kirjanpitäjä!” Hiko naurahti asettuen mukavasti makaamaan lattialle, mistä hyvästä Yoru päätti heti tulla tutkimaan kielensä kanssa uutta lattiakaveriaan.
“Vaikka koti menisi, ei hänen silti tarvitse miettiä sitä, kuinka paljon rahaa meni. Hänellähän on varmaan huippuluokan vakuutuksetkin!”
“Vakuutuksien kanssa kuitenkin kestää aina – olivat ne kuinka huippuja tahansa”, Seth vilkaisi parvekkeen ovelle, jossa seisoskeli Hide-zou katsellen muita miehiä ja yhtä naista tarkkaavaisena.

Mies nyökkäsi nuorimmalle pienesti hymyillen ja vilkaisi sitten Asagia, joka nosteli muutamia olutpulloja pöydälle Közin ja K:n availlessa niitä janoista väkeä varten.
“Minä yritän kyllä hoputtaa ihmisiä siinä asiassa”, asianajaja hymyili tukea antavasti ystävälleen.
“Mutta sinulle on silti pakko keksiä jonkinlainen koti, kunnes voit ostaa itsellesi uuden. Ethän sinä hotellissakaan voi koko loppu elämääsi asua – tulee turhan kalliiksi.”
“Tsunehiton sängyssä on riittävästi tilaa!” Ruiza karjaisi samassa.
“Kuka niin sanoo?” Tsunehito kääntyi katsomaan vaaleampaa rakastaan kasvojen punottaessa miehen sanoista.
“Minä, koska puuhasimme siellä varsin mukavasti tänä aamuna muutaman tunnin!” asevastaava virnisti tyytyväisenä havaintoonsa.
“Siellä on ihan riittävästi tilaa! Mehän voisimme kokeilla nelistään!”
Etsivä huusi vanhemmalleen siitä hyvästä, ettei toinen osannut lainkaan ajatella siveästi, vaan ajatteli aina vain seksiä, johon vaaleampi oli todennut, ettei mitään muuta kannattanut ajatella. Hiroki taas kohautti olkiaan antaen kaksikon hetken aikaa kinastella, kunnes vaiensi heidän hyvin yksinkertaisella, mutta varsin miellyttävällä tavalla.
“Seth voisi muuttaa tuohon alakertaan”, Asagi naurahti viekoittelevasti viitaten toisiksi ylimpään kerrokseen.
“Siellä on muutama tyhjä huone ja minähän autan ilomielin muuttohommissa.”
“Ei teidän tarvitse, Asagi-sama”, ruskeasilmäinen sanoi rauhoittelevasti, kun Mana vilkaisi jopa tavallista murhaavammin yakuzaa.
“Minulla nimittäin on jo asunto.”
“Missä?” Hiko suoristautui lattialta kaikkien muiden avatessa suunsa kysymään täsmälleen sitä samaa, mutta nainen oli vain ollut nopein.
“Minun luonani”, Hide-zoun sanat saivat kaikki vaikenemaan miehen liikkuessa pois parvekkeen luota.
Teräväpiirteinen istuutui sirosti sohvan selkänojalle ja painoi kätensä hellästi varkaan poskeen. Puna-mustahiuksinen sulki silmänsä vaistomaisesti nauttien pehmeästä kosketuksesta, joka liikkui poskelta kaulalle ja siitä omistavasti rintakehälle. Jokainen silmäpari tuijotti kaksikkoa, mutta kalpein ei sitä huomannut, koska nautti saamastaan huomiosta, joka oli vain hänen eikä kenenkään muun.
“Seth, Hide-zou, oletteko te jättäneet jotain kertomatta?” mustatukkainen yakuza kysyi viimein siirtyen sinisen sohvan päähän lähelle rakastajaansa.
“Emme nyt kertomatta sentään – juurihan me sanoimme siitä”, Hide-zou siirsi kätensä takaisin rakkaansa poskelle tämän avatessa silmänsä punastuneena heidän saamasta huomiosta.
“Seth asuu nykyään minun luonani.”

Ihmiset tuijottivat pitkään kaksikkoa odottaen jommankumman sanovan tarkemman kuvauksen tilanteesta, jotta he voisivat vastaavasti sanoa jotain takaisin.
“Seth, sano meille suoraan”, Mana sanoi viimein hellästi tarkkaillen toisen punaisena hehkuvia kasvoja.
“Seurusteletteko te?”
Avustaja nyökkäsi pienesti ja laski katseensa jouluvaloja punaisempana sylissään oleviin käsiinsä tarkkaillen hyvin tiiviisti sidettään, kuin se saattaisi koska tahansa karata, ellei sitä tuijottanut.
“Onko se nyt noin nolo asia?” toimitusjohtaja kumartui hiukan toisen ylle ruskeiden hiusten valuessa nuoremman olkapäiden yli.
“Ei! Ei missään nimessä!” kirjanpitäjä säikähti ja kääntyi salamana ympäri Manan ja Yukin perääntyessä taktisesti heilahtavien käsien takia.
“Ei se ole noloa… Minä vain…”, pidempi ei osannut selittää sitä, että häntä nolotti olla kaikkien tuijotettavana.
“Rauhoitu, Seth”, voimakasleukainen hymyili ymmärtäväisesti.
“Minä vain vitsailin.”
“Huono vitsi”, puna-mustahiuksinen mutisi hiukan kiukkuisena.
“Niin oli”, vanhempi nosti kädellään toisen leukaa ja painoi hellän suudelman kapeille huulille toisen vastatessa siihen välittömästi.
“Saanko anteeksi?”
“En tiedä…”, leikkisä hymy kohosi Sethin huulille.

Oikeastaan hän ei edes kunnolla suuttunut ja jos olisikin, voimakasleukainen olisi saanut välittömästi anteeksi. Avustaja vain piti näistä hetkistä ja halusi lisää huomiota rakkaaltaan. Hän tosiaan muistutti huomionkipeitä koiria, kuten Getiä ja Yorua.
“Et vai?” ruskeankellertävät silmät hymyilivät tietävästi miehen suudellessa tällä kertaa voimakkaammin.
Kieli hipaisi vihjaavasti ja siihen vihjeeseen tartuttiin, kun kalpeampi raotti huuliaan kielten tanssahdellessa pienen hetken keskenään, kunnes rakastavaiset lopetti nautinnollisesti hellän hetken katsoen toisiaan silmiin.
“Entä nyt?”
“Kai tuo kelpaa anteeksipyynnöstä”, puna-mustahiuksinen naurahti pienesti ja vilkaisi sitten nolostuneen ujona ympärilleen muitten miesten ja Hikon hymyillessä tietävän pirullisia hymyjä.

“Loistava ajoitus, Hide-zou ja Seth!” urkkija käkätti lattialla saaden pienen skotlanninterrierin säikähtämään ja hyppäämään naisellisemman isäntänsä syliin Missin sähähtäessä entistä vihaisempana, koska sen unia häirittiin taas.
“Löin nimittäin vetoa Atsushin kanssa 5000 jenistä, että alatteko te koskaan seurustella ja sitten vielä sekä Omin että Jyoun kanssa 6000 jenistä siitä, kuinka nopeasti ryhdytte! Kerrassaan mainiota! Olisin nimittäin hävinnyt, jos se olisi tapahtunut ensiviikolla!”
“Yhteensä siis 17 000 jeniä”, Yuki vihelsi pienesti.
“Ei lainkaan huono tulos.”
“Kuka oli oikeassa, Seth!?” Ruiza hyppäsi pystyyn ja veti intiaanitanssit rakkaittensa ympärillä.
“Minä sanoin, että Hide-zou on rakastunut sinuun! Kuka on nero!? Kuka!?”
“Et ainakaan sinä”, avustaja mutisi nolostuneena ja vilkaisi sitten Manaa, joka hymyili leveästi ja kumartui halaamaan ystäväänsä Yorun hypätessä tuhahtaen lattialle.
Koira sipsutti turhautuneena isäntiensä makuuhuoneeseen kissan seuratessa pian perässä, koska asevastaavan meteli sai eläimen tarkat korvat melkein hajoamaan.
“Sanoinhan minä, että pystyt kertomaan hänelle”, entinen soluttautuja kuiskasi hiljaa vapaina roikkuvien hiusten takana piilottelevaan korvaan.

“Uskomatonta”, Asagin matala ja harvinaisen omituisen kuuloinen ääni sai väen katsomaan itseään jopa vaaleimman hiljentyessä.
“Miten minun pitäisi suhtautua tähän yllättävään käänteeseen?” mustat silmät tutkivat kaksikkoa, jonka nuorempi osapuoli nielaisi kuuluvasti.
Varas oli tosiaan unohtanut, ettei yakuza välttämättä halunnut jakaa entistä rakastaan, kun tunteet kävivät yhä kuumina tähän. Toivottavasti muut, jotka iloitsivat tapahtuneesta, puolustaisivat häntä, jos yakuza päättäisi heivata uuden kilpailijansa tieltään.
“Yllättävään?” Hide-zou nousi ylös sohvan selkänojalta.
“Sinä itse juonit tämän alusta asti.”
Väki käänsi samassa katseensa toimitusjohtajaan, joka asteli kevyin askelin ystävänsä eteen, joka katseli pää kallellaan kakkosmiestään.
“Kuinka niin juonin?” mustatukka sanoi hämmentyneenä vartalon väristessä pienesti.
“Mistä sinä niin päättelet?”
“Asagi, olet surkea näyttelijä, kun yrität piilottaa voitonriemuasi”, ruskeahiuksinen pyöräytti silmiään.
“Sinä olet suunnitellut tätä asianajajatoimiston yhtiökokouksesta lähtien. Sanoit minulle varsin suoraan, kun huomasit minun hiukan kiinnostuneen Sethistä, että minun pitäisi tehdä asioille jotain. Kun huomasit Sethin olevan varas, halusit minut ehdottomasti hänen opettajakseen, ettei edes Omi kelvannut. Siirsit Sethin salakavalasti Tatemonokille töihin ja järjestit kaikin keinoin erilaisia tilanteita, jotta joutuisimme kokemaan kaikkea omituista – jos sitä työmaajupakkaa ei lasketa mukaan.”
“Minähän halusin vain, että hän saa kunnon opetusta”, rikollisjärjestön johtaja sanoi viattomasti, mutta nosti nopeasti käden suunsa eteen, ettei voitonriemuisen leveä hymy olisi kaikille näkyessään paljastanut häntä.
“Turhaan yrität huijata minua”, teräväpiirteinen naurahti laskiessaan kätensä pidempänsä olalle.
“Muuten minä olisin uskonut sinua, mutta viimeisimmät temppusi paljastivat sinut täysin. Olit jatkuvasti kiinni Sethissä ja ahdistelit häntä työhuoneessanikin, vaikka tiesit minun tulevan aivan pian paikalle estämään metkusi. Yritit tehdä minusta mustasukkaisen, jotta olisin toiminut haluamallasi tavalla, mutta yritystesi mennessä vikaan, päätit vaihtaa taktiikkaa. Halusit laittaa Sethin tunnustamaan tunteensa minulle ja ryhdyit vastaavasti lähentelemään minua oikein olan takaa esimerkiksi siellä kuntosalilla. Teit kaikkesi ja nyt olet enemmän kuin riemuissasi siitä, että aloin seurustella Sethin kanssa.”
“Nyt kyllä menet hiukan kauas asioista”, yakuza vakavoitui yllättäen.
“Minähän en kovin mielelläni luovu herkuistani – kuten tiedät.”
Voimakasleukainen huokaisi raskaasti pyöräyttäen silmiään ja kietoi yllättäen kätensä mustatukan ympärille.
“Kiitos, Asagi”, mies sanoi pehmeästi vanhemman kietoessa kätensä vastatakseen halaukseen.
“Ole hyvä, Hide-zouni”, pantterimainen sanoi pehmeästi sulkien silmänsä ja antoi esityksensä päättyä siihen.
Kukaan ei nähnyt sitä, mutta pieni kyynel kohosi yakuzalle tämän kuiskatessa hiljaa entisen rakkaansa korvaan:
“Rakastan sinua niin paljon, että haluan sinun olevan onnellinen.”

Miehet ja Hiko katsoivat kaksikon hellää hetkeä, kun nämä sitten irrottautuivat toisistaan hymyillen. Közi ja K vilkaisivat nopeasti toisiaan pienten hymyjen pehmentäessä heidän kivettyneitä kasvoja muutaman sekunnin ajan palaten pian takaisin naamioittensa taakse, kun mustatukka kallisti päätään.
“Mutta minä katson edelleen oikeudekseni sen, että saan lainata sinua Sethiltä, milloin haluan ja toisinkin päin”, mustasilmäinen virnisti vilkaisten sitten merkitsevästi varastaan.
“Lisäksi Hide-zoulle ja minulle kuuluvat perjantait – en vain voi luopua niistä! Paitsi kimppakivana…”
“Vaikka maailma sortuisi ja Hide-zou alkaisi uudelleen seurustella, Asagi ei muutu koskaan!” Hiroki purskahti nauruun ravistellen päätään muiden yhtyessä ilonpitoon.
“Vähän liiankin totta”, Mana mutisi, mutta sitä ei onneksi kuullut kukaan muu kuin Seth.
“Pitäisikö tässä onnitella Sethiä vai sääliä tätä?” Ruiza pohti naureskellen.
“Raukka paralla menee yöunet kokonaan ja hän tulee vielä nääntymään Hide-zoun sänkyyn!”
“Kyllä minä ihan hyvin saan nukuttua!” kirjanpitäjä protestoi entistä nolostuneempana.
“Minä nukun vierashuoneessa!”

Nuorukaisen sanat saivat hyytävän hiljaisuuden laskeutumaan huoneeseen kaikkien tuijottaessa uutta paria. Kalpeampi yritti kaivautua sohvatyynyjen väliin tajuttua sanansa, mutta toimitusjohtaja oli, kuin ei olisi kuullut rakkaansa lausahdusta tai vastaavasti nähnyt muiden katseita.
“Hide-zou!” Asagi nappasi kakkosmiestään rinnuksista ja ryhtyi ravistelemaan teräväpiirteistä vimmatusti.
“Tajuatko yhtään, millaisen pettymyksen aiheutat minulle!? Seth nukkuu sinun vierashuoneessasi! Vierashuoneessa! Oletko pudottanut miehuutesi minun tietämättäni!?”
“Nyt se on todistettu: Hide-zou on ollut liian pitkään ilman”, Ruiza katsoi miestä tietävästi muihin nyökkäillessä mukana.
“Kyllähän minä sen tiesin, että hänellä on muumioitunut kahdessa vuodessa, mutten olisi uskonut hänen kokonaan unohtaneen, miten sitä käytetään!”
“Pitäkäämme pieni hiljainen hetki vakavan asian takia”, Yuki sanoi syvällisesti ristien kätensä rukoukseen Közin ja K:n noudattaessa kiltisti esimerkkiä.
“Lopettakaa jo tuollainen”, Hide-zou sai sanottua harvinaisen tasaisella äänellä ravistelusta huolimatta.
“En lopeta, kun sinä teet asiat täysin väärässä järjestyksessä!”
“Se on mielipidekysymys.”
“Ei ole!”
“Onpas – ainakin tässä tapauksessa.”
“Älä väitä vastaan!”
“Eikö se ole Hide-zoun ja Sethin ihan oma asia?” Mana huomautti yrittäessään kiskoa Sethiä pois sohvannurkasta pilaamasta huonekalua.
“EI OLE!” lähes kaikki muut miehet – paitsi eräs kolmikko – ja Hiko karjaisivat yhteen ääneen.
“Opettajan velvollisuutena on tietää tuollaiset asiat!” Ruiza rääkäisi kaikkien yli.
“Ei silloin, jos toinen opettaja on tietoinen asioista”, Hide-zou irrottautui ystävänsä kuristavasta otteesta ja kääntyi katsomaan lyhintä miestä.
“Jollet muista, minä olen yhä Sethin opettaja.”
“No, voimme lohduttautua sillä tiedolla, että Seth alkaa viimein tulla ulos siveyden kuorestaan”, Tsunehito naurahti vilkaisten punoittavia kasvoja, kunnes kääntyi teräväpiirteistä kohti.
“Sitä sitten päädyttiin yhteen oppilaan kanssa. Etkö, Hide-zou, yhtään häpeä tuollaista sopimattomuutta?”
“Sanoo mies, joka harrasti varmaan tänäkin aamuna seksiä Hirokin ja Ruizan kanssa vähintään kaksi tuntia”, voimakasleukainen siirtyi takaisin istumaan sohvanselkänojalle ja ryhtyi silittämään rakkaansa poskea saadakseen tämän hiukan rauhoittumaan tilanteesta.
“Lisäksi hyvää kannattaa aina odottaa – sitten se maistuu vieläkin paremmalta.”

Vitsaileva hymy sai nuorimman hymyilemään hiukan, vaikka häntä kyllä hermostutti miettiä koko asiaa. Mitä muuta hän voisi olla, kun ei ollut koskaan aikaisemmin harrastanut seksiä miehen kanssa ja vanhempi oli häntä huomattavasti kokeneempi? Kuitenkin tuo hymy ja posken silittäminen rauhoittivat omalla erikoisella tavallaan.
“Emmekä me tulleet tänne puhumaan pelkästään minun ja Sethin seksielämästä”, kakkosmies huomautti Manan kääntyessä samassa Asagia päin.
“Hide-zou puhuu asiaa. Meidän piti keskustella Kuro Kagen kokouksesta”, entinen soluttautuja huomautti saaden kaikki vakavoitumaan.
“Kaipa siitäkin on pakko puhua”, yakuza huokaisi, mutta samassa ovelta kuului koputus.
“Mana, antaisitko kaikille oluet? Ei tätä asiaa voi selvin päin selvittää!” mies käveli rennosti ovelle ja raotti sitä nähdäkseen tulijan.
“Asagii – mennään tekemään jotain kivaa!” kuului Asukan korkea ääni, vaikkei väki pystynyt näkemään tätä.

Közi vilkaisi avuttoman surkeana K:ta ja oli juoksevinaan parvekkeelta alas. Ruiza sen sijaan lähti taapertamaan pitkin huonetta naksautellen niskojaan ja esitti nirppanokkaista lutkaa. Lantio heilui rajusti, että oli ihme, ettei mieheltä mennyt lonkka sijoiltaan. Suu aukesi päästäen ihme äännähtelyä harmaanruskeiden silmien katsoessa muita halveksivasti pöyhien vaatteitaan ja valuttaessa housut niin alas, että mustaa karvoitusta nousi housujen reunan yli. Lopulta asevastaava alkoi sitten roikkua Hide-zoun kaulassa leikkien tämän olevan Asagi ja yritti pujottaa toimitusjohtajan käden housuihinsa. Hikolla ja muilla aina Köziä ja K:ta myöten oli enemmän kuin pieniä vaikeuksia pidätellä käkätystään esitykselle – varsinkin, kun Hide-zou melkein viskasi lyhyen miehen rakkaittensa niskaan, mutta kauniskasvoinen ei osannut yhtyä muiden iloon tai pilantekoon. Mies tuijotti synkästi olutpulloja osaamatta päättää, tottelisiko yakuzaa vai eikö, vai heittäisikö pullot vastaavasti seinään protestiksi.
“Valitan, Asuka-kulta. Meillä on tärkeitä asioita huolehdittavana”, pantterimainen sanoi lempeästi ja ilmeisesti suukotti naisen huulia.
“Niin on minullakin”, tummanruskeasilmäinen sanoi vaativasti ja tarkat korvat erottivat housujen vetoketjun äänen.
“Mikä olisi tätä tärkeämpää?”
“Eipä oikeastaan mikään…”, mustasilmäinen hymyili.

“Se on tärkeämpi asia, että hilaat itsesi takaisin tänne suunnittelemaan sitä kokousta!” Hide-zou korotti hiukan ääntään.
“Ulkoiluta junioriasi sitten myöhemmin!”
“Tuo oli loukkaavaa, Hide-zou!” rikollisjärjestön johtaja huudahti taakseen.
“Ei minulla nyt niin pieni ole, että sitä pitäisi haukkua junioriksi!”
“Lähetä kuitenkin se kiimainen rakastajattaresi muualle – meillä on töitä!” ruskeahiuksinen pyöräytti silmiään.
“Valitan, Asuka, mutta minun on mentävä”, mustatukka suukotti Asukaa ovella Manan tuodessa muille miehille olutpullot.
“Pidä kuitenkin tuo ajatus mielessäsi”, hellä kuiskaus kuului siniharmaasilmäisen korvaan miehen ilmeen kiristyessä.

Ovi sulkeutui pian Asagin tullessa takaisin miestensä luokse sulkien sepalustaan ja istuutui sohvalle. Miehen rakastaja ei vilkaissut pidempäänsä, kun istahti olohuoneen pöydän toiselle puolelle tuijottaen tuimasti television kapulaa. Tämän Seth huomasi piilottaen raskaan huokauksen sisäänsä. Asiat eivät ilmeisesti olleet parantuneet, vaan ennemminkin pahentuneet, koska entinen soluttautuja käyttäytyi noin. Asukakin näytti ilmeisesti muuttuneen entistä röyhkeämmäksi, kun vaikutti siltä, ettei yakuza osannut tehdä, kuten kuuluisi.
“Miten on, Asagi, kokouspaikan kanssa?” Hide-zou kiersi kummatkin kätensä omistavasti puna-mustahiuksisen kaulalle Közin ja K:n siirtyessä lähemmäksi olohuoneen pöytää keskustelemaan asioista – tarkemmin sanottuna kuuntelemaan muita.
“Saitko vaihdettua päivää?”
“En, koska joillakin ministereillä on jotain silloin siellä”, yakuza näytti tyytymättömältä.
“Ei hyvä juttu”, Hiko huomautti siirtyen risti-istuntaan pöydän ääreen ja joi kulauksen oluestaan.
“Ei tosiaankaan”, Ruiza mutristi suutaan henkivartijoiden huokaistessa raskaasti päitään puistellen.
“Nyt vartioinnin ja muun asian järjestäminen tuottaa vaikeuksia.”
“Sitä ennen pitäisi päättää, missä kokous järjestetään”, Yuki huomautti asevastaavalle ottaen kannettavan tietokoneensa esiin vieressään olevasta laukusta ja painoi laitteen virtanappia.
“Vanha paikkamme on nyt kelvoton eikä asianajajatoimiston neuvotteluhuonekaan kelpaa – meidän pikku osakkaamme suorastaan juoksentelevat siellä jatkuvalla syötöllä vahtaamassa minun mahdollisia juonittelujani. Lisäksi se paikka ei anna tilanteelle oikeanlaista arvoa.”

“Miten olisi Tatemonoki?” Tsunehito ehdotti ja vilkaisi Hide-zouta kysyvästi muiden näyttäessä toiveikkaalta ajatukselle.
“Ruiza, Közi ja K pystyisivät helposti jo tässä pohtimaan vartiointijärjestelyitä ja muita, koska ovat käyneet siellä niin usein.”
“Liian vaarallista monessakin suhteessa”, toimitusjohtaja huomautti.
“Tatemonokin neuvotteluhuoneessa on läpinäkyvät, ohuet seinät, ettei siellä saa kovinkaan hyvää yksityisyyttä”, Seth ryhtyi selittämään piirrelleen sormellaan tilannetta pöydälle, jotta muutkin tajuaisivat asian.
“Jos siellä tapahtuisi jotain ikävää, se näkyisi kaikille kerroksessa oleville eikä olisi kovin kannattavaa antaa työntekijöille vapaapäivää – siitä voisi tulla liikaa tappiota.”
“Seth ilmaisi sopivasti suunnilleen kaiken”, ruskeahiuksisen käsi siirtyi silittämään kalpeamman päätä, kuin tämä olisi ollut pieni koira.
“Lisäksi tulisi kalliiksi, jos Yuuki ja muut henkivartijat ryhtyisivät rettelöimään.”
“Onko kenelläkään parempia ehdotuksia?” Mana käänsi katseensa muihin.
“Emme voi tuoda heitä tänne, mutta alkaa kovasti näyttää siltä, ettei meillä ole muita vaihtoehtoja.”
“Siinä tapauksessa menemme asianajajatoimistolle”, Asagi sanoi jyrkästi.
“Se ei ole kovin järkevää”, asianajaja aloitti varovaisesti.
“Ennemmin minä vien ne paskiaiset sinne, kuin päästän omaan kotiini”, yakuza sanoi harvinaisen uhkaavalla äänellä.
“Se saatanan Klaha…”
“Jos olisit aloittanut järjestelyt aikaisemmin, emme olisi näin suurissa ongelmissa”, entinen soluttautuja huomautti ansaiten sanoillaan harvinaisen tuiman katseen pantterimaiselta, mutta ei kuitenkaan välittänyt siitä.

“Onhan meidän parempikin paikka keksittävä”, Seth nappasi Yukin sylistä kannettavan avaten internetyhteyden.
“Mitä vaatimuksia paikalla pitää olla?”
“Tilava kokoushuone”, Hide-zou katsoi kultansa koneen näppäilyä.
“Mieluiten iso pöytä, jotta johtajat voivat istua tarpeeksi kaukana toisistaan kakkosmiehineen ja henkivartijoineen.”
“Joku hieno ravintola tai vastaava lähellä, jotta he saavat syötävää päivän mittaan”, Hiroki huomautti, koska oli ollut joskus Asagin mukana kokouksissa.
“Mutta muut turvallisuus seikat on vaikea kertoa tässä”, Ruiza huomautti tavallista vakavampana myös muiden mittapuun mukaan.
“Ne on käytävä itse katsomassa – mieluiten niin, että Közi ja K saavat ryömiä joka nurkan läpi aina ilmastointiputkia myöten.”
“Tiedän muutaman paikan, mutta en oikein osaa sanoa, kelpaavatko ne tarkoituksiin”, kirjanpitäjä availi muutaman nettisivun ryhtyen tutkimaan tarkemmin esiteltyjä kokoussaleja.
“Näin alkuun löysin ainakin kolme mahdollista paikkaa, mutta kokoushuonevälityspalvelusta saattaisi löytyä enemmän.”
Ruskeasilmäinen nosti katseensa muihin, jotka tuijottivat häntä syvääkin syvemmässä hiljaisuudessa.
“Siis mistä saattaa löytyä?” Ruiza sai viimein kysyttyä kaikkien mietityttävän kysymyksen.
“Koska sait sen kuulostamaan ruualta.”
“Se oli välityspalvelu, Ruiza, ei ravintola”, Tsunehito huomautti kallistaen päätään.
“Seth, selittäisitkö hiukan paremmin?” Yuki katsahti hyvin hämillään ystäväänsä ja kallistui sivummalle nähdäkseen kannettavansa näytölle.
“Minulla on ollut joskus tylsää ja olen kolonnut nettiä aika paljon”, avustaja selitti.
“Täällä Osakassa on eräs pienimuotoinen yritys, joka omistaa tai on vastaavasti selvittänyt erilaisia paikkoja, joissa voi pitää eritasoisia kokouksia. He välittävät niitä eteenpäin ja hoitavat muutamat muut pienet järjestelyt, kuten kynät ja paperit – tietenkin hyvää maksua vastaan”, puna-mustahiuksinen vilkaisi näyttöään ja etsi muutaman kuvan.
“Esimerkiksi hiukan Osakan ulkopuolella on kartanontapainen paikka, jossa on keittiö, mikäli turvautuisimme pitopalveluun, mutta vaihtoehtona on myös erään kylpylähotellin yläkerran kokoushuone.”
“Seth, tiesitkö, miten ihana olet”, Hide-zou kumartui painamaan hellän suudelman laihempansa kalpealle poskelle.
“Pelastit meidät jälleen pulasta.”
“En nyt tiedä, pelastinko…”, Seth mumisi nolostuneena.
“Mutta voisin soittaa ja kysellä, jos he haluaisivat esitellä meille muutaman paikan.”

“Kaikkea ne ihmiset keksivät”, Hiko huomautti Manalle joka nyökkäsi ollen samaa mieltä.
“Mainiota Seth!” Asagi piristyi huomattavasti ja kääntyi henkivartijoitaan päin nousten pystyyn.
“Közi ja K, te menette Ruizan ja Yukin kanssa tutkimaan niitä paikkoja, kunhan olemme saaneet muutaman vaihtoehdon. Tsunehito soittaa Tatsuroulle ja käskee niin hänet kuin Satochin hilaamaan ahterinsa muiden seuraksi selvittämään tarvittavan tietotekniikan määrän. Hiroki ottaa selville parhaimman pitopalvelun, koska emme voi mitä tahansa moskaa syöttää niille paskiaisille, vaikka he ansaitsisivat sitä. Muutama vähäpukeinen huorakin voisi piristää tunnelmaa…”
“Asagi, hiukan varovaisuutta, tai kutsut heitä paskiaisiksi siellä kokouksessakin”, Mana huomautti tietävästi.
“Sinä tiedät, että minä pidän vaaroista”, yakuza siirtyi yllättäen rakastajansa viereen matolle.
“Luulisi sinun tietävän paremmin kuin hyvin, että se kiihottaa minua.”
Käsi tarttui vaativasti naisellisemman leukaan ja painoi voimakkaan suudelman meikatuille huulille irrottautuen, ennen kuin toinen ehti harkitsemaan suudelmaan vastaamista tai puremista, joista jälkimmäinen oli käynyt siniharmaasilmäisen mielessä.

“Sitten muihin asioihin”, mustat silmät kääntyivät katsomaan punapäistä naista.
“Hiko, tiedätkö mitään uutta Klahasta, Exo-chikasta ja Shinyasta tai heidän kakkosmiehistä?”
“Näin Exo-chikan tänään ostoksilla henkivartijoidensa ja Hiroakin seuratessa häntä koiranlailla läähättäen”, Hiko irvisti huvittuneena.
“Hän asuu kilpailevassa suurhotellissa ja sain pienien temppujen jälkeen selville, että Klahan pitäisi saapua miehineen siihen samaan hotelliin huomenna, mutta Shinyasta tai edes Diestä ei ole mitään tietoa – valitettavasti.”
“Tuokin on jo paljon”, rikollisjärjestönjohtaja nousi pystyyn lyöden kätensä yhteen.
“Seth, soittaisitko sinne välityspalveluun ja kerrot suunnilleen, mitä kaipaamme?” mustatukka kallisti päätään viettelevästi hymyillen.
“Kuten toivotte, Asagi-sama”, Seth kumarsi päällään ottaen kännykkänsä esiin.
Nopeasti peukalo paineli kotisivuilla olevan numeron puhelimeen ojentaen samalla kannettavan takaisin Yukille siirtyen sivummalle soittamaan, kun muut keskustelivat lisää kokouksesta. Seth oli iloinen, kun saattoi helpottaa Hide-zoun taakkaa. Puhelimessa hänellä tosin kesti jonkin aikaa selittää, että hän tarvitsisi jonkinlaisen esittelijän kokouspaikkoihin, koska sivuilla olevat kuvat ja muut tiedot eivät aivan riittäneet. Vasta puhuttuaan muutaman epämääräisemmän sihteerintapaisen kanssa ja huokaistuaan taikasanat Ishikawa Asagi, hän pääsi juttelemaan yrityksen johtajan kanssa ja herra kertoi tulevansa itse henkilökohtaisesti näyttämään kuutisen vaihtoehtoa, joita heillä olisi tarjottavana niillä resursseilla ja aikatauluilla.
“Kiitoksia oikein paljon – pyydän herrojamme tulemaan ajoissa paikalle”, kirjanpitäjä sulki viimein puhelimen.

“Onnistuit siis järjestämään opastuskierroksen?” Asagin yllättävä ääni sai nuorukaiselle sätkyn aikaiseksi tämän melkein kiljaistessa.
“Asagi-sama, pyydän; älkää säikytelkö”, puna-mustahiuksinen huokaisi pidellen sydäntään.
Hän kuolisi tätä menoa ennen aikojaan.
“Pahoitteluni”, yakuza virnisti laskien muutaman tyhjän olutpullon tiskipöydälle.
“Mutta miten kävi?”
“Yrityksen johtaja tulee itse esittelemään kuusi paikkaa, jotka on mahdollista antaa meille tiistaina”, kalpeampi kertoi kohteliaasti.
“Sepä hyvä”, vanhempi hymyili huomattavasti helpottuneempana.
“Seth”, tämä kuitenkin jatkoi hiukan matalammalla äänellä, etteivät sohvan luona olijat voineet kuulla heidän keskusteluaan.
“Älä anna Hide-zoun odotella liian pitkään.”

Ruskeasilmäisen suu aukesi hämmennyksestä, mikä ei johtunut siitä, ettei hän olisi ymmärtänyt yakuzan sanoja. Ihmetystä aiheutti hiljainen, hiukan surumielinen ääni, joka kuulosti niin oudolta rikollisjärjestönjohtajan suusta.
“Mitä tarkoitatte?” kalpeampi kysyi melkein kuiskaten.
“Sitä, että älä anna Hide-zoun odottaa kauaa”, mustasilmäinen sanoi rauhallisesti ja katsoi silmäkulmastaan toisen silmiin.
“Hän on kärsivällinen, koska ei halua hoputtaa, mutta todellisuudessa hän on haaveillut sinusta pitkään. En ihmettelisi lainkaan, vaikka olisi kaivannut vartalosi lämpöä ensitapaamisestanne lähtien.”
“Tuo… Minä en osaa oikein keskustella asiasta teidän tai kenenkään muun kanssa… edes hänen…”, hermostuksen ja nolouden puna leikki kirjanpitäjän poskilla.
“Ei sinun oikeastaan tarvitse sanoa yhtään mitään”, pidempi naurahti matalasti ottaessaan kaapista muutaman pullon pöydälle.
“Vihjaat ja kiusaat hiukan. Hän pitää siitä hyvin paljon.”
“Vai niin”, kalpeammasta tuntui hassulta saada vinkkejä seurustelukumppaninsa entiseltä rakkaalta.

“Kauanko te siellä jääkaapilla kykitte!” Ruiza huudahti tympääntyneenä.
“Kurkkua kuivaa!”
“Minä jo luulin, että jokin muu on kuiva!” Asagi naurahti ja ojensi sitten hymyillen muutaman pullon Sethille.
“Auttaisitko näiden kanssa?”
Nuorukainen nyökkäsi ja tarttui kahteen pulloon, mutta samassa yakuza kumartui hänen korvansa puoleen.
“Kaksi asiaa: jos satutat Hide-zouta mitenkään, tapan sinut, mutta sitä ennen koet jotain ikävämpää kuin Tetsu”, ääni oli kuin terästä saaden laihemman jäykistymään pelosta, mutta ääni muuttui yllättäen pehmeäksi.
“Muista myös tämä: niska”, pidempi otti tiskipöydältä muutaman muun pullon ja käveli sitten yhtä viettelevästi kuin aina muiden luokse.
Ruskeasilmäinen katsoi hämmentyneenä mustatukan perään ja nielaisi pienesti. Tuo uhkaus oli otettava vakavasti, koska rikollisjärjestön johtaja tuskin antaisi armoa, kun kyseessä oli paras ystävänsä ja entinen kumppaninsa, jota rakasti edelleen. Mitä sitten tuo vika oli? Niska? Oliko siinä jotain erikoista?
Hide-zoun kysyvä katse sai kuitenkin puna-mustahiuksisen ravistelemaan nopeasti päätään ja siirtyi takaisin sohvan ääreen.
“Olkaa hyvä, Hide-zou-sam-” kalpeampi puraisi nopeasti kieltään tajutessaan, miten sentään puhui poikaystävälleen.
“On tainnut jäädä vanhat tavat päälle”, Tsunehito naurahti iskien silmää lukioaikaiselle ystävälleen.
“Tuostahan saa jänniä ajatuksia, vai mitä, Hide-zou?”
“Enemmänkin! Voin kuvitella tilanteen!” Ruiza riemuitsi saatuaan olutpullon ja valui pitkin Hiroki jalkaa voihkien.
“Uuh! Aaaah! Hide-zou-sama! Hide-zou-sama, olet niin kova!”

Jopa Mana tyrskähti asevastaavan esityksestä, mutta eniten ihmisten hykertelyyn vaikutti Sethin kaula, jota pitkin nousi punaisena mattona hehkuva väri. Yuki yritti juoda oluttaan rauhassa, mutta se oli hiukan hankalaa, kun tyrskähdykset saivat juoman valumaan suupielestä pois. Asagi koetti parhaansa mukaan näyttää viileältä pakkassäältä, mutta mies hytkyi epätoivoisena vaaleimman vain jatkaessa esitystään. Tsunehito ja Hiroki nauroivat käsiensä takana Hikon maatessa matolla lyöden nyrkkejään lattiaan. Közi ja K kääntyivät vain katsomaan parvekkeelta ulos, kuin siellä olisi ollut jotain mielenkiintoisempaa.
“Rauhoituhan toki, Ruiza”, Hide-zou veti nolostuneen rakkaansa turvaan ottaen tältä pullon kädestä.
“Muista, että jos suojeluvaistoni meni oppilaan ja avustajan takia ylikierroksilla, mieti, kuinka paha se on nyt.”
Äänen painokkuus sai esityksen loppumaan välittömästi uikahduksen karatessa suusta.
“Hiroki, Hide-zou kiusaa!” aseiden salakuljettaja uikutti kivutessaan lettipäisen syliin ja sieltä tämän ja nojatuolin väliin.
“Se mulkoilee ilkeästi…”
“No, rauhoitutaanpa kaikki ja jatketaan siitä, mihin jäätiin”, Mana päätti pelastaa niin Ruizan kuin Sethin.
“Kuro Kagen kokoukseen ei ole enää kauaa: vain viisi päivää, koska tämä päivä on ehtinyt kulumaan varsin nopeasti.”
“Älä sitä murehdi Mana”, Asagi siirtyi matolle rakastajansa viereen ja kietoi kätensä tämän ympärille hellästi.
“Kyllä me siitä kokouksesta selviämme – minä luotan teihin kaikkiin”, mies katsoi merkitsevästi muita.
“Me selviämme tästä yhdessä.”

**********

“Huomenta, Seth-san!” Ivy hymyili seuraavana aamuna nuoremman tultua töihin.
“Huomenta, Ivy-san”, Seth tervehti takaisin asettaen salkkunsa työpöydälleen Hide-zoun siirtyessä työhuoneensa ovelle.
“Mukavaa työpäivää, Seth”, toimitusjohtaja hymyili avatessaan ovensa.
“Jos rehkit liikaa, passitan sinut väkisin kotiin.”
“En rehki”, avustaja näytti leikkisästi kieltään virnistäessään.
“Mukavaa työpäivää.”
“Teillä näyttää menevän hyvin”, sihteeri naurahti johtajansa oven sulkeuduttua.
“Niin hyvin kuin esimiehellä ja hänen alaisellaan voi mennä”, puna-mustahiuksinen vastasi hieraisten nolostuneena päätään.
Hänen toiveestaan he pitivät suhteen salassa muilta työntekijöiltä, koska ei halunnut aiheuttaa kummallekaan maineen menetystä tai huhuja nuorukaisen juonitteluista paremman aseman toivossa.
“Entä sinä ja Byou-san?” pidempi vaihtoi nopeasti puheenaihetta.
“Ette nimittäin ole kertoneet lainkaan, mitä tapahtui teidän suudelman jälkeen eikä Byou-sania ole näkynyt.”

Puna kohosi sievemmän kasvoille miehen yrittäessä tehdä parhaansa mukaan töitä, mutta tavarat eivät tuntuneet pysyvän käsissä.
“Mielenkiintoista. Vain noin hyvin vai onnistuiko hän sittenkin hyppäämään katolta?”
“Ei onnistunut eikä siinä ole mitään mielenkiintoista!” brunette pomppasi pystyyn, mutta istuutui nopeasti, kun huomasi pirullisen hymyn.
“Ikävä sanoa tätä, mutta mitään ei ole oikeastaan tapahtunut… Vain muutama pusu…”
“Vainko muutama?”
“Ehkä hiukan enemmän…”
“Kuinka paljon enemmän?”
“Ei kuulu sinulle…”
“Ai, te olette päässeet noinkin pitkälle”, kirjanpitäjä hymyili viattomasti.
“En olisi uskonut sinusta…”
“Lopeta tuo virnuilu!” Ivyn kasvot hehkuivat punaisina.
“Mitään tuollaista ei ole tapahtunut!”
“Enhän minä voi muuta kuin arvailla, jos et kerro”, ruskeasilmäisestä oli hauskaa kerrankin kiusata jotakuta muuta.
“No… Siis…”, lyhempi huokaisi raskaasti.
Toisen pirullinen ilme kertoi, ettei tämä luovuttaisi, ellei saisi kuulla totuutta.
“Miten minulla ja Byou-sanilla menee… En oikeastaan osaa vastata tuohon… Minä kerroin, että minäkin pidän hänestä… Me suutelimme toistamiseen ja myöhemmin samana iltana… Oikeastaan joka ilta, kun hän on vienyt minut kotiin… Mutta en tiedä, mitä me olemme, koska meillä ei ole ollut hirveästi aikaa jutella siitä…”
“Usko tai älä, mutta minä ymmärrän sinua liiankin hyvin”, virne heltyi hymyyn Sethin noustessa pystyyn ja rientäessä sihteerin luokse halaamaan tätä.
“Sinun täytyy kuitenkin vain kysyä suoraan, missä te menette. Ei siinä muu auta.”
“Ei ilmeisesti”, brunette vastasi halaukseen ja hymyili pienesti, vaikkei puna ollut kadonnut minnekään kasvoiltaan.
“Täällä sitä vain halaillaan muita miehiä”, kuului tuttu ääni lähestyvien askelien lisäksi.

Kaksikko nosti katseensa saapuneeseen, jonka vaaleilla hiuksilla heilui musta tuttu hattu.
“Pitäisikö tulla mustasukkaiseksi?” Byou virnisti jäänsinisten silmien hymyillessä huulien kanssa.
“Ole huoleti, Byou”, kirjanpitäjä virnisti siirtyessään takaisin pöytänsä ääreen antaen kaksikolle kaipaamansa rauhan.
“Tunnen kyllä tonttini.”
“Kiltti poika”, insinööri naurahti istuutuen sihteerin pöydälle tyylikkäästi sievimmän punastellessa tullutta.
“Ivy-san, mitä teet huomisiltana?”
“Huomisiltana? Siis perjantaina? En kai ihmeempiä…”, Ivy häkeltyi täysin.
“Hienoa, haluaisin nimittäin jutella muutamasta asiasta…”, jäänsinisilmäinen näytti hieman hermostuneelta, koska vilkaisi yllättäen lattiaa.
“Jos menisimme syömään… minä voisin tarjota…”
“Mielelläni”, suloisille kasvoille nousi se kaunis hymy, johon vaaleaverikkö oli rakastunut ensimmäisenä.
Miehet hymyilivät toisilleen onnellisen helpottuneina, kuin maailmassa ei olisi lainkaan muita ihmisiä heidän lisäkseen.
“Vai ei tiedä, missä mennään”, kalpein piilotti pienen naurunsa huonolla tuloksella sormiensa taakse.
Sihteerin kasvot hehkuivat punaisina, mutta insinööri näytti harvinaisen normaalilta kumartuessaan lyhempänsä puoleen.
“Nyt muuten selvisi, miksi Seth-san on käynyt eilen ja toissa päivänä omituisen usein Hide-zou-saman työhuoneessa”, Byou kuiskasi ilkikurisen flirttailevan hymyn leikkiessä huulillaan.
“Mitä?” Ivy vilkaisi avustajaa, jonka hymy oli muuttunut tuskan irvistykseksi salaman iskua nopeammin.
“Kerro!”
“Seth-san ja Hide-zou-sama alkoivat seurustelemaan maanantai-iltana, kun Seth-sanin talo syttyi tuleen”, jäänsinisilmäinen naurahti hellästi.
“Siksi he tulevat aina samaan aikaan töihin: Seth-san asuu nykyään Hide-zou-saman luona… Mistä sen tietää, mitä he puuhaavat tuolla työhuoneessa.”

Ruskeat silmät sulkeutuivat puna-mustahiuksisen todetessa, ettei mikään pysynyt ainakaan tässä mafiassa salaisuutena. Nuorukainen vannoi murhaavansa niin Ruizan kuin Asagin – koska epäili kumpaakin paljastuksesta – jos säilyisi hengissä työpäivän loppuun asti.

Torstai kului kuitenkin mukavasti töitä tehdessä, koska Byou ja Ivy lupasivat olla hiljaa Sethin suhteesta, mikäli tämä vastaavasti pysyisi hiljaa heidän puuhistaan, mitä ei ollut vaikeata luvata. Hide-zou yritti kovasti lähettää rakkaansa kotiin lepäämään, koska tämä näytti siteestä ja maanantain tulipalosta huolimatta tekevän töitä omaan tuttuun, hyvin ripeään tahtiinsa. Ongelmana olikin se, että nuorukaisen sisällä asuva työnarkomaani ei halunnut turhan panttina istua kotona, vaikka Geti olikin mukavaa seuraa – ei ainakaan vihjaillut koko aikaa mistään. Ainut ratkaisu, jonka toimitusjohtaja keksi siihen hätään, ei ollut kuin lähteä avustajansa kanssa ostoksille, koska tältä tosiaan oli mennyt kaikki mahdolliset vaatteet ja monta muuta tarpeellista tavaraa, kuten kannettava tietokone. Juuri tuollaista laatuaikaa nuorukainen rakasti eniten heidän elämässään, kun ruskeahiuksinen nauroi ja hymyili huomattavasti enemmän hänen sovitellessa uusia vaatteita. Mukavaa oli myös se, että Hide-zoun, ja tietenkin Manan ja Asagin ansiosta nuorukainen sai melkein ilmaiseksi Itsu moderun muotivaatteita.

Illalla Seth oli kuitenkin joutunut jäämään kahdestaan Getin kanssa kotiin, koska Hide-zoun oli pakko rientää suunnittelemaan ja järjestelemään lisää Kuro Kagen kokousta. Kirjanpitäjä oli tehnyt illalla parrakkaan lemmikin kanssa pitkän lenkin, koska oli toivonut rakkaansa tulevan siihen mennessä kotiin, mutta näin ei ollut käynyt.
Hiukan pettyneenä ruskeasilmäinen oli mennyt vierashuoneeseen nukkumaan harmitellen koko kokousta, joka vei kallisarvoisen ajan häneltä ja teräväpiirteiseltä. Heillä olisi pitänyt olla paljon enemmän yhteistä aikaa nyt, kun alkoivat seurustella. Milloin he voisivat edes lähentyä paremmin? Seth vain kaipasi toisen läheisyyttä niin paljon…

**********

Perjantaina työntekijät olivat yhtä ulalla tapahtumista kuin ennenkin, koska kaksikko ei pitänyt itsestään kovin kovaa meteliä ja eräs toinen parivaljakko piti suunsa visusti kiinni – tai oikeastaan visusti toisissaan kiinni taukojen aikana. Sethin ja Hide-zoun välillä suudelmat ja muut hellyyden osoitukset vaihdettiin aina suljetun oven takana työhuoneessa. Eivät he tosin kauaa ehtineet olla yhdessä, kun kirjanpitäjän piti mennä sinä päivänä sairaalaan, koska Shou oli todennut testitulosten ja muiden perusteella, ettei puna-mustahiuksinen tarvinnut oikeastaan minkäänlaista suojaa käteensä. Ihokin tarvitsi happea parantuakseen. Teräväpiirteinen sen sijaa joutui lähtemään järjestelemään jälleen Kuro Kagen kokousta, mikä vei ennestään heidän vähäistä yhteistä aikaa.

Illalla Seth tuijotti tylsistyneenä televisiota uutisia. Pöydällä lojui pieni kasa vuokrattuja elokuvia, joista nuorukainen oli luultavasti nähnyt osan, mutta ei ollut ihan varma ja oli siksi sitten napannut ne mukaansa. Kädessä oleva iho punoitti, muttei onneksi enää kovin pahasti. Hän oli ollut tulipalossa enemmänkin kuin onnekas.
Geti potkaisi vaativasti sohvalla puna-mustahiuksisen vieressä saaden tämän hymähtämään. Koira tosiaan osasi pitää huolen siitä, ettei sitä unohdettu. Pitäisikö hänenkin potkaista Hide-zouta, että saisi edes hiukan tältä läheisyyttä ja muuta? Sitä nuorukainen nimittäin halusi, vaikkeivat he olleet edes viikkoa seurustelleet. Toisen vartalo, ilmeet ja äänet saivat hänen vatsassaan lentävät perhoset liikkeelle ja miehuuskin tuntui saaneen oman tahdon. Miten raivostuttavaa olikaan katsoa himoiten toista ilman, että tämä teki minkäänlaista aloitetta. Ruskeasilmäistä ei huvittanut kovinkaan paljon tarttua Asagin neuvoon, koska tuntui hölmöltä ottaa ohjeita poikaystävänsä entiseltä kullalta.

Yllättäen Geti nosti päätään harvinaisen terhakkaana kiinnittäen kalpeamman huomion pois mietteistään. Musta häntä pyöri jälleen vispilämäisesti kielen lipoessa innostuneena huuliaan ja pian eläin singahti ovelle, joka aukesi varovaisesti.
“Kotona ollaan”, kuului pehmeä tervehdys, tassujen töminää ja muovipussin rapinaa.
“Geti, älä ole ahne.”
Kirjanpitäjä nousi sohvalta ja tassutteli pienesti hymyillen eteiseen, jossa toimitusjohtaja riisui kenkiään lemmikkinsä tunkiessa innokkaana päätään kauppakasseihin.
“Hei Hide-zou”, Seth tervehti hymyillen koettaen muistaa, ettei hän saanut tässä tilanteessa enää herroitella – vanhempi saisi muuten slaagin ja saattaisi kuolla pois.
“Seth”, Hide-zou hymyili saatuaan kengät jalastaan ja astui koiran selän yli kietoen kätensä lämpimästi pidemmän ympärille.
“Eikös tuo ole se poolo, jonka ostimme eilen?” mies vetäytyi hiukan kauemmas katsellakseen laihempaa.
“Onhan se”, avustaja vilkaisi tummansinistä paitaansa ja mustia housujaan.
“Samoin kuin muutkin vaatteet.”
“Kaikki muutkin?” vanhempi naurahti ja sotki samassa punamustia hiuksia.
“Anteeksi, vitsailin vain.”

Ruskeasilmäisen teki mieli huomauttaa, etteivät toimitusjohtajan sanat olleet pahasta ja hän olisi osannut sanoa tuohon jotain takaisin, mutta hetki meni jo.
“Mitäs Geti noin kovasti tutkii?” kalpeampi viittasi kauppakasseihin, joista toinen kaatui koiran touhuissa.
“Luultavasti juustopakettia”, teräväpiirteinen riensi pelastamaan ostoksiaan.
“Juustoa?” kirjanpitäjä katsoi hölmistyneenä rakastaan, joka nappasi tavarat pois koiransa nenän alta.
“Se rakastaa juustoa – odotahan, kun alamme valmistamaan ruokaa. Näet kerjääjien mestarin”, ruskeahiuksinen naurahti Getin seuratessa kiltisti perässä.
“Joudun siinä tapauksessa pyytämään anteeksi”, Seth sanoi hiukan nolostuneena kipittäessä lyhemmän mukana.
“En osaa kokata enkä auttaa mitenkään muuten keittiössä.”
“Ei se mitään”, Hide-zou sanoi pehmeästi laskiessaan ostokset keittiön pöydälle kietoen sen jälkeen kätensä nuoremman laihan vartalon ympärille.
“Saan hiukan hemmotella sinua pahoittelunani siitä, ettemme ole ehtineet viettää niin paljon aikaa yhdessä, kuin olisimme halunneet. Onneksi tilanne muuttuu hiukan tämän viikonlopun aikana.”
“Kuinka niin?” nuorempi kysyi toiveikkaasti.
“Saimme sen verran hyvin edistyttyä eilen ja tänään kokouksen suhteen, että – lainatakseni Asagin sanoja – pääsen lämmittelemään sinua koko viikonlopuksi”, käsi huitaisi muutaman värjätyn hiuksen pois nuoremman kasvoilta.
“Kuulostaa hyvältä”, varas hymyili painaen pienen suukon täyteläisille huulille.
“Mitä ajattelit kokata?”
“Maistuisiko okonomiyaki?” voimakasleukainen silitti kalpeata poskea.
“Ostin kaikenlaista, että saat itse valita, mitä haluat siihen.”
“Kuulostaa makoisalta”, puna-mustahiuksinen nyökkäsi.
“Hyvä”, ruskeankellertäväsilmäinen painoi huulensa vasten toisen omaa.

Pehmeät liikkeet saivat tutut väreet liikkeelle pitkin kalpeamman selkää pitkin. Nuo hetket saivat aina hänet toivomaan enemmän ja enemmän. Huulen liikkeet muuttuivat vaativimmiksi ja vanhempi huomasi sen, koska hymyili suudellessaan. Teräväpiirteinen lipaisi pehmeästi laihemman huulia tämän raottaessa niitä vaistomaisesti. Kädet hyväilivät avustajan selkää kummankin vain nauttiessa syventyvistä suudelmista ja toisiinsa kietoutuvista vartaloista. Eräs ei kuitenkaan nauttinut sen tasoisesta läheisyydestään, vaan vaati haukkumalla huomion itselleen.
“Ei hauku!” lyhempi komensi koiraansa, joka haukkui kahta kauheammin.
“Oletpa sinä mustasukkainen…”
“Vähemmästäkin, kun emme ole nähneet sinua melkein lainkaan tänään”, Seth sanoi hellästi siirtyen kauppakasseille.
“Mitäs kaikkea täältä löytyy…”
Kaksikko ryhtyi yhdessä tyhjentämään muovipusseja ottaen esille kalaa, kanaa, vihanneksia ja kaikenlaista, että varkaalle oli vaikeuksia päättää, mitä kaikkea halusi ateriaan. Onneksi Hide-zou oli kuitenkin kärsivällinen toisin kuin koiransa, joka päätti välillä haukkua saadakseen ruokaa.
Riisuttuaan puvun takkinsa ja solmionsa, etteivät ne likaantuisi, liikemies ryhtyi valmistamaan pientä taikinaa. Suurimman osan ajan ruuan valmistuksesta kirjanpitäjä istuikin sitten tuolilla katsellen vanhemman käsien työskentelyä. Okonomiyakin valmistuttua he söivät mukavasti Getin pidellessä leukaansa isäntänsä reidellä vonkuen ruokaa, missä onnistuikin varsin hyvin, koska sai välillä kanaa ja muuta syötävää.

Ruokailun jälkeen kaksikko siirtyi olohuoneeseen, jossa nuorempi laittoi yhden DVD:n digiboksin sisään, jotta he saattoivat ryhtyä katsomaan elokuvaa. Siitä parrakas koira ei ollut niin innostunut, vaan siirtyi tuhahtaen sohvan päätyyn lattialle nukkumaan. Ruskeahiuksinen istuutui lähemmäksi toista päätyä kalpeamman asettuessa makaamaan pitkittäin sohvalle painaen päänsä kultansa jaloille. Teräväpiirteisen käsi eksyi vaistomaisesti silittämään silkkisiä hiuksia avustajan huokaistessa tyytyväisenä. Tätä hän oli oikeastaan kaivannut koko elämänsä ajan: jotakuta, jonka viereen käpertyä katsomaan hyvää elokuvaa. Käsi asettui hartiakkaamman polvelle posken viereen silittämään mustia housuja peukalollaan. Alkutekstit valuivat silmien edestä kaiken maailman varoituksineen ja omistusoikeuksineen Getin kuorsatessa hiljaa lattialla. Pimeässä huoneessa televisiosta loistava taustavalo oli ainoa valonlähde, kuten elokuvateattereissakin. Puna-mustahiuksinen tunsi opettajansa lämmön ja nautti täysin olostaan tuskin huomaamatta lainkaan ohivilahtavia kuvia, joita varten olohuoneeseen oli edes raahauduttu. Nuorukainen piti tuosta läheisyydestä, mutta halusi lähes huomaamattaan enemmän. Hiuksissa kulkeva silitys tuntui houkuttelevalta ja vähitellen hän kääntyi kyljeltä selälleen nähdäkseen teräväpiirteiset kasvot. Ruskeat otsahiukset roikkuivat tutulla tavalla toisen silmän puolelle, mutta eivät tällä kertaa peittäneet sen näkökykyä. Huulilla ei koreillut hymyä, mutta ruskeasilmäinen tiesi, ettei tämä oikeasti ollut vakava. Mies oli rauhallisen tyyni silmien hymyillessä elokuvan tapahtumille. Toimitusjohtaja liikautti kevyesti päätään saadakseen hiukset parempaan asentoon ja huomasi rakkaansa katseen.
“Onko kaikki hyvin?” ruskeahiuksinen kysyi hiljaa kumartuen hiukan kalpeiden kasvojen ylle.
“On”, nuorempi vastasi täysin rehellisesti.
“Kun sinä olet siinä, Hide-zou”, kuului hellä kuiskaus suun hymyillessä korostuksena sanojen todenperäisyydelle.
“Sanot nimeni edelleen hiukan hassusti”, vanhempi piirteli sormellaan pieniä kuvioita poskille, leualle, otsalle ja nenään.
“Aivan kuin olisin joku kenraali tai keisari.”
“Miten olisi jumala?”
“Kyllähän sekin käy, mutta tiedät kai, että minä sitten vaadin monoteismiä?”
“Tiedän”, naurahdus karkasi kapeilta huulilta.
“Vaikea nähdä muita jumalia, kun minun silmissäni näkyy vain yksi.”
“Hyvä”, voimakasleukainen naurahti jumala-ajatukselle ja painoi suukon pidempänsä otsalle.
Huulet liikkuivat pehmeästi hipaisten nenän päähän ja siitä kummallekin poskelle ylittäen seuraavaksi huulet koskettaen leukaa. Hitaasti kasvot siirtyivät leualta pienesti raottuneille hymyileville huulille löytäen kaipaamansa vastaparin.
“Taidan antaa sinun katsoa tätä elokuvaa”, hellä kuiskaus kuului huulia vasten muutaman sekunnin päästä Hide-zoun suoristuessa takaisin istumaan.

Terveen käden kaksi sormea kävivät Sethin huulilla tämän puhaltaessa pienen lentosuukon rakkaalleen, ennen kuin kääntyi keskittymään elokuvaa. Hetken siinä katseltuaan amerikkalaisvirkamiehen matkaa 1800-luvun Japanin maan läpi ruskeat silmät havaitsivat kauniin naisen, josta hän tajusi jotain yllättävää. Tämähän oli juuri se Madame Butterfly, jonka hän näki pienempänä. Erona alkuperäiseen versioon oli vain se, ettei tämä ollut ooppera, kuten koko tarina oli aluksi kirjoitettu. Amerikkalaismiehen eräänlaiset toilailut ja muu hämmästely sai raskaan huokauksen karkaamaan nuorukaisen huulilta. Olihan tämä varmasti mukavaa, mutta hän oli nähnyt tämän jo aikaisemmin ja tiesi suunnilleen jokaisen puvun ja juonenkäänteen. Pidempi ajelehti jälleen pois elokuvan maailmasta ja ryhtyi keskittymään siihen paikkaan, missä oli. Peukalo silitti pehmeästi karhealla kankaalla peitettyä polvea vartalon nauttiessa siitä lämmöstä, mitä vanhempi hehkui. Kirjanpitäjä hieraisi poskellaan ruskeahiuksisen reittä toistaen liikkeen useamman kerran.
“Kissa”, lyhempi naurahti käden laskeutuessa kaulalta leualle rapsuttamaan hellästi.
Varas kallisti päätään ja päästi suustaan kehräystä muistuttavan äänen. Nuorukainen ei kuitenkaan saanut nauttia kauaa huomiosta, kun käsi siirtyi takaisin hänen hiuksiinsa. Avustaja vilkaisi televisiota, jossa amerikkalainen virkamies kosketti hellästi Cio-Cio-Sanin niskaa kuiskaillen lempeitä sanoja. Ei hän todellakaan halunnut katsoa juuri nyt sitä, kuinka näyttelijät ryhtyisivät vähitellen hivuttamaan vaatteita pois päältään. Kalpeampi halusi huomiota. Nyt! Hän halusi nyt kaiken sen, mitä ei ollut voinut saada aikaisemmin erinäisten syiden takia. Hän tahtoi rakastaan. Hän halusi…

“Hide-zou”, Seth kohottautui istumaan polvilleen aivan teräväpiirteiseen kiinni.
“Niin?” Hide-zou katsoi kysyvästi laihemman kasvoja.
“Tehdään jotain kivaa”, varas kuiskasi hiljaa ja painoi pienen suudelman vasten ruskeahiuksisen poskea.
“Eikös elokuvien katsominen ollut mielestäsi kivaa?” ruskeankellertävät silmät kääntyivät katsomaan televisiota toisen jatkaessa helliä eleitään.
“Onhan se”, nuorempi myönsi jatkaen suudelmiaan.
“Mutta minä haluan tehdä jotain vielä kivempaa.”
Puna-mustahiuksinen painautui vaativammin lyhempäänsä jatkaen suukotteluaan pitkin kasvojen puoliskoa. Hän tunsi suudelmansa alla poskella pienen kuopan, joka kertoi miehen kasvoilla koreilevasta hymystä, mutta kuitenkaan tämä ei kääntänyt katsettaan häneen. Tuijotti vain entistä tiiviimmin televisiota ilmeen ollessa harvinaisen ovela.
Kalpeamman kulmakarvat kohosivat hiusrajaan, mutta sitten rypistyivät. Toimitusjohtaja ilmiselvästi aikoi kiusata häntä, mutta kyllä hänkin jotain osasi! Ei tässä ollut kuin reippaasti yli vuoden ajan tullut nähneeksi Gratterin baarimikkojen erilaiset leikit ja vietettyä aikaa Asagin mafiamiesten kanssa. Kaikesta punastelustaan huolimatta oli kirjanpitäjäkin oppinut jotain.
“Haluan tehdä jotain paljon kivempaa”, ruskeasilmäinen kuiskasi hiusten takana piilottelevaan korvaan nostaen kätensä vanhemman sisäreidelle.
Peukalo silitti mustaa kangasta aivan vanhemman puolikuun vieressä koskettamatta sitä kuitenkaan. Huulet jatkoivat suudelmiaan vasten kasvoja pidemmän siirtyessä hiukan lähemmäksi teräväpiirteistä vartaloiden painautuessa jo toisiaan vasten.
“Haluan nähdä”, käsi nousi kuiskauksen myötä viemään hiuksia pois edestä paljastaen kaulan ja niskan.
“Jotain muutakin”, kapeat huulet siirtyivät kaulalle käden liikkuessa kevyesti hipaisten värisevän miehen puolikuun yli kauluspaidan ylimmille napeille.
“Kuin Tatemonokin toimitusjohtajan.”

“Mitä sitten haluat nähdä?” käheä kysymys pakeni voimakasleukaisen huulilta tämän sulkiessa silmänsä kallistaen päätään taaksepäin.
“Vaikka mitä”, avustaja raotti huuliaan päästäen kielensä taiteilemaan kuvioita vaalealle iholle.
“Esimerkiksi?” pieni mumina sai nuorukaisen hymyilemään.
“Ehkä sinun pitäisi ottaa se itse selville, yakuzan oikeakäsi”, Seth kuiskasi availlen jo puolessa välissä paidan nappeja.
Huulet hipaisivat paikoitellen herkkää ihoa pidemmän painaessa suudelman toimitusjohtajan niskaan. Vanhemman rintakehä kohoili kiivaana nappeja avaavan käden sivellessä välillä lihaksikasta vartaloa.
“Kuinka paljon haluat minun ottavan selville?” Hide-zoun käsi kietoutui ovelan käärmeenlailla kalpeamman ympärille.
“Kuinka paljon haluat itse ottaa selville?” ilkikurinen hymy leikki kapeilla huulilla viimeisen napin auetessa.
Kalpea käsi liikkui kauluspaidan alle hyväilemään harjoitettuja lihaksia, jotka värähtelivät varovaisesta kosketuksesta. Häntä hermostutti, koska ei ollut aivan varma, kuinka pitkälle oli valmis tässä vaiheessa menemään. Hehän eivät olleet seurustelleet viikkoakaan, vaikka olivat tunteneet jo pidemmän ajan. Ehkä olisi sittenkin parempi odottaa ja… Ja paskat! Puna-mustahiuksinen oli todellisuudessa halunnut tätä siitä lähtien, kun oli siirtynyt rakkaansa alaisuuteen!
Huomaamattaan hampaat iskeytyivät herkkään niskaan voihkeen karatessa toimitusjohtajan suusta miehen haukkoessa henkeään silmät suurina. Hetken tuntuessa pysähtyneen kokonaan kakkosmies kääntyi hitaasti ympäri painaen vaativasti laihempaa itseään vasten. Katse oli intiimi miehen kohotessa polvilleen ja sitä myöten pidemmäksi ja vahvemmaksi.
“Kaiken”, hymyilevät huulet kuiskasivat painautuen vastakappaleita vasten.

Suudelma oli kiihkeämpi kuin yksikään aikaisemmin ja vaativat huulien liikkeet saivat avustajan vastaamaan niihin samalla mitalla. Kielet ryhtyivät taisteluun aikaisempaa nopeammin vanhemman kaataessa kalpeamman makaamaan sohvalle nousten itse tämän päälle. Vahvat kädet liukuivat poolon alle hyväilemään kylkiä suudelman syventyessä ja muuttuessa entistä hullaantuneemmaksi. Suudelma kuitenkin keskeytyi puna-mustahiuksisen huokaukseen tämän tuntiessa kovettuneen miehuutensa painautuvan rakkaansa kovaa puolikuuta vasten. Se tuntui hyvältä ja sai päätöksen vahvistumaan. Hän halusi Hide-zoun nyt.

Hide-zou hymyili suudellen hellästi, välillä näykkien kalpeata kaulaa siirtäen kätensä liu’uttamaan edessään olevaa kaulusta pidemmän jalkojen kietoutuessa puristavasti lantion ympärille saaden miehen himoitsemaan Sethiä entistä enemmän.
“Hide-zou”, kalpeat sormet nostivat yllättäen teräväpiirteisen kasvot pois kaulaltaan.
Toimitusjohtaja kurtisti kulmiaan kysyvästi, mutta huomasi nopeasti nuoremman pään liikautuksen katsoen liikkeen suuntaan. Ymmärryksen hymy valtasi huulet, kun ruskeankellertävät silmät katsoivat hiljaa kuorsaavaa koiraa, joka nukkui luultavasti täysin tietämättömänä kaikesta. Pieni tirskahdus pakeni kaksikon huulilta heidän ajatellessaan täsmälleen samaa asiaa.
Sirosti hartiakkaampi valutti jalkansa lattialle vieden kätensä pehmeästi makaavan alaselän taakse painaen tätä paremmin vartaloonsa kiinni. Vaistomaisesti nuorempi kietoi kätensä rakkaansa kaulan ympärille puristaen jalkansa tiiviimmin tämän lantion ympärille noustessaan ilmaan. Puolikuut painautuivat yhteen ruskeahiuksisen yrittäessä hillitä voihkaisua, mutta laihemmalta se ei onnistunut. He vaihtoivat kiihkeän suudelman ruskeasilmäisen siirtyessä piirtelemään kielellään teräväpiirteisen kaulalle tämän hengittäessä raskaasti. Hitaasti, mahdollisimman hiljaa mies hiippaili pois olohuoneesta jättäen Getin näkemään unta kinkusta.

Puna-mustahiuksinen painautui lämmintä rintakehää vasten huokaisten onnesta ja nautinnosta. Hän ei ollut uskonut, että tämä tuntuisi näin hyvältä jo tässä vaiheessa. Toinen käsi lähti nuorukaisen alta avaten hiljaa oven ja hartiakkaampi vei kirjanpitäjän makaamaan leveälle sängylle. Kaksi sormea liikkui laihan vartalon yli opettajan kääntyessä sulkemaan oven, ettei eräs huomionkipeä eläin tulisi keskeyttämään heitä. Hymyillen onnellista ja samalla seksikkään ovelaa hymyä voimakasleukainen kääntyi ympäri nojaten oveen katsoakseen hetken aikaa kalpeampaa, joka makasi viettelevän riettaasti vuoteella katsoen tietävästi hymyillen takaisin. Avustaja nousi istumaan päiväpeiton päälle sormen kohotessa kutsumaan toista luokseen, mikä hävitti ruskeankellertäväsilmäisestä viimeisetkin vastustelun rippeet. Kissaeläimenlailla mies liukui rakkaansa luokse painaen vaativan suudelman tämän huulille käsien kietoutuessa toistensa ympärille kuin he olisivat hukkumassa. Sitähän he olivat – hukkumassa omiin haluihinsa. Kalpeampi valutti avatun kauluspaidan pois lyhemmän päältä tämän siirtyessä vetämään poolon pois värikkäämmän päältä. Ennen kuin tummansininen paita oli edes osunut lattiaan, ruskeasilmäinen tunsi lujan otteen ranteissaan, kun hänet kaadettiin vaativasti selälleen vuoteelle. Ei jäänyt lainkaan epäselväksi, mitä Hide-zou halusi ja sitä samaa halusi Seth, kun kädet vapautettiin pienen hetken päästä.

Avustaja oli onnellinen, että vanhempi otti heti ohjat käsiinsä, koska hän ei olisi välttämättä tiennyt, miten toimia tästä eteenpäin. Kynnet raapiutuivat hengästyttävien suudelmien lomassa päällimmäisen selkään villiten tätä ennestään. Suudelma keskeytyi, kun kakkosmies antoi huuliensa liikkua kaulalle nuollen ja näykkien. Mies nautti jokaisesta älähdyksestä ja muminasta, jotka pakenivat kapeilta huulilta ihon täyttyessä intohimon synnyttämistä mustelmista. Puna-mustahiuksisesta tuntui, että teräväpiirteinen tiesi täsmälleen jokaisen hänen vartalonsa herkän kohdan, josta sähköäkin pomppivammat väreet ja kipinät levisivät pitkin kehoa housujen kuumottaessa ahtaudessaan. Ruskeat silmät laajenivat nautinnosta ja hämmennyksestä, kun kieli lähti leikkimään hänen nänninsä ympärillä siirtyen sitten toiseen. Kaikki tuo sai hänet katoamaan jonnekin toiseen maailmaan, jossa ei ollut muita kuin he ja leveä vuode pimeyden keskellä. Nuorukainen kykeni näkemään toisen lihaksikkaan vartalon ja nautinnon tuomasta riemusta tuikkivat silmät, kun toimitusjohtaja kohosi jälleen nauttimaan rakkaansa huulista. Kovat miehuudet hankautuivat entistä tiiviimmin toisiaan vasten uhaten viedä itsehillinnän täysin, ellei jompikumpi tajuisi ainutlaatuisen hetkensä suurimpia esteitä.

Kalpeampi työnsi hellästi voimakasleukaisen pois päältään liukuen itse vuoteen reunalle istumaan toisen seistessä odottavasti, kun sormet tutkailivat housujen reunaa. Silmät tarkastelivat lihaksikasta ylävartaloa lumoten kauneudellaan ja atleettisuudellaan varkaan täysin. Sormet hivelivät selkää vanhemman antaessa kirjanpitäjän tutkia rauhassa vartaloaan nauttien samalla jokaisesta kosketuksesta ja piirtävästä hipaisusta.
“Mitä oikein odotat?” hellä naurahdus sai pienen punan nousemaan Sethin kasvoille Hide-zoun kumartuessa antamaan pienen suudelman tämän kasvoille.
“Vai onko tämä itsepalvelua?”
“Ei, vaan jotain mielenkiintoisempaa”, avustaja kuiskasi avaten varovaisesti vyön solkea.
Vyö aukesi hellästi napin ja vetoketjun tehdessä tilaa kohoumalle, joka tarvitsi kovasti kosketusta. Pikkurilli hipaisi puolikuuta bokserien päältä käsien pudottaessa suorat housut viimein lattialle. Laihempi ei kuitenkaan aikonut antaa vanhemman riisua vaatekappaletta vielä nilkoistaan, vaan nyki kiusoittelevasti alusvaatteen reunaa saaden miehen inahtamaan pienesti. Pian bokserit saivat mennä teräväpiirteisen nilkkoihin pitämään seuraa pitkille housuille, kun kalpeat kädet kietoutuivat seisovan lantion ympärille painaen kasvot vasten alavatsaa aivan varren yläpuolelle. Kevyt henkäys vasten hohkavaa, jäykkää kovuutta sai voimakasleukaisen melkein ulisemaan, mutta ylpeys sai erisävyiset rukoukset pysymään sisällä. Vartalon jokainen lihas värisi odotuksen raskaista minuuteista nuoremman nuuhkiessa rakkaansa omaa tuoksua katsellen hereillä olevaa käärmettä, joka heilahti kutsuvasti muutaman kerran. Varovaisesti, hipaisua pehmeämmin laihat sormet kietoutuivat pitkän, paksun varren ympärille liikauttaen muutaman kerran edestakaisin, kunnes antoi pienen suukon kärjelle saaden kuuman aallon iskeytymään vanhempaa vasten.

Ruskeasilmäinen vilkaisi ylöspäin ja otti hiukan enemmän puolikuuta, varoen tarkasti hampaittensa kanssa, suuhunsa toimitusjohtajan sulkiessa silmänsä. Syvät hengenvedot kaikuivat huoneessa, kun varas ryhtyi imemään ensin hellän hitaasti saalistaan. Rohkeuden kasvaessa myös imuvoima kasvoi nuorukaisen painaessa puolikuuta vasten kitalakeaan. Liikemies asetti kätensä nopeasti nuoremman hartioille mumisten nautinnosta voihkaisten jokaisesta voimakkaasta päänliikautuksesta osuessaan syvälle suuhun. Tämähän innosti laihempaa ennestään hänen viedessä opettajansa taivaaseen kielen ja suun liikkeillä, ettei ruskeahiuksinen ollut uskaltanut kuvitella sellaista villeimmissä fantasioissaan. Valitettavasti leikki alkoi muuttua sen verran vaaralliseksi, että mies katsoi parhaimmaksi viedä kätensä kalpeille kasvoille.
“Olet hiukan liiankin hyvä”, Hide-zou kuiskasi vetäessään puolikuunsa pois tuskaisan kuumasta suusta.
“Mistä sinä tuollaista olet oppinut?”
“Viimeaikoina on tullut syötyä hiukan mehujäitä”, Seth kallisti päätään viehättävästi ansaiten hellän tönäisyn, josta kaatui selälleen patjalle.
“Vai että mehujäitä”, voimakasleukainen naurahti kiskoessa sukat housujen mukana pois nilkoistaan.

Käsi siirtyi varmasti housujen napille avaten sen nopeasti, mutta vetoketju aukesi hitaasti naristen puna-mustahiuksisen miettiessä, kestäisivätkö hänen housunsa enää lainkaan viivytystä. Musta vaate liukuivat nätisti pois siroista jaloista nuoremman nostaessa lantiotaan avuliaasti. Jännitys kihelmöi vatsassa, kun raskaat housut saivat seurakseen sukat ja hänellä oli enää harmaat bokserit turvanaan. Päättäväisesti ruskeankellertäväsilmäinen veti viimeisen kangaskappaleen pois peittämästä sitä, mitä halusi nähdä nyt kaikista eniten. Puna kohosi kalpeille poskille kiihkeydestä huolimatta ja epävarmuus laskeutui hänen ylleen, koska ei tiennyt lainkaan, miellyttikö näky toista vai ei. Opettaja osasi ilmeisesti lukea oppilaansa ajatuksia, koska nousi tämän jalkojen väliin liu’uttaen sormeaan pitkin vaaleata vatsaa ja siitä kiusaamaan pystyssä seisovaa vartta kosketellen sisäreisiä ja ihoa aivan läheltä.
“Olet kaunis”, toimitusjohtaja huokaisi liukuen viettelevästi laihemman päälle.
“Olen haaveillut tästä niin pitkään”, käheä kuiskaus vasten huulia miehuuksien hieroessa lähempää tuttavuutta ilman kankaiden muureja.
Hermostuneisuus katosi hetkeksi jonnekin aivan muualle, kun kirjanpitäjä vastasi kiihkeään suudelmaan käärien kätensä vähitellen hiostuvan vartalon ympärille, minkä huoneeseen noussut kuumuus sai aikaiseksi. Käsi kietoutui jälleen hänen lantionsa alle vahvemman nostaessa kevyttä kehoa, jotta saisi päiväpeitteen ja muutaman muun peiton pois heidän altaan. Huulet laskeutuivat kaulalle ja siitä rintakehälle miehen laskiessa rakkaansa ylävartaloa vähitellen alemmas nuolaisten ihoa himokkaasti antaen kielensä ja huulien puhua puolestaan. Kalpeamman pää vajosi syvälle tyynyihin lantionsa ollessa korkeammalla kuin muu vartalo, koska vahvempi piteli sitä sylissään.

Kielen kärjen kevyt kosketus varteen täytti huoneen huokauksista ja hengenhaukkomisesta. Niin pieni ja kevyt kosketus oli suorastaan hemmottelua, mutta myös hirvittävää kiusaamista. Sormet puristivat tyynyjen kulmia nyrkkien sisään varkaan osaamatta päättää, kiroaisiko rakkaansa helvettiin vai kiittäisikö tämän taivaaseen – vaikeita kysymyksiä siinä vaiheessa, kun ei osannut miettiä oikeastaan mitään järkevää: vain ja ainoastaan suukottavia huulia ja kielen kärkeä, joka kiusasi hänen miehuutensa kärjessä olevaa pientä väliä.
“Hide-zou…”, kapeiden huulten välistä pääsi matala mutina.
“Niin?” hellä vastaus kuuntelemisesta ei kuitenkaan saanut miestä lopettamaan pitkän varren lipomista.
“Jos et kohta lopeta tuota kiusaamista… minä…”
“Mitä?”
“Minä teen jotain sellaista, mistä et välttämättä pidä…”
“Tässä tilanteessa ei voi olla mitään, mistä en pitäisi”, ruskeankellertäväsilmäinen sanoi matalalla kurkkuäänellä jatkaen puuhiaan.
“Ei vai, Hide-zou-sama?” Seth kysyi kohottaen päätään haastavasti.
Ruskeahiuksisen täyteläiset huulet jäivät puristamaan villitsevästi puolikuun kärkeä, mutta ilme ei ollut se, mitä nuorukainen oli odottanut.
“Taidan häiritä naapureita”, ovela hymy kaartui huulille, kun Hide-zou kuiskasi matalasti parantaen otettaan lantiosta.
“Saat luvan huutaa tuon.”

Puna-mustahiuksinen pää iskeytyi tyynyjen välistä patjalle ja oli lähellä, ettei hän olisi huutanut sitä saman tien. Ei hän ollut odottanut sitä! Ei sitä, että kakkosmies ottaisi koko hänen miehuuden suuhunsa ja vielä imisi sen koko matkan kuin yrittäisi kadottaa sen jonnekin sisäänsä! Kieli työskenteli rajusti huulien ja imun kanssa vaihdellen mitä eriskummallisimmalla tavalla tahtia. Voihkeet ja huokaukset sekoittuvat hengenhaukkomiseen.
“Hide-zou…”, nuorempi lähes ulisi.
Jos paratiisi oli olemassa, se oli varmasti toimitusjohtajan suu.

Murahtaen pienesti ruskeahiuksinen jatkoi työskentelyään entistä kiivaampana, jos se oli mahdollista. Ruskeat silmät olivat pudota kalpeamman päästä kaikista niistä tuntemuksista ja nautinnosta, jotka olivat tehdä hänet hulluksi. Näkymättömät kipinät hyppivät hiostuneella iholla saaden rintakehän kohoilemaan hirvittävällä tahdilla vartalon väristessä jokaisesta liikkeestä, mikä suuntautui suoraan puolikuuhun, joka oli kuin tulessa. Hänen oli niin kuuma, ettei voinut hallita enää itseään. Kaikki ihanuus oli jotain niin voimakasta, että se alkoi saada tuskan piirteitä.
“Hide-zou!” varas huusi hengästyneenä, mutta vanhempi ei suostunut lopettamaan.
Mies halusi enemmän.
”Hide-zou, minä pyydän!”
Ei vieläkään vastausta, vaan entistä ihanampaa toimintaa.
“HIDE-ZOU-SAMA!” pidempi oli melkein jo laukeamassa.

Liikemies nuolaisi kevyesti vartta henkäisten syvään. Otsalla ja selässä kimalsi pieni hiki raskaan hengityksen kaikuessa seinistä takaisin kaksikkoon. Varovaisesti kädet laskivat kalpeamman lantion takaisin patjalle teräväpiirteisen liikkuessa sulavasti kuin käärme rakkaansa päälle painaen suudelman tämän huulille. Hengästymisen takia suudelmat katkeilivat vähän väliä kummankin tarvitessa happea. Avustaja kietoi kätensä voimakasleukaisen niskan taakse huomaten tämän kurottuvan toisen yöpöytänsä laatikkoon ja ottavan sieltä jotain. Nuorukaisella oli vahvat epäilykset, mitä siellä oli, ja se sai hermostuneisuuden valtaamaan hänet. Vartalo jäykistyi lähes tahtomattaan ja sydän takoi useamman asteen kiivaammin, vaikka nytkin se kävi jo ylikierroksilla.
“Hide-zou… Minä…”, kirjanpitäjä aloitti, mutta täyteläiset huulet vaiensivat hänet.
“Ei sinun tarvitse sanoa sitä”, Hide-zou kuiskasi hiljaa.
“Minä tiedän sen.”
Vaativa suudelma sai Sethin kädet kietoutumaan hartiakkaamman niskan taakse entistä tiukemmin, mutta pian liikemies suoristautui levittämään kalpeamman haaroja mahtuakseen tämän jalkojen väliin paremmin. Tottunein ottein tämä avasi pienen tuubin ja otti sieltä voidetta etusormeensa.
“Tämä sattuu aluksi jonkin verran, mutta sinun on tottuva – muuten se ei ole meille kummallekaan kovin nautinnollista”, mies vilkaisi selällään makaavaa rakastaan, joka nyökkäsi ymmärryksen merkiksi.

Hitaasti sormi siirtyi puna-mustahiuksisen aukolle ja työntyi hellästi sisään saaden hänet ensin värähtämään, mutta huomatessaan, ettei teko sattunut, rentoutui nuorempi välittömästi. Pienesti hymyillen kakkosmies liikutti sormeaan edestakaisin ja taivuttikin sitä saaden pienen voihkaisun pakenemaan avustajan huulilta. Ruskeankellertävät silmät katsoivat kalpeita hikisiä kasvoja tutkivasti kiinnittäen huomiota poskilla hehkuvaan punaan, joka johtui niin ujoudesta kuin kiihkeydestä.
“Laitan nyt myös toisen sormen”, vanhempi kuiskasi hellästi ja toteutti samassa sanansa.
Ruskeat silmät sulkeutuivat lihasten kiristyessä kahden sormen ympärille. Liu’utusaineesta huolimatta kaksi sormea sattui huomattavasti enemmän kuin yksi rintakehän noustessa kivun siivittämänä. Vähitellen, sormien pysytellessä paikoillaan hänen sisällään, varas rentoutui hiukan ja nyökkäsi toiselle merkiksi valmiudesta, vaikkei koko liikettä edes olisi tarvinnut – lyhempi kyllä tunsi toisen rauhoittumisen hyvinkin helposti. Hitaasti sormet liikkuivat jälleen edestakaisin laihemman aukolla totuttaen nuorukaista tunteeseen. Kirjanpitäjä oikeastaan nautti tästä uudesta asiasta, koska mumisi hiljaa huokaisten muutaman kerran. Nauttivat kasvot ja matalat äänet tuntuivat olevan liikaa teräväpiirteiselle, koska tämä otti sormensa pois, sulki tuubin ja avasi pienen paketin pujottaen läpinäkyvän suojan miehuutensa päälle. Nopeasti mies kumartui nuorempansa ylle suudellen kiihkeästi – villiten toista mukaansa.
“Anteeksi, rakas”, Hide-zoun käheä kuiskaus keskeytti viimein suudelman.
“Mistä?” Seth ei ymmärtänyt lainkaan, mistä toisen sanat olivat tulleet.
“Tästä”, ruskeahiuksinen sanoi matalasti ja työntyi samassa kokonaan laihempansa sisään.

Tuskan huuto kajahti huoneessa huulien vaientaessa sen pieneksi ininäksi. Kyyneleet valuivat punastuneita poskia pitkin ruskeasilmäisen osaamatta päättää, vihasiko vai rakastiko enemmän sillä hetkellä toimitusjohtajaa. Kipu sai selän kaareutumaan ja vartalon tärisemään kehon tuntuessa repeytyvän kahtia. Nautinto oli taas viedä järjen, koska vanhempi tuntui huumaavan ihanalta. He olivat niin lähellä toisiaan kuin oli mahdollista päästä. Se, että toinen oli juuri hänen rakkaansa, muutti kivun kyyneleet, jotka suudeltiin pois, ilon ja rakkauden helmiksi.
Peukalot kuivasivat kyyneleitä kummaltakin puolelta punastuneita kasvoja teräväpiirteisen suukotellessa kapeita huulia rauhoittelevasti. Reidet puristuivat lantion ympäriltä, että mies olisi halunnut työntyä syvemmälle, mutta tunteet saivat pidäteltyä himon valtaamaa kehoa. Pelkästään miehuutta puristavat lihakset olivat viedä hänet siihen täydelliseen autuuteen, että liikemiehen oli suljettava silmänsä hetkeksi vetäen muutaman kerran henkeä. Kädet kietoutuivat niskan taakse ja ruskeahiuksinen vedettiin suudelmaa, joka oli uskomattoman hyökkäävä ja sai voimakasleukaisen huulen melkein aukeamaan. Se oli käsky, ei pyyntö eikä sitä voinut jättää huomioimatta – varsinkin, kun itse halusi sitä samaa.

Vahvat kädet tarttuivat olkapäihin lyhemmän työntyessä hitaasti syvemmälle toisen sisään osuen täsmälleen siihen pisteeseen, joka sai ruskeasilmäisen näkemään kaiken harvinaisen valoisana. Rytmi oli tasainen voihkeiden häiritessä toisessa huoneessa olevan karvaturrin unia, mutta sitä kaksikko ei huomannut.
Hide-zoun selkä peittyi Sethin raapaisuihin vartaloiden liimautuessa yhteen hiestä. Varkaan miehuus puristui heidän laihojen vartaloidensa väliin kiihdyttäen nuorukaista entisestään. Työnnöt kovenivat ja lopulta yakuzan oikeakäsi suoristautui enemmän istuma-asentoon painaen kätensä hikiselle lantiolle syventäen liikkeitään terävöittäen niitä samalla. Avustaja voihki ja huokaili ulisten pian nautinnosta, kun kiihtyvien tahtien lisäksi käsi tarttui vahvasti miehuuden ympärille puristaen ja liikuttaen sitä samaan rytmiin.

Huutaen rakkaansa nimeä Seth kaarsi selkänsä painaen päätään tyynyyn, mutta se ei estänyt tähtiä loistamasta hänelle katon läpi tai sitä, että täysikuu valssasi auringon kanssa täydellisessä epärytmissä tanssin muistuttaessa enemmän polkkaa. Lihakset puristuivat entisestään nautinnon jälkeisestä väristyksestä Hide-zoun puolikuun ympärille saaden muutamalla työnnöllä miehen laukeamaan karjaisten, ennen kuin vajosi makaamaan hikisenä ja ehdottomasti tyytyväisenä rakkaansa päälle käsien kietoutuessa välittömästi uupuneen kehon ympärille. Kohoilevat rintakehät painuivat toisiaan vasten hiusten liimautuessa ihoon huoneen kuumuuden lyödessä päälle.

Varovaisesti vanhempi vetäytyi pois pidempänsä sisältä riisuen kondomin. Vaivautumatta uhraamaan koko suojalle enempää ajatusta toimitusjohtaja kiersi siihen jonkinlaisen solmun ja heitti yöpöydälleen kellahtaen samalla puna-mustahiuksisen vierelle ja vei tämän kainaloonsa.
“Alkaa kunto vähitellen loppua”, opettaja huokaisi pyyhkäisten silmilleen valuvaa hikeä käteensä.
“Pitäisi harjoitella enemmän.”
Tirskahdus pakeni avustajan huulilta ruskeasilmäisen suukottaessa hellästi vanhemman solisluuta.
“En nyt sanoisi niinkään. Hyvinhän sinä jaksoit”, puna-mustahiuksinen huokaisi käpertyen entistä kiinnemmäs teräväpiirteisen kylkeen.
“Olit ihana…”
“Sinä myös”, ruskeankellertäväsilmäinen painoi suudelman rakkaansa huulille.

Hetken he katsoivat toisiaan kalpeamman silitellessä sormellaan kakkosmiehen poskea tämän katsellessa tasaista ihoa.
“Seth?” Hide-zou keskeytti hiljaisuuden pehmeällä kuiskauksella.
“Niin?” Seth hymyili onnellista hymyään tietämättään mitään parempaa, kuin toisen vieressä olemisen alastomana ainutlaatuisen hetken jälkeen.
“Tämä saattaa kuulostaa hassulta kysymykseltä näin aikaisin”, ruskeahiuksinen aloitti.
“Mutta haluaisitko ehkä muuttaa tähän huoneeseen?”
“Mielelläni, Hide-zou”, varkaan ei tarvinnut edes miettiä vastausta painautuessa lähemmäksi toista.
“Ruiza oli oikeassa”, pehmeä naurahdus pakeni pidemmän huulilta.
“En ilmeisesti saa enää nukkua öitäni.”
“Saat toki, jos haluat”, voimakasleukainen naurahti muistellessaan ystävänsä sanoja eikä voinut kieltää, etteikö olisi ajatellut täsmälleen sitä samaa.
“Minä haluan sinut, rakas”, kirjanpitäjä kipusi hartiakkaamman päälle suudellen tätä lempeästi, mutta samalla hyvin intohimoisesti.
“Rakastan sinua.”
“Ja minä rakastan sinua”, kakkosmies vastasi suudelmaan liu’uttaen käsiään laihaa vartaloa pitkin.
Tästä tulisi tosiaan kummallekin pitkä yö eikä kumpikaan heistä halunnut menettää hetkestä edes yhtä sekuntia – puhumattakaan yhteisestä viikonlopusta, joka heille oli luvattu.

Notes:

Selityksiä:

* 17 000 jeniä on hiukan yli 139 euroa (25.6.2019)
* Tuo kokoushuonevälityspalvelu on oma keksimäni, mutta en ihmettelisi, jos sellaisia olisi oikeastikin
* Okonomiyaki = japanilainen paistettu ruokalaji, joka muistuttaa eurooppalaista munakasta tai jopa pitsaa. Nimi tarkoittaa "se mitä haluat kypsennettynä" eli otsikkoni tarkoittaa hiukan useampaakin asiaa, jos ajattelee minun aivoillani
* Madame Butterfly on ooppera, josta on tässä ficissä tehty myös elokuvia (saattaa olla, että on oikeastikin tehty) ja tuo Cio-Cio-san on siis päähenkilö eli japanilainen nainen, joka rakastuu amerikkalaiseen mieheen, menee naimisiin ja saa tälle pojan, mutta tappaa itsensä lopussa, koska mies on jo ennestään naimisissa ja haluaa lapsen itselleen
* Tiedän, ettei kiva-sana oikeastaan taivu komparatiiviin, mutta valitsin sanan sävysyystä
* Nauran muuten yhä tuolle Hide-zou-sama huudolle XD Tein sen aikoinaan vitsiksi ja ainakin se naurattaa minua *lahoaa lattialle*

Chapter 27: Nukke kristallisessa vankilassa

Jos Sethin olisi pitänyt myöhemmin kuvata sitä viikonloppua kahdella sanalla, ne olisivat olleet paratiisi ja Hide-zou. Aamulla nuorukainen heräsi siihen, että joku silitti hänen paljasta kylkeään. Avattuaan ruskeat silmänsä kirjanpitäjä kohtasi lämpimän hymyn vanhemman suukottaessa hänen kasvojaan. Geti makasi sängyn päädyssä, mutta riensi nopeasti toivottamaan hyvät huomenet aamukasteisen parran kanssa täyttäen huoneen kiljaisuista ja naurusta. Ruskeahiuksinen huolehti rakkaastaan paremmin kuin hyvin. He tekivät yhdessä ruokaa, että kalpeampi onnistui kerrankin keittämään riisistä syömiskelpoista ja miso-keittokin onnistui yli odotusten. Keittiö oli tosin sen jälkeen kuin pyörremyrskyn jäljiltä, mutta yhdessä siivoamisesta irtosi paljon hyvää puhumattakaan yhdessä kylpemisestä.
Viikonlopun aikana kaksikko ulkoilutti Getiä, katsoi televisiota ja… No, tietenkin harrasti seksiä useamman kerran muutaman päivän sisällä.

Maanantaina töihin tultaessa puna-mustahiuksinen oli niin raukea ja tyytyväinen, että suuteli rakastaan kaikkien työntekijöiden nähden välittämättä tuijotuksesta. Jopa Byou ja Ivy tuijottivat suut auki äkillistä muutosta avustajassa, joka ei jaksanut välittää enää siitä, paheksuttiinko hänen seksuaalista suuntautumistaan. Moiset mietteet eivät tuntuneet haittaavan liikemiestäkään, koska mies suorastaan kiskoi laihemman mukaansa työhuoneeseen lukiten oven visusti perässään.
Tuo pieni hellyyden täyteinen hetki oli ainutlaatuinen, koska vastaavia ei ehtinyt sinä päivänä enää tulemaan, kun piti tehdä viime hetken valmisteluita Kuro Kagen kokoukseen. Harmin aiheesta huolimatta työ ja muu mietintä tapahtui hymyssä suin ja illalla miehet pääsivät jälleen nauttimaan toisistaan.
Valitettavasti eräät eivät olleet yhtä onnekkaita…

**********

Mana istui suoraselkäisenä, oikeastaan jäykistyneen kivettyneenä sohvalla ja piteli vapisevin käsin sinä aamuna tullutta juorulehteä. Joku olisi voinut vannoa, että miehellä oli yllään ylikireä korsetti, mutta hänen tummanvioletin samettileningin päällä ei tällä kertaa ollut moista yksityiskohtaa. Siniharmaat silmät tuijottivat lehdessä yhtä ainoata kuvaa tahtomatta uskoa sitä mahdolliseksi. Sydän yritti selittää, ettei kaikki ollut sitä, miltä näytti, että kuvakulma saattoi kertoa väärin tai kuva oli muokattu. Järki kuitenkin tiesi, ettei ollut.

Samettimekko tuntui puristavan keuhkot lysyyn ja kaulapantaa muistuttava koru kuristi pahemmin kuin kuristajakäärme. Lehti putosi miehen syliin kauniskasvoisen tuijottaessa koko sivun kokoista kuvaa Asukasta ja Asagista, jotka suunnilleen kiehnäsivät toisissaan – oikeastaan tummanruskeasilmäinen kiehnäsi yakuzassa.
Sydäntä särki nähdä rakastamansa mies tuollaisen naisen kanssa, jonka kaula-aukko oli aivan liian paljastava ja rintaliivit vilahtelivat hävyttömästi. Miten tyylitön ja mauton lyhempi oli tuollaiseen hienoon tapahtumaan, jossa oli jopa lehtimiehiä. Miksi Asagi edes oli ottanut tämän ministerin kutsumalle illalliselle? Eihän se nainen osannut edes käyttäytyä oikein! Hänet oli sentään koulutettu keppiä käyttämällä istumaan ryhdikkäästi ja näyttämään itsestään aina ja vain ne parhaat puolensa! Hän osasi käyttäytyä jopa paremmin kuin geishat, jos puhumista ei laskettu mukaan.

Jalkojen vierestä kuului pehmeä haukahdus ja pieni Yoru hyppäsi suoraan lehden päälle rikkoen tassullaan vahingossa sivun, mutta eläin ei välittänyt siitä asettuessa makuulle. Pitsihansikoitu käsi rapsutti mustan korvan takaa entisen soluttautujan vajotessa synkkiin ajatuksiinsa lemmikistä huolimatta.
Hän ei ollut todellisuudessa Asagille timanttia arvokkaampi. Hänet lukittiin tänne kuin holviin ja otettiin esille vain, kun häntä tarvittiin eli juhliin ja muihin vastaaviin tilaisuuksiin. Toinen käsi nousi suun eteen pidättämään kevyttä nyyhkäystä. Pitäisi vain keksiä, miten tästä selväisi, kuten kaikesta muustakin. Tuntui vain niin pahalta, kun yakuza oli tullut vasta lähempänä kolmea yöllä hänen viereensä nukkumaan. Kaikki meni aina hänen edelleen: mafia, Hide-zou, Kuro Kagen kokous. Kyllä hän ne ymmärsi, mutta miksi myös Asukakin? Kamijon hän voisi vielä sietää paremmin, mutta tuo lutka, joka koputteli oven takana silloin, kun tätä ei olisi kaivannut ja häiritsi nykyään ne harvat yhteiset hetket. Tosin nekin harvat yhteiset hetket olivat nykyään riidantäyteisiä tai vastaavasti pelkkää mykkäkoulua. Se sattui vaatesuunnittelijaa hirveästi, sai hänet melkein nytkin kyynelehtimään, koska koko viikonloppu ja maanantai olivat olleet huutoa, surua, murhetta ja syvää masennusta heille kummallakin. Suorastaan helvettiä!

Pehmeä tömähdys aivan korvan vieressä sai miehen värähtämään ja kääntämään katseensa sohvan selkänojaan, jonka päälle oli valkoinen ja paksukarvainen Missi hypännyt tasapainoilemaan. Ääntäkään päästämättä sulava kissa liikkui isäntänsä pään taakse asettuen makuulle hieraisten itseään mustiin hiuksiin. Pieni hymy kohosi maalatuille huulille. Eläimet olivat vain paljon luotettavampia ja parempia kuin ihmiset. Ne eivät koskaan pettäneet tai satuttaneet tarkoituksella, vaan lohduttivat, kun aistivat, ettei kaikki ollut kohdallaan. Ne eivät kuitenkaan voineet korvata erään toisen lohdutusta ja läheisyyttä, vaikka tämä satuttaisi häntä kuinka paljon tahansa.

Hitaasti Mana käänsi katseensa seinällä tikittävään koristeelliseen kelloon, joka näytti puolta yhtätoista. Katse harhaili makuuhuoneen suljetulle ovelle, jonka takana mustatukka luultavasti nukkui tai sitten valitsi itselleen vaatteita. Mitä tahansa tämä tekikin, pidemmän olisi syytä pitää kiirettä, koska kokouksen isännän olisi syytä olla ajoissa eli ensimmäisenä paikalla. Yoru tuhahti kuuluvasti naisellisemman painaessa eläintä lähemmäksi itseään. Onneksi hänellä oli lemmikkinsä tukenaan! Missi rauhoittaisi hänet omalla elegantilla olemuksellaan ja koiran ansiosta hän voisi päivällä paeta tästä kauniista, mutta tukahduttavasta huoneistosta ulos muiden ihmisten seuraan. Mies rakasti asua Asagin kanssa, mutta joskus hänestä tuntui, että paikka oli vain kristallinen vankila tai holvi, johon hänet oli suljettu ikuisiksi ajoiksi.

Rauhallisesti entinen soluttautuja nousi seisomaan sohvalta antaen juorulehden pudota lattialle. Kädet asettivat Yorun paremmin syliinsä jalkojen viedessä mustahiuksisen parvekkeelle. Hän työnsi lasisen oven auki raikkaan ilmavirtauksen hulmahtaessa kasvoille. Keuhkot vetivät viileätä ilmaa sisäänsä päästäen sen huokauksen mukana saman tien ulos.
Kaupunki oli jo herännyt aikaa sitten auringon loistaessa kirkkaana taivaalla. Säteet tanssahtelivat meikatuilla kasvoilla ja vapaina roikkuvilla hiuksilla saaden ne kiiltämään kauniisti. Ajatukset katosivat hetkeksi jonnekin aivan muualle kuin omiin huoliin. Kauniskasvoinen mietti veljeään ja tämän puuhia. Vakoiliko tämä vieläkin Mawashimonalle vai oliko tämä onnistunut jollakin keinolla vapautumaan siitä orjuudesta? Mitä tämä sitten oli, jos hänen vanha elämänsä oli ollut orjuutta? Tämäkö oli vapautta? Sitä, että joutui sietämään kaiken voimatta sanoa mitään vastaan? Sitä, että oli vain halujen tyydytys ja juhliin tuotava näyttelypokaali Asagin valtauksista?
“Manaa!”
Siinä paha, missä mainittiin.

Lyhempi kääntyi ympäri ja siirtyi takaisin olohuoneeseen, jonne yakuza oli tupsahtanut mustissa tyylikkäissä housuissaan, mutta ilman paitaa. Jäntevät lihakset kiilsivät auringonsäteistä saaden naisellisemman kallistamaan päätään pienen huokauksen myötä. Mustasilmäinen oli vahva ja terve. Tämän vartalo sai kenet tahansa huumaantumaan ja himoitsemaan sitä enemmän. Mies oli kaunis ja samalla uskomattoman komea, erityisesti kun hymyili sitä aitoa hymyään, mitä näki nykyään oikeastaan harvoin. Meikattu jopa uskoi, ettei ollut koskaan nähnyt edes sitä oikeata, suoraan sydämestä nousevaa hymyä. Asagi piteli kummassakin kädessään henkaria, joista toisessa roikkui vaalean sininen, hiukan turkoosinvärinen kauluspaita ja toisessa oli vastaavasti samanlainen, mutta tummanviininpunaisena.
“Kumpi?” yakuza vilkaisi rakastajaansa, joka huokaisi raskaasti.
“Mistä minä tiedän, sinähän sen lopullisen päätöksen teet ja kuitenkin täysin päinvastaisen kuin ehdottamani”, Mana huomautti synkästi.
“Kuten aina.”
Vanhempi pyöräytti silmiään huokaisten raskaasti.
“Et nyt auta minua yhtään tuolla asenteella, Mana”, mies katsoi kulmiensa alta kauniskasvoista.
Katse oli vaativa, muttei kuitenkaan hyökkäävä, vaikkei siinä ollut lainkaan pyyntöä. Se vain sanoi, että olisi aika kertoa, kummasta toinen piti enemmän, koska se oli tärkeää.
Mustahiuksinen katseli hetken aikaa paitoja ja vertasi niitä mielessään housuihin kuuluvaan takkiin – suunnittelihan hän vaatteita, ettei tehtävä ollut kovin hankala.
“Tuo viininpunainen”, lyhempi osoitti tarkoittamaansa paitaa.
“Äläkä tällä kertaa laita mustaa kiiltävää solmiota – laita se mattapintainen tummanharmaa, joka muistuttaa hiukan sävyltään mustaa.”
“Loistavaa”, pantterimainen huudahti ja heitti samassa sinisen paidan sohvalle selkänojalle rapsuttaen ohimennen Missiä, joka kehräsi kuuluvasti.
“Tiesin, että sinuun voi luottaa.”
Kädet nappasivat valitun paidan pois henkarista sormien ryhtyessä napittamaan sitä auki. Naisellisempi vilkaisi vielä silmäkulmastaan rakkaansa tekemisiä ja laski sitten koiran lattialle rientäen jääkaapille antaakseen eläimille hiukan ruokaa. Ne eivät olleet saaneet vielä aamiaista.

“Mana muuten”, mustasilmäisen sanat saivat miehen pysähtymään kuullakseen toisen puheen.
“Älä tänään lähde täältä yläkerrasta yhtään minnekään”, mustatukka jatkoi paitansa napittamista.
“Pyydä Kamijoa tai Kaoria viemään Yoru iltapäivällä ulos, ja jos sinulle tulee tarve käydä Itsu moderulla viemässä piirustuksiasi, pyydä vaikka Asukaa toimittamaan ne puolestasi. Pysyttele täällä sisällä ja äläkä kovin paljon oleskele parvekkeella.”

Laiha vartalo jäykistyi siniharmaiden silmien laajentuessa kauhusta ja raivosta. Kamijon pitäisi käyttää Yoru ulkona? Hänen pitäisi luovuttaa piirustuksensa Asukan käsiin? Häneltähän kiellettiin ulos meneminen! Parvekekin oli kiellettyä aluetta! Haluttiinko hänet tukehduttaa tänne!? Aivan, kuin paikka ei olisi muutenkin kuihduttanut pystyyn!
“Miksi!?” Mana karjaisi lähes huomaamattaan.
“Miksen muka saisi lähteä ulos!?”
“Koska minä sanon niin omaksi parhaaksesi”, Asagi kääntyi rakastajaansa kohden kallistaen päätä.
“Tarvitsetko muuta syytä?”
“Totta helvetissä tarvitsen, Asagi!” naisellisempi marssi raivosta täristen pidempänsä eteen.
“Olen nimittäin kurkkuani myöten täynnä tätä helvettiä!”
“Helvettiä?” mustatukka kurtisti kulmiaan.
“Juuri tätä helvettiä!” entinen soluttautuja huusi puristaen kätensä nyrkkiin.
Missi hyppäsi pois sohvan selkänojalta Yorun vetäytyessä keittiön pöydän alle piiloon, koska kumpikin eläin pelkäsi ja inhosi kaksikon yhteenottoja yli kaiken. Mitä muuta voisi tapahtua kuin kolmas maailmansota, kun kaksi voimakastahtoista ihmistä päätti mitata, kumpi pääsisi sanomaan viimeisen sanan?
“Käytät minua vain silloin kuin itseäsi huvittaa! Esittelet juhlissa, kun haluat saada ihmisten huomion ja otat minusta vain kaipaamasi nautinnon, kun siltä tuntuu, mutta sitten lukitset tänne! Olen vain nukke, joka odottaa, että sillä leikitään ja sitten heitetään nurkkaan, kun löytyy parempi lelu!”

“Sellaisenako sinä pidät elämääsi täällä!?” yakuza karjaisi vaientaen laihemman hetkeksi, koska mies ei yleensä alentunut riidoissa huutoihin – viime ajat olivat tosin olleet harvinaisia poikkeuksia, mutta yleensä hitaammin tuo raivo iski takaisin.
“Onko tämä mielestäsi hyväksikäyttöä!? Se, että olet saanut kaiken sen, mitä olet halunnut!? Sinulla on hienoja vaatteita! Koruja! Korkeatasoinen elämä! Lemmikkejä! Olet saanut kaiken, mistä monet ovat vain voineet haaveilla! Mitä sinä vielä haluat!?”
“Oman elämän ja vapauden!” siniharmaasilmäinen huusi takaisin saatuaan äänensä takaisin.
“Istun täällä piru vie kaikki päivät näkemättä ihmisiä ja odotan vain sitä, että haluat sattumoisin tökätä munasi minuun! Täällä istuminen on sama asia, kuin istuisi vankilassa! En ole sinulle kuin koru, joka lukitaan rasiaan, kun sitä ei tarvita! Tämäkö on sitä, mitä olet antanut minulle!? Pelkästään kourallisen paskaa!”
“Anteeksi nyt kovasti, jos olen pilannut elämäsi!” pantterimaisen jäntevä vartalo värisi raivosta miehen laskiessa katseensa lattiaan hengittäen raskaasti.
“Niin todella oletkin!” sanat karkasivat meikatun huulilta miehen äkkiä hiljentyessä tajuttuaan sanansa.
Pidempi nosti synkänpuhuvan katseensa kauniisiin kasvoihin ja tuijotti vihaisemmin kuin aikoihin.
“Minä en keskustele tästä kanssasi enää enempää”, vanhempi sanoi hitaasti kääntäen sitten selkänsä laihemmalle.
“Jos välttämättä haluat, voit painua takaisin tuonne alakertaan tai ulos tästä talosta kokonaan”, mies lisäsi vielä makuuhuoneen ovella, ennen kuin sulki oven paukahduksen myötä perässään.

Huone tuntui yllättäen kylmemmältä ja pelottavammalta. Seinät tuntuivat kaatuvan niskaan kaiken valon kadotessa jonnekin tyhjyyteen. Manan jalat olivat pettää hänen altaan. Käsi otti nopeasti tukea tummansinisen sohvan selkänojasta kannatellen särkyvää vartaloa ja sydäntä, joka huusi ja itki tuskasta. Nyt se tuli ainakin todistettu, ettei Asagi välittänyt hänestä yhtään. Tälle oli ihan sama, mitä hänelle tapahtuisi. Vaikkei nuorempi ollut oikeasti tarkoittanut kaikkia sanojaan, toisen olisi pitänyt näyttää edes hiukan säikähtäneeltä, mutta toisin oli käynyt. Kuinka kauan hän oikeasti kestäisi tätä kaikkea?

Minuutit kuluivat hitaasti siniharmaasilmäisen nojatessa sohvaan. Hän vihasi tätä. Naisellisempi vihasi rakkaansa kanssa riitelemistä, koska se sai hänen sydämensä halkeamaan kivusta. Jokainen sana, jonka tämä sanoi, sai tuskan lävistämään vartalonsa. Mies vihasi sitä, että sanoi juuri ne sanat, joita ei ollut tarkoittanut. Suu haukkoi pienesti henkeä vartalon täristessä voimakkaasti jokaisesta hengenvedosta. Kyyneleet kirvelivät silmissä, koska halusivat päästä pois, mutta entinen vakooja ei suostunut itkemään. Hän ei halunnut näyttää kenellekään, edes itselleen, kuinka murheellinen ja särkynyt oli. Sitä, kuinka onneton oli, koska totuuden myöntäminen saisi kaiken tuskan ryöppyämään hänestä eikä siniharmaasilmäinen kestäisi sitä välttämättä.

Makuuhuoneen ovi aukeni uudemman kerran Asagin astuessa huoneesta ulos täysin pukeutuneena. Hiukset oli kammattu aina yhtä tyylikkäästi puvun tuodessa mieheen voimaa ja eleganttiutta salkun kanssa. Yakuza vilkaisi rakastajaansa kerran silmät kapeina viiruina ja käänsi sitten selkänsä kävelleen itsevarmana pois huoneistostaan paiskaten oven huonosti kiinni perässään seinien täristessä vaarallisen miehen vihasta. Kauniskasvoinen huokaisi syvään. Hän halusi juosta mustatukan perään, lyödä tätä nyrkillä leukaan ja heti sen jälkeen suudella tätä kuiskaten pahoittelunsa ja onnen toivotuksensa, mutta mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Oma ylpeys oli liian kova pala nieltäväksi, mutta aivotkin sanoivat, etteivät tuollaiset teot mitään hyödyttäisi.

Yoru astahteli hitaasti pois keittiön pöydän alta muristen yllättäen uhkaavasti, mikä sai Manan nostamaan katseensa koiraan miettien, mikä eläintä vaivasi. Missikin heilutti hännän päätään hitaasti viitaten siihen, ettei se pitänyt tulevasta. Lemmikeiden ja miehen tarkat korvat erottivat pehmeitä askeleita hänen sydämensä hypätessä kurkkuun. Palasiko Asagi takaisin? Oliko tämä unohtanut jotain vai oliko tällä vielä jotain sanottavaa?

Raollaan olevasta ovesta astui sisään tummanruskeasilmäinen nainen, jonka lainehtivat ruskeat hiukset roikkuivat ilmavasti auki. Tulija käveli paljain jaloin turkoosin minihameen tuskin peittäessä riittävästi, puhumattakaan neonkeltaisesta paidasta, joka sai rinnat näyttämään isommilta paljastaen niitä samalla seksikkäästi. Näky sai raskaan huokauksen karkaamaan kauniskasvoisen suusta. Jos hän oli jotain kaivannut, se ei todellakaan ollut Asuka. Ylimpään huoneistoon astunut nainen astui olohuoneeseen, kuin ei olisi edes huomannut edes entistä soluttautujaa, joka mulkoili meikatuilla silmillä tulijaa.
Nainen käveli tyytyväisesti hymyillen ja liiankin itsevarmasti kohti yakuzan makuuhuonetta, mikä sai pidemmän jalkoihin äkkiä vauhtia.
“Sinulla ei ole sinne mitään asiaa, Asuka”, siniharmaasilmäinen astui nopeasti nuoremman ja makuuhuoneen oven väliin asettuen eräänlaiseksi muuriksi.
Yoru murisi varoittavasti Missin hypätessä sohvan selkänojalle vaanimaan naista, joka käytti aivan liikaa mätäneviltä kukilta tuoksuvaa hajuvettä. Asuka ei kuitenkaan välittänyt eläimistä, vaikka vilkaisikin niitä epävarmasti silmäkulmastaan.
“Kuten ei muutenkaan tähän kerrokseen”, vanhempi jatkoi painokkaasti.
“Huomenta vain sinullekin”, lyhempi tuhahti happamasti perääntyen.
“Nyt on päivä”, mies murahti kireästi puhuen tavallista matalammalla äänellä, josta kaikki soinnukkuus oli kadonnut.
“Jos etsit Asagia, hän lähti jo.”
“Pakoon sinulta”, turkoosiin minihameeseen pukeutunut huokaisi teatraalisesti.
“Ei ihmekään, kun käyttäydyt heti ylös noustuasi noin happamasti. Oletko syönyt tänä aamuna kokonaisen sitruunan?”
“Sitäkö varten tulit tänne? Miettimään, mitä olen syönyt?” naisellisempi tuhahti astuen eteenpäin, mikä sai toisen vastaavasti perääntymään entisestään.
“En ole ja nyt sinun tietäessäsi sen voitkin saman tien lähteä”, käsi ojentui tarttumaan Asukaa käsivarresta, jotta voisi taluttaa tämän tiehensä pilaamasta päiväänsä enempää.
“Tulin hakemaan Asagin makuuhuoneeseen jääneet rintaliivit”, nainen sanoi nopeasti väistäen ojentunutta kättä.

Vanhemman liike pysähtyi samassa Manan jäädessä tuijottamaan tummanruskeita silmiä epäuskoisena. Kuuliko hän oikein? Oliko Asukalta jäänyt rintaliivit Asagin makuuhuoneeseen? Sehän tarkoitti vain yhtä asiaa…
“Oi, etkö tiennyt sitä?” käsi laskeutui vahingoniloisena lyhemmän poskelle.
“Minä olen tämän viimeisen viikon aikana saanut aika paljon huomiota Asagilta. Ilmeisesti hän on leikkinyt sinulla tarpeekseen, koska kutsui minut makuuhuoneeseensa”, kevyt huokaus pakeni huulikiiltoisilta huulilta.
“Voin tuntea vieläkin punaisten satiinilakanoiden kosketuksen ihollani! En ole koskaan nähnyt yhtä kaunista ruusukirjailua kuin niissä!”

Asagilla tosiaan oli tällä hetkellä vuoteessaan punaiset satiinilakanat, joissa oli mustalla kirjailtuja ruusuja. Mustiksi maalatut huulet kapenivat ohueksi viiruksi rajattujen silmien sulkeutuessa hetkeksi. Keuhkot unohtivat, miten hengittäminen tapahtui mielen lyödessä tyhjää. Tuntui, kuin mies vajoaisi pimeyden syövereihin, josta ei ollut paluuta takaisin. Niin kuin ei ollutkaan.
“Milloin?” matala kuiskaus pääsi ilmoille kauniskasvoiselta.
“Oletpas sinä utelias”, minihameinen naurahti.
“Sanotaanko, että useammin kuin kerran. Silloin, kun sinä olit lähtenyt pitkälle lenkille rakkisi kanssa, tai kun kävit maanantaina Itsu moderun konttorissa.”
“Sinä valehtelet!” karjaisu pakeni vanhemman suusta silmien auetessa salamoita lyöden lemmikeiden perääntyessä isäntänsä vihan tieltä.
“En valehtele”, tummanruskeasilmäinen huomautti.
“Sinä tiedät hyvin, etten valehtele tuossa asiassa. Mistä minä muuten tietäisin, millaiset lakanat Asagilla on nyt vuoteessaan?”

Kysymys sai entisen vakoojan vaikenemaan, koska sanat olivat asialliset ja liiankin totuudenmukaiset. Hymyillen toisen hiljentymiselle lyhempi päätti jatkaa:
“Ajattelin vain kertoa sinulle sen, että ymmärrät viimein totuuden. Asagi haluaa minut rinnalleen.”
“Sinut?” entinen soluttautuja naurahti, vaikka olisi halunnut sylkäistä myrkyn lattialle.
“Sinut!? Huorahtavasti pukeutuvan lutkan, joka ei osaa kuin päättömästi kikattaa juhlatilanteissa!? Mitä helvettiä hän muka sinussa näkee!?”
“Naisen”, Asuka vastasi tietäväisesti hymyillen.
“Naisen, joka kykenee synnyttämään hänelle perillisen”, nuorempi heilautti hiukan latvoista lainehtivia hiuksiaan koettaen näyttää viehättävältä.
“Kuten tiedät varsin hyvin, yakuzoiden valta periytyy aina seuraavalle työnjatkajalle. Asagin on saatava itselleen lapsi, mieluiten poika, joka voisi hänen vanhennuttuaan ottaa huolehdittavakseen mafian itsensä lisäksi ja seistä Kuro Kagen liigassa. Minä voin synnyttää Asagille niin monta tytärtä ja poikaa, kuin hän haluaa, mutta sinä et kykene kohduttomana suomaan edes yhtä lasta.”

Kylmä totuus iskeytyi vasten Manan kasvoja. Kyllä mies oli aina tiennyt, ettei voisi synnyttämään Asagille lasta, vaikka olisi halunnutkin. Siinä ei voisi edes sukupuolen vaihdosleikkaus auttaa, mutta ei mies halunnut edes ryhtyä enempää naiseksi. Käsi puristui nyrkkiin laihan vartalon väristessä kiukusta ja surusta silmien pidätellessä kyyneleitä, jotka eivät olleet enää kaukana.
“Jos nyt sallit, minä tästä siirrynkin sitten hakemaan ne rintaliivit tuolta”, nainen sanoi pehmeästi ja astui entisen soluttautujan ohitse.

Vahva käsi tarttui yllättäen lyhemmän käsivarresta kiinni kivun parkaisun karatessa huulikiiltoisilta huulilta. Vanhempi otti pitkiä askeleita raahaten pyristelevää minihameista perässään kohti ovea Yorun väistäessä nopeasti pois alta.
“Päästä minusta irti! Sanoin, päästä irti!” yakuzan rakastajatar kiljui ja huitoi toivottomasti kädellään toisen sormille pienen kolahduksen kuuluessa heidän jäljestään.
“Minä kerron tästä Asagille!”
“TURPA KIINNI!” mustahiuksinen karjaisi raivoisalla äänellä säikäyttäen toisen hiljaiseksi.
“ULOS TÄÄLTÄ! USKALLAKIN NÄYTTÄÄ NAAMAASI TÄÄLLÄ NIIN HEITÄN SINUT PARVEKKEELTA ALAS!” mies työnsi nuoremman ulos huoneistosta ja paiskasi oven kiinni.
Sinisilmäinen tuijotti sulkeutunutta ovea hengittäen raskaasti. Mieli ei tuntunut ymmärtäneen tapahtumia. Asuka oli päässyt pyhimpään. Se lutka oli päässyt Asagin makuuhuoneeseen, jonne vain hänellä oli tähän mennessä ollut oikeus mennä – ellei Hide-zouta laskettu mukaan. Kyynel valui poskelle levittäen ripsiväriä vaaleaksi puuteroidulle iholle. Suu haukkoi happea, jota ei ollut yhtään kaiken kylmyyden keskellä. Hänellä ei ollut enää mitään. Olisi vain ajan kysymys, milloin Asuka tulisi raskaaksi ja hänen asemansa Asagin rakkaana romahtaisi nollaan. Olihan hän jo ennestään ollut panokone, mutta sitten se olisi kirjaimellista.

Hoippuen voimattomana entinen soluttautuja kääntyi ympäri ja siirtyi takaisin olohuoneeseen nojautuen sohvan selkänojaan kyynelien sokaistessa hänet. Yoru sipsutti isäntänsä rinnalle ja nousi seisomaan takajaloilleen miestä vasten ulisten pienesti. Korkea ääni ei saanut kuitenkaan kauniskasvoista ottamaan eläintä syliinsä, edes Missi ei saanut kiehnäyksellään mitään aikaiseksi. Miehen vartalo tärisi vain entistä heikompana. Hän ei kestäisi tätä, mutta pitäisikö hänen vain niellä tämä kaikki? Aina sanottiin, että rakkaudessa kuului antaa enemmän kuin ottaa. Rakkaus tarkoitti uhrauksia ja sen vuoksi oli tehtävä niitä… Entä, kun oli uhrannut kaiken eikä ollut enää mitään annettavaa? Kestäisikö hän sitä, että Asuka synnyttäisi Asagille lapsen? Voisiko hän hyväksyä sitä?

Ei, Mana ei kestäisi sitä. Sydän särkyisi ja mieli vajoisi vihaamaan niin lasta kuin tämän äitiä entistä enemmän, vaikka Asagin jälkeläisessä olisi sitä samaa verta, jota hän rakasti. Entinen vakooja ei voisi katsoa sitä lasta hymyillen tai edes iloiten yakuzansa puolesta, mutta ei hän voinut olla rakkaansa tarpeiden tielläkään. Ei hän voinut elää näin – tämän oli loputtava.

Silmiin osui jotain vaaleanpunaista miehen katsoessa lattialla lojuvaa matkapuhelinta. Siinä oli hileitä ja kaikenlaista krääsää, kuten tummanruskeasilmäiseltä naiselta saattoi olettaakin. Kännykkä oli ilmeisesti pudonnut, kun sen omistaja oli heitetty ulos huoneistosta.
Varovaisesti kauniskasvoinen siirtyi ottamaan puhelimen käteensä ja katsoi sitä mietteliäänä. Ehkä Asuka voisi sittenkin auttaa häntä. Ratkaisu tähän kaikkeen tuskaan ja kärsimykseen saattaisi olla juuri nyt hänen kädessään, mikäli Mana osaisi käyttää sitä oikein. Kaikki loppuisi tähän, hän ei aikoisi itkeä edes yhtä kyyneltä enää koskaan.

Notes:

Selityksiä:

* Minun tietojeni mukaan sukupuolen korjausleikkauksessa tai vastaavassa ei miehelle laiteta kohtua, eli silloin synnyttäminen ei olisi mahdollista, vaikka hormonipiikeillä tai vastaavilla voitaisiin tehdä kuukautiset tai muuta. Tästä minulla ei tosiaankaan ole tarkkaa tietoa (EDIT 2019–2020: joo, nyt tiedän, että eräs mies on synnyttänyt lapsen edes jotenkin luonnollisesti, ei siis keisarinleikkauksessa, mutta tämä olikin alun perin nainen, joka oli tehnyt vuosia aikaisemmin sukupuolileikkauksen muuttuen mieheksi)

Chapter 28: Neljänkerho

K avasi Asagille mustan limusiinin oven yakuzan astuessa autosta ulos Osakan ulkopuolella olevalle pihalle. Mustat silmät katsoivat synkästi kartanotyylistä rakennelmaa, jossa oli sopivassa määrin japanilaisia piirteitä tuomassa erikoisuutta ja maanläheisyyttä. Toisen kerroksen parvekkeella käveli muutama aseistautunut mies. Vartiomiehet kulkivat lasisten ovien edessä pitäen tarkasti vahtia, ettei kokouksen aikana tulisi ulkopuolelta – tai miksei myös sisäpuolelta – ei-toivottua häirintää. Közi ajoi limusiinin syrjemmälle rientäen nopeasti johtajansa rinnalle kolmikon kävellessä useiden mustiin pukeutuneiden miesten ohitse sisälle suurista pääovista näiden jäädessä kumartamaan herransa jälkeen. Mustatukkainen katsoi synkästi ympärilleen aulassa vaaleita seiniä ja kivisiä pylväitä ihaillen hiukan paikan kauneutta. Seinillä oli muutama maisemataulu ja muutamassa kohdassa oli tummanruskea lipasto, jonka päällä oli posliinisia koriste-esineitä. Sen kyllä huomasi, että tätä paikkaa oli totuttu käyttämään taidenäyttelyihin ja juhliin eikä yakuzoiden kokouksiin. Leveiltä portailta kuuluvat pehmeät askeleet ja matala tervehdys saivat mustasilmäisen kääntämään katseensa äänen suuntaan huomaten nopeasti portaita alas kävelevän Hide-zoun, joka hymyili ystävälleen, mutta vakavoitui nopeasti nähdessään tämän pään yllä kulkevan sadepilven.
“Hienoa, että olet täällä ajoissa”, Asagi sanoi tyytyväisenä, vaikkei hänen äänessään ollut lainkaan sitä samaa pilkettä kuin yleensä.
Ei tuttua kehräystä tai naureskelua.
“Tietenkin olen, vaikka sinä tulet vähän myöhässä”, toimitusjohtaja huomautti tarkkaillen kasvoja, joissa ei leikkinyt tuttu hymy.
Olivathan Kuro Kagen kokoukset aina ikäviä, mutta ei yakuza ollut koskaan aiemmin näyttänyt siltä, että saattaisi murhata ensimmäisen vastaantulijan. Ei silloinkaan, kun he saivat kuulla muuttuneista aikatauluista turhan myöhään. Vanhempi oli vain todennut pehmeästi, että heille tuli näköjään pieni kiire, mutta ei sen kummempia. Tuo tuskalla väännetty hymy paljasti, ettei kaikki ollut hyvin.
“Onko jotain sattunut?” kakkosmies kysyi, kun he liikkuivat Közin ja K:n kanssa suurempaan saliin, jossa sisäkönvaatteisiin pukeutuneet huorat kattoivat pöytää ja miettivät, miten toimisivat viinin ja muun tarjoilun kanssa. Oli yksi punapää, brunette, mustahiuksinen, vaaleaverikkö ja muutama muu, jotka erottuivat muista tarjoilijan tapaisista. Se oli eräs pilkanvääntö korkea-arvoisille vieraille, mitä heidän johtajansa rakasti.

“Ei, kuinka niin?” pantterimainen värähti kysymystä huomaamattaan ja käänsi katseensa ruokasalin oville, jotka veivät pihan tapaiseen.
Ruiza seisoi pitkänä – oikeastaan lyhyenä verrattuna vieressään olevaan Hirokiin – ja komensi miehiään asettumaan sopiville paikoille. Tarkat käskyt kuuluivat lähellä olijoiden korviin miehen selittäessä juurta jaksaen, miten piti toimia missäkin tilanteessa. Kaksikko tarkasti, että jokaisen miehen vaatteet olivat puhtaat ja aseet kiilsivät auringonvalossa. Miesten täyttyi näyttää kivääreineen ylväiltä, koska Asagin mafia oli juuri tunnettu noista aseista ja siitä, että kaikki mustasilmäisen miehet osasivat asiansa paremmin kuin hyvin.
Nopeasti pidempi kääntyi katsomaan seinustaa, jossa oli keittiöön johtava ovi. Hän tunsi tutkivan katseen itsessään eikä juuri sillä hetkellä pitänyt siitä yhtään. Mistä nuorempi oli oppinut noin tarkasti mulkoilemaan?
“Onko Isshi tuolla? Kai hän pitää huolen siitä, että ruoka tulee ajoissa?” rikollisjärjestön johtaja kysyi äkkiä, saadakseen edes pientä helpotusta tuolta katseelta rientäessään kauemmas.
“Vaihdat puheenaihetta”, teräväpiirteinen huomautti pysäyttäen ystävänsä siihen sanoillaan.
“Kerro, mitä on tapahtunut.”
“Ei yhtään mitään”, mustatukka naurahti hermostuneena.
Miksi hänen piti olla niin läpinäkyvä vielä vuosienkin jälkeen voimakasleukaiselle? Eikö tältä voinut mikään pysyä salassa?
“Sinun olisi parasta kertoa nyt, jotta osaan toimia oikein kokouksen kuluessa, jos tulee jotain hämminkiä”, ruskeankellertäväsilmäinen tutki toisen sielunpeilejä tämän vältellessä katsetta parhaansa mukaan.
“Muuten jokin saattaa mennä pahasti pieleen.”
“Mikä saattaa mennä pahasti pieleen?” Hiroki saapui paikalle Ruizan taapertaessa mukavasti pidempänsä kainalossa.

Hetken aikaa saapuneet katsoivat johtajiaan asevastaavan käännellessä ripeästi päätään jääden sitten tuijottamaan mustatukkaa.
“Asagi, näytät siltä, kuin olisit juuri saanut kuulla, ettet saa naida ketään viikkoon”, vaalein sanoi viimein saaden henkivartijat tyrskähtämään loistavalle kuvaukselle.
Asagi katsoi hetken aikaa lyhintä, avasi suunsa sanoakseen jotain takaisin, mutta vaikeni sitten, kun ei keksinyt mitään sopivaa. Hetken aikaa mies vain tuijotti eteensä, kunnes kääntyi päkiöillään ympäri ja ryhtyi marssimaan pitkin askelin kohti keittiötä.
“Herran jestas! Ilmoitettiinko hänelle todella jotain sellaista?!” lyhyin kiljaisi kauhistuneena, mutta kakkosmies riensi nopeasti ystävänsä perään ja tönäisi tämän seinää vasten vangiten miehen itsensä ja seinän väliin.
“Tuota…”, mustatukka katsoi haudanvakavaa ystäväänsä.
“Päästäisitkö minut menemään? Minun pitäisi sanoa vielä muutama asia Isshille…”
“Tuo ratkaisi kaiken”, voimakasleukainen tuijotti silmäkovana vanhempaansa kahden ystävänsä siirtyessään vakavina miehen rinnalle.
Edes harmaanruskeasilmäisen huulilla ei ollut sitä tutun leikkisää hymyä aseiden salakuljettajan katsoessa luomenkaan värähtämättä mustasilmäisen kasvoja.
“Mikä?” yakuza kallisti päätään koettaen hymyillä viehättävästi, mutta ilme muistutti enemmän irvistystä.
“Tuo”, ruskeahiuksinen sanoi matalasti.
“Jos kaikki olisi, kuten pitäisi, sinä olisit vetänyt omat kierot johtopäätöksesi tästä asetelmasta”, hartiakkaampi tarttui hellästi, mutta vahvasti pidempää rinnuksista.
“Mitä sinä olet tällä kertaa tehnyt?”
“Mitäkö olen tehnyt!?” pantterimainen karjaisi yllättäen ja repäisi itsensä irti, koska ei pitänyt moisesta kuulustelusta.
“Mistä helvetistä minä tiedän!? Mene kuule kysymään sitä Manalta!”

“Manalta?” lyhempi ei edes säpsähtänyt yllättävää karjaisua, kuten ei kukaan muukaan heistä viidestä, mutta muut lähellä olijat hyppäsivät säikähtäneinä ilmaan ja katsoivat pelokkaina rikollisjärjestön johtajaa.
“Onko Manalle tapahtunut jotain?”
“Mistä pirusta minä sitäkään tiedän!?” mies heilautti kätensä ilmaan kiihtyneenä.
“Hän on jatkuvasti kärttyinen! Jos edes yritän suudella, hän yrittää purra! Kysyn, mikä on, hän pitää mykkäkoulua! Sanon jotain muuta, alkaa hirveä huuto!”
“Mitä sanoit sitten tänä aamuna?” Hide-zou kysyi suoraan, koska aavisti, että kaksikko oli riidellyt.
“Miksi sanot sen noin, kuin olisin tehnyt jotain väärin?!”
“Älä tee johtopäätöksiä äänensävystäni.”
“Äänesi on syyttävä!”
“Sinä kuvittelet.”
“Enkä kuvittele!”
“Tämä on minun normaali äänensävyni.”
“Kaikkea muuta!”
“Kerro nyt, mitä sanoit.”
“Käskin pysymään Burutendoulla”, Asagi huokaisi raskaasti.
“Sanoin, ettei mene minnekään tänään.”

Hetken aikaa oli aivan hiljaista, ellei laskettu mukaan pientä astioiden kilinää ja kuistintapaiselta kuuluvia askelia, jotka olivatkin sitten ainoat äänet aivojen raksutusten lomassa.
“Siis minnekään?” Hide-zou kurtisti kulmiaan.
“Yhtään minnekään? Edes Yorun kanssa lenkille?”
“Juurihan minä sanoin sinulle!” yakuza tärisi kiukusta.
“Yhtään minnekään!”
“Miksi sinä niin sanoit?” Hiroki puuttui puheeseen, kun sekä hänelle ja Hide-zoulle alkoi selvitä tapahtumat pienen pohdinnan jälkeen.
“Aivan kuin et muka tajuaisi!” mustasilmäinen mulkaisi parittajaa.
“Kyllähän minä tiedän, mutta tietääkö Mana?”
“Pitääkö minun selitellä kaikkea teillekin!?”
“Sanoitko sinä Manalle noin?” toimitusjohtaja puuttui puheeseen.
“No en!” pantterimainen murisi uhkaavasti.
“Vaan?”
“Hänen omaksi parhaakseen!”

Raskas huokaisu pakeni kakkosmiehen huulilta miehen puistellessa päätään. Hän oli onnellinen siitä, ettei ollut tuollaisissa ongelmissa Sethin kanssa eikä niitä varmasti tulisi, jos hän voisi vaikuttaa asioihin. Toivottavasti ruskeahiuksiselle tulisi tänään vielä sopiva hetki, että saisi mahdollisuuden soittaa rakkaalleen töihin ja pyytää tätä käymään entisen vakoojan luona koettamassa ja rauhoittelemassa kiivastunutta miestä. Mana tarvitsi lohduttajaa samalla, kun Asagi tarvitsisi pari iskua paistinpannusta päähänsä.
“Siinäkö kaikki?”
“Olisiko minun pitänyt muka ryhtyä selittämään!?” mustasilmäinen tuijotti niin ystäviään kuin henkivartijoitaan vihaisena.
“Olisi”, kolmikko sanoi suoraan Közin ja K:n katsoessa parempana pysyä hiljaa.
He halusivat pitää kiinni työpaikoistaan, koska harva työnantaja olisi yhtä suvaitsevainen kuin Osakan alamaailman herra eikä kukaan muu sallisi heille tiettyjä oikeuksia.
“Oletteko te kaikki Manan puolella!?” pisin keskustelijoista ei voinut uskoa kuulemaansa.
“Emme”, lettipäinen huomautti rakkaansa ottaessa syöpäkääreen askistaan.
“Mitä tuo sitten oli?” pantterimainen katsahti terävästi savuttelijaa.
“Sitä, että me ymmärrämme Manaa”, kakkosmies huitaisi muutaman hiuksen silmiltään.
“Se, että vain kiellät Manaa tekemästä jotain ja sanot sen olevan hänen omaksi parhaakseen, vain ärsyttää häntä. Mana ei ole mikään lapsi, joka suostuu tottelemaan tuollaista käskyä ilman kunnollista syytä. Miksi edes kielsit häneltä ulkona liikkumisen?”
“Pitääkö minun vääntää se sinulle rautalangasta?” Asagi harkitsi hiustensa repimistä.
“Kyllä minä tiedän sen, että haluat varmistaa, ettei kokouksen aikana tapahdu hänelle mitään”, Hide-zou henkäisi raskaasti saaden ystävänsä hiljenemään hetkeksi.
“Mana tietää kaikki nuo riskit, koska hän joutui liikkumaan ulkona vaarallisilla kujilla koko nuoruutensa, kun sinä olet ollut vanhempiesi suojelemana syntymästäsi asti. Hän ei kuitenkaan ymmärrä sitä, että tulet ja käsket tekemään jotain ilman kunnon selitystä. Minä en ainakaan jaksaisi istua kaiket päivät yksin siellä tornissa, kun muut rakastajasi voivat tehdä, mitä huvittavat ilman, että edes kohautat olkiasi. Manalle Burutendou ei ole koti, jossa hän voi elää ja tehdä mitä haluaa. Se on vankila.”
“Nyt sinäkin alat sanomaan sitä samaa!” pantterimainen pyöräytti turhautuneena silmiään.
“Mitä samaa?”
“Manakin sanoi kotiani vankilaksi!”
“Sitten se on sitä”, Hiroki huomautti lyhimmän saatua henkäistyä myrkyllistä savua keuhkoihinsa.
“Ja miten niin ette ole hänen puolellaan!” rikollisjärjestön johtajan teki mieli lyödä ystäviään.
Miksi ihmeessä kaikki kohtelivat häntä kuin pahan alkua ja juurta? Keihin hän sitten voisi luottaa, jos ei ystäviinsä?
“Emme, vaan me ymmärrämme Manaa”, lettipäinen korjasi ystäväänsä jälleen.
“Sama asia!”
“Itsehän juuri kielsit häntä menemästä minnekään.”
“Ettei hänelle kävisi mitenkään!”
“Asagi”, teräväpiirteinen sanoi yllättäen ja kallisti vakavana päätään.
“Hiljaa.”

Közi ja K katsoivat hetken aikaa toimitusjohtajaa ja ottivat sitten muutaman askeleen kauemmaksi. Ruiza kiersi nopeasti sätkineen rakkaansa toiselle puolelle parittajan ottaessa pienen sivuaskeleen jättäen yakuzan ja tämän kakkosmiehen vastakkain. Mustasilmäinen tuijotti täysin vakavoituneena ystäväänsä, jonka ääni oli täysin tasainen ja varma miehen jatkaessa:
“Minä tiedän, että sinä yrität suojella Manaa. Minä tiedän, että olet antanut hänelle kaiken, mitä hän on uskaltanut edes pyytää. Et kuitenkaan ole antanut Manalle sitä, mitä hän haluaa eniten.”
“Mitä hän muka haluaa?” pidempi kävi mielessään läpi kaikki mahdolliset koruliikkeet, joista tiara tai vastaava koru olisi löydettävissä.
“Sinut ja kodin”, voimakasleukainen asettui vanhempansa viereen nojaamaan seinään, kuin he olisivat kaupungilla hengailemassa eikä hienossa kartanossa valmistelemassa kokousta.
“Kun Mana sanoi kotiasi vankilaksi, hän tarkoitti sisällään olevaa tunnetta. Et ehkä ole tehnyt sitä tahallasi, mutta tuolla jatkuvalla suojelemisella olet tukahduttanut hänet. Se, että rakastaa jotain, ei tarkoita sitä, että pitäisi piilottaa kohdettaan muilta ja näyttää ainoastaan hienoissa tilaisuuksissa. Rakastaminen on sitä, että näyttää sitä aina eikä ole jatkuvasti se, joka tukeutuu toiseen, vaan antaa rakastamansa henkilön turvautua heikkona hetkenä itseensä. Niin se oli ainakin minun aikani”, vaaleampi vilkaisi mustatukkaa silmäkulmastaan.
“Sinä oikeasti välitit minusta ja tuit minua enemmän kuin kykyjesi mukaan. Silloin sinä olit kumppani. Näin parhaana ystävänäsi katsottuna se on ollut viime aikoina niin, että Mana on ollut sinun tukenasi seuralaisen tapaan. Totta, sinä pelastit hänet Mawashimonalta, mutta hän on tasan niin vapaa kuin sinä haluat. Mikset siis osoita rakkauttasi antamalla hänen elää rinnallasi omaa elämäänsä? Eikö kodin pitäisi olla paikka, jossa voi olla sitä oma itsensä? Mana on siellä yhtä jäykkä kuin muuallakin, koska ei tiedä, saako hän sanoa, miltä tuntuu tai tehdä, kuten parhaakseen näkee.”

“Hide-zou puhuu asiaa”, Ruiza sanoi yllättäen saaden johtajansa katsomaan itseään.
“Se, miksi minä olen Manan ’puolella’, johtuu siitä, että minä olen kokenut saman kuin hän”, mies veti myrkyllistä savua henkeensä vilkaisten sitten pisintä, joka näytti hämmentyneeltä.
“Muistatko, kuka onkaan keikkunut viimeiset päivät käsivarressasi pahemmin kuin loinen?”
“Loinen?”
“Mietihän hetki, kuka nykyään aina tulee koputtelemaan ovesi taakse, kun sinulla ja Manalla on kaunis yhteinen hetki”, Hide-zou päätti auttaa hiukan aseiden salakuljettajaa tämän selityksessä
“Asuka”, pantterimainen tunsi valaistuvansa.
Hetken aikaa mies aukoili suutaan koettaen ymmärtää sen, mitä oli tajunnut.
“Onko Mana mustasukkainen!?”
“Kato, Sherlock”, tummanruskeahiuksinen huomautti toimitusjohtajan nyökätessä.
“Herran jestas, Asagi! Eikö se ole ilmiselvää!?” asevastaava löi itseään otsaan voimatta uskoa, että joutui ensin valaisemaan Sethiä ja sitten vielä Asagia.
Kukahan olisi seuraavana jonossa?
“Mutta ei Mana ole puhunut mitään…”, mustatukka alkoi miettiä sitä, kuinka äkäinen rakastajansa olikaan tummanruskeasilmäisen naisen lähettyvillä.
Kyllähän Asuka oli viimeaikoina ollut jatkuvasti hänessä kiinni ja tämän kanssa yakuza oli mennyt sinne ministerin illallisellekin, mutta tasan muista syistä kuin tunteistaan…
“Ei hän tietenkään puhu. Manalla on sentään jonkinlainen ylpeys!” vaalein huudahti melkein kimpaantuneena.
“En minäkään pystynyt myöntämään sitä kenellekään, että olin mustasukkainen Hirokista, kun sain tietää Tsunehiton iskeneen silmänsä häneen! Mana on myös mies, vaikka pukeutuukin mekkoon! Et sinäkään halua jakaa häntä muiden kanssa, miksi siis hän haluaisi jakaa sinut!?”
“Ruiza puhuu kerrankin asiaa”, Hide-zou heilautti kättään, jolloin tummanruskeahiuksinen nappasi lyhyen kultansa nopeasti kainaloonsa rauhoittumaan.
Hetken aikaa pieni mies vastusteli lempeätä otetta, mutta tyyntyi sitten, kun pidempi uhkasi hiljaa kuiskaten pitävänsä viikon selibaattia. Uhkaus oli niin hirvittävä, että laihin melkein pökertyi, mikä saikin pienen hiljaisen hetken kuusikon ympärille.
“Puhu Manan kanssa ja yritä kuunnella häntä”, kakkosmies vilkaisi Asagia merkitsevästi.
“Yritä muistaa, miltä sinusta tuntui, kun sait kuulla Tetsusta. Muista miltä tuntui silloin koulussa, kun sinua välteltiin etkä saanut sanottua kenellekään omaa mielipidettäsi. Silloin tiedät täsmälleen, miltä Manasta tuntuu nyt.”

Yakuza jäi tuijottamaan ystäväänsä jäykistyneenä. Hän muisti tuon kaiken liiankin hyvin. Muiden katseet ja sen jatkuvan hiljaisuuden, joka ympärillä oli. Mikään ei ollut pienenä hirveämpää, kuin syödä yksin lounasta tai leikkiä yksin välitunnilla, kun kukaan ei kaivannut seuraansa. Silloin oli tuntunut, ettei kukaan oikeasti välittänyt, mitä ajatteli tai kuinka paljon loukkasi se, ettei jaksettu välittää tuon taivaallista ja vain siksi, että isä oli sattumoisin Ishikawa Yoshiki.
Mies muisti sen tuskan, kun sai kuulla Manalla olevan salarakastaja. Kuinka hän olikaan halunnut hypätä katolta alas ja kuolla, ettei olisi tarvinnut sietää sitä riittämättömyyden tunnetta ja kipua. Kysymykset olivat nousseet mieleen eikä niihin tuntunut löytyvän vastauksia. Asagi oli masentunut syvästi eikä osannut muutamaan päivään tehdä muuta kuin maata vuoteessaan käskien kaikkia pysymään poissa silmistään. Hän muisti vihan, joka oli vallannut jäsenensä ja hän oli halunnut kostoa enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa.
Halusikohan Manakin nyt sitä samaa? Kostoa?

“Kioton yakuza on tulossa!” kuului pääovelta huuto ja heidän luokseen ryntäsi nopeasti eräs ruizamaisesti pukeutunut mies täristen kauttaaltaan.
“Hänen limusiininsa perässä tulee kaksi autollista aseistautuneita miehiä! Miten toimimme?”
“Toivotamme heidät tietenkin tervetulleiksi”, Hide-zou kääntyi miestä päin tyynenä.
“Pitäkää aseet esillä ja pysykää järjestyksessä, mutta älkää antako heille mitään aihetta väärinkäsityksiin. Mene takaisin paikallesi oven viereen – me tulemme pian Asagin kanssa Klaha-samaa vastaan.”
Viestintuoja painoi kiväärin rintaansa vasten ja kumarsi pienesti, ennen kuin poistui takaisin paikalleen. Kuusikko kääntyi katsomaan toisiaan koettaen saada jokaisesta katseesta viimehetken tuet.
“Asagi”, kakkosmies sanoi viimein vilkaisten aulan suuntaan, josta kuului puhetta ja moottorin pauhua.
“Tiedän, että tämän kaiken sulattaminen ja vielä Kuro Kagen kokous samaan aikaan eivät tunnu hyvältä, mutta koeta pitää hermosi kurissa.”
“Kyllä minä selviän”, Asagi oikaisi pukunsa takkia, joka oli hiukan rypistynyt keskustelun aikana.
“Ruiza ja Hiroki, menkää paikoillenne. Közi ja K, tulkaa mukanani”, yakuza vilkaisi ystäviään nyökäten näille pienesti, kunnes lähti kävelemään pääovelle ottamaan ensimmäisen vieraansa vastaan.
“Yritetään välttää turhat selkkaukset”, toimitusjohtaja sanoi pehmeästi kävellessään ystävänsä rinnalla.
“Silloin pääset nopeammin takaisin Burutendoulle selvittämään asiat Manan kanssa. Minä voin jäädä tänne hoitamaan siivoukset, jotta pääset nopeasti lähtemään.”
“Kiitos, Hide-zou”, yakuza kuiskasi hiljaa pukien näkymättömän naamion kasvoilleen.
“Rakkaani.”
“Ole hyvä”, teräväpiirteinen vastasi hymyillen pienesti.
“Rakas.”

----------

Suuren neliömuotoisen puisen pöydän ääressä istui seitsemän miestä ja yksi nainen, joista neljä miestä istui neljästä muusta pöydän äärestä olijasta hiukan kauempana. Näiden kolmen miehen ja yhden naisen takana seisoi kummallakin puolella kaksi henkivartijaa tarkkaillen jokaista liikettä, mitä huoneessa tapahtui. Lasiovien takana seisoi ja käveli miehiä vartiossa, mikä sai suurimman osan väestä tarkkailemaan ympäristöään kiivaasti eikä tunnelmaa helpottanut lainkaan se tieto, että suuren tammioven toisella puolella seisoi vartiossa useampi mies valmiina toimimaan heti, jos tulisi ongelmia tai kuuluisi käsky. Ihmisten silmät tutkivat muiden silmiä koettaen löytää tietoa näiden ajatuksista ja henkivartijoiden lihakset värisivät vaatteiden alla jännityksestä. Jokaisella oli ase näkyvillä, mutta oli itsestäänselvyys, että kaikilla oli vähintään jotain tappavaa piilotettuna vaatteidensa alla. Todellisuudessa sillä ei ollut väliä, koska tuolistakin sai hyödyllisen aseen, jos tarve sitä vaati. Ainoat äänet siinä hiljaisuuden keskellä olivat kynnen naputus pöytään ja hengityksen rahina jokaisen odottaessa jotain tapahtuvaksi.

Selkä länteen päin istui mies, jonka mustat ilmavat hiukset peittivät toisen puolen kalpeista kasvoista melkein kokonaan. Mustan puvun päällä oli valkoinen pitkä takki lisäten värikontaktillaan olemuksen uhkaavuutta. Haruna Masaki, huoneessa olijoille tunnetumpi nimellä Klaha, istui suoraselkäisenä koreassa tuolissa katsoen tarkkaavaisesti muita, jotka tutkivat katsellaan yakuzan laihaa vartaloa ja elegantteja liikkeittä. Miehen takana seisoivat hänen henkivartijansa Yuuki ja Aoi, jotka tarkkailivat vastaavasti muita henkivartijoita, erityisesti Köziä ja K:ta, koska edellisestä tapaamisesta oli jäänyt miehille jotain hampaan koloon. Lisäksi heitä ahdisti seistä siinä suoraselkäisinä jäykkien pukujensa kanssa, kun aikaisemmat mainitut herrat saivat nauttia omien vaatteidensa mukavuuksista.
Kioton yakuzan takana istui musta-ruskeahiuksinen mies, jolla oli osa hiuksista nostettu sotkuisesti ylös muutaman letin laskeutuessa olkapäille. Vanhimman yakuzan oikeakäsi, Shun, katsoi vastaavasti muiden yakuzoiden kakkosmiehiä miettien, mitä näiden päissä liikkui eikä voinut kuin kadehtia Dietä ja Hide-zouta, jotka näyttivät niin rauhallisilta ja itsevarmoilta. Nämä olivatkin olleet johtajiensa palveluksissa useamman vuoden, mutta Shun oli totellut Klahan käskyjä vasta muutaman kuukauden, kun tämä sai ikävällä tavalla tarpeekseen edellisestä kakkosmiehestään.

Pöydän pohjoispuolella istui Tokion yakuza: Terachi Shinya, joka katseli tummanpuhuvilla silmillä ympärilleen näyttäen yhtä ylväältä ja komean tyylikkäältä kuten aina. Lihaksikkaan laihaa vartaloa peitti kiiltävä tummanharmaa puku, joka ei kuitenkaan ollut yhtä jäykkä kuin Klahalla, mutta silti sopivan juhlava hienoon tilaisuuteen. Vaaleat hiukset näyttivät olevan hiukan sotkussa, mutta todellisuudessa jokaisen hiussuortuvat paikka oli tarkkaan aseteltu. Jotenkin hän osasi kerätä uskomattoman paljon huomiota, vaikka hänen vieressään istuva punapää Ando Daisuke, Die, veti hiuksineen ja avoimine nahkahaalareineen, jossa oli kiiltäviä niittejä ja ketjuja, vilkaisuja itseensä useammin kuin kerran. Rintakehän vaalea iho pilkisti houkuttelevasti avoimesta vetoketjusta miehen keikkuessa omaperäisen rennosti tuolissaan saaden notkean vartalonsa näyttämään houkuttelevalta.
Heidän takanaan seisoi kaksi mustahiuksista miestä. Toisella heistä oli pitkät kiharat hiukset ja hyvin kolkot kasvot, jotka oli maalattu valkoisiksi. Silmän ympärystät olivat kuitenkin mustat ja keltaiset piilolinssit saivat lisää uhkaavuutta, vaikkei sitä olisi ollut jo pitkässä miehessä ennestään. Kiharahiuksisen rinnalla olevalla henkivartijalla oli lyhyet mustat hiukset, joissa oli epätasainen leikkaus. Näytti siltä, kuin hän olisi itse vain ottanut tylsänpuoleisen veitsen ja katkaissut sieltä täältä hiuksia oman makunsa mukaan, minkä takia muutamat suortuvat sojottivatkin pystyssä. Mustasta puvuntakistaan huolimatta, mies oli uskomattoman siro ja hyvin kauniskasvoinen, että olisi käynyt miesmallista, ellei hänellä olisi ollut huulikoruja ja paksuilla viivoilla rajattuja silmiä. Kaksikko oli muille henkivartijoille hyvin tutut, vaikka eivät tienneetkään näiden oikeita nimiä. Heille miehet olivat tulleet tutuiksi nimillä Yu~ki ja Tetsu. Kumpikin erikoisia, mutta Shinya halusikin miestensä olevan erilaisia – tuskin tällä olisi muuten ollut värikästä punkkaria kakkosmiehenään.

Selkä itään päin istui vaaleahiuksinen nainen, joka naputteli mustaksi maalatulla kynnellään pöydän pintaa katsellen arvioiden tummaseinäistä, arvokkaan oloista huonetta. Vaaleat hiukset näyttivät tummemmilta synkän salaperäisessä valaistuksessa, mutta silmät muistuttivat pimeydessä entistä enemmän kissan silmiä. Laiha vartalo näytti entistä laihemmalta mustassa rintojen yli ulottuvassa korsetissa. Ranteissa olevat kultakorut kimalsivat puhtauttaan ja kalleuttaan puhumattakaan kaulassa olevasta pannasta, jossa timantit pääsivät oikeuksiinsa. Musta huivi suojasi sopivasti paljaita olkapäitä ja käsivarsia erään toisen yakuzan katseilta.
Koko kerroksen ainoa nainen: Yokohaman yakuza, Deyama Exo-chika – mustaleski. Vaaleahiuksinen vilkaisi ohimennen vieressään istuvaa pitkää ja laihaa miestä, jotka ylipitkät otsahiukset valuivat silmille ja saivat näyttämään mystisemmältä hiukan pitkänpuoleisten kasvojen kanssa. Sakai Hiroaki mittaili katseellaan teräväpiirteistä miestä eikä näyttänyt kovinkaan iloiselta tai helpottuneelta tämän rauhallisen katseen alla. Lisää hermostusta aiheutti vaaleahiuksisen naisen haaveilevat katseet Tatemonokin toimitusjohtajassa, ettei mies voinut, kuin pelätä oman paikkansa menettämistä ja sitä myöten henkensä yllättävän nopeata lähtöä.
Korkeaselkänojaisen tuolin takana seisoivat tutuissa asemissa henkivartijat Kami ja Rai, jotka katsoivat suoraan eteensä tyhjyyteen. Todellisuudessa miehet tarkastelivat koko ympäristöään. Kuuntelivat jokaista askelta, jotka kuuluivat lasiovien takaa parvekkeelta ja tammioven toiselta puolelta kuuluvaa matalaa puheensorinaa. He tiedostivat kaiken ja piilottivat hyvin oman hermostuksensa, koska siellä oven takana heidän miehiään oli kaikista vähiten verrattuna kolmen muun herran miestenlukuihin.

Pöydän eteläisellä puolella istui mies, joka hymyili sitä tuttua viettelevää hymyään. Mustat hiukset näyttivät tyylikkään ylipitkiltä peittäen kulmakarvat. Mustat silmät tarkkailivat muita kulmien alta saaden herran näyttämään itsevarmalta ja ehkä jopa hiukan ylimieliseltä. Musta, todella kallis ja uniikki puku sai mieheen lisää hartiakkuutta, mutta samalla salaperäisyyttä viininpunaisen paitansa kanssa näyttäen saalistavalta pantterilta, joka vain odotti saaliidensa tekevän kohtalokkaan virheen.
Muu kolmikko mietti, miten oli mahdollista, että joukon nuorin pystyi näyttämään niin seksikkäältä ja viettelevältä vain istumalla paikoillaan kallistaen päätään. Osakan yakuza – Ishikawa Asagi – vilkaisi silmäkulmastaan ensin tutun vakavaa, mutta silti eleganttia kakkosmiestään Oshiro Hide-zouta, minkä jälkeen katsoi henkivartijoitaan, jotka olivat kaikista vaarallisimmat miehet huoneessa.

Siinä he olivat. Japanin, ehkä koko maailman vaarallisin nelikko, joka ei kaihtanut keinoja saadakseen haluamaansa. Näiden mahtihenkilöiden takana olivat mitä erilaisimmat rikokset ja muut konnuudet, että taivaanportin vartijalla menisi satoja vuosia syntien laskemiseen. Heidän päistään oltaisiin valmiita maksamaan hirvittäviä summia, mutta kukaan ei ollut niin hullu, että ryhtyisi jahtaamaan heitä ilman armeijan apua. He olivat Kuro Kagen liigan jäseniä, jotka olivat jälleen kokoontuneet yhteen pitääkseen yhteiset päämäärät selvillä ja estääkseen mafioiden väliset massamurhat, mutta myös pitääkseen niin kilpailijansa kuin lainvartijat kurissa. Kolme miestä ja yksi nainen, jotka olivat niin samanlaisia, että heistä oli tullut uskomattoman erilaisia.

“Sinuna lopettaisin tuon kynnen naputtamisen, Chika”, Asagi naurahti pehmeästi kumoten synkän, voimia mitoittavan hiljaisuuden koskettaen hellästi sormellaan viinilasinsa pitkää jalkaa.
“Ellei pöytään tule ikävää koloa, kyntesi ainakin lyhenee.”
Exo-chikan liike pysähtyi ja nainen nosti myrkyllisen katseensa yakuzoista nuorimpaan, joka hymyili ystävällisen viehättävästi takaisin.
“Exo-chika-sama sinulle”, hunajainen ääni oli kylmä ja kova silmien tuijottaessa kiukkuisena mustasilmäistä.
“Älä nyt viitsi, Chika, me kaikki olemme samanarvoisia”, pisin levitti käsiään viitaten heihin kahteen ja vielä Kioton ja Tokion yakuzoihin.
“Olemme kaikki yakuzoja ja me synnyimme tähän asemaan – paitsi sitä. Lisäksi me kaksi olemme viettäneet varsin mielenkiintoisen yön yhdessä.”
“Sulje suusi, Asagi!” vaaleahiuksinen sähisi ja kohottautui seisomaan miestensä hätkähtäessä naisen harvinaista kiivautta.
“Exo-chika, rauhoitu”, Shinya puuttui puheeseen ja liikautti kättään vaativasti.
“Asagi sanoi totuuden: olemme kaikki samanarvoisia.”
“Kiitän, Shinya”, pantterimainen nyökkäsi pienesti.
“Olisit voinut silti jättää tuon pienen loukkauksen väliin, Asagi.”
“Mitä? Minähän sanoin vain totuuksia.”
“Totuuksia ei tarvitse aina sanoa ääneen.”
“Miten totuus voisi muka loukata ketään?”
“Esittämistapa voi olla kuitenkin kohteliaampi.”
“Oliko siinä jotain väärää, kun huomautin vain, etten voi samatella – jos sellaista edes tekisin – ketään, joka ei ole perinyt asemaansa verensä kautta?” nuorimman käsi nousi sirosti suun eteen.
“Oliko loukkaavaa muistuttaa, ettei häntä ollut kasvatettu yakuzaksi? Tai puhua siitä miellyttävästä illasta, jonka aikana hän sai ainakin neljä orgasmia?”
“Emme tulleet tänne puhumaan rakastajantaidoistasi, Asagi”, Klaha puuttui puheeseen.
“Tämä on vakavahenkinen kokous eikä mitään peliä.”
“Voi harmi – minä kun varasin jo meille monopolin ja vielä pelikortitkin”, Osakan yakuza huokaisi raskaasti saaden kaikki kakkosmiehet tyrskähtämään henkivartijoiden piilottaessa omat naurunsa mataliin hymähdyksiin.

Kioton ja Yokohaman rikollisjärjestöjen johtajat mulkaisivat alaisiaan tiukasti, mutta Shinya nosti vain kätensä nopeasti suunsa eteen, ettei hymy olisi näkynyt kaikille. Hänen miehensä saivat tehdä, mitä halusivat ja Die todellakin naureskeli kuvitelmalle siitä, kuinka eräs nelikko pelaisi lautapelejä.
“Olet muuten onnistunut järjestämään tämän kokouksen todella hyvin niin lyhyellä aikataululla, Asagi”, Tokion mahtimies katseli huoneen tummanruskeita seiniä ja muutamaa hienoa taulua toivuttuaan sisäisestä naurustaan.
“Yllätit minut positiivisesti.”
“Kiitoksia kauniista sanoistasi, Shinya. Ne lämmittävät sydäntäni”, Asagi vei oikean kätensä rintakehälleen huokaisten pehmeästi.
“Kiitokset myös siitä, että katsoit asiaksesi kertoa minulle muutoksista”, mies käänsi pahansuovasti hymyilevät silmänsä punaviinistä nauttivaan Klahaan.
“Meidän Kioton herraamme alkaa näköjään ikä painaa, kun ei muista toimittaa edes omia asioitaan. Voi raukkaparkaa, jokohan olisi aika siirtyä eläkkeelle?”
“Mukava huomata, että olet noin kiinnostunut hyvinvoinnistani, Asagi”, vanhin naurahti huvittuneena.
“Meidän nuorimmaisemme taitaa itse olla niin viriili, ettei enää kykene muistamaan omia velvollisuuksiaan.”
“Minä sentään muistan, miten sitä tiettyä elintä käytetään.”
“Ja taas tässä mennään mittailemaan sitä, kenellä on pisin”, Exo-chika huokaisi raskaasti pyöräyttäen silmiään.
“Emmekö voisi vaihteeksi mennä suoraan asiaan?”

“Oletteko kuulleet jo ongelmasta, nimeltä Ruka?” Shinya päätti vaihtaa puheenaihetta, koska ei todellakaan halunnut alkaa pohtimaan sitä, kenellä oli tällä hetkellä, ellei koko elämänsä aikana, eniten vientiä.
Vastaus oli liiankin itsestään selvä.
“Ruka?” Asagi kallisti päätään mietteliäänä kääntyen sitten ruskeahiuksisen puoleen unohtaen sanasotansa Klahan kanssa.
“Hide-zou, rakkaani, mistä tuo nimi olikaan tuttu?” mies kysyi korostaen yhtä tiettyä sanaa, mikä sai mustalesken kihisemään kiukusta.
“Ruka-niminen mies oli Klaha-saman suojeluksessa, kunnes päätti ottaa ohjat omiin käsiinsä ja uhmata niin häntä kuin koko Kuro Kagea, Asagi-sama. Hän on kerännyt joukon miehiä rinnalleen ja sabotoinut muiden yakuzoiden puuhia, vaikkei ole vielä ehtinyt teidän ja Exo-chika-saman kimppuun”, ruskeankellertäväsilmäinen sanoi pehmeästi ja kumarsi pienesti tuoliltaan muiden katsellessa jokaista hienopiirteistä liikettä värähtämättäkään.
“Voi sinua Klaha”, pantterimainen kääntyi nopeasti katsomaan Kioton herraa.
“Sinulla on varmasti kovin yksinäistä. Miten sinä aina onnistut pelottelemaan kaikki tiehensä?”
“Sitä kutsutaan pelonsekaiseksi kunnioitukseksi”, Klaha huomautti jäätävästi mulkaisten puhunutta.
“Mikä on sinulle ja miehillesi täysin tuntematon käsite. Voin kyllä joskus tulla kyläilemään ja pitää luennon sen merkityksestä. Ehkä itsekin oppisit, miten yakuzan kuuluu toimia.”
“Toivottavasti sinua ei haittaa, jos laitan silloin tyynyn pääni alle”, Osakan suurimman mafian johtaja hymyili tietävästi.
“Haluan mahdollisimman mukavat olot, kun kerrot minulle syntyjä ja syviä siitä kunnioituksesta, vaikka vain sillä tavalla onnistuit kasvattamaan uhkiemme määrää entisestään.”
“Syytätkö sinä minua tapahtumista?” vanhin katsoi tuimasti pisintä sillä ainoalla silmällä, joka näkyi muille.
“En minä koskaan syytä ketään”, nuorin kehräsi hiljaa.
“Jätän sen syyttäjän huoleksi.”

“Mitä edes tämä Ruka on tarkalleen ottaen tehnyt?” Exo-chika kääntyi Shinyan puoleen jättäen mustatukkaisen kaksikon omaan arvoonsa.
“Sabotoinut muiden puuhia, erityisesti minun ja Klahan. Hän on myös hyökkäillyt sinne tänne ja minun tietojeni mukaan aikoo tuhota meidät muutaman pienemmän yakuzan avulla ja nousta heidän kanssaan Kuro Kagen jäseniksi meidät lyötyään”, Tokion yakuza naurahti matalasti.
“Taas yksi maailmanvalloittaja lisää – aivan kuin jenkit eivät riittäisi!”
Muut huoneessa olevat yakuzat purskahtivat ilkeämieliseen nauruun kakkosmiestensä kanssa tietäen hiukan liiankin hyvin, millaisia lähinaapurit olivat. Lisäksi heillä kaikilla oli muutama kontakti kummisetiin, jotka osasivat olla välistä liiankin itsevarmoja ja nokkavia kansansa historialla, että heidät oli turhan usein pudotettava maanpinnalle.
“Onko hän saanut enempää aikaiseksi?” Klaha puuttui puheeseen nopeasti toivuttuaan naurusta, koska todella halusi tietää, kuinka suuren uhan oli onnistunut vahingossa luomaan.
“Ruka on onnistunut melkein kirimään Hiroshiman Kazukin ja, kuten tiedät, tämä taas on maamme kuudenneksi mahtavin yakuza.”
“Auts”, Asagi sanoi pehmennetysti sen, mitä he kaikki ajattelivat.
“Onkohan hän siis listinyt muita yakuzoja?”
“Eipä suoranaisesti, mutta hän on ilmeisesti joko lahjonut tai vastaavasti uhkaillut useat luovuttamaan miehiä käyttöönsä. Sillä miehellä on vakoojamme mukaan aika paljon karismaa ja joku salaperäinen tukija, jonka henkilöllisyydestä tai syistä ei edes Rukalla itsellään ole mitään hajua”, Die pisti väliin saaden johtajansa nyökkäämään.
“Miten hän on sitten onnistunut?” Exo-chika pisti väliin.
“Mistä tämä Ruka on putkahtanut? Eivät monet yakuzat luovuta niin helposti miehiään kenen tahansa komennettavaksi. Heidän täytyy olla varmoja, että Ruka onnistuu tavoitteissaan, koska muussa tapauksessa kaikki avuntarjonneet saavat rangaistuksen – ainakin minun puoleltani.”

“Ruka ei ole aivan kuka tahansa – vai mitä, Shinya?” Asagi katsoi merkitsevästi vastapäätä istuvaa yakuzaa.
“Muuten olisit toiminut aikaa sitten yksin ja maininnut kevyesti ohimennen urotyöstäsi tässä kokouksessa.”
“Tuo on totta”, Klaha huomautti nojaten hiukan käteensä.
“Lisäksi haluan tietää, kuka oikeasti uskaltaa vastustaa meitä ja uhmata minua kaiken sen hyvän jälkeen, mitä olen tehnyt hänen hyväkseen.”
“Voinhan minä kertoa. Muistatteko Satoruiden suvun?” Tokion herra nojautui eteenpäin katsoen muita merkitsevästi.
“Satorut?” vanhin kurtisti kulmiaan.
“Minulle tulee ensimmäisenä mieleen se Asagin naikkonen.”
“Minulle tulee taas ensimmäisenä mieleen se, että olet edelleen minun miesteni ympäröimänä, Klaha”, mustasilmäinen huomautti harvinaisen terävästi.
“Voin koska tahansa antaa käskyn, että tulevat opettamaan sinulle käytöstapoja.”
“Osuinko arkaan paikkaan, pikkuiseni?” Kioton paskiainen naurahti itsevarmasti.
“Kyllä, vanhukseni, koska en siedä tyhmyyttä”, pisin huomautti painokkaasti.
“Shinya puhuu mitä luultavimmin Satoru Naotosta, vai olenko väärässä?” mies katsahti pohjoisen suuntaan saaden puhutellun nyökkäämään.
“Satoru Naoto? Eikös hän ollut Yoshikin, Toshimitsun, Isaon ja Kerryn lähipiiriä?” Exo-chika ojensi kätensä kohti Hiroakia tämän antaessa johtajalleen automaattisesti viuhkan.
“Lähipiiri on aika kaukaa haettua”, Klaha tuhahti naisen vilvoitellessa itseään viehättävästi.
“Satoru Naoto oli nokkava ja kuvitteli itsestään liikoja. Luuli olevansa maailmanvaltias ja hyppi väärien miesten nenille, kun Kuro Kagen ensimmäiset miehet päätti näyttää koko maailmalle, ettei kenenkään pidä luulla itsestään liikoja.”
“Siis toisin sanoin, Chika-rakas”, Asagi väläytti upean hymynsä naiselle.
“Satoru Naoto tapettiin ja hänen perheensä sekä mafiansa tuhottiin – sinähän niin paljon rakastat sitä, kun katana isketään keuhkon läpi. Usko tai älä, mutta Naoto sai kokonaista neljä katanaa itseensä.”

Mustaleski mulkoili nuorinta ja avasi suunsa sanoakseen pari oikein myrkyllistä sanaa, mutta Klaha keskeytti hänet kääntyen jälleen Shinyan puoleen.
“Miten Ruka ja Satoru liittyvät toisiinsa?”
“Helposti”, Tokion alamaailman hallitsija hymyili isällisen ymmärtäväisesti.
“Koska Rukan sukunimi on Satoru.”
Hetken aikaa mies katseli virkaveljiensä kysyviä ilmeitä kääntyen sitten Dien puoleen.
“Antaisitko sen levykkeen? Haluaisin näyttää herroille ja neidillemme jotain.”
Punapäinen kakkosmies nyökkäsi kevyesti ja otti nahkahaalarinsa sisältä pienen levyn, jonka liu’utti Asagille. Hide-zou otti levyn ystävänsä puolesta haltuunsa, tiirasi sitä vähän aikaan ja siirtyi sitten sivummalla olevalle tietokoneelle käynnistäen videotykin valkoiselle taululle, jotta he näkisivät, mitä levyn omistava rikollisjärjestön johtaja halusi näyttää. Toimitusjohtaja laittoi levyn koneen sisälle, teki pikaisen virustarkastuksen ja painoi sitten muutamaa nappia, jolloin videotykki heitti kuvan kaikkien nähtäväksi.
Siinä oli viisi ihmistä, yksi istuva aikuinen mies, joka piteli sylissään kahta poikaa, ja herraa nuorempi oleva nainen, joka silitteli mustatukkaisen kouluikäisen tytön päätä.
“Mitä meidän pitäisi nähdä tuossa Satoru Naoton perhekuvassa?” Exo-chika tuhahti.
“Emme tulleet miettimään menneitä perhesuhteita.”
“Katsohan tarkkaan, Exo-chika. Kohta näet, mitä tarkoitan”, pohjoispuolella istuva naurahti viitaten kuvaa, jossa tapahtui muutos.

Pieni punainen viiva kulki harmaata pintaa pitkin ja teki ensin rastin naisen päälle, sitten tyttären. Seuraavaksi värisäväyksen kohteiksi joutuivat pojat, mutta jostain syystä nuorimmaisen päälle levittyvä raksi tuli katkoviivoilla. Seuraavaksi kohteeksi joutui yakuza paksulla, tummalla viivalla.
“Ymmärrättekö nyt?” Shinya kysyi, kun perhekuvan tilalle tuli värillinen kuva mustahiuksisesta lukioikäisestä pojasta.
“Tarkoitatko, että edeltäjämme epäonnistuivat Satorun suvun tuhoamisessa?” Klaha kääntyi katsomaan epäuskoisena virkaveljeään.
“Kyllä”, vaaleampi sanoi itsevarmasti.
“Satoru Naoton kuopus, Kano, jäi henkiin. Ilmeisesti hänet sekoitettiin jotenkin perheen palvelijan lapseen ja erilaisten vaiheiden myötä hänestä kasvoi katkeroitunut mies, joka haluaa nyt kostoa.”
“Ymmärrettävää, koska me kaikki haluaisimme sitä samaa”, Asagi huomautti.
“Valitettavasti hänen halunsa ovat meidän tavoitteidemme tiellä.”
“Lievästi sanottuna”, Exo-chika oli kerrankin samaa mieltä mustasilmäisen kanssa.
“Miten siis toimimme? Missä hän liikkuu tai mitä hän aikoo tehdä seuraavaksi?”
“Miten toimimme? Yksinkertaisesti katkaisemme nousukkaalta siivet alta ja katsomme, kuinka hän putoaa meidän käsiimme”, Kioton herra sanoi suoraan.
“Sen jälkeen pidämme pienen kurinpalautuksen muille yakuzoille.”
“Kaikki aikanaan, Klaha. Kaikki aikanaan”, Shinya tyynnytteli miestä kätensä liikkeellä.
“Emme voi vain marssia sotajalalle, koska siitä syntyisi turhaa verenvuodatusta, kun muut yakuzat päättäisivät asettua vastarintaan. Ensin on mietittävä tarkkaan, miten toimimme.”

“Odotamme siis, että hän tekee kohtalokkaan virheen”, Asagi naurahti yllättäen.
“Miten minusta tuntuu, että se tapahtuu juuri sillä hetkellä, kun Ruka, tai Satoru Kano, päättää mennä Nagoyaan.”
“Siinäpä se!” Tokion herra naurahti ilahtuneena ajatuksesta, jota ei ollut edes itse ajatellut.
“Meidän on siis saatava Ruka menemään sinne.”
“Sehän on helppoa”, Kioton mies virnisti pahansuovasti.
“Sentään elossa oleva legenda asuu siellä eikä Ruka voi varmastikaan vastustaa kiusausta. Hyvin suunniteltua saamme varmasti hänetkin mukaan toimiimme. Voisit ottaa häneen yhteyttä jo nyt, Asagi.”
“Jos jättäisimme hänet kuitenkin väliin”, pantterimainen sanoi epävarmasti vilkaisten ystäväänsä, joka katsoi takaisin yhtä synkkänä.
“Asagi, me tarvitsemme häntä”, Shinya sanoi vakavasti.
“Emmehän, jos me kaikki yhdistämme voimamme oikein”, mustasilmäinen huomautti hymyilemättä, täysin vakavana.
“Meidän pientä lastamme taitaa pelottaa”, mustaleski naurahti pilkallisesti.
“Soita hänelle itse ja mainitse vielä suoraan, että tapoit hänen läheisen ystävänsä”, pisin huomautti varsin terävästi ja hymyili sitten ilkeästi.
“Hän tuskin ilahtuisi siitä tiedosta, että sinä iskit katanan rakkaan miehesi rintakehän läpi tai edes siitä, että Toshi-saman kuolema ei ollutkaan onnettomuus.”

“Sinä et sano kerro moisia valheita kenellekään!” Yokohaman yakuza hyppäsi pystyyn miestensä noudattaessa tällä kertaa esimerkkiä.
“Mitä valheita?” Osakan rikollisjärjestön johtaja levitti käsiään viattomasti saaden henkivartijansa hymähtämään tietäväisinä ja Hide-zoun piilottamaan jälleen tietäväisen hymyn sormiensa taakse.
“Ja mitä kuvittelet tuolla mahtipontisuudellasi saavuttavan? Olisi kyllä piristävää nähdä Kamin ja Rain surkeat lyöntiyritykset Köziä ja K:ta vastaan”, Asagi nojautui hiukan eteenpäin pöydän yli.
“Se vain tulisi sinulle turhan kalliiksi, Chika-rakas.”
“Chika… Ei, kun siis Exo-chika, istuudu alas”, Shinya yritti tasapainottaa kiivastuvaa tunnelmaa Dien tarkkaillessa tilannetta valmiina toimimaan, jos syntyisi tappelu, mikä ei välttämättä ollut enää kaukana.
“Turhaan yrität vaihtaa puheenaihetta, Asagi”, Klaha totesi naurahtaen.
“Meidän on otettava yhteyttä Nagoyaan, vaikka se onkin varsin ikävä asia. Sinulla ei ole muita vaihtoehtoja, koska meitä on kolme, jotka vaativat sitä”, mies huomautti ärsyttävästi hymyillen.
“Joudut taipumaan meidän tahtomme alla.”
“Saa nähdä, kuka taipuu ja mistä, Klaha”, Asagi mulkaisi vaarallisesti Kioton paskiaista.
“Oliko tuo uhkaus?”
“Ota siitä selvää.”
“Luuletko todella, että olen halukas koskemaan sinuun?”
“Minulla ei ole vastaavia ongelmia, Klahaseni – kosken sinuun mielelläni, kun olen ensin tappanut sinut.”
“Luuletko sen olevan niin helppoa?”
“Luulenko? Kyllä – pidempään kuin hetken aikaa.”
“Selvitetäänkö tämä tässä ja nyt!?” vanhin nousi pystyyn pisimmän tehdessä samoin.
“Ehdottomasti!

Henkivartijat ottivat leveämmän asennon mulkoillen toisiaan tietävästi ja yrittivät nopeasti miettiä toistensa heikkouksia. Mielessä seikkailivat viimeisimmän yhteenoton vaiheet samalla, kun miehet yrittivät pohtia, miten pystyisivät antamaan vastustajalle sen ensimmäisen iskun, jonka ansiosta he pääsisivät niskanpäälle.
Kiotosta tulleet olivat tosin alakynnessä jo valmiiksi useastakin syystä. Yksikin metelintapainen ja joukko aseistautuneita miehiä syöksyisi Ruizan mukana kokoussaliin ja harvat halusivat oikeasti nähdä laihan miehen kyvyt.
Pantterimainen mulkoili pahansuovasti vastustajaansa Hide-zoun noustessa pystyyn asettaen kätensä ystävänsä olkapäälle.
“Asagi-sama, rauhoittukaa”, toimitusjohtaja sanoi pehmeästi vilkaisten sitten merkitsevästi Kioton miehiä.
“Klaha-sama tietää liiankin hyvin, mihin kykenet eikä hän ole tyhmä. Ensinnäkin hän on täysin miestemme ympäröimänä ja tulee tapetuksi armotta, jos edes vahingossa uhkaisi teitä. Toiseksi, olemme kirineet hänet aikaa sitten ja pian, Asagi-sama, teillä on Japanin mahtavin mafia. Klaha-sama tuskin haluaa ottaa sellaista riskiä, että joutuisi tässä vaiheessa miettimään henkensä lisäksi myös miestappioitaan.”
“Kirineet? Hah!” Klaha naurahti pilkallisesti ja istuutui takaisin tuolilleen ottaen viinilasin käteensä.
“Nuo saavutukset ovat mitättömiä, koska ne eivät olleet pelkästään sinun aikaansaannoksiasi, Asagi”, mies pyöritteli punaista juomaa korkeajalkaisessa lasissa.
“Mikään tekemäsi ei vedä vertoja vanhempiesi saavutuksille. Istut tässäkin pöydässä vain siksi, koska he silottivat tien sinulle täysin. Synnyit mukavasti sinä kulta-aikana, joka perheessäsi oli silloin ja kasvoit höyhenpeitteisessä maailmassasi. Minä ja Shinya emme olleet yhtä onnekkaita – edes Exo-chikalla ei ollut tuollaista hemmoteltua elämää.”
“Sinä synnyit täsmälleen samaan asemaan kuin minä, Klaha”, Asagi murisi matalasti istuutuen takaisin paikalleen Hide-zoun tehdessä samoin kurtistaen samalla kulmiaan Kioton herran sanoista.
“Shinyakin eli täsmälleen sitä samaa elämää, joten älä nosta itseäsi kovin arvokkaaksi. Exo-chikalta ei taas vaadittu mitään samanlaista kuin meiltä, koska on nainen, mikä on yhteiskunnassamme kylmä fakta.”

“Älä unohda, että äitisi huolehti mafiasta Yoshikin mentyä, kunnes sinä olit niin sanotusti riittävän vanha kantamaan perintösi. Minä jouduin yakuzaksi 15-vuotiaana, kun isäni kuoli aivoverenvuotoon”, vanhin vilkaisi yhdellä silmällä mustasilmäistä, joka tuijotti tuimana takaisin.
“Shinyan setä taas adoptoi hänet veljeltään 11-vuotiaana, koska ei voinut saada omia lapsia ja vuoden päästä niin hän kuin veljensä lensivät taivaan tuuliin pommi-iskun takia. Siinä loppui Shinyan ’onnellinen’ lapsuus. Exo-chika syntyi seitsemän lapsen perheeseen ja varttui enemmän kadulla kuin kotonaan. Hän teki paljon töitä menestyäkseen ja – kiitos osittain onnelle – hän päätyi naimisiin Deyama Toshimitsun kanssa, joka menetti henkensä ikävien sattumusten kautta. Siitä huolimatta Exo-chika on menestynyt ilman mitään apua, toisin kuin sinä. Me olemme joutuneet taistelemaan asemastamme koko elämämme ajan.”
“Ja mikä tuon hienon puheesi ydin oli?” Asagi teki mieli sylkäistä lattiaa, mutta ei halunnut pesettää mattoa.
“Ihan vain tiedoksesi, teidän mafianne eivät ole mitään verrattuna omaani! Minulla on parhaimmat miehet ja menestyneimmät suhteet muihin maihin! Te tiedätte sen liiankin hyvin. Minulla on Hide-zou, Közi, K, Ruiza, Andro ja vaikka ketä, mutta teillä ei ole mitään vastaavaa! Koko Kuro Kagea ei enää olisi, jos en olisi miehineni pitämässä asioita järjestyksessä!”
“Me emme tukeudukaan muihin miehiin kuten sinä, Asagi”, Exo-chika huomautti jäätävästi.
“Sanoo mustaleski, joka havittelee minun kakkosmiestäni”, mustasilmäinen katsoi kaikkia yakuzoita kulmiensa alta.
“Jos todella haluaisin, tuhoaisin teidät kaikki yksitellen ettekä te voisi sille mitään, vaikka liittoutuisitte.”
“Asagi, Kuro Kagen säännöt kieltävät tuollaisen”, Shinya sanoi hitaasti katsoen tummilla silmillä nuorinta.
Katse kertoi, että mies ajatteli täsmälleen samoin kuin vanhin, mutta ei yhtä jyrkästi. Kasvoille laskeutunut varjo sai yakuzan näyttämään jopa hiukan surulliselta ikävän käänteen takia, mihin tämä kokous oli johtanut. Herra ei itse nauttinut siitä, että joutui kahden muun kanssa lannistamaan nuorimman.
“Joudut valitettavasti alistumaan tilanteeseen. Sinun on otettava yhteyttä Nagoyaan, koska meitä on kolme sinua vastaan. Muuten ottaisin itse yhteyttä, mutta sinulla on sinne lähimmät suhteet… Näe tämä kuitenkin omana etunasi: meidän on pidettävä yhtä, jotta saamme Rukan nopeasti hoideltua ja pidettyä muut yakuzat tahtomme alla.”
“Tyydy siis asemaasi ja sääntöihin, Asagi”, Klaha naurahti tyytyväisenä tilanteeseen.
“Koska ne kumpikin ovat vanhempiesi tekemiä.”

----------

Hissin ovet aukesivat tyhjään kerrokseen Asagin huokaistessa raskaasti. Hänen päätään särki eikä mieli osannut päättää, halusiko kuumaan kylpyyn vai nukkumaan pehmeään sänkyynsä. Kumpikin ajatus oli aivan liian miellyttävä.
Kokous oli venähtänyt yömyöhään turhien löpinöiden ja kinastelujen takia. Mikään ei ollutkaan inhottavampaa kuin se, että Exo-chika kantoi yhä kaunaa hänelle heidän ensimmäisestä kokouksestaan ja Klahakin oli jatkuvasti kurkussa kiinni. Tuntui kuitenkin inhottavalta, että Shinyakin liittyi heidän puolelleen vaatimalla yhteyden ottamista Nagoyaan, vaikka he olivat aina tähän mennessä pitäneet yhtä. Sillä hetkellä pantterimainen ei keksinyt mitään pahempaa kuin legendan apuun kutsumisen, koska siitä syntyisi sitten niin paljon ongelmia hänelle, ettei mitään rajaa. Luultavasti suurin osa hänen miehistään aina Hide-zouta myöten lähtisi evakkoon.
Tieto alistamisesta, Rukasta, tämän nitistämisestä ja riita Manan kanssa olivat kuluttaneet niin paljon voimia, että oli ollut Hide-zoun ansiota, ettei häntä ollut kokonaan sentään tallottu. Mikään ei tuntunut piristävän tässä vaiheessa. Edes Exo-chikan ilme ei piristänyt, kun tämä oli kokouksen lopussa ryhtynyt keimailemaan Hide-zoulle ja muutenkin lähennellyt tätä, kunnes Ruiza oli sitten paukauttanut suoraan, ettei toimitusjohtajan poikaystävä välttämättä suhtaudu asiaan kovin hyvin – varsinkin, kun pääsi leikkimään coltilla. Mustaleski oli suorastaan pökertynyt kuulemastaan, että Hiroakin piti melkein kantaa tämä autoon.
Kaikki nuo asiat olivat kuitenkin muita huolia, jotka Asagi halusi unohtaa enemmän kuin koskaan.

Toiseksi ylin kerros oli pimeänä ja huonekalut näyttivät lasiseinän lävitse loistavan kuun valossa salaperäisen uhkaavilta. Varjot koettivat tavoittaa saapunutta kolmikkoa, joka astui äänettömästi olohuoneeseen vilkaisten ympärilleen.
Kaikki rakastajattaret ja Kamijo olivat ilmeisesti nukkumassa, koska näiden ovet olivat kiinni eikä raoista tullut valoa. Kuun sinertävän kalpea valo ei olisi voinut olla enää yhtään kauniimpi ja surullisempi siinä hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, mikä sai mustatukan pysähtymään hetkeksi ajatuksissaan. Hänen oli paha olo, mutta mies huitaisi tuntemuksen syrjään. Se luultavasti johtui niistä pahanilman linnuista.
“Voitte vetäytyä nukkumaan, Közi ja K. En tarvitse teitä enää tänään”, yakuza kääntyi puhumaan henkivartijoille, jotka nyökkäsivät ymmärryksen merkiksi.
“Kiitoksia tästä päivästä, hyvää työtä. Nauttikaa levostanne.”
Pitkät miehet kumarsivat pienesti ja siirtyivät huoneiston toiseen päähän kauemmas haaremin väen huoneista, jotta saisivat omaa rauhaa. Rikollisjärjestön johtajan suojeleminen oli niin henkisesti kuin fyysisesti rankkaa ja kaksikko tarvitsi todellakin lepoa aina päivän päätteeksi.
Mustasilmäinen jäi seisomaan vielä hissin ovien eteen katsellen henkivartijoita, jotka astuivat kumpikin omaan huoneeseensa nyökäten toisilleen hyvät yöt. Pantterimainen kallisti hiukan päätään eikä voinut kuin kadehtia sitä, miten hyvin nuo miehet tunsivat toisensa. Olisi hauskaa, jos voisi tehdä pienen eleen toisen ymmärtäessä siitä kokonaisia lauseita. Kyllähän hänellä ja Hide-zoulla oli samanlainen yhteys, mutta se oli nykyään erilaisempaa. Se oli ollut toisenlaista jo vuosia sitten, mutta nyt tilanne oli taas muuttunut, kun Seth ilmaantui maisemiin. Asagi oli oikeasti onnellinen ystävänsä puolesta, kun tämä oli viimein löytänyt onnen, mutta ei voinut sille mitään, että oli mustasukkainen ystävästään – rakkaastaan.
Ravistaen kevyesti päätään mustatukkainen käveli kissamaisen pehmeästi ja äänettömästi portaille varoen jokaista askeltaan, ettei vain häiritsisi muita nukkujia. Mana oli varmasti tähän aikaa nukkumassa – kellohan tikitti jo kolmea yöllä. Sormet hapuilivat kauluspaidan alta kultaista ketjua vieden kaulassa roikkuvan avaimen päänsä yli, jotta pääsisi avaamaan oman huoneistonsa oven.

Ovi aukesi aavemaisen hiljaa saaden miehen kurtistamaan kulmiaan entisestään. Taas tuli se hassu tunne, ettei kaikki ollut kohdallaan. Eihän mitään voinut kuitenkaan tapahtua täällä, koska edes ilmastointiputkia pitkin ei ollut mahdollista päästä hissiin tai tähän kerrokseen, ellei tiennyt täsmälleen, miten toimia – ja ainoat, jotka kykenisivät siihen, olivat Közi ja K, mutta heidän kokonsa aiheuttivat siinä pieniä ongelmia. Miksi kylmät väreet liikkuivat hänen selkäänsä pitkin? Ei tuo kuutamo nyt niin pelottava ollut…

Tosin, tuossa sinisen kalvakassa valossa flyygeli näytti siltä, että koska tahansa Yoshikin haamu tai joku muu saattaisi soittaa viimeisen tuomionpäivän sinfonian. Jokainen varjo näytti synkältä, tai että salamurhaaja saattaisi piilotella siellä. Verhot olivat auki parvekkeen oven ollessa raollaan, minkä takia tuuli pääsi heilauttamaan kankaita muutaman kerran. Paikka tosiaan näytti jotenkin synkältä kummituskartanolta tai koristeelliselta vankilalta. Jälkimmäinen ajatus sai pantterimainen naurahtamaan matalasti. Hän oli todellakin hölmö, kun kuvitteli olemattomia, tai edes otti Manan sanat tosissaan. Silti miehen käsi siirtyi lähelle miehustaa, josta hän voisi nopeasti napata itselleen uuden aseensa, jos tulisi todellinen hätä, etteivät Közi ja K ehtisi lainkaan apuun.
Yakuza otti muutaman askeleen eteenpäin, kunnes pysähtyi äkisti tarkentaen kuuloaan. Jostain pimeydestä kuului uikutusta ja kyykistyttyään mustasilmäinen näki pimeydessä kiiluvat silmät ja valkoisia kuunvalossa hohtavia karvoja aivan mustan möykyn vieressä keittiön pöydän alla pimeässä nurkassa.
“Missi? Yoru? Mitä te siellä teette?” pieni hymy kohosi täyteläisille huulille käden tullessa pois takin sisätaskulta.
Yoru vinkaisi kimeästi ja kipitti isäntänsä luokse häntä koipien välissä ulisten entistä enemmän. Missikin hiippaili koiraystävänsä kanssa rikollisjärjestön johtajan jalkoihin, mutta ei yhtä ylpeästi ja elegantisti kuin yleensä. Askel oli laahustava hännän melkein roikkuessa maata pitkin ja korvat sojottivat tyylittömästi sivuille katseen harhaillessa lattiassa.

Asagi kurtisti kulmiaan entisestään. Mikä niitä kahta vaivasi? Mikä niitä pelotti tai veti alakuloiseksi? Eikö Mana päästänyt niitä makuuhuoneeseen?
Mustasilmäinen rapsutti eläimiä ja kääntyi katsomaan makuuhuonetta, jonka ovi oli raollaan. Lemmikit olisivat päässeet sinne koska tahansa, jos olisivat halunneet, mutta ne värjöttelivätkin pimeässä keittiössä. Oliko Mana vieläkin niin kiukkuinen, että Missi ja Yorukin karttoivat tätä?

Raskaasti huokaisten mies suoristautui. Ehkä olisi parasta vain herättää entinen soluttautuja ja sietää tämän vihat hetken aikaa, jotta voisi sitten selvittää tämän typerän riidan, jonka varsinaista syytä mies ei vieläkään ymmärtänyt. Hänen oli vain vaikea uskoa, että Mana, jos kukaan, voisi olla kenestäkään mustasukkainen. Tämähän oli välillä häntäkin kohtaan yhtä kylmä kuin jäävuori ja pisteliäämpi kuin piikkisika.

Varovaisesti yakuza astui surkeiden lemmikeiden yli ja siirtyi makuuhuoneen ovelle ja päätti koputtaa kohteliaisuus syistä, vaikka valoton huone kertoi jo, että siellä nukuttiin. Vastausta ei tietenkään kuulunut, jolloin rikollisjärjestön johtaja astui sisälle herättääkseen rakastajansa. Huone oli täysin pimeä, mutta silti siellä näki, ettei kaikki ollut, kuten piti. Vuode oli täysin pedattu ja vaatekaapin ovi oli auki paljastaen useamman vaatteen kadonneen jonnekin. Koristeelliselta pukeutumispöydältä oli kadonnut runsas määrä meikkejä, mutta suurin osa koruista oli jätetty siihen esille kuin käskynä tekemään niillä, mitä mies ikinä halusi.
Mustasilmäinen tuijotti eteensä koettaen nähdä sen, mitä halusi. Vuoteen päällä ei kuitenkaan maannut laihaa, kauniskasvoista miestä eikä missään nurkassa näkynyt tummaa hahmoa. Hengitys ei kulkenut mustatukan keuhkoissa, mutta kylmät väreet iskeytyivät vasten vartaloa kivuliaasti yakuzan tajutessa jotain, mitä ei halunnut olevan totta.
“Mana? Oletko täällä?” ääni värisi tahtomattaan.
“Mana!? Vastaa!”

Kukaan ei vastannut, kun pantterimainen ryntäsi kylpyhuoneeseen, joka oli pimeänä, eikä siellä tietenkään ollut ketään. Jalat veivät miehen nopeasti takaisin olohuoneeseen ja sieltä parvekkeelle, jossa oli vain pieni ranskalaistyylinen pöytä ja muutama tuoli, mutta ei mitään, mikä olisi kertonut jotain uutta entisestä soluttautujasta tai tämän olinpaikasta. Paniikki alkoi ottaa valtaa Asagissa eikä hän tiennyt lainkaan, mitä pitäisi tehdä. Rikollisjärjestön johtaja melkein kaivoi jo sohvatyynyjä, kuin rakastajansa saattaisi piilotella siellä, mikä ei tietenkään pitänyt paikkaansa.

Toimien ennemmin vaistojen kuin järjen varassa tärisevä käsi nappasi kännykän taskusta ja paineli sen ainoan numeron, jonka omistaja oli hänen suurin tuki ja turvansa vaikeina aikoina. Korvaan kuului pienen hetken ajan ärsyttävä tuuttaus, mutta viimein siihen vastasi iloisesti tuttu ääni.
“Hei, Asagi. Joko pääsit Burutendoulle?” Hide-zou kysyi pehmeästi ja antoi suudelman ilmeisesti Sethin poskelle.
“Mana on kadonnut!” vanhempi lähes huusi voimatta muuta kuin vajota istumaan sohvalle totuuden kertomisesta lemmikkien kipittäessä nopeasti isäntänsä jalkoihin.
Hän ei kiinnittänyt lainkaan huomiota esitettyyn kysymykseen tai siihen, että entinen rakkaansa saattoi viettää kallisarvoista laatuaikaa rakkaansa kanssa heidän siinä puhuessa. Millään ei ollut mitään merkitystä, kun pelko ja paniikki ottivat värisevän vartalon hallintaansa, puhumattakaan mielestä.
Toimitusjohtaja ei sanonut mitään ja ilmeisesti miehen kasvot olivat synkistyneet, koska Seth kysyi hiljaa, mistä oli kysymys.
“Kadonnut? Et kai nyt liioittele?” teräväpiirteinen koetti ajatella järjellään.
“Minä en liioittele tällaisen asian kanssa!” yakuza karjui välittämättä lainkaan siitä, että herättäisi huudollaan useamman ihmisen alemmassa kerroksessa.
“Mana ei ole vuoteessa!”
“Hänhän saattaa olla parvekkeella tai vessassa”, kakkosmies sanoi realistisesti, koska uskoi ystävänsä käyvän vielä ylikierroksilla kokouksen takia.
Ei ihmekään, kyllä hänkin kävisi, jos hänet väkisin pakotettaisiin johonkin, mitä ei halunnut tehdä missään nimessä.
“Ei ole!” mustatukka väitti vastaan kääntyen vielä katsomaan avonaisesta lasiovesta ulos, kuin toivoisi tuttujen kasvojen ilmestyvän sieltä näkyviin.
“Häntä ei näy missään! Olen etsinyt kaikkialta, eikä hän edes vastaa, vaikka huudankin kaikkien korvat lukkoon!”

“Sinä huudat tällä hetkellä minun korvani lukkoon”, ruskeahiuksinen huomautti.
“Ehkä hän on uhmannut käskyäsi ja mennyt Yorun kanssa lenkille.”
“Tähän aikaa yöstä on hiukan vaikeata ulkoiluttaa koiraa, kun se uikuttaa tässä vieressäni!” käsi kurottui vaistomaisesti hakemaan lemmikeistään tukea.
“Missikin on ihan maassa!”
“Rauhoitu, oletko yrittänyt soittaa hänelle?”
“Missä välissä minä olisin ehtinyt niin tekemään?”
“Olisit soittanut hänelle ennemmin kuin minulle.”
“Älä siinä jäkätä, vaan tee jotain!”
Puhelimen toisesta päästä kuului hyvin raskas huokaisu, joka kertoi toisen aavistaneen kuulevansa nuo sanat.
“Seth-rakas, soittaisitko Manalle? Hän luultavasti vastaa sinulle”, Hide-zou kysyi pienesti hymyillen avustajaltaan.
“Toki, onko jotain sattunut?”
“Ei. Minusta tuntuu vain, että Asagista on tullut entistä stressiherkempi.”
“Suut soukemmalle ja toimintaa!” Asagi huudahti vapisten kahta kauheammin.
“Rauhoitu”, voimakasleukainen sanoi pehmeästi, mutta samalla käskevään sävyyn.
“Jos Mana ei vastaa Sethille, voit aina katso koneeltasi Tatsuroun tekemän ohjelman avulla, missä hän on. Hänenkin kännykässään on paikannin.”
“Minähän olen rauhallinen!”
“Kerro se minun korvalleni.”
“Suu suppuun!”
“Jos te kummatkin, Asagi-sama ja sinä, Hide-zou, olisitte hetken hiljaa, jotta voisin soittaa Manalle?” Sethin ääni kuului ystävällisesti taustalta.
“On hiukan vaikea kuulla, jos hän vastaa, kun te kaksi rääytte toisillenne.”

Yakuza sulki samassa suunsa ja hänen sydämensä rukoili, että kauniskasvoinen vastaisi ystävänsä soittoon. Kädet ja jalat tuntuivat painavilta ja ilma muuttui liian raskaaksi, jotta sitä voisi hengittää. Viimein kuului jotain. Ensin pieni värähdys ja Beethovenin Kuutamosonaatti soi matkapuhelimen soittoäänenä kännykän värähdellessä keittiönpöydällä mustatukan selän takana. Tuo kauniskappale muuttui sillä samalla sekunnilla tuhon sinfoniaksi miehen mielessä, kuten koko huone oli ennustanut sen tulon jo aikaisemmin.
Huomaamatta sitä lainkaan itse, rikollisjärjestön johtaja nousi ylös ja käveli viimein keittiöön. Pimeyteen tottuneet silmät näkivät puhelimen, jonka vihreänä hehkuvassa taustassa luki “Seth soittaa”. Puhelimen vieressä oli avainkortti, jonka päällä kimalsi Asagin huoneiston kultainen avain.
“Seth, voit lopettaa soittamisen”, Hide-zou sanoi hiljaa kuultuaan tutun soittoäänen ja hänen rakkaansa ilmeisesti totteli hiljaisena käskyä.
“Asagi… Ehkä tämä on vain jokin erehdys…”
“Ei ole”, Asagi sanoi kylmän tasaisella äänellä.
“Mana jätti avaimet kännykkänsä kanssa ja vaatekaapista puuttuu hänen vaatteitaan. Hän jätti puhelimensa, koska ei halua minun löytävän itseään.”
“Asagi, olen pahoillani. Mitä haluat minun tekevän? Tulenko sinne?” Hide-zou liikehti ilmeisesti kodissaan ja puki jotain päälleen kankaiden kahinasta päätellen.

“Hide-zou”, pantterimainen kuiskasi astuessaan muutaman askeleen poispäin keittiöstä.
“Soita Hikolle, Hirokille, Ruizalle, Tsunehitolle, Androlle ja kaikille muille. Käske heitä ja heidän miehiään lopettamaan sen, mitä he sitten olivatkin tekemässä. Kaikki seis.”
“Tuo ei ole järkevää – et voi pysäyttää koko mafiaa ja sen toimintaa…”
“Minä juuri tein niin!” pidemmän ääni hajosi karjaisusta.
“Käske kaikki etsimään Manaa! Kukaan ei lepää, ennen kuin hän on takaisin luonani!”
“Asagi, kuuntele…”
“Tee niin kuin käskin!” mustatukka huusi ja sulki puhelimen väkivaltaisesti.
Mustat silmät tarkkailivat synkästi kädessä olevaa esinettä, etteivät korvat kuulleet edes kevyttä koputusta ovella ja Asukan ääntä. Hän oli kuuro kaikelle merkityksettömälle. Silmiin piirtyi kuva meikatuista kasvoista ja niistä salaperäisistä silmistä, jotka pystyivät villitsemään ja pelottelemaan yhdellä ainoalla vilkaisulla. Se hymy, joka sai hänen sisällään kuplimaan sydämen lyödessä onnesta, kummitteli mielessä samalla, kun mieli toisti yhtä ainoata lausetta, jonka oli sanonut:
“Jos välttämättä haluat, voit painua takaisin tuonne alakertaan tai ulos tästä talosta kokonaan.”

Jalat pettivät alta, kun mieli tajusi, mitä oli saanut aikaiseksi. Polvet iskeytyivät lattiaan keuhkojen kirkuessa happea, mitä ne eivät saaneet, vaikka suu kuinka haukkoi sitä. Vartalo värisi kuin hajoamispisteessä oleva lasi silmien sumentuessa kyyneleistä.
“Helvetin Mana!” Asagi huusi tuskaansa ja heitti kännykkänsä seinään.
Puhelin hajosi useaan osaan ja putosi lattialle pienten valojen loistaessa pimeyden keskellä valaisematta kuitenkaan omistajaansa murheen keskellä. Käsi nousi silmille yakuzan nyyhkyttäessä hiljaa.
“En tarkoittanut sitä…”

Missi laahusti sohvan takaa Yorun mukana isäntänsä luokse. Kissa hankasi surullisen näköisenä päätään tärisevään käsivarteen koiran istahtaessa kaksikon eteen ulvomaan ikäväänsä. Kyyneleet kastelivat kalliin maton ja sitäkin kalliimman puvun, mutta ennen kaikkea ne kastelivat komeat kasvot. Sydän itki ja valitti koettaen löytää jostain lohtua, jota se ei löytänyt enää, kun rakkain ihminen oli kadonnut rinnaltaan. Kädet laskeutuivat lemmikeiden selkien taakse vetämään ainoat lohduttajansa lähemmäksi itseään eläinten vaistotessa miehen tuskan ja murheen.
“Mana… Tule takaisin…”, Asagi lähes rukoili hiljaa.
“Rakastan sinua… Tule takaisin luokseni…”

Notes:

Selityksiä:

* Kun puhuin viidestä, tarkoitin Köziä, K:ta, Hide-zouta, Ruizaa ja Hirokia
* Yakuzoiden ikäjärjestys menee siis vanhimmasta nuorimpaan tässä tarinassa näin: Klaha, Shinya, Exo-chika ja Asagi. Vaikka eroja ei ole paljoa (Exo-chikalla ja Asagilla enintään kaksi vuotta), ne kuitenkin vaikuttavat tilanteeseen
* Yoshiki, Toshimitsu, Isao ja Kerry olivat näin ollen ensimmäiset Kuro Kagen jäsenet eli sen perustajia, vaikka koko ajatus tuosta liittoumasta syntyi Yoshikilta ja tämän vaimolta
* Naisen asema ei ole kovin suuri eikä tytöiltä odoteta paljoakaan, koska nämä eivät yleensä johda mitään yrityksiä, vaan ryhtyvät kotiäideiksi avioliiton ja lasten myötä. Exo-chika on harvinainen poikkeus, koska mies kuoli liian aikaisin ilman perijää eikä tällä itsellä ole lapsia

Eräs ystäväni esitteli minulle aikoinaan kauniin laulun, joka mielestäni kuvaa hyvin Asagia ja Manaa, joten kutsun sitä Asagin ja Manan lauluksi (Silbermond – Symphonie)

Chapter 29: Kadonnut jälkiä jättämättä

Joku oli joskus sanonut, ettei yksi mies kykene pysäyttämään vyöryvää armeijaa. Tämä mies ei ollut koskaan tavannut rakastunutta yakuzaa, joka oli murheen murtamana eikä varsinkaan Satoru Manabua – muuten sellaisten sanojen sanoja olisi tiennyt paremmin. Kului nimittäin kokonainen viikko, eikä Manaa löytynyt mistään, vaikka ympäri maata kierrettiin ja jokaiseen kontaktiin otettiin yhteyttä.
Aluksi Asagi etsi myös, mutta masentui pian ja lukittautui huoneistoonsa haluamatta tavata ketään, ennen kuin rakastajansa löytyisi ja tuotaisiin takaisin luokseen. Hide-zoulle siirtyivät kaikki mafian paineet ja Kuro Kagen jäljiltä jääneet haasteet, koska hän oli yakuzan lähin ystävä ja kakkosmies. Toimitusjohtaja joutui kaikkien töidensä lisäksi vastaamaan etsinnöistä ja – ystävänsä tietämättä – pitämään huolen siitä, että vanhat työt tulivat tehtyä ajallaan, ettei salakuljetuksen, varkaudet ja muut laittomuudet pysähtyneet aivan kokonaan.

Seth oli huolestunut Manasta ja katui syvästi, ettei ollut osannut nähdä ystävänsä surua ja murhetta kunnolla. Jos hän olisi pakottanut entisen soluttautujan puhumaan, tämä olisi ehkä saanut selvitettyä asiat Asagin kanssa eikä mitään tällaista olisi tapahtunut. Nuorukainen tiesi kyllä, että sitä oli nyt turha murehtia, mutta ei osannut tehdä muutakaan. Hän mietti jatkuvasti sitä, missä siniharmaasilmäinen saattaisi olla ja oliko tämä edes kunnossa. Mistään ei tuntunut saavan mitään tietoa kauniskasvoisen olinpaikasta ja Ruizakin totesi, että maa oli luultavasti napannut naisellisemman itselleen. Kalpeaihoisesta alkoi juuri silloin vahvasti tuntua siltä, että ystävänsä oli todellisuudessa ollut vain henkiolento, mikä ei tietenkään pitänyt paikkaansa, mutta ei hän tiennyt enää, miten olisi ajatellut tai toiminut, kun kukaan muukaan ei tiennyt. Kirjanpitäjä alkoi olla huolissaan myös rakkaastaan, kun tätä näki enää harvoin töissä, koska herran oli lennettävä koko ajan Asagin menoihin, että kaikki työasiat oli lähetettävä hänelle kannettavalle ja puhelut yhdistettävä matkapuhelimeen. Ne kerrat, kun herra ehti istua pidemmän hetken työhuoneessaan, mafiamiehiä rampasi alituiseen eikä voimakasleukainen näyttänyt olevan tyytyväinen yhtään mihinkään. Tatemonokissakin alkoi olla kireä tunnelma, kun teräväpiirteinen iski vihansa lähes tahtomattaan työntekijöihin, jotka eivät tietenkään tienneet, mistä oli kysymys. Myöhemmin liikemies oli tietenkin surullinen tapahtumista, mutta ei ehtinyt edes pahoittelemaan käytöstään, jolloin se jäi Sethin tehtäväksi. Ei puna-mustahiuksinen pistänyt sitä pahakseen, mutta hänen harmitti rakkaansa aikaiset lähdöt aamulla Fu-kin mukana ja myöhään tulemiset. Mies lähes raahautui lähempänä kahta yöllä takaisin kotiin nukkuakseen muutaman tunnin, ennen kuin nousi jälleen ylös toistamaan samat hommat uudelleen. Se ei ollut tervettä – varsinkaan, kun Hide-zou ei enää syönyt kunnolla. Ei Asaginkaan elämä nyt niin hektistä ollut aikaisemmin, mutta nyt olikin iskeytynyt hiukan enemmän töitä: Ruka ja Manan etsintä veivät kaikki mahdolliset voimavarat, jotka olivat käytettävissä.
“Miten voi olla mahdollista, ettette kykene löytämään yhtä helvetin kaunista miestä, joka pukeutuu juhlavaan mekkoon!?” Hiko oli karjunut muutamalle alaiselleen ja potkaissut uupuneet miehet ja naiset takaisin töihin Zukotsu-klubin ovesta Isshin ravistellessa toivottamana päätään.
“Miten piru vie Mana kykeni noin vain katoamaan jäljettömiin?!”

Tilanne alkoi vaikuttaa entistä pahemmalta, kun ruskeahiuksinen joutui päästämään Vivianin vapaaksi, jotta tämä voisi ryhtyä myös etsintätöihin jenginsä kanssa muiden apuna. Tullin Nao yritti ottaa yhteyttä tuttaviinsa, jos Mana olisi lähtenyt maasta, mutta yhtäkään lento- tai laivalippua ei ollut myyty entiselle vakoojalle, koska väki olisi kyllä muistanut, jos kauniskasvoinen olisi ostanut lipun ja matkustanut pois. Tsunehitokin joutui anomaan vapaata murhatutkimuksista, jotta pystyisi keskittymään hiukan paremmin yakuzansa rakastajan etsintään. Valitettavasti kukaan ei pystynyt löytämään häntä, joka ei tahtonut tulla löydetyksi. Edes Tatsurou ei kyennyt koneineen jäljittämään entistä soluttautujaa, joka osasi kyllä varoa mafiamiehiä ja erästä nerokasta hakkeria. Entinen vakooja oli niillä päätelmillä ja tiedoilla tyhjentänyt koko tilinsä kenenkään huomaamatta ja sitten siirtänyt varansa ilmeisesti henkilökohtaisesti toiseen pankkiin toisella nimellä, ettei kukaan tiennyt, millä nimellä tämän tili oli nykyään. Kauniskasvoinen ei nimittäin ollut niin tyhmä, vaikka Tatsurou ja Satochi olivat aluksi toivoneet, että tämä olisi käyttänyt omaa nimeään tai laittanut tililleen kerralla edes sen saman summan, jonka oli ottanut aikaisemmin pois. Totuus oli se, ettei siniharmaasilmäinen olisi muuten elänyt niin pitkään, jos olisi antanut niin sanottujen vihollistensa löytää itsensä kovin helposti. Monien toivo lepäsi Sethissä, jonka tiedettiin olevan Manan läheisin ystävä, ja Asagissa, joka taas oli mustahiuksisen rakas kaikesta huolimatta, mutta nekin toiveet sammuivat pian, koska kumpikaan ei kuullut entisestä vakoojasta yhtään mitään. Näytti vahvasti siltä, että rakastaja löytyisi vasta sitten, kun tämä haluaisi tulla löydetyksi – jos haluaisi lainkaan.

----------

“Että minä vihaan häntä!” Asuka lähes kirkui marssiessaan pienet portaat alas ja rojahti punaiselle sohvalle.
Jokainen askel oli pitkä, minkä takia tummanpunainen minivekkihame vilautteli turhankin paljon hänen liikkuessaan mustan topin ollessa täsmälleen samanlainen kuin kaikki muut toppinsa: paljasti mauttomasti lähes kaiken. Nainen nappasi kaukosäätimen Ain kädestä ja vaihtoi kanavaa katsoakseen jotain tylsää saippuaoopperaa keskusteluohjelman tilalla.
“Hei! Minä katsoin sitä!” Ai huudahti kimpaantuneena ja nappasi kaukosäätimen takaisin.
“Minä haluan katsoa nyt jotain muuta, kuin tylsää keskustelua jonkun kirjailijan kanssa!” tummanruskeasilmäinen rääkäisi ja yritti saada esineen takaisin itselleen pidemmän perääntyessä hiukan kauemmas, ettei toinen onnistuisi tavoitteessaan.
“Hän on minun lempikirjailijani ja olen odottanut jo pitkään, että häntä haastateltaisiin!” musta-ruskeahiuksinen kivahti onnistuen liikkumaan sohvalla vikkelämmin, koska oli pukeutunut pitkiin farkkuihin pienen sisätakin kanssa.
“Tarvitsen nyt jotain muuta ajateltavaa, kuin sitä paskiaista!” tummanruskeasilmäinen melkein kiipesi toisen syliin.
“Kenestä sinä puhut, Asuka?” Namie käänsi päänsä kohti sohvalla nahistelevaa kaksikkoa.
Nainen makasi osittain kotatsun päällä ja yritti lukea erästä muotilehteä, mikä oli hiukan hankalaa siinä metelissä. Vaaleansininen hellemekko paljasti laihat ruskettuneet sääret viehättävästi, samoin kuin pitkät käsivarret.
“Kenestä muusta kuin Manasta!” Asuka huudahti ja lopetti kaukosäätimen tavoittelun istahtaen nopeasti ruskettuneemman viereen purkamaan huoliaan jollekin, joka sentään ymmärtäisi häntä.
“Minä luulin, että kaikki olisi paljon mukavampaa, kun siitä happamasta transusta päästäisiin eroon, mutta ei! Asiat ovat pahentuneet tämän viikon aikana!”
“Senkö takia, kun Asagi ei haluakaan nähdä sinua!?” Ai huudahti kiukkuisena lisäten television ääntä.
“Oliko ikävä huomata, että hän välittää oikeasti Manasta enemmän kuin sinusta? Siksikö sinä höngit meidän muiden niskassa, kun hän ei avannutkaan ovea päästäkseen sinua sisälle? Kuinka tyhmä sinä oikein olet!?”
“Puhu vain omasta puolestasi, lutka!” minihameinen sähähti kiukkuisena Namien tukkiessa korviaan niin huutamisen kuin television pauhun takia.
“Paraskin puhuja siitä lutkaudesta!” heleä-ääninen huusi vihaisena.
“Minä sentään tajuan, että Asagi haluaa olla rauhassa, koska kaipaa Manaa, enkä mene koko ajan tarjoamaan itseäni!”

Kaori huokaisi raskaasi kastellessaan lipaston päällä olevia kukkia. Tuttu kimono sopi naiselle todella hyvin, vaikka tekikin hänestä hiukan vanhemman näköisen, mutta suurimmat ryppyjen aiheuttajat olivat kaikki nämä huolet. Hän ei pitänyt tilanteesta yhtään – useastakin syystä. Vanhin nainen oli aina tullut ihan hyvin toimeen Manan kanssa, koska kumpikin oli tiedostanut asemansa eivätkä he koskaan olleet vihanneet toisiaan, vaikka mustahiuksinen olikin ollut hiukan erakkoluontoinen – lähinnä Asukan ja Namien takia, koska ei välittänyt näiden seurasta yhtään. Nyt entisen soluttautuja lähdettyä tilanne oli kiristynyt entisestään. Hide-zou kävi aina, kun ehti ja yritti saada ystäväänsä piristymään, mutta turhaan. Lisäksi kaikilla oli hermot kireänä, kun ei ollut mitään tietoa siitä, miten pitäisi toimia tai miten heidän asemansa olivat muuttuneet. Asuka ainakin havitteli siniharmaasilmäisen vanhaa paikkaa, mutta kyllä se näillä näkymin myös Namielle kelpasi, vaikkei tummanruskeasilmäinen huomannut lainkaan “ystävänsä” yrityksiä. Ai oli yrittänyt jutella Asagin kanssa ystävänä, mutta siitä ei ollut tullut mitään. Yakuza ei halunnut nähdä heistä ketään – ei edes Kamijoa. Nyt tuo elegantti mies oli parvekkeella ja yritti tuulettaa päätään tästä kaikesta. Rakastaja koetti keksiä ratkaisua tähän kaikkeen ja nyt Kaori toivoi, että tämä tulisi vaientamaan Asukan ja Ain, koska tuo huuto alkoi käydä ikävästi hermoille. Häntä kaksikko ei kuitenkaan kuuntelisi.

Raskaat askeleet saivat naisnelikon nostamaan katseensa äänen suuntaan, kun huoneiston toisesta päästä kävelivät jopa tavallista synkemmät Közi ja K. Miehet mulkaisivat vihaisesti sohvalla nahistelevaa kaksikkoa näiden lopettaessa välittömästi tappelun. Közi jäi seisomaan hissin ovien eteen mulkoillen olohuoneen väkeä pahansuopeasti, kun K siirtyi portaille ja sieltä Asagin huoneistoon henkivartijoiden omalla avaimella. Asuka nousi välittömästi ylös punaiselta huonekalulta ja aikoi mennä miehen perään, mutta punapään lähes vihamielisen tappava katse sai naisen pysähtymään. Silmät mulkoilivat lyhempää tuimasti ja kertoivat sanattomasti, että mies syyllisti minihameista Manan katoamisesta ja halusi kovasti vääntää tältä niskat nurin siitä hyvästä. Suu ei kuitenkaan raottunut eikä sanonut syytöksiä, kun painostava hiljaisuus laskeutui olohuoneeseen, ellei laskettu mukaan täysillä huutavaa televisiota, josta kuuluva kirjailijan ääni hajosi ikävästi korvissa. Kukaan ei kuitenkaan laittanut toosaa pienemmälle.

Asuka tuijotti kalpeana ja raivosta täristen Köziä, joka tuijotti takaisin huomattavasti vaarallisemmin. Namie yritti lukea lehteään, mutta kylmät väreet kulkivat jatkuvasti paljastavan mekon alla. Ai huokaisi raskaasti kietoessaan kätensä jalkojensa ympärille kuuntelematta lainkaan lempikirjailijansa selitystä juonen rakenteesta. Kaori henkäisi osittain helpottuneena, osittain hermostuneena, koska tilanne oli ainakin hetkiksi laantunut – kunnes syttyisi jälleen pomminlailla. Kamijon puuhista heillä kenelläkään ei ollut mitään tietoa, mutta lasiseinän läpi he kykenivät näkemään tämän suoran selän. Pitkähiuksisen miehen ylävartaloa peitti valkoinen vanhahtava pussihihainen paita ja jaloissa tällä oli mustat kireämmän puoleiset housut mustan kangasvyön kanssa. Asetelmastaan päätellen pitkä mies katseli alhaalla maassa liikkuvia autoja ja ihmisiä miettien omiaan.

Tuntui siltä, kuin joku olisi kuollut tai vastaavaa, koska varjot laskeutuivat jokaisen pään päälle eikä kukaan kyennyt ajattelemaan mitään positiivista tai edes neutraalia, vaan kaikki vajosivat syvemmälle synkkiin ajatuksiin. Sadepilvet tiivistyivät entisestään, kun K palasi takaisin työparinsa luokse ravistaen masentuneena päätään. Raskas huokaisu pääsi Közin huulilta tämän ottaessa kännykän nahkatakkinsa taskusta. Punapää näppäili puhelinta hetken aikaa lähettäen ilmeisesti viestin jollekin tai joillekin, koska piilolinssiä käyttävä nyökkäili aina välillä pienesti tai vastaavasti ravisti päätään ilmaisten näin mielipiteensä. Lopulta kaksikko häipyi taas huoneiston toiseen päähän yhden oven avautuessa ja sulkeutuessa miesten jättäessä haaremin taas keskenään.
“Minä vihaan myös heitä!” Asuka lähes kiljui ja ryntäsi samassa portaita ylös Asagin huoneiston ovelle, mutta turhaan.
K osasi sulkea ovet tarkasti, ettei niistä kuka tahansa päässyt läpi.
“Mikseivät he vain ymmärrä, että Asagi tarvitsee minua juuri nyt!?”
“Sinua!?” Ai lähes sylkäisi sanan suustaan.
“Asagi ei tarvitse sinua eikä ketään meistä juuri nyt!”
“Älä nyt typeryyksiä puhu”, Namie puuttui puheeseen napakasti.
“Hän ei ehkä kaipaa sinua, mutta älä meistä muista puhu.”
“Olet sinäkin nyt yksi idiootti!” Ai sähähti takaisin.
“Asagi kaipaa vain ja ainoastaan Manaa, ja te kaksi vain tyrkytätte itseänne kuvitellen, että hän kaipaa seksiä!”
“Sinä et sitten yhtään ymmärrä miehiä, Ai!” Asuka huusi ja riensi takaisin sohvalle kiljumaan toisen korvia hajalle.
“Asagi tarvitsee jotain, jolla pyyhkiä ikävät muistot pois!”
“Sanoo nainen, joka levittelee asioita kaupungilla tuntemattomille ihmisille ja väärentelee totuutta! Miten se pyyhkii yhtään mitään!? Jos Asagi kaipaa jotain, jolla pyyhkiä ikävät muistot, se joku on joku muu kuin sinä, huora!” Ai huusi.

Käsi iskeytyi silmää nopeammin ruskeamustahiuksisen poskelle kynsien raapaistessa ihoa mukana. Musta-ruskeahiuksisen suu haukkoi ilmaa kyyneleiden kohotessa silmiin niin kivusta kuin säikähdyksestä.
“Ai!” Kaori lähes heitti kastelukannun ilmaan vesien tippuessa lentävästä esineestä lattialle ja ryntäsi nopeasti nuoremman luokse kietoen suojelevasti kätensä tämän värisevän vartalon ympärille sohvan selkänojan ylitse.
Vanhin nainen katsahti lyönnistä hehkuvaa poskea ja punaisia viiruja, joista yksi vuoti hiukan verta.
“Asuka, kehtaatkin lyödä Aita!” pisin heistä neljästä katsoi tuimana minihameista koettaen hillitä kiukkuaan, mutta ei enää kyennytkään.
“Sen lisäksi, että käyttäydyt kuin huora, kehtaat vielä käyttää meihin muihin väkivaltaa, vaikka me sentään välitämme Asagista ja yritämme auttaa häntä parhaan kykymme mukaan!”
“Minä välitän Asagista enemmän kuin te kaikki muut yhteensä!” Asuka huusi takaisin kasvojen punottaessa televisiosta kuuluvan naurun remakan saadessa äänen peittymään hetkeksi.
“Ette te osaa toimia hänen parhaansa mukaan! Te kaikki olette vain säälittäviä elukoita, joiden takia Asagi ei näe, miten asioiden kuuluisi olla, koska te kaikki muistutatte häntä siitä transusta!”
“Kylmä totuus on se, että Asagi rakastaa Manaa eikä sinua!” Ai huusi kyyneleiden saadessa naarmut kirvelemään entisestään.
“Ei hän pysty unohtamaan noin vain menetystään!”
“Mutta minä rakastan häntä ja saan hänet unohtamaan sen paskiaisen!” Asuka huusi takaisin television pauhun yli.

Yllättäen kukkaruukku hajosi parvekkeella Kamijon marssiessa vakavana olohuoneeseen nelikon keskelle. Mies nappasi nopeasti sohvan kolosta kaukosäätimen ja iski television kiinni kääntyen sitten mulkoilemaan muita.
“Täällä te vain kiljutte ja rääytte sitä, kuka välittää eniten Asagista”, aristokraattisin sanoi matalasti vieden pitkät hiukset korvansa taakse.
“Älä sinä puutu tähän, Kamijo!” Asuka sähähti vihaisena.
“Pakko puuttua, kun kuulo on melkein lähtenyt tämän viikon aikana teidän jatkuvasta tappelemisestanne!” mies huusi yllättäen säikäyttäen kaikki.
“Oletteko todella niin tyhmiä, että kuvittelette, ettei Asagi kuule teitä!? Hän kuulee jok’ikisen riitanne enkä ihmettele lainkaan, miksei hän halua nähdä ketään meistä!” pisin vetäisi muutaman kerran harvinaisen syvään henkeä ja katsoi silmät salamoiden ensin Namieta, sitten Asukaa.
“Te kumpikin käytte vain tyrkyttämässä itseänne hänelle, vaikka tiedätte varsin hyvin, ettei hän kaipaa teidän ‘lohdutustanne’! Jos tuo on sitä teidän välittämistänne, en minäkään sitä haluaisi nähdä! Kumpikaan teistä kahdesta ei oikeasti välitä Asagista, etkä varsinkaan sinä, Asuka!” vaalein marssi minihameisen ohi kääntyen sitten katsomaan vihaisena nuorempaansa.
“Jos sinä välittäisit yhtään Asagista, sinä menisit etsimään Manaa! Todellisuudessa sinä olet vain hänen rahojensa perässä! Joten pysy poissa Asagin tieltään ja rukoile, ettei hän saa koskaan tietää, jos sinulla on jotain tekemistä Manan lähdön kanssa!”
Näin sanottuaan Kamijo marssi portaat ulos tömistellen pahemmin kuin norsu ja iski nyrkkinsä useamman kerran oveen.
“Asagi! Avaa ovi! Haluan jutella kanssasi!” vaaleahiuksinen huusi ja jyskytti ovea entisestään.
“En lopeta, ennen kuin päästät minut sinne!”
Ei kuulunut vastausta eikä mitään liikettä. Pieni koiran vikinä pakeni oven raosta saaden miehen otsan rypistymään monille rypyille. Nyrkki iskeytyi yhä uudelleen ja uudelleen oveen miehen suostumatta jättää toista rauhaan.
“Asagi! Murran kohta tämän oven etkä saa sitten yhtään rauhaa muilta! Avaa ovi! Nyt!”

Hetkeen ei tapahtunut mitään aristokraattisen ottaessa askeleen alemmalle portaalle potkaistakseen itselleen tien auki, mutta samassa ovi raottui ja pää kurkisti ulos. Näky sai Kamijon pysähtymään paikoilleen toinen jalka ylhäällä eikä mies osannut kuin tuijottaa epäuskoisena sitä ihmettä, mitä ei uskonut koskaan näkevänsä. Kaikeksi onneksi kukaan naisista ei nähnyt niitä kamalia silmäpusseja, jotka saivat Asagin näyttämään kymmeniä vuosia vanhemmalta. Mustat hiukset olivat sotkuiset mustien silmien näyttäessä enemmän punaisilta valvotuista öistä ja itketyistä tunneista. Laihaa, väsynyttä vartaloa peittivät ne samat vaatteet, mitkä miehellä oli ollut Kuro Kagen kokouksessa, mutta solmio ja puvun takki oli revitty pois päältä. Muutama nappi oli auki ja sen näki selvästi, ettei toinen ollut peseytynyt koko tuona aikana.
“Aiotko siinä kauankin pällistellä, vai tuletko sanomaan asiasi?” yakuza murahti vaarallisesti, suorastaan tappavasti.
“Vai halusitko nähdä kurjuuteni omin silmin?”
“Anteeksi, Asagi”, Kamijo sanoi hellästi ja livahti nopeasti sisälle, ennen kuin Asuka ehti rynnätä perään.
Ovi paiskautui naisen kasvojen edestä kiinni tämän alkaessa välittömästi koputtaa ovea.
“Asagi! Avaa ovi! Meidän on juteltava myös!”
“Asuka, älä ole noin säälittävä”, Kaori sanoi suoraan hakiessaan nopeasti keittiön lääkekaapista puhdistusainetta.
“Et pääse sinne ainakaan nyt, kun Asagi puhuu Kamijon kanssa. Joudut odottamaan – ja lakkaa huutamasta. Täällä on yhdellä tai useammalla hermot kireänä enkä ihmettelisi lainkaan, jos Asagikin jo kyllästyisi jatkuvaan nokkavuuteesi tai tyrkytykseesi.”
“Olet niin väärässä, kuin on mahdollista”, tummanruskeasilmäinen sanoi ja marssi loukkaantuneena huoneeseensa Namien ravistellessa itsekseen päätään.
Hänestä alkoi tuntua siltä, että olisi parasta ottaa Kaorin ja Kamijon neuvoista se punainen lanka ja lopettaa tuo tunkeilu. Asagi ei ilmeisesti kaivannut nyt ketään, mutta sitten kun kaipaisi, ruskettunut olisi valmis olemaan se, joka pyyhkisi ikävät muistot pois.

Pitkästä aikaan olohuoneessa oli aivan hiljaista naisten puuhatessa omiaan: Kaori puhdisti kostutetulla vanutupolla Ain poskea ja Namie luki lehteään Asukan palatessa takaisin olohuoneeseen kuluttamaan lattiaan ympyräkuvioita. Mielessään musta-ruskeahiuksinen toivoi, että lattia kuluisi nopeasti tummanruskeasilmäisen alla, jotta tämä voisi pudota muutaman kerroksen alemmas ja murtaa vähintään nenänsä.
Minuutit vaihtuivat eikä kukaan sanonut mitään. Paikalla olevat haaremin jäsenet vain odottivat sitä, että Kamijo palaisi ja kertoisi jotain uutta. Kellon viisarit liikkuivat hitaasti ja viimein puolen tunnin päästä Asagin huoneiston ovi aukeni ja Kamijo käveli varovaisesti portaiden alapäähän jättäen oven merkitsevästi auki.
“Hienoa”, minihameinen huokaisi ja yritti päästä miehen ohitse, mutta tämä työnsikin lyhemmän kauemmaksi.
“Sinä pysyt täällä ja kuuntelet, mitä minä sanon sinulle”, aristokraattinen sanoi matalasti.
“Minulla ei ole mitään syytä kuunnella sinua!” Asuka melkein kiljaisi, jolloin käsi iskeytyi välittömästi suun eteen.
“Älä huuda!” pisin sihahti.
“Asagi yrittää nukkua!”
“Mitä te juttelitte?” Kaori tuli Namien ja Ain kanssa lähemmäksi puhuen pehmeästi, ettei hänen äänensä olisi häirinnyt yakuzan lepoa.
“Suostuttelin hänet siihen, että ottaisin yhteyttä vanhoihin virkaveljiin ja muihin tuttuihin alkaakseni etsiä Manaa”, pitkähiuksinen sanoi hiljaisena.
Tummanruskeasilmäinen olisi kiljunut, miksi ihmeessä toinen sellaista meni tekemään, mutta käsi esti naista puhumasta tai muutenkaan ääntelemästä. Mies kuitenkin arvasi, mitä nuorempi halusi sanoa.
“Asuka, toisin kuin sinä, minä välitän Asagista hänen itsensä, en rahojen tai aseman takia”, vaaleampi sanoi painokkaasti.
“Asagi tarvitsee Manaa ja minä aion tehdä parhaani, että löydämme hänet. En usko, että minä tai tuttavapiirini, vaikka etsivätkin kauniita naisia kaduilta, löydämme häntä, mutta ainakin aion yrittää. En ainakaan jaksa enää vain istua täällä odottamassa uutisia.”
“En itsekään usko, että onnistut siinä”, Kaori sanoi viisaasti katsoen ystäväänsä suoraan silmiin.
“Minusta tuntuu, että meidän on vain toivottava, että Mana ottaa pian yhteyttä Sethiin tai Asagiin, koska muussa tapauksessa asiat menevät entistä huonompaan tilaan, vaikka Hide-zou kuinka rehkisi. Tässä saattaa kohta käydä niin, että Kuro Kagen uudeksi yakuzaksi nousee Asagin tilalle Oshiro Hide-zou, vaikkei hän edes haluaisi sitä asemaa.”

“Niin saattaa pian käydä”, Kamijo huokaisi raskaasti.
“Kiitos kuitenkin, että lähdet etsimään häntä. Se on kunnioitettava teko”, vanhin nainen hymyili pienesti.
“Teen mitä vain Asagin takia”, pisin sanoi pehmeästi.
“Koska rakastan häntä ja välitän oikeasti hänen hyvinvoinnistaan. Siksi minulla menikin kauan aikaa tuolla äsken, että sain hänet suostuteltua muutamaan asiaan.”
“Mihin asiaan?” Ai kysyi vuorostaan.
“Siihen, että Kaori saa mennä tuonne siivoamaan ja laittamaan ruokaa, jos Asagi onnistuisi syömään edes hiukan. Lisäksi, Ai, olisi hyvä, jos voisit viedä Yorun lenkille – se tarvitsee ulkoilutusta hiukan enemmän kuin sen korttelin verran, mitä Közi ja K ovat vieneet.”
“Toki!” Ai sanoi ja riensi nopeasti hakemaan koiraa, että se saisi tarvitsemansa ulkoilutuksen.
“Kiitos, Kamijo”, Kaori sanoi hymyillen ja riensi nuoremman perään hoitamaan omat velvollisuutensa sulkien oven heti Ain lähdettyä, ettei ulkopuolisia pääsisi häiritsemään mustatukan unta.
“Ja mitä teihin kahteen tulee”, Vanhin kääntyi katsomaan Namieta ja Asukaa.
“Älkää huutako enää yhtään, koska Asagi harkitsi jo vakavasti teidän ampumistanne. Älkää myöskään menkö koputtelemaan ovelle, koska hän on kurkkuaan myöten täynnä sitä.”

Tyylikkäästi Kamijo riensi huoneeseensa hakemaan pitkän ruskean kangastakkinsa ja matkapuhelimensa kävellen sitten hämmentyneen kaksikon ohitse Ain viereen heidän mennessä yhdessä Yorun kanssa hissiin. Ovet sulkeutuivat omaan tuttuun tahtiinsa heidän lähtiessä matkustamaan alakertaan. Kaksikko seisoi hiljaa paikoillaan ja katseli vain eteensä, mutta viimein Ain oli kysyttävä miettimäänsä asiaa.
“Kamijo, löydämmekö Manan? Tapaammeko häntä enää koskaan?”
“En tiedä, Ai”, Kamijo myönsi surullisena.
Hän ei tosiaankaan tiennyt, mutta toivoi sydämessään, että saisi vielä kuulla entisen soluttautujan pianonsoiton ja jutella tämän kanssa. He olivat kuitenkin aina olleet varsin hyviä ystäviä eikä mies osannut kuin rukoilla, että siniharmaasilmäinen olisi kunnossa ja tulisi pian takaisin heidän luokseen. Asagi tarvitsisi tätä. He kaikki – koko mafia – tarvitsivat viisasta ja eleganttia miestä seisomaan rinnallaan, joka oli viisas, mutta samalla uskomattoman vahva näyttäen tahtomattaankin monille esimerkkiä. Ennen kaikkea mustahiuksinen oli tällä hetkellä ainut, joka piti yakuzan selväjärkisenä.

Chapter 30: Ratkaisuja

“Seth-san, tiedätkö sinä, mikä Hide-zou-samaa oikein vaivaa?” Ivy henkäisi raskaasti, kun mainittu herra paiskasi työhuoneensa oven perässään kiinni seinien tutistessa koko rakennuksen mukana.
Oli keskiviikko. Manan katoamisesta oli kulunut kahdeksan päivää eikä tästä ollut löydetty edes yhtä hiussuortuvaa tai pitsin palasta. Hide-zou oli aivan lopussa eikä ihmekään, kun joutui kantamaan toisen miehen taakan omansa lisäksi eikä voinut kovinkaan paljoa jaella sitä muille. Jokaisella miehellä oli omat voimavaransa eikä toimitusjohtaja ollut siinä poikkeus, vaan hänkin voimansa loppuivat vähitellen. Ei siis ollut ihme, että mies oli kävelevä myrskynmerkki löytäen työntekijöidensä töistä vain niitä virheitä.
“Hän on hiukan väsynyt”, Seth sanoi vaivaantuneena avatessaan salkkunsa työpöytänsä ääressä.
“Hide-zou on saanut Asagi-samalta lisää tehtäviä, jotka vievät hänen aikaansa ja voimansa.”
Varas ei voinut sanoa vain, että yakuza kärsi sydänsuruista ja kaikki tämän tehtävät olivat siirtyneet luonnollisesti kakkosmiehelleen, joka yritti olla lojaali ja hyvä ystävä alaisen lisäksi. Miten hän olisi voinut selittää sen, että alamaailmassa kuohui, kun Ruka-niminen mies oli lähtenyt sotajalalle ja nyt kaupan päälle Mana oli kadonnut jäljettömiin? Ei mitenkään, koska ei halunnut viattoman ystävänsä joutuvan mukaan soppaan, josta ei enää itse pääsisi pois.
“Toivottavasti ne tehtävät loppuvat pian”, sihteeri huokaisi hiukan helpottuneempana.
“Me olemme täällä pelänneet, että tulee joukkoirtisanomiset, ettemme olekaan tuottaneet riittävästi.”
“Ei se sitä ole, tosiaankaan”, puna-mustahiuksinen kääntyi nopeasti työtoverinsa puoleen.
“Tässä ei ole kysymys Tatemonokista lainkaan. Olemme menestyneet hyvin ja kaikille on riittävästi töitä – myös jatkossakin.”
“Se on hyvä, mutta en ole vain varma, kuinka kauan jotkut kestävät tätä”, brunette huokaisi surullisena.
“Tätä?” nuorempi kurtisti kulmiaan.
“Monia alkaa väsyttää Hide-zou-saman huonotuulisuus ja moitteet. Hän on todellakin pidetty johtaja ja esimies, mutta kuluneen viikon ajan hän on ollut kaikkea muuta”, lyhempi puhui hiukan matalammalla äänellä, etteivät sentään kaikki kuulisi puheitaan ja saisivat lisää nyreyttä kalvamaan.
“Monet ovat harkinneet vakavasti irtisanoutumista.”

Ruskeasilmäinen veti syvää henkeä. Tämä tästä vielä puuttuisi, että kaikkien näiden ongelmien lisäksi teräväpiirteisen olisi vielä hankittava lisää työntekijöitä. Eihän suurenluokan rakennusyritystä voinut pyörittää alimiehityksellä eikä olisi aikaa järjestää työhaastatteluita tai teetättää muita hakemuksia. Miten tästäkin ongelmasta selvittäisiin?
“Minä en kuitenkaan kuulu heihin”, sievempi huomautti nopeasti nähdessään nuoremman ilmeen ja heilutti käsiään kieltävästi.
“Kyllähän minäkin olen säikkynyt Hide-zou-saman käytöstä, mutta ymmärrän häntä varsin hyvin, kun selitit hiukan asioista. Byoukaan ei kuulu heihin, vaan on suorastaan marmattanut muille herkkänahkaisuudesta ja siitä, että täytyyhän Hide-zou-samallekin sallia muutama huonompi päivä, jotta voisi taas olla niitä hyviäkin.”
Sethin huulille kohosi pieni hymy. Sehän oli selvää, ettei Byou ajatellut samoin kuin muut työntekijät, koska kuului Asagin mafiaan. Kyllä tämä tiesi, missä mentiin. Oli vain mukava huomata, miten hyvin insinööri ymmärsi toimitusjohtajaa ja vielä puolustikin miestä mallikkaasti. Se ei tosin ollut nuorukaisen ainoa hymyn syy, kuten ei myöskään ollut se, ettei Ivy aikonut lähteä Tatemonokilta minnekään.
“Tehän olette lähentyneet varsin ripeästi”, kalpeampi naurahti saaden vanhemman miettimään hetken sanojaan.
Sihteerin sievät kasvot muuttuivat hehkuvan punaisiksi tajuttuaan puhuttelutapansa ja mies kääntyi nopeasti ympäri mapittamaan papereita pois pöydältään. Brunette oli niin läpinäkyvä, ettei pidempi voinut kuin naurahtaa toisen ujon viattomalle käytökselle. Tämä ei ilmeisesti ollut vielä yhtä sujut asian kanssa kuin kalpeampi, mutta ei hänkään ollut aluksi.
“Hienoa, että teillä menee hyvin. Olen iloinen puolestanne, Ivy-san”, puna-mustahiuksinen hymyili lempeästi piilottaessaan muutaman ulkopuolisen yrityksen tiedot omaan mappiinsa, jossa oli muutenkin hänen seuraava ryöstökohteensa suunnitelmia ja muita tietoja.
“Kiitos”, sievempi pysähtyi kesken liikkeen ja hymyili ujosti avustajalle, jota piti jo ystävän arvoisena.
“Se on kyllä sinun ansiotasi, Seth-san. Ilman sinua Byou ei olisi omien sanojensa mukaan uskaltanut kertoa tunteistaan minulle.”
“Mukavaa, jos olin avuksi”, kirjanpitäjä naurahti kirjoittaen koneelle salasanansa.
“Kiitos siitä, että te olette puolustaneet Hide-zouta. Olen todella pahoillani hänen käytöksestään – yritän puhua hänelle siitä mahdollisimman pian.”
“Ei ole ehkä kannattavaa kertoa ihmisten mielialasta”, lyhempi sanoi masentuneen kuuloisena.
“En haluaisi, että hän saisi kuulla tässä vaiheessa lisää ikäviä uutisia…”
“Jätä se minun huolekseni”, avustaja sanoi pehmeästi ryhtyen selaamaan kirjanpitoa ja samalla tutkimaan salaa tulevaa kohdettaan.
“Minä kyllä yritän katsoa sopivan ajankohdan.”
“Luultavasti löydätkin sen – olisi nimittäin kumma, jos et löytäisi, koska te sentään seurustelette”, Ivy sanoi pehmeästi vastaten tutun iloiseen tapaansa pirahtavaan puhelimeen.

Seth ei osannut, kuin ihmetellä niitä näyttelijän taitoja, jotka sievempi omasi. Kuinka moni pystyi oikeasti kuulostamaan maailmanlopunkin partaalla puhelimeen vastatessa siltä, että maailma olisi kaunis ja täydellinen kaikkien ollessa onnellisia? Aika harvat loppujen lopuksi – ei ainakaan hän tässä vaiheessa.
Kirjanpitäjä ryhtyi omiin töihinsä hiljaisuuden laskeutuessa heidän väliinsä. Se ei silti tarkoittanut sitä, että ylin kerros olisi ollut mitenkään hiljainen, vaan se oli kaikkea muuta. Kuului kenkien kopinaa lattiaa vasten, puhelimien pirinää, keskustelun ääniä, muutamia naurahduksia ja erilaisten papereiden selauksesta syntyviä läpsähdysten kanssa. Jokainen tiesi, mitä oli tekemässä ja teki sen parhaan taitonsa mukaan.
Varkaan tarkat korvat kuulivat muutaman kerran valitusta ja ihmettelyä Hide-zoun käytöksestä, mutta nuorukainen päätti hillitä itseään, ettei syöksynyt puolustamaan rakastaan. Hän saattaisi sanoa silloin vahingossa jotain kohtalokasta eikä halunnut aiheuttaa ruskeahiuksiselle enempää harmaita hiuksia.

Kello tikitti omaan tuttuun tapaansa eli tekemisen takia varsin ripeästi ja tunnin päästä toimitusjohtajan työhuoneen oven vieressä työskentelevä kaksikko näki vaaleahiuksisen pään, jonka päällä keikkui pitkien askeleiden myötä tuttu musta hattu, jonka ympärillä oli tällä kertaa kirkkaan punainen koristekaitale.
“Byou!” Ivyn huulille nousi mitä levein hymy, mikä ei kuitenkaan onnistunut peittämään sitä pientä punaa, joka nousi välittömästi poskipäille.
“Hei, Ivy!” Byou huudahti niin reippaasti, että vieressään olleelta mieheltä lähti kuulo muutamaksi minuutiksi.
Insinöörin kainalossa oli muutamia käärittyjä papereita miehen marssiessa ripeästi sihteerin luokse ja heitti kantamuksensa tämän puhelimen päälle kiertäen siitä nopeasti pöydän toiselle puolelle.
“Täällä sitä vain istuskellaan syötävän suloisena, kun muut rehkivät otsa hiessä”, vaaleaverikkö sanoi matalasti, mutta uskomattoman pehmeästi painaen kätensä toimistotuolissa oleviin käsinojiin.
“Oletko vaihtanut omenashampoosi kirsikankukan tuoksuiseen?” jäänsinisilmäinen nuuhkaisi kevyesti kultansa ruskeita hiuksia vangiten tämän samassa tuolin ja itsensä väliin.
“Byou… Ei täällä…”, sievemmän ääni muuttui pieneksi muminaksi.
“Et vastannut kysymykseeni, Ivy-pieni”, pidempi naurahti pehmeästi.
“Täytynee ottaa itse selville.”
Heti sanojensa perään hattupäinen ryhtyi nuuhkimaan brunettea, kuin olisi ollut koira tai joku vastaava eläin. Pieni kikatus pakeni nuoremman huulilta, kun vaaleampi nuuhki tiensä hänen kaulalleen ja poskelle. Puhelimen pirahdus sai kuitenkin heidät keskeyttämään hellän hetkensä pidemmän kirotessa puoliääneen saaden heti toruja huonosta kielenkäytöstä.
“Moshi moshi?” Seth nappasi puhelimen papereiden alta ja hymyili ystävällisesti kaksikolle kääntäen sihteerin tuolia, ettei kukaan muu kuin hän kyennyt näkemään kaksikon hellää hetkeä.
Byou virnisti kiitollisena Ivyn avatessa suunsa sanoakseen jotain avustajalle, mutta puheen tilalta tulikin pieni naurahdus, kun nuuhku pääsi jälleen tutkailemaan miehen tuoksua. Kirjanpitäjä käänsi kuhertelijoille selkänsä suodakseen näille pientä yksityisyyttä, koska ei itsekään ollut aikaisemmin halunnut näyttää suhdettaan Hide-zouhun aivan kaikille. Lisäksi hän kyllä arvasi, mitä kohta tulisi tapahtumaan. Sen tiesi siitä, kun kikatus muuttui helläksi torumiseksi, jonka päälle kuului suloinen anteeksipyyntö ja helliä suudelmia.

Sihteeri ja insinööri kääntyivät kuitenkin pian takaisin puna-mustahiuksisen puoleen tämän lopetellessa puhelua ystävällisesti hymyillen.
“Huomenta, Seth-san”, vanhin tervehti hehkuen ilosta ja onnesta.
“Huomenta, Byou-san”, pisin naurahti hellästi toisen hymylle.
“Mitäs nämä kaikki paperit ovat vai tuliko sinulle niin kova kiire nähdä Ivy-san, että piti rientää tänne keskeneräisten töiden kanssa?”
“Itse asiassa nämä ovat valmiita suunnitelmia ja piirustuksia”, vaaleaverikkö huomautti päättäen auttaa sievempää pöytänsä siistimisessä, ettei siivousperfektionisti pääsisi valloilleen tuhoten kaiken tieltään.
“Matsumoto-san halusikin muutoksia siihen hotelliinsa ja Hide-zou-sama pyysi minua tekemään uudet ja todella tarkat piirustukset koko rakennuksesta. Näiden pitivät olla perjantaina hänen pöydällään, mutta otin ne muutaman kerran mukaani kotiin ja sain ne eilen illalla valmiiksi. Toivottavasti Hide-zou-samaa ei haittaa, että ne tulevat hänelle etuajassa.”
“Tuskin haittaa”, kirjanpitäjä hymyili lyhemmälle kiitollisena.
Hän arvasi, että mies oli ajatellut helpottavansa näin toimitusjohtajan harteilla olevaa taakkaa.
“Minä voinkin viedä nämä hänelle. Saatte pienen hetken itsellenne ilman minun tuijotustani”, nuorukainen iski silmää kaksikolle saaden vanhemman naurahtamaan ymmärtäen vihjeen ja lyhemmän vastaavasti punastumaan entisestään, kun kultansa ryhtyi välittömästi suukottamaan tämän kasvoja.

Pieni hymähdys karkasi kapeilta huulilta avustajan ottaessa piirustukset kainaloonsa ja astui muutaman pidemmän askeleen pysähtyen toimitusjohtajan oven eteen. Käsi nousi kepeästi ovelle koputtaen muutaman kerran puista pintaa. Mitään ei kuulunut, mutta kun kalpeampi nosti kätensä uudelleen koputtaakseen, kuului tuttu, mutta väsyneen rasittunut käsky:
“Sisään.”
Ruskeasilmäinen avasi välittömästi oven ja kurkisti pienesti hymyillen sisälle.
“Hei, Hide-zou. En kai häiritse?”

Hide-zou ei vastannut, vaan katsoi kulmiensa alta varsin tiukasti Sethiä toisen nielaistessa kuuluvasti. Työpöydällä oli iso kasa papereita hujan hajan ja mies puhui parhaillaan matkapuhelimeensa – ilmeisesti mafian asioita sillä hetkellä, koska muuten kädessä olisi ollut lankapuhelin. Miten vanhalta teräväpiirteinen näyttikään siinä istuessaan ja tehdessä töitään. Hartiat olivat ikävästi jännittyneet, että olivat varmasti kipeät ja silmien alla olivat tummat juovat.
“Mitä asiaa?” vanhempi kysyi suoraan peittäen puhelinta hiukan, ettei heidän keskustelunsa kuulunut toisessa päässä olevalle.
“Toin Byou-sanin tekemät piirustukset”, laihempi astui sisään ja näytti mukanaan olevia papereita.
Ruskeahiuksinen kurtisti kulmiaan, mutta jatkoi sitten nopeasti puheluaan.
“Ota lisää tietoa Rukan suunnitelmista, Kaya. Meidän on tiedettävä, koska hän aikoo iskeä meidän kimppuumme, että osaamme varautua siihen ja iskeä takaisin. Haluan myös tietää, onko hän lainkaan halukas menemään Nagoyaan, mutta älä ota kuitenkaan turhan suuria riskejä. Meillä ei ole nyt varaa menettää enää yhtäkään miestä.”
Kirjanpitäjä sulki nopeasti oven ja riensi rakkaansa työpöydän ääreen katsoen lyhempää kysyvästi. Kaya oli lähetetty jo viime viikolla ottamaan tarkemmin selvää Rukasta ja tämä ilmeisesti raportoi nyt tietonsa mafian kakkosmiehelle, koska Asagi ei suostunut puhumaan näistä asioista. Yakuza halusi vain kuulla uutisia Manasta ja niistäkin vain sen osan, kun tämä löydettäisiin. Synkkä huokaus pakeni nuoremman huulilta tämän katsoessa rakastaan, joka painoi otsansa samassa käteensä masentuneempana kuin koskaan.
“Ei, Kaya. Minulla ei ole mitään uutta tietoa Manasta”, mies myönsi matalana muminana.
“Emme edes tiedä, onko hän yhä elossa enkä uskalla edes vihjaista asiasta Asagille, koska sitä hän ei kestäisi. En voi pyytää edes Shinyalta apua, koska siitä ei seuraisi mitään hyvää ja hänellä on muutenkin ajatukset Rukassa… Kerron kyllä, jos tulee uutta tietoa – oli se millaista tahansa.”
Hetken aikaa oli aivan hiljaista toimitusjohtajan kuunnellessa ilmeisesti soluttautujaa.
“Kiitos, mutta ei asiasta enempää. Ilmoita minulle sitten, kun tiedät jotain oikeata tietoa”, ruskeankellertäväsilmäinen painotti matalasti ja sulki samassa puhelimen välittämättä enempää kohteliaisuuksista.

Synkkä katse nousi kalpeampaan, joka värisi hiukan pukunsa alla. Ei hän pelännyt voimakasleukaista, mutta ei hän pitänytkään tuosta ilmeestä, koska se kertoi, ettei toinen kaivannut mitään muuta kuin lepoa ja rauhaa.
“Siis mitä piirustuksia sinulla on?” Hide-zou kysyi raskaasti napaten pöydältä muutaman paperin käteensä ryhtyen selaamaan niitä läpi.
“Byou-san sai Matsumoto-sanin hotellin tarkemmat piirustukset valmiiksi ja toi ne minulle”, Seth selitti ystävällisesti ja laittoi käärityt paperit pöydän kulmalle asettaen niitä nitojan ja rei’ittimen väliin, etteivät ne vain leviäisi ennestään sotkuiselle työpöydälle ja putoaisi siitä lattialle.
“Miksi hän toimittaa niitä jo nyt?!” toimitusjohtaja murahti odottamattomasti.
“Sovittiin, että hän toimittaa ne minulle perjantaiksi ja silloin hänen pitäisi tehdä niin!”
“Eikö se ole parempi, että ne ovat hieman etukäteen sinulla, Hide-zou?” puna-mustahiuksinen sanoi rauhoittavalla äänellä ja kurottautui pöydän yli laskien kätensä rakkaansa kädelle.
“Näin onnistuimme saamaan hiukan lisää aikaa eikä sitten perjantaina tarvitse etsiä Byou-sania niiden töiden takia. Ehkä sinäkin saat nyt levättyä hiukan.”

Ruskeankellertävät silmät katsoivat nuoremman omiin ja niissä näkyi se pieni toive siitä, että saisi vain olla hetken rauhassa ilman kaikkia näitä huolia. Pieni rukous, että saisi ottaa laihemman syleilyyn ja nauttia hetken aikaa tämän vartalon lämmöstä ja läheisyydestä. Tuo kaikki kuitenkin pyyhkiytyi nopeasti pois voimakaspiirteisiltä kasvoilta, kun kännykkä soi jälleen ja tietokoneesta kuului sähköpostin saapumisen ääni.
Nuo pienet äänet muistuttivat sen, kuka oli pulassa ja ketä miehen tuli auttaa parhaan taitonsa mukaan unohtaen tuon kaiken. Olihan Asagi sentään voimakaspiirteisen entinen rakas – eivätkä nuo tunteet olleet minnekään kadonneet – ja paras ystävä kouluajoilta lähtien.
“Minulla on töitä, kuten sinullakin pitäisi olla, Seth”, vanhempi otti kätensä pois rakkaansa käden alta ja nappasi kännykkänsä.
“Minua ei saa häiritä lainkaan tänään, mutta jos mafiamme miehiä tulee käymään, käske heitä vain tulemaan sisälle.”
Ruskeahiuksinen ei edes vilkaissut oppilastaan, jonka sydäntä särki noiden sanojen kuuleminen. Miten hän olisikaan halunnut vain huutaa, ettei toinen jaksanut työskennellä tuohon tahtiin, vaan miehen olisi mentävä vaikka seinän vieressä olevalle sohvalle nukkumaan. Kyllä se mafia pyörisi, vaikka kakkosmies ei sitä koko aikaa vahtisikaan! Eihän se edes ollut tämän tehtävä, vaan Asagin!
Suu aukesi sanomaan jotain, jolla saisi vanhemman lepäämään tai edes hiukan huomaamaan hänetkin hellemmällä tavalla, mutta nuorukainen keskeytettiin.
“Seth, et voi seistä siinä koko päivää”, voimakasleukainen nosti tiukan katseensa pidempäänsä.
“Mene takaisin töihin.”

Käskevä äänensävy sai pienen henkäyksen karkaamaan varkaan huulilta nuorukaisen kääntyessä nopeasti ympäri rientäen pitkin askelin pois työhuoneesta sulkien oven perässään kevyen pamahduksen myötä. Hartiakkaampi nosti samassa katseensa rakkaansa perään tajuten, mitä oli juuri ajattelemattomuuksissaan sanonut synkistyen siitä entisestään. Miten hän saattoi olla noin välinpitämätön rakkaalleen? Miksei hän voinut vain sanoa tuota ystävällisesti tai painaa pientä suukkoa kalpealle poskelle. Tällähän saattoi olla jotain tärkeää asiaa…
Hän vain oli niin väsynyt ja kireä tähän kaikkeen, ettei tiennyt, miten toimisi. Hän halusi vain ottaa pikkuisensa syliin ja käpertyä tämän kanssa nukkumaan.

Seth nojasi surullisena esimiehensä oveen katsoen synkkänä jalkojaan. Tuntui pahalta, kun rakastamansa mies teki vain töitä eikä yhtään levännyt. Ei hän saisi olla itsekäs, mutta hänkin kaipasi huomiota, kuten kaipasi Asagin mafia. Kateus iski surullisena pamppailevaan sydämeen, kun mieli ymmärsi, kenelle Hide-zou oikeastaan antoi kaiken huomionsa.
“Seth-san?” Ivy katsoi kysyvästi kalpeampaa.
Ruskeasilmäinen nosti hiukan päätään katsoen vapaina roikkuvien hiustensa takaa parivaljakkoa, joka vastaavasti katsoi kysyvästi häneen.
“Oliko niissä piirustuksissa jotain vikaa?” Byou kysyi varovaisesti olettaen toisen ilmeestä, ettei toimitusjohtaja ollut tyytyväinen näkemäänsä työhön.
“Ei hän edes vilkaissut niitä”, avustaja sanoi viimein siirtyen ovelta ystäviensä viereen.
“Hän oli vain kärttyinen, kun sai ne jo nyt itselleen, vaikka niiden piti tulla vasta perjantaina.”
Hetken aikaa niin sihteeri kuin jäänsinisilmäinen katsoivat hämmentyneinä kirjanpitäjää koettaen ymmärtää kuulemaansa.
“Hän oli siis tyytymätön siihen, että ne tulivat etuajassa?” hattupäinen sai viimein varmistettua tyrmistyneenä.
“Hide-zou oli jo huonolla tuulella, kun menin sinne eikä hän näyttänyt kovinkaan tyytyväiseltä puhelunsa jälkeen. Siksi hän ei varmaankaan ollut tuohon aikataulumuutokseen kovin tyytyväinen…”, puna-mustahiuksinen yritti selitellä rakkaansa puolesta tilannetta, vaikka suuttumuksen syy kuulosti hänenkin korviinsa oudolta.
“Herran jestas, Seth-san! Oletko sinä täysin unohtanut poikaystävän velvollisuudet?! Sinunhan on tietenkin saatava hänet purkamaan stressinsä ja mikä olisikaan parempi tapa kuin -” insinöörin paasaus loppui terävään kyynärpäähän, joka iskeytyi ikävästi miehen kylkeen.
“Byou”, sihteeri katsoi kultaansa tiukasti ja nyökkäsi sitten hienovaraisesti vaaleampaa katsomaan tarkemmin kirjanpitäjää.
Vanhin katsoi ensin kummastuneena lyhintä ja kääntyi sitten kalpeamman puoleen. Ymmärryksen inahdus pakeni flirtin suusta miehen huomatessa ruskeasilmäisen purevan alahuultaan ja näyttävän muutenkin surullisen tuskastuneelta. Oli ilmiselvää tuon ilmeen näkemisestä, että tilanne harmitti varasta itseäänkin useassa mielessä.
“Seth-san, anteeksi. Minä…”, Byou yritti pahoitella sanojaan, mutta puhuteltu keskeytti anteeksipyytelyn.
“Ei se mitään, Byou-san. Et sinä voinut tietää”, Seth pakotti itsensä hymyilemään.
“Tämä on vain väliaikainen tilanne, kyllä se kohta helpottaa”, nuorukainen yritti vakuuttaa enemmän itseään kuin muita siirtyessään työpöytänsä taakse jatkamaan töitään.

Insinööri katsoi hetken ajan nuoremman perään, antoi suukon Ivyn poskelle ja lähti sitten omien töidensä pariin jättäen kaksikon jatkamaan puuhiaan. Sihteeri vilkuili ystäväänsä, mutta ei kyennyt sanomaan tai lohduttamaan työtoveriaan, koska puheluvyöry ja työt yrittivät jälleen hukuttaa miehen alleen.
Eivät mitkään sievemmän sanat olisi helpottaneetkaan kirjanpitäjän oloa. Ruskeasilmäinen nimittäin todellakin kaipasi rakkaansa läheisyyttä eikä siihen mitkään lausahdukset ja lohdutukset auttaneet. Kuka olisi uskonut, että ensimmäisen kerran jälkeen alkoi himoita läheisyyttä ja muuta lisää, vielä enemmän? Miten raskaalta tuntui nähdä rakkaansa väsymys tai se, että tämä etääntyi yhä kauemmas. Kun Manan lähdöstä oli kulunut vasta muutama päivä, oli Hide-zou jaksanut vielä painaa pienen suudelman aamulla hänen poskelleen kuvitellen, ettei varas muka olisi huomannut sitä tai edes ollut hereillä, mutta nykyään mies vain puki päälleen ja lähti. Ei mitään merkkiä siitä, että välitti kalpeammasta tai edes muisti hänen olemassaolonsa. Se tuntui pahalta eikä sitä tunnetta voinut unohtaa, vaikka kuinka yritti painaa töitä.

Tatemonokin työntekijät tulivat toimittamaan aamun mittaan Sethille erilaisia ja papereita ja muuta, jotka hän kasasi yhteen pinoon, jotta voisi viedä ne kerralla, ettei koko aikaa häiritsisi Hide-zouta. Siinä aamupäivän mittaan rakennusyrityksen ylin kerros kohtasi muutaman järkytyksen, ettei puna-mustahiuksinen osannut tehdä muuta kuin lyödä itseään otsaan. Ensin suuren kohahdusaallon aiheutti nahkatakkeihin ja ketjuihin pukeutunut viisikko, jonka etunenässä käveli tietenkin jengipomo Jyou, joka näytti ilahtuneelta huomatessaan kirjanpitäjän, joka olisi halunnut kaivautua maan alle naisen tulosta. Kohteliaasti nuorukainen kuitenkin ohjasi vaaleahiuksisen naisen neljän miehen kanssa toimitusjohtajan puheille, mutta kauaa nämä eivät kuitenkaan viipyneet.
“Onpas hän kireänä”, Jyou totesi ruskeahiuksisen avattua heille oven ja paiskatessa sen nopeasti perässään kiinni.
“Onneksi minä en ole hänen avustajansa”, jengipomo hymyili pahoittelevasti kalpeammalle ja lähti lampsimaan tyylikkäästi hisseille keräten niin ihailevia katseita kuin epäuskoisia päänravisteluita.
Ei mennyt kovin kauaa jengiläisistä, kun työtä tekevä kansa koki uudemman järkytyksen – huomattavasti värikkäämmän sellaisen. Hiko asteli synkkänä Omin rinnalla Sethin eteen eikä olisi voinut olla enää yhtään räikeämpi vaatteidensa ja hiustensa kanssa. Urkkija oli onnistunut sekoittamaan vaatteissaan mustaa ja punaista todella hyvin yhteen, mutta siellä täällä oli valkoisia yksityiskohtia rusettien, pitsien kanssa ja housuissa roikkui jopa punaiseksi maalattu ketju. Mestarivaras oli taasen pukeutunut huomattavasti hillitymmin, koska varas ei saanut erottua hirveästi muusta väestä, mutta silti tämäkin keräsi katseita peräänsä – ei nimittäin ollut lainkaan pahannäköinen, kuten monet totesivat. Punaiset hiukset ja uskomattoman pitkät, tällä kertaa mustat kynnet saivat jopa Ivyn availemaan suutaan muutaman kerran, koska ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Yleensähän Asagi otti miehensä vastaan eivätkä nämä olleet koskaan aikaisemmin vain marssineet Hide-zoun luokse, mutta silloin yakuzan rakastaja ei ollutkaan karannut.

Sanomatta oikeastaan sanaakaan avustaja meni suoraan ovelle, koputti ja ilmoitti rakkaalleen oven raosta, että Hiko ja Omi tulivat puhumaan tälle Asagin asioista. Hetken aikaa ruskeankellertävät silmät hehkuivat toiveikkuudesta, mutta Hikon synkkä ilme vei vaihteeksi viimeisetkin toivon kipinät, mitkä olivat sydämeen syttyneet. Sitä suurinta pelastusta ei ollut siis tapahtunut vieläkään.
Samalla, kun kolmikko keskusteli ensin päävarkaan viimeisimmistä suunnitelmista ja puuhista, Seth toimitti saamansa paperit ja muut faksit johtajansa pöydälle siirtäen huomaamattomasti turhanpäiväiset roskat roskiin järjestäen harvinaisen sekaisin olevat paperit edes jonkinlaiseen järjestykseen. Ei tosin hänenkään pöytänsä ollut sillä hetkellä mitenkään erityisemmin siisti, mutta tämä olikin toimitusjohtajan pöytä – täysin eri asia siis.
Omin asioista päästiinkin sitten siihen ikävämpään asiaan: Manaan.
“Hänestä ei ole löytynyt mitään tietoa!” Hiko kirosi raskaasti lojuessaan uupuneena nojatuolissa.
“Mana on kadonnut taivaan tuuliin eikä väelläni riitä enää kauaa voimia ja halua turhaan etsintään! Jopa Tokion mieheni suunnittelevat eläkkeelle siirtymistä! Parasta vain luovuttaa!”
“Emme voi!” teräväpiirteinen jyrähti yllättäen ja nousi seisomaan.
“Asagi käski, että meidän on etsittävä hänet!”
“Kyllähän me olemme etsineetkin Manaa, mutta emme kykene vain löytämään häntä”, urkkija pyyhkäisi kasvojaan uupuneena, jopa hiukan pelästyneenä toisen harvinaisen temperamentista suhtautumista tilanteeseen.
“Asagin on vain hyväksyttävä se, että rakastajansa on onnistunut karkaamaan käsistään.”
“Asagi ei kestäisi sitä!” kakkosmies ravisti kiukustuneena päätään.
“Hän on muutenkin maassa eikä tunnu edes käsittävän, miksi näin kävi!”
“Emme mekään käsitä”, Omi huomautti tukien punapäistä ystäväänsä.
“Manan on pakko olla ottanut yhteyttä johonkin tai joihinkin, mutta hänen puhelimessaan eikä Asagin kotipuhelimessa ole mitään soitettuja puheluita siltä päivältä. Hän on siis hoitanut asiat kasvotusten, mikä vain vaikeuttaa tilannetta. Emme nimittäin tiedä lainkaan, onko hän ottanut yhteyttä vanhoihin tuttuihinsa emmekä kykene edes etsimään heitä – emme edes Manan veljeä tai Mawashimonan väkeä.”
“Emme voi vielä luovuttaa”, Hide-zou istuutui viimein tuoliinsa hengittäen raskaasti.
“Emme voi myöskään jatkaa näin”, Hiko sanoi hiljaa.
“Suurin osa miehistäni uskoo Manan kuolleen…”
Sanat saivat Sethin vetämään syvää henkeä. Hän ei halunnut uskoa sitä, voisiko olla mahdollista, että entinen soluttautuja olisi kohdannut lopullisen voittajansa.
“Se ei voi olla mahdollista”, liikemies painoi kätensä silmilleen tahtomatta kuulla mitään tuollaista.
“Voi olla hyvinkin, koska Mana ei ole se sama mies, joka liittyi yli vuosi sitten meihin”, mestarivaras selvitti asiaa katsoen, kun avustaja siirtyi vaistomaisesti painamaan kätensä rakkaansa olalle.
“Hän on ollut sen verran pitkään Asagin rakastajana, ettei enää tunne katujen vaaroja samalla tavalla. Hän ei välttämättä kykene huomaamaan salamurhaajaa eikä varsinkaan puolustautumaan tältä… Lisäksi Asagilla on paljon vihollisia, jotka mielellään näkisivät hänen rakastajansa kuolleena.”

“En minä voi mennä kertomaan tuollaista Asagille…”, ruskeahiuksinen kuiskasi matalasti.
“Sinun on kuitenkin kerrottava hänelle jotain. Ei tämä voi jatkua ikuisesti näin”, Omi siirtyi Hikon taakse laskien kätensä tämän hartioille.
“Sinä olet aivan lopussa, samoin me muut.”
“Kyllä minä jaksan”, toimitusjohtaja sanoi raskaasti ja puna-mustahiuksinen tiesi miehen valehtelevan.
“Meidän on jaksettava ainakin viikko. Mietitään sitten, miten toimimme.”
“Hyvä on”, Hiko myöntyi lopulta.
“Potkin alaisiani vielä viikon, mutta sitten on pakko saada tämä johonkin päätökseen”, nainen nousi pystyyn kirjanpitäjän siirtyessä ovelle lähteäkseen itsekin samalla oven avauksella, koska rakkaansa huitaisi nuorimman lähtemään tiehensä.
“Miten muuten Asagi voi?” Omi kysyi varovaisesti kakkosmiehen vajotessa synkkyyteen pelkästään kysymyksestä.
“Miten itse voisit, jos rakastamasi henkilö vain katoaisi, eikä sinulla olisi harmainta aavistusta, miksi?” voimakasleukainen murisi vaarallisen matalasti.
Naiset eivät sanoneet mitään, nyökkäsivät vain ja siirtyivät kirjanpitäjän mukana pois työhuoneesta sulkien oven perässään.
“Niinkö huonosti?” urkkija kysyi lähes kuiskaten pidemmältään.
“Kai sen voisi niinkin sanoa”, ruskeasilmäinen päätti valaista kaksikolle hiukan tilannetta, koska tiesi yakuzan voinnista enemmän kuin kaksikko.
“Mitä minä olen kuullut Hide-zoulta, Köziltä ja K:lta, Asagi-sama ei halua tavata ketään. Hän vain masentelee makuuhuoneessaan eikä syö melkein yhtään mitään ja nukkuu todella huonosti yönsä.”
“Hide-zoukaan ei näytä kovin hehkeältä verrattuna siihen, kun viimeksi näimme hänet”, mestarivaras laski kätensä nuoremman olkapäälle.
“Koeta saada hänet lepäämään.”
“Yritän.”
“Voimia”, Hiko muksautti kevyesti avustajaa kylkeen kääntyen sitten ystävänsä kanssa lähteäkseen, mutta törmäsikin erääseen pitkätakkiseen mieheen.

“Heipä hei sinullekin”, naiset tervehtivät jatkaen matkaa ripeästi hisseille.
“Hei”, kuului tuttu vastaus kalpeamman jäädessä katsomaan hämmentyneenä saapunutta.
“Tsunehito-san, tekin tulitte?” Seth löi leukansa nopeasti kiinni.
“Hei, Seth-san”, Tsunehito sanoi puhutellen kohteliaasti, koska Ivy oli kuuloetäisyydellä.
He eivät halunneet näyttää, kuinka hyvin oikeasti tunsivat toisensa.
“Onko Hide-zou-sama paikalla?”
“Onko tulossa vielä lisää huonoja uutisia?” kirjanpitäjä huokaisi raskaasti.
“Ei nyt niin huonoja, mutta eivät ne ole kovin hyviäkään”, mustatukka naurahti hiljaa.
“Voinhan minä kertoa sinullekin, että Mana on näillä näkymin yhä maassa”, etsivä sanoi hiljaa, vaikkei hänen olisi tarvinnut, koska sihteeri puhui parhaillaan puhelimessa eikä olisi ehtinyt kuuntelemaan keskustelua.
“Otin yhteyttä kaikkiin niihin maihin, joihin on viikon aikana tehty lentoja. Missään lentokentällä ei ollut tavattu Satoru Manabua eikä hänelle ole hankittu viisumeita tai vastaavia oleskelulupia muihin valtioihin.”
“Sehän on jo jotain”, nuorukainen ilahtui huomattavasti kuulemastaan.
“En pitäisi sitä nyt niin hyvänäkään asiana, koska saatan olla pahasti väärässäkin”, siviilipukuinen poliisi henkäisi syvään.
“Mana on sen verran ovela, että hän keksisi keinon siirtyä maasta toiseen ilman minkäänlaisia viisumeja ja muita lupia.”
“Tuo on, ikävä kyllä, totta”, kalpeampi masentui jälleen.
“Minä kun toivoin, että tämä loppuisi pian.”
“Niin minäkin”, lyhempi hymyili ymmärtäväisesti.
“Teillä kahdella taitaa olla vaikeata.”
“Emme me riitele tai mitään sellaista, mutta emme me myöskään puhu toisillemme enää samaan tapaan”, nuorempi kertoi hiljaa, koska todellakin luotti vaaleamman opettajansa rakkaaseen.
“Minusta tuntuu, että etäännymme koko ajan. Emme vietä enää aikaa yhdessä tai ole edes lähekkäin, koska Hide-zou on koko ajan stressaantunut. Hän ei tunnu kaipaavan minua lainkaan.”
“Uskon sinua ja toivoisin voivani auttaa teitä, mutta en kykene muuta kuin antamaan sinulle muutaman neuvon”, sinisilmäinen hymyili pienesti ja taputti pidemmän hartiaa.
“Ensinnäkin, Hide-zou varmasti kaipaa sinua aina, kun et ole hänen lähellään ja hän luultavasti kiroaa nytkin tuota seinää, joka erottaa teidät. Toiseksi, sinä itse voit ainoastaan poistaa teistä kummastakin stressin – tiedät kyllä miten”, pirullinen hymy nousi puhuneen huulille.
“Helppohan sinun on sanoa, kun Ruiza ei ajattelekaan mitään muuta ja Hirokikin on aina valmiina!” puna nousi kalpeille poskille laihemman koputtaessa samassa toimitusjohtajan oveen.
“Luulisi sinun kyllä ottaneen meistä muista mallia, että tiedät, miten toimia tuossa tilanteessa”, Tsunehito naurahti matalasti avaten oven.
“Se on sinun omasta päättäväisyydestäsi kiinni.”
Mies vilahti nopeasti työhuoneeseen sulkien oven tiukasti perässään kiinni.

Seth jäi tuijottamaan toisen perään hölmistyneenä. Miten hän muka voisi mitään sellaista edes tehdä, kun he eivät nähneet toisiaan melkein lainkaan, paitsi tietenkin täällä töissä ja harvinaisen paljon tänään – huominen taas oli aivan eri asia. Miten hän edes voisi mitenkään vihjaista, kun toinen tuskin vietti öitä kotonaan eikä poistunut työhuoneestaan muualle kuin Asagin asioille?
Raskaan huokauksen myötä kirjanpitäjä siirtyi takaisin töidensä pariin selaten niitä viestejä, jotka hänen piti lähettää eteenpäin. Paperit olivat pitkästä aikaa sikin sokin, mutta siitä nuorukainen ei jaksanut välittää. Tuijotti vain masentuneena näyttöä lähettäen viestejä eteenpäin ja tarkastellen kirjanpitoa. Eräs toinen kuitenkin huomasi sekaisin olevat paperit…

Ivy tuijotti työtoverinsa sekaista pöytää ja henkäisi muutaman kerran harvinaisen syvään. Mies käänsi päänsä takaisin töidensä pariin, mutta hänen päätään alkoi nykiä. Vähitellen, kuin näkymättömät kädet olisivat tarttuneet sievemmän päähän, tämä käänsi katseensa takaisin viereiseen pöytään. Eräs paperi oli jopa taittunut hiukan kulmasta terävän kyynärpään alla, mikä sai kylmät väreet liikkumaan bruneten selkää pitkin. Elohiirikin lähti hyppimään otsassa ja silmässä ikävästi ja huomaamattaan sormet alkoivat täristä holtittomasti.
“Ei, Ivy. Ei ole sinun asiasi”, sihteeri sanoi itselleen hiljaa.
“Rauhoitu…”
Silmät katsoivat tarkkaavaisesti, kun kädet laskeutuivat omalle näppäimistölle kirjoittamaan paperilla olevia tietoja tietokoneen muistiin. Miten oli edes mahdollista, että yhden pienen numerosarjan pystyi kirjoittamaan kuusi kertaa väärin? Jotenkin hän vain näki niiden tietojen tilalla väärässä paikassa olevia kyniä ja taittuneita papereita.
“Ivy, anna olla”, vanhempi totesi ja huomasi sillä samalla hetkellä rynnänneensä avustajan luokse.
“Anteeksi”, Ivy mutisi hiljaa Sethin katsoessa lyhempää hämmentyneenä, kun tämä ryhtyi välittömästi mapittamaan papereita.
“En mahda itselleni mitään.”
Ruskeat silmät katsoivat silmät selällään sihteerin siivouspuuhia tämän asetellessa kyniä telineeseen ja lajitellessaan papereita. Äkkiä pelko iski puna-mustahiuksisen vatsaan tämän tajutessa, että toinenhan saattaisi huomata hänen seuraavan ryöstökohteensa paperit, jos alkaisi tarkemmin niitä tutkia ja sitten olisivat hyvät selitykset kalliita – liikaa hänen kukkarolleen.
“Kyllä minä ne voin laittaa…”, avustaja mutisi ja ryhtyi välittömästi nappailemaan papereita takaisin itselleen.
“Ei tässä mitään, kyllä ihan mielelläni autan”, brunette huomautti saaden toisen värisemään entistä enemmän hermostuksesta.
“Ei sinun tarvitse, Ivy-san, kyllä minä pärjään…”, nuorempi mietti kuumeisesti, miten saisi ajettua toisen tiehensä ystävällisesti.
“Kyllä minä – mikäs tämä on?” sievempi kurtisti yllättäen kulmiaan liikautellen papereita.

Aika tuntui pysähtyvän heidän ympärillään ja järkytys lävisti sähkönlailla kalpeamman paikoilleen. Oliko hän paljastunut? Mitä hän nyt sanoisi? Mitä Asagi sanoisi? Tämä tuskin välittäisi hänen paljastumisestaan juuri nyt, mutta Hide-zou oli eri asia. Miten hänen rakkaansa selviäisi tästäkin taakasta?
“Olet näköjään saanut viestin”, Ivy ojensi välkkyvän matkapuhelimen ystävälleen, joka katsoi sitä uskomatta kuulemaansa.
“Sen siitä saa, kun ei pidä tavaroitaan oikeassa järjestyksessä”, siivousperfektionisti motkotti hymyillen.
“Jää kännykkä huomaamatta, vaikka jollakin saattoi olla todella tärkeää asiaa.”
“Tuota… Kiitos…”, Seth mutisi ottaen puhelimen itselleen.
“Siivoan pöytäni aivan kohta. Luen ensin tämän ja vastaan siihen… Ehkä…”
“Kaikessa rauhassa, kunhan vain jossain vaiheessa siivoat”, sievempi naurahti siirtyen takaisin omien töidensä pariin, koska oli helpottunut, kun se taittunut paperi oli kadonnut silmistään.
“Minun on muussa tapauksessa mahdotonta tehdä töitä.”
“Anteeksi”, nuorempi hymyili pahoittelevasti avatessaan näppäinlukon.
“Ei se mitään”, sihteeri vastasi hymyyn kääntyen vastaamaan sähköposteihin.

Kirjanpitäjä kurtisti kulmiaan painaessaan viestiä auki, koska hänellä ei oikeastaan ollut mitään hajua siitä, kuka tähän aikaan päivästä ottaisi häneen yhteyttä – eihän lounastaukoon ollut kuin alle tunti. Silmät laajenivat hämmennyksestä, kun puna-mustahiuksinen luki saamaansa viestiä:
“Herran jestas, Seth! Tapetaanko sinut töiden alle, kun sinusta ei ole kuulunut mitään pitkään aikaan!? Täällä olen odottanut, että pääsisin näyttämään sinulle pari oikein seksikästä liikettä ja sinä vain piilottelet minulta! Häpeä! Minulle tulee paha mieli, lurjus! -.- Ota yhteyttä minuun tai tulen sinne riisumaan vaatteesi kaikkien silmien edessä!”

Puna lehahti kalpeille poskille varkaan painaessa vaistomaisesti kännykän huuliaan vasten tahtomatta uskoa lukemaansa lainkaan. Kukaan muu kuin Reita ei voinut tuollaista lähettää eikä tällä ollut mitään hajua hänen ja Hide-zoun suhteesta, koska hän ei ollut ehtinyt kertoa siitä. Jokin ruskeasilmäisessä ei edes halunnut mainita asiasta, vaikkei mieleen tullut mitään hyvää syytä olla kertomatta tapahtuneesta. Kirjanpitäjä oli tosiaan laiminlyönyt ystäväänsä, koska oli nähnyt tämän viimeksi muutama viikko sitten Gratterissa pienen hetken ajan. Pitäisi tätäkin käydä katsomassa ja kertoa suhteesta, koska nenärättiseltä ei jäänyt mikään tieto ikuiseksi ajoiksi salaisuudeksi. Jos vaaleaverikkö halusi saada jotain selville, tämä saisi sen liiankin hyvin – oli se sitten laillista tai laitonta.
Ajatukset pysähtyivät siihen paikkaan Sethin jäädessä tuijottamaan eteensä. Hän tunsi valaistuvansa melkein samalla tavalla kuin silloin, kun Hide-zou oli kumauttanut heidän otsansa yhteen ja hän oli tajunnut rakastuneensa opettajaansa. Miksei hän ollut ajatellut tätä aikaisemmin!? Mikä idiootti hän oikein oli!? Hidas kuin etana ja triplaääliö sokea saapas, mitä hän vielä keksisi siihen lisään – pitäisi varmaan kysyä Ruizalta sitä…

Ovi avautui samassa asevastaavaa ajatellessa ja mietityn herran mustatukkainen rakas astui synkkänä työhuoneesta ulos Hide-zoun saattaessa tätä kohteliaasti, vaikkakin entistä masentuneempana.
“Toivotaan, että jotain tapahtuu ja pian”, etsivä sanoi hiljaa, ettei sihteeri kuullut, mutta kirjanpitäjä sai silti selvää sanoista.
“Tällä menolla Asagi kuolee väsymykseen ja nälkään, mikä tarkoittaa sitä, että sinun täytyy nousta hänen tilalleen.”
“Sitä minä en tahdo missään nimessä”, toimitusjohtaja sanoi kireästi.
“En tahdo koko asemaa enkä myöskään menettää Asagia.”
“Kuten ei kukaan muukaan meistä, mutta tämä alkaa näyttää pahalta”, soluttautuja huomautti ja vei kaksi sormea otsalleen kääntyen sitten tervehdyksen myötä poispäin.
“Voimia, Hide-zou – samoin sinulle, Seth”, mies käveli hissejä kohti pitkän takin hipaistessa aina välillä lattiaa.
Teräväpiirteinen katsoi lukioaikaisen ystävänsä perään huokaisten epätoivoisena. Käsi nousi silmille ilmeen kertoessa, että mies alkoi menettää kaiken toivon eikä missään näkynyt hänelle valoa tai helpotusta.
“Hide-zou, minulla on tärkeää asiaa”, Seth nousi ylös laskien kännykkänsä pöydälleen.
“Ei nyt, Seth. Minulla on töitä”, ruskeahiuksinen kääntyi ympäri.
“Kuten on sinullakin eikä sinun pitäisi sen takia leikkiä kännykällä”, ovi sulkeutui välittömästi miehen jäljellä.

Avustaja jäi katsomaan rakkaansa perään silmien kaventuessa kapeiksi viiruiksi kiukusta. Häneltä alkoi nyt mennä lopullisesti hermot. Miksei piru vie toinen voinut kuunnella häntä, vaan ajatteli jatkuvasti Asagia!?
“Olen pahoillani, Seth”, Ivy sanoi hiljaa – surullisena ystävänsä puolesta.
“Ehkä hänelle pitäisi viedä ruokaa sinne lounastunnilla, kun on hiljaista. Silloin hän saisi toivon mukaan hiukan levättyä tai muuta ajateltavaa kuin huolensa.”
“Takuu varmasti saakin muuta ajateltavaa”, varas kääntyi yllättäen sihteerin puoleen.
“Jos voisit auttaa minua pienessä asiassa.”

----------

Hide-zou henkäisi syvään lopetettuaan puhelun Andron kanssa. Hän oli niin lopen väsynyt tähän kaikkeen, ettei siihen paikkaan kuoleminen kuulostanut lainkaan pahalta. Se kuulosti oikeastaan paratiisilta. Ei tarvitsisi kärsiä niska- ja hartiakivuista tai huonosti nukutuista öistä tai kurnivasta vatsasta, kuten nyt. Ennen kaikkea ei tarvitsisi tuntea niitä kipuja sydämessään, kun ei saanut olla rakkaansa kanssa niin paljon kuin halusi – puhumattakaan niistä tuskista, jotka syntyivät jokaisesta ikävästä sanasta, jonka hän sanoi vahingossa nuoremmalle.
Kevyt koputus sai miehen avaamaan silmänsä.
“Sisään”, teräväpiirteinen sanoi kuuluvasti ryhtyen tutkimaan niitä piirustuksia, jotka oli saanut aikaisemmin sinä päivänä.
Toimitusjohtaja vilkaisi ovelle ja jäi hämmentyneenä katsomaan Sethiä, joka oli kääntänyt selkänsä hänelle ja lukitsi jostain ihmeellisestä syystä ovea perässään.
“Onko sinulla jotain asiaa, Seth?” ruskeahiuksinen olisi halunnut puraista kielensä irti.
Miten hän saattoi kuulostaa niin etäiseltä rakastamalleen miehelle? Eikö hän osannut kerrankin sanoa jotain mukavaa eikä vain ajatella näitä pirun kiireitä?!
“Eipä oikeastaan”, kirjanpitäjä kääntyi ympäri pehmeästi ja nojautui hetkeksi ovea vasten katsellen vanhempaa vapaina roikkuvien hiusten takaa hymyillen viehättävästi.
“Miksi sitten tulit?” voimakasleukainen vilkaisi rannekelloaan, joka ilmoitti keskipäivää eli lounastaukoa.
“Sinä kutsuit minua”, ruskeasilmäinen hymyili kauniisti ja käveli siroin askelin työpöydän ääreen.
“Enhän minä sinua kutsunut tänne”, lyhempi kurtisti kulmiaan hämillään.
“Voi, kyllä sinä kutsuit minua”, varas naurahti pehmeästi ja siirsi rei’ittäjän pois keskeltä pöytää syrjemmäs toisen katsoessa tarkasti jokaista hienoeleistä liikettä, kuin nuorukainen olisi ollut haaveissa näkyvä taruolento.
“Miksi minä olisin kutsunut sinut?” ruskeankellertäväsilmäinen kysyi entistä hämmentyneempänä ja nielaisi kuuluvasti, kun puna-mustahiuksinen siirtyi hänen viereensä ja siitä miehen itsensä ja toimistotuolin taakse.
“Hieromaan sinusta tuon kireyden pois”, kalpeampi painoi pehmeät sormenpäänsä esimiehensä niskaan voimakkaasti toistaen hierovaa liikettä rauhalliseen tahtiin.

Matala henkäys pakeni Hide-zoun huulilta tämän voimatta olla sulkematta silmiään nautinnosta. Kevyt mumina pääsi täyteläisten huulien välistä voimakasleukaisen nauttiessa täysin siemauksin rentouttavista liikkeistä, jotka hemmottelivat hänen jumissa olevia hartioita ja niskaa.
“Seth…”, opettaja sanoi matalasti, lähes kehräten hellyyden osoituksesta.
“Niin, rakas?” Seth kuiskasi aivan lyhemmän korvan juuressa saaden lämpimät aallot liikkeelle tämän ympärillä kuumien kipinöiden tanssiessa vaatteiden alla huomaamattaan.
Miten nuorempi saattoi olla niin seksikäs ja ihana samaan aikaan? Miten tuo pieni kosketus niskassaan sai miehen heräämään vähitellen eloon horteesta?
“Et saisi tehdä noin… Minulla on töitä…”
“Nyt on lounastauko – silloin ei tehdä töitä.”
“Nyt on poikkeava tila…”
“On ollut koko viikon, joten tämä on sille poikkeus.”
“Minun on tehtävä töitä…”
“Haluatko sinä oikeasti tehdä näitä töitä nyt?”
“En…”
“Haluatko sinä oikeasti, että minä lopetan tämän?”
“En…”
“Nautitko tästä?”
“Kyllä…”
“Hyvä”, varas sanoi pehmeästi ja käänsi tuolin niin, että pöytä jäi toimitusjohtajan sivulle.
“Sitten nautit varmaan tästäkin”, nuorukainen istuutui pehmeästi rakkaansa syliin painaen huulet hellästi tämän omille.

Kakkosmiehen kädet kietoutuivat välittömästi kalpeamman laihan vartalon ympärille painaen pidempää lähemmäs itseään. Huulet liikkuivat hyväillen toisiaan vasten hakien sitä läheisyyttä, jota eivät olleet saaneet vähään aikaan. Jokainen suudelma, jonka voimakasleukainen antoi varkaalle, pyysi anteeksi sitä etäisyyttä, ilkeitä sanoja ja paljon muuta puna-mustahiuksisen vastatessa omilla suudelmillaan antavansa anteeksi. Tuo hetki oli kummankin mielestä kaunis ja ihana, etteivät he halunneet minkään pilaavan sitä.
Valitettavasti heidän lyhyttä yhteistä hetkeään päätettiin häiritä, kun ruskeahiuksisen matkapuhelin ryhtyi soimaan työpöydällä.
Raskas huokaisu keskeytti suudelman hartiakkaamman työntäessä oppilaansa pois sylistään, jotta voisi vastata puhelimeen.
“Moshi moshi?”
Se ei kuitenkaan käynyt eräälle kirjanpitäjälle.

Nopeasti Seth nappasi kännykän kultansa kädestä ja painoi sen korvaansa vasten.
“Hide-zou soittaa teille, mikäli ehtii tänään – muussa tapauksessa soittakaa huomenna”, puna-mustahiuksinen sanoi tiukasti ja katkaisi puhelimesta virran.
“Hei! Se saattoi olla jotain tärkeää!” Hide-zou parkaisi kauhuissaan ja yritti saada kännykkänsä takaisin, mutta avustaja heitti sen pöydän toisella puolella olevaan nojatuoliin.
Katsomatta edes vanhemman kauhistuneita kasvoja kalpeampi kiskaisi lankapuhelimen johdon irti seinästä ja laittoi päällä olevan tietokoneen torkkutilaan liikemiehen kauhistellessa tapahtumia voimatta oikeastaan tehdä mitään. Niska oli miehen herkin alue, jota koskettamalla mies menetti kontrollin itsestään ja järjestä.
“Seth, oikeasti”, mies oli hätää kärsimässä, vaikka ei tehnytkään mitään estääkseen kultansa puuhia.
“Minun on tehtävä työni – velvollisuuteni!”
“Sinun velvollisuutesi ei ole paiskia töitä yötä päivää”, ruskeat silmät katsoivat tuimasti toisen omiin.
“Sinä et tee mitään muuta kuin ajattelet vain Asagi-samaa, aivan kuin olisit hänen poikaystävänsä etkä minun! Tässähän tulee mustasukkaiseksi!”
“Seth, sinulla ei ole mitään syytä olla mustasukkainen…”, voimakasleukainen aloitti, mutta hänet keskeytettiin.
“Pakko olla, kun huomiot kaikkea muuta paitsi minua”, kirjanpitäjä työnsi kasvonsa aivan kiinni rakkaansa kasvoihin.
“Sinä näännytät itsesi tällä menolla! Minä haluan nyt sinun huomiosi!”
“Sinähän saat sitä koko ajan…”, tilanne hämmensi ruskeahiuksista entisestään.
Miestä nimittäin harvoin vangittiin mihinkään tai edes alistettiin. Tämä oli kuitenkin omalla tavallaan hiukan liiankin mielenkiintoinen asetelma…
“Aivan väärällä tavalla ja aivan liian vähän”, varkaan käsi laskeutui lyhemmän sepalukselle hänen polvistuessa rakkaansa eteen.
“Ilmeisesti minun on näytettävä, missä tärkeysjärjestyksessä asioiden kuuluisi mennä.”

Ruskeankellertävät silmät laajenivat, kun vetoketju kiskottiin auki toisen käden availlessa hänen vyötään vieden housuja alemmas.
“Seth, et saa tehdä no-” aivot olivat liian hitaat, koska mies ei onnistunut estämään sitä, kun nuoremman pää laskeutui hänen nivusiinsa ja huulet nappasivat miehuuden kärjen itselleen.
Kakkosmiehen pää iskeytyi toimistotuoliin selkänojaan matalan ulinan päästessä ulos suusta siitä nautinnosta, joka säteili hänen puolikuustaan pitkin kehoa. Tahtomattaan vartalo jännittyi, kunnes rentoutui miehen valuessa hiukan tuolissaan, mikä antoi pidemmälle paremmat mahdollisuudet toimia.
Seth imi kovettuvaa vartta vaativasti suuhunsa painellen sitä kielellään kiihdyttäen sen kasvamista kaiken aikaa. Hampaat eivät hipaisseetkaan herkkää miehuutta, mutta puolikuun kärki osui jatkuvasti vaativana kitalakeen henkäysten paetessa vanhemman huulilta.
“Seth… Et saisi tehdä noin…”, Hide-zou mumisi voimatta oikeastaan ajatella muuta kuin nuorukaista, jonka kuuma suu sai hänet vajoamaan unelmien syövereihin.
“Miksen?” varas kysyi pehmeästi ottaessaan kovan erektion suustaan ryhtyen lipomaan sitä hellästi kielensä kärjellä pitkin vedoin.
“Koska…”, oikeastaan liikemiehen mieli ei keksinyt yhtäkään hyvää syytä.
“Koska Ivy-san tai joku muu saattaa tulla tänne koska tahansa…”
“Onko sillä väliä, kun kaikki tietävät jo suhteestamme?” sormet koskettivat kiusoittelevasti housujen sisällä piilottelevia kiveksiä.
“Lisäksi lähetin kaikki tässä kerroksessa työskentelevän väen kahden tunnin lounaalle sinun anteeksipyyntösi varjolla.”

“Teit mitä!?” ruskeahiuksisen silmät räpsähtivät järkytyksestä auki.
“Kuulit oikein, kulta”, kalpeampi kurottautui polvillaan painamaan suukon hämmennyksestä auki jääneelle suulle.
“Kaikki täällä työskentelevät ovat kahden tunnin lounaalla ja tämän huoneen ovi on lujasti lukittu. Olemme siis kahdestaan”, niin viaton hymy kohosi kalpeamman huulille, että se muistutti enemmän pirullista virnistystä.
“Se taas tarkoittaa sitä, että minä saan rauhassa tervehtiä tätä pientä veijaria, jota en ole nähnyt ikuisuuksiin”, pää laskeutui takaisin tutkailemaan herännyttä käärmettä.
“Pientä veijaria? Kuules, sinä…”, enempää toimitusjohtaja ei jälleen ehtinyt sanomaan, kun jumalainen suu sai hänet huokailemaan ja haukkomaan happea kiihtyneenä.
“Herran jestas, Seth! Tuossa ovat nuo ikkunatkin!”
“Olemme 45 kerroksessa – on hiukan vaikea nähdä noista ikkunoista yhtään mitään.”
“Silti, Seth. Mitä päässäsi oikein liikkuu!?”
“Sinä ja seksi.”
“Mukava kuulla, mutta mitä tämä sitten on!?”
“Koruttomasti sanottuna suuseksiä.”
“Kyllä minä sen näen!”
“Mitä sinä sitten valitat?” ruskeasilmäinen vilkaisi toisen niin hermostuksesta jännittyneitä kuin nautinnosta rentoutuneita kasvoja.
“Minä tiedän suullesi parempaa käyttöä.”

Avustaja imi koko varren pituuden suuhunsa, kuin se olisi ollut mehujäätä eikä voimakasleukainen voinut kuin voihkia ja ulista siitä nautinnosta, mitä toinen aiheutti hänessä. Pään liikkeet avasivat tahtomattaan kaikkia lihaksia kalvaneet solmut ja muut epäkohdat miehen vain nauttiessa tästä kaikesta ja himoiten tahtomattaan vielä lisää. Vartalo jännittyi, kun kakkosmies tunsi, ettei välttämättä kestäisi enempää vaativia liikkeitä. Varas oli kuitenkin oppinut tarkkailemaan leikkiessään rakastaan ja pystyi ennustamaan tapahtumien kulkua lopettaen imunsa ja lipomisen siihen jättäen toisen himoitsemaan lopetusta.

Varovaisesti Seth nousi pystyyn ja katsoi niitä kasvoja, jotka piilottelivat ruskeiden hiusten takana. Kalpea käsi kurottautui siirtämään muutaman suortuvan pois näkökenttänsä edestä, mutta käsi tarttui yllättäen hänen ranteensa ympärille. Teräväpiirteinen liikautti hiukan päätään, että nuorempi kykeni näkemään rakkaansa katsovan häntä kulmiensa alta päättäväisenä. Huulilla koreili vaarallisen ovela hymy, eikä ilmekään tuntunut lupaavan hyvää, koska siinä oli hulluuden piirteitä. Hide-zou nousi pystyyn ottaen muutaman askeleen, jolloin vangitsi laihemman itsensä ja pöydän väliin kallistaen viettelevästi päätään.
“Sinulta taisi jäädä jotain kesken, rakas”, ääni oli matalaa kehräystä, jossa oli vaarallista murahtelua.
Käsi kurottui laihemman ohitse ja pyyhkäisi kaiken: paperit, nitojan, rei’ittäjän – jopa lankapuhelimen pois puiselta pinnalta lattialle kaataen nuoremman selälleen makaamaan raivatulle tilalle.
“Etkö sinä sanonut, ettet halua pöydällesi spermaa?” kirjanpitäjä sai sanottua huulien siirtyessä hänen kaulalleen käsien kiskoessa solmiota pois tieltä.
“En puhunut silloin omastani”, liikemies viskasi pitkän vaatekappaleen lattialle napittaen kiivaasti kauluspaitaa pois tieltään suukottaen valkoisen kankaan alta paljastuvaa ihoa.

Hetken aikaa puna-mustahiuksinen vain makasi paikallaan antaen toisen repiä vaatteitaan tämän näykkiessä samalla hänen rintakehäänsä. Kyllä hän oli tätä toivonut, mutta ei ollut uskonut, millainen peto vapautuisi. Tämä oli hiukan pelottavaa, mutta samalla kiihottavaa, ettei ruskeasilmäinen tiennyt paremmasta. Nopeasti puraisut saivat varkaaseen vauhtia tämän kiskoessa lyhemmän puvun takkia pois miehen päältä, jotta saisi paidan ja solmion pois edestään.
Kädet hapuilivat vaatteita kömpelösti, koska kummallakin oli huomaamattaan kiire. He eivät enää kestäneet niitä muureja, jotka erottivat heidän lämpöä hehkuvat vartalonsa toisistaan. Paidat lensivät nopeasti sikin sokin lattialle vöiden ja housujen tehdessä harvinaisen nopeasti niille seuraa vaatteiden pohtiessa sitä, onnistuiko kaksikko rikkomaan omia ennätyksiään.
Paljaat vartalot kietoutuivat toisiinsa suudelmien liikkuessa villeinä ihoa vasten. Sethin kädet kietoutuivat rakkaansa ympärille nuorukaisen istuessa kylmällä työpöydällä lämmittäen itseään toisen keholla. Hide-zou suuteli ja puri kiivaasti kalpeata kaulaa aiheuttaen mustelmia ja muita jälkiä herkkään ihoon. Huokaukset pakenivat kapeilta huulilta, mutta ne vain lisäsivät miehen intoa tämän pakottaessa pidemmän makaamaan selälleen kylmälle pinnalle. Selkä kaareutui tahtomattaan puna-mustahiuksisen muuttuessa hetkeksi epävarmaksi. Heillä ei ollut liu’utusainetta eikä edes kondomia, koska tätä ei kumpikaan ollut suunnitellut etukäteen. He olivat kyllä täysin terveitä, ettei tarvinnut miettiä sitä ongelmaa, mutta se toinen kivuliaampi asia sai hänet jännittymään.

Yllättäen toimitusjohtaja työnsi kaksi sormeaan rakkaansa suuhun pyöritellen kättään pienesti. Ruskeasilmäinen sulki hetkeksi silmänsä ryhtyen kiusoittelemaan toista imemällä niitä sormia, jolloin muistutti aikaisemmista hetkistä kiihdyttäen vanhempaa, kuin tämä olisi muka kaivannut sitä enemmän. Nopeasti käsi siirtyi varkaan aukolle työntäen ensin yhden sormen, mutta ripeästi myös toisen antaen rakkaalleen pienen hetken aikaa totuttautua tulevaan. Lihakset kiristyivät kivun myötä puna-mustahiuksisen yrittäessä hengittää syvään ja rentoutua, mutta se oli niin vaikeata. Sylki oli kyllä mainiota ainetta, mutta ei se liu’utusainetta kuitenkaan voittanut veden kohotessa silmiin.

Hitaasti hartiakkaampi otti sormet pois rakkaansa sisältä painautuen tätä vasten. Varovaisesti vahvempi ohjasi miehuutensa allaan makaavan aukolle katsoen niitä kalpeita kasvoja, joiden poskilla leikki kiihkeyden puna. Mies henkäisi muutaman kerran syvään koettaen rauhoittaa haluaan työntyä suoraan sisään ja painoi vaativan, uskomattoman rakastavan suudelman oppilaansa huulille. Kalpeat kädet kietoutuivat ruskeisiin hiuksiin laihemman hakiessa siitä suudelmasta kaiken sen voiman ja rohkeuden, jolla kestäisi tulevan. Kova puolikuu työntyi tiukkaan tilaan lihasten puristuessa heti sen ympärille. Kirjanpitäjä viskasi päänsä taaksepäin kyyneleiden valuessa jälleen poskille ja niinä hetkinä nuorukaisesta tuntui, ettei hän ikinä tottuisi tähän hetkeen tai kipuun, joka sai vartalon huutamaan armoa. Ruskeankellertäväsilmäinen pysähtyi hetkeksi antaen toiselle aikaa totuttautua tunteeseen ja haki nopeasti huulilleen kaipaamansa vastaparin. Vähitellen, hyvin hitaasti ja varovaisesti Hide-zou työntyi Sethin sisälle pienissä erissä päästen viimein siihen autuuteen, jota oli kaivannut ja himoinnut enemmän, kuin oli ollut halukas myöntämään.

Hengittäminen oli raskasta, kun laihempi tuntui liiankin kireältä kuuman miehuuden ympärillä. Jalat kiertyivät tiukasti lyhemmän lantion ympärille kiristäen näin puolikuun ympärillä olevia lihaksia vielä enemmän saaden miehen menettämään kontrollin lopullisesti. Työnnöt olivat vaativia, samoin kuin huudahdukset, jotka pakenivat kalpeamman huulilta jokaisesta taivaallisesta liikkeestä, joka vei hänet toiseen maailmaan ja tilaan. Pöytä seisoi varmana heidän allaan liikahtamattakaan kaksikon vaativista toiminnoista antaen näin loistavan alustan. Avustaja huitaisi vahingossa näppäimistön lattialle, mutta kumpikaan ei huomannut sitä tai olisi välittänyt, koska oli tärkeämpää ajateltavaa: toisensa ja se himo, joka sai heidät toimimaan näin.

Ihot hehkuivat ja kutsuivat merkitsemään toisensa, kun hampaat kirjoittivat nimikirjaimet toistensa vartaloille. Seth onnistui raapimaan uusia naarmuja parantuneiden tilalle ja Hide-zou työntyi entistä vaativammin toisen sisään. Käsi nappasi heidän väliinsä puristuneen puolikuun toimitusjohtajan suoristautuessa hiukan, jotta voisi jatkaa työntöjään ja suoda toisellekin kokemaansa taivaan. Varkaan mumina oli niin huumaava, ettei käsi päässyt ollenkaan samaan rytmiin työntöjen kanssa, mutta sillä ei ollut väliä, kun tämä kaikki oli heille liikaa jo nyt. Teräväpiirteinen tunsi, kuinka kuumat väreet lähtivät miehuudesta ja levisivät pitkin kehoa suuren nautinnon purkaessa hänestä voimakkaammin kuin olisi uskonut. Käsi onnistui kuitenkin rentouttavasta tunteesta huolimatta jatkamaan liikettä peittyen pian valkoiseen spermaan kevyen huudahduksen myötä.

Lämpötila oli noussut huomattavasti huoneessa kaksikon hikoillessa ja mumistessa hiljaa. Nyt he vain olivat paikallaan nauttien hetkestä, joka sai kummankin värisemään lihasten nauttiessa tästä tunteesta puhumattakaan mielistä, jotka olivat kaivanneet tätä pitkään – aivan liian pitkään. Voimakasleukainen liikahti viimein ja otti miehuutensa toisen sisältä. Voimatta mitään sille voimattomuuden tunteelle mies vajosi lattialle ja painoi selkänsä tummaan kirjahyllyyn huohottaen silmät suljettuina. Tarkat korvat kuulivat, kuinka nuorempi nousi istumaan työpöydälle ja laski jalkansa lattialle. Pehmeästi kirjanpitäjä laskeutui polvilleen ja ryömi rakkaansa syleilyyn tämän kietoessa välittömästi kätensä värisevän vartalon ympärille.
“Onko sinun kylmä?” ruskeahiuksinen kysyi avaamatta silmiään ja painoi päänsä vasten toisen omaa.
“Ei enää”, kalpeampi huokaisi ja hymyili kietoen kätensä lihaksikkaan vartalon ympärille nauttien ihon pehmeydestä ja kosteudesta.

He eivät sanoneet pieneen hetkeen mitään hien kuivuessa vähitellen heidän iholleen, mutta kumpikaan ei jaksanut noteerata asiaa mitenkään. Nautinnon kihelmöinnit tanssivat yhä kaksikon miehuuksilla ja lihakset tuntuivat rennoilta äskeisen suorituksen jälkeen.
“Seth?” Hide-zou sanoi viimein ja avasi silmänsä katsoakseen rakastamiaan kasvoja.
“Niin, Hide-zou?” Seth hymyili raukeana.
“Kiitos”, käsi vei muutaman värjätyn hiuksen pois nuoremman silmiltä.
“En edes tiennyt, miten paljon tarvitsin ja kaipasin tuota.”
“Minä tiesin”, varas naurahti ja nosti toisen jalkansa vanhemman jalkojen yli istuutuen tämän syliin.
“Koska minä itsekin tarvitsin ja kaipasin sitä”, puna-mustahiuksinen silitti nihkeätä poskea ja painoi suudelman toisen huulille.
“Sinä olit niin stressaantunut tästä kaikesta, ettet edes muistanut, miten sitä kuuluu purkaa.”
Pieni naurahdus pakeni täyteläisiltä huulilta miehen painaessa laihaa vartaloa rintakehäänsä vasten.
“Minä tosiaan unohdin”, ruskeankellertäväsilmäinen myönsi vakavoituen viimein.
“Minulla on ollut niin paljon kaikkea mietittäväni, etten tiedä lainkaan, mitä tekisin… Haluaisin vain jäädä tähän sinun kanssasi kauas noista asioista, mutta en voi, koska minun on tehtävä velvollisuuteni.”
“Et voi laittaa velvollisuuksia itsesi tai meidän edelle”, kalpeampi huomautti ja silitti hellästi poskea peukalollaan leikkien toisella kädellä niskassa.
“Et voi vain tehdä töitä. Sinun on levättävä ja syötävä – nautittava siitä, mitä sinulla on nyt eikä vain murehdittava.”
“Kunpa se olisi niin helppoa”, Hide-zou painoi pienen suukon rakkaansa poskelle.
“Kunpa voisimme vain mennä muiden tultua takaisin kotiin. Haluaisin vain maata sohvalla ja katsoa televisiota. Syödä hyvää ruokaa ja nauttia sinun läheisyydestäsi, minkä jälkeen voisin rauhallisin mielin nukahtaa viereesi tietäen, ettei ole kiire lähteä yhtään minnekään herättyäni”, raskaan huokauksen myötä katse laskeutui heidän syliinsä.
“Mutta se ei ole mahdollista. Asagi makaa kotona ikävässään eikä kenelläkään ole mitään tietoa siitä, miten löytäisimme Manan. Jos vain tämä löytyisi, kaikki muuttuisi saman tien, koska vain Mana voi tuoda Asagille tämän hymyn ja puhdin.”
“Jos Mana löytyisi, hänet pitäisi ensinnäkin suostutella palaamaan takaisin ja Asagi-saman pitäisi ymmärtää hiukan enemmän Manaa”, Seth huomautti tietävästi.
“Kyllä Asagi varmasti tämän jälkeen muuttaisi tapansa”, voimakasleukainen huokaisi ja nosti katseensa toisen kasvoihin.
“Minä ainakin muuttaisin, jos meillä olisi tuollainen tilanne.”
“Muuttaisitko nyt sen verran tapojasi, että toteuttaisimme tuon sinun toiveesi?” pieni hymy kohosi kapeille huulille.
“Että menisimme muiden palattua kotiin tekemään juuri sitä, mitä sinä haluaisit tehdä minun kanssani.”
“Valitan, Seth. Se ei ole tällä hetkellä mahdollista”, ruskeankellertäväsilmäinen ravisti surullisena päätään.
“Eikö?” ovela hymy leikki yhä nuoremman kasvoilla tämän nostaessa rakkaansa katseen silmiinsä.
“Eikö edes silloin, jos kertoisin keksineeni keinon, jonka avulla löytäisimme Manan aivan varmasti?”

Notes:

Selityksiä:

* Noudatan yhä samaa linjaa kuin aiemmin, eli en mene muuttelemaan -.- merkkiä japanilaistyyliseksi

Chapter 31: Lupaus lupauksesta

Pöly laskeutui hiljalleen siniselle sohvalle ja television päälle. Kaukosäätimet ja lipastot saivat flyygelin ja monen muun kanssa sen saman epätasaisen pölykerroksensa. Lehdet oli siirretty pois olohuoneen pöydältä lehtikoriin ja tavarat oli järjestetty omille paikoilleen. Lempeän naisen huoli ja välittäminen paljastui erilaisilta pinnoilta ja tasoilta, joista oli pyyhitty lika ja pöly mahdollisimman hiljaisilla, vaikkei kovin tehokkailla välineillä. Kaorin kädenjäljet näkyivät myös puhtaissa astioissa ja ruuassa, joka oli siirretty jääkaappiin siinä toivossa, että ne tulisi syötyä sieltä. Toive ei ollut aivan turha, koska valmistetusta ateriasta oli pieni osa kadonnut jäljettömiin, mutta silti valitettavan vähän. Nuotit lepäsivät flyygelin päällä kauniissa pinossa ja kaikki näytti uskomattoman siistiltä, että huoneistoa olisi voinut pitää presidenttisviittinä eikä yakuzan kotina. Uudelleen laskeutuva pöly tuli kuitenkin aina puhtauden tilalle, kuten aina, saaden paikan näyttämään hylätyltä kartanolta. Yhtä vähän elämää siellä tuntui ainakin olevan. Jos joku olisi astunut ovesta sisään, tämä olisi varmasti hämmästellyt, minkä takia asumattomassa kodissa oli niin paljon hienoja huonekaluja, jos kukaan ei niitä kuitenkaan käyttänyt. Tulijan olisi pitänyt kuunnella hyvin tarkkaan ympäristöään, jolloin hän olisi saattanut kuulla erään oven takaa kevyttä hengitystä ja hiljaista uikutusta. Uhkarohkea vieras olisi ehkä kulkenut suoraan makuuhuoneen ovesta sisään tutkimaan paikkoja, mutta olisi saanut siitä hyvästä tuuletusreiän silmiensä väliin.

Makuuhuoneen oven takana pimeydessä makasi suurella katosvuoteella pitkä, laiha mies, joka lepäsi vaatteet yllään. Viininpunainen kauluspaita oli niin pahasti ryppyinen siitä lojumisesta, että se vaatisi monen tunnin silittämisen suoristuakseen täysin rypyttömäksi. Saattoihan tosin olla, että paita oli jo entinen, koska housut ainakin olivat jo turhan nuhjuiset. Kauluksella oli tummia läikkiä, jotka kertoivat loputtomista kyyneleistä ja tuskasta, mitä mustatukkainen mies oli kestänyt. Nyt ei kuitenkaan nyyhkytys täyttänyt huonetta, vaan nukkuvan rauhallinen hengitys kaikui hiljaa koristeellisessa huoneessa. Katossängyssä oli musta verhoilu ja tummanruskeat puupylväät saivat huoneeseen vanhahtavan tunnelman. Suuri vaatekaappi, yöpöydät, lipastot sekä pukeutumispöytä olivat sitä samaa puuta ja hyvin jykeviä. Seinät olivat merensiniset saaden ympäristön näyttämään entistä synkemmältä, mutta omalla tavallaan rauhoittavalta. Pukeutumispöydän suuri peili heijastui niin, että sen edessä istuva saattoi nähdä siitä vuoteelle, mutta pienemmästä peilistä, joka oli sivummalla, ovelle. Koko huone korosti vain siellä nukkuneiden kauneutta ja eleganttia käytöstä kätkien sisälleen niin himon kiihdyttämät kuin raivossa hillityt yöt. Se oli nyt nukkujan oma piilo, jossa tämä saattoi olla itsensä ja paljon tuo huone oli nähnytkin aina lapsen tuudittamisesta ruoskan viuhumiseen. Nyt makuuhuone sai huomata, ettei se ollut kokenut oikeastaan vielä mitään tätä ennen – ei ainakaan näin romahtanutta omistajaansa.
Yoru makasi isäntänsä kylkeä vasten ja piteli päätään tämän selällä. Eläin haistoi sen, ettei mies ollut peseytynyt pitkään aikaan, mutta ei se koiraa haitannut. Tuo ihminen oli kuitenkin sen rakas omistaja, joka tarvitsi tukea ja läheisyyttä nyt, kun lemmikin toinen omistaja oli jättänyt heidät taakseen. Pieni tuhina pääsi aina välillä karvaisesta suusta ulos Yorun painautuessa tiiviimmin lämmintä vartaloa vasten.
Missi nukkui pienenä keränä Manan käyttämällä tyynyllä aivan toisen tyynyn alle paenneen käden vieressä. Kissa nautti tuosta läheisyydestä miettien unissaan, minne oli heidän lempeä ja kaunis isäntänsä kadonnut. Ei pieni eläin voinut ymmärtää ihmisten välillä olevia ongelmia, mutta jotain se kykeni ymmärtämään: laiha mies liikahteli levottomasti nähden painajaista.

Asagi liikautti päätään hien kimaltaessa otsalla. Hiukset takertuivat ihoon käden vetäytyessä levottomana esiin tyynyn alta täristen pienesti. Kulmat rypistyivät ja huulet kapenivat pelokkaiksi viiruiksi. Jalat nytkähtivät, kuin mies olisi yrittänyt juosta hätääntyneenä. Luomet värisivät hengityksen kiivastuessa. Vartalo värähteli hetki hetkeltä voimakkaammin mielen palatessa vähitellen takaisin synkkään todellisuuteen unen pyörteisestä maailmasta, joka ei ollut sen onnellisempi paikka kuin tämä.
Yoru nosti päätään huomaten isäntänsä levottoman liikahtelun Missin avatessa silmänsä katsellakseen tärisevää miestä, joka mumisi jotain hiljaa äänen muuttuessa entistä epätoivoisemmaksi.
“Mana!” Asagi huudahti heräten äkisti paniikissa ja käsi tarttui nopeasti koristeellisella, vaikkakin sotkuisella yöpöydällä olevaan revolveriin.
Silmät katsoivat pimeässä huoneessa eteensä näkemättä mitään keuhkojen ahmiessa ilmaa syvien henkäysten myötä. Vähitellen mieli tajusi tilanteen, missä oikeastaan oli omituisten mielikuvien paetessa pois. Mustatukka henkäisi raskaasti muistaessaan, missä oli ja miten asiat olivatkaan. Äskeinen oli ollut vain unta. Klaha ei uhannut Manaa, joka oli kaukana hänestä ilman turvaa – tosin se kaukana oleminen oli tällä hetkellä ikävä totuus, jolta ei voinut paeta.

Varovaisesti mies laski aseen takaisin pöydälle pienen kolahduksen myötä ja kääntyi makaamaan selälleen rutaten lisää punaisia satiinilakanoita. Mustat silmät jäivät tuijottamaan katosvuoteen tummaa kattoa hämärässä. Paksut tummansiniset verhot ikkunan edessä estivät auringonvaloa pääsemästä sisälle huoneistoon, mikä vain kasvatti yakuzan makuukamarin varjoja mielen varjoista puhumattakaan. Hän ei halunnut nähdä mitään muuta kuin yhdet kasvot, jotka olivat hänen aurinkonsa. Hän ei halunnut nähdä omaa kurjuuttaan, joka oli syntynyt juuri niiden kasvojen katoamisesta
Manasta ei ollut kuulunut yhtään mitään näiden päivien aikana hänen säikkyessä jokaista ääntä rukoillen mielessään rakastaan palaamaan kotiin. Kuinka monesti mies olikaan hypännyt vastaamaan puhelimeensa, kun se oli soinut, kunnes oli karjunut soittajalle, ettei ollut mitään asiaa soittaa, ellei asia koskenut entistä soluttautujaa. Se päätös piti yhä eikä rikollisjärjestön johtajalla ollut mitään hajua siitä, missä hänen mafiansa makasi. Hän ei välittänyt. Kaikki oli yhdentekevää ilman mustahiuksista rakastajaansa.

Missi tunki lähemmäksi lämmintä vartaloa Yorun ryömiessä kylkeen kiinni laskien päänsä tällä kertaa isäntänsä vatsalle. Käsi kohottautui rapsuttamaan valkoista lohduttajaa, joka kehräsi alakuloisesti. Sormet liikkuivat laiskasti paksussa karvassa raajan pudotessa lopulta pois lemmikin niskasta kämmenselän tuntiessa jotain samettista. Pitkä mies kurtisti kulmiaan ja veti vakavana tyynyjen alle karanneen mustan leningin rintakehänsä päälle. Nyyhkäykseltä kuulostava henkäys pakeni täyteläisiltä huulilta silmien sulkeutuessa samassa. Tämä vaate oli ollut aina Manan lempiasu – ensimmäinen lahja, jonka Asagi oli koskaan antanut rakastajalleen. Ensimmäinen asu, jonka salaperäinen mies oli suunnitellut ja hän oli salaa ompeluttanut. Kyyneleet valuivat jälleen kalpeille kasvoille mielen muistaessa sen päivän, jolloin oli antanut lahjansa mustahiuksiselle. Tämän hämmennyksen ja sen, kun hän oli kuiskannut siniharmaasilmäisen korvaan, että halusi miehen omakseen. Sen, kuinka rakasti tätä ja halusi pitää huolta kaikin tavoin.

Rikollisjärjestön johtaja nuuhkaisi kevyesti vaatetta kyyneleiden kastellessa kallista kangasta. Siinä tuoksui ainutlaatuinen hajuvesi, jonka tuoksut he olivat saaneet itse valita. Mieleen tulvi muistikuva siitä illasta, kun yakuza oli vienyt rakastajansa hajuvesiliikkeeseen, kun se oli suljettu aikaa sitten. Se hämmentyneen onnellinen hymy piirtyi suljetuille silmille, kun he olivat valinneet parhaimmat tuoksut ja yhdistäneet niistä ainutlaatuisen hajuveden vain ja ainoastaan entisen vakoojan käyttöön – kenelläkään muulla ei tulisi olemaan täsmälleen samanlaista. Kuitenkin tuon hajusteen alta mies saattoi nuuhkia sen rakkaimman tuoksun: kauniskasvoisen oman.
“Mana…”, mustatukkainen kuiskasi hiljaa henkäisten onnettomana.
Vartalo tärisi miehen pidätellessä itkua, jolle ei mahtanut kuitenkaan mitään. Niin lopussa herra oikeastaan oli, ettei osannut pitää itseään enää pystyssä tai kieltää kyyneleitään valumasta kasvoilleen.
“Miksi sinä lähdit…?”
Yoru uikahti pienesti vaieten sitten omaan synkkyyteensä. Eläin olisi halunnut leikkiä auringonvalossa ja nähdä ihmisiä, mutta toive oli turha. Kyllähän henkivartijat ja Ai olivat huolehtineet koiran tarpeista, mutta eivät he heittäneet palloa tai rapsuttaneet juuri sieltä oikeasta kohdasta. Tämä saikin lemmikin masentuneeksi Yorun nukkuessa kaikki päivät pimeässä makuuhuoneessa isäntänsä vieressä haaveillen vanhasta touhuamisesta.
Huone oli synkkä ja yksinäinen kuten oli Kuro Kagen jäsenkin. Tuona ikuisuudelta tuntuneena aikana mustasilmäisen mielialat olivat hyppineet aina vain synkemmäksi. Aluksi hän oli vain huutanut ja karjunut rakkaansa helvettiin kakkosmiehensä yrittäessä lohduttaa parhaan taitonsa mukaan. Siitä oli siirrytty kylmään vihaan mielen täyttyessä erilaisimmista rangaistusideoista, mutta lopulta mies oli tajunnut, ettei voisi toteuttaa yhtäkään niistä: hän ei kykenisi satuttamaan rakastaan. Pantterimainen oli vajonnut siitä itkuun, joka vaihteli hiljaisesta luovuttamisesta tuskan huutoihin erilaisten muistojen satuttaessa ennestään haurastunutta kehoa.

Ovelta kuuluva yllättävä koputus sai Asagin vilkaisemaan vaarallisesti äänen suuntaan toisen käden irrottaessa otteensa samettileningistä lähestyen yöpöydällä olevaa revolveria, jossa oli jo valmiiksi luoteja eikä varmistinkaan ollut päällä. Miestä ei halunnut ketään häiritsemään häntä murheen keskellä eikä epäröisi ampua häiriköitsijää, oli se kuka hyvänsä – tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta. Ovi raottui pienen valojuovan pyyhkäistessä laihan vartalon yli Missin silmille saaden kissan sähähtämään tyytymättömänä. Valo reunusti hartiakkaan miehen siluetin ovensuuhun saaden pidemmän vetämään helpottuneempana henkeä.
“Hide-zou”, yakuza kuiskasi hiljaa käden vetäytyessä takaisin lähemmäksi laihan jäntevää vartaloaan.
Hänen ainoa ihmislohtunsa tässä hirvittävässä helvetissä oli tullut pitämään seuraa ja kuuntelemaan ystäväänsä.

Hide-zou ei sanonut sanaakaan, vaan sulki oven perässään jääden katsomaan pimeydessä vuoteella makaavaa miestä, joka ei ollut liikahtanut huoneistostaan melkein yhdeksään päivään. Puistellen päätään toimitusjohtaja lähti liikkeelle, mutta ei istuutunutkaan vuoteelle, kuten normaalisti teki. Mustatukan hämmennykseksi lyhempi liikkuikin ikkunoille ja kiskaisi verhot pois edestä päästäen auringon leikkimään huoneeseen ajaen varjot tiehensä.
Punoittavat silmät kirkuivat kirkkaasta valosta, joka tervehti pitkästä aikaa tottumattomia sielunpeilejä. Ulvahdus pakeni vanhemman huulilta käden noustessa suojaamaan kasvoja ilkeältä auringolta, joka paljasti sen, mitä mies ei halunnut nähdä: oman yksinäisyytensä ja kurjuutensa.
“Hide-zou, laita ne verhot takaisin kiinni!” pidempi käänsi selkänsä suurille ikkunoille koettaen nähdä kyyneleidensä lävitse edes jotain.
Huone pysyi kirkkaana käskystä huolimatta ja korvat kuulivat, kuinka ikkuna avattiin ja raikas ilma pääsi kiertämään ummehtuneessa huoneessa. Pantterimainen vilkaisi kätensä varjossa makuuhuoneen toiseen päähän huomaten ystävänsä menevän kylpyhuoneeseen. Vesi iskeytyi kohinan myöten ammeeseen vieden viimeisetkin hiljaisuuden rippeet tiehensä, kun toinen ei mitään muuta kaivannut kuin omaa rauhaa ja Manaa.
“Mitä helvettiä sinä touhuat, Hide-zou!?” Asagi kohottautui istumaan vuoteessaan vaarallisesti muristen.
“Yritätkö sinä tappaa minut!?”
“En, vaan kiskoa sinut tästä masennuksen pesästä ylös”, Hide-zou vastasi rehellisesti tullessaan ulos kylpyhuone-vessa -yhdistelmästä.
“Ja vahdin, ettet vain yritä hukuttaa itseäsi kylvyssä. Sinun on aika ryhdistäytyä – ei yksikään yakuza voi vajota noin kurjaan tilaan. Varsinkin, kun perjantaina on se hyväntekeväisyyshuutokauppa, jossa on paljon suurmiehiä ja omien yritystensä omistajankin olisi parempi näyttäytyä mainostamassa Tatemonokia ja Itsu moderua monen muun firman lisäksi.”

Mustasilmäinen jäi tuijottamaan sängyn päätyyn jäänyttä miestä, mutta kaatui sitten uhmakkaasti vuoteeseen ja käänsi kylkeään kieltäytyen nousemasta ylös tai muutenkaan tottelemasta kuulemiaan sanoja.
“Luoja, Asagi! Sinä käyttäydyt pahemmin kuin uhmaikäinen lapsi tai edes teini-iän kriisissä oleva poika!” voimakasleukainen pyöräytti silmiään ja istuutui ystävänsä viereen tämän reisien kohdalle.
“Käyttäydy, kuten ikäsi mukaan sinun kuuluisi!”
Käsi kurottui siirtämään mustaa samettileninkiä pois vanhemman käsistä, mutta harvinaisen vaarallinen mulkaisu sai liikkeen pysähtymään. Huokaisten raskaasti liikemies päätti antaa toisen pitää vaateen, jos sen ansiosta tämä vaivautuisi kuuntelemaan.
“Asagi, ryhdistäydy nyt!” lyhempi huitaisi otsahiuksiaan hiukan sivummalle.
“Käyttäydyt niin, kuin olisit pahassakin puutteessa!”
“Minä olen puutteessa…”, mustasilmäinen mumisi hiljaa silitellen rakastajansa vaatetta etusormellaan.

Ruskeahiuksinen jäykistyi paikalleen ja tuijotti silmät suurina yakuzaa, joka näytti niin kurjalta, että sanat olisivat voineet pitää paikkansa. Se ei kuitenkaan ollut totta, koska toimitusjohtaja oli jo kestänyt tätä kurjuutta ja puutetta, josta Seth oli pelastanut.
“Et voi olla tosissasi!” voimakasleukainen parkaisi kiukkuisena.
“Sinulla on kuule tuolla alemmassa kerroksessa nymfomaani Asuka ja Namiekin on valmis ihan heti, jos vain sanot hänelle, että sinua panettaa! Jos kyseessä nyt on kuitenkin se toinen tarve, olisit vain soittanut Kamijolle, ja hän olisi keskeyttänyt etsintäpuuhansa! Sinä et voi olla mitenkään puutteessa, piru vie, kun sinulla on kokonainen haaremi!”
“Mutta kun minä olen puutteessa”, rikollisjärjestön johtaja kääntyi selälleen ja katsoi onnettomana ystäväänsä kyyneleiden valuessa hitaasti poskia pitkin.
“Manan puutteessa.”
“Seksiäkö sinä häneltä haluat?” nuorempi kysyi terävästi, vaikka tiesikin jo vastauksen.
“En”, katse harhaili katosvuoteen katossa.
“Minä kaipaan häntä lähelleni. Haluan kuulla hänen soittavan sitä helvetin kallista flyygeliä ja puhuvan kanssani. Kaipaan hänen hymyään ja sitä, kun saan painaa hänet itseäni vasten. Minä niin haluaisin kuulla hänen naurunsa…”
“Valitettavasti et saa nyt mitään noista toiveistasi”, ruskeankellertäväsilmäinen huomautti hiukan surullisena.
“Emme ole vieläkään löytäneet häntä.”
“Mitä sinä sitten teet täällä?” pantterimainen käänsi jälleen kylkeään haluttomana, koska arvasi, mitä tuleman piti.
“Tulin auttamaan sinua”, vahva ote tarttui laihasta ranteesta.
“Menisit sitten hakemaan Manan takaisin.”
“Sitä on tehty koko ajan tämän viikon aikana.”
“Eipä häntä vain näy.”
“Päätin laittaa tärkeysjärjestyksenä ensimmäisenä sinun ylös saamisesi.”
“Entä jos en halua nousta?”
“Pakotan sinut ylös.”
“Entä jos en siltikään nouse?”
“Revin sinut väkisin”, Hide-zou käänsi toisen makaamaan takaisin selälleen ja pakotti tämän katsomaan itseään.
“Et voi vain lojua täällä murheen murtamana! Ryhdistäydy, hyvä mies! Sinä olet yakuza etkä mikään pillittävä naikkonen, joka syö suklaata ikäväänsä ja lihoo! Kampea itsesi ylös ja toimi, kuten sinun pitääkin! Tule takaisin sinä Asagina, jona olemme oppineet tuntemaan sinut!”

Asagi katsoi syvälle ruskeankellertäviin silmiin kallistaen päätään vakavana. Hitaasti mies nousi istumaan ystävänsä eteen katsoen tätä kulmiensa alta. Ruskeahiuksinen rypisti otsansa monille kurtuille, kun kädet tarttuivat yllättäen häntä olkapäistä kiinni. Liikemies säpsähti, kun huulet painautuivat vaativina hänen omilleen liikkuen pehmeästi kutsuen toista mukaansa. Mustatukkainen suuteli omistavasti kakkosmiestään tämän katsoessa silmät auki järkytyksestä pidemmän toimintaa, mutta viimein vastasi siihen hellyyteen. Huulet liikkuivat hyväilevästi toisiaan vasten kummankin raottaessa huuliaan päästäen kielensä tanssiin. Suudelma syveni ja kiihtyi pienesti, kunnes teräväpiirteinen keskeytti sen ja yritti vetäytyä taaksepäin, mutta kädet estivät häntä pakenemasta.
“Saisinko minä sinut siitä hyvästä, jos ryhdistäytyisin?” pantterimainen kysyi matalasti hengityksensä koskettaessa toisen kostuneita huulia.
“Tulisitko sinä minun omakseni, jos lupaisin toteuttaa tuon kaiken? Olisitko sitä minulle, mitä olet aina ollut, rakas? Lupaisitko pysyä aina rinnallani lähtemättä koskaan pois? Korvaisitko sinä Manan?”
“Asagi, sinä tiedät, etten minä voi korvata Manaa”, hartiakkaamman vartalo värisi hiljaa toisen katseen alla.
“Kukaan ei voi koskaan korvata Manaa sinulle eikä meistä tule enää sitä, mitä joskus olimme. Jos se tosiaan olisi tuosta kaikesta kiinni, minä olisin sinun, mutta asiat eivät ole niin kuin ennen”, mies veti syvään henkeä ja laski kätensä pidemmän kädelle rauhoittavasti.
“Minulla on Seth. Rakastan häntä ja sinun ansiostasi me olemme yhdessä. Haluaisitko todella riistää minulta tuon onnen kaiken sen jälkeen, mitä olet tehnyt? Haluaisitko todella oman onnesi takia viedä minulta jotain, jota rakastan?”

Mustasilmäinen katsoi parhaan ystävänsä kasvoja täristen pienesti ja painoi sitten varsin voimakkaan suudelman tämän huulille. Suudelma oli lyhyt, mutta sitäkin kiihkeämpi, kunnes yakuza heittäytyi makaamaan takaisin sängylleen.
“Perkeleen Seth…”
“Sethin kiroaminen ei auta tässä yhtään”, teräväpiirteinen kosketti hellästi ystävänsä kylkeä.
“Nouse ylös – sinun on pakko pitää nämä päivät itsestäsi hiukan parempaa huolta, koska perjantaina on tosiaan se tärkeä huutokauppa.”
“En tahdo mennä sinne.”
“Älä nyt rupea nelivuotiaaksi.”
“Et ole koskaan nähnyt minua nelivuotiaana.”
“Nyt olen nähnyt.”
“Kaukana siitä.”
“Sinä käyttäydyt niin.”
“Enkä käyttäydy.”
“Käyttäydytpäs”, nuorempi puisteli päätään.
“Käyttäydyt kuin lapsi, joka murjottaa, kun ei saakaan leluaan eikä mieti lainkaan, mitä tekee sen jälkeen, kun on saanut sen takaisin”, käsi vei ruskeita hiuksia korvan taakse timanttikorvakorun kimaltaessa auringonsäteistä.
“Lopeta tuo omassa kurjuudessa kieriskely ja mieti, mitä teet, jos Mana tulee takaisin.”
“Lukitsen hänet tänne ja pimitän avainta, ettei hän pääse enää koskaan lähtemään”, Asagi sanoi matalasti kohottautuen osittain pystyyn kätensä varaan puristaen leningin hihaa nyrkkinsä sisään.
“Tai lukitsen hänet häkkiin ja heitän avaimen pois.”
“Jos tuo ei ole joku ihmeellinen seksifantasiasi, suosittelen hyvin lämpimästi, ettet tee niin tai karkottaisit Manan uudelleen”, Hide-zou löi itseään otsaan.
“Etkö sinä ole vieläkään oppinut mitään?”
“Oppinut mitä?!” yakuza kivahti kiukkuisena.
“Miten tässä voisi oppia yhtään mitään!? Sano minulle, jumalauta, mitä minun pitäisi oppia, kun kaikki vain hylkäävät minut!? Ensin isä, sitten sinä kahdesti ja monta muuta ja nyt Mana! Mitä väärää minä, saatana periköön, olen tehnyt, että karkotan teidät kaikki luotani!? Sano, mitä minun pitäisi muka oppia!? Minä en helvetti vie tiedä edes, miksi Mana lähti! Itse jaksoitte jauhaa siitä, että minun pitää selittää asioita, mutta Mana vain lähtee eikä vaivaudu edes jättämään viestiä itsestään ja syistään! Nyt minä vain odotan täällä peloissani, että hänet löydetään, ennen kuin hänelle tapahtuu jotain kamalaa! Ennen kuin Klaha, Ruka tai joku muu paskiainen tulee ja tappaa hänet! Tai ottaa rakastajakseen!”

“Asagi, nyt avaat ne korvat sieltä hiustesi alta ja kuuntelet”, toimitusjohtaja sanoi vakavana ja hyvin rasittuneena vaientaen ystävänsä harvinaisen hyvin.
“Se, että Yoshiki tappoi itsensä, ei johtunut sinusta mitenkään – hän ei hylännyt sinua, kuten en minäkään ole. Mana taas ei ole mikään huora, vaikka hänellä on ollutkin sinun lisäksesi toinen rakastaja. Hän ei ikinä lyöttäytyisi Klahan tai kenenkään muun yakuzan rakastajaksi – hänellä on ylpeytensä”, nuorempi vaikeni hetkeksi koettaen mielessään kerrata ne asiat, jotka oli aikonut sanoakin.
“Sinä puhut vangitsemisesta ja muusta, mutta juuri sitä Mana pakeni. Mana lähti luultavasti siksi, että sinä kohtelit häntä pahaisena rakastajana, joka vain tyydyttää kyltymättömät halusi. Kohtelet häntä välillä kuin nukkea, jolta hän saattaa näyttää – hän on ollut sinulle pahainen nainen!”
Rikollisjärjestön johtaja avasi suunsa, mutta sormi painettiin sirosti huulille.
“Kyllä minä tiedän, että sinä tiedät hänen olevan mies, mutta kohtele häntä sitten niin! Älä kohtele häntä kuin typerää, elotonta esinettä, jonka olet ostanut – vaikka hän maksoikin sinulle 1,7 miljardia jeniä. Jos teet jotain, joka vaikuttaa häneenkin, kerro syyt äläkä vain kuvittele, että Mana osaa lukea ajatuksesi. Anna Manalle se, mitä hän haluaa: sinut ja kodin. Tiedän, että välität oikeasti suurimmasta osasta haaremisi väestä ainakin jonkin verran, mutta se syö Manaa. Se, että hän joutuu jakamaan sinut muiden kanssa. Millä oikeudella sinä saat pitää useampaa rakastajaa, kun hän saa olla vain sinulle uskollinen?” sormi vietiin pois pidemmän huulilta käden ryhtyessä tutkailemaan viininpunaisen paidan reunan ryppyjä.
“Milloin sinä viimeksi sanoit Manalle tosissasi, ilman mitään hetken hurmiota, että rakastat häntä? Milloin te vietitte aikaa yhdessä ilman näitä typeriä seikkoja, kuten mafia ja muu? Muistatko edes, milloin olitte Asagi ja Mana ettekä yakuza ja tämän naamioitunut rakastaja?”
“Ei tuo ole niin yksinkertaista”, mustatukka kuiskasi hiljaa nuuhkaisten rakastajansa vaatetta.
“Minä oikeasti välitän Kamijosta ja muista, mutta on vaikeata vain päästää heitä lähtemään tai ajaa tiehensä… En voi tappaa heitä. En, vaikka kuinka paljon rakastaisin Manaa… Minä olen todella katunut sitä, että otin Asukan sinne illalliselle ja uskon, että Manaa on satuttanut se ja monet muutkin asiat, jos hän on todella rakastanut minua…”

“Mana rakastaa sinua”, voimakasleukainen hymyili pienesti.
“Olen jutellut Sethin kanssa ja Mana on myöntänyt asian hänelle heidän keskustellessaan teidän suhteestanne.”
“Miksi hän sitten lähti?”
“Ei kaikkea kuulu tai täydy sietää.”
“Olenko minä muka noin hirveä ihminen?”
“Hirveäkö? En nyt menisi niin sanomaan omalla kokemuksellani”, Hide-zou naurahti pehmeästi ja kosketti entisen rakkaansa poskea.
“Suhteemme oli onnellista aikaa. Olit ihana ja muistit minun olemassaoloni jatkuvasti sanoin ja teoin – oli sinulla kuinka kiire tahansa. Sinä olit rakas ja olet edelleen, mutta sitten sinä muutuit haaremin myötä”, pieni henkäys sai miehen vakavoitumaan.
“Mieti vastauksia niihin kysymyksiini ja ymmärrät ehkä sitten, miksi Mana lähti.”
“Mihin niistä pitäisi vastata ensimmäisenä?” Asagi huomautti ja kohottautui istumaan lähelle ystävänsä lämmintä vartaloa.
“Milloin viimeksi sanoit tosissasi rakastavasi häntä? Enkä nyt tarkoita seksin jälkeen, koska silloin sinä näet kaiken vaaleanpunaisena ja ihanana.”
“Heh heh”, pantterimainen naurahti ontosti ja uskomattoman hitaasti jääden miettimään sitten esitettyä kysymystä.

Hiljaisuus laskeutui kaksikon ylle Yorun ja Missin katsoessa isäntäänsä odottavasti. Kakkosmies kohottautui ylös ja meni sulkemaan valumaan jätetyn hanan kylpyhuoneessa ja kokeiltuaan totesi veden olevan hiukan turhankin kuumaa. Saisi jäähtyä hiukan. Palattuaan takaisin mies löysi entisen rakkaansa edelleen samasta kohtaa istumasta ja hieromasta ohimoitaan kiivaasti.
“Herran jestas, Asagi!” teräväpiirteinen löi itseään otsaan uskomatta tätä mahdolliseksi.
“Etkö sinä tosiaankaan muista?!”
“No, jos minä en saa kerran laskea niitä kertoja mukaan, kun olen antanut hänelle jotain, on hiukan hankala valikoida muistista ihan tarkkaa ajankohtaa”, pieni puna nousi pidemmän poskille.
“Ehkä silloin Matsumoton juhlissa kun annoin hänelle sen ruusun… Tai silloin, kun lähdimme täältä sinne ja hän katseli itseään peilistä tämä leninki päällään…”
“No, nyt ainakin tiedät, mitä sinä voisit tehdä”, nuorempi yritti keksiä jotain positiivista tästä asiasta ja istuutui takaisin tummemman viereen.
“Tuon perusteella sinun ei tarvitse edes miettiä niitä muita kohtia, koska et kykene enää muistamaan – teidän yhteisistä hetkistänne on niin pitkä aika. Näin yksinkertaistettuna, mitä sinun pitää tehdä, jos saat Manan takaisin, on rakastaa häntä kumppanina ja miehenä.”
“Helppohan sinun itsesi on sanoa, kun et ole joutunut nukkumaan öitäsi jäävuoren kanssa, jossa on ikävän paljon teräviä kulmia”, mustahiuksista alkoi ottaa päähän jatkuva suhteen pahanilmanlintuna olo.
“Hiukan vaikea näyttää rakkautensa, jos toinen ei tee samoin. Mana ei oikeasti tunnu välittävän mistään ja häneltä saa jatkuvasti pistäviä sanoja.”
“Enhän minä tiedä millainen Mana on, paitsi ettei hän nyt sentään jäävuoren kokoinen ole”, liikemies henkäisi syvään kiittäen henkiä ja muita jumalia siitä, että hänellä oli Seth, joka oli lämmin ja rakastava ilman tuollaisia ongelmia.
“Enkä minä voi vaikuttaa siihen, mutta sinä voit vaikuttaa tulemalla vastaan. Antamalla hänelle luvan olla oma itsensä ja kertoa, jos jokin vaivaa. Olemalla hänelle hyvä kumppani ja rakas, hän tulee olemaan sitä sinullekin lopulta. Ota Mana joskus mukaan mafiasi asioihin ja kysy rehellisesti hänen mielipidettään ja kuuntele sitä. Näytä, että arvostat hänen tietojaan. Viettäkää joskus aikaa kahdestaan – tehkää asioita, joita teitte suhteenne alussa. Kai sinä vielä muistat ne ajat?”

Asagi ei sanonut mitään. Katsoi vain vakavana eteensä. Kyllä hän oli tuota kaikkea miettinyt aikaisemmin, mutta sitten ajatukset olivat jääneet toteuttamatta. Manan kadottua mies oli sitten vajonnut vain ikävöimään ja unohtanut miettiä, mikä meni vikaan ja miten voisi korjata asian. Nyt hän tiesi täsmälleen, mitä tekisi, mutta saattoi olla liian myöhäistä korjata tekemiään virheitä. Kunpa Mana palaisi takaisin kotiin ja hän saisi uuden mahdollisuuden näyttää tunteensa, vaikkei toinen vastaisikaan samoin. Hän kestäisi sen jäätävyyden ja kaiken vaatimatta oikeastaan mitään, vaan antaisi kaiken, mitä voisi antaa: itsensä.
“Muistan minä”, yakuza sanoi viimein Hide-zoulle ja nosti katseensa tämän silmiin.
“Kiitos, rakas. Kiitos, että välität ja autat minua, vaikka olenkin välillä ääliö.”
“Rakas ääliö sinä olet”, kakkosmies hymyili ilahtuneena ja sotki mustia hiuksia pidemmän älähtäessä tyytymättömänä.
“Rakas ääliö, jota ilman emme pärjäisi. Tietenkin minä välitän ja autan, kunhan vain osaan ja voin”, voimakasleukainen huokaisi syvään hymyillen sitä kaunista hymyä, jonka vain kaksi miestä oli tähän mennessä nähnyt.
“Rakastan sinua yhä ja haluan, että olet onnellinen. Minä olen sinun turvasi, kun tarvitset linnan, joka suojelee ja minä seison rinnallasi, jos joku uskaltaa vastustaa sinua. Me tulemme olemaan yhdessä aina, kuten sinä sen itse sanoit – mikään ei tule erottamaan meitä.”
Ruskeankellertävät silmät ryhtyivät tarkkailemaan ystävänsä laihaa vartaloa ja väsyneitä, hymyileviä kasvoja puhumattakaan likaisista vaatteista pienen hiljaisuuden laskeuduttua heidän välilleen.
“Kun me viimein saimme selvitettyä nämä ongelmat ja sain muistutettua sinua monesta asiasta, sinä voisit painua kylpyyn. Sen jälkeen tuuletat täällä paremmin, siivoat ja vaihdat puhdasta päällesi, minkä jälkeen syöt kunnolla. Sinulla on paljon kirittävää, jos haluat näyttää yhtä upealta siellä huutokaupassa, miltä sinä vielä muutama viikko sitten näytit.”

Hetken aikaa mustasilmäinen katsoi ystäväänsä, mutta romahti pian takaisin vuoteensa pohjalle ja kääntyi vatsalleen uhmaten entistä enemmän rakastamansa miehen sanoja.
“En”, lyhyt vastaus kertoi uskomattoman paljon.
“Olisit nyt kiltti poika”, vaaleampi sanoi pehmeästi ja liukui lähemmäksi ystäväänsä painaen kätensä kummallekin puolelle mustahiuksista päätä kumartuen tämän puoleen.
Näytti vahvasti siltä, että hänen olisi otettava ässä hihastaan, vaikkei ollutkaan varma, toimisiko kortinsyöttäjä kunnolla.
“Yakuzat eivät ole koskaan kilttejä”, kuului tyynyä vasten halutonta muminaa.
“Minun Asagi-yakuzani on hyvinkin kiltti, vai mitä?” ruskeahiuksinen kumartui hiukan toisen ylle katsellen tämän niskaa.
“En ole.”
“Asagi-pieni, lupaa minulle jotain. Mehän pidämme aina toisillemme tekemämme lupaukset.”
“Et sinä vain ole pitänyt.”
“Kuinka niin?”
“Lupasit, ettet koskaan jätä minua.”
“Enhän minä ole jättänytkään.”
“Valehtelija.”
“En ole, koska minä en ole koskaan lähtenyt lopullisesti luotasi”, toimitusjohtaja kumartui aivan korvan viereen puhumaan rauhoittavasti.
“Minä olen tässä ja nyt. Pyydän sinua lupaamaan minulle jotakin.”
“Miksi minä lupaisin yhtään mitään?” Asagi tuhahti kylmästi.
“Voi, kyllä sinä lupaat”, Hide-zou kuiskasi pehmeästi.
“Lupaa nyt minulle, että menet kiltisti kylpyyn, syöt, siistit itsesi ja tulet ajoissa perjantaina sinne hyväntekeväisyyshuutokauppaan ja annat ihmisille, jopa Kamijolle ja muille pienen tauon. Lupaa, että palaat takaisin johtamaan meitä, Asagi”, kakkosmies hymyili puhuessaan.
“Ja minä lupaan kertoa välittömästi Manan olinpaikan, kun Seth saa sen tietää ystävänsä avulla – eli nopeammin kuin arvaatkaan hänen sanojensa mukaan.”

Notes:

Selityksiä:

* Joissakin hajuvesi liikkeissä saa itse valita ne tuoksut, joista se tehdään – olen nähnyt niitä televisiossa
* 1,7 miljardia jeniä on melkein 14 miljoonaa (3.7.2019)
* Jos olette nähneet leffoissa tai Aku Ankassa (ainakin Roope Ankan elämät ja teot – kirjassa), kortinsyöttäjä tai ässänsyöttäjä on metallinen laite, joka antaa kortin hihan alta olevasta pakasta

Chapter 32: Hyvästit

“Oletko aivan varma, että Mana asuu täällä?” Seth tuijotti silmät pyöreinä pientä kerrostaloa.
Oikeastaan paikka muistutti hiukan varakkaampaa asuntolaa kuin kerrostaloa, koska kerroksia oli vain neljä ja rakennus oli ennemmin pitkä kuin korkea. Alue oli muutenkin suhteellisen hieno kauniine pihoineen ja tuolla elävillä oli jopa pieni parkkihallia muistuttava autotalli rakennuksen alla.
Ei nuorukaiselle tuottanut ongelmia kuvitella kadonnutta ystäväänsä tuollaiseen paikkaan, se oli aivan liiankin helppoa, vaikkei tämä olisi värimaailmaan sopinutkaan. Kirjanpitäjä ei vain voinut ymmärtää, miksi ihmeessä entinen soluttautuja olisi hankkinut itselleen asunnon Osakasta! Miksi mies oli jäänyt kaupunkiin, jos kerran halusi kauas Asagista?
“Olen, ellet sitten ole jättänyt jotain oleellista kertomatta”, Reita naurahti talsiessaan kohti ovea, josta pääsi sisälle.
“Satoru Manabu: mustat pitkät hiukset, kauniit, runsaasti meikatut kasvot. Pukeutuu yleensä tummiin väreihin ja hyvin elegantisti – suorastaan aristokraattisesti”, nenärättinen selosti ja vilkaisi sitten huvittuneena ystäväänsä.
“Kyllä minä olen nähnyt lehdistä Manaksi kutsutun neidin, joka on yksi Asagi-saman vakituisista leluista. Minusta vain on hassua, että pyysit minua keskiviikkoiltana etsimään tätä ystävääsi – ensimmäistä kertaa minua pyydetään kyselemään nuken perään.”

Puna-mustahiuksinen mulkaisi baarimikkoa. Ei Mana ollut mikään lelu tai nukke, vaan mies, josta yakuza oikeasti välitti ja rakasti. Nyt hänen tehtävänään oli vain saada mustahiuksinen ymmärtämään se ja kaivettava myös syyt siihen, miksei kukaan ollut ennen hänen ystäväänsä kyennyt löytämään tätä.
“Mikä ihmeen paikka tämä on ja miten sinä oikein onnistuit löytämään hänet?” kalpeampi kysyi, kun hän avasi oven päästäen vaaleamman menemään ensin pieneen aulaan.
Alakerta oli vaalea ja seinät olivat kellertävät portaiden ollessa vaalean harmaat, melkein valkoiset johdattaen valoisiin kerroksiin.
“Minä taas mietin, miten te onnistuitte kadottamaan hänet”, vaaleaverikkö pysähtyi ja kääntyi tutkailemaan ystäväänsä, jota ei ollut nähnyt pitkään aikaan.
“Miten ihmeessä suuri ja mahtava Asagi-sama, Osakan alamaailman herra ja Kuro Kagen johtavia miehiä, on onnistunut kadottamaan helynsä?” suu hymyili, koska mies todella piti näkemästään vartalosta.

Varas vaihtoi painoaan jalalta toiselle. Hänen hiuksensa olivat jälleen vapaina, mutta eivät roikkuneet tyylittömästi, vaan laskeutuivat pehmeästi tummanharmaalle liituraitapuvulle. Tummanvihreä solmio sopi hyvin puhtaanvalkoiseen kauluspaitaan ja toi hänestä esiin rauhallisen tyylikästä asiallisuutta, joka soti kiivaasti seurassaan olevan miehen ulkonäköön. Vaaleaveriköllä oli mustat hiukan löysät housut. Niittivyö onnistui pitämään vaatteet laihalla lantiolla suuren mustan liivin retkottaessa rennosti hartioilla paljastaen punaisen hihattoman paidan, jossa oli jotain ihmeellistä mustaa tekstiä ja muita läikkiä. Nenän päällä oleva rätti oli kuitenkin se tuttu vaalea, jota mies käytti aina, ja oli muodostunut suorastaan tavaramerkiksi.
He kumpikin olivat todella hyvännäköisiä, mutta ongelmana oli se, että pukumies oli varattu eikä toisella ollut asiasta mitään tietoa. Siksi tuo katse saikin avustajan vaivaantuneeksi. Hänen pitäisi kertoa ystävälleen suhteesta, mutta tuo näsäviisaus ja muu toivat epävarmuutta puhumattakaan tuosta hymystä, joka meinasi viedä jalat veteliksi, kun Reita käveli lähemmäs.
“Et vastannut kysymykseeni”, vaaleahiuksinen naurahti pehmeästi nojatessaan seinään laihemman vieressä.
“Miten te nyt onnistuitte hukkaamaan pienen jalokiven?”
“Ei Asagi-sama oikeastaan kadottanut Manaa”, Seth sanoi viimein ja perääntyi askeleen verran.
“Hänellä on ollut vain niin paljon tekemistä, ettei muistanut kysyä Manan uusia osoitetietoja eikä minullakaan ole hänen uutta numeroaan.”
“Luulisi hänen soittavan, jos kerran olette niin läheisiä”, baarimikko huomautti ja kumartui lähemmäksi kalpeampaa.
“Minä ainakin soittaisin sinulle joka päivä, jotta voisit tulla luokseni yön pimeimpinä hetkinä.”
“Manalla on luultavasti ollut kiireitä, kuten yleensä muuttaessa tulee olemaan”, ruskeasilmäinen nielaisi hiljaa, muttei perääntynyt enempää, koska ei halunnut herättää epäilyksiä.
“Niinhän sitä yleensä tulee olemaan”, nenärättinen nyökkäsi ymmärtäväisenä.
“Mutta mitä kiireitä Asagi-samalla on ollut? Onko se nousukas Ruka aiheuttanut ongelmia?”
“Onpa hyvinkin!” avustaja tarttui nopeasti vahingossa syötettyyn faktaan, josta kaikki alamaailmassa puhuivat.
“Rukahan on jo iskenyt Klaha-samaa ja Shinya-samaa vastaan. On siis aivan luonnollista, että Asagi-sama pyrkii torjumaan itseensä kohdistuvat hyökkäykset.”
“Mistä sinä tiedät Kuro Kagen miesten nimet?” vaaleamman kysymys sai nuorukaisen kalpenemaan ja vetämään terävästi henkeä.
Miten tässä nyt näin kävi? Nyt hän jäi kiinni!

“Voi sinua, Seth”, vahvempi naurahti ja vei kätensä salakavalasti toisen selän taakse.
“Olet niin suloinen säikkyessäsi, mutta en minä nyt noin pahasti tarkoittanut tuota kysymystä”, varmasti mies veti laihemman lähemmäksi itseään, että heidän vartaloidensa välissä oli tuskin sentin rakoa.
“Sehän on selvää, että sinä olet oppinut vähitellen kaikkea tuosta mafiasta. Se olisi ihmeellistä, jos et tietäisi uusia asioita, kun olet kerran Oshiro Hide-zoun sihteeri.”
“Avustaja”, kirjanpitäjä korjasi välittömästi ja nyökkäsi punastuen.
Hide-zou oli tosiaan opettanut hänelle yhtä sun toista. Se ei kuitenkaan ollut syy, miksi hänen vartalonsa oli jäykempi kuin rautakanki. Varas oli saanut viimein itselleen oman coltin, joka oli tälläkin hetkellä hänen mukanaan ja nyt nuorukainen pelkäsi, että toinen huomaisi sen, jos tulisi liian lähelle.
“Hide-zou-sama on tosiaan opettanut minulle paljon.”
“Kunhan ei liikaa”, tummasilmäinen naurahti liu’uttaen kätensä toisen pään taakse lähestyen tämän kasvoja.
“Minä haluan olla se, joka opettaa ne tärkeimmät asiat.”

Yksinkertainen pyörähdys, ja baarimikko huomasi hämmennyksekseen, että puna-mustahiuksinen oli onnistunut luikahtamaan uskomattoman taitavasti hänen otteestaan. Avustaja hymyili viehättävästi eikä voinut olla naurahtamatta ystävänsä hölmistyneelle ilmeelle. Kyllä, Hide-zou oli opettanut hänelle paljon, mutta tuo temppu oli kyllä enemmän Közin ja K:n kikkailuja – Ruizan ja Asagin ansiosta hän oli tosin harjaantunut tuossa varsin taitavaksi.
“No, Asagi-samalla tosiaan on ollut ajatukset muualla kuin Manassa tai vastaavissa”, Seth tiesi valehtelevansa, mutta hänen oli pakko.
“Ilmeisesti hänen ajatukset ovat olleet niin pahasti muualla, koska häntä ei ole näkynyt lainkaan vähään aikaan eikä hän ole toiminut Kuro Kagen päätösten mukaan”, Reita huomautti hiukan vakavoituneempana.
“On liikkunut huhu, jonka mukaan Asagi vastustaisi kolmen muun päätöstä.”
Varas henkäisi pienesti. Se oli tavallaan totta, koska Asagi ei ollut ottanut yhteyttä Nagoyaan, koska Mana katosi eikä Hide-zou taas halunnut itse toimittaa sitä asiaa – ei toimitusjohtaja olisi muutenkaan voinut tehdä niin omien sanojensa mukaan. Häntä tosin mietitytti koko asia, mutta ei sitä voinut näyttää vahvemmalle.
“Asagi-sama hoitaa sen varmasti, kunhan ehtii – hänen täytyy ensin vain huolehtia muista asioista”, ruskeasilmäisen oli pakko vaihtaa nopeasti puheenaihetta.
“Mutta mistä sinä päättelet, että Mana asuu nykyään täällä? Miten sait sen selville?”
“Sehän oli helppoa”, baarimikko naurahti.
“Lähdin heti ensimmäisenä miettimään, että olisiko neiti sattumoisin muuttanut Osakassa, koska kaupungin sisäistä muuttoa tapahtuu nykyään paljon. Minulla on todella hyvän onnen lisäksi mukava työ baarimikkona, jolle puretaan huolia ja muuta sontaa. Gratterissahan käy paljon hämärämiehiä, jotka toimittavat ja järjestävät asioita, kuten hommaavat rajan yli loikkaaville aidonnäköiset paperit ja asunnon. Kyselin hiukan heiltä ja sain kuulla mielenkiintoisia uutisia.”
“Mitä uutisia?” kalpeampi katsoi uteliaan hämmentyneenä ystäväänsä, joka jatkoi:
“Näille kulmille on saapunut uusi harvinaisen salaperäinen välittäjä, joka on onnistunut viemään muilta asiakkaita. Kuulin hänen sukunimensä olevan Mochizuki ja herra oli onnistunut saamaan varsin rahakkaan asiakkaan, joka halusi sisarelleen mahdollisimman vähän epäilyksiä tuottavan kodin ja paljon muuta. Etsin tietenkin miehen ja menin juttelemaan hänen kanssa. Nuori kloppi kertoi erään miehen soittaneen ja sopineen kaiken puhelimitse sisartaan varten. Soittaja halusi ostaa pienelle silmäterälleen Osakasta suurilla vaatimuksilla huoneiston käsirahalla. Kaupat solmittiin siskon eli näillä näkymin Satoru Manabun kanssa kasvotusten.”
“Luulisi, etteivät tuollaiset hämärämiehet kerro mitään asiakkaistaan, vaikka olisivat kuinka uusia, koska siitä huononisi maine ja luottamus”, puna-mustahiuksinen huomautti epäuskoisena.
“Mistä edes päättelit, että se olisi varmasti Mana?”
“Revin kuvan lehdestä ja näytin sen tälle kysellessäni muutaman lasillisen kanssa, jolloin tämä tunnisti neitokaisemme”, nenärättinen onnistui jälleen hiippailemaan ystäväänsä aivan kiinni.
“Sinähän tiedät varsin hyvin, miten taitava minä olen suustani.”
“Reita! Et voi olla tosissasi!” kalpeamman silmät levisivät hämmennyksestä ja järkytyksestä.
“En olekaan, tutkailin vain hiukan Mochizukin junioria ja pian mies lauloi maat ja taivaat. Hän oli jopa itse tarkkaillut vähän aikaan kaunotartamme eikä tämä ole kuulemma hirveästi liikkunut asunnostaan ulos. Mana muutti heti asunnon löytyessä eli viime viikon tiistai-iltana tuoden ostamansa välttämättömyydet, mutta käyttää nykyään tässä lähellä olevia pikaruokaloita ja tilaa veljensä kautta ruuan kotiinsa”, vaaleampi purskahti raikuvaan nauruun.
“Yksi pitsapoika on niin hurahtanut naisystävääsi, että tulee joskus toimittamaan tilausta muka vahingossa, vaikka tietääkin, ettei Manalle ole tilattu heiltä yhtään mitään. Jututettuani poikaparkaa hän kertoi naisen uskomattoman kylmästä katseesta, puhumattomuudesta ja vakavista kasvoista, joilla ei ole koskaan hänen nähtensä leikkinyt hymyä.”

Tuo kuvaus varmisti asian. Tässä rakennuksessa asuva naisen näköinen oli oikeasti mies ja luultavasti Satoru Manabu, ellei kyseessä ollut aivan liian samanlainen kaksoisolento. Mana oli ottanut ilmeisesti salaperäisesti yhteyttä yleisöpuhelimella – vaikka Tatsurou oli tutkinut kaikki yleisöpuhelimella tehdyt epämääräiset soitot ja selvittänyt sanojensa mukaan kaiken – tuohon Mochizukiin ja sanonut äänensä takia etsivänsä asuntoa sisarelleen. Mikään ei kuitenkaan selittänyt sitä, miksi entinen soluttautuja oli jäänyt Osakaan, tai miksei tätä ollut löydetty, vaikka miestä oli haettu kissojen ja koirien kanssa – ihme, ettei haukkoja ollut kaivettu esiin ilmavoimiksi.
“Kiitos, Reita”, varas hymyili ystävälleen ja koetti perääntyä pois tämän läheisyydestä.
“Minun on varmaan parasta mennä tapaamaan Manaa. Anteeksi, että vaadin sinua auttamaan minua hänen etsinnässään ja tuomaan minut nyt tänne, että jouduit jättämään unesi kesken.”
“Ei se mitään, Seth, koska en tehnyt tätä ystävällisyydestä”, kumpikin käsi kiertyi vaativasti toisen ympärille.
“Sinähän tiedät, etten tee koskaan mitään ilmaiseksi.”
“Reita… Ei tuollaista yleisellä paikalla…”, Seth mumisi hiljaa koettaen keksiä keinoa, jolla livahtaa pois tilanteesta.
“Emme ole yleisellä paikalla, vaan rappukäytävällä.”
“Joka on yleinen paikka.”
“No, onko sillä loppujen lopuksi merkitystä, jos joku näkee?”
“On, koska minä olen Tatemonokin toimitusjohtajan avustaja”, Kirjanpitäjän olisi voinut mainita Reitalle vielä sen, että hän oli vielä kyseisen liikemiehen poikaystävä, mutta jätti sen mainitsematta.
Nyt oli väärä paikka ja hetki. Missä tahansa muualla, mutta ei täällä, vaikkei hän halunnut tällaistakaan, koska se soti täysin hänen uskollisuuskäsitettä vastaan.
“Jos joku näkee, siitä tulee heti juttua.”
“Juttua siitä, että sinulla on varsin hyvä miesmaku”, nenärättinen naurahti.
“Se on mielipidekysymys”, puna-mustahiuksinen huomautti.
“Onko?” vaaleampi hymähti liikahtaen lähemmäksi laihemman kaulaa.
“No, onneksi mielipiteitä voi aina muuttaa.”

Ruskeasilmäinen säpsähti kauhusta, koska pelkäsi toisen huomaavan ne mustelmat, jotka hän oli peittänyt meikillä ja kauluspaidalla rutistaen solmion tiukasti pitämään kankaan esteenä. Mitä hän selittäisi, jos toinen alkaisi kysellä hampaan jälkiä ja muita? Ei nuorukainen halunnut loukata ystäväänsä ja tämä varmasti järkyttyisi, jos saisi tietää suhteestaan tällä tavalla eikä niin, että siitä kerrottiin suoraan.
“Ehkä sinä voisit muuttaa mielipiteitä sitten myöhemmin”, varas huomautti ja koetti hillitä itseään, ettei olisi napannut vahvasta ranteesta kiinni ja tehnyt rannelukkoa pelastukseen.
“Minulla ei ole hirveästi aikaa, koska pitäisi mennä tänään vielä sinne hyväntekeväisyyshuutokauppaan… Eikö sinunkin pitänyt mennä purkamaan uutta kuormaa? Yoshiki tapaa sinut, ellet ole ajoissa paikalla.”
“Se vasta olisikin näky!” baarimikko purskahti raikuvaan nauruun rappukäytävän kaikuessa äänistä.
“Ihan kuin se pieni mies kykenisi mihinkään! Ennemminkin hän laittaa minut tekemään töitä oman vuoronsa yli, kun itse nai poikaystäväänsä, joka tulee sitten joskus sadan vuoden päästä takaisin sieltä jostain!”
“Eikö sekin ole aika paha uhkaus?” Seth ymmärsi varsin hyvin, miksi.
Andro joutui työnsä takia liikkumaan jatkuvasti, kuten monet muutkin Asagin miehet eikä tämä ehtinyt viipymään Osakassa pitkään. Ei siis ihme, että tämä sitten ei lähtenyt minnekään Yoshikin vierestä tai päästänyt tätä töihin. Nyt tosin kolkkokasvoisella oli töidensä lisäksi vielä Manan etsinnät käynnissä – mies oli tällä hetkellä Hide-zoun sanojen mukaan Sapporossa.
“Sinänsä kyllä”, Reita muuttui mietteliääksi.
“Koska joutuisin tekemään yömyöhään töitä enkä sitten välttämättä jaksaisi tulla hotellihuoneeseesi panemaan sinua…”

Puna-mustahiuksinen puraisi itseään huulesta. Hän oli tosiaan valehdellut ystävälleen tulipalon jälkeen, että asuisi hotellissa niin pitkään, että saisi vakuutusrahat menetetystä kodistaan. Hänellä tosiaan olisi aika paljon kerrottavaa, sitten kun se oikea hetki tulisi. Luultavasti myös aika paljon selitettävää valheittensa takia – miksi hän edes oli ryhtynyt tähän noidan kehään?
“Sittenhän sinun on nopeasti mentävä purkamaan se kuorma…”, kalpeat kädet painautuivat punaisella paidalla peitetylle rintakehälle työntäen hellästi.
“Älä nyt hoppuile. En ole nähnyt sinua pitkään aikaan”, baarimikko kuiskasi matalasti käden liukuessa kylkeä pitkin kaulalle miehen välittämättä saamastaan työnnöstä.
“Minä haluan muistaa, miltä oikeastaan maistut…”
Kasvot lähestyivät uhkaavasti kalpeata kaulaa kirjanpitäjän sydämen hakatessa kiivaana. Mieli käski työntämään miehen nopeasti kauemmaksi ja karjaisemaan suoraan pari huonommin valittua sanaa, mutta suu ei auennut. Nuorukaisen pelastukseksi kimakka viestin merkkiääni kajahti porraskäytävällä, jolloin vaaleaverikkö vetäytyi ripeästi toisen kimpusta ja nappasi kännykän taskustaan.

“Hitto! Minun pitää mennä. Yoshiki aikoo pakottaa minut pukeutumaan niihin rumiin vaatteisiinsa, jos en tule Gratterin takaovelle kymmenessä minuutissa ja Yusuke kuulemma aikoo lukita minut kanssaan huoltomiesten vessaan”, miehen ilme synkistyi, kun tämä tunki puhelinta nopeasti taskuun.
“Saat luvan tulla kyllä katsomaan minua Gratteriin!” tummat silmät nousivat mulkoilemaan pahastuneina varasta.
“Tai minä tosiaan tulen sinne hotelille panemaan sinua!”
“Yritän tulla mahdollisimman pian…”, laihempi mumisi hiljaa.
“Ei mitään yrittämisiä, vaan sinä tulet”, vaaleaverikkö katsoi päättäväisesti laihempaansa.
“Minä olen nimittäin todellakin ikävöinyt sinua.”
Pieni hymy suli kapeille huulille ruskeasilmäisen nyökätessä lopulta.
“Tulen heti, kun kiireet vähenevät.”
“Hyvä poika”, nenärättinen silitti peukalollaan kalpeata poskea.
“Mana asuu kolmannessa kerroksessa – ovessa lukee numero 26”, mies painoi yllättäen uskomattoman hellän suudelman ystävänsä huulille.
“Otan tuon etumaksuna tästä palveluksesta”, Reita naurahti perääntyen muutaman askeleen tanssahdellen.
Kepeästi mies kääntyi ympäri hyräillen jotain laulua vaihteeksi viinasta ja seksistä, ja heilautti kättään hyvästiksi jättäen Sethin puistelemaan päätään järkyttyneen epäuskoisena.
“Muuten, Seth”, vaaleampi pysähtyi yllättäen ovelle ja kääntyi ympäri kaivaen jotain housujensa takataskusta.
“Suosittelen, että laitat tämän päähäsi, kun menet koputtelemaan”, baarimikko heitti erään pikaruokalan punakeltaisen lippalakin ystävälleen virnistäen.
“Hän ei ole avannut ovea muille kuin pikaruokalan läheteille, Mochizuki kokeili sitä kaverinsa kanssa. Saattaa olla, ettei Manasi tunnistaa sinut tuosta himmeästä ovisilmästä, mutta kyllä nuo värit näkyvät siitä. Laita tuo päähäsi varmuuden vuoksi.”
“Kiitos”, kirjanpitäjä ei halunnut tietää, miten toinen oli saanut tuon päähineen itselleen eikä hän olisi kovinkaan mielellään halunnut laittaa sitä päähänsä.
“Nähdään, Seth-pieni”, nenärättinen naurahti toisen yrmeälle ilmeelle ja heilautti kättään, ennen kuin poistui rakennuksesta.

Kengät narisivat miehen kävellessä kadulle vilkaisten varovaisesti ympärilleen. Käsi kurottui takaisin taskuun ottamaan puhelimen, jotta hän voisi lukea saamansa viestin uudelleen. Raskas huokaisu pakeni vaaleaverikön huulilta, kun harmikseen Exo-chika vaati tilanneraporttia Osakan tapahtumista ja ennen kaikkea Hide-zousta ja Asagista. Oli itsestään selvää, että hänelle olisi kerrottava jotain, koska muuten hän menettäisi henkensä nopeammin, kuin lehti putosi puusta.
Mies sylkäisi maata katkerana. Jos hän jotain tässä maailmassa vihasi eniten, se oli hänen yakuzansa, mutta hän myös pelkäsi tätä liikaa. Vuosia sitten, Toshin ollessa vielä Yokohaman alamaailman herra, ei rikollisjärjestössä oleminen ollut näin hirveätä – vanha herra ei ikinä pakottanut häntä pettämään ystäväänsä, mutta mustaleski ei ollut samanlainen kuin miehensä oli ollut. Valitettavasti asiat eivät olleet niin kuin olivat ennen eikä hän ollut keksinyt Yoshikin kanssa minkäänlaista toimivaa pelastautumiskeinoa. Oli siis vain alistuttava ja tehtävä, kuten Exo-chika halusi.
“Anteeksi, Seth”, Reita kuiskasi hiljaa lähtien kävelemään poispäin näppäillen kännykkäänsä huomaamatta lainkaan mustahiuksista ja -silmäistä miestä, jolla oli hiukan kolkot kasvot.

 

Seth katsoi hetken aikaa ystävänsä perään. Hän tunsi olonsa typeräksi, koska ei ollut vieläkään kertonut suhteestaan Hide-zouhun. Miten niin yksinkertaisen asian kertominen oli niin hankalaa?
Tosin, jos hän ei olisi paljastunut Asagille, ei hän luultavasti olisi koskaan joutunut Tatemonokille töihin ja tutustunut rakkaaseensa. Nuorukainen saattaisi hyvinkin seurustella baarimikon kanssa, mikä ei ainakaan silloin olisi kuulostanut lainkaan pahalta. Hän kuitenkin epäili, ettei Reita ollut tosissaan hänen suhteensa – mies oli melkein Asagin tasoinen flirtti ja metsästi miehiä ammatikseen kokeillen heitä kaikkia yhden kerran. Muussa tapauksessa herra olisi varmaan kasannut aikaa sitten itselleen haaremin.
Käsi nousi huulille, joissa tuntui vieläkin se pieni, lämmin suudelma, joka olisi aikaisemmin vienyt häneltä jalat alta. Pitäisikö hänen kertoa tästä Hide-zoulle? Kyllä, koska se jäisi muuten kaivertamaan häntä. Käsi meni liituraitapuvun taskulle ja kaivoi esiin kännykän ryhtyen näppäilemään siihen viestiä rakkaalleen. Hän ei kuitenkaan ollut kirjoittamassa suudelmasta, vaan osoitteen ja asunnon numeron, jossa etsitty luultavasti asui. Kirjanpitäjä oli luvannut ilmoittamansa ruskeahiuksiselle välittömästi Manan olinpaikan, kun saisi sen selville. Eri asia oli, uskoisiko mies todella sitä, mitä hänenkin oli vaikea käsittää. Vain koputtamalla oveen sekin selviäisi.

Porraskäytävä kaikui askelista, mutta seinistä päätellen käytävän metelit eivät välttämättä kuuluneet asuntoihin eikä huoneistoissa kuuluvat äänet päässeet kovin helposti käytävälle, koska ovet olivat todella paksut ja vankat seinien kanssa – sen ruskeat silmät havaitsivat vilkaistessaan muutamaa huoneistoa, jonka ohi käveli. Oikeastaan rakennus oli varsin viihtyisä ja mukavan oloinen, vaikka turhankin vaalea ja moderni, jos ajatteli entistä soluttautujaa ja sitä, mitä tämä oli aina edustanut Asagin kanssa: eleganttiutta, salaperäistä synkkyyttä ja koristeellisen vanhahtavaa hienoutta. Kolmannessa kerroksessa nuorukainen kääntyi vahingossa väärään suuntaan, mutta tajusi virheensä nopeasti ovien numeroista ja vaihtoi suuntaansa. Pukumies tarkkaili vaaleanruskeissa puuovissa olevia metallisia levyjä, joihin oli kaiverrettu aina kyseisen huoneiston numero. Asuntojen täytyi olla tilavia, koska aina seuraavaan oveen oli aika paljon etäisyyttä eikä ovia ollut kuin yhdellä puolella käytävää, mikä tuntui hiukan hassulta, mutta toi vielä enemmän mieleen opiskelija-asuntolan – tosin jossain tyttökoulussa, koska paikka oli turhankin siisti ja hillitty.

Ovi numero 26 osui viimein kohdalle ja se oli toisiksi lähimpänä käytävän päätyä. Kirjanpitäjän sormi nousi painamaan ovikelloa, mutta liike pysähtyikin, kun mieli muisti Reitan sanat. Irvistäen inhosta pukumies painoi pikaruokalan punakeltaisen lippalakin punamustiksi värjätyille hiuksilleen ja hän vannoi ostavansa heti tämän jälkeen itselleen täishampoota. Lippa painettiin peittämään kasvot eikä sen enempää avustaja aikonut tehdä asioiden eteen, koska tiesi, ettei ovisilmästä kuitenkaan kovin hyvin kyennyt näkemään. Oven takana olijaa eikä varsinkaan sitä, ettei päähine sopinut muuhun asusteeseen, voinut nähdä, vaikka kuinka monesta kulmasta yrittäisi katsoa pienestä aukosta. Kalpeampi pyöräytti kerran hartioitaan ja oli iloinen, että oli pyytänyt Hide-zouta viemään salkkunsa kotiin, kun lähtisi töistä, ettei tarvitsisi koko aikaa kannella mitään kädessään. Kotoa he sitten hänen saavuttuaan lähtisivät hyväntekeväisyyshuutokauppaan
Henkäisten kerran syvään toivoen mielessään, että Reita olisi kaikista hänen epäilyksistään huolimatta oikeassa, varas painoi ovikelloa. Kulmat kurtistuivat, koska oven läpi ei voinut kuulla, oliko kello soinut, mutta hän oli kyllä painanut nappia pohjaan. Mitään ei tapahtunut pieneen hetkeen ja nuori mies oli painamassa uudelleen nappia, kunnes kuului lukon raksahduksia ja ovi aukesi viimein mustahiuksisen pään kurkistaessa ikävystyneenä ulos.

Pidempi jäi tuijottamaan hämmentyneenä kaunispiirteisiä miehen kasvoja. Mustat hiukset oli kammattu jotenkin selviksi suortuvien peittäessä melkein kokonaan toisen silmän. Huulet olivat täyteläiset ja saivat vahvan leuan näyttämään hiukan kapeammalta, mikä saattoi myös johtua kevyestä, hyvin vähäisestä meikistä, jota miehellä, omituista kyllä, oli. Löysä paita ja jonkinlaiset housut, jotka näyttivät löysyytensä takia uskomattoman paljon hameelta, peittivät laihaa vartaloa näyttäen liian isolta sirorakenteiselle ja varsin notkealta näyttävälle hahmolle. Siniharmaat silmät katsoivat varsin rasittuneen näköisinä pimpottelijaa. Kalpea iho ja hiukan tummat silmänaluset kertoivat huonosti nukutuista öistä ja tietenkin niin henkisestä kuin fyysisestä väsymyksestä.

Nuoremman katse nousi hämmästyneenä ylös ovenavaajan nähdessä kalpeat kasvot, joita ei osannut odottaa, lipan alta. Hetken aikaa miehet tuijottivat toisiaan sanomatta sanaakaan, koska laihempi tunnisti ehdottomasti pukumiehen ja jokin noissa kasvoissa ja silmissä oli niin tuttua, että räikeämpi tiesi täsmälleen, kuka seisoi hänen edessään.
“Mana? Oletko se todella sinä?” Seth ei voinut uskoa tätä mahdolliseksi.
Hän ei ollut koskaan miettinyt, minkä näköinen Mana voisi olla ilman meikkiä. Hulluimmissa unissaankaan nuorukainen ei ollut uskonut, että saattaisi nähdä entisen vakoojan ilman niitä normaaleita vaatteita ja naamioitumisleikkejä. Ilmeisesti mies itsekään ei ollut uskonut näin käyvän, koska mustahiuksinen tuijotti jäykistyneenä hennosti rajatuilla silmillään kalpeampaa. Nuoremman kapeat huulet raottuivat sanomaan jotain, mutta tuo pieni liike herätti vanhemman eloon. Täysin yllättäen käsi tarttui kirjanpitäjän puvun rinnuksista ja kauniskasvoinen kiskaisi ystävänsä nopeasti sisälle lippalakin pudotessa käytävälle kaikessa tohinassa.

Ovi paiskautui kiinni kaksikon perässä avustajan jäädessä tuijottamaan hämmentyneenä laihempaa, mutta pian katse harhaili huoneiston sisään. Seinät olivat luonnonvalkoiset, etäisesti kermahtavat. Eteisessä olevat puiset hyllyt ja vaatekaappi olivat tehty vaaleasta puusta, ehkä koivusta tai vastaavasta lajikkeesta. Siellä täällä oli metallisia yksityiskohtia ja koristeita, jotka saivat modernia vaikutelmaa. Pienestä eteisestä näki hiukan olohuonetta ja keittiötä, jotka olivat yhtä vaaleat kuin eteinen ja hyvin sieviä pienine huonekaluineen ja muine tavaroineen. Huoneisto oli hyvin kotoisa, mutta jotenkin lattea ja vieras verrattuna herran edelliseen elämään ja tyyliin – verrattuna täysin mieheen itseensä.

Yllättäen kirjanpitäjä tunsi paiskautuvansa ovea vasten vanhemman painaessa häntä ikävästi rintakehän kohdalta vangiten paikoilleen. Mies oli todellakin vahvempi, miltä näytti, koska hän ei voinut tilanteelle mitään pienestä vastustelustaan huolimatta.
“Miksi tulit? Miten löysit minut? Kuinka monta teitä on?” entinen soluttautuja katsoi tiukasti ruskeisiin silmiin.
“Mana, se olen minä: Seth”, varas hymyili hiukan säikähtäneenä ja värähti, koska ote satutti häntä – sai melkein yskimään, kun henki ei päässyt kulkemaan vapaasti.
“Olen ollut huolissani sinusta – samoin on ollut Asagi-sama… Tulin hakemaan sinut kotiin…”
“Hah! Luulitko todella, että saisit minut palaamaan sinne takaisin? Olet typerys, jos todella kuvittelit niin”, mustahiuksinen hymähti pilkallisesti.
“Eikä Asagi tiedä, miltä huoli tuntuu, tai edes sitä, miten se sana kirjoitetaan. Tuskin edes tuntee sen merkitystä.”
Nuorempi jäi katsomaan lyhemmän vaarallisesti kavenneita silmiä. Hänestä tuntui, että oli nähnyt pienen varjon niissä, kun oli maininnut yakuzan, tai kun mies itse sanoi tämän nimen. Lisäksi siniharmaasilmäinen näytti siltä, ettei paljoakaan välittänyt siitä, että hän oli ollut huolissaan. Sen huomasi pelosta ja hermostuksesta – tärisevästä kädestä, joka puristi tummanharmaan liituraitapuvun takkia.
“Jos ottaisimme rauhallisesti ja aloittaisimme aivan alusta, Mana”, Seth ehdotti varovaisesti, kuin toinen olisi ollut tikittävä aikapommi, minkä takia piti miettiä tarkkaan jokaista sanaansa.
“Jos sinua yhtään helpottaa se tieto, niin tulin yksin. Kaikki touhuttavat muissa asioissa ja hyväntekeväisyyshuutokaupan kanssa… En kertonut muille tänne tulosta, koska halusin keskustella kanssasi kahdestaan.”
“Hyvä”, Mana sanoi viileän etäisesti ja harvinaisen lyhyesti vilkaistuaan ensin ovisilmästä käytävälle.
Kuitenkin kapeana viivana ollut suu suli pieneen anteeksipyytävään hymyyn tämän siirtyessä taemmas hellittäen otettaan.
“Olen pahoillani tuosta retuutuksesta”, vaalea käsi suoristi pidemmän pukua.
“Olen ollut täällä sisällä yli viikon tapaamatta oikeastaan ketään ja siitä alkaa tulla vähitellen vainoharhaiseksi… Oikeastaan olen iloinen, että etsit minut käsiisi, koska minä olen kaivannut sinua ja keskusteluitamme.”
Äkkiä mies kääntyi nopeasti ympäri peittäen kasvojaan hiuksilla, koska pieni nolouden puna nousi leikkimään poskille.
“Anteeksi tämä sotku ja muu… En tosiaankaan ole parhaimmillani…”

“Ei se mitään – vanha asuntoni oli jatkuvasti sotkussa. Minäkin olen kaivannut sinua”, kalpeampi hymyili ilahtuneena toisen sanoista ja käveli peremmälle jätettyään kenkänsä eteiseen.
Hän huomasi olohuoneen pienellä lasisella pöydällä tyhjiä pikaruokaloiden pakkauksia. Niitä oli myös pienen keittiön pöydällä, samoin kuin limupulloja, oluttölkkejä, käsipapereita, maustepusseja ja muuta roskaa. Toinen oli tosiaan nauttinut yksipuolisesta ruuasta viimeisen viikon aikana.
Makuuhuoneen ovi oli raollaan ja kaksi suurta matkalaukkua lojui siellä keskellä huoneen lattiaa vaatteiden ollessa sikin sokin pitkin vuodetta ja mattoa. Lyhempi ei ollut välittänyt täällä siisteydestä lainkaan, vaikka oli Burutendoulla järjestyksen perään katsonutkin – ehkä tämä oli jonkinlainen vastalause sille kaikelle.
“Oletko todella ollut täällä koko tämän ajan? Etkö ole käynyt lainkaan ulkona?” huolestuneisuus paistoi niistä ruskeista silmistä, mikä sai entisen soluttautujan värähtämään, vaikkei tämä edes katsonut ystäväänsä.
“En tietenkään, koska muuten minut olisi löydetty helpommin”, kauniskasvoinen viittasi ystäväänsä istuutumaan kanssaan kuluneelle ruskealle sohvalle, joka oli pysynyt varsin siistissä kunnossa, vaikka olikin jo vanha.
“Olen kyllä muutaman kerran parvekkeella seisoskellut, mutta en ole siellä hirveästi viihtynyt – turhan matalalla…”
“En minä kyllä sinun löytämistäsi olisi helppona pitänyt”, avustaja huomautti katsellen toisen kauniita kasvoja.
“Kukaan meistä ei tiedä, paitsi Asagi-sama, miltä näytät ilman meikkejä ja hametta. Tuon näköisenä olisit pystynyt helposti kävelemään jopa Hide-zoun ohitse ilman, että hän olisi tajunnut mitään.”
“Ongelmana on vain se, etten voi liikkua tämän näköisenä ulkona”, entinen vakooja katsahti vaivaantuneena lattiaa ja nosti jalkansa sohvalle.
Kädet kiertyivät suojelevasti polvien ympärille hiusten valuessa peittämään paremmin vienosti puuteroidut kasvot. Laihempi näytti uskomattoman pieneltä ja hauraalta, onnettomalta – kuin olisi kaivannut jotakuta ottamaan kainaloonsa turvaan.
“Nämä ovat ainoat vaatteeni, jotka ovat edes jotenkin miehekkäät eivätkä nämä ole ihmisten ilmoille sopivat…”, lyhempi mumisi hiljaa vaikuttaen jotenkin hämmentyneeltä uudesta tilanteestaan.
“En vain uskalla liikkua enää näin, vaikka kuvittelin niin. Katso nyt minua: olen meikannut, vaikkei minun tarvitsisi tehdä niin täällä… Tunnen oloni jotenkin jopa sinun silmissäsi alastomaksi tällaisena… Aivan kuin olisin heikko pieni eläin, joka on ajettu nurkkaan sohien pitkillä tikuilla…”
“Sinähän pukeuduit hameisiin teini-iästä lähtien, jos olen ymmärtänyt oikein”, nuorempi hymyili ymmärtäväisesti.
“Meikistä ja noista vaatteista on tullut sinulle jonkinlainen turva… Vähän kuten Hide-zoullakin on se oma vakavuutensa ja hymynsä piilottaminen suojaamassa todellista itseään. Reitakin tuntee olonsa myös liian alastomaksi ilman sitä rättiään.”

“Kai sen voisi niinkin sanoa”, siniharmaasilmäinen nosti hiukan päätään ja näytti jotenkin helpottuneemmalta.
“Minun pitäisi olla sinulle helvetin vihainen, kun etsit minut ja vaatia kilometrien mittaiset selitykset siitä, kuinka onnistuit löytämään ja mitä oikeastaan tahdot, mutta en vain osaa. Olen aivan liian onnellinen siitä, että näen sinut ja voin jutella jonkun kanssa.”
“Minunkin pitäisi olla sinulle vihainen, mutta en myöskään osaa”, puna-mustahiuksinen iski leikkisästi silmää.
“Erona vain on se, että olen onnellinen siitä, että sinä olet kunnossa ja voin kertoa asioista. En kuitenkaan aio luopua siitä, että haluan kysellä sinulta muutamaa seikkaa.”
“Kuten mitä?” Mana vei muutaman hiussuortuvan korvansa taakse.
“Näin esimerkkinä: jos kerran karkasit, miksi jäit Osakaan? Milloin sinä palaat takaisin Asagi-saman luokse?” Seth kysyi suoraan ja puraisi kieltään nähdessään toisen synkistyvät kasvot.
“Mutta ei siitä vielä mitään, me nimittäin lähdemme täältä nyt”, kirjanpitäjä tarttui yllättynyttä ystäväänsä käsivarresta ja kiskoi mukanaan ylös.
“Minne me muka lähdemme?” vanhemman ilme muuttui pelokkaan tuimaksi.
“Ulos”, puna-mustahiuksinen sanoi päättäväisesti ja katsoi lyhempää suoraan silmiin.
“Et voi vain luuhata täällä ja tilata pikaruokaa. Sinun on saatava välillä happea ja me voisimme jutella jossain mukavammassa paikassa, kuten jossain kahvilassa, jossa saisit jotain muuta ajateltavaa kuin muilta piiloutumisen. Lisäksi tarvitset jotain muutakin suuhusi kuin nuudeleita.”
“En minä voi”, entinen vakooja katsoi vakavana kalpeamman kasvoja.
“Voitpas, koska minä löysin jo sinut”, nuorempi huomautti ja tarttui yli pitkän hihan olla piilottelevaan käteen.
“Lisäksi koko mafia on jo näännyksissä sinun etsimisestäsi. Edes Ruiza ei tajuaisi sen olevan sinä, jos tallaisit hänen varpailleen.”

Siniharmaat silmät tarkkailivat anovia kasvoja näyttäen surullisilta. Mies ei halunnut tulla löydetyksi, mutta tuo kissanpentuilme vain sai hänet heikoksi. Lisäksi ajatus ulkona käymisestä tuntui niin ihanalta verrattuna puolentoista viikon yksitoikkoisuuteen näiden ahdistavan vaaleiden seinien sisällä – puhumattakaan niistä yksinäisistä tunneista, jolloin oli haaveillut muista ihmisistä ja eläinseuralaisistaan. Hän oli lähtenyt, jotta saisi oman elämän ja mahdollisuuden liikkua ulkona omana itsenään ja halujensa mukaan eikä kykkiäkseen sisällä piilottelemassa pantterimaiselta yakuzalta. Asia ei kuitenkaan ollut niin yksinkertainen, kuin mies oli kuvitellut.
“En voi lähteä nyt”, mustahiuksinen ravisteli kätensä vapaaksi ja käveli pettyneen nuorukaisen ohitse makuuhuoneeseen.
Varkaan suureksi ihmeeksi ja hämmennykseksi laihempi ryhtyi kaivamaan matkalaukkujaan katsellen kaapissa olevasta peilistä, mikä näyttäisi hyvältä päällään. Ruskeasilmäinen siirtyi ovelle katsomaan, kun kauniskasvoinen mietti, pukisiko mekon vai hameen. Jotenkin, miettiessään pukeutumistaan, vaatesuunnittelija näytti jälleen omalta, itsevarmalta itseltään. Viisaan rauhalliselta valitessaan korkea kauluksellisen mustan poolon, jonka heitti vuoteelleen. Kaivettuaan hiukan toista matkalaukkuaan löytyi paidan toveriksi tummansininen, vaikkei kuitenkaan mustaa muistuttava, tyylikkään mukavasti istuva jakku ja pitkä hame, joka leveni viehättävästi helmasta.

“Anteeksi, kun joudut odottamaan”, Mana sanoi viimein kaivaessaan mustia, hiukan paksupohjaisia korkokenkiä ja jotain muuta petaamattoman sänkynsä alta.
“Tässä kestää jonkin aikaa, mutta yritän olla nopea.”
“Kaikessa rauhassa”, Seth hymyili ja toivoi mielessään, ettei Hide-zou suuttuisi, jos hän hiukan myöhästyisi, vaikkei vielä ollutkaan mikään kiire.
Nuorukainen oli myös utelias tietämään, miten hänen tuntemansa Mana oikeastaan luotiin. Miten tuo mies toimi, jotta saisi luotua sen huijaavan illuusion sukupuolestaan.
Kalpea otsa kurtistui useille rypyille, kun mustahiuksinen heitti valitsimiensa vaatteiden päälle korsettia muistuttavan vaatekappaleen. Se todellakin oli korsetti, mutta se ulottui rintakehälle asti ja oli omituisesta kankaasta tehty ja vielä omituisen paksu rintakehän kohdalta.
“Mikä tuo on?” varkaan oli pakko kysyä, kun laihempi kiskoi paitansa päältään paljastaen solakan, varsin naisellisen, mutta samalla odottamattoman jäntevän ylävartalonsa.
Vaalea iho muistutti norsunluuta tai vaaleata kermaa, ellei jopa maitoa. Mustat hiukset laskeutuivat pehmeästi olkapäiden yli käden kurottautuessa ottamaan omituisen vaatteen vuoteelta.
“Korsetti”, entinen vakooja vastasi sujauttaessaan vaatekappaleen päällensä.
“Tai oikeastaan korsetti, jonka tarkoitus on muodon antamisen lisäksi suojata – huonompi versio luotiliiveistä”, mies selitti tarkemmin kiristäessään naruja selästään peilin avulla.
“Turhan ohut, vaikka rintakehän kohdalta tulee enemmän paksuutta, joka suojaa varsin hyvin. Tämä on vanhan ammatin peruja ja mainio lämmike kylmällä säällä.”
Avustaja nyökkäsi ymmärtäväisesti ja muistelikin, ettei toinen koskaan näyttänyt niin pahalta laudalta kuin olisi voinut kuvitella miehen vartalon takia.
Vanhempi kiristi nauhoja tottunein ottein saaden itsensä näyttämään muodokkaammalta, varsinkin kun puki poolon päälleen. He eivät sanoneet mitään pieneen hetkeen, kun siniharmaasilmäinen riisui housunsa ja laittoi kauniin jakkupukunsa poolon päälle.
“Tuntuu omituiselta huomata, että käytät miesten alusvaatteita”, ruskeasilmäinen naurahti pienesti huomatessaan mustat bokserit norsunluun vaaleissa jaloissa.
“Ehdin tavallaan olettamaan, että sinulla olisi pitsihepenet.”
“Aluksi joku ideoikin sellaista Mawashimonalla”, lyhempi hymähti hiukan voimatta olla hymyilemättä pienelle muistolle.
“Mutta Hizaki ei oikein pitänyt ajatuksesta, kuten en minäkään ja ehti ilmaista mielipiteensä nyrkillä ennen minua.”

Pidempi nyökkäsi muistaessaan ystävänsä puhuvan veljestään, joka edelleen työskenteli kyseiselle järjestölle heidän tietojensa mukaan. Hän katseli hiljaa, kun laihempi kampasi hiuksensa ilmasti lisäten ilmavuutta hiuslakan avulla pukeuduttuaan. Saatuaan hiukset ojennuksiin mies otti pienen meikkipussin ja ryhtyi lisäämään kasvoillaan olevaa naamiota. Meikkivoide levittyi nopeasti tottuneista liikkeistä tasaiselle iholle painellen puuteria kasvoilleen pienellä sienellä. Käsi oli varma vahvistaessaan silmien ympärillä olevia rajauksia tehden niistä arvokkaammat ja huomiota herättävämmät, ennen kuin lisäsi luomiväriä saaden silmät näyttämään utuisen salaperäisiltä, mutta silti tarkoilta. Ripsiväri levisi harvinaisen tuuheille ripseille, minkä jälkeen tämä ryhtyi leikkimään pihdeillä ja liimalla kiinnittäen varsin ripeästi joukon normaaleja tuuheudeltaan, mutta hiukan pidempiä irtoripsiä. Lähes viininpunainen huulipuna levittyi kauniisti täyteläisille huulille, kun ne oli ensin rajattu, ja ylimääräinen puna painettiin paperinpalalle. Lopuksi puuteria levitettiin pienellä huiskulla kauniille kasvoille tehden viimein miehestä nimeltä Satoru Manabusta sen Manan, joka oli tunnettu kauneudestaan ja elegantista olemuksestaan. Tämä oli kuitenkin se sama ihminen, joka oli auttanut ja tukenut kirjanpitäjää eikä nuorempi halunnut siinä asiassa jäädä toiseksi. Sotkuisessa huoneessa seisoi kuitenkin täsmälleen sama mies, joka oli hetki sitten istunut sohvalla turhan suurissa miestenvaatteissa.

Saatuaan maskeerauksensa valmiiksi Mana laittoi meikkinsä takaisin pussiin ottaen puuterin ja punan pieneen mustaan käsilaukkuun itsevarmempana kuin aikaisemmin. Mustat hanskat pujotettiin käsiin ja vaatesuunnittelija otti etsimänsä jalkineet käteensä heidän lähtiessä makuuhuoneesta eteiseen. Siellä he pujottivat kengät jalkoihinsa, kun naisellisempi pysähtyi äkkiä, kun pujotti käsilaukun paremmin ranteensa ympärille.
“Melkein unohtui”, kauniskasvoinen mutisi hiljaa ja käveli kengät jalassa takaisin makuuhuoneeseen Sethin seuratessa ihmetellen perässä.
Vanhempi liikkui kissamaisen pehmeästi yöpöydälleen ja otti sieltä laatikosta kaksi esinettä, jotka saivat puna-mustahiuksisen älähtämään kauhusta.
“Mana, sinulla on ase!” ruskeasilmäinen tuijotti hämmentyneenä laihemman kädessä olevaa pientä revolveria, jossa oli lyhyt piippu, sekä toisessa kädessä olevaa kaunista, mutta vahvatekoista tikaria.
“Tietenkin minulla on ase”, entinen soluttautuja huomautti.
“Tarkemmin sanottuna piilotettavan pieni revolveri ja tikari. Unohditko, että minä olen elänyt ja toiminut alamaailmassa kauankin? Siellä ei selviä, ellei kanna jotain tappavaa mukanaan.”
“Mutta minä en ajatellut viedä sinua minnekään sellaiseen paikkaan, jossa tarvitsisit asetta”, kirjanpitäjä huomautti värähtäen.
“Jätä se pois. Et tarvitse sitä.”
“Ei sitä koskaan tiedä”, vanhempi huomautti kokemuksen syvällä rintaäänellä.
“On sitä ennekin huomattu, että kadulla kävelee vastaan joku, joka haluaa tappaa minut.”
“Sinun ei tarvitse sitä pelätä.”
“Kuinka niin?”
“Minä suojelen sinua.”
“Kuulostaa romanttiselta.”
“Älä nyt höpsöjä puhu.”
“Sinähän se tässä höpsöjä puhuit.”
“Millä perusteella?”
“Miten sinä ajattelit minua suojella?”

Puna nousi kalpeille kasvoille nuorukaisen näyttäessä vaivaantuneelta.
“Antaa kuulua”, mustahiuksinen katsoi vaativasti ystäväänsä.
Varas nielaisi kuultavasti ja avasi puvun takissaan olevat napit näyttäen sitten takkinsa piilotaskua. Vuorta vasten painautui ilmiselvästi pistooli, mikä sai meikanneen raottamaan suutaan hämmentyneenä.
“Hide-zou ja Ruiza totesivat tässä muutama päivä sitten, että olen oppinut sen verran hyvin käyttämään coltia, että saan sen itselleni ja näinä aikoina olisi parasta kantaa asetta mukanaan”, pidempi selitti ja napitti nopeasti takin kiinni.
“Näinä aikoina?” toinen ei ollut kovin tietoinen kaikista tapahtumista, koska oli lukittautunut sisälle puolentoista viikon ajaksi.
“Selitän sinulle sitten myöhemmin”, kalpeamman ilme synkkeni hiukan, mutta ravistaen hiukan päätään siirtäen huolet syrjään.
“Eli jos tulee joku tuollainen tilanne, minä kyllä suojelen sinua. Et siis tarvitse mitään asetta.”
“Mutta se tuo minulle tiettyä turvallisuutta.”
“Emme me ole menossa minnekään pimeälle kujalle. Minä ajattelin ihan tavallista kahvilaa ja muita kauppoja.”
“On kuitenkin käytännöllisempää, että myös minä voin puolustautua.”
“Voi Mana, lakkaa olemasta vainoharhainen.”
“En minä ole vainoharhainen.”
“Oletpas, jos otat tuon aseen mukaasi.”
“Itselläsikin on ase.”
“Vain siksi, ettei Hide-zou saisi harmaita hiuksia minusta huolehtiessaan.”
“Hyvä on”, siniharmaasilmäinen huokaisi lopulta heidän siirtyessään olohuoneeseen, jossa mies laittoi pienen revolverinsa pöytälaatikkoon papereiden alle piiloon.
“Mutta tämän minä otan mukaani”, tikari pujotettiin hihan sisään piiloon ja kiinnitettiin sitä varten ommelluilla nauhoilla.
“Oletko tyytyväinen?”
“Olenhan minä”, pieni hymy nousi kapeille huulille heidän siirtyessään ovelle.
“Olet vain puoliksi vainoharhainen.”
Lyhempi muljautti silmiään happamasti, mutta ei voinut olla hymyilemättä toisen leikkimieliselle virneelle, kun nuori mies avasi oven kumartaen syvään ihastuttavalle ladylle ja heitti lippalakin sisälle, ennen kuin he katosivat rappukäytävään.

Iltapäivä oli harvinaisen lämmin, mutta viileä tuuli esti ihmisiä kuitenkaan tukehtumasta pystyyn. Kaduilla liikkui tavallista enemmän nuoria, olihan sentään perjantai ja viikonlopun alku, mutta myös vanhempia ihmisiä oli liikkeellä käyden kaupoissa ruokaostoksilla ja muilla asioilla. Mana ja Seth sulautuivat omalla tavallaan hyvin ihmistäyteiseen ympäristöön, vaikka kaksikko erottautui siltikin joukosta. Entinen soluttautuja keräsi muutaman kerran vihellyksiä peräänsä, kun he olivat kulkeneet parin poikaporukan ohitse. Pian nuorten miesten flirttailevat virneet jäätyivät hirvittäviksi irvistyksiksi, kun jääkautta kylmempi katse iskeytyi vasten kasvoja naisellisimman mulkaistessa uskomattoman vaarallisesti viheltelijöitä. Puna-mustahiuksinen virnisti huvittuneena, kun he jatkoivat lopulta matkaa katuja pitkin, ja naureskeli sitä, kuinka siniharmaasilmäinen sai kaikki miehet nuolemaan kenkiään. Tähän vanhempi oli todennut viileästi, ettei halunnut niitä kaikkia miehiä jalkoihinsa. Pian sen jälkeen kauniskasvoinen kääntyi katsomaan vaateliikkeitä ja muita suuria ikkunoita, mutta nuorukainen pystyi näkemään toisen surullisen katseen ikkunaan muodostuvasta heijastuksesta. Hän kyllä arvasi, miksei tämä kaivannut miehiä palvomaan itseään – mustahiuksinen halusi tulla erään toisen palvomaksi eikä edes tajunnut, että oli sitä jo.
Vähän aikaa he liikkuivat ulkona ristiin ja rastiin pistäytyen muutaman kerran muutamiin vaateliikkeeseen. Puna-mustahiuksinen ei tarvinnut oikeastaan mitään, paitsi täishampoon, eikä entinen vakooja tarvinnut myöskään mitään omien sanojensa mukaan, mutta lopulta tämä osti itselleen koristeellisen ristin kaulakoruksi ja pujotti sen välittömästi kaulaansa heidän marssiessaan takaisin kaduille. Osuihan myöhemmin lyhemmän matkaan myös yksi pitkä musta takki, sekä suorat housut vanhahtavan kauluspaidan kanssa, jotka olivat varsin sukupuolettomat, että niitä saattoi käyttää miehenä tai naisena. Miehen oli kuitenkin katsottava rahojensa perään, koska ei voinut niin vain marssia kyselemään töitä, jotta voisi tienata.

Lopulta kaksikon tie vei erääseen tummasävyiseen kahvilaan, jossa oli paljon piirteitä goottilaisuudesta ja Euroopan renessanssiajasta.
“Hyvää iltaa”, koristeelliseen mustavalkoiseen sisäkön asuun pukeutunut mustahiuksinen tyttö tuli niiaten heidän eteensä, kun he astuivat ovesta sisään.
“Iltaa”, Seth hymyili ystävällisesti Manan katsellessa tutun vakavana, kuin omissa maailmoissaan, ympärilleen.
“Onko teillä yksityistä tilaa, jossa voisin keskustella rauhassa ystäväni kanssa? Ottaisimme sinne tilauksemme.”
“Onhan meillä”, tarjoilija nyökkäsi hymyillen, koska kykeni näkemään vieraista, että nämä eivät olleet mistään köyhimmästä päästä.
“Tulkaa perässäni.”
Rauhallisesti miehet lähtivät tytön perään tämän johdattaessa heidän salaperäisen tummaan kabinettiin, jossa miehet saisi omaa rauhaa. Huoneessa oleva pöytä oli tummanpunertavaa puuta, samoin kuin tuolit, joissa oli tummanpunainen verhoilu. Pöydässä oli pieni lasipullo, jossa oli ilmeisesti juoksevaa hunajaa, ja muuta aina hammastikkuja myöten. Saapunut kaksikko istuutui pöydän ääreen ja vanhempi asetti ostoskassinsa viereensä lattialle tarjoilijan ottaessa röyhelöisen esiliinan taskusta pienen vihkosen ja kynän. Kalpeampi otti pöydällä olevan vihkomaisen listan ja vilkaisi sitä näyttäen sitä ystävälleen samalla.
“Mana, mitä sinä haluat ottaa? Saat valita ihan mitä tahansa, koska minä tarjoan”, ruskeasilmäinen nosti katseensa meikanneen kasvoille tämän katsoessa vakavana takaisin.

Hitaasti mustahiuksinen ravisti kieltävästi päätään, jolloin ilmaisi äänettömästi, ettei halunnut toisen maksavan hänen tilaustaan.
“Älä viitsi, Mana”, kirjanpitäjä hymyili ystävällisesti.
“Minä sinut raahasin ulos, joten minä myös maksan. Anna minun olla kerrankin herrasmies.”
Siniharmaasilmäinen hymähti hiljaa, hyvin matalasti ja pyöräytti silmiään tytön odottaessa kiltisti hymyillen, että parivaljakko tekisi tilauksensa. Viimein hansikoitu käsi nousi osoittamaan listasta erästä juomaa ja siirtyi siitä sitten aivan alareunaan.
“Hän siis ottaa mustaherukkateetä ja mansikkakakkua”, varas vilkaisi tarjoilijaa, joka kirjoitti tilauksen ylös.
“Minä otan kirsikka-vihreää teetä ja pienen mustikkapiiraan.”
“Tulee aivan pian”, tyttö niiasi ja poistui sulkien oven varovaisesti perässään.
“Toivottavasti sinua ei nyt haitannut, että halusin myös mansikkakakkua”, vanhempi hymyili hiukan pahoittelevasti.
Ääni oli tutun soinnukas, mutta siinä oli varovaisuutta ja hiljaisuutta. Jotenkin tuntui, ettei toinen uskaltanut puhua, kuten normaalisti puhui eikä nuorukainen tarkoittanut sitä miettiessään äänen kovuutta. Oli normaalia, että mies puhui hiljaisemmalla äänellä yleisellä paikalla, mutta se tuttu lempeys ja hyväntuulisuus olivat tiessään – oli ollut koko sen ajan, kun he olivat olleet yhdessä.
“Ei haittaa”, puna-mustahiuksinen hymyili ja iski sitten silmää kujeilevasti.
“Tämä menee Hide-zoun kukkarosta.”
“Sitä sitten on heti opeteltu tuollaisille tavoille – hyvä poika”, kauniskasvoinen naurahti hiukan, mutta vakavoitui sitten.
“Älä tosin tule siitä liian riippuvaiseksi”, katse laskeutui pöydän pintaan pienen huokauksen myötä.
“Koska joskus myöhemmin, jos tapahtuukin jotain ikävää, voi olla, ettet enää voikaan käyttää sitä samalla tavalla.”
“Taidat nyt puhua omasta kokemuksesta”, avustaja katsoi laihempaa, jonka katse harhaili koristeellisissa tapeteissa.
“Onhan se varmasti rankkaa, kun ei ole työtä, jolla elättää itseään. En tosin tiedä, paljonko sinulla on ollut omasta takaa rahaa…”
“Jonkin verran, mutta suurin osa meni tuohon asuntoon – varsinkin, kun siellä oli huonekalut valmiina – ja muihin asioihin”, naisellisempi sanoi ja avasi suunsa jatkaakseen, mutta ryhdistäytyi äkisti ja kääntyi katsomaan kabinetin ovea.

Seth vilkaisi ovelle, joka avautui, mutta se sama naistarjoilija ei ollutkaan tulija, kuten nuorukainen oli olettanut. Sisään astui vanhahtavaan hovimestarin pukuun pukeutunut nuori mies, joka kantoi tarjotinta – naistarjoilijan työaika oli luultavimmin päättynyt. Mustissa hiuksissa oli muutama ruskeaksi värjätty suortuva ja kasvot olivat komean veikeät. Tarjoilija katsoi kaksikkoa tutkaillen ja käänsi sitten flirttaileva hymynsä Manaa kohden. Ripeästi nuori mies siirtyi pöydän ääreen ja asetti ensin mustaherukkateen ja mansikkaleivoksen posliinisissa kukkakuvioisissa astioissa naisellisemman eteen. Kädet veivät tottuneesti varkaan tilauksen tämän eteen, mutta katse ei lähtenyt minnekään vaatesuunnittelijan kasvoista, vaikkei tämä edes vilkaissut veikeännäköistä.
“Saisiko teille olla jotain muuta?” tarjoilija esitti kysymyksensä pehmeästi kauniskasvoiselle ruskeasilmäisen jäädessä odottamaan, mitä toinen mahdollisesti tekisi flirttailijalle.
Entinen soluttautuja ei sanonut mitään, vaan otti teekuppinsa lautasineen käteensä ja sekoitti teetä lusikan kilahtamattakaan posliinisiin reunoihin. Mies oli, kuin ei olisi edes huomannut toisen jääneen siihen, vaan katseli kirjanpitäjää ja ympäristöään ajatuksiinsa uppoutuneena.
“Olen käytettävissänne, miten ikinä haluatte”, nuori mies sanoi viimein hiukan hämmentyneenä, mutta äänestä saattoi erottaa ärtymyksen ja malttamattomuuden.

Lusikka kilahti samassa kupin reunaan, mikä sai kalpeamman kurtistamaan kulmiaan. Hitaasti, täysin rauhallisesti ja tyynesti naamioitunut laittoi kupin takaisin pöydälle. Pieni pään liikahdus sai pitkät mustat hiukset heilahtamaan viehättävästi, mutta se ei kuitenkaan saanut tilannetta muuttumaan kevyeksi, vaan sitäkin jännittyneemmäksi ja uhkaavaksi. Siniharmaat silmät salamoivat, kun ne tuijottivat miehen mielestä röyhkeätä nulikkaa täynnä viestiä siitä, ettei halunnut olla missään tekemisissä tämän kanssa koskaan tai käyttää tätä millään tavalla, vaikka maksettaisiin.

Tarjoilija nielaisi kuuluvasti, että ruskeasilmäinen epäili tämän aataminomenan menneen kurkusta alas, ja perääntyi muutaman askeleen. Avustaja ei lainkaan ihmettelisi, jos tämä kääntyisi ympäri ja juoksisi seinän läpi kiljuen kauhusta – niin luultavasti hän olisi tehnyt vastaavassa tilanteessa.
“Saisimmeko laskun?” liituraitapukuinen kysyi kohteliaasti nuorelta mieheltä tämän nyökätessä nopeasti.
“Se tekisi sitten 2460 jeniä…”, tarjoilija mutisi vilkuillen pelokkaana mustahiuksista tämän tuijottaessa aikaisemmin flirttailutta vaarallisesti silmäkulmastaan.
Varas otti lompakkonsa esille ja ojensi sieltä kaksi kahdentuhannen jenin seteliä mustatukalle, tämän mutistessa kiitoksensa ja rientäessä melkein saman tien tiehensä.
“Olitpas sinä vihamielinen”, Seth huomautti oven sulkeutuessa varsin kovaäänisesti kiinni jättäen heidät taas kaksin.
“Tuollaiset ehdottelijat ovat rasittavia”, Mana totesi ottaen kupin jälleen käsiinsä.
“Luulisi sinun tottuneen tuollaiseen – asuit sentään vuoden ajan Asagi-saman kanssa”, nuorempi muistutti tietyistä faktoista.
“Hänkin oli rasittava”, entinen soluttautuja sanoi hitaasti.
“Lisäksi hän on aivan eri asia.”
“Tietenkin on – Asagi-sama on eri asia”, puna-mustahiuksinen sanoi tietävästi ja nojasi kyynärpäähänsä.
“Tulee olemaan sitä aina sinulle.”
“Miten oikeastaan löysit minut?” siniharmaasilmäinen vaihtoi nopeasti puheenaihetta ja sen huomasi selvästi.
“En minä sinua oikeastaan löytänyt”, avustaja päätti vastata kysymyksiin, jotta saisi omiin kysymyksiinsä vastauksia myöhemmin.
“Ystäväni Reita, joka on yksi Gratterin baarimikoista, onnistui haravoimaan kanta-asiakkaittensa joukosta Mochizuki nimisen miehen, joka ilmeisesti järjestää ihmisiä maahan ja hoitaa heille asumukset sun muut asiat. Erilaisten vaiheiden jälkeen hän sai tietää Satoru Manabu nimisen naisen muuttaneen nykyiseen kotiisi ja näyttämällä kuvaasi muutamassa pikaruokalassa sai asiasta varmistuksen”, nuorukainen selosti yleismaalisesti, koska ei halunnut kertoa, miten mies sai tietää kauniskasvoisesta.

“Helvetin Mochizuki!” naisellisempi murisi matalasti.
“Ja minä vielä maksoin siitä, että hän pysyisi hiljaa ’sisareni’ olinpaikasta. Pitänee käydä muistuttamassa hänelle siitä, ennen kuin yritän keksiä, miten tästäkin paljastumisesta selviän…”
“Jos menisit muistuttamaan häntä vasta sitten, kun olet selittänyt minulle hiukan asioita”, ruskeasilmäinen sanoi pehmeästi ja otti kupin käteensä.
“Minä en nimittäin oikein ymmärrä tätä kaikkea…”, varas nosti teekuppinsa huulilleen ja joi hiukan lämmintä juomaansa.
“Mitä sinä et muka ymmärrä tästä?” entinen vakooja laskin oman teekuppinsa pöydälle ja tarttui lusikkaan leikaten pienen kakunpalan.
“Miksi ihmeessä sinä jäit Osakaan, jos halusit karata? Miten sinä oikein onnistuit tässä kaikessa ja milloin palaat takaisin?” pidempi esitti näin alkuun muutaman päässään pyörineen kysymyksen.
“Osakaan jäämiseni syy on hyvin yksinkertainen”, meikannut naurahti hiukan ja laittoi kakkua suuhunsa mumisten hiljaa.
“En olekaan syönyt mitään hyvää vähään aikaan.”
“Mukava kuulla, mutta mitä yksinkertaista siinä on?” kalpeampi ei aikonut jättää asiaa siihen.
“Luulisi, että matkustaisit niin kauas, ehkä jopa Eurooppaan, jottei sinua löydettäisi.”
“Siinäpä se, Seth”, Mana hymyili ovelasti saatuaan nielaistua syömänsä palan.
“Minä tiedostin tuon asian ja varauduin siihen, että Asagi lähettäisi miehensä etsimään minua sieltä – mitä kyllä vieläkin hiukan ihmettelen, miksi hän edes vaivautui. Siksi minä päätin jäädä Osakaan. Olen elänyt täällä pitkään, vaikken koko elämääni, ja osaan liikkua hyvin kaduilla. Tunnen täältä monia eikä tämä kaupunki ole edes kovin paha paikka. Minun on ollut helppoa olla täällä, kun kaikkien katseet ovat harhailleet jossain kauempana.”

Sethin pää vajosi nuorukaisen käteen typertyneenä. Niinpä tietenkin! Totta kai entinen vakooja oli arvannut, että muut alkaisivat etsiä tätä ympäri maata eikä kenenkään mielessä ollut edes käynyt, ettei tämä ehkä olisikaan lähtenyt kaupungista ollenkaan.
“Miten sinä onnistuit edes lähtemään? Kuulin, että olit soittanut ’veljenä’ Mochizukille – millä ihmeen puhelimella?” varas halusi tietää tarkemmin, mitä toinen oli suunnitellut.
“No, erilaisten sattumusten kautta onnistuin saamaan Asukan kännykän, jolla sitten suoritin tärkeimmät asiat, kuten uuden tilin luomiset, Mochizukiin yhteydenottamisen ja monta muutakin seikkaa. Sen jälkeen nappasin sim-kortin ja heitin puhelimen roskiin, koska olin onnistunut ostamaan uuden. Siitä lähtien minä olenkin käyttänyt Asukan korttia ja ilmoittanut kaikille hänen tutuilleen, joita oli aika vähän, että hänen numeronsa on muuttunut”, laihempi selitti syöden samalla mansikkakakkua maistellen.
“Tuo selittääkin asioita”, ruskeasilmäinen hämmästeli asiaa.
Kenelläkään ei ollut tuollaista käynyt mielessä eikä tummanruskeasilmäinen nainen ollut edes kertonut, että kännykkänsä oli kadonnut. Muussa tapauksessa ainakin Tatsurou olisi osannut neron aivoillaan laskemaan yhteen yksi plus yksi, että se on aina kaksi, kaikissa ilmoitusmuodoissa.
“No, nyt kun olen saanut tietää katoamistapasi, milloin tulet takaisin?” nuorukainen katsoi vaativasti lyhempää, jonka tyytyväinen hymy katosi, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.
“Minä en tule takaisin”, mies vastasi hiljaa laskien katseensa teehensä.
Juuri sillä hetkellä kuului koputus ovelta ja sama miestarjoilija kurkisti sisään. Kasvot värähtivät, kuin joku olisi lyönyt niitä. Tavallaan nuori mies saikin iskun, koska koko loosi oli muuttunut synkän pahansuovaksi, mutta se peitti erään toisen tunteen alleen: surun ja masennuksen.

Tarjoilija toi nopeasti pöytään pienen lautasen, jolla oli jäljelle jääneet rahat kuitin kanssa ja livahti kiireellä tiehensä kaksikon katsoessa toisiaan piilotetusti.
“Miten niin, et tule?” kalpeampi kysyi välittömästi oven sulkeuduttua.
“En vain tule”, mustahiuksinen vastasi lyhyesti ja vilkaisi nopeasti puoliksi syötyä kakkua.
Hänen ei tehnyt mieli enää syödä sitä.
“Miten sinulla ja Hide-zoulla menee?” mies vaihtoi jälleen puheenaihetta.
Se ei kuitenkaan haitannut, koska tästäkin asiasta pääsi helposti siihen, mistä oltiin alun perin puhumassa.
“Muuten ihan hyvin, ellei lasketa viimeistä viikkoa mukaan”, ruskeasilmäinen sanoi suoraan ja joi lisää kylmennyttä teetään.
“Kuinka niin? Mitä tapahtui?” kauniskasvoinen näytti huolestuneena.
“Sinä katosit ja Asagi-sama masentui”, pidempi kertoi totisena.
“Jos et yrittäisi koko ajan vältellä tätä aihetta, voisin kertoa sinulle, mitä kaikkea on tapahtunut.”
“Hyvä on”, naisellisempi henkäisi syvään.
“Kerro minulle, mitä kaikkea on tapahtunut ja miten Asagi muka on masentunut.”
“Mielelläni”, puna-mustahiuksinen laski kupin pöydälle ja otti mustikkapiirakan.
“Enemmän kuin mielelläni. Kuro Kagen kokouksessa puhuttiin paljon kaikenlaista ja Shinya-sama kertoi Rukasta, joka on ilmeisesti erään yakuza-suvun viimeinen jäsen ja haluaa nyt kostoa nykyisille liittouman jäsenille perheensä kuolemasta. Asiat eivät menneet kokouksia Hide-zoun sanojen mukaan hyvin ja kolme muuta pakottavat Asagi-saman ottamaan yhteyttä Nagoyaan, vaikkei tämä haluaisi… Kun Asagi-sama huomasi kokouksesta palattuaan sinun lähteneen, hän soitti Hide-zoulle ja käski hälyttämään kaikki miehensä etsimään sinua. Hän sanoi, että kaikki pitäisi pysäyttää, jotta sinut löydettäisiin.”
“Hetkinen?” siniharmaasilmäinen kurtisti kulmiaan hämmentyneenä.
“Siis käski pysäyttämään kaiken? Ihmiskaupan? Huumeiden välityksen? Salakuljetuksen? Kaiken?”
“Kyllä, kaiken”, avustaja nyökkäsi.
“Hide-zou ei tosin ole totellut Asagi-saman käskyä. Hän on kyllä pistänyt miehiä etsimään sinua, mutta pitänyt mafian toiminnassa parhaan taitonsa mukaan ja yrittänyt toteuttaa Kuro Kagessa tehtyjä päätöksiä. Se on ollut vaikeata, koska joihinkin asioihin, kuten Nagoyaan, vaaditaan Asagi-samaa.”
“Mitä Asagi sitten on tehnyt tänä aikana?” meikannut kysyi hiljaa nielaisten.
“Surrut”, nuorempi sanoi hiljaa.
“Asagi-sama etsi sinua kissojen ja koirien kanssa muutamat ensimmäiset päivät, mutta lukittautui sitten huoneistoonsa haluamatta tavata ketään. Hän on istunut siellä ja odottanut vain uutisia sinusta syömättä ja nukkumatta kunnolla… Asagi-sama on todella huonossa kunnossa nyt, koska ei osaa ajatella muuta kuin sinua, Mana.”
“Miten tämä kaikki liittyy sinuun ja Hide-zouhun?” Mana yritti vältellä varsinaista keskustelua hänestä ja yakuzasta.
“Kakkosmiehenä Hide-zou on tietenkin joutunut toimimaan Asagin tilalla omien töidensä lisäksi. Hän ei ole syönyt tai nukkunut kunnolla ja meidän yhteinen aikamme on romahtanut melkein miinuksen puolelle”, Seth vastasi rehellisesti ja haukkasi mustikkapiirastaan palasen.

Naisellisempi nosti hansikoidun käden suunsa eteen katsoen synkkänä edessään istuvaa nuorukaista.
“Seth, olen oikeasti pahoillani… En tarkoittanut… En uskonut, että tässä kävisi näin…”
“Ei kukaan muukaan uskonut – varsinkaan sitä, että sinä lähtisit”, ruskeasilmäinen sanoi hiukan hiljempaa.
“Kukaan ei myöskään uskonut Asagi-saman masentuvan noin pahasti… Monet uskovat jo, ettei hän enää kestä tätä ja, tavalla tai toisella, Hide-zousta tulisi uusi yakuza ja Kuro Kagen jäsen.”
“Tavalla tai toisella?” meikannut ei pitänyt noista sanoista eikä varsinkaan äänensävystä, jolla ne sanottiin.
“Joko Asagi-sama riutuu kuoliaaksi tai hän tappaa itsensä”, pidempi antoi oman tuomionsa katsoen sitten vetoavasti vanhempaa.
“Mana kiltti, palaa takaisin Asagi-saman luokse. Jutelkaa ja selvittäkää asiat – hän on todella pahoillaan kaikista niistä asioista, jotka ovat loukanneet sinua. Hän haluaa korvata ne sinulle.”
“Asagi ei ikinä myöntäisi tehneensä jotain väärää”, entinen soluttautuja sulki silmänsä koettaen pyyhkiä mielestään sitä viettelevää hymyä ja kehräävää ääntä.
Hän ei halunnut muistaa niitä, koska ne nostattaisivat kuvitelmat kuoleman partaalla olevasta mustatukasta.
“Olet väärässä. Asagi-sama halusi silloin Kuro Kagen kokouksen jälkeen pyytää sinulta anteeksi ja puhua teidän suhteestanne. Hän on huolissaan sinusta! Mene, kiltti, tapaamaan häntä ja juttelemaan tästä kaikesta”, kalpeampi asetti puoliksi syödyn piiraan lautasineen takaisin pöydälle.
“Minä en aio mennä takaisin sinne”, soinnukas ääni värisi sisäisistä kivuista.
“En edes jutellakseni.”
“Soita sitten hänelle”, varas kaivoi kännykkänsä taskustaan ja liu’utti sen toisen eteen.
“Soita ja kerro, että olet kunnossa. Kerro hänelle, että rakastat häntä.”
“Kuka sanoi, että minä rakastan häntä”, laihempi jatkoi silmät suljettuina hengittäen syvään.
“Enkä minä aio soittaa hänelle… En voi…”
“Mikset muka voi?” kirjanpitäjä kysyi painokkaasti.
“Jos et kerran rakasta Asagi-samaa, luulisi sinun tarttuvan ilomielin puhelimeen, jotta voisit kertoa sen hänelle suoraan – käskeä unohtamaan kaiken.”
“Seth, älä…”
“Miksi oikeastaan jäit Osakaan?”
“Juurihan minä kerroin sinulle…”
“Niin, vain osan totuudesta.”
“Osan?”
“Sinä jäit tänne, koska et voinut lähteä. Sinä et kyennyt, koska halusit olla Asagi-saman lähellä ja nähdä häntä edes vilaukselta.”
“Olet väärässä…”
“En ole”, kalpeampi henkäisi raskaasti.
“Sinä jäit, koska et voi elää ilman Asagi-samaa eikä hänkään voi elää ilman sinua. Et sinä todellisuudessa halua vapautta tai omaa elämää, vaan Asagi-saman.”

“Olet väärässä!” siniharmaat silmät aukenivat miehen tuijottaessa vihaisena ystäväänsä vaientaen tämän.
“Minä halusin elämäni ja nyt minulla on se! Voin liikkua ja tehdä, mitä haluan! Olen selvinnyt Mawashimonasta ja nyt Asagistakin!”
“Miksi sitten olit murhata sen tarjoilijan, kun hän flirttaili sinulle?” Seth huomautti hiukan vaivaantuneena.
Hän olisi halunnut kuristaa toisen ja huutaa, että tällä tavalla hänen oma parisuhteensa kariutuisi rakkaansa paineisiin, mutta ei kuitenkaan tehnyt niin. Olisi oltava ovela, jotta voisi voittaa ovelan miehen mielten mittailussa.
“Entä se pizzapoika? Olit luultavasti jättänyt itsesi tänään miehen näköiseksi, jotta saisit karkotettua tämän turhaan soittelemasta ovikelloasi. Jos olisit selvinnyt Asagi-samasta, sinä katselisit muita miehiä avoimin silmin”, kalpea käsi vei vapaina roikkuvia hiuksia korvan taakse katseen pysyessä Manassa.
“Tuo tarjoilija ei ollut lainkaan pahannäköinen.”
“Ei ulkonäössä ollut vikaa, vaan asenteessa”, mustahiuksinen huomautti terävästi.
“Hän ei ole mitään… Hän ei ole…”
“Hän ei ole Ishikawa Asagi”, nuorempi sanoi sen suoraan.
“Sinä olet pysytellyt sisällä, jotta et tulisi löydetyksi, mutta mitä olet tuona aikana oikeastaan tehnyt? Olet luultavasti miettinyt Asagi-samaa ja teidän yhteistä aikaanne. Olet muistellut teidän hyviä hetkiänne ja epäillyt lähtösi järkevyyttä.”
“Olet väärässä”, entinen vakooja sanoi omituisen tasaisella äänellä saaden pidemmän vaikenemaan.
“Minulla ja Asagilla oli hetkemme, mutta ei enää. En voi palata sinne, koska minä en ole hänelle muuta kuin yksi pahainen rakastaja, joka tyydyttää halut ja tuo juhliin näyttävyyttä. Minä olisin vain hänen onnensa edessä oleva este…”
“Mitä ihmettä sinä oikein puhut, Mana? Tuo ei nimittäin pidä tosiaankaan paikkaansa. Sinä olet hänen onnensa!” nuorukainen näki, kuinka toinen vetäytyi vähitellen takaisin kuorensa sisään.
“Et voi uskoa sitä, mitä väität minulle!”
“Kyllä minä uskon niin”, siniharmaasilmäinen nousi pystyyn ottaen ostoskassit käteensä.
“Seth, sinä et ehkä halua uskoa sitä, mutta Asagi ei pysty rakastamaan ketään muuta kuin itseään ja Hide-zouta. Minä en halua elää sellaista elämää, vaan sitä, mitä olen nyt saanut”, mies katsoi varasta hetken aikaa ja jatkoi, kun näki tämän nousevan pystyyn avaten suunsa sanoakseen jotain.
“Minun on aika mennä kotiin”, meikannut sanoi päättäen siihen keskustelun.
“Ja sinunkin on mentävä sinne hyväntekeväisyyshuutokauppaan ja sitä ennen siistiydyttävä.”

Puna-mustahiuksinen vilkaisi rannekelloaan ja kirosi mielessään ajan helvettiin. Jos hänellä tosiaan olisi ollut enemmän aikaa, ruskeasilmäinen olisi ehkä onnistunut suostuttelemaan naisellisemman palaamaan Burutendoulle. Tietenkin koko maailman täytyisi olla häntä vastaan tikittävä kello aseenaan!
“Mana, kai sinä vielä pysyt kaupungissa?” kalpeampi kysyi säikähtäneenä, koska kauniskasvoinen oli onnistunut pääsemään ovelle.
“En kovin kauaa”, mies vastasi katsomatta taakseen.
“Ole kiltti äläkä lähde ihan heti”, ruskeasilmäinen harppoi ystävänsä rinnalle.
“Haluan jutella vielä kanssasi.”
“Saa nähdä, kuinka nopeasti saan asiat hoidettua”, meikannut sanoi hiljaa ja katsoi pidempäänsä pienen kyyneleen noustessa silmäkulmaan.
“Mutta jos emme tapaa enää, toivotan hyvää loppuelämää ja onnea Hide-zoun kanssa. Te todella ansaitsette toisenne”, käsi nousi koskettamaan kalpeata poskea.
“Kiitos ystävyydestäsi ja kaikesta, mitä olemme yhdessä kokeneet”, samassa käsi painoi oven kahvaa avaten sen.
“Hyvästi.”

Se oli viimeinen sana, jonka Seth saattoi kuulla Manan suusta, koska nyt he olivat siirtyneet muiden ihmisten joukkoon. Se sai nuorukaisen kiroamaan sisällään ja pidättämään silmiin kohonneita kyyneleitä. Hän ei halunnut menettää ystäväänsä, mutta nyt näytti siltä, ettei ollut muita vaihtoehtoja. Naisellisempi katoaisi eikä sitten enää Reitakaan kykenisi välttämättä löytämään tätä. Yhdessä he kuitenkin kulkivat pois kabinetista ja kahvilasta ulos kadulle, jossa he pysähtyivät katsomaan toisiaan pieneksi hetkeksi. Siniharmaasilmäinen nosti hansikoidun kätensä hyvästiksi ja kääntyi ympäri jättäen nuoremman katsomaan peräänsä.
“Mana!” kirjanpitäjä ei kestänyt sitä.
Tuo huudahdus sai naisellisemman kääntymään ympäri katsoen vakavana kalpeampaa, joka tärisi surusta ja kiukusta.
“Sait viimein sen, mitä halusit! Vapauden ja oman elämän, mutta onko tämä todella sitä, mitä halusit? Oletko sinä oikeasti nyt onnellinen?” ruskeat silmät yrittivät tulkita meikattuja kasvoja, mutta se oli turhaa.
Vanhempi ei näyttänyt ajatuksiaan eikä vastannut, vaan kääntyi nopeasti ympäri ja katosi muiden ihmisten sekaan. Puna-mustahiuksinen puri huultaan vihaisena. Miksi toisen piti olla niin paksukalloinen? Miksi hänen piti olla niin heikko, ettei osannut raahata tätä väkisin mukaansa? Kiroten itsensä ja muun maailman hornaan varas lähti kohti metrotunneleita, jotta pääsisi siitä matkaamaan kotiin, jossa Hide-zou luultavasti odotti häntä odottaen uutisia tapahtumista.

----------

Mana vaelsi kaduilla ja katseli liikkeitä, joita suljettiin jo. Ilta alkoi hämärtää, mutta ulkona oli silti paljon väkeä. Osa kiinnitti häneen huomiota, osa taas ei, mutta sitä kaikkea mies ei huomannut. Entinen soluttautuja oli täysin omiin ajatuksiinsa vajonnut ja vaelsi päämäärättömästi eteenpäin pyrkimättä oikeastaan mihinkään. Juttutuokio Sethin kanssa oli muistuttanut hänelle monia asioita ja antanut uutta tietoa, mutta se ei lohduttanut mustahiuksista. Oliko Asagi todella niin huonossa kunnossa? Olisiko se hänen syytään, jos yakuza kuolisi? Luultavasti olisi ja Hide-zou etsisi hänet vaikka maailman ääristä, jotta voisi kostaa entisen rakkaansa kuoleman. Se ei kuitenkaan huolettanut kauniskasvoista, vaan mustatukan mahdollinen tila ja muu. Miksi pantterimainen oli hälyttänyt koko mafian hänen peräänsä? Oliko hän muka niin tärkeä toisen egolle ja vaikutelmalle? Vai voisiko Asagi oikeasti välittää…?

Paskat, siniharmaasilmäinen soimasi itseään. Ei kai hän aikonut todellakin uskoa Sethin puheita? Tämä ei tosin valehdellut, mutta mustasilmäinen osasi kyllä näytellä, jos halusi jotain. Lisäksi tämä halusi vain kerätä mainetta naistenmiehenä hänen kustannuksellaan ja nauttia samalla Asukasta. No, nyt tämä saisi pitää sen lutkan kaikin mokomin – entinen vakooja ei aikonut tulla esteeksi.
“Oletko sinä oikeasti nyt onnellinen?” Sethin sanat pyörivät mielessä ja saivat naisellisen pysähtymään erään liikkeen näyteikkunan eteen, jossa esiteltiin Itsu moderun muutamaa vaatetta, jotka kumpikin olivat hänen tekemiään.

Käsi nousi koskettamaan ikkunaan hänen katsellessa viininpunaista leninkiä, mutta katse harhautui sitten punaisessa auringonlaskussa heijastelevaan kuvajaiseensa. Mieli kysyi, oliko hän tyytyväinen näkemäänsä. Oliko hän todellakin nyt onnellinen, kun sai tehdä, mitä ikinä halusi? Oliko hänen hyvä olla yksin ilman ystäviä, joiden kanssa nauraa ja iloita? Ilman ketään, jonka lähelle painautua yön kylmimpinä tunteina?
Oli totta, että hänellä ja Asagilla eivät viimeiset päivät olleet mitään maailman ihaninta aikaa, mutta niitäkin hetkiä oli ollut. Hän muisti vieläkin heidän suhteensa alun, kun kaikki tuntui olevan hyvää unta – aivan liian ihanaa ollakseen totta.
Mikä oli mennyt vikaan? Aluksi entinen vakooja oli uskonut, että kaikki johtui Asukasta ja muusta haaremista, mutta muutettuaan omaan kotiinsa, hän oli alkanut ajatella asioita toisin. Oliko hän ollut turhan kylmä ja välinpitämätön? Olisiko hänen pitänyt joskus oikeasti näyttää se, miten paljon oikeasti välitti ja rakasti yakuzaansa? Olisiko hänen pitänyt paljastaa todellinen itsensä kaikkine heikkouksineen eikä pelätä sitä, ettei toinen pitäisi näkemästään? Ehkei hänkään ollut niin täydellinen…

Käsi puristui ikkunalla nyrkkiin. Turha oli menneitä haikailla, koska ne päivät eivät koskaan palaisi takaisin. Asagi ryhdistäytyisi heti, kun löytäisi uuden lelun, jolla leikkiä ja esitellä muille yrittäen saada nämä kateelliseksi. Hän ei siihen suostuisi. Vaatesuunnittelija ei koskaan palaisi siihen elämään, vaan rakentaisi uuden ja juuri sellaisen, mitä halusi – ilman ketään, joka sanoisi, miten kuuluisi toimia. Hän olisi lähdettävä Osakasta nopeasti. Mies voisi etsiä Hizakin käsiinsä, vaikkei hänellä ollutkaan mitään tietoa tämän olinpaikasta, ja ehdottaa lähtöä Yhdysvaltoihin tai ehkä jopa Eurooppaan. Sieltä jopa yakuzan olisi vaikea löytää hänet. Siellä hän voisi elää ilman sitä, että pantterimainen satuttaisi häntä yhä uudelleen ja uudelleen – ilman sitä, että hän olisi rakastamansa miehen esteenä.

Hansikoitu käsi putosi ikkunalta vartalon viereen toisen käden puristaessa ostoskasseja ja käsilaukkua nyrkin sisään. Katse laskeutui surullisena punaisen leningin helmassa olevaan kylttiin, jossa kerrottiin muotitalon, Itsu moderun, nimi. Asagin muotitalon.
“Hyvästi, Asagi”, mies kuiskasi hiljaa pienen kyyneleen valuessa poskelle, mutta se pyyhkäistiin nopeasti pois.
“Toivottavasti Asuka ja joskus syntyvä lapsesi tekevät sinusta onnellisen. Minä en pystynyt siihen, vaikka rakastankin sinua”, ääni oli käheä ja lähes olematon.
Kukaan ohikulkijoista ei kyennyt kuulemaan sitä ja he tosiaan ihmettelivät, kun yllättäen kaunis, eleganttiin pukuun pukeutunut olento kääntyi ympäri ja ryntäsi tien yli. Askel oli pitkä Manan koettaessa päästä nopeasti eroon ajatuksistaan, mutta niitä oli mahdotonta paeta. Tuollainen nopea liikehdintä ei sopinut lainkaan vaatetukseen, mutta meikannut ei oikeastaan jaksanut välittää siitä, että hiukset menivät sotkuun, tai että keräsi katseita peräänsä heiluvan paperikassiensa kanssa. Hän halusi vain saada itsestään taas otteen. Ei hän voinut olla näin heikko! Kohta hän varmasti juoksisi Asagin syliin ja rukoilisi tätä ottamaan itsensä takaisin! Missä helvetissä oli hänen ylpeytensä!?

Vähitellen askel hidastui mielen syrjäyttäessä viimein kirkuvan sydämen. Hänen olisi aika kehittää suunnitelmaa, jolla pakenisi täältä pois. Ehkä niiden uusien vaatteiden ansiosta hän pystyisi lähtemään. Asagi ja Seth olivat ainoat, jotka tiesivät miltä hän näytti miehenä. Yakuza oli ilmeisesti kotona eikä ollut mukana etsinnöissä eikä Sethkään niin helposti päässyt pois Tatemonokilta estämään hänen pakoaan. Käteistä hänellä olisi riittävästi, joten hän voisi hyvinkin ostaa itselleen junalipun ja painua etsimään Hizakia. Tämän kanssa hän voisi helposti paeta ja aloittaa elämänsä uudelleen.

Jalat veivät miestä eteenpäin, kun pää suunnitteli kiivaasti aikatauluja ja muita seikkoja, jotka toisivat pakenemiseen paremmat mahdollisuudet. Hänen olisi lähdettävä viimeistään huomenna illalla, jos halusi päästä pois Asagin mafian silmien alta. Seth luultavasti kertoisi ainakin Hide-zoulle hänen osoitteensa, että miehen olisi tosiaan parasta toimia nopeasti. Toimitusjohtaja itse saattaisi tulla hakemaan häntä eikä mustahiuksinen halunnut todellisuudessa ottaa selville miehen taistelutaitoja.
Ilta oli hämärtynyt jo kunnolla, kun entinen vakooja saapui viimein tutulle kerrostalolle. Hän joutui pysähtymään suojatiellä, kun eräs naapuri ajoi autolla ohi ja kääntyi sitten mennäkseen pieneen parkkihallin tapaiseen autotalliin. Tämä tosiaan oli ollut mukava koti tämän viikon ajan, mutta ei se kuitenkaan ollut niin kotoisa kuin Burutendou…

Mana puraisi huultaan. Hänen piti unohtaa tuo elämä eikä miettiä sitä, ettei yksikään koti vetäisi vertoja Asagin kodille. Missään ei olisi sitä flyygeliä eikä Yorua ja Missiä – ei myöskään Asagia.
Vaati paljon itsehillintää, ettei mies alkanut huutaa porraskäytävällä mieltään helvettiin, koska ajatteli taas sitä, mitä ei saanut ajatella nyt. Kiukkuisena itselleen ja pantterimaiselle, jota oli mahdotonta unohtaa, vaatesuunnittelija marssi portaat ylös kauppakassien heiluessa käsilaukun kanssa kiivaasti edestakaisin. Avain kaivettiin taskusta kolmannessa kerroksessa ja tungettiin väkivaltaisesti huoneistonsa lukkoon.
Ovi aukesi hiljaa paljastaen sisällä olevan pimeyden ja vaaleat huonekalut varjoineen. Mustahiuksinen potkaisi lattialla olevan lippalakin olohuoneeseen painaen katkaisinta, kun sulki oven kädellään. Valot eivät kuitenkaan syttyneet, mikä sai entisen soluttautujan hämmentymään ja liikkeen pysähtymään oven kalahtaessa raolleen paljastaen nurkan. Hetken aikaa käsi rämpytti katkaisijaa. Valot olivat toimineet vielä tänään aikaisemmin.
Kevyt askel selän takana sai kauniskasvoisen melkein hyppäämään korsetistaan ulos vahvan käden kietoutuessa hänen vartalonsa ympärille ikävästi. Kauppakassit putosivat kädestä käsilaukun ja avainten kanssa, kun veitsi painettiin leuan alle koskettamaan sitä pientä osaa kaulasta, jota korkea kaulus ei peittänyt.
“Ei tuollaisten kaunokaisten pitäisi liikkua ulkona näin myöhään, vaan siivota kotiaan vieraitaan varten”, matala, käheä ääni kuiskasi hiusten takana piilottelevaan korvaan.
“Odottelimme sinua pitkään etkä sinä ollut jättänyt edes yhtä kaljapulloa lämmikkeeksi. Etkö tunne lainkaan vieraanvaraisuutta?”

Mana hengitti nopeasti koettaen rauhoittaa kiivaana lyövää sydäntään. Se oli kuitenkin vaikeata, koska oli aivan pimeätä eikä hänellä ollut mitään hajua, kuka tämä mies oli ja miksi hän puhui monikossa. Tämä ei ainakaan ollut Asagin miehiä, koska muuten yakuza itse olisi ollut paikalla ihme virneineen ja valot olisivat toimineet, jotta hän olisi nähnyt, minkälaisessa tilanteessa oli. Lisäksi hän tunsi lähes kaikki pantterimaisen miehet, että olisi kyllä tunnistanut uhkaajansa.
“Naikkosemme tuli viimein paikalle”, käheä-ääninen naurahti ja työnsi laihempaa liikkumaan mukanaan olohuoneeseen.
Sohvalta nousi seisomaan mustiin vaatteisiin pukeutunut mies, jolla oli harvinaisen pyöreät kasvot ja kapeat silmät. Tämä katsoi kauniskasvoista vakavana ja mittaili päästä jalkoihin pistoolin keikkuessa reisikotelossa.
“Ei hän ole ainakaan kovin äänekästä, kun ei edes kiljunut sinut huomatessaan”, sohvalla istunut sanoi viimein matalan synkällä äänellä.
“No, kyllä me hänestä pian ääntä saamme. Vaikuttaa sen verran tyhmältä, että puhuu kyllä, kun hiukan kyselee”, veistä pitelevä naurahti ja kiristi otettaan naisellisemman ympäriltä.
“Emmekä me oikeastaan tarvitse edes hänen ääntään, vain sen avainkortin, jotta pääsemme käymään Asagi-saman kotona.”
“Se ei ollut meidän ainoa tehtävämme”, pyöreäkasvoinen huomautti kurtistaen kulmiaan.
“Meidän piti saada tietää ne tunnukset, joiden avulla pääsemme Asagi-saman nörttien tekemän suojamuurin läpi suoraan hänen tietokoneensa tiedostoihin.”
“Muistan minä tuon”, ensimmäinen sylkäisi ikävystyneenä ja painoi veistä uhkaavasti vaalealle kaulalle.
“Satoru Manabu, avaa korvasi ja kuuntele”, miehen kosteat henkäisyt saivat meikanneen vetävään syvää henkeä tämän liikutellessaan oikeata kättään hihansa ja pimeyden peittämänä nauhojen solmuissa.
“Anna meille välittömästi Burutendouun johtava avainkorttisi ja kerro sen paskiaisen koneisiin johtavat tunnukset – meillä on lähteemme, jotka tietävät sinun tietävän ne.”

Siniharmaasilmäinen katsoi hämmästyneenä pyöreäkasvoista, koska ei voinut katsoa takanaan olevaa miestä. Hän tiesi kyllä, mistä tunnuksista puhuttiin, mutta sitä tietoa ei hänelläkään ollut. Ainoat, jotka tiesivät ne, olivat Asagi itse, Hide-zou, Tatsurou ja Satochi, joista kaksi jälkimmäistä olivat luomassa niitä. Vaikka entinen vakooja olisi edes tiennyt, mitkä tunnukset olisivat olleet, hän ei olisi kertonut. Oli aivan liian monta hyvää syytä olla sanomatta sanaakaan sormien saadessa viimein jotain kiinteätä käteensä kankaan tilalle.
“Jos et puhu, kuolet hyvin tuskaisalla tavalla”, veistä pitelevä sanoi, mutta naurahti äkisti.
“Jos taas laulat nyt kiltisti, saat kokea jotain mukavaa, ennen kuin tapan sinut.”
“Tuo ei kuulunut tehtäväämme!” sohvalla istunut huudahti kiivastuneena ja otti muutaman askeleen eteenpäin jääden kaksikosta kolmen metrin päähän.
“Meidän oli saatava avainkortti ja tunnukset, mutta emme saaneet satuttaa emmekä varsinkaan tappaa häntä! Nämä olivat saamamme käskyt!”
“Väärin, nuo olivat käskyt, jotka sinä sait johtajaltasi”, käheä-ääninen sanoi julmasti.
“Minä seuraan omia käskyjäni, ja niiden mukaan Satoru Manabun on kuoltava.”
“Sinä et tee niin, koska alkuperäisen käskyn mukaan emme saaneet koskea häneen!” kapeasilmäinen näytti kiukkuiselta ja olisi varmasti lyönyt toista, ellei vaatesuunnittelija olisi ollut heidän välissään.

Se kaikki tieto ja keskustelu olivat kuitenkin riittävästi, mitä naisellinen tarvitsi siinä tilanteessa. Käsi puristui pienen kahvan ympärille ja veti esiin hihaansa piilottaman tikarin iskien sen takanaan seisovan vatsaan.
Tuskan karjaisu sai korvan soimaan hetken aikaa, mutta ote hänestä ja kaulalla olevasta veitsestä höllenivät, mitä Mana oli odottanutkin. Mies kiskaisi tikarin irti lihasta ja iski uudelleen työntäen uhkailijansa kauemmas itsestään. Terä kiskaistiin jälleen vapaaksi ja kepeällä pyörähdyksellä mustahiuksinen sivalsi vastustajansa kurkun auki veren roiskahtaessa vaatteilleen ja huonekaluille. Käheä-äänisen suusta pakeni korahdus käsien yrittäessä tukkia kaulassa olevaa syvää haavaa veitsen pudotessa kolahtaen lattialle, mutta oli liian myöhäistä, koska kaatuessaan viimein maahan mies oli jo kuollut. Veri tahrasi lattian ja maton, mutta se ei kuitenkaan mietityttänyt asunnossa olijoita – kukaan ei välittänyt pimeydessä kuolleesta miehestä.
“Mitä helv-” pyöreäkasvoinen aloitti kiskoessaan pistooliaan esiin.
Siniharmaasilmäinen oli kuitenkin kiinnittänyt aseeseen huomiota eikä hän tosiaankaan aikonut antaa mustiin pukeutuneelle mahdollisuutta kaivaa sitä kunnolla esille. Nopealla, harjaantuneella liikkeellä naisellisempi heitti verisen aseensa suoraan kapeasilmäisen suojaamattomaan kaulaan. Pitkä terä iskeytyi lihaan valuttaen verta lattialle ja nopeasti myös uhri itse vajosi maahan mumisten hiljaa jotain paskiaisesta.

Pieni hymy kohosi maalatuille huulille. Oli typerää lähettää ketään hänen kimppuunsa, jos oli käsketty, ettei häntä saanut tappaa tai edes satuttaa. Silloin vastustaja aliarvioi hennon naisen eikä toiminut, kuten piti. Hänen tosin kannatti olla tästä kiitollinen, koska se oli taannut hänelle varman voiton. Toinen syy hymyyn oli tämä kunnia, joka hänelle oli suotu – harvoin kenenkään kimppuun lähetettiin kahta miestä, jotta saataisiin tietoja ja tavaraa. Tappoonkin tarvittiin harvoin yhtä miestä enempää. Vaatesuunnittelija oli tosin tehnyt typerän virheen. Hänen olisi pitänyt jättää toinen henkiin ja pakottaa puhumaan, kuka oli lähettänyt miehet hänen luokseen kiskomaan tietoja. Joku Asagin vihollinen tietenkin, mutta kuka? Oikeastaan ketkä, koska näillä kahdella oli ilmeisesti keskustelusta päätellen eri johtajat. Miten nämä olivat edes löytäneet hänet?

Mana syöksyi nopeasti olohuoneen lipaston laatikolle. Ei koskaan tiennyt, mistä iskeytyisi uusi vaara. Hänen olisi saatava nopeasti vaarallisempi ase ja lähdettävä ulos ihmisten ilmoille, koska siellä hänen kimppuunsa ei olisi niin helppo käydä. Laatikko repäistiin auki ja käsi haparoi papereiden alle sormien tavoitellessa ainoastaan kyniä.
“Tätäkö etsit?” kuului mairea kysymys siniharmaasilmäisen selän takaa.
Kauniskasvoisen vartalo jäykistyi ja hitaasti hän suoristautui kääntyen samalla ympäri nähdäkseen puhuneen. Keittiön pöydän ääressä istuskeli laiha, harvinaisen pitkä mies, joka pyöritteli sirosti naisellisemman pientä revolveria. Naurahtaen kevyesti mustaan trikoopukuun pukeutunut mies nousi pystyyn ja sytytti keittiön kirkkaan valon saaden laihemman häikäistymään. Käsi nousi suojaamaan kasvoja ja samalla piilottamaan tarkkailevan katseen, joka tuijotti tiiviisti uutta vihollista. Tämä laski näyttävästi pienen aseen keittiön pöydälle ja veti oman pistoolinsa esiin kainalokotelosta osoittaen sillä mustahiuksista.
“Onnittelut tuosta tempusta. Oli varsin ovelaa käyttää noiden typerysten kinastelua hyödyksi ja iskeä piilotetulla tikarilla tappaen kummatkin”, pidempi hymyili sädehtivästi.
“Pomo sanoikin, että Osakan paskiaisen naiselta on syytä odottaa mitä tahansa temppuja. Siksi tutkinkin kaikki paikat ja löysin aseesi. Ei lainkaan hassumpi epeli, vaikka olisit voinut piilottaa sen paremmin.”
Laihempi ei sanonut mitään laskiessaan kätensä alas. Hänen silmänsä olivat tottuneet viimein kirkkaaseen valoon. Tilanne oli varsin paha, koska entinen soluttautuja oli nyt täysin aseeton. Revolveri oli keittiön pöydällä ja tuo mustiin pukeutunut oli tullut lähemmäksi jääden sopivasti siihen väliin hänestä parin metrin päähän. Tikari oli turhan kaukana ja sen saadakseen hänen olisi käännettävä selkänsä asetta pitelevälle, mikä olisi enemmän kuin typerää – suorastaan itsemurha.

Siniharmaat silmät tuijottivat tiukasti miehen hienopiirteisiä kasvoja ja sitä itsevarmaa hymyä, mikä oli saada hänet oksentamaan.
“No, kuulit jo, mitä haluan tietää. Alahan siis laulaa”, uhkaaja heilautti asettaan hiukan olettaen toisen perääntyvän tai edes värähtävän liikettä.
Mana ei liikahtanutkaan, mikä sai pidemmän hämmentymään hiukan.
“Voisit tosin helpottaa tehtävääni ja hakea ensin kiltisti sen avainkortin, ettei minun välttämättä tarvitsisi tappaa sinua.”
Lyhempi ei liikahtanutkaan, tuijotti vain uhkaavasti asetta pitelevää, joka alkoi tuntea olonsa epävarmaksi.
“Onhan tuo varsin suloista ja odotettavaa, että rakastajatar on valmis uhrautumaan rakkaansa tähden, mutta tuo menee jo naurettavaksi”, mies jatkoi puhumistaan ja irvisti pilkallisesti.
“Miksi ihmeessä sinä suojelisit miestä, jolla on monta muuta rakastajatarta? Hän löytää tilallesi hetkessä uuden kaunokaisen, jolla leikkiä leikkinsä. Tosin, hänellähän on jo uusi kaunokainen, joka iloitsee kovasti lähdöstäsi. Voit päästä tuosta kaikesta kuitenkin eroon – voit päästä Asagi-samasta lopullisesti eroon, jos kerrot minulle nyt ne tunnukset ja muutamia muita hyviä tietoja”, tummat silmät katsoivat merkitsevästi meikattuja kasvoja miehen astellessa lähemmäksi.
“Olet vain yksi lelu, mutta minä voin vapauttaa sinut. Vapauttaa siitä jatkuvasta häpeästä ja tuskasta, mitä se kakara aiheuttaa leikeillään – etkö sinäkin halua sitä? Saada hänet tajuamaan, ettei voi kohdella muita sillä tavalla, rikkoa sopimuksia ja luistaa annetuista käskyistä.”
Raskas huokaisu pakeni mustahiuksisen huulilta tämän vilkaistessa murheellisena lattiaa. Uhkaajan kasvoilla oleva hymy levisi korvasta korvaan, kun maalatut huulet raottuivat viimein, kuten tämä oli odottanutkin.

Yllättäen jotain märkää lensi hienopiirteisille kasvoille saaden mustiin pukeutuneen parkaisemaan järkytyksestä. Kauniskasvoinen oli sylkäissyt tarpeeksi lähelle tullutta päin kasvoja. Ase kääntyi toiseen suuntaan miehen pyyhkiessä sylkeä hihaansa ja siniharmaasilmäinen syöksähti tämän kimppuun takertuen paljaiden käsien ympärille koettaen saada asetta hallintaansa. Mustiin pukeutunut älähti kauhusta, kun tajusi työntyvänsä taaksepäin vasten keittiön pöytää. Naisellisempi oli huomattavasti vahvempi – oikeastaan aivan liian vahva naiseksi ja väänsi ikävästi sormia pois aseen ympäriltä, vaikka otteet eivät olleet kovin varmoja hanskojen takia. Tajuten tilanteen vakavuuden ja vaaran, pidempi tönäisi kaikella voimallaan olkapäällään uhriaan saaden tämän horjahtamaan taaksepäin. Normaalisti nainen olisi kaatunut ja parahtanut, mutta Asagin rakastaja ei päästänyt ääntäkään eikä ilme värähtänyt, vaikka isku oli varmasti sattunut.
“Sinä et ole normaali!” mies karjaisi niin kauhusta kuin raivosta – olihan tämän kasvoille syljetty.
Toinen käsi irrottautui nopeasti aseen ympäriltä ja iskeytyi meikanneen leukaan saaden tämän viimein kaatumaan lattialle. Entinen vakooja nosti hansikoituneen kätensä leualle sulkien sekunnin murto-osan ajaksi silmänsä kohottautuen istumaan. Nyrkki oli sattunut ikävästi, mutta enemmän mies kirosi omaa heikkouttaan ja tyhmyyttään. Miksei hän ollut varautunut tuohon!? Katse kääntyi kuitenkin nopeasti uhkaajaan, joka vapisi raivosta osoittaen aseellaan muutaman metrin päässä hänestä tähdäten päähän.
“Sinä et ole normaali nainen!”
Vaatesuunnittelijan teki mieli avata suunsa ja huomauttaa olevansa mies, mutta se ei kuitenkaan pelastaisi häntä tästä tilanteesta. Mikään ei pelastaisi enää.
“Kuole huora!” mustiin pukeutunut karjaisi sormen liikahtaessa liipaisimella.

Hetki tuntui pysähtyneen tai sitten aika hidastui siniharmaasilmäisen ympärillä. Hän näki tuon kaiken, mutta ei sanonut mitään. Sulki vain silmänsä hyväksyen kohtalonsa. Ainut asia, mistä mies saattoi olla ylpeä, oli uskollisuus. Entinen soluttautuja oli kyllä pettänyt Asagia Tetsun kanssa, mutta se oli eri asia. Hän ei ikinä kavaltaisi yakuzaansa tai pettäisi uudelleen samalla tavalla, vaan kuolisi tämän vuoksi. Erästä asiaa hän kyllä katui: sitä, ettei ollut soittanut Sethin puhelimella pantterimaiselle. Sitä, ettei ollut sanonut toiselle riittävän useasti rakastavansa tätä. Nyt oli liian myöhäistä kertoa yhtään mitään.
“Hyvästi, Asagi. Rakastan sinua”, Mana kuiskasi mielessään, vaikka tiesi, ettei yakuza voinut kuulla niitä.

Huoneessa kajahti laukaus, joka kuului auki jääneen parvekkeen ovesta ulos pimeään yöhön, jota valaisivat kirkkaat tähdet, kuunsirppi ja Osakan kaupungin tuhannet valot.

Notes:

Selityksiä:

* Reita ei tiedä sitä, että Mana on oikeasti mies – sitä eivät tiedä edes muut Kuro Kagen jäsenet paitsi Asagi
* Sethin pyörähdys oli eräs taistelulajien liike
* Reita sanoi Sethille vanhoja uhkauksia, joita oli joskus kuullut työtovereidensa sanovan itselleen
* Manan ase on Taurus .38 revolveri – tässä aseessa on noin 2 tuuman piippu, eli sen voi tosiaan helposti piilottaa käsilaukkuun, ellei jopa sukkanauhalla reiteen hameen alle
* Ilmoitusmuodoilla tarkoitan, että luvun kaksi voi ilmaista esim. 2/1, 4/2, 2,0 jne.
* 2460 jeniä on noin 20 euroa (3.7.2019)

Chapter 33: Maailman turvallisin paikka – kenelle?

Veri roiskahti lattialle ja sohvalla. Parvekkeen lasi sai punaisia pisaroita, jotka valuessaan piirsivät surumielisiä kuvioita kertoen itkuaan siitä, kun ne riistettiin omistajastaan. Laukaus kaikui yhä huoneistossa Manan tuijottaessa kivettyneenä eteensä. Vaalealla poskella oli muutama pisara verta, mutta eniten kallisarvoista elämännestettä oli otsalla, josta se valui vahingoittuneelle leualle. Siniharmaat silmät tuijottivat eteensä värähtämättäkään korvien soidessa pamahduksesta, mutta silti kauniskasvoinen kuuli, mitä ympärillä tapahtui.

Uhkaaja huusi ja kiljui tuskan itkuisella äänellä vajoten polvilleen lattialle. Miehen silmät tuijottivat epäuskoisen kauhuissaan kättään, jossa oli pidellyt asetta. Pistooli oli sinkoutunut hajonneena pois kädestä, mutta sen tilalle oli jäänyt jotain, mitä entisen soluttautujan oli vaikeata uskoa. Mustiin pukeutuneen sormista oli iho kuoriutunut valuttaen verta lattialle ja vaatteille. Keskellä kämmentä oli valtava luodin lävistämä reikä, sormet olivat menettäneet täysin toimintakykynsä – pikkurillistä oli jopa lähtenyt pala – ja koko käsi tärisi ulvonnan keskellä, kun toinen käsi yritti estää verta valumasta. Se oli kuitenkin turhaa, koska veri valui hitaasti, lämpimänä sormien välistä housuille ja kuluneelle matolle. Jokainen punaisena kimaltava pisara kertoi valtavista kivuista, vaikkei mies olisi lainkaan karjunnallaan kertonut niistä. Kyyneleet pilasivat komeat kasvot ja värisevä irvistys korvasi itsevarman hymyn. Salamurhaajan koko vartalo vapisi tämän kaatuessa lopulta kyljelleen sätkimään paikoillaan huutaen.

Viimein siniharmaasilmäinen sai vedettyä henkeä, kun salamurhaajansa vahingossa ryömi jalkoihinsa liaten verellään tummansinisen hameen helman. Hän vain katsoi, kuinka toinen yritti tyrehdyttää kättään mattoon, mutta olisi tuskin oikeasti huomannut, jos tämä olisi yrittänyt kietoa käden hänen vaatteisiinsa. Mieli ei edes huomannut sitä, että tuon miehen veri oli roiskunut kasvoille, tai sitä, että pistoolin sirpaleita oli pitkin huonetta. Entinen vakooja ei vaikuttanut huomaavan sitä, että veri imeytyi tummansiniseen kankaaseen jättäen rumia jälkiä, kuten ei sitäkään, että joka puolella oleva veri toi mieleen teurastamon, jota kaksi kauempana makaavaa ruumista vain korosti. Varovaisesti pää kääntyi viimein katsomaan parvekkeen suuntaan nähden seinässä tavallista isomman, huomiota herättävän reiän. Aivot eivät tuntuneet ymmärtävän tapahtumia ja niiden merkitystä. Lähes muutama sekunti sitten hänen uhkaajansa oli aikonut tappaa hänet siihen, mutta hirvittävä laukaus ei ollut tullutkaan miehen aseesta, vaan jostain muualta. Vieraan aseen luoti oli iskeytynyt vasten pistoolia hajottaen sen ja sitä pitelevän käden. Sirpaleet ja yhteentörmäyksestä syntynyt paine olivat repineet lihaa, jänteitä ja ihoa jättäen jäljelle verisen raajan, jota oli joskus kutsuttu kädeksi. Tuo vieras luoti, joka hajotti seinän ja uhkaajan käden aseineen, oli estänyt toista ampumasta häntä siihen paikkaan. Joku oli pelastanut hänet.

Seth! Mana käänsi nopeasti katseensa ovelle hiusten lennähtäessä olkapään yli liikkeen voimasta. Mies kuitenkin jähmettyi paikoille katsoessaan eteiseen. Siellä ei nimittäin seisonut yhtä hahmoa, jolla olisi puna-mustat vapaina roikkuvat hiukset, vaan kaksi jotain aivan odottamatonta henkilöä. Siniharmaat silmät tuijottivat lähempänä ovea seisovaa punapäätä, jonka kasvot oli maskeerattu valkoisiksi, mutta silmät olivat tummat. Tämä sulki parhaillaan ovea paremmin perässään estäen sitä menemästä kokonaan lukkoon ja tarkkaili jatkuvasti ympäristöään – erityisesti maassa ryömivää. Nahkatakki sai pitkän miehen näyttämään entistä harteikkaammalta ja uhkaavammalta, mutta mies ei ollut mitään verrattuna edessään seisovalle.

Entisen soluttautujan suu raottui hämmennyksestä. Sydän pamppaili kiivaasti vartalon väristessä kaikista tunteista, mitä tunsi sillä hetkellä. Hän pelkäsi tuota miestä. Tuo katse, joka tuijotti salamurhaajaa raivoisasti mustien silmien roihutessa vihasta, nosti kylmät väreet niskaan. Iso, pitkäpiippuinen revolveri kiilsi vaarallisesti keittiön valossa ja osoitti maassa makaavaa uhkaavasti. Jäntevän laiha vartalo kantoi ylväästi kiiltävää mustaa pukua, jonka timanttiset kalvosinnapit ja kultainen kelloperä rintataskussa kertoivat tulijan vauraudesta. Mustat epätasaisesti leikatut otsahiukset valuivat hiukan silmille miehen väristessä raivosta ottaessaan viimein askeleen paljastuen kunnolla pimeydestä. Sydän alkoi suorastaan kiljua, kun tutut kasvot tulivat esiin pimeydestä, koska oli ehtinyt luulemaan, ettei enää koskaan näkisi mitään niin rakasta. Ilme ei kuitenkaan muuttunut mustahiuksisen kasvoilla tämän tuijottaessa hämmentyneenä yakuzaa, joka tunki asettaan takaisin pukunsa sisään.
“Mana”, Asagi lähes kuiskasi äänen väristessä ja kääntyi katsomaan lattialla istuvaa.
Askel piteni äkisti rikollisjärjestön johtajan syöksyessä Manan luokse. Salamurhaaja vaikeroi kättään, mutta nosti juuri parahiksi katseensa ylös, kun pantterimainen saapui kaksikon viereen.
“Pois edestäni!” mustat silmät salamoivat, kun jalka iskeytyi maassa makaavan vatsaan.
Potku heitti miehen kauemmaksi tämän yskiessä ja kakoessa kivusta vaikertaen vielä lisää. Olisi luultavasti huutanut vielä enemmän, ellei Közi olisi kävellyt siihen viereen ja iskenyt ison nyrkkinsä tätä takaraivoon tainnuttaen uhkaajan.
“Mana, oletko kunnossa?” yakuza polvistui nopeasti rakkaansa viereen katsoen tätä huolestuneena.

Entinen vakooja ei sanonut mitään. Tuijotti yhä pidemmän kasvoja maalattu suu raollaan. Mieli unohti kokonaan sen, että oli yltä päältä veressä tai sen, että hänen kolme salamurhausta yrittänyttä hyökkääjää olivat yhä samassa huoneessa, vaikka kaksi kolmesta olivatkin kuolleet. Mies ei huomannut, kun punapäinen henkivartija nousi pystyyn ja nappasi pienen taulun nauloineen kauempana seinästä ja iski sen luodin tekemän reiän päälle. Silmät olivat tuolle kaikelle sokeat, paitsi yksille kasvoille.
“Mana? Oletko kunnossa? Satuttivatko nuo paskiaiset sinua?” vanhempi tuijotti kauhuissaan vaaleita kasvoja eikä tämä osannut sanoa, oliko rakkaansa tavallista kalpeampi vai meikannut ihonsa turhan vaaleaksi.
Hansikoitu käsi nousi koskettamaan kauniita kasvoja pyyhkäisten verta pois sieltä täältä puuteroitua ihoa. Silmät katsoivat tarkkaavaisesti leukaa, jossa oli punertava jälki lyönnistä.
Hellä kosketus sai siniharmaat silmät sulkeutumaan hetkeksi laihemman avatessa ne jälleen katsoakseen kasvoja, jotka saivat pienen henkäyksen pakenemaan suustaan. Katse laskeutui nopeasti veren kostuttamaan lattiaan, koska mustahiuksinen ei osannut ajatella mitään selkeästi. Hänen olisi pitänyt työntää toinen kauemmas ja karjua pysymään kaukana hänestä, mutta mieli ei kyennyt moiseen. Nolouden puna nousi kasvoille miehen tajutessa tulleensa juuri pelastetuksi pantterimaisen ansiosta, vaikka oli halunnut paeta tämän luota. Miten hän nyt näin oli joutunut pulaan olevaksi neidoksi, jonka samurai pelastaisi? Enää puuttuisi se valkoinen ratsu…
“Mana, ole kiltti ja vastaa”, mustasilmäinen anoi hiljaa ja kosketti hellästi sormillaan puuteroitua leukaa.
Varovaisesti käsi nosti rakkaansa katseen miehen omiin silmiin naisellisemman osaamatta pyristellä mitenkään vastaan. Ei hän oikeastaan halunnut olla katsomatta niitä komeita kasvoja. Silmät suorastaan janosivat huumaavaa näkyä, jota ei ollut uskonut näkevänsä enää koskaan. Eikä varsinkaan kuulevansa tuota ihanan matalaa ääntä, joka jatkoi:
“Löikö tuo saasta sinua?”

Hitaasti, tuskin muistaen enää, miten liikutaan, meikannut nyökkäsi varovaisesti laskien katseensa jälleen alas, tällä kertaa verisiin vaatteisiinsa. Hän tunsi olonsa likaiseksi siinä istuessaan, kun toinen oli tullut puhtaissa vaatteissa tuoksuen saippualle ja miesten hajusteille. Miksi rikollisjärjestön johtajan piti nähdä hänet näin heikkona ja saastaisena juuri nyt? Miksi veren oli pitänyt roiskua vaatteilleen ja kasvoille valuen hitaasti pilaten meikin? Miksei hän voinut olla jossain kaukana tuon katseen alta?
Ajatukset eivät kuitenkaan näkyneet vakavista kasvoista eikä pantterimainen olisi edes kiinnittänyt asiaan huomiota. Mies nimittäin käänsi inhosta ja raivosta täristen katseensa tajuttomaan salamurhaajaan, jonka käsi vuoti yhä verta lattialle suureksi lammikoksi. Közi seisoi mustiin pukeutuneen yläpuolella leveässä haara-asennossa odottaen käskyä. Takin alta näkyi kaksi reisikoteloa, joissa kummassakin oli jykevät pistoolit. Ne eivät olleet kuitenkaan ainoat aseet, mitkä herralla oli mukana. Niin Mana kuin Asagikin tiesi, että kummassakin kainalossa oli aseet, saappaaseen oli kätketty veitsi ja paljon muuta, ettei heidän mielikuvituksensa olisi välttämättä riittänyt kaikkien kätköjen keksimiseen.

Asagin suu raottui sanoakseen henkivartijalleen terävän käskyn, mutta oven narina keskeytti hänet. Kolmikon käänsi katseensa eteiseen, josta astui esiin oven sulkeutuessa kiltisti perässä toinen pitkä mies, jonka pitkä nahkatakki laahasi hiukan maata. Puna-mustat hiukset näyttivät irokeesimaisen kampauksen kanssa entistä synkemmiltä saaden vakavien, pelottavasti meikattujen kasvojen kanssa miehen näyttämään kauheammalta kuin Teksasin moottorisahamurhaaja. Tavallaan se oli miehelle oikeutettu ulkonäkö, koska tämä pystyi pahempaan – sen tiesi jokainen alamaailmassa, joka oli koskaan kuullut mainittavat Osakan mahtavimman yakuzan henkivartijoista.
“K, saitko pidettyä muut asukkaat poissa täältä? Onnistuitko keksimään uskottavan tekosyyn äänelle?” yakuza kysyi terävästi katsoen merkitsevästi pitkää miestä, joka katsoi johtajaansa synkänpuhuvasti.
Puhuteltu nyökkäsi sanomatta sanaakaan ja vilkaisi sitten olohuoneen lattialla makaavia ruumiita kohauttaen niille vain välinpitämättömästi olkiaan. Irokeesipäinen liikkui raskain askelin työtoverinsa viereen ja potkaisi salamurhaajaa, joka näytti palaavan takaisin oikeaan maailmaan. Kengän teräskärki osui päähän saaden miehen palaamaan takaisin unten maille, kun kaksikko vilkaisi johtajaansa kysyvästi.
“Laittakaa pakettiin ja ottakaa mukaan”, mustasilmäinen ei kiinnittänyt enempää huomiota tajuttomaan, vaan pujotti kätensä rakkaansa alle.

Pidempi nosti Manan syliinsä varoen verisiä kohtia vaatteissa – juhlapukuinen ei nimittäin halunnut verta vaatteilleen, vaikka märät kohdat olivat luultavasti jo kuivuneet. Tehtävä oli sinänsä helppoa, koska eniten punaista elämännestettä oli vain helmassa ja rinnuksilla. Laiha vartalo nousi kevyesti ilmaan eikä laihempi osannut hämmennyksissään tehdä muuta, kuin viedä kätensä toisen niskan taakse. Közi nyökkäsi ymmärryksen merkiksi kumartuessaan salamurhaajan ylle, kun K liikkui rikollisjärjestön johtajan edellä eteiseen ja avasi oven vilkaisten käytävälle ensin. Kukaan ei ollut jäänyt sinne toljottelemaan, mutta kuinka moni oikeastaan uskalsi jättää hartiakkaan, synkän henkivartijan sanoja huomioimatta? Aika harvat, jos kukaan.

Mustatukka astui käytävälle puna-mustahiuksen palatessa takaisin huoneistoon auttamaan toveriaan tämän puuhissa. Heidän tekemisistään mustahiuksisella ei ollut muuta hajua kuin se, että näiden piti laittaa salamurhaaja pakettiin ja ottaa heidän mukaansa – mitä se sitten ikinä tarkoittikin tässä kohdassa.
Rikollisjärjestönjohtaja käveli rauhallisesti portaille kantaen rakastaan ja astui varovaisesti jokaiselle askelmalle hiukan sivuttain, ettei vahingossakaan satuttaisi aarrettaan, jonka oli saanut jälleen syliinsä.
Siniharmaasilmäinen ei sanonut mitään toisen kävellessä alaspäin. Hänen mielensä ja sydämensä kävivät kiivasta taistoa, mutta kumpikin oli yhtä mieltä siitä, ettei nyt ollut sopiva hetki ruveta tappelemaan vanhempaa vastaan. He saattaisivat pudota portaat alas ja taitaa niskansa, jolloin kaikki tämä olisi ollut turhaa. Rappukäytävä kaikui kevyistä askelista, mutta mitkään muut äänet eivät päässeet kimpoamaan seinistä. Mustatukka ei edes katsonut entistä soluttautujaa, mutta hänen täytyikin olla tarkkaavainen, ettei vain lipsahtaisi laskeutuessaan alempiin kerroksiin. Nuorempi taas ei tehnytkään muuta, kuin katsonut niitä vakavia kasvoja. Hänen sisällään taisteli kaksi voimaa: toinen, luultavimmin sydän, halusi suudella niitä täyteläisiä huulia ja kiittää miehen taivaaseen, koska oli tullut pelastamaan hänet. Tuntui, että kaikki oli nyt oikein, koska oli vasten toisen jäntevää vartaloa.
Aivot olivat kuitenkin eri mieltä. Ne halusivat iskeä nyrkin vasten niitä kasvoja, jotka olivat hymyillen kertoneet aivan liian monta valhetta ja satuttaneet turhan monella tavalla. Saaneet hänet helvetti vie rakastumaan mieheen, joka ei tiennyt, miltä se tunne oikeastaan tuntui!

Mana heräsi ajatuksistaan, kun huomasi, etteivät he enää laskeutuneetkaan. Asagi käveli tyynesti portaiden taakse auki jääneelle ovelle ja astui sisään pimeällä käytävälle. Valot syttyivät välittömästi miehen jatkaessa matkaansa katsoen käytävän päähän, jossa oli avonainen ovi, joka johdatti pienille portaille ja siitä parkkihalliin. Tuon lyhyen matkan aikana entinen soluttautuja kuuli kahdet raskaat askeleet heidän takanaan ja, vilkaistessaan mustalla kankaalla peitetyn olkapään yli, näki Közin ja K:n tulevan rauhallisesti perässä. Puna-mustahiuksisella oli hänen peittoonsa kääritty paketti rennosti olkapäällään. Kääreen sisällä oli pituudesta päätellen se mies, joka oli aikonut ampua kauniskasvoisen. Punapäälläkin oli jotain mukanaan, mutta siniharmaat silmät eivät ehtineet katsomaan sitä tarkemmin, kun pantterimainen kantoi kulman kautta rakastajansa parkkihalliin – keskelle kaikkea jätetylle limusiinille. Kävely hidastui hiukan samalla, kun taas henkivartijoiden askeleet saivat lisää pituutta jalkojen liikkuessa nopeammin. Entinen vakooja kurkisti uudelleen taakseen ja näki Közin liikkuvan valvontakameran luokse niin, ettei voinut näkyä siihen mitenkään. Kevyellä heitolla pikaruokalan punakeltainen lippalakki heitettiin kameran päälle peittämään sitä, kun K kantoi peitosta tehtyä pakettia limusiinin takakontille valkokasvoisen kiirehtiessä nopeasti perään. Ripeästi mies avasi johtajalleen oven tämän kumartuessa laskemaan kevyen kantamuksensa pehmeälle istuimelle, ennen kuin nousi itse perässä. Ovi suljettiin, jolloin mustahiuksiset jäivät autoon kahdestaan odottamaan seuraavia tapahtumia. He tunsivat, kuinka limusiinin takaluukku avattiin ja salamurhaajapaketti heitettiin turhia miettimättä takakonttiin.

Hiljaisuus oli jännittynyt takapenkillä istuvan kaksikon välillä. Kumpikin tiesi, että jommankumman oli sanottava jotain, mutta kumpikaan ei ollut aivan varma, mitkä olisivat oikeat sanat. Kuului kaksi pamausta, kun limusiinin ovet avautuivat ja sulkeutuivat henkivartijoiden siirtyessä ratin taakse.
Auton moottorin käynnistymisen ääni sai viimein entiseen vakoojaan eloa, jota aivot oli jo pitkään kaivannut.
“Minne helvettiin sinä kuvittelet vieväsi minut!?” Mana tivasi täristen kiukusta ja hermostuksesta.
Hän ei pitänyt mielensä sekaisuudesta yhtään. Ensin Sethin piti onnistua löytämään hänet ja tekemään epävarmaksi sanoillaan – nyt yakuza pamahti paikalle ja raahasi mukanaan autoon! Mitähän seuraavaksi?! Hän alkaisi itkeä tämän olkapäätä vasten!?
“Kotiin”, Asagi kääntyi katsomaan haikeasti lyhempää.
Käsi kohosi koskettamaan leukaa siitä kohdasta, johon uhkaajan lyönti oli osunut, mutta vaatesuunnittelija löi hansikoidun käden pois läheltään.
“Ihan tiedoksesi vain, tämä on minun kotini”, siniharmaat silmät tuijottivat vihaisina viiruina vanhempaa, kunnes mies kääntyi toiselle puolelle penkkiä.
“Hyvästi”, mies sanoi aikoessaan avata oven, vaikka auto oli liikkeessä, ja hypätä ulos.
“Älä!” rikollisjärjestön johtaja tarttui rakastajaansa käsivarresta ja lähes repäisi tämän syliinsä ansaiten siitä hyvästä vihaisen mulkaisun.
Lyhempi katsoi ylöspäin, hiukan taakseen niihin lempeisiin silmiin, jotka katsoivat takaisin anovasti. Kädet kietoutuivat vahvasti rintakehän ympärille välittämättä siitä, että puvussa oli verta. Eipä se tosin olisi siitä enää tarttunut, koska punaiset läikät olivat imeytyneet ja kuivuneet kokonaan jakun kankaaseen.
“Mana, älä lähde”, pidempi kuiskasi hiljaa suostumatta päästämään irti mustahiuksisesta.
“Ole kiltti ja tule kanssani Burutendoulle…”
“Älä unta näe”, siniharmaasilmäinen repäisi itsensä toisen syleilystä.
“Minä en lähde kanssasi Burutendoulle!”
“Mana, kuuntele – ole niin kiltti”, mustasilmäinen melkein rukoili entistä soluttautujaa, joka vaientui hetkeksi hämmentyneenä vanhemman anovasta katseesta.

Mustatukka veti muutaman kerran henkeä ja katsoi surullisena loukkaantuneita kasvoja toivoen, että voisi sormia napsauttamalla viedä niistä olevan kivun ja puhdistaa mielestä harmit. Hän ei kuitenkaan voinut tehdä niin.
“Tiedän, että sinä luultavasti vihaat minua, mutta anna minulle edes mahdollisuus selittää sinulle viimeaikaisia asioita.”
“Haluat siis, että kuuntelen lisää valheitasi?” kauniskasvoinen naurahti pilkallisesti.
“Kiitos vain, mutta olen kuullut niitä ihan riittävästi.”
“Mana, minä en ole valehdellut sinulle koskaan!” pantterimainen huudahti loukkaantuneena.
“Nyt valehtelet kunnolla!”
“Mana, olen tosissani!”
“Niin olen minäkin!”
“Käyttäydy kuitenkin järkevästi!”
“Minähän käyttäydyn!”
“Älä ole paksukalloinen!”
“Kumpi meistä onkaan paksukalloinen!?”
Raskas huokaisu pakeni yakuzan huulilta.
“Et ilmeisesti luota minuun.”
“No en helvetissä”, meikannut kivahti ja risti kätensä rintakehälleen.
Mielessä oli liiankin hyvin Asuka, tämän sanat ja monet muut loukkaukset, joita oli saanut kestää toisen kyltymättömien halujen takia. Tämä oli naurettavaa, että vanhempi halusi häntä vieläkin, vaikka alakerrassaan nukkui oma pieni huora – saattoihan tämä olla jo hänen tilallaan samassa sängyssä. Miksi siis luottaa kehenkään, jos luottamusta pyytävä ei osannut, kuin valehdella?

“Oletan, että olen ansainnut tuon”, mustatukka sanoi harvinaisen hiljaisena saaden nuoremman katsomaan itseään hiukan hämmentyneenä.
“Ei ihmekään, jos vihaat minua etkä luota. Olen loukannut sinua sen verran usein”, Asagi katsoi rakastaan kyyneleiden hiipiessä jo silmiin.
“Minä lupaan korvaavani sen kaiken.”
“En kaipaa korvauksiasi”, Mana mutisi hiljaa kääntäen nopeasti katseensa ulos ikkunasta heidän ollessa jo kaukana hänen ostamastaan asunnosta.
“En rahojasi enkä muitakaan lupauksia. En kaipaa sinulta mitään.”
“Minä sen sijaan kaipaan sinua”, vanhempi laski kätensä toisen olkapäälle ja sai siitä hyvästä vihaisen mulkaisun olkapään yli.
“Anteeksi”, mies katsoi onnettomana auton lattiaa ja irrotti otteensa kauniskasvoisen kurtistaessa kulmiaan.
Osasiko yakuza muka pyytää anteeksi? Missä välissä tämä oli senkin oppinut? Oliko tämä tosissaan? Ymmärsikö tämä edes, mitä koko sana tarkoitti?

“Mana, ole kiltti ja suostu tulemaan Burutendoulle kanssani. Minä pyydän”, pantterimainen jatkoi katsoen mustahiuksista varovaisesti silmäkulmastaan.
“Miksi tulisin?” siniharmaasilmäinen kysyi napakasti aikomatta näyttää, miten hämmentynyt alkoi todellisuudessa olla tästä kaikesta.
“Koska minä pyydän?” rikollisjärjestön johtaja esitti varovaisesti.
“Hah, kun lehmät lentävät omilla siivillään – eivät siis Ruizan miinojen takia”, vaatesuunnittelija naurahti pilkallisesti.
“Sitten sen takia, että tiedät sen olevan turvallisin paikka, mitä maailmassa on?” mustatukka henkäisi syvään.
“Siellä kukaan ei pääse kimppuusi ja olisit täysin turvassa.”
“Turvassa kaikelta muulta kuin sinulta”, entinen soluttautuja huomautti hampaitaan kiristellen.
“Mana, minä haluan huolehtia sinusta!” pidempi huudahti tuskastuneena ja tärisi rakastajansa vieressä epätoivosta ja sydämessään tuntuvista kivuista.
Viimein hän oli saanut rakkaansa luokseen ja tämä rikkoi jo nyt omia ennätyksiään kylmyydessä ja ilkeydessä. Tämä oli varmasti naamioitunut jääjätti! Miksei toinen vain voinut antaa hänelle hiukan armoa ja kuunnella?
“Haluan, että sinulla on kaikki hyvin eikä kukaan pääse satuttamaan sinua! Haluan helvetti vie suojella sinua, kuten olen aina halunnut!”
“Suojella minua?” soinnukas ääni värisi, koska hän oli kuullut mielensä mielestä valheellisia sanoja, jotka sattuivat liikaa.
“Mitä helvettiä sinä nyt oikein yrität?”
“Juuri sitä, mitä sanoin!” Asagi tarttui Manan käteen saaden tämän säpsähtämään yllättävää, vahvaa kosketusta.
“Vihaat minua enkä voi sille mitään nyt, mutta minä pyydän, että ajattelet järkevästi. Mana, sinä tiedät, ettet voi löytää turvallisempaa paikkaa kuin minun kotini. Sinut yritettiin äsken tappaa! Ajattele piru vie järkevästi edes sen takia! Ole kiltti ja suostu tulemaan kanssani kotiin! Jutellaan siellä nämä asiat selväksi, kun tulen takaisin myöhemmin illalla!”
“Ai, kun olet ensin ostanut minua varten häkin ja lisää liukastetta?” siniharmaat silmät kapenivat viiruiksi, mutta mies ei kiskonut kättään takaisin.
“Sitä liukastetta minulla on riittävästi jo ennestään”, yakuza huomautti matalasti ja jatkoi huomatessaan toisen raottavan vihaisesti suutaan.
“Mutta en ole ostamassa sinulle mitään häkkiä! Minulla on vain muutama asia hoidettava…”
“Mitä asioita?” entinen vakooja halusi tietää.
“Lupasin Hide-zoulle, että menen sinne saakelin hyväntekeväisyyshuutokauppaan, jotta hän suostuisi kertomaan minulle heti sinun osoitteesi Sethin kerrottua sen, mutta lupaan tulla sieltä nopeasti takaisin”, mustatukka kertoi huokaisten syvään.
“Entä jos olenkin lähtenyt?!” nuorempi huomautti kimpaantuneena.
Hänen sisällä kihisi. Miten kirjanpitäjä oli saattanut kertoa Hide-zoulle tästä kaikesta? Tämä oli varmasti kertonut hänestä tälle heti saatuaan tietää osoitteen, koska muussa tapauksessa Asagi ei olisi ehtinyt niin nopeasti luokseen. Eikö tässä maailmassa voinut enää kehenkään luottaa?

“Hyppään parvekkeelta alas”, pantterimainen vastasi niin totisena, ettei mustahiuksinen voinut kuin katsoa tätä pelästyneenä.
Kaikki muut ajatukset ja kiukku suorastaan sulivat jään mukana pois, koska sitä hän ei halunnut – ei kaikista niistä kärsimyksistä ja muista huolimatta. Mies ei halunnut toisen kuolevan kaikesta vihastaan huolimatta.
“Hyvä on”, meikannut huokaisi viimein ja siirsi katseensa ikkunaan.
“Minä tulen Burutendoulle ja odotan sinua, kunnes palaat.”
“Kiitos, Mana”, pidempi hymyili helpottuneena ja puristi hellästi kättä, josta piti yhä kiinni.
“Et tiedä, miten paljon tuo merkitsee minulle.”
“En edes halua tietää”, laihempi huomautti kylmästi.
He istuivat siinä vierekkäin, vaikka heidän välissään oli paljon tilaa. Kumpikaan ei sanonut mitään, mutta silti rikollisjärjestön johtaja piteli rakastajansa kättä ja silitti hellästi selkämystä, vaikka heidän käsineensä estivät ihoja koskettamasta toisiaan. Se oli kuitenkin sellainen pieni asia, joka sai sydämen hakkaamaan onnesta. Viimein hänen rakastamansa ihminen oli jälleen lähellään.
Mana tuijotti tummennetusta ikkunasta ulkona liikkuvia ihmisiä. Hän tunsi olonsa huomattavasti turvallisemmaksi tutussa limusiinissa. Mustat nahkaistuimet tuntuivat pehmeiltä ja tummat seinät olivat arvokkaannäköiset. Tässä autossa oli niin paljon hyviä muistoja, että ne saivat miehen unohtamaan hetkeksi kiukkunsa ja päätä vaivaavan päänsäryn, vaikka silmissä välillä sumeni, mutta se johtui luultavasti liian surullisen kauniista muistoista. Edes kuivuneen veren tuoksu ei pystynyt häiritsemään häntä.

“Mana?” Asagin ääni herätti kutsutun nostalgisista ajatuksista.
Miehen mielessä oli käynyt ihana muisto siitä, kuinka yakuza oli joskus kiskonut hänet tänne tylsien juhlien aikana osoittamaan hellyyttä. Niistä ajoista tuntui olevan sata vuotta ellei enemmänkin.
“Niin?” entinen soluttautuja vastasi viileästi katsomatta puhuneeseen.
“Nuo sinun kimppuusi hyökänneet… Mistä he tulivat? Mitä he halusivat sinusta?” mustasilmäinen kysyi asiallisesti, mutta ääni värisi piilotetusta raivosta.
“En ole itsekään täysin varma”, kauniskasvoinen henkäisi ja kääntyi katsomaan vanhemman odottavia kasvoja.
“Se, mitä he halusivat, olivat ainakin kotisi avainkortti ja eräät tunnukset.”
“Avainkortin?” pidempi varmisti toisen nyökätessä.
Siitä seikasta ei tarvinnut enempää keskustella, koska oli ilmiselvää, että herrojen tarkoitus oli käydä visiitillä yakuzan luona.
“Mitkä tunnukset?”
“Tietokoneesi muuriin”, vaatesuunnittelija vastasi vieden muutaman hiuksen korvansa taakse.
“Heillä oli ilmeisesti asiaa sinun ja Tatsuroun tiedostoihin turvallisen etäisyyden päästä.”
Pantterimainen sulki silmänsä hetkeksi koettaen miettiä jotain. Mies ilmiselvästi yritti muistella kaikkia niitä mahdollisia yakuzoja tai muita herroja, jotka mahdollisesti haluaisivat nuo asiat ja vielä tappaa hänen rakastajansa – plus luultavasti hänetkin. Valitettavasti nimiä tuli hiukan liikaa mieleen.
“Eikö kukaan heistä sanonut johtajansa nimeä?” rikollisjärjestön johtaja kysyi avaten silmänsä.
“Tai edes lempinimeä tai vastaavaa?
“Ei sanonut”, entisen vakoojan oli harmikseen myönnettävä.
“Mutta heillä oli ilmeisesti eri johtajat.”
“Mitä?” Asagi kurtisti hämmentyneenä kulmiaan.
“Mistä niin päättelet?”
“Koska kuulin heistä kahden puhuvan niin”, Mana selitti.
“Ne kaksi, jotka onnistuin tappamaan, alkoivat kinastella tehtävästään. Ilmeisesti alun perin kummallekin sanottiin, ettei minua saisi satuttaa tai tappaa, mutta myöhemmin toiselle heistä muutettiin käskyä, että minut kuuluisi tappaa. Uskoisin tuon yhden saastan olevan sen johtajan alaisuudessa, joka sanoi, ettei minua saa tappaa, koska sanoi, että vain kavaltamalla sinut voin jäädä henkiin.”
“Vai niin”, mustatukka mumisi hiljaa katsellen vakavia, meikattuja kasvoja pohtivasti.
Eräs seikka hämäsi kokeneen rikollisen mieltä liikaa.
“Mistä he edes päättelivät sinulla olevan tunnukset?”
“En tiedä sitä”, nuorempi myönsi edelleen harmeissaan.
“He puhuivat luotettavista lähteistä, eli joku, joka väittää tuntevansa minut, on kertonut.”
“Jos saan sen roiston kiinni, vannon antavani hänet Ruizan aseiden uudeksi koekaniiniksi tai sitten Nishikawan lääkkeiden maistajaksi, minkä jälkeen hän saa kokea minun vihani”, mustatukan hansikoitu käsi puristui nyrkkiin raajan väristessä voimakkaasti.
“Sinun sitä ennen saatava hänet kiinni”, siniharmaasilmäinen huomautti.
“Minä ajattelin tehdä niin sinua ennen, minkä jälkeen häivyn maasta.”

Hetken aikaa ei kuulunut muuta kuin moottorin hurinaa ja ohi vilahtavien autojen ääniä. Hiljaisuus oli kylmä, mikä satutti heitä kumpaakin, vaikkei kumpikaan avannut suutaan. Matka tuntui ikuiselta, mutta lopulta Osakan yöllisen elämän äänet vaimenivat ja he tunsivat limusiinin pysähtyvän. K tuli nopeasti avaamaan heille oven jalkakäytävän puolelle Asagi liukuessa ensimmäisenä ulos istuimilta.
“Jääkää autolle ja pitäkää hänet hiljaisena” mustasilmäinen vilkaisi merkitsevästi takakonttia.
“Tulen kohta takaisin”, mies jatkoi ja kääntyi rakastajansa puoleen auttaakseen tämän ulos autosta.
“Osaan minä itsekin kävellä!” Mana kivahti huitaisten auttavan käden pois edestään lähtien marssimaan hotellin pääovista sisään.

Aulassa ei ollut enää paljoakaan ihmisiä, mutta muutama vastaanottovirkailija, pari siivoojaa ja pienempi ryhmä hotellin asukkaita. He katsoivat hämmentyneenä tyylikästä parivaljakkoa, joka suorastaan juoksi yksityiselle hissille, jonka luona Asagi kaivoi nopeasti taskustaan avainkortin ja tunki lukijaan, jotta he pääsisivät pois muiden katseiden alta. Manan veriset vaatteet saattaisivat aiheuttaa kova äänistä ihmettelyä, koska ei punaisia kohtia voinut pitää maalina – ne olivat nimittäin vääränlaiset jäljet. Vaikkei verta ollut paljoa, se saattaisi silti aiheuttaa turhan monia kysymyksiä eikä kummallakaan ollut halua kehittää uskottavaa selitystä.
Heti, kun ovet avautuivat, miehet syöksähtivät hissin sisään kortin painuessa nopeasti toiseen lukijaan, jotta koppero lähtisi liikkeelle. Liukuovet sulkeutuivat onneksi pian jättäen kaksikon seisomaan valoisaan tilaa hiljaa vierekkäin.
Mustahiuksinen nosti kätensä otsalleen sulkien hetkeksi silmänsä. Päässä alkoi vähitellen jyskyttää entistä enemmän kivun levitessä leuasta muualle päätä ja jopa vartaloon. Ryntäily ei tosiaankaan sopinut tähän hetkeen, mutta ei hän saanut näyttää ikävää oloaan. Oli vain toivottava, ettei toinen huomannut sitä, ettei hän voinut todellakaan hyvin.
“Mana, oletko varmasti kunnossa?” yakuza katsoi huolestuneena rakastaan nähdessään tämän synkät kasvot.
“Ehkei sinun pitäisi sittenkään kävellä”, käsi kosketti hellästi jakun selkämystä, mutta meikannut hyppäsi nopeasti kauemmas.
“Älä koske minuun!” nuorempi sähähti vihaisena peitellen sitä, kuinka nopea liike sai huimaamaan enemmän kivun viiltäessä ikävästi aivoja.
“Mana…”, mustasilmäinen aloitti, mutta ravisti sitten päätään.
Hän kyllä huomasi, ettei laihempi kaivannut häntä lähelleen, mutta hän olisi halunnut oikeasti auttaa. Ehkä Hide-zou oli tosiaan ollut oikeassa. Ehkä rikollisjärjestön johtaja oli kohdellut rakastajaansa, kuin tämä ei olisi mitään muuta kuin hetken tyydytys ja nukke, jota esiteltiin kaikille. Voi, hän olisi vain halunnut ottaa toisen syliinsä ja pitää lähellään. Miksi toisen täytyi olla niin epäluuloinen? Hänen mielessään ei ollut edes käynyt seksiä!

Matka ylös tuntui uskomattoman kylmältä eikä vanhempi kestänyt sitä pitkään, kun oli kiskonut oman huoneistonsa kultaisen avaimen ketjuineen vaatteidensa alta käteensä.
“Mana kiltti, kuuntele minua”, mies kääntyi katsomaan kauniskasvoista anovasti.
“Minä rakastan sinua! Ole kiltti ja anna minun auttaa sinua!”
“Hiljaa!” siniharmaasilmäinen huudahti hissin ovien auetessa.
“Minä en halua kuulla enempää valheitasi!”
Askel oli pitkä ja ripeä entisen soluttautujan syöksähtäessä kauemmas pantterimaisesta haaremin kerrokseen. Liikkeet saivat valtavan kivun aallon iskeytymään päähän seinien alkaessa pyöriä silmissä huonekalujen tanssahdellessa edestakaisin. Miestä oksetti käsien kohotessa samalla pitelemään päätä, joka tuntui raskaalta saaden hänet melkein vajoamaan lattialle.
“Mana!” Asagi ryntäsi nopeasti laihemman luokse ja kietoi kädet tämän vartalon ympärille estääkseen kaatumisen.
Manan silmissä sumeni lisää, vaikka hän tunsi vahvat kädet, jotka kietoutuivat ympärilleen eikä kumpikaan tuntunut sillä hetkellä hyvältä – näin mies ainakin kuvitteli. Ähkäisten niin päänsä sekaisuudelle kuin auttajalleen mustahiuksinen yritti huitaista pidemmän syrjään, mutta liike pysähtyi tuttuun, vihattuun ääneen.
“Asagi? Joko sinä tulit?” Asuka suorastaan pyrähti huoneestaan hymyillen huulikiiltoista, imelää hymyään.
Nainen olisi varmasti pysähtynyt ilmaan, jos olisi kyennyt, nähdessään entisen vakoojan ja yakuzan, joka tuki miestä parhaansa mukaan polvistuen lattialle pitelemään kauniskasvoista sylissään. Leuka putosi melkein maahan hänen osaamatta päättää, kumpaa kauhisteli enemmän: sitä, että pisin piteli toista henkilöä sylissään vai sitä, että tämä toinen oli hänen arkkivihollisensa, jonka ei pitänyt missään nimessä palata Burutendoulle.
“Mitä sinä teet täällä!?” tummanruskeasilmäinen rääkäisi kauhistuneena, mikä sai mustasilmäisen kohottamaan tiukan katseensa tähän.
“Asuka”, vanhin sanoi matalasti muristen.
“Hiljaa.”

Suomatta enempää huomiota minihameiselle mustatukkainen vei kätensä vahvemmin rakastajansa ympärille ja nosti lyhemmän jälleen syliinsä. Pantterimainen ei sanonut mitään ryhtyessään kantamaan rakastaan kohti pieniä portaita ja jostain syystä naamioitunutkaan ei tapellut vastaan. Mieli oli yhä kivusta sekaisin, mutta silti entinen soluttautuja tajusi, mitä oli tapahtunut. Asukan ääni oli kuulostanut oudolta rääkäistessään – aivan, kuin tämä olisi tiennyt jotain ja olisi aikonut jatkaa, mutta rikollisjärjestön johtaja oli vaientanut neidin turhan aikaisin. Katse lipui rakkaansa olkapään yli taakse käsien kietoutuessa välittömästi kantajansa kaulan ympärille.
Entinen soluttautuja ei voinut mitään sille riemun tunteelle, minkä sai naisen ilmeestä. Tämä näytti niin typertyneeltä ja vihaiselta, että pieni hymy nousi maalatuille huulille. Voi, että hän nauttikaan näkemästään! Ehkä olikin ihan hyvä, että oli tullut takaisin – saisi sentään jotain iloa tästä päivästä.
Asukan kiiltävät huulet liikkuivat pienesti matalana mutinana, mikä sai hymyn katoamaan kuitenkin nopeasti kauniskasvoiselta, koska tuo ilme ja hiljainen mutina tuntuivat jotenkin uhkaavilta.

Portaiden pienen kierteen takia mies ei kuitenkaan kyennyt näkemään enempää lyhimmästä, kun Asagi pysähtyi suljetun oven eteen. Toinen käsi, joka kannatteli Manaa jalkojen alta, piteli avainta, jolla avasi varsin ketterästi oven – yakuzalla oli varsin paljon kokemusta kantamisesta ja oven avaamisesta samaan aikaan. Ovi työnnettiin jalalla ripeästi auki miehen luikahtaessa nopeasti sisälle potkaisten varovaisesti sen saman tien kiinni. Heti oven sulkeuduttua pienesti paukahtaen kuului kevyt haukahdus makuuhuoneesta ja musta karvakasa sipsutti masentuneena paikalle. Yllättäen koira pysähtyikin ja jäi tuijottamaan eteisen tapaiseen hännän ryhtyessä välittömästi heilumaan niin vinhasti, että pieni eläin vaikutti kaatuvan siitä menosta.
“Yoru!” siniharmaasilmäinen ei mahtanut sille mitään, että hymy levisi huulilleen nähdessään rakkaan lemmikkinsä.
Silmiin kohosi kyyneleitä, jotka eivät kuitenkaan saaneet lupaa valua, kun Yoru ryntäsi haukkuen iloisena kaksikon jalkojen juureen.
“Yoru on kaivannut sinua”, pantterimainen sanoi pehmeästi hymyillen ja kantoi rakastaan makuuhuoneen ovelle saaden toisen ähkäisemään hämmennyksestä ja järkytyksestä.
“Samoin kuin Missi”, mies jatkoi viitaten päällään pimeyteen.
Varjoissa sängyn päällä nukkui Missi, joka heräsi koiraystävänsä haukuntaan. Kiukkuisena valkoinen eläin käänsi päänsä tulijoita kohti ja kivettyi paikalleen huomatessaan, kuka oli tullut vihdoin ja viimein takaisin. Mustatukka laski varovaisesti kantamuksensa vuoteelle vilkaisten sitten Yorua, joka hyppäsi samassa pedatun vuoteen päälle tervehtimään rakastettua isäntäänsä kunnolla. Kissakin nousi pystyyn venytellen ja siirtyi välittömästi kehräämään laihemman kylkeen kiinni. Eläimet kyllä haistoivat miehen vaatteissa olevan veren, mutta ne eivät jaksaneet välittää siitä. Niille oli merkityksellistä, että vaatesuunnittelija oli palannut takaisin rapsuttamaan ja huomioimaan niitä.
“Kumpikin ovat kaivanneet sinua, mutta eivät yhtä paljon kuin minä”, rikollisjärjestön johtaja vei kätensä kauniskasvoisen poskelle, mutta tämä vetäytyi välittömästi kauemmas.
Raskas huokaisu pakeni täyteläisiltä huulilta miehen antaessa asian olla. Ei hän halunnut pakottaa toista mihinkään.
“Mana, ole kiltti äläkä lähde minnekään”, vanhempi anoi katseellaan rakastaan äänen väristessä.
Hänen oli varmistettava, että toinen pysyisi Burutendoulla, vaikka tämä olikin jo suostunut autossa ainakin tulemaan, mutta jäämisestä hän ei ollut ihan varma.
“Lupaa, ettet lähde, ennen kuin tulen takaisin.”
“Miksi lupaisin?” mustahiuksisenkin ääni värisi.

Makuuhuone näytti niin kauniilta hänen silmissään – tumma ja ihanan vanhahtava. Tutut tuoksut tulvivat nenään jokaisella hengenvedolla Missin ja Yorun painautuessa vartaloa vasten vaatien huomiota. Kaikki ne hyvät muistot hyppivät silmille ja olivat saada miehen itkemään. Jälleen hänen teki mieli vain nousta ylös ja halata pidempää pehmeästi käskien suojelemaan kaikelta pahalta. Missä välissä hänestä olikaan tullut näin heikko? Olisi todellakin parasta lähteä, tai hän saattaisi toteuttaa sydämensä kutsua.
“Koska muussa tapauksessa minä todellakin hyppään parvekkeelta alas”, mustasilmäinen sanoi hiljaa ja kumartui toisen ylle.
“Minä en halua menettää sinua enää päiväksikään… Haluan saada nämä asiat selvitettyä… Haluan tietää sinulta suoraan, miksi lähdit pois enkä vain kuunnella muiden moitteita ja selityksiä… Mana… Minä haluan tehdä sinusta onnellisen…”, viimeinen kuiskaus kerrottiin aivan hiusten takana piilottelevan korvan juuressa, mikä sai naisellisemman värähtämään niin pelosta kuin rakkaudesta, puhumattakaan hämmennyksestä.
“Anna minulle – ei, vaan meille uusi mahdollisuus, Mana…”, Asagi sanoi hiljaa huulien siirtyessä painamaan hellän suudelman vasten maalattuja huulia, mutta liike pysähtyi kesken kaiken.
“Anna minun rakastaa sinua…”
Mana henkäisi syvään, kun tunsi lämpimän hengityksen kasvoillaan, joka loittoni kauemmas. Hänestä tuntui hullulta, että toinen pyysi jotain. Ääni oli rukoileva, kertoi tämän pitävän lupauksensa parvekkeelta hyppäämisestä, jos hän ei jäisi. Hitaasti pää liikahti tarkoituksenaan nyökätä, mutta liike pysähtyi, koska nyökkäämällä hän suostuisi viimeisimpään eikä mies ollut siihen valmis – ainakaan vielä, jos koskaan.
“Hyvä on, minä jään tänne”, entinen soluttautuja myöntyi laskien katseensa lattiaan.
“Mutta vain siksi aikaa, että sinä palaat. Sitten minä lähden.”
“Kiitos, Mana”, mustasilmäinen henkäisi onnellisena edes tuosta pienestä lupauksesta ja hipaisi peukalollaan punertavaa, hiukan sinertävää ruhjetta leuassa.

Ripeästi pidempi kääntyi ympäri ja riensi ulos makuuhuoneesta palaten pian takaisin mukanaan pieni valkoinen liina ja jäärasia. Siniharmaat silmät katsoivat ihmetellen, kun toinen laittoi jäitä pienen liinan sisään ja painoi sitten yllättäen kylmää hänen leualleen.
“Pidä tätä jonkin aikaa siinä”, vanhempi nosti hellästi rakkaansa käden pitelemään kylmää ruhjeella.
“Saat levätä täällä rauhassa: Kamijo, Kaori, Ai ja Namie lähtivät ulos – vain Asuka on täällä… Jääkaapissa on ruokaa, juotavaa ja vaikka mitä. Vaatekaapissa on puhtaita vaatteita… Voit kylpeä ja tehdä mitä tahansa… Kyllä sinä varmaan muistat, mitä missäkin on.”
“Minä olen ollut poissa vain alle kaksi viikkoa”, laihempi huomautti tuhahtaen happamasti peitellen sisällään viilettäviä sekaisia ajatuksia.
Miehen vatsassa poukkoili jostain syystä ja hänestä tuntui hyvältä, vaikka huulista tuntui, etteivät olleet saaneet riittävästi tarvitsemaansa huomiota.
“Enköhän minä muista, missä mitäkin on.”
“Minusta tuo aika on tuntunut kahdelta sadalta vuodelta”, mustatukka myönsi varovaisesti hymyillen.
“Mikään ei ole tuntunut oikealta ilman sinua.”
“Niin varmaan”, vaatesuunnittelija muistutti mielessään itselleen, että toinen halusi lasta Asukan kanssa.
Siinä olisi hänen itsensä, rakkaansa ja joskus syntyvän lapsen takia riittävästi syytä lähteä heti tämän palattua. Monta syytä koettaa unohtaa täällä olevat asiat ja tavat, jotta toinenkin voisi unohtaa hänet.
“Mana, olen tosissani”, yakuza sanoi hiljaa siirryttyään makuuhuoneen ovelle.
“Minä aion myös näyttää sen, kun tulen takaisin kotiin.”
“Jos jätät sen näyttämisen väliin”, nuorempi sähähti saaden lemmikit säpsähtämään pelokkaina.
Hän kyllä arvasi, mitä toinen aikoisi näyttää.
“Mana, olenko koskaan pakottanut sinua?” pantterimainen kysyi hiljaa sulkien silmänsä kestääkseen raivoisat sanat.
Jokainen sana sattui enemmän kuin ampumiseksi tuleminen. Rakkaimmat ihmiset onnistuivat aina satuttamaan eniten, mutta tuo tuntui olevan jo liikaa, koska kyyneleet nousivat silmiin miehen jatkaessa:
“Olenko koskaan raiskannut sinut tai pakottanut tekemään jotain, mitä et ole halunnut missään nimessä tehdä?”

Naisellisempi ei vastannut heti. Rikollisjärjestön johtaja ei ollut koskaan ottanut häntä väkisin kaikesta huolimatta. Oli tämä kyllä aina flirttaillut ja käyttänyt viehätysvoimaansa, mutta ei häntä ollut koskaan väkisin painettu sänkyyn. Tosin, melkein kaikki ne kerrat olivat kuitenkin tapahtuneet toisen aloitteesta, varsinkin viimeisimpinä aikoina, jolloin hänellä ei tuntunut olevan mitään sanavaltaa asiaan.
“Et”, mustahiuksinen vastasi viimein totuudenmukaisesti.
“Et ole koskaan.”
“Enkä tule koskaan tekemäänkään niin”, mustat silmät katsoivat vakavana meikattuja kasvoja.
“Kun tulen takaisin, toivottavasti mahdollisimman pian, me juttelemme. Saat haukkua minua niin paljon kuin haluat, mutta toivon, että kuuntelet myös, mitä minulla sanottavana.”
“Sen näkee sitten”, Mana sanoi viileästi rapsuttaen Yorua korvan takaa Missin hiippaillessa vähitellen syliinsä.
“Niin näkee”, Asagi joutui myöntämään.
“Rakastan sinua – tulen niin pian, kuin on mahdollista.”

Rikollisjärjestön johtaja kääntyi ympäri ja käveli rauhallisesti pois makuuhuoneesta pyyhkäisten kevyesti muutaman poskelleen valuneen kyyneleen. Entisen vakoojan tarkat korvat kuulivat, kuinka huoneiston ovi avattiin ja suljettiin varovaisesti jättäen hänet jälleen tähän vankilaan, jota oli kutsunut joskus kodiksi. Hulluinta vain tässä oli se, että tämä paikka tuntui kaikesta huolimatta yhä kodilta, varsinkin nyt, kun oli palannut takaisin hengissä ja kunnossa. Katumus iski vasten kasvoja viiltäen päätä, minkä takia mies käpertyi pieneksi kasaksi liinan pudotessa jäineen lattialle. Vatsassa tuntui ikävältä ja syystäkin. Hän oli hengissä yakuzansa ansiosta eikä ollut tehnyt muuta kuin sättinyt.
Varovaisesti entinen soluttautuja nousi pystyyn jättäen lemmikit vuoteelle katsomaan pettyneinä peräänsä. Jalat veivät miestä eteenpäin kohti ovea, joka oli suljettu. Lukko aukesi vaitonaisena mustahiuksisen vilahtaessa nopeasti portaille ja niistä alas siinä toivossa, ettei pantterimainen ollut vielä lähtenyt – hän halusi nimittäin kiittää henkensä pelastamisesta, vaikkei kyllä suunnitellut mitään anteeksiantoa. Askel oli kevyt kenkien osuessa hellästi, varsin hiljaa puisiin askelmiin korvien kuullessa puhetta. Mustatukka oli siis yhä paikalla.

Vanhempi seisoi selkä hissin ovia kohti ja tuijotti kulmiensa alta Asukaa, joka lähes roikkui kaulassaan toisen suomatta edes yhtä lempeätä kosketusta tai hellyyttä. Nainen vain itki ja kiljui korvien hajotessa niin Asagilta kuin Manalta, vaikka hän olikin huomattavasti kauempana kimityksen alkulähteeltä.
“Miten sinä saatoit tuoda hänet takaisin!?” minihameinen rääkyi äänen hajotessa.
Kauniskasvoinen kurtisti kulmiaan ja pysähtyi kulman taakse katsomaan tilannetta ja kuuntelemaan, mistä oli kyse. Kyllä hän oli arvannut sen, ettei naikkonen välittäisi hänen ilmestymisestään, mutta ei hän olisi uskonut tämän ryhtyvän kiljumaan asiasta sentään yakuzalle.
“Mana pilaa kaiken! Miten sinä saatoit tuoda hänet tänne, vaikka hän ei osaa tehdä muuta kuin loukata kaikkia ihmisiä!? Miten sinä saatoit tuoda hänet, vaikka sinulla on minut!?”
“Minulla on omat syyni tuoda Mana takaisin”, pidempi sanoi viileästi.
“Vaikka hän on satuttanut sinua!?” lyhyin jatkoi vetistelyään irrottautuen hetkeksi vanhemmasta.
“Minä en ole koskaan jättänyt sinua! Hän hylkäsi ja on pettänyt sinua aikaisemmin! Mistä sen tietää, ettei hän ole pettänyt sinua sen aaveen kanssa!”

Siniharmaasilmäinen puristi kätensä nyrkkiin. Aaveella nainen tarkoitti luultavasti Sethiä, koska kukaan muu ei ollut yhtä kalpea. Toinen vaihtoehto olisi ollut Közi, mutta sitä vaatesuunnittelija epäili vahvasti, koska heidän kahden suhde oli ollut aina etäinen ja punapää liikkui melkein aina suojattinsa kanssa. Mitä tuo lutka oli häntä huorittelemaan, vaikkei ollut välttämättä itse se parempi?! Tämähän liikkui kaupungilla ja jutteli ties keille hulluille! Mistä sen tiesi, vaikka huoraisi oikeastikin!
“Mana ei tekisi sellaista”, Asagi käänsi katseensa muualle, koska ei voinut kieltää sitä, etteikö tämä oli pettänyt häntä aikaisemmin.
Lisäksi muisto oli vieläkin aivan liian kipeä, vaikka kaikesta oli jo kulunut aikaa.
“Sethkään ei ikinä satuttaisi Hide-zouta – useastakin syystä.”
“Sitä ei koskaan tiedä!” tummanruskeasilmäinen jatkoi heittäytyen jälleen miehen kaulaan.
“Mana ei halua sinulta muuta kuin rahaa! Hän ei osaa rakastaa ketään muuta kuin itseään! Hän ei tunne mitään muuta kuin himoa ja ahneutta! Hän satuttaa kaikkia eikä välitä varmasti siitä, että se aave seurustelee Hide-zoun kanssa! Sinä et ole ollut hänelle mitään muuta kuin tyydytyksen tuoja ja lompakko!”

“Hiljaa!” yakuza karjaisi yllättäen ja repäisi naisen itsestään irti tämän voihkaistessa.
Vanhemman vartalo tärisi raivosta hänen painaessa sormensa lyhemmän käsivarsiin. Kauhun ja kivun huudahdus pakeni huulikiiltoisilta huulilta, koska kynnet porautuivat ihoon ja olisivat varmasti menneet syvemmälle, jos toinen olisi halunnut.
“Asagi, satutat minua!” Asuka kiljaisi yrittäen vetäytyä, mutta turhaan.
Pantterimainen ei päästänyt irti, vaan pakotti nuoremman katsomaan itseään silmiin.
“Mana ei ole mikään huora, joka nai miehiä maksusta”, mies murisi hiljaa.
“Hän ei ole myöskään tunteeton nukke, joten sulje suusi! Manalla on ollut rankkaa eikä hänen tarvitse nyt kuunnella huutoasi!”
“Se saasta ei ansaitse mitään lepoa!” huulikiiltoisen huulet huusivat kyyneleiden pilatessa meikin entisestään tehden kasvoista rumemmat.
“Hänen pitäisi olla kuollut!”
Mana jäi tuijottamaan silmät suurina tapahtumia. Hänen päässään alkoi raksuttaa moni asia, kun mietti tämän illan tapahtumia. Salamurhaajat olivat puhuneet, että yakuzan nykyinen lempilelu riemuitsisi hänen kuolemastaan, mikä varmasti pitäisi paikkansa, jos he olivat puhuneet Asukasta. He olivat myös maininneet, että he olivat kuulleet luotettavilta lähteiltä, että hänellä oli tieto avainkortti ja tieto rikollisjärjestön johtajan tietokoneeseen johtavista koodeista. Lisäksi tuo nainen liikkui paljon ulkona ja tapasi joskus omituisia ihmisiä. Voisiko…?

Uusi parkaisu sai naisellisemman keskittymään tilanteeseen. Suu raottui säikähdyksestä ja täydellisestä yllättymisestä, kun huomasi rakkaansa tarttuneen satuttavasti naista leuasta kiinni kiskoen kasvoja omiensa korkeudelle eikä missään nimessä osoittaakseen lempeyttä tai hellää huomiota.
“Sanakin tuohon suuntaan, niin kärsit”, kehräys oli poissa ja sen tilalla oli pantterin vaarallinen murina.
“Sanakin siihen suuntaan, että Manan olisi pitänyt kuolla, ja minä ammun sinut tähän paikkaan”, mustat silmät liekehtivät raivosta, joka tuntui iskeytyvän kaikkea vasten.
Huone suorastaan muuttui uhkaavammaksi, jopa kylmemmäksi, koska jokainen sana oli sanottu harkiten. Sanat olivat tosia ja kylmiä kuin teräs. Vain hullu haluaisi selvittää, kuinka tosissaan mies puhui.
“Menikö perille!?”
Rikollisjärjestön johtajan voima ja tahto vyöryivät kaiken ylitse eikä tummanruskeasilmäinen osannut kuin katsoa kauhusta täristen pidempäänsä, joka päästi yllättäen irti antaen naisen pudota polvilleen lattialle lähelle sohvaa. Mustat silmät katsoivat tunteettomasti itkuisia kasvoja ja vapisevaa vartaloa näyttäen halveksivan näkemäänsä.
“Puhumme tästä myöhemmin, Asuka. Nyt minulla on kiireitä”, yakuza kääntyi ympäri ja vei avainkortin lukijaan saaden hissin ovet aukenemaan.
“Mutta voit olla varma, ettei tämä jää tähän”, rikollisjärjestön johtaja sanoi uhkaavasti ovien sulkeutuessa murhaavan katseen edestä vieden miehen viimein alakertaan.

Asuka istui lattialla polvillaan voimatta uskoa näkemäänsä tai edes kuulemaansa. Vartalo vapisi pelosta pahan olon iskiessä vatsasta päähän. Hänestä tuntui, että oksentaisi kauhusta ripsivärin levitessä mustiksi viiruiksi poskille kyyneleiden mukana. Asagi oli satuttanut ja uhkaillut häntä! Tuo mies oli tuonut sen transvestiitin takaisin ja kohteli häntä näin kaiken sen hyvän jälkeen, mitä oli tapahtunut! Tämä ei käynyt… Näin ei pitänyt tapahtua… Hänelle oli luvattu toisin…
“Sinun pitäisi olla kuollut, Satoru Manabu!” nainen kiljui katolle ihon mennessä kananlihalle kaikkialta, mistä sitä pystyi näkemään.
“Sinun piti kuolla, ettet voisi koskaan tulla takaisin pilaamaan elämääni! Helvetti! Te lupasitte minulle niin! Te lupasitte, ettei minun tarvitse enää koskaan nähdä sitä transua!”

Mana perääntyi askeleen taaksepäin. Laiha vartalo tärisi korsetista huolimatta käsien puristuessa nyrkkiin. Nyt kaikki oli selvää! Nuo miehet olivat käyneet hänen kimppuunsa, koska Asuka oli syöttänyt heille väärää tietoa! Tuo lutka oli valehdellut, jotta saisi varmistettua, ettei hän tulisi omien suunnitelmiensa eteen. Salamurhaajakolmikko oli luultavasti onnistunut seuraamaan Sethiä ja tulleet hänen kotiinsa, kun he olivat olleet kaupungilla. Nämä eivät kuitenkaan olisi hyökänneet hänen kimppuunsa, jos olisivat tienneet, ettei hänellä ollut enää Burutendoun korttia eikä edes tunnuksia. Miehet olivat ilmeisesti luvanneet vastapalvelukseksi kuulemistaan asioista hoitelevansa hänet, mutta johtajat olivat sittemmin antaneet eri käskyt.
Vähitellen kaikki palaset loksahtivat kohdalleen ja se sai entisen soluttautujan kihisemään vihasta. Hän halusi syöksyä lyhemmän kimppuun ja kuristaa siihen paikkaan. Kädet puristuivat nyrkkiin, koska mikään ei voinut tuntua niistä riittävän hyvältä, vaikka hän saisikin kuristaa ylihajustettua kaulaa ja kuulla kuolon korahduksia. Ne kaikki, edes kuolevat kasvot, eivät voineet tuoda hänelle tyydytystä. Selkä painui seinää vasten keuhkojen hengittäessä syvään koettaen unohtaa sumenevan mielensä. Toivottavasti tuo huora ei nyt vain kuulisi häntä…
Samassa idea syttyi mustahiuksisen mieleen saaden hymyn kohoamaan huulille silmien avautuessa jälleen kiiluen pahansuovasti hänen kääntyessään ympäri palatakseen takaisin Asagin huoneistoon. Ovi sulkeutui hiljaa perässä naisellisemman rientäessä olohuoneen puhelimelle ottaen luurin käteensä valiten laitteen muistista tietyn numeron. Hän laittaisi Asukan kärsimään sellaisen määrän tuskaa ja häpeä, ettei sille löytyisi rajaa. Se lutka saisi todeta, ettei hänen peräänsä lähetetty salamurhaajia ilman rangaistusta, kun jäisikin henkiin. Manan kosto tulisi suomaan hänelle enemmän tyydytystä kuin kuristuskuolema tai luodin ampuminen päähän – enemmän kuin toinen pystyisi edes kuvittelemaan. Valitettavasti mies ei pystyisi yksin toteuttamaan ajatustaan. Siniharmaasilmäinen tarvitsisi apua ja sitä hän saisi. Mikään ei tulisi hänen ja kostonsa välille – ei edes Asagi lapsen haikailuineen.

Notes:

Selityksiä:

* Nyt siis jotkut varmasti miettivät, miten tuo alku oli mahdollinen. Tässä vastaus: Seth lähetti Reitan lähdettyä Hide-zoulle viestillä Manan osoitteen ja tietenkin tämä taas kertoi sen mahdollisimman pian Asagille – sopimuksen mukaan. Asagi ei tietenkään vain voinut mennä sinne huutokauppaan, vaan halusi hakea ensin Manan. Asagi pääsi Közin ja K:n kanssa sisälle huoneistoon, koska Mana ei ollut sulkenut ovea kunnolla, vaan se oli raollaan. Eli se ainokainen laukaus oli tullut Asagin aseesta ja luultavasti Asagi tähtäsi vain hiukan huomatessaan Manan olevan uhattuna. Käsi on kyllä pieni kohde, mutta siihenkin voi helposti osua – näin on tapahtunut usein, en muista mistä olen lukenut. Perus klisee, mutta tärkeä monien seikkojen takia
* En nyt mene vannomaan, että nuo fysiikan lait toimivat. Smith and Wesson malli 500 on niin järeä, että se pystyy kuitenkin helposti tuolta etäisyydeltä hajottamaan aseen ja tekemään seinään mukavan reiän. Tuo käden kunto taas johtuu siitä, että luoti osui aseeseen ja käteen, joka oli nyrkissä, mikä taas tarkoittaa suurempaa efektiä, kuin avokämmeneen ammuttaessa. Siis jytäkkä ase ja ikävää jälkeä
* Joissakin kengissä, erityisesti maihareissa, on niin sanotut teräskärjet eli vahvistettu kärki
* Asukan epämääräinen kiljunta johtui siitä, että ihmiset harvoin suuttuessaan/seotessaan tajuavat puhua johdonmukaisesti
* Hissi oli alhaalla, koska Asagi oli viimeinen lähtijä ja se oli heti yläkerrassa, kun herra lähti. Jos joku miettii sitä, miten Mana pystyi liikuttamaan tavaroitaan, kun avainkortti kerran jäi Asagille, vastaus kuuluu: Mana siirsi tavaransa alakertaan, palasi yläkertaan, jätti kortin ja laskeutui takaisin alakertaan jonkun haaremin jäsenen kanssa. Eihän kukaan näistä osannut aavistaa Manan lähtevän

Chapter 34: Avunantaja

Lattia tuntui kylmältä paljasta ihoa vasten. Varpaat käpertyivät sisäänpäin naisen retkottaessa pimeydessä lattialla itkuisena kuin räsynukke. Tämä oli kaikkea muuta kuin sitä, mitä Asuka oli halunnut elämänsä aikana. Hän oli lapsuudestaan lähtien haaveillut helposta elämästä kuuluisuuden ja vaurauden keskellä. Kasvaessaan tavallista köyhemmässä perheessä käyttäen vain kirpputoreilta ostettuja vaatteita ja rehkiessään koulun ohessa tarjoilijana ja myyjänä hän oppi haluamaan enemmän, kuin mitä oli ollut koskaan saatavilla. Tummanruskeasilmäinen oli haaveillut saavansa rahaa ja menestystä sekä elävänsä onnellisena miljonäärin vaimona, mutta jokin oli mennyt vikaan. Hän oli mennyt ensin ihastumaan, myöhemmin rakastumaan Asagiin, mutta oli joutunut kauhukseen huomata, että tämä olikin yakuza. Totuudesta huolimatta mustatukka oli aina kohdellut häntä hyvin – herrasmiehen tapaan, kuin ei olisikaan rikollinen tai yksi maailman vaarallisimmista miehistä. Pahansuopuus eikä mikään muu ollut näkynyt kuitenkaan miehestä mitenkään, ennen tätä päivää, vai oliko hän ollut jo silloin vain niin sokea? Mustatukka oli tuonut hänet kotiinsa ja antanut paikan, jossa saisi sen, mitä ikinä halusi – vienyt pois ikuisesta raadannasta olemaan vain yksi nainen muiden joukoissa haaremissaan.

Minihameinen ei ollut koskaan halunnut myöntää sitä eikä halunnut vieläkään siinä lattialla maatessaan ties kuinka pitkään, ettei ehkä olisi miehelle muuta kuin yksi viihdykkeistä. Oli ollut shokki, kun hän huomasi, kuinka moni oikeastaan kaipasi pantterimaisen huomiota – hän oli kahdeksas rakastaja eikä tullut kovinkaan paljon esille silloin, koska vanhemmat haaremin jäsenet olivat pitäneet huolen siitä, ettei heidän nenilleen hypitty. Kamijo oli ollut Kaorin, Namien ja Ain kanssa mukavimmasta päästä, mutta hekään eivät olleet mitään oikeita ystäviä. Erilaisiin sääntöihin alistuminen ja se, että Asagi olikin biseksuaali, olivat melkein pökerryttäneet hänet – erityisesti, kun oli saanut kuulla Oshiro Hide-zoun olleen joskus yakuzan rakastettu.
Suurin shokki oli kuitenkin ollut Mana. Tämä oli tullut ensin Asagin alaisena ja soluttautujana, minkä takia oli käynyt usein keskustelemassa johtajansa kanssa. Pian kuitenkin mies oli tuntunut viipyvän hassun pitkään rikollisjärjestön johtajan huoneistossa. Kerran Asuka oli jopa nähnyt naamioituneen poskilla punan ja haaveilevan hymyn, kun tämä oli tullut yakuzansa puheilta. Siitäkin päivästä kului vain muutama viikko ja koko haaremi oli saanut kuulla, että siniharmaasilmäinen muuttaisi Burutendoulle, mutta ei heidän kerrokseensa, vaan suoraan ylimpään – mustatukan omaan makuuhuoneeseen! Siitä päivästä lähtien nainen oli vihannut entistä soluttautujaa. Tämä nimittäin riisti kaiken huomion, mitä hän oli saanut, vaikka rikollisjärjestönjohtaja oli jaksanut huomioida yhä heitä muitakin, mutta se oli niin väärin. Hän olisi halunnut seistä Asagin rinnalla. Näyttää kauniilta ja upealta juhlissa ja saada hemmoteltua kohtelua. Hän olisi halunnut unelmansa.

Ilmeisesti järki kuitenkin totesi, ettei Asukan kannattanut ryhtyä ainakaan heti uhittelemaan Manalle, koska ei ollut vielä kovin vahvoissa asemissa – varsinkin, kun vaatesuunnittelija oli ystävystynyt hämmentävän hyvin Kamijon ja Kaorin kanssa, jotka olivat haaremin vanhimpia ja vahvimpia jäseniä. Kärsivällisyyttä neidillä olikin ollut paljon, koska hän oli luottanut siihen, että Asagi kyllästyisi pian leluunsa – kuka nyt naista pystyisi korvaamaan kumppanina? Eihän toinen mies voinut synnyttää edes lasta!
Kerran hän oli uskonut jo ennustaneensa tulevaisuuteen, kun oli saanut kuulla Tetsun ja Manan salasuhteesta – hän oli ollut se, joka oli mennyt kertomaan yakuzalle tapahtumista ja tämä oli lähtenyt kylmän viileästi hoitamaan asioita. Tummanruskeasilmäinen oli kuvitellut, että mies olisi mennyt tappamaan petturirakastajansa, mutta hänen harmikseen toisin kävi. Tetsu ja Mana olivat kumpikin saaneet rangaistuksensa, mutta jälkimmäinen oli vieläkin hengissä. Minihameinen oli kuitenkin ollut onnekas, kun Asagi ei ollut paljastanut tietonsa lähdettä, koska muuten hän itse olisi varmasti kuollut entisen vakoojan käsistä. Mana ei tosiaankaan ollut mikään mukavin rakastaja, ainakaan muille rakastajille. Kaksi rakastajatarta seitsemästä kuoli entisen vakoojan käsistä, koska nämä eivät olleet ymmärtäneet omaa parastaan. Tosin, hekin olivat uhanneet siniharmaasilmäisen henkeä, etteivät heidän kuolemansa olleet sinänsä ihmetyttäneet. Sittemmin kolmas nainen Asagin haaremista oli paennut kuoleman ja mustahiuksisen pelossa, mikä oli ymmärrettävää. Myös monet muut, joihin yakuza oli iskenyt silmänsä, olivat kohdanneet ikävän kohtalon eikä se hameeseen pukeutuva mies tuntunut välittävän lainkaan siitä, kuka oli vastassa.
Välillä Asukan oli oikeastaan vaikea ymmärtää, mitä niiden siniharmaiden silmien takana pyöri. Hän epäili vahvasti sitä, ettei mitään muuta kuin tappamisen ja vallanhimo. Tämä ei nimittäin tuntunut välittävän lainkaan rikollisjärjestön johtajasta, vaan oli aina tämän seurassa vakava ja kylmä, mutta ei kuitenkaan halunnut päästää muita tämän lähelle.

Ajan kulkiessa – ja haaremin pienentyessä – Asuka oli halunnut viimein päästä Asagin suosioon ja oli onnistunutkin, mikä oli johtunut varmasti siitä, että Mana oli kylmennyt hetkihetkeltä eikä mustatukalla tuntunut olevan mitään hajua, mitä oli oikeastaan tapahtunut. Silloin hän oli huomannut haluavansa enemmän kuin unelmansa: Asagin. Yli viikko sitten nainen oli luullut saaneensa sen, mistä oli haaveillut kauan: entinen soluttautuja lähti ja jätti heidät viimein rauhaan. Ongelmaksi tulikin pantterimaisen syvä masennus ja omituinen halu saada rakastajansa jälleen vierelleen kaikista niistä tappeluista ja ikävistä päivistä huolimatta. Se oli ollut hirveätä, mutta tämä oli kuitenkin pahinta, mitä oli tapahtunut. Aivan kuin Manan paluu ei olisi ollut riittävän paha, Asagin piti vielä satuttaa ja uhata häntä.
Sen takia brunette siinä lattialla itkikin. Pelko söi häntä sisältä, koska yakuzan uhkaukset oli otettava vakavasti. Nainen ei tiennyt pahempaa kohtaloa kuin sen, että hänet tapettaisiin. Voisiko tässä maailmassa olla mitään kauheampaa? Ei, ei voisi, vaikka sitä etsittäisiin kuinka. Kädet yrittivät suojella laihaa vartaloa kyyneleiden kastellessa poskien lisäksi lattiaa. Ne jättivät tummia jälkiä, vaikka suurin osa ripsiväristä ja kajaalista olikin jo kulunut pois silmiltä. Käheä uikutus karkasi huulilta otsan vajotessa lattialle. Käsivarsiin sattui niistä kohdista, joihin sormet olivat puristuneet, mutta eniten sattui leukaan, jota käsi oli repinyt tuoden kasvot aivan liian korkealle naisen pituuteen nähden. Liike oli sattunut vartaloa joka puolelta, mutta niska ja leuka olivat kärsineet eniten. Hänen oma haavemaailmansa alkoi hajota pieniksi sirpaleiksi, joita ei voinut koota kasaan liimalla ja teipillä. Miten Asagi saattoi tehdä hänelle näin? Mitä voisi vielä tapahtua? Voisiko Asagi tosiaan satuttaa tai jopa tappaa hänet? Voisiko tapahtua vielä jotain pahempaa kuin äskeinen?
Kyllä voi.

“Täälläkö sinä itket, Asuka-pieni?” kuului matala, uskomattoman pehmeä ääni, jonka sanojen takaisesta maailmasta tiesi, että jokaisen sanan tilalla olisi haluttu sylkeä myrkkyä.
Asuka jäykistyi, koska talossa ei todellakaan ollut ketään muita kuin he kaksi. Kamijo, Kaori, Ai ja Namie olivat lähteneet pitämään pientä taukoa huoneiston sisällä olevasta ankeudesta ja muusta harmista. Tummanruskeat silmät siristivät naisen kohottaessa raivosta tärisevän katseensa portaille, joita alas laskeutui viehättävästi Mana hymyillen pilkallisesti toisen säälittävyydelle.
“Mitä tapahtui, kultapieni? Riitelitkö Asagin kanssa?” mies jatkoi ystävällisesti antaen toisen katsella tummansinisiä vaatteitaan, joissa oli siellä täällä tummia jälkiä.
Lyhempi tuijotti niitä vaatteita hetken ajan hämmästyneen kauhistuneena, mutta ryhdistäytyi nopeasti kuvitellen näkevänsä harhoja pimeyden takia. Hitaasti laiha vartalo nousi pystyyn minihameisen tuijottaessa toista sotkuisten hiustensa takaa.
“Emme tietenkään. Mitä kuvittelet meistä?” huulikiiltoinen suu sanoi matalasti käsien oikoessa vaatteita, mikä oli sinänsä turhaa, koska ei niitä voinut liikaa asetella – paljastivat aivan liikaa.
“Mitä sinä sitten itket? Eikö Asagi pitänytkään huorailustasi?” mustahiuksinen asteli pehmeästi lähemmäksi toisen perääntyessä vaistomaisesti taaksepäin.
Laihempi ei pitänyt tuosta katseesta eikä varsinkaan siitä pahasuovasta pilkkeestä, joka loisti ilkeästi tietäen jotain pelottavaa. Tästä tuntui, että vanhempi oli hullu eikä hän olisi missään nimessä ihmetellyt sitäkään seikkaa. Mies nimittäin käveli päättäväisesti häntä kohti silmienkään värähtämättä muualle hänestä. Askel oli turhankin sulava, lähes vaaniva ruskeahiuksisen kompuroidessa taaksepäin.
“Paraskin puhuja huorailusta!” vaaleampi sähähti vilkaisten pelokkaasti ympärilleen kävellessään kotatsun ja sohvan välistä hakien turvapaikkaa.
“Kumpi meistä naikaan Tetsua ja sittemmin Jukaa? Kuka on viimeiset kerrat täällä vierailut ja kenen luona?”
“Tetsu oli erehdys”, pidempi sanoi pehmeästi suostumatta näyttämään kasvoillaan todellisia ajatuksiaan, joissa tuo lause oli oikeastaan totuus.
“Jukan kanssa ei tapahtunut mitään, kuten tiedät, ja Seth on vain ystäväni, vaikka kyseinen sana taitaa olla sinulle varsin vieras, mitä minä olen päätellyt aikaa sitten.”
“Kuinka niin? Mitä tarkoitat?” Asuka kiersi sohvan toiselle puolelle vilkaisten ahdistuneena huoneensa suuntaan.
Mieli halusi paeta sinne, koska siellä hän voisi lukittautua ja pelastua pois toisen kuulustelulta. Hän ei pitänyt tosiaankaan tästä nurkkaan ajetun tunteesta, eikä siitä, että siniharmaasilmäinen oli turhankin rauhallinen, tietäväinen saalistaja, jonka mielen liikkeistä ei ollut mitään tietoa.
“Sinun puhelimessasi oli varsin vähän numeroita – suurin osa ihme miesten, joita olet ilmeisesti tavannut kaupungilla”, naurahdus karkasi Manan maalatuilta huulilta yllättäen.
“En nyt oikein tiedä enää, pitäisikö minun kiittää sinua vai tappaa siihen paikkaan.”
“Kiittää? T-tappaa? Mistä sinä oikein puhut!?” kauhu tunkeutui nuoremman tajuntaan jäykistäen tämän kokonaan siihen paikkaan.
“Sinun puhelimesi ansiosta minä onnistuin pakenemaan ja pysymään näinkin pitkään tiellä tietämättömillä – olet ihastuttavan huolimaton tavaroittesi kanssa, ettet ilmeisesti huomannut pinkin kännykkäsi kadonneen”, mies liukui pehmeästi lattiaa pitkin lähemmäksi kiertäen sohvan.
“Siitä olen kiitollinen, mutta se eräs toinen asia onkin toisenlainen juttu…”, siniharmaat silmät katsoivat jäätävästi hymyn kuollessa huulilta.
“Sinun huorailullasi oli hiukan ikävämpiä piirteitä, jotka saivat mittani täyteen.”

Huulikiiltoinen huuli värisi silmien tuijottaessa pelokkaina pidempää, joka oli jo aivan hänen edessään.
“M-mitä sinä tarkoitat?” naisen ääni oli tuskin kuiskausta kuuluvampi.
“Mitähän, Asuka?” matala ääni muuttui teräksiseksi.
“Sinä houkuttelit ne salamurhaajat perääni.”
“En varmasti houkutellut!” lyhempi hyppäsi kauemmas kiljaisten kauhusta.
Jalat pettivät perääntymisen aikana laihemman kaatuessa lattialle istumaan raahautuen yhä kauemmaksi. Sydän takoi hulluna, kuin pamahtaisi kohta rikki, ellei saisi pian armoa. Sitä se ei saanut, koska mieli oli hiukan sekaisin, mutta kuitenkin harvinaisen tietoinen, mistä toinen häntä syyllisti.
“Mistä helvetistä sinä puhut!?”
“Siitä helvetistä, jonka minä koin tänään”, naamioitunut naurahti polvistuen lattialle toisen tasolle hymyillen harvinaisen hyväntahtoisesti.
“Tuo ensimmäinen asian kieltämisesi paljasti sinut täysin, mutta voinhan minä kertoa tarkemmin. Puhun siitä, kun huoneistooni tunkeutui kolme miestä tappamaan minut ja sitä ennen kyselemään muutamia asioita”, hansikoidut kädet nousivat kasvoille sormien peittäessä sirosti leuassa olevaa ruhjetta, vaikkei toinen olisi kiinnittänyt mustelmaan minkäänlaista huomiota.
“He tulivat kohteliaasti kyselemään minulta Asagin koneen tunnuksia ja Burutendoun avainkorttia.”
Asuka nielaisi kuuluvasti raahautuen rapumaisesti taaksepäin.
“M-miten tuo liittyy minuun?” ääni värisi liikaa.
“Helposti”, Manan huulet hymyilivät, vaikkei hymy yltänyt silmiin asti.
“Koska minut on esitelty tähän mennessä Asagin maksullisena seuralaisena – geishan kaltaisena, jolle on maksettu siitä, että tulen juhliin hänen mukanaan. Vain harvat tietävät, että minä asun Burutendoulla ja nekin, jotka tietävät, olettavat minun kulkevan enimmäkseen Asagin mukana, muussa tapauksessa lainakortilla”, mustahiuksinen kallisti päätään harvinaisen asagimaisesti, vaikkei osannutkaan hymyillä samalla tavalla.
“Lisäksi sinä et menisi väittämään mitään Asagin tietokoneen tunnuksista, ellei sinulta kysyttäisiin asiasta suoraan. Sinulla tosiaan on varsin epämääräisten miesten numeroita ja liikut omituisissa baareissa jutellen näiden kanssa, etten ihmettele enää lainkaan, miten ne salamurhaajat onnistuivat löytämään minut kinutakseen asioita, joista minulla ei ole mitään tietoa.”
“Minä en ole kavaltanut Asagia!” jostain syvältä onnistui kumpuamaan se pieni rohkeus, joka oli oikeastaan vihaa ja kiukkua, mitä nainen tunsi vanhempaa kohtaan.
“En edes tiennyt, missä olet piileskellyt!”

“Aivan kuin se estäisi sinua sepittämästä valheita”, mies tuhahti vieden hiuksia korvansa taakse.
“Etkä sinä oikeastaan pettänyt Asagia”, entinen soluttautuja myönsi näyttäen miettivältä.
“Sinä kavalsit minut kertomalla vääriä tietoja epämääräisille miehille, jotta nämä pitäisivät huolen siitä, etten voisi koskaan palata takaisin Asagin luokse.”
“Sinä et ansaitse Asagia!” Asuka hyppäsi yllättäen pystyyn ja kirkui ikkunoiden helistessä.
Hänen pelkonsa oli saanut jo paniikin kaltaisia piirteitä kauhun hien kohotessa iholle kylmien väreiden hyppiessä kostuneella pinnalla.
“Helvetti Mana! Sinä et ole oikea mies etkä edes ihminen! Sinun pitäisi olla kuollut! Tuhoat vain minun elämäni, kun Asagi ei kykene ajattelemaan mitään muuta kuin sinua!” tummanruskeasilmäinen olisi varmasti hyppinyt tasajalkaa, jos olisi ollut pieni lapsi.
“Minä vihaan sinua niin paljon, että olisin valmis iskemään puukon nyt rintaasi, jottei minun tarvitsisi nähdä sinua enää koskaan! Olisit vain kuollut pois! Mitä helvettiä ne torvelot oikein yrittivät!? Missä he ovat, vaikka he lupasivat, ettei minun tarvitse enää koskaan tavata sinua!?”
“Kas kun satuit kysymään”, entinen vakooja nousi seisomaa levittäen käsiään esitellen vaatteitaan uudemman kerran.
“Tässä on heidän yrityksensä tulos.”

Asuka tuijotti kauhuissaan miestä voimatta uskoa tätä mahdolliseksi. Vasta nyt hän alkoi hahmottaa, mitä nuo tummemmat kohdat puvussa olivat. Suu aukesi kauhusta, mutta ääni ei lähtenyt minnekään. Silmät tuijottivat kauhuissaan veren roiskeita mielen ymmärtäessä sen, että entisen soluttautujan kimppuun käyneet olivat kuolleet – ei tämä tosin tiennyt täydellistä tilanne selostusta. Mieleen hyppäsi kuva teurastamosta, jonka lattialla makasi kaiken veren ja lian keskellä kolme elotonta ruumista entisen soluttautujan seisoessa kaiken keskellä naureskellen huvilleen. Tuo veri ja paha katse olivat naiselle liikaa tämän kääntyessä ympäri juostakseen huoneeseensa karkuun.
“Minne matka?” Mana harppasi nopeasti askeleen ja tarttui laihaan ranteeseen repäisten naisen lattialle makaamaan.
Vaaleampi nousi osittain käsiensä varaan ja käänsi pelokkaan katseensa naamioituneeseen koettaen saada ääntä suustaan.
“Oletko niin huolissasi minusta, että olit hakemassa minulle puhtaita vaatteita?” mustahiuksinen kysyi ivallisesti päästäessään irti kädestä, mutta tarttuikin monisävyisen ruskeisiin hiuksiin repäisten kovaa saaden nuoremman parahtamaan.
“Valitan, en halua näyttää huoralta, kuten sinä!” meikatun suusta pääsi vihainen karjaisu hänen ryhtyessä raahaamaan itkevää rakastajatarta mukanaan portaille.
“Päästä irti! Päästä irti minusta!” kädet yrittivät kaiken kiljunnan keskellä saada sormet hellittämään otetta hiuksista, mutta se oli turhaa.
“Tekisin sen muuten mielelläni, mutta minun on koskettava sinuun vielä jonkin aikaa”, mies lähes sylkäisi sanat suustaan portaiden alimmalla askelmalla ja tarttui toisella kädellään minihameisen paljaaseen käsivarteen.
“Ylös siitä!” vaatesuunnittelija repäisi laihemman ylös, koska ei halunnut kantaa tätä portaita ylös.
“Au!” nyyhkäysten keskellä kuului hirvittävä kirkaisu, kun polvet osuivat askelmiin heidän suorastaan syöksyessä ylimpään huoneistoon.
“Päästä irti!” nainen huusi jälleen, mutta paljon tuskaisemmin kuin aikaisemmin – paljon pelokkaammin.
“Sinä et selviä tästä!”
“Olen selvinnyt jo monesta muusta asiasta”, siniharmaasilmäinen sanoi kylmästi.
“Sellaisista asioista, joita et pysty edes kuvittelemaan pahimmissa painajaisissasi, jotka luultavasti käsittelevät jotain sellaista, ettet saakaan uusia huoravaatteita tai joutuisit tekemään jälleen oikeita töitä.”

“Asagi ei hyväksy tätä!” Asuka ei huomannut lainkaan, kun hänet kiskottiin kohti makuuhuoneen ovea, josta pienet lemmikit jo luikahtivat ulos olohuoneeseen kasattujen tavaroiden ja vaatteiden sekaan.
“Hän rankaisee sinua, jos satut minua!”
“Luuletko, että jaksan välittää mitään rangaistuksista?” Mana naurahti tönäisten makuuhuoneen oven auki.
“Näytänkö minä siltä, että jaksaisin välittää Asagin mielipiteestä?” mustahiuksinen lisäsi paiskatessaan nuoremman katossängylle lojumaan.
Ruskeahiuksinen kohottautui itkuisena käsiensä varaan toisen tarttuessa yllättäen tätä leuasta kynsien porautuessa herkkään ihoon.
“Näytänkö minä siltä, että jaksaisin välittää edes siitä, jos odottaisit sattumoisin Asagin lasta?” kauniskasvoinen toi kasvonsa aivan lähelle toisen pelosta väriseviin.
“Katsos, Asuka, minä lähdin, koska sain tästä kaikesta paskasta ja sinusta tarpeekseni. Vannoin, etten koskaan tulisi takaisin, jotta Asagi saisi kaipaamansa perheen, jota minä en voi hänelle suoda. En olisi koskaan tullut takaisin, mutta sinä suututit minut. Lähetit salamurhaajia kimppuuni, koska kuvittelit, että palaisin takaisin.”
Mies suoristautui ja päästi irti lyhemmästä perääntyen vakavana kauemmas jättäen toisen makaamaan pedatulle vuoteelle.
“Eikö olekin ironista, että juuri tempullasi sait minut tulemaan takaisin?” entinen soluttautuja naurahti yllättäen.
“Eikö olekin ihanaa kohtalon ivaa huomata, että minä vielä jokin aika sitten estin sinua pääsemästä tänne, mutta nyt lukitsen sinut Asagin makuukammioon?” hansikoitu käsi tarttui ovenkahvasta kiinni vetäen merkitsevästi sitä perässään saaden toisen liikahtamaan epätoivoisena.
“Tee toki olosi mukavaksi uudemman kerran, koska pian saat todeta matkaavasi jonnekin aivan muualle, jossa olot eivät ole yhtä hohdokkaat.”
Ovi sulkeutui ja entinen vakooja väänsi avainta lukiten Asukan huoneeseen tämän rynnätessä turhaan ovelle iskemään kättä puiseen pintaan.
“Mana! Päästä minut ulos!” rakastajatar kiljui hakatessaan ovea nyrkillään.
“Tulet vielä katumaan tätä!”
“En koskaan”, naisellisempi suorastaan naurahti, vaikka tiesi, ettei toinen kuitenkaan kuullut häntä.

Tyytyväisesti hymyillen naamioitunut kääntyi ympäri katsellen sohvaa, jonne oli raahannut kaiken mahdollisen tavaran, jonka ei halunnut joutuvan naikkosen mahdollisen vihan kohteeksi. Niin hänen kuin Asagin vaatteet makasivat sohvan selkänojalla isona pinona ja pöydällä oli kaikkea muuta tavaraa, kuten korurasia ja erilaisia meikkejä hajuvesien kanssa. Myöhemmin, siirrettyään tavarat turvaan, mies oli ihmetellyt, miksi edes oli pelastanut yakuzan omaisuutta, mutta totesi sitten, ettei jaksanut viedä niitä enää takaisin. Punaiset satiinilakanat olivat kylläkin yhä vuoteessa, mitä kauniskasvoinen tavallaan ihmetteli, miksei Asagi ollut vaihtanut niitä puhtaisiin. Niistä siniharmaasilmäinen ei kuitenkaan jaksanut välittää. Hänelle oli ihan sama, jos tummanruskeasilmäinen päättäisi polttaa ne päästäkseen ulos eikä tämä oikeastaan pystyisi siihen – nainen tuskin tiesi, miten tulitikkuja käytettiin. Venytellen hiukan niskaansa mustahiuksinen otti sohvan selkänojalta pitkän takin mukaansa ja siirtyi takaisin haaremin kerrokseen nautiskellen tilanteesta. Valitettavasti hänen pitäisi odottaa seuraavia tapahtumia, mutta hänellä oli kärsivällisyyden hyve. Eipä tässä mitään, vaikka muu haaremi päättäisikin tulla paikalle, mutta sitä mies epäili sitä vahvasti – ilta oli vielä turhan nuori. Kaori ei tosin välittänyt ulkona riekkumisesta, mutta Kamijon tai Ain seurassa pysyi yömyöhäänkin pystyssä. Namie taas olisi luultavasti omien malliystäviensä kanssa ja tulisi vasta huomenna, jolloin hän olisi jo kaukana tästä kaikesta – ei ollut siis mitään huolehdittavaa.

Itsevarmasti Mana istuutui toiseksi ylimmän kerroksen punaiselle sohvalle sytyttäen valot ja venytellen itseään. Korvat kuulivat, kuinka Yoru sipsutti portaat alas ja riensi hänen luokseen sohvalle. Missikin hiippaili pian perässä ja vaati paikkansa entisen soluttautujan sylistä koiran kyhnyttäessä naisellisemman kyljessä kiinni. Kaori ei oikeastaan pitänyt siitä, että eläimet hyppivät huonekaluille, mutta siitä mustahiuksinen ei jaksanut välittää. Nainen ei ollut paikalla, joten oli turha miettiä moisia, kun saattoi vain nauttia tilanteesta. Siniharmaat silmät sulkeutuivat hetkeksi meikanneen kuullessa yläkerrasta vaimeaa kiljuntaa ja voimattomia uhkauksia itkunsekaisella äänellä. Asuka sai huutaa rauhassa. Kukaan ei tulisi ja pelastaisi tätä.
Vähitellen huutojen vähentyessä mieli alkoi lipua muihin asioihin. Oikeastaan ajatukset kulkeutuivat erääseen herraan, jota oli mahdotonta unohtaa – varsinkaan tämän omassa kodissa. Asagi leijaili mielikuviin hymyineen ja lempeine katseineen. Entisen soluttautujan oli vaikeata myöntää, että oli utelias tietämään, oliko yakuza kerrankin tosissaan puheissaan, vai mitä juonia tämä tällä kertaa juoni hänen päänsä menoksi. Raskas huokaisu pakeni huulien välistä katseen laskeutuessa eläimiin. Turhia toiveita hän elätteli, koska mitkään unelmat siitä, että mies olisi puhunut hänelle totta, eivät voineet pitää paikkansa. Eivät ne kauniit sanat välittämisestä ja rakastamisesta. Ehkä olisi vain parempi lähteä heti Asukan hoitelemisen jälkeen, ettei tarvitsisi kuunnella lisää myrkyllisiä sanoja, jotka satuttivat liikaa hänen hölmöydestä heikentynyttä sydäntään.

Missi nosti katseensa isäntäänsä ja katsoi tiukasti kulmiensa kauniita kasvoja. Silmät sanoivat, että toinen oli pelkuri ja heikko. Pelkuri, koska edes harkitsi pakenemista vakavasti. Heikko, koska yritti kieltää tunteensa rikollisjärjestön johtajaa kohtaa, vaikka se oli aivan liian ilmeistä.
“Voi Missi, onneksi et ole ihminen. Muuten pettyisit kovasti, kun ymmärtäisit, millainen mies Asagi oikeasti on”, Mana sanoi hiljaa liu’uttaen kättään valkoisen eläimen päältä sen selkään.
Yorun matala tuhahdus sai siniharmaasilmäisen vilkaisemaan koiraa, joka tuijotti kiukkuisen näköisenä mustahiuksista isäntäänsä. Joko lemmikki syyllisti miestä siitä, että sai vähemmän huomiota verrattuna kissaan tai sitten se ei pitänyt vaatesuunnittelijan puheista. Tilanteeseen sopi paremmin ensimmäinen vaihtoehto, mutta jälkimmäinen tuntui jotenkin totuuden mukaisemmalta. Ruskeat nappisilmät sanoivat, ettei isäntä tiennyt lainkaan itse, millainen mies mustasilmäinen oikeasti oli. Katse muistutti myös siitä, ettei naamioitunut ollut myöskään näyttänyt todellista minäänsä miehelle, jota oli väittänyt rakastavansa ja rakasti yhä kaikesta vastaan pullikoinnista huolimatta. Toinen matala tuhahdus lisäsi, ettei kauniskasvoinen ollut itsekään niin täydellinen tai viaton, kuin kaikesta voisi päätellä.
“Älä katso minua noin”, entisen vakoojan ääni värisi hiljaa kuulematta lainkaan kevyttä ovien avautumista.
“Miten sinua sitten pitäisi katsoa?” kuului tuttu, matalan pehmeä ääni hisseiltä, mikä sai Manan kääntämään katseensa tulijaan.

Tuttu nahkatakki keikkui miehen päällä vetoketjujen kiiltäessä valoissa eri kulmista miehen astellessa olohuoneeseen hymyillen lempeästi omaa kaunista hymyään. Päänahkaa pitkin kulkevien lettien päät oli jälleen pöyhitty tavalliseen tapaan pystyyn hiuslakalla otsahiusten suortuvien laskeutuessa pehmeästi lempeännäköisille kasvoille.
“Tulithan sinä viimein, Hiroki”, Mana nousi pystyyn siirtäen ensin kissan pois sylistään.
“Odottelinkin sinua jo.”
“Minä tulin niin nopeasti, kuin vain pääsin, kun kutsusi kävi”, Hiroki sanoi ystävällisesti hymyillen ja katseli lyhempää tarkkaavaisesti.
“Täytyyhän minun omin silmin nähdä, kun kuolleeksi luultu palaa jälleen luoksemme – melkein kuin jossain saippuaoopperassa”, eebenpuunruskeat silmät tarkkailivat jakussa ja hameessa olevia läikkiä miehen huolestuessa hiukan.
“Ilmeisesti sinä todellakin teit lähempää tuttavuutta kuoleman kanssa.”
“Kuolema on aina yksi osa tämän maailman herroista ja tutuistani”, siniharmaasilmäinen huomautti viitaten kädellään vierastaan istumaan sohvalle viereensä.
“Pitää vain osata tiedostaa, milloin se on ystävä ja milloin taas vihollinen.”
“Ilmeisesti se oli tällä kertaa sinun ystäväsi”, parittaja huomautti ja istuutui välittömästi naisellisemman viereen.
“Antaa kuulua. Mitä tapahtui ja miten Asagi löysi sinut?”
“Ei Asagi minua löytänyt”, entinen soluttautuja huomautti kireästi.
Hän ei olisi halunnut keskustella näistä asioista, mutta se oli välttämätöntä. Kukaan ei tässä mafiassa tehnyt mitään ilmaiseksi ja Hiroki tyytyi sentään jonkinlaisena ystävänä siihen, että saisi riittävän selkeän tilanneselosteen ja riittävän hyvät syyt sitä myöten auttaa.
“Seth sai ystävänsä etsimään minut ja tämä onnistui jotenkin pääsemään jäljilleni. No, Seth tietenkin tuli tapaamaan minua ja me kävimme kaupungilla, minkä jälkeen hänen piti mennä sinne hyväntekeväisyyshuutokauppaan, jonne Asagikin meni äsken. Minä palasin kotiini ja totesin tulleeni salamurhayrityksen kohteeksi.”
“Oletko varmasti kunnossa?” tummanruskeahiuksisen katse eksyi välittömästi leukaan, jossa oli kevyt mustelma.
“Olen, olen”, laihempi mumisi hiukan nolostuneena, kun kaikki olivat hänestä niin huolissaan.
Tavallaan se lämmitti hänen mieltään, että oli kaikille tärkeä. Jopa tärkeämpi kuin oli aikaisemmin kuvittelut. Hän oli usein luullut, että oli muille vain Asagin rakastaja.

“Onnistuin tappamaan tikarillani kaksi kolmesta, mutta sitten tämä numero kolmonen salamurhaajistani olikin löytänyt aseeni ja yritti saada minut kavaltamaan Asagin. Hän yritti saada minut luovuttamaan avainkortin tänne Burutendoulle, jota minulla ei tietenkään ollut, ja kertomaan Asagin tietokoneen tunnukset. En puhunut, vaan tappelin vastaan ja hän aikoi ampua minut, mutta Asagi ilmestyikin yllättäen paikalle – Seth kavalsi minut kertomalla osoitteeni Hide-zoulle, joka taas informoi Asagia.”
“Hyvä, että ne kaksi toimivat oikein”, nahkatakkinen huomautti huokaisten syvään.
“Muuten olisit varmasti kuollut. Kai muistit kiittää Asagia henkesi pelastamisesta?”
Kysymys sai entisen vakoojan puremaan itseään huulesta, mikä ei jäänyt toisen tarkalta katseelta huomaamatta.
“Et siis kiittänyt”, mies totesi synkästi.
“Taisi käydä liian suureksi ylpeydellesi.”
“Tässä ei ole kysymys minun ylpeydestäni ja Asagista!” kauniskasvoinen kivahti hermostuneena.
“Vaan siitä, että suostutko auttamaan minua vai et?”
“En minä muuten olisi täällä”, lettipäinen levitti käsiään naurahtaen.
“Olisin siellä, missä olin äskenkin.”
“Panemassa Tsunehitoa ja Ruizaa?” naamioitunut sähähti ja vilkaisi sitten nolostuneena lattiaa.
Miksi hänen piti äyskiä asiasta, joka ei edes kuulunut hänelle?

“Juuri siellä, jos välttämättä haluat tietää”, pidempi sanoi rauhalliseen sävyyn aavistaen, että Asagista puhuminen oli toiselle hankalaa juuri nyt.
“Joku taitaa olla puutteessa…”
“Mitä sinä sanoit?” terävä haukan katse iskeytyi nenäkoruiseen, joka käänsi katseensa muualle viheltäen muutaman kerran.
“Asagi siis haki sinut ja toi tänne”, Hiroki päätti vaihtaa puheenaiheen takaisin aikaisempaan.
“Hän luultavasti lähettää jotkut siivoamaan ne kolmet ruumiit pois ja tutkimaan heidät tatuointien varalta.”
“Kaksi kuollutta”, Mana huomautti.
“Tapoin kaksi, mutta kolmas jäi henkiin. Asagi ampui tämän käden – vahingossa tai tarkoituksella – ja käski Köziä ja K:ta ottamaan miehen mukaansa.”
“Mielenkiintoinen käänne sinänsä”, nahkatakkinen nyökkäsi ja hymyili sitten lämpimästi.
“Mielenkiintoisempi ja ihanampi käänne on kuitenkin saada sinut takaisin luoksemme.”
“Älä nyt mene asioiden edelle”, lyhempi huomautti ja jatkoi nähdessään toisen kysyvän katseen.
“Olen täällä vain hetken ja lähden välittömästi, kun Asagi palaa – ellei hän sulje minua häkkiin.”
“Minä kohta puoliin suosittelen sitä lämpimästi hänelle”, lettipäinen sanoi välittämättä toisen tiukasta katseesta.
“Mana, Asagi rakastaa sinua oikeasti, vaikka on tyhmyyksissään osoittanut käytöksellään jotain muuta… Hän ei ole syönyt eikä nukkunut kunnolla poissa ollessasi, koska on vain kaivannut sinua – eikö se ole sinulle jo riittävän hyvä syy jäädä?”
“Aina ei voi tehdä, kuten toinen haluaa”, naisellisempi sanoi viileästi.
“Aina ei voi asettaa toisen onnea omansa edelle.”
“Eikö edes silloin, kun se onni olisi myös oma onni?” eebenpuunruskeat silmät tarkkailivat toisen kasvoja tulkaten sieltä enemmän, kuin kukaan pystyi edes arvaamaan.
“Miksi lähtisit, kun kerran haluat jäädä?”
“Kuka sanoi, että haluan jäädä!?” naamioitunut pomppasi pystyyn kimpaantuneena, mutta ei itse kysymisestä, vaan siitä, että hänestä tuntui, että hänen ajatuksiinsa tunkeuduttiin.
“Sinä.”
“En ole sanonut sinulle mitään sellaista!”
“Ilmeesi kertoi kaiken.”
“Minähän sanoin, että aion lähteä!”
“Jos luulet huijaavasi minua, erehdyt ja pahasti.”
“Minä en valehtele! Minä todellakin lähden!”
“Lähde sitten”, parittajan sanat saivat lauhemman hiljenemään tämän katsoessa seisomaan kohottautunutta miestä.
“Ole hyvä. Lähde nyt, jos haluat”, mies viittasi hissille.
“En estä sinua lähtemästä, vaan annan sinulle korttini, jotta pääset ulos täältä. Jos todella haluat lähteä, mene nyt – kyllä minä huolehdin asioistasi. Mene ja unohda tämä kaikki – unohda Seth, mafia, Missi, Yoru, kaikki ystäväsi ja Asagi. Lähde toki pois ja pyyhi muistot sinusta ja Asagista. Älä edes mieti, mitä teidän välillänne olisi voinut tapahtua, jos olisit jäänyt.”

Mana ei liikahtanutkaan. Hän ei vain kyennyt siihen. Todellisuudessa mies ei halunnut unohtaa Asagia eikä koko mafiaa. Hän oli kuvitellut vihaavansa tätä kaikkea, mutta olikin oikeastaan iloinen palattuaan takaisin. Burutendou oli hänen kotinsa ja nämä miehet hänen rakkaimpia ystäviään – suorastaan perhe. Tämä tuntui olevan oikein, mutta sitä hän ei myöntäisi, ei ainakaan Hirokille, jos kenellekään.
“Meidän on pian mentävä”, entinen soluttautuja sanoi hitaasti kääntyen ylimpään kerrokseen vieville portaille.
“Shou odottaa luultavasti meitä Junin kanssa.”
“Luultavasti, mikäli soitit hänelle minun jälkeeni – siitähän on vierähtänyt suunnilleen tunti”, tummanruskeahiuksinen vilkaisi rannekelloaan.
“No, minä käyn hakemassa Asukan”, rakastaja sanoi rientäessään kohti Asagin huoneistoa.
“Meillä on vielä paljon tehtävää.”
“Hyvinkin paljon, koska yrität sen varjolla paeta nykyisestä tilanteesta ja keskusteluamme”, parittaja huomautti istuutuen jälleen sohvalle selkä portaille päin.
“Toivottavasti kuitenkin ajattelet tätä kaikkea samalla”, mies lisäsi saaden laihemman pysähtymään ja tiesi sen varsin hyvin.
“Asagi rakastaa sinua ja hänellä on syynsä kaikkeen – jopa omituiseen käytökseensä. Sinuna kuuntelisin ja juttelisin Asagin kanssaan suoden hänellekin mahdollisuuden olla ihminen näyttäen olevani sitä samaa. Muista tämä, Mana”, eebenpuunruskeasilmäinen vilkaisi kauniskasvoista olkapäänsä yli hymyillen tietävästi.
“Ihminen ei loppujen lopuksi osaa ennustaa tulevaa.”
“Ei niin, mutta se voi päätellä sen menneistä”, mustahiuksinen kääntyi poispäin toisesta pitkän hiljaisuuden jälkeen rientäen viimein portaat ylös.
Nyt olisi laitettava asiat tärkeysjärjestykseen ja Asuka oli nyt siinä ensimmäisenä.

Varmasti Mana astui auki jätetystä ovesta ylimpään kerrokseen ja käveli suuren tavararöykkiön ohitse, mutta hän ei mennytkään makuuhuoneen ovelle, vaan keittiöön. Siellä mies riensi nopeasti sivummalla olevalle valkoiselle, pienelle metallikaapille avaten sen. Sideharsorulla putosi lattialle täynnä olevasta lääkekaapista hansikoidun käden siirrellessä tavaroita varovaisesti etsien niiden takana olevaa pientä syvennystä. Hymy leveni huulilla, kun silmät huomasivat viimein etsimänsä: pienen, tummanruskean lasipullon. Käsi tarttui hellästi pullonkaulaan ja vei esineen muiden tavaroiden lomasta ottaen samalla vielä pienen liinan mukaansa. Itsekseen hyräillen mies asettui keittiön tiskipöydän ääreen availemaan pulloa ja kaatoi siitä nestettä liinalle pysyen jopa tavallista suorempana, suorastaan vältellen käsiensä työtä. Nopeasti korkki kierrettiin takaisin lasiseen suuhun ja pullo asetettiin paikalleen lääkekaappiin muiden tavaroiden taakse. Kostutettu liina tungettiin nyrkin sisään käteen varoen tarkasti, ettei se näkyisi pitkän hihan alta.

Siniharmaasilmäinen siirtyi siitä varsin ripeästi makuuhuoneen oven taakse ja kuunteli hetken huoneesta kuuluvaa nyyhkytystä. Jotakuta toista tuo ääni olisi saattanut heikentää, antamaan toiselle armoa, mutta entiseen vakoojaan sillä ei ole mitään vaikutusta. Avain väännettiin hiljaa lukossa ja ovi työnnettiin viimein auki mustahiuksisen kurkistaessa sisälle tarkkaillen ympärilleen. Asuka makasi käppyränä vuoteella ja itki lohduttomia kyyneleitä huomaamatta lainkaan sitä, että hänen vankilansa ovi avattiin ja pyöveli käveli sisään tutun varmana, suorastaan nauttien näkemästään.
“Aika pyyhkiä silmäsi”, käsi tarttui lujasti tummanruskeasilmäisen käsivarteen kiskoen naista ylös vuoteelta.
“Sinulle on tullut vieras.”
Minihameinen putosi sängyltä suoraan lattialle, koska jaloissa ei ollut voimaa kannatella hentoa vartaloa. Päiväpeitto ja muut lakanat valuivat osittain pois patjalta saaden tilanteen näyttämään vielä surkeammalta, kun vuodevaatteet valuivat lyhemmän paljaille jaloille hiusten peittäessä punoittavia silmiä ja märkiä poskia.
“Nouse nyt omille jaloillesi!” kauniskasvoinen huokaisi raskaasti kiskaistessaan laihemman väkisin pystyyn.
“Minä en aio kantaa sinua alakertaan.”
“Aiotko tappaa minut?” Asuka kysyi käheästi hänen lähes raahautuessa toisen perässä olohuoneeseen ja sieltä avonaiselle ovelle.
“Asagi ei hyväksy sitä, jos tapat minut!”
“Sitten ei hyväksy”, Mana työnsi yllättäen nuoremman eteensä ja tönäisi tämän liikkeelle.
“Enkä minä aio tappaa sinua, vaan saat kokea jotain aivan muuta”, siniharmaat silmät tarkkailivat ruskeahiuksisen alistunutta kävelyä alakertaan.
“Toivottavasti muistat vielä hyvät käytöstapasi”, mies lisäsi pehmeästi naurahtaen.
“Juuri sinua varten soitin tämän herran paikalle.”

Tummanruskeasilmäinen astui viimein haaremin kerrokseen ja katsoi hämmentyneenä ympärilleen miettien, kenestä hänelle puhuttiin. Katse osui nopeasti sohvalla olevan miehen letitettyyn päähän tämän kääntyessä välittömästi katsomaan saapuneita.
“Hyvää iltaa, Asuka”, Hiroki hymyili ystävällisesti nousten seisomaan – tulihan paikalle sentään naisväkeä.
“Voi sinua pientä, et saisi pilata silmiäsi tuollaisella itkemisellä – ulkomaalaiset eivät välttämättä pidä punoituksesta.”
Pala nousi naisen kurkkuun tämän katsoessa kauhistuneena nahkatakkista miestä, joka puheli, kuin ei huomaisi lainkaan toisen järkytystä.
“Mana on ollut sinua kohtaan varsin ilkeä, kun kerran meikkisi on noin pahasti levinnyt”, parittaja jatkoi hymyillen leikkisästi.
“Ole huoleti, saat kohta lauman miehiä lohduttamaan sinua… Tai oikeastaan sinä lohdutat heitä heidän yksinäisinä hetkinään.”
Huulikiiltoinen suu raottui, mutta ääni ei lähtenyt liikkeelle. Kyllä aivot ymmärsivät liiankin hyvin, mistä oli kyse. Miksi ihmeessä muuten ihmiskauppaa hoitava mies ja vielä parittaja tulisi hänen vieraakseen? Asialle olisi vain yksi mahdollinen vaihtoehto…
“Et voi tehdä tätä!” Asuka kiljui äänen hajotessa.
“Asagi ei ikinä hyväksy sitä! Et voi viedä minua kaduille!”
“En minä nyt kadulle ajatellutkaan viedä”, lettipäinen korjasi nopeasti sanomisiaan.
“Siperiassa on vain mukava ilotalo, jonne minä joskus järjestän tyttöjä. Siellä päin miehet ovat hyvin yksinäisiä”, yllättäen mies muuttuikin mietteliääksi.
“Tosin, jos Ruizan sanomisia on uskomista, karkotat luultavasti asiakkaat, mutta uskon, että nätti naamasi miellyttää ainakin muutamia miehiä. Sinun kannaltasi olisi parempi miellyttää, koska sitä paremmat olot sinulla on, mitä enemmän tuotat rahaa sinne murjuun.”
“Älä koske minuun!” nainen kiljui perääntyessään vapisten.
“Älä tule lähellenikään! Minä en lähde minnekään! Minä -”
“Sinä teet juuri, kuten me tahdomme”, Mana kuiskasi ystävällisesti lyhimmän korvaan ja painoi kloroformilla kostutetun liinan itkeneille kasvoille.

Kangasta vasten kuului korkeata muminaa ja inahtelua laihemman pyristellessä kaikin voimin vastaan. Käsi kietoutui vartalon ja käsivarsien ympärille päästämättä toista läheltään. Vähitellen pyristelyt vähenivät ja keho rentoutui jääden retkottamaan entisen soluttautujan käsivarsille. Se ei kuitenkaan saanut miestä poistamaan liinaa toisen kasvoilta.
“Mana, voit jo lopettaa tuon”, Hiroki huomautti varovaisesti.
“Ymmärtääkseni suunnitelmaasi ei kuulunut aiheuttaa hänelle rytmihäiriöitä – sinähän tiedät kloroformin haittavaikutukset.”
“Tiedän, tiedän”, vaatesuunnittelija sanoi vakavana.
“Haluan vain varmistaa, ettei hän näyttele – on sitä ennenkin sellaista huomattu.”
“Uskoisin hänen olevan tajuton”, parittaja käveli ystävänsä viereen ottaen tältä tajuttoman tytön kannettavaksi.
“Sitten tapaamaan Junia ja Shouta”, pidempi jatkoi kävellessään hisseille toisen pukiessa takin suojaamaan verisiä vaatteitaan.
“Oletko aivan varma, että Asukalta on leikattava äänihuulet? Monet miehet nimittäin pitävät kovasti voihkeista”, lettipäinen jatkoi puhelemistaan, kuin he puhuisivat säästä tai vastaavasta jokapäiväisestä asiasta.
“Tuo lutka on ovela ja saattaa keksiä mahdollisuuden päästä puhelimelle”, kauniskasvoinen huomautti.
“Ei hän osaa venäjää”, eebenpuunruskeasilmäinen huomautti hissin ovien auetessa heille – laihempi käytti hänen korttiaan, koska ei suostunut kantamaan rakastajatarta.
“Osataan sielläkin sitä englantia puhua”, Mana sanoi viileästi astuessaan valoisaan kopperoon.
“Lisäksi hän ansaitsee viimeisenä iskuna sen, että huomaa menettäneen äänensä.”
“Olet julma mies”, Hiroki huomautti naurahtaen matalasti.
“Kuinka niin?” naisellisempi kysyi viattomasti.
“Eikö se oli jo aika julmaa tämän kaiken lisäksi laittaa mies, joka ei ole koskaan leikannut ketään tai mitään, irrottamaan Asukan äänihuulet, vaikka kokenut kirurgi olisikin siinä vieressä?”

Notes:

Selityksiä:

* Mana on kuitenkin tuntenut Asukan jonkin aikaa, että tietää, missä päin maailmaa neiti pyörii. Vihjaisin muutamissa luvuissa niistä hämärä miehissä, viimeksi Ain suulla
* Ihminen harvoin kykenee kontrolloimaan sanojaan/tekojaan paniikissa, kuten Asuka sanomisiaan
* Jos joku miettii, miksi Mana siirsi Asagin tavaroita turvaan, se tapahtui vaistomaisesti, kun hän siirsi omiaan
* Kloroformia käytetään useisiin erilaisiin asioihin, mutta sitä on käytetty myös nukutusaineena, mutta se saattaa aiheuttaa äkillisiä, hengenvaarallisia sydämen rytmihäiriöitä (siksi Mana piti kasvojaan kaukana litkusta)
* Minä en sitten tiedä täysin tuosta leikkauksesta, mutta uskoisin, että puhekyvyn viemisessä voidaan tehdä pienikin juttu tai sitten äänihuulet leikataan kokonaan irti
* Manan suunnitelma: lähetetään Asuka Hirokin kautta Siperiaan ilotaloon huoraksi ja leikataan äänihuulet, ettei tämä pysty hankkimaan apua paetakseen – henkinen ja fyysinen isku + ikuinen häpeä huorana

Chapter 35: Osa lupauksista rikotaan, osa pidetään

Asagi istui harvinaisen suoraselkäisenä limusiininsa penkillä. Kännykkä värisi taskussa kiivaasti, mutta mies ei edes vilkaissut sitä. Hän kyllä tiesi, kuka soitti ja miksi. Hide-zou luultavasti kirosi häntä parhaillaan helvettiin, koska hän ei taaskaan tullut ajoissa hienoon tilaisuuteen, mutta asiat oli laitettava tärkeysjärjestykseen. Yakuza kyllä ilmaantuisi hyväntekeväisyyshuutokauppaan, mutta sitten kun oli hoitanut nämä asiat ensin. Mustat silmät katsoivat tiukasti eteensä pieneen seinämään, joka erotti hänet henkivartijoistaan. Sen pienen luukun tuijottaminen esti miestä huutamasta ääntään käheäksi siitä raivosta, jonka tunsi sisällään. Onneksi mies saisi pian helpotusta tilanteeseen, koska Közi ajoi limusiinin pimeyden keskellä pysäyttäen viimein auton aukealle, mutta silti mukavan syrjäiselle paikalle, jonka lähellä oli pieni metsikkö. K riensi nopeasti avaamaan oven johtajalleen, joka nousi tyylikkään rauhallisesti autosta katsoen kaksikkoa, joka odotti ilmiselvästi käskyjä. Rikollisjärjestön johtaja ei sanonut mitään. Käveli vain viileästi istumaan konepellin päälle ristien kätensä rintakehälleen. Auton valot oli jätetty päälle ja ne valaisivat hyvin ruohikkoista aluetta ja sitä pientä metsikköä, joka oli kartoitettu eräänlaiseksi puistoalueeksi, joka sai kasvaa, miten halusi. Tämän mustatukka tiesi, koska tämä oli hyvin tuttu paikka: syrjäinen ja Osakan ulkopuolella, mutta sopivan lähellä kaupunkia kuitenkin.
“Olkaa hyvä, Közi ja K”, Asagi sanoi viimein heilauttaen hiukan hiuksiaan.
“Tiedätte kyllä, mitä tehdä.”

Henkivartijat nyökkäsivät liikkuessaan kuoleman sanansaattajina takakontille. Közi nosti luukun ylös ja etsi jotain sen sisäpuolelta, kun K kumartui kiskomaan peittokäärettä. Punapää kiskoi pienestä lokerosta suuren tummanharmaan kankaan, joka näytti pimeydessä enemmän mustalta kuin harmaalta. Ripeästi valkokasvoinen riensi viemään viltin auton valojen eteen levittäen sen maahan ruohonkorsien ja muiden päälle. Siellä täällä maassa oli vanhoja kulkureittejä, jotka kertoivat autonrenkaanjälkien kanssa sen, että paikassa oli vierailtu varsin usein – tietenkin öiseen aikaan, kuten nyt. Pian mies riensi takaisin takakontille kaivamaan ruskean nahkakääreen, jonka vei viltin eteen aivan lähelle mustatukkaa ja paljasti sen sisällön avaamalla paketin. Erilaiset ketjut, piikit, veitset, lääkepullot ja muut kidutusvälineet kiilsivät pahaenteisesti auton valoissa, mikä sai pantterimaisen hymyilemään pahansuovasti, lähes tyytyväisenä näkemästään. Olihan siellä erilaisia muita hyötytavaroita, joita ei voinut laskea mitenkään kidutukseen kuuluviksi, mutta olivat silti hyödyllisiä siinäkin asiassa. Ilmastointiteippirulla oli mainio esimerkki näistä tavaroista, mistä mustasilmäinen totesi, että sitä pitäisi ostaa kaupasta lisää.

Irokeesipäinen piteli kantamustaan olkapäällään pysähtyessään limusiinin valoihin ja katsoi kysyvästi ensin työtoveriaan, sittemmin yakuzaa, joka nyökkäsi päättäväisesti. Puna-mustahiuksinen ei sanonut mitään pudottaessa kääreen maahan välittämättä sieltä kuuluvasta parahduksesta ja hiljaisesta ulinasta. Rempseästi mies tarttui peiton reunaan ravistaen petivaatteen auki. Salamurhaaja putosi tömähtäen viltille ja huusi kivusta iskeytyessään loukkaantuneen kätensä päälle. Komeat kasvot kiristyivät karjaisun myötä, kun tämä tarttui haavoittuneeseen käteen, johon oli kääritty varsin perusteellisesti riekale Manan ostaman kodin verhoista. Mies tuntui olevan täysin tietämätön missä oli, mitä oli tapahtunut ja mitä tulisi tapahtumaan. Tämä ei nähnyt sitä, että ainoa valonlähde oli auton valot, koska kaupunki oli kaukana takana ja pilvet olivat peittäneet taivaan. Eipä hän tosin olisi voinut juuri niiden valojen takia nähdä yhtään mitään, koska ne saivat kirkkaudellaan vedet silmiin sokaisten miehen täysin.
“Iltaa. Mukavaa, että päätit viimein liittyä seuraamme”, Asagi sanoi ystävällisesti hymyillen laskien kätensä mustalle konepellille nojautuen viehättävästi hiukan taaksepäin.
Kasvot pysyivät varjossa, ettei niitä voinut nähdä kunnolla, mutta kyllä salamurhaaja tiesi, minkä näköinen Osakan paskiainen oli. Tieto ei kuitenkaan aina torjunut pelottavan uhkaavaa vaikutelmaa – varsinkaan juhlapukuisen kohdalla.
“Meillähän on paljon mukavaa keskusteltavaa.”
Salamurhaaja nosti katseensa samassa puhuneeseen valkoisena kauhusta. Kyyneleet valuivat poskille silmien räpytellessä kirkkaissa kohdevaloissa. Suu aukesi, mutta sulkeutui samassa, koska mies ei osannut sanoa yhtään mitään. Pelko tuntui vatsanpohjassa ja sai vartalon jäykistymään kauhusta, ettei edes koulutettu mieli kyennyt saamaan otetta ylitse iskevien tuntemusten takia.
“Katsele toki ympärillesi”, mustatukka katseli taivasta ja lähellä olevaa metsikköä hyväntuulisesti.
“Kaupungissa sitä unohtaa, että on olemassa vieläkin tällaisia kolkkia, jossa ihmisiä ei ole mailla halmeilla. Vain luonto ja äänettömyys, joita ei voi kuin ihailla ja arvostaa.”

Loukkaantunut nielaisi kuuluvasti ja käänsi vapisten katseensa sivulle nähden näön parantuessa K:n tuijottavan häntä ilmeettömästi. Samassa pää kääntyi toiseen suuntaan katsomaan Köziä, joka oli yhtä mitäänsanomaton kuin toverinsa. Hengitys kiihtyi miehen ryhtyessä katsomaan tarkemmin ympärilleen tajuten sen, että hänet olisi tosiaan tuotu paikkaan, jossa ei ollut muita kuin he neljä. Silmät etsivät pakotietä, jota ei tietenkään ollut, mutta sitten katse iskeytyi suoraan eteensä alas kohtamaan jotain, mitä ei olisi halunnut nähdä. Salamurhaaja hyppäsi kauhusta kiljaista kauemmas veitsistä ja piikeistä, mutta Közi oli samassa liikkunut miehen taakse ja esti tätä pääsemästä karkuun.
“Oletko katsonut jo tarpeeksi ympärillesi? Minulla ei nimittäin ole loputtomasti aikaa”, yakuza huomautti pehmeästi ja otti taskukellon rintataskustaan vilkaisten sitä nopeasti, vaikkei paljoakaan voinut katsoa siitä aikaa pimeyden takia.
Sillä ei kuitenkaan ollut oikeastaan yhtään väliä, koska aika oli hänelle tällä hetkellä vain pikkuseikka. Sanoilla oli kuitenkin toivottu vaikutus, kun ansaanjohdettu yritti edelleen perääntyä punapäätä päin, vaikka se oli turhaa: Henkivartija oli yhtä vankka kuin kiviseinä.
“Oletan, että hiljaisuus on myöntymyksen merkki”, pantterimainen hymähti vilkaisten loukkaantunutta kulmiensa alta laittaessaan kelloa takaisin taskuunsa.
Jalka nousi sirosti polven päälle käsien kietoutuessa nostetun jalan ympärille elegantisti. Turhankin rennosti ja itsevarmasti, mutta miehellä ei ollutkaan mitään pelättävää, toisin kuin vihollisellaan, jonka kasvot hikosivat pelosta, vaikka ulkona oli mukavan viileätä.
“Pääsemme siis viimein aloittamaan tämän keskustelun.”
Mustatukka nyökkäsi pienesti, jolloin Közi tarttui välittömästi salamurhaajaa niskasta pakottaen takamukselta polvilleen, jotta tämä olisi mahdollisimman alistettu kuulustelua varten.
“No, kerrohan minulle näin alkuun nimesi”, rikollisjärjestön johtaja kysyi hellästi kallistaen hiukan päätään.
Tämä olisi varmasti polttanut savuketta sillä hetkellä, jos sattumoisin tupakoisi, mutta se ei kuulunut Osakan alamaailman herran tapoihin. Siitä paheesta tämä ei välittänyt yhtään, vaikka sallikin sen alaisilleen.

Salamurhaaja ei sanonut mitään. Availi vain suutaan kauhuissaan osaamatta ajatella mitään järkevästi. Mieli halusi vain paeta, juosta karkuun, mutta sitä tämä ei voinut tehdä, kun vahva käsi puristi niskavilloista. Pienen hiljaisuuden jälkeen miehen hiuksiin tartuttiin ja pää kiskaistiin kivuliaasti taaksepäin miehen huutaessa tuskasta.
“Közi, ei ole sopivaa kohdella vierastamme noin”, mustasilmäinen huomautti hiukan moittivasti, jolloin puhuteltu totteli välittömästi lopettaen tukistamisen.
“Minun on helpompi keskustella kanssasi, jos tiedän nimesi”, Asagi selitti hyväntahtoisesti, kun loukkaantunut pakotettiin käsiensä varaan, lähes kumartamaan rikollisjärjestön johtajan edessä.
“S-Shi”, polvillaan oleva sai viimein kuiskattua käsien lähes pettäessä allaan.
“Vai Shi”, mustatukka sanoi tyytyväisenä välittämättä lainkaan kohteliaista päätteistä.
Hän tiesi hyvin, että nimi oli keksitty, koska melkein kukaan äiti tai isä ei halunnut oikeasti antaa lapselleen nimeä, joka merkitsi kuolemaa, vaikka se kuinka sopisi tälle. Lisäksi hyvin koulutettu mies jätti aina oikean nimensä kertomatta. No, kyllä se hänelle tähän hetkeen kelpasi.
“No, Shi, vastaisitko minulle muutamaan kysymykseen? Minulla tosiaan on kiireinen aikataulu.”
Salamurhaaja ei sanonut mitään yrittäessään pysytellä edes jotenkin polvillaan ja pystyssä käsiensä varassa. Silmät, jotka olivat viimein tottuneet kunnolla kirkkauteen, katsoivat niihin pimeydessä piilotteleviin hymyileviin huuliin tietäen varsin hyvin, mitä tämä luultavasti kysyisi.
“Kuka käski sinut seuralaiseni perään?” yakuza ei pettänyt toisen odotuksia lainkaan.
“En kerro!” mies sai yllättäen karjaistua, koska toinen pelko nousi syvältä sisältä.
Omasta johtajastaan johtuva pelko, joka sai muistutettua ne seikat, mitkä oli opetettu pitkällä ja raskaalla koulutuksella. Silmissä leijaili muistikuva siitä, mitä tapahtuisi, jos tehtävä epäonnistuisi ja varsinkin vasikoimisesta tulevat rangaistukset pyörivät kiivaina mielessä.

“Kertoisit nyt”, mustasilmäinen hymyili viehättävästi, vaikka silmät olivat kylmät ja kovat.
“Tiedän jo sen, että sinun piti saada tovereinesi kotini avainkortti ja koneeseeni tunnukset. Minä vain haluan tietää, ketkä haluavat ne, jotta voisin kertoa, kuinka loukkaantunut olen heidän toiminnastaan.”
“Loukkaantunut?” alistettu kysyi käheästi osaamatta ymmärtää toisen mielenjuoksua.
“Kyllä. Tuollainen loukkaa minua syvästi”, pantterimainen kauhisteli vieden toisen kätensä sydämelleen.
“Jos he kerran haluavat noin kovasti tulla vierailulle, olisin lähettänyt heille kutsukortit.”
“Mitä pilkkaa te oikein väännätte!?” salamurhaaja sylkäisi maahan kiukkuisena.
Hän kyllä osasi tulkata tuosta pilkan johtajaansa kohtaan.
“Pilkkaa? Minä en koskaan pilkkaa, vaan kerron totuuksia”, pidempi huomautti päätään puistellen.
“Voisin kertoa myös erään toisen totuuden, mitä tulee tapahtumaan, jos et nyt kerro sitä, mitä haluan tietää.”
“Ei kiinnosta!” trikoopukuinen yritti nousta pystyyn, mutta raskaat kädet iskeytyivät hartioille ja saivat miehen vajoamaan takaisin maahan.
“Luulisi, että tässä kohdassa kiinnostaisi”, mustatukka kallisti jälleen päätään, hymyillen tällä kertaa vaarallisen julmaa hymyä silmien loistaessa kostonhimosta.
“Minä nimittäin uskon, että olet todella halukas tietämään, että Közi ja K toivovat voivansa muistella Hindu kushissa oppimiaan taitoja ja tarvitsevat sitä varten harjoitusvastustajan.”

Henkivartijoiden mainitseminen ja heidän koulutuspaikkanaan ollut vuoristo saivat koko Shin vartalon jäykistymään tämän katsoessa suoraan kirkkaisiin valoihin silmien näkemättä oikeastaan mitään, mutta mieli näki liikaakin. Ajatuksissa piirtyi kuvia hakatuista ja silvotuista ruumiista, joista osa roikkui erilaisista piikeistä mitä vaarallisimmista paikoista. Silmiin piirtyi maailman vaarallisimpina tunnettujen miesten kuvat, joiden joukossa oli myös nimetty kaksikko.
Asagin hymy leveni entisestään miehen huomatessa, mikä vaikutus hänen sanoillaan oli toiseen. Loukkaantuneen mustat trikoohousut kastuivat haaroista virtsan valuessa jalkoja ja kangasta pitkin lämpimän kuona-aineen tipahdellessa tummanharmaalle viltille. Miten pantterimainen nauttikaan miehen pelosta ja säälittävyydestä!

“Muutitko mielesi?” kysymys oli ennemmin hellä naurahdus.
Uhri ei saanut sanottua mitään häpeän punan noustessa kasvoilleen. Sen takia mies ei sanonutkaan mitään. Aivot eivät keksineet mitään sopivaa, kun mielessä tanssivat yhä pelottavat mielikuvat, jotka saivat tämän melkein pökertymään. Kastuneet housutkin nousivat tietoisuuteen ja tämä tiesi olevansa säälittävä – enää puuttuisi vain se, että kolmikko ryhtyisi nauramaan ääneen. Se oli sinänsä turha pelko.
“Et ilmeisesti”, rikollisjärjestön johtaja sanoi viileästi ja katsoi Köziä merkitsevästi.
“Közi, on aika näyttää, ettei meillä ole aikaa turhaan ystävällisyyteen.”
Punapää nyökkäsi ymmärryksen merkiksi ja repäisi salamurhaajan oikean, loukkaantuneen käden itselleen. Huuto pakeni trikoopukuisen huulilta, kun käsi väännettiin ikävästi selän taakse, mutta tunne oli pientä verrattuna sitä seuraavaan tuskaan, joka sai äänen muuttumaan kimakaksi kiljunnaksi. Valkokasvoinen repäisi ikkunaverhosta tehdyn siteen lentävällä otteella tyrehtyneiden haavojen auetessa uudelleen. Veri valui kättä pitkin viltille Shin yrittäessä riuhtoa itseään vapaaksi, mikä oli turhaa, koska kiduttajansa oli paljon vahvempi. Kangasta oli kiedottu varsin paljon ja jokainen nykäisy tuntui siltä, kuin koko käsi revittäisi vähitellen irti aloittaen ensin sormista, sitten kämmenestä, jossa oli hirvittävä reikä. Veri valui pirteästi kättä pitkin mustille vaatteille ja myös henkivartijan päälle, mutta suurin osa punaisesta elämännesteestä tipahteli pisaroina ja muutaman kerran norona tummanharmaan kankaan päälle tahraamatta maata.

Kyyneleet valuivat pitkin salamurhaajan kasvoja äänen väristessä uikutusten ja käheiden hengenvetojen myötä. Katse vajosi maahan jalkojen meinatessa pettää kokonaan altaan. Väännetty käsi kuitenkin pakotti miehen pysymään siinä polvillaan, vaikka tämä yrittikin päästä irti kivuliaasta otteesta.
“Joko nyt muutit mielesi?” Asagi kysyi uudemman kerran kumartuen hiukan eteenpäin.
“Kuka antoi käskyn kysellä seuralaiseltani koneeni tunnuksia ja kotini avainkorttia?”
“Painu helvettiin”, loukkaantunut yski pelon ja itkun sekaisella äänellä nostamatta katsettaan puhuneeseen.
“Aivan varmasti sen teenkin”, yakuza suoristautui istumaan kunnolla lopettaen turhat leikit.
“Teidän jälkeenne – sitten sadan vuoden päästä”, mustasilmäinen katsoi K:ta merkitsevästi.
“K, kysypä häneltä, onko hän aivan varma päätöksestään? Pitele häntä terveestä kädestä ja kysele sinulle tuttuun tapaan.”
Puna-mustahiuksinen nyökkäsi ja kumartui avatun nahkakääreen ääreen ottamaan itselleen tarvitsemansa välineen. Miehellä tosin oli omat aseet reisikoteloissa ja monessa muussakin paikassa, mutta niiden kaivaminen esille ei sopinut tilanteeseen lainkaan eikä kaikkia kätköjä ollut soveliasta paljastaa. Nahkahanskalla päällystetty käsi otti, uhrin siinä katsellessa, ison veitsen muiden kidutukseen pyhitettyjen välineiden joukosta suoristautuen sitten. Ripeästi irokeesipäinen tarttui Shin terveeseen ranteeseen kiskaisten käsivarren kainaloonsa, jotta sitä ei saataisi kiskottua vapaaksi.
“Ei! Älä!” mies huusi kauhusta tuntiessaan veitsen painautuvan peukalonsa juureen.
Silmät sulkeutuivat ja pää kääntyi muualle, kun teräs painettiin nopeasti ja voimalla lihaan katkaisten nopeasti sormen nivelen kohdalta. Peukalo putosi viltille veren pulputessa katkenneesta kohdasta. Kidutettu sätki ja pyristeli kaikin voimin huutaen ja kiljuen, rukoillen melkein armoa, mutta kättään hän ei saanut takaisin. Közikin piteli varmasti uhriaan, ettei tämä päässyt liikaa tappelemaan vastaan, vaan pysyi kiltisti polvillaan.

“Közi ja K, oletteko unohtaneet käytöstapanne?” Asagi kysyi hämmästellen, mikä sai henkivartijat nostamaan katseensa johtajaansa.
“Tehän tiedätte, että vieraan on saatava aina paras mahdollinen kohtelun”, pahansuopa hymy levisi miehen koventaessa hiukan ääntään, jotta salamurhaajakin kuulisi tuskansa keskeltä heidän keskustelunsa.
“Haluan hänen näkevän koko ajan, mitä tapahtuu”, pantterimainen sanoi hitaasti katsellen tyytyväisenä kyyneleisiä, kivusta ja tuskasta punoittavia kasvoja, jotka eivät olisi voineet olla enää yhtään kauhistuneemmat.
“K, haluan, että teet työn toisin: oikein hitaasti ja kivuliaasti. Haluan hänen kirkuvan johtajansa nimen.”
K nyökkäsi ymmärryksen merkiksi ja heitti ottamansa veitsen pystyyn maahan ja päästi irti käsivarresta. Loukkaantunut takertui leikattuun käteensä itkien lohduttomia kyyneleitä veren tahratessa mustan paitansa. Kädet tuntuivat olevan tulessa ja niihin sattui hirveästi kivun saadessa vartalon värähtelemään. Irokeesipäinen kumartui jälleen välineiden ylle ja otti äskeistä hiukan isomman veitsen, joka oli paikoitellen ruostunut ja ehdottomasti tylsistynyt. Mies siirtyi nopeasti takaisin uhrinsa luokse ja otti tältä vasemman käden painaen sen jälleen kainaloonsa ansaan. Közi tarttui trikoopukuista leuasta ja väänsi tämän katseen sormiin, joita ryhdyttiin leikkaamaan oikein hitaasti miehen voimatta tehdä muuta, kuin kestää tai puhua.

Asagi katsoi tyynesti, kuinka etusormi putosi hitaasti leikattuna viltille veren valuessa villinä tummanharmaalle kankaalle. Tuskan ja kauhun huudot olivat hänelle musiikkia ja armon anelu oli suorastaan sinfoniaa, vaikkei nimiä tullut vieläkään esille. Kiljunta ja rukoukset eivät silti saaneet miestä jatkamaan kyselyä, mikä sai henkivartijat vilkaisemaan yakuzaa muutaman kerran vakavina, mutta jatkoivat sitten työtään.
Mustatukka halusi tuon miehen kärsivän. Hän halusi toisen kokevan sen saman tuskan, pelon ja hirveyden, mitä Mana oli joutunut kestämään, ja huomattavasti enemmänkin. Mies halusi Shin kokevan tuon kaiken moninkertaisena. Mustat silmät katsoivat katkenneita sormia kirkkaassa valossa, kun veri tahrasi kaiken, mihin osui tehden tilanteessa hirvittävämmän, mitä se jo oli.
“Kysyn vielä uudemman kerran”, pantterimainen huitaisi viimein kädellään, jotta K lopettaisi työnsä.
Sormet olivat jo loppuneet vasemmasta kädestä ja toinen vaihtoehto olisi ollut ranne tai toisen käden sormet, jos niitä pystyi enää kutsumaan niiksi. Oikea kämmen nimittäin roikkui käyttökelvottomana sormien jähmettyessä tuskaisiin asentoihin.
“Shi, kysyn sinulta uudelleen, kuka käski teidän mennä Manan kimppuun? Kuka on johtajasi?” mustatukkainen kallisti hiukan päätään mietteliäänä.
“Olisi myös mukavaa, jos kertoisit, miksi kaikki tämä vaiva nähtiin? Mitä tietoja minun koneeltani kaivettaisiin ja mikä halu on tehdä noin kovasti vierailu luonani?”
Vastaukseksi tuli pelkkää voihketta ja pidäteltyä itkua pään repsottaessa rentona Közin käsissä. Silmät oli suljettu ja huulilta pakeni muutaman kerran sana äiti.
“Vastaa!” käsky sai salamurhaajan nielaisemaan väärään kurkkuun.
Yskäisyt pakenivat lähes kuivuneesta suusta kasvojen vajotessa katsomaan vilttiä, joka oli värjääntynyt miehen verestä läikikkääksi. Samassa hiuksiin tartuttiin ja katse pakotettiin takaisin Osakan suurimman rikollisjärjestön johtajaan, joka katsoi vakavana uhriaan toisen jalan ollessa rennosti polven päällä.
“Kerro minulle se, mitä haluan tietää!”
“En!” loukkaantunut sai viimein kiljuttua.
“Minut tapettaisiin siitä hyvästä! Saatana! Minä en kerro sinulle mitään! Painun ennemmin helvettiin!”
“Kyllä sekin käy”, Asagi hymyili uhkaavasti.
“K.”

Veitsi heitettiin jälleen maahan sen jäädessä terästä pystyyn ja suuret kädet tarttuivat vasemman käden ranteeseen taittaen sitä vaativasti, voimalla pakottaen taipumaan. Kuului hirvittävä raksahdus, kun ranne murrettiin ja ääntä seurasi kimeä kiljunta, joka sai kuun pysyttelemään entistä tiiviimmin pilviverhon takana piilossa. Pieni kuu oli niin pelokas yakuzan vihasta, ettei halunnut olla tapahtumien todistajana.
“Herran jestas, Közi ja K!” käsi nousi sirosti poskelle mustatukan ravistellessa päätään hämmentyneenä.
”Mikäs teitä vaivaa, kun otteenne ovat noin ruostuneet, ettette saa häntä puhumaan? Alatteko tulla vanhoiksi?”
Közi katsoi merkitsevästi toveriaan, joka katsoi takaisin nyökäten hitaasti, jotenkin etäisesti, kuin ei olisi ollutkaan tässä maailmassa. Rauhallisesti valkokasvoinen tarttui uhria niskasta kiinni ja pakotti jaloilleen, mikä oli hankalaa, koska mies oli koko ajan kaatumassa maahan itkemään käsistään leviävää kipua, joka sai hänet toivomaan nopeata loppua. Hirvittävä isku jalkaan sai käsien kivun unohtumaan, kun vasen polvi murskaantui vahvasta potkusta, minkä sai mustista maihinnousukengistä. Huuto hajosi käheäksi itkuksi, mille ei tuntunut olevan loppua, mutta kauaa sekään ei jatkunut, kun hänet pakotettiin jälleen pystyyn nyrkin iskeytyessä vatsaan yhä uudelleen ja uudelleen.

Yllättäen punapää heitti salamurhaajan toverinsa käsiin ja kaivoi taskustaan nyrkkiraudan, jonka asetti käteensä aivan Shin silmien edessä, koska irokeesipäinen kohteliaasti käänsi tämän ympäri kohtaamaan seuraavat iskut. Vahvistettu nyrkki iskeytyi alavatsaan saaden suun haukkomaan henkeä käden irrottautuessa vartalosta, mutta heti toisesta iskusta veri nousi suuhun ja valui viltille silmien laajentuessa jokaisesta iskusta. Vartalo ei tuntunut kestävän enempää, mutta siltä ei kysyttykään sitä. Kesken kaiken Közi kääntyikin ympäri potkaisten vastustajansa maahan makaamaan toverinsa sylistä takin hulmahtaessa tyylikkäästi liikkeen voimasta.
Salamurhaajan silmissä sumeni, kun valkokasvoinen tarttui häntä jälleen niskasta ja pakotti polvilleen välittämättä siitä, että toinen jalka oli murskattu polvesta. K siirtyi vaihteeksi tavaroiden ääreen ja nappasi sieltä yhden nippusiteen, jonka kiersi uhrinsa kaulan ympärille kiristäen voimakkaasti niin, että veren kiertäminen estyi vähitellen päähän.
Kauhu sai miehen yrittämään jälleen vastustelua, mutta jokainen yritys oli yhtä turha kuin veden piteleminen paljaissa käsissä.
“Riittää”, Asagi nousi yllättäen pystyyn ja astui kolmikon eteen kankaan päälle.
Mustat silmät katsoivat julmasti polvillaan olevaa hansikoidun käden ojentuessa K:ta kohdin viitaten heitettyyn, tylsään veitseen. Henkivartija kumarsi pienesti tarttuessaan tahdottuun esineeseen ja ojensi kahvan johtajalleen, joka otti veitsen itselleen siirtämättä katsettaan pois Shista.
“Takai, sinä typerys”, yakuza sanoi yllättävän pehmeästi kumartuessa hiestä, verestä ja virtsasta märän miehen korvan juureen kuiskaamaan pelosta värisevälle muutaman sanan.
“Kai sinä ymmärrät, että sinä tulet kuolemaan, ellet puhu.”
“En tule silloinkaan jäämään henkiin.”
“Voi, tulet kyllä.”
“Valehtelet – yakuzat eivät koskaan jätä vihollisiaan henkiin.”

“Minäpä saatan jättää sinut, jos vain vastaat kiltisti”, mustatukka sanoi rauhallisesti siirtyen sitten katsomaan toista suoraan silmiin.
“Mutta tuon puhumattomuutesi takia tulet kuolemaan. Tuo nippuside hidastaa verenkiertoasi ja nuo vammat vuodattavat veren pois. Sinä tulet kuolemaan hyvin hitaasti, mutta minä voin tehdä viimeisistä hetkistäsi helvettiä.”
“Aivan kuin mikään olisi tätä hirveämpää”, salamurhaaja sylkäisi maata, koska ei tosiaankaan kaikesta huolimatta uskaltanut tahrata toisen kauniita kasvoja.
Hän ei halunnut enempää kärsimystä.
“Oletko aivan varma?” pantterimainen kysyi pehmeästi hymyillen vaarallisen kieroutunutta hymyään kallistaen kevyesti päätään.
“Vaikka voisin leikata oikein hitaasti pala palalta jotain täältä?” käsi siirtyi housujen reunalle laskien kangasta alaspäin.

Kyyneleistä ja hiestä märät kasvot muuttuivat tuskasta johtuneesta punasta yllättäen valkoisen harmaiksi, kun housut laskeutuivat varmasti alaspäin rikollisjärjestön johtajan aikoessa leikata kaikkein pyhintä. Nopeasti mies yritti luikerrella karkuun, mutta se oli entistä huonompi yritys, kun kaksi pitkää nahkatakkeihin pukeutunutta miestä piteli lujasti kiinni Közin pakottaessa tämän katsomaan tapahtumien kulkua.
“ÄLKÄÄ!” huuto raastoi taivasta tumman karvoituksensa tullessa näkyviin ja mustatukkaisen liike pysähtyi odottavasti.
“SHINYA! SHINYA KÄSKI OTTAMAAN SELVILLE TUNNUKSET! SHINYA HALUSI BURUTENDOUN AVAINKORTIN! HÄN KÄSKI TAPPAMAAN MANAN!”
“Miksi?” Asagi kysyi terävästi välittämättä korvia särkevästä huudosta, joka muistutti enemmän naisen kiljuntaa.
“Miksi teidät lähetettiin juuri Manan kimppuun?”
“MISTÄ MINÄ TIEDÄN!?” silmät tuijottivat värähtämättäkään veistä, joka oli liian lähellä sukukalleuksia.
“OLEN VAIN TAVALLINEN ALAINEN! PELKKÄ RENKI!”
“Pystyt kyllä hiukan parempaan”, mustasilmäinen repäisi vaativasti vaatetta alaspäin vieden ruostuneen terän koskettamaan herkkää ihoa.
”SAIMME KUULLA, ETTÄ MANALLA OLISI KAIKKI TIEDOT, KOSKA HÄN ON OTTANUT NE SELVILLE! SHINYA PUHUI NÄIN JA HALUSI SAADA TUNNUKSET, JOTTA SAISI KUULLA NAGOYASTA!” mies jatkoi ulvontaansa hien valuessa otsaa pitkin.
“SHINYA HALUSI SELVITTÄÄ MAFIANNE VAHVUUDEN JA TOIMINTANNE SYYT! HÄN HALUSI MEIDÄN OTTAVAN KORTIN, JOTTA SAAMME TARKEMPAA TIETOA! MANA PITI TAPPAA TEHTÄVÄN JÄLKEEN, JOTTA SE PAHAINEN KAKARA OPPISI TEKEMÄÄN, KUTEN KÄSKETÄÄN!”
“Hyvä”, rikollisjärjestön johtaja sanoi yllättäen perääntyen tyytyväisesti hymyillen.
“Ole hyvä, voit mennä”, veitsi pudotettiin maahan käden napsauttaessa sormiaan, jolloin Közi ja K päästivät pitelemästään miehestä irti.

Loukkaantunut vajosi maahan makaamaan jääden tuijottamaan hämmentyneenä yakuzaa, joka oli jälleen istuutunut mustalle konepellille. Korvat tuntuivat kuulleen väärin, koska ei kukaan mafiapomo voinut päästää ketään käsittelynsä jälkeen noin vain lähtemään. Se oli mahdottomuus! Kukaan ei ollut niin hullu tai tyhmä!
“Mitä sinä siinä toljotat?” mustatukka kallisti päätään ihmetellen.
“Sitä, että annatte sen armoniskun”, Shi sanoi käheästi yskäisten lisää verta.
Vatsassa poltti ja vartaloon sattui helvetisti, kuin hakkaaminen olisi jatkunut yhä.
“Armoniskun? Älä nyt hulluja puhu”, pantterimainen naurahti huvittuneena.
“Minä annan sinun mennä, pienellä ehdolla”, ilkeä pilke syttyi niihin silmiin.
“Annoit minun odottaa turhan pitkää, minkä takia minä lasken hitaasti kymmeneen ja tämän jälkeen Közi ja K lähtevät perääsi. Jos olet riittävän nopea, saatat ehtiä oikein hyvin tässä useamman kilometrin päässä olevalle maatilalle, ellet sitten oikaise riisipeltojen ja muiden läpi.”
Uhrin suu raottui veren valuessa sitä pitkin viltille. Miten hän muka tästä lähtisi yhtään minnekään? Tämän oli pakko olla pidemmän omituisen kieroutunutta huumoria, josta hänelle oli paljon puhuttu. Miten hän muka voisi juosta, kun oli hakattu ja muutenkin murskattu niin henkisesti kuin fyysisesti?
“Ai, etkö vielä lähdekään?” Asagi katsoi miestä pilkallisesti.
“No, voinhan minä aloittaa.”
Tuuli sai lehdet puissa kahisemaan miesten hiusten liikahdellessa ilmavirtauksissa hiljaisuuden ja epäuskoisuuden syödessä viltillä makaavaa miestä. Musta puku sai yakuzan näyttämään tyylikkäältä, mutta vaaralliselta kuolemalta, joka raotti täyteläisiä huuliaan hymyillen.
“Yksi”, kuului viimein yksi ainoa sana, joka sai ajan pysähtymään hetkeksi.

Takain mieleen nousi toivo siitä, että selväisikin ehkä sittenkin hengissä. Nyt hänen olisi mahdollista paeta, kun typerä yakuza antoi hänelle tilaisuuden. Vaivalloisesti salamurhaaja nousi pystyyn yhdelle jalalla ja ryhtyi raahautumaan kauemmas kääntäen selkänsä kolmikolle. Liikkeet olivat hitaita, mutta miestä olikin hakattu ja leikelty. Kädet painautuivat vasten paitaa, jotta verenvuoto vähitellen tyrehtyisi, tämän lähtiessä viimein liikkeelle. Jokainen askel sattui helvetisti, mutta pelko ja halu elää saivat kehon toimimaan tahdon mukaan.
“Kaksi”, kuului pienen hetken päästä toinen numero, joka tuntui loukkaantuneesta puukon iskulta selässä.

Vauhti kiihtyi, kun pelko ja kauhu ottivat jälleen vallan vartalossa. Mieli piirteli kuvioita Közin ja K:n puuhista, joista hänellä oli jo omia kokemuksia eikä hän todellakaan halunnut ottaa niistä enempää selville. Kipu väistyi vähitellen miehen kompuroidessa yhä kauemmas ja kauemmas. Salamurhaaja oli niin pelokas paetessaan, ettei tajunnut katsoa taakseen limusiinille, jossa Közi siirtyi jälleen auton takakontille kaivamaan sieltä jotain.
“Jaksaa, jaksaa!” Asagi huusi ilkkuen toisen perään katsellen tietäväisesti tämän perään.
“Kolme!”

Vähään aikaan ei kuulunut mitään, paitsi pientä tömähtelyä ja jalan raahautumista, kun selkä loittoni heistä varsin hyvään tahtiin ottaen huomioon, missä kunnossa loukkaantunut oli. Muutaman kerran kuului kivusta tai pelosta – miksei kummastakin – johtuva huudahdus, tai kiljaisu. Äänet kuitenkin kertoivat, ettei kolmikolla ollut mitään kiirettä punapään saapuessa viimein paikalle laskien pitkän salkkua muistuttavan metallilaukun maahan avaten sen.
“Neljä!”

Yakuzan korvat kuulivat pientä virittelyä ja kilahtelua henkivartijansa puuhatessa sitä, mitä tiesi johtajansa haluavan kiirehtimättä työssään liikaa. Mies nimittäin tiesi pystyvänsä tekemään puuhansa myös nopeasti, jos tarve tulisi niin suureksi. Kädet toimivat varovaisesti myös siksi, ettei uusia leluja ollut sopivaa hajottaa heti.
“Viisi!”

Huuto sai Shin kiirehtimään pelon jyskyttäessä sydämen lähes hajalle. Päässä huimasi veren kiertäessä huonosti ja kädet tuntuivat raskailta ja kylmiltä, suorastaan elottomilta. Nuo tuntemukset eivät kuitenkaan viestittäneet sitä tietoa, minkä mies luuli tienneensä liiankin hyvin. Sisälle syttynyt toivonkipinä ei valaissut totuutta, minkä miehen olisi pitänyt arvata.
“Kuusi!” yakuza huusi siirtämättä terävää katsettaan loittonevasta miehestä.

Közi suoristautui viimein ja ojensi Ruizan antaman Beowulfin, johon oli kiinnitetty hämäräkiikari ja pieni tuki, jotta pantterimaisella olisi helpompi ampua. Päästämättä katsettaan irti uhristaan mustatukka otti aseen vastaan asettaen sen mukavasti käsiinsä.
“Luuleeko tuo typerys tosissaan pääsevänsä tekemästään rikoksesta noin helposti eroon?” mustasilmäisen ääni oli teräksinen eikä se tuttu hymy leikkinyt täyteläisillä huulilla enää.
“Seitsemän!” mies nousi seisomaan pyöritellen muutaman kerran niskaansa.

Haara-asento leveni hiukan käsien asettuessa sopiviin paikkoihin aseeseen. Olkatuki vietiin paikoilleen Asagin vilkaistessa kiikarista nähden vihreiden lasien läpi helposti tahtomansa eräänlaisen ristin keskellä.
“Kahdeksan!” mustatukka huusi parantaen vielä hiukan asentoaan tähdäten samalla.
Pantterimainen veti muutaman kerran syvää henkeä, ettei raivoissaan tekisi typeriä virheitä. Veri kuohui suonissa ja löi korvat melkein lukkoon kasvojen lihasten kiristyessä. Huulet puristuivat ohueksi viivaksi pidättämään sisältä nousevaa halua karjua raivosta ja vihasta. Mustat silmät sulkeutuivat hetkeksi viimeisen hengenvedon myötä aueten jälleen kiiluen raivosta.
“Kukaan – kukaan ei lyö minun Manaani”, värisevät sanat kuiskattiin pahaenteisesti sormen painuessa hiukan liipaisimelle miehen katsoessa jälleen kiikarista maaliaan.
“Yhdeksän!”

Huudon perään kajahti laukaus, joka halkoi ilmaa. Shi nytkähti voimakkaasti, kun luoti iskeytyi lapaluiden välistä selkärangan läpi jääden ruumiin sisälle rintakehän paikkeille. Mies kaatui kuolleena maahan yakuzan laskiessa kiväärin takaisin syliinsä.
“Kymmenen”, mustasilmäinen sanoi kylmästi Közin ja K:n lähtiessä juosten hakemaan ruumista pilaamasta luonnon kauneutta jälkimmäisen napatessa viltin mukaansa.

Hansikoitu käsi pyyhkäisi kevyesti otsaa miehen katsoessa synkkänä pilvien peittämää taivasta harmitellen sitä, ettei voinut nähdä tähtiä. Ehkä se oli taivaan tuikkijoiden onni, että pilviverho suojasi niitä tämän iltaiselta. Rikollisjärjestön johtaja ei oikeastaan välittänyt tällaisesta tappamisesta, mutta tätä murhaa hän ei katunut yhtään. Monen muun miehen henkeä hän ehkä katui riistettyään ne, mutta tätä hän ei tulisi katumaan koskaan, jos se oli mahdollista. Tuo saasta oli lyönyt hänen Manaansa ja aikonut tappaa tämän. Siinä oli riittävästi syytä olla kylmäverinen tappaja.
“Sinun vuoksesi olen mitä ikinä tahdot, Mana. Vaikka murhaajapaskiainen”, mies kuiskasi hiljaa toivoen salaa, että rakkaansa ymmärtäisi sen, vaikkei kuullutkaan sanojaan.
“Vain sinun takia.”
Asagi katsoi vielä silloin taivasta, kun hänen henkivartijansa saapuivat paikalle kantaen vilttiin käärittyä ruumista. He katsoivat hetken surullisen mietteliästä yakuzaa, joka kääntyi viimein miehiään päin.
“Pakatkaa tavarat ja viekää minut sinne huutokauppaan”, pantterimainen sanoi viimein lähtien kävelemään takapenkille vievälle ovelle.
“Menkää sen jälkeen Manan asunnolle ja siivotkaa siellä – ottakaa varmuuden vuoksi Jyoun pari jengiläistä mukaan niin, että nämä ovat pukeutuneet niihin poliisin univormuihin, jotka taisivat kerran repiä miesparkojen päältä matkamuistoiksi. Lähettäkää ruumiit oikeisiin osoitteisiin – tiedätte kyllä, mitä tarkoitan.”

Kaksikko nyökkäsi Közin avatessa johtajalleen oven, kun K siirtyi heittämään ruumiin takaisin takakonttiin. Ovi suljettiin ja henkivartijat ryhtyivät siivoamaan tavaroitaan – aseita ja muita välineitä pois – käyden vielä potkimassa turhat veret sekaisin hiekkaan. Ollessaan viimein tyytyväisiä siivoukseensa miehet siirtyivät takaisin autolle kumpikin omalle paikalleen. Moottori käynnistettiin ja punapää käänsi auton lähtien kiidättämään herraansa takaisin Osakaan.

----------

Seinillä roikkui mitä kauneimpia ja vanhempia taideteoksia, mitä maailmassa oli olemassa. Kirkkaat valot valaisivat kiiltäviä lattioita ja juhlapukuisia vierailijoita, jotka kiertelivät katselemassa erilaisia arvoesineitä, jotka asetettaisiin pian huudettavaksi. Kalliit korut kimalsivat naisten kauloissa eivätkä miehetkään kitsastelleet omassa näyttävyydessä. Osa vieraista oli tullut toisista kaupungeista, jopa ulkomailta asti, koska tämä ei ollut mikä tahansa hyväntekeväisyyshuutokauppa, vaan suorastaan seurapiirien kutsujuhla. Tänne olivat saaneet kutsun vain ne, joilla oli riittävästi varaa, koska kyseinen järjestö oli tehnyt kaikkensa, että saisi asianmukaisia tavaralahjoituksia ja paljon muuta. Tänä vuonna rahoilla yritettäisiin poistaa lapsityövoimaa ja saada niin tytöt kuin pojatkin kouluun eri maissa. Todellinen syy monilla ihmisillä oli kuitenkin vain näyttäytyä ja antaa lehdistölle hyvä vaikutelma ja mainostaa näin omia yrityksiään.
Huutokauppasalin ovet olivat vielä suljetut, jotta väki saisi katsella rauhassa myytäviksi tuotuja esineitä, ettei kukaan vahingossakaan erehtyisi kuvittelemaan, että huutokauppa alkaisi saman tien. Aikaa ei kuitenkaan ollut kovinkaan paljon enää, siksi monet kiersivät katsomassa kauppatavaroita nopeasti. Eniten huomiota keräsi kuitenkin keskellä salia olevassa lasikaapissa viltillä nojaava viulu. Suurta keskustelua aiheutui siitä, kun ihmiset lukivat pienellä paperilla olevat tiedot hämmästellen sitä, miten tämä saattaisi olla mahdollista. Viulu ei nimittäin ollut mikä tahansa viulu, vaan itsensä viuluntekijä Antonio Stradivarin tekemä kallisarvoinen soitin, joka oli yksi niistä harvoista, jotka olivat säilyneet näihin päiviin asti. Ehdottomasti yksi tämän illan halutuimmista esineistä, jolla pystyisi vielä jopa soittamaan.

Eräs pukumies kaksikko siirtyi vaihtamaan pari sanaa muutaman liikemiehen kanssa päästäen heidät sitten jatkamaan kierrostaan jatkaen omaansa toiseen suuntaan. Ruskeahiuksinen mies käveli ystävällisesti hymyillen katselemaan eräitä maalauksia tummansiniharmaan puvun kiiltäessä hiukan kristallikruunujen valoissa. Timanttinen korvakoru herätti paljon huomiota naisten keskuudessa, samoin kuin miehen nuori ikä ja kasvojen vahvat piirteet. Useat nuoret naiset huokailivat tyylikkään elegantin miehen perään, muttei tämän seurassa olevakaan paljon huonommaksi jäänyt. Nuorukaisen kalpea iho sai monet hämmästelemään moista kauneutta, koska harvoilla oli luonnostaan yhtä kalpeata ihoa. Osa väestä kuitenkin uskoi vaaleuden olevan meikeillä korostettua. Punamustiksi värjätyt hiukset laskeutuivat pehmeästi olkapäille nousten hiukan juurista tuoden paksuutta ja ilmavuutta. Musta, mattapintainen puku oli taattua Itsu moderun mallia verenpunaisen kauluspaidan näyttäessä hyvältä hiusten kanssa. Musta solmio oli jopa pukua mustempi tuoden pienen yksityiskohdan asusteeseen. Kaksikko oli todella hyvännäköinen yhdessä, eikä kenenkään mielessä käynyt, että he olivat yhdessä useammassakin mielessä.

Miehet pysähtyivät erään maalauksen eteen tarkistelemaan sen pintaa ja kuvaa. Ruskeankellertävät silmät vilkaisivat taideteoksen nimeä, joka oli Mestaus. Sopi varsin hyvin, koska risupartainen mies oli kohottanut kirveen päänsä yläpuolelle katkaistakseen erään nuoremman miehen pään yleisön katsoessa tilannetta osan riemuitessa, osan itkiessä ruskeansävyisissä vaatteissa. Tapahtuma tehtiin kaupungin torilla puisella lavalla eikä värejä ollut käytetty kovinkaan monipuolisesti. Se ei kuitenkaan häirinnyt teräväpiirteistä.
“Tuota voisin soveltaa Asagiin”, Hide-zou mumisi kireästi, vaikkei hänen mielialansa näkynyt lainkaan kasvoilta.
Mies tarkkaili tiiviisti kirveen terää ja aivot miettivät, mistä saisi ostettua tuollaisen välineen ystävänsä kaulaa varten. Pitäisiköhän kysyä Ruizalta? Tämähän se asevastaava oli.
“Äsken vielä halusit ampua hänet”, Seth sanoi viileästi pyöritellen kuohuviiniään korkeajalkaisessa lasissa.
“Ja sitä ennen heittää verenhimoisille koirille revittäväksi, mitä ennen taas halusit hukuttaa hänet rikkihappoon.”
“Tällä hetkellä on varsin hyvä syy tehdä kunnon suunnitelmat”, ruskeahiuksinen huomautti vilkaisten sitten rakastaan.
“Asagi sentään lupasi tulla ja vieläpä ajoissa tänne.”
“Tietenkin hän sen lupasi sen jälkeen, mitä teit sitä ennen hänen kanssaan”, kirjanpitäjä käänsi selkänsä lyhemmälle.
Ääni värisi kiukusta ja loukkaantumisesta, mutta olihan nuorukaisella hyvä syy suuttuakin. Asagi ja Hide-zou olivat sentään suudelleet ja hartiakkaampi kehtasi vasta tänään kertoa eilisistä tapahtumista. Mistä sen tiesi, vaikkei miesten hetki olisi jäänyt pelkkään suudelmaan?

“Seth, mitään tuollaista ei tapahtunut”, toimitusjohtaja vilkaisi nopeasti ympärilleen ja huomatessaan sen, ettei heitä tarkkailtu kovinkaan paljoa, kietoi kätensä laihemman vartalon ympärille.
“Asagi suuteli minua ja halusi minut takaisin saadakseen korvikkeen Manalle, mutta minä kieltäydyin, minkä hän hyväksyi. Mitään muuta ei tapahtunut.”
“Niinhän sinä sanot”, kalpeampi tuhahti.
“Hiukan vaikeata uskoa, kun rakastat häntä yhä.”
“Minä rakastan sinua”, liikemies kuiskasi pehmeästi painaen pidemmän lähemmäksi itseään suomatta enää ajatusta sille, että joku saattaisi nähdä heidän puuhansa.
“Minä en ikinä pettäisi sinua ja minua loukkaa se, että epäilet edes sellaista”, vahvaleukainen kallisti hiukan päätään vakavana.
“Ottaen huomioon sen, että sinä taas suutelit ystävääsi tänään.”
“Hän suuteli minua, ei toisin päin”, puna kohosi ruskeasilmäisen poskille.
“Ja kerroin siitä heti.”
“Minäkin kerroin heti, kun tuli sopiva hetki. Eilen sitä ei ollut”, ruskeahiuksinen puolustautui rauhallisesti.
“Sinä sen sijaan annoit Reitan kuitenkin suudella itseäsi etkä edes kertonut seurustelevasi minun kanssasi – siitähän minun pitäisi erityisesti loukkaantua”, vanhempi huomautti.
“Minä lupaan kertoa hänelle pian”, Seth sanoi hiukan häpeissään, koska tiesi toisen olevan oikeassa.
Mitä syytä hänen oli olla loukkaantunut entisten rakastavaisten suudelmasta, kun ei itse kertonut Reitalle omasta suhteestaan ja antoi vain suudella itseään? Eipä hirveästi mitään, jos asiaa ajatteli noin.

“Olemmeko siis sujut, kun kumpikin myönsimme toisillemme pienet erheemme?” pieni hymy kohosi Hide-zoun huulille hänen hipaistessa sormellaan kalpeata leukaa.
“Me sentään kuitenkin kerroimme toisillemme tapahtuneista, vaikka minä hiukan jäljessä”, mies kumartui hiukan leikkisästi tehden koiranpentuilmeen.
Puna-mustahiuksinen naurahti pienesti voimatta muuta kuin hymyillä rakkaansa temppuilulle tämän jatkaessa.
“Saanko anteeksi?”
“Saat”, avustaja halasi pehmeästi rakastaan.
“Kai minäkin saan?”
“Saat toki”, teräväpiirteinen painoi nopean suudelman puuteroidulle poskelle.
He katsoivat hetken toisiaan silmiin vaihtaen salaisesti keskustelua siitä, että he kumpikin toivoivat tämän huutokaupan alkavan pian ja loppuvankin nopeasti, jotta pääsisivät olemaan paremmin lähekkäin. Tällaisten tilaisuuksien huonopuoli, ettei voinut kovin paljoakaan näyttää sitä, kuinka paljon välitti ja rakasti toista. Olisi huonoa mainetta Tatemonokille kuuluttaa sitä, että yrityksen toimitusjohtaja oli homo ja seurusteli vielä avustajansa kanssa.
“Asagi ei kyllä tule saamaan tätä kovin helposti anteeksi, kun näen hänet”, toimitusjohtaja kääntyi jälleen sen saman taideteoksen puoleen nuoremman tehdessä samoin lähes opettajansa kainalossa.
“Kuristan hänet ja hirtän jostain erittäin ilkeästä paikasta kattoon!”
“Jos kuitenkin jättäisit sukukalleuteni rauhaan”, pehmeä kehräys sai kaksikon säpsähtämään ja katsomaan nopeasti taakseen.
“Minä nimittäin ajattelin tarvita sitä.”

“Asagi!” ruskeankellertävät silmät kapenivat viiruiksi tämän katsoessa hymyilevää ystäväänsä.
“Missä Közi ja K ovat?” varas kurtisti samassa kulmiaan, kun ei huomannutkaan henkivartijoita suojattinsa rinnalla.
Nuorukainen vilkaisi ympärilleen ja huomasi väen tuijottavan heitä supisten. Monet muutkin siis ihmettelivät, miksei Ishikawa Asagilla ollut erikoisen näköisiä henkivartijoita mukanaan.
Rakkaansa kysymys sai liikemiehen vilkaisemaan kultaansa ja kääntämään katseensa samassa kulmat kurtussa ystäväänsä, joka hymyili tutun viehättävästi kallistaen päätään.
“Voi, Seth, olet tänään jälleen niin uskomattoman hyvännäköinen”, yakuza huokaisi ihailevasti.
“Et tiedäkään, miten seksikkäältä näytät hiukset auki – olisin kuitenkin toivonut, että olisit jättänyt nuo vaatteet pois… Olisi mukavaa päästä taas tarkemmin tutkimaan vartaloasi – onkohan täällä missään suihkutiloja?”
“Asagi, asiaan”, voimakasleukainen ei halunnut kuunnella enempää sitä, kuinka pantterimainen himoitsi hänen rakastaan.
“Anna minulle edes yksi kunnollinen syy, miksi en hirttäisi sinua palleista sinne kattoon.”
“Koska Mana joutui salamurhan kohteeksi”, rikollisjärjestön johtaja nosti kuohuviinilasin huulilleen siemaisten juomaansa.

Hetken aikaa nuorempi kaksikko jäi katsomaan pisintä, joka ryhtyi katselemaan mestausta esittävää maalausta kallisten päätään kummallekin puolelle miettien kohtalon suoranaista ironisuutta todellisuuden ja taulun välillä.
“MITÄ HELVETTIÄ!?” Hide-zoun harvinainen kova karjaisu sai ihmiset vetämään juomansa väärään kurkkuun ja useat olivat hypätä säikähdyksestä kattoon.
Hitaasti väkijoukon katse kääntyi suoraan kolmikkoon, kun teräväpiirteinen tarttui ystäväänsä lujasti olkapäistä kiinni koettaen ravistella tästä tietoja ulos varsin väkivaltaisennäköisesti. Niin miesten kuin naisten katseesta saattoi päätellä, että alkaisi tulla kova huhujen aalto, ellei äskeiselle metelille keksittäisi kunnollista selitystä eikä se taas olisi kovin hyvä liiketoimien kannalta.
“Odottaman tilaus ulkomaailta käsittämättömän lyhyellä aikataululla”, Seth hymyili viattomasti muutamalla lähellä olijalle.
“Tiedättehän te jenkit.”
Viesti kulkeutui nopeasti pitkin salia, mutta silti monet katsoivat kolmikkoa epäuskoisesti – sitä varten nuorukaisella oli onneksi vielä yksi kortti hihassaan.
“Ei voi olla totta, Hide-zou-sama!” käsi lennähti kalpealle poskelle avustajan ryhtyessä puhumaan tavallista kovemmalla äänellä.
“Onko tämä Ochi-sanin hius?” kirjanpitäjä oli nappaavinaan jotain esimiehensä olkapäältä.
“Löytyykö niitä vieläkin?”

Samassa väki ryhtyi tarkastelemaan vaatteittaan kuvitellen jok’ikisen karvan ja hiussuortuvan kuuluneen entiselle tietotekniikkaporholle, vaikka tämä oli kuollut jo hyvän aika sitten. Mafiamiehet katsoivat ympärilleen kohautellen kulmiaan tapahtumille ja siirtyivät nopeasti vaivihkaa sivummalle, syrjemmälle myyntitavaroista keskustelemaan.
“Toistaisitko uudelleen?” ruskeahiuksinen tuijotti vaativasti Asagia, joka puisteli hiukan asuaan ravistelusta.
“Minusta nimittäin tuntuu, että kuulin aivan väärin”, mies ei voinut uskoa kuulemaansa.
“Manako joutui salamurhauksen kohteeksi?”
“Kyllä joutui”, yakuza sanoi hiukan vakavampana siemaistessaan lisää juomaansa, joka ei onneksi ollut läikkynyt pienen kohtauksen aikana lattialle.
“Miten se on mahdollista? Onko hän kunnossa? Onko hän…?” voimakasleukainen ei oikeastaan osannut päättää, mitä kysyisi.
Manan oli pakko olla elossa, koska muussa tapauksessa rikollisjärjestön johtaja ei seisoisi siinä hänen edessään. Tämä olisi soittanut ja käskenyt murheen murtamana luokseen, mutta – pahimmassa tapauksessa – hän olisi Burutendoulle tullessaan saanut kuulla miehen tappaneen itsensä.
“Mana on kunnossa. Ehdin tulemaan juuri ajoissa paikalle”, mustasilmäinen hymyili helpottuneena.
“Mitä edes tapahtui?” Seth kysyi hiljaa, koska pelko sai hänet jäykistymään.
“Milloin?”
“Eiköhän siitä ole ainakin kolme tuntia – olenhan minä sentään kaksi tuntia myöhässä”, mustatukkainen katsoi pahoittelevasti ystäväänsä jatkaessaan.
“Kun tulin paikalle, kuulin huutoa oven ollessa raollaan. Astuin sisään ja huomasin salamurhaajan osoittavan aseellaan Manaa. Ammuin tätä ja raahasin Manan turvaan.”

“Asagi-sama, olen pahoillani”, puna-mustahiuksinen laski katseensa nopeasti maahan saaden vanhemmat miehet katsomaan itseään hämmästyneinä.
“Mistä?” Asagi katsoi kummastuneena murheellista nuorukaista.
“Siitä, että asetin Manan vaaraan”, silmät sulkeutuivat osittain pelosta.
“Minä etsin hänet eikä mielessäni edes käynyt, että joku saattaisi seurata minua… Pakotin Manan lähtemään kanssani kaupungille, jotta saisin taivuteltua hänet palaamaan takaisin luoksenne, mutta sitten käännyimme erisuuntiin, kun minun piti tulla tänne… Minun olisi pitänyt saattaa Mana kotiinsa ja suojella häntä, mutta asetinkin teoillani hänet vain vaaraan.”
“Älä sitä murehdi”, pantterimainen hymyili yllättävän lempeästi ja pehmeät sanat saivat varkaan nostamaan katseensa johtajaan.
“Ilman sinua emme olisi ehkä koskaan löytäneet Manaa ja juuri sen takia, että Hide-zou kertoi minulle saamansa osoitteen, takasi sen, että hän on kunnossa”, käsi liikautti hiukan mustia hiuksia pois silmiltään.
“Minä ja Mana emme syyllistä sinua tästä mitenkään, joten poista koko seikka omatunnoltasi. Minä tunnen sinua kohtaan vain kiitollisuutta – kiitäthän puolestani sitä ystävääsi?”
“Kiitän toki, Asagi-sama”, helpottunut hymy kohosi kapeille huulille nuorukaisen katsoessa rakastaan, joka hymyili takaisin.
“Olen kiitollinen teille kummallekin kaikesta, mitä olette tehneet tänä aikana, kun minä olen vain ryvennyt itsesäälissäni”, yakuza jatkoi ja virnisti sitten ystävälleen pirullisesti tämän kurtistaessa kulmiaan.
“Mitä sanoisit, jos kaiken järjestyttyä ottaisin Tatemonokin viikoksi minun huolekseni ja pitäisitte lomaa Sethin kanssa?”
“Sen jälkeen minä vasta kuolisin, kun joutuisin siivoamaan sinun jälkiäsi”, kakkosmies naurahti kuvitellen sen kaaoksen, mitä toinen saattaisi aiheuttaa.
Lisäksi Byousta voisi tulla hyvin murhanhimoinen, kun Ivy kutsuttaisiin turhan usein käymään johtajan paikkeilla.
“Miten sinä nyt moista lomaa ajattelit antaa?”
“Kuulostit vain niin katkeroituneelta silloin torstaina, kun olit joutunut olemaan melkein kaksi viikkoa selibaatissa”, käsi nousi kauhistuneena suun eteen, kuin sieltä olisi karannut harvinaisen ruma sana.
“Miten sinä oikein kestit sen kaiken?”
“Hyvä kysymys”, toimitusjohtaja naurahti matalasti ja kietoi kätensä laihemman lantion ympärille hakien rakkaansa lähelleen tämän naurahtaessa kaksikon vitsinväännölle.
“Olihan se vaikeata, kun oli tällainen herkku vieressä, mutta ei ollut aikaa koskea tai pitää mitenkään lähellään”, käsi huitaisi leukaan ulottuvat otsahiukset kunnolla pois toisen silmän päältä, jotta voisi katsoa pisintä merkitsevästi.
“Eikö sinunkin pitäisi olla erään nimeltä mainitsemattoman herran luona?”

“Voi kuinka haluaisinkin olla, mutta Mana ei halua minua lähelleen”, täyteläisillä huulilla ollut hymy hiipui pois kaksikon katsoessa vakavoituneena murheellista yakuzaa.
“Oli työn ja tuskan takana saada Mana tulemaan Burutendoulle ja vielä suurempi vaiva saada hänet pysymään siellä, kunnes minä palaisin… Hän ei halua minua lähelleen eikä tunnu yhtään ajattelevan sitä, mitä äsken tapahtui… Hän vihaa minua.”
“Olet ääliö”, teräväpiirteisen raskas huokaisu sai läsnäolijat katsomaan itseään.
“Miksi ihmeessä sinä edes tulit tänne?”
“Minähän lupasin tulevani, kun sinä kerran pakotit sillä, ettet muuten kerro heti sitä osoitetta, kun Seth saa tietää sen”, mustasilmäinen huomautti lähes loukkaantuneena.
“Minä vain tein, kuten sovimme – sitähän sinä halusit, vaikka tulinkin myöhässä…”
“Jätit sitten Manan yksin Burutendoulle? Olisit vain soittanut ja kertonut asioista ja se olisi ollut sillä selvä. Sitten olisit voinut olla kokonaan tulematta”, Hide-zou ravisteli tuskastuneena päätään.
“Mana ei ehkä näytä sitä, mutta tuossa kohdassa, kun on tullut melkein tapetuksi, tarvitsee rakkaan ihmisen lähelleen. Kukaan ei kestä olla sen jälkeen yksin – ilman turvaa”, ruskeahiuksinen naurahti hellästi ja tönäisi ystäväänsä.
“Ala painua takaisin Burutendoulle, Mana odottaa sinua jo. Jätä ne ostokset meidän huoleksemme.”
“Kiitos, Hide-zou”, Asagi hymyili kiitollisena kaivaessaan lompakkonsa esille ja ojensi luottokorttinsa Sethille, joka katsoi sitä hiukan hämmentyneenä.
“Ostakaa se viulu.”
“Viulu? Siis Antonio Stradivarin viulu?” vaalein kurtisti kulmiaan.
“Onko täällä muka muita viuluja?” vanhin näytti hiukan kieltään.
“Ethän sinä osaa soittaa viulua”, toimitusjohtaja huomautti, koska entinen rakkaansa ei ikinä halunnut ostaa mitään turhaa, varsinkaan jos se oli kallis, kuten tässä tapauksessa.
Mielessä tosin kävi, että herra saattaisi suunnitella nyhtävänsä arvokkaasta soittimesta rahat takaisin kunnon korkojen kera.
“Minusta se vain on kuin Manalle tehty”, yakuza hymyili viattomasti saaden lyhimmän puistelemaan päätään ja varkaan kurtistamaan mietteliäänä kulmiaan.
“Jos ensin selvitätte asianne ja sitten ostat niitä lahjoja”, kakkosmies huomautti ystävälleen, mutta se oli turhaa, kuten mies itsekin sen tiesi.
He kumpikin olisivat halunneet olla varmempi siitä, että kaksikko palaisi varmasti yhteen.
“Tuota lahjaa on hiukan hankala hankkia myöhemmin”, pantterimainen huomautti katsoen vahvana alaisiaan lukien kummankin ajatukset näiden ilmeistä.
“Minä en aio luovuttaa Manan suhteen. Puhun hänelle niin kauan, että hän uskoo minun oikeasti rakastavan häntä.”
“Niin sitä pitää”, lyhyin taputti vanhimman olkapäätä tyytyväisenä kuulemaansa.
Viimeinkin se heidän tuntemansa ja rakastamansa Asagi alkoi palata takaisin johtamaan miehiään.
“Alahan painua!”

“Odota nyt. Pitää ensin soittaa Közille ja K:lle ja kysyä, missä vaiheessa he ovat”, rikollisjärjestön johtaja otti puhelimensa taskusta ja valitsi oikeain numeron.
“Missä he muuten ovat?” Seth kysyi uudemman kerran vilkuillen ympärilleen.
Mustatukkainen ei ollut vastannut hänen kysymykseensä aiemmin.
“Siivoamassa Manan ostamaa asuntoa”, pantterimainen katseli muualle viattomasti.
“Seinät olivat turhan vaaleat… Ja työ jäi muutenkin kesken, kun punainen maali pääsi loppumaan.”
Ruskeat silmät laajenivat hämmennyksestä, kun mieli alkoi ymmärtää, mistä pisin oikeastaan puhui, vaikkei ollut täysin varma. Lisäksi eräs toinenkin asia häiritsi häntä varsin paljon, että vilkuili useamman kerran rakastaan.
“Minä selitän sinulle sitten joskus myöhemmin”, toimitusjohtaja kuiskasi hellästi hiusten takana piilottelevaan korvaan ja suukotti muutaman kerran poskea.
Mies nosti katseensa hiukan vakavoituneempana ystäväänsä.
“Onko sinulla mitään tarkempaa tietoa syystä ja tekijöistä?”
“Salamurhaajien johtajat halusivat tulla kyläilemään luokseni ja päästä tietokoneeni muurin läpi.”
“Entä tekijät ja käskyttäjät?”
“Asiat ovat jo hoidossa.”
“Miten?”
“Közi ja K saavat leikkiä postiljooneja.”
“Siis ensin siivoojia ja nyt postiljooneja? Mitä seuraavaksi?”
“Miten olisi poliiseja?”
“Rikollisten pidättäminen menisi pahasti miinuksen puolelle, kun he olisivat jatkuvasti Terun, Yuuton ja muiden perissä kiinni.”
“Meillekin hiukan silmänruokaa – livepornoa.”
“Pervo.”
“Siveyden sipuli.”
“Asagi.”
“Hide-zou.”

“Älä jauha tässä turhaa sontaa, vaan ala painua sinne Manan luokse”, Hide-zou oli potkaisevinaan ystäväänsä, kun kuului pieni kellon kilahdus, mikä sai ihmiset liikkeelle huutokauppatavaroiden äärestä kohti suuren salin ovia, jotka oli avattu.
“Taidan päästää teidät nyt huutelemaan sitä viulua ja muutamaa muuta kivaa”, Asagi naurahti lähtiessään ovelle soittamaan henkivartijansa paikalle.
“Voisit myös ostaa tuon Mestaus taulun – se näytti hyvältä esimerkiltä minulle, mitä seuraa siitä, jos vielä kerrankin myöhästelen.”
“Lievästi sanottuna, ystäväiseni”, hartiakkain iski silmää, vaikka mielestään tuo oli varsin hyvä ehdotus.
“Mukavaa iltaa teille kummallekin”, yakuza katsoi kumpaakin hetken, ennen kuin jatkoi matkaansa.
“Samoin teille, Asagi-sama”, Seth hymyili rohkaisevasti johtajalleen saaden tämän pysähtymään kuunnellakseen nuorimman puhetta.
“Mana on paksukalloinen, mutta kyllä hän ymmärtää teitä varmasti, kun puhutte hänelle. Mana rakastaa teitä liikaa voidakseen olla kuuntelematta.”
“Kiitos, Seth. Toivon todella näin”, mustatukkainen heilautti vain kättään poistuessaan kohti ulko-ovea painaen kännykkänsä korvalleen.

“Aika mennä, rakas”, voimakasleukainen lähti johdattamaan varasta kanssaan kohti huutokauppaa varten varattua salia, jotta he saisivat hyvät paikat.
“Näköjään joudumme käymään hirvittävää taistelua siitä viulusta – sitä ei tulla helpolla saamaan.”
“Joudut samalla käymään hirvittävää taistoa siitä, kun selität minulle, mistä ihmeestä te oikein puhuitte”, ruskeat silmät katsoivat tiukasti viattomasti hymyileviä huulia, painaen nopean, hyvin kiihkeän suudelman niille.
“Lisäksi saat kyllä kotona hemmotella minua oikein kunnolla, koska olet sen velkaa.”
“Mielelläni, rakas”, Hide-zou hymyili valloittavasti ja heidän irrottautuessa toisistaan mennessään muun väen sekaan.
“Minä tulen hemmottelemaan sinua aina, kävi Asagin ja Manan miten tahansa.”
“Lisäksi sinulla on kova työ lepytellä minua siitä, että menit heti kantelemaan Asagi-samalle siitä osoitteesta, vaikka lupasit jotain aivan muuta”, kirjanpitäjä huomautti terävästi saaden rakkaansa naurahtamaan nolostuneena.

Notes:

Selityksiä:

* Japanissa, kun lapsi nimetään, nimen pitäisi tarkoittaa jotain ja olla positiivinen – siksi Shi (kuolema) ei voi olla oikea nimi – kun taas nimi Shin on miehen nimi
* Seuralainen voi olla maksullinen seuralainen, kuten geisha, jonka kanssa ei välttämättä mennä sänkyyn. Mana on tähän mennessä esittänyt Asagin seuralaista, minkä takia Asagi pitää kiinni siitä tarinasta
* Sormien katkominen on vanha rangaistus ja yakuzat yleensä katkaisevat epäonnistuneilta miehiltään pätkiä sormista
* Közillä ja K:lla on lähes aina hanskat kädessä, jos ette ole kiinnittäneet huomiota. Syynä on se, etteivät he halua, että heistä jää liikaa todisteita
* N. Kymmenen kilon isku polveen murskaa sen täysin – ei pystytä edes korjaamaan
* Nyt jotkut valittavat, ettei Shin olisi pitänyt pystyä pakenemaan, mutta tässä on monia asioita. Ihminen PYSTYY kyllä liikkumaan, vaikka toinen jalka olisi rampa. Kyllä, Közi ja K hakkasi sitä aika paljon, mutta ne kyllä osaa lyödä oikealla tavalla ja ne kyllä tiesi, mitä Asagi halusi. Shi oli varmasti heikentynyt verenhukasta ja muusta, mutta joskus pelko ja muut tunteet ovat niin vahvoja, että ne saavat ihmisen liikkeelle yli fyysisten rajojen. Lisäksi Asagi laski oikeasti tosi hitaasti, vaikkei se välttämättä näkynyt tässä eikä Shi päässyt nyt kovin kauas
* Antonio Stradivari eli 1600–1700 luvuilla ja oli kuuluisa viuluntekijä – yksi kuuluisimmista. Hän teki elinaikanaan noin 1100 soitinta (viuluja, harppuja, alttoviuluja ja selloja), joista n. 650n on säilynyt nykypäivään ja vielä soittokuntoisina – kallis ostos siis. Jos joku miettii, miten on mahdollista, että niin arvokas esine myydään hyväntekeväisyyshuutokaupassa, vastauksena käytetään vaikkapa testamenttia tai vastaavia suurlahjoituksia

Chapter 36: Pysy aina luonani

Lusikka kilahti muutaman kerran posliinisen teekupin reunaan, ennen kuin astia nostettiin maalatuille huulille. Mana joi rauhallisesti lämmintä teetä eikä voinut olla hymyilemättä laskiessaan kupin pukeutumispöydällään olevalle pienelle lautaselle astioiden kilahtaessa pienesti. Hänen oli niin hyvä vain istua siinä suuren peilin edessä ja nauttia juomastaan. Musta satiinileninki tuntui hyvältä ihoa vasten ja olo oli entistä parempi, koska vaate oli puhdas – täysin veretön. Siniharmaat silmät tarkkailivat peilin avulla jälkeä leuassaan, jonka oli onnistunut peittämään harvinaisen hyvin meikeillä. Ruhjetta ei edes huomannut, ellei työntynyt katsomaan oikein läheltä hetken aikaa tietäen, missä kohtaa mustelma suunnilleen oli.
Yoru tuhisi tyytyväisenä pienessä silkkikoristeisessa korissaan nurkassa Missin nukkuessa jälleen lempipaikalleen eli entisen soluttautujan sylissä. Lemmikit olivat rauhoittuneet heti miehen palattua takaisin kostoretkeltään ja nyt ne päättivät sitten nukkua, kun makuuhuoneen tavarat oli sijoitettu olohuoneesta takaisin omille paikoilleen. Käsi siirtyi silittämään valkoista, pehmeätä turkkia kissan ryhtyessä välittömästi kehräämään matalasti. Mustahiuksinen ei voinut olla hymyilemättä tälle kaikella. Hän oli vain niin onnellinen siinä ollessaan. Varmasti yksi syy tuolle tunteelle oli tieto siitä, että sillä hetkellä äänetön Asuka matkasi suuressa puulaatikossa kohti Siperiaan ilotaloon niin kauas hänestä kuin mahdollista. Matala naurahdus pakeni miehen huulilta entisen vakoojan kuvitellessa naisen ilmeen, kun tämä tajuaisi herättyään, missä olisi ja mitä hänelle oli tapahtunut. Olihan tilanne ollut Shoun kannalta hiukan ikävä, koska tämä oli tosiaan ollut hoitajan ensimmäinen leikkaus, vaikka Jun olikin ollut siinä vieressä vahtimassa, ettei tummanruskeasilmäinen kuollut leikkauspöydälle. Loppujen lopuksi punapäinen lääkäri oli pärjännyt varsin hyvin tilanteesta ja inhostaan huolimatta. Asuka ei tosiaankaan ollut Asagin suosituin rakastajatar.

Oli illan aikana tapahtunut muutama ikävämpikin asia salamurhayrityksen lisäksi, kuten se, että Shoulla oli ollut kova työ estää Junia kuristamasta Manaa, kun Hiroki “lipsautti”, että entinen vakooja suunnitteli lähtevänsä vielä tiehensä jättäen Asagin oman onnensa nojaan. Siitä hyvästä mustahiuksinen oli joutunut kuuntelemaan, kun lääkärit pitivät kumpikin oman pienen luentonsa siitä, kuinka paljon Asagi rakasti kauniskasvoista ja miten paljon tämä oikeastaan merkitsi yakuzalle, minkä takia mies ei saisi lähteä missään nimessä minnekään muulle kuin kotiin. Oli ollut todellinen ihme, ettei punapäinen lääkäri ollut päättänyt soittaa koko mafiaa paikalle listaamaan syitä, minkä takia siniharmaasilmäinen ei saanut lähteä yhtään minnekään. Onneksi Asukan takia mies ei ollut voinut tehdä sitä, vaan he kaikki saattoivat vielä lähteä omiin suuntiinsa ja Hirokin suureksi iloksi naisellisempi päätti palata takaisin Burutendoulle.
“Minä vain pidän lupaukseni”, lyhempi oli huomauttanut siihen.
“Lähden heti, kun Asagi tulee takaisin.”
“Niinpä tietenkin”, parittaja oli siihen sanonut virnistäen tietävästi.
Se hymy oli ärsyttänyt hirvittävästi, mutta nyt Mana tuskin edes muisti sitä. Vaatesuunnittelija oli vain niin tyytyväinen oloonsa. Hän oli siellä, missä kuuluikin olla.
Ajatus sai miehen puraisemaan huultaan hämmentyneenä. Hän jäi vasta nyt tutkailemaan sisällään olevia tuntemuksia. Jo pidemmän ajan hänestä oli tuntunut hyvältä olla Burutendoulla. Paikka oli viihtyisä ja enemmän koti kuin entisen vakoojan ostama. Hän tiesi, missä oli mitäkin ja saattoi oleskella rauhallisin mielin niissä vaatteissa, missä halusikin. Oikeastaan kauniskasvoinen ei halunnut lähteä täältä yhtään minnekään. Ylpeydelle teki tiukkaa, mutta viimein mies myönsi, että hän halusi vielä nähdä rakkaansa – edes yhden kerran vilaukselta. Miten hän nyt tällä tavalla saattoi tuntea? Eihän hän aikonut tänne jäädä eikä se tosiaankaan ollut yakuzan takia! Missä se Asagikin viipyi? Saisi jo luvan tulla, ettei tarvitsisi kykkiä täällä koko yötä eikä hän varmasti suostuisi jäämään yöksi!

Missi kääntyi yllättäen selälleen kuin vatsarapsutuksia haluava koira, mikä sai entisen soluttautujan naurahtamaan hiljaa lemmikkinsä asenteelle, jolla se valloitti sen, minkä halusi – tässä kohdassa hänen sylinsä. Aivan uskomaton asenne eikä tarvinnut turhan kauaa miettiä, keneltä se oli tuonkin tavan oppinut. Se sai jostain syystä maalatut huulet hymyilemään entistä enemmän, kunnes kuului oven kolahdus kauempana eteisessä. Hymy katosi nopeasti huulilta kissan kääntyessä ympäri hypäten pois isäntänsä sylistä tarkistamaan tulijan henkilöllisyyden, koska Yoru vain kuorsasi uupuneena korissaan. Naamioitunut kietoi sormensa jälleen teekuppinsa ympärille siemaisten lisää hiukan viilentynyttä teetään. Rajatut silmät katsoivat tiukasti pienestä sivupeilistä ovelle ilman, että miehen tarvitsi turhaan kääntää päätään.

Pian valkoinen karvakasa hiippaili takaisin makuuhuoneeseen ja siirtyi välittömästi eräälle samettityynylle nukkumaan mustan ystävänsä viereen. Eläin aavisti vaistomaisesti, että nyt sen olisi syytä antaa tilaa toiselle isännälleen, koska tämä ei muutenkaan ollut koskaan erityisemmin välittänyt jakamisesta. Turhankin pian lemmikin perässä käveli ovelle mustatukkainen mies, joka jäi nojaamaan ovensuuhun käsien kiskoessa hanskoja pois sormista. Mustat silmät katsoivat hämärässä valossa naisellisempaa pienen hymyn kohotessa huulille.
“Sinä pidit lupauksesi”, yakuza sanoi hiljaa, saaden viimein laihemman kääntymään ympäri pukeutumistuolissaan jättäen teekupin pöydälle.
Pidempi laittoi mustat käsineensä pukunsa takin taskuihin irrottamatta katsettaan laihemmasta. Tämä näytti samanaikaisesti jotenkin uskomattoman vahvalta, kuin olisi juuri voittanut sodan maailmaa vastaan, mutta samalla uskomattoman pieneltä ja aralta, kuin olisi tullut pyytämään anteeksi myöhässä oloaan.
“Niin pidin”, naamioitunut sanoi koettaen olla välittämättä saamistaan tuntemuksistaan ja halusta kietoa vanhempi lämpimään halaukseen.
Hän aikoi nousta seisomaan lähteäkseen mahdollisimman pois, jotta ei tarvitsisi kestää enää yhtään ajatuksiaan ja tätä kaikkea.
“Mana”, Asagi kuiskasi käheästi ottaessaan muutaman askeleen kohti rakastajaansa.
Jokin tuossa äänessä sai Manan pysähtymään, jäämään siihen istumaan katsoen ihmetellen surullisen haikeata miestä, joka astui hänen eteensä jääden kunnioittavan matkan päähän seisomaan. Ensimmäistä kertaa elämässään yakuza näytti jotenkin haavoittuvalta, suorastaan pieneltä pojalta, joka oli jäänyt yksin pimeään kotiin ilman ystäviä leikkitovereinaan tai perhettä turvanaan. Ehkä se oli syy, miksi siniharmaasilmäinen katsoi kysyvästi pidempäänsä.
“Saanko…”, mustatukka aloitti hiljaa laskien katseensa satiinileningin helmaan.
“Saanko halata sinua?”

Kauniskasvoisen suu raottui hämmennyksestä. Hänen mielensä oli jotenkin vaikea ymmärtää, että rikollisjärjestön johtaja kysyi lupaa tehdä jotain. Ennen kaikkea se, että tämä kysyi lupaa halata häntä. Kyllä mustasilmäinen oli aina ennen vain halannut tai suudellut, jos oli halunnut tehdä niin. Ei hänen mielipidettään ollut siinä tilanteessa hirveästi kyselty – paitsi jos ase oli ollut käden ulottuvilla, mutta nyt ei ollut edes tikaria, vaikka teekupista saisi helposti kätevän aseen tarpeen vaatiessa…
Hitaasti naisellisempi nyökkäsi antaen toiselle luvan tehdä, kuten halusi. Helpottunut, mutta samalla uskomattoman haikea hymy kohosi pantterimaisen huulille tämän kävellessä hiljaa muutaman kevyen askeleen rakkaansa luokse. Entisen soluttautujan järkytykseksi mies ei kuitenkaan kumartunut halatakseen häntä kaulan ympäriltä, vaan polvistui jalkojen eteen ja kietoi kätensä lyhemmän vartalon ympärille. Pää painettiin vatsan kohdalle lihaksikkaan kehon kulkiessa entisen vakoojan jalkoja pitkin miehen ottaessa kaiken sen läheisyyden ja lämmön, mitä oli saatavilla.

Mana ei osannut sanoa siihen yhtään mitään. Kädet laskeutuivat vaistomaisesti koskettamaan Asagin selkää ryhtyen varovaisesti silittämään mustan takin pintaa. Tuo läheisyys tuntui uskomattoman hyvältä. Yakuza siinä hänen lähellään lämpimine kehoineen tuomassa turvaa ja hyvää oloa. Miten mustatukkainen saattoi tuntua niin ihanalta…
Kyynel kohosi siniharmaasilmäiselle tämän henkäistessä syvään. Tuo asetelma sai hänen sydämensä hakkaamaan kiivaasti ja hyvän olon kipinöimään pitkin vartaloa. Kuinka mies olikaan kaivannut tätä! Samalla tuo kaikki hämmensi entisestään ja tuntui murtavan päätöksen siitä, että hänen pitikin lähteä.
“Lopeta”, entinen vakooja sanoi hiljaa koettaen peittää äänensä vapinan ja sisältä nousevan halun vain käpertyä vanhemman syliin.
“Halaat minua, kuin olisin raskaana.”
“Kunpa voisitkin olla”, rikollisjärjestön johtaja sanoi hiljaa painaen päätään tiiviimmin laihaan vatsaan käsien kiristyessä vartalon ympärille tiukemmin.
“Silloin pysyisit aina luonani – jos lapsi edes olisi minun.”
“Lopeta tuollainen heti!” siniharmaasilmäinen kivahti sulkien silmänsä.
Hän ei halunnut ajatella sitä. Hän ei halunnut ajatella sitä, millaista olisi saada yhteinen lapsi Asagin kanssa – perustaa oikea perhe tämän kanssa. Lisäksi tuo toinen vihjaus sattui, kuin veistä olisi väännetty haavassa, mitä sanat tavallaan olivatkin. Sanojen takana piilotteleva totuus iski vasten kasvoja: Yakuza ei ollut vieläkään unohtanut, kuten ei ollut hänkään. Voisiko pettämistä unohtaa? Ei, koska hänkään ei ollut kyennyt unohtamaan haaremia ja kokemaansa häpeää vieläkään, vaikka oli kuinka yrittänyt.
“Jos voisin tulla raskaaksi, ei isästä olisi epäilystäkään! Sinä se aina olet ollut päällä! Tetsustakin on liian pitkä aika eikä muitakaan ole ollut!”
“Tiedätkö, olen iloinen kuullessani tuon”, mustasilmäinen nosti katseensa naisellisemman kasvoihin päästämättä tästä irti.
“Olen onnellinen siitä, että minä olisin tuossa kohdassa isä, mutta nyt olen surullinen, ettet voi tulla raskaaksi.”
“Lopeta tuo!” siniharmaasilmäinen tuijotti tiukasti pienesti hymyileviä kasvoja.
“Kyllä minä sen tiedän, etten voi tulla raskaaksi, mutta sinulla on tuolla ollut isokasa naisia, joiden kanssa olet oikein kunnolla pannut parastasi sen lapsenteon kanssa! Mikset mene heille ruikuttamaan himostasi saada kakara aikaiseksi, kuten olet aikaisemmin tehnyt!?”
“Kunnolla pannut parastani?” mustatukkainen kurtisti hämmentyneenä kulmiaan.
“Miksen mene heille ruikuttamaan himostani saada kakara aikaiseksi, kuten olen aikaisemmin tehnyt?“ ääni oli mitä epäuskoisin, suorastaan loukkaantunut kuulemastaan syytöksestä.
“Kenen kanssa minä muka olen yrittänyt saada lasta?”
“Kenenhän muunkaan kuin armaan lutkasi kanssa”, naisellisempi sähähti ja jatkoi silmien salamoidessa, kun toinen ei tuntunut ymmärtävän vieläkään, mistä tälle puhuttiin.
“No Asukan kanssa tietenkin!”

Asagi jäi tuijottamaan vakavana, silmät suurina Manaa, joka risti kätensä rintakehälleen. Nyt tuli tuokin sanottua, mistä päästäisiin luultavasti aiheeseen, missä kyseinen naikkonen saattaisi olla. Sillä ei ollut mitään väliä, koska mustahiuksinen kyllä aikoi pitää huolen siitä, ettei pidempi menisi pelastamaan huoraansa. Entinen soluttautuja vilkaisi rakastaan jähmettyen paikoilleen nähdessään tämän ilmeen.
Oikeastaan mies hämmentyi vanhemman hytkyvästä olemuksesta. Vahva ote vartalon ympäriltä heltyi otsan vajotessa mustaan satiinileninkiin pantterimaisen koettaessa parhaansa mukaan hillitä nauruaan, mikä oli mahdotonta. Sormet puristuivat selkämyksen kankaaseen jalkojen melkein pettäessä alta – mustatukkainen olisi varmasti maannut vatsallaan ja hakannut nyrkkejään lattiaan, ellei olisi ollut toisen sylissä. Uskomattoman huvittunut, lähes pilkallinen nauru karkasi huulilta yakuzan suoristaessa jälleen selkänsä kuivaten nopeasti pitkästä aikaa tulleesta naurusta johtuneita kyyneleitään.
“Minä oletan tuon olleen surkuhupaisan hauska vitsi!” nauru ei tuntunut loppuvan edes jääkylmään katseeseen sanojen kuuluessa epäselvänä.
“Mistä sinä moista olet saanut päähäsi?” vanhempi veti syvään henkeä koettaen rauhoittua viimein.
“Mistähän, kun et ole tehnyt mitään muuta kuin antanut Asukan nuohota itsessäsi kiinni ja sattumoisin raahasit tänne naidaksesi häntä poissa ollessani!” siniharmaasilmäinen mulkaisi vihaisena koettaen peitellä sisällään olevaa surua ja pettymystä, kun kuvitteli nuo kaksi kietoutuneina toisiinsa.
Nuo ajatukset vain sattuivat liikaa, vaikka hän oli kuvitellut päässeensä asiasta yli melkein kahden viikon yksinolollaan.

“Mana, oletko sinä mustasukkainen?” mustatukkainen kallisti päätään hymyillen pitkästä aikaa sitä ovelaa hymyään.
“En!” katse kääntyi nopeasti muualle.
“Harmi. Minä olisin iloinen, jos olisit”, rikollisjärjestön johtaja huomautti päättäen samassa lopettaa vanhat temppunsa.
Hänen piti puhua ja saada toinen uskomaan hänen tunteisiinsa.
“Minulla on ollut omat syyni siihen, miksi olen viettänyt viime aikoina paljon aikaa Asukan kanssa, mutta en ymmärrä, mistä sinä edes päättelet, että olisin tuonut hänet tänne tai haluaisin edes lasta hänen kanssaan.”
“Sen verran leuhkasti se lutka pääsi kehuskelemaan lakanoidesi pehmeyttä, ettei siitä voinut mitään muuta päätellä”, naamioitunut huomautti synkästi muistaen yhä sen päivän, kun tummanruskeasilmäinen oli marssinut ylimpään kerrokseen etsimään rintaliivejään, jotka hän itse oli myöhemmin löytänyt todisteena naikkosen sanoista.
“Piti tulla oikein etsimään alusvaatteitaan.”
“Siis milloin sinä tuollaista olet kuullut?” mustasilmäisestä tuntui, että hän oli pudonnut pahasti kärryiltä eikä kukaan vaivautunut pysäyttämään vaunuja ottaakseen hänet jälleen kyytiin.
“Minä en ole pannut Asukaa täällä.”
“Valehtelet”, nuorempi tiuskaisi koettaen pidätellä sisällään olevaa tuskaa ja kyyneleitä, jotka olivat kohonneet silmiin.
Käsi nousi vaistomaisesti pyyhkäisemään hiuksia ja tuomaan suojaa tuota katsetta vastaan, joka lävisti hänet vakavuudellaan ja totuudenpuhuvalla silmäyksellä.
“Minä löysin täältä sen huoran rintaliivit!”
“Ai sinä puhut siitä”, Asagi löi itseään kevyesti otsaan tajutessaan vihdoin, mistä oli kyse.
“Myönnät siis viimein?”
“En myönnä, koska ei ole mitään myönnettävää.”
“Eli lisää valheita!”
“En ole tuonut Asukaa tänne.”
“Miten sinä sitten selität sen, että hän tiesi sinulla olevan punaiset satiinilakanat, joissa on mustalla kirjattu ruusuja?”
“Yksinkertaisesti vuode oli petaamatta ja makuuhuoneen ovi oli auki, kun olin valitsemassa itselleni sopivia vaatteita”, Asagin sanat saivat nuoremman katsomaan hölmistyneenä rakastaan.
“Asuka halusi kysyä minun mielipidettäni, mitkä rintaliivit sopisivat parhaiten erään paidan kanssa ja hänellä oli iso röykkiö alusvaatteita mukanaan. Luultavasti yhdet putosivat tänne, kun hän heitti ne sängyn päälle, ennen kuin ryhtyi esittelemään niitä, vaikka sanoin, ettei minulla ole aikaa.”

“Ja tuotako minun pitäisi uskoa?” Manan teki mieli nauraa toiselle päin naamaa.
“Ei sinun ole pakko, mutta asia on niin”, rikollisjärjestön johtaja huomautti pehmeästi hymyillen.
“Minä en ole ottanut häntä tässä huoneessa enkä tosiaankaan tahdo Asukan kanssa lasta”, pieni naurahdus pakeni täyteläisiltä huulilta.
“Kyllähän minä olen jossain mielessä ehkä hullu, mutta en minä sentään tyhmä ole, että haluaisin Asukasta lapseni äitiä – tuohan menee jo naurettavaksi. Minun pitäisi loukkaantua tuosta, kun tunnet noin huonosti ihmistuntemukseni.”
“Mikset halua lasta Asukan kanssa?” mustahiuksisen silmät laajenivat hämmennyksestä ja suoranaisesta ihmetyksestä vanhemman sanojen takia.
“Hän ei ole vain sellainen, jonka kuvittelisin lapseni äidiksi”, yakuzan ote kiristyi jälleen rakastamansa vyötärön ympäriltä.
“Aina, kun olen harrastanut seksiä hänen kanssaan, olen pitänyt huolen siitä, että suojaus on pitänyt. Minähän olen maksanut jopa Asukan ehkäisypillerit, ettei tuollaisia ikäviä yllätyksiä tulisi…”, katse tutkaili mustahiuksisen kasvoja, joita yritettiin piilottaa hiussuortuvien alle.
“Jos minun olisi pakko valita nyt joku tulevan lapseni äidiksi, se olisi luultavasti Kaori. Tästä tulisi hyvä, lämmin ja rakastava äiti lapselle, mutta Asukasta ei olisi koskaan siihen. Hän ei osaa ottaa huomioon sitä, mitä kaikkea lapsi tarvitsee ja mitä se tarkoittaisi, kun joutuisi synnyttämään minulle lapsen.”
Entinen soluttautuja ryhtyi miettimään pidemmän sanoja hiukan tarkemmin. Nyt kun mietti, Kaori olisi parhain äiti, mitä maailma saattaisi luoda. Yhtä kilttiä, ymmärtäväistä ja rakastavaa naista olisi vaikea löytää. Lisäksi tämä tiesi vallan mainiosti, mitä lapsi tulisi merkitsemään niin hänelle kuin yakuzalle – tietenkin muulle maailmalle samalla.

“Mutta heissä kummassakaan ei ole niitä piirteitä, mitä minä haluaisin lapselleni”, pantterimainen kosketti yllättäen hyvin hellästi laihemman poskea saaden tämän pienesti säpsähtämään ja katsomaan puhuneeseen hiukan peloissaan.
“Heillä ei ole sinun kauniita silmiäsi”, mustat silmät hymyilivät huulien jatkaessa hiljaista puhetta.
“Ei ihanaa nenääsi tai huuliasi. Kummallakaan ei ole sellaista samanlaista eleganttia olemusta, joka piilottaa hyvin vahvan ja tulisen miehen sisäänsä. Kummassakaan ei ole mitään sellaista, mitä minä rakastaisin samalla tavalla kuin sinussa.”
“Lopeta…”, itku oli tavallista lähempänä.
“Lopeta puheet lapsesta… Minä en voi koskaan saada lasta kanssasi… enkä haluaisikaan, kun sinä vain keräät haaremiisi lisää väkeä ja isket jokaisen liikkuvan olennon…”
“Tiedät hyvin, etten sekaannu eläimiin”, pidempi sanoi pehmeästi ryhtyen silittämään peukalollaan puuteroitua poskea.
“Minun olisi ehkä pitänyt kertoa tämä aikaisemmin, mutta oletin, että… että tiedät, miksi minulla on haaremi.”
“Jotta saisit kyltymättömät halusi tyydytettyä, kun minä en siihen pysty?” sanat karkasivat vahingossa meikatuilta huulilta käden iskeytyessä nopeasti vaientamaan suun, mutta liian myöhään.
“Sinä pystyt siihen, mihin kukaan muu ei pysty”, vanhempi sanoi pehmeästi jatkaen silittelyään.
“Eikä tuo pidä paikkaansa, ei tosiaankaan. Syy siihen, miksi olen pitänyt haaremia vielä sinun tulosi jälkeen, johtuu tietyistä vaikeuksista, mutta lähinnä olen halunnut suojella sinua.”

“Suojella minua?” Manasta tuntui, ettei tässä keskustelussa ollut enää mitään järkeä.
Miten muka asia, joka oli repiä hänen sydämensä irti, voisi suojella häntä? Miten Asagin jakaminen voisi suojella rakastajaa ja miltä häntä yritettiin suojella? Ei ainakaan sydänsuruilta, häpeältä ja muulta pahalta, mitä oli tähän mennessä tullut vastaan.
“Mistä helvetistä sinä puhut?”
“Tätä on hiukan hankala selittää, joten annan sinulle mahdollisimman hyvän esimerkin”, Asagi koetti miettiä nopeasti mahdollisimman järkevää selitystä.
“Muistatko sen ministerin illallisen, jonne menin Asukan kanssa?”
“Muistan”, nuorempi vastasi totuuden mukaisesti.
Hän muisti sen turhankin hyvin.
“Siellä olo oli pelkkää helvettiä. Asuka kikatti jatkuvasti kuin päätön kana eikä minusta tosiaankaan ollut mukavaa, kun hän roikkui koko ajan käsivarressani kiinni – ihme, ettei käteni lähtenyt irti! Hän oli kaikkea muuta, mitä olisin kaivannut… Koko illan halusin vain sinut luokseni elegantteine käytöksinesi ja rauhallisella olemuksellasi, mutta myös siksi, että minun on hyvä olla kanssasi. Asukan kanssa oleminen ei ole sama asia kuin olla sinun kanssasi”, vanhempi tilitti irvistäen muistolle.
“Mitäs otit hänet mukaasi”, siniharmaasilmäinen tuhahti tietäen varsin hyvin, että osasi käyttäytyä juhlatilaisuudessa paremmin kuin tummanruskeasilmäinen.
Lisäksi hän ei pukeutunut mauttoman paljastavasti.
“Otin hänet siksi, jotta voisin suojella sinua”, yakuza sanoi rehellisesti.
“Tuo menee ihan älyttömäksi”, entinen soluttautuja huomautti terävästi.
“Miltä ja miten Asuka ja muut ovat muka suojelleet minua?”
“Minun vihollisiltani”, mustatukkainen sanoi vakavasti henkäisten syvään jatkaessaan.
“Kuten tiedät, yakuzana olo ei ole helppoa. Minut halutaan lyödä ja tappaa, mutta koska se on vaikeata, minua halutaan satuttaa kaikin tavoin. Satuttaa satuttamalla niitä, joista välitän eniten. Sinä olet yksi heistä, minkä takia sinut haluttiin tänäänkin tappaa. Siksi olen ollut paljon Asukan kanssa ja siksi pidän yhä haaremia, jotta sinun ei kävisi kuinkaan… Ettei tajuttaisi, kuinka tärkeä sinä oikeasti olet minulle…”
“Ovatko he houkutuslintuja?” naamioitunut kysyi hitaasti hänen alkaessa vähitellen ymmärtää tapahtumia.
“Tavallaan”, pantterimainen myönsi.
“Niin kauan kuin ajatellaan, että pyörittelen naisia ympärilläni, kukaan ei osaa yhdistää sinua rakkaakseni. Tällöin kukaan ei uhkaisi sinun henkeäsi”, mustasilmäisen katse putosi yllättäen rakkaansa syliin.
“Olisin halunnut ottaa sinut sinne ministerin illalliselle, mutta niin Asuka kuin Hiko olivat kuulleet huhuja siitä, että meidän suhdettamme pidettäisiin harvinaisen läheisenä, etkä olisikaan palkattu seuralaiseni… Ajattelin, että ottamalla Asukan mukaani saisin sellaiset ajatukset katoamaan ja mahdolliset salamurhaajat unohtamaan sinut…”

“Miksi et kertonut tuosta minulle aikaisemmin!?” meikannut huudahti kiivastuneena kuulemastaan.
Kiukku lähes syöksyi hänen vartalon lävitse kuin laava purkautuvasta tulivuoresta, koska viimein hänelle annettiin tähän kaikkeen edes jonkinlainen selitys, vaikkei hän sitä täysin vieläkään tajunnut.
“Miksi et helvetti kysynyt minun mielipidettäni tästä asiasta!?”
“Koska ajattelin sinunkin ymmärtävän kantaani automaattisesti”, mustatukkainen nosti katseensa takaisin kauniskasvoiseen.
“Halusin vain suojella sinua niin kovasti, minkä takia en ajatellut, etteivät tekoni ole välttämättä ymmärrettäviä.”
“Olisit antanut minun valita!” naisellisempi nousi pystyyn toisen käsien liukuessa pois ympäriltään.
“Minä en paskaakaan olisi välittänyt siitä, että salamurhaajat saattaisivat haluta teurastaa minua! Parempi olla tappouhkauksen alla, kuin katsoa sitä, kun kaiken maailman lutkat kiehnäävät sinussa!”
“Eli sinä olet mustasukkainen?” Asagi nousi varovaisesti seisomaan rakkaansa eteen.
“En…”, Mana käänsi nopeasti katseensa muualle toivoen, ettei poskille noussut puna näkynyt meikin alta.
Hän oli puhunut aivan liikaa miettimättä yhtään, mitä sanoi, eikä tästä pussista niin vain kivuttukaan ylös tai puheita muutettu.
“Etkö edes hiukan?” rikollisjärjestön johtaja kallisti sirosti päätään.
“Minä ainakin olen ollut; hyvinkin mustasukkainen Sethin takia.”
“Sethin?” pelko lävisti laihan vartalon miehen pelätessä ystävänsä puolesta.
“Meidän välillämme ei ole tapahtunut mitään ystävyyttä enempää!”
“Kyllä minä sen tiedän”, pidempi hymyili hiukan surullisesti.
“Minä vain olen ollut mustasukkainen, kun te olette olleet niin läheisiä. Välillä tuntuu, että Seth tuntee sinut paremmin kuin minä, vaikka olemme eläneet yhdessä yli vuoden, ja se satuttaa minua – hyvin paljon”, kädet nousivat entisen vakoojan kasvoille silittämään kumpaakin poskea.
“Sinuakin taisi satuttaa se, kun luulit minun haluavan lasta Asukan kanssa.”

Naisellisempi ei sanonut mitään. Hän ei kyennyt, koska avatessaan suunsa sieltä karkaisi voimakkaita nyyhkäyksiä, jotka vaatesuunnittelija sai vaivoin pidäteltyä. Hän todella oli ollut mustasukkainen, mutta samalla ajatellut oman parhaansa takia, että olisi syytä lähteä, vaikka eräs toinen syy oli ollut raskaampi, mikä saikin hänet silloin pakenemaan.
“Jos tämä kaikki on siitä kiinni, minä lupaan, etten tule koskaan hankkimaan lapsia”, yakuza sanoi vakavana.
“En tule siittämään yhden yhtäkään lasta, jos tämä kaikki on johtunut siitä.”
Siniharmaasilmäinen säpsähti.
“Et sinä voi sellaista luvata!” meikannut astui pukeutumistuolin ohi kauemmas vanhemmastaan.
“Sinä olet yakuza! Kuro Kagen jäsen! Sinun on pakko saada itsellesi perillinen!”
“Miksen voisi luvata?” Asagi kallisti päätään.
“Miksi minun on saatava perillinen?”
“Koska muussa tapauksessa sukusi sammuu eikä sinulla ole työsi jatkajaa!” Mana huusi vapisten kauttaaltaan.
Juuri tätä hän ei halunnut. Hän ei halunnut olla esteenä rakkaansa onnelle.
“Sitten sammuu!” yakuza huudahti yllättäen ottaen askeleen lähemmäksi painaen rakkaansa itseään vasten.
“Sillä ei ole mitään merkitystä! Jos se lapsi karkottaa sinut luotani, en halua sellaista! Minä haluan sinut!” mustatukkainen painoi kevyesti nyyhkäisten suudelman otsatukan alla piilottelevalle otsalle.
“Minä haluan vain sinut enkä mitään muuta. Rakastan sinua enkä halua, että lähdet enää koskaan luotani.”

He seisoivat siinä täydellisessä hiljaisuudessa. Kumpikin oli sulkenut silmänsä koettaen vain tuntea toisen vartalon lämmön itseään vasten. Oli lohdullista vain olla siinä, kun ei tullut työnnetyksi syrjään. Miehistä tuntui pitkästä aikaa siltä, että se, mitä heidän välillään oli nyt, oli oikeata ja todellista. He halusivat vain olla siinä, yhdessä – aina ja ikuisesti.
“Asagi, minä en halua enää sitä, mitä meillä on ollut”, entinen soluttautuja kuiskasi lopulta saaden toisen katsomaan pelokkaana itseään.
“Minä en halua olla täällä kuin joku typerä, avuton neitokainen, joka vain odottaa sinun tulevan töistä… Minä haluan olla mies… sinun miehesi…”
“Olet ollut sitä aina, vaikken olekaan sitä kunnolla näyttänyt tai kertonut”, rikollisjärjestön johtaja kuiskasi hymyillen.
“Olen aina arvostanut sinua – enemmän kuin kukaan muu.”
“Lakkaa sitten kohtelemasta minua kuin nukkea, joka hajoaa yhdestä ainoasta kosketuksesta… Anna minun päättää, mitä kestän ja mitä en!”
“Minä vain pelkään, ettet sinä suostuisi kertomaan, milloin et kestä.”
“Miksi sinä sitä pelkäät?”
“Sinun ajatuksiasi on mahdotonta lukea.”
“Ei niitä kuulu lukeakaan.”
“Minä en vain voi sille toiveelle mitään”, pantterimainen sanoi hiljaa puristaen laihempaa lähemmäs itseään painaen poskensa mustiin hiuksiin koettaen peitellä onnellista nyyhkäystään.
“Sinä olet välillä niin kylmä ja kova, etten tiedä lainkaan, merkitsenkö sinulle mitään… Olet lakannut nauramasta ja uskon, että olen siihen vahvasti syyllinen, mutta en voi tuoda iloasi takaisin, ellet puhu minulle. Se, että olet kylmä minulle, saa minut hämmentymään ja vaistomaisesti etsimään jotain, joka taas lämmittää, jotta kestäisin viileytesi ja välinpitämättömyytesi… Haluaisin, että sanoisit, mitä ajattelet ja haluat – mitä tunnet, rakastat ja vihaat… Haluaisin jälleen sen eloisan Manan luokseni, johon rakastuin…”

Kauniskasvoinen ei kyennyt vastaamaan tuohon. Mitä hän olisi voinut sanoa? Kyllä, se on sinun vikasi, etten osaa enää iloita? Se piti paikkansa, mutta ei hän sitä voinut sanoa, kun ei itsekään ollut täysin viaton. Asagi oli antanut hänelle ajan kanssa anteeksi suhteestaan Tetsuun, vaikkei ollutkaan koskaan unohtanut, eikä ollut vaatinut syitä siihen. Ei entinen soluttautuja olisi ehkä silloin edes suostunut selittämään eikä hän ollut tehnyt sitä myöhemminkään. Olihan hän muuttunut kylmäksi ajan myötä, hyvinkin ilkeäksi. Seth oli ollut oikeassa – hänen olisi pitänyt vain puhua rakkaalleen ja tätä kaikkea ei olisi ehkä tapahtunut.
Kädet nousivat miesten väliin sormien kosketellessa kauluspaidan nappeja. Henkäys pakeni Manan suusta hänen nauttiessa pehmeästä halauksesta. Otsa laskeutui vasten varmaa olkapäätä miehen hengittäessä rakkaansa tuoksua. Vanhempi tuoksui niin hyvältä, tutulle miesten hajusteella, jossa oli tuttu ruusun tuoksu. Ainutlaatuinen tuoksu, jonka he olivat tehneet yhdessä heidän suhteensa alku aikoina, kun hän oli saanut tehdä oman tuoksunsa. Asagin käyttämän Ikuisuuden ruusu -nimisen tuoksun alle ei kuitenkaan peittynyt täysin tämän oma tuoksu, jota hän rakasti eniten…

Mana värisi hiljaa siinä toisen syleilyssä toivoen voivansa kääntää aikaa taaksepäin; saavansa voimia pidättelemään kyyneleitä.
“Mana?” yakuza katsoi varovaisesti rakastaan.
“Onko sinun kylmä?”
“On”, siniharmaasilmäinen kuiskasi käheästi painautuen tiiviimmin jäntevää vartaloa vasten.
“Asagi?”
“Niin?”
“Lämmitä minua.”
Vanhemman kädet kohosivat laihemman olkapäille ryhtyen hankaamaan tämän olkavarsia ja muuta osaa ylävartalosta. Kädet liikkuivat pehmeästi tarkoituksenaan ajaa kylmyys tiehensä satiinin peittämästä kehosta. Muutaman kerran sormi hipaisi selässä olevaa vetoketjua, mutta pysytteli kuitenkin mahdollisimman kaukana sieltä – aivan kuin mies olisi pelännyt loukkaavansa rakastaan sillä tavoin.
“Onko parempi?”
“Ei”, naisellisemman kädet liukuivat yllättäen paljaalle iholle, mikä sai mustatukkaisen älähtämään hämmennyksestä.
Rikollisjärjestön johtaja ei ollut huomannut, kuinka lyhempi oli avannut salaa hänen kauluspaitansa napit.
“Lämmitä minua”, ääni oli anova naamioituneen painaessa poskensa vasten sileätä rintakehää hakien tiiviimmin vartalosta hehkuvaa lämpöä.

Asagi ei sanonut mitään viedessään kätensä Manan selän taakse painaen miestä lähemmäksi itseään. Aika tuntui pysähtyneen heidän siinä seisoessa toisiaan vasten. Kumpikin mietti, kuinka ikuinen tuo hetki olisi ja mitä sen jälkeen tapahtuisi. Miehillä oli kummallakin omat toiveensa, mutta voisivatko ne kaikki toteutua? Voisivatko ne kumpikin päästä tasapainoon toistensa kanssa?
“Asagi?” mustahiuksinen kuiskasi hiljaa pienen nyyhkäyksen paetessa huulien välistä.
“Niin?” pidempi katsoi laihempaa vakavana tämän nostaessa katseensa mustiin silmiin.
“Rakasta minua”, kauniskasvoinen pyysi hellästi puristaen kätensä tiukemmin lihaksikkaan vartalon ympärille.
“Rakasta minua, kuten sinä ennen rakastit.”
Yakuza nosti hitaasti kätensä meikatulle poskelle silittäen sileätä pintaa sormellaan. Huulia koristi ujo, pieni hymy, kun vanhempi painoi varovaisesti suudelman maalatuille huulille. Silmät sulkeutuivat yhtä aikaa miesten nauttiessa siitä läheisyydestä, mitä heidän välillään ei ollut ollut pitkään aikaan. Huulet liikkuivat pehmeästi toisiaan vasten kummankaan pyrkimättä hallitsemaan tilannetta. Kaikki tapahtui omalla painollaan vaatesuunnittelijan sormien hivellessä varovaisesti kankaiden alla olevaa selkää.
Mustasilmäinen lopetti suudelman hellästi katsoen rakastaan suoraan silmiin aivan läheltä. Käsi nousi vetoketjulle ja veti sitä muutaman sentin alaspäin pysähtyen sitten. Mustatukkainen kallisti hiukan päätään kysyen äänettömästi lupaa tekoonsa. Lupa myönnettiin toisella suudelmalla käden vetäessä vaistomaisesti vetoketjun kokonaan auki.

Mana tunsi, kuinka korsetti hänen ympärillään löystyi, kun Asagi avasi varovaisesti, tottunein ottein nauhoja suudelmaan kuitenkaan keskeytymättä. Miehen olisi pitänyt torjua vanhempi. Kauniskasvoisen olisi pitänyt kieltää toista tekemästä niin, mutta hetki tuntui oikealta. Hän vain halusi niin lähelle pantterimaista kuin oli mahdollista päästä. Suudelma syveni, kun nuorempi raotti huuliaan vaativasti, jolloin pidempi totteli välittömästi kielien koskettaessa toisiaan värähtäen, sittemmin rohkeammin.
Varovaisesti kaksikko siirtyi katossängyn äärelle ja vanhempi laski hellästi naamioituneen makaamaan vuoteelle jatkaen suudelmaa pehmein huulien liikkein. Suudelma keskeytyi, kun mustahiuksinen työnsi yllättäen rikollisjärjestön johtajan kauemmas. Pantterimainen katsoi kysyvästi, suorastaan aran pelästyneesti allaan makaavaa miestä, joka yllättikin kiskomalla takkia ja kauluspaitaa pois peittämästä lihaksikasta ylävartaloa.

Paidattomana yakuza painautui toista vasten suudellen hellästi niitä huulia, joita oli ikävöinyt koko tuon ajan, kun ei ollut nähnyt niitä. Kädet liu’uttivat pehmeästi niin leningin kuin korsetin laihemman päältä tämän auttaessa kohottautumalla juuri sopivasti ylöspäin. Vaaleat kädet hapuilivat mustien suorien housujen reunalle avaamaan napin ja vetoketjun. Mana nousi istumaan Asagin suoristaessa selkänsä jääden polvilleen nuoremman päälle. Entinen soluttautuja laski housut polviin ryhtyen riisumaan mustia boksereita. Herkät sormenpäät hyväilivät hellästi ihoa miehen varoessa kynsiensä kanssa, ettei vahingossakaan raapaisisi rakastaan. Huulet hakeutuivat jälleen toisiaan vasten pidemmän hankkiutuessa itse eroon viimeisistä vaatteistaan. Vahva käsi kiersi rakastajan selän alle ja nosti hellästi tämän vieden pehmeästi paremmin vuoteelle, keskelle kaikkea. Kevyt suudelma painettiin vielä kerran maalatulle suulle täyteläisten huulien laskeutuessa pehmeästi suukottaen kaulalle. Jokainen suudelma tuntui pehmeältä, suorastaan huumaavan kuumalta vaalealla iholla kulkiessaan rintakehän yli vatsalla. Sormet silittivät hellästi laihoja, mutta silti jänteviä kylkiä vanhemman suukottaessa vatsaa navan ympäriltä hitaasti, nautiskellen työstään.
“Lopeta. En ole edelleenkään raskaana.”
“Kai minä saan muustakin syystä suudella vatsaasi?”
“Saat, mutta en halua, että vatsani saa kaikkea huomiotasi.”
“Ei se tule saamaan kaikkea huomiotani”, yakuza liukui takaisin rakkaansa kasvojen luokse painaen pienen pusun suupieleen.
“Sinä saat kaiken huomioni”, hellä kuiskaus sanottiin korvan vieressä.
Huulet ottivat varovaisesti korvanlehden väliinsä kiskaisten lempeästi, ennen kuin jatkoi matkaansa alaspäin. Suudelmia ei enää suukoteltu pitkin vartaloa, vaan huulet ja kasvot hipaisivat jatkuvasti herkkää ihoa pienten henkäysten saadessa lyhemmän värähtämään. Viimein mustatukka vei kätensä laihemman boksereilla vetäen tuskastuttavan vaatekappaleen pois hoikista jaloista.

Mana veti syvään henkeä koettaen rauhoittaa itseään, mutta se oli vaikeata sillä hetkellä. Vaikka hän oli kuinka usein ollut alastomana rakkaansa edessä, jokainen kerta tuntui ensimmäiseltä. Asagin rauhallisen tyyni katse, joka tutkaili näkemäänsä hellästi ja se pieni suupielessä oleva hymy, kun kädet silittävät hellästi vaaleata ihoa. Tuon katseen olisi pitänyt kertoa, että mies piti laihan jäntevästä, mutta silti hiukan naisellisesta vartalosta. Naamioitunut ei vain osannut tulkita ilmettä ihailevaksi. Vaistomaisesti toinen jalka koukistui suojaamaan miehuutta, vaikka se olikin turhaa, kun vanhempi laski sormensa hivelemään koukistetun jalan sisäreittä. Huulet painautuivat herkälle iholle suudellen hitaasti jokaista kohtaa puolikuun ympäriltä koskematta kuitenkaan kovettuneeseen miehuuteen. Huone täyttyi syvistä hengenvedoista mustahiuksisen nauttiessa vain jokaisesta hellästä kosketuksesta, jotka saivat hänet haluamaan lisää. Jos hänen vartensa ei olisi ollut valmiiksi vironnut, se olisi hypännyt harvinaisen nopeasti pystyyn. Maalatut huulet eivät silti raottuneet anomaan kosketusta, jota kaipasi eniten sillä hetkellä. Vartalo kuitenkin kertoi ääneen sanomattoman toiveen jännittymällä minuuttien vieriessä väristen voimakkaammin jokaisella sekunnilla. Yakuzan teki mieli laittaa rakkaansa huutamaan häntä tekemään temppunsa, mutta mies päätti toimia toisin. Hän halusi rakkaansa nauttivan hetkestä, minkä tähden kietoi kätensä paksun varren ympärille.

Vaatesuunnittelijalta karkasi korkea inahdus yllättävästä kosketuksesta silmien sulkeutuessa samassa silityksen myötä. Peukalo leikki hellästi esinahkaa sivellen miehuuden kärkeä varovaisesti, uskomattoman pehmein ottein. Matala mumina, joka muistutti etäisesti kehräystä, kuului entisestä soluttautujasta kertoen miehen tuntemasta hyvästä olosta. Mieli kuitenkin odotti vieläkin suurempaa nautintoa, joka suotiin onneksi nopeasti huulien ryhtyessä suukottamaan tulikuumia suudelmia pitkin vartta toisen käden piirrellessään sormellaan kuvioita navan ympärille. Hitaasti, kiirehtimättä turhaan liikkeissään pantterimainen otti saaliin suuhunsa imien hellän vaativasti koko matkan ajan niin pitkälle, kun vain kykeni ottamaan erektiota itselleen.

Siniharmaat silmät räpsähtivät auki käsien puristuessa nyrkkiin. Selkä kaareutui ja selkäranka olisi varmasti irronnut lihasta, jos olisi voinut. Jokainen liike oli hidas ja imu oli tasaista, mutta uskomattoman voimakasta saaden Manan katoamaan toiseen maailmaan, joka oli vaaleanpunainen, lämmin ja ehdottomasti kiihkeän täydellinen. Pienet voihkaisut kuuluivat huoneessa matalina saaden Asagin hymyilemään imiessään vartta entistä ihanammin koettaen hakea juuri niitä kulmia, jotka saivat taivaan nousemaan toisen silmiin tähtien kanssa. Lopulta, pitkän ja väsymättömän työn jälkeen huulet nousivat jälleen vartaloa pitkin suutelemaan huulia, jotka vastasivat yhtä lempeästi, ellei jopa uskomattoman kiihkeästi takaisin. Kädet kietoutuivat vartaloiden ympärille kuin käärmeet kehojen painuessa toisiinsa. Miehuudet hankautuivat toisiaan vasten voihkeiden keskeyttäessä useasti syvenevät suudelmat, mutta siitä se sitten jatkui himokkaampana kuin aikaisemmin. Kummallakaan ei ollut kiire mihinkään, vaan miehet halusivat nauttia toistensa läheisyydestä – tuntea olonsa hyväksi ja turvalliseksi toisen suojellessa varmasti kaikelta pahalta.

Laihemman sääri nousi hieraisemaan pidemmän lantiota kutsuvasti haara-asennon levetessä houkuttelevasti. Kädet hyväilivät rintakehää ja nännejä kynsien piirrellessä pieniä viiruja vaalealle iholle. Mustatukkainen lopetti suudelman jääden katsomaan rakastamiaan silmiään hymyillen kaunista, aitoa hymyään. Sormi silitti leukaa tietäen siinä olevan ruhjeen, mutta se ei haitannut. Se oli kostettu eikä tuo meikeillä peitetty jälki vienyt sitä kauneutta tiehensä, mitä hän näki. Mikään ei voisi koskaan pilata tuota näkyä.
Sormi liikkui lyhemmän rintakehälle piirtäen siihen jotain, kunnes mies keinahti pehmeästi nuoremman toiselle puolelle ottamaan pöytälaatikosta esille pienen purkin. Hämmentynyt, mutta samalla onnellinen hymy nousi naamioituneen kasvoille tämän miettiessä hetken saamaansa piirrosta, kunnes tunnisti sen kirjoitukseksi. Rikollisjärjestön johtaja oli kirjoittanut hänen rintakehäänsä Asagin. Omalla tavallaan niin suloista, mutta samalla kuitenkin kauniisti sanottu, koska juuri nyt tuo kuulosti ihanammalta kuin mikään muu maailmassa.

Purkki aukesi pienen naksahduksen myötä Asagin ottaessa kahteen sormeensa viileätä voidetta jättäen sitten purkin pöydälle. Mies palasi takaisin suutelemaan Manan huulia rakastavaisesti vieden kätensä tämän aukolle. Mustahiuksinen veti syvää henkeä, kun ensimmäinen sormi työnnettiin hänen sisäänsä voiteen levitessä tiukasta välistä inhottavan kylmänä. Vaikkei yksi sormi oikeastaan tuntunut paljoa missään, siniharmaasilmäistä hermostutti jokaisella kerralla hiukan, koska se yksi sormi oli merkki siitä, että kohta tulisi toinen ja sen jälkeen kolmas. Se oli kuitenkin välttämätöntä tässä kohdassa, tai hän ei pitäisi tulevasta yhtä paljon kuin normaalisti. Tämä vaihe oli pakollinen suuren nautinnon vuoksi.
Pantterimainen suukotti hellästi tasaista vatsaa laittaessaan toisen sormensa rakastajan sisälle. Hän tunsi, kuinka nuorempi jäykistyi ja lihakset sormien ympärillä kiristyivät. Suudelmat jatkuivat navan alapuolella mustatukan rauhoitellessa laihempaa parhaansa mukaan, mutta eipä tämä kauaa ollut kivettynyt kuin patsas. Varsin pian, olihan kauniskasvoinen rakastellut hänen kanssaan ennenkin – oikeastaan satoja kertoja – vaatesuunnittelija rauhoittui ja hengitti syvään nauttiessaan pienistä sormen liikkeistä sisällään. Mumina pääsi sulkeutuneiden huulien välistä yakuzan taivuttaessa hiukan sormiaan. Kolmannen sormen kanssa meni kuitenkin pidempi aika totuttautua, mutta rauhoittumisen jälkeen vanhempi saattoi ottaa sormensa entisen soluttautujan sisältä.

Naamioitunut hymyili pienesti koskettaessaan hellästi vatsansa päällä olevaa kättä. Sormet hapuilivat kasvoja luokseen mustasilmäisen totellessa saamaansa käskyä tulla lähemmäksi. Huulet painautuivat toisiaan vasten, kuin eivät olisi kohdanneet toisiaan pitkään aikaan. Rikollisjärjestön johtaja leikki sormillaan mustissa hiuksissa hivellen samalla joutsenkaulaa. Kuumat miehuudet painautuivat toisiaan vasten, ynähdysten vaimentuessa toisensa suihin. Kielet tanssivat intohimoisesti kummankin halutessa tätä enemmän kuin mitään muuta ikuisuuteen. Suudelman keskeytymättä Asagi tarttui nälkäiseen miehuuteensa ohjaten sen Manan aukolle. Varovaisesti, kuin yksikin väärä liike saattaisi tappaa, pidempi työntyi naisellisemman sisään tämän tukahduttaessa parkaisuaan hänen huuliinsa. Työntö pysähtyi muutaman kerran, kun lihakset kiristyivät puolikuun ympärille, mutta matka jatkui laihemman rentouduttua. Onnellinen huokaisu keskeytti kaksikon suudelman mustatukan nauttiessa siitä hetkestä, missä oli. Oli ihanaa tuntea toisen hiukan kostunut vartalo vasten omaansa, joka ei ollut sen kuivempi. Lihakset puristivat erektion ympäriltä tiukasti saaden jo nyt näkemään varjojen ja valojen tanssin, mutta ihaninta tässä kaikessa oli hänen allaan makaava mies. Se, että tämä oli juuri se mies, jota hän rakasti oikeasti koko sydämestään. Kukaan muu ei saanut huumattua tuollaisella hymyllä, joka nousi suupieleen. Kenenkään katse ei kertonut yhtä paljon siitä nautinnosta, jonka hän pystyisi antamaan tälle.

Yakuza paineli suudelmia vaalealle rintakehälle nousten kaulalle ensimmäisen työntönsä myötä. Kädet kietoutuivat miehen ylävartalon ympärille maalattujen huulien koettaessa pitää itsellään voihkaukset, mutta jokainen ääni pääsi kuitenkin kuuluville. Työnnöt olivat hitaita, syviä tarkoituksenaan tuoda sellaista nautintoa, jota ei voinut kiiruhtamisella saada. Kaikesta tästä rauhallisuudesta huolimatta huone ja kehot lämpenivät, suorastaan hehkuivat kuumuutta. Hiostuvat vartalot kiinnittivät heitä tiukasti yhteen liikkeiden piirtäessä kosteille pinnoille omia kuviaan. Jokainen pantterimaisen työntö oli vaativa osuen pisteeseen, mikä sai kyyneleet valumaan huomaamattaan siniharmaista silmistä – niin onnellinen mustahiuksinen oli sillä hetkellä. Suljetut silmät näkivät kaiken, mitä huoneessa tapahtui, kirkkaassa valossa.

Yllättäen Mana kohottautui ylöspäin saaden Asagin hätkähtämään, kun kädet kiertyivät tiukemmin ylävartalonsa ympärille. Entinen vakooja veti itseään lähemmäksi rakastaan ja työnsi tämän istumaan nousten itse tämän syliin, jota turvallisempaa ja ihanampaa paikkaa ei ollut maailmassa – ainakaan hänelle ihanampaa. Huulet painautuivat kaulalle hampaiden näykkiessä herkkää lihaa yakuzan ynähtäessä kiihottavasta teosta. Miehellä oli hankaluuksia kontrolloida itseään, mutta miksi tehdä niin, jos kumpikin halusi tätä? Toisen etsiessä kielellään herkkiä pisteitä kaulasta vanhempi tarttui toisella kädellään rakkaansa miehuuteen jatkaen työntöjään hiukan nopeammin. Piirtävä kieli nousi välillä pois työstään huokauksen myötä, mutta se ei saanut pidempää keskeyttämään tekojaan. Käsi liikkui samaan tahtiin rakastajansa puolikuulla hänen työntyessä jokaisella työnnöllä vaativammin ja voimakkaammin pisteeseen, joka sai vaatesuunnittelijan näkemään valojen ja varjojen tanssin, kuten vanhempi jo näki. Nautinnon nauravat kipinät hyppivät kummankin kehoilla vartaloiden värähdellessä toistensa läheisyydestä. Siniharmaasilmäinen nosti katseensa pantterimaisen silmiin katsoen mustia silmiä hetken painaen vahvan, himosta sekaisin olevan suudelman tämän huulille, jolloin pidempi viimein laukesi hänen sisälleen hyvän olon aallon iskeytyessä vartalon läpi. Käsi jatkoi edestakaista liikettä vielä muutaman kerran sperman tahratessa heidät kummatkin, mutta se oli vain hyvä asia. Tuo valkoinen siemenneste oli nautinnon merkki.

Suudelmat jatkuivat vielä hetken aikaa miesten laskeutuessa hitaasti makaamaan vuoteelle. Tyydyttynyt miehuuden mitta otettiin ulos vaatesuunnittelijan sisältä, vaikka elin olisi halunnut vielä jäädä mukavan kotoisaan paikkaan. Huulien erkaantuessa mustahiuksinen painautui rakkaansa kainaloon. Haaveileva, mitä onnellisin ja rakastavaisin hymy nousi rikollisjärjestön johtajan kasvoille miehen ryhtyessä silittämään paljasta kylkeä. Mustasilmäisestä tuntui, ettei nyt ollut sopiva hetki sanoa mitään, mutta tuntui vaikealta olla siinä hiljaa.
“Mana…”, Asagi kuiskasi hellästi hiusten lomasta näkyvään korvaan.
“Olen onnellinen siitä, että se olet juuri sinä, joka on tässä kanssani… En haluaisi olla nyt missään muualla kenenkään muun kanssa, rakkaani…”
Peukalo silitti varovaisesti hiostunutta ihoa, kun kuului matala nyyhkäisy. Aivan kuin ääni ei olisi ollut yhtään hämmentävä, mustatukkainen tunsi jotain märkää olkapäällään, jolloin kohotti kauniit kasvot katsomaan itseään. Siniharmaat silmät katsoivat takaisin komeita kasvoja kyyneleiden kimaltaessa poskilla eikä niille näyttänyt tulevan loppua. Avattuja tulvaportteja oli mahdotonta sulkea enää, kun ne oli kerran saatu auki – sama päti Manaan ja tämän kyyneliin.
“Mana, mikä hätänä?” rikollisjärjestön johtajan sydän melkein pysähtyi nähdessään jotain, jota ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt.
“Miksi sinä itket? Satutinko minä sinua?”
“Asagi…”, vaalea käsi nousi silittämään säikähtäneen miehen poskea.
“Ole hiljaa ja kuuntele…”
Auennut suu sulkeutui välittömästi miehen nauttiessa hellästä kosketuksesta yrittäen samalla kuunnella, mitä toisella oli sanottavana.
“Minä en vain voi tälle mitään… Ne eivät lakkaa tulemasta…”, poskille nousi nolouden puna entisen soluttautujan käpertyessä lähemmäksi lämmintä vartaloa, joka suojasi kylmältä.
“Minä vain… tajusin jotain äsken…”
“Mitä sinä tajusit?” vanhempi laski päänsä tyynylle voidakseen katsoa rakastaan suoraan silmiin.
“Kun… kun se paskiainen aikoi ampua minut… minä… pelkäsin…”, kyyneleet kastelivat lakanat hiusten ja poskien lisäksi.
“Mana, se on ymmärrettävää, että pelkäsit”, yakuza nosti kätensä pyyhkimään kyyneleitä, jotka levittivät ripsiväriä kasvoille.
“Minäkin olisin peloissani, jos istuisin maassa kykenemättä tekemään mitään ja minut aiottaisiin tappaa. Kuolemanpelko on normaalia, mutta nyt kaikki on hyvin. Kukaan ei satuta sinua.”
“En minä sitä pelännyt – enkä minä myöskään siksi itke.”
“Mistä sitten?”
“Koska pelkäsin, etten näe sinua enää koskaan.”

Asagin sormien liikkeet pysähtyi miehen katsoessa kummastuneena vieressään makaavaa alastonta miestä. Hänestä tämä puhui sekavia.
“Kyllä minä kuolemaakin pelkään, mutta en sillä hetkellä ajatellut sitä…”, Mana kuiskasi valuttaen kyyneleitään päänsä alla olevalle käsivarrelle.
“Minua pelotti, etten koskaan näkisi sinua… Kaduin, etten soittanut sinulle, kun Seth käski… Kaduin sitä, etten tullut hänen mukanaan tänne… Eniten minä kaduin sitä, etten ollut sanonut sitä, miten paljon rakastan sinua”, rakastaja nosti katseensa rakkaansa silmiin ja kuiskasi hiljaa:
“Ishikawa Asagi, oma Asagini ja yakuzani, minä rakastan sinua.”
Pantterimaisen koko vartalo jäykistyi ja ajatukset pysähtyivät kesken kaiken. Vain sydän jäi pomppimaan entistä kiivaammin huutaen, kiljuen ja itkien – ennen kaikkea itkien ilosta ja onnesta, koska mies ei olisi uskonut kuulevansa noita sanoja, joita oli tässä maailmassa eniten toivonut ja rukoillut.
“Mana”, nimi lähes nyyhkäistiin käsien painaessa laihempaa lähemmäs itseään aivan kuin se olisi ollut enää mahdollista.
Kasvot painettiin pitkiin hiuksiin pidättämään onnen ja ilon kyyneleitä, jotka kastelivat kiiltävät kutrit.
“Olen odottanut tuota niin pitkään… Minä rakastan sinua… Minä rakastan sinua aivan liikaa…”, mustasilmäinen siirtyi suutelemaan hitaasti rakastamiaan huulia hakien todistusta kuulemalleen.
Todisteena toinen vastasi yhtä varovaisesti, pehmeän hitaasti takaisin miesten kietoutuessa tiukemmin toisiaan vasten.
“Mana, älä enää ikinä lähde luotani…”, yakuza suuteli kyyneleet pois poskilta välittämättä siitä, että saisi meikkiä huuliinsa.
Sitä hänellä oli jo ennestään, vaikka rakastajansa käyttämä huulipuna pysyikin harvinaisen hyvin huulissa eikä sotkenut paljoakaan.
“Älä enää ikinä jätä minua – teen mitä tahansa, että jäät luokseni…”
“Ihan mitä tahansa?” entinen vakooja kuiskasi kysymyksen, vaikkei edes olisi tarvinnut siihen vastausta.
“Kyllä, ihan mitä tahansa”, kädet painuivat kummallekin poskelle kaksikon katsoessa vakavina toisiaan.
“Minä… Tämä kuulostaa varmasti tyhmältä ja hullulta, mutta… mutta minä olen sinun kanssasi valmis jopa vaihtamaan osia… Jos joskus haluat… minä voin olla alla…”

Matala naurahdus kuului hellästi maalatuilta huulilta siniharmaasilmäisen osaamatta tehdä muuta kuin hymyillä sillä hetkellä.
“Ehkä joskus, rakas”, mies siirsi kätensä silittämään hiestä kuivuvaa rintakehää katsellen lihaksia rauhallisen tutkivasti.
“Tarkoittaako tuo sitä, että sinä jäät?” pidempi kysyi koettaen hakea rakkaansa katsetta.
“Kyllä”, mustahiuksinen hymyili onnellisena voidessaan sanoa niin.
Nyt hän ymmärsi sen, ettei vapaus tarkoittanut aina lupaa lähteä. Se oli lupa jäämisestä.
“Minä jään tänne sinun luoksesi”, punatut huulet hapuilivat kyyneleistä huolimatta vastaparia, jotka koskettivat hellästi puhaltaen takaisin.
Huulet hamusivat toisiaan raottuen sitten päästämään tunteet paremmin mukaan hetkeen. Kielet hyväilivät toisiaan pitkään ja hartaasti, mutta kaunis hetki keskeytyi, kun siniharmaasilmäinen kohottautui hiukan pystyyn ja siirtyi yllättäen istumaan rakkaansa päälle.
“Jään, jos sinä lupaat, rakastavasi minua tässä ja nyt”, Mana sanoi matalasti katsellen hämmentyneitä kasvoja.
“Jos lupaat rakastavasi minua aina tällä tavalla miehenä eikä elottomana nukkena, minä en koskaan siirry pois luotasi.”

Asagi katsoi niitä vakavia kasvoja hymyn koristaessa nopeasti kasvoja. Hän oli aina rakastanut päällään istuvaa miehenä. Juuri siihen puoleen hän oli rakastanut eikä mies kaivannut sitä nukkea rinnalleen.
“Minä rakastan sinua Satoru Manabuna – omana Manani”, yakuza kuiskasi matalasti ohjatessaan jäykistyvää miehuuttaan rakkaansa aukolle.
Hän rakastaisi Manaa kuolemaansa saakka ja näyttäisi sen kaikin tavoin. Tämä olisi heidän elämänsä ensimmäinen päivä – tai oikeastaan yö.

*~*~*~*

Samaan aikaan eräässä toisessa makuuhuoneessa…
“Salamurhaajasi eivät pystyneet tappamaan Manaa”, mustahiuksinen, laiha hahmo makasi vatsallaan pehmeissä lakanoissa ja katseli ympärilleen.
Huone oli täynnä erilaisia kynttilöitä, jotka olivatkin pimeydessä ainoat valonlähteet. Vaikkei huonekaluja ja sisustusta voinut värisevien liekkien takia nähdä kunnolla, tiesi puhunut hyvin, että kaikki oli hyvin kallista ja koristeellista. Sen pystyi tietämään jo niistä vaaleansinisistä silkkilakanoista, jotka olivat hänen alastoman vartalonsa alla.
“Oletko aivan niin varma?” puhuteltu naurahti matalasti nojaten vuoteensa päädyssä olevaan seinään.
“Et ole koskaan tavannut häntä henkilökohtaisesti kunnolla tai jutellut hänen kanssaan.”
“Eipä hän ole kovin seurusteleva ihminen”, aikaisemmin puhunut totesi viileästi.
“Enkä ole edes halunnut tavata häntä kunnolla.”
“Miten siis voit olla niin varma, etteivät miehet pystyneet nappaamaan häntä?” matalampiääninen naurahti sytyttäen savukkeen.
“Hänhän saattaa olla helppokin tapaus.”
“Mana ei ole helppo saalis”, laihempi sanoi terävästi.
“Hän saattaa yllättää, jos hänet aliarvioidaan ja hän on varmasti tehnyt niin nyt.”
“Sinä aliarvioit miesten taidot”, mustatukkainen huomautti liikauttaen hiuksiaan.
Silmät tarkkailivat keskustelukumppanin alastonta vartaloa hymyn levitessä hyväksynnän myötä huulille.
“Sinä taas yliarvioit ne ’taidot’”, lyhempi tuhahti.
“He ovat luultavasti kuolleita, koska et ole kuullut heistä yhtään mitään pitkään aikaan.”
“Tuo saattaa kyllä pitää paikkansa”, nuorempi kurtisti kulmiaan mietteliäänä.
Hän oli tosiaan odottanut kuulevansa tilanteesta jotain tietoa jo useamman tunnin. Osaka oli ollut harvinaisen hiljaa jo turhankin pitkään.

“Olisitko itse hoitanut asian paremmin?”
“Minä en koskaan aliarvioi vihollistani”, mustahiuksinen kellahti makaamaan vatsalta kyljelleen venytellen raukeana.
“Siitä nimittäin menettää henkensä.”
“Ammattilaisen puhetta”, lihaksikkaampi jätti syöpäkääreen savuamaan hienon yöpöydän päällä olevalle tuhkakupille.
“Valmistaudu vihollisesi suhteen kaikkeen”, puhunut jatkoi siirtyen makaamaan laihemman viereen.
Käsi nousi silittämään laihaa kylkeä tutkaillen pitkiä lihaksia, jotka eivät kuitenkaan olleet tulleet salilta. Toisesta hänen mieleensä hiipi väkisinkin kissa, mikä tavallaan sopi keskustelukumppaniinsa. Yhtä ylpeä ja sähähtelevä tämä ainakin oli.
“Mitä katsot?” mustasilmäinen kysyi terävästi, kun hartiakkaampi silitti hänen poskeaan.
“Sinua.”
“Lopeta leikkiminen.”
“En minä leiki.”
“Lopeta, en pidä siitä, kuka minulle tulee mieleeni.”
“Kuten toivot”, leikkisän miellyttävä ääni vakavoitu puhuneen jatkaessa.
“Mietin vain, mitä mietit.”
“Yhteistä vihollistamme”, kyljellään makaava sanoi suoraan katsoen mustatukkaa merkitsevästi.
“Ishikawa Asagia”, matala naurahdus täytti huoneen.
“Mihin päätökseen tulit? Suostutko ehdotukseeni?”

“Oletpas sinä kärsimätön”, vanhempi naurahti pilkallisesti.
“Ensin kutsutaan luokse illalliselle, sitten ehdotetaan yhteistyötä, jonka tarkoituksena olisi tuhota Asagi, ja keskustelun jälkeen lähes kiskot minut makuuhuoneesi rakastelemaan. Nyt minun olisi sitten pitänyt tehdä päätökseni!”
“Bisneksessä on pakko tehdä nopeita päätöksiä”, kädet kietoutuivat vaativasti laihan vartalon ympärille, mutta liikkeet pysähtyivät, kun käsi nousi painamaan kevyesti kaulassa olevaa pistettä.
“Totta, mutta niitä ei voi tehdä, ellei tiedä, mitä hyötyy niistä – bisnekset ovat hyötymistä”, mustahiuksinen sanoi pehmeästi, mutta äänessä oli suurta uhkaa.
“Et uskaltaisi”, käheä ärähdys pakeni pidemmältä.
“Kuolisit siitä hyvästä.”
“Sitten kuolisin, mutta sinä et olisi sitä näkemässä”, korkea naurahdus pääsi hymyileviltä huulilta.
“Missä ovat hyvät tapasi, joista jaksat aina jäkättää Asagille?”
Ote vanhemman ympäriltä katosi tämän irrottaessa sormensa uhkaamaltaan pisteeltä.
“Hyvä, että viimein ymmärrämme toisiamme.”
“Emme täysin”, mustatukka huomautti hieraisten kaulaansa.
“Kai sinä tiedät, että tulet kuolemaan, jos et suostu ehdotukseeni.”
“Sinä taidat pelätä todellakin Asagia”, mustasilmäinen hymyili viekkaasti.
“Minä en pelkää ketään!” nuorempi jyrähti nousten istumaan lakanoiden keskellä.

“Voi, kyllä sinä pelkäät. Pelkäät, että vahingossa kertoisin Asagille, että aiot tuhota hänet minun avullani. Siksi sinä olet niin varovainen ja puhut kieltäytymisen huonoista puolista.”
“Lopeta tuo leikkiminen! Suostutko suunnitelmaan vai et?!”
“Ensin vietellään, sitten vaaditaan, uhkaillaan ja nyt komennetaan”, laihempi ravisteli huvittuneena päätään.
“Käytöstavat ovat tosiaan huonontuneet ihmisillä vuosivuodelta.”
“Vastaa, suostutko tuhoamaan kanssani Asagin”, hartiakkaampi kysyi painokkaasti siirtäen kätensä silittämään paljasta kylkeä.
“Tarkoitat kai, että suostunko minä tuhoamaan Asagin puolestasi?”
“Ei, vaan kanssani – saisit miehiäni avuksesi.”
“Kuulostaa houkuttelevalta, mutta mitä minä siitä hyödyn?”
“Saat kostosi siitä häpeästä, mitä olet tuon miehen takia joutunut kestämään kaikki nämä vuodet. Saat koston menetyksestäsi.”
“Sillä kostolla ei tuoda leipää pöytään.”
“Rahastako se on kiinni?”
“Kaikki on nykyään rahasta kiinni, mutta minä tahdon enemmän.”
“Haluaisitko Asagin tilalle?” mustatukkainen hymyili yllättäen kumartuen lyhemmän kasvojen ylle.
“Haluaisitko Kuro Kagen liigan jäseneksi?”
“Sitäkin”, täyteläiset huulet hymyilivät painaessaan suudelman tyytyväisenä päällään makaavan huulille.
“Ja paljon enemmän.”
“Sinä saat kaiken, mitä haluat”, käsi liukui sisäreidelle levittämään jalkoja.
“Me nousemme yhdessä tuhoamaan Ishikawa Asagin.”

**********

Aurinko lämmitti ikkunan takaa paljasta selkää. Vielä muutama päivä sitten makuuhuone ja katosvuode olivat näyttäneet murhaan tyyssijalta. Nyt se kaikki suru ja masennus olivat kadonneet jonnekin tyhjyyteen, kuin ne eivät olisi koskaan päässeetkään tahraamaan huonetta. Auringonsäteet kikattivat katsellessaan ryppyisiä lakanoita, joissa oli siellä täällä valkoisia, kuivuneita läikkiä. Aurinko itse taas katsoi hymyillen mustatukkaista miestä, joka nukkui vatsallaan pää uponneena täysin tyynyjen keskellä peiton peittäessä vain alavartalon. Keltainen möllöttäjä kallistui hiukan katsellakseen tarkemmin näkemäänsä säteidensä valaistessa näkemäänsä paremmin. Tuo kirkkaus sai vuoteella makaavan miehen ynähtämään muutaman kerran tyytyväisenä ja ehdottomasti onnellisena mustien silmien raottuessa ensin pienesti, kunnes räpsähtivät kokonaan auki kauhusta. Asagi kohottautui nopeasti istumaan katsellen kummallekin puolelleen sängyssä. Katse siirtyi nopeasti tutkimaan koko huoneetta kasvojen kalventuessa järkytyksestä. Manaa ei näkynyt missään sydämen hakatessa kiivaana hämmennyksestä.
“Mana?” yakuza vilkaisi kylpyhuoneen ovea, mutta se oli raollaan, eikä huoneessa ollut valoja.
Lämpö tuntui kaikkoavan jäsenistä pelon iskeytyessä vasten kasvoja. Oliko yöllinen ollut unta? Ei voinut olla, koska hän oli alastomana vuoteessaan ja pukeutumispöydällä oli se sama teekuppi, josta rakastaja oli juonut lämmintä juomaansa. Vaatteetkin olivat pitkin lattiaa ja eräs tietty purkki oli yöpöydällä esillä. Peitto heitettiin syrjään alavartalon päältä miehen ryhtyessä ryömimään pois leveästä vuoteestaan. Miksi Mana oli lähtenyt, vaikka oli vannonut yöllä rakkauttaan ja luvannut jäävänsä? Oliko se kaikki ollut valhetta? Olivatko sanat sanottu, jotta hänen huomionsa herpaantuisi? Miksi ihmeessä hänen korvansa kuulivat pientä kilahdusta?

Liike pysähtyi keskelle vuodetta rikollisjärjestön johtajan jäädessä kuuntelemaan seinän toiselta puolelta kuuluvia ääniä. Kuulosti siltä kuin astiat osuisivat toisiinsa ja kaapit avautuivat sulkeutuen jälleen pienten kolahdusten myötä. Yorukin tuhahteli kuuluvasti komentaen ilmeisesti keittiössä häärivää.
“Yoru, ei kerjää”, kuului hiljainen, matala käsky.
“Sinä sait äsken ruokasi.”
Koira haukahti uudemman kerran ja hyppäsi ilmeisesti pöytää vasten, koska kynnet kolahtivat puiseen pintaan.
“Yoru! Häpeä!” puhe muuttui tahtomattaan nauruksi.
“Lurjus! Olet opetellut liikaa huonoja tapoja Asagilta!”

Moite, joka oli tarkoitettu niin koiralle kuin piilotetusti mustasilmäiselle, sai hymyn kohoamaan pantterimaisen huulille. Hänen rakkaansa ei ollutkaan lähtenyt minnekään. Pelko oli ollut turha. Äskeinen järkytys oli ravistanut sen verran voimakkaasti jäntevää vartaloa, että vanhempi vajosi takaisin makaamaan vuoteelle. Mies kiskaisi peiton takaisin päälleen, vaikka hänen olikin lämmin olla ilman sitä. Yakuza olisi toisessa tapauksessa yrittänyt esittää nukkuvaa, kun rakkaansa tulisi takaisin, mutta lähestyvät askeleet saapuivat ovelle turhankin nopeasti.
“Sinä heräsit jo”, Mana kantoi pientä tarjotinta käsissään Yorun seuratessa perässä vaatien herkkuja.
Vaalean violetti yukata heilahti jokaisella liikahduksella kauniisti lisäten mustahiuksisen salaperäisyyttä ja viehättävyyttä.
“Ehdin jo toivomaan, että saisin herättää sinut.”
“Sitä samaa minäkin olisin toivonut”, Asagi hymyili ystävällisesti takaisin katsellen kasvoja, joista kaikki meikki oli pesty kokonaan pois.
Ne olivat meikittömänäkin upeat eikä mies voinut muuta kuin iloita, kun oli oikeutettu näkemään rakkaansa ilman naamioitaan.
“Sain melkein sydänkohtauksen, kun huomasin, ettet ollutkaan vieressäni.”
“Sinulla on siinä tapauksessa aika heikko sydän”, entinen soluttautuja naurahti laskiessaan tarjottimen vuoteelle liu’uttaen tuomisiaan lähemmäksi vanhempaa.
“Sinun pitäisi huolehtia itsestäsi paremmin.”

Yakuza katsoi tarjottimella olevaa teepannua, jonka nokasta nousi höyryä. Posliinisen pannun vieressä oli kaksi kuppia ja lautaset, joissa kummassakin oli croissantit muutaman hedelmän kanssa. Pienten lautasten vieressä oli kuppi, jossa oli mansikoita, joita varten oli tuotu myös pieni kermavaahtopurkki. Katse siirtyi kuitenkin nopeasti takaisin mustahiuksiseen tai oikeastaan tämän vartaloa peittävään yukataan.
“Sinähän tiedät, että nautin aamiaisesta vuoteessa, mutta eräs pieni piirre hiukan pilaa ihanaa yllätystäsi”, pirullinen ihana hymy kohosi täyteläisille huulille saaden nuoremman naurahtamaan ymmärtäen yskän.
“Niinpä tietenkin”, entinen vakooja avasi yukatan ja pudotti vaatteen lattialle nousten itse vuoteelle tarjottimen toiselle puolelle makaamaan kyljelleen.
“Parempi?”
“Paljon parempi”, yakuza suuteli rakastaan hellästi, mistä hyvästä Yoru ymmärsi livahtaa nopeasti olonhuoneen puolelle kiusaamaan Missiä.
Sen verran siveä koira pieni skotlanninterrieri vielä oli, vaikka sillä olikin varsin kaksimielinen isäntä.
“Olet ihana”, mustatukkainen sanoi sipaisten sormellaan vaaleata leukaa.
Katse siirtyi tarjottimelle käden ottaessa yhden mansikan, josta haukkasi pienen palasen nauttien makeasta mausta, joka täytti suun.
“Mistä sinä mansikoita onnistuit hankkimaan? Muistaakseni niitä ei ollut jääkaapissa eikä varsinkaan tuoreina.”
“Soitin alakertaan ja käskin tuomaan Ishikawa-sanin tilauksesta kärryillä kupillisen tuoreita mansikoita hissin eteen”, siniharmaasilmäinen kertoi katsellen jäntevää vartaloa, joka piilotteli osittain peiton alla.
“Kävin sitten nopeasti hakemassa peittäen kasvoni hatulla.”
“Olitpas sinä ovela”, pantterimainen sanoi matalasti ottaen toisen mansikan, jonka ojensi rakkaalleen tämän haukatessa sitä hymyillen.

He katsoivat toinen toisiaan hiljaisuudessa kummankin nauttiessa hyvästä mausta suussaan, kunnes vanhempi tarttui tarjottimeen ja siirsi sen yllättäen toiselle yöpöydälle saaden mustahiuksisen kallistamaan päätään.
“Mutta et riittävän ovela, että olisit onnistunut hämäämään minua tempuillasi”, rikollisjärjestön johtaja sanoi pehmeästi kääntyen rakkaansa puoleen painautuen tämän päälle.
“Vai mansikoita aamiaiseksi? Luulisi sinun tietävän, että minä tiedän täsmälleen, mikä vaikutus mansikoilla on”, sanat supistiin korvaan, minkä takia laihempi naurahti hyväntuulisesti.
Huulien liikkeet kutittivat, mutta naurahdus johtui myös siitä, että hän oli todellakin jäänyt kiinni leikistään.
“Sinun ei tarvitse, kuin vihjata, ja olen heti valmis”, suudelmat liikkuivat rintakehän yli villitsevästi.
“Rakastan nimittäin aamuseksiä.”
Kumpikin tiesi, että heillä olisi vielä paljon keskusteltavaa, mutta he tiesivät nyt myös sen, ettei mikään este ollut heille liian suuri. Nyt he halusivat vain nauttia toisistaan ja vahvistaa sitä rakkautta, mitä tunsivat toisiaan kohtaan. Miehet tiesivät hyvin, että monet vaarat vaanisivat heitä, mutta kumpikin oli tottunut elämään hetkessä – miksi murehtia huomista, kun tästä päivästä voi nauttia?

Notes:

Selityksiä:

* Yakuzan lapsi ja monien muidenkin suurien herrojen lapset saattavat joutua elämään hyvin suojeltua ja eristettyä elämää. Niin lapsen kuin tämän äidin on hyväksyttävä tietyt seikat (kuten isän tahdon mukaan mennään) ja mukauduttava erilaisiin tilanteisiin sekä jatkuvaan vaaraan
* Ikuisuuden ruusu on huono suomennos Eternity roselle, mutta se kuulosti parhaimmalta, mitä keksin – en viitsinyt tunkea englantia väliin. Kyllä, eräs D:n Asagin hajuvesituoksuista kulkee samalla nimellä
* En nyt tiedä, miksi sitä purkkia, josta tulee kermavaahtoa, pitäisi kutsua – toivottavasti kuitenkin tajusitte idean
* Mansikoissa on jokin ainesosa, jonka nimeä en tiedä, joka stimuloi ihmistä seksuaalisesti. Siinä missä suklaa toimii seksin korvikkeena, mansikat taas "virittävät" seksiin

Chapter 37: Romahdus

Koko Asagin mafia huokaisi niin onnesta kuin helpotuksesta, kun levisi tieto siitä, että Mana oli palannut takaisin Asagin luokse jäädäkseen tämän rinnalle. Ruiza oli jopa rynnännyt Burutendoulle varmistamaan, että kuulemansa todellakin piti paikkansa Tsunehiton ja Hirokin kiskoutuessa mukana niskavilloista.
“Anna olla viimeinen kerta, kun enää ikinä edes harkitset tuollaista!” asevastaava oli sätkinyt parittajan sylissä tarkoituksenaan kuristaa naamioitunut heidän istuskellessaan Asagin huoneiston olohuoneessa.
“Perkele! Minä en ole saanut sinun takiasi kunnon seksiä lähes kahteen viikkoon!”
Siihen karjaisuun olivat muut, jotka olivat tulleet tarkastamaan tilanteen, purskahtaneet nauruun. Samalla Hide-zou ja Seth olivat tulleet vierailulle tuoden ison paketin Manalle, joka katsoi sitä hämmentyneenä.
“Se on lahja Asagi-samalta”, kirjanpitäjä oli hymyillyt jännittyneenä.
Entisen soluttautujan hämmennykseksi suuresta pehmustetusta laatikosta oli tullut esiin kuuluisan viuluntekijän soitin. Mies parka olisi varmasti pyörtynyt, ellei olisi istunut valmiiksi sohvalla ystävänsä löyhyttäessä ilmaa kasvoille. Asagi sen sijaan oli oikeasti pyörtynyt, kun kakkosmiehensä oli kuiskannut viulusta huudetun hinnan – yakuza oli kuukahtanut siihen toimitusjohtajan syliin tämän yrittäessä parhaan kykynsä mukaan pidellä itseään pidempää miestä. Mustatukkainen oli kuitenkin sinänsä onnekas, koska tämän rakastajansa herätteli varsin miellyttävällä tavalla ja tiesi täsmälleen, miten kiittää kalliista lahjasta.

Seth ja Hide-zoukin olivat onnellisia tapahtumista, koska he viimein saivat taas sen yhteisen ajan, mitä heillä ei ollut yakuzan masennuksen takia. Toimitusjohtaja oli tosin kieltäytynyt rakkaansa harmiksi jyrkästi ottamasta viikon lomaa töistä, jolloin jättäisi kaiken ystävänsä huoleksi.
“Jos sinut päästäisin sinne vauhtiin, Asagi, huomaisin takaisin tullessani katon muuttuneen lattiaksi ja toisinpäin.”
“Noinko paljon sinä luotat minun taitoihini!?” mustasilmäinen oli huudahtanut närkästyneenä kuulemastaan.
“Luotan taitoihisi varsin paljon, mutta en usko, että pystyisit pitämään näppisi niin pitkään irti Manasta”, teräväpiirteinen oli katsonut merkitsevästi mustatukkaa, kun tämä oli hipelöinyt rakastajansa puvun selässä olevaa vetoketjua.

Asagille selvisi myös muutaman päivän sisällä, minne Asuka oli yllättäen kadonnut. Aluksi rikollisjärjestön johtaja oli järkyttynyt Sethin, Hide-zoun ja lähes koko mafiansa kanssa naisen kohtalosta, mutta Mana oli vain selittänyt rauhallisesti, että tummanruskeasilmäinen oli sekaantunut hänen salamurhayritykseensä. Tästä hyvästä yakuza päätti kilttinä poikana jättää entisen rakastajansa sinne, minne tämä oli päätynytkin. Jos hän ei jotain kyennyt antamaan anteeksi, se oli varmasti kaikki entiseen soluttautujaan kohdistuva uhka.
Muu haaremi suhtautui tapahtuneeseen ristiriitaisin tuntein. Kamijo oli vain onnellinen siitä, kun rakkaansa palasi takaisin omaksi itsekseen hänen hyvän ystävänsä paluun jälkeen, vaikka Asukan kohtalo aiheuttikin hänelle useamman viikon unettomuutta. Kaori ei osannut kuin katsoa kauhuissaan eteensä, kun aivot eivät suostuneet tajuamaan hirvittävää tekoa, minkä Mana oli tehnyt. Huomattavasti myöhemmin nainen oli vain huomannut, miten talossa alkoi olla jälleen mukavan hiljaista ja rauhallista. Hän saattoi taas ryhtyä harrastamaan kukka-asetelmiaan ilman häiriötä.
Ai oli riemuissaan, kun Asuka oli poistunut keskuudesta, mutta hänestäkin matka Siperiaan ja muu olivat jo liikaa – tyttöparka ei uskaltanut enää jäädä kaksin entisen vakoojan kanssa samaan huoneeseen. Lisäksi Asagin oli mentävä muutaman kerran yöllä lohduttamaan ja rauhoittelemaan musta-ruskeahiuksista, joka kuvitteli kokevansa vielä saman kohtalon – tämän Manakin hyväksyi ja pyysikin rakastaan menemään Ain luokse.
Namie taas… Hän yksinkertaisesti päätti, ettei aikoisi missään vaiheessa jäädä siniharmaasilmäisen eteen ja vältteli tätä muutenkin parhaan taitonsa mukaan.

Vähitellen, päivien vieriessä mafian tuttu rentous palasi takaisin ja kaikki oli taas, kuten ennenkin. Ei nyt kuitenkaan ihan kaikilla. Seth tunsi edelleen syyllisyyttä salamurhausyrityksestä, vaikka Mana vannoa vakuutti, ettei puna-mustahiuksinen ollut tapahtumiin mitenkään syyllinen. Ei kukaan olisi osannut arvata sitä, että nuorukaista saatettaisiin seurata siinä toivossa, että kauniskasvoinen löytyisi.
Eräs toinenkin asia häiritsi varkaan mieltä eikä hän puhunut tästä kenellekään – ei edes rakkaalleen. Ongelman nimi oli Reita. Miten hän muka voisi tälle kertoa, että seurusteli nykyään onnellisesti Hide-zoun kanssa? Hän olisi kerrottava, mutta jokin nuorukaisen sisällä kielsi. Häveten itseään, kalpeampi oli miettinyt, että hän saattaisi yhä tuntea jotakin Reitaa kohtaa, kun sydän varoitti avaamasta suutaan suhteestaan. Ei kirjanpitäjä voisi kuitenkaan salata ikuisuutta rakkauttaan toimitusjohtajaan, koska baarimikko saisi tietää sen ennemmin tai myöhemmin. Siitähän vasta meteli nousisi, jos mies saisi kuulla suhteesta muuta kautta kuin häneltä itseltään. Avustajan olisi tavatta mahdollisimman pian ystävänsä.

Oli kulunut jo useampi päivä, melkein viikko Manan paluusta. Säät olivat viimein viilentyneet, ettei koko ajan ollut tuskaisen kuuma. Vihdoin tulivat säät, jolloin ulkona tahtoi olla, kun raikas tuuli hyväili kasvoja ja saattoi jopa pitää hauskaa leikkimällä esimerkiksi koirien kanssa ulkona. Seth ja Hide-zou olivat lähteneet muutaman kerran Asagin ja Manan kanssa ulkoiluttamaan lemmikkejä Közin ja K:n seuratessa tapojen mukaan suojattinsa perässä. Kuusikolla – tai oikeastaan kahdeksikolla – oli ollut varsin riemukasta yhdessä jutellen kaikesta mahdollisesta, kun väkeä ei ollut kuuntelemassa.

Poliisit jatkoivat uupumattomina rikollisten vangitsemista ja mafia jatkoi omia tuttuja töitään Sethin auttaessa Hide-zouta Tatemonokin asioissa. Lounastauoilla he suunnittelivat tarkasti varkaan seuraavaa iskua, johon ei olisi enää kauaa. He olivat sopineet vanhat asiat sun muut, koska todellisuudessa kumpikaan ei ollut halunnut niitä suudelmia, jotka olivat saaneet vääriltä miehiltä. Kuitenkin jokainen suudelma, jonka voimakasleukainen painoi kalpealle iholle, sai ruskeasilmäisen värähtämään, kuin häneen olisi isketty veitsi.
“Seth, mikä sinulla on?” ruskeahiuksinen katsoi kysyvästi rakastaan tämän vältellessä läheisyyttä.
“Ei mikään”, nuorempi mutisi hiljaa koettaen keskittyä kohteestaan kertoviin papereihin.
“Miksi sitten et halua, että kosken sinuun?” toimitusjohtaja kietoi kätensä rakkaansa ympärille, mikä sai tämän huokaisemaan raskaasti.
“Emme me voi koko aikaa naida toisiamme”, puna-mustahiuksinen huomautti koettaen päästä pois halauksesta.
“Mistä lähtien halaaminen on ollut merkkinä halusta naida”, teräväpiirteinen käänsi hitaasti toisen katsomaan itseään.
Pidempi katsoi ruskeankellertäviin, lempeisiin silmiin nojautuen hiukan työpöytää vasten. Nolouden puna nousi kasvoille, koska toinen oli oikeassa. Ei tällaisessa hellyydessä ollut mitään pahaa. Hän ei vain mahtanut tälle kaikelle mitään – olo oli kuin petturilla.
“Muistatkos, mikä on parisuhteen tärkein tukipilari?” vanhempi nosti kätensä silittämään vaaleata leukaa.
“Luottamus”, avustaja huokaisi laskien katseensa alas.
“Juuri se, koska vain luottamuksen avulla sinä voit puhua minulle”, Hide-zou huomautti ystävällisesti.
“Nyt sinä kuulostat siltä, ettet luota minuun lainkaan, kun et kerro, mikä sinua huolettaa. Minä kyllä olen huomannut, että olet Manan paluusta huolimatta ollut alakuloinen ja vaisu.”
“Kyllä minä luotan sinuun!” Seth huudahti hätääntyneenä, koska ei ollut halunnut aiheuttaa rakkaalleen tuollaisia tuntemuksia.
“Kerro sitten, mikä painaa”, lyhempi huomautti pehmeästi, vaikkei mitenkään käskevästi.
Harvinaisen raskas huokaisu pakeni nuoremman huulilta hänen miettiessä, miten ilmaisisi asian.
“Reita”, avustaja myönsi viimein ja jatkoi nopeasti, vaikka uskoikin toisen tietävän, missä mielessä hän tarkoitti ystäväänsä.
“Minun pitäisi kertoa sinusta hänelle, mutta en vain tiedä, miten sen kertoisin. Miten kerrotaan miehelle, joka saattaisi toisissa olosuhteissa olla poikaystäväsi, että seurustelet pomosi kanssa?”

“Hyvä kysymys – en tiedä, kun en ole koskaan joutunut sellaiseen tilanteeseen”, voimakasleukainen huitaisi muutamaa värjättyä hiusta takaisin muiden kutrien joukkoon.
“Kai sinä aiot kertoa hänelle? Lupasit minulle kertovasi meistä mahdollisimman pian.”
“Minä olen yrittänyt, mutta en vain keksi, miten minä sen ilmaisisin”, kalpeampi katsoi onnettomana rakastaan.
“Puhelimessa tuntuu hölmöltä kertoa ja viestin lähettäminen olisi epäkohteliasta. Kun aion kertoa kasvotusten, menen lukkoon. En tiedä miksi, mutta minua vain pelottaa kertoa meistä hänelle.”
“Mitä ihmettä sinä siinä pelkäät?” kädet kiertyivät lämpimästi selän taakse.
“Luulisi hänen olevan iloinen siitä, että sinä olet onnellinen. Kai sinä olet onnellinen?” toinen kulmakarva kohosi hiukan saaden katseen muuttumaan teräväksi.
“Olen minä!” puna-mustahiuksinen säikähti lähes hengiltä, mikä sai vanhemman naurahtamaan.
“Hyvä, minä olen siitä onnellinen”, rauhoittava suudelma painettiin kapeille huulille.
Kalpea käsi nousi olkapäälle nuorukaisen sulkiessa silmänsä nauttiakseen suudelmasta, joka sai häneltä lähtemään melkein jalat alta, vaikka he olivat seurustelleet jo useamman viikon. Tuo hellyys valoi häneen hiukan lisää rohkeutta, mutta ehdottomasti luottamusta heihin kahteen. Suudelma loppui hetken päästä muutamaan suukkoon ja lämpimään halaukseen.
“Hide-zou?”
“Niin?”
“Haluaisitko tulla mukaani, kun kerron Reitalle meistä?”
“Seth, eihän se ole sopivaa”, liikemies irrottautui rakkaastaan huokaisten pienen hiljaisuuden jälkeen ja katsoi kulmiensa alta tämän ruskeita silmiä.
“Se, että minä olisin mukana, ei vaikuttaisi lainkaan hyvältä. Ette voisi keskustella vapaasti, kuten ystävien kesken kuuluisi.”
“Mutta…”, varas aloitti, mutta sormi nostettiin huulille vaientavasti.
“Ei mitään muttia”, opettaja sanoi painokkaasti ottaen pöydältä erään paperin.
“Tästä asiasta ei keskustella enempää. Jatketaan näiden papereiden tutkimista – meillä on vielä paljon tehtävää lounastauon jälkeen emmekä voi keskittyä näihin sitten enää tänään.”

Seth huokaisi raskaasti kääntyessään jatkamaan aikaisemmin puuhaamaansa asiaa. Rakennuksen pohjapiirustukset ja muut näyttivät entistä epäselvemmiltä ja selostus erilaisista vaaratekijöistä meni ohi korvien. Ajatukset olivat jossain aivan muualla kuin itse asiassa.
Kunpa puna-mustahiuksinen keksisi keinon, jolla saisi suostuteltua Hide-zoun tulemaan mukaansa Gratteriin tapaamaan Reitaa. Rakkaansa rinnalla hän olisi paljon rohkeampi ja kykenisi kertomaan heistä kahdesta nenärättiselle ystävälleen.

Työpäivä eteni omaan tuttuun tapaansa eli kiireisenä, muttei kuitenkaan liian. Töitä riitti kaikille ja Sethille se moninkertaistui muutaman kerran, kun Byoun oli pakko kiskoa Ivy mukaansa auttamaan koneensa “korjaamisessa.” Tosiaan, varas ei ollut ajatellut, että hän joutuisi avustajan tehtävien lisäksi olemaan vielä rakkaansa sihteeri, kun Ivy kiskottiin milloin minnekin nurkkaan kuhertelemaan. Kohta hän ei enää voisi korjata, kun ihmiset antoivat hänelle väärän ammattinimikkeen.
Paperien mapittaminen, puhelimeen vastaaminen ja muu, tuntuivat loppujen lopuksi niin turhalta ja tylsältä. Siinä asiakirjoja lajitellessaan hän alkoi miettiä omia tuntemuksiaan. Viime ajat – oikeastaan koko se aika, mitä hän oli työskennellyt Tatemonokilla – tuntuivat menettäneen oman hohtonsa. Hide-zou oli aina yhtä ihana ja osasi yllättää, mutta television katsominen alkoi käydä vähitellen tylsäksi eivätkä ne pukujuhlatkaan olleetkaan niin mielenkiintoisia. Oikeastaan kaikki, paitsi tietyt tapahtumat makuuhuoneen tai mafian puolella, alkoivat käydä tylsiksi. Hän halusi väriä ja riemua. Jotain tekemistä ilman, että tarvitsi jatkuvasti miettiä, olivatko teot järkeviä. Seth halusi kunnon kännit.

“Mitä oikein mietit?” nuorukainen tunsi yllättäen kädet olkapäillään.
Puna-mustahiuksinen nosti katseensa ylös kohdaten hymyilevät ruskeankellertävät silmät.
“Enpä mitään erikoista”, varas hymyili rakkaalleen sihteerin paikalta.
“Ihmettelen vain, miten onnistuin taas päätymään tekemään Ivy-sanin töitä.”
“Minä ihmettelen sitä samaa”, Hide-zou naurahti katsellen hyvin siistiä pöytää, jonka ääressä olisi pitänyt istua sievä mies vastailemassa puhelimeen.
“Saanko olla pelastava ritarisi?” mies lisäsi hellästi hieroen kultansa niskaa.
“Saat – ehdottomasti, jos jatkat tuota”, pidempi mumisi tyytyväisenä saamastaan huomiosta.
Nämä olivat tosiaan tavallisuuden parhaimmat puolet – varsinkin, kun niskaa ja hartioita kivisti.
“No, en voi kovin pitkää hieroa sinua tässä”, ruskeahiuksinen kumartui nuoremman korvan juureen.
“Minulla on asiaa Yukille ja olisi hyvä, jos sinä hiukan vilkaisisit siellä muiden tekemää kirjanpitoa.”
“Tuotako sinä kutsut pelastamiseksi?” avustaja kysyi närkästyneenä.
“Sitä, että annat minulle lisää töitä ja laitat minut tekemään töitä niskalimassa aamusta iltaan?”
“Ehkä minä haluan sinun olevan oikein väsynyt, kun menemme takaisin kotiin”, teräväpiirteinen suukotti kalpeata poskea.
“Sitten voisin hieroa sinua koko yön ja suukottaa vartaloasi. Helliä sinua joka puolelta, ettet enää keksi paikkaa, joka ei voisi hyvin…”
“Kuulostaa hyvältä”, laihempi naurahti totuuden mukaisesti.
Tuo tosiaan kuulosti hyvältä – ehkä hän unohtaisi hieronnan myötä huolensa. Lisäksi olisi ihan mukava nähdä Yukiakin – viime kerrasta oli turhankin pitkä aika, koska asianajajalla oli paljon töitä, kun oli nykyään toimiston johdossa ja samalla yakuzan ihka oma lakikirjan lukija. Siinä oli paljon työtä, kun piti olla jatkuvasti selvittämässä, miten lakia voisi kiertää, tai miten mahdollisia porsaanreikiä voisi hyödyntää alamaailman puuhissa.
“Lähdemmekö nyt vai myöhemmin?”
“Nyt, kunhan ensin saamme sihteerimme takaisin”, vanhemman katse nousi tutkailemaan ympäristöä.

Toimitusjohtaja ei kuitenkaan nähnyt tahtomaansa, minkä tähden otti kännykkänsä taskustaan ja haki numeron nostaen luurin korvalleen. Sormi siveli värjättyjen hiusten alla niskaa leikkien kauluksella ja kutreilla. Silmät katsoivat jonnekin kaukaisuuteen koettaen nähdä sen, mitä ei kyennyt näkemään. Ruskeasilmäinen kallisti päätään katsellessaan lyhempää ja tämän vakavia kasvoja. Pieni huvittunut hymy sai kalpeamman hymyilemään, kun tavoiteltu henkilö ilmeisesti vastasi viimein puhelimeen.
“Hei, Byou-san”, Hide-zou naurahti hellästi.
“Vaikka onkin hyvä, että pidät huolta Ivy-sanin ulkoilusta, mutta katolla hän saattaa saada kylmää ja vilustua. Sitten ette näe toisianne samalla tavalla kuin nyt, kun sinä olet töissä ja hän sairastaa kotonaan.”
Seth purskahti nauruun voimatta uskoa rakkaansa keksintöä. Missä muualla mieskaksikko olisikaan kuin katolla siihen aikaa päivästä, kun siellä ei ollut muita? Liikemies oli suorastaan nero keksinnöissään.
“Pistä nyt vauhtia, hyvä mies. Ellette tule pian takaisin, annan sinulle niin paljon töitä, ettet pääse niistä eroon kuukauteen”, voimakasleukainen huomautti ovelasti iskien silmää nuoremmalle, joka hytkyi paikoillaan naurun paetessa kapeiden huulien välistä.
Nuorukainen saattoi kuvitella mielessään vaaleaverikön järkytyksen rauhallisista, liiankin totuudenmukaisista sanoista. Ivy oli niin hento ja pieni, että tämä saattaisi todellakin sairastua pahasti, jos saisi liikaa kylmää. Lisäksi kakkosmies saattaisi olla hyvinkin ilkeä, kun oma rakkaansa joutui rehkimään liikaa, että saattaisi maksella hiukan kalavelkoja.
“Hienoa, odotamme teitä ja lähdemme sitten Sethin kanssa”, ruskeahiuksinen sanoi tyytyväisenä sulkien puhelimen.
“Eivätköhän he kohta tule”, mies hymyili rakkaansa kohottautuessa seisomaan eteensä.
“Kuulosti nimittäin siltä, että Byou-sanille tuli kova kiire pelastaa Ivy-san sairastumiselta. Ivy-san nimittäin kirkaisi, kuin häntä olisi ryhdytty riepottamaan portaita alas.”

----------

Yuki sulki puhelimen raskaasti huokaisten. Oli tämäkin paikka tehdä töitä! Tämä tuntui nyt enemmän rangaistukselta kuin palkinnolta, kun sai asianajajatoimiston johtajan paikan. Koko yritys oli kaikesta menestyksestään huolimatta jäänyt niin pahasti jälkeen kehityksestä ja muusta verrattuna moneen muuhun toimistoon, että asioiden korjaamiseen meni tuhottomasti aikaa. Lisäksi työntekijät eivät tuntuneet edes haluan heidän työskentelyjään helpottavia muutoksia ja uusia koneita. Kaikki – erityisesti hänen sihteerinsä – olivat jymähtäneet omaan kankeuteensa, että hänen oli suunnilleen pakko tehdä kaikki suunnittelut ja kehittelyt salaa pyytämättä kenenkään apua. Siinä oli aivan liikaa töitä yhdelle miehelle. Tätä menoa hän varmasti kuukahtaisi kesken kaiken!
“Kyllähän minä tiesin, että tämä toimisto oli kalmistoakin kangistuneempi, mutta en uskonut, että sinäkin alkaisit vähitellen lahota siihen keräillen hämähäkinseittejä”, kuului pehmeä naurahdus ja heti perään pieni tirskahdus.
Asianajaja nosti katseensa ovelle kummissaan moisesta sanavalinnasta, joka sopi hänen nykyiseen hetkeensä turhankin hyvin. Vihertävänruskeat silmät suorastaan sulivat hymyyn miehen nähdessä kahdet tutut kasvot.
“Hide-zou-sama”, tummanruskeahiuksinen suoristautui tuoliltaan.
“Seth! Olette kumpikin suorastaan ilo kuivuneille silmilleni!”
“Sanoisin ennemmin väri”, Hide-zou huomautti vilkaisten pirullisesti rakastaan, joka näytti hänelle kieltään heidän astuessa Yukin työhuoneeseen.

Sihteeri tuijotti tiukasti heidän peräänsä venytellen ryppyistä kaulaansa vielä lisää – aivan kuin se ei olisi jo tarpeeksi pitkä. Naisen epäonneksi toimitusjohtaja tiedosti kuitenkin ympäristössä tapahtuneet asiat ja käänsi päätään katsoen vanhempaa hyvin pistävästi. Naisparka nielaisi kuuluvasti kääntyen nopeasti koneensa ääreen lyöden vahingossa sormensa näyttöön.
“Varovasti, Narita-san”, asianajaja huomautti ystävällisesti työhuoneestaan kallistuen hiukan sivummalle nähdäkseen paremmin.
“Koneennehan saattaa hajota tuollaisesta kohtelusta. Jos se hajoaa ettekä te kerran halua uutta konetta, joudutte hankkimaan tänne ison varastollisen lyijykyniä ja muita kirjoitusvälineitä. Teillähän saattaisi tulla rannesärkyä sellaisesta kirjoittamisesta.”
Narita käänsi nopeasti katseensa johtajaansa kohden, mutta ruskeankellertävät silmät saivat naisen jäykistymään, kunnes ovi lyötiin kaksikon perässä kiinni seinän tutistessa hiukan.
“Aina kun näen tuon naisen, olen hyvin iloinen siitä, että Ivy-san on sihteerinäni”, liikemies puisteli päätään.
“Aina, kun näen tuon naisen, minä toivon, että Ivy-san olisi sihteerini – eli joka päivä”, tummanruskeahiuksinen huokaisi raskaasti vilkaisten sitten kalpeinta.
“Et sattumoisin haluaisi tulla minulle henkilökohtaiseksi sihteeriksi?”
“Enpä usko”, voimakasleukainen sanoi yllättäen kietoen kätensä rakkaansa lantion ympärille.
“Vai mitä, Seth?” hellä suudelma painettiin puna-mustahiuksisen poskelle tämän hymyillessä sädehtivästi.
Ei sille, että olisi ollut samaa mieltä, vaan sille, kuinka vakavasti hänen opettajansa suhtautui heihin. Tämä oli jopa hiukan mustasukkainen, kun piti tehdä heti selväksi, miten asiat olivat, vaikkei heidän ystävänsä olisi edes tarvinnut sellaista muistutusta.

“Kuulkaas, pyydän oikein kauniisti”, lakimies irvisti leikkien epätoivoista, kun ruskeahiuksinen jatkoi kultansa hellimistä ryhtyen suutelemaan niskaa vieden hiuksia pois edestään.
“Missä tahansa muualla kuin minun työpöydälläni… Antakaa minun pelastaa ensin paperini!” kädet lähtivät nopeasti korjaamaan töitä pois tasolta, jos eräs nimeltä mainitsematon kaksikko päättäisi ryhtyä hiukan kovempiin leikkeihin hänen sanoistaan huolimatta.
“Sallikaa minun myös lähteä!”
“Lopeta esitys, Yuki”, vanhin pyöräytti silmiään lopettaen kuhertelun.
“Et ole mikään draamakuningatar.”
“En niin, vaan lakimies!”
“Siis lopeta tuo leikkiminen.”
“Tehän tässä leikitte, kun uhmaatte lakeja, jotka kieltävät naimisen yleisellä paikalla!”
“Mistä lähtien lakimiehet ovat säikkyneet tällaista?” kirjanpitäjä huomautti väliin naurahtaen ystävälleen.
“Seth, tiedätkö, kuinka monta avioeroa olen joutunut hoitamaan elämäni aikana?”
“Monta?”
“Liian monta – tuollainen on minulle jo luonnotonta!”
“Käy Burutendoulla, sitten varmasti totut”, Seth naurahti istuutuen toiselle pehmeistä, tummanvihreitä nojatuolista Hide-zoun istuutuessa salkkuineen toiselle työpöydän eteen.
“Minä en nyt kovin mielelläni haluaisi mennä häiritsemään Asagi-samaa”, Yuki yskäisi hienovaraisesti.
“Jos ymmärrät, mitä tarkoitan.”
Varas kallisti hiukan päätään, kunnes ymmärsi nopeasti, missä asiassa ei ollut turvallista keskeyttää yakuzaa. Asagi saattoi olla hyvinkin joustava ja mukava monessakin suhteessa verrattuna muihin kollegoihinsa, mutta eräiden asioiden häirintää mies ei aikonut katsoa sormiensa läpi. Manakaan ei välttämättä olisi silloin kovinkaan mukava tapaus… Saattoi tosin käydä niin, ettei kaksikko jaksanut välittää ylimääräisistä silmäpareista.
“No, emme tulleet tänne miettimään sinun olematonta siveellisyyttäsi, Yuki”, Hide-zou päätti palata oikeaan asiaansa.
“Haluan tietää eräistä lakipykälistä ja muista, koska eräät suuremmat yritykset ovat ottaneet minuun yhteyttä liittyen niin Matsumoto-sanin hotellin kuin sairaalan rakentamiseen. He saattavat tuottaa ongelmia ja haluan tietää, miten saan lain puolelleni näissä asioissa.”
“Kerrohan minulle tarkemmin, mistä on kyse”, asianajaja vakavoitui kääntäen katseensa toimitusjohtajaan.
“Olen saanut viestejä eri-” kakkosmies aloitti, mutta samassa kuului sirkuttava naisääni oven takaa.
“Tanaka-san!”

Tummanruskeahiuksinen pää iskeytyi välittömästi pöydän kovaa pintaa vasten. Aivan kuin hirvittävä kopsahdus ei olisi ollut riittävän hämmentävä sinänsä, mies iski päänsä uudemman kerran pöytään jatkaen otsansa hakkaamista. Lakimies olisi nyt enemmän kuin koskaan vain halunnut kuolla pois. Saapunut parivaljakko katsoi, kuinka tummanruskeahiuksinen vajosi hitaasti tuoliltaan lattialle mutisten itsekseen kaipaavansa Köziä ja K:ta tai edes Ruizaa turvakseen.
“Kuulostaa siltä, että tuo nimi ei luvannut hyvää”, ruskeahiuksinen huomautti katsellen ystävänsä alaista, joka katosi juuri sillä hetkellä pöytänsä alle mumisten jonkinlaista mantraa:
“Katoa, katoa, katoa, katoa, katoa…”
“Yuki, ei kai Yamato-sama käy vieläkin täällä joka päivä?” puna-mustahiuksinen yritti katsoa pöydän toiselle puolelle, josta kuului matalaa kiroamista tuon nimen kuulemisesta.
Samassa ovi aukesi sihteerin valitusten suorastaan hajottaessa huoneessa olijoiden tärykalvot. Nainen valitti, miten töitä ei voinut tehdä, kun koko ajan marssi väkeä Nakamura-sanin luokse eikä tämä tehnyt mitään muuta, kuin komennellut, miten kaikki olisi pitänyt muuttaa hullunkurisesti. Tanaka talsi naisen edellä tuttu pukunsa päällään salkun heiluessa rivakasti kädessä, kuin herra olisi saapunut hyvästäkin asiakastapaamisesta. Kaksikko tuskin edes huomasi, että Yukin luona oli muitakin, eikä entinen enemmistöosakas tuntunut edes muistavan, ettei enää johtanut toimistoa. Eräs toinen kuitenkin muisti.

“Mistä lähtien eläkeläiset ovat marssineet noin vain asianajajatoimiston johtajan huoneeseen koputtamatta, Tanaka-san?” Hide-zoun ankara ääni sai niin entisen asianajajan kuin sihteerin jäykistymään kesken askeleen.
Kaksikko käänsi katseensa voimakasleukaiseen, joka katsoi kumpaakin synkästi, suorastaan halveksivasti. Silmät olivat kaventuneet viiruiksi miehen istuessa selkä suorana nojatuolissa pää pystyssä.
“Muistaakseni on kohteliasta koputtaa, ennen kuin astuu sisälle – varsinkin, kun Yuki-sanilla on kiire liiketoimissa.”
Vanhimman posket muuttuivat hehkuvan punaisiksi, kun tämä availi suutaan sanoakseen jotain oikein osuvaa, mutta ei keksinyt mitään. Hän ei edes huomannut, kuinka Seth nousi nojatuolilta ja siirtyi auttamaan Yukia ylös tämän kurkistaessa varovaisesti pöydän yli nähdäkseen tapahtumien kulun. Narita huomasi astuneensa oman tonttinsa yli turhankin paljon ja hän arvasi, että teräväpiirteinen mies, joka kohottautui juuri seisomaan, oli kuullut jokaisen sanan, mitä oli valittanut. Sihteeri päätti nopeasti lähteä takavasemmalle kirjoittamaan eroanomustaan.
“Vai muistanko väärin, Tanaka-san?” ruskeankellertävät silmät katsoivat merkitsevästi entistä asianajajaa.
“Ettekö te lähteneetkään eläkkeelle ja antaneet yrityksen johtajuutta Yuki-sanille?”
“Olen yhä tämän yrityksen osakas, Oshiro-san”, kaljuuntunut sai viimein sanottua puristaen salkkunsa kahvaa tiukemmin kädessään.
“Muut tekemiseni eivät kosketa teitä, Oshiro-san. Teihin ei vaikuta mitenkään minun eläkkeellä olemiseni tai muut asiat.”
“Eivät ehkä suoranaisesti minuun”, liikemies myönsi vakavana.
Pieni, yakuzan kakkosmieheltä varsin harvinainen, mutta asemaan nähden sopivan ilkeä hymy nousi huulille tämän jatkaessa:
“Mutta Tatemonoki kuuluu Ishikawa Asagille, jolla on tämän toimiston enemmistöosakkuus. Se taas tarkoittaa sitä, että mikäli häiritsette Yuki-sanin tai edes minun työntekoani, häiritsette myös Asagi-samaa ja hänen liiketoimiaan.”

Tanaka nielaisi kuuluvasti jääden tuijottamaan kauhistuneena voimakasleukaista, joka oli esittänyt asiassa hyvin tärkeän faktan. Ikävintä tuossa kaikessa oli se, että sanat olivat kylmää totuutta, jotka oli kerrottu varsin uhkaavaan sävyyn. Puna-mustahiuksinen vilkaisi entistä esimiestään kulmat kurtussa ystävänsä suoristuessa vieressään.
“Toivottavasti sinua ei haittaa, jos kiitän oikein perusteellisesti Hide-zou-samaa?” lakimies kuiskasi hiljaa kalpeamman kallistaessa miettivänä päätään.
“Miten hän aina onnistuu pelastamaan kaikki pulasta? Missä on Teräsmiehen viitta? Pitäisikö ehdottaa Mana-samalle, että suunnittelisi Hide-zou-samalle sankaripuvun viittoineen, jossa lukisi iso H-kirjain?”
Ruskeasilmäinen tyrskähti kuuluvasti nojautuen samassa pöytään. Käsi nousi piilottamaan leveätä hymyä, joka ei meinannut kadota millään päässä pyörivän mielikuvan takia. Hän ei olisi ikinä uskonut kuvittelevansa rakkaansa päälle Lepakkomiehen tai Hämähäkkimiehen vaatetta. Ei niin kireitä trikoita tai heiluvaa viittaa, vaikka tämä kyllä näyttäisi seksikkäältä kireissä vaatteissa, jotka myötäilisivät lihaksia. Voimakasleukainen oli ollut usein koko mafian oma sankari, mutta tuo oli jo liikaa – ainakin hänelle.
Kaljuuntuneen ja sankariksi nimetty käänsivät katseensa nauravaan nuorukaiseen, joka hytkyi turhankin voimakkaasti, että asianajajan täytyi pidellä tätä, ettei varas kaatuisi lattialle nauramaan ääneen.
“Seth-san!” Tanaka unohti täysin kaiken muun nähdessään entisen alaisensa, jonka toivoi yhä olevan poikansa.
“Mitä sinulle kuuluu?”
Mies olisi luultavasti pomppinut halaamaan nuorempaa, jos olisi saanut mahdollisuuden, mutta ruskeahiuksinen seisoi tiiviisti heidän välissään ja pöytäkin oli edessä. Lisäksi nuorukaisen opettaja astui vielä tarkoituksella paremmin siihen väliin.
“Ihan hyvää, Yamato-sama”, kirjanpitäjä sai viimein sanottua huitoen kasvoilleen ilmaa.
“Oikeastaan todella hyvää. Entä teille?”
“Oikein hyvää, Seth-san”, vanhin hymyili ilahtuneena.
“Olenkin miettinyt, mitä sinulle kuuluu, kun sinua ei ole näkynyt.”
“On ollut kiireitä”, Seth pyyhkäisi nopeasti vedet silmiltään.
“Mehän voisimme mennä tuonne alakerran kahvioon juttelemaan siksi aikaa, kun Hide-zou-sama ja Yuki-san keskustelevat asioistaan. Ei kai teillä ole kiireitä?” nuorukainen liikkui nopeasti entisen johtajansa vierelle.

“Kyllähän se sopisi”, kaljuuntunut sanoi ilahtuneena, koska oli kaivannut päiviinsä pientä väriläiskäänsä.
“Käykö näin, Hide-zou-sama?” ruskeasilmäinen nosti katseensa lyhempään.
“En halua olla mitenkään tiellänne keskustelussanne.”
“Mene toki, Seth-san”, liikemies sanoi pehmeästi ja hymyili hellästi oppilaalleen.
“Et sinä tosin olisi ollut tiellä, mutta olisit joutunut kuuntelemaan kaiken toistamiseen. Tulen hakemaan sinut sitten sieltä, kun meidän on lähdettävä, ja otan kirjanpidon mukaani sinua varten.”
“Kuten haluatte, Hide-zou-sama”, avustaja kumarsi pienesti ja kääntyi sitten ystävänsä puoleen.
“Mukavaa työpäivää, Yuki-san. Toivottavasti näemme taas pian mukavissa merkeissä.”
“Samoin sinulle, Seth-san”, Yuki naurahti heittäen kätensä pikaisesti korvalleen.
“Soittele joskus.”
“Toki, toki”, Seth virnisti hakien salkkunsa istumaltaan nojatuolilta.

Reippaasti varas siirtyi ovelle Tanakan kipittäessä kiltisti perässä, kun lihan ja veren muodossa oleva hurrikaani suorastaan iskeytyi heitä päin. Törmäys sai kirjanpitäjän horjahtamaan taaksepäin kaljuuntuneen väistäessä täpärästi sivummalle.
“Seth-san”, Hide-zou oli nopeasti rakkaansa vierellä laskien varmat kätensä tämän olkapäille, ettei tämä kaatuisi.
“Oletko kunnossa?” mies katsoi huolestuneena pidempäänsä, joka pyöräytti muutaman kerran päätään selventäen ajatuksiaan.
“Olen”, ruskeasilmäinen sai sanottua viimein ja laski kätensä hellästi olallaan olevalle kädelle silitellen sormia.
“Kiitos, Hide-zou-sama.”
“Ole hyvä”, opettaja kuiskasi hellästi katsoen niihin ruskeisiin silmiin.
Kasvot lähestyivät vaistomaisesti kalpeamman omia, mutta heidät palautettiin julmasti takaisin maanpinnalle.
“Oshiro-san? Seth-san? Mitä te täällä teette?” harmaantuneen pukumiehen variksen laulua muistuttava ääni sai kaksikon säpsähtämään.
“Ryuu-san? Mitä sinä teet täällä?” entinen johtaja katsoi hämmentyneenä ystäväänsä, joka hengitti raskaasti, kuin olisi juossut maratonin.
“Tulin katsomaan, mitä täällä tapahtuu”, Fujiwara piteli hiukan sydäntään koettaen rauhoittua.
“Eipä mitään ihmeempiä”, varas puuttui puheeseen.
“Hide-zou-samalla oli asiaa Yuki-sanille. Minä ja Yamato-sama olimme juuri menossa alakertaan kahvioon – haluatteko liittyä seuraamme?”
“Voisinhan minä, mikäli sinulle sopii, Yamato-san”, harmaapää katsoi kysyvästi ystäväänsä, joka nyökkäsi hyväksyvästi.
“Hienoa, me tästä sitten menemmekin”, kalpein siirtyi Fujiwaran luokse kääntyen vielä katsomaan rakastaan ja ystäväänsä.
“Hide-zou-sama, keskustelkaa rauhassa Yuki-sanin kanssa. Ei tarvitse pitää mitään kiirettä.”
“Ei tässä kauaa mene”, ruskeankellertäväsilmäinen sanoi istuutuen takaisin nojatuoliin, jossa oli aikaisemmin istunut.
“Tulen mahdollisimman pian hakemaan sinut.”
“Hyvä on.”
“Nähdään sitten myöhemmin, Yuki-san”, avustaja kumarsi vielä pienesti ystävälleen.
“Tulen luultavasti Hide-zou-saman kanssa alakertaan, mutta näemme viimeistään sitten Osakan 60-vuotisjuhlissa. Siihenhän ei ole enää kovin pitkä aika”, Yuki hymyili istuutuessaan jälleen pöytänsä taakse.
“Silloinhan myös lastensairaala vihitään käyttöön.”
“Niin vihitään, mutta en usko, että löydät minut siellä tungoksessa”, Seth kallisti hiukan päätään.
“Kulkueiden ja hirvittävän lauman ihmisten takia on vaikeata löytää yhtään ketään.”
“Etsin vain Asagi-saman ja se on sillä selvä”, asianajaja katsoi merkitsevästi kulmiensa alta ystäväänsä.
Kalpeampi avasi suunsa sanoakseen, ettei Asagi tekisi tilanteeseen mitään eroa, mutta muisti sillä hetkellä, kenestä he olivat puhumassa. Yakuzaa ei voinut olla löytämättä, kun tämä halusi kerätä huomiota – kuten Tatemonokin omistajana oli velvoitettu jo pelkästään valmistuneen rakennuksen takia.
“Siellä sitten”, nuorukainen nosti kätensä tervehdykseksi ja lähti vanhempien osakkaiden kanssa hisseille.

“Seth-san, olen pahoillani tuosta törmäyksestä”, Fujiwara kumarsi pienesti heidän kävellessään ja koetti puistella nuoremman tummanruskeata pukua.
“Ei se mitään, Fujiwara-san”, varas sanoi pehmeästi huitaisten vapaana roikkuvat hiukset niskan taakse, mikä sai herrat kohottelemaan hämmentyneenä kulmiaan.
He olivat tottuneet siihen, että nuorukainen oli sitonut hiuksensa aina kiinni eikä antanut niiden valua vapaina olkapäiden yli.
“Ihmettelin vain, mikä kiire teillä oli”, puna-mustahiuksinen jatkoi painaessaan hissin ovien nappia, jolloin ovet aukenivat heti.
“Narita-san soitti minulle hädissään, kun olin tuolla talon toisessa päässä”, harmaapää sanoi heidän astuessaan kopperoon ovien sulkeutuessa jäljessä.
“Ihme, ettei naisparka suorastaan itkenyt, kun hän kertoi Yamato-sanin tulevan kohta tapetuksi, tai että hänen päänsä puraistaan vähintään irti.”
“Se oli kyllä lähellä – en olisi uskonut Oshiro-sanin ryhtyvän noin hävyttömäksi, puhumattakaan uhkaavaksi”, Tanaka puisteli päätään.
Kaksikon synkkä pohdinta keskeytyi iloiseen, lähes kikattavaan nauruun Sethin koettaessa piilottaa reaktiotaan kätensä taakse hyvin huonolla menestyksellä. Silmät sulkeutuivat hymyillen nuorukaisen muistellessa rakkaansa tuimuutta, joka hämäsi todellisen miehen sisälleen.
“En nyt sanoisi sen olleen lainkaan lähellä”, pisin tyynnytteli itseään viimein.
Hissin ovet aukenivat pienen kilahduksen myötä kolmikon astuessa aulan valoihin kahden hämmästellessä nuorimman reaktiota.
“Hide-zou-sama on kiltein mies, kenet olen koskaan tavannut”, kapeita huulia koristi mitä pehmein ja kaunein hymy heidän kävellessään kahvion puolelle tyhjän pöydän ääreen ikkunan viereen.
“Hide-zou-sama on kyllä hyvin vakava ja etäisen jäykkä, mutta olen hänen alaisuudessaan huomannut, miten kiltti ja ystävällinen hän oikeasti on. Hide-zou-sama on aina huolehtinut työntekijöidensä hyvinvoinnista. Hän käyttää karismaansa ja vaikutusvaltaansa uhkaavasti silloin, kun katsoo sitä tarvitsevansa, mutta Hide-zou-sama ei koskaan satuttaisi ketään tarkoituksella.”

Hetken aikaa vanhemmat osakkaat katsoivat pisintä ja tämän haaveilevaa hymyä, kun ruskeat silmät katsoivat ikkunasta ulos, kuin ei olisi oikeastaan nähnyt kiirehtiviä ihmisiä. Lopulta kaljuuntunut kävi hakemassa heille kaikille höyryävät kupit teetä, mutta kalpein ei tuntunut huomaavan sitä – ei edes silloin, kun kuppi kilahti hänen eteensä.
“Taidat todella kunnioittaa ja arvostaa Oshiro-sania, Seth-san”, harmaantunut sai viimein sanotuksi, mikä herätti puna-mustahiuksisen transsista.
“Enemmänkin”, varas kietoi sirot sormensa kupin ympärille.
“Hän on ollut minulle hyvin ystävällinen ja ymmärtäminen. Hide-zou-sama ei koskaan ole sanonut minulle pahasti, vaikka joskus hän on ollut ankara. Myöhemmin hän on kuitenkin tullut pyytämään anteeksi käytöstään… Hide-zou-samalle voin kertoa kaiken ja hän kuuntelee minua kyseenalaistamatta mielipidettäni… Hide-zou on hellä ja rakastava…”
“Hellä ja rakastava?” Fujiwara ei voinut uskoa korviaan Tanakan tukehtuessa melkein teehensä.
“Siis ystävänä”, avustaja korjasi nopeasti punastuen hiukan.
“Hän on sitä minulle esimiehen ominaisuuden lisäksi – Hide-zou-sama on huolehtinut minusta siitä lähtien, kun siirryin Tatemonokille.”
“Ettet kuitenkaan liikaa ystävysty”, entinen asianajaja sanoi pyyhkäisten suutaan liinaan.
“Kuinka niin?” kirjanpitäjä kurtisti kulmiaan tarkkaillen vanhempien miesten vakavoituneita kasvoja.
“No… Siis…”, entinen johtaja ei oikein tiennyt, miten ilmaisi asian – hänen ystävänsä oli toisenlainen tapaus.
“Oshiro-san vaikuttaa epäilyttävältä”, harmaapää sanoi suoraan katsoen huolestuneen tuimana Sethiä, joka katsoi synkän kysyvästi takaisin.
“Mitä me olemme Yamato-sanin kanssa ottaneet selville, hän on liikkunut omituisissa piireissä… kuten sen kohtaamamme hävyttömän räkänokan kanssa ja tietenkin Ishikawa-sanin kanssa, jonka seurapiirikin on epäilyttävä…”
“Tarkoitatte luultavasti Ruiza-sania”, varas päätti lisätä tutut päätteet, koska aihe alkoi mennä turhankin vakavaksi.
Nyt ei ollut soveliasta näyttää, miten läheisiksi hän oli tullut opettajansa tai muiden mafiamiesten kanssa.
“Hän on hiukan suulas…”
“Hiukan?” kaljuuntunut oli pudota tuolilta kuullessaan vähättelyn ennätyksen.
“Ruiza-san on kuitenkin mukava ja Hide-zou-saman lähimpiä ystäviä, mutta en ymmärrä, mitä epäilyttävää Asagi-samassa on?” ruskeasilmäinen päätti olla huomioimatta entisen johtajansa kysymystä.
“Ovathan hänen henkivartijansa kyllä pelottavia, mutta näiden ansiosta Asagi-samalla on vielä turvallisempaa kuin monella muulla.”

“En puhu pelkästään henkivartijoista, vaan hänen seuralaisistaan”, Fujiwara jatkoi vilkaisten Tanakaa hakien tältä tukea sanoilleen.
“Hän leikittelee useilla naisilla ja sen lisäksi vielä puuhaa jotain epäsoveliasta…”
“Epäsoveliasta?” avustaja kallisti päätään.
“Hän on ollut omituisen läheinen muutamien miesten kanssa… Narita-san näki hänet erään kiharahiuksisen miehen kanssa useita viikkoja sitten ja he olivat turhankin läheisiä… Kiharahiuksinen oli lähes Ishikawa-sanin kainalossa…”, entinen enemmistöosakas sanoi ja katsoi merkitsevästi nuorinta.
“Emme halua, että he saavat sinut mukaan sotkuihinsa.”
Sethin teki mieli huomauttaa, että se oli jo liian myöhäistä: hän oli jo niissä korviaan myöten – oli ihme, jos edes värjätty hiussuortuva näkyisi sellaisesta suosta. Sitä nuorukainen ei kuitenkaan aikonut sanoa. Kuten ei sitäkään, mitä kaksikko ilmeisesti epäili ja pelkäsi.
“Asagi-samalla on viimeaikoina ollut paljon kaikenlaista, mutta hän seurustelee vakavasti erään Satoru Manan kanssa ja tästä on tullut minulle läheinen ystävä. Se mainitsemanne mies oli varmaan Kamijo-san”, puna-mustahiuksinen huitaisi hiukan hiuksiaan.
“Oliko tällä aristokraattiset kasvot, kiharat pitkät hiukset ja vanhahtavat, eurooppalaistyyliset vaatteet?”
“Sinä siis tunnet senkin miehen?” kaljuuntuneen silmät laajenivat hämmennyksestä ja epätoivosta.
“Hän on Asagi-saman eräitä…”, miksi ihmeeksi hän voisi kutsua yakuzan yhtä rakastajaa?
“Hyvin läheisiä ystäviä…”
“Sinuna olisin kuitenkin varovainen heidän kahden seurassaan”, entinen esimies sanoi painokkaasti.
“Olet tullut pelottavan läheiseksi heidän kanssaan, kuten puhetavastasi voi päätellä.”
Kirjanpitäjä nosti teekupin huulilleen öljytäkseen äänihuulensa, jotta voisi sanoa hyvät puolustuspuheet niin ystäviään, kuin rakkaitaan kohtaan.
“Seth-san!” kuului kirkas naisen ääni, joka sai varkaan nielaisemaan väärään kurkkuun.

Kuppi kilahti nopeasti takaisin pöytään kuuman juoman läikkyessä pöydälle. Fujiwara laittoi nopeasti paperia sotkun päälle Tanakan hypätessä auttamaan entistä alaistaan, joka näytti siltä, kuin olisi tukehtumassa.
Ruskeasilmäinen pyyhkäisi nopeasti kastuneen leukansa käteen kääntyen ääntä kohti, kun viimein sai vedettyä henkeä juoman valuessa viimein kurkusta alas. Nuori mies oli tosiaan unohtanut, että asianajajatoimiston kahviossa hän joutuisi väistämättä kohtaamaan erään sisäkköasuisen neidin.
“Sakura-san!” pisin lähes pomppasi pystyyn ja melkein iski kyynärpäänsä entisen esimiehensä vatsaan säikähdyksestä.
“Minäpä hyvinkin!” Sakura lähes tanssahteli kahvionkeittiön puolelta heidän luokseen.
Tämä oli luultavasti tullut tauoltaan, koska naista ei ollut aikaisemmin näkynyt. Korkkiruuvikiharat hyppivät pehmeästi saaden kalpeimman katsomaan järkyttyneen kummastuneena kaulaansa hyppäävää naista.
“Mitä kuuluu? Sinua ei ole näkynyt pitkään aikaan!” pirteän kimakka ääni korvanjuuressa oli saada avustajan korvat kuuroutumaan lopullisesti.
“Olet vain rehkinyt Tatemonokilla, etkä ole lainkaan tullut katsomaan minua!” lyhyin irrottautui viimein kaulasta ja perääntyi kauemmas heilauttaen hiuksiaan antamatta toiselle puheenvuoroa.
“Mitä pidät?”
“Tuota…”, Seth mutisi hiljaa perääntyen hiukan kauemmas.
Nuorukainen halusi juosta seinän läpi karkuun ja olisi varmasti juossut, elleivät myhäilevät osakkaat olisivat olleet siinä välissä. Hän ei kuullut lainkaan sitä, kuinka kauempaa lähestyi askeleita heitä kohti. Ruskeasilmäinen ei edes huomannut, miten vanhemmat miehet alkoivat hykerrellä yllättäen, kun nämä luulivat tietävänsä nuorukaisen hämmennyksen syyn. Asia oli kuitenkin aivan toisin.
“Ihan kaunishan tuo on… Sopii sinulle hyvin…”
“Kiitos”, tyttö hymyili sädehtivästi katsoen sitten nopeasti nuorukaisen selän taakse.
“Hyvää päivää, Oshiro-san ja Yuki-san”, ujo hymy kohosi sieville kasvoille.

Varas kääntyi nopeasti ympäri nähden nimetyn kaksikon kävelevän heidän luokseen.
“Saitteko puhuttua asianne, Hide-zou-sama?” avustaja kysyi samassa näyttäen epätoivoiselta.
“Olemmeko lähdössä?”
Ääni oli anova, mikä sai Hide-zoun kurtistamaan kysyvästi kulmiaan. Yukin hymy kapeni tämän katsoessa hämmästellen tilannetta, mihin he olivat juuri saapuneet. Osakkaat näyttivät juuri nyt siltä, kuin he olisivat pilanneet jotain hyvin tärkeää. Sakuran hymy hiukan hyytyi, mutta Seth näytti siltä, että saattaisi koska tahansa ryömiä heidän jaloissaan, jotta voisi kaivautua maan alle turvaan.
“Olemmehan me”, toimitusjohtaja sanoi viimein tutkaillen niin vanhuksia kuin tarjoilijaa.
“Kuten toivotte”, puna-mustahiuksinen kääntyi nopeasti ympäri ja kumarsi teeseuralleen.
“Valitan, hyvät herrat, mutta minun on nyt lähdettävä”, katse siirtyi hyvin nopeasti Sakuraan.
“Valitettavasti emme ehdi enempää keskustelemaan, minun on mentävä”, nuori mies yritti livistää paikalta, mutta käsi kietoutui nopeasti hänen käsivartensa ympärille.
“Mutta Seth-san, minä haluan puhua meistä!” sisäkköasuinen mankui pysäyttäen toisen siihen.

Teräväpiirteisen silmät kapenivat pieniksi viiruiksi katseen iskeytyessä naiseen, joka ei tuntunut huomaavan häntä, vaan katsoi vaitonaisena ensin nuorta asianajajaa, sitten kirjanpitäjää.
“Meidän on puhuttava näistä asioista… Mieluiten kahdestaan…”, arka vilkaisu Tatemonokin johtajaan.
“Emmekö voisi puhua myöhemmin?” puna-mustahiuksinen yritti hivuttautua kauemmas, mutta se oli turhaa.
“Meidän on puhuttava nyt”, nainen vilkaisi uudelleen saapuneita, mikä sai nuorukaisenkin vilkaisemaan myös tulleita.
Hide-zou seisoi tavallista leveämmässä asennossa ja katsoi lyhintä kulmiensa alta harvinaisen tuimasti. Yuki katsoi myös tarjoilijaa, mutta ilme oli enemmän odottava, aivan kuin mies uskoisi tietävänsä, mitä tuleman piti.
“Puhu sitten”, varas vahingossa töksäytti osakkaiden vilkaistessa toisiaan vakavina.
“Hide-zou-samalla on kiire, en siis ehdi tulemaan minnekään.”
“Hyvä on sitten”, Sakura henkäisi syvään, hiukan harmistuneena.
“En tiedä miten tämän ilmaisisin…”
“Sano ihan suoraan, Sakura-san.”
“Meidän on erottava.”

Seth jäi räpsyttämään silmiään hämmentyneenä. Tanaka ja Fujiwara henkäisivät järkyttyneinä jälkimmäisen katsoessa murheellisena lattiaa. Hide-zoun suu raottui kulmien kurtistuessa ja Yuki nosti kätensä nopeasti suun eteen piilottamaan huvittuneen pilkallisen hymynsä.
“E-erottava?” avustaja varmisti, että oli kuullut oikein.
Missä välissä hän ja Sakura olivat muka seurustelleet?
“Niin, erottava”, tarjoilija laski katseensa surullisena lattiaan.
“Tämä meidän juttu ei toimi… Sinä et pidä yhteyttä ja teet vain töitä… Tiedän, että yhteisen tulevaisuutemme takia olet yrittänyt tienata, mutta minäkin haluan huomiota”, lyhimmän katse nousi punastuneena nuoreen asianajajaan.
“Meillä on niin vähän yhteistä enää ja… ja olen saanut enemmän huomiota Yuki-sanilta… Minusta näin on parempi”, ääni muuttui vahvemmaksi sisäkköasuisen siirtyessä katsomaan kalpeampaa, joka vain tuijotti eteensä silmät pyöreinä.
“Tiedän, että tämä järkyttää sinua, mutta ymmärrät kyllä ajan myötä, että näin on parasta meille kummallekin.”

Entinen enemmistöosakas otti askeleen lähemmäksi lohduttaakseen järkytyksestä paikalleen jymähtänyttä nuorukaista, mutta kaikkien ihmeeksi vahva käsi kiertyi yllättäen kirjanpitäjän lantion ympärille. Henkäys pakeni kapeilta huulilta, kun hänen vartalonsa painettiin vasten toisen omaa täyteläisten huulien painaessa kevyen suudelman poskelle.
“Voi sinua, Seth”, kakkosmies supisi hiusten takana piilottelevaan korvaan, mutta silti kaikki kuulivat, mitä tämä sanoi.
“Olet varmasti syvästi järkyttynyt kuulemastasi”, puheen myötä mies laskeutui suukottamaan kaulaa kiihottavasti välittämättä tuijottavista silmäpareista.
“Hide-zou…”, nuoremman puhe oli enemmän muminaa kuin puhetta silmien sulkeutuessa vaistomaisesti nauttimaan huomiosta ja pehmeästä kosketuksesta, joka sai hänen sisällään olevan äänen ehdottamaan vaatteiden repimistä pois.
Yuki ei kyennyt enää hillitsemään itseään, vaan istuutui lähimpään tuoliin nauramaan kippurassa. Jos puna-mustahiuksisen käytös ei olisi ollut jo ennestään hauska, muiden reaktiot tappoivat hänet nauruun. Tanakan leuka melkein irtosi paikoiltaan pudotessaan lähes lattialle. Fujiwara horjahti taaksepäin koettaen hakea tukea pöydästä teekuppien pudotessa lattialle valuttaen juomaa kaikkialle. Sakuran jalat pettivät tämän alla silmien pudotessa lähes meikatuista kasvoista irti. Tiskin takana seisovat kahviontarjoilijan peittivät käsillään suita ja muut asiakkaat katsoivat järkyttyneinä tilannetta – eräs mies kaatoi teetä kuppinsa reunojen yli kuuman juoman valuessa pöytää pitkin housuilleen.

“Minä kyllä lohdutan sinua, Sethini”, ruskeankellertävät silmät katsoivat merkitsevästi lattialle vajonnutta naista huulien jatkaessa pehmeitä suudelmiaan tällä kertaa ylöspäin lähestyen raollaan olevia huulia.
Käsi, joka oli kietoutunut lantion ympärille, käänsi laihemman varovaisesti itseään päin miehen katsoessa lempeästi kultaansa.
“Eri asia on, haluatko lohdutusta tässä ja nyt, vai vasta kotona.”
Varas palasi yllättäen takaisin tilanteen tasalle järkytyksestään. Nuori mies tunsi ihmisten katseet, erityisesti entisen johtajansa ja Sakuran, nuoren lakimiehen räkättäessä jo melkein lattialla tilanteen hauskuutta.
“Hide-zou!” ruskeasilmäinen parkaisi unohtaen kaikki herroittelut.
“Kehtaatkin tehdä tuollaista kaikkien edessä! Etkö yhtään häpeä!?”
“En”, mitä ihastuttavimman ylpeä hymy kohosi teräväpiirteisille kasvoille.
Mies ei todellakaan jaksanut välittää siitä, mitä muut ajattelivat hänestä. Tämä ei tuntenut häpeää seksuaalisuudestaan tai tunteistaan rakastaan kohtaan.
“Olet ilmeisesti niin järkyttynyt tapahtuneesta, että tarvitset lohdutusta jo nyt.”
Huulet painautuivat vasten toisen omia vaientaen lähestyvän puhetulvaa. Puna kohosi kalpeille poskipäille avustajan vastatessa suudelmaan enemmän vaistosta, tunteistaan ja tottumuksesta kuin oman järkensä sanelemana. Sakura kirkaisi pienesti, kunnes pökertyi lattialle Asagin lakimiehen koettaessa saada happea, ennen kuin kuolisi nauruun siihen pöydän alle. Tanaka romahti tuolilleen eikä Fujiwarakaan näyttänyt sillä hetkellä yhtään viileän arvokkaalta, varsinkaan istuessaan pöydällä teen kastellessa takamuksensa.
Huulikontaktin irrotessa toisistaan varas katsoi hetken aikaa rakastaan, mutta muiden tuijotus kävi liian tukalaksi. Jalat saivat uutta voimaa niiden kiidättäessä nuorukaisen valoa nopeammin ovelle ja sieltä ulos ruskeahiuksinen kallistaessa päätään ihmetellen.
“Hän sitten päätti haluta lohdutustani kotona”, mies totesi viimein naurahtaen kultansa söpölle reaktiolle ja kääntyi sitten hakemaan tämän unohtaman salkun pöydän äärestä ohittaen tyylikkäästi vanhukset.

Ripeästi liikemies palasi takaisin yakuzansa alaisen luokse astuen pökertyneen tarjoilijan yli, jonka luokse kukaan ei uskaltanut vielä mennä.
“Ole hyvä, pidä hyvänäsi”, voimakasleukainen kurkisti pöydän alle, jossa Yuki kuivaili kyyneleitään.
“Näemme sitten luultavasti Osakan 60-vuotisjuhlassa.”
“Juu… Siellä hyvinkin…”, nuori mies kipusi viimein pystyyn tyrskähtäen sitten voimakkaasti ryhtyen nauramaan entistä avonaisemmin.
“Koetan hoitaa nuo lakiasiat sitten, kun olen toipunut tästä!”
“Kunhan se tapahtuu tämän päivän aikana, herraseni”, toimitusjohtaja sanoi virnistäen, kunnes vakavoitui ja lähti oville poistuakseen rakennuksesta.
Miehen jälkeen jäi uskomattoman järkyttynyttä kansaa ja sellainen kaaos, että nuori asianajaja päätti hipsiä nopeasti takaisin työhuoneeseensa nauramaan loppuun tapahtumille. Tämä oli jotain niin hauskaa, ettei sitä voinut jättää kertomatta muille – varsinkaan Asagille.

Hide-zou käveli tyynenä kahden salkkunsa kanssa kivisiä portaita alas mustalle limusiinilleen, joka odotti kiltisti tien vieressä. Fu-ki kohotti katseensa lehtensä äärestä huomaten johtajansa saapuvan paikalle. Sanomalehti taiteltiin nopeasti ja pujotettiin taskuun, kun kuljettajan huulille nousi ilkikurinen hymy.
“Oletteko aivan varma, että haluatte varmasti istuutua taakse?” mustatukkainen kysyi kohteliaasti oikoen hattuaan.
“Kuinka niin?” toimitusjohtaja pysähtyi miehen eteen kallistaen päätään.
“Se on tällä hetkellä sama asia, kuin astuisi tiikerihäkkiin eläimen ruoka-aikaan”, lyhempi huomautti kohottaen toista kulmakarvaansa.
“Ihme, ettei teidän kissaeläimenne kynsinyt kasvojani irti syöksyessään autolle.”
“Voi sitä Sethiä. Minä puhun hänelle”, liikemies ravisteli hiukan päätään voimatta uskoa, että rakkaansa oikeasti suuttuisi noin pahasti äskeisestä välikohtauksesta.
“Suosittelen ehdotonta varovaisuutta”, Fu-ki siirtyi ovelle laskien kätensä kahvalle.
“Ja haarniskaa. Varokaa, ettette silitä vastakarvaan.”
“Älä nyt liioittele”, vanhempi astui oven eteen katsoen merkitsevästi alaistaan.
“Seth ei ole väkivaltainen.”
“Ei ehkä fyysisesti, mutta kyllä hän varmasti osaa vanhat kidutuskonstit”, tummempi hymähti huvittuneen tietävästi.
“Pihtaus on varsin ikävä rangaistus, Hide-zou-sama.”

Ovi aukesi samassa, ettei teräväpiirteinen kyennyt sanomaan mitään. Pieni puna nousi poskille miehen hypätessä limusiinin penkille todeten mielessään, että hänen autonkuljettajansa tiesi aivan liikaa. Viimeisimmät sanat pitivät paikkaansa – avustaja saattaisi todellakin pihdata, mitä mies ei todellakaan halunnut tällä hetkellä.
“Tulithan sinä viimein”, kuului tuhahdus.
Seth istui selkä tulijaan päin kädet ristittyinä rintakehälleen. Nuorukainen oli niin loukkaantuneen oloinen, ettei lyhempi osannut päättää, pyytäisikö anteeksi vai yrittäisikö selittää tekemisiään.
“Niin tulin”, Hide-zou ei valinnut kumpaakaan vaihtoehtoa.
Kakkosmies vilkaisi terävästi ovelle, jossa Fu-ki vielä seisoskeli, kunnes tämä ymmärsi katseesta painua takaisin ratin taakse. Ainahan kuljettaja voisi kuunnella keskustelua luukun kautta. Salkut laskettiin penkille samalla hetkellä, kun ovi lyötiin kiinni. Ruskeahiuksinen vilkaisi rakastaan, joka tuijotti tiiviisti ulos ikkunasta.
“Seth…”, hartiakkaampi hivuttautui lähemmäksi.
Nuorukainen ei sanonut mitään eikä edes vilkaissut puhunutta. Tämä oli kuin kivipatsas, joka ei liikahtaisi senttiäkään – tapahtui vaikka mitä. Onneksi puna-mustahiuksinen oli kuitenkin ihminen, joka kykeni liikkumaan. Siihen tarvittiin yksi ainoa oven paukahdus ja moottorin murina.
“Oliko sinun pakko tehdä noin!?” ruskeat silmät kapenivat viiruiksi avustajan kääntyessä ympäri.
Voimakasleukainen väisti nopeasti kyynärpäätä, joka heilahti vaarallisesti liikkeen voimasta.
“Tehdä mitä?” tyhmä kysymys pakeni vanhemman huulilta, ennen kuin hän ehti sulkemaan suutaan.
“Aivan kuin et tietäisi”, kirjanpitäjä todella muistutti vihaista kissaa siinä sähistessään.
“Nolasit minut siinä kaikkien edessä! Oliko sinun aivan pakko tehdä noin juuri Yamato-saman, Ryuu-saman ja Sakura-sanin nähden!?”
“Oli”, ruskeahiuksinen vastasi totuudenmukaisesti.
“Miksi helvetissä!?” nuoremman ääni kohosi korkeammalle.

“Luulin, että olit sujut suhteemme kanssa”, toimitusjohtaja vastasi katsoen kiukusta tärisevää rakastaan.
“Ilmeisesti olin väärässä.”
“En minä muuten välittäisi, mutta miksi juuri Yamato-saman ja Sakura-sanin silmien edessä?!” kalpeat kädet puristuivat nyrkkiin.
“Miksi juuri entisen johtajani edessä!? Etkö yhtään välitä meidän kummankin maineesta!?”
“En minä nyt suudellut sinua kaikkien edessä vain siksi, että he kaksi olivat paikalla”, Hide-zou sanoi ystävällisesti koettaen kietoa rakkaansa halaukseen, mutta kädet huitaistiin syrjään.
“Miten maineemme kärsivät tuossa?”
“Mietipä hetki uudelleen”, Seth lähes kimitti heittäen kätensä ilmaan tuohtuneena.
“Ihan pieni hetki sitten Yamato-sama ja Ryuu-sama kielsivät minua tutustumasta sinuun paremmin, koska olet epäilyttävä, kuten Asagi-sama ja Ruizakin ovat! Sitten, kun yritän puolustella teitä, hyppää Sakura-san paikalle, minkä jälkeen sinä päätät sitten tuhota kaikki ne sanat, jotka sanoin puolustaakseni sinua!”
“Luuletko, että jaksan välittää siitä, jos he huomasivat tunteeni sinua kohtaan”, lyhempi kohotti kätensä silittääkseen kalpeata poskea, mutta pää nykäistiin kauemmas.
“Mitä väliä sillä on, jos he saavat tietää, että olemme homoja?”
“Kävikö mielessäsi yhtään, että nyt minua aletaan pitää huorana, kun seurustelen esimieheni kanssa?” puna-mustahiuksinen kivahti loukkaantuneena.
“Miksi sinua pidettäisiin huorana? Miksi Tanaka-san ja muut pitäisivät sinua huorana? Minähän sinua lääpin eikä toisinpäin”, liikemies huomautti, mutta hänelle käännettiin selkä.
“Et sinä näyttänyt miltään huoralta.”
“Tuo oli silti tahditonta.”
“Tuo on mielipidekysymys.”
“Eikä ole!”
“Onpas.”
“Tuo oli myös loukkaavaa.”

“Anteeksi, se ei ollut tarkoitukseni”, Hide-zou kietoi kätensä Sethin vartalon ympärille pehmeään halaukseen.
“En vain pitänyt siitä, miten se naikkonen puhui teistä kahdesta”, mies painoi nuorempaa itseään vasten painaen ensin suukon päälaelle, kunnes laski päänsä nojaamaan toisen olkapäälle.
“En vain voinut sietää sitä, miten hän puhui siitä, kuin olisitte seurustelleet. En pitänyt niiden ukkojen katseista tai siitä, kuinka ne kolme idioottia tuntuivat ajattelevan sinun olevan murheellinen ‘jätetyksi’ tulemisesta. Enkä varsinkaan siitä, että he kuvittelivat tuntevasi sinut.”
“Se ei silti anna sinulle oikeutta vain tehdä noin varoittamatta minua ensin”, puna-mustahiuksinen tuhahti kuuluvasti.
“Ei niin”, teräväpiirteinen myötäili, vaikka aikoi tulevaisuudessakin yllättää kultansa.
“Saanko anteeksi? Kiltti?”
“Miksi minun pitäisi olla kiltti?” ruskeasilmäinen kääntyi hitaasti ympäri hivuttautuen samalla toisen syliin.
“No, voithan sinä olla tuhmakin, mutta en pidä siitä, että olet minulle vihainen”, pieni hymy kohosi vahvoille kasvoille.
“Et kai halua tehdä minusta surullista?”
“Se tekisi sinulle hyvää.”
“Kuinka niin?”
“Et olisi jatkuvasti kieroilemassa tai pervoilemassa.”
“Jatkuvasti? Enhän minä ole pervoillut!”
“Et vai? Miksi sitten sormesi leikkivät housujeni reunalla?”
“Se on kehittynyt tapa – tottumus suorastaan.”
“Jos luulet minun antavan tuolla tavalla anteeksi, erehdyt pahasti.”
“No, saanko anteeksi?” toimitusjohtaja lopetti hiplailun ja painoi kevyen suukon kapeille huulille.
“Saanko anteeksi?” kysymys toistettiin useamman kerran ja jokaisen kysymyksen jälkeen tuli jälleen uusi suudelma, ettei nuorukainen voinut kuin hymyillä ja naurahtaa.
“Olet uskomaton!”
“Ja ylpeydellä”, virnistys koristi ruskeahiuksisen kasvoja käsien painaessa laihaa vartaloa lähemmäksi.
“Saanko anteeksi?”
“Saat”, pieni pilke syttyi ruskeisiin silmiin.
“Yhdellä ehdolla.”
“Millä?” liikemies kysyi varovaisesti toivoen mielessään, ettei kirjanpitäjä vaatisi vähintään viikon selibaattia.
Hän ei voisi vain nukkua ja katsoa vieressä, kun rakkaansa liikkuisi seksikkäästi, tai vaihtaisi vaatteitaan. Hän tulisi hulluksi.
“Tulet kanssani tänään Gratteriin tapaamaan Reitaa”, Seth sanoi ponnekkaasti, kuin pikkupoika, joka halusi karkkia.

Limusiiniin laskeutui hiiskumaton hiljaisuus, jos auton moottorin hurinaa ei laskettu mukaan. Hide-zou katsoi kalpeampaa silmät suurina hymyn kadotessa jonnekin olemattomiin. Raskas huokaisu pakeni viimein jäykistyneestä miehestä. Selibaatti kuulosti sittenkin paremmalta.
“Seth, mehän puhuimme jo tästä”, toimitusjohtajan kädet irrottautuivat laihemman vartalon ympäriltä.
“En minä voi olla paikalla, kun sinä kerrot ystävällesi meistä.”
“Sinä puhuit, emme me! Minä haluan sinut mukaan!” osat vaihtuivat samassa toisinpäin.
“Se olisi minulle tärkeää!”
“Ja sinä valitit minulle tahdikkuudesta…”, teräväpiirteisen katse siirtyi tarkkailemaan ikkunan takana vilahtelevia ihmisiä ja autoja.
“Tämä on aivan eri asia”, oppilas suorastaan kiipesi paremmin rakkaansa syliin.
“Minä haluan kertoa meistä ja esitellä teidät toisillenne. Me voisimme hoitaa tuon kaiken tänään yhdessä! Voisimme samalla pitää hauskaa!”
“Emmekö muka ole muuten pitäneet hauskaa?” ruskeahiuksinen huomautti katsoen nuorempaa silmäkulmastaan.
“Olemmehan me”, varas myönsi hiukan vastahakoisesti.
“Mutta me voisimme tehdä välillä jotain erikoisempaa! Tehdään välillä muutakin, kuin vietetä koti-iltoja tai seisoskella tylsissä pukujuhlissa! Jotain vaihtelua… Emme ole koskaan olleet yhdessä Gratterissa…”
“Minä en välitä siitä paikasta, vaikka olenkin ollut siellä”, liikemies sanoi suoraan.
“Edes tämän kerran – minun vuokseni!” ruskeat silmät katsoivat tunteellisina vanhempaa, joka ei järkähtänytkään kannastaan.
“Minä haluan sinut suojelemaan minua kaikilta vaaroilta!”

Viimeiset sanat saivat harjoitetun vartalon jäykistymään ja voimakasleukainen siirsi nopeasti katseensa kalpeisiin kasvoihin. Mieli punnitsi asiaa, koska Gratteri oli kaikesta huolimatta hyvin villi baari ja vielä alamaailman kuuluisimpia ja ehdottomasti suosituimpia paikkoja. Siellä tapahtui kaikenlaista ja joskus ihmisiä oli jopa kuollut ammuskelussa sun muissa tappeluissa. Baarimikot oli koulutettu puolustautumaan sellaisissa tilanteissa ja yakuzan kakkosmies kyllä uskoi, että Reitakin osasi varmasti ampua, vaikka tuskin satuttaisi ystäväänsä. Se ei kuitenkaan taannut baarin tai miehen avustajan turvallisuutta. Olihan nuorukainen jo kerran huumattukin eikä tekijästä ollut vieläkään mitään havaintoa. Olisiko viisasta päästää kirjanpitäjää yksin…?
“Kyllä sinä pärjäät”, Hide-zou hymyili viimein rohkaisevasti sekoittaen hiukan värjättyjä hiuksia.
“Olet ennenkin selvinnyt siellä. Lisäksi Reita tuskin antaa sinulle tapahtua mitään. Sinullahan on nykyään colti mukanasi ja Közi ja K ovat opettaneet sinulle itsepuolustusta meidän harjoitellessa kahdestaan. Pahan paikan tullen sanot vain nimen Ishikawa Asagi ja sinua luultavasti väistetään.”
“Entä jos en osaakaan tehdä mitään?” Sethin kädet kietoutuivat kaulan ympärille tiukasti.
“Entä jos mahdollinen uhkaajani onkin Exo-chika-saman tai jonkun muun alaisuudessa? Mitä minä sitten teen?”
“Älä nyt maalaa piruja seinille”, vanhempi ei voinut kieltää, etteikö olisi tavallaan pitänyt pidemmän roikkumisesta ja anomisesta – varsinkin, kun tämä istui niin tiiviisti hänen miehuuttaan vasten.
“Älä liioittele – kuka muka haluaisi satuttaa sinua?”
“Kuka puhui satuttamisesta”, varas huomautti närkästyneenä ja vetäytyi yllättäen kultansa viereen.
“Etkö sinä välitä lainkaan siitä, mitä Gratterissa voi tapahtua minulle?”
“Mitä muka voisi tapahtua?” ruskeahiuksinen kallisti päätään hymyillen ystävällisesti.
“Reita on ottanut mukaansa käsiraudat ja raahaa minut takahuoneeseen tutustumaan junioriinsa?” ruskeasilmäisen huomautus sai lyhemmän vakavoitumaan salamaniskun lailla.
“Etkö tiennyt?” pieni, suorastaan pirullisen ovela hymy kohosi kapeille huulille.
“Minä olen ollut varsin haluttu Gratterin baarimikkojen kesken. Yoshikilla on tosin ollut Andro, joten olen ollut häneltä turvassa. Reita taas teki heti alussa selväksi kaikille, että joutuvat hänen kanssaan tekemisiin, jos yrittävät liikaa. Tosin osa on aika uhkarohkeita hänen sanoistaan huolimatta… Hän ja Yusuke – ja tietenkin muutamat muut – ovat kehitelleet vaikka mitä ideoita pääni menoksi. Tänäänhän saattaa käydä niin hassusti, että Yusuke päättää viimein kidnapata minut viettämään kuherruskuukautta kanssaan, kuten viimeksi suunnitteli.”

Ruskeankellertävät silmät katsoivat pitkään kalpeita kasvoja nuorukaisen sydämen lyödessä kiivaasti. Hänen kertomansa oli kyllä totta, mutta ei hän kidnappaamista tai muuta pelännyt oikeasti, koska uskoi Reitan suojelevan häntä. Hide-zou taas ei voinut olla siitä niin varma ja kyllä hänellä olisi sata kertaa turvallisempaa, jos toimitusjohtaja tulisi mukana. Lisäksi nuori mies halusi esitellä ystävänsä ja rakkaansa toisilleen.
Hide-zou katsoi vakavana Sethiä kallistaen päätään. Mies punnitsi mielessään vakavasti toisen sanoja. Hän kyllä uskoi rakkaansa sanoja – olihan Asagi sentään kertonut silloisesta tapaamisesta kaiken. Myös monet mafiamiehistä – jopa muutama nainen – oli iskenyt silmänsä hänen oppilaaseensa. Ajatus siitä, että joku baarimikko – tai edes joku muu jostain mafiasta – yrittäisi tehdä jotain hänen rakkaalleen, sai veren kuohahtamaan suonissa ja mustasukkaisuus laskeutui vihreänä huppuna kasvoille.
“Hyvä on, tulen mukanasi tänään sinne Gratteriin”, teräväpiirteinen myöntyi viimein.
“Kiitos Hide-zou!” varas kiljaisi riemusta hypäten rakkaansa kaulaan, kun limusiini kääntyi juuri risteyksestä.
Jyrkkä kurvi sai liikemiehen kaatumaan penkeille selälleen salkkujen pudotessa lattialle. Kirjanpitäjä rojahti vanhemman päälle tuskin edes huomaten tapahtumien kulkua huulien hapuillessa välittömästi toisen omia. Vahvaleukainen katsoi silmät suurina rakkaansa sulkeutuneita silmiä, kunnes lopulta yhtyi mukaan hetkeen kietoen kätensä pidemmän selän taakse.
“Nyt sinä saat anteeksi aikaisemman”, puna-mustahiuksinen sanoi pikkupoikamaisesti suudelman loppuessa kummankin halutessa lisää.
“Mukava kuulla”, voimakasleukainen kuiskasi siirtäen kultansa hiuksia tämän korvan taakse.
“Näyttäisin sinulle, miten mukavalta tuo kuulostaa, mutta meidän on palattava takaisin töiden pariin”, ruskeankellertäväsilmäinen vilkaisi ylöspäin ikkunasta nähden tuttuja rakennuksia.
“Sitten illalla onkin aika mennä Gratteriin.”

----------

“Kestääkö sinulla vielä kauan?” Hide-zou huusi kuuluvasti taakseen istuessaan olohuoneen sohvalla.
“En haluaisi viettää koko yötä baarissa.”
Geti piti päätään hellästi isäntänsä reiden päällä tuhisten tyytyväisenä rapsutusten takia. Koira tiesi, että tänään olisi luvassa erikoisempi ilta, koska vain toimitusjohtaja oli ulkoiluttanut sen. Lisäksi toinen, uudempi isäntä, oli lukittautunut makuuhuoneeseen suihkimaan päähänsä sitä pahalta haisevaa tököttiä. Toimitusjohtaja siirsi hiuksia korvansa taakse timanttikorun kimallellessa korvassaan olohuoneen lampun kajossa. Mies veti syvää henkeä. Ei hän ollut koskaan erityisemmin välittänyt baareista, ei edes Asagin kanssa seurustellessaan. Todellisuudessa ruskeankellertäväsilmäinen ei olisi halunnut lähteä Gratteriin, mutta mitä hän ei tekisi rakkaansa vuoksi? Ei tullut juuri mitään mieleen.
“Olen valmis”, kuului viimein vastaus selän takaa.
Voimakasleukainen kääntyi katsomaan sohvan selkänojan yli puhunutta. Hetken aikaa vanhempi vain tuijotti edessään olevaa näkyä koettaen keksiä jotain sanottavaa.
“No, mitä pidät?” Seth pyörähti hihattomassa pitkässä nahkatakissaan ympäri.
Puna-mustat hiukset oli kohotettu huomattavasti rajummin kuin normaalisti juurista kutrien latvojen laskeutuessa nahkatakille ja mustalle, osittain läpinäkyvälle paidalle. Käsiä peittivät puoleen väliin olkavarteen ulottuvat nahkakäsineet. Kengät olivat hiukan kuluneet maihinnousukengät ja jaloissa oli ihastuttavan kireät mustat nahkahousut. Kirjanpitäjä oli uskomattoman seksikäs siinä asusteessaan, mutta yksi asia vei liikemiehen kaiken huomion.
“Sinä olet katsonut liikaa merirosvoelokuvia”, lyhempi sai viimein sanottua tuijotettuaan ties kuinka kauan mustaa silmälappua.

“Eikö mitään muuta?” kalpeampi oli selvästi pettynyt.
“Näytät seksikkäältä”, hymy kohosi viimein täyteläisille huulille ruskeahiuksisen noustessa ylös sohvalta.
“Uskomattoman seksikkäältä – missä välissä sinä olet nuo vaatteet ostanut?”
“Tilasin internetistä, kun sinä olit työstämässä Kuro Kagen kokousta”, varas naurahti ilahtuneena.
“Tulivat postitse jokin aika sitten.”
“Miksi et ole käyttänyt noita housuja aikaisemmin?” hartiakkaampi asteli kevyin askelin rakkaansa luokse kietoen kätensä tämän selän taakse.
“Grauh! Olet juuri nyt sen näköinen, että haluaisin raahata sinut makuuhuoneeseen.”
“Malta myöhempään iltaan”, avustaja naurahti painaen suukon kultansa poskelle, kunnes perääntyi hiukan kauemmas.
“Olet tyylikäs, kuten aina”, Seth myönsi katsoen tumman violettia kauluspaitaa, jonka erikoisena piirteenä oli se, ettei siinä ollut nappeja puolesta välistä ylöspäin.
Housut eivät olleetkaan normaalit mustat suorat pukuhousut, joissa oli prässit. Kangas muistutti farkkukangasta, mutta oli pehmeämpää – väri oli tietenkin musta. Vyötäröllä oli yllätyksellisesti nahkavyö, jossa oli muutamia niittejä siellä täällä ja oikealla puolella lantiota roikkui pieni ketju. Silti asukokonaisuus oli turhankin hillitty. Muistutti turhan paljon juhlapukuilloista.
“Olisin kyllä toivonut hiukan…”
“Erikoisempaa?” Hide-zou kallisti päätään hymyillen tietäväisesti.
“Arvelinkin niin, siksi etsin kaappini pohjalta nuoruuden sekoiluitani.”
Nuoremman hämmennykseksi mies riensi sohvalle.
“Geti, siirrä ahteriasi sivummalle – se ei ole sinun alusesi.”

Geti tuhahti tyytymättömänä, mutta totteli isäntäänsä ilmeisesti tökkäisyjen voimasta ja hyppäsi pois sohvalta sipsuttaen jatkamaan uniaan makuuhuoneen sängylle. Liikemies nosti metsänvihreältä sohvalta esiin pitkän, paksun nahkatakin, jonka puki päälleen. Varkaan piilolinssin avulla siniseksi muuttunut silmä laajeni hämmennyksestä, kun huomasi rakkaansa vanhan, mutta uskomattoman hyväkuntoisen ja upean vaatteen.
“Näytänkö nyt paremmalta?” ruskeankellertävät silmät katsoivat kysyvästi, hiukan arasti pidempäänsä, joka huokaisi ihaillen.
“Minusta tuntuu, että joudun vahtimaan sinua koko tämän illan”, puna-mustahiuksinen käveli vanhemman rinnalle halaten tätä lempeästi.
“Olet upea.”
“Sinä myös”, teräväpiirteinen suuteli harvinaisen intohimoisesti ja vaativasti nuorempaansa, joka yhtyi heti mukaan hetkeen.
Kädet hapuilivat vartaloita miehuuksien painautuessa tahtomattaan toisiaan vasten saaden kummankin ähkäisemään harmista, koska tuollaiselle ei ollut nyt aikaa.
“Vaikka tuo silmälappu onkin hassu”, toimitusjohtaja virnisti suudelman jälkeen ja sai siitä hyvästä läpsähdyksen käsivarrelleen.
“Aika mennä, herraseni”, nuorukainen marssi nopeasti ovelle.
“Odota hetki, otan ensin avaimet, kännykän ja lompakon”, lyhempi huomautti ja riensi lipastolle laittamaan muutaman tavaran nahkatakkinsa sisätaskuun.
“Vauhtia, vauhtia!” avustaja hoputti kuin urheiluvalmentaja.
“Emme voi olla täällä koko iltaa!”
“Kärsivällisyyttä, hyvä mies”, voimakasleukainen naurahti siirtyessään rakkaansa kanssa ovelle ja sieltä hissille.

Yhdessä parivaljakko laskeutui hissillä alakertaan keräten siellä katseita peräänsä. He olivat sopineet, että menisivät kävellen ja metrolla, koska Seth ei halunnut herättää liikaa huomiota. Ei huomion kerääminen innostanut Hide-zoutakaan, koska Osakan mahtavimman yakuzan kakkosmiehen paikalle tuleminen olisi jo varsin paljon – siis jos hänet tunnistettaisiin. Limusiini ja Fu-ki olisivat herättäneet liikaa uteliaisuutta.
Nahkatakkien helmat löivät muutaman kerran katuja raskasrakenteisten kenkien naristessa jokaisella askeleella. He nauroivat paljon keskustellessaan kaikenlaisesta – varas lähinnä kertoi ensimmäisestä kerrastaan Gratterissa ja siitä, miten Reita oli yrittänyt suudella häntä baaritiskiltä, mutta nuorukainen olikin napannut säikähtäneenä vieressään olleen likaisen asiakkaan eteensä nenärättisen suudellessa vahingossa tätä.

Kaduilla ja metroissa ihmiset katsoivat heidän peräänsä – olihan sentään arkipäivä, vaikkakin ilta. Monista tuntui hassulta nähdä kaksi miestä kulkemassa omituisissa vaatteissaan ja melkein toistensa kauloissa niin läheisinä. He suutelivat useamman kerran metrossa, kunnes nousivat viimein pois talsien pimeneviä katuja pitkin syrjäisimmille teille. Puna-mustahiuksinen huomasi kaikki hämärämiehet ja muut, mutta kukaan ei tullut heidän tielleen tai käyttäytynyt mitenkään uhkaavasti. Neonvalot valaisivat heidän tietään, kun he viimein pääsivät sille pienelle tielle, jossa oli mainetta keränneen Gratterin vihreät valot hehkuivat. Oven edessä oli pieni jono täynnä ihmisiä, jotka yrittivät joko puhumalla tai väkivaltaa käyttäen päästä sisälle, mutta kaapinkokoiset ovimiehet eivät hievahtaneetkaan.
“Seth!” tuttu mies huudahti heilauttaen kättään.
“Olemmekin ihmetelleet, milloin tulet taas katsomaan Reitaa!”
“No, tulin nyt”, Seth naurahti hellästi kävellen rakkaansa kanssa ovelle.
“Onko Reita töissä?”
“Onhan se”, ovimies totesi vilkaisten teräväpiirteistä, mutta ei kiinnittänyt tähän sen enempää huomiota.
“Saa nähdä, kumpi vetää tänään suuremman voiton – Yusuke vai Reita.”
“Minä lyön vetoa Reitan puolesta”, avustaja naurahti, kun vahdit avasivat heille oven.
“Ehkä jätän vedonlyönnin tällä kertaa väliin – nyt kun sinä tulit tänne”, kaapinkokoinen vastasi päästäen heidät sisälle näyttäen kieltä jonottaville asiakkaille.
“Mielenkiintoista”, Hide-zou huomautti heidän liikkuessa ihmistungoksessa.
“En olisi uskonut, että me voimme vain kävellä sisälle.”
“Sekin olisi onnistunut helposti, vaikka minä en olisi ollutkaan mukana”, kirjanpitäjä johdatti heitä seinän vierustaa pitkin väistellen muutamaa nuoleskelevaa pariskuntaa.
“Sinä olet luultavasti aika pelätty mies – minusta tuntuu, ettei Asagi-samakaan jonottanut tänne tullessaan enkä usko, että sinunkaan olisi tarvinnut.”
“En nyt haluaisi nostaa meteliä asemastani, kiitos vain”, kakkosmies sanoi pehmeästi pysäyttäen nuoremman yllättäen ja kiskaisi tämän vaativaan suudelmaan.
“Kiitos, että veit ovimiesten huomion pois minusta.”
“Ole hyvä vain, rakas”, silmälappuinen silitti hellästi lyhemmän poskea.
“Minä tosin uskon, ettet kyllä olisi saanut herätettyä kovinkaan paljon huomiota, koska se on jossain aivan muualla”, nuorukainen kääntyi baaritiskiä kohden, jonka päälle nousi mustahiuksinen mies rennon paljastavissa vaatteissa.
“Nimittäin heissä.”

Mustat epätasaiset hiukset valuivat osittain silmille laihan, jäntevän miehen huitaistessa niitä silmiltään. Puna-mustahiuksinen tunnisti miehen välittömästi Yusukeksi, kun tämä kohotti palavaa keppiä ilmaan heilutellen toisessa kädessä vihreätä pulloa. Väki tiskin ympärillä kiljui ja kannusti mustatukkaisen huudattaessa kansaa lisää. Liekehtivä keppi tanssi kauniisti sormissa miehen kulauttaessa juomaa suuhunsa. Kepin tanssahtelu pysähtyi samassa liekin siirtyessä kädenmitan päähän kasvoista baarimikon puhaltaessa yllättäen nesteen ulos suustaan soihtuun. Ilmassa roihahti näyttävästi valtava liekki väen huutaessa entistä enemmän. Kukaan ei tuntunut välittävän, miten vaarallista sisätilassa tulella leikkiminen oli, mutta paikka olikin Gratteri. Niin toimitusjohtaja kuin tämän oppilas päättelivät, että Yusuke osasi varmasti temppunsa hyvin, koska mies puhalteli huomattavasti väen yläpuolelle varoen korkealla olevaa kattoa tarkasti. Lisäksi muutamalla muulla baarimikolla oli varmuuden vuoksi vaahtosammuttimet käsien ulottuvilla. Ilma täyttyi liekeistä mustatukkaisen jatkaessa esitystään kohottaen kaikki huutamaan entistä kovempaa. Yllättäen, heti kahdeksannen tulenpuhalluksen jälkeen kuului valtava napsahdus, joka sai baaritiskin ääressä olijat hiljenemään. Yusuke käänsi katseensa sivulle, kun eräs tuttu vaaleaverikkö hyppäsi tiskille heilauttaen pitkää, paksua ruoskaa kävellen tämän vierelle kuin orjapiiskuri.
“Reita puhui totta”, kalpeampi naurahti hiukan katsellessaan punotun nahkanyörin tanssia ilmassa.
“Hänellä tosiaan on ruoska.”
“Voisit joskus lainata sitä”, voimakasleukainen kiersi kätensä oppilaansa lantion ympärille.
“Sitten ei tarvitsisi ostaa omaa.”
“Pihi!” sinisilmäinen näytti kieltään vanhemmalle tämän naurahtaessa sanan päätteeksi.

Heidän katseensa eksyivät takaisin tiskille, jossa Reita oli niellyt tulen ja sen jälkeen pakottanut Yusuken polvilleen eteensä. Musiikki lähes hakkasi tärykalvot puhki baarimikkojen liikkuessa bassonjyskeen mukaan. Mustatukkainen nuoli tummasilmäisen vatsaa tämän komentaessa uhriaan ihmeellisimpiin asentoihin.
“Pitäisiköhän vähitellen mennä johonkin suuntaan?” Hide-zou keskeytti yllättäen heidän esityksensä katselun, kun ihmiset heidän ympärillään alkoivat liikahdella erisuuntiin, koska muutama mies alkoi huutaa sillä tavalla, että kohta alkaisi tappelu.
“Mennään tuonne baaritiskin päätyyn – siellä minä yleensä olen istuskellut.”
“No, mene edellä”, pieni ovela hymy sai silmälappuisen naurahtamaan.
“Valitan, mutta minulla oli tämän tapainen takki, kun Asagi-sama näki minut täällä”, kalpeampi huomautti virnistäen.
“Eikä hän pitänyt sen peittävyydestä.”
Kiltisti nuorukainen lähti kuitenkin kulkemaan vakiopaikkaansa hartiakkaamman huokaistessa raskaasti – tuo pitkä takki tosiaan piilotti hyvät näkymät. Heidän liikahtamisensa ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta, kun tanssiva parivaljakko lopetti viimein esityksensä palaten takaisin “normaaleihin” töihinsä.

“Seth!” Reitan ennestään leveä hymy leveni lisää, jos se oli enää mahdollista tämän melkein loikkiessa korkealle penkille istuutuneen luokse.
“Tulithan sinä viimein!” mies olisi hypännyt ystävänsä syliin, ellei olisi huomannut jotain, joka sai hänet pysähtymään melkein ilmaan.
Otsatukan alla piilottelevat silmät suurenivat suun raottuessa järkytyksestä baarimikon tunnistaessa miehen, joka istuutui puna-mustahiuksisen viereen katsoen rauhallisesti vaaleaverikköä.
“Sulje pian suusi, tai Yusuke saattaa laittaa sinne jotain, mitä et välttämättä tällä hetkellä kaipaa”, sinisilmäinen heilautti hansikoitua kättään nenärättisen silmien edessä tämän tuskin huomatessa mitään.
“Haloo, maa kutsuu Reitaa… Miehet kutsuvat Reitaa, kuuleeko Reita?”
Puhuteltu ei kuitenkaan vastannut mitään, vaan tuijotti hämmentyneenä miestä, joka kietoi kätensä avustajansa ympärille.
“Reita, ei ole kohteliasta vain seistä siinä suu auki”, Sethiä alkoi pelottaa, että toinen oli halvaantunut kauhusta huomatessaan Asagin kakkosmiehen edessään.

Lopulta baarimikko henkäisi syvään jääden tuijottamaan kaksikkoa ilmeen sanomatta yhtään mitään, mitä aivoissa liikkui.
“Reita, tämä tässä on Hide-zou, esimieheni”, varas viittasi hiukan helpottuneempana Hide-zouhun.
“Hide-zou, tämä tässä on Reita.”
“Hauska tutustua”, liikemies ojensi kätensä kätelläkseen, vaikka vilkaisikin kultaansa terävästi.
Hetken aikaa Reita vain tuijotti sitä kättä silmissä välähtäessä omituinen ilme, jota kaksikko ei ehtinyt tulkata, kunnes nenärättinen viimein tarttui ojennettuun käteen.
“Sinä olet siis se mies, kenen takia en ole nähnyt Sethiä pitkään aikaan”, vaaleaverikkö totesi ja katsoi sitten merkitsevästi ystäväänsä.
“Olet tainnut jättää jotain kertomatta, huomaan ma.”
“Niin… Tuota…”, puna kohosi kalpeille poskille baarimikon katsoessa odottavasti, kun taas kakkosmies tarkkaili tilannetta silmäkulmastaan.
“En ole tiennyt miten sen selittäisin, joten ajattelin kertovani asioista esittelemällä Hide-zoun sinulle…”, kirjanpitäjä nielaisi kuuluvasti.
Hänen ideansa ei tuntunut enää lainkaan hyvältä.
“Siis, kuten varmaan arvaat, minä ja Hide-zou seurustelemme – olemme seurustelleet jo vähän aikaan.”
“Siksikö sinä näytät siltä, kuin olisit tullut viimeiselle tuomiolle?” terävä kysymys sai ruskeahiuksinen kurtistamaan kulmiaan nuorukaisen katsoessa pelästyneenä baaritiskiä.

Kummankin yllätykseksi tummasilmäinen alkoi nauraa kovalla äänellä puistellen päätään. Huomaamattaan silmälappuisen huulille nousi pieni, ujo hymy tämän katsoessa ystäväänsä, joka nojasi baaritiskiin koettaen tasata hengitystään.
“Kyllähän minä jo jotain epäilin, mutta en nyt olisi arvannut tässä käyvän tällä tavalla”, Reita viimein selitti parannellen piikkikampaustaan.
“Mikset sinä hölmö aikaisemmin kertonut?”
“En oikeastaan tiedä”, Seth joutui myöntämään.
“Sinäkö hänet pakotit kertomaan, Hide-zou-sama?” baarimikko vilkaisi Hide-zouta.
“En minä oikeastaan pakottanut. Pyysin Sethiä kertomaan pian”, teräväpiirteinen sanoi tutulla vakavuudellaan.
“Kiitän siitä hyvästä – Seth kun on aina ollut sellainen arkajalka, ettei aina kerro, mitä tuntee ja ajattelee milloinkin.”
“Reita, kuules nyt…”
“Tuo pitää paikkansa.”
“Hide-zou, mitä sinä…”
“Olet siis huomannut?”
“Kyllä, joskus Seth tekee ihan omituisia asioita juuri sen takia.”
“Odotahan, mitä kauemmin tunnet hänet – joskus tuntuu, että kivikin kertoo enemmän.”
“Koirani ilmaisee joskus jopa paremmin tahtonsa.”
“Lopettakaa jo tuollainen!” varas huudahti kasvojen punoittaessa noloudesta.
“En minä nyt tuollainen ole!”
“Et vai?” kaksikko käänsi samanaikaisesti katseensa kalpeimpaan, josta alkoi tuntua siltä, että hän oli auttamattomasti vähemmistöä.

“Sinulla taitaa olla vaikeata”, nenärättinen huomautti vanhimmalle ja näytti sitten kieltään ystävälleen, joka näytti myrtyneeltä.
“Riippuu hiukan tilanteesta”, ruskeankellertävät silmät sulivat hymyyn miehen siirtäessä katseensa rakkaaseensa.
“Ilman häntä olisin luultavasti pahemmassa kuin pulassa.”
“Älä nyt liioittele…”, silmälappuinen mutisi nolostuneena.
“Ota se nyt kohteliaisuutena, kun Hide-zou-sama kerran kehuu sinua”, baarimikko iski silmää.
“Ei tarvitse olla noin kohtelias”, toimitusjohtaja sanoi rauhallisesti.
“Käytä toki etunimeäni.”
Tummasilmäinen jäi katsomaan ihmetellen kakkosmiestä, joka oli juuri käskenyt puhuttelemaan häntä vertaisenaan. Suu raottui sanoakseen muutaman sanan, mutta tuttu ääni kuului jälleen baaritiskin toisesta päästä.
“Reita! Sinä olet baarimikko, et juoruämmä!” möhömaha huusi kurkkusuorana musiikin yli.
“Myy sitä juomaa äläkä auo suutasi!”
Vaaleahiuksinen kääntyi katsomaan johtajaansa harvinaisen tuimasti ja laski sitten katseensa pullojen vieressä olevaan ruoskaan. Silmät nostivat katseen takaisin möhömahaan, sitten taas ruoskaan. Katse vaihtoi jälleen tuttuun mieheen ja sitten taas ruoskaan, kun Reita viimein tarttui yhteen pulloon ja oli heittävinään sen johtajaansa päin – ruoska ei olisi ylettynyt sinne asti tai sattunut riittävästi.
“Eikö tuo ukonkäppänä ole koskaan kuullut sanaa asiakaspalvelu?”
“Ei ilmeisesti”, Seth naurahti.
“Ei vieläkään kaikkien näiden viikkojen jälkeen.”
“Sinähän voisit mennä opettamaan, miten asiakkaita tulee kohdella”, baarimikko huomautti Hide-zoulle.
“Etkös sinä ollut joku isokin kiho?”
“Tatemonokin toimitusjohtaja”, ruskeahiuksinen vastasi nojautuen hiukan baaritiskin puiseen pintaan.
“No niin, siinä on riittävästi syytä mennä antamaan pari asianmukaista vihjettä”, baarimikko huomautti.
“Sinä voisit ottaa asianmukaisesta vihjeestä vaarin ja tehdä muutakin kuin pälistä”, varas näytti kieltään ystävälleen.
“Ja heti sitä ollaan vaatimassa kunnon kännejä – ei sitten minkäänlaisia käytöstapoja ihmisillä nykyään”, nenärättinen mutisi matalasti ja nappasi kaksi viinapulloa pyöräytellen niitä taitavasti.
“Mitähän herroille saisi olla?” tuttu hymy leikki miehen huulilla pullojen ja lasien kilistessä työskentelyn lomassa.

Reita teki asiakkailleen drinkkejä jutellen samalla Sethin ja Hide-zoun kanssa. Avustaja oli enemmän kuin onnellinen ja helpottunut huomatessaan kaksikon tulevan varsin hyvin toimeen. Nämä jopa vitsailivat, vaikkakin hänestä. Ilta kului mukavissa merkeissä hänen nauraessa ja nauttiessa kaikesta ympärillään. Muutaman kerran baarimikko hyppäsi sitten tiskille huudattamaan asiakkaita, mutta palasi sitten pian takaisin heidän luokseen. Heidän rauhansa kuitenkin keskeytyi…
“Hide-zou!” kuului valtava huudahdus, joka sai useamman kuin yhden pään kääntymään puhuneeseen.
Laiha, mustiin riekalemaisiin vaatteisiin pukeutunut mies suorastaan tanssahteli heitä kohti tanssilattian keskeltä. Vaaleanruskeat hiukset tanssahtelivat olkapäiden yli miehen kerätessä katseita peräänsä. Paljaat reidet ja vatsa pilkahtivat jokaisella liikahduksella saaden miehen näyttämään samaan aikaan seksikkäältä, mutta salaperäiseltä. Suorastaan syntiseltä, jos katsoi sitä hymyä, kun tämä lähestyi tiettyä kolmikkoa – erityisesti sen vanhinta osapuolta keikautellen entisestään lanteitaan.
“Jui…”, raskas huokaisu pakeni kakkosmiehen suusta.
“Anteeksi, minun on mentävä”, ruskeahiuksinen vilkaisi keskustelutovereitaan ja painoi sitten suudelman rakkaansa huulille.
“Tulen kohta takaisin.”
“Parasta olisi”, nuorempi koetti pimittää mustasukkaisuuden piston, jonka tuo viettelijä sai hänessä aikaiseksi.
Pelko ja mietteet olivat sinänsä turhia.

Tyylikkäästi liikemies nousi ylös, kääntyi huutanutta kohden lähestyen tätä ja nappasi Juiksi kutsumaansa niskasta raahaten tämän kanssaan ulko-ovelle. Nenärättinen ja silmälappuinen jäivät katsomaan ihmetellen kaksikon perään, kun riekalemaisiin vaatteisiin pukeutunut sätki koettaen päästä pystyyn kävelläkseen, mutta teräväpiirteinen kiskoi tätä liian päättäväisesti mukanaan kuuntelematta vastalauseita.
“Poikaystävälläsi on kovat otteet”, Reita totesi lopulta kumartuen eräälle kaapille.
“Kovat otteet? En nyt sanoisi niin”, Seth katsoi hymyillen rakkaansa perään.
“Hide-zou ei koskaan satuttaisi ketään.”
“Onko noin? Epäilen vahvasti”, vaaleaverikkö tuhahti yllättäen tutkien kaapin sisältöä.
“Mitä tarkoitat?” sinisilmäinen käänsi samassa katseensa mieheen, joka suoristautui hymyillen rauhoittavasti.
“En mitään erityistä”, käsi paranteli liinaa nenän päällä.
“Jotkut viinakset ovat vain loppuneet, pitää mennä ottamaan varastosta lisää”, vaaleampi käveli rennosti takahuoneen ovelle, jonka tahratussa kyltissä luki: vain henkilökunnalle
“Tule mukaan, saisin nopeammin laatikot tänne.”
“Mutta takahuone on vain henkilökunnalle…”, puna-mustahiuksisella alkoi olla omat epäilynsä takahuoneesta.
Hän muisti liiankin hyvin kaikki vitsit huoneesta ja sen tutisevasta pöydästä.
“Mistä lähtien varas on välittänyt tuollaisista säännöistä?” nenärättinen naurahti huvittuneena.
“Tulisit nyt, lisäkädet eivät olisi pahitteeksi.”
“Hyvä on”, kirjanpitäjä myöntyi viimein nousten seisomaan.
“Mutta älä sitten kuvittelekaan mitään muuta. Kuten jo huomasit, olen varattu.”
“Ei kävisi mielessänikään”, baarimikko sanoi asiallisesti ja kumarsi ylikohteliaasti avatessaan oven.
“Valehtelija”, kalpeampi huomautti naurahtaen kävellessään pimeään huoneeseen.
Juomanlaskija katsoi huoneeseen, mutta vilkaisi sitten nopeasti ympärilleen varmistaen, ettei heitä tarkkailtu. Rauhallisesti mies käveli ystävänsä perään sulkien oven kunnolla kiinni.

“Missä täällä on niitä laatikoita?” Seth katseli ympärilleen, kun Reita laittoi valot päälle.
Takahuone oli uskomattoman sotkuinen. Kaappien ovet olivat auki ja niissä roikkui likaisia ja puhtaitakin vaatteita rytyssä. Kengistä levisi pieni hien tuoksu ja pöytä oli tahrainen lehtipinon, kaiken maailman tavaroiden, papereiden ja käytettyjen kondomien pudotessa lattialle. Kauempana kaikesta oli jonkinlainen kylmähuone tai vastaava, mutta baarimikko ei kävellytkään sinne, vaan ulko-ovelle, joka johti luultavasti kujalle tai pienemmälle sivukadulle.
“Joku idiootti on jättänyt ne varmaan ulos. Toivottavasti kukaan ei ole huomannut ja napannut ilmaisia viinaksia mukaansa”, vaaleampi löntysti ovelle avaten sen.
“No, menehän pelästyttämään kansa”, nenärättinen näytti kieltään ystävälleen tämän harkitessa vakavasti keskisormen näyttämistä.

Ravistellen päätään puna-mustahiuksinen astui pimeälle kujalle, johon syttyi oven avauksen myötä pieni valo, joka valaisi hiukan ympäristöä oven edestä. Varas katseli ympärilleen hämmentyneenä, kun ovi sulkeutui hiljaa. Mitään laatikoita ei ollut missään, vaikka hän kuinka yritti tutkailla kujaa.
“Ilmeisesti joku on vienyt ne laatikot”, kirjanpitäjä totesi viimein hiukan pahoittelevasti.
Hän kyllä tiesi, ettei tuollainen menetys ollut halpa, koska varastetuista tavaroista ei saanut minkäänlaista hyvitystä – ainakaan tässä kohdassa.
“Aika mennä takaisin”, nuorukainen kääntyi ympäri hymyillen ystävällisesti.
“Ei”, vaaleaverikkö sanoi kylmästi tummien silmien katsoessa laihempaa kulmiensa alta uhkaavasti.
“Nyt ei ole aika lähteä yhtään minnekään”, käsi kohotti pistoolin osoittamaan avustajan rintakehää.

Sininen silmä tuijotti säikähtäneenä asetta, joka näytti sillä hetkellä uhkaavammalta kuin koskaan. Miehen asento oli varma ja kokenut. Etäisyyttäkin oli niin vähän, ettei luotia voisi väistää. Kaikki havainnot eivät kuitenkaan välittyneet aivoille, jotka löivät tyhjää. Mieli ei suostunut tajuamaan sitä, että luotettu ystävä uhkasi aseella. Miten tämä oli mahdollista? Miksi?
“Reita… Lopeta tuo leikkiminen…”, Seth sanoi viimein koettaen ottaa askeleen lähemmäksi.
“Pysy siinä!” Reita karjaisi otteen kiristyessä aseen ympäriltä.
“Pidä kädet levällään!”
“Reita, se olen minä: Seth”, silmälappuista alkoi pelottaa hänen viedessä kädet kauemmas vartalostaan ja takistaan.
“Mitä ihmettä sinä teet?”
“Turpa kiinni!” tummasilmäinen huusi kasvojen lihasten kiristyessä.
“Helvetti!”
“M-miksi sinä teet näin?”
“Miksihän?”
“En tiedä.”
“Älä nyt viitsi esittää tyhmää!” baarimikko sylkäisi maahan katkerana.
“Tiedät varsin hyvin – mafiasi on kouluttanut sinut tajuamaan pieniä faktoja! Sinun armas Romeosi on kyllä kertonut, millainen tilanne on!”
Kirjanpitäjä nielaisi kuuluvasti. Mistä toinen tiesi, että hän kuului mafiaan? Hän ei ollut maininnut siitä sanallakaan eikä toinen ollut aikaisemmin siitä mitään sanonut.
“Reita, minä en…”
“Älä aloita taas tuota valhetta!” nenärättinen karjaisi vapisten nyt ensimmäisen kerran näkyvästi.
“En minä ole idiootti, vaikka työskentelenkin Gratterissa! Se on ilmiselvää, että sinä olet mukana Asagi-saman mafiassa enemmän kuin monet muut! Sen todistaa jo se, että seurustelet sen paskiaisen kanssa! Minä olen tiennyt jo kauan, että olet osa niiden paskiaisten järjestöä!”

“Reita, rauhoitu…”, kalpeampi olisi halunnut ottaa askeleen ystäväänsä kohden, mutta hänen jokaisesta liikahduksestaan ase jäi jälleen osoittamaan vankkana häntä.
Yksikin väärä liikahdus ja toinen saattaisi ampua hänet oikeasti – vihainen kun oli.
“Turpa kiinni”, ääni oli vapiseva ja sinisilmäinen näki jotain odottamatonta ystävänsä kasvoista.
Tämä itki. Kyyneleet kastelivat liinaa kasvoilla vartalon täristessä enemmän. Suu haukkoi ilmaa toisen käden noustessa pyyhkimään sokaisevat kyyneleet syrjään.
“Minä halusin suojella sinua… Halusin estää tätä kaikkea tapahtumasta… Siitä lähtien, kun tapasimme ensimmäisen kerran…”
“Reita…”
“Minä sanoin, turpa kiinni!” baarimikko huusi jälleen liikahtaen pois oven edestä siirtyen sivummalle ystävänsä kääntyessä sitä mukaan.
“Sinä olet merkinnyt minulle enemmän kuin kukaan muu!” mies jatkoi karjuen.
“Silloin, kun astuit ensimmäisen kerran Gratteriin ja tulit baaritiskille, näytit hiukan omituiselta vaatteidesi kanssa, mutta olit seksikäs! En tiedä miksi, mutta ei vain voinut irrottaa silmiäni sinusta! Yritin suudella sinua, mutta kiskaisit sen limanuljaskan eteen! Sinä olit niin…”, puhunut koetti hakea sanoja, joilla kuvaisi ajatuksiaan.
“Erilainen. Helvetti, olit niin viaton ja suloinen, etten tiennyt, mitä olisin ajatellut! Olit ensimmäinen, joka ei langennut jalkoihini tai halunnut naida minua! Halusin tutustua sinuun oikeasti ja mitä läheisimmiksi tulimme, sitä enemmän halusin sinua! Sinä et ollut kuten muut, jotka ovat valmiita tappamaan päästäkseen kanssani sänkyyn! Minä halusin sinua… Halusin suojella sinua kaikelta! Minä halusin estää tätä kaikkea tapahtumasta!”
“Reita, sinä et nyt ajattele järkevästi…”, Seth sanoi hiljaa ihmettelen toisen puheita.
“En helvetti vie ajattelekaan!” Reita huusi katsoen avuttomasti kyyneleidensä läpi kalpeita kasvoja.
“Minä olen rakastanut sinua ties kuinka pitkään!”

Avustajan suu raottui hämmennyksestä silmän katsoessa suurena ystäväänsä. Korvat tuntuivat kuulleen jotain väärin. Oliko baarimikko muka rakastunut häneen? Eikö se kaikki ollutkaan ollut leikkiä? Miten se oli mahdollista?
“Minä olisin ollut valmis kestämään sen, että kuulut toiseen mafiaan!” vaaleaverikkö jatkoi huutoaan herättäen laihemman ajatuksistaan takaisin nykyhetkeen ja häntä osoittavaan aseeseen.
“Minä yritin olla, kuin en tietäisi, että kuulut Asagi-saman mafiaan! Luulin, että kaikki voisi jatkua normaalisti välillämme, mutta ei! Sinun oli aivan pakko rakastua Hide-zou-samaan! Sinun on pakko alkaa seurustella miehen kanssa, johon Exo-chika on iskenyt silmänsä…”, yllättäen tummasilmäinen vajosi polvilleen maahan nyyhkyttäen kuuluvasti paljastaen viimein aikaisemman esityksensä.
“Juuri siihen mieheen, jonka rakastajan minun pitäisi nyt tappaa…”
“Exo-chika?” varkaan kädet putosivat takaisin kylkiin kiinni.
Aivot raksuttivat kuumeisesti nuorukaisen tajutessa, kenelle tuo nimi kuului.
“Kuulutko sinä Exo-chikan mafiaan!?” hän otti vaistomaisesti askeleen eteenpäin, mutta ase nousi samassa osoittamaan rintakehää.
“En haluaisi”, mies katsoi synkkänä ystäväänsä otsahiusten takaa.
“Minut huijattiin mukaan – jäin hirvittävästi velkaa Toshi-samalle ja maksuna hän vaati minua liittymään urkkijakseen… Silloin asiat olivat helpommin. Minun piti vain raportoida asioista tietyin väliajoin eikä tappaa ketään, mutta sitten se Chikan paskiainen meni tappamaan miehensä! Hänestä tuli yakuzani enkä enää pysty irrottautumaan tästä kaikesta paskasta!”
“Urkkija?” varas alkoi vähitellen ymmärtää asioita.
Urkkijoiden piti ottaa asioista selvää ja kertoa niistä johtajilleen…
“Sinäkö lähetit ne salamurhaajat Manan perään!?”
“Salamurhaajat?” Reita kysyi hitaasti noustessaan ylös.
“Ketkä?”
“Aivan kuin et tietäisi!” Sethin veri kuohui pelosta ja raivosta.
“Sinä petit minut! Paljastit Manan olinpaikan yakuzallesi! Sinun takiasi Mana oli vähällä kuolla!”
“Minä en ikinä pettänyt sinua!” nenärättisen huuto sai sinisilmäisen vaikenemaan.
“Minun olisi pitänyt tehdä niin, mutta en tehnyt! Kerroin Exo-chikalle vain sen, että Mana on muuttanut eikä ole niin läheinen enää Asagi-samalle, vaan tämä on alkanut leikkiä yhden toisen huoran kanssa! Mitään muuta minä en kertonut!” raivoisa irvistys sai puna-mustahiuksisen perääntymään muutaman askeleen käsien irrottautuessa jälleen kehostaan.
“Minä en ole ikinä pettänyt sinua! Sinä se tässä olet pettänyt minut!” baarimikko jatkoi huutoaan.
“Minä olisin voinut sietää sen, että olet toisessa mafiassa, mutta miksi sinun piti mennä rakastumaan Hide-zou-samaan!?” ääni muuttui jälleen itkunsekaisen anovaksi.
“Mieheen, jonka takia Exo-chika haluaa minun tappavan sinut… Mieheen, jota halveksin… Mieheen, jota vihaan sen takia, että sinä seurustelet hänen kanssaan… Luuletko, että minä haluan jakaa sinut!?” vaaleaverikkö karjaisi.
“Luuletko, että minä haluan tappaa sinut!? Paskat, en halua! Minä haluan sinut, mutten aio jakaa sinua kenenkään kanssa! En kenenkään! Kuulitko!?”

“Reita, laske se ase ja jutellaan”, varas koitti saada tilanteen hallintaan, vaikka vapisikin pelosta ja järkytyksestä.
“M-me voimme selvittää…”
“Emme voi!” toinen tiesi paremmin.
“Me olemme vastapuolilla! Me emme voi selvittää mitään! Jommankumman on kuoltava!”
“Sen ei tarvitse olla niin!” kalpeampi huusi hädissään.
“Se vain on niin! Mikään ei pysty muuttamaan sitä!” tummasilmäisen toinenkin käsi siirtyi aseelle sormen painaessa hiukan liipaisinta.
“Minä rakastan sinua! Minä en haluaisi tehdä näin, mutta en voi muuta! Jos käy ilmi, että olen jättänyt sinut henkiin, vaikka tiedän suhteestasi Hide-zou-samaan, minut tapetaan! Minä olen tässä kaikessa niin mukana, etten voi enää luikerrella vapaaksi, vaikka haluaisinkin!” kyyneleet kastelivat liivin alta paljastuvaa paitaa.
“Minä vihaan tätä! Vihaan tätä kaikkea ja haluaisin vihata sinua, että voisin helpommin tappaa sinut! Anna anteeksi!” mies veti syvää henkeä, sulki silmänsä hetkeksi avaten ne jälleen.
Yllättäen ase laskeutui osoittamaan maata.
“Minä en -” lause loppui hirvittävään laukaisuun, joka sai nukkumaan käpertyneet kyyhkyset lentämään ilmaan.

Sethin koko vartalo oli jäykistynyt ja siihen sattui hirvittävästi. Sininen silmä tuijotti eteensä suun raottuessa käheän henkäisyn myötä. Reita hänen edessään katsoi onnettoman kauhuissaan kalpeita kasvoja, kunnes kaatui hitaasti kuin hidastetussa elokuvassa maahan veren valuessa kyljestä vaatteille ja maahan. Kädet irrottivat otteen aseesta pistoolin pudotessa kilahduksen myötä. Lamppu valaisi baarimikon hitaita liikkeitä, kun tämä yritti estää veren valumisen kyljestään. Liikkeet hidastuivat kuitenkin vähitellen miehen jäädessä lopulta makaamaan paikoilleen räsynuken lailla tummien silmien katsoessa tyhjyyteen.
“Seth!” Hide-zou riensi rakkaansa luokse takaovelta Desert Eaglen ollessa yhä kädessään.
“Oletko sinä kunnossa?”
Mies ei saanut vastausta kalpeamman tuijottaessa maassa makaavaa ystäväänsä.
“Seth!” toimitusjohtaja laski kätensä toisen olalle.
“Reita…”, kapeat huulet päästivät viimein kuiskauksen, joka sai kyyneleet valumaan silmästä.
Silmässä sumeni, mutta silti maassa makaava keho, joka tahrautui punaiseen elämännesteeseen, erottui selvästi. Hän ei tahtonut uskoa sitä. Tämä ei ollut mahdollista. Tuo maassa makaava, ammuttu mies ei voinut olla…
“Reita!” varas syöksähti kohti ystäväänsä, mutta kädet kiertyivät hänen ympärilleen aseesta huolimatta.
“Reita!” avustaja huusi uudelleen koettaen rimpuilla itsensä vapaaksi, mutta ote oli liian vahva.
“Seth, rauhoitu!” kakkosmies painoi nuoremman itseään vasten ja kuiskasi korvaan:
“Se on ohi.”
Sanat saivat puna-mustahiuksisen pysähtymään silmän katsoessa avuttomana maassa makaavaa ruumista. Äskeinen keskustelu kelautui nopeasti sekamelskana hänen mielessään suun koettaessa saada happea. Reita oli… rakastanut häntä. Vaaleaverikkö oli uhmannut omaa yakuzaansa, jotta hänelle ei kävisi kuinkaan – suojellut kaikilta vaaroilta parhaansa mukaan. Hän oli se petturi heistä kahdesta, kun ei ollut tajunnut tuota kaikkea. Hän oli se petturi, jonka takia tummasilmäinen kuoli, vaikka tämä oli ilmeisesti aikonut säästää hänen henkensä oman henkensä uhalla. Hide-zou oli ampunut tämän…
“Sinä tapoit hänet”, Seth sanoi hitaasti äänen väristessä vihasta ja järkytyksestä.

Nuorukainen kääntyi vaivalloisesti ympäri kohtaamaan ruskeankellertävät silmät perääntyen tästä kauemmas.
“Sinä tapoit Reitan. Sinä tapoit minun ystäväni. Sinä tapoit minulle tärkeän ihmisen, joka rakasti minua oikeasti.”
“Seth, hän aikoi ampua sinut”, vanhempi otti askeleen lähemmäksi ja yritti ottaa rakkaastaan kiinni vapaalla kädellään.
“Älä koske minuun!” varas kiljaisi hypäten taaksepäin.
“Sinä tapoit Reitan! Sinä tapoit hänet!” kyyneleet tahrasivat puuteroidun ihon.
“Sinä ammuit hänet, vaikkei hän aikonut satuttaa ketään! Sinä tapoit hänet ilman mitään syytä!”
“Minä yritin suojella sinua!” ruskeahiuksinen huusi koettaen saada järjen pääsemään shokin läpi tajuntaan.
“Reita uhkasi sinua aseella! Hän aikoi ampua sinut! Minun oli pakko ampua hänet!”
“Hän laski aseensa, ennen kuin sinä ammuit!” kirjanpitäjä kiljui äänen hajotessa.
“Sinä tapoit hänet, vaikka minä olin saamassa hänet ymmärtämään! Sinä kylmäverisesti tapoit hänet, kuten tapoit Jukankin!”
Liikemies pysähtyi ja veti henkeä. Hän oli todella tappanut Jukan, mutta lähinnä itsepuolustuksekseen – siitä oli turha kuitenkin puhua tässä vaiheessa. Oli myös totta, että hän oli ampunut vasta sitten, kun Reitan pistoolin piippu oli osoittanut maata, mutta hän oli ollut peloissaan. Teräväpiirteinen ei ollut ajatellut sillä hetkellä, vaan toiminut. Käsi oli ottanut takin sisältä aseen, jotta hän voisi tappaa baarimikon ja suojella siten rakastaan. Sitä nuorukainen ei kuitenkaan tajunnut ja kuka oikeastaan tajuisikaan, koska se oli totta. Hän oli tappanut nenärättisen sillä hetkellä, kun tämä oli ollut vaaraton kaikille.

“Lähde täältä”, Hide-zou sanoi yllättäen Sethin liikahtaessa ruumista kohti.
“Joku saattoi kuulla tuon laukaisun ja hälyttää poliisit. En halua, että sinut saadaan kiinni.”
“Minä en lähde minnekään!” silmälappuinen huusi rientäen nopeasti ystävänsä luokse.
“Minä en jätä Reitaa sinun seuraasi!”
Toimitusjohtaja harppoi nopein, pitkin askelin ja riuhtaisi rakkaansa ylös ruumiin luota. Mies löi avokämmenellä napakasti, muttei kovin kovaa kalpeata poskea vaientaen huudon ja haukut. Kirjanpitäjän silmä vuoti yhä kyyneleitä nuoremman katsoessa pelokkaana lyhempää käden noustessa koskettamaan osumakohtaa.
“Kuuntele!” voimakasleukainen kaappasi rakkaansa halaukseen ja kuiskasi tämän korvaan:
“Minä suojelen sinua. Minä voin jäädä kiinni, mutta sinä et saa! Jos poliisit tulevat paikalle, olemme kumpikin pulassa… Sinulle ei saa käydä niin…”, suudelma painettiin nopeasti poskelle, jota oli lyöty.
“Anteeksi, rakas.”
Viimeiset sanat saivat varkaan säpsähtämään ja vetämään terävästi henkeä, mutta samassa hänet repäistiin kauemmas.
“Ala painua täältä!” kakkosmies karjaisi vapisten raivosta ja tuskasta.
“Mene! Nyt!”

Kasvot olivat uhkaavat, kertovat miehen saattavan lyövän uudelleen, jos sanoja ei toteltu. Hitaasti puna-mustahiuksien jalka astui taaksepäin kaikkien tapahtumien sekoittuessa päässä omituiseksi mössöksi: Reitan johdatus ansaan, heidän keskustelunsa, rakkaudentunnustus, ase, maahan vajoava ruumis, Hide-zoun laukaus ja miehen lyönti. Kaikki tuntui olevan liikaa paniikissa olevalle mielelle. Nahkatakki hulmahti ilmassa avustajan kääntyessä nopeasti ympäri juosten pois kujalta kyynelien valuessa yhä poskia pitkin. Hän juoksi karkuun kaikkea tämän päiväistä, kauas pois koettaen unohtaa tapahtuneen, mikä oli mahdotonta.

Ruskeahiuksinen katsoi onnettomana rakkaansa perään. Hänen kaikki haaveensa ja toiveensa romahtivat yhdessä ainoassa illassa helvetin syövereihin. Hän ei ollut halunnut tulla tänne, mutta oli silti tullut suojellakseen oppilastaan. Juuri tuon suojelemisenhalun takia mies menetti rakkaansa. Hän oli ollut onnensa huipulla, mutta pudonnut sieltä alas.
Käheä yskäisy sai mafiamiehen hätkähtämään hänen kääntyessä ympäri. Reita makasi yhä maassa ja yskäisi muutaman kerran. Rintakehä liikkui raskaasti keuhkojen koettaessa saada happea. Käsi liikkui varovaisesti kyljelle nenärättisen koettaessa tyrehdyttää vuotokohdan huonolla menestyksellä suusta karatessa hiljainen valitus.
Viha täytti Hide-zoun suonet tämän kohottaessa aseensa osoittamaan maassa makaavaa uhriaan. Tuon paskiaisen takia Seth vihasi häntä! Juuri tuon miehen takia hän joutui palaamaan siihen yksinäisyyteen, josta oli kärsinyt jo pitkään! Kaikki hyvä ja ihana oli viety iäksi!
“Elätkö sinä vielä, saasta!?”

Notes:

Selityksiä:

* Missi jäi siis Burutendoulle, koska sitä olisi vaikea ulkoiluttaa koirien kanssa eikä Mana jaksaisi kantaa sitä koko aikaa ja samaa aikaa pitää Yorua hihnassa, vaikka Asagikin sitä harrastaa. Kahdeksan koostuu siis Asagista, Manasta, Hide-zousta, Sethistä, Yorusta, Getistä, Közistä ja K:sta
* Osakan kaupungin syntymäpäivää voidaan pitää päivää, jolloin hallitus nimitti sen eli 1. syyskuuta 1956. Koska tapahtumat sijoittuvat kesään, juhlat pidetään sitä varten, että kesällä asiaa ryhdyttiin "käsittelemään" (ei ole fakta) + kesä on muutenkin parempi aika tällaisiin juhliin
* Seth sanoi Satoru Mana, koska Manabu-nimi on yleisempi miehillä (tai sitten pelkästään miesten nimi, en ole varma), Mana taas on naisilla

Chapter 38: Syytöstä ja puolustusta

Osakan valot valaisivat myöhäisten kulkijoiden tietä heidän kävellessä pitkin katuja. Kello oli jo reippaasti yli yksitoista, eli varsin myöhäinen aika liikkua arki-iltana. Kaikki kaupat olivat menneet ajat sitten kiinni. Vain jotkut ravintolat ja suurin osa baareista oli auki, mikä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että kaupunki olisi ollut suurimmalta osin pimeänä. Päinvastoin, punaiset, keltaiset, siniset, vihreät ja vaikka minkä väriset valot saivat Osakan näyttämään värikkäältä ja hauskalta paikalta hullunkuristen kylttien ja tekstien kanssa. Eräälle se ei kuitenkaan ollut värikäs tai hauska paikka sillä hetkellä.
Seth käveli jäykin jaloin katuja pitkin. Sininen silmä veresti näyttäen enemmän punaiselta kuin siniseltä. Jokainen askel oli raskas jalkojen viedessä nuorukaista eteenpäin hitaasti, kuin maratonin jäljiltä. Hengittäminen oli vaikeata, lähes olematonta nyyhkäysten paetessa puristuneiden huulien välistä. Hiukset olivat sekaisin vaatteiden roikkuessa tyylittömästi vartalon päällä ryntäilyn jäljiltä. Mikään ulkoinen seikka ei kuitenkaan vetänyt vertoja varkaan sisällä oleviin tuntemuksiin. Sydämeen sattui, kuin helvetin roihut olisivat sitä polttaneet tai sadat piikit lävistäneet nyhtäytyen irti iskeytyäkseen uudelleen. Pelko sai hänet hikoilemaan ja säpsähtelemään olemattomista äänistä korvien kuullessa jatkuvasti laukauksen äänen. Miten puna-mustahiuksinen olisikaan halunnut vain kaatua maahan itkemään omaa kurjuuttaan.

Reita oli kuollut. Hide-zou oli ampunut tämän. Hänen rakas, kaikille ystävällinen mies oli tappanut hänen ystävänsä. Nyt kaikki se, mitä nuorukainen oli oppinut tuntemaan kakkosmiehessä, menetti täysin pohjansa. Jokainen sana, jolla toimitusjohtajaa oli ylistetty tai kehuttu, tuntui valheelta. Ruskeahiuksinen ei ollut mitään muuta kuin murhaaja, joka halusi vain itselleen kaiken hyvän. Mieli halusi juosta mahdollisimman kauas teräväpiirteisestä ja baarimikon ruumista, mutta jalat eivät enää jaksaneet. Jokin kuitenkin hänessä halusi juosta rakkaansa syliin, jossa oli turvallista ja lämmintä. Nyt avustajan oli kylmä – helvetin kylmä ja huono olla. Maha olisi varmasti kääntynyt ympäri, jos nuori mies olisi kyennyt tarkemmin miettimään tuntemuksiaan ja oloaan. Mielessä pyöri jokainen suudelma, jonka hän oli saanut Hide-zoulta. Seth muisti sen, kuinka oli nähnyt ensimmäisen kerran nähnyt Reitan tanssin ja kokenut ensisuudelmansa tämän kanssa. Jokainen vitsi ja naurunaihe saivat kyyneleet valumaan kiivaina poskille ulinan karatessa huulilta.

Silmälappuinen pysähtyi keskelle katua kyyristyen maahan itkien. Ihmiset kulkivat hänen ohitseen supisten keskenään ja osa näytti todella säikähtäneiltä. Muutamat nuoret naiset jäivät vähän matkan päähän miettimään, pitäisikö heidän mennä kysymään, mikä nuorukaista vaivasi. Kukaan ei kuitenkaan ehtinyt tekemään mitään, kun nahkatakkinen hyppäsi yllättäen pystyyn ja ryhtyi juoksemaan katuja pitkin ilman todellista määränpäätä mielessään. Vähitellen juoksu vaihtui kävelyksi, vaikkakin hyvin hoipertelevaksi. Kyyneleet valuivat hitaammin askeleen laahatessa perässä. Katse harhaili eteenpäin nuorukaisen kykenemättä oikeasti näkemään tai kuulemaan yhtään mitään. Puna-mustahiuksinen ei edes huomannut sitä, että käveli punaisia päin – tai hän ei olisi huomannut, ellei autoilija olisi lyönyt jarruja pohjaan ja saanut autoa pysähtymään puolen metrin päähän kalpeammasta. Kuski nosti vihaisena kätensä ilmaan puiden nyrkkiä, kunnes painoi torvea kiroten ja huutaen. Vihainen ilme kuitenkin katosi äimistykseen, kun silmälappuinen käänsi katseensa hitaasti autoilijaan. Miesparka veti syvään henkeä nähdessään kyyneleiset, tyhjästi eteensä katsovat kasvot, kunnes nuori mies kääntyi jälleen jatkamaan matkaansa.

Pikku hiljaa paikat alkoivat muuttua ja kaduilla oli entistä vähemmän väkeä. Ne muutamat ihmiset, jotka olivat vielä niin myöhään liikkeellä, katsoivat juhlavissa vaatteissaan kirjanpitäjää nokkavasti, suorastaan pelästyneinä. Maihinnousukengät narisivat, kun avustaja asteli viimein Burutendoulle ovimiehen katsoessa säikähtäneenä tulijaa.
“Te ette voi tulla tänne”, mies aloitti jyrkästi.
Ilme muuttui säikähtäneestä hämmentyneeksi miehen nähdessä kyyneleistä märät kasvot ja tutut, vaaleat piirteet. Ellei ovimies olisi osannut jo kasvoista päätellä, hän olisi kyllä hiuksista ja vartalosta tunnistanut, kuka tulija oli tai kenen vieraaksi tämä oli tullut.
“Mitä on tapahtunut?” vanhempi kysyi järkyttyneenä.
Hän ei saanut vastausta. Nahkatakkinen tuijotti vain eteensä lasiovien läpi henkäillen sydäntä särkevän surullisesti koettaen pidätellä kyyneleitä, jotka olivat lakanneet vuotamasta hetki sitten. Mies ymmärsi nopeasti, ettei toinen kyennyt sanomaan mitään, jolloin avasi oven. Eihän Ishikawan ystävää ja alaista voinut jättää ulos tuossa kunnossa eikä tähän aikaa yöstä.
Kalpeampi asteli kirkkaissa valoissa tuttuja hissejä kohti keräten katseita peräänsä. Olihan nuorukainen ennenkin herättänyt huomiota, muttei tällä ollut koskaan ollut niitä nahkavaatteita tai silmälappua eikä nuori mies ollut koskaan näyttänyt muiden silmissä siltä, kuin joku olisi kuollut. Hansikoidut sormet hapuilivat sisätaskusta sinimustaa avainkorttia, joka löytyi viimein. Kortti ei ollut mennä heti lukijaan, vaan putosi jopa kerran lattialle Sethin jäädessä sitä hetkeksi tuijottamaan hölmistyneenä. Kumartuminen oli kankeata, mutta suoristauduttuaan hän sai viimein läpyskän kortinlukijaan. Ovet aukesivat välittömästi hissin ollessa alhaalla edellisen jäljiltä. Hitaasti, lähes horjahtaen kirjanpitäjä astui kirkkaiden valojen keskelle kopperoon kääntyen vaivalloisesti ympäri laittamaan kortin lukijaan. Ovet eivät kuitenkaan sulkeutuneet kuten tavallisesti, mutta nuori mies jäi silti seisomaan paikalleen tuskin huomaten asiaa. Viimein jokin hänessä sanoi, ettei kortti ollut kunnolla paikallaan. Varas otti kortin pois ja painoi sen takaisin pohjaan asti ovien sulkeutuessa viimein.

Hissi lähti liikkeelle omaan tasaiseen tahtiinsa, mutta vauhti tuntui liian hitaalta. Liian hitaalta, koska silmälappuinen oli matkustanut sillä niin monesti tapaamaan ystäväänsä, jolta oli kysynyt neuvoa erilaisiin asioihin, jotka useimmiten liittyivät Hide-zouhun – lähinnä ihastumisvaiheessa. Huulet kaartuivat epätoivoiseen irvistykseen laihan vartalon nojautuessa seinään täristen. Mieli käski olemaan ajattelematta mitään. Aivot eivät saisi muistaa Reitaa kuolleena tai tätä tappanutta asetta, joka oli ollut toimitusjohtajan kädessä.
“Ei…”, keuhkot eivät kyenneet saamaan happea kyyneleiden valuessa polttavina noroina poskille kirveltäen silmiä, toisen päällä olevasta silmälapusta huolimatta.
“Reita…”

Ovet avautuivat viimein ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen käden kurottuessa vapisten kiskomaan avainkortin itselleen. Laahustaen onnettomana ja heikkona puna-mustahiuksinen onnistui pääsemään tuskaisan valoisasta kopperosta ulos toiseksi ylimmän kerroksen pimeyteen.
“Seth?” matala ääni sai nuorukaisen nostamaan katseen sohvalle, jonka ääressä istui kiharahiuksinen mies.
Koko olohuone oli muuten pimeä, ellei laskettu nurkassa olevaa pientä valoa ja television hohtavia kuvia mukaan laskuihin. Ympäristö näytti jotenkin siinä valaistuksessa uhkaavalta, kun läpinäkyvät verhot peittivät lasiseinän ja sen takana olevan parvekkeen. Tekivät lämpimistä sävyistä kylmiä ja tummista väreistä entistä tummempia.
“Mitä on tapahtunut?” Kamijo kysyi nousten seisomaan.
Miehen takaa näkyi nukkuva Ai, joka oli ilmeisesti katsonut vanhemman kanssa televisiosta tulevaa toimintaelokuvaa, mutta nukahtanut. Siihen silmälappuinen ei kiinnittänyt huomiota, koska katse laskeutui lattiaan harhaillen päämäärättömästi. Vartalo säpsähteli vaimeina kuuluviin laukauksiin hengityksen kiihtyessä vähitellen, kunnes rauhoittui äänien vaimentuessa.
Lopulta sinisilmäinen nosti katseensa portaille raottaen huuliaan, mutta ääni ei päässyt kuivasta kurkusta kuuluville.
“Mana ei ole kotona”, kiharahiuksinen tiesi heti, mitä toinen haki.
“Hän on Asagin kanssa viettämässä iltaa, mutta he puhuivat jotain siitä, että tulisivat vielä käymään, ennen kuin menisivät jonnekin.”
Aristokraattinen liikkui pitkin askelin nuorukaisen luokse laskien kätensä tämän olalle. Kalpeampi hätkähti ja vetäytyi kauemmas vanhimman kurtistaessa kulmiaan. Laihempi näytti nyt enemmän kuin koskaan orvolta, märältä kissanpennulta, jonka yli oli melkein ajettu.
“Mitä on tapahtunut?” pidempi kysyi pehmeästi, lähes kuiskaten, kuin äänen kovuus olisi voinut hajottaa edessään olevan nuorukaisen tuhansiksi sirpaleiksi lattialle.

Seth ei osannut sanoa mitään. Hän nosti yllättäen katseensa paniikissa vanhempaan vapisten kauttaaltaan vajoten toisen hämmennykseksi lattialle ulisten matalasti kahta nimeä, joita rakastaja ei tietenkään kuullut. Nyyhkytykset kuitenkin herättivät Ain sohvalta tämän katsellessa aluksi hämmentyneenä ympärilleen katseen laskeutuessa viimein hissin edustalle, jossa pitkähiuksisin oli polvistunut lyhemmän viereen.
“Mitä Seth tekee täällä?” nainen kysyi hiljaa nostattaen Kamijon katseen häneen.
“Miksi hän itkee?”
“Ai, soita välittömästi Asagille ja pyydä häntä tulemaan takaisin Burutendoulle mahdollisimman nopeasti Manan kanssa”, aristokraattinen sanoi selkeästi laskien kätensä särkyvän nuorukaisen olkapäille koettaen painaa tätä itseään vasten lohduttaakseen.
Puna-mustahiuksinen kuitenkin vetäytyi kauemmaksi ja työnsi heikosti kädellään auttavat kädet syrjään.
“Kerro hänelle, että Seth tarvitsee Manaa kipeästi. Mene sen jälkeen keittämään teetä!”

Musta-ruskeahiuksinen nyökkäsi hiljaa, hiukan säikkynä miehen vakavasta äänestä, mutta kurottui sitten nopeasti ottamaan kotatsulta kännykkänsä hipsien siitä nopeasti keittiön laittamaan vedenkeittimen päälle. Hän kyllä pystyisi soittamaan ja valmistamaan teetä samaan aikaan – se ei tuottanut hänelle mitään ongelmia. Vain päässä pyörivät kysymykset saivat vauhdin hiukan hidastumaan.
“Seth, tule tuonne sohvalle istumaan”, kiharahiuksinen kuiskasi pehmeästi varkaan korvaan viitaten punaista sohvaa.
“Tule kanssani tuonne olohuoneen puolelle… Ai tuo pian teetä ja voit kertoa, mitä on tapahtunut.”
Sinisilmäinen nosti katseensa punaiselle sohvalle, jossa oli muutama tyynny siinä päädyssä, jossa nainen oli nukkunut. Hän muisti sen, kuinka pehmeä siinä oli istua. Kirjanpitäjä muisti sen, kuinka he olivat kaatuneet sille yhdessä Hide-zoun kanssa Asagin siivittämänä silloin juhlissa, jossa hänet oli esitelty muutamille mafian jäsenille. Kuinka hän oli sen päällä tajunnut rakastavansa opettajaansa…
“Ei…”, puna-mustahiuksinen ravisti päätään rivakasti, vaikka se saikin silmissä sumenemaan jyskytyksen myötä.
“Tulisit nyt – puhuminen auttaa”, vanhempi yritti maanitella.
“Ei!” nuorukainen pomppasi pystyyn uuden ulina-aallon päästessä ilmoille.
“Ei… Hide-zou… Reita… Reita…”

Kädet nousivat kasvoille koettaen estää kyyneleitä, mutta se oli aivan turhaa. Kynnet raapaisivat kasvoja käsien laskeutuessa rintakehälle hänen koettaessa lämmittää kylmyydestä ja tuskasta värisevää vartaloa katseen noustessa kattoon muminan myötä.
Ai riensi keittiöstä katsomaan kauhistuneena kalpeampaa, joka näytti kuolleelta siinä seisoessaan jäykkänä availlen ja sulkien silmäänsä. Hengitys suorastaan pihisi kuin happi ei olisi päässyt yhteen purtujen hampaiden läpi.
“Saitko heidät kiinni?” Kamijo kääntyi samassa rakastajatarta päin, joka ei aluksi tuntunut kuulleen koko kysymystä.
“Milloin he tulevat?” mies tiuskaisi, jolloin nainen hätkähti pelästyneenä.
“Asagi ei vastannut – hän löi vain luurin korvaan”, nuorin kertoi nopeasti vilkaisten pelokkaana avustajaa, joka huojui voimakkaasti, kuin olisi ollut pyörtymässä tai sammumassa pystyyn.
“Helvetti”, rakastaja kirosi puoliääneen kääntyen sitten silmälappuisen puoleen.
“Seth, soitamme heille kohta uudelleen, mutta sinun on rauhoituttava.”
“Reita… Hide-zou… Hide-zou, miksi… Ei…”, kädet painuivat vatsalle puristuen yhteen, kuin nuori mies olisi saanut koko vartaloa ravistelevan kouristuksen.
Seth otti muutaman huojuvan askeleen vaappuen edestakaisin, kuin olisi yrittänyt keinuttaa itsensä voimakkaasti uneen tai sitten olisi yrittänyt myötäillä myrskyisien aaltojen liikkeitä. Jalat näyttivät vahvasti pettävän allaan, jolloin kiharahiuksinen syöksähti laihemman luokse ja kietoi kaikesta vastustelusta huolimatta kätensä tämän ympärille.
“Ei hätää, Seth”, mies mumisi nyyhkytyksen päälle.
“Ei hätää, kaikki järjestyy”, puhunut sanoi, vaikkei uskonut sanoihinsa.
He tarvitsisivat jonkun, joka saisi puna-mustahiuksisen rauhoittumaan ja puhumaan. Pitäisikö tästä soittaa Ruizalle? Vastaisiko tämä yöllisistä puuhistaan vai voisiko mies kerrankin nukkua yöllä? Missä Hide-zoukin oli? Kaksikkohan oli aina yhdessä. Oliko toimitusjohtajalle sattunut jotain?
“Ai, soita -” lause keskeytyi hissin ovien avautumiseen ja siihen, kun neljä mustiin pukeutunutta miestä astui kopperosta ulos.

Viimeisinä tulevat herättivät huomiota räikeillä hiuksillaan, sekä erikoisemmilla kampauksillaan toisella ollessa irokeesityylinen leikkaus. Kaksikko oli myös uskomattoman pitkä, melkein kaksimetrisiä ja kummallakin oli vakavat, varsin kolkot kasvot, mikä johtui luultavasti kasvoille maalatuista kuvioista ja meikeistä. Nahkatakit saivat heidät näyttämään hartiakkaimmilta vaatteiden peittäessä heidät lähes kokonaan alleen.
Heidän edellään kulkeva kaksikko oli uskomattoman elegantti lyhemmän pitäessä mustatukkaisen käsivarresta hellästi kiinni. Sukupuolestaan huolimatta laihempi mies näytti uskomattoman paljon naiselta samettileningissään. Pidemmällä taas oli tyylikäs puku yllään, joka oli samalla mukavan rento eikä mitenkään jäykkä, kuten useimmat miesten puvut. He olivat tyylikkäitä ja näyttivät siltä, kuin olisivat tulleet juuri ravintolasta tai teatterista, koska kummallakin oli koruja ja muuta koristetta yllään. Hymy koreili mustahiuksisen huulilla tämän katsoessa rakastaan, joka painoi suukon poskelleen kuiskaten jotain.
“Asagi! Mana!” Kamijo henkäisi helpottuneena saaden puhutellut katsomaan kummissaan rakastajaa.
Yakuzan hymy kuihtui olemattomiin entisen soluttautujan katsoessa kauhistuneena ystäväänsä, joka roikkui lähes velttona aristokraattisen käsivarsilla. Henkivartijat kurtistivat yhtä aikaa kulmiaan koettaen hahmottaa tilannetta mahdollisimman nopeasti. He huomasivat Ain, joka riensi samassa keittiöön ottamaan viheltävän teepannun pois liedeltä, mutta kumpikaan ei uskonut tytöllä olevan nyyhkyttävän nuorukaisen kanssa mitään tekemistä.
“Katso, Seth”, pitkähiuksinen yritti saada valuvaa vartaloa pysymään paremmin sylissään.
“Mana tuli – Mana tuli sinun luoksesi.”

Sininen silmä raottui uikahduksen paetessa huulilta. Käsi kurottautui eteenpäin tavoittelemaan rakasta ystävää, jonka luokse oli loppujenlopuksi raahautunut hakemaan turvaa ja varmaa olkapäätä.
“Mana…”, Seth kuiskasi nyyhkäisten voimakkaasti.
Jalat ottivat kompuroivat askeleen varkaan lähes kaatuessa pois kiharahiuksisen sylistä.
“Seth!” Mana irrottautui nopeasti rakkaastaan kietoen kätensä ystävänsä ympärille tämän kaatuessa maahan Kamijon pelastusyrityksestä huolimatta.
“Mitä on tapahtunut?”
Vastaukseksi tuli lisää nyyhkytystä nuorukaisen kietoessa kätensä naisellisemman ympärille, kuin tämä olisi hänen ainoa turvansa ja pelastuksensa hirvittävästä kärsimyksestä ja pelosta. Kaksikko jäi lattialle istumaan silmälappuisen itkiessä entistä kovempaa hapuillen ystäväänsä tiukemmin lähelleen.
“Seth”, Asagi sanoi matalasti polvistuen nopeasti kaksikon viereen kiharahiuksisen noustessa seisomaan.
“Seth”, mies pakotti siniharmaasilmäisen tiukasta katseesta huolimatta alaisensa katsomaan itseään.
“Onko Hide-zoulle tapahtunut jotain?”
Terävä kysymys sai nyyhkäykset loppumaan avustajan katsoessa vakavia, suorastaan pelosta ja hermostuksesta kalventuneita kasvoja, jotka halusivat vastauksia. Tietenkin yakuza huolestui välittömästi ystävänsä puolesta, kun tämän rakastettu tuli yllättäen heidän luokseen ulvoen korvia raastavammin kuin susi.

Hitaasti nuorukainen ravisti päätään vajoten taas itkemään ystävänsä olkaa vasten. Rikollisjärjestön johtaja katsoi kysyvästi mustahiuksista, joka nyökkäsi ymmärtäen ääneen lausumattoman kysymyksen.
“Seth, mikä hätänä?” hansikoitu käsi nousi silittämään punamustia hiuksia.
Ääni oli rauhallinen, lempeän matala, mikä sai nuoremman nyyhkyttämään entistä voimakkaammin.
“Miksi sinä itket, Seth? Mitä on tapahtunut?”
Kaikki olohuoneessa olijat katsoivat odottavasti varasta, joka vaikutti hajoavalta kristallilta siinä käpertyessään naamioituneen syliin. Sormet puristivat leningin kangasta nyrkkien sisään olkapäiden hytkyessä kuuluvien nyyhkäisyjen voimasta. Lopulta kuului matalaa muminaa, josta kukaan ei saanut mitään selvää.
“Mitä sinä sanoit, Seth?” entinen vakooja kurtisti kulmiaan kumartuen hiukan lähemmäksi ystävänsä päätä.
Vastaukseksi kuului syvä, tuskainen hengenveto, jonka jälkeen kuului hiukan kovempi mumina, jos sitä pystyi edes sanomaan muminaksi.
“Seth, olen pahoillani, mutta en vieläkään kuullut”, siniharmaasilmäinen joutui ikäväkseen myöntämään.
“Hide-zou… Reitan…”, sanat peittyivät itkuun kalpeamman koettaessa pitää itsensä kasassa, mutta se oli vaikeata rakkaan ystävän halauksessa, kun toinen rakas ystävä makasi jossain pimeällä kujalla kuolleena.
“Mit-”
“HIDE-ZOU AMPUI REITAN!” Seth kiljui äänen hajotessa hirvittäväksi kimitykseksi palaten taas tuskan itkuun.

Mana katsoi murtunutta ystäväänsä vakavana koettaen ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Varas sanoi äsken toisin sanoen, että Hide-zou oli tappanut Reitan. Naisellisempi kyllä ymmärsi, että nuorukainen puhui Gratterin baarimikosta, mutta sitä yhtä asiaa hän ei ymmärtänyt. Kakkosmies oli ampunut, tappanut rakkaansa ystävän, mutta se tuntui käsittämättömältä – ennenkuulumattomalta. Voimakasleukainen ei ikinä tappanut ketään ilman kunnollista syytä tai Asagin käskyä, joista jälkimmäistä ei ollut tapahtunut vuosiin.
Mustahiuksinen käänsi nopeasti katseensa rakkaansa, joka katsoi vakavana häneen noustessaan seisomaan.
“Asagi, jatketaan myöhemmin iltaamme”, siniharmaasilmäinen koetti vedota katseellaan yakuzaan.
“En voi lähteä minnekään. Seth, hän -”
“Hän tarvitsee sinua nyt, tiedän”, mustasilmäinen hymyili pienesti silittäen rakastajansa päätä.
“Kuten Hide-zoukin tarvitsee minua.”
“Kiitos, Asagi”, kauniskasvoinen hymyili helpottuneempana, kun rikollisjärjestön johtaja kääntyi henkivartijoitaan päin.
“Menkää valmiiksi autolle – tulen aivan kohta perässä.”
Közi ja K nyökkäsivät ymmärryksen merkiksi vilkaisten vielä synkkinä, jopa säälivästi kalpeinta, joka uikutti naamioituneen helmoissa. He eivät pitäneet tuosta kirjanpitäjästä yhtään, vaan halusivat sen punastelevan ja suloisen nuorukaisen takaisin itkevän tilalle. Kaksikon ajatuksia ei voinut kuitenkaan lukea heidän avatessa hissin ovet astuen kopperoon kadoten lopulta alakertaan.
“Mitä täällä tapahtuu?” kuului uninen ääni eräältä ovelta, mikä sai huoneessa olijat – puna-mustahiuksista lukuun ottamatta kääntämään katseensa puhuneeseen.

Kaori hieraisi väsyneenä silmiään kääriytyen samalla vihreään yukataan tiukasti, kuin olisi palellut. Nainen nojasi varovaisesti huoneensa ovenpieleen. Uupunut katse tarkkaili kaikkien kasvoja ja eksyi sitten lopulta kalpeimman selkämykseen. Suu raottui kysymystä varten, mutta mustatukkainen keskeytti hänet.
“Ei tässä mitään hätää, Kaori”, mies polvistui alaisensa viereen ja vei kätensä tämän alle nostaen laihan vartalon kevyesti ilmaan.
“Asiat ovat kunnossa. Mene toki takaisin nukkumaan ja anteeksi uniesi keskeyttäminen.”
Pieni inahdus pakeni avustajan huulilta tämän tajutessa, kenen syliin olikaan joutunut.
“Ei mitään hätää, Seth. Vien sinut vain yläkerran sohvalle, siellä saat jutella rauhassa Manan kanssa”, vanhempi kuiskasi hiljaa painaen toista tiukemmin vartaloaan vasten.
“Ei ole mitään syytä säikkyä tai nolostua.”
Asagi nosti katseensa muihin näyttäen hetken aikaa mietteliäältä, mutta hymyili sitten haaremilleen.
“Menkää te muut nukkumaan, kaikki kyllä järjestyy”, mies sanoi kahdelle naiselle ja kiharahiuksiselle nyökäten sitten Manalle, jotta tämä menisi edellä ja avaisi oven, jottei hänen tarvitsisi kuluttaa aikaa taitelemalla ovea auki – avain oli nimittäin yhä hänen kaulassaan ja kumpikin käsi oli varattu.
“Ai ehti keittämään teetä”, Kamijo sanoi yllättäen kääntyen sitten naisen puoleen.
“Laittaisitko sitä kannuun ja antaisit Manalle? Sitten hänen ei tarvitsisi keittää sitä erikseen.”
“Heti”, Ai sanoi samassa ja kävi keittiössä tullen nopeasti takaisin pienen tarjottimen kanssa, jossa oli teepannu ja kaksi kuppia.
“Ole hyvä”, musta-ruskeahiuksinen ojensi astiat mustahiuksiselle, joka hymyili pienesti.
“Kiitos Ai”, mies sanoi rauhallisesti kääntyen siitä sitten portaille, joiden luona kääntyi vielä muuta haaremia päin.
“Hyvää yötä Kaori, Ai ja Kamijo.”
“Hyvää yötä Mana”, Kaori piilotti haukotuksen kätensä taakse siirtyessään Ain viereen.
“Aika mennä unten maille”, nainen sanoi lempeästi ja työnsi nuorempaa kohti tämän omaa huonetta.
Haaremin vanhin nainen kyllä tunnisti käskyn, jonka yakuza oli heille antanut. Mies ei halunnut ylimääräisiä silmäpareja tapahtumille ja oli muutenkin turhan myöhä. Kamijo meni sulkemaan television ja nurkkalampun siirtyen siitä sitten oman huoneensa ovelle vilkaisten vielä kolmikon perään, ennen kuin astui pimeyteen.

Naisellinen asetti tarjottimen yhdelle kädelleen ottaen pukunsa alta ylimmän kerroksen avaimen. Ovi aukesi ripeästi kauniskasvoisen astuessa nopeasti sisälle, jotta rikollisjärjestön johtaja voisi kantaa yhä itkevän nuorukaisen sisälle. Mustatukkainen vei kirjanpitäjän sohvalle ja laski siihen silittäen nopeasti märkää poskea, kunnes suoristautui rakastajansa asettaessa tarjottimen pöydälle.
“Menen etsimään Hide-zouta ja juttelen asioista hänen kanssaan”, vanhin sanoi selkeästi toisen nyökätessä ymmärryksen merkiksi.
“Minä teen saman täällä”, naamioitunut sanoi hiljaa vilkaisten tärisevää ystäväänsä huolestuneena.
“Mitenhän paha tilanne on?”
“Sen tiedämme vasta sitten, kun olemme kuulleet enemmän”, yakuza nappasi rakkaansa pieneen halaukseen.
“Toivon vain, ettei tästä synny kovin suurta kahakkaa… Eniten toivon vain, että Hide-zou on kunnossa.”
“Minä toivon samaa”, siniharmaasilmäinen myönsi halaten rakastaan takaisin.
“Saattaa olla, etten tule lainkaan tänä yönä kotiin”, pidempi sanoi irrottautuen sitten laihemmasta tämän hymyillessä pienesti.
“Ymmärrän. Alahan jo mennä”, mies sanoi pehmeästi.
“Nähdään”, hellä suudelma painettiin puuteroidulle poskelle, minkä jälkeen mustasilmäinen kääntyi varkaansa puoleen.
“Kaikki järjestyy, Seth”, Asagi sanoi hellästi lähtien sitten ovelle.
Makuuhuoneesta kuuluva kynsien raapaisut ja sipsuttavat askeleet saivat miehen pysähtymään, kun musta, uninen skotlanninterrieri päätti tulla katsomaan, mistä oli kyse.
“Tule tänne, tyttö”, pantterimainen kyykistyi hetkeksi koiran kipittäessä nopeasti isäntänsä luokse.
“Yoru, lohduta Sethiä. Hänellä ei ole kaikki hyvin”, mustatukkainen viittasi sohvalle, jolle Mana oli istuutunut silittämään nyyhkyttävää Sethiä tuoden turvaa ja vahvan olkapään.

Yoru haukahti matalasti ja haukotteli samassa pienesti vinkaisten, mutta löntysti sitten kaksikon luokse, kuin olisi ymmärtänyt, mistä oli kyse. Hymyillen pienesti eläimen tunteiden aistimisen taidolle yakuza siirtyi ovelle ja sulki sen perässään rientäen sitten portaat alaspäin. Olohuoneesta oli pimeänä, vaikka ulkona loistavat valot pääsivätkin läpinäkyvien verhojen välistä paljastamaan kalliit huonekalut. Ketään ei näkynyt kotatsun tai sohvan ääressä. Mustasilmäinen oli tyytyväinen siihen, että ihmiset olivat ymmärtäneet hänen pienen vihjeensä ja menneet nukkumaan. Sinimusta avainkortti otettiin taskusta miehen astellessa hiljaa hissin oville.
“Asagi”, hellä, matala kuiskaus sai rikollisjärjestön johtajan pysähtymään ja kääntymään ympäri katsomaan haaremin makuuhuoneiden oville.
Yksi ovista aukesi ja Kamijo käveli varovaisesti Asagin eteen. Miehet katsoivat hetken toisiaan sanomatta sanaakaan. He kyllä erottivat toistensa silmät ja kasvojen ilmeet, mutta he olisivat kyllä kyenneet ne arvaamaankin – tunsivat toisensa varsin hyvin.
“Kamijo, enkö sanonut, että teidän kaikkien olisi parasta mennä nukkumaan?” vanhempi kysyi pehmeästi kuiskaten vailla minkäänlaista uhkaa äänessään ja pujotti avainkortin takaisin taskuunsa.
“Sanoit, mutta halusin vielä jutella kanssanne”, kiharahiuksinen sanoi hiukan kumartaen.
“Ei sinun tarvitse olla noin vieraskorea”, mustasilmäinen hymähti koskettaen rakastajansa poskea hyväillen ihoa peukalollaan.
“Mistä halusit jutella? Onko se niin tärkeää, ettei se voi odottaa aamuun?”
“Mistä tiedän, että olet tullut takaisin aamulla?” aristokraattinen sulki silmänsä nauttien silityksestä.
“Mistä tiedän, että tulet silloin takaisin?”
“Sitä ei tiedä mistään”, pidempi astui lähemmäksi heidän vartaloidensa lähes koskettaessa toisiaan.

Varjot kiertyivät heidän ympärilleen kaksikon katsoessa toisiaan silmiin punniten kysymyksiä, jotka olivat varsin hyviä. Erityisesti alamaailman herralle, koska ne muistuttivat sen, ettei mikään ollut varmaa.
“No, mikä sinua huolettaa, rakas Kamijo?” yakuza päätti olla vastaamatta kunnolla kysymykseen, koska hän saattaisi valehdella.
“En nyt sanoisi olevani niin huolissani”, pitkähiuksinen sanoi hiljaa vilkaisten sitten yläkertaan.
“Olen vain pahoillani, etten osannut toimia kovin hyvin Sethin suhteen.”
“Seth on shokissa ja muutenkin kiintynyt Manaan. Sinä teit parhaasi, Kamijo, kuten aina”, pantterimainen sanoi hymyillen.
Käsi liukui rintakehälle koskettamaan auki jätetyn paidan alta paljastuvaa ihoa.
“Sinä olet aina yrittänyt auttaa ihmisiä, kun heillä on ollut vaikeata. Tiedän sen hyvin omasta kokemuksestani”, mies jatkoi antaen kätensä mennä paidan sisälle koskettamaan solisluuta.
“Olen siitä hyvin kiitollinen… Se on yksi niistä piirteissä sinussa, mitä ihailen ja arvostan – jopa rakastan, Kamijo”, mustat silmät tutkailivat ylväitä kasvoja.
“Sinä välität oikeasti ihmisistä ja haluat auttaa.”
“Kiitos kauniista sanoistasi, Asagi”, rakastaja sanoi hiljaa koskettaen rintakehällään olevaa kättä.
“Jokainen sanani oli totta eikä mitään helinää”, rikollisjärjestön johtaja vei toisen kätensä lyhemmän pään taakse painaen miehen hellän, rakastavan suudelmaan.
“Muista se, Kamijo.”
“Muistan”, kiharahiuksinen kuiskasi hellästi heidän kasvojen ollessa suudelman jäljiltä aivan kiinni toisissaan.
Mies tunsi yakuzansa hengityksen kasvoillaan ja se sai hänelle lämpimän, turvallisen olon. Hänen oli hyvä olla siinä rakkaansa vieressä.
“Asagi?”
“Niin?”
“Koska tulet takaisin?”
“En tiedä.”
“Eikö ole mitään tietoa?”

“Saatan tulla aamuyöllä tai sitten vasta myöhemmin huomenna”, Asagi hymyili ystävällisesti hieraisten päätään Kamijon poskeen kissaeläimenlailla.
“Äläkä edes harkitse sitä, että valvoisit tulooni asti, kuten sinulla on ollut taipumus. En halua, että saat ryppyjä ja tummia silmäpusseja – puhumattakaan harmaista hiuksista.”
“Koetan saada unen päästä kiinni, vaikka se on vaikeata, kun en tiedä täsmälleen, missä olet”, lyhempi hymyili saaden suukon suupieleensä.
“Hyvä poika”, yakuza naurahti painaen vielä hellän suudelman täyteläisille huulille, ennen kuin perääntyi kauemmas.
“Hyvää yötä.”
“Asagi”, rakastaja tarttui hellästi pantterimaisen ranteeseen saaden tämän pysähtymään.
“Olethan varovainen?”
“En ole lähdössä sotaan”, mustat silmät katsoivat nauravaisesti nuorempaansa.
“Älä turhaan huolehdi.”
“Asagi, me kumpikin tiedämme, ettet osaa valehdella minulle”, kiharahiuksinen henkäisi syvään päästämättä irti kädestä.
“Sinä peität huolestuneisuutesi tuohon nauruun ja hymyyn. Sinulla on omat epäilysi ja minä haluan tietää ne.”
“En usko, että on mitään kovin suurta vaaraa tulossa. Mafiasota menisi liian kauas eikä Rukakaan ole lähettänyt tänne vielä miehiään Kayan mukaan. Toivon tämän olevan vain pieni selkkaus, joka ei liittyy suuriin asioihin mitenkään”, mustatukkainen sanoi viimein vakavoituen huomattavasti raskaammin, kuin nuorempi olisi kuvitellut.
“Minulla ei ole tällä hetkellä mitään muuta kuin omat mietteeni ja arvaukset, joista on parempi vaieta vielä, kun ei ole kunnon todisteita. Olen huolissani Hide-zousta… Toivon, että hän on kunnossa…”
“Varmasti hän onkin”, aristokraattinen sanoi hiljaa vieden hiuksia korvansa taakse.
“Seth olisi luultavasti huutanut sitä, että Hide-zou olisi kuollut tai muuta, jos asia olisi toisin.”
“Emme voi tietää sitä tarkalleen”, vanhempi huomautti synkästi.
“Seth saattoi paeta, ennen kuin Hide-zoulle tapahtui jotain… Kamijo, minä pelkään, että Hide-zou on kuollut… En halua menettää häntä…”
“Tiedän, että rakastat häntä yhä, Asagi”, pitkähiuksinen hymyili hiukan.
“Mene toki etsimään häntä. Lupaa vain, että olet varovainen.”
“Lupaan, jos se helpottaa oloasi ja unen saantiasi”, rikollisjärjestön johtaja veti miehen luokseen painaen tämän hellään halaukseen.
“Nuku hyvin, rakas Kamijo”, Asagi suukotti pehmeätä poskea.
“Toivottaisin muuten samaa, mutten usko, että pääset vähään aikaan nukkumaan”, Kamijo naurahti katsoen mustiin silmiin.
“Toivotan siis hyviä illan jatkoja ja toivon todella, ettei tästä tule tapahtumaan mitään ikävää. Kerro lämpimät terveiset Hide-zoulle, kun löydät hänet.”

“Kerron”, mustatukkainen kuiskasi hiljaa henkäisten pehmeästi rakastajansa kasvoille.
“Ja olen varovainen.”
Huulet painuivat jälleen hellästi toisen omille liikkuen kevyesti tämän vastatessa saatuun hellyyteen. Päät liikahtelivat pienesti vanhemman koskettaessa pehmeästi kielellään pitkähiuksisen huulia tämän raottaessa suutaan haluten lisää läheisyyttä ja tunnetta hetkeen. Suudelma syveni pieneksi, mutta ainutlaatuisen kauniiksi hetkeksi miesten nauttiessa toistensa läheisyydessä, joka lohdutti kumpaakin heidän omissa peloissaan ja mietteissään.
Suudelman loppuessa he jäivät hetkeksi katsomaan toisiaan silmiin, kunnes tuttu leikkisän lempeä hymy kohosi pantterimaiselle tämän pyöräyttäessä rakastajansa ympäri taputtaen muutaman kerran miestä pakaralle.
“Nyt sinä painut nukkumaan”, mustatukkainen naurahti vaativasti toisen lähtiessä hymyillen kävelemään makuuhuoneeseensa.
“Hyvää yötä, Kamijo.”
“Hyvää yötä, Asagi”, pitkähiuksinen henkäisi pysähtyen ovelle nostaen kätensä elegantisti ovelle, kunnes sulki se raolleen.

Yakuza katsoi hymyillen rakastajansa perään lähettäen vielä kevyen lentosuukon, kunnes kääntyi ympäri ja vilautti avainkortin lukijaan. Mies seisoi siinä jonkin aikaa eikä vilkaissut kertaakaan kelloaan tai edes naputellut jalalla lattiaa, kuten useimmat olisivat siinä tilanteessa tehneet. Mustasilmäinen kyllä tiesi, kuinka kauan hänen hissillään kesti päästä 59 kerrokseen. Muutaman minuutin vierittyä ovet aukesivat pantterimaisen napatessa kortin pois lukijasta astuen kirkkaiden valojen keskelle. Kepeästi rikollisjärjestön johtaja kääntyi ympäri asettaen läpyskän toiseen lukijaan, jolloin ovet sulkeutuivat vieden miehen alakertaan, jossa hänen henkivartijansa odottivat jo limusiinin kanssa.
Kamijo katsoi pantterimaisen perään vielä hetken aikaa ovenraosta, vaikka tämä oli kadonnut näkymättömiin. Mies henkäisi syvään katsoen haikeana eteensä sulkien viimein oven perässään kiinni päättäen mennä nukkumaan.
“Ole varovainen, Asagi. Rakastan sinua enkä halua sinulle tapahtuvan mitään pahaa…”, rakastaja kuiskasi riisuessaan röyhelöpaitansa pysähtyen hetkeksi paikoilleen.
“Hide-zou, ole kunnossa. Ole hengissä ja terveenä, koska Asagi, Seth eikä kukaan meistä kestäisi, jos menettäisimme sinut. Asagi ei kestäisi sitä.”

----------

Mana silitti hellästi punamustiksi värjättyjä hiuksia. Hän oli yrittänyt saada Sethin juomaan teetä, mutta tämä ei ollut kyennyt. Naamioitunut oli siis tyytynyt vain siihen, että silitti ja antoi toisen itkeä järkytyksensä ja surunsa pois, jotta voisi viimein kertoa, mitä oli tapahtunut. Nuorukaisen pää lepäsi hänen reisillään ja Yoru tuhisi varsin tyytyväisenä kalpeamman sylissä tämän painaessa eläintä tiiviisti itseään vasten nyyhkyttäen hirvittävällä äänellä. Naisellisemman helmassa oli erikokoisia läikkiä johtuen kyyneleistä, jotka olivat valuneet kankaalle. Suurin läikkä oli kuitenkin aiheutunut siitä, kun entinen vakooja oli riisunut ystävänsä silmälapun. Kuppimainen, kova nahkan pala oli pitänyt varsin hyvin kyyneleet sisällään valuttaen sitten kaiken hänen päälleen.

Mustahiuksinen katsoi seinällä tikittävää kelloa. Hän ei ollut kovin varma siitä, paljonko aikaa oli mennyt, mutta ei hän voinut koko yötä siinä istua tietämättömänä asioista.
“Seth, tiedän, että tämä ei tunnu sinusta hyvältä juuri nyt”, Mana kuiskasi pehmeästi, kuin kova ääni olisi voinut tappaa.
“Mutta en voi auttaa sinua, jos en tiedä, mitä on tapahtunut. Puhu minulle.”
Sethin nyyhkytys vaimeni hiukan ja tilalle tuli raskas hengitys, joka päättyi jokaisella hengenvedolla korkeaan uikahdukseen. Käsi tarrautui tiukasti leningin helmaan, kuin se olisi pelastusköysi kaikesta kurjasta ja pahasta.
“Muistaminen varmasti sattuu, mutta vain siten sinäkin ehkä ymmärrät asioita”, vanhempi taputti hiukan ystävänsä kylkeä komentaen lempeästi tätä nousemaan istumaan.
“Hide-zou ampui… Reitan…”, yksi ainoa lause nostatti uudet kyyneltulvat silmiin.
Varas vapisi siinä istuessaan, kuin olisi ollut hirvittävässä pakkasessa ilman vaatteita ja näytti vahvasti siltä, että tämä saattaisi oksentaa, koska kouristui välillä huonovointisesti.
“Hide-zou ampui Reitan”, naamioitunut toisti asian, jonka tiesi jo valmiiksi.
“Mutta mitä sitä ennen tapahtui? Missä Hide-zou on?”
“En tiedä…”, vastaus tuli hiljaisena, jotenkin harvinaisen viileänä ja välinpitämättömänä, mikä sai kauniskasvoisen kurtistamaan kulmiaan.
“Seth, minä en voi muuta kuin arvailla, jos sinä et kerro ihan alusta asti, mitä tapahtui”, siniharmaasilmäinen katsoi punoittavia kasvoja, joista toinen poski oli punaisempi kuin toinen.
Syytä siihen mies ei tiennyt, mutta ei hän sitä tietoa nyt erityisemmin kaivannut. Laihempi halusi vain viimein tietää, mikä oli saanut hänen ystävänsä tuollaiseen tilaan.

“Me menimme Hide-zoun kanssa Gratteriin illalla…”, kirjanpitäjä aloitti viimein kasvojen irvistäessä muistamisen tuskasta.
“Kaikki oli hyvin… Hide-zou oli pukeutunut eri tavalla kuin yleensä… Me olimme menossa pitämään hauskaa ja… kertomaan Reitalle meistä kahdesta…”, suu haukkoi jälleen henkeä äänen väristessä liikaa.
“Menitte siis Gratteriin”, Mana sanoi rauhallisesti ymmärtäen nyt paremmin, miksi Sethillä oli ollut silmälappu ja erikoisemmat vaatteet.
Tuosta lauseesta hän tiesi myös, että ampumisvälikohtaus oli täytynyt tapahtua kyseisessä baarissa. Mies vain toivoi, ettei sisällä kaikkien edessä, koska se ei lupaisi hyvää mafialle. Ei hän muuten uskoisi sitä Hide-zousta, mutta joskus erilaiset tilanteet ajoivat ihmiset epätoivoisiin tekoihin.
“Mitä siellä tapahtui?”
“M-me menimme sisälle… Suutelimme…”, avustajan kasvot värähtivät, kuin muistaisi jotain epämiellyttävää.
“Katsoimme, kun Yusuke esitteli tulitemppujaan, kunnes Reita nousi baaritiskille…”, ’äni petti nuorukaisen vajotessa takaisin ystävänsä syliin nyyhkyttäen kuuluvasti.
Yoru tapitti hämillään itkijää, mutta ryhtyi sitten nuolemaan rauhallisesti tämän kättä koettaen lohduttaa. Missikin sipsutti viimein paikalle ja hyppäsi sohvan selkänojalle makaamaan ja tarkkailemaan tilannetta sekä tukemaan isäntäänsä tämän yrityksessä.
“Reita nieli sen tulen… Hän hohti siinä esiintyessään ja tanssiessaan… Ruoska suorastaan tanssi hänen kädessään… Reita laittoi Yusuken tottelemaan käskyjään ja keräsi kaiken huomion… Hän oli niin seksikäs… ihana…”, puna-mustahiuksinen kuiskasi sanat koettaen turhaan pidättää nyyhkäyksiään.

Entinen soluttautuja unohti hetkeksi hengityskykynsä. Tuo kuulosti hänen korvaansa hiukan omituiselta, tuollainen ylistys. Oliko mahdollista, että varkaalla oli tunteita baarimikkoa kohtaan? Kyllä hän oli tiennyt sen, että kalpeampi oli ollut ainakin jollain asteella kiinnostunut nenärättisestä, mutta olivatko tunteet sittenkin syvempiä? Vai oliko tämä jokin kauhun ja shokin sekoitusta, joka väärensi todelliset tunteet? Nuorempi ei nimittäin ollut sanonut vielä yhtään mitään Hide-zousta, että sen olisi voinut ottaa kehuna tai edes ihailuna, vaikka hän tiesi hyvin kaksikon rakastavan toisiaan syvästi.
“Reita siis tanssi, mutta mitä te teitte sen jälkeen?” mustahiuksisen oli pakko juoksuttaa asioita eteenpäin, koska muuten hän saattaisi joutua kuuntelemaan baarimikkojen esityksen tarkkoja yksityiskohtia.
“Menimme Reitan luokse…”, ääni vaimeni hiljaiseksi muminaksi kyyneleiden kastellessa samettia entisestään.
“Kerroin hänelle minusta ja Hide-zousta… He näyttivät tulevan toimeen… Tai minä luulin niin, kun he vitsailivat ja nauroivat… Hide-zou tosin oli koko ajan varuillaan… Gratterin omistaja tuli kerran huutamaan Reitalle, mutta emme välittäneet siitä… Sitten tuli se yksi mies, joka… Mitähän nekin kaksi oikein puuhasivat…”, siniruskeasilmäinen irvisti kiukusta ja tunteista, jotka nousivat sydämestä.
Kauniskasvoinen kurtisti kulmiaan kuullessaan matalan murinan, joka kieltämättä oli jotain vaihtelua surkealla itkulle, mutta tuntui turhan vieraalta ja omituiselta. Lisäksi mielessä kävi se vaihtoehto, että kaikki tämä oli jotain omituista mustasukkaisuutta, mutta keistä kahdesta nyt puhuttiin?
“Mies? Kuka mies? Tunsiko Reita hänet?” Mana kysyi varovaisesti.
“Ei, vaan Hide-zou!” Seth huudahti harvinaisen kiivastuneena.
“Helvetin lutka! Reidet ja vatsa välkkyivät ja piti tulla oikein keikistellen paikalle! Hide-zou vain sanoi nimen Jui ja sanoi tulevansa pian takaisin! Minne nurkan taakse naimaan oikeasti menivät!”

Siniharmaasilmäinen huokaisi hiukan helpottuneempana, mutta alkoi sitten miettiä asioita tarkemmin. Kyllä hän tiesi, että Jui, josta oli hauskaa antaa ihmisten katsella kauniita reisiään ja vatsaansa, kuului heidän mafiaansa, mutta puna-mustahiuksinen ei sitä välttämättä tiennyt. Jos varas olisi tietänyt, tämä olisi myös tietänyt sen, ettei Hide-zou ollut koskaan pitänyt Juista. Tilanne alkoi kuulostaa entistä enemmän mustasukkaisuusdraamalta, mutta se ei vielä selittänyt sitä, miksi kakkosmies olisi ampunut Reitan.
“Mitä sen jälkeen tapahtui? Mitä tapahtui, kun Hide-zou lähti muualle Juin kanssa?” entinen vakooja halusi saada tietää koko tarinan loppuun.
“Reita pyysi minua hakemaan kanssaan laatikoita takahuoneesta”, kirjanpitäjän ääni vaimeni jälleen hengityksen pihistessä.
“Minä menin hänen avukseen ja menimme takaovesta ulos, kun hän sanoi jonkun jättäneen juomat sinne… Siellä ei ollut mitään…”, siniruskeat silmät jäivät tuijottamaan eteensä kuin nähden menneisyyteen, kuin olisi nytkin siellä.
Mustahiuksinen katsoi nuoremman vapisevaa vartaloa raottaen suutaan kysyäkseen tarkemmin, mutta pidemmän kiivas hengenveto sai miehen vaikenemaan.
“Siellä ei ollut alun perinkään mitään…”, kalpeampi ravisti päätään tahtomatta muistaa sitä kaikkea – haluamatta myöntää sitä, että se kaikki olisi ollut totta.
“Reita kohotti aseensa minua kohtaan…”

Käsi nousi silmille piilottamaan epätoivoisen irvistyksen, joka sai kauniit kasvot muuttumaan rumiksi ja surkeiksi kertoen liikaa, mutta silti liian vähän siitä kurjuudesta, mitä tunsi. Vatsaa väänsi jälleen veren jyskyttäessä korvissa. Hänen oli niin hirvittävän kylmä siinä sohvalla maatessaan. Laihempi kietoi puna-mustahiuksisen nopeasti halaukseen ja painoi tämän rintakehäänsä vasten tarjoten suojelevan sylin.
“Sanoiko hän mitään?” naisellisempi kuiskasi hellästi korvaan toisen nyyhkyttäessä hänen olkaansa vasten puristaen peloissaan ylävartalon ympäriltä hakien sitä lämpöä ja voimaa itseensä.
“Reita huusi…”, kalpeampi sanoi kuulostaen siltä, ettei ollut edes kuullut kysymystä.
Jokin tuossa äänessä sai vanhemman vaikenemaan ja kuuntelemaan, kun pidempi kertoisi asioista omaan tahtiinsa. Hän oli saanut ystävänsä puhumaan ja tämä kyllä kertoisi tapahtumista sen, mitä kykenisi.
“Hän karjui tietäneensä alusta asti, että kuulun Asagi-saman mafiaan… Reita kertoi esittäneensä jotain muuta, ettei mikään muuttuisi meidän välillämme… Minä olin valehdellut kaikesta… Reitalla oli syytä olla vihainen – enemmänkin… Minä se meistä kahdesta petturi olin… Olin pettänyt hänen luottamuksensa, valehdellut ja satuttanut, vaikka hän yritti vain kaikin keinoin suojella minua…”, katse nousi kattoon mielen kuvitellessa mieleensä nenärättisen villin hymyn ja sitten sen tuskan irvistyksen, kun tämä kertoi hänelle kaiken.
Ne muistikuvat väistyivät sille viimeiselle järkyttyneelle ilmeelle, jonka nuorukainen oli nähnyt ennen miehen vajoamista maahan.
“Hän rakasti minua, Mana!” Seth huusi kykenemättä hillitsemään itseään.
“Minä luulin sitä kaikkea leikiksi, mutta hän rakasti minua oikeasti! Hän uhmasi jopa Exo-chikaa, jottei minulle kävisi kuinkaan!”
“Exo-chikaa?” Mana hätkähti tajutessaan viimeisestä lauseesta jotain.
“Kuuluiko Reita Exo-chikan mafiaan?”
“Hän ei halunnut!” kädet kiertyivät mustahiuksisen niskan taakse tukea hakien.
“Reita huijattiin mukaan! Hän ei halunnut sitä ja siksi hän varoitteli minua jatkuvasti Asagi-samasta! Reita yritti suojella minua kokemasta hänen kohtaloaan!”
“Seth, Reita oli varmasti se, joka kertoi piilopaikkani niille salamurhaajille”, entinen vakooja puuttui puheeseen synkästi.
“Hänen takiaan minä melk-”
“Reita ei tehnyt sitä!” kalpeampi irrottautui ystävästään hypäten kauemmas.
Yoru oli lähellä liiskaantua nuorukaisen alle, mutta eläin ehti juuri ja juuri pudottautua sohvalta alas tuhahtaen kiukkuisena. Sen siitä sai, kun yritti lohduttaa – viattomia eläinparkoja kohdeltiin nykyisin kuin istuintyynyjä!
“Reita ei kertonut kotisi osoitetta – hän sanoi kertoneensa Exo-chikalle Asagi-samalla olevan uusi nainen rinnallaan!”
“Vai niin”, siniharmaasilmäinen sanoi hyvin epäuskoisesti, mutta päätti, ettei jauha asiasta enempää.
“Mitä tapahtui sen jälkeen?”
“Reita itki”, puna-mustahiuksisen katse laskeutui tummansiniselle sohvalle käsien puristuessa nyrkkiin.
“Hän huusi vihaavansa sitä, että kuului Exo-chikan mafiaan… Reita karjui vihaavansa Hide-zouta… Hän halusi vihata minua, jotta voisi helpommin tappaa minut… Hän ei halunnut jakaa minua kenenkään kanssa…”, nyyhkäys sai nuoremman vajoamaan takaisin sohvan syövereihin vartalon säpsähdellessä voimakkaasti.
“Minä yritin puhua hänelle järkeä… Mutta hän ei kuunnellut, vaan huusi vihaavansa tätä kaikkea… Reita tähtäsi aseellaan pyytäen anteeksi, mutta… mutta hän ei kyennytkään ampumaan… Hän laski aseensa…”, ääni muuttui korkeammaksi ulinaksi vanhemman tietäessä, mihin lähestyttäisiin.
Silti hän ei pyytänyt toista lopettamaan, koska tiesi, että joskus tämä asia oli käytävä kokonaan läpi.

“Hide-zou tuli ja ampui Reitan… Hän tappoi minun ystäväni! Reita kuoli siihen maahan eteeni enkä minä kyennyt suojelemaan häntä! Minä en tehnyt mitään! En kyennyt työntämään Hide-zouta syrjään, kun hän esti minua menemästä Reitan luokse! Minä olin niin heikko… Minun olisi pitänyt estää tuo kaikki!” varas huusi tuskaisena äänen vaimentuessa sohvaan itkun voihkeiden myötä.
“Hide-zou vain tappoi Reitan eikä näyttänyt katuvan sitä lainkaan! Hän ei tuntunut yhtään tajuavan sitä, mitä oli tehnyt! Hän suorastaan nautti teostaan!”
“Seth, tuo ei voi pitää paikkaansa”, vaatesuunnittelija sanoi suoraan, hiukan ankarammin.
“Reita uhkasi sinua aseella – hän aikoi tappaa sinut, siksi Hide-zou ampui Reitan. Hide-zou yritti suojella sinua.”
“Se ei silti oikeuta tappamaan ketään!” avustaja kiljui kohottaen katseensa lyhempään.
“Hän ei edes puolustellut itseään, koska tiesi, ettei voinut! Hide-zou ampui Reitan, kun tämä oli laskenut aseensa!”
“Hide-zou ei ollut paikalla alusta asti”, naamioitunut toivoi saavansa tilanteeseen jotain järkeä.
“Mieti, miltä hänestä saattoi tuntua huomatessaan Reitan uhkaavan sinua. Mieti, miten peloissaan Hide-zou varmastikin oli puolestasi, kun tajusi, että sinut aiotaan tappaa.”
“Se ei silti oikeuttanut häntä tappamaan Reitaa, kun tämä ei aikonut satuttaa ketään!”
“Unohdinko jotain, vai eikö Reita aikonutkaan ampua sinua?”
“Hän muutti mielensä!”
“Mistä sinä päättelet sen?”
“Hän laski aseensa!”
“Mutta kuinka pitkäksi aikaa hän aikoi tehdä niin?” Mana huomautti katsoen nuorempaa merkitsevästi kulmiensa alta.
“Mistä tiedät, ettei Reita halunnut elättää sinussa turhia toiveita?”
“Reita ei olisi ikinä tehnyt sellaista!” Seth huusi järkyttyneenä ystävänsä sanoista.
“Reita ei ikinä satuttaisi minua!”

Mustahiuksisen teki kovasti mieli iskeä nyrkkinsä nuorukaista päähän ja huomauttaa, että baarimikko aikoi aluksi tappaa ystävänsä, mutta mies päätti sulkea suunsa. Avustaja oli vielä niin järkyttynyt tilanteesta, ettei osannut nähdä ystävää vihollisesta eikä varsinkaan ymmärtää omaa rakastaan.
“Seth, Hide-zoulla ei ollut muita vaihtoehtoja”, vanhempi koetti puhua rauhallisen tasaisella äänellä.
“Hide-zoun ei auttanut muuta kuin ampua Reita…”
“Aina on muita vaihtoehtoja!” puna-mustahiuksinen huudahti hypäten pystyyn.
Jalat olivat pettää alta nuorukaisen horjahtaessa, mutta vartalo pysyi silti pystyssä.
“Sanoin sitä Reitalle, vaikkei hän voinut uskoa! Hide-zou olisi voinut tehdä toisin!”
“Kuten mitä? Hypätä sinun ja luodin väliin?” siniharmaasilmäinen kohottautui seisomaan.
“Seth, ajattele nyt järkevästi”, kauniskasvoinen katsoi tiukasti ystäväänsä jatkaen hitaasti.
“Sinut yritettiin tappaa. Hide-zou pelasti sinut.”
“Kutsutko tappamista pelastamiseksi!?” pidempi perääntyi taaksepäin kolauttaen jalkansa pöydän kulmaan.
“Oliko Jukan tappaminenkin vain pelastamista!?”
“Jukan tappaminen oli itsepuolustusta”, mustahiuksinen otti askeleen lähemmäksi ojentaen kätensä rauhoittaakseen ystäväänsä, joka perääntyi turhankin paljon parvekkeen ovelle päin.
“Siitä on todisteita. Juka uhkasi Hide-zouta ensin aseella eikä Hide-zoulla ollut muita vaihtoehtoja, kuin ampua hänet. Sama juttu, kuin nyt: Hide-zoun oli pakko ampua Reita, jotta sinä jäisit henkiin.”
“Miten sinä voit katsoa tuota sormiesi läpi!? Miten voit olla Hide-zoun puolella, vaikka hän tappoi rakastajasi ja nyt tappoi minun ystäväni!” kädet nousivat pitelemään päätä, johon sattui kaikesta itkemisestä.
“Miksi sinä olet Hide-zoun puolella!?”

“Seth, minä en ole Hide-zoun puolella”, Manan oli pakko valehdella, jotta saisi kalpeamman rauhoittumaan.
Todellisuudessa hän oli sitä mieltä, että kakkosmies oli tehnyt aivan oikein tappaessaan nenärättisen, mutta sitä ei kannattanut nyt sanoa. Yleensä entinen vakooja oli aina vain oman itsensä ja Asagin puolella, mutta teräväpiirteinen oli tehnyt sen, mitä kuka tahansa olisi tehnyt siinä tilanteessa. Sitä Seth ei kuitenkaan peloissaan ja shokissa ymmärtäisi. Tämä olisi rauhoitettava ja sitten saatava hitaasti tajuamaan asioiden oikea puoli.
“Seth, minä olen sinun puolellasi.”
“Etkä ole!” pidempi rääkäisi kurkun ollessa hellänä itkemisestä ja kiljumisesta.
“Sinä puolustat koko ajan Hide-zouta! Pidät hänen tekojaan oikeutettuna!”
“Tappaminen on valitettava paha alamaailmassa, Seth”, muutama nopeampi askel ja naisellisempi painoi kätensä ystävänsä kasvoille.
“Minä haluan auttaa sinua. Anna minun pyyhkiä kyyneleesi ja olla sinulle ystävä, joka kuuntelee ja auttaa. Älä torju apuani pitäen minua vihollisenasi.”
“Mana…”, puna-mustahiuksisen katse laskeutui lattiaan kyyneleiden kastellessa hansikoidut kädet kasvoillaan.
Hitaasti, jokaisen jäsenen tuntuessa hirvittävän painavalta tuskan lävistäessä jokaisella liikahduksella vartalonsa, avustaja kiersi kätensä laihemman ympärille jääden itkemään tätä vasten.
“Minä en kyennyt auttamaan häntä…”, siniruskeasilmäinen nyyhkytti varmaa olkaa vasten.
“Halusin mennä Reitan luokse, mutta Hide-zou ei antanut… Olin niin heikko… Hide-zou löi minua…”
“Löi sinua?” naamioituneen oli pakko kohottaa nuoremman katse itseensä, koska ei ollut varma kuulemastaan.
“Löi…”, yksi ainoa sana sai jalat pettämään viimein allaan entisen soluttautujan yrittäessä pitää toista pystyssä ja saada takaisin sohvalle istumaan.
“Hän käski minua häipymään… Puhui jotain suojelemisesta ja poliiseista… Siitä, ettei minulle saanut käydä jotain… Hide-zou ajoi minut pois Reitan luota…”

Siniharmaasilmäinen ravisteli päätään huokaisten syvään. Voimakasleukainen oli luultavasti läpsäyttänyt rakastaan kasvoille, koska tämä oli mennyt niin sekaisin, ettei tajunnut toimia oikein. Nyt ainakin selvisi, miksei liikemies ollut oppilaansa seurassa. Kalpeampi oli paennut ja opettajansa taas jäänyt Reitan ruumiin luokse keksimään jonkinlaista korjausta tilanteelle. Jos poliisit saisivat tämän kiinni, kakkosmies olisi pulassa, koska tällä oli ase, jolla baarimikkoa oli ammuttu. He ehkä saisivat tilanteen korjattua, mutta se vaatisi paljon työtä ja söisi heitä kaikkia sisältä. Tällä hetkellä vaatesuunnittelija ei voinut tehdä yhtään mitään miehen hyväksi, paitsi lohduttaa tämän rakastettua ja yrittää saada nuorukainen näkemään asiat oikeassa valossa.
“Seth, Hide-zou ei ole tappaja samalla tavalla, kuin moni muu… Hide-zou ei koskaan tapa tai satuta ilman hyvää syytä…”, Mana sanoi hiljaa ryhtyen jälleen silittämään värjättyjä hiuksia.
“Hänellä ei ollut hyvää syytä…”, Seth mumisi vastaan.
“Hänellä oli hyvä syy”, mustahiuksinen olisi halunnut sanoa ääneen.
“Ja se syy olit sinä.”
Mies ei kuitenkaan sanonut mitään enää. Hän päätti olla hiljaa ja rauhoitella ystäväänsä, jotta voisi taas myöhemmin selittää asioita. Mielessään siniharmaasilmäinen toivoi, että Hide-zou olisi kunnossa ja Asagin löytämänä.

----------

Tähdet katselivat taivaan kannelta alas maahan. Osa tiirasi uteliaana kaupunkia, jonka valot melkein vetivät niille vertoja. Kaikkialla ei kuitenkaan ollut yhtä kirkasta, vaan paikoitellen oli vain muutamia valoja. Autoja liikkui verkkaisesti teillä, vaikka olikin jo yli puolen yön.
Hiljaisin paikka oli kuitenkin eräs puisto, jonka ympärillä ei liikkunut kovinkaan usein autoja eikä kukaan kulkenut sen pieniä polkuja pitkin. Puiden viereen oli pystytetty muutama katulamppu joista yksi oli sammunut muiden loistaessa himmeästi valoa ympäristöön. Erään kirsikkapuun alla penkillä istui nahkatakkiin pukeutunut mies, joka katseli lehtien ja oksien välistä piilostaan taivaan tuikkijoita, jotka eivät voineet nähdä häntä.

Hide-zou huokaisi raskaasti. Jos hän voisi kääntää kelloa ja matkata ajassa takaisin menneisyyteen, mies sanoisi Sethille, ettei tämän tarvinnut koskaan kertoa heistä ystävälleen. Jos kakkosmies olisi tämänkin tiennyt, hän olisi käskenyt kertomaan heidän suhteestaan puhelimitse välittämättä hyvistä käytöstavoista. Liikemies ei katunut sitä, että oli suojellut rakastaan – hän tekisi tuon saman uudelleen, jos tarve vaatisi, mutta miksi piti käydä näin? Oliko hänet muka syntymästään lähtien tuomittu yksinäisyyteen? Miksi hänen piti saada rakastettunsa vihaamaan häntä?
“Noiden lehtien takaa on vaikea nähdä tähtiä”, hellä toteamus kuului selän takaa, mutta ääni ei saanut teräväpiirteistä kääntämään katsettaan tulijaan, joka käveli lähemmäksi.
Toimitusjohtaja kyllä tiesi, kenelle ääni kuului.
“Sinä sitten löysit minut”, Hide-zou sanoi viimein vilkaisten silmäkulmastaan viereensä jäänyttä miestä.
“Hide-zou, minä löydän sinut aina – olit missä hyvänsä”, Asagi istuutui penkille ystävänsä viereen.
“Meidän välillämme on yhteys, joka kertoo minulle, missä olet ja mitä ajattelet.”
“Tai sitten sinä vain soitit Tatsuroulle ja käskit tätä katsomaan koneeltaan, missä minä olen”, ruskeankellertäväsilmäinen huomautti nostaen katseensa takaisin taivaalle.
“Kännykässänihän on paikannin.”
“Tuo ei kuulostanut nyt yhtään taiteelliselta”, yakuza huomautti päättäen jättää mainitsematta sen, että kotiin lähetetty Fu-ki oli jäänyt tähän lähelle olevaan ympärivuorokauden auki olevaan kahvilaan ja soittanut hänelle.
Samalla hetkellä hän kyllä oli saanut viestillä Tatsuroulta tiedon ystävänsä olinpaikasta, joten tavallaan teräväpiirteinen oli oikeassa.
Mustatukan katse harhaili ystävässään koettaen lukea tästä kaikkia niitä tuntemuksia, joita tämä nyt tunsi.
“Valitan, mutta en ole kovin taiteellisella tuulella”, kakkosmies sanoi totisesti.
Eräs auto ajoi puiston ohi ajovalojen lakaistessa nurmikon poikki osuen hetkeksi heihin. Mustat silmät laajentuivat kauhusta miehen huomatessa entisen rakkaansa tumman violetin paidan olevan aivan verinen ja muutaman veriläikän olevan jopa komeilla kasvoilla.

“Hide-zou, oletko kunnossa?!” pidempi tarttui kauhuissaan nuoremman olkapäähän, kuin tämä olisi saattanut kuolla koska tahansa verenhukkaan.
“Kuka tämän teki?!”
“Rauhoitu, olen kunnossa”, voimakasleukainen sanoi rauhallisesti laskien katseen verisiin vaatteisiinsa.
“Tämä ei ole minun vertani”, mies kertoi nielaisten kuuluvasti peitellen sisällään olevaa pahaa oloa ja surua.
“Vaan Reitan.”
“Vai niin”, rikollisjärjestön johtaja sanoi huokaisten syvään, mutta ei irrottanut otettaan olkapäästä.
Miehen henkivartijat nojasivat kirsikkapuuhun tarkkaillen ympäristöä ja kuunnellen samalla kaksikon keskustelua. He olivat kivikasvoisuudestaan huolimatta uteliaita tietämään, mitä oli tapahtunut.
“Seth kertoikin, että ammuit Reitan.”
“Missä hän on?” säikähtänyt katse nousi samassa vanhemman kasvoihin.
“O-onko Seth kunnossa?”
“Ei hänellä ainakaan mitään fyysisiä vammoja ollut, jos sitä tarkoitat”, Asagi kertoi nojautuen penkin selkänojaan.
“Mutta hän oli henkisesti aivan riekaleina. Itki koko ajan eikä tuntunut käsittävän kunnolla ympärillään tapahtuvia asioita. Hän on nyt Manan kanssa, ettei sinun tarvitse huolehtia hänestä sen enempää.”
“En voi olla huolehtimatta”, Hide-zou sanoi rehellisesti nojaten päätään käsiinsä.
“Mitä minä olen tehnytkään… Ei tässä pitänyt käydä näin… En arvannut asian olevan näin kauhea hänelle…”
“Seth on aina ollut niin viaton ja jopa lapsekas, että ampumavälikohtauksen näkeminen oli hänelle varmasti kova shokki”, vanhempi katsoi epätoivoon vajonnutta ystäväänsä mietteliään hellästi.
“Minä taas huomaan, että asia on vaikuttanut sinuun hyvin syvästi ja olet myös shokissa, vaikka olet ennenkin ampunut ja tappanut.”

Nuorempi ei sanonut mitään, mutta värisi sen verran voimakkaasti nahkatakin alla, että pidempi tiesi osuneensa oikeaan.
“Hide-zou, mitä tapahtui?” pantterimainen laski kätensä entisen rakkaansa selälle.
“Minun on saatava kuulla kaikki, jotta voin auttaa sinua.”
“Et voi auttaa minua enää mitenkään”, ruskeahiuksinen ravisteli päätään murheellisena.
“Kaikki on ohi – mikään ei voi enää auttaa.”
“Älä sano noin, ennen kuin olet kertonut”, käsi kurottui olkapäälle kiskomaan lyhemmän kainaloonsa turvaan.
“Kerro”, ääni oli hellä, vaikkakin käskevä.
Ruskeankellertävät silmät sulkeutuivat hetkeksi muutaman kyyneleen valuessa poskelle. Hänen oli siinä hyvä olla, vaikka sydämeen sattui hirvittävästi koetun menetyksen takia.
“Minä olen syyllinen tähän kaikkeen”, teräväpiirteinen sanoi viimein painaen päätään ystävänsä olkaa vasten.
Kyyneleet pyyhkiytyivät mustaan pukuun, mutta kumpikaan ei huomannut sitä, tai olisi edes välittänyt.
“Minä olen painostanut jo pitkään Sethiä kertomaan suhteestamme ystävälleen Reitalle. Minua on ties kuinka kauan ahdistanut se tieto, että tämä olisi ehkä iskenyt silmänsä Sethiin ja en pitänyt siitä… Olin mustasukkainen…”
“Se on ymmärrettävää”, mustasilmäinen sanoi kokemuksen syvällä rintaäänellä – hän kyllä tiesi, miltä mustasukkaisuus tuntui.
“Seth sitten päätti, että hän kertoisi tänään ja halusi minut mukaansa Gratteriin”, kakkosmies jatkoi henkäisten syvään.
“Minä en kuitenkaan halunnut. En pidä siitä paikasta. Siellä ihmiset eivät osaa käyttäytyä ja se meteli… En kykene olemaan oma itseni…”

“Minä tiedän sen”, Asagi kuiskasi hellästi painaen pienen suukon päälaelle.
“Et ole koskaan välittänyt baareista – olet aina pitänyt koti-illoista ja juhlista, joissa voi olla täysin ystävien ympäröimänä tarvitsematta pelätä ulkopuolisia. Kai sinä sanoit Sethille, ettet välitä baareista?”
“Sanoin, etten välitä Gratterista…”, Hide-zou huokaisi raskaasti käärien kätensä tiukasti ystävänsä ympärille.
“Mutta Seth on kuulostanut niin pitkään siltä, että kyllästyisi tähän kaikkeen ja minuun. Enhän minä voi pakottaa häntä istumaan kanssani kotona kaiket illat. Sanoin hänelle, että menee toki yksin, mutta Seth halusi esitellä minut Reitalle ja muistutti minulle samalla niistä baarimikoista… Kyllä sinä tiedät, millaisia he ovat ja sitten minä muistin, että Seth oli jo kerran huumattu siellä… Pelkäsin, että hänelle sattuu jotain, jos en mene mukaan.”
“Mitä sitten tapahtui, kun menitte Gratteriin?”
“Me katsoimme hetken aikaa Reitan ja jonkun toisen baarimikon tanssia, kunnes nämä lopettivat ja me menimme tapaamaan Reitaa. Kaikki vaikutti olevan hyvin ja hetken aikaa minusta tuntui, että saattaisin tulla toimeenkin hänen kanssaan… Me jopa kiusasimme Sethiä, mutta se kaikki olikin ilmeisesti esitystä, kuten ihan aluksi epäilinkin”, toimitusjohtaja selosti asioita lyhyesti, mutta tiesi, että toinen ymmärsi hänen sanoistaan kaikki tapahtumat.
“Muista sen vieläkin, kun näin Sethin ensimmäisen kerran Gratterissa”, yakuza sanoi synkästi silittäen lyhemmän käsivartta.
“Tuo Reita – ilmeisesti se nenätön blondi – oli varsin suojeleva ja omistava Sethiä kohteen. Jopa niin uhkarohkea, että lähes haastoi minut.”
“Sitä hän ei ollut tänään, vaikka välillä minusta tuntui, että hänellä oli kova tarve muistuttaa siitä, että hän on tuntenut Sethin kauemmin… tai minun olevan Tatemonokin toimitusjohtajana väärässä paikassa. En kuitenkaan sanonut mitään ja kaikki meni hyvin, kunnes Jui huomasi minut”, nuorempi jatkoi kertomista vetäytyen sitten pantterimaisen syleilystä.
“Jui? Hänestä en ole kuullutkaan mitään vähään aikaan”, mustatukkainen kallisti mietteliäänä päätään.
“Oliko hänellä asiaa uusista miehistä?”
“Niistä hyvinkin”, ruskeankellertäväsilmäinen vei hiuksiaan korvansa taakse.
“Minä nappasin hänet mukaani ja vein etuovesta ulos mainiten ovimiehille olevani Sethin seurassa ja tulevani kohta takaisin – he kyllä taisivat tunnistaa minut, koska kalpenivat yllättäen. Jui sitten alkoi kertoa minulle riemuissaan löytäneensä uusia miehiä – kaksi loistoluokkaa, joista toinen taisi olla Bou ja toinen Miyavi… Minä sitten ärjäisin, että puhuu sinun kanssasi niistä asioista, ettei minulla ole aikaa miettiä tyttömäisiä miehiä ja friikkejä. Tämän jälkeen menin takaisin baaritiskille, mutta Sethiä ja Reitaa ei näkynyt missään.”

“Missään? Minne he muka olivat kadonneet?” vanhempi kurtisti kulmiaan osaamatta heittää edes villejä arvauksia.
Hän kyllä vannoi tappavansa varkaansa hyvin kivuliaasti, jos tämä oli edes ajatuksissaan mennyt pettämään ruskeankellertäväsilmäistä, jota mies rakasti yhtä.
“Minä katselin vähän aikaa ympärilleni, kunnes nappasin erään baarimikon ja käskin kertomaan, minne he olivat kadonneet. Tämä ei tiennyt mistään mitään, jolloin mustatukkainen baarimikko, joka oli tanssinut aikaisemmin Reitan kanssa sanoi, että tämä oli saattanut ottaa Sethin mukaansa lakisääteiselle kahvitauolle takahuoneeseen”, kakkosmies alkoi jälleen vapista, kuin kylmä tuuli olisi päässyt hänen takkinsa läpi, vaikkei ulkona edes tuullut.
“Minä tietenkin syöksähdin takahuoneeseen, jossa ei ollut ketään. Ryntäsin siellä vessat ja kylmähuoneen läpi, mutta en löytänyt Sethiä. Sitten kuulin ääniä takaoven takaa ja astuin pihamaalle…”
“Mitä sinä näit?” pidempi tarttui liikemiehen käteen puristaen sitä hellästi.
“Reita… Reita uhkasi Sethiä aseella”, voimakasleukainen henkäisi syvään tahtomatta muistaa sitä pelkoa, joka oli lävistänyt hänen vartalonsa ja melkein tappanut siihen paikkaan.
“Kuulin hänen sanovan Exo-chikan nimen ja huutavan siihen perään, miten vihasi minua… Sen, ettei aikonut jakaa Sethiä kenenkään kanssa… Seth yritti puhua hänelle, mutta Reita ei kuunnellut, vaan huusi omaa rakkauttaan ja vihaansa aikoen ampua. Aluksi en osannut kuin seisoa siinä ovella, mutta sitten käteni vain liukui takkini sisään ottamaan aseen enkä edes tiedostanut sitä kunnolla. Näin, kuinka Reita tähtäsi Sethiä, jolloin nostin aseen ilmaan ampuakseni, mutta sitten Reita laskikin aseensa… Hän ei kyennytkään ampumaan, mutta minä en välittänyt siitä… Minä ammuin häntä.”

“Siinä sinä teit oikein”, Asagi hymyili pienesti henkivartijoidensa astellessa lähemmäksi.
“En tehnyt”, Hide-zou sanoi suoraan katsoen muualle sulkien silmänsä.
“Mitä ihmettä sinä höpiset?” rikollisjärjestön johtajan teki mieli kolauttaa ystäväänsä päähän moisista ajatuksista.
“Totta kai sinä teit oikein! Pelastit Sethin, rakkaasi hengen! Miten se muka voisi olla väärin?”
“Sethin mielestä se oli väärin”, nuorempi käänsi kyyneleistä kimaltavat silmänsä entiseen rakkaaseensa, joka sentään ymmärsi.
Mies ei kyennyt enää hillitsemään itkuaan, joka satutti hirvittävällä tavalla. Repi sisältä päin ja sai hänet haluamaan veistä, jolla viiltää ranteet auki, jotta voisi unohtaa tuon toisen kivun ja satuttaa samalla itseään lisää.
“Minä halusin todella suojella häntä niin kovasti, että ammuin Reitaa, vaikkei hänestä ollut sillä hetkellä vaaraa… Menin sinne helvetin baariin, jotta voisin olla Sethin turvana, mutta mikä kävikään! Oma suojeluhaluni satutti Sethiä ja sai hänet vihaamaan minua! Seth pitää minua murhaajana eikä halua minua lähelleen!”

“MIKÄ IDIOOTTI!” yakuza pomppasi pystyyn saaden lyhemmän hätkähtämään Közin ja K nyökkäillessä olevansa samaa mieltä.
“Sinä pelastat hänen kurjan nahkansa ja hän pitää sinua murhaajana!?” mustatukkainen ei voinut uskoa kuulemaansa mahdolliseksi.
“Odottakoon vain, kun palaan takaisin Burutendoulle! Viiltelen hänen kauniit kasvonsa verille ja leikkaan jokaisen pitkulaisen osan, ennen kuin heitän parvekkeelta alas!”
“Ei, Asagi!” kakkosmies kurottautui pidempäänsä kohden pudoten penkiltä polvilleen tämän eteen.
“Älä satuta Sethiä!” kädet kietoutuivat laihan vartalon ympärille mustien silmien katsoessa järkyttyneenä itkevää miestä.
“Minä rakastan häntä… Rakastan häntä oikeasti… Ei Seth ole tehnyt mitään väärää, vaan minä olen se paha… Älä tapa häntä… Älä satuta häntä… Sethistä tulee sinulle kaikkien aikojen parhain varas… Et voi jättää sellaista mahdollisuutta käyttämättä…”, mies nyyhki painautuen tiiviimmin lämmintä vartaloa vasten.
“Paskat minä sellaisista mahdollisuuksista!” vanhempi huusi, mutta vaikeni sitten huomatessaan toisen säpsähtävän huutoja.
“Hide-zou, Seth satutti sinua”, käsi siirtyi silittämään ruskeita hiuksia äänen kuiskaillessa hiljaa.
“Luuletko sinä, että minä kykenen vain katsomaan vierestä, kun sinua sattuu? En pysty siihen. Minua sattuu nähdä kyyneleesi… En voi antaa sinun kärsiä…”
“Älä sitten satuta Sethiä… Jos kosketkin häneen, satutat minua vielä enemmän… En kykenisi lopettamaan itkemistä… Minä kyllä selviän, kunhan hän on kunnossa… Minä hyväksyn sen, että hän vihaa minua koko loppu elämänsä, kunhan Seth on kunnossa…”, teräväpiirteisen käheät kuiskaukset vaimenivat tämän halatessa tiukasti yakuzaansa.
“Hide-zou, eihän tässä kaikessa ole mitään järkeä…”, pantterimainen polvistui maahan ja kietoi kätensä suojelevasti voimakasleukaisen ympärille.
“Seth… Ei hän voi olla niin tyhmä… Hän on peloissaan – niin sen täytyy olla. Kyllä Seth ymmärtää sinua, kunhan on rauhoittunut ja jutellut Manan kanssa. Hänen on pakko.”

“Ei hän ymmärrä”, toimitusjohtaja sanoi totisen surkeana.
“Yritin selittää tapahtumia paikalla, mutta hän ei kuunnellut – huusi minun olevan murhaaja, missä onkin oikeassa. Jos Seth on tosiaan niin riekaleina, kuin kerroit, hän ei tule ymmärtämään koskaan.”
“Lopeta tuollaiset puheet”, Asagi tarttui Hide-zouta käsivarsista ja koetti saada tämän katsomaan silmiään.
“Et voi antaa Reitan erottaa teitä – varsinkaan kuolleena! Helvetti! Tule Burutendoulle puhumaan Sethille! Laitetaan hänet yhdessä ymmärtämään, ettei sinulla ollut muita vaihtoehtoja! Minä vaikka taon sen totuuden henkilökohtaisesti hänen päähänsä! Közi ja K:kin voivat kertoa kokeneina miehinä, että Reitan ampuminen oli ainoa keino pelastaa hänet!”
“En halua järkyttää Sethiä enää enempää. Pahentaisin vain asioita, jos ne voivat enää huonontua tästä”, liikemies henkäisi syvään laskien katseensa maahan kyynelien kastellessa ruohonkorsia.
“Mikään ei enää auta. Palaan takaisin siihen yksinäisyyteen ja haaveilen siitä, mitä olisi voinut tapahtua.”
“Hide-zou, nyt lopetat tuollaiset puheet!” käsi kohottautui lyöntiä varten, mutta ei liikahtanutkaan siitä iskuun, vaan putosi takaisin hartialle halauksen siivittämänä.
“Minä en halua, että olet onneton! Minä haluan, että sinä olet onnellinen! Ryhdistäydy nyt, kun käskit minunkin ryhdistäytyä! Tule mukaani!”
“Asagi, kaikki ei mene, kuten me haluaisimme”, ruskeankellertäväsilmäinen nyyhkäisi murheellisena.
“Nyt voi vain toivoa sitä, että Seth tulee vielä onnelliseksi… Minä toivon vain sitä, että pystyn jotenkin korvaamaan tämän kaiken hänelle…”
“Korvaamaan?” sana kuulosti niin oudolta, ettei pantterimainen ollut aivan varma kuulemastaan.
Äänikin oli sanonut tuon sanan oudosti.
“Mitä sin-”

Kännykän synkänkuuloinen versio Beethovenin kuutamosonaatista sai rikollisjärjestön johtajan kiroamaan raskaasti. Kuka kehtasi häiritä häntä, kun miehen piti yrittää pitää entisen rakkaansa onnea kasassa, vaikka se vaikuttikin mahdottomalta erään nimeltä sanomattoman idiootin takia? Hansikoitu käsi meni taskulle nappaamaan värisevän puhelimen mustien silmien irvistäessä inhosta huomatessaan tutun nimen.
“Mitä helvettiä se Exo-chika minulle tähän aikaa soittaa?”
“Reita kuului hänen mafiaansa”, toimitusjohtaja huokaisi raskaasti.
“Anteeksi Asagi, että olen aiheuttanut sinulle näin paljon ongelmia.”
“Ei tämä ole sinun vikasi”, Asagi sanoi totuudenmukaisesti painaen vihreätä luuria vieden kännykän korvalleen.
“Oikein hyvää iltaa, Exo-chika. Oletko hukannut kellosi, kun piti varta vasten soittaa minulle kysyäksesi sitä?” yakuzan sarkastinen ääni sai henkivartijat hymähtämään miehen noustessa seisomaan pidellen yhä alaistaan itseään vasten.
“Ei, Exo-chika. Minä en koskaan piilovittuile – minä teen sitä hyvin suoraan”, mustasilmäinen jatkoi ilkeästi leikkien sormillaan ruskeissa hiuksissa.
“Soititko minulle muustakin syystä, kuin olemattomasta ajantajustasi? Näitkö pahaa unta? Saat kyllä etsiä jonkun toisen lohduttamaan – Yokohamaan on turhan pitkä matka.”
Ruskeankellertäväsilmäinen niiskautti hiljaa koettaen pyyhkiä sisältään tuskaa, joka sai vahvat hartiat vapisemaan ja kasvot irvistämään rumasti. Miksei tämä voinut vain loppua? Kuinka kauan hänen pitäisi vielä kestää tätä?
“Ai, sinun miehesi siis soitti, että minun mieheni on tappanut sinun toisen miehesi? Kuinkas tämä on mahdollista?” pantterimainen aukoi päätään puhelimeen silityksen hidastuessa hetki hetkeltä.
“Ei, minua ei tosiaan kiinnosta paskaakaan sinun asiasi”, miestä alkoi ottaa päähän se, kun joutui kuluttamaan sanojaan sille, joka ei niitä ansainnut.
“Turhaa sinä siellä kiivailet minulle!” ääni nousi huutoon.
“Tämä on Osaka! Minun kaupunkini! Se on sinun miestesi oma häpeä, jos he uskaltautuvat tulla tänne ja kuolevat siitä hyvästä!”

Hetken aikaa ei kuulunut mitään, paitsi vaimeata kimitystä henkivartijoiden tukkiessa korviaan, kuin olisivat olleet aivan luurin vieressä.
“Ota selvää ensin faktoista, ennen kuin vaadit minulta yhtään mitään!” rikollisjärjestön johtaja huusi.
“Sinun miehesi uhkasi minun miestäni, mistä hyvästä kuoli! Pitäisit huolta, etteivät alaisesi tule ryppyilemään minun miehilleni! Opettaisit heitä tietämään, mitä kannattaa tehdä ja mitä ei!” ääni jyrisi ukkosenlailla puheen tulviessa yhä.
“Sinun on turha vaatia minun miehiäni annettavaksi sinulle rangaistusta varten! Turhaan siellä uhkailet, kun oma mafiasi on pieni ja heikko, kuten sinä itsekin olet! Minä en luovuta ketään sinulle, vaikka menettäisin henkeni siitä hyvästä! Olen vain kiitollinen siitä, että baarimikkosi ammuttiin – hyvä, että kuoli pois! Tee sinä myös samoin!”
Pieni viestin merkkiääni sai Asagin hiljenemään hetkeksi, kun Hide-zou liikahti hitaasti. Käsi meni sisätaskulle ottamaan sieltä matkapuhelimen toimitusjohtajan lukiessa saamaansa viestiä. Ilme ei värähtänytkään, vaan katsoi synkästi lyhyttä viestiä, jota ystävänsä ei nähnyt. Varovaisesti teräväpiirteinen nousi pystyyn ja käänsi selkänsä entiselle rakkaalleen kävellen poispäin.
“Minähän en sinulle mitään ruumista lähettele – saat tulla itse hakemaan, jos haluat”, yakuza sanoi luuriin kylmästi kurtistaen kulmiaan nuoremman lähdölle.
“Minulla ei ole nyt aikaa sinulle – katsotaan, jos huomenna jaksaisin kuunnella kimitystäsi”, mustasilmäinen sulki puhelimen kuuntelematta enempää kiljuntaa.

“Hide-zou, minne menet?” mies otti muutaman pitkän askeleen ja kaarsi lyhemmän eteen pakottaen tämän pysähtymään.
“Kotiin”, liikemies vastasi hiljaa koettaen pyyhkiä kyyneleitään.
“Geti varmasti odottaa jo.”
“Niin odottaa Sethkin, vaikkei sitä tyhmyyksissään tajuaisi”, tummempi tarttui teräväpiirteisen käteen.
“Tule kanssani Burutendoulle – et saa olla nyt yksin. Tule mukaani ja mennään juttelemaan Sethin kanssa. Kyllä hän ymmärtää.”
“En voi… Minun on vain parempi mennä kotiin…”, nuorempi huokaisi kääntäen katseensa muualle.
“Sitten minä tulen mukaasi”, mustatukkainen sanoi vaativasti.
“Ei, Asagi”, ruskeankellertäväsilmäinen ravisteli päätään.
“Minä haluan olla yksin…”
“Valehtelija.”
“En ole.”
“Oletpas – et sinä oikeasti halua olla yksin.”
“Mistä tiedät?”
“Sinä haluat Sethin luokse”, rikollisjärjestön johtaja sanoi painokkaasti.
“Turha esittää mitään muuta.”
“Minun tahdollani ei ole mitään väliä”, pieni hymy nousi huulille.
Lapsuuden aikainen ystävä tunsi voimakasleukaisen liiankin hyvin.
“Mene sinä takaisin Burutendoulle… Mana luultavasti kaipaa sinua ja Sethkin tarvitsee suojelijan…”
“Varmasti menenkin”, mustasilmäinen murisi hiljaa puristaen kätensä nyrkkiin.
“Kuristan Sethin paljain käsin, kun kehtasi kohdella sinua näin, vaikka pelastit hänen henkensä!”
“Asagi, lupaa minulle jotakin”, vapiseva käsi nousi pantterimaisen poskelle.
“Lupaa minulle, ettet satuta Sethiä – ettet tapa häntä… Lupaa, ettet koskekaan etkä karkota häntä mafiasta tämän takia… Se, ettemme enää ole yhdessä, ei saa tarkoittaa sitä, että kääntäisimme hänelle selkänsä tai satuttaisimme. Lupaa minulle se!”

Asagin sisällä taisteli kaksi voimaa. Hän halusi palauttaa rakastamansa miehen kasvoille hymyn ja luvata tuollainen pieni asia, mutta toinen voima oli toista mieltä. Hän oli varoittanut Sethiä ja mitä tämä teki?! Satutti Hide-zouta! Kukaan ei saanut selvitä siitä ilman rangaistusta – ei kukaan! Mutta satuttamalla varasta hän satuttaisi voimakasleukaista, mitä mies ei halunnut tehdä. Voisihan hän tietenkin tappaa nopeasti ja kivuttomasti, mutta se ei silti helpottaisi toisen oloa…
“Hyvä on. Minä lupaan, etten satuta Sethiä enkä edes pelottele”, yakuza huokaisi raskaasti myöntyen viimein toiveeseen.
“Se ei silti tarkoita sitä, että antaisin asian olla! Minä vaikka pakotan hänet ymmärtämään! Laitan Ruizan aivopesemään tai vastaavaa!”
“Kunhan et satuta tai järkytä häntä…”, ruskeankellertäväsilmäinen katsoi puiston toiseen päähän, jossa näki limusiininsa odottavan Fu-kin seisoskellessa oven vieressä tuttuun tapaansa.
Tämä oli ilmeisesti aikaisemmin ajanut puiston ohi ja jäänyt toiseen päähän odottamaan johtajaansa.
“Asagi?” käheä kuiskaus.
“Niin, Hide-zou?” vanhempi hätkähti arankuuloista ääntä.
“Voinko pyytää sinulta palvelusta?” ruskeahiuksinen kääntyi katsomaan anovasti ystäväänsä.
“Voitko tehdä erään asian puolestani?”

----------

Mana naksautti niskaansa kuuluvasti. Jos hän oli joskus verrannut muuta haaremin väkeä – lähinnä Asukaa ja Namieta – kiveen, nyt Sethiä voisi verrata seinään. Nuorukainen ei halunnut kuulla yhtään puolustavaa sanaa Hide-zouta kohtaan. Reita oli ollut uskomattoman tärkeä varkaalle – jopa tärkeämpi kuin mustahiuksinen oli arvannut. Baarimikko oli aina huolehtinut avustajasta alamaailmassa, kertonut asioista ja viihdyttänyt, kun tämä oli ollut apeana. Nenärättinen oli jopa silloin huolehtinut ystävästään kajoamatta tähän, kun kalpeampi oli huumattu. Mies oli ollut puna-mustahiuksisen ainoa ystävä ennen heitä muita.
Ei ollut siis ihme, että pidempi oli järkyttynyt tapahtumista. Olihan tämä edelleen hiukan naiivi ja hyvin suloinen sellainen. Se ei silti tarkoittanut, että tämän piti olla ajattelematta kakkosmiehen tunteita tai syitä. Tosin, eihän naisellisempikaan ollut ajatellut Asagin kantaa heidän väleistään, kun oli tullut raahatuksi takaisin Burutendoulle. Siihen oli tarvittu paljon kärsivällisyyttä ja yakuzan päättäväisyys asioiden selvittämiseen – sekä tietenkin paljon puhuttu rakkaus. Opettaja ja oppilas varmasti rakastivat toisiaan – siitä ei ollut epäilystäkään. Seth vain oli niin shokissa ystävänsä kuolemasta, ettei tämä halunnut kuunnella mitään. Ainut keino saada asiat takaisin kuntoon oli Hide-zoun tuleminen. Vain tämä voisi puhua rakkaalleen ja saada ymmärtämään. Missä edes toimitusjohtaja ja pantterimainen olivat? Mustatukkaisen lähdöstä oli varmasti kulunut ainakin muutama tunti – luulisi, että siinä ajassa yksi mies olisi löytynyt.
“Jos Hide-zou on kunnossa”, ajatus tulvahti tahtomattaan entisen soluttautujan mieleen.
“Ellei ole tapahtunut jotain todella kamalaa.”

Vaatesuunnittelija ravisteli rivakasti päätään mustien hiusten lennellessä olkapäiden yli. Siinä istuminen alkoi väsyttää häntä ja nostattaa mieleen typeriä, negatiivisia kuvitelmia. Seth makasi hänen sylissään kertoen hiljaisella äänellä kaikista hänen ja Reitan yhteisistä hetkistä toistellen sitä, ettei tiennyt baarimikon olleen tosissaan.
“Entä sinun ja Hide-zoun hetket?” käsi jatkoi pään silittämistä.
“Etkö muista enää, miten onnellinen olit hänen seurassaan, kun kerroitte meille teidän seurustelevan? Muistatko sen, kuinka kerroit aina ilosta hehkuen teidän lounastauoistanne?”
“Älä muistuta minua…”, vastaukseksi tuli itkun sekaista mutinaa ja kirousta.
“Haluat siis unohtaa, jotta kaikki tämä tuntuisi helpommalta?” siniharmaasilmäinen sanoi totisena lopettaen pään silityksen.
“Olisiko silloin helpompi vihata häntä, kun et muistaisi rakastavasi häntä? Olisiko helpompi hyväksyä tämä kaikki? Kuule, se ei helpota tilannetta yhtään, vaan pahentaa”, vanhempi kohotti leukaa saadakseen katseen silmiinsä.
“Ymmärrän, että rakastit tai ainakin välitit Reitasta, mutta sille ei voi mitään. Sinä valitsit alun perin Hide-zoun, etkö muista? Sinä rakastuit tähän, etkä edes ajatellut Reitaa, vaikka saatoit tuntea jotain tätä kohtaa… On varmasti tuskaisaa, kun rakastettu mies kuolee rakastamansa miehen kädestä, mutta sinä et saa unohtaa Hide-zouta! Et saa unohtaa sitä, että rakastit häntä enemmän kuin Reitaa! Et sitä, mitä teidän välillänne on!”
“Pelkkää valhetta!” Seth huusi kimakasti äänen hajoillessa jo ihan omituisesti.
“Kaikki se oli valhetta!”
“Hide-zou siis olisi valehdellut kaikista tunteistaan kaikki nämä ajat? Miksi hän sitten otti sinut kotiinsa asumaan, kun kotisi paloi? Seth, ajattele nyt järkevästi! Tuollainen ’minä vihaan häntä’ asenne on naurettavaa, koska se ei pidä paikkaansa! Sinä rakastat häntä ja olet pitänyt jotenkin pyhimyksenä – nyt tuo kuva on muuttunut ja olet peloissasi siitä, ettei Hide-zou ehkä tuntisikaan sinua kohtaan, kuten on sanonut! Pelkäät sitä, että tämä kaikki muuttaisi teidän välejänne ja nyt itse muutat niitä! Et halua miettiä Hide-zoun kantaa, koska pelkäät olevasi enemmän syyllinen tilanteeseen kuin hän! Pelkäät sitä, että sinä olisitkin se oikea syy Reitan kuolemaan! Kyllä. On hirveätä nähdä, kun ihminen ammutaan silmien edessä ja Reitan kuolema oli ikävä, mutta välttämätön paha!” Mana huusi viimein sen, mitä oli ajatellut ties kuinka pitkään.
“Reita oli Exo-chikan mafiassa! Jos ymmärsin puheistasi oikein, hän oli käskenyt tappamaan Hide-zoun rakastajan eli sinut! Reita aikoi tappaa sinut ja nyt sinä vain suret häntä kuin marttyyriä! Entä jos hän olisikin ampunut Hide-zoun sinun sijastasi!? Sen hän olisi varmasti tehnyt, jos olisi uskonut kykenevänsä! Välittäisitkö lainkaan siitä!? Oletko miettinyt lainkaan, missä vaaroissa Hide-zou saattaa nyt olla, kun sinä olet täällä turvassa!? Tajuatko sitä, että Hide-zou jäi sinne estämään sinun kiinni jäämisesi!? Hän jäi houkutuslinnuksi niin muille Exo-chikan kätyreille kuin poliiseille!”

Siniharmaasilmäinen huohotti katsoen valkoiseksi kalventuneita kasvoja tajuten sitten, mitä oli saanut huudollaan aikaiseksi. Nuorukainen oli mennyt jälleen lukkoon ja siihen tasolle, että saattaisi panikoida jälleen ja murtua käsiin.
“No niin, rauhoitutaan. Hengitetään syvää, aivan vatsan pohjasta lähtien, ja ollaan ihan hiljaa”, naisellisempi laski jäykistyneelle olkapäälle kätensä hengittäen syvää.
Hän tiesi kuulostavansa ja näyttävänsä nyt enemmän kuin koskaan synnytysavustajalta, mutta ei jaksanut noteerata sitä seikkaa enempää. He katsoivat toisiaan hetken punniten kumpikin, mitä ajattelivat – tai oikeastaan nuorempi mietti, että saattoiko sittenkään luottaa entiseen soluttautujaan. Tämähän saattoi olla samanlainen kuin kakkosmies, koska puolusteli tätä koko ajan. Ajatukset kuitenkin keskeytyivät oven aukaisuun.

Kaksikko käänsi katseensa eteiseen, josta ilmestyi esiin Asagi, joka ei vaivautunut riisumaan kenkiään kävellessään olohuoneeseen.
“Löysitkö Hide-zoun?” Mana kysyi välittömästi Yorun ja Missin tuhistessa tyytymättöminä, kun niiden unta häirittiin jatkuvasti joko kiljunnalla tai muulla metelillä.
Yakuza ei sanonut mitään, vaan käveli suoraan sohvalle ja tarttui pelokasta Sethiä ranteesta kiskoen pystyyn.
“Asagi, mitä sinä teet?” entinen vakooja hyppäsi pystyyn kauhistuneena, kun parkaisun myötä varasta lähdettiin repimään ovelle.
“Pidän Hide-zoulle pitämäni lupauksen”, mustatukkainen sanoi vilkaisematta taakseen, koska tiesi vaatesuunnittelijan lähteneen jo hänen peräänsä.
“Vien Sethin sairaalaan.”
Avustaja pysähtyi siihen paikalleen ja repäisi itsensä vapaaksi koettaen ymmärtää kuulemansa. Mieleen nousi kuva ammutusta ruumiista, jolla ei ollutkaan vaaleita hiuksia, vaan ruskeat. Kauhu lävisti vartalon sydämen unohtaessa hetkeksi työnsä jääden kiljumaan kauhusta ääntään käheäksi.
“Sairaalaan? Onko Hide-zoulle tapahtunut jotain!?” järkytyksestä tärisevä kysymys pakeni huomaamatta kapeiden huulien välistä, mikä sai pantterimaisen pysähtymään hymyillen hiukan tyytyväisempänä.
“Hauska huomata, että alat viimein ajatella myös Hide-zouta Reitan sijaan”, yakuza sanoi hiukan ivallisesti.
“Hän on kuitenkin meidän kaikkien onneksi kunnossa.”
“Mi-miksi me menemme sitten sairaalaan?” kalpein tunsi, kun naisellisempi laski kätensä hänen hartioilleen tukea antavasti.
“Koska Hide-zou sai viestin Shoulta, että eräs sukkanauhaa nenällään pitävä hyyppä on viety heräämöön onnistuneen leikkauksen jäljiltä. Hän toivoi, että veisin sinut katsomaan ystävääsi”, rikollisjärjestön johtaja kallisti päätään katsoen pistävästi baarimikkoa suorastaan jumaloivaan nuorukaiseen.
“Armas Reitasi teki Jeesukset ja nousi kuolleista – mitä hän seuraavaksi tekee? Muuttaa veden viiniksi? Se sopisi ammattiinsa erittäin hyvin.”

Notes:

Selityksiä:

* Manaa tuntemaansa rakkaudesta huolimatta Asagi välittää oikeasti haaremistaan – toisista enemmän ja toisista vähemmän
* Jui on siis Asagin mafian "miesten kerääjä"
* Hide-zou vain karjaisi Juille randomit asiat, koska halusi nopeasti takaisin Sethin luokse
* Tämä hänet ja häntä (Reitaa, Reitan) sekoilu johtuu siitä, että minun korvissani "Hide-zou ampui Reitan" kuulostaa siltä, että Reita todellakin kuoli – Hide-zou taas "sekoilee" itse sanoessaan, koska ei ole varma, kuoliko Reita

Chapter 39: Puolustaja

“Reita on elossa!” tuo lause pyöri Sethin mielessä hänen istuessa Asagin limusiinissa matkalla sairaalaan.
Mieli ei suostunut vieläkään tajuamaan sitä, että baarimikko olikin säilynyt hengissä. Miten se oli mahdollista? Hänen siniseksi värjäytynyt silmänsä oli nähnyt, kun mies oli vajonnut maahan ja liikkeet vähitellen pysähtyneet. Hide-zouta pidettiin muutenkin yhtenä mafian taitavimmista aseen käyttäjistä – tämän olisi pitänyt helposti kyetä tappamaan niin lyhyestä etäisyydestä. Kädet vapisivat puristuen nyrkkiin ja hengitys oli nopeata sydämen hakatessa ylinopeutta, että siitä hyvästä olisi pitänyt määrätä sakkoja. Silmät tuijottivat eteensä näkemättä oikeastaan mitään.

Asagi ja Mana vilkaisivat toisiaan merkitsevästi. He kumpikin olivat yhtä hermostuneita siitä, mitä tästäkin käänteestä mahdollisesti seuraisi. Ei välttämättä mitään hyvää, jos heiltä kysyttäisiin. Yakuza oli harvinaisen synkkä ja miehen rakastaja tiesi, että tämä oli huolissaan Hide-zousta. Reitan henkiinjääminen ei ollut hyvä uutinen, jos lähdettiin miettimään kakkosmiehen suhdetta. Vaatesuunnittelija oli myös huolissaan, koska ei tosiaankaan pitänyt siitä ajatuksesta, että kirjanpitäjälle ja nenärättiselle syntyisi suhde. Mustahiuksinen ei kaivannut mitään Romeo ja Julia tragediaa ensinnäkin sen takia, että he tosiaan olivat eri puolilla. Se oli mahdotonta, mutta tajuaisiko nuorempi sitä? Suostuisiko tämä tajuamaan, ettei tämä rakastanut baarimikkoa samalla tavalla kuin toimitusjohtajaa? Ei välttämättä tuosta ilmeestä päätellen, koska nuorukainen ei näyttänyt osaavan päättää, itkisikö ilosta vai kertoisiko onnellisuudestaan hymyllä. Puna-mustahiuksinen nimittäin teki kumpaakin huomaamattaan.
“Seth”, Asagi päätti viimein keskeyttää hiljaisuuden.
“Kai sinä tiedät, että tämä on varsin erikoinen tapahtuma?” rikollisjärjestön johtajan vakava ääni sai Sethin nostamaan katseen puhuneeseen.
“Pelastimme juuri Exo-chikan miehen – kilpailijani alaisen. Vaikka olemmekin samassa liittoumassa liittoutuneina, me olemme silti toistemme vihollisia. Jos Reita aiheuttaa ongelmia…”
“Ei hän aiheuta!” kalpeampi huudahti kauhistuneena, koska tiesi mitä tuleman piti.
“Ette saa tappaa häntä!”
“Sinä et sitä vielä tiedä tai päätä”, vanhin sanoi suoraan hyvin ankarasti.
“Lisäksi hän on aiheuttanut jo sellaisia ongelmia, etten aio katsella sellaista hetkeäkään.”

Mustatukkainen ajatteli ilmiselvästi Hide-zouta, koska silmissä loisti vihan roihut tämän katsoessa sinistä ja ruskeata silmää tiukasti. Raivo suorastaan huokui miehestä tämän ajatellessa baarimikkoa, joka oli elossa kiitos kakkosmiehen ja kolmen taitavan lääkärin. Miten yakuza toivoikaan, että nenärättinen saisi hirvittävän sairaalabakteerin ja kuolisi kituen pois. Tuijotus oli niin pistävä, että avustaja nielaisi kuuluvasti ja hivuttautui vaistomaisesti kauemmas mustasilmäisestä.
“Ei hätää, Seth”, Mana laski kätensä ystävänsä hartioille suojelevasti.
“Reitalle ei tapahdu mitään, ellei hän itse lähde tappelemaan tai aiheuttamaan muita ongelmia”, kauniskasvoinen katsoi vaativan vetoavasti rakastaan painottaen muutamia sanojaan.
“Katsotaan sitten myöhemmin, miten toimimme Reitan suhteen, kun hän on kunnossa, vai mitä Asagi?”
“Se riippuu täysin Reitasta itsestään”, pisin sanoi suoraan jättäen sanomatta sen, että asia riippui myös hyvin vahvasti kirjanpitäjästä itsestään.

Synkkä ja ahdistava hiljaisuus laskeutui kolmikon ylle, että entisen soluttautujan teki mieli pyytää Köziä ja K:ta laittamaan radio päälle, jotta tulisi edes jotain ääntä kevennyksen myötä. Naisellisin ei kuitenkaan avannut suutaan, vaan tyytyi kestämään rakkaansa vihamielisyyden ja ystävänsä pelokkuuden. Ehkä puna-mustahiuksinen kykenisi nyt miettimään asioita vähän laajemmin. Ehkä tämä miettisi tapahtumia Hide-zoun silmistä. Samalla hän itse voisi pohtia sitä, mikä oli saanut kakkosmiehen viemään vaaleaverikön sairaalaan hoitoa varten. Siniharmaasilmäinen ei ollut ehtinyt kysyä sitä pantterimaiselta, mutta uskoi tämän kertovan sitten, kun he olisivat kahden. Tämä oli nimittäin jotain niin omituista ja uskomatonta, ettei mieli suostunut uskomaan sitä mahdolliseksi. Mistä lähtien kilpailevan yakuzan mies oli saanut parhaan mahdollisen hoidon?
Sethille tuo hiljaisuus ja matka tuntuivat ikuisuudelta. Aivot tuntuivat olevan täynnä jotain sulaa hyytelöä, joka teki kaikesta epäselvää. Miksi ihmeessä Hide-zou oli tuonut Reitan sairaalaan, kun oli ensin ampunut tämän? Luulisi, että murhaajan olisi helppoa vain surmata ja jättää ruumis siihen makaamaan taakseen katsomatta. Oliko häneltä mennyt jotain pahasti ohi? Nuorukainen ei siinä hämmennyksen ja järkytyksen keskellä huomannut, kun limusiini parkkeerattiin ja K nousi avaamaan heille oven. Hän tajusi vasta sitten nousta ylös, kun Asagi tökkäsi kipeästi kylkeen ja Mana ojensi ulkona kätensä auttaakseen nuorimman ulos autosta.

Ulkona oli tavallista pimeämpää, koska tummat sadepilvet peittivät taivaan kokonaan taakseen. Sairaalan valot loistivat kirkkaina ja parkkipaikalla oli vain muutamia autoja, jotka olivat luultavimmin sairaalan työntekijöiden kulkuvälineitä. Päiväsaikaan varas olisi ehkä kiinnittänyt huomiota kahteen tavallista hienompaan urheiluautoon, jotka seisoivat rinnakkain katuvalojen loisteessa. Eipä siinä tilanteessa olisi kyllä muutenkaan ehtinyt katsomaan ympärilleen, kun viisikko siirtyi pitkin askelin kohti rakennuksen pääovea, jotta he pääsisivät sisälle katsomaan ammuttua baarimikkoa. Közi ja K asettuivat tuttuun tapaansa kolmikosta hiukan taemmas mahdollisimman leveästi tarkkaillen ympäristöä vaaratekijöiden varalta, mutta niitähän ei tietenkään ollut.

Sisällä kirkas valo sai kalpeimman pysähtymään hetkeksi ja nostamaan käden suojaamaan silmiään. Hän olisi luultavasti jäänyt siihen pidemmäksi aikaa seisoskelemaan, jotta kyyneleistä kirvelevät silmät olisivat tottuneet valomuutokseen, mutta hänen ei annettu. Entinen soluttautuja otti lempeästi ystävänsä käsivarresta kiinni ja lähti johdattamaan tätä heidän mukanaan sairaalaan sokkeloisiin käytäviin. Tämä tuntui tietävän täsmälleen, minne he olivat menossa, vaikka käytävät muistuttivat hirvittävällä tavalla toisiaan. Ei se tosin ollut ihmeellinen asia, jos vaatesuunnittelija tiesi täsmälleen, minne he olivat menossa. Tämä oli varmasti käynyt sairaalassa usein katsomassa potilaita, jotka olivat tulleet heidän loistavan kolmikkonsa käsistä takaisin eloon.

Kaikkialla oli hiljaista askelten kaikuessa pahaenteisesti. Jokainen hengenveto särkyi korvissa valkoisuuden käydessä ikäväksi ja päällekäyväksi. Odotustuolien metalliset pinnat heijastivat viidet hahmot näiden kulkiessa mustissa vaatteissa ohitse kertoen uhkasta ja kuolemasta. Hoitajat ja lääkärit näyttivät uupuneilta ja muutenkin synkemmiltä kuin päivällä. Kuka nyt halusi olla yövuorossa ja katsoa potilaiden perään, kun voisi olla kotona. Kiireellisimmät tapaukset hoidettiin vain öisin ja jostain syystä juuri silloin päätettiin ihmisiä tappaa ja hakata, kun sairaalassa ei ollut yhtä paljon väkeä kuin päivisin.

Asagi, joka oli kulkenut edellä Manan ja Sethin jäätyä hiukan jälkeen jälkimmäisen takia, pysähtyi käytäväristeykseen ja huitaisi kätensä ilmaan merkiksi pysähtymisestä. Vasta silloin nuorukainen tajusi, että kuului huutoa ja juoksuaskelia. Käytävän toisesta päästä ryntäsi ambulanssimiehiä ja lääkäreitä työntäen sairaalavuodetta, jonka päällä makasi mies kasvot aivan veressä ja liassa. Tuskan kiljunta sai kalpeat kasvot värähtämään huonovointisesti entisen soluttautujan puristaessa rohkaisevasti kättä, kunnes he lähtivät taas liikkeelle. Lähellä leikkausosastoa he joutuivat tekemään tietä, kun eräät hoitajat joutuivat syöksymään erääseen huoneeseen, koska – kuten yksi hoitajista sen kauniisti kuvaili – eräs potilas vuoti kuin pistetty sika. Huudahdukset saivat kyyneleet valumaan jälleen nuorimman silmistä hengityksen tihetessä järkytyksestä.
“Rauhoitu”, Asagi sanoi kauempana saaden kirjanpitäjän katsomaan pelästyneenä yakuzaan.
“Tuo on väärä osasto – luulitko todella, että minun miesteni leikkaamat ’erikoisemmat’ tapaukset olisivat täällä muiden potilaiden seassa?” mustahiuksinen liikautti päätään käskien toista seuraamaan heidän mukanaan.
“Rakas Reitasi on täällä päin.”
Puna-mustahiuksinen vilkaisi arkana siniharmaasilmäistä, jona nyökkäsi rakkaansa olevan oikeassa. Tuo hätää kärsivä potilas ei ollut baarimikko.
He loittonivat metelistä ja vilskeestä muutaman oven taakse rauhallisemmalle osastolle. Valkoiset seinät muuttuivat hohtavan puhtaasta luonnonvalkoisiksi, huomattavasti rauhoittavimmiksi. Käytävän kummallakin puolella oli ovia ja jokaisen oven vieressä oli suuri ikkuna, josta pystyi näkemään sisälle huoneeseen – näin saatettiin tarkkailla potilaita tarvitsematta ryntäillä jatkuvasti häiritsemässä näitä heidän huoneissaan. Mitä edemmäs he menivät, sitä lyhemmiksi ja hitaimmiksi avustajan askeleet muuttuivat. Häntä pelotti liikkua sairaalassa, mutta vielä enemmän nuori mies pelkäsi ystävänsä kohtaamista. Missä kunnossa tämä saattaisi olla? Miten oli mahdollista, että mies oli tullut tänne? Miksi edes Asagin lääkärit olivat hoitaneet tätä? Mitä yakuza saattaisi tehdä baarimikolle tästä kaikesta?
“Bingo”, yksi ainoa sana sai varkaan mietteet keskeytymään rikollisjärjestön johtajan pysähtyessä erään suuremman ikkunan eteen katselemaan sisälle.

Közi ja K vilkaisivat sisälle, mutta kääntyivät sitten poispäin jääden katselemaan käytävälle kumpaakin suuntaan. Pantterimainen katsoi sisälle harvinaisen ilmeettömästi, ettei tämän ajatuksista ollut mitään hajua, mikä pelotti Sethiä entisestään. Hän toivoi, että kieroutunut tai pahansuopa hymy leikkisi niillä täyteläisillä huulilla, ettei tarvitsisi arvuutella päätään hajalle, mitä mustasilmäinen mahdollisesti ajattelisi. Käsi nousi olkapäälle ja työnsi hellästi entisen vakoojan koettaessa johdattaa ystäväänsä ikkunan ääreen, mutta tämä ei kyennyt liikkumaan. Jalat löivät lukkoon ja hengitys katosi täysin olemattomiin puna-mustahiuksisen ravistellessa kieltävästi päätään. Miten hän kykenisi kohtaamaan ystävänsä?
“Tule tänne, Seth”, Asagi käänsi päänsä alaistaan kohden katsoen vaativasti.
Käsi ojentautui varasta kohden ystävällisesti kertoen, omituista kyllä, tuesta ja ymmärryksestä.
“Sinun on nähtävä tämä ja sinä tiedät sen itsekin. Vain siten voit ehkä ymmärtää tätä kaikkea.”
Mustahiuksinen nyökkäsi olevansa samaa mieltä ja työnsi nuorinta vielä kerran saaden tämän viimein liikkeelle. Hitaasti kaksikko siirtyi ikkunan eteen kalpeimman sulkiessa hetkeksi silmänsä vetäen henkeä.
“Katso, Seth. Ystäväsi on selvinnyt varsin hyvin leikkauksesta”, yakuza jatkoi vieden kätensä nuorukaisen selän taakse entisen soluttautujan painaessa kätensä lohduttavasti ystävänsä oikealle hartialle.

Kirjanpitäjä laski hitaasti mielessään kymmeneen, kunnes avasi silmänsä katsoen lasin läpi valkoiseen huoneeseen. Toisin kuin monessa muussa huoneessa, kaikki huonekalut sänkyä ja sähkölaitteita lukuun ottamatta oli tehty puusta. Toisella puolella seinää oli suuri ikkuna, jota reunustivat vaaleansiniset verhot. Seinällä oli muutama taulu, ja paikka näytti muutenkin hyvin viihtyisältä – jos avustaja olisi tajunnut katsoa muutakin, kuin vuoteella makaavaa miestä. Suu raottui hänen katsoessaan Reitan kalpeita kasvoja. Tämä makasi täysin peiteltynä pään levätessä hiukan kallistuneena paksuilla tyynyillä. Piikkikampaus oli lässähtänyt ja pitkät otsahiukset valuivat silmille ja nenälle, jossa ei ollutkaan sitä tuttua liinaa päällä. Suu oli raottunut ja kädet lepäsivät kummallakin puolella vartaloa valkoisen peiton päällä. Toiseen käsivarteen oli laitettu muutama letku, joista tippui jotain läpinäkyvää nestettä sopivin väliajoin helpottaen näin urkkijan oloa. Vuoteen vieressä oleva monitori kertoi sydämen lyövän normaaliin tahtiin ja tilan olevan varsin hyvä.
Jostain syystä noiden valkoisten lakanoiden keskellä vaaleahiuksinen näytti silti pelottavasti kuolleelta, mutta se ei ollut se syy, mikä sai kyyneleet kohoamaan ja valumaan pois puna-mustahiuksisen silmistä. Hän näki, kuinka rintakehä liikkui syvien hengenvetojen myötä. Helpottuneisuus valahti sateena nuoren miehen yli hansikoitujen käsien noustessa peittämään huulille noussutta onnellista hymyä.
“Reita on hengissä, mutta tiedätkö sinä, miksi?” kuiskaus korvan juuressa sai hymyn katoamaan Sethin huulilta tämän jäykistyessä säikähdyksestä.
Hitaasti nuorukainen ravisti päätään tuntien johtajansa painautuneen aivan häneen kiinni ja puhuvan korvanjuuressa.
“Reita on hengissä, koska Hide-zou pelasti hänet”, Asagi kuiskasi painokkaasti katsellen vuoteella makaavaa baarimikkoa.
“Kun sinä olit lähtenyt, Hide-zou soitti Fu-kille ja toi ystäväsi tänne käskien Junia, Shouta ja Nishikawaa leikkaamaan hänet ja tekemään kaikkensa tämän henkensä pelastamiseksi. Osaatko arvata, miksi tämä murhaaja päätti tehdä kaikkensa, jotta Reita jäisi henkiin? Miksi kylmäverinen tappaja päättikin jättää uhrinsa henkiin ja pakottaa minun mieheni pelastamaan Yokohaman paskiaisen kätyrin?”
Hitaasti puna-mustahiuksinen ravisti jälleen päätään jonkin jysähtäessä kovana vatsanpohjaan saaden hänet henkäisemään niin huonosta olosta kuin kivusta. Hänen oli huono olla ja sydäntä särki hirvittävällä tavalla kyynelten kuivuessa vähitellen poskille.
“Taidat sinä oikeasti tietää, mutta et ehkä oikein käsitä sitä tämän kaiken keskellä”, pantterimainen sanoi matalasti silittäen peukalollaan varkaansa olkaa.
“Hide-zou pelasti Reitan useammastakin syystä. Ensinnäkin siksi, koska hän on aina arvostanut elämää. Siinä, missä minä voin tappaa kenet hyvänsä kahta kertaa miettimättä ja jopa Mana on valmis tuhoamaan toisen ihmisen elämän, Hide-zou ei ole samanlainen… Hän on tavallaan jopa liian herkkä mafian puuhiin ja siksi minä teinkin hänestä laillisen yritykseni toimitusjohtajan: ettei Hide-zoun tarvitse riistää ihmisiltä henkiä ja kärsiä siitä”, yakuza piti pienen tauon antaen toiselle aikaa ymmärtää kuulemaansa.
“Jokainen mies, kenet Hide-zou on tappanut – heitä tosin on hyvin vähän – on jäänyt syvästi hänen mieleensä. Pahimpina hetkinä hän tuntee tappamiensa henkilöiden läheisyyden ja katuu syvästi tekoaan. Jukankin kuolema satuttaa häntä yhä, vaikka tapahtuneesta on jo aikaa. Hän ei ole koskaan iloinnut toisen ihmisen hengenriistämisestä eikä hän ole koskaan unohtanut yhtäkään uhriaan. Hide-zou toi Reitan tänne, koska halusi tämän elävän; hän arvostaa elämää ja haluaa antaa kaikille siihen mahdollisuuden – olivat nämä vihollisia tai omiamme. Se ei kuitenkaan ollut Hide-zoun ainoa syy.”

Mustasilmäinen laski katseensa lyhempään tämän hengittäessä tuskin lainkaan. Silmät katsoivat suurina eteensä aivojen koettaessa kumota sitä, mitä ne pelkäsivät eniten. Näin oli paljon helpompaa. Mieli ei tahtonut uskoa kuulemaansa, mutta eräs toinen ääni vaikutti liikaa asioihin.
“Seth, kuuntele Asagia”, Mana sanoi pehmeästi.
“Hän on tuntenut Hide-zoun lapsuudesta lähtien – hän tietää täsmälleen, mistä puhuu…”
“Niin tiedän, koska jos itse olisin ollut samassa tilanteessa, minä olisin toiminut samoin täsmälleen samasta syystä – paitsi tässä henkiin jättämisessä ja sairaalaan viemisessä”, rikollisjärjestön johtaja jatkoi matalaa puhettaan.
“Seth, Hide-zoun kaikki toimet johtuvat sinusta: Hän ampui Reitaa, koska oli peloissaan ja halusi pelastaa sinut kuolemalta. Hän toi Reitan tänne, koska halusi tehdä sinusta onnellisen… Hide-zou pelasti Reitan, jotta sinun ei tarvitsisi itkeä ja saisit olla ystäväsi kanssa… Hän halusi sinun olevan onnellinen ja kunnossa – enemmän kuin mitään muuta. Hide-zou ajatteli, että olisit onnellisempi Reitan kanssa ja teki siksi kaikkensa, jotta tämä jäisi henkiin – ihme, ettei luovuttanut vertaan tämän vuoksi. Seth, Hide-zou pelasti Reitan, koska rakastaa sinua. Hän jopa vastusti minun tahtoani, jotta voisit olla onnellinen. Mies, jota sanoit murhaajaksi, ensin ampui Reitaa ja sitten pelasti hänet sinun vuoksesi. Hän teki kummatkin vain ja ainoastaan sinun takiasi.”

Seth jäi katsomaan eteensä sydämen unohtaessa kokonaan, että sen kuului pumpata verta. Kädet vapisivat keuhkojen jättäessä työnsä puolitiehen eivätkä aivot suostuneet miettimään edes yhtä järkevää ajatusta. Kaikki tuntui pysähtyneen ympärillä kaiken tuntuessa olevan sekaisin. Aivan kuin hän olisi ollut liian pitkään turhan nopeasti pyörivän karusellin kyydissä nähden liikaa ja nyt kaikki – niin taivas kuin maa – olivat menneet sekaisin ja melkein vaihtaneet paikkaa. Oliko tämä kaikki tosiaan hänen syytään? Eikö Hide-zou ollutkaan tehnyt mitään väärin? Oliko hän sanonut hirvittävät syytöksensä ilman oikeutta?
Mana nosti hellästi kätensä pidemmän päälaella ja silitti varovaisesti avaten sitten suunsa sanoakseen lohduttavia sanoja, joiden tarkoituksena olisi selventää tarkemmin asioita.
“Asagi!” kuului huudahdus kauempaa, mikä sai kaikki – paitsi Közin – kääntymään ympäri.
Nishikawa astui eräästä huoneesta Junin ja Shoun astuessa pian rinnakkain perässä. He eivät tosiaankaan näyttäneet iloisilta ja punapäällä oli tummat silmänaluset miehen haukotellessa leuan melkein naksahtaessa paikoiltaan. Junin pitkät rastat roikkuivat sotkuisesti eikä mies tuntunut välittävän lainkaan siitä, että sairaalassa kuuluisi pitää pitkät hiukset vähintään kiinni, mieluiten jonkinlaisen myssyn alla. Kolmikko marssi rinnakkain harvinaisen kiukkuisen näköisinä yakuzan eteen tämän katsoessa heitä rauhallisesti, suorastaan huvittuneesti hymyillen.
“Johan on, Shou”, pantterimainen kallisti päätään.
“Missäs meidän aina iloisen räväkkä tohtorimme oikein on kadonnut? Tulitko kokeilemaan piikittämistäni? Siinä on sinulle aika paljon haastetta – varo vain, ettei käy toisinpäin.”
“En nyt jaksaisi leikkejänne, Asagi”, Shou pyöräytti silmiään näyttäen vahvasti siltä, että nukahtaisi pystyyn.
Silmät sulkeutuivat ilmeen jälkeen eivätkä olleet avautua lainkaan. Jun tökkäsi pehmeästi miestä kylkeen saaden tämän hätkähtämään suorastaan syyllisenä vaaleanruskeahiuksisen huomaamatta lainkaan kollegoidensa puuhia.
“Kyllä minä tiedän, että meidän kuuluu tehdä, kuten sinä sanot, mutta tämä menee jo naurettavaksi!” Nishikawa huudahti nostaen kätensä hieroakseen ohimoaan.
“Mikä menee naurettavaksi?” mustasilmäinen kysyi ystävällisesti katsellen ihmetellen lääkäreitään, jotka yrittivät valittaa hänelle mahdollisimman hienovaraisesti väsymyksestään huolimatta.
“Se, että Hide-zou soittaa meille keskellä yötä ja käskee meitä paikkaamaan Exo-chikan miestä!” Jun karjaisi suoraan Nishikawan vilkaistessa pelästyneenä kirurgia, joka murisi äkäisenä.
Vaaleampi aikoi todellakin siinä vaiheessa juosta karkuun, jos ystävänsä onnistuisi suututtamaan alamaailman herran eikä hän kyllä siinä vaiheessa alkaisi paikkailemaan tätä.
“Mistä te sen tiedätte, että Reita kuuluu Exo-chikan mafiaan?” Mana puuttui puheeseen pysyen yhä ystävänsä vieressä huomaamatta tämän jääneen tuijottamaan Shoun alavartaloa tiiviisti.
“Helposti”, punapäinen lääkäri totesi sarkastisesti.
“Näimme sen tatuoinnin.”
“Tatuoinnin?” mustatukkainen kurtisti kulmiaan mietteliäänä.
“Shou riisui muutamat vaatteet tuolta hyypältä leikkausta varten ja kenkiä kiskoessaan löysi nilkasta vihermamba-tatuoinnin”, rastapäinen katsoi merkitsevästi saapunutta viisikkoa.
“Kyllä me tiedämme, että vihermamba oli Toshi-saman tunnus, jolla hän merkitsi kaikkiin miehiinsä. Me myös tiedämme, kuka nykyään johtaa Yokohamassa tämän alaisia.”

Rikollisjärjestön johtajan hymy katosi kasvoilta miehen kääntyessä katsomaan rakastajaansa, joka katsoi tähän yhtä mietteliäänä. Kummankin päässä liikkui erinäisiä ajatuksia, mutta he eivät olleet aivan varmoja, ajattelivatko samoin. He eivät tosin ehtineet sitä miettimään kauaa.
“Shou, miksi sinulla on Reitan rätti?!” Sethin ääni oli kauhistunut tämän tuijottaessa syyllistävästi hoitajaa.
Shou katsoi kummissaan nuorukaista, suorastaan hölmistyneenä, koska ei tajunnut, mistä tämä puhui. Varas asteli kaikkien yllätykseksi punapään luokse ja kiskaisi tämän taskusta vaalean liinan, joka oli roikkunut nenäliinan kanssa valkoisesta takista.
“Kuinka sinä olet kehdannut ottaa häneltä tämän pois!?” puna-mustahiuksinen huusi kiukuissaan, koska tiesi, miten tärkeä liina oli baarimikolle.
Se oli sama asia, jos Mana lakkaisi käyttämästä hameita ja meikkejään tai Asagi lopettaisi pervot puheensa. Vaaleahiuksinen tunsi itsensä alastomaksi ja heikommaksi, mitä oikeasti oli. Iho kiristyi kasvojen ympärillä kirjanpitäjän tuijottaessa tiiviisti lääkäriä, joka tuijotti hämmentyneenä takaisin.
“Shoun oli pakko ottaa tuo typerä rätti pois kaverisi kasvoilta”, Jun puuttui tiukasti keskusteluun vieden kätensä lähes huomaamattaan Shoun eteen.
“Miten muuten me olisimme voineet taata sen, että hän varmasti nukkuu koko leikkauksen ajan tai saa tarvittaessa ilmaa!? Kerro se minulle! Kerro minulle, miten me pidämme vihollisen hengissä, kun tämä melkein tukehtuu omiin liepakkeisiinsa!”

“Hiljaa”, Asagi löi kätensä kuuluvasti yhteen saaden kaikkien katseet itseensä.
“Tässä on ihan turha nahistella joutavista asioista – kuten tiedätte. On tärkeämpiäkin asioita, hyvät herrat”, yakuzan katse kiersi kaikki läpi aina hiljaisia henkivartijoita myöten.
Mana siirtyi avustajan viereen ja kosketti hellästi tämän kättä.
“Ehkä sinun, Seth, pitäisi mennä katsomaan Reitaa lähemmäs”, mustahiuksinen käänsi ystävänsä katsomaan itseään.
Ruskea ja sininen silmä katsoivat vanhempaa säikähtäneenä liinan puristuessa nyrkin sisälle. Se sai entisen vakoojan hymyilemään pienesti tämän johdattaessa nuorukaisen baarimikon huoneen ovelle.
“Älä pelkää – Reita luultavasti nukkuu vielä. Hän on varmasti uupunut kaikesta tapahtuneesta… Sinähän voisit laittaa tuon rätin takaisin hänen nenälle.”

Varas katsoi suljettua ovea ja vilkaisi sitten uudelleen kauniskasvoista, joka nyökkäsi rohkaisevasti. Hitaasti hansikoitu käsi nousi kahvalle painaen sen alas. Ovi raottui äänettömästi sydämen lyödessä bassorumpua kuuluvammin. Kirjanpitäjä hengitti muutaman kerran tavallista syvempää astuen viimein vaaleaverikön huoneeseen sulkien oven peloissaan kiinni perässään. Siniharmaasilmäinen vilkaisi oven sulkeuduttua muita, mutta siirtyi sitten lasin ääreen katsomaan tapahtumien kulkua huoneessa.
“No, Shou, Nishikawa ja Jun”, Asagi kallisti tietävästi hymyillen päätään.
“Haluatte siis kuulla, mistä on kyse? Aloittaisinko ihan alusta siitä, kun kuvittelin tämän illan päättyvän aivan toisella tavalla makuuhuoneeni puolella?”

Seth katsoi Reitan nukkuvia kasvoja kalpeampana kuin koskaan. Ruiza olisi todennut siitä suoraan, että nuorukainen oli käynyt jauhomyllyssä tai vastaavasti hiukan levitellyt jotain muuta mielenkiintoisempaa ainetta kasvoilleen. Kaikkien suureksi onneksi asevastaavaa ei kuitenkaan näkynyt missään.
Huone oli pimeänä, ellei laskettu monitorin vilkkuvia valoja mukaan, eikä varas halunnut häiritä ystävänsä lepoa laittamalla valoja päälle. Hitaasti jalat liukuivat lattiaa pitkin kykenemättä nousemaan maasta askelta varten. Vartalo värisi hermostuksesta puna-mustahiuksisen viimein saapuessa ystävänsä viereen. Itku oli jälleen lähellä kirjanpitäjän katsoessa niitä vakavia kasvoja. Baarimikko näytti niin rauhalliselta, tyynen viileältä siinä nukkuessaan. Tummat ripset pilkistivät vaaleiden hiusten alta muistuttaen niistä tummista hymyilevistä silmistä, jotka nauroivat joka ilta miehen esiintyessä baaritiskillä. Hiussuortuvat sojottivat sinne tänne niin kamalassa järjestyksessä, että vaaleahiuksinen olisi luultavasti pökertynyt niiden näkemisestä. Otsahiukset valuivat kasvoille nenän ja silmien yli liimautuen ihoon. Kaikesta siitä levollisuudesta huolimatta mies oli ulkonäöllisesti nähnyt parempiakin päiviä. Peiton alta pilkisti esiin sairaalapaita, jonka vaalea väri tuntui hassulta, vaikka nenärättiä käyttävä oli ennenkin pukenut valkoisia vaatteita ylleen. Ehkä se oli se sinertävyys tai sitten vain ja ainoastaan avustajan mieli, jotka eivät vain nähneet tässä tilanteessa mitään hyvää.

Varovaisesti varas kumartui ystävänsä ylle vieden sirosti sormensa Reitan pään alle. Hän toivoi todellakin, ettei herättäisi ystäväänsä, koska nuori mies ei ollut vielä valmis kohtaamaan ystäväänsä. Mitä hän voisi edes sanoa tälle? Anteeksi? Senkin, mutta mitä muuta? Mitä helvettiä hänen pitäisi sanoa, kun kalpeampi ei edes tiennyt, mitä aivojensa olisi pitänyt ajatella!? Nopeasti Seth ravisteli päätään päättäen jättää miettimisen myöhemmälle – hänen olisi keskityttävä liinan sitomiseen. Hansikoitu käsi vei vaalean liinan pään taakse ja nosti sen ystävänsä nenän yli vieden hiuksia pois edestä. Sormet sitoivat rauhallisesti, kuin tuo hetki olisi ollut rituaali – jonkin suuremman asian symboli, rätinpäät pienelle solmulle vaaleahiuksisen korvan vierelle vieden solmukohdan lähemmäs tyynyä. Kirjanpitäjä ei voinut laittaa sitä pään taakse, koska se olisi vain tuntunut ystävästä pahalta unen ja erilaisten aineiden läpi. Katse nousi kyyneliä pidätellen katsomaan nestepussia, josta valui pientä letkua pitkin jotain ainetta baarimikon ranteeseen. Miten hän oli saattanut aiheuttaa tämän kaiken? Miksei hän ollut estänyt tapahtumia?
“Reita…”, varas nosti kätensä silittämään sotkuisia hiuksia.
“Minä… En minä… Laitoin rättisi taas kasvoillesi… Sinulla ei tosiaan ole perunanenää, kuten joskus kuvittelin…”
“Kiitos.”

Seth hyppäsi ilmaan kiljaisten pienesti ja melkein kaatui maahan kompastuttuaan vuoteen vieressä olevan tuolin jalkaan. Avustaja tuijotti silmät suurina niitä kasvoja, joiden tummat silmät olivat auenneet ja kääntyneet katsomaan häneen.
“Reita!” sydän oli unohtanut pieneksi hetkeksi lyömisen ja nyt se taas porhalsi hirvittävää tahtia rinnassa.
Ihme, ettei saman tien lyönyt itseään irti.
“Olet hereillä!”
“Nytkö vasta huomasit?” pieni hymy kohosi baarimikon huulille tämän naurahtaessa uupuneena.
“Kuinka kauan?” varas ei voinut uskoa tätä mahdolliseksi.
“Heräsin siihen, kun jotkut alkoivat metelöimään seinän toisella puolella – ilmeisesti Asagi-saman lekurit”, vaaleamman katse siirtyi suljetulle ovelle hiukan vakavampana.
“Sitten kuulinkin sinun äänesi ja olin täysin hereillä.”
“Anteeksi…”, sana pääsi kuiskauksena kapeilta huulilta, mikä sai nenärättisen nopeasti nostamaan katseen ystäväänsä.
“Ei se mitään”, tummasilmäinen sanoi vakavana koettaen kohottautua istumaan.
“Olen oikeastaan iloinen… Saan nähdä sinut vielä viimeisen kerran…”
“Älä!” puna-mustahiuksinen liikkui nopeasti potilaan viereen ja painoi kätensä rintakehälle.
“Älä nouse äläkä puhu tuollaisia”, avustaja nosti kätensä välittömästi ilmaan huomatessaan toisen tuskan irvistyksen.
“Sinut hoidetaan kuntoon… Sinä jäät henkiin…”, kyyneleet valuivat kalpeille poskille käden kurottuessa ottamaan tuolin lähemmäksi, ennen kuin hän romahtaisi lattialle istumaan.
Varas nojasi hiukan vuoteeseen koettaen pitää itseään kasassa, mutta se oli vaikeata. Otsa vajosi peitolle nyyhkytysten päästessä ilmoille.
“Hei, lopeta”, vaaleahiuksinen sanoi hiljaa peitellen omaa nyyhkäystään.
“Kun sinä itket, minun tekee mieli lohduttaa sinua…”
“En voi tälle mitään”, nuorukainen nosti katseensa ystäväänsä.
“Minä… olen niin onnellinen, että olet hengissä. Minä luulin sinun kuolleen…”
“Luulitko tosiaan, että minusta päästään niin helposti eroon?” Reita naurahti matalasti kääntäen katseensa hetkeksi kattoon.
“Siihen tarvitaan enemmän kuin Hide-zou-sama ja helvetin kokoinen tykki.”

Kaksikon välille laskeutui hirvittävä hiljaisuus, joka söi kumpaakin sisältä. He eivät olleet oikein varmoja, miten tässä tilanteessa pitäisi toimia tai sanoa. Miehet olivat todellakin luulleet, etteivät näkisi toisiaan enää koskaan, mutta kuinka kävikään. Aivan toisella tavalla, kiitos odottamattomasti toimineen miehen.
“Reita… Anteeksi…”, Seth sanoi viimein kasvojen vajotessa taas kastelemaan valkoisia lakanoita.
“Olen pahoillani…”
“Mistä?” vaaleahiuksinen kysyi käheästi laskien katseensa ystäväänsä.
“Siitä, että sinuun sattui… Minä olin heikko, enkä estänyt Hide-zouta…”
“Lopeta tuollaiset puheet”, baarimikko tuhahti.
“Mutta minun takiani sinä melkein kuolit!” kalpeampi huudahti hänen kohottautuessa kunnolla istumaan.
“Lopeta tuo naurettava anteeksipyytely!” tummasilmäinen huudahti kiivastuneena kohottautuen istumaan.
“Helvetti, en minä voi tässä puhua kunnolla, jos vain makoilen! Auta minut pystyyn!” mies jatkoi nuorukaisen koettaessa saada hänet makuulleen.
“Mutta sinä tulit vasta leikkauksesta…”
“Kylkeni ympärillä on niin iso kasa siteitä, jotka kyllä pitävät huolen, etten vuoda kuiviin”, urkkija murisi matalasti jatkaen istumaan kipuamistaan.

Avustaja huokaisi raskaasti päättäen sitten kohottaa tyynyjä parempaan asentoon, jotta ne tukisivat istumaan noussutta. Jotain voisi sattua, ellei nuorukainen auttaisi. Hän aikoi perääntyä sitten kauemmas, mutta vahva käsi tarttui hansikoidusta ranteesta kiinni lujasti.
“Älä mene”, vaaleampi katsoi anovasti varasta.
Seth tunsi vartalonsa jäykistyvän kosketusta, mutta nyökkäsi sitten viimein ja istuutui vuoteen reunalle. Peukalo silitti kämmenselkää Reitan katseen laskeutuessa peitolleen. Suu raottui, mutta sulkeutui jälleen, kunnes avautui uudelleen.
“Seth…”, karhea ääni pääsi viimein kuuluville.
“Meistä kahdesta minä olen se, jonka kuuluisi itkeä ja pyytää anteeksi”, mies veti henkeä ja jatkoi:
“Minä aioin tapaa sinut, vaikken sitten kyennytkään ampumaan. Minä se meistä kahdesta uhkasin aseella, et sinä.”
“Mutta minun takiani Hide-zou melkein tappoi sinut! Minun olisi pitänyt estää häntä!” puna-mustahiuksinen huudahti ja kaatui samassa makaamaan ystävänsä rintakehän päälle muistamatta lainkaan sitä, että tämä oli jokin aika sitten leikattu.
“Hide-zou ei olisi saanut ampua sinua!”
Pieni hymy kohosi nenärättisen huulille miehen nostaessa toisen kätensä silittämään värjättyjä hiuksia. Hänen oli hyvä olla siinä; tuntea lämmin vartalo vasten omaansa.

“Seth, Hide-zou toimi oikein”, baarimikon sanat saivat nuorukaisen hätkähtämään tämän nostaessa kyynelistä märät kasvonsa ystäväänsä.
“Jos minä olisin ollut Hide-zou-saman tilalla, olisin tehnyt täsmälleen samoin… Tavallaan minä toivon, että olisinkin hänen tilallaan – voisin olla sankarisi.”
“Mitä sankaruutta tuossa muka oli!?” ääni muuttui kimeämmäksi.
“Sinä melkein kuolit!”
“Mutta sinä jäit henkiin”, matala ääni sai kalpeamman vaikenemaan ja katsomaan puhunutta ilmeettömänä.
“Minun piti tappaa sinut, mutta en kyennyt… Minä rakastan sinua liikaa, jotta olisin voinut ampua sinut siihen… Hide-zou-samaan ei sitä tiennyt… Sinun olisi pitänyt nähdä hänet…”, urkkija käänsi päänsä jääden katsomaan ulos ikkunasta, jossa taivas oli yhä pilvissä.
Tämä ei sanonut mitään pieneen hetkeen, vaan näytti harvinaisen mietteliäältä, mikä sai varkaan pysymään vaiti. Hän halusi kuulla, mitä toisella oli sanottavana.
“Tiedätkö mitä? Minä tavallaan tajuan, miksi sinä rakastuit Hide-zou-samaan”, pilkallinen hymy kohosi yllättäen miehen huulille.
“Hän on outo tai typerys.”
“Outo? Typerys?” jokin Sethissä olisi halunnut huutaa, ettei kakkosmies ollut missään nimessä outo eikä typerys.

“Niin – en vain osaa päättää kumpaa”, käsi siirtyi huitaisemaan vaaleita hiuksia pois kasvoiltaan.
“Vain outolintu tai typerys pelastaisi miehen, joka käyskentelee vastapuolella, uhkasi rakkaansa henkeä ja vielä ampui tämän”, matala naurahdus pakeni täyteläisiltä huulilta.
“Erilaisessa tilanteessa olisin saattanut rakastua häneen. Tuntuu oudolta sanoa, mutta minä todella olisin rakastunut Hide-zou-samaan, jos tilanne olisi erilainen enkä olisi koskaan tavannut sinua”, tummat silmät kääntyivät katsomaan varasta hymyillen pienesti.
“Minä ymmärrän sinua. Ymmärrän, miksi rakastat Hide-zou-samaa – hänen kaltaisiaan tuskin on… Ei yhtä kilttiä ja hellää… Ei ketään, joka rakastaisi sinua yhtä palavasti…”
“Mutta… Hide-zou ampui sinua”, kirjanpitäjä sanoi sen lauseen, joka oli tähän mennessä tuntunut helpoimmalta ymmärtää ja ajatella ainoana totuutena.
“Niin hän teki”, baarimikko myönsi jatkaen yhä peukalollaan silittämistä.
“Hän myös pelasti minut… Kun sinä olit lähtenyt, minä pystyin taas liikkumaan… Yritin estää itseäni vuotamasta kuiviin ja Hide-zou-sama kohotti aseensa uudelleen minuun ja ampui, mutta hän ei osunut… Hän siirsi aseen ajoissa sivuun ja ampui maata vieressäni. Hide-zou-sama mutisi, ettei voinut tappaa minua eikä halunnut olla murhaaja, ja hän otti puhelimen taskustaan. Hide-zou-sama puhui muutaman lyhyen puhelun, joissa jakoi käskyjään. Sitten hän kumartui ylleni, riisui takkinsa ja paitansa…”, nenärättinen keskeytti puheensa yllättäen ja kallisti päätään hymyillen huomattavasti leveämmin.
“Voinpa vain sanoa, ettei lainkaan pahannäköinen.”

Puna nousi tahtomattaan kalpeille poskille varkaan voimatta uskoa mahdolliseksi, että ystävänsä tiirasi miehiä jopa kuoleman partaalla. Miksi Hide-zou oli edes riisunut paitansa? Siihen hän sai nopeasti vastauksen.
“Hide-zou-sama sitoi paitansa osumakohdan ympärille ja teki siitä vyönsä avulla kiristyssiteen. Hän pakotti minut pysymään hereillä – pelkäsi ilmeisesti, että muussa tapauksessa kuolisin. Hide-zou-sama puhui koko ajan itsekseen…”, Reita päätti jatkaa huomaamatta lainkaan toisen nolostumista.
“Kuiskaili anteeksipyyntöjä, jotka oli tarkoitettu ehkä enemmän sinulle kuin minulle. Hän sanoi rakastavansa sinua niin paljon, että muuttaisi kaiken, jos voisi… Ettei halunnut olla murhaaja eikä varsinkaan rakkaansa ystävän murhaaja, joka rakastaa myös sinua. Hide-zou-sama karjui, että jos kehtaisin kuolla, hän tulisi itse kiusaamaan minua helvettiin. Sitten kujalle viimein saapui limusiini – voi pojat, en ikinä ole ennen ollutkaan niin hienossa autossa… Mustatukkainen kuljettaja tuli ja auttoi minut autoon Hide-zou-saman jäädessä kanssani takapenkeille. Hän piteli minua koko ajan lämpimässä sylissään ja toisti, että minun on jäätävä henkiin, jotta sinä voisit tulla onnelliseksi. Minun olisi elettävä, koska en ansainnut kuolemaa… Täällä sairaalassa hän pakotti ne kolme lekuria hoitamaan minua – ihmettelin jo, miksei hän kaivanut asetta taskustaan ja uhannut sillä, sen verran kiihtynyt Hide-zou-sama oli.”
Katse jäi tutkailemaan Sethin kasvoja tämän osaamatta enää päättää, mitä ajattelisi. Ensin Mana oli puolustanut Hide-zouta, sitten Asagi ja nyt Reita. Kaikista maailman ihmisistä juuri baarimikko, jota kakkosmies oli ampunut, ryhtyi tukemaan hänen rakastaan sanoillaan. Pitäisikö tästä päätellä, että he olivat oikeassa? Oliko Hide-zoun teko sittenkin oikeutettu ja ymmärrettävä?
“Kiitäthän Hide-zou-samaa puolestani?” vaaleampi kysyi pehmeästi.
“Kun menet takaisin hänen luokseen.”
“Minä en mene hänen luokseen”, varas sanoi viimein.
“Minä jään tänne sinun kanssasi.”
“Seth, älä ole naurettava.”
“En minä ole naurettava!”
“Oletpas, miksi sinä jäisit tänne?”
“Koska sinä rakastat minua!”
“Niin rakastaa Hide-zou-samakin sinua ja sinä häntä.”
“Minä rakastan sinua!”
“Seth, mieti hetki uudelleen”, nenärättinen huokaisi raskaasti, koska halusi, että asia todella olisi niin.
“Et sinä rakasta minua.”
“Rakastanpas!” kirjanpitäjä tarttui kättään silittävään käteen ja puristi sitä vaativasti.
“Oikeasti!”
“Mutta sinä rakastat Hide-zouta enemmän”, vaaleahiuksinen katsoi merkitsevästi ystäväänsä.
“Sinä valitsit hänet, etkö muista?”

“Minä luulin sinun flirttisi olevan vitsiä…”, kalpeampi mutisi hiljaa.
“No, se ei ollut, mutta sillä ei ole enää väliä”, mies huomautti ja nosti kätensä silittämään märkää poskea.
“Mene Hide-zou-saman luokse. Häntä sinä rakastat oikeasti koko sydämestäsi… Hän ansaitsee sinut. Kukaan muu ei olisi ikinä tehnyt vastaavasti eikä tule tekemään… Seth, Hide-zou-saman kanssa sinä olet onnellinen – tiedät sen itsekin. Hän on ollut syy siihen, miksi olet viimeisimmät kerrat hehkunut ja ollut niin onnellinen, etten voinut uskoa sitä mahdolliseksi. Hän on saanut sinut tulemaan kuorestasi; olemaan itsevarmempi… Minä rakastan sinua ja haluaisin sinun olevan kanssani, mutta se ei ole mahdollista – ei ainakaan vielä”, käsi laskeutui nahkatakin rinnuksille ja kiskaisi nuorukaisen yllättävään suudelmaan.
“Minä odotan sinua, Seth”, Reita sanoi matalasti lyhyen suudelman päätyttyä.
“Jos joskus käy niin, että haluatte kumpikin erota oikeista syistä, minä odotan sinua. Minä olen ystäväsi ja kuljen rinnallasi tukien sinua, mutta muista, että minä odotan. Nyt kuitenkin Hide-zou odottaa sinua, kuten sinäkin odotat hänen näkemistään”, ote hölleni takista ja käsi työnsi puna-mustahiuksisen ylös sängyltä.
“Älä anna hänen odottaa turhan pitkään. Kyllä sinäkin haluat nähdä hänet – tajuat sen varmasti, kun menet hänen luokseen. Silloin, kun katsot niihin ruskeankellertäviin silmiin, tiedät minun olevan oikeassa”, tummat silmät hymyilivät pienesti.
“Ala painua.”

Jokainen Sethin jäsen painoi enemmän kuin tonnin tämän perääntyessä ovelle. Reita halusi hänen lähtevän luotaan. Tämä sanoi hänen olevan onnellisempi Hide-zoun kanssa. Mies sanoi, että hän rakasti kakkosmiestä enemmän ja oli valinnut tämän ystävänsä sijasta. Vaaleampi sanoi, että oikeasti varas halusi nähdä rakkaansa. Ei helvetti, miten nenärättinen pystyi tuntemaan hänet paremmin kuin hän itse!? Miksi tämän piti olla oikeassa!?
Ovella nuorukainen kääntyi ympäri ja avasi sen varovaisesti astuen käytävälle.
“Minä menen kotiin”, puna-mustahiuksisen ääni kuului Reitan korviin tämän pyyhkäistessä nopeasti kyyneleet silmiltään.

Korvat kuuroutuivat hetkeksi kaikelta miehen koettaessa pidätellä itkuaan. Hän olisi halunnut pitää Sethin luonaan, mutta se oli mahdotonta. Hide-zou oli pelastanut hänet – tämä oli velanmaksu siitä. Varas myös ansaitsi onnen ja se oli kakkosmiehen luona, vaikka urkkijan tekikin pahaa myöntää se. Tämä oli heidän kaikkein parhaaksi – ei hän näkisi nimittäin enää auringonnousua eikä tapaisi enää koskaan Yoshikia tai Yusukea. Exo-chikaa hän ei tulisi ikävöimään.
“Ei helvetti, olisi minun pitänyt ainakin kerran lukittautua Yusuken kanssa sinne vessaan”, mies henkäisi syvää koskettaen huuliaan.
Se viimeinen suudelma lämmitti häntä yhä ja toisi lohdun viimeisen henkäyksen koettaessa. Olisi ilmiselvää, että hän kuolisi, vaikka Hide-zou oli jättänyt henkiin – Osakan paskiainen pitäisi siitä kyllä huolen.

“Olet sinä loppujen lopuksi aika ovela”, kuului kehräävä ääni ovelta.
Asagi käveli sisälle taputtaen muutaman kerran käsiään Manan sulkiessa oven varmasti heidän perässään.
“Mutta et riittävän, vaikka annakin kunniaa siitä, että puolustit Hide-zouta ja sait Sethin palaamaan hänen luokseen. Se ei silti pelasta sinua”, yakuza istuutui sille samalle tuolille, jossa nuorukainen oli hetken aikaa istunut.
“En tehnyt sitä siksi, että luulin sinun säästävän henkeni”, tummasilmäinen pyyhkäisi nopeasti viimeiset kyyneleet pois ja vilkaisi sitten rakastajaa, joka siirtyi mustatukkaisen taakse laskien kätensä tämän olkapäälle.
“En halunnut, että Seth näkee kuolemani. Hän ei ansaitse sitä – hänen täytyy pysyy viattomana tästä kaikesta… Sethistä täytyy tulla onnellinen ja vain Hide-zou-sama voi onnistua siinä.”
“Siinä puhut totta, mutta Sethin täytyy tehdä myös Hide-zousta onnellinen”, mustasilmäinen nojasi kyynärpäällään käsinojaan hymyillen ovelasti.
“Mitä taas tulee sinuun”, täyteläiset sanat raottuivat pahansuovasti.
“Minun pitäisi tappaa sinut, koska yritit tuhota Hide-zouni onnen. Sinun pitäisi kuolla hyvin kituvasti ja rukoilla armoa, koska satutit häntä hirvittävällä tavalla.”
“Aivan niin, Hide-zou-sama kuuluu yhä teille, Asagi-sama”, nenärättinen naurahti matalasti koettaen piilottaa pelkoaan.
“Sitähän minä olen kuullut. Kukaan, johon Asagi-sama on iskenyt silmänsä, ei pääse hänestä koskaan irti. Hide-zou-sama kuuluu edelleen sinulle, vaikka seurusteleekin Sethin kanssa.”
Potilas veti syvää henkeä ja sulki silmänsä.
“Anna tulla. Laita se tappava ruisku ja katso, kun kuolen tähän vuoteelle.”

“Sinä olet hauska!” rikollisjärjestön johtaja purskahti nauruun.
“Jos minä tapan sinut, haluan, että kärsit oikein kunnolla. Saat toimia Közin ja K:n tai joidenkin muiden leikkikaluna. Mutta minä sanoin äsken, että ’minun pitäisi tappaa sinut’”, pantterimainen vilkaisi kauniskasvoista, joka nyökkäsi hyväksyvästi.
“Minulla on nimittäin sinulle tarjous.”
“Tarjous?” baarimikko katsoi hetken hämmentyneenä pisintä, mutta hymähti sitten tietävästi.
“Anna, kun arvaan: Sinulla on tarjous, josta en voi kieltäytyä?”
“Voithan sinä aina kieltäytyä”, vanhin huomautti heilauttaen hiukan hiuksiaan.
“Seuraukset ovat sen mukaiset.”
“Voi, olen kuullut tuon ennenkin”, vaalein mulkaisi kaksikkoa.
“Ensin Toshi-samalta, kun olin jäänyt liikaa velkaa ja myöhemmin Chikalta, kun tästä tuli yakuzani. Minä tiedän täsmälleen kaikki vaihtoehdot, joten lopettakaa arvoitukselliset leikkinne! Tiedän, että toinen vaihtoehto on aina kuolema!”
“Niinhän se on, mutta millä tavalla riippuu sinusta”, Asagi kohotti toista kulmakarvaansa.
“Hide-zou pelasti henkesi ja haluaa sinun elävän, jotta olisit tehnyt Sethistä onnellisen. Sen perusteella minun pitäisi kunnioittaa hänen tahtoaan, mutta en välttämättä kykene siihen. Oma tekosi sai minut miettimään asiaa – kiitos osittain Manalle – uudemman kerran, koska nyt tappamisesi tuottaisi ongelmia, kun olet varsin hyvässä kunnossa. En voisi vedota komplikaatioihin”, mies kumartui hiukan edemmäs katsoen itsevarmasti otsahiusten alla piilotteleviin silmiin.
“Jos kieltäydyt tarjouksestani, jota et ole edes kuunnellut, lupaan sinulle tässä ja nyt, että kuolet ilman kipua hetkessä. Mikäli taas tartut tarjoukseeni, jos haluat siis kuulla sen, lupaan, että pääset lopulta jossain vaiheessa eroon Exo-chikasta, mikäli säilyt riittävän pitkään hengissä”, pantterimainen kehräsi matalasti jatkaessaan.
“Samalla saisit pitää Sethiä lähelläsi, vaikka joutuisit mukautumaan tiettyihin sääntöihin. Kuten siihen, että saat katsoa, mutta et koskea.”

Vaaleahiuksinen jäi katsomaan yakuzaa, joka suoristautui takaisin tuolissaan. Tämä vilkaisi mustahiuksista, joka silitti sormillaan puvun takkia. Nämä vaihtoivat rauhallisesti katseita siniharmaasilmäisen kääntyessä viimein baarimikon puoleen elegantin vakavasti. Meikannut nyökkäsi pienesti merkiten sitä, että rikollisjärjestön johtaja oli puhunut totta, mutta voisiko näihin luottaa? He olivat Exo-chikan vihollisia, mutta Toshille Asagi oli aina ollut hyvän ystävän poika. Manakin oli Sethin hyvä ystävä, jos se kaikki oli totta. Silti, voisiko hän pettää yakuzansa? Siitä ei selviäisi kukaan hengissä – ei millään tavalla, vaikka tässäkin tarjouksessa oli ilmiselvästi omat riskinsä.
“Anna kuulua”, Reita sanoi viimein hymyillen viekkaasti.
Päätös oli sittenkin turhan helppo, mikä sai mustatukkaisen hymyilemään tyytyväisenä.
“Kerro minulle tarjouksesi. Kerro minulle, miten pääsen siitä paskiaisesta eroon – minä kuuntelen.”

----------

Seth istui jäykkänä limusiinissa. Oli hän sellaisessa ennekin istunut, mutta ei koskaan yksin Asagin omassa Közin ja K:n ollessa kuskeina. Vartalo tärisi nahkatakin alla keuhkojen vetäessä syvää henkeä. Hänellä ei ollut hyvä tunne tästä tilanteesta lainkaan. Miten hän olisi voinut olla luottavainen, kun yakuza suorastaan pakotti hänet menemään takaisin kotiin limusiinillaan ja ottamaan kummatkin henkivartijat mukaansa? Eipä kovinkaan paljoa. Miten hän voisi edes kohdata Hide-zoun kaiken tämän jälkeen? Mitä hänen pitäisi edes sanoa tälle? Voisiko hän enää elää tämän kanssa vai olisiko kaikki muuttunut liikaa?
Koko matkan kotiin asti nuorukaisen pää oli niin sekaisin tästä kaikesta, että hän jopa lätki päätään saadakseen edes jonkinlaista järjestystä sinne, mutta turhaan. Varas ei huomannut edes sitä, kun auto pysähtyi ja K avasi oven. Henkivartija katseli toisen itsensä rääkkäämispuuhia hetken aikaa, kunnes yskäisi kuuluvasti. Kirjanpitäjä hätkähti äänestä ja katsoi nolostuneena penkkiä kivutessaan lopulta ylös kerrostalon eteen.

Raskaasti huokaisten puna-mustahiuksinen otti askeleen rakennusta kohden, mutta vahva käsi iskeytyi voimakkaasti, mutta yllättävän hellästi olkapäälle. Kalpeampi säpsähti pelästyneenä ja vilkaisi irokeesipäistä, joka katsoi kulmiensa alta nuorempaa.
“Hide-zou ei ole tappaja”, pidempi sanoi matalasti katsoen suoraan silmiin.
“Muista se, että hän on täsmälleen sitä, mitä ajattelet hänen olevan. Sillä ei pitäisi olla merkitystä, millainen hän on muita kohtaan, vaan sillä, millainen hän on sinua kohtaan. Minä olen tappanut ja tulen tappamaan vielä lisää, mutta en ole murhaaja, koska jotkut eivät ajattele niin”, vanhempi sanoi vielä irrottaen otteensa ja kääntyi ympäri palaten takaisin pelkääjän paikan ovelle.
“Minulle tärkeä ihminen ei ajattele niin”, mies sanoi vielä kerran, kunnes avasi oven ja hyppäsi kyytiin.

Seth katsoi, kun punaiset takavalot katosivat asfalttiviidakkoon muutamien muiden autojen sekaan. Auto kiihtyi ja sen huomasi, että kaksikko päätti kaahaamalla tuulettaa hiukan päitään. Kunpa hänkin voisi tehdä samoin – lähteä vain tiehensä, mutta nyt se oli vieläkin hankalampaa. Nyt K:kin oli puhunut Hide-zoun puolesta; niin moni oli puhunut kakkosmiehen puolesta, että nuorukaisesta tuntui, että nämä saattaisivat sittenkin olla oikeassa. Se tosin selviäisi vain yhdellä tavalla.

Avustaja kääntyi jälleen ovia kohti ja marssi kiireesti sisälle. Alakerrassa ei kaikeksi onneksi ollut paljoakaan väkeä, ainoastaan kaksi siivoojaa, jotka tuskin huomasivat nuorta miestä, joka pyyhälsi kovalla kiireellä hisseille. Jalka taputti kiihtyneenä tahtia, kun hissin tulossa tuntui kestävän ikuisuus, joka sai hänet hermostumaan. Entä jos toimitusjohtaja ei olisikaan kotona? Entä jos tämä olisi tehnyt itselleen jotain? Mitä hän sitten tekisi? Pelko sai peukalon painelemaan tiheästi nappia, jotta edes yksi ylivalaistu koppero tulisi nopeasti paikalle. Viimein yksi ovista avautui ja kalpeaihoinen luikahti sisälle sormen iskeytyessä ylimmän kerroksen napille.
“Vauhtia, typerys!” kapeat huulet mutisivat ovien sulkeutuessa.

Nahkatakkinen ryhtyi kaivamaan taskujaan etsien parhaan taitonsa mukaan taskua, jonka sisälle oli piilottanut varkaiden pelossa kotinsa avaimet. Sormet hapuilivat tyhjää, kunnes löysivät pienen reiän, josta pieni esine oli luikahtanut vuoren sisään. Kiroukset kajahtivat ilmaan nuorukaisen napatessa takkinsa helman tunnustellen avaimen olinpaikkaa. Sormet tunsivat pian jotain kovaa, jolloin yrittivät repiä vuorta rikki, mutta nahkahanskat eivät saaneet liukkaasta kankaasta otetta. Kirjanpitäjä nappasi vuorikankaan hampaiden väliin välittämättä siitä, missä kaikessa takin helma oli käynyt, ja ryhtyi repimään sitä rikki sormien apuna. Pienen taistelun jälkeen kankaaseen syntyi pieni reikä, jonka varas repi isommaksi avaimen pudotessa viimein käteen. Hengitys oli raskas ja kiihtynyt takin helman pudotessa takaisin kohtaamaan lattian.

Hississä kilahti, kun ylin kerros saavutettiin, mikä sai Sethin ryntäämään ulos ja ovelle tunkien avainta jo lukkoon. Liikkeet pysähtyivät samassa puna-mustahiuksisen jäädessä tuijottamaan ovea silmät suurina. Halusiko hän todella tätä? Halusiko varas todella tavata opettajansa? Entä jos se ei tuntuisi samalta? Voisiko Hide-zoun syli olla yhtä turvallinen ja lämmin kuin aikaisemmin? Kykenisikö hän rakastamaan miestä, joka oli melkein tappanut hänen ystävänsä ja sitä ennen muitakin ihmisiä – muun muassa Jukan? Voisiko hän hyväksyä tappamisen missään tilanteissa? Edes silloin, kun se tehtiin hänen takiaan?
Hitaasti henkäisten, huomaamatta sitä lainkaan itse, avustaja työnsi avaimen lukkoon ja käänsi hiljaa. Sydän vei käden kahvalle avaten oven, joka erotti hänet toimitusjohtajasta – edessä oli tosin toinenkin ovi, joka toimitti edellisen tehtävää myös. Kengät jalassa kalpeampi avasi eteisen oven ja astui sisälle. Eteisen käytävä oli pimeänä, kuten oli muukin talo. Askeleen laahatessa perässä pienen natinan myötä hän käveli edemmäs tuskin hengittäen. Korvat kuulivat matalaa kuiskailua, mutta sanoista ei saanut selvää. Sydän löi tavallista hitaammin unohtaen ainakin neljä viidestä lyönnistä kokonaan. Olohuoneessa nuorukainen pysähtyi kokonaan ja jäi tuijottamaan metsänvihreätä sohvaa.

Hide-zou istui keskellä huonekalua toinen jalka koukussa istuen osittain sen päällä. Geti seisoi puoliksi isäntänsä sylissä etujalkojen ollessa koukistuneella polvella. Kieli koetti lipoa vahvaa leukaa, mutta ei ylettynyt, koska mies rapsutti korvan takaa ja esti eläintä nuolemasta kasvojaan. Nahkatakki oli heitetty lattialle ja violetti paita muistutti enemmän punaista Reitan veren takia. Huulet liikkuivat pienesti puhuen murheellisena siitä, että kaikki oli romuttunut.
“Olen pahoillani, Geti… En osannut ajatella – minä vain toimin… Minä en vain kestänyt nähdä Sethiä uhattuna… Nyt en kestä sitä, että hän vihaa minua. Rakastan häntä niin paljon, mutta en minä voi pitää häntä väkisin itselläni… Haluaisin vain hänet tähän syliini, jotta voisin kertoa, miten pahoillani olen, ja miten paljon rakastan häntä…”
Mies näytti niin tyyneltä ja vahvalta, mutta samalla harvinaisen särkyvältä, että Seth veti terävästi henkeä kestämättä olla enää hetkeäkään siinä kylmyyden keskellä. Teräväpiirteinen käänsi katseensa tiukkana tulijaan ilmeen hölmistyessä näkemästään.
“Seth”, mies kohottautui seisomaan lemmikin huomatessaan toisen isäntänsä viimein saapuneen paikalle.
Häntä heilui iloisena koiran hypätessä tervehtimään tullutta, mutta sen kohteliasta elettä ei huomattu.
“Hide-zou”, nuorempi sanoi hitaasti kasvojen värähdellessä.

Äkkiä oppilas pyrähti juoksuun ja hyppäsi hämmentyneen esimiehensä kaulaan. Lyhempi ei saanut pidettyä tasapainoaan, vaan kaatui kovalla metelillä sohvalle selälleen. Ilma pakeni ruskeahiuksisen keuhkoista tämän ravistellessa hiukan päätään hiusten lennellessä silmille. Kakkosmies ei tajunnut, mitä oikeastaan tapahtui. Nyyhkytys rinnan päällä sai toimitusjohtajan heräämään kuitenkin hetkeen kalpeamman itkiessä verisiä vaatteita vasten.
“Seth?” voimakasleukainen availi suutaan koettaen ymmärtää asioita.
Mieli ei tajunnut, mistä toinen oli äkkiä ilmaantunut hänen luokseen itkemään. Mitä oli tapahtunut? Miksi laihempi oli tullut hänen luokseen, kun vihasi häntä?
“Ääliö!” Seth huudahti lyöden nyrkkinsä kipeästi vasten rintakehää.
Käsi avautui, mutta puristui uudelleen nyrkkiin sitoen paitaa sisäänsä. Sormet hapuilivat lämpöä itseensä varkaan osaamatta tehdä muuta, kuin itkeä. Jotenkin siinä oleminen tuntui vain niin ihanalta ja helpolta kaiken tämän jälkeen. Hän oli menettänyt täysin kontrollinsa katsottuaan niitä silmiä. Sydän ja vartalo huusivat lohdutusta ja läheisyyttä, suojaa ja turvaa. Mitään vastaavaa ei saanut keneltäkään muulta. Kukaan ei voisi pidellä samalla tavalla lähellään. Kenenkään syli ei ollut yhtä lämmin kuin Hide-zoulla – ei yhtä täydellinen.
“Älä enää ikinä säikäytä minua noin!” nyyhkytykset jatkuivat yhä kasvojen kohotessa vanhemman kasvojen tasolle.
“Kiitos, rakas! Kiitos, että säästit Reitan hengen”, huulet painautuivat vasten toisen omia tämän jäädessä tuijottamaan silmät suurina eteensä.
“Anna anteeksi – se kaikki oli minun syytäni”, varas jatkoi nyyhkytystään painautuen rintakehää vasten.
“Anna anteeksi, ole kiltti…”
“Minun se tässä pitäisi rukoilla anteeksiantoa”, ruskeankellertäväsilmäisen nieleskelevä ääni sai pidemmän nostamaan katseen tähän.

Sethin suu raottui hämmennyksestä, kun tämä huomasi Hide-zoun poskia pitkin valuvat kyyneleet. Hän ei ollut koskaan nähnyt rakkaansa itkevän. Kädet kietoutuivat laihan vartalon ympärille ruskeahiuksien painaessa kultaansa lähemmäksi itseään.
“Olen pahoillani, Seth. Minun olisi pitänyt hillitä itseäni, mutta en kyennyt. Voitko antaa minulle ikinä anteeksi?” vanhempi kuiskasi käheästi katsoen kattoa.
Kyyneleet kastelivat sohvan kalliin pinnan, mutta kumpikaan ei jaksanut välittää niistä seikoista.
“Ei ole mitään anteeksi annettavaa!” kynnet raapivat paidan alta paljastuvaa ihoa.
“Sinä pelastit ensin minut, sitten Reitan…”, avustaja nyyhkytti vielä lisää.
“Minä rakastan sinua liikaa… En voi vihata sinua, vaikka kuvittelin sen olevan helpompaa… Minä pelkäsin… Minä pelkäsin, miten tämä kaikki vaikuttaa meihin… että sinusta tulisi erilaisempi…”
“Minä pelkäsin myös… Pelkäsin menettäväni sinut…”, toimitusjohtaja painoi suukon värjätyille hiuksille.
“Haluatko sinä vielä olla kanssani?”
“Enemmän kuin mitään muuta!” väristen voimakkaasti puna-mustahiuksinen painoi toisen suudelman rakkaalleen, joka vastasi siihen välittömästi.
Huulet hapuilivat vastaparia, kuin olisivat hukkumassa. Kielet yhtyivät samassa tanssiin kummankin yrittäessä painautua lähemmäksi toisiaan. Kyyneleet sekoittuivat keskenään miesten koettaessa kertoa toisilleen siitä ikävästä, mitä olivat tunteneet. Surun kyyneleet muuttuivat ilon ja onnen kyyneleiksi hellän hetken loppuessa vaativaan haukahdukseen.
“Geti, ei hauku”, Hide-zou komensi suudelman keskeytyessä.
“Anna sen haukkua”, Seth sanoi ojentaen kätensä koiraa kohden.
“Se kaipaa vain huomiota. Antaa sen tulla tähän luoksemme… Se on osa perhettämme.”
“Perhettämme”, pieni hymy kaartui vahvoille kasvoille eläimen sipsuttaessa vaatimaan huomiota.
“Tuo kuulosti ihanalta.”
“Sinä olet ihana”, varas kuiskasi painaen uuden suudelman kyyneleistään sokeana.
“Niin ihana, etten voi muuta kuin rakastaa sinua – tapahtui mitä tahansa.”
Loppu ilta, tai oikeastaan aamuyö oli kyyneleiden ja suudelmien täyteinen sydämien lyödessä samaan tahtia vierekkäin. Mielet olivat viimein saaneet sen tutun tyyneyden ja rauhan, kaiken sen, mitä heidän välillään oli ollut. Ei ehkä ihan samalla tavalla, mutta ainakin heistä tuntui siltä sillä hetkellä ja eikö se ollut tärkeintä? Eikö ollut tärkeintä, että he uskoivat yhteiseen tulevaisuuteen?

Notes:

Selityksiä:

* Sairaalabakteeri = bakteeri, joka on vastustuskykyinen tietyille antibiooteille ja lääkkeille
* Monitori-sanalla tarkoitan niitä kaikkia härveleitä, koska en minä nyt tiedä, miksi niitä kaikkia pitäisi kutsua ja en löytänyt oikeastaan kunnon tietoa
* Hide-zoun veriryhmä on O, joka on yleisluovuttaja (Hide-zou olisi siis teoriassa voinut luovuttaa vertaan Reitalle), Reitan ryhmä on A (tietääkseni kumpikin on faktoja)
* Vihermamba on Toshin tunnus, koska tätä kirjoittaessani kysyin yhdeltä kaveriltani, että mitä eläimiä hänelle tulee mieleen Toshista ja hän luetteli mm. mamban
* Komplikaatio = jälkitauti, hoidon sivuvaikutus, sivutauti, lisähäiriö

Chapter 40: Kuka on kenenkin puolella?

“Me saamme uusia miehiä!” Asagi huudahti riemuissaan katsellen tyytyväisesti virnuillen haaremikerroksen olohuoneessa olijoita.
Seth katsoi hämmentyneenä Hide-zoun kainalossa yakuzaansa Ruizan keskeyttäessä Hirokin ja Tsunehiton sisäreisien hivelemisen. Hiko kurkisti keittiöstä kummastuneena Andron siirtyessä parvekkeelta olohuoneen puolelle. Koko haaremi – Kamijoa, joka istui kotatsun ääressä pelaten Omin kanssa shakkia, lukuun ottamatta – oli lähtenyt ulos ostoksille tuhlaamaan yakuzan rahoja tämän luottokortilla.

Oli kulunut muutama viikko Gratterin takaisesta ampumavälikohtauksesta ja asiat olivat suunnilleen kuten ennenkin. Muulle väelle oli kerrottu vain osa tapahtumista, mutta tarkat ja juuri ne tärkeät yksityiskohdat, kuten baarimikon nimi oli jätetty kertomatta useammastakin syystä. Seth ja Hide-zou paikkailivat hyvällä menestyksellä suhdettaan edeten hitaasti ja rauhallisesti. Mafia toimitti asioitaan ja kirjanpitäjän iloksi Reita oli päässyt jokin aika sitten pois sairaalasta. Valitettavasti hän ei ollut ehtinyt käymään tämän luona työkiireiden takia, koska ei ollut enää, kuin muutama viikko Osakan syntymäpäiväjuhliin, jolloin lastensairaalan piti olla valmis kaikin puolin. Avustaja oli kuitenkin soittanut aina välillä ystävälleen ja varmistanut jopa Yoshikilta, ettei tämä alkaisi liian pian riehua tai tanssittaa Yusukea ruoskansa avulla.
“Taas?” mestarivaras kurtisti kulmiaan ja teki tornituksen suojellakseen kuningastaan.
“Lisää varkaitako?”
“Ei sentään”, mustatukkainen henkäisi helpottuneena.
“Minulle riittää se, että eräs ilkeä konna meni ja varasti minun Hide-zouni!”
“Itse sinä syötit tämän hänelle”, Mana huomautti sarkastisesti tullen Hikon kanssa muiden seuraan kantaen tarjotinta, jossa oli kaikenlaista pientä popsittavaa.
“Siitä ei puhuta”, pantterimainen hymyili tanssahdellessaan katsomaan, kuinka strategiapeli sujui.

Kamijo löi juuri kuningattarellaan sillä hetkellä pitkäkyntisen ratsun tämän irvistäessä tyytymättömänä. He kaikki olivat kyllä arvanneet, että oli tapahtumassa jotain erikoisempaa, koska niin moni oli kutsuttu paikalle. Se kyllä ihmetytti, miksei Tatsuroua, Satochia ja monia muita näkynyt, kun kyseessä oli uusien miesten esittely.
“Sanoit uusia miehiä”, Hiroki puuttui puheeseen kaapaten rakkaansa kumpaankin kainaloonsa.
“Puhuit monikossa – montako?”
“Kaksi”, mustat silmät hehkuivat pirullisesti innosta.
“Ja voin kyllä vannoa, että pidätte heistä todella paljon – erityisesti sinä, Ruiza, ja tietenkin meidän pieni kaappihomomme”, mitä viehättävin hymy käännettiin huumeparonille, joka ei sanonut mitään juodessaan kulauksen kaljapullostaan.
Asagi oli siitä lähtien kiusannut kolkkokasvoista, kun oli saanut tietää tämän salaisesta poikaystävästä. Eipä mies voinut paljoa panna hanttiin, kun johtaja päätti piruilla olan takaa.
“Ettet olisi liian innoissasi”, Hide-zou katsoi synkkänä ystäväänsä saaden muut vaikenemaan.
“Kuinka niin?” Asagi kysyi viattomasti silittäen hiukan kiharahiuksisen päätä tämän onnistuessa lyömään toisen Omin läheteistä kuningattarellaan.
Tästä hyvästä rakastaja sulki hetkeksi silmänsä varkaan napatessa salakavalasti valkoisen pelilaudan valtiattaren itselleen – minkä hän ammatilleen mahtoi.
“Heissä kahdessa on suuri riski, kuten tiedät”, ruskeankellertävät silmät eivät päästäneet ystäväänsä katseeltaan.
“Hide-zou, tiedätkö sinä, keistä Asagi-sama puhuu?” Seth kysäisi hämmentyneenä.
“Tietenkin Hide-zou tietää”, Hiko naurahti ystävällisesti istuutuessaan pitkäkyntisen ystävänsä viereen ja tarjosi kalpeimmalle popcorneja tämän kieltäytyessä kohteliaasti.
“Hän on kakkosmies ja aina tietoinen Asagin suunnitelmista ja muista päätöksistä.”
“Sehän tekee tästä jännittävämpää”, yakuza huomautti virnistäen tyytyväisenä, kuin ei olisi edes kuullut muiden keskustelua tai huomannut kysyviä katseita.
“Ja paljon hauskempaa sitä myöten.”
“Niin mutta sen takia, että sinulla olisi hauskaa, vaarannat heidän henkensä”, kakkosmies sanoi ankarasti.
“Jos he tekevät yhdenkin virheen väärässä asiassa, he kumpikin menettävät kirjaimellisesti päänsä ja me joudumme ikävyyksiin.”

“Sehän vain tarkoittaa, että he eivät saa tehdä virheitä, jos haluavat pitää suloiset päänsä hartioidensa välissä”, pantterimainen siirtyi huomaamattaan naamioituneen luokse ja kietoi kätensä tämän lantion ympärille painaen kainaloonsa.
“Sinuna en olisi kovin luottavainen”, ruskeahiuksinen sanoi suoraan.
“Et voi olla lainkaan varma, että tekevätkö he, kuten käsket. Mistä tiedät, etteivät he juoni meitä vastaan? Mistä tiedät, että he pysyvät viimeiseen asti meidän puolellamme? Miten voit luottaa heihin?”
“En minä luotakaan”, rikollisjärjestön johtaja sanoi suoraan painaen suukon mustahiuksisen poskelle.
“Me tiedämme riskit ja olemme varautuneet niihin, kuten hyvin tiedät, vaikka ilmeisesti olet ikävä pessimisti. En ensinnäkään kutsunut tänne kaikkia, etteivät he saa liikaa tietää asioistamme. Lisäksi Mana pitää jälleen tuttua mykkäkouluaan ihan vain varmuuden vuoksi. He tietävät, ettemme luota heihin – ainakaan vielä.”
“Mutta se ei takaa sitä, että he pysyisivät uskollisina meille”, vahvaleukainen sanoi järkähtämättä.
“Mistä voit tietää, että he tulevat pysymään meidän puolellamme?”
“Sitä varmistamassa minulla on sinut, Seth ja Andro”, mitä sädehtivin enkelinhymy nousi täyteläisille huulille, mutta – kuten Ruiza sen sanoi – hirvittävät pirunsarvet kasvoivat otsasta esiin.
“Jos jätät minut pois laskuista, kiitos”, nuorempi huomautti ja painoi rakkaansa tiiviimmin itseään vasten.
“Ja Sethin myös.”
“En voi, vaikka kuinka haluaisin”, mustasilmäinen kertoi tarkoittamatta sitä.
“Te kumpikin olette toisen kohdalla hyvin tärkeässä asemassa. Siinäkin mielessä, että en ole vieläkään unohtanut sitä kimppakivaa.”
“Keistä te oikein puhutte?” Ruiza sai tarpeekseen sivulla olosta kätensä liukuessa Hirokin paidan alle.
“Tuo nimittäin kuulostaa siltä, että Asagi olisi löytänyt itsensä lisäksi Hide-zoulle ja Sethille jonkun muun kolmanneksi, mutta Sethillä ei ole suun aukomisestaan päätelleen mitään hajua ja Hide-zou ei pidä lainkaan ajatuksesta”, ruskeanharmaat silmät kääntyivät katsomaan toimitusjohtajaa, joka katsoi puulla päähän lyötynä asevastaavaa.
“Kuules nyt, Hide-zou. Se on oikeasti paljon hauskempaa – enemmän vaihtelua. Olet toki tervetullut Tsunehiton luokse vaikka itse katsomaan… Saat ehkä jopa osallistuakin!”
“Älä nyt liikaa innostu”, parittaja naurahti, koska toinen hipaisi kutittavasti hänen kylkeään.
“Muuten Tsunehiton pitää ostaa uusi sänky.”
“Olisi jo aikakin!” aseiden salakuljettaja huudahti.
“Se natisee ikävästi ja siitä nousevat kohta jouset läpi!”
“Itse sinä aina hypit sillä!” Tsunehito huudahti närkästyneenä.
“Erityisesti aamuisin, kun haluat kukonlaulun aikaan aamuseksiä!”
“Silloin on hyvä syy hyppiä!” kolmikon vaalein huomautti.
“Että teihin saisi jotain eloa ja lakkaisitte kuorsaamasta!”
“Mutta juuri pomppimisesi takia joudun kohta ostamaan uuden sängyn, minkä jälkeen joudun taas ostamaan uuden hajottamasi tilalle ja joudun ikuiseen noidankehään! Lisäksi sinä se meistä kuorsaat unissasi! Suorastaan karjut kierouksiasi!”
“Älä nyt viitsi marista, Tsunehito”, kolmikon vanhin painoi suudelman mustatukan poskelle.
“Uusi sänky olisi kyllä mukava, mutta ei Hide-zousta tule neljättä – ole huoleti.”
“Onko Hide-zoussani muka jotain vikaa?” Asagi kurtisti kulmiaan ehtien puna-mustahiuksista edelle.
“Ei, mutta minulla on suuri halu suojella muniani”, lettipäinen huomautti luoden sohvalla istuvaan kaksikkoon ystävällisen viehättävän hymyn.
“Minä nimittäin tiedän, minne Seth tykkää tähdätä ja hänellä on tälläkin hetkellä colt mukanaan.”

Ruiza vinkaisi kauhistuneena ja peitti nopeasti kädellään nivusten alueensa Asagin muistaessa ikävän faktan ja piiloutui entisen soluttautujan taakse. Kuitenkin mies muisti, että rakastajallaankin oli jotain arvokasta ja asetti ystävällisesti kätensä suojaamaan suunnilleen meikanneen miehuutta siitä kohdasta, jossa arvio varsin tarkasti sen olevan.
Hiko ja Omi purskahtivat nauruun miesten koettaessa keksiä, miten suojautuisivat tikittävältä aikapommilta, joka istui hölmistyneenä rakkaansa kainalossa. Lopulta nuorukainen kohautti vain olkiaan ja ryömi paremmin esimiehensä kainaloon tämän hymyillessä huomaamattaan söpölle reaktiolle.
“Mutta ketkä nämä miehet sitten ovat?” Hiko päätti puuttua puheeseen.
“Milloin he tulevat ja missä Közi ja K ovat?”
Henkivartijoita ei ollut näkynyt missään ja se oli ihmetyttänytkin väkeä suuresta – enemmän he tosin olisivat hämmentyneet, jos olisivat nähneet vain toisen heistä.
“He tulevat koska tahansa Közin ja K:n istuessa alakerrassa vastassa”, yakuza kertoi ystävällisesti.
“Eivät he muuten tänne pääsisi ja mitä tulee siihen, keitä he ovat: sen saatte tietää aivan kohta.”
“Sano edes, kenen alaisuuteen he tulevat”, Omi kysyi järkyttyen samalla, kun Kamijo onnistui iskeytymään hänen tornituksensa läpi ja voittamaan näin heidän pelinsä, vaikkakin ilman kuningatartaan.
“Mikä heidän alaansa on?”
“Muuten minä olisin ajatellut, että he menisivät Isshille, mutta totesin, että heidän nykyinen työpaikkansa on enemmän kuin paras paikka. Tavallaan heistä tulee sinun alaisiasi, Hiko, mutta he toimivat kyllä huomattavasti itsenäisemmin tilanteensa takia.”
“Urkkijoita”, Hiko vihelsi, mikä sai Sethin niskakarvat nousemaan pystyyn.
Sana urkkija toi hänen mieleensä yhdet kasvot, jotka saivat kylmät väreet poukkoilemaan vartaloa pitkin. Lisäksi nuorukaisella oli vahva tunne siitä, kuka toinen puhutuista miehistä oli, kun Hide-zou suhtautui näihin niin epäilevästi.
“Mielenkiintoista, mutta miksi he tulevat toimimaan itsenäisemmin?”
“Koska heistä tulee kaksoisurkkijoita”, mustatukkainen hymyili Manan tirskahtaessa sanavalinnalle.
“Asagi-sama, ette kai te puhu…”, kalpein aloitti, mutta sitten hissin ovet avautuivat neljän miehen astuessa sisään.
“Tervetuloa matalaan majaani!” Asagi kääntyi ympäri tyylikkäästi kumartaen dramaattisesti.

Közi ja K marssivat kopperosta ulos tuttuun tapaansa kahden lyhemmän miehen, joista toinen oli huomattavasti henkivartijoita lyhempi, taapertaessa arkoina perässä. Kaksikko vaihtoi katseita vaaleahiuksisen pidellessä varovaisesti kylkeään. Mustatukkainen oli nostanut hiuksensa irokeesimaisesti pystyyn ja paita paljasti hiukan vatsaa. Kumpikin olivat laihoja ja huomiota herättäviä Ruizan vislatessa hyväksyvästi. Omi ja Hiko vilkaisivat toisiaan uteliaina Kamijon kurtistaessa kulmiaan ja Hiroki kietoi kätensä asevastaavan ympärille Tsunehiton ottaessa tätä käsivarresta kiinni. He pelkäsivät, että aseiden salakuljettaja saattaisi innostua näkemästään hiukan liikaakin. Mana katsoi elegantin tyynesti vieraita rakkaansa pitäessä häntä yhä lantiosta kiinni. Hide-zou huokaisi raskaasti kääntäessään katseensa parvekkeelle. Sethin suu raottui hämmennyksestä silmien tuijottaessa hämmentyneenä lyhemmän miehen mustalla rajattuja silmiä ja hartiakkaamman nenän päällä olevaa liinaa.
“Yoshiki!?” Andron hirvittävä rääkäisy sai kaikki aina yakuzaa myöten hyppäämään ilmaan Közin ja K:n painuessa parvekkeelle, jossa he olisivat turvassa mahdolliselta maailmansodalta.
Reita tuijotti hämmentyneenä ensin kolkkokasvoista, sitten Yoshikia, joka katsoi vakavan kylmänä takaisin huudahtaneeseen. Joukon lyhyin astui askeleen eteenpäin päästämättä huumeparonia katseensa alta.
“Andro”, mies sanoi lyhyesti muiden katsoessa hämmentyneen herkeämättä tilannetta rikollisjärjestön johtajan kurtistaessa kulmiaan.
Kaikkien yllätykseksi, vaikkakin pantterimaisen suureksi riemuksi, mitä levein hymy kohosi vatsansa paljastavan huulille tämän loikkiessa pitkin askelin kädet levällään tuimakatseisen syliin.
”Andro!” Yoshiki hyppäsi pidempänsä kaulaan ja sai tämän kaatumaan maahan.
Miehet olisivat luultavasti lentäneet lasioven läpi, ellei Közi olisi hädissään kiskaissut välittömästi vaaran huomatessaan ovea auki.
“Androandroandroandro…”, pieni baarimikko rallatteli mennen pienelle kerälle litteän vatsan päälle kehräten kuin kissa, kunnes ryhtyi suukottamaan kaulaa kiskoen vaatteita pois päältä.
“Minulla oli ikävä!” irokeesipäinen näykki vaatteiden alta paljastuvaa rintakehää kolkkokasvoisen haukkoessa henkeä jokaisesta nautintoa tuottavasta kosketuksesta, jotka saivat hänet haluamaan enemmän.

“Yoshiki, ylös sieltä!” Reita harppoi nopeasti työtoverinsa luokse ja kiskoi nolostuneena tämän niskavilloista ylös.
“Eikö sinulla ole mitään käytöstapoja!? Tulimme tapaamaan Asagi-samaa ja heti sinä ryhdyt nuoleskelemaan hänen alaisiaan! Täysin tuntematonta miestä!”
“Ei Andro ole tuntematon!” pieni mies sätki kiukkuisena roikkuen niskavilloista ilmassa.
“Ei vai!? Mitä hän sitten on!? Sinun poikaystäväsi!?” nenärättinen karjaisi takaisin.
“Juuri sitä, ääliö!” kuului vihainen vastaus, joka sai otteen irtoamaan niskasta.
Vaaleahiuksinen irvisti tuskaisesti ja tarrautui samassa kylkeensä kiinni kiroten hiljaa.
“Olipas ovela valhe!”
“Sinä olet vain ääliö!”
“Vaikka hän olisi poikaystäväsi, se ei tarkoita, ettet voisi käyttäytyä!”
“Minähän käyttäydyn!”
“Niin – hyvin huonosti!”
“Paraskin puhuja, kun tuolla tavalla irvistelet!”
“Sinä melkein repäisit ompeluhaavan auki!”
“Mitäs sinä itse lähdit riehumaan!”
“Sinä pieni, näsäviisas räkänokka! Kuka täällä lähti riehumaan ja kaatamaan ihmisiä kumoon!?”
“Eikö sinun, Asagi, pitäisi puuttua tuohon?” Hide-zou katsahti ystäväänsä, joka oli siirtynyt Hikon viereen.
“Mitä vielä – eihän matsi ole vielä edes alkanut”, Asagi nappasi popcorneja suuhunsa.
“Odotahan, kun he pääsevät vauhtiin – olisit nähnyt eilen, kun kävin heidän luonaan: siinä tappelussa vaatteet lähtivät todella nopeasti pois.”
“Niinkö?” Ruiza suorastaan hyppäsi shakkilaudan yli istumaan kotatsulle napsien herkkuja suuhunsa, kuin katsoisi hyvääkin elokuvaa. Shakkilauta putosi lattialle ja nappulat sinkoutuivat pitkin huonetta oikeastaan kenenkään kiinnittämättä asiaan huomiota.
“Mielenkiintoista!”
Hiroki ja Tsunehitokin kohohotkivat kulmiaan kiinnostuneimpana, vaikka etsivän kulmat kurtistuivat myös hermostuksesta. Miksi Ruizan täytyi aina olla niin himokas? Suurisilmäinen ei mahtanut sille mitään, että oli heti mustasukkainen rakkaistaan, kun nämä vaikuttivat olevan niin kiinnostuneita saapuneista. Onneksi parittaja huomasi tämän ja painoi rakastavan suudelman kultansa huulille heidän kääntyessä jälleen kuuntelemaan riitaa.

“Voisitko kerrankin ajatella muuta, kuin naimista!?”
“Ethän sinäkään koskaan ajattele!”
“Jätä minut nyt välistä!”
“Miksi minun pitäisi!?”
“Koska minä olen loukkaantunut ja tullut lähes kuoleman rajan takaa!”
“Pah – sinä olit seitsemännessä taivaassa, kun sait katsella Hide-zou-saman lihaksia!”
“Se nyt ei liity tähän mitenkään!”
“Kuule varmasti menisit sänkyyn hänen kanssaan, ellet tietäisi Sethin hermostuvan siitä!”
“Tuo ei pidä paikkaansa!”
“Eipä tietenkään – anteeksi! Unohdin ihan, että Asagi-sama ei pitäisi siitä, että liehittelisit hänen kakkosmiestään!”
“Kuka täällä liehittelee ja ketä!?”
“Sinä!”
“Ja miten niin!?”
“Miksi sitten olet asettunut juuri sellaiseen asentoon, että näyttäisit noille muille mahdollisimman sulavalta ja laihalta!?”
“Minä, toisin kuin sinä, olen vain luonnostani sen näköinen!”
“Niin sulava, että missasit Sethin suutelemisen ensimmäisen kerran, kun hän iski sen rumiluksen nenäsi eteen!”
“Yoshiki! Nyt sinä -”
“REITA!” ikkunat helisivät asevastaavan nielaistessa popcorneja vahingossa väärään kurkkuun.

Väki suorastaan maastoutui Sethin hypätessä sohvan selkänojan ylitse ystävänsä viereen.
“SINÄ PÄÄSIT SAIRAALASTA VÄHÄN AIKA SITTEN JA HETI SINÄ RIEHUT KUIN SEINÄHULLU! TAJUATKO YHTÄÄN, ETTÄ HAAVASI SAATTAA AUETA JA KUOLET TÄHÄN NENIEMME ETEEN VERENHUKKAAN! HALUATKO SINÄ, ETTÄ ITKEN TAAS SILMÄNI IRTI JA OTAN RÄTTISI MUISTOKSI!?”
Reita katsoi kauhistuneena ystäväänsä, joka tarttui häntä olkapäistä ja ryhtyi ravistamaan perinpohjaisesti.
“TAJUATKO YHTÄÄN, ETTÄ TUOLLAISELLA TAPPELEMISELLA PAHENNAT VAIN OLOASI! ETKÖ VOISI KERRANKIN AJATELLA OMAA TERVEYTTÄSI!? ONKO SINUSTA TOSIAAN NIIN HAUSKAA LAITTAA MINUT SAAMAAN VATSAHAAVAN, KUN VAIN MIETIN, ETTÄ OLETKO VARMASTI KUNNOSSA!?”
“Öö…”, vaalea baarimikko mietti hyvin tarkkaan, pitäisikö hänen mainita, että tuo ravistelu pahensi hänen oloaan enemmän kuin kämppiksensä kanssa riitely.
Mies valitsi viisaimmaksi vaieta siitä asiasta, kun yksi hämmentynyt kysymys pääsi ilmoille:
“Seth, mitä sinä teet täällä?”
“ÄLÄ VAIHDA PUHEENAIHETTA!” avustaja karjui hirvittävällä voimalla.
“Aika mennä jäähylle”, kuului ystävällisen tutun karhea ääni, kun kädet tarttuivat nuorukaisen lantion ympärille ja tämä kiskaistiin takaisin sohvalle rakkaansa syliin.
“Häiritset alakerran naapureita”, huutavalle suulle painettiin vaativa suudelma, joka sai Közin ja K:n ottamaan viimein sormet korvistaan monen muun mukana.

Asagi pyyhkäisi helpottuneena otsaansa. Mies oli onnellinen, että ystävänsä oli nopeasti taltuttanut puna-mustahiuksisen – muussa tapauksessa yakuza olisi joutunut hankkimaan uusia huonekaluja ja parvekkeelle uudet lasit. Siinä olisi mennyt pitkä jeni, mikä olisi ikävää ottaen huomioon sen, että hän oli päästänyt Namien, Ain ja Kaorin ostoksille hänen luottokortillaan.
“En olisi uskonut, että Sethistä lähtee noinkin kova ääni”, Tsunehito hieraisi korviaan.
“Ilmeisesti hänessä on sekin puoli viattoman punastumisen lisäksi”, Hiroki huomautti.
“Mutta olen kiitollinen siitä, että Hide-zou sai hänet vaikenemaan.”
Reitakin nyökkäili helpottuneena, vaikka tunsikin sydämessään piston huomatessaan kalpeimman vastaavan saamaansa suudelmaan. Nenärättinen vilkaisi kotatsun luona olevaa pantterimaista, joka katsoi merkitsevästi takaisin. Katse sanoi, että baarimikon olisi vain hyväksyttävä tämä, tai kävisi huonosti, hyvin huonosti.
“Kuinkahan kovaa hän mahtaa huutaa sängyssä?” Ruiza kallisti yllättäen päätään.
Sanat saivat suutelevan pariskunnan lopettamaan välittömästi hellän hetkensä. Kirjanpitäjän kasvot hehkuivat tummanpunaisina ruskeahiuksisen peittäessä nopeasti kätensä taakse hymynsä moiselta kysymykseltä, joka tavallaan oli varsin odotettu ja erityisen huvittava, kun hän tiesi ainoastaan totuuden.
“Ruiza! Kehtaatkin kysyä tuollaista!” ruskeasilmäinen lähes ulvoi.
“Se oli asiallinen kysymys”, Asagi huomautti pohtivana.
“Muuten kysyisin Hide-zoulta, mutta minusta tuntuu, että hän heittäisi minut sen jälkeen parvekkeelta alas. Eipä auta kuin vain miettiä sitä tässä näin.”
Aivojen kova raksutus alkoi kaikua olohuoneessa, kun jopa Yoshiki ja Andro, joka makasi yhä lattialla selällään, ryhtyivät muiden mukana muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta miettimään haastavaa kysymystä. Uusien miesten päässä tosin raksutti myös siitä syystä, että he ihan ihmettelivät, miksi kaikki puhuivat seksistä ja muusta niin avoimesti. Miksi kaikki olivat niin rentoja?
“Lopettakaa hyvän sään aikaan”, Kamijo päätti sanoa Manan puolesta.
“Muistakaa, että Sethillä on yhä coltinsa mukanaan.”

Reitan ja Yoshikin silmät räpsähtivät täysin auki heidän katsoessaan sitä, kuinka asevastaava yritti paeta kotatsun alle ja Andro päätti pysyä visusti lattian rajassa sohvan takana. Hirokille ja Tsunehitolle tuli kova kiire käydä keittiössä hakemassa lisää pikkupurtavaa K:n ja Közin pysytellessä tiiviisti parvekkeella. Asagi taas luikahti nopeasti rauhallisen tyynen Manan taakse tietäen varsin hyvin, ettei tälle tai Kamijolle voisi tapahtua mitään eikä ainoilla naisilla ollut mitään pelättävää.
“Jos menisimme kuitenkin viimein siihen asiaan”, kakkosmies painoi avustajan kainaloonsa.
“Andro, ylös sieltä lattialta. Közi ja K, tulisitteko viimein tälle puolelle. Ruiza – siivoa suusi ja tule pois sieltä kotatsun alta! Hiroki tuo itsesi sen Tsunehiton kanssa sieltä keittiöstä. Käyttäytykää, kuten miesten kuuluisi ja lakatkaa kiusaamasta Sethiä!”
“Miesten kuuluu suojella miehuuksiaan parhaan taitonsa mukaan!” aseiden salakuljettaja huudahti nousten viimein esiin suoraan kiharahiuksisen jalkojen välistä tämän hämmennykseksi.
“Seth on kuin mikäkin munahaukka!”
“Munahaukka?” Reitasta tuntui, ettei hän pysynyt enää perässään.
“Ampumaradalla Sethillä on taipumus ampua pahviukkoja aina haarojen väliin”, Tsunehito selvensi tullessaan keittiöstä takaisin Hirokin selän takana.
“Minä tosiaan olen sitä mieltä, että meidän pitäisi mennä itse asiaan.”
“Minä ajattelen samoin”, Hiroki nappasi ohimennen Ruizan Kamijon haarojen välistä mukaansa pienemmälle sohvalle.
“Kyyhkyläiset, tehkää tilaa muillekin – ette te voi siinä koko aikaa istuskella.”
“Ja Reitahan ei istu vielä yhtään minnekään!” Yoshiki karjaisi kiskoessaan Androa ylös lattialta.
“Sinulla on eräs tehtävä vielä tekemättä!”
“Yoshiki, sinä tiedät, etten ole hyvä näissä asioissa…”, kaikkien katseet siirtyivät Reitaan, joka tuijotti varpaitaan nolostuneena.
“Ei se nyt niin vaikeata ole!” lyhyin potkaisi nenärättistä takamukselle ja lähti sitten kiskomaan tätä kaikkien hämmästykseksi Hide-zoun eteen.
“Nyt kiität oikein kauniisti siitä, että Hide-zou-sama pelasti henkesi ja kahdesti! En minä voi kaikkea tehdä puolestasi!”
“Lopeta tuollainen! Olet pahempi kuin äitini!”
“Älä nyt liioittele! Kukaan ei pysty olemaan niin kaamea!”
“Ei niin, mutta en halua toista äitiä enää – kiitos vain!”
“Kiitä sitten!”
“Kyllä, kyllä – koko ajan”, vaalea baarimikko kääntyi katsomaan ruskeahiuksista, joka katsoi kysyvästi takaisin.
Seth katsoi yhtä hämmentyneenä ystäväänsä, joka käänsi katseensa muualle. Kaikki silmäparit katsoivat vaaleahiuksista – osa odottavasti, mutta osa ihmetellen.
“Hide-zou-sama… En tiedä, miten tämän esittäisin…”, Reita aloitti käheästi ja hieraisi hiukan hiuksiaan.
“En ole hyvä tässä… Mitä hittoa minun pitäisi edes sanoa…?”
“Jos vain sanot ihan suoraan, Reita”, Hide-zou katsoi nuorempaansa.
“Jotta pääsisimme vihdoin ja viimein siihen asiaan, mitä varten kokoonnuimme tänne.”
“Odota nyt – yritän koko ajan keksiä, miten sen sanoisin.”
“Ihan suoraan, kuten äsken sanoin.”
“Hyvä on”, nenärättinen huokaisi raskaasti ja kumartui sitten kaikkien hämmästykseksi toimitusjohtajan ylle.
Käsi laskeutui pehmeästi reidelle toisen käden siirtyessä ruskeankellertäväsilmäisen pään taakse.
“Kiitos, kun pelastitte henkeni”, vaaleaverikkö sanoi kuuluvasti painaen huulensa järkyttyneen kakkosmiehen suulle.
Ruskeankellertävät silmät räpsähtivät täysin auki baarimikon suudellessa varsin lempeästi, mutta myös hyvin intohimoisesti ujuttaen nopeasti kielensä huulien välistä tutkailemaan paremmin. Kaksikon hetki keskeytyi kuitenkin erään mustasukkaisen nuorukaisen takia.
“Reita! Mitä helvettiä sinä touhuat!?” Seth parkaisi kauhistuneena ja kiskaisi rakkaansa syliinsä turvaan tuijottaen murhanhimoisesti baarimikkoa.
“Kiitin”, Reita vastasi harvinaisen rehellisesti.
“Erinomainen tapa olikin kiittää!” Ruiza huudahti riemuissaan.
“Olisit voinut tosin stripata, jota mekin olisimme hyötyneet tuosta jotain!”
“Ehkä ensi kerralla”, vaaleaverikkö sanoi hiukan hämmentyneenä kuulemistaan sanoista.

Yoshikikin katseli väkeä hämmentyneenä. Kaksikko ei oikein ymmärtänyt, miksi kaikki vaikuttivat enemmän kuin tyytyväisiltä tuohon tapaan. Jos Exo-chikan mafiassa tuollaista olisi edes harkinnut, olisi saanut automaattisesti turpiinsa. Tällä hetkellä jopa Asagi naureskeli – lähinnä Hide-zoun ja Sethin ilmeille vilkaisten sitten merkitsevästi nenärättistä, että tämä tajusi nopeasti jättää tuon suudelman viimeiseksi.
“No, menkäämme viimein asiaan, jottei Hide-zoun tarvitse saada sydänkohtausta tai mitään muuta ikävää tapahtumaan. Istukaa toki alas”, yakuza viittasi sohvalle, johon Reita istuutui heti kirjanpitäjän pakottaessa toimitusjohtajan istumaan toiselle puolelle. Nuorukainen ei missään nimessä halunnut kaksikon tekevän lähempää tuttavuutta keskenään.
Vähitellen jokainen löysi paikkansa, kun Mana kääntyi kuiskaamaan jotain rakkaansa korvaan.
“Onko sinun ihan pakko lähteä jo nyt?” mustasilmäinen kääntyi pettyneenä entisen soluttautujan puoleen tämän nyökätessä vastaukseksi.
“Kyllä Itsu moderussa jaksetaan odottaa.”
Meikannut osoitti vakavana seinällä olevaa kelloa pidemmän kääntyessä katsomaan sitä. Harmistunut huokaisu pakeni pantterimaisen huulilta mustahiuksisen siirtyessään hakemaan keittiöstä suuren piirustuslaukkunsa, jonka oli jättänyt sinne, kun oli mennyt auttamaan Hikoa naposteltavan etsimisessä. Entinen vakooja käveli tyylikkäästi sieltä takaisin olohuoneen puolelle ja painoi hellän suukon mustatukan poskelle, kunnes kumartui alas kuiskaamaan jotain Kamijon korvaan.
“Ole huoleti, Mana. Minä kyllä katson hänen peräänsä”, kiharahiuksinen hymyili kurottuen taaksepäin ja veti rikollisjärjestön johtajaa lähemmäksi itseään.
“Eiköhän tässä mene ihan pieni hetki – Hide-zou ja Seth eivät voi olla pitkään poissa Tatemonokilta, mikä estää toivon mukaan ylimääräisen säätämisen.”
Mana nyökkäsi ymmärryksen merkiksi ja siirtyi siitä sitten hissille ottaen avainkortin esille.
“Közi, K – menkää viemään Mana Itsu moderulle”, Asagi vilkaisi henkivartijoitaan.
“Kohdelkaa häntä, kuin olisitte toimittamassa arvokasta jalokivikuljetusta.”
K ja Közi nyökkäsivät tuttuun tapaansa rientäen sitten hisseillä, jonka luona Mana seisoskeli odottaen. Siniharmaasilmäinen lähetti lentosuukon, ennen kuin he katosivat liukuovien taakse.

Samassa Kamijo kiskaisi rakkaansa yllättäen syliinsä tämän rääkäistessä kuuluvasti järkytyksestään.
“Noniin, lupasin Manalle, etten anna sinun riehua liikaa ja siitä lupauksesta minä pidän kiinni”, kiharahiuksinen hymyili viehättävästi painaessaan mustatukkaista lähemmäksi itseään.
“Näin sinua on helpompi vahtia.”
“Kamijo! Minun egoni kärsii tästä!” yakuza huudahti kauhuissaan.
“Niinkö?” rakastaja kallisti hiukan vanhemman päätä ja puraisi hellästi nenästä.
“Sepä ikävää.”
“Jätä nenäni rauhaan”, tummempi protestoi toisen jatkaessa pehmeitä näykkäisyjään.
“Mutta kun nenäsi on niin suloinen”, aristokraattinen naurahti ja painoi hellän suudelman huulille mumisten niitä vasten hiljaa:
“Pitääkö minun lopettaa tämäkin?”
“En puhunut tästä”, ovela hymy kaareutui huulille suudelman syventyessä.
“Minä putosin viinakärryltä ja taisin samalla lyödä pääni pahasti”, Reita katsoi äimistyneenä yakuzaa, joka käyttäytyi aivan liian vapaasti asemaansa nähden.
Tämä oli jotenkin niin omituinen ja rento, että se loksautti myös Yoshikin leuan alas. Tuntui, ettei tuo mies välittänyt yhtään siitä, mitä muut ajattelivat hänestä, tai mitä yakuzana olo merkitsi.
“Siis, eikös Asagi-samalla ole suhde Mana-saman kanssa? Kuka tuo sitten on?”
“Hän on Kamijo – yksi Asagin viidestä rakastajasta”, Hide-zou puuttui puheeseen.
“Viidestä?” Yoshiki huudahti järkyttyneenä.

“Niin, jos kävisimme nyt lyhyen esittelykierroksen”, ruskeahiuksinen nousi pystyyn päättäen jättää huomioimatta vähemmän tärkeät asiat.
“Reita ja Yoshiki, tervetuloa Burutendoun toisiksi ylimpään kerrokseen. Tämä on niin sanotusti haaremin kerros ja olette jo tavanneet heistä yhden. Tämä tässä on Kamijo”, mies osoitti kiharahiuksista, joka kietoi kätensä lämpimästi rikollisjärjestön johtajan yli nyökäten tervehdyksen.
“Asagia tuskin edes tarvitsee esitellä, paitsi mainita, että huonolla tuurilla jompikumpi teistä voi todeta päätyvänsä hänen alleen.”
“Mitä huonoa tuuria siinä on!?” Asagi huudahti närkästyneenä.
“Nämä punapäät tässä vieressäni ovat Omi ja Hiko – Omi on tuo mustiin pukeutunut pitkäkyntinen”, toimitusjohtaja jätti ystävänsä noteeraamatta.
Mestarivaras vilkutti saapuneelle kaksikolle pienesti.
“Ja Hiko on tuo räväkämmin pukeutunut”, sanojen perässä urkkija hymyili ja näytti peukaloaan.
“Nuo nurkassa toisiaan lähentelevät ovat Ruiza, Hiroki ja Tsunehito. Osaatte luultavasti tunnistaa Ruizan ja Hirokin ainakin, ettei tarvitse Tsunehitoakaan erottaa noista kahdesta mitenkään erityisemmin. Älkääkö välittäkö siitä, että Ruiza tunki juuri kätensä Hirokin housuihin ja hivelee toisella kädellään Tsunehiton vatsaa – he tekevät noin jatkuvasti”, ruskeankellertäväsilmäinen kääntyi baarimikkojen puoleen.
“Sinulle, Reita, tämä Andro on ehkä hiukan tuntemattomampi mies, mutta hän sattumoisin on näillä näkymin Yoshikin mies ja yksi Asagin luotetuimmista miehistä”, Hide-zou kallisti hiukan päätään.
“Sethin te jo tiedättekin ja minä olen Oshiro Hide-zou: Asagin oikeakäsi ja lapsuuden ystävä”, siitä kakkosmies kääntyi muiden puoleen.
“Nämä kaksi ovat Reita, siis tuo vaaleampi, ja Yoshiki, Andron paidan alle katoava. He työskentelevät kumpikin Gratterissa baarimikkoina.”
“OH-LA-LA-LAA!” Ruiza unohti lähes kokonaan, mitä juuri puristi, koska Hiroki ynähti pienesti tiukasta otteesta.
“Täällä on siis sittenkin olemassa Jumala!”
“Ihmettelinkin, miksi heillä on noin kivan näköiset kropat”, Omi naurahti pienesti vilkuillen kumpaakin tullutta.
“Harmi vain, että ovat ilmeisesti homoja.”
“Eihän katsominen ole koskaan kiellettyä”, Hiko naurahti pienesti.
“Minä sentään pääsen tarkkailemaan heitä hiukan enemmän, koska ovat urkkijoita.”
“Niin, sen lisäksi, että he ovat Gratterin baarimikkoja ja urkkijoita, he kuuluvat myös Exo-chikan mafiaan”, toimitusjohtaja päätti puheensa ja istuutui alas.

Koko huone hiljeni samassa Asagin miesten hymyjen hyytyessä valoa nopeammin. Kaikkien, paitsi Sethin, Hide-zoun, erään kaksikon, Andron ja tietenkin Asagin, silmät kapenivat tiukoiksi viiruiksi ja jopa Ruiza näytti ensimmäistä kertaa siltä, että saattaisi oikeasti napata aseen esiin ja ampua hävyttömät miehet siihen punaiselle sohvalle.
“Olkaa ihan rauhassa”, Asagi taputti ympärilleen kietoutunutta kättä, koska se kuristi ikävästi kaulan ympäriltä.
“Minäpä selitän muutamia asioita”, yakuza nousi ylös keräten katseita.
Koko olemus korosti sitä arvovaltaa ja voimaa, mitä tämän arvonimi toi mukanaan. Jotenkin he kaikki tiesivät vaistomaisesti, että mies oli heistä kaikkein vahvin ja mahtavin. Nyt tämä osoitti, että todellakin oli Osakan alamaailman herra ja yksi maan mahtavimmista yakuzoista.
“Reita ja Yoshiki olivat kumpikin aikanaan Toshi-saman mafiassa omista erinäisistä syistään, vaikkakin vasten omaa tahtoaan. Tavallaan heillä kummallakin oli sama kohtalo, minkä Sethkin koki: Heille ei annettu muita vaihtoehtoja. He oppivat ottamaan ilon irti olostaan, mutta Exo-chikan noustessa miehensä tilalle kaikki muuttui. Mafiassa oleminen alkoi käydä ikäväksi, koska saattoi saada esimerkiksi käskyn, että pitäisi surmata hyvä ystävänsä – rakkaansa.”
Reitan katse laskeutui maahan ja kaikki huoneessa olijat tajusivat viimeisillä sanoilla puhuttavan hänestä. Sen varmisti Sethin surullinen vilkaisu baarimikkoon Hide-zoun painaessa synkkänä rakastaan kylkeensä kiinni pitäen samalla tätä mahdollisimman kaukana nenärättisestä.
“Sain kuitenkin tiettyjen tapahtumien kautta selville, ettei Reita ole koskaan ollut halukas palvelemaan Exo-chikaa ja hän kertoi keskustellessamme, ettei Yoshikikaan ole kovin innostunut siitä tapahtumasta. Tällöin päätin ottaa heidät kummatkin omaan alaisuuteeni”, rikollisjärjestön johtaja jatkoi pyörähtäen kerran ympäri.
“Siis sekö on ajatuksesi?” Tsunehito kurtisti kulmiaan.
“Se, että otat palvelukseesi kaksi Yokohaman paskiaisen miestä, että he keräävät sinulle ja sille naiselle tietoja, mutta samalla kertovat sinulle tietonsa Exo-chikan liikkeistä ja päämääristä?”

“Sulaa hulluutta!” Hiko huudahti järkyttyneenä hypäten pystyyn.
“Kuinka niin?” Asagi kysyi ystävällisesti.
“Urkkijoihin tulee luottaa täysin! Sinun täytyy olla varma, että he kertovat sinulle kaiken tietämänsä!” nainen huusi kiihtyneenä.
“Mistä me tiedämme, ettei tämä ole Exo-chikan juoni?” Omi puuttui puheeseen ollen ehdottomasti samaa mieltä ystävänsä kanssa.
“Mistä me tiedämme, etteivät he petä meitä heti?”
“Omi ja Hiko puhuvat totta”, Hiroki huomautti väliin Kamijon ja Tsunehiton nyökkäillessä mukana.
“Siinä on riskejä. He voivat kavaltaa meidät kaikki ja laverrella meistä tietoja – kuten Hide-zou ihan aluksi sanoi.”
“Me emme myöskään ole ainoat, joille voi käydä huonosti”, Ruiza katsoi tuimasti kulmiensa alta johtajaansa.
“Niin Reita kuin Yoshiki voivat jäädä kiinni. Tietävätkö he edes nämä riskit? Ovatko he oikeasti valmiita vaarantamaan oman henkensä tällaisen kaksoisurkkijan tehtävän takia?”
“Tuota…”, Reita aloitti, mutta terävät katseet saivat hänet hiljenemään nielaisten.
“Puhu toki, Reita”, pantterimainen hymyili ystävällisesti useimpien hämmästykseksi.
“Siis… minä ja Yoshiki tiedämme tuon kaiken”, nenärättinen vilkaisi puna-mustahiuksista kääntyen jälleen muiden puoleen.
“Me todella ymmärrämme, ettei suurin osa teistä voi luottaa meihin emmekä me siitä loukkaannu. Tuskin mekään luottaisimme kehenkään teistä eritilanteesta ja me suhtaudumme teihin jo nyt varauksella. Ongelmana vain on se, ettemme enää halua kuulua Exo-chikan palvelukseen – se on hirveätä!” tummasilmäinen kävi kaikki huoneessa olijat läpi katseellaan.
“Kykenen tässä jo nyt sanomaan sen, että tämä mafia on erilaisempi. Te olette paljon vapautuneempia. Te ette ylikohteliaasti herroittele Asagi-samaa, kuin tämä olisi joku jumala, vaan kohtelette toisianne samanarvoisina – ystävinä. Exo-chikalla kaikki kulki tietyn kaavan mukaan, jopa tiukemmin kuin Toshi-samalla… Te luotatte toisiinne, mutta Exo-chikalla me emme voi luottaa kehenkään. Minulla on liian monta syytä olla tottelematta sen paskiaisen päähänpistoja! Minä en halua totella niitä käskyjä!” vaaleaverikkö katsoi vaistomaisesti kalpeinta.
“Minä en halua käskyä, jonka mukaan minun pitäisi tappaa rakas ystäväni, koska tämä sattumoisin seurustelee miehen kanssa, johon se murhaaja on iskenyt myrkylliset silmänsä… Minä haluan ennemmin auttaa ystävääni, kuin satuttaa ja juonia häntä vastaan”, henkäys pakeni täyteläisiltä huulilta tuiman katseen siirtyessä muihin.
“Minä en halua pettää Sethiä millään tavalla ja olen henkeni velkaa Hide-zou-samalle. Tahdon pois Exo-chikan vallasta ja paras tapa siihen on pettää hänet ja siirtyä Asagi-saman alaisuuteen. Tiedän kaikki riskit, mutta minä en niitä pelkää, koska minulla on liian monta hyvää syytä tähän!”
“Minulla on sama juttu”, Yoshiki myönsi viedessään kätensä Andron paidan alle paremmin hyväillen miehen nännejä.
“Toshi-saman kohdalla kaikki oli erilaisempaa – hän ei koskaan pakottanut pettämään ystävää. Exo-chika on ollut toisenlainen… Siksi minä olenkin esittänyt, etten tiennyt Andron kuuluvan Asagi-saman mafiaan.”
“Tiesitkö sinä koko ajan?” huumeparoni hätkähti hämmentyneenä.
“Tietenkin tiesin”, lyhyin virnisti pirullisesti.
“Enhän minä muuten olisi kummoinen urkkija.”

“Siinä oli teille, arvon herrat ja neidit, muutama puolustussana ajatukselleni”, Asagi hymyili tietäväisesti.
“Lisäksi asia on jo päätetty, koska minulla oli todisteita jo asian puolesta.”
“Todisteita?” Hide-zou kurtisti kulmiaan muiden mukana.
“Niin, Reita luovutti ystävällisesti kännykkänsä minulle ja sen kautta Tatsuroulle, joka tutki kaikki mahdolliset tiedot. Saimme muutamia mukavia numeroita ja lisäksi tiedon siitä, että Reita on jo pidemmän aikaa lähettänyt vajaita tietoja meistä ja meidän toiminnastamme. Hän ei esimerkiksi paljastanut Manan osoitetta Exo-chikalle, joten salamurhausyritys ei ole tapahtunut hänen kauttaan.”
“Sehän on ilmiselvää, koska muussa tapauksessa mies olisi kuollut”, Ruiza huomautti vilkaisten sitten kulmat kurtussa uusia miehiä.
“Ainakin heitä on kiva katsella – voisivat ottaa tosin vaatetta pois päältä.”
“Varo, mitä ehdotat”, Asagi naurahti pirullisten hymyjen noustessa baarimikkojen huulille.
“Muista, että he työskentelevät edelleen Gratterissa. Saatamme saada kunnon show’n.”
“Paratiisi! Hiroki! Tsunehito! Minä löysin meille neljännen ja viidennen!”
“Tuota, Yoshiki on varattu.”
“No, neljäskin käy! Huomenna sänkyostoksille!”
“Älä unta näe, Ruiza!”
“En tietääkseni nuku tällä hetkellä, Tsune-pieni.”
“Reita, näytähän meille sulavia liikkeitäsi.”
“Asagi, älä innostu liikaa.”
“Kamijo, tuo on loukkaavaa! Enkä minä saa enää koskea omiin alaisiini!?”
“Et, kun minä ajattelin koskea sinuun.”
“Kiva kuulla, mutta jätä nenäni rauhaan!”

“Taitaa mennä turhankin hurjaksi tämä meno”, Hide-zou kuiskasi Sethin korvaan.
Nuorukainen tuijotti silmät suurina, kuinka Reita oli huomannut Ruizan yrittävän tutkia tämän vatsalihaksia siteiden alta Hikon ja Omin vilkuillessa mielenkiinnolla Andron ja Yoshikin puuhia.
“Eikö olisi aika palata töihin?”
“Mikä ettei”, puna-mustahiuksinen nyökkäsi nousten pystyyn.
“Meillä on vielä paljon tehtävää ennen 60-vuotisjuhlia. Olisi hyvä, että voisimme sitten juhlia rauhassa pormestarin luona.”
“Aivan niin, rakas”, teräväpiirteinen nousi pystyyn hymyillen.
Mies painoi pehmeän suudelman kalpealle poskelle kääntyen sitten sekoavien miesten puoleen.
“Asagi!” kakkosmiehen terävä huuto sai kaikki vaikenemaan samassa.
“Me palaamme takaisin töiden pariin. Näemme toisiamme vielä ja selvitä Reitalle ja Yoshikille, missä tilanteissa ottavat yhteyttä minuun, sinuun tai Hikoon.”
“Nytkö jo te lähdette?” Asagi näytti tympääntyneeltä.
”Tylsimys!”
“Tämä tylsimys menee tekemään sinulle rahaa”, ruskeankellertäväsilmäinen liikautti kättään, kuin se olisi ollut ase.
“Ja rahasta tuli eräs asia mieleen”, mies ryhtyi kaivamaan taskujaan.
“Reita, Yoshiki, ottakaa koppi.”

Reita nappasi yhdellä kädellä ilmasta lentävän esineen Yoshikin tehdessä samoin. Kummankin silmät laajenivat hämmennyksestä, kun huomasivat saaneensa tuliterät, tyylikkäät kännykät.
“Pitäkää niitä aina mukanamme, että kykenemme löytämään teidät koska tahansa. Niissä on paikantimet ja näin alkuun vain muutama tärkeä numero. Kun luottamuksemme teihin kahteen kasvaa, saatte lisää numeroita”, voimakasleukainen kietoi omistavasti kätensä kirjanpitäjän ympärille.
“Nyt me voimmekin tästä lähteä – älkää riehuko liikaa tai Kaori murhaa teidät sotkusta.”
“Ei, ei!” kuului kuorolauluna liiankin kiltti vastaus, mikä sai ruskeahiuksisen naurahtamaan tämän viedessä rakkaansa hissin ovelle.

Kortti laitettiin lukijaan ja kaksikko kääntyi katsomaan taakseen, jossa Kamijo yritti huonolla menestyksellä saada väkeä rauhoittumaan. Miten tämä olisi edes siihen kyennyt, kun Asagi yllättäen kaatoi tämän lattialle ja jäi istumaan mukavasti miehuuden päälle kuiskaillen omia ehdotuksiaan.
“He ovat pahempia kuin päiväkoti-ikäiset pojat”, toimitusjohtaja pyöräytti silmiään Sethin tirskahtaessa osuvalle vertaukselle.
Hissin ovet aukenivat ja kaksikko astui sisään liikemiehen laittaessa korttinsa toiseen lukijaan.
“Muista, Asagi: se sinun tilauksesi tulee kuudelta hissin ovien eteen – käy hakemassa ajoissa, ettei kukaan tule ja nappaa sitä sinulta!” Hide-zou huudahti ystävällisesti ovien sulkeutuessa.
“Muistan!” Asagi kääntyi virnistäen ystävänsä puoleen.
“Kuinka voisin unohtaa, kun kyse on niin tärkeästä iltamasta!?”
Enempää kaksikko ei ehtinyt keskustelemaan, koska ovet sulkeutuivat heidän välissään.
“Mikä tilaus?” Seth kysyi välittömästi.
”Sellainen pieni kukkalähetys sun muuta, ei mitään tärkeää meidän kannalta”, kädet laskeutuivat laihaa vartaloa pitkin vyötärölle liukuen takin alle.
“Minä taas huomasin jotain mielenkiintoista, mutta samalla hiukan pelottavaa.”
“Mitä?” puna-mustahiuksinen kurtisti kulmiaan.
“Olet ilmiselvästi suudellut varsin usein Reitan kanssa, koska teillä kummallakin on sama tyyli tai näin ainakin uskoisin”, kakkosmies ryhtyi hitaasti suutelemaan hiusten alla piilottelevaa niskaa nuoremman mumistessa tyytyväisyyttään.
“Minä haluaisin kovasti ottaa selville, kuinka paljon eroja teillä kahdella on.”
“Kuinka kovasti?”
“Tahtoisin tehdä syväanalyysin.”
“Eli oliko tämä vihje siitä, ettemme menekään Tatemonokille?”
“Mitäs siihen ehdotukseen sanoisit?”
“Kuulostaa…”, kirjanpitäjä kääntyi hitaasti ympäri ja jäi hymyillen katsomaan rakastaan.
Yllättäen nuorukainen painoikin vanhemman vasten seinää lukiten kädet.
“Mielenkiintoiselta.”
“Hyvä, pidä tuo asenne kotiin asti”, ruskeahiuksinen naurahti, mutta huulet nappasivat hänen huulensa itselleen.
“Tai sittenkin vain autolle saakka.”

----------

Harvinaisen raskas huokaisu pääsi kuuluville Manan suusta hissin ovien sulkeutuessa kiinni. Viimeinkin hän pääsisi kotiin lepäämään ja nukkumaan. Vaikkei kello ollut kahdeksaa enempää, hän oli aivan puhki. Lähdettyään Burutendoulta hän oli saanut kyydin Köziltä ja K:lta Itsu moderun muotitalolle, jossa sitten olikin mennyt koko päivä. Ei se matka tai siellä oleminen sinänsä ollut lainkaan ikävää. Entinen soluttautuja nautti siitä, kun vaatteet ommeltiin pala palalta kauniiksi luomuksiksi. Mikään ei miellyttänyt silmää enemmän, kuin nähdä oma piirustuksensa muuttuvan oikeaksi ja juuri kuvitelmansa kaltaiseksi. Ongelmana olikin se, ettei hän voinut ihastella sitä kaikkea ääneen. Oikeastaan ompelijoille ja muotitalon toimitusjohtajan kanssa keskusteleminen oli niin rankkaa, ettei vaatesuunnittelija uskonut jaksavansa tehdä enää mitään. Olihan paikalla ollut jälleen tulkki, joka oli tulkannut puhetta osittain huulilta, mutta varsinaisesti viittomakieltä. Eipä sekään mies ollut mikään taitava ja kerran mustahiuksinen oli turhautunut niin pahasti, että oli napannut tulostimesta tyhjän paperin ja kirjoittanut tussilla, mitä oikeastaan halusi sanoa. Miten olikaan vaikeata saada itseään ymmärretyksi, kun ei voinut avata suutaan ja karjaista asiaansa!

Onneksi sitten jotkut ompelijat olivat tottuneet hänen tapoihinsa. Esimerkiksi, kun aikaisemmin tuoduista piirustuksista tehdyt vaatteet tuotiin mallien päällä paikalle, siniharmaasilmäisen tarvitsi vain hipaista kaulusta, jolloin tiedettiin heti, milloin se oli liian alhaalla, milloin liian ylhäällä. Lisäksi monet tavalliset työntekijät tuntuivat olevan paljon rohkeampia ja viisaampia kuin toimitusjohtajan typerys. Äijä ei tuntunut käsittävän, että suunnitteluasioissa kannatti sanoa suoraan mielipiteensä, vaikka kyseinen vaatesuunnittelija olisikin yrityksen omistajan rakastettu. Muotitalon johtomies vain kehui ja kehui eikä koskaan sanonut mitään rakentavaa. Kerran eräs vanhempi nainen leikkaamolta oli todennut naamioituneelle, että oli näyttänyt vahvasti siltä, ettei kauniskasvoinen osannut käyttää värejä, koska vaatteet olivat aina tummasävyisiä. Juuri tuollaista meikannut arvosti. Sitä, että hänelle sanottiin rehellisesti, mitä ajateltiin, ja millaista tulosta haluttiin, koska vain näin hän pystyi kehittymään paremmaksi suunnittelijaksi. Siitä lähtien vaatteissa oli näkynyt monipuolisemmin erivärejä ja jopa uusia sävyjä oli kehitetty.

Mana säpsähti ajatuksistaan hissin ovien avautuessa. Hän oli pudonnut niin mietteisiinsä, ettei edes huomannut, kun matka yläkertaan oli tehty. Hiukan nolostuneena entinen vakooja astui haaremin kerrokseen vilkaisten ympärilleen. Namie katsoi televisiota kyllästyneen näköisenä ja Kaori istui lähellä nurkkalamppua lukien ikebanasta kertovaa kirjaa. Kamijo oli ilmeisesti huoneessaan, koska suljetun oven alta loisti valoa. Ain olinpaikasta ei ollut minkäänlaista tietoa, mutta ei vaatesuunnittelija olisi siitä edes välittänyt. Sen hän kyllä arvasi, että Közi ja K olivat omissa huoneissaan lepäämässä, koska hän oli pyytänyt Itsu moderun väkeä soittamaan hänelle taksin Burutendoulle. Henkivartijoilla oli muutenkin kovasti työtä suojattinsa takia, ettei hän halunnut tehdä heistä taksikuskejaan. Mustahiuksinen nyökkäsi vain pienen tervehdyksen Kaorille, joka vilkaisi häntä kirjansa yli, ennen kuin jatkoi pienen hymyn jälkeen lukemistaan. Entinen soluttautuja naksautti pienesti niskaansa siirtyessään portaille ja otti pukunsa alta esiin kultaisen avaimen, jotta pääsisi sisälle rakkaansa omaan huoneistoon. Ovi aukesi helposti miehen astuessa sisään sulkien sen perässään ja kääntyi sitten katkaisijalle sytyttääkseen valot päälle. Katse osui yllättäen lattiaan, jossa oli jotain omituista.

Unohtaen kokonaan väsymyksensä ja sen, että hänen kannattaisi sytyttää valot, naisellisempi kyykistyi katsomaan tarkemmin lattiaa. Piirustuslaukku kosketti lattiaa hihnan pudotessa pois olkapäältä käden kurottuessa ottamaan jotain tummaa lattialta. Vaatesuunnittelijan suu raottui hämmennyksestä hänen huomatessaan tummanpunaisen – pimeydessä mustaa muistuttavan – ruusun terälehden. Se ei tosiaankaan ollut ainoa, vaan niitä oli paljon enemmän. Kauniskasvoinen näki edessään pienen ruusunterälehti polun, joka johti olohuoneeseen.

Meikannut sulki suunsa hymyillen. Hänen teki mieli kutsua Asagi paikalle, mutta se oli turhaa, koska Mana tiesi hyvin, että tämä oli tosiaan yakuzan keksintöjä. Mies nousi pystyyn jättäen piirustuslaukkunsa eteiseen ja lähti seuraamaan ruusuista tietään. Leningin helma levitti ja keräsi hiukan mukaansa terälehtiä entisen soluttautujan kävellessä olohuoneeseen välittämättä pimeydestä. Polku eteni television ja pienen pöydän välistä parvekkeen ovelle, mutta kääntyikin siitä keittiöön. Mitä ihmeen leikkejä rikollisjärjestön johtaja oli nyt keksinyt? Tämä tosin saisi itse siivota sotkunsa, koska siihen hommaan kauniskasvoinen ei suostuisi mistään hinnasta. Terälehtien kerääminen oli sama asia, kuin yrittäisi haravoida tuulisella säällä lehtiä – siis täysin mahdottomuus saada kaikki kerättyä.
Keittiössä siniharmaasilmäinen pyöräytti silmiään huomatessaan, että matka jatkuikin vielä. Käsi hipaisi pöytää vaatesuunnittelijan tajutessa, minne terälehtipolku johtikaan: makuuhuoneen ovelle ja siitä sisään. Hymy olisi luultavasti noussut maalatuille kasvoille, mutta se muuttui hämmentyneeksi ilmeeksi, kun korvat kuulivat hiljaista musiikkia. Huomaamattaan mustahiuksinen pysähtyi siihen paikkaan sulkien silmänsä hetkeksi. Kappale oli kaunis valssi. Viulut soivat kauniisti säestän pianoa ja sellot toivat omaa tummuutta kappaleeseen. Musiikki oli ilmiselvästi levyltä, mutta silti se sai hengityksen hiukan tihenemään kuin soitto olisi tullut oikealta orkesterilta. Mitä ihmettä pantterimainen oli oikeasti keksinyt? Miksei tämä ollut jo näyttäytynyt?

Hymähtäen itsekseen tyhmille kysymyksilleen entinen soluttautuja avasi silmänsä ryhtyen jatkamaan matkaansa. Askel piteni hiukan miehen päästessä viimein raollaan olevalle ovelle, jonka takaa loisti lepattava valo. Miettimättä sen kummemmin havaintoaan naamioitunut astui sisään pysähtyen samassa melkein kesken liikkeen. Manan suu aukeni hämmästyksestä hänen tahtomatta uskoa näkemäänsä. Hengitys lakkasi kokonaan, kun siniharmaat silmät huomasivat terälehtipolun siirtyvän vuoteelle ja leviävän sieltä sängyn ympärille. Tummanpunaisia ruusunterälehtiä oli myös vuoteella, jossa oli täysin uudet, mustat, kuviolliset lakanat. Punaisuus korostui tummaa pintaa vasten vaatesuunnittelijan viimein ottaessa askeleita eteenpäin pysähtyen keskelle makuuhuonetta. Monet kynttilät loivat omaa lämpimän salaperäistä sävyään huonekaluille ja ympäristöön. Oli pitkää kynttilää, tuikkua, matalaa ja paksua – niin paljon erilaisia pitkin eri tasoja ja nurkassa oli jopa harvinaisen isossa, mutta elegantissa kynttilänjalassa. Kynttilöiden liekit olivat ainoat valonlähteet, koska paksut verhot oli vedetty ikkunan eteen eivätkä kattovalot olleet päällä. Toisella yöpöydistä oli pieni tarjotin, jossa oli kynttilän vieressä kaunis lasipullo, mutta kauniskasvoinen ei tiennyt, mitä sen sisällä oli – eipä hän olisi kyennyt sitä edes miettimään. Silmät ihastelivat vain ympäristönsä tuomaa tunnelmaa, kynttilöitä ja kaikkea muuta kiinnittämättä huomiota turhiin yksityiskohtiin, kuten tarjottimella olevaan punaiseen silkkiliinaan tai muihin kangaspaloihin. Musiikki kuului hyvin piilotetusta radiosta, joka oli piilossa, koska moderni laite olisi saattanut tuoda epäkohdan täydellisen vanhahtavaan hetkeen. Korvat olivat kuuroutuneet täysin kaikelle muulle, kuin levyltä kuuluvalle soitolle, koska mies ei kuullut lainkaan sitä, kun ovi sulkeutui hiljaa perässään. Sydän hakkasi rinnassa kiihtyneenä, ihastuneena tästä kaikesta, mitä näki edessään.

Kädet kietoutuivat selän takaa täyteläisten huulien painaessa pienen suukon herkkään niskaan.
“Tervetuloa takaisin kotiin”, Asagi kuiskasi pehmeästi hangaten hiukan päätään rakkaansa hiuksiin.
“Kiitos”, Mana sanoi hiljaa nauttien vartaloaan hyväilevistä kosketuksista ja toisen kehon tuomasta lämmöstä.
“Pidätkö tästä?” yakuza suukotti kaulaa koskettaen täsmälleen niitä pisteitä, jotka saivat hengityksen kiihtymään.
“Rakastan”, mustahiuksisen pää kallistui taaksepäin tehden tilaa kaulalleen.
“Hyvä”, pantterimainen kehräsi matalasti jatkaessaan suudelmiaan.
Kädet painoivat laihaa vartaloa lähemmäksi sormien hivellessä kylkiä. Huulet liikkuivat pehmeästi, syntisen viettelevästi kaulalla ja niskalla miehen viimein kääntäessä rakkaansa ympäri katsomaan itseään. Mustat, hiukan kireät housut myötäilivät täydellisesti jalkoja saaden lisää solakkuutta ja notkeutta. Valkoisen kauluspaidan ylimmät napit olivat auki paljastaen kauniin tasaista ihoa aina kylkiluihin asti mustien hiusten laskeutuessa kevyesti olkapäille luoden lisää vastakohtaisuuksia vaatteiden korostaessa notkean siroa vartaloa.
“Sitä minä toivoinkin”, mustat silmät hymyilivät oikean käden siirtyessä lyhemmän selän taakse ystävällisen vaativasti.
Vasen käsi tarttui hellästi rakastajansa oikeaan käteen tämän hymyillessä hiukan huvittuneena, mutta silti onnellisena. Vaatesuunnittelijan vasen käsi nousi hellästi vanhemman olkapäälle tämän lähtiessä viemään rauhalliseen valssiin. Entinen soluttautuja oli joutunut opettelemaan naisten askeleet koulutuksensa myötä, mutta hän ei silti koskaan tuntenut itseään naiseksi tanssiessaan mustatukan kanssa. Se oli täysi mahdottomuus, koska tanssiessaan heillä ei ollut sukupuolirooleja, jotka olisivat määränneet kaiken. Siinä oli vain he kaksi. Siniharmaat silmät katsoivat tuikkien mustiin silmiin, jotka hymyilivät rakastavasti takaisin. He hengittivät samaa tahtia astuen toisilleen juuri oikeanpituiset askeleet. Leningin helma tanssahteli kauniisti kaksikon tanssiessa vuoteen ympärillä nauttien valssin tuomasta tunteesta, joka sai kohoamaan toiseen maailmaan. Katseet pysyivät tiukasti toistensa silmissä vartaloiden väristessä täynnä odotusta.
Vähitellen heidän vartalonsa painautuivat lähemmäksi toisiaan, vaikkei se olisi ollut tarpeen edes valssissa. Liikkeet pysähtyivät lopulta rikollisjärjestön johtajan liu’uttaessa vasemman kätensä laihemman kättä pitkin selän taakse. Huulet painautuivat toisiaan vasten hyväillen liikkeillään. Naamioituneen kädet nousivat mustatukkaisen pään taakse painaen miestä lähemmäksi itseään. Aikaisempi väsymys kaikkosi täysin jäsenistä, kun leningin nyöritykset aukesivat vähitellen korsetin höllentyessä vartalon ympäriltä. Mana nautti täysin niistä pehmeistä kosketuksista, jotka tunsi selässään Asagin riisuessa vaatetta pois. Pantterimaisen huulet liikkuivat kaulalta rintakehälle ja siitä alemmaksi, kun mies riisui vaatteita nuorempansa yltä. Korsetti laskeutui lantion yli lattialle, mutta – toisin kuin mustahiuksinen oli odottanut – korsetin ja leningin mukana lähtivät loputkin vaatteet.

“Piruilija”, meikannut sanoi, kunnes älähti huomatessaan sanansa pitäneen turhankin hyvin paikkaansa.
Yakuza nousi rauhallisesti seisomaan ja nuolaisi matkallaan nautiskellen kovettunutta miehuutta hymyillen niin hurmaavan riemuissaan, että tämän kasvolihakset saattaisivat saada krampin.
“Lurjus, sinulla on vielä vaatteet päälläsi”, vaaleat sormet liukuivat kauluspaidan alle, mutta pidempi tarttui hellän vahvasti ranteesta kiinni ja vei sormet pois iholtaan.
Kauniskasvoinen kurtisti kulmiaan hämmentyneenä, mutta ei ehtinyt tekemään mitään, kun vahvat kädet nostivat hänet syliinsä. Huulet hapuilivat toisiaan intohimoisesti kielten päästessä taisteluun keskenään. Varsin pian entinen soluttautuja laskettiin makaamaan pehmeälle vuoteelle terälehtien keskelle. Kädet hyväilivät paljaita kylkiä nousten siitä sitten pois suudelman kuitenkaan keskeytymättä. Eipä vaatesuunnittelija olisi edes huomannut mitään, koska silmät olivat sulkeutuneet keskittyen täysin suudelmaan, joka suorastaan kiusasi häntä. Yllättäen mustatukkainen keskeytti suudelman silmien kaventuessa ovelan ilmeen myötä. Ennen kuin laihempi ehti sanoa sanaakaan, hänen kätensä nostettiin voimakkaasti pään yläpuolelle puristettuina yhteen. Asagi oli ottanut pöydältä punaisen silkkihuivin ja sitoi sen lujasti, mutta uskomattoman pehmeästi ranteiden ympärille sitoen toisen pään katossängyn pylvääseen kiinni.
“Älä liikaa pyristele vastaan”, yakuza naurahti Manan äimistykselle jatkaen suukkoja ja muutamia kiihottavia näykkäisyjä vatsalle, josta sitten nousi pystyyn lähtien kävelemään toiseen päähän makuuhuonetta.
“En haluaisi käyttää oikeita käsirautoja kauniisiin käsiisi”, kauluspaidan loput napit avautuivat miehen kävellessä sammuttamassa kynttilöitä pitkin huonetta.
Asteittain huone pimeni paidan pudotessa viimein lattialle. Siniharmaat silmät katsoivat hullaantuneena pehmeitä liikkeitä, jotka saivat mustatukan muistuttamaan pantteria vielä enemmän. Jopa housujaan riisuessaan mies oli niin siro ja notkea, ettei sitä voinut pitää mahdollisena. Tuo hehkuvan viettelevä vartalo sai lyhemmän nieleskelemään, kun suurin osa kynttilöistä – lukuun ottamatta niitä muutamia, jotka olivat aivan vuoteen vieressä – oli puhallettu sammuksiin. Vanhempi liukui kuin käärme saaliinsa viereen jatkaen pehmeitä suudelmiaan pitkin vartaloa takaisin huulille saaden hyvin intohimoisen vastaanoton. Entinen vakooja jopa näykkäsi rakastaan huulesta tämän virnistäessä tietäväisen innostuneena. Käsi kurottui yöpöydälle ottamaan lasipullon, joka sai kauniskasvoisen ihmetyksen valtaan. Korkki avattiin varovaisesti rikollisjärjestön johtajan ryhtyessä valuttamaan sisältöä rakkaansa päälle.

Vaatesuunnittelija värähti kylmän, tahmean aineen valuessa vartalolleen, mutta samassa hän tajusi, mitä se oli. Siirappia! Matala naurahdus pakeni huulilta miehen katsoessa hämärässä siirappinoroa, joka valui pullosta vartalolleen. Katse tarkkaili miestä, joka levitti tahmeata ainetta rintakehälle ja vatsalle, mutta se ei jäänyt siihen. Hitaasti kannu siirtyi alavartalolle valuttaen siirappia reisille nousten siitä takaisin ylävartalolle ja käsiin. Huokaukset pakenivat naamioituneelta hänen tuntiessaan sen, kuinka siirappi valui pitkin vartaloa tahraten häntä entisestään. Lasipullo pistettiin viimein takaisin, kun pohjassa oli enää hiukan makeata siirappia. Pantterimaisen käsi meni siitä vielä ottamaan yöpöydän laatikosta tutun purkin tasolle, minkä jälkeen mies puhalsi viimeiset kynttilät sammuksiin.

Mana katsoi hämmentyneenä katosvuoteen kattoa, joka oli mustunut täysin. Silmät olivat sokeat kaikelle muutoksesta ja ainut mielikuva päässä oli siitä, kun Asagi puhalsi kynttilät sammuksiin. Nyt hän tunsi vain makaavansa siinä ja hermostuksen valtaavan mielen. Missä hänen rakkaansa oikein oli, kun tämän kosketusta tai läheisyyttä ei jostain syystä tuntunut missään?
“Ei hätää, Mana”, kuului pehmeä kuiskaus korvan juuressa, joka samaan aikaan pelästytti, mutta myös huojensi.
“Olen tässä enkä ole lähdössä luotasi minnekään pitkään aikaan”, ääni laskeutui alemmas.
Kauniskasvoinen henkäisi syvään sulkien silmänsä. Hänen kuului ilmiselvästi vain tuntea ja kuulla tämä kaikki eikä nähdä. Huokaus pakeni nopeasti maalatusta suusta huulien koskettaessa rintakehää. Nautiskellen täysin tilanteesta mustatukkainen ryhtyi kielellään nuolemaan siirappia pois. Tahmea aine tuntui kuitenkin pysyvän tiukasti kiinni ihossa kielen lipoessa himokkaasti vaaleita rintalihaksia.
“Asagi…”, entinen soluttautuja kuiskasi selän kaareutuessa nautinnosta.
Toinen jalka koukistui valuttaen kylmää ainetta sisäreidelle kohti miehuutta. Hengitys kiihtyi mustatukan siirtyessä tietävästi koukistuneen reiden luokse. Huulet imivät valuvaa siirappia vaatesuunnittelijan miehuuden kirkuessa samaa kosketusta itselleen, mutta sitä se ei saisi vielä pitkään aikaan. Rikollisjärjestön johtajan polku kulki reideltä vatsan yli rintakehälle ja sieltä huulille. Suudelma oli makea, lämmin ja ehdottomasti niin täynnä himoa, että Mana kirosi mielessään vahvan silkkiliinan helvettiin, koska ei saanut käsillään kiskottua rakastaan lähemmäksi. Asagi vain hymähti tietävästi jatkaen suudelman syventymistä, kunnes lähti taas jatkamaan lipomista laihalle vatsalle. Mustahiuksinen huokaili ja voihkaisi kuuluvasti, kun kädet kietoutuivat selän alle nostamaan hänet parempaan otteeseen, jotta siirapin nuoleminen helpottuisi. Kuitenkin se oli niin tahmeata, ettei sitä saisi millään kokonaan vartalosta irti pelkästään nuolemalla.
“Älä nyt suutu”, pantterimainen murisi matalasti laskien rakastajansa takaisin vuoteelle.
“Minusta vain tuntuu, että eräs kaipaa tällä hetkellä kovasti… huomiotani”, kasvot liikkuivat kevyiden henkäysten myötä alaspäin.

Maalatut huulet raottuivat protestiksi moiselle keksinnölle, koska vanhemman suu oli aivan tahmea siirapista, mutta ääni ei lähtenyt aluksi kurkusta. Ei tarvittu kuin kevyt imaisu, ja ääni palasi nopeasti takaisin naisellisemman lähes ulistessa. Yakuza oli ottanut puolikuun niin syvälle suuhunsa kuin kykeni ja imi voimakkaasti ryhtyen yllättävästi välillä lipomaan tai suukottamaan kovaa vartta. Miehuudesta tuli tahmaisempi, mutta se antoikin mustatukka erinomaisen syyn tehdä kunnon puhdistuksen. Pimeydestä kuului vain nautinnon huokauksia ja inahduksia Manan nauttiessa täysin saamastaan huomiosta, jonka vertaista hän ei ollut vielä kokenut. Tämä oli jotain sellaista, mitä ei ollut vielä tapahtunut, koska hänen ei annettu tehdä mitään. Kädet painoivat kapeata, jopa naisellista lantiota pantterimaisen tehdessä kaiken työn rauhassa nautiskellen loppumattomasta ajasta. Vaalea jalka koukistui muutaman kerran vartalon säpsähtäessä voimakkaasti, kun nautinnon aallot lähtivät liikkeelle kuumina ja kiihdyttävinä kauniskasvoisen rutistaessa silmänsä kiinni tuntiessaan laukeavansa rakkaansa suuhun. Vartalo rentoutui ja jännittyi uudelleen rentoutuen viimein täysin kokemastaan. Koukistunut jalka suoristui siirapin valuessa vartalolta lakanoille, mutta kumpikaan ei siitä välittänyt. Asagi liukui vuodetta pitkin rakkaansa kasvojen korkeudelle ottaen yöpöydältä liinan, johon puhdisti suunsa.

“Varsin makoisaa”, rikollisjärjestön johtaja naurahti matalasti painaessaan suudelman kultansa maalatuille huulille.
Entinen soluttautuja maistoi siirapin makeuden ja sperman suolaisuuden niiden saadessa hänet kaipaamaan lisää, paljon enemmän. Kädet ryhtyivät jälleen tappelemaan huivia vastaan vartalon nytkähdellessä voimakkaista liikkeistä. Rintakehä kohosi ylöspäin vanhemman katseen alla.
“Oletpas sinä kärsimätön”, pantterimainen naurahti keskeyttäen suudelman.
“Etkö itse ole?” siniharmaasilmäinen kysyi matalasti hengittäen raskaasti useammastakin syystä.
“Minä nautin tästä leikistä hyvinkin paljon”, käsi kosketti poskea peukalon silittäessä tasaista ihoa.
“Myönnän kuitenkin, että alat käydä liian vastustamattomaksi.”
“Alanko käydä vasta nyt?” Mana kahmaisi rakkaansa huulet itselleen kallistuen sivummalle.
Vartalon painautuivat toisiaan vasten siirapin kiinnittäessä heidät yhteen. Solmu, jonka Asagi oli tehnyt pylvään ympärille, aukesi viimein oikeanlaisten kiskaisujen voimasta. Kädet nousivat yhä sidottuina vanhemman kaulan ympärille miehen halutessa lähemmäksi hehkuvaa vartaloa. Jalat puristuivat pidemmän lantion ympärille tämän painaessa nopeasti rakkaansa takaisin vuoteelle. Kielet ryhtyivät jälleen taisteluun johtajuudesta vahvan käden tarttuessa huiviin pakottaen kädet pysymään mustahiuksisen pään yläpuolella.
“Olet käynyt jo pidemmän aikaa”, mustasilmäinen hengitti raskaasti kiihkeästä suudelmasta, jonka aikana hän ei ollut saanut yhtään happea.
“Minun kärsivällisyyteni taisi juuri kohdata rajansa.”

Käsi hapuili pimeydessä yöpöytää siirappipullon kaatuessa tarjottimella sokeasta kopeloinnista. Katse ei kuitenkaan lähtenyt mihinkään kauniilta kasvoilta, jotka hän pystyi erottamaan pimeyteen tottuneilla silmillään. Se hymy sai sydämen hakkaamaan kiihkeämmin käden kietoutuessa viimein purkin ympärille. Kevyesti naksahtaen kansi aukesi kahden sormen ottaessa liu’utusainetta itselleen.
Ensimmäinen sormi laitettiin tottuneesti laihemman sisälle toisen sormen seuratessa nopeasti perässä.
“Asagi – pidä kiirettä”, soinnukas ääni kuiskasi harvinaisen karheasti.
“En jaksa odottaa enää hetkeäkään!”
Mustatukkainen kallisti päätään. Pyyntö oli houkutteleva, vaikkei hän ollut ehtinyt totuttamaan kultaansa kunnolla kahteen sormeen. Tämä oli vieläkin kireä lihasten puristaessa sormia tiukasti. Voisihan hän tosin totuttaa nuoremman näihin kahteen ja unohtaa sen kolmannen, mutta… Hymähtäen itsekseen pantterimainen otti sormensa pois kauniskasvoisen aukolta ja tarttui miehuuteensa ohjaten sen tottuneesti oikeaan paikkaan.
Käheä huudahdus kajahti huoneessa siniharmaiden silmien melkein hypätessä ulos kuopistaan luomien koettaessa pelastaa pysyvää sokeutumista nopeasti. Asagi työntyi kokonaan hänen sisälleen kivun levitessä hirvittävänä pitkin vartaloa, mutta hän halusi sitä lisää. Mana ei halunnut vain maata siinä, mutta hän ei saanut käsiään vapaaksi kiitos vanhemman otteen. Kyyneleet nousivat raottuneisiin silmiin mustahiuksisen katsoessa pantterimaisen hiukan vakavoituneita kasvoja. Tämä oli huolissaan siitä, että oli satuttanut liikaa, mutta se oli turhaa, kuten naisellisempi olisi halunnut sanoa.
“Ota minut”, meikannut sanoi hiljaisen käskyn, joka kertoi, ettei sitä kannattanut jättää tottelematta.
Ei yakuza olisi edes halunnut jättää.

Toinen käsi kietoutui jälleen selän alle miehen aloittaessa vahvat, kiihkeät työntönsä nostattaen ilmaan kuuluvia voihkaisuja. Siirappi kiinnitti heidät lujasti toisiinsa saaden vartalot värähtelemään kylmyydestä ja kuumuudesta. Lyhemmän selkä kaareutui nautinnosta, joka sai miehuuden kovettumaan uudelleen. Ruusujen terälehdet hivelivät lakanoiden myötä ihoa ja tarttuivat siirappiin kiinni. Iho hohkasi kuumuutta mustien hiusten levitessä vapaina pitkin tyynyä. Täyteläiset huulet laskeutuivat vaalealle kaulalle lipomaan nautinnon pisteitä. Manan miehuus puristui tiukasti tahmeiden vartaloiden väliin huoneen muuttuessa kuumemmaksi ja kuumemmaksi. Korvat kuuroutuivat täysin musiikilta niiden keskittyessä kuuntelemaan pienintäkin nautinnon ääntä. Työnnöt voimistuivat ja kiihtyivät Asagin otteen irrotessa viimein silkkihuivista, mutta sitä rakastaja ei huomannut. Hänen pisteensä, joka koki vaativat iskut, sai hänet näkemään kaikki värit, mitä huoneessa oli nähtävänä. Tummanpunaiset ruusunterälehdet leijuivat silmien edessä huulten painuessa jälleen toisiaan vasten. Vain muutama työntö siihen pisteeseen sai sellaisen nautinnot aikaiseksi, että entinen soluttautuja tunsi laukeavansa uudelleen tahraten heidät kummatkin. Valkoinen sperma sekoittui tummaan siirappiin, mutta siinä pimeydessä sitä ei voinut huomata. Ei naisellisempi olisi moista jaksanut ajatella, koska pidempi jatkoi hurjan kiihkeitä työntöjään saaden ilmoille vielä muutaman voihkeen, kunnes pysähtyi lauetessaan.

Kädet pitelivät lihaksikasta vartaloa pystyssä mustien silmien katsellessa upean laihaa vartaloa. Kaunis hymy koristi kummankin kasvoja mustatukan painautuessa nuoremman rintakehää vasten otettuaan puolikuunsa viimein pois työstä. Pantterimainen riisui varovaisesti kangaskahleen rakkaansa ranteiden ympäriltä hengittäen syvään.
“Asagi”, kädet nousivat kasvoille ja laskivat huulet omilleen.
“Minä rakastan sinua.”
“Ja minä sinua”, suudelma keskeytyi niin syviin hengenvetoihin kuin muminaan.
“Enemmän kuin arvaatkaan.”
“Ei minun tarvitse arvata”, sormet hivelivät selkänikamia piirrellen kynsillä pieni kuvia.
“Minä tiedän sen”, suudelmia painettiin kasvoille ja – erityisesti – nenälle, mikä sai vanhemman älähtämään hiukan myrtyneenä.
“Oletko kovin väsynyt?”
“Väsynyt mihin?” toinen kulmakarva kohosi mustatukalla.
“Mihinhän”, kevyt nuolaisu huuliin sai yakuzan raottamaan suutaan kutsuen rakastajaansa mukaansa tanssiin, mutta miehen yllätykseksi toinen ei tullutkaan mukaan.
Maalatut huulet nappasivat kultansa kielen väliinsä ryhtyen imemään sitä rauhalliseen tahtiin. Naisellisemman oma kieli paineli kärkeä kevyesti mustien silmien lyödessä innostuksen kipinää.
“Olen valmis enemmän, kuin uskotkaan”, Asagi naurahti saatuaan kielensä takaisin, koska tunsi teon aiheuttamat kiihkeyden kipinät miehuudellaan.
“Hyvä”, Mana hymyili viehättävästi täyteläisten huulien suukottaessa kasvojaan.
“Koska ilta on vielä nuori”, kauniskasvoinen liikkui lipomaan kultansa kaulaan iskien yllättäen hampaansa yakuzan omaan nautinnon pisteeseen tämän mumistessa tyytyväisyyttään.
“Harmi vain, että siirappi pääsi loppumaan.”
“En menisi sanomaan noin”, pantterimainen kehräsi kallistaen päätään, jotta toinen voisi jatkaa näykkäisyjään.
“Meillä on siirappia vaikka vuoden jokaiselle päivälle.”

*~*~*~*

Pieni pöytälamppu loi kirkasta valoa pöydälle muun huoneen pysyessä pimeänä. Sormet painelivat näppäimistön kirjaimia katseen välillä harhautuessa pöydällä oleviin papereihin. Terachi Shinya hieraisi ohimoaan haukotellen. Häntä alkoi väsyttää. Mies ei ollut koskaan erityisemmin nauttinut myöhään kukkumisesta, varsinkaan kaiken maailman huolien kanssa, vaikkei ollut mitenkään erityisen myöhä. Ruskeat silmät katsoivat uupuneina näytössä olevaa tekstiä koettaen miettiä, mitä vastaisi saamaansa raporttiin. Niskaa kivisti ja päätäkin alkoi jyskyttää, mutta hän ei voinut vielä vetäytyä nukkumaan. Yakuzalla olisi edessään vielä tärkeä tapaaminen Mawashimonan johtomiesten kanssa ja muuta puuhaa. Vaaleanruskeahiuksinen pyöräytti hiukan niskaansa ja ryhti selaamaan papereita. Huone täyttyi jälleen nopeasti näppäilystä ja papereiden kahinasta.
Erästä paperia etsiessään mies onnistui vahingossa pudottamaan pienen asiakirjapinon, mikä sai muutaman kirosanan kuulumaan matalana mutinana. Toimistotuoli liu’utettiin taaksepäin ruskeasilmäisen siirtyessä keräämään papereitaan. Katse tutki lattiaa ja osui pieneen valokuvaan, jonka sormet ottivat vapisten käteensä. Kuvassa oli pyöreäkasvoinen mies, jonka iho oli kalpea ja huulet raollaan. Pää roikkui ikävästi sivuttain paljastaen hirvittävän reiän kaulassa. Shinya irvisti suoristautuen nopeasti. Jos hän jotain inhosi arvonimessään, se oli ehdottomasti sen mukana kulkeva kuolema. Nytkin kaiken muun työn lisäksi hänen olisi pidettävä jonkinlaiset hautajaiset alaiselleen, vaikka tämä olikin epäonnistunut tehtävässään. Valokuva putosi sormista miehen muistaessa sen, kun Die oli avannut suuren paketin hänen työpöydällään ja laatikosta oli pudonnut esiin ruumis. Surullisesti huokaisten rikollisjärjestön johtaja siirtyi työpöytänsä takana olevalle ikkunalle katsomaan kauempana siintävän kaupungin valoja. Tokio oli aina yhtä eloisa. Monet nuoret ja vanhempikin väki piti hauskaa ja he elivät mukavaa elämää tietämättä lainkaan siitä, mitä tapahtui alamaailmassa parhaillaan. He eivät tienneet, että harvinaisen rohkeat yakuzat olivat auttaneet Ruka nimisen miehen uhkaamaan Kuro Kagen liigaa – neljää mahtavinta ja heidän täytyisi nyt hoidella tämä pois tieltään.

Olivathan asiat tosin varsin hyvin edistyneet. Asagin vakooja oli saanut paljon uutta tietoa. Näytti vahvasti siltä, että Osakan herra oli tosiaan ollut oikeassa. He pystyisivät helposti kukistamaan uhkaajansa ilman ulkopuolisten apua, jos he käyttäisivät voimavaransa oikein. Klaha oli onnistunut torjumaan jo useampia iskuja ja Tokion alamaailmassa taas oli saatu useita pettureita kiinni. Todellisuudessa he alkoivat lyödä vähitellen Rukan joukot, muttei riittävän nopeasti, kuten Exo-chika oli vähän aika sitten jäkättänyt. Asagi ei ollut vieläkään ilmeisesti totellut saamaansa käskyä, koska Nagoyasta ei ollut kuulunut yhtään mitään. Pantterimainen tuntui niin välinpitämättömältä heidän kolmen muun mielipiteissä ja vastusti saamaansa käskyä viimeiseen asti. Ei Tokion yakuza voinut kyllä kieltää, etteikö olisi toiminut samoin mustasilmäisen kohdalla. Kyllä hänkin välttelisi Nagoyaa, jos…

“Shinya-sama, vieraanne ovat saapuneet”, kuului matala ääni ovelta.
Shinya vilkaisi puheen suuntaan ja hymyili pienesti vakavoituen sitten.
“Die, kuinka monesti olen pyytänyt sinua käyttämään pelkästään etunimeäni?” mies katsoi kakkosmiestään tarkkaan.
Punapäinen punkkari virnisti astuen sisään.
“Ainakin kolmesataa tuhatta kertaa”, Die naurahti.
“Miksi sinä haluat, että sanon sen vielä kolmannensadannen tuhannen yhdennen kerran?” yakuza katsoi kulmiensa alta pidempäänsä tämän kävellessä pimeydessä työpöydän ääreen vilkaisten lattiaa.
“Ehkä minä vain pidän äänestäsi”, punapää huomautti vilkaisten työpöydälle ja sen ympärillä lattiaa.
“Kuten sinä ilmeisesti pidät sotkemisesta. Luulisi, että suuri ja mahtava yakuza osaisi pitää edes jonkinlaista järjestystä.”
“Ehkä minä vain haluan nähdä sinun kyykistelevän maassa”, ruskeasilmäinen huomautti pienesti hymyillen.
“Tiedän kyllä, että takamukseni näyttää silloin erityisen tiukalta, kun nämä vaatteet kiristyvät päälleni”, vanhempi huomautti polvistuen maahan ottamaan kuvan esiin.
“Tiedän myös, milloin olet huolissasi.”

Rikollisjärjestön johtaja huokaisi raskaasti ja kääntyi katsomaan ikkunasta ulos. Hän kuuli, kun raskaat maihinnousukengät narisivat lattiaa vasten. Mies tunsi, kuinka hänen taakseen pysähdyttiin ja kädet kietoutuivat puvun takin ympärille kalpeamman painaessa johtajaansa itseään vasten.
“Sinä murehdit liikaa”, Die kuiskasi pehmeästi Shinyan korvaan.
“Otat liikaa syytä itsellesi.”
“Minä olen tämän mafian johtaja – minulle suurin vastuu kuuluu”, vaaleanruskeahiuksinen huomautti haikeana kietoen kätensä toisen käsien ympärille.
“Mutta sinä et voi sille mitään, jos miehesi tyrivät ja menettävät henkensä sen vuoksi”, pidempi kertoi painaen päänsä nojaamaan lyhemmän päähän.
He olivat hetken aikaa aivan hiljaa nuoremman nauttiessa kakkosmiehensä läheisyydestä. Tuo mies sai hänet välillä niin suunnattoman raivon partaalle, että oli ihme suorastaan, ettei punapää ollut huomannut menettäneensä päätään. Joskus oli rasittavaa, miten hyvin nahkapukuinen oikeastaan tunsi hänet läpikotaisin. Näinä hetkinä tuo seikka oli kuitenkin ihana, kun ei tarvinnut sanoa turhia sanoja, vaan toinen ymmärsi ja koetti lohduttaa, vaikkeivat kaikki sanat aina auttaneetkaan. Yakuzalle riitti, että toinen oli lähellä.
“En mieti pelkästään kuolleitamme”, Shinya sanoi viimein työntäen kalpeamman kauemmas.
“Minun on myös mietittävä Rukaa ja koetettava pitää muut yakuzat kurissa. Siinä on niin paljon puuhaa, etten saisi levätä oikeastaan useampaan viikkoon.”
“On se rankkaa olla yakuza”, Die naurahti kaapaten lyhemmän kainaloonsa tämän kauhistukseksi.
“Mutta yakuzana voit aina delegoida työt muille ja nauttia minun kanssani öiden parhaimmista puolista.”

“Die! Minulla ei ole aikaa tuollaisiin leikkeihin!” rikollisjärjestön johtaja huudahti kiihtyneenä.
“Minun pitäisi tehdä sata asiaa ja minulla on vain kaksi kättä!”
“Kaksi kättä, jotka ovat uuvuksissa tämän päiväisestä”, nahkapukuinen vain hymyili nuoremman kiihtymykselle, jolla yritettiin piilottaa muita tuntemuksia ja poskille kohonnutta punaa.
“Eikö hartioitasi kivistä lainkaan jatkuvasta koneella istumisesta?” kädet nousivat vaaleanruskeahiuksisen niskan taakse painelemaan jäykistyneitä lihaksia.
“Minä hieroisin sinua oikein mielelläni, mutta”, kalpeampi naurahti matalasti.
“En täällä, vaan jossain aivan muualla.”
“Die…”, kosketus tuntui liian hyvältä.
Se oli aivan liian houkutteleva – sai suorastaan hänet hulluuden partaalle. Sormet leikkivät kevennetyissä hiuksissa ja hipaisivat vihjaavasti niskaa muutaman kerran saaden kylmät väreet liikkumaan selästä pitkin vartaloa.
“En voi”, yakuza huokaisi raskaasti viedessään kätensä niskaansa.
Sormet puristuivat ranteen ympärille vieden kakkosmiehen käden kauemmaksi.
“Minulla ei ole aikaa tällaiseen. Minun on mentävä tapaamaan Mawashimonan johtajia – minun on saatava heidän parhaimmat miehensä työskentelemään minulle.”
“Saat varmasti”, punapää kallisti päätään hymyillen.
“Maksat heille vain riittävän hyvin.”
“Inhoan sitä, että minun täytyy tinkiä”, Shinya huitaisi muutamaa hiusta silmiltään.
“Haluatko, että tulen mukaasi?” Die kosketti johtajansa leukaa nostaen tämän katseen silmiinsä.
“Ei tarvitse – mene sinä vain nukkumaan”, nuorempi kääntyi takaisin katsomaan ulos ikkunasta.
“Otan Yu~kin ja Tetsun mukaani. Missä vieraamme ovat ja monta heitä on?”
“Kaksi, kuten he sinulle puhelimessa ilmoittivat. Lähetin heidät olohuoneeseen nauttimaan teetä”, kalpeampi vastasi asiallisesti kumartaen sitten.

Vanhempi vilkaisi hiukan ympärilleen katsoen vaaleita seiniä ja tummia kirjahyllyjä, jotka kertoivat tyylikkyydestä ja kalleudestaan jopa tässä pimeydessä. Ammattitaitoiset sisustajat olivat suunnitelleet työhuoneesta juuri sellaisen, mitä kovan tason yakuza ja liikemies tarvitsi. Paikka oli kuitenkin varsin kotoisa, mikä sai miehen kääntymään ympäri hymähtäen hiukan. Punapää käveli tyylikkäästi ovelle tietäen varsin hyvin lyhemmän kääntyneen ympäri katsomaan peräänsä. Kakkosmies pöyhi hiukan pystyssä olevia hiuksiaan ja pysähtyi sitten keskelle huonetta.
“Shinya, älä sitten hirveästi ala ihmetellä vieraitasi. Saat luultavasti kuulla koko jutun tiivistettynä”, pidempi katsoi lyhemmän hämmentynyttä ilmettä, mutta kääntyi sitten poispäin piilottaen naurahduksensa.
Hän oli kokenut hetki sitten elämänsä järkytyksen ja sen saman saisi kokea yakuzakin. Tekisi tällekin varmasti hyvää, ettei koko aikaa vain murehtisi, vaan saisi muuta ajateltavaa. Omalla tavallaan Shinya ei sopinut missään nimessä alamaailman herraksi. Tämä oli liian kiltti ja lempeä, vaikkei sitä muille kuin hänelle näyttänytkään. Die aikoi todellakin pitää siitä huolen, että johtajansa pysyisi sellaisena aina. Hän ei kaivannut ihmiselämillä leikkivää miestä pompottelemaan kuin jalkapalloa.

“Daisuke!” Shinyan äkillinen, mutta osittain odotettu huudahdus sai Dien pysähtymään ovelle.
Kakkosmies kyllä hämmentyi varsin paljon, koska harvoin häntä kutsuttiin oikealla nimellä. Yakuzakin käytti muiden lailla mieluiten miehen lempinimeä kuin oikeata.
“Niin?” pidempi nosti kätensä ovenpieleen tyylikkäästi katsoen ikkunan luona seisovaan mieheen olkapäänsä yli.
“Tulisitko minun luokseni täksi yöksi?” ruskeat silmät katsoivat anovasti vanhempaa tämän hymyillessä pienesti.
“Tietenkin, Shinya. Mielelläni”, punapää virnisti leveästi.
“Menen lämmittämään sänkyäsi, vaikka uskon, että se lämpenisi muutenkin hyvin nopeasti.”
Nuorempi pyöräytti silmiään. Hänen oikeakätensä oli ollut aina tuollainen – kierompaa miestä sai hakea, mutta siksi juuri rikollisjärjestön johtaja rakastikin tätä niin paljon. Tuollainen suoruus sai rikollisjärjestön johtajan hämmennyksiin vieläkin, vaikka punkkari olikin ollut hänen rinnallaan vuosia. Kukaan muu ei saanut häntä syttymään samalla tavalla tai niin täyteen itseluottamusta, että arasta miehestä saattaisi löytyä se villikin kissapeto. Shinya siirtyi takaisin pöytänsä ääreen päättäen järjestää kaikki paperit kuntoon ja vasta sitten mennä olohuoneeseen kohtaamaan Mawashimonan miehet. Hänen täytyisi saada arvokkuutta heijastava naamionsa jälleen kasvoilleen.

Die käveli suuren kartanon portaita yläkertaan rientäen henkivartijoiden oville. Hänen pitäisi sanoa näille, että menisivät nopeasti yakuzansa luokse, koska tällä oli tärkeä tapaaminen, jossa suojelu olisi erityisen tärkeää, vaikka he olivatkin Tokion alamaailman herran omassa kodissaan. Ilmoituksensa jälkeen hän sitten voisi rientää johtajansa makuuhuoneeseen. Tuo ajastus sai miehen hyppäämään useamman porrasaskelman yli kerrallaan. Vartalo suorastaan tärisi jännityksestä ja innosta, koska mikään yö ei ollut koskaan samanlainen – saisi nähdä, olisiko hänen rakastamansa mies kovin väsynyt vai päättäisikö mies purkaa stressinsä oikein kunnolla. Jostain syystä kakkosmies toivoi jälkimmäistä, koska silloin punahiuksinen pystyi näkemään niistä ruskeista silmistä sen saman pienen teinipojan kuin vuosia sitten. Saman eloa ja voimaa täynnä olevan miehen alun, josta kasvoi yksi alamaailman suurimmista herroista.

----------

Shinya pyöritteli hiukan päätään kävellessään alakertaan kartanossaan ja oikoi samalla pukunsa takkia. Yu~ki ja Tetsu kävelivät komeasti hänen rinnallaan, vaikka kiharahiuksinen näyttikin siltä, kuin olisi noussut haudastaan, joka oli tässä tapauksessa ollut sänky. Kiharat olivat lässähtäneet ja valkoisiksi maalattuja kasvoja korostivat tummat silmänaluset. Lyhempi henkivartija taas näytti siltä, kuin olisi juuri tullut rentouttavasta hieronnasta tai muusta paratiisista. Huulilla leikki pieni hymy, jota oli vaikea kätkeä ja kasvot suorastaan hehkuivat puhtautta ja raikkautta. Yakuza toivoi salaa, että pystyisi näyttämään yhtä tyyneltä ja itsevarmalta, kuin nuorempi henkivartijansa heidän kävellessään olohuoneen ovelle.

Oven takaa kuului hiljaista, matalaa keskustelua, josta ei voinut saada mitenkään selvää. Äänensävyt olivat kuitenkin rauhalliset, vailla suurempaa kiihkoa, ehkä jopa varautuneet. Rikollisjärjestönjohtaja kohotti kätensä koputtaakseen, mutta tajusi nopeasti, miten epäyakuzamaiselta vaikuttaisi – tämähän oli hänen talonsa. Käsi siirtyi kahvalle painaen sen alas ja avasi oven, joka erotti hänet kahdesta Mawashimonan johtajasta.
“Hyvää iltaa, hyvät herrat”, vaaleanruskeasilmäinen astui välittömästi sisälle ja pysähtyi kuin seinään henkivartijoidensa jäykistyessä ovensuuhun.
Olohuone oli valoisa ja eri tasoilla oli useampia kukkakimppuja ja muita viherkasveja kukkimassa. Huonekalut olivat myös vaaleat ja hyvin valoisat – sekä hyvin kalliit, kuten Tokion alamaailman herralta saattoi odottaa. Kolme silmäparia tuijotti tyylikkäällä, beigellä sohvalla istuvaa kaksikkoa. Tummemmalla osapuolella oli mustat hiukset, jotka ulottuivat hiukan yli olkapään. Päässä oli sivujakaus hiusten alkaessa harvinaisen ylhäältä kasvamaan otsan jäädessä tavallista korkeaksi. Musta hame kapeni hiukan polvien kohdalta, mutta leveni siitä sitten kunnolla jättäen pitkän laahuksen taakse. Valkoisen silkkipaidan päällä oli valkoinen paksu plyymi. Kasvot oli meikattu vaaleiksi ja hiukan hohtaviksi violetin luomivärin luodessa omaa salaperäisyyttä kapeiksi nypittyjen kulmakarvojen kanssa. Kasvot olivat terävät, vaikkakin hyvin kauniit ja naisellisen upeat, että tämä veisi juhlissa varmasti paljon huomiota.

Ei tosin tämän keskustelukumppani jäänyt lainkaan huonommaksi. Musta, vanhahtava leninki sai vaalean ihon vieläkin vaaleammaksi. Erilaiset pitsit ja koristenyöritykset loivat kauniita yksityiskohtia saaden hahmon näyttämään vieraalta niin modernissa paikassa. Vaaleat, lähes kultaiset hiukset valuivat kauniina kiharoina olkapäille osan hiuksista ollessa sidottuina. Otsahiukset valuivat kulmakarvojen päälle saaden pitkät mustat ripset näyttämään entistä mustemmilta tumman meikin lisätessä aristokraattisuutta. Kasvojen piirteet olivat pehmeät, varsin lempeät, mikä ei sopinut täysin vahvaan, suorastaan kylmään katseeseen. Tummanpunainen ruusu näytti upealta mustan hiuskoristeen kanssa, mikä saikin vaaleamman näyttämään joltain eurooppalaiselta ruhtinattarelta eikä tavalliselta japanilaiselta ihmiseltä.

“Mitä tämä tarkoittaa?!” Shinya sai viimein äänensä takaisin katsoessaan kahta naista.
“Minulle sanottiin puhelimitse, että luokseni tulee Mawashimonan kaksi johtomiestä! Mitä tämä oikein merkitsee!?”
Yu~ki ja Tetsu tajusivat nopeasti siirtyä suojattinsa rinnalle tuijottaen tiukasti sohvalla istuvia, jotka pitelivät teekuppeja käsissään. Mustahiuksinen vilkaisi ystäväänsä ottaen tämän teekupin laskien siitä astiat pienelle pöydällä rauhallisin elegantisti. Vaaleampi liikautti hiukan hiuksiaan ja silotti asustettaan, kuin ei olisi edes huomannut rikollisjärjestön johtajan astuneen huoneeseen. Pian viileä katse kuitenkin nousi vaaleanruskeahiuksisen kasvoihin ilmeen pysyen etäisenä.
Huulikiillosta hiukan kimaltavat huulet raottuivat, mikä sai ruskeasilmäisen näyttämään helpottuneemmalta.
“Se, mitä teille sanottiin pitää paikkansa. Sanoin itse tulevani tapaamaan teitä, Shinya-sama”, matala ääni kuului voimakkaana huoneessa, mikä sai paikalle tulleen kolmikon kalpenemaan.
Suut aukesivat hämmennyksestä henkivartijoiden vilkuillessa toisiaan kysyvästi. Heidän koulutuksensa ei ollut koskaan käsitellyt tällaista. Heidän niskakarvansa olivat pystyssä hermostuksesta ja jostain syystä miehet odottivat hirvittävän iskun tulevan taivaalta – meteoriittikin olisi ollut osuva tilanteeseen, kun niin kauniilla naisella oli matalan miehekäs ääni.
“Saanen esitellä itseni ja ystäväni”, vaaleahiuksinen nousi pystyyn toverinsa tehdessä samoin.
“Tämä tässä on Maeda Selia.”
Valkoiseen plyymiin pukeutunut kumarsi pienesti nousten ylväästi pystyyn osan hiuksista peittäessä lähes kokonaan oikean silmänsä taakseen.
“Minä taas olen Satoru Hizaki, aivan kuten puhelimessa esittäydyin. Kuten äänestäni voitte päätellä, olen vaatteistani ja muusta huolimatta mies – samoin on myös Selia”, Hizaki sanoi ylväästi ja viittasi sitten lähellä olevaa nojatuolia.
“Ennen kuin alamme puhua liiketoimisto, suosittelen teitä istuutumaan ja kuuntelemaan, jotta voisimme kertoa teille hiukan näistä seikoista, jotka varmasti ihmetyttävät teitä.”

“Ihmetyttäminen on varsin lievä ilmaisu, Hizaki-san”, Shinya sanoi hitaasti jääden tuijottamaan kaksikkoa.
Onneksi hänen jalkansa tajusivat kuljettaa muun vartalon nojatuolin ääreen, koska polvet olisivat varmasti kohta puoliin pettäneet alta, jos mies ei istuutuisi. Yu~ki ja Tetsu liikkuivat nopeasti johtajansa perässä jääden nojatuolin taakse kiharahiuksisen ryhtyessä nojaamaan hiukan huonekaluun.
“Kertokaa minulle, miksi ihmeessä te olette pukeutuneet noin ja keitä te oikeastaan olette.”
“Kerroimme teille juuri nimemme. Minä olen Hizaki ja hän on Selia”, vaalein sanoi lyhyesti istuutuen takaisin sohvalle toverinsa kanssa.
“Se on näin tiivistettynä ja koko historiamme ja asioittemme kertomiseen kuluisi aivan liikaa kallisarvoista aikaa.”
“Emme voi kuitenkaan kertoa aivan kaikkea”, Selia avasi suunsa.
Ääni oli matala, mutta muutamat sanat muuttuivat hiukan korkeimmiksi ja korostuneimmiksi. Puhe oli huomattavasti naisellisempi ja pehmeämpi, kuin täysin mustiin pukeutuneella.
“Tässä tapauksessa, jotta saavuttaisimme jonkinasteisen luottamuksen toisiamme kohtaan, kerromme jotain. Me olemme Mawashimonan nykyisiä johtajia, mutta emme olleet sitä aina. Kuten tiedät, Mawashimona on kouluttanut maamme parhaimpia vakoojia ja muita soluttautuja, joita monet ovat halukkaita hankkimaan, useampien vuosikymmenien ajan. Järjestö on kuitenkin halunnut pysyä mahdollisimman salassa ja viimeisimmän kahden vuoden aikana olemmekin melkein kadonneet maan alle… Monia vuosia sitten järjestön silloiset johtajat halusivat saada miehensä joka paikkaan. Tällöin he huomasivat, että useat nuoret pojat olivat varsin kauniskasvoisia ja siroja. Johtajat päättivät, että heistä tulee erikoisempi yksikkö, johon käytettiin harvinaisen paljon rahaa ulkonäköön ja tapojen opetteluihin – me olemme tuon yksikön jäseniä.”
“Teidät puettiin naisiksi?” yakuza varmisti ymmärtäneensä oikein.
“Aivan niin”, mustahiuksinen soluttautuja nyökkäsi.
“Näin me pääsimme paremmin tarkkailtaviemme läheisyyteen heidän seuralaisinaan ja saatoimme ottaa enemmän selkoa asioita. Meidät aliarvioidaan usein sillä ajatuksella, että olemme naisia ja olemme kauniita siksi, että meiltä puuttuu mukamas aivot.”

Pieni tyrskähdys pakeni Tetsun huulilta, mutta se juuttui nopeasti kurkkuun vaaleimman luodessa terävän katseensa tähän.
“Vai niin, mutta en ymmärrä, miksi te tulitte sitten tänne eteeni”, rikollisjärjestön johtaja katsoi odottavasti aikaisemmin puhunutta.
“Koska johtoporras on kokenut kaivattuja muutoksia ja te itse halusitte tavata Mawashimonan johtajat”, Hizaki vastasi lyhyesti.
Sanat saivat pienen hiljaisuuden aikaiseksi vaaleanruskeahiuksisen jäädessä miettimään kuulemaansa. Teoriassa nämä tiedot riittivät ja kyllä hän saisi yhteistyön myötä enemmänkin kiskottua. Lisäksi nämä ulkonäölliset seikat ja muut suorastaan palvelivat hänen tarkoituksiaan.
“Mielenkiintoista, mutta alkaa olla myöhä ja meillä on vielä paljon keskusteltavaa”, Shinya sanoi viimein.
“Olette siis yhä valmiita antamaan taitonne käyttööni?”
“Se riippuu täysin hinnasta”, Hizaki huomautti ottaen teekuppinsa pöydältä.
“Aivan, aivan”, ruskeasilmäinen naurahti ymmärtäen asian liiankin hyvin.
Tässä lähtisi vielä pitkä jeni.
“Haluatte ilmeisesti ensin kuulla tehtäväni ja vasta sitten annatte hintanne? Minä nimittäin haluan vain parhaat miehet palvelukseeni ja tämän – sekä puhelimessa käydyn keskustelun perusteella uskoisin teidän olevan Mawashimonan eliittiä.”
“Kai sen voi noinkin ilmaista”, vaalein vei teekupin huulille.
“Ketä haluaisitte meidän vakoilevan, Shinya-sama?” Selia puuttui puheeseen huomattavasti lempeämmin kuin ystävänsä.
Shinya henkäisi syvään huitaisten muutamaa hiusta silmiltään.
“Ishikawa Asagia.”

Vastaus sai ilman suorastaan jäätymään miesten ympärillä teekupin kilahtaessa samalla takaisin pöydälle.
“Ei käy”, Hizaki sanoi terävästi ja katsoi synkästi kulmiensa alta rikollisjärjestön johtajaa.
“Mitä tarkoitatte?” yakuza kurtisti kulmiaan.
“Kuinka niin ‘ei käy’?”
“Emme suostu – etsikää jotkut muut, jos välttämättä haluatte päästä urkkimaan tietoja Asagi-samasta. Me emme ryhdy siihen”, vaaleahiuksinen sanoi selkeästi käsien täristessä pienesti leveiden hihojen alla.
“Ette vai?” kysymys sai henkivartijoiden kädet liikkumaan välittömästi takkien alle hakemaan aseita esiin, koska he olivat varmoja, että kaksikolla oli piilotettuja aseita helmojen alla.
“Shinya-sama, pyyntönne on ymmärrettävä, mutta emme voi toteuttaa sitä”, plyymiin pukeutunut vilkaisi varovaisesti ystäväänsä.
“Ongelmana on se, että jos menemme Ishikawan Asagin luokse, niin me kuin te jäämme välittömästi kiinni.”
“Jäämme kiinni?” ruskeat silmät kapenivat viiruiksi.
“Aivan niin, koska Asagi-saman lähipiirissä liikkuva Mana tunnistaisi meidät heti ja arvaisi, että jotain on tekeillä”, mustahiuksinen kaunokainen sanoi varovaisesti toivoen asian olevan näin selvitetty.
“Miten Mana muka voisi tunnistaa teidät?” Shinyasta tuntui, että häneltä oli mennyt pahasti ohi.
“Koska Mana on veljeni”, Hizakin matala vastaus sai kaikki vaikenemaan jälleen hetkeksi.

“Veljesi?” rikollisjärjestön johtaja yski uskomatta korviaan useamman minuutin kestäneen hiljaisuuden jälkeen.
“Asagin seuralainen on veljenne? Tarkoitatte varmaan sisarenne?”
“Seuralainen? Pah! Rakastajaksi hän on suoraan sanottuna alentunut”, pitsikäsineillä päällystetty käsi huitaisi muutamaa hiusta.
“Enkä erehtynyt tässä asiassa. Manan oikea nimi on Satoru Manabu ja hän on isoveljeni. Me kumpikin kävimme saman tuskaisan koulutuksen, jossa meidät opetettiin kestämään kaikki maailman kivut päästämättä ääntäkään. Meidät kummatkin puettiin mekkoihin ja korsetteihin samalla, kun meille väännettiin etiketit ja muut hienot tavat rautakangella päähän.”
“Mana on siis mies?” ajatus tuntui liian uskomattomalta Tokion herralle.
Mielessä ei ollut käynyt edes sellaista vaihtoehtoa, että Osakan yakuzan seuralainen saattaisikin olla oikeasti mies. Lisäksi hänen oli vaikea saada kaksikosta veljeksiä. Heidän kasvonmuotonsa olivat aivan liian erilaiset. Asagin seuralaisen kasvot olivat terävämmät, kun taas Mawashimonan toisella johtajalla oli pyöreämpi leuka ja muut kulmat. He olivat liian erilaisia, ellei katsonut silmiä. Kummallakin oli siniharmaat, jäätävät silmät, jotka katsoivat haukkaa tuimemmin keskustelukumppaniaan. Ehkä heissä sittenkin olisi jotain samaa ja se, että Mana olisikin mies, selittäisi muutamia seikkoja.
“Siksi siis mieheni kuoli niin helposti!”
“Miehenne?” Selia käänsi kauhistuneen katseensa Hizakista Shinyaan.
“Aivan. Minä, Klaha ja Exo-chika hermostuimme hiukan, kun Osakasta ei kuulunut pitkään aikaan mitään suoraan Asagilta itseltään. Hän oli myös jättänyt toteuttamatta saamaansa käskyä ottaa yhteyttä Nagoyaan. Minä sain kuulla Yusukelta, joka oli seurannut työtoveriaan ja erästä Asagin alaista, että Mana oli muuttanut pois Asagin läheisyydestä ja muutamat muut mieheni kuulivat, että Manalla olisi avainkortti Asagin kotiin. Halusimme myös tarkempia tietoja Asagin toiminnasta ja uskoimme erään naisen sanoihin, että Manalla olisi tietokoneen tunnukset, joilla pääsisimme Tatsuroun luoman muurin läpi tiedostoihin. Minä johdin operaation suunnittelua, jossa meidän kaikkien kolmen yhdet parhaimmat salamurhaajat menisivät käymään Manan luona kyselemään asioista, mutta häntä ei pitänyt satuttaa. Lopputuloksena sain kuitenkin alaiseni takaisin postitse kuolleena tikarin tekemä reikä kaulassaan.”
“Tavallista Manaa”, vaalein sanoi suoraan naurahtaen matalan vahingoniloisesti.
“Hän on aina pitänyt veitsistä ja tullut varsin taitavaksi tikarin kanssa – hänellä oli lahjoja teräaseisiin jo koulutuksemme alussa.”
“Ilmeisesti, koska Exo-chikan mies oli saanut useamman iskun vatsaansa ja kaulavaltimot oli viilletty kauniisti auki. Klahan miehen kohtalo oli huomattavasti ikävämpi”, Shinyan ilme synkkeni.

“Mitä hänelle tapahtui?” Selia kysyi varovaisesti huomaten, että heidän palkkaajansa voi huonosti.
“En ymmärrä, mitä Kiriton kouluttama mies oli tehnyt, että sai niin julman kohtalon. En ole koskaan nähnyt vastaavaa – vaikkakin vain valokuvana”, käsi nousi hieraisemaan otsaa ruskeiden silmien sulkeutuessa hetkeksi.
“Sormet leikeltyinä, vaatteet aivan veressä ja toinen polvi murskattu… En osaa edes kuvailla sitä kaikkea kauheutta… Klahalla ei tosiaankaan ollut hauskaa, kun hänen ’makuuhuoneensa sisustukseen tarkoitettu lahja’ olikin verissä päin oleva ruumis.”
“Tuo ei voi olla”, Selian käsi nousi kasvoille vaistomaisesti.
“Tuo ei kuulu Manan tapoihin. Hän ei leikkaa ihmisten sormia tai muutakaan.”
“Luultavasti kyseessä oli joku muu – ehkä Asagi-saman henkivartijat. Hehän ovat saaneet oppinsa Hindu kushissa”, Hizaki huomautti painokkaasti.
“Kuitenkin varmasti ymmärrätte, ettemme voi toteuttaa tehtäväänne. Antakaa meille toinen tai sitten nämä neuvottelut päätyvät tähän.”
“Luuletteko, että Asagi on ainut, kenen toimet mietityttävät minua?” pieni hymy kohosi ruskeahiuksisen huulille.
“Siinä tapauksessa käykö tämä toinen: Selia, haluan sinun soluttautuvan Exo-chikan mafiaan ja sinä, Hizaki, menet Klahan joukkoihin?”
“Saanemme kysyä, mitä haluatte varsinaisesti tietää? Miksi haluatte noin kovasti tietoa Kuro Kagen liigan muiden jäsenten toimista?” Selia kysyi kohteliaasti Hizakin jäädessä katsomaan mietteliäänä rikollisjärjestön johtajaa.
“Klaha on epäilyttävä, sen todistaa jo se, että hänen miehensä oli niin huonossa kunnossa, vaikka ihmettelinkin sitä, mistä Asagi tiesi, kuka oli kenenkin mies. Lisäksi hän oli jo kerran lähettänyt ilmeisesti Kiriton Hide-zoun perään. Olen myös näin myöhemmin kuullut huhua Klahan palvelusväeltä, että ruumiin mukana oli viesti, jossa käskettiin opettamaan alaisiaan valehtelemaan paremmin”, Shinya päätti kertoa osittain mietteensä.

“Kuulin vähän aika sitten siitä, että Exo-chikan joukoissa ja teoissa on tekeillä jotain. Kuulin Yusukeltani, että Yokohaman paskiaisen mies otti yhteen Hide-zoun kanssa ja tuli ammutuksi. Ilmeisesti urkkijani taisi iskeä silmänsä työtoveriinsa, koska soitti ensin nimettömänä Exo-chikan toiselle miehelle ja käski ottamaan yhteyttä johtajaansa. Vasta tämän jälkeen Yusuke kertoi minulle tapahtumista… Jos minun täytyy todellakin miettiä, kehen voin luottaa itseni lisäksi Kuro Kagen liigassa, haluan tietää kaiken mahdollisen. Näillä näkymin luotan kuitenkin Asagiin eniten, vaikka hän rikkoikin sopimusta. Oletan, että hän ymmärtää tämän kaiken olevan vielä hänen parhaakseenkin – kunhan Ruka on saatu ensin kukistettua.”
“Uskoakseni Ruka ei tule enää kauaa olemaan tiellänne, Shinya-sama”, Hizaki nousi pystyyn.
“Näin alkuun suostumme työtarjoukseenne, mutta jutelkaamme siitä huomenna tarkemmin, kun olemme tehneet hintavaatimuksemme ja saamme kuulla lisää yksityiskohdista. Alkaa olla myöhä ja me kaikki tarvitsemme mitä luultavimmin lepoa.”
“Sopii vallan mainiosti”, Shinyakin nousi pystyyn Selian noudattaessa kahden muun esimerkkiä.
“Tavatkaamme huomenna aamulla yhdeksän aikaan jälleen täällä kotonani.”
“Tulemme ajoissa, Shinya-sama”, vaalein kumarsi pienesti toverinsa kanssa.
“Me tästä lähdemme. Ei tarvitse saattaa – osaamme itsekin ulos”, vaaleahiuksinen kääntyi ympäri ystävänsä kumartaessa vielä kerran, kunnes lähti kumppaninsa perään.
He kuitenkin kuulivat pian askeleet takaansa Yu~kin kävellessä perässä ulko-ovelle asti. Henkivartija avasi soluttautujille oven ja sulki sen tiiviisti heidän perässä jättäen miehet seisomaan hämärien pihavalojen kajoon.

“Hizaki, oliko tuo viisasta?” Selia kysyi hiljaa.
“Oliko järkevää paljastaa Manan salaisuus? Olisimme voineet puhumalla saada uskottavan selityksen.”
“Turhaan sitä mietit”, Hizaki sanoi suoraan.
“Shinya-sama ei tule puhumaan siitä kenellekään. Hän arvostaa Asagi-samaa liikaa, koska tämä on ainoa Kuro Kagen liigan jäsenistä, joka ei katso Dietä halveksivasti. Lisäksi hän tietää, mitä siitä seuraisi: Asagi-sama luultavasti tuhoaisi Shinya-saman, tai lähettäisi jonkun miehistään tappamaan tämän. Manakaan ei antaisi Shinya-saman jäädä henkiin ja tämän Shinya-sama varmasti ymmärtää, kun tietää yhden salamurhaajansa tulleen tapetuksi Manan käden kautta. Minä myös uskon, ettei Shinya-sama halua koetella Mawashimonan ymmärrystä.”
“Silti”, mustahiuksinen huomautti ponnekkaasti.
“Vaaransit Manan hengen tuolla paljastuksella, jonka olisimme voineet välttää. Paljastit oman veljesi.”
“Minun veljeni hylkäsi meidät eikä kääntynyt katsomaan taakseen, kun lähti”, vaaleamman ääni värisi kiukusta.
“Tuon perusteella minulla ei enää ole veljeä!”
Nopeasti mies lähti marssimaan pihalle heitä odottavalle autolle helman lennellessä jokaisella askeleella.
“Voi sinua Hizaki”, Selia ravisteli hiukan päätään.
“En vain tiedä, oletko oikeasti katkeroitunut siitä, että Mana pääsi vapauteen, kun sinä jouduit ottamaan koko järjestön hallintaasi, vai siitä, että Asagi-sama vei sinulta rakkaan isoveljesi?”

Notes:

Selityksiä:

* Monissa maissa sairaalat ovat maksullisia paikkoja, ettei niissä väki halua olla pitkään. Lisäksi Reitalta meni tosiaan vain kylki, joka hoidettiin varsin hyvin, että tämä pääsi kotiin, kunhan noudatti tiettyjä ohjeita
* Shakki on kyllä eurooppalainen strategia peli, mutta kyllä sitä muuallakin pelataan (vrt. japanilainen shogi, josta on maininta siinä luvussa 18)
* Tornituksessa kuninkaan ja tornin välistä ovat kadonneet muut nappulat, mutta sotilaat ovat yhä paikoillaan (voi siis olla lyhyt tai pitkä tornitus). Ensin tartutaan kuninkaaseen ja viedään sotilaiden taakse (en muista, kuinka monta ruutua), tämän jälkeen torni hyppää kuninkaan toiselle puolelle tehden näin linnoituksen. Se on ainoa hetki pelissä, kun joku muu kuin ratsu voi hypätä muiden nappuloiden yli ja vain torni voi tehdä tornituksen
* Kuningatar on pelilaudan mahtavin nappula, koska se voi liikkua kaikin tavoin, vaikkei samalla tavalla kuin ratsuna
* Kyllä – Asagin nenä on vain niin ihana XD
* Muotitaloissa, jossa ommellaan, pitäisi tietääkseni olla erillinen leikkaamo, jossa kankaista leikataan paloja (joo, olen katsonut Kauniita ja rohkeita ja muistaakseni siinä oli leikkaamo)
* Ikebana = japanilainen kukka-asettelun taidelaji
* Isolla kynttilänjalalla tarkoitan oikeastaan sellaista isoa kyhäelmää, jossa on eri tasoissa kynttilöitä ja se on lattiassa kiinni – en keksinyt parempaa ilmausta
* Plyymi on sellainen karvajuttu, jota naiset kantaa olkapäillään/kaulan ympärillä juhlapuvuissa
* Esimerkkinä siitä, miten Asagi, Közi ja K osasivat päätellä nuo salamurhaajat perustui osittain Manan kertomukseen ja tietenkin kuolleet tutkittiin tatuointien varalta. Yhdeltä oletettavasti löytyi vihermamba. Tämä taas, joka sanoi Shinyaa johtajakseen, puhui osittain totta, mutta tämä puhui liikaa. Klaha on muista yakuzoista ainoa, joka kutsuu Asagia kakaraksi ja tuossa lopussa Asagi käski Köziä ja K:ta lähettämään paketteja eteenpäin. Loput jutut saatatte arvatakin (kuten sanottuna, Közi ja K puhuu vähän, mutta he kuuntelevat ja tietävät sitäkin enemmän)

Chapter 41: Seuralainen

Koko Osaka tuntui olevan aivan tohkeissaan tulevasta 60-vuotisjuhlapäivästä, vaikka kyseessä olikin tuollainen hassu luku eikä esimerkiksi viisikymmentä tai sata. Kukaan ei tuntunut pysähtyvän hetkeksi miettimään, että ei tämä nyt niin tärkeää voinut olla, koska ei juhlittu edes virallisena päivänä. Kauppiaat yrittivät tehdä ikkunoistaan mahdollisimman houkuttelevia ja ehdottomasti juhlavia. Kahviloissa pienikin vesipisara pyyhittiin nopeasti pois pöydältä ja omistajat ostivat tarjoilijoilleen uudet, juhlavammat työasut. Lakaisukoneet puksuttivat katuja pitkin ja jopa liikennevalot puhdistettiin, mikä sai Ruizan kihisemään kiukusta, koska ei päässytkään kaahailemaan tuttuun tapaansa. Jotkut nuoret, mukaan luettuna suurin osa Asagin mafian miehistä, ihmettelivät jo, missä vaiheessa vanhempi väki ryhtyisi hinkkaamaan kasvojaan, jotta saisivat rypyt puhtaiksi. Jos kauppiaat, ravintoloitsijat ja muu asiakaspalveluun tarkemmin suuntautunut väki oli tohkeissaan, se oli pientä verrattuna lehdistöön. Osakan pormestari Goto Sugizo aikoi pitää suuret juhlat kaupungin syntymäpäivän kunniaksi ja sinne oli tietenkin tulossa paljon vieraita. Osa tulijoista saapuisi ihan toisista kaupungeista asti. Tietenkin paikanpäältä löytyisi eritasoista tavallista väkeä ja julkkiksia, joista vähäisimmästä päästä ei ollut missään nimessä Ishikawa Asagi. Lisäksi jopa kaksi ministeriä oli kutsuttu paikalle, että jo siinä kolmikossa oli riittävästi syytä mennä, vaikkei paikalla olisikaan Sugizoa itseään tai monia muita. Valitettavasti vain muutama lehti oli saanut luvan tulla hetkeksi aikaan juhliin, mutta muuten lehtimiehet olivat pannassa. Kuitenkin hyvin monet toimitusjohtajat yrittivät opettaa muutamia valokuvaajiaan kiipeämään lyhtypylväitä pitkin.

Eräällä toisaallakin oli aikamoinen kiire – juuri niiden kahden ministerin takia. Poliisilaitos oli suorastaan hätää kärsimässä, kun pitäisi jo yleisen järjestyksen ja juhlakulkueen lisäksi taata niin kulttuuriministerin Matsumoto Takanorin ja terveysministeri Uke Yutakan turvallisuus. Kumpikin olivat tulossa pormestarin juhliin, mutta siellä kaikeksi onneksi heidän suojelemisensa olisi heidän turvamiestensä ja Sugizon hankkimien järjestysmiesten tehtävä. Ongelmana vain oli esimerkiksi uuden lastensairaalan avajaiset, jossa terveysministerin kuului leikata punainen nauha. Kuinkahan tämän suojeleminen onnistuisi, kun ei voinut kaikkia katsojia käydä läpi aseiden takia? Miten tästä kaikesta oikein selvittäisiin?
Onneksi myös lisää helpotusta toivat vapaaehtoiset, jotka suostuisivat kaduilla tapahtuvaan juhliin järjestysmiehiksi ja infopisteiden oppaiksi. He voisivatkin pitää huolen siitä, etteivät lapset juokse kulkueen jalkoihin, koska siinä vasta lysti alkaisi. Poliisit saivat siis keskittyä enemmän niihin muihin huoliin.
Loistavat poliisit kyllä tiesivät, miten kuului toimia missäkin tilanteessa ja mistä oli sopivaa puhua kiireen keskellä. Kaikki näytti olevan täysin hallinnassa.
“Kuka ei ole taaskaan keittänyt kahvia!?” Kanon ulvoi epätoivoisena vajoten maahan polvilleen.

Kynnet raapivat kahvinkeittimen valkoista, hiukan kellastunutta pintaa hirvittävän kirskunnan päästessä ilmoille. Kaikki huoneessa olijat tunsivat niskakarvojensa nousevan pystyyn hyytävän kylmien väreiden noustessa selkää pitkin ikävästi. Päät kääntyilivät tuskasta kasvojen irvistellessä ja jopa osaston kauemmassa päädyssä olijat yrittivät tukkia korviaan.
“Kanon-san, lopeta!” Yuuto parkaisi laittaen kädet korvilleen.
Teko ei kuitenkaan helpottanut oloa pään kallistuessa vielä lisää pudottaen viimein koppalakin lattialle.
“Mutta kun minä haluan kahvia!” mustatukkainen pieni poliisi ulisi hangaten sähkölaitetta, kun toivoisi sieltä nousevan esiin jonkin asteinen kahvinkeittimen henki, joka toteuttaisi kolme toivetta – tai edes sen yhden.
“Nao-san, mikset ole keittänyt kahvia?” Jun loikki nopeasti aisaparinsa luokse kiskaisten tämän kädet pois kahvinkeittimestä.

Vastausta ei kuulunut, jolloin toimistossa olevat miehet ja tietenkin Nana kääntyivät katsomaan arkistohuonetta, josta kuului yllättäen hirvittävää yskimistä.
“Nao-san!” parkuvaa lohduttava huudahti uudelleen.
“En vastaa, jos kutsut tuolla nimellä!” kuului viimein vihainen huuto.
“Älä viitsi, Nao-san! Mikset vain ole keittänyt sitä kahvia?” Jun huusi, kun työtoverinsa kohottautui itkemään hänen olkaansa vasten.
“En kuule sinua!” Nao karjaisi äänen vaimentuessa kummallisesti, kuin tämä tunkisi päätään jonnekin.
“Nao-san!” Nana huudahti ärtyneenä kohottautuen nopeasti seisomaan.
Tuolin jalat raapivat lattiaa istuimen lopulta kaatuessa maahan Yuuton kiskaistessa nopeasti Terun kanssaan tämän pöydän alle turvaan varmalta vaaralta.
“Tänne ja -” nainen aloitti siniharmaan salaman ilmestyessä välittömästi paikalle.
“Niin, Nana-san?” Nao hymyili viehättävästi koettaen peittää sisällään nousevaa kauhua.
Punertavahiuksinen katsoi silmät suurina eteensä suun jäädessä varsin suloisesti raolleen. Teru ja Yuuto kurkistivat pöydän alta pelokkaina pysähtyen sitten tuijottamaan näkemäänsä, kuin tontut katselivat tuhmia lapsia piiloistaan. Jun koputti ystävällisesti Kanonin olkapäätä ja käänsi tämän katsomaan hölmistyneenä näkyä, joka sai jopa muutamat muut osaston poliisit pysähtymään kesken puuhiensa. Vaaleanruskeat hiukset näyttivät entistä vaaleimmilta, oikeastaan harmaimmilta, koska niissä oli hirvittävä pölykerros. Koppalakki oli pudonnut jonnekin hiusten ollessa pahemmin sotkuissa kuin pohjoismaalaisilla peikoilla. Tummansininen univormu oli likainen, täynnä harmaita läikkiä takin ollessa harvinaisen ryppyinen ja osittain jopa vinossa. Mustat kengät olivat muuttuneet täysin harmaiksi lahkeiden tuodessa mukanaan hirvittävän kasan kihertäviä villakoiria, jotka päättivät oitis ryhtyä tutkimaan toimiston puoleisia serkkujaan.

“Nao-san, mitä sinä oikein puuhaat?” Nana sai viimein sanottua, mistä hyvästä pöydän alle piiloutunut kaksikko uskaltautui nousemaan pystyyn.
Ilmeisesti naispoliisi ei räjähtäisikään pahemmin kuin ydinpommi.
“Minäkö?” Nao naurahti hieman säikkynä.
“Siivoan arkistohuonetta.”
“Miksi ihmeessä? Kenraalihan laittoi teidän siivoamaan sen viime viikolla Kanonin kanssa”, Yuuto kumartui nappaamaan hattunsa lattialta takaisin päähänsä.
“No, koska”, vaaleanruskeahiuksinen aloitti, mutta hirvittävä rääkäisy keskeytti hänet.
“NAO-SAN!” Kanon suorastaan hyppäsi työtoverinsa kaulaan tämän ottaessa muutaman hoippuvan askeleen pysyen kuitenkin pystyssä.
“Sen lisäksi, että joudun kestämään sisartani ja hänen lapsiaan kotonani, vanhempani päättivät tulla kyläilemään siksi asti, kunnes tämän pirun kaupungin 60-vuotisjuhlat ovat ohi! Ne kakarat ovat rikkoneet toisen sohvistani, jonka piti olla sänkyni ja nyt minä joudun nukkumaan kivikovalla lattialla, koska isäni vaati ehjän sohvan itselleen ja äidilleni patjan! Etkö sinä, Nao-san, tosiaan voinut keittää minulle kahvia!?”
“Kanon-san, rauhoitu!” Nao alkoi tuskastua niin parkumiseen kuin lempinimeensä.
“Hakuei-sama käski minun tekemään tämä eikä minulla ole kuin kaksi kättä!”
“Ajattelisit joskus minuakin, Nao-san!” pieni mies jatkoi parkumistaan Junin ottaessa ystävänsä nopeasti kainaloonsa, ettei vaaleanruskeahiuksinen saisi hermoromahdusta pölyisen univormunsa kastuessa.
“Kanon-san, lakkaa jo ulvomasta”, Teru komensi koettaen saada raporttia raapustetuksi.
“Eikö mielessäsi ole käynyt, että voisit joskus itse keittää sitä kahvia, kun olet ainut Wataru-sanin ja Hakuei-saman kanssa, jotka juovat kahvia?”

Väki käänsi katseensa vaaleahiuksisempaan, kauniskasvoiseen poliisiin, joka kumartui jälleen paperin ylle raapustaen selostusta siitä, kuinka joku jengi oli uhkaillut antikvariaattikirjakaupan omistajaa, mutta näitä ei ollut saatu kiinni. Yuuto katsoi hymyillen työparinsa keskittynyttä ilmettä. Teru onnistui aina sanomaan ne oikeat sanat, jotka kertoivat, miten asioiden kuuluisi mennä. Heti sen jälkeen tämä tosin palasi omiin ajatuksiinsa, mutta niistä oli aina mukava herätellä tätä – jos toinen siis heräisi niistä hyvällä tuulella.
Kanonin pään yläpuolella syttyi valtava hehkulamppu miehen suorastaan rynnätessä ikälopun pöydän ääreen napaten sieltä suodatinpussin. Vanhat kahvinpurut ja pussi lensivät komeassa kaaressa roskiin, kun pieni mies iski työparinsa käsiin kahvipannun ja käski täyttää sen vedellä. Lähes lauleskellen itsekseen poliisi tarttui kahvinpurupurkkiin. Kansi aukesi, käsi otti mittalusikan, sujautti sen purkin sisään ja kaikki pysähtyi.
“EI!” palosireeniä kimeämpi huuto kaikui huoneessa Yuuton hatun pudotessa toistamiseen lattialle miehen kauhistuksesta.
Nana kääntyi säikähtäneenä ympäri ja huitaisi vahingossa Naota poskeen miehen parkaistessa kivusta ja säikähdyksestä. Jun hätkähti kunnolla kahvipannun lentäessä ilmaan kaataen vedet lattialle, mutta mies onnistui saamaan astian takaisin käsiinsä, ettei se hajonnut lattialle. Teru taas jatkoi raporttinsa kirjoittamista, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vaaleimmalla alkoi kehittyä jo vastustuskykyä tuohon kaikkeen.
“Mitä nyt?” Yuuto suorastaan syöksyi työtoverinsa viereen tämän melkein pökertyessä.
Oliko siellä hiiri tai kenties torakoita? Kenties myrkyllinen hämähäkkilaji, joka oli puraissut?
“Kahvi on loppu!” Kanon vajosi lattialle purkin pudotessa tyhjänä kädestään.

Väki jäi tuijottamaan heiveröistä Sano Shinyaa, joka näytti vahvasti siltä, ettei kestäisi enää yhtään enempää koettelemuksia.
“Kahvi on loppunut?” ruskeahiuksinen kysyi epäuskoisena katsoen maassa istuvaa työtoveriaan, joka vaikutti nyt kaikelta muulta kuin poliisilta.
“Juurihan minä sanoin niin!” Kanon huusi turhautuneena.
Jun kaatoi nopeasti muutaman vesipisaran pois kannusta ja riensi työparinsa luokse laskien esineen tutisevalle pöydälle, joka tutisi vielä enemmän kaikessa metelissä.
“Kanon, joskus käy niin, kun kukaan ei muista ostaa lisää”, poikamainen poliisi koetti lohdutta.
“Onhan sitä kahvia vielä”, Nao huikkasi sarkastisesti rientäessään takaisin siivoamaan arkistoja.
“Heitit sen vain roskiin – olisit voinut käyttää tuon saman purun, koska siitä saa ihan hyvin vielä kahvia, vaikkakin laihempaa.”

Sanojen seurauksena Yuuto joutui antamaan auttavan kätensä Junille heidän koettaessa estää Kanonia hyppäämästä roskikseen metsästämään puruja, jotka olivat levinneet muiden roskien sekaan.
“Mitä ihmettä täällä tapahtuu?” kuului hidas, matala kysymys, mikä sai Terun nostamaan katseensa ovelle.
Nana kääntyi ympäri ja Yuuto vilkaisi olkansa yli tulijoita koettaen saada pikkumieheen jotain ryhtiä.
“Kanon-san, käyttäydy kuin mies!”
“Päivää, Wataru-san ja Mikaru-san”, vihertäväsilmäinen nainen hymyili ystävällisesti kallistaen päätään huomaten varsin pitkän kaksikon takaa kurkistavan miehen.
“Tsunehito-sama!” mitä ihastuttavin hymy kohosi punertavahiuksisen huulille, kunnes äkkiä katosi kasvojen muuttuessa hehkuvan punaisiksi.
“Päivää, Nana-san”, Tsunehito hymyili pienesti peittäen sisällään kuuluvaa hihitystä, koska mies arvasi, mitä naispoliisi oli jälleen hänet nähdessään muistanut: Ruizan ja erään maanantaiaamun puhelun.
“Täällähän on vaihteeksi taas hulina.”
“Mitä ihmettä Yuuto-san ja Jun-san tekevät?” Wataru katsoi järkyttyneenä, kun kaksikko nosti Kanonin ilmaan ryhtyen kantamaan tappelevaa miestä kauemmaksi roskiksesta.
“Miksi ihmeessä Kanon-san parkuu ja haluaa hypätä roskikseen?” Mikaru kysyi Nanalta, joka kohautti olkiaan.
“Kanon-san halusi kahvia ja heitti vanhat purut pois, minkä jälkeen kävi ilmi, että ne olivat viimeiset purut. Kahvi on siis loppu eikä kukaan ole muistanut ostaa sitä lisää.”
Kolmikko katsoi ovelta miesten touhuja yhden heistä alkaessa täristä ensin pienesti, sitten yhä voimakkaammin.
“Ei!” Wataru huusi ja lähes syöksyi roskikselle.

Mikaru tarttui pariaan kiinni kädestä ja yritti pysäyttää tämän, mutta raahautuikin vain perässä miehen potkaistessa vahingossa pöydän jalkaa saaden kahvinkeittimen melkein putoamaan lattialle. Kahviriippuvainen Wataru huomasi kuitenkin rakkaansa olevan vaarassa ja sieppasi nopeasti sähkölaitteen syliinsä silittäen hellästi sen pintaa.
“Olisit varovaisempi!” Wataru mulkaisi brunettea.
“Ihan tiedoksi vain, kahvinkeittimilläkin on tunteet!”
“Niin on meillä ihmisilläkin”, Mikaru suoristautui viitaten ympäristöään.
“Katso, millaisen kaaoksen sinä ja Kanon-san olette saaneet aikaiseksi kahvinhimossanne!”
“Tämä kaaos on aiheellinen, kun joku ääliö ei ole muistanut ostaa lisää kahvia!” kiivasluonteinen kääntyi ympäri etsien katseellaan tuttuja kasvoja.
“Nao-san!” mies karjaisi kiukkuisena huomaamatta lainkaan sitä, kun Nana alkoi etsiä laatikostaan korvatulppia, jotka olivat tietenkin jääneet kotiin.
“Missä helvetissä sinä olet!?”
“Juuri siellä helvetissä, kun minua kiskotaan joka suuntaan!” Nao huusi arkistohuoneesta yskien heti perään.
“Mikset ole ostanut kahvia!?” Wataru karjaisi.
“Ei ole minun tehtäväni ostaa sitä!” kuului kiukkuinen, varsin yskän täyteinen vastaus.
“Painu itse ostamaan!”
Mikarulle tuli kova kiire yrittää pidätellä temperamenttista työtoveriaan, ettei tämä syöksyisi antamaan omien sanojensa mukaan kunnon opetusta hävyttömälle nulikalle. Onneksi miehen ei tarvinnut kuin muistuttaa siitä, että kahvinkeitin saattaisi hajota siinä rytäkässä.
Tsunehito katseli ensin silmät pyöreinä tapahtumia, mutta naurahti sitten huvittuneena istuutuen Nanan pöydän kulmalle.
“Menoa ja vilskettä tosiaan”, etsivä vilkaisi naista, joka katsoi punaisena pöytää laskien hitaasti ensin kymmeneen, mutta sitten sataan.
“Onko Hakuei-samaa vielä näkynyt?”
“Ei, ei ole”, punertavahiuksinen sanoi viimein silmien kaventuessa teräviksi viiruiksi tämän katsellessa nahistelijoita.
“Mutta kohta he tulevat häntä kaipaamaan!”

Soluttautuja huomasi, kuinka Nanan käsi puristui nyrkkiin ja vartalo värisi kiukusta. Mustatukka päätti nopeasti livahtaa omaan työhuoneeseensa, koska kohta koittaisi hirvittävä tuho, joka voittaisi tulivuoren purkauksen ja maanjäristyksen, vaikka jälkimmäinen olisikin yli yhdeksän asteen Richterin asteikolla.
“MITÄ TÄMÄ MERKITSEE!?” valtava, matalan karhea karjaisu sai niin Tsunehiton kuin Nanan melkein lentämään kumoon lattialle.
Jun rääkäisi ja päästi vahingossa Kanonista irti tämän pudotessa lattialle roikkuen yhä jaloistaan Yuuton käsissä. Teru onnistui puhkaisemaan kynällä raporttinsa kiroten hyvin hiljaa, melkein piipittävällä äänellä. Mikaru suorastaan hyppäsi Watarun syliin tämän yrittäessä kannatella työpariaan ja tietenkin sitä kahvinkeitintä. Arkistohuoneesta kuului pientä ähinää, joka kuulosti vahvasti siltä, että Nao oli kuolemassa, koska pidätteli yskimistään.
“Päivää, Hirohide-sama”, Tsunehito kääntyi ympäri käyttäen kenraalin oikeata nimeä ja hymyili ystävällisesti.
Komisario seisoi tuimana leveässä haara-asennossa oven edessä ja hänestä löytyi hiukan liikaakin yhtäläisyyksiä sapelihammastiikerin kanssa. Silmät katsoivat tiukasti huoneessa olevia miehiä kenraalin viimein kävellessä huoneeseen keräten niin kunnioittavia kuin pelokkaita katseita peräänsä.
“Naoyuki! Missä on ne raportit ja arkistot, jotka käskin sinun etsiä!?” Hakuei ei välittänyt lainkaan kohteliaasta tervehdyksestä, vaan tuijotti arkistohuoneen ovelle murhanhimoisesti ristien käden rintakehälleen.
Jalka naputti hermostuneena lattiaa katseen tiukentuessa hetkihetkeltä. Ilma suorastaan roihusi kiukusta ja hermostuksesta ihmisten jäykistyessä kuka millekin paikalle odottaen kovasti sitä, että jotain tapahtuisi. Viimein kuului muutamia askelia ja tukahdutettuja yskäisyjä.
“Tässä näin”, Nao tuli viimein paikalle kähisten ja koetti laittaa pölyrättiä muistuttavan koppalakkinsa päähän näyttäen enemmän pölysutarilta kuin poliisilta.
Mies ojensi pienen nipun papereita, jotka komisario repäisi nopeasti kädestä.
“Oli jo aikakin!” Hakuei äyskähti ja riensi nopeasti tiehensä jättäen muut katsomaan hölmistyneenä peräänsä.
“Eikä minkäänlaista kiitosta!” vaaleanruskeahiuksinen parkaisi tyrmistyneenä raahautuen viimein lähimmälle tuolille istumaan.
“Kaiken sen vaivan jälkeen, mitä näin, jotta saisin hänen ahterinsa pelastetuksi!”
“Pelastetuksi miltä?” lähes kaikki, paitsi Nana ja Tsunehito, joiden lähelle vaaleanruskeahiuksinen oli istuutunut, ryntäsivät pölyisen miehen viereen koettaen olla hengittämättä.
He eivät halunneet pölypunkkeja keuhkoihinsa.
Nao katsoi häkeltyneenä ihmisiä. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt Terua niin uteliaana, kun kyseessä ei ollut mikään, mikä liittyisi Ishikawaan eikä Watarukaan ollut koskaan näyttänyt noin lampaalta sen jälkeen, kun oli muutama sekunti sitten uhannut ampuvansa hänet.

“No siis”, poliisi sai hirvittävän yskäkohtauksen, joka sai kaikki harppaamaan muutaman askeleen kauemmas ja välittömästi köhimisen loputtua lähemmäksi.
Tsunehito istuutui pöydän reunalle sirosti Nanan tuodessa tuolinsa vielä aivan vaaleanruskeahiuksisen viereen kuunnellakseen tämän kertomusta.
“Muistatte varmaan ne Hakuei-saman veljen häät, joihin hänet oli kutsuttu? No, minä kuulin kerran, miten hän niiden jälkeen vannoi, ettei enää ikinä osallistu mihinkään juhlallisuuteen.”
“Miten se liittyy siihen, että hän oli niin kiukkuinen ja sinä niin pölyssä?” kaikki kysyivät yhtä aikaa suloisena sekamelskana.
“Hakuei-sama käski minun etsimään arkistosta vanhoja raportteja ja epäselväksi jääneitä asioita, että saisi taivuteltua isomman tahon sallimaan hänet jäämään koko viikonlopuksi töihin”, Nao selosti pidellen kurkkuaan, joka tuntui ikävän kuivalta.
“Koko viikonlopuksi töitä? Onko se mies ihan sekaisin?” Wataru pyöritteli silmiään.
“Me kaikki olemme melkein koko viikonlopun töissä, taukki”, Mikaru totesi sarkastisesti saaden siitä hyvästä tuiman katseen.
“Viikonloppuna ovat ne 60-vuotisjuhlat ja suurin osa meistä joutuu olemaan lauantaina koko päivän töissä.”
“Eivät ihan kaikki – Hakuei-saman pitäisi päästä pois puolenpäivän aikaa, mutta hän ei halua”, Nao jatkoi selostusta köhisten entisestään koettaen vihjaista väelle, että kaipasi juotavaa.
“Miksei?” Jun kysyi kummissaan.
“Koska muuten hänen on pakko mennä pormestari Goto Sugizon järjestämiin juhliin”, pölyisin sai tarpeekseen turhasta köhimisestä ja nousi pystyyn päättäen itse hakea kuppiinsa vettä, kun muut olivat liian vähä-älyisiä tai laiskoja.

“Mitä?!” Nana, Wataru, Mikaru, Kanon ja Jun huudahtivat hämmästyneenä.
“Onko hänet kutsuttu sinne?!”
“Juurihan minä kerroin”, Nao rypisti kulmiaan viedessään kuppinsa kraanan alle.
“Miksei hän halua mennä sinne?!” kuului äimistynyt kysymyskuoro välittömästi.
“Pitääkö se vääntää rautalangasta?” vaaleanruskeahiuksinen huokaisi helpottuneena, kun sai juotua hiukan raikasta vettä, vaikka äänessä oli tiettyä äreyttä.
“Hän ilmeisesti joutui sen verran pahaan tilanteeseen veljensä häissä sinkkuna, ettei halua enää ikinä osallistua juhlallisuuksiin, joihin vaaditaan seuralainen.”
“Miksi hänet edes kutsuttiin?” Yuuto kysyi uteliaana saaden muutkin ihmettelemään sitä ääneen.
“Hakuei-sama ja Sugizo-sama ovat vanhoja ystäviä”, Nana pisti väliin tietävästi.
Hän oli utelias jopa naisten mittapuun mukaan, minkä takia tiesi kaikista enemmän, kuin monet arvasivat.
“He olivat samassa koulussa, vaikkakin eri luokilla, ja sitten armeijassa he olivat samassa tuvassa. Luultavasti kutsu on tullut sen takia ja Hakuei-sama on muutenkin kerännyt varsin paljon mainetta poliisina – huhutaan, että hän saattaisi saada taas pian ylennyksen.”
“Niinpä tietenkin ja hänet halutaan juuri sen takia vielä suuremmalla syyllä juhliin”, Nao nyökkäsi, koska itsekin tiesi asioista jotakin.
“Eli jos Hakuei-sama ei saakaan itselleen lisää töitä, minä ja Teru näemme hänet sitten siellä juhlissa”, Yuuto sanoi ääneen.
“Mitä?” kaikkien, paitsi Terun ja Tsunehiton, silmät laajenivat hämmennyksestä.
“Onko teidätkin kutsuttu?”
“On. Minut ja Teru, koska olemme toistemme työparit ja sitten sinne on tulossa myös Tsunehito-sama”, Yuuto selosti hymyillen pienesti.
Hän oli iloinen siitä, että pääsisi elämänsä aikana sentään noinkin hienoon tilaisuuteen.
“Mistä hyvästä!?” Kanon huudahti kateudesta vihreänä ajatellen viimein muutakin kuin kahvia.
Tai oikeastaan hän ajatteli sitä kahvia, mitä juhlissa saattaisi mahdollista olla saatavilla.
“Sugizo-sama muistaa ilmeisesti minut ja Yuuton vielä vuosi sitten tapahtuneesta tapauksesta”, Teru puuttui puheeseen kävellen takaisin pöytänsä ääreen murehtimaan pilalle mennyttä raporttiaan.
“Hänen vaimolleen tarkoitettu auto yritettiin varastaa ja me osuimme sattumalta paikalle. Vangitsimme rikollisen ja Sugizo-san oli enemmän kuin tyytyväinen toimintaamme ja käski antamaan meille kunniamaininnat. Olemme muutaman kerran muutenkin setvineet pieni tapauksia, jotka ovat liittyneet asemansa takia häneen ja luultavasti nyt Sugizo-sama haluaa kiittää meitä kutsullaan.”
“Entä Tsunehito?” Nana kääntyi nopeasti hymyillen katsomaan sinisilmäistä, joka hymyili takaisin.
“Minä kerran autoin toteamaan Sugizo-saman siskonpojan isänpuoleisen pikkuserkun poikaystävän syyttömäksi eräästä kavalluksesta. Lisäksi olen muutaman kerran ollut varmistamassa hänen turvallisuuttaan ja ottanut kiinni uteliaita vainoojia”, etsivä kertoi ystävällisesti.
“En kuitenkaan ole menossa sinne.”

“Mikset!?” Nana huudahti järkyttyneenä mustatukan hymyillessä kestohymyä hieroen samalla korvaansa.
Muutkaan eivät ymmärtäneet kauniskasvoista, joka istui pitkässä mustassa kangastakissaan pöydän kulmalla. Tämä oli ainutlaatuinen tilaisuus, ja mies kieltäytyi siitä! Oliko tällä päässä vikaa, vai mikä voisi olla tärkeämpää?
“Eikö sinulla ole seuralaista?”
“Ei se ole ongelma”, Tsunehito valehteli, koska se juuri oli omalla tavallaan ongelma.
“Eräs ystäväni on joutunut työasioiden takia pomppimaan sinne ja tänne. Hän tulee viikonloppuna taas tänne ja samalla näen hänet erään toisen ystäväni kanssa, etten vain voi tulla. Emme ole saaneet olla pitkästä aikaa kolmestaan.”
Hiroki oli joutunut pian Reitan liittymisen jälkeen matkaamaan sinne sun tänne. Kerran Ruizan oli täytynyt myöskin lähteä toisaalle ja Tsunehito oli saanut nukkua yksin kotonaan. Jotenkin tuli kaivattua sitä Ruizan sängyllä pomppimista, mutta eniten etsivä kaipasi kolmikon yhteisiä hetkiä.
“Mutta tällainen tilaisuus saattaa tapahtua kerran elämässä”, Jun huomautti.
“Sinuna minä menisin.”
“Minä taas haluan nähdä heidät enemmän kuin juhlia pormestarin luona”, sinisilmäinen sanoi harvinaisen terävästi.
Hiroki oli sanonut tulevansa viikonlopuksi kotiin ja Ruizakin oli palannut ja vannonut, ettei lähtisi minnekään, ennen kuin tarpeensa olisivat tyydytetty riittävästi. Heidän tarkoituksensa oli viettää aikaa yhdessä ja tuollainen juhla, johon hän voisi ottaa vain toisen, pilaisi kaiken.
“Sitä paitsi, minä olen jo lähettänyt Sugizo-samalle pahoittelukirjeen, jossa olen selventänyt tilannetta tarkemmin.”
Tosin muutettuna, olisi suurisilmäinen voinut huomauttaa.
“Harmi sinänsä”, Yuuto taputti Tsunehiton olkapäätä.
“Olisi ollut mukavasti, jos olisit tullut.”
“No, kertokaa sitten kaikki, mitä tapahtui”, soluttautuja naurahti silmien kiiluessa huvittuneena.
“Kertokaa myös Ishikawa-sanille terveisiä.”

Terun käsi iskeytyi uudelle raportille vetäen kuulakärkikynällä pitkän viivan koko paperin halki. Silmät tuijottivat kauhistuneena eteensä tahtomatta uskoa sitä faktaa, minkä oli juuri kuullut. Miksi sen miehen pitikään tulla sinne?
“Mikäs Teru-sanille tuli?” Wataru purskahti raikuvaan nauruun, joka tarttui kaikkiin, paitsi Teruun ja Yuutoon.
“Pelkäätkö, että naistenmies onkin tehnyt pienen erehdyksen sukupuolesi kanssa?”
“Pää kiinni, Wataru-san!” Teru karjaisi kiukkuisena.
“En pelkää Ishikawa-sania!”
“Miksi sitten täriset kuin lehti tuulessa?” Mikaru yhtyi mukaan kiusaamiseen.
“Oletko kuule joutunut Ishikawa-sanin henkivartijan ja auton väliin?” puna nousi leikkimään kasvoillaan.
“En”, Mikaru sanoi hiukan varovaisemmin, koska muisti kivikasvoiset, pelottavat miehet, jotka vaikuttivat harvinaisen eloisilta kaksikon läsnä ollessa.
“Joten tule vasta sen jälkeen puhumaan pelosta, kun olet kokenut sen!” Teru hengitti raskaasti ja harkitsi vakavasti työtoverinsa lyömistä.
“Teru, rauhoitu”, Yuuto siirtyi aisaparinsa viereen poskipäiden punottaessa ikävästä muistosta.
Pakarassa tuntui vielä luja, vaikkakin kohtuullisen hellä nipistys, mutta pahinta oli huomata joutuneensa auton ja K:n väliin tämän painaessa vartalollaan kulkuvälineeseen kiinni.
“Ishikawa-san vain kiusaa meitä henkivartijoineen.”
“Tietenkin kiusaa, koska luulee, ettemme ole perillä hänen puuhistaan”, Teru murisi hiljaa.
“Ishikawa-san on aikamoinen flirtti, mikäli lehtijuttuja on uskomista”, Tsunehito vilkaisi kynsiään.
“Lisäksi olen kuullut, että Oshiro Hide-zoukin olisi saanut kutsun, että tämä luultavasti pitää ystävänsä ja tämän henkivartijat kurissa.”
“Mistäs sinä noin paljon tiedät?” sirorakenteinen Teru kurtisti kulmiaan puhelimen soidessa samalla Nanan pöydällä naisen vastatessa siihen ystävällisen pirteästi jääden pois keskustelusta.
“Oletko muka nähnyt jossain kutsuvieraslistan?”
“Minähän olen etsivä”, soluttautuja virnisti huvittuneena.
“Minä saan tietää kaiken.”
“Kyllä, pyydän hänet puhelimeen”, Nanan jännittynyt ääni sai kaikki vaikenemaan.
Punertavahiuksinen otti luurin pois korvaltaan ja painoi sen käteensä lähes shokissa.
“Se on Sugizo-sama!” Nana kähisi innostuneen jännittyneenä.
“Hän soittaa henkilökohtaisesti teille, Tsunehito-sama!”
Tsunehito katsoi hämmentyneenä naista, mutta otti sitten puhelimen käteensä ja vei korvalleen.
“Moshi moshi? Etsivä Hara Tsunehito”, sinisilmäinen esittäytyi kääntyen muista poispäin.
“Hyvää päivää, Sugizo-sama. Kuinka voin auttaa?”

“Perkeleen perkele!” hirvittävä kirous kuului ovelta, mikä keskeytti muiden salakuunteluaikomukset.
“Kuinka kävi, Hirohide-sama?” Nao kysyi samassa Kanonin kiskaistessa lähimmän vapaan tuolin jostain.
Jun nappasi nopeasti hämmentynyttä komisariota kädestä ja kiskaisi huonekalulle Mikarun ja Watarun painaessa välittömästi kaksin käsin kenraalin istumaan alas aikomatta päästää tätä livahtamaan paikalta, ennen kuin olisivat kuulleet kunnollisen selostuksen tapahtumista. Yuuto ja Teru astuivat välittömästi Nanan kanssa miehen eteen muiden kaartuessa puoliympyrään armaan johtajansa luokse.
“Missä?” vanhin näytti hämmentyneeltä, kun kaikki tuijottivat odottavasti.
“No siinä juhlista lintsaamisessa tietenkin!” väki huusi kuorossa, jolloin Tsunehito tunki toisen sormen korvaansa kuullakseen paremmin puhelimesta kuuluvaa puhetta vastatakseen siihen.
“Naoyuki!” tiukka katse kääntyi vaaleanruskeahiuksiseen tämän livahtaessa nopeasti Kanonin ja Junin taakse.
“Nuo pakotti!”
“Saakelin vasikka!” Hakuei yritti nousta pystyyn, mutta hänet painettiin välittömästi alas ja kädet lukittiin selän taakse.
Yksin ei kumpikaan, Wataru tai Mikaru, olisi pärjännyt komisariolle, mutta kaksistaan he olivat huomattavasti vahvempia – kunhan heidän peloton johtajansa ei pääsisi kunnolla jaloilleen. Muussa tapauksessa kaksikko huomaisi lentävänsä harvinaisen nopeasti ulos ikkunasta.
“Kertokaa meille, Hirohide-sama”, Yuuto pyysi ystävällisesti.
“Me olemme menossa sinne Terun kanssa ja meistä olisi mukavaa, jos tekin tulisitte.”
“Minusta tuntuu, että Hirohide-sama on tulossa sinne juhliin”, Terun huulille kohosi huvittunut hymy esimiehensä epätoivon näkemisestä.
“Etkö saanutkaan lisätöitä?”
“En valitettavasti”, vanhin suorastaan valui tuolia pitkin alas näyttäen masentuneelta koiranpennulta.
“Minun käskettiin painua edustamaan koko helvetin Osakan poliisivoimia!”
“Oi, te pystytte siihen kyllä, Hirohide-sama!” Kanon huusi kannustavasti saaden muutkin innostumaan.
“Kukaan muu ei ole teidän veroisenne! Te olette ehdottomasti koko tämän laitoksen etevin poliisi! Komisario Tanaka Hirohide!”
“Taio minulle siinä tapauksessa naispuolinen seuralainen, jos kerran olen niin etevä!” Hakuei ärjäisi kiukkuisena.
“Sinne on pakko tulla seuralaisen kanssa eikä minulla ole minkäänlaista työparia! Nuo tuollakin käskivät minun hankkimaan itselleni seuralaisen torstaihin mennessä, tai he hankkivat minulle sellaisen väkisin! Ties mitä sieltäkin tulee!? Eläkkeelle painuva ryppyinen vanhapiika!?”

Hiljaisuus laskeutui ringin ylle miesten ryhtyessä miettimään kiperää ongelmaa.
“Mikaru-san, entä jos lainaisit Umi-sania? Eihän hänen raskautensa vielä näy.“
“Älä kuule kuvittelekaan – hän pelkää muutenkin kenraalia, ettei uskaltaisi liikahtaa paikoiltaan.”
“Entäs Kanon sinun siskosi? Eikös hän hiukan muistuttanut sinua? Pieni, laiha ja mustat hiukset? Sievä?”
“Samanväriset hiukset ja silmät, siihen se jää. Muuten kyllä, mutta en suostu viettämään iltaa hänen lastensa kanssa, vaikka vanhempani olisivatkin paikalla.”
“Nao-san, eikös sinulla ollut varsin nätti sisko? Se, jota yritin silloin poliisien kirsikankukkajuhlissa iskeä?”
“Hän oli veljeni, Wataru-san.”
“Mitä!?”
“Oikeasti, kai teillä muillakin on siskoja?”
“Eipä oikeastaan, sinulla ja Junilla on, mutta Junin sisko on Afrikassa tutkimassa simpansseja.”
“Ne olivat gorilloja.”
“Melkein sama asia.”
“Itse asiassa ei – niiden kokoerokin on huomattava, samoin ruokavalio ja elintavat.”
“Älä viitsi olla näsäviisas, Teru, vaan keksi meille jostain sievä, laiha nainen, joka voisi mennä Hirohide-saman kanssa sinne pormestarin juhliin.”
“Siis onhan minullakin sisko, mutta hän ei täytä noita vaatimuksia.”
“Serkkuja? Ystäviä? Oikeasti, emme voi olla näin toivottomia!”
“On hiukan vaikea keksiä tähän hätään ketään, kun ei ole edes osoitekirjaa kädessä.”
“Oletteko tosissanne, Sugizo-sama?” hämmentyneen ilahtunut ääni keskeytti kaikkien mietteet.

“Kiitoksia oikein paljon ystävällisyydestä”, Tsunehito nousi seisomaan ja kumarsi, vaikkei hänen kohteliasta elettä voinutkaan nähdä puhelimen toisessa päässä.
“Sopiiko se teille varmasti? Kiitos todella paljon! Sayounara!”
Etsivä kääntyi muiden puoleen hymyillen aurinkoisemmin kuin koskaan. Sinisilmäinen liittyi lähes tanssahdellen muiden joukkoon kietoen kätensä Yuuton ja Terun olkapäiden ympärille.
“Ilmeisesti minä olen sittenkin tulossa sinne juhliin.”
“Olet vai?” Yuuto hymyili ilahtuneena Terun hiukan vakavoituessa.
“Kyllä. Sugizo-sama soitti ja pyysi minua ottamaan ystäväni mukaan. Kutsussa tosin puhutaan yhdestä seuralaisesta, mutta hän sanoi, että voin ottaa heidät kummatkin”, etsivä kertoi onnellisena.
“Varmistan vain, että se sopii heille.”
“Hienoa, mutta meillä on silti eräs toinen ongelma edessä”, Teru sanoi hiukan viileästi kääntyen esimiehensä puoleen.
“Mietimme tässä, mistä saisimme Hirohide-samalle naispuolisen seuralaisen sinne juhliin, koska hänen on nyt ilmeisesti pakko mennä sinne.”
“Siksikö siis Nana-san katsoo niin maanisesti Hirohide-samaa”, Tsunehiton sanat saivat ensimmäisen kerran kaikki miehet vilkaisemaan naispoliisia.

Vihertävät silmät loistivat tavallista suurimpina ja huulikiiltoisella suulla oli mitä viehättävin hymy käsien ollessa ristissä kuin rukousta varten. Nainen oli kumartunut hiukan eteenpäin ja katsoi odottavasti kenraalia.
“Nana-san, miksi katsot minua noin?” Hakuei nielaisi kuuluvasti.
Vastausta ei kuulunut Mikarun ja Watarun irrottaessa otteensa esimiehestään. Vähitellen yksi jos toinenkin otti askeleita taaksepäin koettaen perääntyä mahdollisimman kauas jättäen heidän urhean johtajansa hyökkäyksen uhriksi.
“Nana-san, lopeta tuo…”, pelko alkoi hiipiä univormun sisään miehen hypätessä nopeasti pystyyn.
Vanhin kääntyi ympäri tarkoituksenaan paeta työhuoneensa lukkojen taakse tuota hullaantunutta ilmettä, mutta ikäväkseen huomasi naisen seisovan samassa edessään. Nana katsoi niin hellästi, suorastaan rakastavasti pidempänsä kasvoja tämän koettaessa miettiä, miten nopeasti pystyisi hyppäämään ikkunasta ulos.
“Eikös tuossa muuten olisi ideaa”, Nao sanoi äkkiä, kuin olisi saanut nerokkaankin idean.
“Nana-sanhan on nainen!”
“Niinpä onkin!” Kanon ja Jun tunsivat valaistuvansa Mikarun ja Watarun ryhtyessä välittömästi arvioimaan työtoveriaan.
Tämä oli laiha, hyvin siro ja oikein kaunis, univormun vain korostaessa siroutta. Punertavat hiukset olivat tällä kertaa letillä, mutta yleensä vapaa-ajalla latvat olivat hiukan kiharat kutrien roikkuessa tyylikkäästi auki. Vihertävät silmät olivat kirkkaat ja varsin isot huulien ollessa täyteläiset. Tämä oli nuori – oikeastaan unelmien tyttöystävä, jos ei tiennyt, millainen tämä oli suuttuessaan.
“Siinä on ideaa!” Wataru löi nyrkkinsä innostuneena käteensä.
“Hakuei-samahan voisi mennä sinne Nana-sanin kanssa!”
“Miksi sinä kutsuit minua!?” komisario ärjäisi raivoissaan Watarun hypätessä nopeasti aisaparinsa selän taakse piiloon.
“Mutta siinä on ideaa”, Yuuto huomautti lähtien huomattavasti kauemmas.
“Ole mies, Hirohide-sama!” Teru tirskahti saaden muut nopeasti mukaan kannustukseen.
“Anna mennä!”
“Näytä meille mallia, komisario Tanaka Hirohide!”
“Mitä, pelkäätkö meidän aina niin sievää ja kilttiä Nana-sanaa?”
“Yhdet juhlat vain, kyllä se onnistuu!”
“Veikö kissa kielenne?”

“Turvat tukkoon!” Hakuei karjaisi tuskan hien valuessa otsalleen.
Mies vilkaisi nopeasti Nanaa, joka katsoi häneen, kuin ei olisi kuullutkaan muiden puhetta. Vihertäväsilmäisen korvat olivat kuuroutuneet kaikelta muulta, paitsi yhdeltä asialta, mikä sai komisarion nieleskelemään. Hän vihasi juhlia ja olisi mieluummin vaikka mafiasodan keskellä, kuin keikaroimassa juhlapuvussa. Poliisi oli kuitenkin voimaton, kun käsky tuli vielä ylemmältä taholta. Miksi juuri Nana? Voisiko muu väki keksiä jotain ikävämpää, kuin kävelevän ydinaseen?
“Tuota…”, Hakuei laski katseensa nolostuneena lattiaan.
Punertavahiuksinen oli oikeasti uskomattoman sievä siinä hymyillessään ja jostain syystä miehen poskille nousi puna, mikä sai alaiset tirskahtamaan.
“Lakatkaa tuijottamasta!” vanhin ärjäisi koettaen pyyhkiä mielestään sen, miksei oikeastaan ikinä puhutellut Nanaa pelkästään tämän etunimellä, kuten muita alaisiaan eikä se tosiaan johtunut pelkästään sukupuolesta.
“Nana-san, haluaisitko lähteä kanssani Goto Sugizon järjestämiin juhliin?” matalan karhea ääni muuttui harvinaiseksi piipitykseksi, ettei kukaan oikeastaan saanut siitä mitään selvää.
Yhdet korvat kuulivat kyllä joka sanan.
“Mielelläni, Hirohide-sama!” Nana kiljaisi ilahtuneena ja hyppäsi miehen kaulaan.
“Kiitos! Oletteko jo miettineet pukeutumisteemaamme?”
“Pukeutumis- mitä?” komisario katsoi hämmentyneenä naista, kun tämä irrottautui hänen kaulastaan.
“Pukeutumisteema”, punertavahiuksinen naurahti ilahtuneena rientäen samassa työpöytänsä ääreen ottamaan takkinsa ja laukkunsa.
“Nehän ovat naamiaiset ja jos me olemme menossa yhdessä, meidän on pakko pukeutua samalla tavalla!”
“Naamiaiset!?” miehet ulvoivat lähes kuorolauluna.
“Missä niin lukee!?” Teru aukoi suutaan Yuuton rojahtaessa nojaamaan kumppaninsa olkaan.
“Siinä kutsussa tietenkin”, lyhyin puki takkia päälleen innoissaan.
“Luin kosmetologia odotellessasi erästä lehteä ja siinä kerrottiin, että Osakan 60-vuotisjuhlan kunniaksi Sugizo-sama järjestää naamiaiset!”
“Itse asiassa se lukee täällä”, Tsunehito tutkaili taskustaan ottamaansa kutsua.
“Olenpas ollut sokea.”
“Missä?!” Hakuei suorastaan talloi Kanonin, Junin ja Naon alleen rynnätessään lukemaan etsivän kädessä olevaa kirjettä.
Teru, Yuuto, Mikaru ja Wataru katsoivat etsivän toisen olkapään yli. Katseet seurasivat vaaleata sormea, joka osoitti aivan alakulmassa olevaa pientä tekstiä, jossa luki:
“Juhlat ovat naamiaiset – kaikilla vierailla siis pukupakko.”

“Sitä siis Sugizo-sama tarkoitti sanoessaan, että paras puku palkitaan”, etsivä totesi lempeästi.
“Tämähän on mielenkiintoista.”
“Mielenkiintoista?!” Hakuei sylkäisi sanan suustaan kauhuissaan.
“Eli siellä on pukukilpailukin?” Nana kiljaisi riemuissaan tanssahdellessaan yllättäen esimiehensä taakse napaten niskasta kiinni.
“Näytähän vaatekokosi. Minä sain nimittäin loistoidean!”
“Minkä?” Nao ravisteli hiukan päätään uskomatta sitä todeksi, että konstaapeli oli kirjaimellisesti kävellyt hänen ja Kanonin sekä Junin ylitse rientäessään katsomaan Tsunehiton kutsua.
“Prinssi ja prinsessa!” nainen kiljaisi riemuissaan ja vilkaisi kelloaan.
“Minä menen nyt jo lounastauolleni ja käyn samalla muutamassa pukuvuokraamossa! Meistä tulee upea pari! Me voitamme sen kilpailun!”
Polvipituisesta kireämmän puoleisesti hameesta huolimatta naispoliisi suorastaan juoksi ovelle huomaamatta lainkaan sitä, kun Hakuei kaivoi kotelosta pistoolinsa esiin.

“Hirohide-sama, se on vain Nana-san!” Kanon parkaisi kauhuissaan ravistellen käsiään kieltävästi.
“Te ette voi ampua seuralaistanne!” Jun huudahti hätääntyneenä.
“Ei prinssinä olo voi noin kamalaa olla!” Mikarukin yritti saada tilannetta rauhoittumaan kaikkien tuijottaessa kauhuissaan tummanpuhuvaa asetta, joka kohosi ilmaan.
“Teistä tulee komea prinssi!” Nao parkaisi kohtalokkaat sanat.
Hakuein huulien välistä pääsi vaarallinen murina silmien kaventuessa tiukoiksi viiruiksi. Käsi vei aseen hitaasti ohimolle vartalon jännittyessä niin raivosta ja häpeästä kuin kivunpelosta.

“Ei, Hakuei-sama!” Wataru hyppäsi hirvittävän tiikerinloikan ryhtyen kiskomaan asetta irti esimiehensä kädestä.
“Helvetti, tulkaa apuun!”
Mikaru syöksyi kaatamaan komisarion lattialle Junin, Kanonin ja Naon hypätessä kolmikon niskaan hirvittävänä sekamelskana onnistuen tallomaan bruneten käden tämän huutaessa kuvista.
“Tästä on tulossa tosiaan hyvinkin tavallisen touhukas päivä”, Tsunehito naurahti hiljaa siirtyen siitä työhuoneensa puolelle kaivaen kännykkänsä esiin.
Hän hymyili kuullessaan Terun ja Yuuton hiljaisen keskustelun.
“Vai pukupakko”, tummempi supatti hiljaa.
“Jos minä olisin orja ja sinä orjapiiskuri? Se sopisi sinulle hyvin.”
Vaaleampi vilkaisi jäätävästi aisapariaan puristaen kätensä nyrkkiin eikä suostunut vastaamaan ehdotukseen.
“Olet oikeassa. Jääkuningatar on sinun luonneroolisi”, Yuuto jatkoi mutinaa, saaden siitä hyvästä hellän kyynärpääiskun vatsaansa tiukan katseen lisäksi, joka suli pian hymyyn, vaikkei vakavuus lähtenyt huulilta minnekään.

Etsivä virnisti tietävästi sulkien oven perässään, jotta saisi edes pienen rauhan siltä, kun Wataru saisi napattua Hakuein aseen ja tämä karjuisi alaiset pois päältään. Mustatukka nojautui oveen valiten ulkomuistista tutun numeron vieden kännykän korvalleen. Aluksi kuului muutama odotusääni, kunnes tuttu ääni vastaisi.
“Kuka haluaa pelastaa minut tylsältä työltäni?” Ruizan matala marina sai kalpeamman hymyilemään leveämmin.
“En nyt erityisemmin ajatellut pelastaa sinua. Ehkä minä illalla lohdutan sinua, ellet ole ilkimys ja häivy kaupungista”, Tsunehito naurahti lempeästi.
“Tsune!” vaaleampi huudahti huomattavasti piristyneempänä.
“Ihana kuulla ääntäsi! Se on paljon seksikkäämpi kuin tämän irvikuvan kilinä!”
“Mitä sinä oikein puuhaat?” etsivä kallisti huomaamattaan päätään.
“Korjaan Atsushin asetta! Kyllä se mies osaa kaikkea muuta tehdä, mutta ei pitää asettaan kunnossa! Ties missä kunnossa hänellä on, jos kerran tämäkin on näin pahasti jumissa!” asevastaava ravisteli ilmeisesti hajonnutta asetta.
“Helvetti! Minä kun voisin olla siellä repimässä sinua pitkälle lounastauolle, jossa saisimme kumpikin kulutettua hiukan kaloreita!”
“Panettaako?” sinisilmäinen näytti kieltään, vaikkei kukaan sitä nähnyt.
“Totta helvetissä! Tänne ja välittömästi!” kuului tiukka käsky, joka sai nuoremman naurahtamaan.

“No, Ruiza, ehkä sitten myöhemmin – minulla oli ihan asiaakin”, soluttautuja vilkaisi nopeasti oven raosta ulos varmistaen, ettei heitä kuunneltu.
Oven takana oli niin kova melske, ettei sen läpi olisi voinut kuulla heidän keskusteluaan, jos kukaan olisi siis vaivaantunut.
“Ei mitään ehkiä! Minä tarvitsen lohdutusta tämän jälkeen!” vanhempi ulvoi toisessa päässä.
“Se riippuu täysin siitä, kuinka kiltti sinä olet”, Tsunehito sanoi enkelimäisesti.
“Mitä asiaa sinulle oli?” Ruiza kysyi välittömästi, ettei poliisi olisi lainkaan ihmetellyt, jos tämä olisi ottanut asennon.
“Piti vain kysyä, että kuinka kauaksi aikaa Hiroki sanoi lähtevänsä? Ehtiikö hän varmasti tulla viikonlopuksi Osakan syntymäpäiville?” etsivä vilkaisi seinällä roikkuvaa kalenteria, joka oli kaksi kuukautta jäljessä.
“Hän sanoi, ettei jättäisi sitä kulkuetta tai meidän näkemistämme missään nimessä väliin”, asevastaava naurahti tyytyväisenä, koska oli odottanut huomaamattaan jotain ikävämpää asiaa.
“Hiroki sanoi, että tulisi, koska tämä matka oli joku pieni juttu jossain ilotalossa, jossa oli tapahtunut jotain. Ehkä joku huora oli vetänyt yliannostuksen huumeita tai vastaavaa. Ei sinänsä mitään tärkeää.”
“Eikö sinusta?” sinisilmäinen tunsi pienen piston sydämessään.
Hän ei pitänyt erityisemmin rakkaansa työstä, mutta se ei koskenut häntä. Vaikka ne naiset myivätkin itseään miehille, he olivat silti ihmisiä ja hänen kävi sääliksi heitä. Kaikki eivät ryhtyneet siihen työhön pelkästään omasta halustaan. Toivottavasti mitään vakavaa ei ollut tapahtunut.
“Älä sitä mieti”, vanhempi kuuli välittömästi rakkaansa pienen äänensävymuutoksen.
“Voi olla, että hinnat ovat olleet liian korkeita ja nyt Hirokin pitäisi säätää maksuvaatimukset uudelleen. Mistä minä tiedän? Hän kuitenkin tulee viimeistään perjantai-iltana.”
“Hyvä”, soluttautuja sanoi huomattavasti iloisemmin.
“Koska meidän on, seksinhimoinen kultaseni, sitten mentävä pukuvuokraamoon. On aika pistää vetimet päälle.”
“Mitä tarkoitat tuolla?” vaaleamman ääni muuttui ovelaksi.
“Sitä, orjani”, mustatukka kuiskasi matalasti.
“Että saamme kehittää hauskoja roolileikkejä.”

Notes:

Selityksiä:

* Villakoira on meidän perheemme tapa kutsua pölypalleroita – en tiedä, onko ihmisille kovin tuttu
* Jos joku kiinnitti huomiota, että aikaisemmassa poliisijutussa oli kahvipussi ja nyt purkki, sellaisessa pussissa on valmis annos mutta purkista voidaan määritellä, paljonko sitä kahvia halutaan ja minkä vahvuista. Tässä kohdassa purkki oli ainut, mikä oli jäljellä
* Richterin asteikolla mitataan maanjäristyksiä – 9 ja siitä isommat merkitsevät täydellistä tuhoa ja vakavia vaurioita tuhansien kilometrien alueella
* Kenraali oli siis Hakuein toinen lempinimi työpiirissä – ei siis hänen sotilasarvonsa (ei tämä voisi silloin olla niin helposti komisario)

Chapter 42: Juhlaa ja riemua – surua ja epätoivoa

Lapset kiljuivat ja juoksentelivat ajotien reunalla kihisten jännityksestä. Aikuisten huulilla olivat hymyt herkässä ja puheensorina kuului päiden yli. Suurin osa ihmisistä oli saapunut katujen reunoille odottamaan jännittyneenä juhlakulkuetta. Viimein oli koittanut odotettu juhla. Ilmapalloja myytiin, erilaisia kojuja oli pystytetty ja niistä löytyi kaikenlaista pikkupurtavaa ja myös muuta mukavaa tavaraa. Osa väestä oli pukeutunut kimonoihin, mutta harvemmat ja yleisesti ottaen vain vanhempi väki. Nauru ja juttelu täyttivät ilman lasten ihaillessa jonglöörejä, käärmetanssijoita ja muita katutaitelijoita aina taikureista tulennielijöihin ja -puhaltajiin, joiden seassa oli eräs hyvinkin tuttu baarimikko. Tämä oli niitä harvoja päiviä, jolloin aikuisilla oli kerrankin lupa innostua lasten tavoin jostain. Ei siis ollut ihmekään, kun äidit ja isät yhtyivät lastensa leikkeihin ja riemuitsivat taikureiden tehdessä yksinkertaisia korttitemppuja. Ihmiset eivät hirvittävästi kiinnittäneet huomiota siihen, keitä heidän keskuudessaan kulki. Jos he olisivat muistaneet muutamia pieniä asioita, kuten sen, että ulkonäkö pettää, ja ettei alamaailmassa koskaan levätty, olisivat useat tajunneet katsoa lompakoidensa perään.
“Hyi sinua, Seth”, Hide-zou naurahti matalasti heidän liikkuessaan ihmisten joukossa.
Seth hymyili nolostuneena piilottaen jo kolmannen lompakon taskuunsa. Minkä hän sille voi, että ne vain tarttuivat hänen käteensä? Miksi ihmeessä ihmiset eivät voineet vain pitää paksuja kukkaroitaan takkien alla piilossa, ettei niitä voinut nähdä?
“Mitä minä muka nyt tein?” varas koetti näyttää viattomalta, mikä sai vanhemman vain naurahtamaan.
He kulkivat lähellä liikkeitä ja muita rakennuksia, koska suurin osa ihmisistä oli kokoontunut jo kadun reunalle odottamaan kulkuetta. Seinusta oli oikeastaan harvinaisen tyhjä, ellei laskettu juoksentelevia lapsia, joita kaksikko joutui väistelemään.
“Hymyilet vain liian viettelevästi”, ruskeahiuksinen sanoi pehmeästi koettaen etsiä tuttuja kasvoja väkijoukosta.

Pukumiehet olivat käyneet valmistuneen lastensairaalan edessä ja tavanneet Yukin Sakuran kanssa. Tyttöparka oli samassa heidät huomatessaan sanonut nähneensä tuttunsa ja livahtanut pois paikalta. Kirjanpitäjä oli ollut siitä oikeastaan vain helpottunut, ettei tarvinnut kestää tarjoilijan järkyttynyttä tuijotusta. Asagia ei kuitenkaan ollut näkynyt missään, vaikka miehen olisi ollut syytä käydä vielä paikan päällä, mutta yakuza oli kadonnut jonnekin omille teilleen eikä vastannut puhelimeensa – kuten ei vastannut Manakaan tai edes Közi tai K.
“Se kakara”, toimitusjohtaja oli mutissut ja ihmetellyt, miksi hänen piti aina olla heistä kahdesta se aikuinen, vaikka toinen oli häntä vanhempi.
Siksi miehet olivat siis menneet muun väen keskelle etsimään Tatemonokin omistajaa, joka luultavasti paistattelisi siellä päivää. Mielessään Hide-zou oli iloinen siitä, että hän ja Seth olivat useita ihmisiä pidempiä, jolloin oli helpompi etsiä katseellaan pantterimaista. Mustatukkaa oli kuitenkin sinänsä vaikea löytää muiden mustatukkien joukosta, vaikka tällä olikin huomiota herättävä Mana mukanaan. Onneksi kuitenkin eräs kaksikko oli helppo löytää, varsinkin kun tiesi näiden miesmaun.
“Hei, tuolla on muutama poliisi”, avustaja osoitti yhtä risteystä, jonka kulmalle oli parkkeerattu sinivalkoinen poliisiauto.
Kummallakin oli ruskeat hiukset, vaikka toisella oli muutama hiussuortuvat melkein kainaloihin asti ja muuten kevennetty leikkaus oli tarkemmin aseteltu. Kumpikin tarkkaili ympäristöä vakavina puhuen välillä matalasti toisilleen.
“Tunnetko heidät?” puna-mustahiuksinen kysyi esimieheltään, joka nyökkäsi.
“Tiedän ainakin sen, mitä Tsunehito on kertonut”, kakkosmies huitaisi hiukan otsahiuksiaan kävellen määrätietoisesti lainvartijoita kohti.
“He ehkä tietävät, missä Asagi, Mana, Közi ja K ovat.”

Oppilas nyökkäsi ja yritti pitää kätensä kurissa, ettei vain yrittäisi napata ohi kävelevän naisen lompakkoa, joka suorastaan kutsui puoliksi esillä taskusta. Vahva käsi kietoutui hellästi syyhyävien sormien ympärille liikemiehen nostaessa kämmenselän huulilleen nuoremman hymyillessä pienesti.
“Pidä kauniit kätesi kurissa, kultapieni”, Hide-zou suukotti rakkaansa kättä.
“Olisi ikävää, jos ranteidesi ympärille tulisivat kylmät käsiraudat.”
“Keksi käsilleni sitten jotain tekemistä”, Seth naurahti matalasti painautuen rakastaan vasten.
Näin väen keskellä, kun kaikkien huomio oli muualla, ei kukaan kiinnittänyt kahden miehen hellään hetkeen erityistä huomiota.
“Ehkä sitten illalla”, teräväpiirteinen hymyili suudellessaan kapeita huulia varovaisesti vilkaisten hiukan ympärilleen, ettei vain mitään vaaraa olisi lähellä.
“Ennen vai jälkeen naamiaisten?” puna-mustahiuksinen kallisti viettelevästi päätään tuulen puhaltaessa hiukset suojaamasta kaulaa.
“Ehkä ennen, jos ehdimme”, kädet kietoutuivat pidemmän selän taakse vetäen lämpimään halaukseen.
“Ehdottomasti kuitenkin jälkeen”, ruskeankellertävät silmät hohtivat, kun huulet painautuivat muutaman kerran vaaleata ihoa vasten.
Kalpeampi hymyili tyytyväisenä mumisten pienesti ensin mielihyvästä, sitten närkästyksestä, kun voimakasleukainen vetäytyi kauemmas.
“Etsitään ensin se Asagi, jotta voin keskittyä sinuun täysin sitten myöhemmin”, liikemies katsoi hellästi oppilastaan.
“Oliko tuo lupaus?” toinen kulmakarva kohosi hiukan kirjanpitäjän katsoessa haastavasti rakastaan.
“Oli”, se sama, uskomattoman kaunis hymy kohosi jälleen niille huulille, mikä sai nuorukaisen sydämen hakkaamaan kovempaa syvän henkäyksen karatessa suusta.
Aina noina hetkinä hänestä tuntui, että rakastui esimieheensä yhä uudelleen. Polvia heikotti ja hengittäminen kävi vaikeaksi puvun tuntuessa epämiellyttävältä päällä. Kukaan muu ei pystynyt samaan hymyllään, joka oli niin rakastava, kaunis ja hellä.
“Tulehan toki, Seth”, Hide-zou otti jälleen alaistaan kädestä kiinni lähtien johdattamaan poliisien luokse, jotka ilmeisesti puhuttelivat muutamia nuoria.
Seth puristi hellästi opettajansa kättä tämän vastatessa siihen lämpimästi. Pienen etäisyyden päässä virkavallan edustajista heidän otteensa irtosi avustajan asettuessa hiukan taemmas esimiehestään. Kaksikko asettui välittömästi tuttuihin asemiinsa, jotka olivat muille ihmisille vain peitettä ja esitystä.

“Päivää Miyawaki-san ja Kuroki-san”, toimitusjohtaja astui kaksikon luo, kun nämä olivat kääntymässä jälleen autolleen nuorten häipyessä paikalta.
Poliisit kohottivat katseensa tulijoihin kummankin kurtistaessa aluksi kulmiaan.
“Ah, päivää Oshiro-san”, Wataru tervehti kohteliaasti kumartaen ja nyökkäsi pienen tervehdyksen kirjanpitäjälle.
Tämä oli vain suuryrityksen toimitusjohtajan avustaja, ettei miehen sinänsä tarvinnut vaivautua miettimään nimiä tai muutakaan. Eihän ruskeahiuksinen mies voinut tietää, millainen suhde kaksikolla todellisuudessa oli.
“Kuinka voimme auttaa teitä?” Mikaru kysyi kohteliaasti kumartaen ja soi sentään pienen hymyn puna-mustahiuksisella tämän kumartaessa kohteliaasti hymyillen takaisin.
“Oletteko nähneet Asagi-samaa seurueineen tänään?” kakkosmies kysyi ystävällisesti.
“Meidän kuului jutella muutamasta asiasta liittyen lastensairaalan avajaisiin, mutta hän ei vastaa puhelimeensa.”
“Asagi-samaa? Ishikawa-saniahan tarkoitatte?” brunette pöyhi lähes huomaamattaan hiukan hiuksiaan.
“Kyllä – oletteko nähneet häntä?” teräväpiirteinen katsoi vakavana poliiseja näyttämättä, mitä todellisuudessa ajatteli.
“Emme ole, valitettavasti”, Mikaru ravisti päätään vilkaisten aisapariaan, joka myös ravisti kieltävästi päätään.
“Vai niin”, ruskeankellertävät silmät tutkivat rauhallisesti miesten kasvoja.
“Oletteko sitten nähneet Yuuto-samaa tai Teru-samaa?”

Tirskahdus pakeni Watarun suusta tämän kääntyessä nopeasti piilottamaan huvittunutta hymyään. Mikarullakin oli lievästi sanottuna vaikeuksia pitää pokerinaamaa – varsinkin, kun piti vielä avata suu ja vastata kysymykseen.
“Emme sitten aamun, kun kokoonnuimme ensin poliisiasemalle”, brunette sai viimein sanottua koettaen peittää nauruaan, mutta se oli mahdotonta.
“He ovat luultavasti useamman kadun päässä, mutta emme tiedä tarkalleen, missä.”
“Kiitos kuitenkin avustanne”, voimakasleukainen kumarsi pienesti oppilaansa tehdessä kuuliaisesti samoin.
“Älkää vielä kuitenkaan hoppuilko”, Wataru naurahti muutaman kerran siirtyen siitä sitten autolle avaten pelkääjänpaikan oven.
“Me voimme ottaa heihin suoraan yhteyttä ja kysyä, ovatko he nähneet Ishikawa-sania.”
“Jos siitä ei ole teille suurta vaivaa”, Hide-zou hymyili hiukan nostaen huomaamattaan kätensä piilottamaan kauniin hymynsä.
Seth hymyili myös, vaikka hänen olisi tehnyt mieli tarttua siihen käteen ja komentaa, ettei toinen saanut piilottaa mitään niin kaunista. Nuorukaisella oli kuitenkin riittävästi itsehillintää estääkseen itseään toteuttamasta ajatuksiaan.
“Ei toki ole”, ruskeatukkainen suorastaan naurahti Mikarun hihittäessä hiukan itsekseen.
Poliisi istuutui osittain penkille ja nappasi johdolla radioon kiinnitetyn radiopuhelimen näppäilen muutaman numeron ja vääntäen pari vipua.
“Yuuto-san, Miyawaki Wataru tässä”, mies sanoi virallisesti mustaan nyrkinkokoiseen laitteeseen ja vei sen sitten kauemmas huuliltaan.

Mitään ei kuulunut vähään aikaan, mikä sai Mikarun kurtistamaan kulmiaan Watarun vilkaistessa pariaan.
“Yuuto-san? Teru-san? Wataru tässä: vastatkaa!” Wataru vei radiopuhelimen uudelleen suunsa lähelle.
Radio kuitenkin pysyi mykkänä yhä miesten vilkuillessa toisiinsa kysyvästi. Jommankumman pitäisi vähintään olla kykenevä vastaamaan – silloinkin, kun toinen ajoi tai vaikka olisi jokin neuvominen kyseessä. Oliko tullut ongelmia?
“Yuuto-san, vastatkaa välittömästi tai joudumme ottamaan yhteyttä -”
“Wataru-san?” kuului viimein suorastaan tuskaisa vastaus miehen äänen väristessä.
“Yuuto-san, mikä teillä kesti vastata?” Wataru kysyi virallisesti Mikarun näyttäessä hiukan helpottuneemmalta.
“Onko teillä ongelmia?”
“Ei sinänsä mitään uutta”, Yuuto vastasi mutisten matalasti.
“Mitä asiaa? Parasta olla tärkeää!” ääni kohosi yllättäen huutoon, mikä sai nelikön katsomaan hämmentyneenä radiota, josta ääni tuli.
“Oshiro-san haluaisi tietää, oletteko nähneet Ishikawa-sania ja hänen seuruettaan”, ruskeatukka sanoi selkeästi vilkaisten liikemiestä.
“Olemmeko nähneet? Miten sen selittäisin -” hirvittävä kirkaisu sai lähellä olijat säikähtämään ja muutama kopsahdus kertoi, että radiopuhelin oli pudonnut toisessa päässä Yuuton kädestä.
Sen lisäksi kuului lisää ääniä.
“Pitäkää likaiset kätenne irti meistä!” kuului kiihtynyt huuto.
“Älä toki liioittele, Teru-san. Közi ja K ovat pesseet oikein hyvin kätensä – ihan teitä varten”, matala, kehräävä ääni sai samassa Hide-zoun sulkemaan silmänsä epätoivoisena tämän yrittäessä laskea mielessään sataan.
Seth löi kätensä otsaan voimatta uskoa tätä mahdolliseksi, koska Mana oli heidän tietojen mukaan yakuzan mukana.
“Kuulkaa… K-san, minun pitäisi oikeasti kyetä puhumaan tuohon radiopuhelimeen… Voisitteko ystävällisesti lakata takapuoleni hipelöimisen?”
“Päästä minut pois tästä! Ylös päältäni!”
“Kuulkaas, sen vyön voitte aivan hyvin jättää rauhaan…”
“Lakkaa hipelöimästä reisiäni tai takamustani!”
“Voitte syyttää siitä ihan itseänne”, Asagin lähes isällinen ääni kuului taustalta, samoin kuin pienen tirskahdus, joka kuulosti puna-mustahiuksisen korvissa hyvinkin tutuilta.
“On suorastaan rikollista pitää noin kireitä housuja. Vähemmästähän tulee himo päästä tutkailemaan, kuinka kiinteät takapuolenne ovat… Közin ilmeestä päätellen ainakin reitenne ovat todella miellyttävät.”
“K-san, voisitteko jättää paitani napit kiinni?”
“Käskekää Asagi-samaa ottamaan radiopuhelin käteensä”, Hide-zou avasi silmänsä ja katsoi tiukasti Watarua, joka ei osannut päättää, kuolisiko nauruun vai järkytykseen.

Aluksi mies ei edes tuntunut tajuavan, että hänelle puhuttiin, mutta onneksi Mikaru herätti parinsa hetkeen säälitellen mielessään työtovereitaan.
“Yuuto-sama, pyytäisitkö Ishikawa-sania puheille?” ruskeatukka sai viimein sanottua.
“Hänelle on kiireellistä asiaa.”
“Tuota, Ishikawa-san, valitettavasti joudutte itse ottamaan radiopuhelimen käteenne”, Yuuton vaimea ääni kuului Terun yllättävästä rähinäpuhetulvasta huolimatta nelikon korviin.
“Voisitteko samalla pyytää, että henkivartijanne päästäisi minut menemään – hetkinen! Laske minut alas! Ei takapenkille! Ei takapenkille!”
“Moshi moshi?” mitä tyytyväisin kehräys kuului radiosta tappelun äänien ylitse.
Hide-zou nappasi harvinaisen epäkohteliaasti radiopuhelimen itselleen ja vei suunsa eteen.
“Arvaa kuka”, matala murahdus sai jopa Watarun harkitsemaan pakenemista paikalta.
“Hide-zou-kun!” Asagi huudahti riemuissaan.
“Loistavaa, ehdinkin jo ikävöimään sinua.”
“Kauaa et kyllä ikävöi – missä olette?” kakkosmies ei välittänyt lainkaan ystävänsä kaipauksesta.
“Täällä pääkadun päässä, mistä kulkueen pitäisi alkaa – siinä kulmassa, jossa pieni Yuuto-sanimme tuli silloin hakatuksi. Onneksi K lohduttaa häntä parhaillaan.”
“Ilmeisesti”, ruskeahiuksinen huomautti sarkastisesti, kuullessaan ähinää ja melkein anomista, että huomattavasti isompi henkivartija nousisi poliisin päältä.
“Tule välittömästi miestesi kanssa lähimmälle puistolle lasten leikkikentän lähelle.”
“Tulemme noin… puolen tunnin päästä”, yakuza ilmeisesti vilkaisi hymyillen miestensä puuhia tauosta päätellen arvioiden aikaa.
“Oletko aivan varma?” liikemiehen otsassa alkoi tykyttää.
“Uskoisin näin”, pantterimainen kehräsi.
“Sinuna en uskoisi”, toimitusjohtaja sanoi ja otti radiopuhelimen kauemmas suustaan kääntyen poliisien, Sethin ja lähellä olijoiden puoleen.
“Pyydän hyvin syvästi anteeksi seuraavia puheitani – rouva, suosittelen, että peitätte lapsenne korvat”, ruskeankellertävät silmä vilkaisivat erästä naista, joka piteli sylissään vauvaa.
Hitaasti, täysin rauhallisin liikkein teräväpiirteinen kääntyi radiopuhelimen ääreen ja henkäisi syvään.
“Asagi-sama, jos ette ole siellä puistossa kymmenen minuutin sisällä, riisun niin sinut kuin henkivartijasi, sidon käsistä puuhun, sivelen hunajalla, roiskin siemeniä ja jätän teidän mehiläisten ja lintujen ruuaksi. Illalla tulen puristamaan sitruunaa haavoille ja erityisesti sinne erääseen paikkaan, minkä jälkeen upotan teidän kiehuvaan öljyyn ja sen jälkeen hirtän palleista sinne puunoksalle. Tuliko selväksi!?”
Katse oli niin tuima, että Mikaru otti vaistomaisesti askeleen kauemmas ja Wataru päätti livahtaa pois pelkääjän paikalta avustajan ohitse turvaan. Kirjanpitäjä katsoi rakastaan vaitonaisena pidättäen pientä hymyään kuvitellessaan rikollisjärjestön johtajan ilmeen radiopuhelimen toisessa päässä. Lähes huomaamattaan käsi liikahti hiukan sivummalle, mutta sitten takaisin puvun taskuun.

“Hide-zou-kun, tuo on ilkeää”, pienen hiljaisuuden jälkeen kuului harvinaisen hiljainen ääni.
“Katso nyt, mitä sait aikaan! Közi ihan unohti, että hyväili äsken Teru-sanin sisäreittä! Järkytit hänet syvästi! Silmät putoavat varmasti kohta päästä!”
“Jotain muutakin putoaa kohta, ellette laita jalkaa toisen eteen”, Hide-zou sanoi ankarasti mulkoillen kaukaisuuteen.
“Se, että sinä olet unohtanut suurimman osan miesten tarpeista, ei tarkoita, että meidän muiden pitäisi unohtaa! Miten sinä voit kieltää Köziä ja K:ta pitämästä pitkästä aikaa hauskaa!” Asagi valitti kovaan ääneen
“Jos he haluavat pitää hauskaa, olen valmis vuokraamaan tai vaikka ostamaan heille vuoden pornoelokuvat, mutta ei nyt!” voimakasleukainen sanoi ankarasti.
“Anna Yuuto-saman ja Teru-saman tehdä työnsä rauhassa! Sinä lopetat sen tyytyväisen kehräyksen näkemästäsi ja kiskot Közin, K:n ja oletettavasti Manan mukanasi sinne puistoon!”
“Taidat vain olla kateellinen, kun et ole aitiopaikoilla näkemässä tätä”, rikollisjärjestön johtaja valitti kuuluvasti.
“Se, että sinä et halua pitää hauskaa ei tarkoita, ettemmekö me muut halua!”
“Se, että minä uhkasin tekeväni jotain ikävää, ei tarkoita sitä, että jättäisin sen vain uhkaukseksi”, toimitusjohtaja hieraisi ärtyneenä otsaansa.
“Mana, kisko Asagi-sama, Közi ja K mukanasi sinne puistoon, tai Asagi-samalla tulee olemaan pieniä vaikeuksia iltaisin sinun hellimisessäsi.
“Ilkimys!” yakuza huudahti vaieten sitten.

Hetken aikaa oli aivan hiljaista, mutta sitten kuului viimein puhetta.
“Közi, K – aika mennä. Meidän on parasta pitää kiirettä, jos haluamme vielä tuntea sitä ihanaa nautintoa, mitä suurempaa maailma ei ole vielä keksinyt”, taustalta kuului pieni kolahdus, kun radiopuhelin putosi penkille.
Askeleet loittonivat ja K ilmeisesti päästi Yuuton viimein altaan takapenkiltä Közin päästäessä hermoromahduksen partaalla olevan Terun pois hellien tunteidensa osoitukselta.
“Näkemiin, Yuuto-san ja Teru-san – toivottavasti muistatte vielä sen ajojahdin. Odotan sitä hyvin innokkaana, kuten varmasti huomaatte.”
“Saatte vielä maksaa tämän, Ishikawa-san!” Teru huusi ja murisi ähinän mukana, kun Yuuto yritti ilmeisesti estää ystäväänsä hyökkäämästä pantterimaisen kimppuun.
“Valitan, luottokortit jäivät kotiin – kelpaako luonnossa?” viettelevä naurahdus kuului hiljentyen yakuzan ilmeisesti poistuessa paikalta.
Kuitenkin mieheltä kuului vielä yksi lause:
“Seuraavaan kiihkeään kertaan.”

“Olkaa hyvä”, Hide-zou ojensi radiopuhelimen Watarulle.
“Kiitoksia oikein paljon vaivannäöstänne. Toivon syvästi, etteivät Asagi-sama henkivartijoineen aiheuttanut työtovereillenne traumoja. Kertokaa toki pahoitteluni, kun näette.”
“Ei se mitään”, Wataru sanoi monotonisella äänellä tuijottaen hämmentyneenä radiota.
“Kyllä me kerromme”, Mikaru ei puhunut sen paremmin.
He kumpikin alkoivat vähitellen ymmärtää, miksi Teru oli aina shokissa, kun Asagi ja tämän henkivartijat nostettiin keskusteluissa esiin, tai miksi tämä halusi kovasti pidättää heidät. Nyt he ymmärsivät kauniiden poikien kirouksen todellisen merkityksen. Kaksikko tosin ymmärsi myös sen, ettei vakavakasvoista liikemiestä kannattanut suututtaa.
“Hyvät jatkot siis ja hauskaa juhlapäivää”, toimitusjohtaja kumarsi kaksikolle kääntyen Sethin puoleen.
“Seth-san, meidän on aika rientää sinne puistolle.”
“Kyllä, Hide-zou-sama”, avustaja nyökkäsi pienesti heidän ryhtyessä kävelemään poispäin jättäen poliisit katsomaan peräänsä.

“Oshiro-san on pelottava”, Mikaru sanoi viimein.
“Helvetin pelottava”, Wataru nyökkäsi.
“Pitäisikö meidän käydä katsomassa Yuuto-sania ja Teru-sania?” brunette kysyi parannellen hiuksiaan koppalakin alla.
“Ajetaan ohi ja katsotaan, että hengittävät”, kiivasluonteinen hyppäsi pelkääjänpaikalle vieden radiopuhelimen paikalleen kytkien sen pois päältä.
“Jos he ovat hengissä, käymme ostamassa heille rauhoittavia ja stressilelut Sugizo-saman naamiaisia varten – sitä he tulevat tarvitsemaan.”
“Soitetaan myös Hakuei-samalle”, miehen työpari istuutui ratin taakse käynnistäen auton.
“Hänen on syytä varata lakimies valmiiksi, koska uskon, että Teru tulee tukeutumaan hätävarjeluun.”
“Syytäkin on.”

Seth käveli reippaasti Hide-zoun perässä väkijoukossa heidän kiiruhtaessa kohti puistoa. Ihmiset väistivät varsin rivakasti, mikä saattoi johtua vaaleamman tuimasta katseesta, joka ei luvannut hyvää yhdellekään häiritsijälle.
“Muistuta minua myöhemmin, mitä minä sanoin äsken heille”, liikemies sanoi harppoen pitkiä askelia.
“Jos keksin lisää, ne pitää saada laitettua tuohon listaan.”
“Ettet nyt liioittelisi”, oppilas naurahti pehmeästi huomaten rakkaansa tärisevän voimakkaasti ja pidentävän vielä lisää askelia.
Tuollaisista pienistä asioista avustaja oli oppinut tietämään, milloin vanhempi oli kiihdyksissä, vaikka tämä peittäisi kuinka hyvin ajatuksensa. Kaikkia tuntemuksia kalpeampi ei osannut vielä tulkita, mutta hän oppi kaikkea uutta aina välillä. Joskus vain tuntui, että se oppiminen tapahtui turhan hitaasti, vaikka he seurustelivatkin.
“En liioittele”, ruskeahiuksinen pysähtyi ja kääntyi katsomaan pidempäänsä.
“Asagi meni tarkoituksella kiusaamaan niitä poliiseja, koska tiesi, että Közin ja K:n olisi lähes mahdotonta hillitä itseään. Sietävät kaikki saada kunnon opetuksen siitä, etteivät osaa pitää sitä munaa housuissaan.”
“Jos jättäisit Asagi-saman rankaisemisen kuitenkin Manalle”, nuorukainen astui aivan lyhempään kiinni katsoen syvälle tämän silmiin.
“Luulisi sinun muutenkin tottuneen tuohon kaikkeen. Olet sentään tuntenut heidät jo hyvän aikaa.”
“Totuttautuessa alkaa pitää asioita itsestään selvyyksinä”, sormi nousi silittämään poskea.
“Minä en halua pitää mitään itsestään selvyytenä – varsinkaan sinua, Seth”, toimitusjohtaja puhalsi leikkisästi oppilaansa kasvoille tämän mutristaessa suutaan tyytymättömänä.
“Jatketaan matkaa”, teräväpiirteinen naurahti ja oli kääntymässä ympäri, mutta puna-mustahiuksinen tarttui hellästi käsivarresta kiinni.

“Mikä on?” ruskeankellertäväsilmäinen kysyi välittömästi jääden katsomaan söpöä ilmettä.
“Halipula”, kalpeat sormet nykivät hiukan sinertävänvihreätä puvun takkia, vaikka ote oli irrota koko ajan kankaan liukkauden takia.
“Kotona sitten”, Hide-zou kuiskasi pehmeästi, mutta Seth ei näyttänyt tyytyväiseltä.
“Kyllä sinä Yamato-saman ja Sakura-sanin edessä olit ihan valmis näyttämään suhteemme ja lääppimään minua”, varas huomautti entistä myrtyneempänä.
“Enkö saa edes yhtä pientä pusua?”
“Saat sinä”, voimakasleukainen myöntyi kietoen kätensä laihemman selän taakse.
Kädet laskeutuivat luonnostaan hiukan vyötärön alapuolelle peukalon koettaessa hivuttautua takin alle. Ruskeasilmäinen huokaisi tyytyväisenä ja hän laski päänsä opettajansa olalle nauttien lämmöstä. Kyllä nuorukainen tiesi, miksei kakkosmies halunnut heidän vaikuttavan kovin läheisiltä täällä ulkona kaduilla. Teräväpiirteinen ei välittänyt muiden mielipiteistä, mutta mies tiesi hyvin, millainen vaikutus seksuaalisuudella saattaisi olla bisneksessä. Se ei ollut kuitenkaan oikea syy. Vaikkei liikemies ollut koskaan puhunut siitä, kirjanpitäjä tiesi tämän pelkäävän oppilaansa kokevan Renan kohtalon. Kyllä ajatus pelotti nuorempaakin, mutta hän ei aikonut välittää siitä, vaikka värähtikin kuvitellessaan luodin porautuvan vartaloonsa.
“Mikä tuli, Seth?” toimitusjohtaja kysyi välittömästi huomatessaan rakkaansa säpsähtäneen.
“Missä se pusu viipyy?” pidempi nosti päänsä esimiehensä olkapäältä tämän naurahtaessa pienesti, etäisen epäuskoisesti.
“Se viipyy siksi, etten aikonut jättää sitä vain pusuksi”, huulet kutittivat pienien henkäysten myötä kapeita huulia, ennen kuin koskettivat vastapariaan.

Puna-mustahiuksinen sulki silmänsä yhtyen mukaan pehmeisiin liikkeisiin. Kädet selän takana silittivät hellästi puvun takkia. Vaistomaisesti kumpikin lähti syventämään suudelmaa rakastavaisemmaksi, intohimoisemmaksi kummankin tietäessä täsmälleen, milloin oli hyvä lopettaa, etteivät he innostuisi liikaa. Miehet katsoivat toisiaan hetken silmiin hymyjen koristaessa huulia.
“Enemmän sitten kotona”, Hide-zou näpäytti etusormellaan vaaleata nenää saaden rakkaansa naurahtamaan pienesti punan kohotessa jälleen poskipäille.
Miten Seth osasi olla vielä tässäkin vaiheessa suhdetta niin ujo ja viaton, että se sai kakkosmiehen sydämen sulamaan yhä uudelleen ja uudelleen? Hänen teki niin kovasti mieli vain pitää nuorempaa kainalossaan turvassa kaikelta ja koskettaa hellästi viestien niistä ihanista tunteista, mitä tunsi tätä kohtaan.

“No, mennään sinne puistoon, että pääsen murhaamaan ne neljä”, teräväpiirteinen vilkaisi ympärilleen huomaten väen heidän ympärillään liikehtivän eri suuntiin samalla vieden heidän pienen turvansa.
Hiukan kauempana oleva koju oli julistanut kilpailun, mikä keräsi ihmisiä ympärilleen, kuten hunaja houkutteli mehiläisiä. Mielessään hiukan harmitellen suojamuurin katoamista mies tarttui lämpimästi rakastaan kädestä kiinni puristaen sitä hellästi.
“Ettet vain jää jälkeen”, opettaja hymyili lähtiessään johtamaan heitä kohti puistoa ja kohtaamispaikaksi sovittua leikkikenttää.
Puna-mustahiuksinen käveli ripeästi perässä heidän väistellessä ihmisiä ja muutamia pieniä lapsia, joilla oli kova kiire sinne leikkikentälle, koska osa akrobaateista ja muista katutaiteilijoista oli siirtynyt sinne esiintymään lasten iloksi. Puiston lähellä ihmisiä alkoi kuitenkin olla vähemmän tai oikeastaan väki oli levittäytynyt paremmin. Ei tarvinnut olla kylkikyljessä kiinni toisissaan, vaan saattoi hengittääkin tai venytellä käsiään. Kuitenkin siellä vihreyden ja kukkien keskellä kaksikko olisi halunnut olla vieläkin lähempänä toisiaan. Puna tummeni kalpeamman poskilla tämän miettiessä sitä, miltä tuntuisi rakastella yöllä puistossa rakkaansa kanssa kostea nurmikko allaan. Kaikeksi onneksi ruskeankellertäväsilmäinen ei nähnyt pidemmän ilmettä. Kaikkia fantasioita ei kuitenkaan tarvinnut toteuttaa tai edes kertoa ääneen – eivät ne olisi muuten olleet fantasioita.

He pysähtyivät leikkikentän viereen puiden varjoon katselemaan aukealle maahan istuneita lapsia. Nämä piirittävät taikuria, joka teki yksinkertaisia huivitemppuja. Kuitenkin lapset, suurin osa alle kouluikäisiä, kiljuivat ja nauroivat riemusta, kun viitan alta ilmestyi yllättäen kukkakimppu, jonka kukinnot poksahtivat ilmaa poikien ja tyttöjen hypätessä pystyyn ottamaan niitä kiinni. Heidän vanhempansa hymyilivät lasten innokkuudelle vähän matkan päässä eivätkä hymyt olleet kaukana pukumiestenkään huulilta. Varas oli oppinut opettajaltaan paljon, kuten tarkkailemaan muita ihmisiä ja heidän eleitään. Hän huomasi silmäkulmastaan, kuinka teräväpiirteinen katsoi tarkkaavaisesti erästä hiukan vakavampaa lasta, joka ei ollut yhtä innokas nappaamaan kukintoja ilmasta.
“Oletko koskaan haaveillut lapsista?” Sethin kysymys sai Hide-zoun hätkähtämään pienesti ja, vilkaistuaan kultaansa, mies huomasi tämän kiinnittäneet huomiota hänen katseeseensa.
“En nyt erityisemmin”, kakkosmies vilkaisi rannekelloaan tietäen ystävänsä olevan jo myöhässä.
“Sanotaanko näin, että meidän kaikkien miesten alitajunnassa on se jatkuva tarve lisääntyä ja saada riittävän monta jälkeläistä, mutta en ainakaan vielä halua isäksi.”
“Mikset? Oliko Gackton hoitaminen niin hirveätä?” oppilas kysyi hymyillen, mikä sai vanhemman naurahtamaan.
“Öisin oli ikävää, kun Gackt alkoi huutaa”, toimitusjohtaja myönsi katsellen yhä sitä samaa poikaa.
“Muuten hän oli mitä ihanin vauva – varsinkin nukkuessaan. En kuitenkaan usko, että minusta tulisi kovin hyvää isää. Tämä ala vaatii liikaa enkä voisi välttämättä taata lapselleni turvallisuutta tai edes hyvää tulevaisuutta”, katse siirtyi taas vähitellen asettuvaan lapsijoukkoon.
“Näetkö tuon pienen pojan, jolla on hiukan ylipitkät otsahiukset ja muu tukka on muutenkin pystyssä?”
“Siis tuon, jolla on tummanvihreä paita ja vakavat kasvot? Tuo, jota olet tarkkaillut pidemmän hetken aikaa” Puna-mustahiuksinen varmisti hiukan hämmentyneenä.
“Hän on harvinaisen synkkä lapseksi eikä näyttä muutenkaan iloitsevan tästä kaikesta.”
“Minä itse olin samanlainen pienenä”, Hide-zoun hymyilevä, mutta omituisen kuuloinen ääni sai Sethin kääntämään katseensa vanhempaan hätkähtäen.
“Minä olin pienenä varsinainen mumisija, kuten Asagi jaksaa joskus vieläkin muistuttaa. En nauranut aidosti ensimmäisten ystävien kanssa enkä edes viihtynyt todellisuudessa heidän seurassaan. Olin oikeastaan varsin eloton, erakoitunut ja surullisen masentunut.”
“Miksi?” kalpeamman surullinen henkäisy sai teräväpiirteisen nostamaan hiukan säikähtäneen katseensa tähän.
“Et ole koskaan ennen puhunut lapsuudestasi tai muustakaan, vaikka minä olen kertonut sinulle lähes kaiken omastani.”
“Kerron sinulle vielä kaiken”, käsi nousi pidemmän olkapäälle.
“Mutta en nyt, koska tänään ei ole aikaa ikävän tylsille tarinoille. Varsinkaan, kun möyhennystä kaipaava väki suvaitsee viimein tulla paikalle”, kakkosmiehen katse siirtyi puiston toiseen päähän, jonka pientä hiekkapolkua pitkin lähestyi tummanpuhuva nelikko kauempana siintäessä musta limusiini parkkeerattuna.

Heidän ympärillä parveili muutama toimittaja kameramiesten kanssa salamavalojen välähdellessä, vaikka aurinko paistoikin pilvettömältä taivaalta. Haastattelijat kuitenkin pysyivät kunnioittavan matkan päässä lehdyköidensä kanssa. He eivät olleet kovin innokkaita ottamaan selville mustiin, pitkiin nahkatakkeihin pukeutuneiden henkivartijoiden nyrkkien kokoa. Leikkikentän laidalla seisova parivaljakko huomasi, että tummanharmaaseen, kiiltävään pukuun pukeutunut Asagi vastasi muutamiin kysymyksiin nostaen sitten lopuksi toisen kätensä ilmaan, jolloin Közi ja K kääntyivät tuimasti lehtimiesten puoleen. Hymyt kohosivat liikemiehen ja tämän avustajan huulille, kun he huomasivat haastattelijoiden ja kuvaajien suorastaan juoksevan tiehensä kaksimetristen miesten kohauttaessaan hartioitaan ihmetellen, mutta kiirehtivät sitten kahden muun perään.
Seth ei voinut kuin ihailla Manaa, joka oli pukeutunut tyylikkäästi – kuten aina. Viininpunainen pitkä hame laskeutui kauniisti, vaikkakin hiukan leveästi maahan asti samaa sävyä olevan jakun saadessa miehen näyttämään jälleen uskomattoman laihalta ja jopa hennolta. Ulkonäkö kuitenkin petti, koska litteän rintakehän alla sykki vahva ja rohkea miehensydän. Mustat hiukset oli nostettu ylös ja latvat pyöritetty tiukoille korkkiruuvikiharoille. Kasvot olivat jälleen runsaasti meikatut ja ilmeettömät, mutta silmät sädehtivät heidän viimein saapuessa ystäviensä luokse.
“Olette myöhässä”, Hide-zou katsoi kelloaan.
“Kokonaista kuusi minuuttia.”
“Auts”, Asagi hymyili viehättävästi vilkaisten henkivartijoitaan.
“Taidamme olla pulassa, vaikka ne kuusi minuuttia johtuvatkin vain noista lehtimiehistä ja niistä aikaisemmista.”
Közi ja K kääntyivät kumpikin samassa ympäri naksautellen rystysiään. He selvästikin halusivat laittaa häiriköitsijät kärsimään ennen omia kärsimyksiään.
“Olkaa toki rauhassa”, Seth naurahti hellästi ja kietoi kätensä rakkaansa ympärille.
“Minä pitelen häntä.”
“Niinkö luulet?” ruskeahiuksinen huomautti ovelasti.
“Siihen tarvitaan enemmän kuin käsivoimasi.”
“Minulla onkin käsiraudat mukana”, varas hymyili viehättävästi saaden siitä hyvästä kysyviä katseita.
Käsi siirtyi puvun taskulle nostamaan metallisen kahleet kaikkien silmien eteen pienen avaimen kanssa. Auriko kimalsi kiiltävää pintaa vasten todistaen sen, ettei kyseessä ollut mitkään muoviset lelut, vaan kunnon välineet. Muun viisikon silmät laajenivat hämmennyksestä suiden raottuessa ihmetyksestä, koska he eivät voineet käsittää, mistä poliisien omat rannerenkaat olivat peräisin.

“Seth, milloin sinä nuo nappasit?” kakkosmies ei voinut uskoa tätä mahdolliseksi.
“Silloin, kun sinä uhkailit Asagi-samaa ja Miyawaki-san, tai mikä hänen nimensä olikaan, luikahti kauemmas sinusta”, kirjanpitäjä hymyili viattomasti piilottaen nopeasti kahleet taskuunsa.
“Mehän olemme puhuneet siitä, että käsiraudat olisivat kivat.”
“Loistavaa työtä!” yakuza purskahti nauruun rakastajansa piilottaessa nopeasti hymynsä käden taakse.
“Nappaapas minullekin seuraavalla kerralla pienet matkamuistot – mieluiten Yuutolta ja Terulta ja vielä nimikirjoituksin varustettuina. Tosin, jollakin muulla varustettuna olisi vielä parempi…”
“Joista herää se kysymys, että ovatko he yhä hengissä?” toimitusjohtaja katsoi ystäväänsä tiukasti.
“Ovat. Me emme ikinä satuttaisi heitä, vai mitä Közi ja K?” rikollisjärjestön johtaja katsoi kysyvästi miehiään, jotka nyökyttelivät harvinaisen pontevasti.
“Lisäksi Közi ja K:han haluavat ennen kaikkea suojella heitä. K:han aikoi melkein murhata Vivianin siitä hyvästä, kun tämä silloin hakkasi Yuuton sairaalakuntoon.”
“Aika monet halusivat silloin murhata Vivianin”, teräväpiirteinen huomautti ristien kätensä rintakehälleen, kun kirjanpitäjä siirtyi Manan viereen.
“Tällä hetkellä minä taas haluan murhata sinut, mutta olen utelias tietämään, minkä syyn keksisit, etten lainkaan tapa sinua.”
“Koska olen vain niin seksikäs, ettet kykene siihen?” pantterimainen kehräsi matalasti astuen lähemmäksi ystäväänsä.
“Tuskin sinä oikeasti haluaisit satuttaa tätä vartaloa, joka on saanut sinut kokemaan jotain uskomatonta”, sormi liikkui housunreunalle viettelevästi.
“Oletko aivan varma?” toinen kulmakarva kohosi melkein hiusrajaan liikemiehen pysyessä muuten ilmeettömänä.
“Haluatko ottaa riskin?”
“En, koska se minulla on jotain hyvin arvokasta”, Asagi huomautti ja olisi jatkanut, mutta lasten riemun kiljunta sai miehen kääntämään katseensa leikkikentän keskellä olevaan taikuriin ja tämän ympärillä oleviin alle kouluikäisiin lapsiin.
“Herran jestas, Hide-zou! Tuo poikahan on sinun kaksoisolentosi!”

“Onhan tässä hiukan samaa minun kanssani, mutta älä silti yritä vaihtaa puheenaihetta”, Hide-zou huomautti tiukasti, mikä sai Sethin ja Manan tirskahtamaan kuuluvasti, kun ystävykset ryhtyivät kinastelemaan tulevasta rangaistuksesta.
“Olitko sinä koko sen poliisiepisodin ajan paikalla?” kirjanpitäjä katsoi naisellisempaa, jona nyökkäsi.
“Olinhan minä. Varsin hauskaa katsottavaa”, siniharmaasilmäinen sanoi vakavoituen, vaikkakin hänen äänensä oli naurava, mikä kertoi todellisista tuntemuksista.
“Minäkin olen nimittäin aina pitänyt miehistä, joilla on univormut.”
“Mitä siellä oikein tapahtui ja miten te heihin törmäsitte?” varas katseli esimiehensä läksyttäessä yakuzaa, joka väitti vastaa henkivartijoiden pitäessä peukkuja johtajansa puolesta.
“Közillä ja K:lla taitaa olla Yuuton ja Terun varalta jonkinlaiset tutkat. Me kävelimme kaduilla katsellen kojuja ja vaateliikkeitä. Asagi halusi välttämättä viedä minut muutamaan koruliikkeeseen katselemaan kaulakoruja, korvakoruja, sormuksia ja kaikkea muuta, vaikkemme ostaneet mitään”, entinen soluttautuja kertoi.
“Näimme Ruizan ja Hirokin odottelevan Tsunehitoa ja häiritsevän tämän työtä kaikin tavoin ja samalla me keskustelimme tämän iltaisista juhlista – Asagi haluaa tietää, mitä aion laittaa päälleni.”
“Mitä sitten aiot laittaa päällesi?” puna-mustahiuksinen kysyi uteliaana.
“Näet sitten”, kauniskasvoinen sanoi hymyillen ovelasti.
“No, me kuljimme kadulla, kun Közi yllättäen koputti Asagia olkapäälle ja osoitti poliisiautoa, jonka luona seisoskeli varsin hyvännäköinen parivaljakko. Pian sen jälkeen huomasin tulleeni kiskotuksi heidän luokseen”, hiljainen naurahdus pakeni huulien välistä, mutta sitä ei voinut tietää, johtuiko se silmien edessä tapahtuvasta kinastelusta vai aikaisemmista tapahtumista.
“En ole eläessäni nähnyt kenenkään olevan niin järkyttynyt Asagin, Közin ja K:n näkemisestä. Aluksi he keskustelivat pientä, kunnes Közi sitten yllättäen halasi Terua ja painoi autoa vasten. Pian K ryhtyi silittelemään Yuuton alaselkää siirtyen siitä sitten nivusten alueelle varsin rohkeasti… Oli niin lähellä, etten kuollut nauruun Asagin vain jatkaessa omia pervoja juttujaan kahden muun kärsiessä seurauksista. Pian sen jälkeen sitten saimmekin kuulla teistä, vaikka Yuutolla olikin vaikeuksia vastata, kun K piti hänestä niin tiukasti kiinni. Teru oli siinä vaiheessa jo kaadettu konepellille makaamaan selälleen.”

“Kuulostaa varsin pahalta”, Seth ei osannut päättää itkisikö vai nauraisiko, kuten ei ilmeisesti tiennyt Hide-zoukaan kuunnellessaan Asagia.
“… Kyllä Közi ja K:kin ansaitsevat näin juhlapäivän kunniaksi edes hiukan iloa! Et voi olla meitä kohtaan niin julma, että kieltäisit lystin! Itsekin olisit nauttinut siitä tilanteesta, jos olisit voinut!”
“Minä sentään tiedän, missä minä nautin ja milloin”, toimitusjohtaja huomautti.
“Tulitte silti myöhässä.”
“Se taas johtui niistä toimittajista eikä meistä!” yakuza huomautti.
“Muuten olisimme tulleet ajoissa.”
“Käyttäytyisitte kuitenkin, kuten pitää oikeissa paikoissa!” kakkosmiehestä tuntui turhauttavalta kinastella ystävänsä kanssa.
“Kyllähän Közi voi kaataa Terun siellä juhlissa juomapöydällekin, jos se on sinusta parempi ajan kohta – hiukan piristystä sinnekin. Olet muuten velkaa vuoden pornoelokuvat meille kaikille”, rikollisjärjestön johtaja huomautti pirullisesti.
“Miten ajattelit siitä urakasta selviytyä?”
“Vaihdat jälleen puheenaihetta, mutta helposti minä ajattelin”, ruskeahiuksinen huomautti.
“Közille ja K:lle kelpaavat varmaan samat elokuvat ja sinusta selviän sillä, että yritän suostutella Sethin tulemaan kanssani sinulle ja Manalle kolmanneksi sekä neljänneksi.”

Seth avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta Manan ähkäisy ja Asagin ilme saivat nuorukaisen vaikenemaan. Közi ja K katsoivat silmät pyöreinä Hide-zouta, joka näytti siltä, että oli sanonut kerrankin aivan liikaa. Yakuza tuijotti silmät ruokalautasia suurempina ystäväänsä räpäyttämättä pitkään aikaan luomiaan kiinni. Vartalokin oli jäykistynyt täysin liikkumattomaksi pienen tuulenvireen hyväillessä hiuksia pehmein puhalluksin. Hitaasti toinen suupieli ryhtyi värähdellen kohoamaan hartioiden täristessä yllättäen innosta. Kyyneleet kohosivat mustiin silmiin mitä onnellisimman hymyn levitessä koko kasvojen mitalle ilon valuessa vartaloa pitkin vesisateen lailla.
“Hide-zou!” rikollisjärjestön johtaja huudahti riemuissaan hypäten halaamaan entistä rakastaan, joka ähkäisi huomatessaan saaneensa mustatukan syliinsä.
“Kerta kaikkiaan ihana ajatus! Sinä, minä, Mana ja Seth! Voisiko mikään olla enää seksikkäämpää!? Ei voi! Enkä ole ehtinyt edes sellaista harkitsemaan, kun sinä teet tuollaisen tarjouksen! Olet sinä sittenkin seksuaalinen mies kaikesta nyreydestäsi ja ilkeydestäsi huolimatta!”
“Niin olen, mutta sitä ei tarvitse kaikille kuuluttaa”, vastaväitteet vaiennettiin ahneilla huulilla.
“Asagi! Tuossa on noita lapsiakin!” kakkosmies huudahti järkytyksestä saadessaan viimein happea.
“Heidän on syytä oppia, että rakkauden tunteita kuuluu näyttää”, mustasilmäinen kehräsi matalasti.
“Varsinkin tuollaisen lupauksen jälkeen.”
“Minä sanoin, että voin yrittää taivutella Sethiä, mutta en välttämättä onnistu”, liikemies henkäisi vetäytyen nopeasti kauemmas himokkaasta ystävästään kirjanpitäjän napatessa rakkaansa mustasukkaisena lähelleen.
Todellisuudessa voimakasleukainen ei aikonut sellaista edes tehdä. Jos Seth itse ehdottaisi, hän sanoisi jyrkästi ei.
“Eikä Manakaan ole antanut suostumustaan.”
“Enköhän minä onnistu suostuttelemaan”, pantterimainen kääntyi hymyilemään viehättävästi rakastajalleen.
“Vai mitä, Mana-rakas? Suostuthan?”
“Se riippuu siitä, miten hyvin suostuttelet myöhemmin”, entinen vakooja käänsi katseensa kadulle päin.
“Mutta niitä mietteitä on parempi ajatella joskus toiste. Saamme nimittäin seuraa.”

Viisi muuta miestä käänsi katseensa mustahiuksisen esimerkin myötä huomaten erään valkoiseen jakkupukuun pukeutuneen naisen tulevan nurmikentän poikki kameramiehen ja muutaman muun toimittajan kanssa heitä kohti.
“Ishikawa-san!” valkopukuinen toimittaja huudahti heleästi kauempaa.
“Saammeko esittää teille muutaman kysymyksen?”
“Tietenkin heidän täytyy juuri silloin tulla kysymyksineen, kun keskustelemme tärkeistä asioista”, rikollisjärjestön johtaja mutisi tyytymättömänä.
“Muistakin se, Hide-zou, että me vielä keskustelemme myöhemmin tuosta loistavasta ideastasi.”
“Mistä minä arvasinkaan tuon?” toimitusjohtaja pyöräytti silmiään heidän kääntyessä kunnolla tulijoita kohti.
“Minulla on kyllä kiireitä, mutta muutamaan kysymykseen voin toki vastata”, Asagi hymyili viettelevästi saaden naisen poskille kohoamaan ujon punan.
Vaistomaisesti naispuoleinen toimittaja astui kevyemmin ja liikutti hiukan enemmän lantiotaan koettaen erottautua paremmin kahdesta miespuolisesta toimittajasta, jotka olivat tulleet kuvaajiensa kanssa nopeasti perässä.
Hide-zou asettui tottuneesti ystävänsä rinnalle Sethin ja Manan jäädessä enemmän taustalle Közin ja K:n täyttäessä paikkansa pelottavina henkivartijoina, että kuvaajat päättivät pysytellä hiukan kauempana.
“Oliko alusta asti tavoitteenne saada lastensairaalan avajaiset Osakan 60-vuotisjuhlapäiväksi?” naistoimittaja kysyi yakuzalta, joka mittaili katseellaan tätä.
“Tavoitteemme oli saada sairaala mahdollisimman nopeasti rakennetuksi. Halusimme, että lapset ja nuoret saavat mahdollisimman pian tarvitsemansa hoidon ja välittämisemme. Se, että avajaiset osuivat tähän päivään, oli onnekas, mukava sattuma, joka tuo hetkeen vielä enemmän juhlavuutta”, rikollisjärjestön johtaja puhui selkeästi hämmästyttäen varkaansa etäisesti.
Puhe oli viehättävää, sivistynyttä ja jopa ääneltään flirttailevaa, mutta silti asiallisempaa, kuin nuorukainen oli odottanut.
“Oshiro-san, te olette Tatemonokin toimitusjohtaja. Kuinka paljon lastensairaala aiheutti teille paineita?” miestoimittaja esitti välikysymyksen toimitusjohtajalle kameroiden naksahdellessa kuvista.
“Kuten jokainen suurempi projekti, myös tämä aiheutti omat mietteensä jo vaaditun ripeyden takia. Luotin kuitenkin insinööreihin, rakennusmiehiin ja tietenkin sisustusryhmäämme, että he osaavat asiansa ja pyrin pitämään itseni ja Asagi-saman tilanteen tasalla jatkuvasti”, liikemies puhui selkeästi huitaisten hiukan otsahiuksiaan.

Kasvot olivat vakavat ja rauhalliset kertoen tietäväisyydestä ja siitä karismasta, joka sai valokuvaajat nieleskelemään kaksikon eleganttiuden edestä. Oli suorastaan itsestään selvyys, keiden kasvot ainakin tulisivat koristamaan lehtiä seuraavan viikon ajan.
“Eli kaikki meni suunnitelmien mukaan?” sama toimittaja tarkensi kirjoittaen lehtiseensä muistiinpanoja muiden kanssa.
“Kyllä”, Hide-zou sanoi lyhyesti.
“Hide-zou-kun on aina valmistautunut kaikkeen, ettei yllättäviä käänteitä tapahtunut tässäkään rakennusurakassa”, Asagi päätti tarkentaa ystäväänsä.
“Hän on tarkka ja pitää huolen siitä, että niin suunnitteleva kuin toteuttava ryhmä, ovat asiansa osaavia ja tarpeen vaatiessa heitä koulutetaan lisää.”
“Kuulimme, että työmaalla on tapahtunut muutamia ongelmiakin”, kolmas toimittaja puuttui puheeseen.
“Eräs työmies löytyi murhattuna ja sitä ennen te, Oshiro-san, jouduitte onnettomuuteen.”
“Tämän työmiehen kuolema ei liity mitenkään lastensairaalaan tai edes Tatemonokiin”, miljonääri sanoi selvästi.
“Valitettavasti tämä työmies on todellakin kuollut, mutta hänen murhansa ei tapahtunut lähelläkään työmaata, vaan Osakan toisessa päässä. Elämme nykyään hyvin väkivaltaisessa maailmassa, jossa kuolemat ja murhat ovat melkein jo arkipäivää. Tämä on valitettavaa, vaikka yritämmekin taistella paremman maailman puolesta. Olemme antaneet osanottomme työmiehen perheelle ja kustannamme hautajaiset kokonaan.”

Viimeiset sanat saivat naistoimittajan henkäisemään kolmikon raapustaessa asian tarkasti ylös pientäkin äänensävyä myöten.
“Mitä taas tulee onnettomuuteeni, sellaisia sattuu välillä työmaalla”, teräväpiirteinen nostatti katseet samassa itseensä.
“Olen tästä tietoinen ja siksi osaankin liikkua oikein – tämän takia työmaalla on myös kypäräpakko, jotta ikävimmiltä loukkaantumisilta voitaisiin välttyä. Joskus jokin tehtaalta tuotu tavara hajoaa tai muuta tapahtuu. Ihminen on loppujen lopuksi erehtyväinen olento.”
“Sattuiko teille siellä mitään?” valkopukuinen kysyi huolestuneena.
“Tapahtuneesta on jo aikaa ja minä selvisin vain säikähdyksellä. Valitettavasti avustajani Miyagi Seth loukkaantui, mutta ei kaikeksi onneksi pahasti, kuten voitte päätellä”, kakkosmies vilkaisi taakseen.
Varas hymyili toimittajille ystävällisesti nyökätessään ja kumarsi vielä lopuksi saaden nämä nyökkäilemään helpottuneina.
“Miten paljon tämä lastensairaala tulee vaikuttamaan lasten terveydenhuoltoon?” toinen miestoimittajista kysyi pantterimaiselta.
“Onko se erikoistunut johonkin tiettyyn sairauteen?”
“Lastensairaalaa koskeviin kysymyksiin vastaamme tarkemmin avajaisten myötä olevassa lehdistötilaisuudessa, jossa puhuvat muun muassa terveysministeri Uke Yutaka ja pormestari Goto Sugizo meidän kahden lisäksi. Voitte siellä esittää lisää kysymyksiänne”, yakuza kertoi ystävällisesti peittäen harvinaisen hyvin epätoivoisen silmien pyöräytyksensä.

“Olen kuullut, että kulttuuriministeri Matsumoto Takanori on halunnut muutoksia hotellinsa rakennuskaavoihin. Millaisia?” naistoimittaja kysyi jälleen.
“Hän on onnistunut ostamaan kyseisen tontin vierestä toisenkin tonttialueen, mikä tarkoittaa sitä, että tästä hotellista pitäisi tulla huomattavasti isompi, kuin aikaisemmin oli puhe”, mustatukkainen sanoi lyhyesti.
“Aikooko Tatemonoki ryhtyä tähän uuteen käänteeseen?”
“Mikään haaste ei ole liian suuri Tatemonokille”, Asagi sanoi ylpeänä vilkaisten ystäväänsä.
“Olemme kohonneet muutaman vuoden sisällä maamme johtavaksi rakennusyritykseksi ja me aiomme myös pysyä siellä.”
“Mikä on teidän menestyksenne salaisuus verrattuna muihin yrityksiin, Ishikawa-san?”
“Voisin valehtelematta vain sanoa, että olemme joka suhteessa kilpailijoihin nähden parempia, mutta suurin voittomme ei kuitenkaan ole mainostuksessamme, vaan työntekijöissämme”, Hide-zou puuttui puheeseen.
“Me takaamme työntekijöille hyvät olot ja annamme kiitosta hyvin tehdystä työstä. Työntekijät luovat kanssamme yritystä, emme pelkästään me kaksi.”
“Me pyrimme siihen, että nuoret ja yritteliäät saavat Tatemonokilla hyvän työpaikan. Me haluamme osaavia ihmisiä ja koulutamme heitä eteenpäin antaen samalla rakentavaa palautetta”, yakuza huomautti väliin.
“Nämä säännöt ja muutamat muut ovat vain vahvistuneet sen jälkeen, kun Hide-zou-kunista tuli Tatemonokin toimitusjohtaja. Sekin on eräs asia, mikä tekee meistä parempia kuin kilpailijoistamme: kenelläkään muulla ei ole johtamassa Oshiro Hide-zouta.”
“Ilmeisesti”, toimittajat naurahtivat, koska muutamaan vuoteen Tatemonoki ei ollut kohdannut kunnon kilpailua tai muuta vastustusta.

Közi ja K alkoivat yllättäen katsella ympärilleen, kuin olisivat aistineet tai kuulleet jotain. Tämän Mana ja Seth huomasivat kummankin miettiessä sitä, olivatko Yuuto ja Teru tulleet jostain syystä tähän puistoon. K:n katse siirtyi leikkikentän toiseen päähän, jossa jonglööri heitteli punaisia palloja saaden lapset hämmästelemään taitojaan. Siellä tapahtui muutakin liikehdintää, mikä sai irokeesipäisen kääntymään johtajansa puoleen.
“Entä tulevaisuus, Ishikawa-san? Odotatteko -” kysymys keskeytyi, koska piilolinssiä käyttävä koputti ystävällisesti yakuzansa olkapäähän ja viittasi peukalollaan leikkikentälle kuiskaten jotain tämän korvaan.
“Niinkö?” mustat silmät hymyilivät ilahtuneena pantterimaisen vilkaistessa osoitettuun suutaan.
Hymy leveni huulilla miehen huomatessa heitä kohden juoksevan pienen hahmon, joka heilutti käsiään ja näytti nauravan ilosta.
“Suokaa anteeksi, mutta en voi vastata enempää kysymyksiinne”, rikollisjärjestön johtaja kääntyi lehtimiehiä päin.
“Jos haluatte tietää vielä jotain, tulkaa avajaisten jälkeen lehdistötilaisuuteen, jossa puhumme enemmän. Minun on nyt riennettävä muualle”, Asagi kääntyi tyylikkäästi ympäri jättäen tyytymättömät toimittajat taakseen.
Hide-zou kääntyi Manan ja Sethin kanssa katsomaan taakseen ymmärtäen nopeasti yskän.
“Mekin tästä poistumme”, toimitusjohtaja kumarsi pienesti lehtimiehille.
“Asagi-sama ei ole nähnyt vähään aikaan sisarenpoikaansa, että ymmärrätte varmasti, jos jatkamme tätä sitten lehdistötilaisuudessa.”
Toimittajat katsoivat hämmentyneenä liikemiestä, joka siirtyi nopeasti vaatesuunnittelijan, avustajansa ja ystävänsä henkivartijoiden kanssa miljonäärin perään. Valkopukuisen naisen huulille nousi pieni hymy silmiin kohotessa liikutuksen kyyneleet, koska nyt he kuulivat riemukkaan pikkupojan huudon tämän hypellessä miljonääriä kohti kädet levällään.
“Asagi-oji-san!”

Seth naurahti pienesti Hide-zoun hymyillessä leveästi heidän huomatessaan Asagin pidentävän askeliaan sukulaistaan kohden. Varas vilkaisi Manaa ja hätkähti huomatessaan naisellisemman vakavuuden, suorastaan arkuuden tämän pyöritellessään muutamaa hiussuortuvaa sirosti mustalla käsineellä päällystetyissä sormissaan.
“Mikä on Mana?” kirjanpitäjän kysymys sai kakkosmiehenkin huomaamaan entisen soluttautujan apeuden.
“Etkö pidä lapsista?”
“Ei se sitä ole”, siniharmaasilmäinen hätkähti syyllisenä.
“Pidän kyllä lapsista, mutta…”
“Mutta mitä?” viisikon askel hidastui vaistomaisesti yakuzan napatessa leikkikentän keskellä kauempana heistä pienen pojan syliinsä.
“Asagi-oji-san!” Gackt kiljui riemuissaan halaten nauraen setäänsä.
“Mana ja Gackt eivät ole koskaan tavanneet virallisesti toisiaan”, toimitusjohtaja sanoi hiukan hiljempaa.
“Gackt syntyi yli viisi vuotta sitten, jolloin Mana ei kuulunut vielä mafiaan. Myöhemmin he eivät ole tavanneet koskaan kunnolla, koska Hikaru on ollut, mitä on. Ovat he toisensa kaukaa nähneet ja tietävät siis toistensa nimet, vaikkeivat ole koskaan jutelleet. Ne harvat kerrat, jolloin Gackt on onnistunut pääsemään viimeisenä vuotena Burutendoulle, Mana on ollut Itsu moderulla tai jossain muualla.”
Kauniskasvoinen nyökkäsi sanojen perään, koska asia tosiaan on niin.
“Tilanne on jo sen takia hankala, että minä olen oikeasti mies. Jos hän lähtee juttelemaan, en voi vastata, koska jos vastaan, selviää, että olen mies. Miten minä sen selittäisin, että pukeudun naiseksi?”
“Hyvä kysymys”, puna-mustahiuksinen joutui myöntämään.

Samassa naamioituneen maalattu suu sulkeutui, koska he olivat jo turhankin lähellä. Eivät Asagi ja Gackt tosin olisi kuunnelleet heidän keskustelua, koska pikkupoika selitti innostuneena jotain liikehtien kiihkeästi.
“… Sitten se mustahiuksinen tulenpuhaltaja puhalsi näin ison lieskan ja sytytti viisi keppiä, jotka olivat jonossa!” tummanruskeahiuksinen levitti käsiään setänsä kuunnellessaan auliisti.
“Se oli hienoa!”
“Uskon sen, Gackt”, mustatukkainen naurahti silittäen pientä päätä.
“Osaatko sinä tehdä niin?” pikkupoika kysyi uteliaana.
“En oikeastaan”, rikollisjärjestön johtaja ravisti päätään hymyillen.
“Mutta Közi ja K luultavasti osaavat”, mies kääntyi saapuneita päin.
“Közi-chan! K-chan!” pienin huudahti riemuissaan nähdessään henkivartijat, jotka – harvinaista kyllä – soivat tälle pienet hymyt nyökkäysten myötä.
“Hide-zou-chan!” pojan pää kääntyi teräväpiirteiseen tämän hymyillessä ystävällisesti, mutta sitten tummanruskeat silmät näkivät jotain tuttua.
“Räikeä-setä-chan!”
Asagi purskahti raikuvaan nauruun henkivartijoidensa tyrskähdellessä harvinaisen kovaäänisesti ja K joutui ottamaan tukea Közistä pysyäkseen pystyssä. Seth katsoi hölmistyneenä Gacktoa ja sitten Hide-zouta, joka yritti piilottaa nauruaan sirosti kätensä taakse, mutta tämä hytkyi liikaa. Mana käänsi katseensa muualle suupielien kääntyessä pakosta hymyyn, joka pehmensi kasvoja ja lievensi hermostusta. Kirjanpitäjä pyöräytti silmiään vilkaisten sitten pikkupoikaa, joka näytti päättäneen vahvasti sen, että se oli nykyään hänen nimensä. Ilme oli niin tomera, että avustajankin oli pakko purskahtaa hyväntuuliseen nauruun.
“Minäpä hyvinkin”, puna-mustahiuksinen ravisti hiukan päätään.
Pikkupoika nyökytteli tyytyväisenä yakuzan ottaessa kantamuksestaan paremman otteen sylissään, ettei tämä liukuisi maahan. Samassa pienin kääntyi katsomaan naisellisinta, joka katsoi suoraan tätä silmiin. Nopeasti Gackt käänsi katseensa pois rutistaen tiukemmin rikollisjärjestön johtajan kaulaa.

“Mikä sinulle tuli, Gackt?” pantterimainen kysyi huolestuneena pojalta, joka näytti harvinaisen ujolta.
Muut kuulivat hiljaista mutinaa, mutta eivät saaneet mitään selvää heidän katsellessaan toisiaan.
“Voi sinua, Gackt – mitä sinä nyt tuolla tavalla ujostelet?” mustatukka hymyili lempeästi sisarenpojalleen silittäen sotkuisia hiuksia.
“Kyllä sinä voit sanoa sen Manalle suoraan. Ei hän siitä pahastu. Minä uskon, että Mana oikeastaan pitäisi siitä, jos kertoisit sen hänelle itse.”
Varovaisesti Gackt kääntyi katsomaan uudelleen entistä vakooja, joka katsoi kysyvästi pikkupoikaa. Mustat silmät tutkivat meikattuja kasvoja nuorimman painautuessa tiukemmin setäänsä vasten.
“Älä turhaan ujostele”, vanhempi kuiskasi rohkaisevasti pienen miehen alun mutristaessa huuliaan.
“Mana-chan”, poika aloitti totisena, hyvin hiljaa.
“Sinä olet nätti.”
Mana hätkähti voimakkaasti helpotuksen hymyn kohotessa huuliin. Mies oli pelännyt jo, ettei Hikarun poika välttämättä pitäisi hänestä lainkaan, kuten ei äitinsäkään pitänyt. Eipä tosin vaatesuunnittelijakaan pitänyt naisesta, koska heidän elämänkatsomuksensa ja arvonsa olivat liian erilaisia. Lisäksi mustahiuksinen ei pitänyt siitä, miten tämä aina katsoi muita mafiamiehiä täynnä vihaa.
Maalatut huulet raottuivat, mutta sulkeutuivat jälleen, koska siniharmaasilmäinen muisti, ettei saanut oikeastaan puhua. Naisellinen siis kumarsi sirosti ja soi harvinaisen lämpimän hymyn lapselle, jonka poskiin nousi pieni puna.
“Mana kiittää sanoistasi – hän on iloinen niistä”, Asagi kertoi ilahtuneena.
Mustat silmät loistivat onnesta, koska vaikutti siltä, että kaksikko saattaisi tulla toimeen. Sisällään mies oli pelännyt, että joutuisi ikuisesti pitämään rakastamansa ihmiset erillään.
“Hän ei vain voi valitettavasti kertoa sitä ääneen.”
“Miksei?” Gackt katsoi ensin kysyvästi setäänsä, sitten tämän rakastajaa.
“Etkö sinä osaa puhua? Minä voin opettaa!”
Vaatesuunnittelija vilkaisi kysyvästi rakastaan. Mitähän tämä keksisi vastaukseksi? Naamioitunut osasi kyllä puhua, mutta oli oikeasti mies, mitä ei saanut paljastaa muille?

“Mitä pidät Starlightista?” Hide-zou päätti toimia vaihteeksi pelastavana samuraina ja kysyä siitä pelistä, jonka entinen rakkaansa oli antanut pojalle.
“Oletko jo päässyt läpi?” kakkosmies jatkoi, vaikka tiesi, ettei toinen voinut mitenkään päästä sitä sillä tasolla läpi.
Hänellä ja Asagillakin oli ollut liikaa vaikeuksia silloin, kun he seurustelivat.
“Äiti ei anna minun pelata sitä lainkaan!” pienin unohti samassa aikaisemmin esittämänsä kysymykset.
“Mitä?” yakuza kurtisti kulmiaan muiden kanssa.
Vaikka hän olikin luvannut antavansa sisarenpojalleen pelin selvittämisen jälkeen tämän haluaman pyssyn, mies oli silti toivonut, että pieni miehen alku pelaisi sitä. Tatsuroun tekemä peli oli mukavaa viihdettä tylsiin hetkiin ja se oli täysin väkivallaton, koska pelatessa piti käyttää enemmän järkeään kuin tuhota vastustajansa.
“Etkö ole lainkaan pelannut sitä?”
“Kyllä minä olen ihan vähän”, nuorin kertoi selvästi tyytymättömänä.
“Minä onnistun nappaamaan sen aina, kun äiti jättää minut sen tylsän hoitajan kanssa lähtiessään tapaamaan sitä tyhmää ukkoa!”

“Tyhmää ukkoa?” Seth katsoi kysyvästi niin lasta kuin tämän enoa.
“Siis seurusteleeko äitisi jonkun miehen kanssa?”
“Joo!” Gackt näytti kiukkuiselta.
“Kenen kanssa?” pantterimainen kysyi välittömästi kääntäen pojan katseen itseensä.
“En tiedä enkä välitä!” suuret mustat silmät katsoivat lähes kiihtyneinä samanvärisiä silmiä, joista näkyi parhaiten sukulaisuus.
“Mikset?” varas näki, miten pikkuinen tärisi kiukusta ja… muustakin?
“Minä en pidä siitä!” kuului huudahdus, joka nostatti melkein kyyneleitä silmiin.
“Mikset?” mustatukka kurtisti kulmiaan entisestään näyttäen pelottavan vakavalta.
“Koska se ei pidä minusta!” miehen alku painautui vasten lämmintä vartaloa.
“Aina kun se tyhmä ukko tulee meille, se käskee äitiä laittamaan minut huoneeseen!”
“Totteleeko äitisi häntä?” rikollisjärjestön johtaja nyökkäsi muita tulemaan perässään syrjemmälle takaisin puiden varjoon.
Ei ollut sopivaa selvittää asioita leikkievien lasten ympärillä, kun he jo ulkonäön puolesta keräsivät katseita. Varjossa oli muutenkin viileämpää, kun käärmetanssija keräsi katsojia ympärilleen hiekkalaatikon lähellä.
“Joo”, tummanruskeahiuksinen mutisi nojaten päällään varmaan olkapäähän.
“Ne harvat kerrat, jolloin se mies tulee meille nahkapukuisten miestensä kanssa. Se on pelottava… Niillä miehillä on niittejä joka paikassa…”

“Nahkapukuisia miehiä?” Asagi vilkaisi kysyvästi muita, jotka joutuivat kohauttamaan olkiaan.
Közi ja K vilkaisivat toisiaan tiedostaen sen, että heillä oli pitkät nahkatakit, mutta olisivatko nuo oudot miehet pukeutuneet kokonaan nahkaan vai puhuttiinko nyt pelkästään takeista? Monilla oli tapana koristella nahkavaatetustaan niitein, ettei tuokaan kertonut paljoa mitään.
“Pelottava?” mustasilmäinen painoi Gacktoa tiiviimmin syliinsä.
“Onko hän sanonut tai tehnyt sinulle jotain?”
“Se katsoo ikävästi”, poika kertoi onnettomana, mikä sai Manan katsomaan säälivästi rakkaansa sisarenpoikaa.
“Se ei pidä minusta ja se katsoo sillä tavalla, etten saisi olla edes kotonani. Minä tulin pihalta leikkimästä sisälle ja heti kun tulin keittiöön, se astui eteeni ja tuijotti suoraan silmiin… Minä halusin mehua ja minun piti väistää sitä, vaikka se oli tullut minun eteeni! Sitten se sanoi vain äidille, että laittaa minut huoneeseeni! Sitten ne tekee päätöksiä kysymättä minun mielipidettäni!”
“Miksi ihmeessä Hikaru tekee noin?” yakuzasta tuntui, ettei voinut ymmärtää enää lainkaan sisartaan.
Olihan tämä ollut synnytyksestä asti masentunut ja hänen tietojensa mukaan söi vieläkin mielialalääkkeitä, mutta tässä ei ollut enää järkeä. Oliko tämä niin rakastunut, ettei välittänyt lainkaan siitä, että poikansa oli ilmiselvästi peloissaan? Miten tämä saattoi kohdella poikaansa noin ja totella jonkun toisen käskyjä?
“Sitä voit kysyä häneltä itseltään”, Hide-zou sanoi viimein ja kohotti katseensa siihen suuntaan, josta lapsi oli juossut hetki sitten heidän luokseen.
“Hän nimittäin on onnistunut hukkaamaan jälleen poikansa, että joutuu taas etsimään tätä.”

Muut nostivat katseensa samaan suuntaan huomaten pikkumustaan mekkoon pukeutuneen naisen, jolla oli punainen jakku yllään tekemässä asusta hiukan siveämmän, kuin mitä se muuten luultavasti olisi ollut. Vaaleat jalat veivät useiden miesten huomion aiheuttaen nestehukkaa, mutta sehän taisi naista alitajuisesti miellyttää, vaikka muuten katse oli tiukka.
Közi kohotti kätensä ilmaan ja heilautti muutaman kerran saaden naisen katseen itseensä ja sitä myöten heihin muihin. He näkivät jo kaukaa, ettei entinen salamurhaaja ollut tyytyväinen näkemäänsä. Tämä suorastaan harppoi lyhyessä mekossaan ja korkokengissään leikkikentän läpi lasten väistäessä pelokkaina raivosta tärisevää kaunotarta. Gackt tiukensi otettaan enonsa kaulan ympärillä entisen soluttautujan huomatessa tämän tärisevän voimakkaasti peloissaan. Vaistomaisesti mies siirtyi rakkaansa rinnalle tukeakseen tätä kaikin mahdollisin tavoin Hide-zoun liikkuessa automaattisesti toiselle puolelle Sethin kanssa.
“Hei Hikaru”, Asagi tervehti hymyilemättä katsoen lyhempää vakavana.
“Gackt, tänne ja heti!” Hikaru komensi välittämättä tervehdyksestä.
“Kuinka monesti minä olen kieltänyt sinua menemästä omille teillesi!?”
“En minä mennyt omille teilleni!” Gackt väitti vastaan.
“Sinä taas istuit siellä tyhmällä terassilla juttelemassa sen ilkimyksen kanssa ja minä huusin kadulta sinulle meneväni leikkikentälle!”
“Minä taas kielsin sinua menemästä!” nainen katsoi kiukkuisena lastaan ja sen saattoi arvata, että tämä oli saanut moitetta huonosta auktorisoinnistaan.
“Ja minä olen kieltänyt sinua olemasta missään tekemisissä Asagin kanssa!”
“Minä pidän Asagi-oji-sanista!” kädet rutistivat tiukasti laihaa kaulaa eivätkä kyyneleet olleet kaukana.
“Enemmän kuin siitä tyhmästä miehestä, joka tekee sinusta aina niin vihaisen!”
“Sinä teet minut vihaisemmaksi kurittomuudellasi!” entinen salamurhaaja otti askeleen lähemmäksi veljeään kiskoakseen pojan itselleen, mutta Közi ja K astuivat siihen väliin.
Kumpikin katsoi vakavana, suorastaan vaarallisen synkästi lyhempää, joka mulkoili takaisin kiukkuisena. Kuitenkaan sirorakenteisin ei tehnyt mitään, koska tiesi liiankin hyvin, ettei pärjäisi kaksikolle. Hän ei pärjäisi tässä tilanteessa edes toiselle heistä.
“Gackt halusi leikkiä ja pitää hauskaa”, Asagi sanoi ystävällisesti ja liikautti kättään, jolloin henkivartijat astuivat syrjään.
“Tiedät hyvin, ettei näin pieniä oteta mielellään terassille, mutta Gackton kohdalla olisi tehty poikkeus, jos olisit halunnut”, yakuza jatkoi synkästi.
“Tässä kohdassa asiasta taisi päättää sinun niin kutsuttu uusi poikaystäväsi.”

Hikaru säpsähti ja otti askeleen taemmas, kuin kasvojaan olisi lyöty. Kirkkaan punaiseksi maalattu suu aukesi, mutta yksikään sana ei päässyt ulos.
“Miksi edes vaivaudut olemaan miehen kanssa, joka ei hyväksy sitä, että sinulla on lapsi?” nuorempi katsoi isosiskoaan vaativasti.
“Ei kuulu sinulle!” lyhempi sähähti kiukkuisena pitäen kuitenkin sopivaa välimatkaa.
“Kuuluu kyllä, jos näen, että Gackt pelkää tätä”, pantterimainen sanoi painokkaasti.
“Lapsesi pelkää miesystävääsi ja sillä on minulle merkitystä.”
“Ei kyllä kauaa ole eikä sinun kauaa tarvitse nähdä yhtään mitään”, mekkoon pukeutunut puristi kätensä nyrkkiin.
“Gackt, tänne – heti! Me lähdemme nyt pakkaamaan!”
“En halua!” Gackt huusi selvästi hätääntyneenä.
“Minä en halua muuttaa yhtään minnekään! Minä haluan jäädä tänne Asagi-oji-sanin luokse!”
“Sinähän et jää, vaan tulet minun mukanani! Olen saanut tarpeekseni tästä kaupungista!” entinen salamurhaajan huudot saivat kaikki entisestään hämilleen, vaikkei tämä olisi sanonut poikansa jälkeen yhtään mitään.
“Sinun mielipiteesi ei ratkaise tässä!”

“Hetkinen!” Asagi huudahti väliin katsoen ensin sisartaan, sitten tämän poikaa.
“Oletteko te lähdössä jonnekin?”
“Se tyhmä mies on ostanut meille talon jostain ja nyt äiti haluaa muuttaa!” nuorin huusi samassa.
“Gackt, hiljaa!” Hikaru komensi, mutta liian myöhään.
“Muuttaa?” miljonääri käänsi katseen naiseen.
“Te aiotte muuttaa?”
“Kyllä, jos välttämättä haluat tietää!” jakkupukuinen sähähti ja otti askeleen lähemmäksi ojentaen samalla kätensä napatakseen lapsen itselleen.
Pantterimainen perääntyi nopeasti kauemmaksi ja käänsi pojan toiselle puolelleen kaikkien, paitsi Hide-zoun, hämmästykseksi. Hengitys oli tihentynyt juoksulenkin jälkeiseksi huohotukseksi silmien katsoessa suurina vanhempaa. Gackt koitti kysyä enoltaan, mikä tälle tuli, kun mies kovasti tärisi ja painoi ikävästi itseään vasten. Pää ravisteli hiljaa mielen tahtomatta uskoa tätä mahdolliseksi. Hikaru oli muuttamassa pois ja viemässä poikansa mukanaan.
“Minne?” Hide-zou puuttui puheeseen tietäen, että ystävänsä oli kauhusta kankea.
Mielessään toimitusjohtaja harkitsi vakavasti naisen kuristamista, mutta ei voinut siinä tilanteessa oikeastaan tehdä mitään. Nyt kakkosmies saattoi vain tukea ystäväänsä ja yrittää puhua entiselle salamurhaajalle järkeä.
“Tarpeeksi kauas teistä!” nainen mulkoili heitä kaikkia, mutta erityisesti ruskeahiuksista ja Manaa, joka katsoi tiukasti rakkaansa isosiskoa.

“Mana”, Asagin yllättävä puhe sai Sethin hätkähtämään ystävänsä mukana.
“Pidä Gacktoa hetki”, rikollisjärjestön johtaja ojensi yllättäen lapsen rakastajansa syliin.
Naamioitunut hämmentyi täysin tuosta, että otti pojan syliinsä kyseenalaistamatta käskyä. Pantterimainen astui nopeasti sisarensa eteen ja nappasi tätä lujasti ranteesta.
“Meidän on puhuttava”, mustatukka ryhtyi kiskomaan Hikarua perässään tämän koettaessa pistää vastaan.
Jostain syystä hyvin koulutettu entinen salamurhaaja ei kuitenkaan saanut käskyistään ja ranteenpyöräytyksistään huolimatta otetta irtoamaan.
“K, mene Asagin mukaan”, Hide-zou vilkaisi nopeasti irokeesipäistä.
“Katso, ettei hänelle tapahdu mitään.”
Henkivartija nyökkäsi ja kiirehti pitkin askelin nopeasti suojattinsa perään tämän painuessa puiden takana piilottelevalle limusiinille kuuntelematta niitä kirouksia, joita sai niskaansa.
“Aikooko Hikaru tosiaan muuttaa ja viedä Gackton mukanaan?” Seth kysyi hiljaa, koska nuorin oli vielä paikalla.
Aikuiset katsoivat yakuzan perään lapsen kiinnittäessä aivan muuhun huomiota.
“Ilmeisesti”, ruskeahiuksinen vastasi totisena.
“Miksi ihmeessä?” varas tiesi, vaikkei olisi edes nähnyt mustasilmäisen kasvoja, että se olisi hirvittävä isku vasten kasvoja.
“En tiedä”, kakkosmies joutui myöntämään.
“Ehkä hän on rakastunut harvinaisen tulisesti tai sitten masennus on pahentunut.”
“Tai lääkkeet pilanneet aivot”, Közi sanoi hiljaa keräten katseet itseensä.

Mana tyytyi nyökkäämään, koska ei yhtään ihmettelisi, jos henkivartija olisi oikeassa. Lisäksi mies oli muutenkin huolissaan tästä. Kyllä hän oli Asagin kanssa usein puhunut Gacktosta ja entinen soluttautuja tiesi hyvin, miten rakas pojasta oli tullut yakuzalle jo tämän ensimmäisen elinvuoden aikana. Pantterimainen masentuisi syvästi pikkupojan lähdöstä ja ikävöisi sisartaankin kaikista niistä ilkeistä sanoista huolimatta.
“Sinulla ei ole tissejä!” Gackt huudahti yllättäen saaden nelikon lähes hyppäämään ilmaan säikähdyksestä.
Meikannut laski katseensa poikaan ja huomasi vasta nyt, että tämä taputteli hänen litteää rintakehäänsä, joka sentään oli hiukan muodokkaampi kiitos hänen erikoisen korsettinsa, mutta ei sekään tässä tilanteessa auttanut. Tummanruskeahiuksinen lätki vielä muutaman kerran ja kääntyi sitten tuijottamaan kulmat kurtussa meikattuja kasvoja.
“Sinä olet mies!” lapsen huudahdus sai Sethin vetämään kiivaasti henkeä ja Mana oli pudottaa kantamuksensa maahan järkytyksestä.
Hide-zou kalpeni Közin vilkuillessa nopeasti ympärilleen siltä varalta, jos olisi ollut ylimääräisiä kuulijoita. Kaikeksi onneksi he olivat täysin viisistään, mikä sentään takasi sen, että he voisivat kehittää jotain. Siinä vasta oli entiselle soluttautujalle pähkinä purtavaksi. Mitä hän keksisi sanottavaksi pojalle, joka oli hymyillen tajunnut hänen olevan mies?

 

“Päästä irti, Asagi!” Hikaru yritti repiä sormia irti ranteensa ympäriltä, mutta ei onnistunut.
K mulkoili naisen puuhia ikävästi Asagin jatkaessa sisarensa kiskomista limusiinille.
“Ovi auki, K”, yakuza sanoi totisesti pisimmän kiirehtiessä nopeasti johtajansa edelle.
Takapenkin ovi aukesi rivakasti mustatukkaisen viimein pysähtyessä.
“Sisälle siitä”, mies kiskaisi naisen eteensä ja työnsi ei kovin helläkätisesti tämän istumaan pehmeille penkeille hypäten itse tämän viereen.
Irokeesipäinen paiskasi oven kiinni ja jäi seisomaan tuimana ovelle tarkentaen kuuloaan entisestään. Henkivartija kyllä uskoi, että keskustelu kovenisi, vaikka rikollisjärjestön johtaja kuinka yrittäisi pitää sen matalana. Tavallaan K toivoi, että pantterimainen antaisi siskonsa kuulla kerrankin kunniansa ja tekisi niin, kuten täytyi: kieltäisi naista viemästä Gacktoa yhtään minnekään.
“Mitä tämä tarkoittaa!?” Hikaru kiljaisi kiukkuisena tuijottaen pikkuveljeään silmät kapeina viiruina.
“Sitä minun pitäisi kysyä sinulta”, Asagi vastasi tuimasti.
“Mikä helvetti sinua vaivaa?”
“Ei yhtään mikään!” entinen salamurhaaja vastasi kiihtyneenä takaisin.
“Miksi sitten olette muuttamassa pois? Muutatteko sen miehen kanssa yhteen?” mustasilmäinen katsoi tiukasti lyhempää.
“Kyllä, sitten myöhemmin”, nainen vastasi oikoen jakkuaan.
“Ensin asumme lähekkäin ja vasta sitten muutamme yhteen.”
“Miksi ihmeessä sinä olet alkanut seurustelemaan, vaikka vieläkin suret ja ikävöit Takerua?” pidempi ei ymmärtänyt mustahiuksista lainkaan.
“Gackt tarvitsee itselleen isän ja miesmallin!” mekkoon pukeutunut sähähti.
“Sinusta kun ei ole täyttämään kumpaakaan roolia!”
“Ja miehestä, joka ei pidä Gacktosta ja vielä pelottaa tätä, on?!” rikollisjärjestön johtaja heilautti kättään suuntaan, josta he olivat tulleet.
“He kyllä tottuvat toisiinsa”, vanhempi huomautti napakasti.
“Minusta ei ole hyvä lainkaan, että Gackt tottuu pelkäämään poikaystävääsi”, yakuza koetti saada lyhemmän ymmärtämään.
“Poikasi ei ole tyhmä. Hän kyllä tietää, milloin ei ole kaivattu!”
“Mistä sinä niin päättelet?” Hikaru käänsi katseensa muualle.
“Siitä, kun sinä käyttäydyt noin”, Asagi nappasi naista leuasta ja käänsi katseen itseensä.
“Siitä, kun poikasi melkein itki pelosta ja surusta olkapäätäni vasten äsken!”

“Lopeta tuo leikkiminen!” vanhempi kivahti huitaisten käden pois kasvoiltaan.
“Aivan kuin välittäisit meistä!”
“Minä välitän sinusta ja Gacktosta!” pidempi huudahti täristen järkytyksestä ja menetyksen pelosta.
“Rakastan teitä kumpaakin! Haluan olla tukenanne ja suojella teitä!”
“Lopeta tuo valehtelu!” entinen salamurhaaja karjui raivoissaan.
“Jos oikeasti rakastaisit tai edes välittäisit meistä, Takeru olisi yhä elossa! Tietäisit vähintään sen, kuka hänet tappoi!”
“Minä en uskonut, että hän joutuisi salamurhauksen kohteeksi”, yakuza sanoi totisena hengittäen raskaasti.
“Jos voisin kääntää aikaa taaksepäin, pelastaisin hänet, mutta minä en voi asialle enää mitään. Olen kuitenkin yrittänyt saada murhaajan henkilöllisyydestä tietoa, mutta emme ole saaneet mitään selville – edes Tatsurou ei ole saanut pääteltyä asioita.”
“Tatsurou onkin pelkuri, joka ei uskalla tulla kopperostaan todelliseen maailmaan!” lyhempi kivahti.
“En olisi koskaan uskonut sinun sanovan moista hyvästä ystävästäsi”, mustatukkainen sanoi surullisena.
Aikanaan hakkeri ja mustahiuksinen olivat olleet läheisiä ystäviä. Suorastaan parhaat ystävykset, jotka pystyivät keskenään vitsailemaan ja nauramaan. Ennen Takerun kuolemaa kaksikko oli ollut samalla aaltopituudella, mutta miehen kuoleman jälkeen tiet olivat eronneet täysin.
“En olisi voinut myöskään uskoa, että yrittäisit työntää Tatsuroun altaaseen siellä tavaratalossa, vaikka tiedät hänen kammoavan likaa ja puhdistamatonta vettä.”
“Hän tuli tielleni”, nainen sanoi harvinaisen viileästi, kuin vanha ystävyys ei enää merkitsisi mitään.
“Kykenemätön pelkuri kun on.”

“Sitäkö varten sinä olet muuttamassa Gackton kanssa? Koska en ole onnistunut saamaan selville sitä paskiaista, joka tappoi Takerun?” nuorempi kysyi hiljaa.
“Minä vien poikani kauas turvaan sinun vaikutuspiiristäsi!” mustahiuksinen karjaisi tönäisten veljeään olkapäähän.
“Juuri minun vaikutuspiirini ansiosta olette olleet turvassa tähän asti!” rikollisjärjestön johtaja huudahti vaivautumatta mainitsemaan sitä, että teoriassa koko maa oli hänen vaikutuspiirissään.
“Turvassa miltä? Onnettomuuden tunteeltako? Kaikkea muuta!” Hikaru heitti kätensä ilmaan.
“Vihdoin minä olen löytänyt onnen ja paikan, jossa minä ja Gackt voimme aloittaa alusta kaukana sinusta! Sinä et sitä onnea vie minulta!”
“Rakastatko sinä sitä miestä?” Asagi katsoi synkästi sisartaan.
“Siis koko sydämestäsi?”
“Kyllä”, pieni, harvinainen hymy kohosi mekkoon pukeutuneen huulille.
“Hän antaa minulle kaiken sen, mitä haluan ja tarvitsen.”
“Rakastatko häntä enemmän kuin Gacktoa?” mies koetti vedota äidinvaistoihin.
“Onko tuo mies, joka ei pidä yhtään pojastasi, tullut lasta tärkeämmäksi? Onko oma onnesi mennyt Gackton onnen edelle?”
“En voi jatkuvasti asettaa Gacktoa itseni edelle”, lyhemmän silmät kapenivat viiruiksi.
“Tämä on meidän kummankin parhaaksi ja hän oppii vielä ymmärtämään tätä kaikkea!”
“Entä jos ei opi?” mustat silmät huomasivat toisen epävarmuuden.
“Entä jos hän alkaa vihata sitä kaikkea! Sinä itsekin olet ilmeisesti huomannut, etteivät poikaystäväsi ja Gackt tule toimeen keskenään. Gackton kasvaessa tilanne vain pahenee! Onko se järkevää viedä heidät saman katon alle?”
“Onko parempia ideoita!?” nainen ärähti kiukkuisena.
“On. Jätä Gackt minun luokseni”, yakuza sanoi varmasti.
“Mitä!?” mustahiuksinen hämmentyi täysin.
“Hikaru, minä rakastan Gacktoa ja haluan, että hänen on hyvä olla”, pidempi katsoi naista anovasti.
“Jos sinä kovasti haluat sen onnesi, muuta toki sen miehen kanssa, mutta jätä Gackt tänne. Minä kasvatan hänet ja saat tulla niin usein käymään, kuin haluat.”

Hetken aikaa autossa oli aivan hiljaista Hikarun katsoessa eteensä. Vähitellen suupieli alkoi värähdellä yhä enemmän ja enemmän.
“Nyt se selvisi: Sinä todella olet nainut viimeiset järjenrippeesi pois!” mustahiuksinen purskahti ilkeään nauruun.
“Luuletko todella, että jättäisin poikani sinun huoleksesi? Ennemmin tapan hänet kuin antaisin sinulle!”
“Hikaru, olen tosissani. Se olisi kaikille paras vaihtoehto, johon Gacktokin saattaisi suostua”, Asagi sanoi vakavana.
“Sinäkö voisit kasvattaa lapsen? Sinä ja muu mafia? Teistä ei ole huoltajiksi! Vääristäisitte vain Gackton maailmankuvan ja koettaisitte tehdä hänestä saastaisen homon teidän muiden lailla!” vanhempi lopetti naurunsa täristen raivosta.
“Jos et sitä tiennyt, homous kulkee geeneissä eikä kasvatuksessa!” yakuzan mitta alkoi tulla täyteen, vaikka aivot koittivat muistuttaa siitä, että kyseessä oli sisar eikä kilpailija, jonka saattoi listiä koska tahansa.
“Minä huolehdin Gacktosta muiden kanssa hänen ensimmäisen elinvuotensa! Osaisin varmasti kasvattaa hänestä kunnon miehen, jos vain antaisit! Ole kiltti, äläkä vie Gacktoa luotani!”
“Entäs Mana ja muu haaremi?” nainen katsoi tiukasti nuorempaansa.
“Miten selität hänelle Kamijon, Kaorin ja muut? Miten selität sen, että olet biseksuaali?”
“Gackt luultavasti ymmärtää, kun hän on riittävän vanha”, pantterimainen sanoi itsevarmasti piilottaen hyvin pelkonsa.
“Lisäksi hän aavistaa, ellei jopa tiedä, millainen suhteeni Hide-zouhun on ollut. Hän muistaa asioita etäisesti.”
“Siinä taas yksi syy, miksi en missään nimessä aio jättää Gacktoa sinulle tai kenelle muullekaan! Me muutamme täältä pois viiden viikon päästä ja sillä selvä!” mustahiuksinen kääntyi ympäri, avasi viereisen oven ja hyppäsi ulos paiskaten oven perässään kiinni.
Tuskin tämä oli ehtinyt ottamaan kolmea askelta, kun toinen ovi avautui ja armas pikkuveli oli jo pystyssä.

“Kyllä minä osaan huolehtia Gacktosta! Tein sen nimittäin silloin, kun sinä et kyennyt etkä edes välittänyt lapsestasi!” rikollisjärjestön johtaja astui sisarensa eteen.
“Niin teit, mutta silloin sinulla ei ollut haaremia tai Manaa”, Hikaru katsoi suorastaan halveksien pidempäänsä.
“Miten uskoisit hänen tulevan toimeen Gackton kanssa? Silloinhan tämä paljastuisi olevansa mies. Mana ei vaikuta ihmiseltä, jonka kuvittelisin lapsen seuraan – tuskin edes pitää lapsista.”
“Sitä ei voi tietää vielä”, Asagi joutui myöntämään, koska hänkään ei tiennyt sitä.
“Mutta he saattavat hyvinkin pitää toisistaan. Mana saattaisi jopa kiintyä Gacktoon. Olet siinä kyllä oikeassa, että Manan ulkonäkö on hämäävä, mutta uskon, että saan sen selvitettyä jotenkin Gacktolle.”
“Kuulostaa siltä, kuin olisit miettinyt jo pidempään poikani viemistä minulta!” mustahiuksinen marssi nopeasti veljensä ohi tämän kääntyessä perään.
“Kuvitteletko olevasi hänen isänsä, jolla on oikeus päättää hänen elämästään!?”
“Tiedän hyvin, etten ole Gackton isä”, nuorempi käveli lyhemmän rinnalla takaisin muiden luokse K:n seuratessa perässä.
Henkivartija hieroi hiukan sormiaan, joilla oli kova tarve päästä kuristamaan tuo naikkonen, joka ei ajatellut lainkaan poikansa parasta. Sen verran mies oli sentään kuullut keskustelusta, että suorastaan toivoi johtajansa onnistuvan ehdotuksessaan. Gackt toisi oman piristeen heidän elämiinsä ja tämän olisi huomattavasti parempi elää heidän muiden kanssa.
“Lakkaa sitten holhoamasta meitä, kuin olisit!” entinen salamurhaaja sähähti oikaistessaan nurmikon yli.
“Sinä et taida enää tajuta todellisuutta leikkiesi keskellä! Gackt on minun poikani ja minä päätän, mikä on hänelle parasta!”
“Et sinä voi tietää, mikä hänelle on parasta, kun itse vedät niitä päätäsi sekoittavia nappuloita kurkustasi alas päivittäin!” vahvempi tarttui laihempaa käsivarresta ja pysäytti lujasti tämän.
“Oletko edes syönyt niitä?” mustat silmät katsoivat alas toisen omiin tiukasti naisen värähtäessä.
“Olen jo aikuinen enkä ole velvoitettu kertomaan sinulle tekemisistäni!” vanhempi rääkäisi ja repäisi irti lähtien entistä ripeämmin kävelemään paikkaa, josta he olivat hetki sitten lähteneet.
“Minä en halua nähdä sinua enää koskaan enkä todellakaan aio jättää Gacktoa sinulle!”
“Ajattele järkevästi – saisit olla sen poikaystäväsi kanssa rauhassa eikä sinun tarvitsisi laittaa Gacktoa aina huoneeseensa, kun haluaisitte olla kahdestaan. Minun luonani saisit tulla koska tahansa katsomaan lastasi!” yakuza lähti nopeasti perään.
“Käyttäydy kerrankin, kuten äidin kuuluu! Ajattele joskus poikaasi ennemmin kuin itseäsi!”
“Minähän käyttäydyn, kuten äidin kuuluu!” mekkoon pukeutunut sähähti.
“Meillähän oli maailman paras esimerkki, vai kuinka?”
“Äidin kuuluisi käyttäytyä niin, ettei lapsi luule tulleensa hylätyksi tai vihatuksi”, pidempi saarnasi.
“Vanhempien tehtävä on tuottaa lapsilleen pettymyksiä, mutta myös suoda heille hymy ja tunne siitä, että heidät hyväksytään juuri sellaisina, mitä ovat! Milloin viimeksi sinä edes olet kuullut Gackton nauravan kanssasi?!”
“Kuule, Asagi -“ nainen aloitti, mutta pysähtyi sitten hämmentyneenä niille sijoilleen ja jäi tuijottamaan eteensä tyrmistyneenä.
Rikollisjärjestön johtaa pysähtyi myös henkivartijansa kanssa jääden katsomaan näkyä, joka tuntui omituiselta.

Közi seisoi pitkänä neljän muun vieressä tuoden kolkoilla kasvoillaan turvallisuutta heille, mutta samalla mies oli harvinaisen lempeä. Huulilla oli pieni hymy, jota monet eivät osanneet lukea hyväksi piirteeksi. Hymy ei kuitenkaan ollut se julman pilkallinen, joka oli koulutettu Hindu kushissa miehen kasvoille, vaan hyväntuulinen – suorastaan onnellinen. Hide-zou piti Sethiä kainalossaan kummankin katsellessa iloisina naamioitunutta ja pikkupoikaa. Kirjanpitäjä naurahti muutaman kerran, varsinkin silloin, kun teräväpiirteinen painoi pienen suudelman kalpealle poskelle. Kuitenkin tuo kolmikko jäi täysin huomiotta verrattuna kauniskasvoiseen mieheen ja lapseen, jota tämä kantoi. Maalatut huulet liikkuivat hymyillen entisen soluttautujan kuiskatessa Gackton korvaan jotain. Mana puhui pojalle, joka hymyili innokkaasti nyökkäillen sitäkin pontevammin. Naurunsekainen kikatus sai tummanruskeahiuksisen suorastaan hyppimään riemusta, kun kumpikin painoi yllättäen sormen huulilleen hyssytellen salaliittomaisesti.

Asagin suu raottui onnellisen pökertyneestä henkäyksestä. Tuo näky teki hänet surulliseksi, mutta samalla uskomattoman huojentuneeksi. Aikanaan mies oli lähinnä vitsaillut siitä lapsesta, mutta nyt hän tajusi, että sanat olivat olleetkin totta. Oli suoranainen tappio, ettei entinen soluttautuja ei voinut tulla raskaaksi – tosin tässä vaiheessa heillä luultavasti olisi jo iso liuta lapsia. Pienen pojan kanssa naamioitunut vaikutti uskomattoman luonnolliselle. Kaksikosta huokui se, miten heidän oli hyvä olla siinä. Se myös helpotti yakuzan oloa, koska nyt oli selvää myös se, että he tulisivat toimeen keskenään. Jos Hikaru suostuisi siihen, että Gackt saisi jäädä hänen luokseen, kauniskasvoinenkin pitäisi sitä hyvänä asiana. Näky oli jo nyt niin kaunis, että se sai kyyneleet melkein kohoamaan mustiin silmiin.
“Minä tahdon leikkiä Yorun kanssa!” Gackt riemuitsi huomion keskipisteenä ja heilutti käsiään.
“Minä haluan heittää sille palloa ja… ja… ja… ja opettaa sitä tekemään temppuja!”
“Tietenkin sinä saat leikkiä Yorun kanssa”, siniharmaasilmäinen puhui matalasti, hiljaisella äänellä.
“Se tarvitseekin tekemistä enkä minä jaksa jatkuvasti ajaa sitä takaa tai kiskoa solmua toisesta päästä. Pieni apulainen ei tekisi yhtään pahaa”, naisellinen iski silmää.
“Se vain tarkoittaa sitä, että sinun pitää tulla usein Burutendoulle Asagin luokse. Voisit joskus tulla yökyläänkin, kuten Asagi on ilmeisesti usein puhunut.”
“Oikeasti?” suuret mustat silmät hehkuivat ilosta pojan tapittaessa miestä.
“Saanko tulla?”
“Tietenkin saat”, meikannut naurahti ja sotki hiukan tummanruskeita hiuksia, mistä lapsi ähkäisi jälleen söpösti.
“Kiitos!” pienet kädet kietoutuivat entisen vakoojan kaulan ympäri vankkaan halaukseen.
“Mana-chan on nätti! Mana-chan on kiltti!” yakuzan siskonpoika riemuitsi rutistaen entistä kovempaa.
“Mana-chan on kiva!” pieni pusu painettiin puuteroidulle poskelle.
Mana hätkähti hiukan hämmentyneenä, mutta äskeistä lämpimämpi hymy kohosi nopeasti takaisin kasvoille.
“Sinä myös, Gackt”, mustahiuksinen halasi hellästi pikkuista vilkaisten muita, jotka hymyilivät takaisin ja suorastaan virnuilivat tästä esiin tulleesta hellästä puolesta.
Jostain syystä tummanruskeahiuksinen kykeni vain sulattamaan sen kylmän jääseinämän naamioituneen ympäriltä.
“Gackt!” Hikaru ei voinut katsoa enää enempää lapsensa onnellista hymyä tämän ollessa vieraan miehen sylissä.
Miehen, joka vielä pukeutui naiseksi ja näytti kauniimmalta kuin monet muut.
“Me menemme kotiin – nyt!”

Viimeinen sana sanottiin niin täynnä raivoa, että Gackt takertui vaistomaisesti tiukemmin mieheen, joka piteli häntä turvassa. Pienet sormet puristivat viininpunaisesta jakkua nyrkkien sisään pään ravistellessa kieltävästi. Vartalo tärisi voimakkaasti kertoen suunnattomasta pelosta ja epävarmuudesta.
“Ei hätää, Gackt”, kaikkien hämmästykseksi entinen soluttautuja laskikin pojan maahan silittäen päätä.
“Mene toki äitisi kanssa kotiin. Sinunhan pitää suunnitella, mitä otat mukaan ensi viikolla, kun tulet meille yökylään.”
“Joo!” mustat silmät hymyilivät jälleen.
“Pelataanhan me yömyöhään? Leikitäänhän me? Katsotaanhan me televisiota ja syödään karkkia?”
“Tietenkin, ihan mitä vain keksimme”, kauniskasvoinen ojensi kätensä, johon pieni miehen alku tarttui tyytyväisenä kuulemastaan.
Entinen soluttautuja käveli yhdessä lapsen kanssa entisen salamurhaajan luokse katsoen tätä haukan katseellaan.
“Tässä on poikasi, joten ole hänelle ystävällinen äläkä koko aikaa huuda”, naamioitunut sanoi terävästi työntäessään lempeästi pojan äitinsä viereen.
Gackt ei kuitenkaan tarttunut äitiään kädestä kiinni, vaikka aluksia aikoikin. Ilmeisesti tätä oli kielletty niin monesti tai käsi vastaavasti kiskaistu irti otteesta, että mieli alkoi ymmärtää, ettei omasta äidistään saanut pitää kiinni. Sen näki jo siitä surullisesta katseesta lapsen katsoessaan synkkänä maata.
“Oletan, että kuulemme Gacktosta viimeistään ensi viikolla”, siniharmaasilmäinen jatkoi päästämättä naista katseestaan.
“Ensi viikolla joko sinä, tai Asagi, tuo Gackton luoksemme Burutendoulle tai minä tulen itse henkilökohtaisesti hakemaan häntä. Ymmärrämmekö nyt toisiamme?”

Mekkoon pukeutunut ei sanonut mitään. Suu oli auennut hämmennyksestä ja etäisesti kauhusta, koska rivien väliin oli piilotettu selvä viesti. Vinhasti Hikaru kääntyi ympäri ja harppoi tiehensä Gackton koettaessa pysyä äitinsä perässä ja vielä katsoa muita samaan aikaan.
“Heippa Asagi-oji-san!” käsi kohosi vilkutukseen kaksikon viimein kadotessa muiden ihmisten sekaan.
Asagi kohotti kätensä avuttomana vilkutukseen huokaisten sitäkin raskaammin.
“Miten kävi?” Hide-zou kysyi, vaikka arvasikin, ettei kovin hyvin.
“Yritin puhua, ettei Gacktolle ole hyväksi muuttaa pois – varsinkaan miehen luokse, josta ei pidä”, yakuza kertoi katsoen surullisena nurmikkoa.
Mana liikkui rakkaansa viereen kietoen kätensä lohduttavaan halaukseen, johon vastattiin haikeasti. K siirtyi Közin viereen ravistaen pienesti päätään punapään vilkaistessa vielä kerran siihen suuntaan, johon pikkupoika oli kadonnut heidän johtajansa isosiskon kanssa.
“Hikaru ei kuitenkaan kuunnellut… Hän on muuttunut pelottavaan suuntaan ja tuntuu inhoavan jopa rakkaimpia ystäviään nykyään. Hän ei välitä lainkaan siitä, mitä minä tai Gackt ajattelemme tilanteesta, vaan hän ajattelee vain omia mieltymyksiään. Minä en tiedä enää lainkaan, miten toimisin Hikarun suhteen, Hide-zou”, mustat silmät katsoivat parasta ystäväänsä.
“Yritin jopa ehdottaa, jos minä ottaisin Gackton itselleni ja kasvattaisin hänet, mutta Hikaru ei suostunut. Hänen tarkoituksensa on ilmeisesti vain mennä sen miehen luokse ja viedä Gackt mahdollisimman kauas minusta.”
“Niinkö?” entinen soluttautuja hätkähti kuulemastaan.
Hän ei ollut ihan tuohon valmistautunut.
“Mitä Hikaru siihen sanoi?” Seth halusi tietää, vaikka arvasikin jo, ettei mitään mukavaa.
“Totesi ennemmin tappavansa oman lapsensa kuin antavansa tätä minulle”, rikollisjärjestön johtajan käsi kohosi silmille.
“Sanoi, etten minä, tai muut mieheni, pysty huolehtimaan lapsesta. Kyllä: Hän esitti ihan asianmukaisia pohdintoja, kuten haaremini ja sen, etteivät kaikki välttämättä ole sujut sellaisten muutoksien kanssa… En kuitenkaan halua, että Gacktoa viedään kauas luotani!”

“On olemassa ainakin yksi keino, jolla saat varmasti pidettyä hänet luonasi”, kakkosmies sanoi matalasti saaden muut katsomaan itseään.
“Olen puhunut sinulle tästä ennenkin, Asagi, ja nyt näyttää siltä, että olen oikeassa. Hikarun masennus on pahentunut lääkkeistä huolimatta, jos hän edes syö niitä. Nyt, jos lähtisit oikeuden kanssa vaatimaan Gackton huoltajuutta tämän oman hyvinvoinnin takia, saisit hänet luoksesi eikä kukaan voisi sille mitään.”
“En haluaisi ryhtyä tuollaisiin tekoihin”, mustatukkainen huomautti painokkaasti.
“Hikaru on kaikesta huolimatta sisareni ja lapselle parasta on mieluiten olla aina äitinsä kanssa.”
“Hikaru on sisaresi, jolla ei ole kaikki hyvin”, teräväpiirteinen sanoi hellän varmasti.
“Gackt kärsii enemmän ollessaan äitinsä kanssa. Hänestä on tulossa taakka äidilleen ja Gackt on jo huomannut sen. Tahdotko, että hänelläkin alkaa mennä päässä sekaisin? Tai että hän masentuu ja joutuu myös popsimaan mielialalääkkeitä, ennen kuin ehtii edes kouluun?”
Pantterimainen jäykistyi ja jäi tuijottamaan ystäväänsä painaen rakastajaansa tiiviimmin kylkeensä kiinni. Aivot raksuttivat tehokkaasti – loivat pelottavia mielikuvia siitä, kuinka iloinen nauru sammuisi ja muuttuisi ontoksi. Hymy kuolisi kasvoilla ja siitä tutusta pikkupojasta olisi jäljellä vain kuori entisestä, kun hoitajat laittaisivat hänet syömään pillereitä.
“Tiedän, että haluaisit perheelläsi menevän mahdollisimman hyvin ja tässä kaikessa on suuria ongelmia. Ymmärrän myös nykyistä pohdintaasi, koska onhan lapsi parempi kasvattaa oikean perheen sisällä, jossa on isä ja äiti, eikä haaremin ympäröimänä, mutta mieti sitä uudemman kerran”, toimitusjohtaja taputti pidempänsä olkapäätä.
“Juttele Yukin kanssa ja hän kertoo tarkemmin, miten asiat etenisivät ja muuta. Luulisi, että asiat järjestyvät helpommin, kun suunnittelet jo muutenkin aika isoja muutoksia”, hymy kohosi voimakasleukaisen kasvoille silmien loistaessa ilosta ja onnellisuudesta.
“Emme saa nyt kuitenkaan vajota epätoivoon, vaan nauttia tästä päivästä. Mennään vähitellen lastensairaalalle, koska kulkue on luultavasti lähtenyt liikkeelle ja sen jälkeen on avajaisten aika.”

“Yritän nauttia, vaikken uskokaan pystyväni siihen täysin siemauksin, kun tiedän Hikarun suunnitelmat”, Asagi kääntyi ympäri heidän kaikkien siirtyessä takaisin limusiinille.
“Jos saan koskaan selville, kuka se mies on, väännän tältä niskat nurin omakätisesti.”
“Etkö sitten tiedä?” Mana katsahti kysyvästi vanhempaansa.
“En, koska Hikaru ei suostunut puhumaan siitä ja minäkin koetin vain saada heidät jäämään”, rikollisjärjestön johtaja joutui myöntämään.
“Ilmeisesti se mies on jonkinasteinen jengiläinen, koska tällä on nahkapukuisia miehiä mukanaan.”
“Niillä tiedoilla ei ole kovin hyvä lähteä mitään etsimään”, Hide-zou huomautti pitäen Sethiä yhä kainalossaan.
“Nahkapuvut ovat hyvin suosittuja, samoin koristeniitit ja muut.”
“Valitettavasti”, yakuza nyökkäsi Közin avatessa heille oven.
“Nytkin joudun miettimään ensin tätä avajaistilaisuutta ja seuraavaksi juhlia, mutta sen jälkeen aion tehdä kaikkeni, ettei Gackt lähde yhtään minnekään.”
“Siinä onnistutte varmasti“, varas sanoi eikä kukaan epäillyt hänen sanojaan.
“Me tuemme sinua”, Mana hymyili pienesti istuutuessaan penkille rakkaansa viereen kahden muun istuutuessa hänen jälkeensä.
“Kiitos”, pieni hymy nousi mustatukan huulille.
“Se merkitsee minulle paljon”, mies oli hetken aikaa hiljaa oven sulkeutuessa ja moottorin viimein käynnistyessä.

“Sinä ja Gackt tulitte hyvin toimeen – miten sinä nyt sillä tavalla aloit hänelle puhumaan?” puhunut kallisti yllättäen päätään, näytti jopa hiukan pelokkaalta.
“Siitä saat osittain syyttää itseäsi”, rakastaja huomautti hiukan punastuen.
“Kun sinä laitoit Gackton syliini, hän huomasi, ettei minulla ole rintoja ja hetken tuijotettuaan hän tajusi minun olevan mies.”
“Mitä sitten tapahtui?” mustasilmäinen jäykistyi hermostuksesta, vaikka muistikin kaksikon näyttäneen tulleen hyvin toimeen.
“Gackt tietenkin lähti kysymään, miksi minä olen pukeutunut hameeseen tai miksi minulla on huulipunaa. Hän jopa kysyi, tykkäätkö sinä siitä, kun kerran olemme kuin ’mies ja vaimo’, vaikka olenkin mies”, entinen soluttautuja selitti lyhyesti räpläten mustaa kiharaansa.
“Mitä sinä siihen vastasit?” yakuzasta tuntui, että itsekseen naureskeleva kolmikko oli jättänyt jotain kertomatta.
“Oikeastaan Seth vastasi siihen ja me menimme mukaan leikkiin”, Hide-zou naureskeli ja paino nolostuneen avustajansa kainaloon.
“Hän sanoi, että Mana on salainen agentti, joka vartioi sinun turvallisuuttasi. Siksi tämä on pukeutunut naiseksi.”
“Salainen agentti?” rikollisjärjestön johtaja purskahti nauruun, vaikkei se kauaa huolien takia kestänytkään.
“Älkää vain sanoko, että numeroksi Seth laittoi vielä 69?”
“En nyt sentään”, Seth henkäisi melkein loukkaantuneena.
“Se oli Közi.”

Autoon laskeutui hiiskumaton hiljaisuus rikollisjärjestön johtajan koettaessa sisäistää sen, että aina niin hiljainen henkivartija oli sanonut tuollaista. Sitten tämä alkoi ihmetellä, että miksi edes oli ihmetellyt tuollaista. Olihan hän tuntenut synkän kaksikon jo pidemmän ajan.
“Kyllä te olette uskomatonta porukkaa”, pantterimainen nauroi.
“Mitä Gackt siihen sanoi?”
“Gackt suorastaan innostui ja ryhtyi kyselemään hirveästi, jolloin Mana päätti viimein puhua”, toimitusjohtaja kertoi vilkaisten hiukan häkeltynyttä vaatesuunnittelijaa.
“Hän sitten kertoi hiukan tekemisistään, kunhan Gackt lupasi olla hiljaa, kuten vannoikin. Gackt sanoi, ettei halua paljastaa enonsa rakasta, joka suojelee tätä.”
“Kuulostaa hyvältä – varsinkin se, että sinä suojelet minua”, Asagi kietoi kätensä Manan ympärille suukottaen otsahiusten alla piilottelevaa otsaa.
“Et tiedäkään, miten onnellinen olen siitä, että sinä ja Gackt tulette toimeen ja ilmeisesti pidätte toisistanne.”
Viimeiset sanat saivat siniharmaasilmäisen laskemaan katseensa hiljaisena lattiaan, mutta kukaan muu kuin Seth ei sitä huomannut.

Kuusikko saapui lasten sairaalalle pienen hetken päästä heidän joutuessaan kiertämään erilaisia pikkuteitä pitkin, koska päätiet oli varattu kulkuetta varten. He näkivät ohi mennen suuren lavan, jonka päällä oli kimonopukuisia naisia tanssimassa viuhkoineen. Kadun reunoilla ihmiset heiluttivat lippuja ja lapset nauroivat riemuissaan. Asagin mieliala kohosi vielä hiukan lisää, muttei paljoa – kaikeksi onneksi he kaikki tiesivät, että herralla oli uskomattomat näyttelijän lahjat, jos tämä halusi salata itsessään jotain. Siitä olisi hyötyä avajaisissa ja lehdistötilaisuudessa. Muut saattoivat vain toivoa, että illan naamiaisiin mennessä yakuza hiukan piristyisi enemmän, että osaisi nauttia juhlista.
Yuki odotti tyytyväisenä virnistellen heitä, mutta vakavoitui nähdessään johtajansa apeuden. Tällöin Hide-zou kuiskasi, että Seth kertoo tilanteen tarkemmin, koska heidän piti mennä juttelemaan eräiden järjestäjien kanssa, missä olisi hyvä seistä kameramiehiin nähden ja muuta tietoa. Tällä välin, kun osa lehtimiehistä ja muista katsojista alkoi tulla paikalle, varas selitti lakimiehelle Hikarun tempauksen ja siitä, että Asagin pitäisi ehkä yrittää saada Gackton huoltajuus itselleen.
“Siinä on omat ongelmansa”, Yuki joutui harmikseen myöntämään.
“Se, vaikka kutsuisimme koko mafian todistamaan Asagi-saman puolesta, suositaan oikeata äitiä tässä kohdassa – Asagi-sama on vain eno, vaikka hoitikin Gacktoa ensimmäisen vuoden ajan. Isänä hänellä olisi paremmat mahdollisuudet. Lisäksi muutto ei ole riittävän hyvä syy huoltajuuden antamiseen, vaan tarvitaan kunnon todisteita siitä, ettei Gackton ole hyvä enää elää Hikarun kanssa. Pelkään vain pahoin sitä, että tarkkailun alla Hikaru osoittautuisi mitä hyväsydämiseksi äidiksi.”
Közi ja K nyökkäilivät sanojen perään, koska he tiesivät kirjanpitäjää ja jopa Manaa paremmin, millainen ihminen entinen salamurhaaja oli. Kirsikka ei kauaksi puusta pudonnut ja Hikaru oli kuitenkin Asagin sisko – siinä sukulaisuudessa oveluus ja muut piirteet periytyivät suorastaan väkisin.

Väkeä alkoi tulla yhä enemmän ja enemmän Asagin ja Hide-zoun viimein tullessa muiden luokse. Ihmiset supattivat keskenään ja katsoivat uteliaina lastensairaalan pääovien edestä kulkevaa punaista nauhaa. Kameramiehet kuvasivat tohinalla ja jopa muutama televisiokanavan uutiskuvaaja oli tullut paikalle toimittajan selittäessä erinäisiä faktoja, kuten projektin synnystä ja Tatemonokin toiminnoista. Väkeä alkoi olla jo niin runsaasti, että ihmisiä seisoskeli kaduilla tukkimassa teitä, mikä oli luonnollista myöskin juhlan takia. Poliisit koettivat pitää tietä kuitenkin sen verran avoinna, että terveysministeri pääsisi edes jossain vaiheessa leikkaamaan nauhan ja julistamaan sairaalan virallisesti avatuksi.
“Muistatko nyt varmasti, mitä sinun pitää puhua puheessasi?” Hide-zou katsoi tiukasti ystäväänsä, joka hiveli rakastajansa lantiota ajatuksissaan.
“Kyllä, kyllä”, Asagi ei edes kuunnellut.
“Entäs lehdistölle? Mitä et saa tehdä missään nimessä?” toimitusjohtaja jatkoi ja kopautti terävästi mustatukan olkapäätä herättäen tämän hetkeen.
“Lopeta jo”, mustasilmäinen mulkaisi, mutta hymyili sitten hiukan.
“Osaatko itse oman puheesi?”
“Tietenkin osaan”, kakkosmies pyöräytti silmiään.
“Kirjoitin sen, kuten sinunkin.”
“Tai siis sinä sanelit, minä kirjoitin kummatkin ja sinä sitten kirjoitit viimeistellyt versiot”, Seth huomautti leikkien loukkaantunutta ja sai siitä hyvästä nopean kiitospusun poskelle.
“Tuota minä jo kutsuisin delegoinniksi”, yakuza purskahti nauruun.
“Paitsi, että olisin itse kirjoittanut ja nauttinut muista mukavuuksista.”
“Puhutaan niistä mukavuuksista myöhemmin lisää”, ruskeahiuksinen katsahti kadulle.
“Uke Yutaka saapuu viimein.”
Kaksikko siirtyi välittömästi lastensairaalan pääovien eteen odottamaan muutaman kauniisti puetun tytön ja parin isomman lahjoittajan kanssa hymystään kuuluisaa terveysministeriä. Valkoinen limusiini ajettiin hyvin poliisien turvaamana kadun viereen kuljettajan noustessa kiiltävässä puvussaan avaamaan oven ruskeahiuksiselle, pukuun pukeutuneelle miehelle. Välittömästi salamat ryhtyivät välähtelemään kameroista ministerin hymyillessä joka suuntaan hyväntuulisesti. Hymykuopat kasvoissa tekivät hymystä persoonallisen ja toivat kasvoihin eloa, jos mies ei olisi muuten vaikuttanut elävältä. Sitä tämä kuitenkin oli: nuori – täynnä voimaa ja halua vaikuttaa maan asioihin. Ihmiset tekivät kunnioittavasti tilaa punaisen maton ympärillä, kun turvamiesten suojelemana Yutaka siirtyi kohti lastensairaalan pääovea. Mies astui tyylikkäästi muutamat portaat ylöspäin Asagin astellessa Hide-zoun kanssa terveysministeriä vastaan. Kolmikko kätteli televisiokameroiden ikuistaessa hetken, jokaisen hymyn ja liikahduksenkin tarkkaan, kun ministeri astui mikrofonin eteen lausumaan ”muutaman” sanan ennen symbolisia toimia. Yleisö vaikeni, kun ruskeahiuksinen otti pukunsa taskusta muutaman paperin esille henkäisten syvään.

“Meitä on siunattu tänä upeana päivänä, kun sää on mitä mainion. Saamme nauttia Osakan syntymäpäiväjuhlista, mutta tästä juhlallisuudesta huolimatta tämä on koko maalle, ennen kaikkea meidän lapsillemme tärkeä päivä. Tänään avaamme virallisesti valmistuneen lastensairaalan, jonka Ishikawa Asagin yritys Tatemonoki on Oshiro Hide-zoun johdolla meille tänne rakentanut”, Yutaka vaikeni hetkeksi viitaten taempana seisovaan kaksikkoon.
Väki taputti ja kamerat räpsähtelivät muutamien vislatessa ja hurratessa. Nimetty kaksikko kumarsi kohteliaasti tutun mairean hymyn koristaessa pantterimaisen kasvoja toimitusjohtajan pysyessä vakavana, kuten aina. Sethin sydän löi ylpeydestä kiivaana hänen taputtaessa kunnolla muiden mukana. Mana tyytyi taputtamaan elegantisti, kaiken nähneenä vain muutaman kerran, koska tiesi rakkaansa jo tietävän, miten ylpeä hänestä olikaan. Lisäksi suuri kunnia kuului myös työtekijöille, joita kumpikin – niin yakuza kuin tämän kakkosmies – muistivat kyllä kehua ja kiitellä sitten myöhemmin puheissaan.
“Tämä lastensairaala on kuitenkin tärkeämmässä asemassa, kuin monet voisivat uskoakaan”, terveysministeri jatkoi.
“Monet saattavat pitää lastensairaalaa mitättömänä verrattuna moniin muihin sairaaloihin olivat nämä erikoistuneempia tai sitten eivät. Asia ei kuitenkaan ole näin, koska juuri tämä erikoistuminen nostaa lastensairaalat korkeaan asemaan kuitenkaan tuuppimatta muita. Lapsissa ja nuorissa on tämän maan tulevaisuus. Emme saa unohtaa vanhempiakaan, mutta on muistettava se, että ilman lapsia ei tule niitä vanhempia. Turvaamalla lastemme terveydenhuollon heidän varhaisina elinaikoinaan, turvaamme maallemme korkean elintason ja vanhustenhuollon…”

“Onpas Uke-san harvinaisen virallinen”, Seth kuiskasi Manan korvaan esittäen kuuntelevansa kiinnostuneena.
Kaksikko seisoi syrjemmässä Yukin, Közin, K:n ja muutaman muun taustahenkilön kanssa osoittaen kuitenkin paikallaan olevansa tukijoukkoja.
“Luultavasti joku vanhempi ministeri on käskenyt tekemään tämän virallisesti”, Mana kuiskasi vielä hiljempaa takaisin, että vain kirjanpitäjä saattoi kuulla.
“Normaalisti hän kyllä on hiukan rentoutuneempi. Toivottavasti Sugizo-saman juhlissa hän käyttäytyy jälleen normaalisti.”
“Luultavasti, koska ne ovat naamiaiset”, puna-mustahiuksinen hymyili pienesti päättäen jälleen udella.
“Mitä ajattelit pukea päällesi?”
“Näet sitten illalla”, kauniskasvoinen hymyili jälleen salaperäisesti.
“Onko se samaa teemaa Asagi-saman kanssa?” kalpeampi jatkoi kyselemistä kääntämättä katsettaan pois puhuvasta ministeristä.
“Kuten sanoin jo aikaisemmin, näet sitten”, entinen soluttautuja huitaisi yhtä kiharaansa.
“Vai niin”, ruskeasilmäinen sanoi ja jäi taas hetkeksi kuuntelemaan puhetta maan terveydentilasta ja sen edistämisestä.
“Sinähän tulit hyvin toimeen Gackton kanssa”, varas sanoi viimein miettimäänsä.
“Olen iloinen siitä – varsinkin, jos teistä kolmesta tulee jonkinlainen perhe.”
“Älä vielä nuolaise ennen kuin tipahtaa”, siniharmaasilmäinen sanoi hiukan vakavampana, mikä sai nuoremman vilkaisemaan itseään nopeasti.
“Kuinka niin? Gackt pitää sinusta. Mikä siis voisi tulla ongelmaksi?” avustaja koetti näyttää kiinnostuneelta Yutakan puheesta, jota ei edes kuunnellut.
“Esimerkiksi se haaremi, kuten Asagi ja Hikarukin tietävät”, mustahiuksinen sanoi ja taputti hiukan, kun muukin yleisö ryhtyi taputtamaan.
“Lisäksi Asagi on yakuza, mikä tuo lisää vaikeuksia. Minä en myöskään ole sellaiseen muutoksen valmis – en usko, että pystyn asumaan lapsen kanssa saman katon alla.”
“Mutta sinä itse ehdotit, että Gackt tulisi teille yökylään ensiviikolla”, pidempi koetti maanitella.
“Niin, yökylään yhdeksi, enintään muutamaksi päiväksi”, vaatesuunnittelija selitti hiljaa.
“Gackt on mukava ja se olisi niin tälle kuin Asagillekin tärkeää saada viettää aikaa yhdessä. Yökyläreissu on Asagille tärkeä. Se, jos Gackt muuttaisi meille asumaan ja huoltajuus siirtyisi Asagille, tarkoittaisi liikaa muutoksia. En ole vielä valmis toiseksi isäksi, vaikka luultavasti joutuisin alistumaan äidin virkaan. En halua sitä enkä usko, että kykenisin edes kasvattamaan lasta, joka ei ole minun tai edes Asagin oma.”
Nuorukainen ei voinut väittää, että toinen olisi ollut väärässä. Yökylä oli aivan eri asia, kuin ottaa lapsi vastuulleen lähes koko loppu elämänsä ajaksi. Se tosiaan muuttaisi kaiken eikä mafia tai Manan oma asia tuoneet tilanteeseen yhtään selvyyttä. Hän aikoi sanoa naamioituneelle jotain, mutta pääovella tapahtuva toiminta sai nuoremman vaikenemaan.

Asagi, Hide-zou ja Yutaka kävelivät punaisen nauhan ääreen kameroiden huutaessa armoa ylityöstä ja kaikki katselijat jännittyivät. Yksi sievästi pukeutunut tyttö otti sivulla olevalta pöydältä tyynyn, jonka päällä oli sakset. Varovaisesti tämä kantoi sakset terveysministerille Asagin ja Hide-zoun tarttuessa hellästi nauhaan pidellen sitä kummaltakin puolelta ruskeatukkaan nähden. Jotkut kameramiehet lähtivät sivummalle, jotta saisivat paremmin kuvattua sen, kun kaksi suurmiestä pitelisivät nauhaa virallisen avautumisen kunniaksi, kun ministeri leikkaisi nauhan. Hiljaisuus ja odotus olivat suorastaan käsin kosketeltavia Yutakan liikkeiden näyttäessä melkein turhankin hitailta. Rauhallisesti sakset otettiin tyynyltä, ministeri hymyili iloisena kääntyessään kaksikon puoleen, kaksi terää vietiin nauhalle ja naksahduksen myötä lastensairaala avattiin virallisesti käyttöön. Taputukset suorastaan rääkkäsivät metelillään korvia terveysministerin kääntyessä yleisön puoleen kahden muun kanssa. Seth taputti onnellisena Hide-zoun vilkaistessa rakastaan silmäkulmasta. Pieni hymy kohosi täyteläisille huulille katseen viestittäessä tulevasta. Lehdistötilaisuuden jälkeen he menisivät kotiin ja kuka tietää, mitä sen jälkeen tapahtuisi. No, he valmistautuisivat illan naamiaisiin, mutta niitä ennen olisi kyllä mukavasti aikaa…

----------

“Mitä pidätte?” Asagi levitti viettelevästi hymyillen hiukan käsiään.
Hide-zou ja Seth katsoivat sohvan selkänojan yli yakuzaa, joka pyörähti tyylikkäästi ympäri esitellen tummansinisiä vaatteitaan. Mustat kengät kiilsivät kenkäplankista ja valkoiset hanskat toivat tummaan vaatetukseen valkoisen vyön kanssa yksityiskohtia muutaman kultakirjailun kanssa. Vyöllä roikkui asekotelo ja pamppu koppalakin istuessa varmasti mustilla hiuksilla.
“Et sitten yhtään pirullisempaa keksinyt?” kakkosmies pyöräytti silmiään voimatta uskoa tätä mahdolliseksi.
“Yritätkö sinä tappaa Yuuton, Terun ja meidät muut?”
“Jotain vikaa?” mustat silmät nauroivat riemusta.
Juuri tätä mies oli hakenut asusteellaan – järkytystä ja hämmennystä.
“Asagi hyvä, miksi juuri poliisi?” ruskeahiuksinen nousi pystyyn rakkaansa kanssa asettaen omaa koppalakkiaan paremmin päähän.
“Kyllä minä tiedän, että sinusta on hauska kujeilla, mutta en olisi uskonut sinun pukeutuvan poliisiksi, joka – yleisesti ottaen – haluaa ottaa rikollisia kiinni.”
“Sanoo mies, joka on pukeutunut rakkaansa kanssa upseereiksi, joita on koulutettu pahimpien mafiasotien varalle”, mustatukkainen huomautti katsoen merkitsevästi kaksikkoa.
Kummallakin oli päällään polven alapuolelle jäävät pitkävartiset saappaat, joita he pitivät ihan asusteen takia sisälläkin jalassaan. Jaloissa oli reisistä hiukan löysemmät vihertävänruskeat housut ja samanvärinen pystykauluksellinen takki. Vyöt olivat ruskeat, samoin asekotelot ja kummallakin oli tyylikäs katana kyljessään kiinni korostamassa isänmaallisuutta. Koppalakin lippa oli musta hatun ollessa samaa väriä muun puvun kanssa, paitsi punainen nauha, joka kiersi pään ympäri, ja siinä oleva keltainen tähti. Napit kiilsivät kilpaa rintataskujen päällä kiinnitettyjen kunniamerkkien kanssa, vaikka mitalit eivät kuitenkaan olleet aidot, armeijasta saadut.

“Jos tarkkoja ollaan, olemme kenraali ja kapteeni, Asagi-sama”, Seth hymyili viehättävästi kiristäen ponihäntäänsä.
“Hide-zou-rakas, Seth on taas ilkeä”, yakuza katsoi varastaan ravistaen päätään.
“Hän ei vain suostu uskomaan, että hän näyttää paremmalta hiukset vapaina.”
“Kyllä hän sen uskoo”, kakkosmies naurahti kiskaisten hiuslenkin pois värjätyistä hiuksista.
“Ehkä hän vain pelkää keräävänsä liikaa huomiota.”
“Noin hiukset vapaana hän on kylläkin aikamoinen kuolamagneetti”, pantterimainen kehräsi matalasti tanssahdellen kaksikon luokse.
“Nuo asut ovat kyllä tyylikkäät. Sopivat teille hyvin – vielä paremmalta ne näyttäisivät makuuhuoneeni lattialla”, hansikoitu sormi kosketti hellästi ensin liikemiehen leukaa ja valui sitten kirjanpitäjän takin nappeja pitkin alas vyölle.
“Entä jos jättäisimme juhlat väliin?”
“Hyvä yritys, Asagi, mutta ei onnistu”, teräväpiirteinen hymähti kalpeimman naurahtaessa hiukan punastuneena.
“Me menemme sinne ja tällä kertaa ajoissa – siksi tulemmekin sinun kyydilläsi, vaikka Fu-ki tuleekin sitten illalla hakemaan meitä.”
“Ajoissa olemisesta puheen ollen, missä Mana on?” Seth vilkuili ympärilleen.
“Yoruakaan ei ole näkynyt. Vain Missi nukkuu sohvalla.”
“Mana nappasi Yorun mukaansa ja lukittautui makuuhuoneeseen”, Asagi huitaisi hiukan hiuksia silmiltään.
“Törkeätä sanon minä!”

“Miksi hän otti Yorun mukaansa?” avustaja otti hatun päästään, koska se tuntui hiostavalta.
“Koska hänen pitää kuulemma tehdä siitä sopiva asusteeseensa”, poliisipukuinen siirtyi nojaamaan sohvan selkänojaan.
“Sopiva asusteeseen? Aikooko hän ottaa Yorun mukaansa?” ruskeat silmät katsoivat hämmentyneenä yakuzaa, joka katseli suorastaan sydämistyneenä makuuhuoneensa ovelle.
Tämä olisi ilmiselvästi halunnut “avustaa” pukeutumisessa.
“Kyllä, kysyimme asiasta kutsun saatuamme Sugizolta”, mustatukkainen huitaisi näkymättömän pölyhiukkasen olkapäältään.
“J ja Jinkin ovat tulossa.”
“Et voi olla tosissasi!” Hide-zou puuskahti järkyttyneenä huomaamatta lainkaan kultansa hämmennystä.
“Et kai sinä oikeasti aio ottaa niitä kahta mukaan?!”
“Täytyyhän poliisillakin olla koira”, yakuza huomautti viattomasti.
“Kaksi on aina parempi kuin yksi.”
“Mitä ihmettä luulet juhlavieraiden tai Sugizon suhtautuvan J:hin ja Jiniin?” kakkosmies puisteli päätään tahtomatta uskoa tätä mahdolliseksi.
“Kyllä he tietävät”, mustatukkainen hymyili viehättävästi.
“Sanoin, että tuon mukanani kolme koiraa, jotka tottelevat käskyjäni heti.”
“Et sitten viitsinyt mainita, minkä kokoisia tai näköisiä ne koirat ovat?” voimakasleukainen huokaisi raskaasti lyöden kätensä otsalle ja sitä myöten hattunsa lippaalle pudottaen koppalakin päästään.
“J ja Jin?” varas kysyi ottaen hatun lattialta käsiinsä.
“Kaksi ylisuurta dobermannia, joiden hännät ja korvat ovat typistetty”, liikemies hymyili pienesti kalpeimmalle tämän laittaessa koppalakin ruskeiden hiusten päälle.
“Suoraan sanottuna verikoiria.”
“Itse asiassa ne ovat juuri ne samat koirat, jotka sinä näit yhtenä iltana tullessasi Gratterista, Seth”, yakuza pisti pirteänä väliin.
“Közi ja K kertoivat nähneensä sinut ja sinä olit kuulema nähnyt luultavasti vain Közin, koska K oli seisonut varjoissa.”

Hetken aikaa Seth katsoi hölmistyneenä johtajaansa, mutta muisti äkisti sen illan, kun oli mennyt Gratteriin ja he olivat Reitan kanssa suudelleet ensisuudelmansa. Silloin he olivat baarista tultuaan ohittaneet koiria myyvän miehen, joka oli esitellyt eläimiä kahdelle muulle miehelle, joista toinen oli ollut Közi. Maailma oli tosiaan kutistunut ja ihmiset kasvaneet isommiksi – ainakin henkivartijat, jotka olivat melkein kaksimetrisiä.
“Sinun on sitten parasta pitää ne koirat kurissa, tai tulee ruumiita”, Hide-zou katsoi vakavana ystäväänsä.
“Kirjaimellisesti.”
“Rauhoitu – Közi ja K ovat kouluttaneet niitä vapaa-ajallaan Hizumin kanssa”, Asagi hymyili ystävällisesti.
“Minäkin olen ollut mukana ja nykyään ne tottelevat yksinkertaista sormien napsautusta. Ikävämmän tilanteen tullen Közi ja K astuvat remmiin.”
“Parasta olisi”, kakkosmies siirtyi istumaan jälleen sohvalle koettaen rauhoittua.
“Minulla on vain pahat aavistukset koko illasta.”
“Samoin minulla”, mustasilmäinen huokaisi rauhassa.
“Kuinka niin, Asagi-sama?” puna-mustahiuksinen siirtyi rakkaansa rinnalle jääden tosin seisomaan.
“Mana on luuhannut tuolla makuuhuoneessa jo puolitoista tuntia!” rikollisjärjestön johtaja parkaisi tuskastuneena.
“Sinä olet kärsimätön”, teräväpiirteinen huokaisi.
“Mutta asiat menisivät nopeammin, jos minä saisin auttaa pukeutumisessa”, yakuza väitti vastaan.
“Haluaisin myös tietää, miksi hän pukeutuu, koska Mana ei ole suostunut kertomaan tai edes vihjaisemaan… Olisi ollut hauska pukeutua samalla tavalla.”
“Uskon, että se olisi hauskempaa”, ruskeankellertäväsilmäinen veti rakastaan lähemmäksi.
“Näet sitten myöhemmin sen asun. Minä ainakin olen kiitollinen, kun Mana ei päästänyt sinua auttamaan – joutuisin odottamaan Sethin kanssa vielä pidempään.”
“Ei teidän tarvitsisi odottaa, jos tulisitte mukaan”, ovela virne nousi pantterimaiselle.
“Kuules nyt, Asagi”, toimitusjohtaja aloitti, mutta oven avaus keskeytti hänet.
Makuuhuoneen ovi raottui ja Yoru pyyhälsi kovalla kiireellä ja tohinalla isäntänsä luokse hyppien innosta.
“Rauhoitu, Yoru”, mustatukkainen komensi ottaen skotlanninterrierin syliinsä.
“Mitä ihmettä sinulla on päässäsi?”
Koira haukahti terhakkaasti antaen ihmisten katsella päässään olevaa pientä sinistä koppalakkia, joka oli kiinnitetty muutamalla pinnillä karvoihin kiinni. Kaulassa oli huonosti mustasta karvasta erottuva kaulapanta, jossa oli poliisin virkamerkki.
“Anteeksi, kun kesti”, kuului matalan soinnukas ääni ovelta, mikä sai kolmikon katsomaan puhunutta.
“Mitä pidätte?” Mana pyöritti hiukan vaaleita, kevyesti lainehtivia hiuksiaan.

Yoru olisi luultavasti pudonnut Asagin sylistä, ellei eläin olisi tajunnut hypätä sohvalle selkänojan ylitse vaatimaan Hide-zoulta rapsutuksia. Voimakasleukainen tuijotti hölmistyneenä makuuhuoneen oven edustaa Sethin aukoessa suutaan.
Mustat kiiltävät korkokengät saivat vaaleat jalat näyttämään entistä vaaleimmilta. Sileät sääret näyttivät hyvältä katseiden noustessa puoleen reiteen ulottuvaan tummansiniseen tiukkaan hameeseen, joka oli samaa väriä rikollisjärjestön johtajan vaatteiden kanssa. Tummansininen takki laskeutui hiukan hameen päälle valkoisen vyön korostaessa laihaa vartaloa. Käsissä oli myös valkoiset käsineet ja päässä tummansininen koppalakki. Makuuhuoneeseen oli kadonnut tyylikäs vaatesuunnittelija ja tilalle oli tullut hehkeä naispoliisi.
“Olenko noin hirvittävän näköinen”, pieni naurahdus pakeni huulilta.
“Pitänee mennä vaihtamaan toiset vaatteet.”

Tummansininen salama syöksähti sohvan luota vangiten naisellisemman seinän ja itsensä väliin. Koppalakki putosi lattialle, mutta siitä mies ei välittänyt suukottaessaan viettelevästi kaunista joutsenkaulaa.
“Mana-rakas, missä välissä sinä tämän olet ostanut?” kädet liikkuivat pehmeästi pitkin vartaloa tunnustellen kehoa.
“Aikaa sitten”, siniharmaasilmäinen hymisi tyytyväisenä.
“Etkä sitten kertonut minulle? Lurjus”, pantterimainen moitti kehräten ja painautui rakastajaansa vasten.
“Tuo on suorastaan rikollista.”
“Pidät siis tästä?” vaaleahiuksinen katsoi suoraan mustiin silmiin.
“Enemmänkin”, rikollisjärjestön johtaja hymyili laskien kätensä hivelemään reittä toisen käden näperrellessä vaaleita hiuksia.
“Suorastaan jumaloin, vaikka hämmennätkin minua näillä hiuksillasi. Ne näyttävät hyviltä, vaikka olenkin tottunut mustiin hiuksiisi.”
“Tämä onkin peruukki”, nuorempi nosti kätensä rakkaansa pään taakse.
“Sitten myöhään illalla kotiin tultuamme voin olla jälleen mustahiuksinen rakastajasi.”
“Ensin vaaleahiuksinen, univormupukuinen mies ja sitten mustahiuksinen rakastaja”, huulet hapuilivat vastaparia ahnaasti.
“Teet minut hulluksi, rakkaani.”
Silmät sulkeutuivat intohimoisen suudelman myötä kielten ryhtyessä syventämään tuttavuuttaan. Entinen soluttautuja tunsi painautuvan seinää vasten tiukemmin, mutta sitä paremmin hän tunsi kuumuutta hohkaavan vartalon. Kädet jatkoivat villitseviä kosketuksiaan kaksikon unohtaessa täysin ajan ja paikan – ennen kaikkea sen, etteivät olleet kaksin.
“Asagi, me kohta myöhästymme”, Hide-zou vilkaisi rannekelloaan ja nousi seisomaan.
“Meidän on aika lähteä.”
Pantterimainen kohotti kätensä keskeyttämättä suudelmaa ja liikautti sormiaan viitaten ystäväänsä toki lähtemään edellä.
“Asagi ja Mana, meillä ei ole aikaa kuherteluille.”
“Älä nyt viitsi, Zou-chan”, Seth suukotti rakkaansa poskea hellästi.

Asagin silmät räpsähtivät yhtä aikaa auki Manan silmien kanssa kummankin tyrskähtäessä toistensa suihin. Nopeasti kaksikko irrottautui toisistaan yskien niin järkytyksestä kuin naurusta.
“Zou-chan?!” yakuza kääntyi häkeltyneenä ympäri.
Toimitusjohtaja vilkaisi parvekkeelle koettaen peittää punastumisensa, mikä kuitenkin jäi vain huonoksi yritykseksi.
“Niin, Zou-chan”, puna-mustahiuksinen kietoi kätensä nolostuneen miehen ympärille.
“Hide-zou on varsin pitkä nimi ja minusta tuntui hassulta kutsua häntä Hide-chaniksi, koska sellainen lempinimi kuuluu enemmän Hidetolle tai vastaavan kaltaiselle nimelle. Zou-chan kuulostaa siis vain paremmalta.”
“Kulta, emmekö sopineet, ettei sitä lempinimeä käytetä kodin ulkopuolella?” liikemies katsoi hiukan syyttävästi oppilastaan.
“Emme”, avustaja hymyili ylpeänä.
“Sinä sovit, mutta minä en. Älä viitsi mutruilla”, varas painoi päättäväisen suudelman huulille.

Voimakasleukainen vastasi siihen lempeän himoitsevasti takaisin päättäen sitten kostaa tämän lempinimen lipsauttamisen joskus myöhemmin.
“Tajusihan se Zou-chankin viimein, missä järjestyksessä asioiden kuuluu tapahtua”, pantterimainen naurahti pirullisesti vaatesuunnittelijan purskahtaessa iloiseen nauruun.
“Jäämme siis toteuttamaan sitä ehdotustasi?”
“Älä unta näe, Asagi”, kakkosmies huomautti keskeyttäen suudelman.
“Tiedoksesi vain: olen hereillä”, mustatukkainen aloitti, mutta oven avautuminen keskeytti heidät jälleen.
Jos Manan elegantti ilmestyminen oli saanut väen haukkomaan henkeään, nyt uudet ilmestymiset saivat silmät melkein putoamaan lattialle. Leuat loksahtivat melkein lattiaan asti miesten voimatta uskoa näkemäänsä mahdolliseksi. Kaksi isoa, mustaa dobermannia asteli ovesta olohuoneeseen hitaasti päät pystyssä. Piikkikaulapannat kiilsivät valoissa eläinten pysähtyessä uhkaavaan haara-asentoon. Koirat eivät kuitenkaan olleet ne, jotka keräsivät kaiken huomion, vaikka Yoru ilmaisi matalasti muristen kilpailijoidensa läsnäolon. Katseet olivat pysähtyneet eläinten perässä kävelevään parivaljakkoon. Kahteen pitkään henkivartijaan, joilla oli mustat puvut päällä!

Neljä silmäparia tuntui kuivuvan siihen nelikon ryhtyessä räpyttämään silmiään, että kykenisivät näkemään eteensä. Közi ja K olivat todellakin pukeutuneet mustiin, tyylikkäisiin pukuihin. Solmiotkin olivat mustat, mutta kauluspaidat olivat sentään valkoiset. Kummallakin oli myös mustat aurinkolasit pääsään ja omituiset hihnat kulkivat toisen olkapäiden ylitse, kuin he olisivat kantaneet jotain.
“Tuota…”, Mana ei tiennyt, mitä olisi sanonut.
“Nyt olen nähnyt kaiken”, Seth tiesi sentään, mitä kertoa muille.
“Közi ja K puvut päällä.”
“Usko tai älä, mutta minäkään en ole ennen nähnyt heidän pukeutuvan noin”, Hide-zou myönsi hiljaisena mutinana.
“Muuten väittäisin, että he esittävät henkivartijoita, mutta he ovat jo niitä”, Asagi nojasi leukaansa käteen.
“Tuossa on kyllä jotain tuttua, mutta mitä? Olisiko joku elokuva?”
“Hyvin mahdollista”, teräväpiirteinen nyökkäsi.
“Monissa elokuvissa vain on pukumiehiä, jotka muistuttavat toisiaan.”
“Miten olisi James Bondeista?” entinen soluttautuja ehdotti.
“Ei voi olla, koska James Bondeissa agentit ja viholliset erottuvat tovereistaan liian hyvin vaatetukseltaan”, kakkosmies huomautti – seurusteli sentään elokuvafriikin kanssa.
Henkivartijan ravistelivat päitään ja irrottivat vähitellen hihnoja ympäriltään.
“Matrix? Siinähän oli myös agentteja”, yakuza pisti väliin.
“Siinä taas agentit olivat hiussuortuvaansa myöten samannäköisiä ja Közi ja K erottuvat muutenkin tarkoituksella toisistaan. Vain vaatteet ja aurinkolasit ovat samanlaiset”, ruskeahiuksinen onnistui torjumaan senkin ehdotuksen.
“Minä taidan tietää”, varas sanoi ja samassa pitkä parivaljakko oli ottanut isot, suorastaan scifityyliset aseet esiin.
He kaikki pystyivät näkemään, että ne oli tehty erilaisista hullunkurisista valoista ja muoviputkista, mutta he myös arvasivat, että lelujen sisälle oli kätketty oikeat, jytäkät aseet.
“Miehet mustissa.”

Hetken aikaa oli aivan hiljaista, kun miesten suupieliä alkoi nykiä.
“Ei voi olla mahdollista!” Asagi purskahti raikuvaan nauruun saaden muut mukaansa – paitsi henkivartijat ja dobermannit, jotka katsoivat synkästi johtajaansa.
“Kaikkea te keksitte!”
Seth kuivaili kyyneliään Hide-zoun koettaessa jälleen piilottaa kätensä taakse nauruaan, mikä oli mahdotonta, Manan ottaessa tukea rakkaastaan. Lopulta he saivat itsensä rauhoittumaan hengittäen syvää. Jos nauru todella pidensi ikää, tässä mafiassa miehet eläisivät ainakin sata-vuotiaiksi.
“No, eiköhän aleta lähteä”, yakuza vilkaisi muita näiden nyökätessä.
Entinen vakooja meni ottamaan Yorun syliinsä, koska poliisikoiraksi puettu lemmikki sai luvan tulla hänen sylikoiranaan. Toimitusjohtaja ja tämän avustaja oikoivat takkeja ja hattujaan mustatukan katsoessa verikoiriaan.
“J, Jin – sivulle”, kädet löivät reisille komennon myötä.
Koirat lähtivät heti liikkeelle toisen kiertäessä rikollisjärjestön toiselta puolelta ja toinen toiselta selän takaa sivuille seisomaan.
“Aika mennä”, pirullisen tyytyväinen hymy kohosi täyteläisille huulille miehen katsoessa muita, jotka olivat valmiita lähtemään.

Notes:

Selityksiä:

* Ruskeahiuksinen on Hide-zou, ruskeatukkainen on Wataru ja brunette on Mikaru
* Mana ja Gackt eivät ole virallisesti tavanneet koskaan, koska Manan tilanne on hiukan vaikea ja on hiukan vaikea keksiä uskottavaa selitystä asioille. Tämä on siis ollut suurin syy, miksei Asagi ole esitellyt heitä
* Nykyisten tutkimusten mukaan homous (ja sitä myöten siis lesbous) johtuu lähinnä geeneistä
* Gackt todellisuudessa tietää Asagi/Hide-zousta, koska on hämäriä muistikuvia ja Ruiza + muut ovat kyllä kertoneet, vaikkakin hiukan pehmeämmin, vaikkei lapsi sitä välttämättä ihan täysin ymmärrä
* Monet terrierit tykkäävät siitä, että niitä ajetaan takaa
* Solmu = koirien lelu, jota ne tykkää repiä (terrierit tykkää paljon myös siitä kiskomisesta)
* J ja Jin – vaihteeksi Asagin omaa huumoria
* Joissakin kakuissa on sellaisia koristeita, kuten morsian ja sulhanen, sekä valkolakki. Tässä kohdassa siis oli sellainen kakkukoriste, joka esitti poliisin hattua (äitini koiralla oli sellainen muovinen valkolakki)

Chapter 43: Veri vettä sakeampaa

“I-iltaa, Ishikawa-san…”, Sugizo tuijotti nieleskellen kahta suurta, lihaksikasta dobermannia, jotka seisoivat puhutellun miehen rinnalla muiden miesten ja tietenkin hurmaavan naispoliisin kanssa.
Osakan pormestarin vaaleat, hiukan punertavat hiukset laskeutuivat vahattuina olkapäille mustan viitan päälle. Iho oli maalattu lähes valkoiseksi korostuen mustaa pukua vasten. Musta, pitkä viitta laahasi maata ja peitti osittain tyylikkäät, mustat vaatteet alleen. Puhuessaan suusta näkyi kaksi terävää kulmahammasta, jotka vain varmistivat tämän vaatetuksen: perinteinen Dracula.
“T-tulitte viimein…”
“Niin tulimme, kiitos vain kutsusta, Sugizo-sama”, Asagi kehräsi nauttien kaupungin johtajan pelosta.
“Kiitokset myös siitä, että saimme ottaa rakkaat lemmikkimme mukaan. Olisi ollut kovin ikävää jättää niitä kotiin pureskelemaan huonekaluja.”
Sugizo olisi halunnut huomauttaa, ettei hän myöskään toivonut kahden verikoiran pureskelevan juhlaväkeä, mutta päätti vaieta ja päästää vieraansa ovesta sisään. Kuusikko – plus tietenkin kolme karvakuonoa – oli saapunut pormestarin järjestämiin naamiaisiin, jotka pidettiin erään isomman hotellin ylimmässä huoneistossa. Oikeastaan tämä hotelli muistutti harvinaisen modernia kartanoa. Huoneet olivat isot – varsinkin olohuone, eteinen ja muut oleskeluun tarkoitetut tilat. Parveke oli uskomattoman leveä, että Közi ja K olisivat voineet pitää siellä taistelulajiharjoitukset, ellei vaarana olisi pudota turhan monta kerrosta alas. Hide-zou ja Seth nyökkäsivät muutamille pienet tervehdykset astuessaan sisälle. Paikalla oli jo useita vieraita ja muutama lehtimies haastatteli väkeä. Varas tyrskähti kuuluvasti huomatessaan sohvan ääressä seisoskelevat alienit. Toimitusjohtaja ja Mana vilkaisivat kysyvästi avustajaa, joka viittasi muukalaisia. Kyseinen parivaljakko näytti järkyttyvän henkivartijoiden näkemisestä, koska vilahtivat hyvin nopeasti parvekkeelle piiloon – eivät ilmeisesti olleet kovin halukkaita tulemaan metsästetyiksi.

“Tottelevatko koiranne varmasti teitä, Ishikawa-san?” Sugizo pysytteli dobermanneista pienen välimatkan päässä.
“Kyllähän ne – mikäli niillä on vatsat täynnä”, yakuza kyykistyi taputtamaan koirien kylkiä suoristautuen sitten rakastajansa luokse silittäen niin tätä kuin Yorua.
“Tämä tapaus on erityisen äkäinen tyhjällä vatsalla”, mustat silmät nauroivat skotlanninterrierin haukahtaessa terhakasti myöntymisen merkiksi.
Kaupungin johtaja katsoi silmät suurina mustaa pikkukoiraa ja ravisteli sitten päätään vilkaisten vielä kerran pelokkaana miljonäärin vahtikoiria.
“Kertokaa toki, kun ne kaipaavat… jotain syötävää”, mies sanoi viimein oikoen pukuaan.
“Ne voivat varmasti ruokailla keittiössä?”
“Tietenkin voivat”, rikollisjärjestön johtaja väläytti mitä ystävällisimmän hymyn aikoen vielä hiukan kiusata lisää kahdella pedollaan, mutta eräs toinen ei aikonut antaa siihen tilaisuutta.
“Kiitoksia oikein paljon kutsustanne, Sugizo-sama”, Hide-zou kumarsi kohteliaasti.
“Toivottavasti emme ole myöhässä.”
“Ette lainkaan, Oshiro-san. Ei tänne ole ehtinyt vielä kovin montaa vierasta tulemaan. Siksi nämä toimittajat saavatkin vielä olla täällä”, pormestari hymyili toimitusjohtajalle ystävällisesti.
“Itse asiassa Matsumoto-san pyysi niin teitä kuin Ishikawa-sania tulemaan luokseen juttelemaan, kunhan ehtisitte.”
“Menisimmekö nyt saman tien?” kakkosmies vilkaisi ystäväänsä, joka kallisti mietteliäänä päätään.
“Voisimme mennäkin, ettei tarvitsisi loppu iltana puhua enempää liikeasioista”, pantterimainen myöntyi.
“Miten minusta tuntuu, että joudumme vielä puhumaan?” ruskeahiuksinen naurahti matalasti.
“Emme joudu, koska voin aina uhkailla heitä pidätyksellä”, mustahiuksinen pyöräytti käsirautoja hiukan sormissaan.
“Sääntörikkomuksena sanoisin juhlien asiattoman pilaamisen.”
“Jos jätämme ihmisten pidättämisen oikeille lainvalvojille”, liikemies huomautti kääntyen rakkaansa puoleen.
“Seth-san, pitäisitkö seuraa Manalle? Tässä tuskin menee pitkään – nauti sinä sillä välin juhlista.”
“Kuten haluatte, Hide-zou-sama”, Seth kumarsi pienesti ja vilkaisi sitten hymyillen Manaa.
“Menkäämme katsomaan muita vieraita ja heidän pukujaan, voisitte saada ideoita malleihinne”, nuorukainen sanoi leikkisästi, mikä sai naamioituneen hymähtämään pienesti.
“Sugizo-sama, voisitteko viedä meidät Matsumoto-sanin ja Uke-sanin luokse?” teräväpiirteinen katsoi juhlien isäntää kysyvästi tämän nyökätessä ystävällisesti.

Sugizo ryhtyi johdattamaan vieraitaan olohuoneeseen, jossa oli muutamia vieraita ja eräällä seinustalla seisoskeli ministeri kaksikko, jota haastatteli muutama lehtimies. Seth tirskahti pienesti huomatessaan Yutakan pukeutuneen lääkäriksi, joka sopikin varsin hyvin terveysministerille. Stetoskooppi oli kiedottu kaulan ympärille valkoisen takin ulottuessa puoleen väliin säärtä. Vihertävänsininen lääkärin paita ja housut näkyivät takin alta ruskeahiuksisen ministerin hymyillessä ja nauraessa virkaveljensä huulenheitolle tämän vielä kietoessa toverillisesti kätensä pidempänsä olkapäiden ympärille. Ministerit olivat kyllä mielenkiintoinen parivaljakko ja sen myönsi Manakin, kun varas asiasta mainitsi.
Kulttuuriministeri oli nimittäin pukeutunut lehmipojaksi, vaikkakin ilmeisesti elokuvien pahisten tapaan. Musta stetsoni istui vaaleilla hiuksilla piilottaen hiukan silmiä lierin alle. Musta pitkä takki valui tyylikkäästi nilkkoihin asti piilottaen alleen lisää mustaa vaatetusta. Kaulaan sidottu punainen huivi oli ainoa värikkäämpi kohta puvustuksessa, mutta juuri se sai vaaleahiuksisen kulttuuriministerin näyttämään upealta. Mustalla, koristeellisella vyöllä oli kaksi revolveria, jotka olivat varsin hienot, ettei kirjanpitäjä, kuten ei aseet tunteva entinen soluttautujakaan, voinut tietää siltä etäisyydeltä, olivatko ne oikeat vai lelut. Kumpikin kyllä uskoi niiden olevan muoviset, toisin kuin Közin ja K:n aseet ja henkivartijoilla olisi luultavasti piilotettuja aseita kokonaiselle armeijalle. Ystävykset vilkaisivat toisiaan salaliittomaisesti hymyillen, kun he näkivät ministereiden ilmeet, kun nämä huomasivat yakuzan ja tämän parhaan ystävän vaatetuksineen – plus tietenkin mukana olevat J:n ja Jinin. Kumpikin näytti suorastaan hätkähtävän dobermannien näkemisestä ja kulttuuriministeri pakeni itseään pidemmän terveysministerin taakse.

Seth ja Mana siirtyivät kuitenkin pian muualle huoneistoon. He kiersivät kerroksen läpi paikoista, joissa ovet olivat auki. He pysähtyivät muutaman kerran juttelemaan eräälle velholle ja noidalle, jotka kyselivät Tatemonokin suunnitelmia ja muuta. Sen jälkeen he olivat kohdanneet muutaman samurain ja keijun. Nämä samurait olivat oikein tehneet kunnon tarjouksia, jotta avustaja siirtyisi heidän yrityksille töihin, koska he uskoivat vahvasti Hide-zoun menestyksen takana olevan hyvä, asiansa osaava avustaja.
“Sinähän olet suosittu”, entinen soluttautuja kuiskasi, kun he siirtyivät tilavalle parvekkeelle.
“Valitettavasti”, kirjanpitäjä huokaisi raskaasti ottaen koppalakin päästään.
Ulkona ei tuullut yhtään, mutta silti siellä oli viileämpää kuin sisällä – tai siis hatun alla olleelle päälle viileämpää. Kalpea käsi hieroi hiukan otsaa, jota kutitti. Ruskeasilmäinen vilkaisi naispoliisia ja koiraa, joka tuhisi tyytyväisenä tämän sylissä. Aikaisemmin Yoru oli ollut täynnä energiaa ja intoa, ettei ollut malttaa pysyä isäntänsä sylissä, mutta nyt eläin päätti pitää pientä taukoa. Mustahiuksinen katseli kaupungin valoja hiukan haikeana.
“Mikä on?” nuorempi kysyi hellästi saaden naisellisemman hätkähtämään.
“Ei mikään erityisemmin”, entinen vakooja puhui hiljaa.
“Asagi vain viipyy kauan keskustelemassa. En voi sille mitään, että olen tottunut juhlissa olemaan hänen kyljessään kiinni… Kiitos kuitenkin, että olet seuranani – voin sentään jollekin puhua, vaikkakin hiljaa”, kaunis hymy kohosi maalatuille huulille.
“Eipä kestä”, puna-mustahiuksinen hymyili takaisin tietäen, ettei hänelle puhuttu koko totuutta.
Silti nuorukainen päätti olla kyselemättä. Vanhempi puhuisi, kun haluaisi ja muutenkin oli vaarallista puhua liikaa yleisillä paikoilla. Joku saattaisi kuulla.
“Mitä jos hakisin meille juotavaa, kun tässä odotamme Asagi-samaa ja Hide-zouta?” kapteeniksi pukeutunut vilkaisi alieneita, jotka nauttivat vihreästä juomasta korkeajalkaisista laseista parvekkeen toisessa päässä.
“Kiitos, se olisi mukavaa”, Mana vei vaaleita hiuksia korvansa taakse.
“Tulen pian takaisin”, Seth kääntyi ympäri päättäen suoda ystävälleen pienen hetken yksinäisyyttä.

Siitä naispoliisi oli kiitollinen kääntyessään jälleen katsomaan katujen ja baarien valoja. Hänen mielensä katosi jälleen muualle. Ruka oli tuolla jossain ja aikoi kostaa perheensä kuoleman Asagille ja muille Kuro Kagen jäsenille. Kaya oli kyllä raportoinut, että nousukkaan joukot olivat kokeneet kovia iskuja ja monet tukensa antaneet pienemmät yakuzat alkoivat katua avunantoaan. Se ei kuitenkaan poistanut sitä totuutta, että pantterimainen oli yhä hengen vaarassa. Olihan tämä tosin aina vaarassa asemansa takia, mutta nyt se oli harvinaisen suoraa. Mielessään naamioitunut toivoi, että rakkaansa saisi vakoojaltaan riittävästi tietoja, jotta päättäisi lähettää Hyden töihin. Rukan kuolema olisi kaivattu, vaikkei sekään kaikkia ongelmia parantaisi. Joku toinen yakuza saattaisi astua tämän tilalle ja jatkaa tämän puuhia vielä tuhoisammin seurauksin.

Hiljainen huokaisu pääsi kuuluville hansikoidun käden silittäessä torkkuvan lemminkin selkää. Muutkin asiat kyllä mietityttivät eikä hän voinut oikeastaan puhua niistä rakkaalleen tai kenellekään. Oikeastaan mies ei uskaltanut puhua niistä kenenkään muun kuin Kayan kanssa. Tämä oli soittanut hänelle muutama päivä sitten ja kertonut, että Mawashimona oli näyttäytynyt jälleen. Sitä ei ollut tapahtunut melkein kahteen vuoteen – ei enää sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt. Kaya oli peloissaan ja syystäkin: Tämä oli onnistunut pakenemaan ennen häntä siitä orjatyöstä ja piiloutunut yakuzan taakse onnistuneesta, minkä takia yksin jäädessään mies olisi pulassa. Mawashimonan johtajat eivät ikinä antaisi pakoa anteeksi eikä heitä tunnettu hyväsydämisyydestä tai ymmärryksestä.
Kauniskasvoisella ei ollut samanlaisia ongelmia, olihan hänet ostettu vapaaksi, mutta eräs toinen ei ollut hänen tietojensa mukaan vapautunut. Hizaki oli luultavasti yhä siinä hirveässä työssä ilman omia oikeuksiaan, ellei ollut jo kuollut...
Vaatesuunnittelija ravisti tiukasti päätään. Hizakin täytyi olla elossa, vaikkei sitä hirvittävää mahdollisuutta voinut jättää pois laskuista. Tästä ei ollut kuulunut mitään kahteen vuoteen ja nyt Mawashimonan ilmaannuttua taas maan pinnalle Manalle saattaisi tulla mahdollisuus tavata pikkuveljensä – jos tämä siis olisi elossa. Miten hän siinäkin onnistuisi? Entinen vakooja halusi oikeasti auttaa veljensä vapauteen, kuten oli jo kauan suunnitellut, mutta hänellä ei ollut varoja siihen. Voisihan siniharmaasilmäinen aina kysyä Asagia, jos tämä haluaisi olla oikein kiltti, mutta olisi säälittävää ryhtyä nurkumaan sellaiseen hirvittäviä summia. Lisäksi Hizaki oli hänen veljensä, ettei ollut mitään järkeä sotkea yakuzaa mukaan tilanteeseen. Mitä ihmettä hänen pitäisi tehdä?
“Iltaa, kaunokainen”, kuului maireaa, matalan kosteaa ääntä, mistä hyvästä naispoliisi käänsi katseensa puhuneeseen.

Lyhyt, isomahainen ovensuussa seisova keski-ikäinen mies katseli varsin suoraan vaaleita jalkoja ja hameen piilottavaa takapuolta. Keskellä päätä oli kalju, joka kimalsi hiukan hiestä. Harvinaisen paksua vartaloa verhosi tumman ruskea, ruma kaapu ja jaloissa oli ruskeat tyylittömät saappaat. Jotenkin naisellisemmalle tuli mieleen muinaisen katollisen kirkon munkki ja hänestä tuntui vahvasti, että herra oli pukeutunut harvinaisen onnistuneesti, vaikkakin varsin likaiseksi munkki Tuckiksi.
“Mitä tuollainen kaunis neiti täällä yksikseen parvekkeella seisoo”, mies tuli lähemmäksi haisten ikävästi hielle ja miestenhajusteille.
Ilmeisesti Tuck kärsi jonkinasteisesta hikoilusta ja käytti runsaasti erilaisia miestentuoksuja samaan aikaan, mikä ei tosiaankaan tehnyt tilannetta yhtään paremmaksi naamioituneen nenälle. Hän ei siis sanonut mitään, vaan koetti pidättää hengitystään ja olla huomaamatta toisen suupielessä valuvaa kuolaa.
“Onko jotain ikävää sattunut? Minä kyllä voin kuunnella ja lohduttaa”, mies jatkoi siirtyen aivan viereen ja kietoi kätensä laihan vartalon ympärille.
Siniharmaat silmät kapenivat ohuiksi viiruiksi pidemmän kääntäessä tiukan katseensa vanhuksen kasvoille. Ilme kuitenkin suorastaan tipahti hölmistykseen, kun entinen soluttautuja huomasi paksumman nenän alustan olevan täynnä punaisia viiruja, kuin jotain olisi pyyhitty. Mana nielaisi kuuluvasti – ei kai tuo voinut olla…
Voi ei.

 

“Teillä on tyylikäs puku, herra”, eräs can-can -tanssijaksi pukeutunut nainen hymyili ystävällisesti nuorukaiselle tämän ottaessa pienellä kauhalla suuresta maljasta vihreää juotavaa pitkäjalkaiseen lasiin.
“Kiitos sanoistanne”, Seth katsahti hymyillen oranssimustahiuksiseen tyttöön.
Mustavioletti, varsin koristeellinen puku sai oranssin värin korostumaan entisestään hiuksissa ja se luultavasti olikin ollut värivalinnan ideana. Silmät olivat suuret ja vartalo laihan hoikka, hiukan poikamainen, koska muodot olivat sulavat ja varsin pienet, mutta tämä olikin vielä nuori. Kasvot olivat pyöreät, mutta vaikutelma saattoi johtua myös lyhyestä kampauksesta, jossa latvat nousivat tyylikkäästi ylöspäin.
“Teidänkään pukunne ei ole lainkaan hassumpi, neiti…?”
“Saito Thera”, nainen ojensi hymyillen kätensä, jolloin nuori mies laski toisen täyttämänsä lasin pöydälle ja kätteli esittäytynyttä.
“Saito Teruhin ainut lapsi ja hänen televisiokanavansa ainut perijä sitä myöten.”
“Miyagi Seth – Oshiro Hide-zoun avustaja”, puna-mustahiuksinen kumarsi kohteliaasti – juttelihan hän sentään suuren luokan perijättären kanssa.
“Oshiro-sankin on siis tullut tänne juhliin?” nainen kallisti päätään kurtistaen kulmiaan, ettei kirjanpitäjä tiennyt, oliko ilme hyvä vai paha.
“Saavuimme tänne varsin pian – oikeastaan tasan siihen aikaan, kun kutsussa sanottiin juhlien alkavan”, pidempi selitti.
“Hän on jutellut Asagi-saman, Uke-sanin ja Matsumoto-sanin kanssa liikeasioista ja luultavasti joutunut antamaan haastattelun lehtimiehille.”
“Vai niin… Varaudu siihen, että isäni tulee jututtamaan sinua hänestä jossain vaiheessa tänä iltana”, Thera pyöräytti silmiään voipuneena.
“Hänellä on ihmeellinen tarve löytää minulle mies ja jostain syystä hän on iskenyt silmänsä Oshiro-saniin. Ettekö voisi mitenkään haukkua häntä?”
Silmän isku sai kalpeamman naurahtamaan. Ilmeisesti tämä perijätär ei ollut samanlainen kuin monet muut, jotka hyväksyivät isänsä päähänpistot mukisematta.
“Te tulitte siis isänne kanssa?” avustaja päätti jutella tämän uuden tuttavuuden kanssa hiukan lisää, koska tämä vaikutti olevan yksin.
“Kyllä, hän on pukeutunut Japanin keisariksi erään televisiosarjan tyyliin, että hänet on siis helppo tunnistaa”, oranssimustahiuksinen kertoi siemaisten hiukan juomaansa.
“Yritän oikeastaan vältellä häntä, ettei tule taas jäkätystä tästä vaatetuksesta tai kampauksesta.”

“Näin meidän kesken: näytätte hyvältä”, kirjanpitäjä kehaisi ja päätti jatkaa.
“Enkä tarkoita tätä ehdottelumielessä, vaan mielenkiinnosta. Hauska huomata, että muutkin värjäävät hiuksiaan erikoisemmin minun, Közin ja K:n lisäksi.”
“Puhutte ilmeisesti Ishikawa-sanin henkivartijoista”, nainen kikatti hiukan.
“Täytyy sanoa, että olen aina ihaillut heidän värjäyksiään ja kampauksiaan muutenkin. Matsumoto-sankin on värjännyt hiuksiaan hiukan erikoisemmin, mutta nyt hänen on pidettävä virkansa takia matalampaa profiilia.”
“Ehkä sekin aika vielä muuttuu, kun hiusten värjäystä ja erikoisempia kampauksia ei katsota pahalla”, Seth vilkaisi huoneen toiseen päähän, josta näki lehmipojan selän ja tämän kanssa keskustelevan Hide-zoun.
“Minun entisessä työpaikassani hiuksiani jäätiin aina tuijottamaan, vaikka pidin niitä kiinni. Tatemonokilla sitten olin ällikällä lyöty, kun minulle sanottiin, että voin pitää hiuksiani miten haluan ja näytän kuulemma paremmalta hiukset vapaina. Eräs insinöörimme on niin värikäs tapaus, että pukeutuu usein irtohihallisiin puvun takkeihin ja käyttää muutenkin erikoisempia asuja.”
“Kuulostaa miellyttävältä persoonalta. Kunpa oma isänikin jaksaisi tuollaista massasta erottumista, mutta ei!” Thera huudahti kauhistellen.
“Tuskin malta odottaa, että saan koko televisiokanavan hallintaani! Sille linjalle tuleekin merkittävä käännös!”
“Tiedän siis, mitä kanavaa ryhdyn seuraamaan”, kalpeampi hymyili veijarimaisesti.
“Täällä sitä flirttaillaan tuntemattomille miehille”, kuului samassa matalaa murinaa heidän vierestään.

Kaksikko kääntyi katsomaan suunnilleen naisen pituista miestä, jolla oli varsin ryppyiset kasvot. Mustat, hiukan harmaantuneet hiukset oli leikattu lyhyiksi, vaikka jostain oli otettu hiuslisäke tehden päähän perinteisen miesten nutturamaisen kampauksen. Yllään miehellä oli kultakirjailtu, hyvin yksityiskohtainen ja hieno, punainen kimono, jossa oli suuret hihat ja mahtava vyö. Juuri sellainen vaatetus, mitä entisaikaan keisareilla oli ollut.
“Isä, älä aina viitsi aloittaa tuolla tavalla”, oranssimustahiuksinen pyöräytti silmiään tympääntyneenä.
“Mitäs taas livahdit omille teillesi”, mies murahti ja jäi mittailemaan katseellaan univormupukuista nuorukaista.
“Heti kun katseensa kääntää muualle, neiti lähtee vaeltelemaan ja sitten löydän sinut juttelemasta tuntemattomien miesten kanssa.”
“Tietääkseni juttelen vain yhden miehen kanssa”, perijätär huomautti sarkastisesti.
“Lisäksi juhlien tarkoituksena on seurustella ihmisten kanssa ja saada uusia tuttavuuksia. Me vasta esittäydyimme ja vaihdoimme pari sanaa.”
“Aivan niin, kuten tyttärenne sanoo, Saito-san”, puna-mustahiuksinen kumarsi.
“Anteeksi, etten välittömästi esitellyt itseäni. Olen Miyagi Seth.”
“Miyagi Seth?” televisiokanavan omistajan kulmakarvat hyppäsivät hiusrajaan nimen tunnistamisesta.
“Oshiro Hide-zoun avustaja?”
“Hänen juuri”, varas kurtisti hämmentyneenä kulmiaan.
“Saanen kysyä, mistä tiesitte?”
“Kanavani kameramies oli uutistoimittajan kanssa tänään avajaisissa ja meillä on tapana selvittää tuollaiset pienetkin asiat”, vanhin kertoi harvinaisen myhäilevällä äänellä napaten pisimmän kainaloonsa.
“Kerrohan minulle jotain esimiehestäsi. Olen nimittäin jo pitkään miettinyt, että hän olisi todella mainio mies tyttärelleni, joka on varsin kaunis, kuten varmasti huomaat.”

“Isä!” Thera huudahti järkyttyneenä.
“Lopeta tuollainen heti! Ei Miyagi-sanin tarvitse suostua sinun kuulusteluihisi!”
“En minä kuulustele, minä vain hiukan kyselen”, isä puolustautui.
“Sama asia!”
“Kuulustelu olisi sitä, jos minä heittäisin valoa hänen kasvoilleen ja sitoisin tuoliin uhkaillen kaikella mahdollisella.”
“Olet katsonut liikaa rikollissarjoja!”
“Noin 25 prosenttia ohjelmatarjouksestamme käsittelee niitä.”
“Poliisit eivät tuolla tavalla kysele!”
“Eivät niin – he istuttavat tuoliin ja ryhtyvät kiertämään ympärillä kuin korppikotkat.”
“Unohda jo se televisio!”
“No, poikaseni”, Teruhi vilkaisi kainalossaan olevaa suostumatta kuuntelemaan tyttärensä vastaväitteitä.
“Kerrohan meille jotain.”
“Mitä minä nyt sanoisin”, avustaja vilkaisi perijätärtä, joka katsoi rukoillen takaisin.
“Hide-zou-sama on hyvä johtaja ja työnantaja. Hän vaatii meiltä paljon, mutta myös kehuu ja neuvoo, kun katsoo meidän tarvitsevan niitä. Hän on ystävällinen eikä moiti huonosta työstä, vaan kertoo ystävällisesti, mitä on parannettavaa.”
Televisiokanavan omistaja näytti tyytyväiseltä kuulemastaan, mutta oranssimustahiuksinen näytti siltä, että menisi kohta kaivamaan hautaansa – tai vastaavasti isänsä hautaa.
“Hän on kuitenkin oikea työnarkomaani”, pisin päätti hiukan muuttaa totuutta, vaikka osittain kerrottava piti paikkansa.
“Hän kyllä muistuttaa meitä pitämään taukoja ja menemään lounastauolle, mutta välillä hän itse saattaa unohtaa ne. Hän vaatii itseltään paljon ja vihaa sitä, jos ei kykene kontrolloimaan tilanteita. Välillä – se, mitä minä olen nähnyt – hän laittaa lähimmät ystävänsä ja työnsä kaiken muun edelle, ettei hänellä ilmeisesti perhe-elämä edes maita.”

Theran huulille kohosi ilahtunut hymy tämän nyökätessä kiitollisena uusimmalle tuttavuudelleen. Neidin isä ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä.
“Onko asia todella noin?”
“Enhän minä nyt esimiestäni kovin hyvin tunne”, nuorukainen valehteli silmät sädehtien.
“En siis voi vannoa, muttei hän näytä edes kaipaavan naisseuraa.”
Hän huomasi silmäkulmastaan katoliseksi nunnaksi pukeutuneen pyöreähkön naisen lähestyvän heitä varsin varovaisesti, muttei tehnyt elettä tämän huomaamisesta, ettei vahingossa karkottaisi tätä tiehensä. Olisi hyvä, jos keskusteluun tulisi muita ja nämä voisivat samalla kääntää juttelun toiseen suuntaan.
“Siinäs kuulit, isä”, Thera totesi tyytyväisesti taputtaen isäänsä olkapäähän, jolloin tämä päästi irti Sethistä.
“Oshiro-san ei kaipaa naisseuraa enkä minä kaipaa tällä hetkellä miesseuraa.”
“Älä nyt hulluja puhu, lapsi”, Teruhi näytti kauhistuneelta tyttärensä sanoista.
“Kyllähän sinun on itsellesi mies saatava!”
“Haloo? Olen vasta 23-vuotias enkä todellakaan ajatellut mennä vielä naimisiin”, oranssimustahiuksinen protestoi.
“Enkä varsinkaan aio ottaa miestä, jonka sinä valitset!”
“Tuota…”, mustaan kaapuun pukeutunut nunna astui varovaisesti lähemmäksi.
“Niin?” televisiokanavan omistaja kysyi tuimasti saaden pienen naisen perääntymään hiukan.
“Anteeksi, että häiritsen”, tullut kumarsi välittömästi.
“Ei se mitään”, perijätär hymyili ystävällisesti mulkaisten isäänsä.
“Kuinka voimme auttaa?”
“Oletteko nähneet miestäni?” pyöreähkö nainen kysyi varovaisesti selvästi nolostuneena.
“Hän on minua hiukan pidempi, kaljuuntunut ja pukeutunut ruskeaan kaapuun, koska esittää munkkia.”
“En ole nähnyt – oletko sinä, Miyagi-san?” Thera katsoi kysyvästi Sethiä, joka ravisti kieltävästi päätään.
“En ole nähnyt yhtäkään munkkia vielä”, nuorukainen joutui vastaamaan ja hymyili pahoittelevasti.
“Onko miehenne puku hiukan sitä samaa tyyliä, mikä on siinä keskiaikaa käsittelevässä televisiosarjoissa olevilla munkeilla?” vanhin kysyi yllättäen kurtistaen mietteliäänä kulmiaan.
“Hikoileeko hän paljon?”
“Kyllä…”, nunna vastasi ilmiselvästi viimeisimpään, koska vilkaisi muualle entistä punaisempana.
“Ja se puku on tosiaan kopioitu siitä televisiosarjasta… Oletteko siis nähneet häntä?”

“Oletettavasti”, keisariksi pukeutunut sanoi kurtistaen kulmiaan vielä lisää, että näytti vahvasti siltä, että hänellä oli vain yksi pitkä kulmakarva.
“Kun olin etsimässä tytärtäni, huomasin erään munkin tekevän hyvin läheistä tuttavuutta viehättävän naispoliisin kanssa.”
Vastaus sai naisen huokaisemaan vertahyytävästi ja avustaja jäykistyi kauhusta.
“En kuitenkaan mene vannomaan, että se oli miehenne”, mies lisäsi nopeasti.
“Tämä nimittäin kietoi kätensä naisen lantion ympärille.”
“Oliko sillä naispoliisilla lyhyt hame ja vaaleat lainehtivat hiukset?” puna-mustahiuksinen kysyi yllättäen.
“Oliko hän parvekkeella?”
“Kumpikin seisoi kaiteen vieressä”, Teruhi kertoi hölmistyneenä.
“Kauniit, runsaasti meikatut kasvot ja upeat, vaaleat pitkät hiukset.”
“Tunnetteko hänet?” Thera kysyi varovaisesti, koska varas näytti siltä, että pökertyisi kohta.
“Asagi-sama tappaa minut!” kalpeat kädet lennähtivät hiuksiin nuorukaisen miettiessä, minne pakenisi.
Hän oli luvannut olla Manan seurana ja hetkeksi poistuttuaan tämä joutui välittömästi lähentelyn kohteeksi. Yakuza nylkisi hänet elävältä!

“Minun on mentävä!” varas parkaisi ja oli ryntäämässä muiden nenän edestä parvekkeelle, kun ruskea salama juoksi kauhistuneena nunnan jalkoihin pysäyttäen kaiken liikkeen.
“Hirvittävä verikoira!” munkki huudahti kauhuissaan ja keräsi useimpien ihmisten katseet itseensä.
“Miten tuollaisia rakkeja edes myydään ihmisille!?”
Thera tuijotti isänsä kanssa hölmistyneenä pullukkaa miestä, joka hikoili, kuin olisi juossut maratonin. Tuckin posket punoittivat suun haukkoessa hengästyksestä ja hädästä ilmaa. Hikinoro valui ohimolla kaljun kimaltaessa valossa. Heidän katseensa laskeutuivat kaavun kaula-aukolle ja osittain hihalle, josta oli repäisty iso pala kangasta. Seth aukoi suutaan nähdessään valkoisen aluspaidan, jossa oli punaisia pallokuvioita, pilkottavan vaatteiden alta. Sen lisäksi katse osui, miehen kääntyessä, tämän takamukselle, josta oli myös onnistuttu repimään palanen irti paljastaen harmaanruskeat, likaisennäköiset alushousut.
“Mamoru!” nunna kiljaisi kiihtyneenä.
“Kehtaatkin tehdä taas tuolla tavalla!”
“Mitä sinä puhut, Tomomi?” hikoilija katsoi vaimoaan hämmentyneenä.
“Minä pelastauduin verikoiran hampaista ja heti sitä kiljut!”
“Syystäkin!” nainen huusi kimpaantuneena.
“Heti sinä olet liehittelemässä nuoria naisia! Et ole parantanut lainkaan tapojasi, vaikka lupasit sen sihteerisi jälkeen, että lopetat tuollaisen liehittelyn ja pettämisen!”
“Tomomi-kulta, älä nyt viitsi huutaa noin kovasti!” munkki koetti rauhoittaa vaimoaan, mutta turhaan, koska tämä löi kädet kauemmas.
“Älä itse viitsi tuollaista! Minä en aio katsoa sitä, kun sinä alat lääppiä jokaista nuorta naista, joka kävelee vastaan!” nunna huusi kyyneleiden kohotessa silmiin.
Nopeasti pyöreähkö nainen kääntyi ympäri ja marssi pois.
“Minä menen kotiin ja soitan asianajajalleni, jotta hän hoitaa eropaperit kuntoon!”
“Tomomi! Rakas, kulta, ihana mussukka…”, Tuck suorastaan juoksi vaimonsa perään ovelle saaden ihmisten päät kääntyilemään heidän mukanaan.

“Huh huh”, Thera sanoi viimein nostaen kätensä hämmentyneenä otsalleen.
“Isä, olit sittenkin oikeassa. Näissä juhlissa tosiaan on draamaa – enemmän kuin edes vihjaisit.”
“Kieltämättä olen kyllä itsekin hiukan hämmentynyt”, televisiokanavan omistaja katsoi typertyneenä kirkonmiesten perään.
“Eikös tuo mies ollut Oonishi Mamoru? Sen suurruokakauppaketjun hallituksen puheenjohtaja?”
“Saattoi ollakin”, Seth sai viimein sanottua tuijottaen yhä kaksikon perään.
Hän ei ollut aivan varma, oliko ymmärtänyt tai nähnyt oikein. Eikö Mana ollutkaan pulassa?
“Ole hyvä”, kuului hymyilevä ääni, ja perijätär ojensi avustajan täyttämät lasit hänelle.
“Minusta tuntuu, että tämä ystäväsi, joka ilmeisesti on myös Ishikawa-sanin naisystävä, tarvitsee kipeästi rohkaisuryypyn tuon äskeisen jälkeen”, mitä huvittunein hymy kohosi naisen huulille.
“Minä ainakin olisin kuoleman partaalla, jos tuo äijä olisi lähennellyt minua.”
“Kiitos”, puna-mustahiuksinen hymyili pienesti vieläkin hämillään tapahtumista.
Kalpeampi otti lasit vastaan liikauttaen hiukan päätään ja kumarsi sitten kaksikolle kevyesti.
“Minä riennän takaisin Manan luokse. Mukavat illan jatkot teille kummallekin.”
“Näemme luultavasti vielä myöhemmin – ei tämä huoneisto kuitenkaan niin iso ole”, oranssimustahiuksinen naurahti vilkuttaen pienesti.
“Haluan nimittäin puhelinnumerosi.”
“Niinkö? Sitten myöhemmin, kun käteni ovat tyhjät eikä tarvitse suojella Manaa”, kirjanpitäjä hymyili, koska hän ei ajatellut tuota puhelinnumeron pyytämistä pahana.
Eräs toinen ajatteli.
“Thera! Mitä sinä tuollaista!? Oletko unohtanut täysin Oshiro-sanin? Kuules nyt! Mieti hetki uudelleen, kyllä sinä…”, Teruhi aloitti äkäisenä.
“Kuules nyt, vanhus!” Thera risti kädet rintakehälleen tuohtuneena.
“Sinulle se on ehkä outoa, mutta oletko koskaan kuullut käsitettä miespuolinen ystävä?!”
Avustaja hymyili itsekseen siirtyessään takaisin parvekkeelle. Hän oli arvioinut naisen ja tämän ajatukset oikein. Silti ystävyys hiukan pelotti, koska hän oli loppujen lopuksi mafiassa ja oli eräs toinenkin ongelma. Mistä sen edes tiesi, miten neiti suhtautuisi siihen, että varas seurusteli esimiehensä kanssa ja olisi näin ollen homo? No, iloinen siinä mielessä, ettei tämän isä voinut enää yrittää parittaa lastaan toimitusjohtajalle, mutta ei perijätär välttämättä suhtautunut avomielisesti mies-mies -suhteisiin.

Mana seisoi yhä samassa paikassa, missä oli ollut, kun ystävänsä oli käynyt hakemassa juotavaa heille. Kapteeniksi pukeutunut nopeutti hiukan askeleitaan kiittäen mielessään helppoa armeijapukua, jossa saattoi ottaa kepeästi pitkiä askelia asusteen näyttämättä tyhmältä päällä.
“Anteeksi, kun kesti ja jouduit lähentelyn uhriksi. Jouduin kuulustelun kohteeksi”, Seth pyysi nolona anteeksi naispoliisin kääntyessä ympäri.
“Ei se mitään”, entinen soluttautuja sanoi hiljaa hymyillen.
“Minulla oli hyvä henkivartija.”
Sanojen todisteena kuului matalaa tuhahtelua, ja ruskeat silmät huomasivat Yorun ravistelevan täysin hereillä – varsin äkäisenä – ruskeata kangasriekaletta suussaan.
“Ilmeisesti”, kalpeampi katsoi hämmentyneenä koiraa, joka heilutti häntäänsä hyvänkin teon tehtyään odottaen kiitosta.
“Mitä tarkalleen ottaen tapahtui?”
“Minä tässä seisoskelin ajatuksiini vaipuneena, kunnes äkkiä kuulin, kun minulle puhuttiin”, kauniskasvoinen astui aivan ystäväänsä kiinni kuiskaillen tämän korvaan.
Siniharmaat silmät tutkivat samaa aikaa ympäristöä, koska vieraita oli ilmiselvästi tullut lisää eikä mies tosiaankaan halunnut paljastua juuri nyt.
“Munkiksi pukeutunut mies tuli luokseni ja kietoi hikisen ja… No, kietoi kuitenkin kätensä yllättäen ympärilleni ja yritti painautua minua vasten. Hämmästyin moisesta röyhkeydestä, etten tajunnut heti iskeä häntä nyrkillä silmään, mutta en olisi edes ehtinyt, vaikka katsoinkin kylmästi. Yoru nimittäin ei edes murissut uhkaavasti, vaan haukahti raivoissaan ja iski hampaansa kaapuun.”
“Oikeasti?” Seth ei tiennyt, olisiko kiitollinen mustasukkaiselle lemmikille vai typertynyt eläimen huonoista käytöstavoista.
“Kyllä vain”, Mana nyökkäsi ja otti toisen lasin ystävänsä kädestä.
“Mies kiljaisi korvani lukkoon kauhuissaan ja perääntyi, jolloin Yorun hampaat repäisivät ison palan vaatteesta. Sitä taitaa olla tässä lattiallakin… Kuitenkin, kun se munkki sitten kääntyi ympäri, Yoru onnistui loikkaamaan sylistäni ja iski hampaansa miehen ahteriin, mutta kaapua oli niin paljon onneksi, ettei Yoru saanut ikävämmästä kohdasta otetta. Pienen tiimellyksen keskellä Yoru onnistui repäisemään toisen palasen irti, jolloin minäkin tajusin puuttua tilanteeseen ja löin käteni kuuluvasti kolmesti yhteen. Onneksi Yoru tajusi vielä totella tuttua käskyä ja tuli sitten saaleineen takaisin syliini.”
“Onneksi totteli, muuten olisi ollut ongelmia, koska et olisi voinut avata suutasi ja komentaa Yorua, kuten Burutendoulla”, nuorempi rapsutti hiukan koiraa korvan takaa eläimen tuhistessa tyytyväisyydestä jatkaen taas riekaleen riepottamista.

“Mikä taas sinulla kesti?” naamioitunut katsahti kysyvästi nuorukaista vieden samalla lasin huulilleen.
“Törmäsin juomia hakiessani Saito Theraan ja hänen isäänsä – Saito Teruhi omistaa yhden televisiokanavan”, avustaja aloitti laihemman nyökätessä kuulleensa nimet ennenkin.
“Keskustelimme kaikenlaista, kun eräs nunnaksi pukeutunut nainen tuli kyselemään munkiksi pukeutunutta miestään. Teruhi-sama sitten kertoi nähneensä munkin lähentelemässä naispoliisia. Sitten kyseinen mies juoksikin sopivasti paikalle vaimonsa silmien eteen, jolloin päätin rientää takaisin sinun luoksesi.”
“Kilttiä”, vaatesuunnittelija vilkaisi suuntaan, johon munkki Tuck oli kadonnut.
“Minun on tosin vaikea uskoa, että sillä irstailijalla on vaimo!”
“No, ei ole kauaa”, puna-mustahiuksisen huomautus sai vanhemman kohottamaan tähän kysyvän katseensa.
“Vaimo päätti häipyä juhlista ja laittaa asianajajansa hoitamaan eropaperit valmiiksi”, nuorukainen nojautui hiukan kaiteeseen näyttäen rennolta, mutta samalla kapteenimaisen asialliselta.
“Miksi en lainkaan ihmettele tuota?” naispoliisi hymyili pienesti ja joi hiukan lisää vihreätä boolia, koska se maistui yllättävän hyvälle.
“Vai juttelit sinä Saito Theran kanssa. Sehän on mukava kuulla – paitsi jos hän yritti iskeä sinua.”
“Ei hän mitään sellaista yrittänyt”, kalpeampi naurahti ilahtuneena.
“Me ymmärsimme toisiamme – olemmehan kumpikin aika räväköitä hiuksillamme. Lisäksi asiaan vaikutti varmasti se, että hän on täysin oma persoonansa: nuori nainen, jolla on myös oma tahto.”
“Oma tahto missä asiassa?” vaaleampi katsahti pidempäänsä uteliaana.
“Thera-sama ei tahdo, kuten taas isänsä haluaisi, mennä naimisiin Hide-zoun kanssa”, pieni puna nousi vaaleille poskille.
“Yksi kilpailija siis vähemmän”, Mana tirskahti lasikätensä takaa.
“Niin kai sen voisi sanoa”, Seth myönsi nolostuneena.
“Hänen kanssaan oli muutenkin mukava jutella. Minua vain huolettaa eräs asia…”
“Mikä asia?” siniharmaasilmäinen kysyi heti hyvän ystävän tavoin.
“No, hän sanoi haluavansa puhelinnumeroni. Ilmeisesti haluaa vielä kuulla minusta ystävämielessä. En vain tiedä, onnistuisiko ystävyytemme, koska…”, varas mietti, miten ilmaisisi asian.
“Koska olet Asagin alaisuudessa”, entinen soluttautuja tiesi hyvin, mitä toinen tarkoitti.
“Niin”, nuorempi joutui myöntämään.
“Älä sitä murehdi, Seth”, kauniskasvoinen jatkoi hiljaa kuiskailemista.
“On hyvä, että mafian ulkopuoleltakin on ystäviä. Onhan se ikävä valehdella ja salata asioita, mutta se on pieni paha. Joskus jokainen meistä haluaa tuulettaa päänsä tästä kaikesta ja se on helpointa tehdä muiden ystävien kanssa”, pieni hymy kohosi maalatuille huulille.
“Älä siis vielä pelkää tuollaista.”

Kirjanpitäjä katsoi ystäväänsä hymyillen ja siemaisi juomaansa vilkaisten sitten ympärilleen. Ruskeasilmäisen katse osui sisälle, lähelle parvekkeen ovea olevaan mieskolmikkoon, tai oikeastaan näiden silmiin. Joukossa oli yksi haarniskapukuinen samurai, roomalainen keisari ja vanki, joista jälkimmäinen tuijotti hyvin kierosti entistä soluttautujaa.
“Tuota, Mana?” pidempi suoristautui nojaamasta pitäen varmaa, varsin sotilaallista asentoa, vaikkei tehnytkään kunniaa.
“Niin?” vaatesuunnittelija kurtisti huomaamattomasti kulmiaan ystävänsä äkillisestä jäykistymisestä.
“Onko Yoru valmis avustamaan minua toisessa taistelussa?” kapteenipukuinen painoi lippaa hiukan silmilleen näyttäen huomattavasti totisemmalta kuin aikaisemmin.
Naispoliisi käänsi katseensa parvekkeen ovelle, josta heitä kohti lähestyi vieras kolmikko, jotka hymyilivät hänelle hyvin maireasti. Vaaleahiuksinen pyöräytti silmiään voimatta uskoa tätä mahdolliseksi kääntäen katseensa muualle viileästi. Yoru aisti lähellä olijoiden hermostuksen ja nosti nappisilmänsä katsomaan tulijoita. Häntä ei heilunut, vaan pysyi jäykkänä paikallaan muun kehon kanssa. Hampaat puristivat tiukasti väliinsä ruskeata kangasta eläimen miettiessä parhaillaan, iskisikö hampaansa noiden tulijoiden ahtereihin ja kuka olisi ensimmäisenä jonossa.
“Ulkona on mukavan viileä”, samurai puheli sivistyneesti liikkuen pehmein askelin lähemmäksi.
“Sisällä alkaa olla jo ikävän kuuma.”

Mana ja Seth pysyivät vaiti ja näyttivät keskittyvän koiraan, joka nautti isäntänsä silityksestä, vaikkei katse liikkunut mihinkään. Lasit oli laskettu samalla hetkellä kaiteelle, kun kolmikko oli tullut heidän luokseen. He kaikki olivat nuoria, luultavasti perijöitä tai erilaisten yritysten hallitusten jäsenten lapsia. Saattoihan joku heistä olla jotain sukua Sugizolle, mutta siitä mafiamiehet eivät välittäneet. Kaksi tulijoista huomasi kaksikon vastahakoisuuden selkeästi, koska he näyttivät yllättäen harvinaisen epävarmoilta, mutta naamioituneen kylmyys tuntui vain villitsevän vankia.
“Ei tuollainen kaunokainen saisi yksin seinäkukkasena täällä ulkona seisoskella”, mies, jolla oli musta pystytukka, siirtyi nojailemaan kaidetta vasten aivan vaatesuunnittelijan viereen.
Siniharmaasilmäinen vilkaisi ystäväänsä typertyneenä. Tämähän oli jo ennen kuulumatonta! Oliko tuo typerys sokea? Oliko hän muka yksin? Kaikkea muuta, tässä oli varsin tyylikkään näköinen kapteeni ja vielä luimisteleva koira, joka oli pysynyt harvinaisen hiljaisena. Ei entinen vakooja todellakaan ollut yksin!
“Mikä on, kaunokainen?” vanki kosketti hellästi, harvinaisen röyhkeästi puuteroitua poskea.
“Ujostuttaako?”
Entinen vakooja väisti ja otti askeleen sivummalle kääntyen iskijöitään kohti. Silmät roihusivat kiukusta olemuksen ollessa kuitenkin yhtä jäätä. Samurai ja keisari jäykistyivät jääpatsaiksi vaikuttavan olemuksen edessä osaamatta muuta, kuin änkyttää kauhusta. Jostain syystä se ei tuntunut vaikuttavan ollenkaan vankiin, joka hymyili entistä leveämmin.
“Olkaa hyvä, ja jättäkää hänet rauhaan”, avustaja astui lyhempänsä viereen ja painoi kätensä tämän olkapäälle.
“Kuten huomaatte, hän ei kaipaa seuraanne.”
“Mitä se sinua kiinnostaa?” pystytukka ärähti matalasti.
“Etkö tiedä, kuka olen?”
“En”, puna-mustahiuksinen olisi halunnut lisätä, ettei edes välittänyt, mutta piti kuitenkin mölinät mahassaan.
“Mitä?!” vanki näytti kauhistuvan.
“Etkö tosiaankaan tiedä!?”

Varas ravisti päätään kieltävästi vilkaisten samuraita ja keisaria tuimasti näiden ottaessa muutaman askeleen taemmas. Kyllä, nämä olivat tosiaan niitä räkänokkia, jotka luulivat olevansa jotain erikoista, koska vanhemmilla oli harvinaisen iso lompakko. Onneksi hän oli sentään oppinut Hide-zoulta ja Asagilta, miten ainakin heikompi itsetuntoiset saatiin vetäytymään yhdellä vilkaisulla. Olivathan nämä sentään häntä nuorempia.
“No, eipä sinulla ole väliä”, nuori mies päätti kiinnittää taas kaiken huomionsa todelliseen jääkuningattareen, joka ei jostain syystä käyttäytynyt kuten muut naiset hänen seurassaan.
“Noin kauniilla neidolla on varmasti tylsää seisoskella täällä poissa muiden silmistä”, tämä jatkoi viehkeästi hymyillen ja ojensi kätensä koskeakseen meikattuja kasvoja uudelleen.
“Tuollainen kaunotar ansaitsee kaiken huomion ja enemmänkin.”
Seth avasi suunsa sanoakseen pari valittua sanaa, mutta hirvittävä murina sai hänet puraisemaan kieltään. Nopeasti nuorukainen vilkaisi ympärilleen toivoen, ettei koiran murina ollut herättänyt muiden huomiota. Toive oli turha.

Vanki vetäisi kätensä nopeasti takaisin, kuin naispoliisi saattaisi purra, mikä ei sinänsä ollut turha pelko. Eräs toinen saattaisi viedä vain pienen palan lihaa mukanaan. Samurai ja keisari perääntyivät jäykin jaloin vielä lisää huomatessaan pienen skotlanninterrierin näyttävän hampaitaan. Matala, silti hyvin kuuluva ja uhkaava murina varoittivat raidallisiin vaatteisiin pukeutunutta tulemasta enempää lähemmäksi. Yorun korvat olivat luimussa ruskean riekaleen roikkuessa yhä hampaissa. Musta pää kohottautui pienine koppalakkeineen pystyyn silmien tuijottaessa tiukasti pystytukkaa.
“Pitäkää koiranne kurissa”, vanki koetti pysyä rauhallisena, mutta ääni värisi liikaa.
“Käskekää sen lopettaa.”
Mana silitti hellästi lemmikkinsä selkää, mutta eläin ei rauhoittunut omistajansa kosketuksesta. Koira oli ilmiselvästi sitä mieltä, että tuo vieras mies oli vaarallinen ja se halusi suojella isäntäänsä tiukasti.
“Ei hätää, Yoru”, kirjanpitäjä sanoi omituisen rauhallisella äänellä – suorastaan helpottuneella, mikä sai entisen soluttautujan vilkaisemaan ystäväänsä kysyvästi.
Katse siirtyi kuitenkin uhmakkaaseen perijään, joka ei ilmeisesti ymmärtänyt edes koiran murinasta häipyä paikalta.
“Lopeta heti!” pystytukka kivahti Yorulle, jonka murina vain yltyi rauhoittavista silittelyistä huolimatta.
“Hyvä tyttö, Yoru”, kuului yllättäen matala kehräys, joka sai koiran lopettamaan murinan kuin taikaiskusta.

Vankka häntä ryhtyi heilumaan iloisena eläimen kääntäessä päänsä ääntä kohti muun väen, paitsi puna-mustahiuksisen, noudattaessa esimerkkiä.
“Niin sitä pitää”, mustahiuksinen poliisi käveli tyylikkäästi naispoliisin luokse kahden dobermannin marssiessa rinnalla kolmen muun miehen kanssa.
Iskijäporukka perääntyi nyt kunnolla vangin haukkoessa henkeään järkyttyneenä. Tämä kyllä huomasi, että dobermanneilla oli ikävät kulmahampaat ja vielä sellaiset ilmeet kasvoillaan, etteivät ne päästäisi irti, kun kerran pääsivät veren makuun. Kolmikko joutui kauhun valtaan myös toisesta syystä. Ei tarvinnut olla nero, vain hiukan sivistynyt ja halukas pitämään henkensä, että tunnisti mustiin pukuihin pukeutuneet hujopit, jotka mulkoilivat aurinkolasiensa takaa. Eipä tosin heidän edellään kulkeva kenraaliksi pukeutunut teräväpiirteinen mies jäänyt huonommaksi. Kasvot pysyivät vakavina, mutta ruskeankellertävät silmät katsoivat tuimasti nuorempia Tatemonokin toimitusjohtajan asettuessa kapteeninsa viereen laittaen käden tämän olkapäälle. Eniten hämmennystä ja kauhua herätti mustasilmäinen poliisi, joka kietoi kätensä vaaleahiuksisen vyötärön ympärille omistavasti. Eikä mies tietenkään ollut kukaan muu kuin Ishikawa Asagi.
“Hyvin tehty, Yoru”, pantterimainen rapsutti eläimen leukaa painaen kevyen pusun rakastajansa poskelle tämän hymyillessä tyytyväisenä kultansa saapumisesta.
“Mistäs sinä tällaisen riekaleen olet repinyt?”
“Se on saalis viimeisimmästä voitosta”, Seth vastasi nopeasti ja hymyili rakkaalleen tämän vastatessa lempeästi katseellaan takaisin.
“Oi, sitä on vahdittu oikein olan takaa vai?” yakuza naurahti matalasti asettaen pienen koppalakin paremmin koiran päähän.
“Nyt voitkin sitten rentoutua, kun minä tulin.”
Katse nousi hitaasti kolmikkoon, joka oli jäänyt siihen seisomaan, vaikka katseilla oli jo vihjattu, että näiden kannattaisi lähteä hyvän sään aikaan. Rikollisjärjestön johtaja painoi naispoliisin itseään vasten ryhtyen suukottamaan vaaleata kaulaa, kuin ei muka huomaisi muita läsnäolijoita. Siniharmaasilmäinen taivutti sirosti päätään antaen toiselle mahdollisuuden paremmin painaa kiihottavia suudelmia herkälle iholle. Miljonäärin katse pysyi koko tuona aikana kuitenkin vangissa ja tämän ystävissä tehden asian varsin selväksi, kunnes hymyillen irrotti huulensa rakkaastaan.
“Kenen seuralaisena te häntä pidätte?” Asagi kysyi matalasti harvinaisen uhkaavaan sävyyn, vaikka kasvot olivat mitä ystävällisimmät.

Jos katseella olisi voinut tappaa, pantterimainen olisi suorastaan räjäyttänyt kolmikon taivaan tuuliin katseellaan ja vielä kidutti äänellään. Samurai kiskaisi roomalaisen nopeasti mukanaan sisälle jättäen vangin selvittämään välejään lainvalvojien ja vielä armeijan väen sekä avaruusolioiden metsästäjien kanssa. Pystytukan huulille kaartui tuskaisa hymy, joka muistutti enemmän irvistystä.
“Odottakaa!” hirvittävä rääkäisy pääsi ilmoille nuoren miehen rynnätessä ystäviensä perään.
“Huonoon suuntaan tämä yhteiskunta on menossa”, yakuza ravisteli murheellisena päätään.
“Nykyään ei muisteta enää, millä päällä pitäisi ajatella.”
Seth tyrskähti voimakkaasti nojaten Hide-zouhun, joka koetti piilottaa hymyään ja pidäteltyä nauruaan kätensä taakse. Mana tuijotti silmät pyöreinä rakastaan Yorun pudottaessa vahingossa kankaanriekaleen järkytyksestä. Közi ja K nostivat katseensa taivaalle hengittäen harvinaisen raskaasti, kuin heiltä olisi pääsemässä jotain täysin sopimatonta, josta he voisivat menettää maineensa.
“En olisi ikinä uskonut sinun sanovan noin”, kakkosmies huokaisi raskaasti painaen rakkaansa itseään vasten saadakseen jotain tukea.
“Sinä, joka isket jokaista liikkuvaa olentoa!”
“Unohdat yhä, etten sekaannu eläimiin tai lapsiin ja harvemmin lähden varattuja iskemään”, mustatukka puolustautui leikkien loukkaantunutta.
“Niin, sinä vain yrität saada varatut mukaan kimppakivaan”, ruskeankellertäväsilmäinen huomautti sarkastisesti kokemuksen syvällä rintaäänellä.
“Mikset saman tien pyytänyt häntä mukaasi?”
“Oletko sekaisin?” rikollisjärjestön johtaja näytti kauhistuvan.
“Tuon limanuljaskan? Ällöttävää! Ei tuo edes ollut hyvännäköinen! Hirvittävä loukkaus!”
“Myönnän, että olet tuossa kohdassa oikeassa”, teräväpiirteinen näytti mietteliäältä.
“Anteeksi, Asagi.”
“Saat anteeksi – tietyin ehdoin”, viekas hymy kohosi pantterimaiselle.
“Siinä tapauksessa unohda”, ruskeahiuksinen sanoi päättäväisesti.
“En koskaan, ilkimys!” mustasilmäinen huudahti painaen vaatesuunnittelijan itseään vasten.
Entinen soluttautuja sulki silmänsä hymyillen. Nyt hänen oli paljon parempi olla, kun ei tarvinnut enää huolehtia mahdollisista lähentelijöistä ja heistä selviytymisestä ilman ääntä. Yakuza pitäisi todellakin huolta siitä, ettei kukaan koskisi naispoliisiinsa.

“Anteeksi, kun kesti”, Hide-zou painoi pienen suukon Sethin poskelle.
“Jouduimme saman tien haastateltaviksi, minkä jälkeen pääsimme vasta keskustelemaan liikeasioista. Koetimme pitää kiirettä, mutta silti meni aikaa, kun muutamat muut liikemiehet liittyivät keskusteluun.”
“Ei se mitään”, avustaja hymyili leveästi rakkaalleen.
“Saimme katsella huoneistoa ja ehdin jopa saada uuden tuttavuuden, mutta olen iloinen, että olette taas meidän seurassamme.”
“Kehen sinä törmäsit?” kakkosmies kysyi pehmeästi sipaisten sormellaan pidempänsä nenää.
“Saito Theraan”, nuorukainen vastasi.
“Saito Theraan?” voimakasleukainen kurtisti kulmiaan.
“Siis Saito Teruhin tyttäreen?”
“Häneen juuri”, puna-mustahiuksinen naurahti.
“Ei tarvitse pelätä, Hide-zou. Hänen isänsä on kyllä innokas naittamaan teitä kahta, mutta Thera-sama on toisenlainen. Hän ei edes halua mennä kanssasi naimisiin, että olet turvassa.”
“Eikä Thera kyllä saisi sinua napattua”, Asagi huomautti silmien kiiluessa.
“Minä en nimittäin salli sitä, kuten ei salli Sethkään.”
“Sinun syysi ovatkin sitten ne, mitä en halua kuulla enää kertaakaan tänään”, Hide-zou huokaisi raskaasti Manan tirskahtaessa kätensä suojassa.
“Thera-saman kanssa oli mukava jutella, koska meillä tuntui olevan hiukan samanlainen ajatusmaailma”, varas käänsi katseensa henkivartijoihin, jotka olivat laittaneet J:n ja Jinin istumaan eteensä.
“Hän itse asiassa kertoi ihailevansa aina teidän hiuksianne, Közi ja K.”
Henkivartijat katsoivat hetken aikaa kirjanpitäjää, nostivat päät takaisin katsomaan suoraan eteenpäin. Lopulta Közi ryhtyi tuijottamaan kenkiään K:n katseen harhaillessa pitkin parveketta kuin tämä etsisi mahdollisia uhkia. Yllättäen nelikko näki, kuinka kummankin miehen poskille nousi hiukan punaa ylpeiden hymyjen noustessa huulille kuulemistaan kehuista.

“Missä on kamera, kun sitä tarvitsisi!” yakuza parkaisi turhautuneena.
“Tänä iltana on tapahtunut jo kaksi ihmeellistä asiaa! Ensin Közi ja K pukeutuvat pukuihin ja nyt he punastelevat! Mitä seuraavaksi tapahtuu?”
“Minusta tuntuu, että jotain hyvin epäilyttävää tai pelottavaa”, liikemies huomautti ravistellen päätään uskomatta tätä mahdolliseksi.
Kookas kaksikko näytti entistä vaivaantuneemmalta, kun heidän johtajansa ryhtyi kiusaamaan heitä. Irokeesipäinen hieroi hiukan niskaansa kykenemättä katsomaan muihin ja punapää pyöritteli jalkojaan tutkaillen yhä kengänkärkiään.
Mana värähti pienestä tuulesta vasten rakastaan, joka huomasi tämän liikkeen välittömästi.
“Onko sinulla kylmä?” Asagi kysyi heti painaen laihemman tiiviimmin itseensä.
“Hiukan”, entinen vakooja kuiskasi pantterimaisen korvaan.
“Siinä tapauksessa painumme takaisin sisälle”, yakuza päätti lähtien viemään rakastajaansa ovelle.
“En halua, että vilustut. Sinä kun et silloin suostu yhtään mihinkään!”
“En niin”, kauniskasvoinen iski silmäänsä henkivartijoille ja Sethille, joka oli yhä rakkaansa kainalossa.

Hide-zoun toinen suupieli kohosi hymyyn Közin ja K:n nyökätessä kiitollisina. He kaikki olivat helpottuneita siitä, että viimein nämä keskustelut päättyivät. Ainakin siihen asti, kunnes rikollisjärjestön johtaja saisi jostain muistutuksen. Henkivartijat napsauttivat sormiaan ja koirat lähtivät välittömästi heidän mukanaan takaisin sisälle upseereiden jäädessä vielä hetkeksi parvekkeelle.
“Anteeksi tosiaan, kun kesti”, ruskeahiuksinen katsoi kalpeampaa.
“Saat anteeksi”, kirjanpitäjä hymyili viehättävästi.
“Tietyin ehdoin.”
“Enköhän minä ne ehdot onnistu täyttämään jotenkuten”, toimitusjohtaja vilkaisi ympärilleen, mutta väkeä ei ollut melkein lainkaan parvekkeella.
Lähes kaikki vieraat olivat sisällä valmiina juoruamaan saapuvan juhlaväen kanssa ja katsomaan toisten vaatetusta. Hymyillen tyytyväisenä siitä faktasta vanhempi otti hellästi kiinni kalpeasta leuasta.
“Toivottavasti onnistun täyttämään ne hyväksyttävästi”, täyteläiset huulet kutsuivat toisen kapeita huulia mukaan pieneen tanssiin.
Varovaisesti kielet koskettivat toisiaan miesten nauttiessa toisistaan sen hetken ajan, mitä saivat. Suudelman jälkeen he pysyivät yhä toisissaan kiinni katselleen kasvoja ja ilmeitä.
“Minusta tuntuu, että onnistut täyttämään ne ehdot enemmän kuin hyväksyttävästi”, varas kuiskasi hiljaa.
“Kotona sitten”, kumpikin sanoi täsmälleen samaan aikaan teräväpiirteisen naurahtaessa kultansa leikkisälle virneelle.
“Mennään sisälle, ettei Asagi saa omituisia päähän pistoja viipymisestämme”, kenraali kääntyi ympäri asettuen alaisensa rinnalle.
Seth nyökkäsi hymyillen heidän siirtyessään kirkkaiden valojen keskelle sisälle.
Kaksi juomalasia jäi kaiteelle seisomaan kummassakin ollessa vielä vihreätä boolia. Eipä kaksikko siitä välittänyt, koska pian Sugizon palkkaama tarjoilija kävi hakemassa ne pois vieden keittiöön pestäväksi.

Ilta kului, kuten saattoi olettaakin. Vieraat juttelivat keskenään ja isät yrittivät naittaa lapsiaan keskenään. Valitettavasti vain harvat tytöt olivat samanlaisia kuin Thera, joka sanoi varsin suoraan eräälle vangille, ettei häntä voisi vähempää kiinnostaa – ihme, ettei vielä potkaissut nivusille saamansa lähentelyn takia.
Oikeastaan mitään erikoisempaa ei tapahtunut. Eräs kolmikko vältteli parhaan taitonsa mukaan Asagia ja ei ihmekään, koska tämä, heidät huomatessaan, katsoi heitä vaarallisesti hymyillen. Asiaan kyllä luultavasti vaikutti eräs henkivartijakaksikko, joka oli kiitollisuuden velassa Manalle ja päätti sitä varten mulkoilla kaikkia mahdollisia lähentelijöitä erittäin tuimasti aurinkolasiensa läpi. Hide-zou ei viitsinyt moisella vaivata päätään, vaan oli tuttu, vakava itsensä. Välillä mies kylläkin salakavalasti tarttui Sethiä kädestä kiinni ja puristi hellästi, mikä sai varkaan hymyilemään onnellisena. Hänestä oli vain ihanaa, miten rakas saattoi muistaa hänen läsnäolonsa pitkin iltaa, vaikkei voinutkaan näyttää tunteitaan kovin avoimesti. He liikkuivat paljolti yakuzan ja muiden seurassa, mutta muutaman kerran he päätyivät juttelemaan aivan eri ryhmiin. Suurin osa keskustelusta liittyi paljolti lastensairaalan avajaisiin ja – kuten saattoi arvata – liikeasioihin. Puna-mustahiuksinen oli jo harkitsemissa voimakasleukaisen raahaamisesta vessaan, koska ei jaksanut kuulla enää yhtään rakennusehdotusta tai sitä, että hän vaihtaisi toiselle yritykselle töihin. Onneksi sentään vihdoin ja viimein tapahtui jotain…

“Hakuei!” Sugizo käveli pitkin askelin kädet levällään ovesta sisään astuneita vieraitaan vastaan.
Eräs palvelija avasi oven ja päästi sisään kolme miestä ja yhden naisen etummaisen näyttäessä epätoivoiselta kuullessaan jälleen pormestarin keksimän lempinimen.
“Sinähän olet komeana tänään! Oletko ajanut jopa partasi!” kaupunginjohtaja halasi koristeelliseen, vanhahtavaan miesten kimonoon pukeutunutta miestä.
Seth kallisti päätään tutkaillessaan tullutta. Tällä oli mustat hiukset, joissa oli muutama vaalea raita. Tullut oli myös vanhin koko seurueesta ja tällä oli tummat silmänaluset, vaikka niitä oli peitelty ilmeisesti meikeillä. Miehen käsivarresta piteli kiinni lyhyt, uskomattoman siro ja sievä nainen, jolla oli vaaleanvihreä, samaa tyyliä edustava pitkähihainen kimono päällään. Pitkät punertavat hiukset oli jätetty auki, vaikkakin kammattu piikkisuoriksi muutaman kiehkuran kaareutuessa kuitenkin pieneen kiharaan.
“En ole koskaan nähnyt sinua noin siloposkisena”, Dracula taputti hellästi ystävänsä leukaa tämän työntäessä juhlien isännän kauemmaksi.
“Lopeta jo tuollainen, Sugizo”, Hakuei oikoi hiukan mustaa, muinaisen Japanin prinssin kimonoaan.
“Sinä tiedät, että vihaan tuota nimeä.”
“Siksi minä käytänkin sitä”, vampyyri paljasti hampaansa hymyillen ja vilkaisi sitten punertavahiuksista naista.
“Kukas tämä viehättävä neito on, Hakuei?”
“Tämä tässä on alaiseni Kitade Nana”, komisario sanoi hiukan karskisti vilkaisten muualle seuralaisensa hymyillessä sievästi.
“Oikein hyvää iltaa, Sugizo-sama”, nainen kumarsi asiallisen naisellisesti pitäen yhä kiinni esimiehensä kädestä.
“Mielenkiintoista”, Sugizo katsoi ystäväänsä merkitsevästi.
“Tarkoittaako tämä sitä, että saan pian kutsun sinun enkä veljesi häihin?”

Seth tirskahti huomatessaan Hakueiksi kutsutun kasvojen muuttuvan hehkuvan punaisiksi tämän melkein syöksyessä kuristamaan pormestaria Nanaksi esittäytyneen kikattaessa hiljaa. Kaupunginjohtajan onneksi kaksikon takana seisoneet merirosvo ja maatierosvo onnistuivat tarraamaan ajoissa japanilaisen prinssin puvusta kiinni, ettei naamiaisissa koettu murhaa eikä epäkuolleen kuolemaa tullut todistetuksi.
“Mitä katselet?” Hide-zou kuiskasi pehmeästi rakkaansa korvaan tämän vilkaistessa hymyillen kultaansa.
“Äsken tulleita vieraita”, nuorukainen vastasi viitaten rosvoihin ja aatelisiin.
Hetken aikaa teräväpiirteinen katsoi tulleita ja jäi erityisesti tuijottamaan ruskeahiuksista merirosvoa, jonka toisen silmän päällä oli silmälappu, ja maantierosvoa, jolla oli vaaleat hiukset ja muutama ruskea otsahius.
“Voi ei…”, käsi nousi epätoivoisena silmille.
“Mikä sinulle tuli?” kalpeampi katsoi säikähtäneenä voimakasleukaista, joka näytti huonovointiselta.
“Teru ja Yuuto tulivat”, kakkosmies kuiskasi nopeasti pidemmälleen.
“Jos K ja Közi huomaavat heidät, olemme pulassa – ellei Asagi tajua tehdä jotain.”
“Miten minusta tuntuu, ettei hän tajua tehdä yhtään mitään – paitsi innostaa heitä?” ruskeasilmäinen veti kiivaasti henkeä ja vilkaisi uudelleen saapuneita pormestarin tervehtiessä rosvoja ystävällisesti hymyillen.
“Entä tuo mies ja nainen? Keitä he ovat?”
“Tsunehito on kertonut, että tuo Hakueiksi kutsuttu on oikealta nimeltään Tanaka Hirohide, komisario ja tuo nainen on ilmeisesti Kitade Nana, eräs toinen poliisi samalta osastolta – tunnettu kamalana kiukkupussina”, toimitusjohtaja kertoi pikaisesti.
“Heistä ei kyllä tule olemaan lähes lainkaan apua Köziä ja K:ta vastaan.”
“Valitsemme siis harhautuksen?” oppilas varmisti strategian kulmat kurtussa.
“Se ei paljoakaan auta”, ruskeahiuksinen huomautti kääntyen nopeasti ympäri.
“Mutta parempi ostaa aikaa sitä varten, että keksimme sen, miten pidämme heidät kurissa!”

Upseerit harppoivat nopeasti takaisin muiden vieraiden sekaan hakien katseillaan erästä nelikkoa, jolla oli kolme koiraa mukana. Yllättävän nopeasti he löysivätkin nämä keskustelemasta kaukaisten liikemiesten kanssa jostain joutavanpäiväisestä. Seth vilkaisi kysyvästi rakastaan, koska ei ollut varma, voisivatko he astua tilanteeseen noin vain. Hide-zou oli ilmeisesti sitä mieltä, että he voivat, koska käveli nopeasti ystävänsä viereen kumartaen pienesti muille.
“Anteeksi häiriöni, Asagi-sama, mutta minulla olisi tärkeää asiaa liittyen Tatemonokiin. Voisimmeko mennä muualle juttelemaan?” kakkosmies katsoi vaativasti mustatukkaa, joka kurtisti kulmiaan.
“Toki, Hide-zou-kun”, Asagi sanoi nopeasti ja kääntyi keskustelukumppaneidensa puoleen.
“Suokaa anteeksi, mutta minun on mentävä. Kuten tiedätte: liikeasiat eivät voi odottaa.”
Miehet nyökkäsivät ymmärryksen merkiksi, jolloin kuusikko lähti toimitusjohtajan johdatuksella poispäin. Suurin osa vieraista väisti heidän edestään, mihin varmasti vaikutti kaksi ikävästi irvistelevää dobermannia. Ruskeahiuksinen vei heidät parvekkeelle, josta Thera siirtyi juuri pois muutaman muun nuoren naisen kanssa. Oranssimustahiuksinen iski pikaisesti silmää kapteenille tämän nyökätessä pienesti, kunnes siirtyi jälleen rakkaansa rinnalle ja perijätär meni sisälle. Yakuza siirtyi nojailemaan kaiteeseen pidellen yhä Manaa itseään vasten omistavasti. Közi ja K taas ottivat suuret koirat jälleen itselleen asettuen vahtimaan kaikkea.

“Mistä haluat puhua, Hide-zouni?” rikollisjärjestön johtaja kysyi hymyillen.
“Haluatko, että lähdemme nopeasti takaisin Burutendoulle?”
“En, vaan puhua erittäin tärkeästä ja sinulle ilmeisesti tuntemattomasta asiasta kuin käytöstavoista”, nuorempi sanoi painokkaasti.
“Olenko käyttäytynyt muka huonosti?” käsi nousi sirosti poskelle.
“Hassua, minä kun luulin olleeni täällä erityisen kohtelias.”
“Täällä sinä olet pientä poikkeusta lukuun ottamatta ollut oikea herran enkeli”, kenraali huokaisi raskaasti.
Tämäkin keskustelu alkoi lupaavasti.
“Eipäs nyt mennä loukkauksiin”, yakuza huomautti virnistäen pirullisesti.
“Enkelinä olo on tylsää, koska he eivät ymmärrä seksin ihanuudesta mitään. Lisäksi tuo pieni poikkeus oli ihan aiheellinen, vai mitä, Mana?” mies vilkaisi rakastajaansa, joka katsoi takaisin hymyillen.
Jopa Yoru haukahti pienesti myöntääkseen olevansa samaa mieltä.
“Sitähän minäkin ajattelin”, mustatukka kehräsi matalasti ryhtyen silittämään kauniskasvoisen poskea, ennen suudelmaa.
Huulet ja kielet tanssivat vaativasti toisiaan vasten koiran huomatessa joutuneensa mukavasti kahden miehen syleilyn väliin, mutta se oli tottunut siihen. Lemmikki saattoi jopa uskoa, että sitä todella halattiin.
“Älä jätä minua huomioimatta, kun puhun sinulle, Asagi”, Hide-zou sanoi terävästi.
Seth vilkuili sisälle toivoen mielessään, etteivät poliisit päättäisi kulkea parvekkeen ovien ohitse. Nämä luultavasti kävisivät kaikki vieraat läpi ja vasta sitten lähtisivät liikehtimään arvaamattomasti. Kuitenkin jokin hänessä käski tarkkailemaan ympäristöään jopa tarkemmin kuin Közi ja K. Henkivartijat katsoivat huomaamattomasti mustien aurinkolasiensa läpi puna-mustahiuksista kurtistaen millimetrin sadasosan verran kulmiaan. Kuitenkaan parivaljakko ei sanonut mitään, vaan ryhtyi tasaisesti kiertämään tarkoilla silmillä ympäristöään.

“Asagi, lopeta leikkiminen”, kakkosmies ärähti harvinaisen vihaisena, mikä keskeyttikin johtajansa ja tämän rakkaan suudelman.
“Mikä sinua pännii, Hide-zou?” pantterimainen katsoi hiukan hämmentyneenä ystäväänsä.
“Miksi olet noin äkäinen ja haluat puhua minulle käytöstavoista?” mustat silmät kapenivat yllättäen viiruiksi.
“Onko Klaha tullut taas miehineen kuokkimaan?”
“Mutta Teru, juurihan me tulimme ulkoa. Miksi sinä haluat mennä parvekkeelle?” kuului yllättäen ääni, joka sai varkaan vetämään kiivaasti henkeä, keskeyttäen keskustelun äkkiä.
K:n kasvoille levisi suorastaan ilahtunut hymy samoin kuin Közille, joka kääntyi kunnolla ovia kohti. Hide-zou löi käden otsalleen haluamatta uskoa sitä, että heidän rakkaat poliisinsa olivat päättäneet saman tien tulla parvekkeelle. Olisi sittenkin pitänyt lukittautua Sugizon makuuhuoneeseen yakuzan kanssa, vaikka sillä olisi varmasti ollut paljon ikävämmät seuraukset. Asagi käänsi katseensa terävästi ovelle Manan hätkähtäessä heidän seuraansa tulevia miehiä.

“Yuuto-san!” leveä hymy kohosi rikollisjärjestön johtajan huulille tämän huomatessa ruskeatukan.
Miehellä oli silmälappu oikean silmänsä päällä. Sen lisäksi tällä oli suunnilleen polviin asti ulottuva kapteenin samettitakki, löysemmät housut ja pitkävartiset saappaat. Päässä oli hiukan kolmiomainen hattu, jossa oli yksi oikein paksu, iso sulka keikkumassa askeleiden mukana. Valkoisen paidan päällä kulki ristiin kaksi ruskeata asevyötä, joissa kummassakin oli vanhat musketit ja lantiolla roikkuvassa vyössä oli pieni sapeli.
“Teru-san!” miehen ääni suorastaan nauroi riemusta, kun maatierosvo pysähtyi kesken askeleen ja jäi tuijottamaan kauhuissaan kuusikkoa huomaamatta koiria lainkaan.
Vaaleat hiukset oli sotkettu ja kasvoille oli laitettu ruskeata maalia tehden ihosta likaisen. Vaatteet olivat ruskeat, varsin roikkuvat, mutta silti maatierosvolle varsin tyylikkäät. Pitkä liivi ulottui puoleen väliä reisiä ja jaloissa oli tummanruskeat löysemmät housut, jotka laskeutuivat saappaiden päälle. Ylipitkä paita roikkui housujen päällä ja oli sidottu laihan vartalon ympärille vyöllä, jossa roikkui veitsi, pieni miekka ja tietenkin musketti. Olkapäiden nyörityksistä saattoi nähdä, että paidan hihat oli irrotettavissa, jos tulisi oikein kuuma ja tämän piirteen ainakin Közi huomasi ilokseen.
“Mietimmekin jo, että milloin tulisitte!”

Teru näytti siltä, kuin voisi koska tahansa pökertyä. Ainakaan miehen ei tarvinnut miettiä sitä, että saattaisi kaatuessaan loukata päänsä. Közi varmasti hoitaisi tätä hellästi enemmän kuin mielellään. Yuuto katsoi yhdellä silmällään järkyttyneenä parvekkeen väkeä vilkuillen kauhuissaan K:ta, joka tuijotti eteensä. Henkivartijoiden katseita ei voinut tietenkään nähdä aurinkolasien läpi ja miehet olivat muutenkin kivikasvoisia, ettei ilmeistä voinut päätellä mitään. Seth hengitti tuskaisen pienesti ja rukoili mielessään, että Hide-zou olisi ollut tavallaan väärässä, tavallaan oikeassa. Poliiseilla ei nimittäin ollut tällä kertaa univormuja päällään. Ehkä punahiuksinen ja irokeesipäinen jättäisivät nämä rauhaan sen takia.
“Miten tämä päivä on sujunut?” Asagi jatkoi rauhallista jutteluaan, kuin ei huomaisi keskustelukumppaniensa kyvyttömyyttä vastata yksinkertaisiin kysymyksiin.
“Ehdimme nähdä teitä niin vähän aikaa, ettemme ehtineet kysymään tämän päivän suunnitelmianne. Sitten Hide-zou-kunkin tuli häiriköimään sen radiopuhelimen kanssa uhkaillen ilkeästi!” pantterimainen katsoi ystäväänsä loukkaantuneena tämän katsoessa tuimana takaisin.
Maantierosvo veti syvään henkeä perääntyen vaistomaisesti lähemmäksi aisapariaan, joka oli jäykistynyt K:n katseen alle. Oikeastaan ruskeatukka uskoi piilolinssiä käyttävän todella katsovan itseään eikä siksi kyennyt liikkumaan yhtään minnekään. Käsi kuitenkin haparoi asevyötä mielen muistamatta lainkaan sitä faktaa, että musketit olivat leikkiaseita.
“Mikä yhteensattuma oikein on päässyt tapahtumaan, Yuuto-san ja Teru-san”, mustasilmäinen hymyili viehättävästi astuen sirosti askeleen eteenpäin.
“Merirosvo ja maantierosvo – tästähän saa mielenkiintoisia ajatuksia”, valkoisella käsineellä peitetty sormi ryhtyi pyörittämään vyöllä olleita käsirautoja.
“Pitäisikö noin tuhmat rikolliset pidättää ja pistää talteen?”
“Jos jätät väliin”, Hide-zou astui nopeasti ystävänsä vierelle.
“Sinun talteen pistämisesi kyllä tiedetään.”
“Mutta sehän kuulosti hyvältä”, yakuza protestoi.
“Kenen mielestä?” kakkosmies huomautti sarkastisesti.
“Ainakin Közin ja K:n mielestä”, mustatukka viittasi hymyillen henkivartijoitaan.
“Olen aivan varma, että heidän silmänsä ovat muuttuneet sydämenmuotoisiksi aurinkolasiensa takana. Kuka olisi todellakin uskonut, että meidän rakkaat, seksikkäät poliisimme pukeutuisivat uskomattoman himoittaviksi rikollisiksi?”
Toimitusjohtaja vilkaisi pitkää kaksikkoa, jotka todella näyttivät kivikasvoisuudestaan huolimatta himoitsevan virkapuvuttomia poliiseja jopa tavallista enemmän.
“Yuuto, minähän sanoin, ettei meidän kannattaisi tulla tänne!” Teru ulvoi lähes kauhusta napaten nopeasti leikkiaseen turvakseen.
“Minulla on myös niskat jumissa vieläkin siitä konepellistä!”
“Emme kuitenkaan olisi voinut jättää näitä väliin”, Yuuto hengitti raskaasti.

Äkkiä K otti ripeän askeleen eteenpäin, jolloin ruskeatukka vinkaisi kuin rotta, jonka päälle astuttiin. Merirosvo otti nopean askeleen taaksepäin ja kompastui kynnykseen menettäen tasapainonsa.
“Yuuto!” vaaleampi säikähti, mutta musta salama ohitti hänet nopeasti ja tarttui kaatuvaan.
Virkapuvuton poliisi tunsi, kuinka käsi siirtyi nopeasti selän alle toisen napatessa hänen kädestä hidastaen kaatumista. Silmä sulkeutui odottaen pään iskeytyvän kivilattiaan, mutta mitään ei tapahtunut vähään aikaan. Yuuto avasi silmänsä ja katsoi aivan läheltä tummia aurinkolaseja ja kalpeita kasvoja, jotka katsoivat takaisin tutun vakavina. Laihan poliisin vartalo jäykistyi niin kauhusta kuin järkytyksestä yhden sanan kuitenkin päästessä suusta viimein ulos:
“Kiitos.”
“Yuutosta ja K:sta tulisi mitä mainion tanssipari”, Asagi vinkkasi Manalle kaksikkoa tämän nyökätessä piilottaen samalla hymynsä kätensä taakse.
“He osaavat jo nyt tangon taivutuksen. Mitähän Közi ja Teru osaisivat tehdä?”
Sanojen päätteeksi maantierosvo lähes kiljaisi, kun vahvat kädet tarttuivat hartioista.
“Közi, varokin…”, liikemies aloitti, mutta hänen silmänsä melkein poksahtivat ulos päästä näkemästään.
Hellästi punapää ryhtyi hieromaan vaaleahiuksisen poliisin niskaa ja hartioita tämän jäädessä tuijottamaan eteensä hölmistyneenä. Sormet hieroivat lihaksia hellästi, pyörivin liikkein asettaen ne oikeilla paikoille ja lieventäen kipuja. Teru ei osannut muuta kuin seistä siinä pään lopulta ryhtyessä roikkumaan lempeiden kosketusten voimasta. Vähitellen vahvan henkivartijan kädet liukuivat kuitenkin käsivarsia pitkin vyötärölle. Vaaleamman pää singahti samassa pystyyn ja osui Közin rintakehään. Henkivartija ei kuitenkaan vaikuttanut edes huomaavan tuskin hyttysen pistoa voimakkaampaa iskua. K nosti viimein Yuuton pystyyn liu’uttaen kätensä selästä alaselälle ja siitä viimein hyväilemään poliisin takapuolta.

“Seth”, Hide-zou sanoi kuuluvasti estäen Terua saamasta hirvittävää rääkymiskohtausta tai Yuutoa pyytämästä mahdollisimman ystävällisesti irokeesipäistä jättämään hänen takamuksensa rauhaan.
“Muistutapa minua tässä nopeasti, mitä minä sanoinkaan silloin radiopuhelimeen Asagille”, teräväpiirteisen katse pysyi henkivartijoissa hyvin tiukkana eikä edes Asagi uskaltanut kieltää entistä rakastaan tai tämän kultaa puhumasta julmuuksia.
“Uhkasitte niin Asagia kuin Köziä ja K:ta, että jos he eivät tule puistoon ajoissa, riisutte heidät, sidotte käsistä puuhun, sivelette heidät hunajalla, roiskitte heidän päälleen siemeniä ja jätätte mehiläisten ja lintujen ruuaksi”, Seth vastasi kuuliaisesti muistaen vielä jopa näytellä tavallista avustajaa.
“Illalla sittemmin tulette puristamaan sitruunaa haavoille ja erityisesti sinne erääseen paikkaan, minkä jälkeen upotatte heidät kiehuvaan öljyyn ja sen jälkeen hirtätte palleista sinne puunoksalle.”
“Ja nämä uhkaukset pitävät yhä vai haluatteko, että keksin vielä lisää kidutusmenetelmiä?” toimitusjohtajan katse olisi varmasti tappanut, ellei se olisi ollut vain katse.
Kuitenkin ruskeankellertävät silmät roihusivat, että Yuuto ja Teru kuulivat hämmästyksekseen kaksi korkeata vinkaisua, kun poliisit laitettiin nopeasti henkivartijoiden ja liikemiehen väliin suojamuuriksi.
“Hide-zou-kun! Ei noin saa tehdä juhlailtana!” Asagi protestoi napsauttaen nopeasti tottelevaiset dobermannit turvakseen, mutta todellisuudessa koirat olisivat voimattomia voimakasleukaisen edessä.
“Tuo on ilkeätä! Me näemme pitkästä aikaa Teru-sania ja Yuuto-sania ja sinä heti käsket meitä kohtelemaan heitä, kuin emme olisi koskaan nähneetkään! Voitko tosiaan katsoa minua, Köziä ja K:ta silmiin ja kieltää meiltä edes tämän pienen ilon?!”
“Haluatko ottaa selville?” ruskeahiuksinen kysyi ankarasti, katsoen suoraan mustiin silmiin.

“Hide-zou-sama, onko Yuuki-sanilla sattumoisin samanlainen miesmaku kuin Közillä ja K:lla? Pitääkö hänkin poliiseista?” Seth kysyi yllättäen katsellen parvekkeelta alas maahan.
“Kuinka niin?” Hide-zou kääntyi katsomaan rakastaan, joka näytti mietteliäältä.
“Ajattelin vain, että olin näkeväni Yuuki-sanin tuolla alhaalla. Mietin vain, että mitä hän mahdollisesti tekisi, jos näkisi, miten paljon Közi ja K pitävät Teru-samasta ja Yuuto-samasta”, varas vilkaisi viattomasti poliiseja, joilla ei ollut hajuakaan siitä, mistä oli kyse.
Közi ja K suorastaan syöksyivät kaiteelle tuijottamaan alas näyttäen harvinaisen vakavilta. He eivät kuitenkaan nähneet Yuukia, Aoita tai edes Klahaa, vaikka kuinka kiivaasti tiirasivat – he tosin olivat ylimmässä kerroksessa hyvin korkealla ylhäällä, että näkeminen olisi muutenkin ollut lähes mahdotonta. Pienesti nyökäten kirjanpitäjä vinkkasi Terua ja Yuutoa pakenemaan paikalta tummemman tarttuessa neuvoon. Nopeasti merirosvo tarttui maatierosvoa niskasta kiinni ja kiskaisi mukanaan muiden vieraiden sekaan. Se ei tietenkään ollut mikään lopullinen turvapaikka, mutta ennemmin he olisivat Nanan pelottavassa seurassa kuin paikassa, jossa henkivartijat saattaisivat koska tahansa käydä heidän kimppuunsa.

“Tuossakin on taas yksi syy siihen, miksi teidän on parasta unohtaa Teru ja Yuuto, koska Klaha – tai joku muu vastaava – voi jollain ihmeellisellä keinolla päästä näihin juhliin mukaan”, liikemies sanoi painokkaasti ja totesi mielessään, ettei uhkailu hyödyttänyt tässä kohdassa.
Hänen olisi tehtävä sitä, mitä osasi parhaiten: hieroa bisnestä.
“Asagi, Közi ja K, tehdäänkö pieni sopimus?”
“Millainen sopimus?” rikollisjärjestön johtaja kysyi kulmat kurtussa.
“Jos te kolme lupaatte käyttäytyä koko loppuillan kunnolla ja jättää Terun ja Yuuton rauhaan, minä lupaan, että saatte koko seuraavan viikon jahdata heitä niin paljon kuin haluatte ja minä en estele teitä mitenkään”, Hide-zou antoi katseensa käydä kolmikon läpi.
“Käykö?”
Közi ja K nyökkäsivät, vaikka katsoivatkin sisälle haikeina. Asagi taas ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä.
“Vain viikon?” pantterimainen huomautti epäuskoisesti.
“Tämä ilta vastaa vähintään kuukautta!”
“Älä nyt rupea ahneeksi”, voimakasleukainen huomautti.
“Ei tämä ole ahneutta, vaan sitä, että tiedän asioiden arvon”, vanhempi väitti tapojensa mukaan vastaan.
Seth huokaisi raskaasti. Hän ei todellakaan jaksaisi seistä parvekkeella kuuntelemassa noiden kahden kinastelua, jossa yakuza saisi enemmän toimitusjohtajan huomiota kuin hän. Lisäksi olisi uskomattoman tylsää, vain kuunnella näitä kahta, kun voisi tehdä paljon muutakin.
“Asagi-sama, pyydän, että kuuntelette Hide-zouta”, varas sanoi viimein ja tiesi katuvansa sanojaan vielä myöhemmin.
“Jos olette tämän illan kunnolla, minä lupaan, että harkitsemme Hide-zoun kanssa sitä neljän iltaa.”
Mustat silmät suorastaan syttyivät liekkeihin riemusta, koska mies ei ollut uskonut kirjanpitäjän oikeasti suostuvan moiseen. Tämähän oli edistymisaskel – enemmänkin: suorastaan toinen pesä.
“Seth”, nimi pääsi huokaisuna täyteläisiltä huulilta mustatukan suorastaan liukuessa nuorukaista vasten.
“Miten nerokas tarjous! Sinä todellakin tiedät, mitä tarjota kauppatavaraksi… Tuo tosin kuulostaa siltä, että pidät ajatuksesta yhtä paljon, kuin minä. Sitäkö se on?” hansikoitu käsi nousi silittämään kalpeata poskea avustajan jäykistyessä järkytyksestä.
“Olisit sanonut toki aikaisemmin.”
“Hän puhui harkitsemisesta, Asagi”, Hide-zou kaappasi nopeasti oppilaansa kainaloon ja mulkaisi ystäväänsä pahasti.
“Se ei tarkoittanut suostumista.”
“Harkitseminen on jo puolikas kyllä”, pirullinen hymy koristi miehen kasvoja.
“Siispä minäkin suostun tähän vaihtokauppaan. Pidämme loppuillan näppimme erossa Terusta ja Yuutosta.”

“Hyvä”, kakkosmies murahti matalasti.
“Nyt siis voin jopa päästää teidät muiden vieraiden sekaan.”
“Voisit tosin myös lukittautua minun, Manan ja Sethin kanssa Sugizon makuuhuoneeseen”, mustatukka sanoi viattomasti, mutta sai siitä hyvästä muksautuksen kylkeen.
“Lähdetään jo sisälle”, Mana kuiskasi yllättäen Sethin korvaan.
“Ehkä he sitten tajuavat tulla perässä.”
“Ajattelin juuri samaa”, kapteeni pyöräytti silmiään ja siirtyi muiden yllätykseksi naispoliisin kanssa sisälle.
“Haluatko muuten lisää juotavaa?” kalpeampi vilkaisi entistä soluttautujaa kysyvästi tämän nyökätessä tutun elegantisti.

Juomia hakiessaan he päätyivät keskustelemaan ihmisten kanssa kaikenlaisesta. Ne, jotka tunsivat toisensa, puhuivat kaikenlaisesta menneistä ja Hakueita kiusattiin lempinimestään ja armeijan ajoista. Seth ei sinänsä voinut puhua kovinkaan paljon ihmisten kanssa, koska oli vain avustaja. Siksi nuorukainen viettikin enemmän aikaansa Manan kanssa, koska tämä taas ei puhua pukahtanutkaan. He siis olivat yhdessä samassa tilanteessa. Kyllä Hide-zoun kanssa tuli keskusteltua ja tämä keräsi ihmisiä – ja isiä tyttärineen – ympärilleen kuin hunaja houkutteli kärpäsiä eikä Asagikaan jäänyt huonommaksi. He olivat kuitenkin niitä suurmiehiä, joita huomioitiin.

Varasta kyllä muistettiin myöhemmin illalla, kun Yuuto tuli pikaisesti kiittämään harhautuksesta, jonka nuorukainen oli keksinyt. Avustaja oli hymyillyt kauniisti ja sanonut auttavansa joskus myöhemminkin, jos kykenisi. Tästä hyvästä poliisi oli väläyttänyt varsin viehättävän hymyn hänelle, mistä puna-mustahiuksinen arvasi, miksi K oli iskenyt silmänsä merirosvoon.
Iltaa kului ja seisoskellessaan opettajansa rinnalla kuuntelemassa tylsää keskustelua nykyajan työmaamiehistä Seth tunsi yllättäen koputuksen olkapäällään.
“Hei Miyagi-san”, Thera naurahti nuorukaisen hämmennykselle.
“Ehditkö jo unohtaa minut?”
“Teitä on vaikea unohtaa, Saito-san”, varas naurahti vilkaisten merkitsevästi räikeitä hiuksia, mikä sai perijättären naurahtamaan.
“Ehkä minä aivan turhaan pelkään sitä, että ihmiset eivät muista minua”, nainen iski leikkisästi silmää.
“Ehdottomasti”, pidempi naurahti toisen leikkimielisyydelle.
“Oletko viihtynyt täällä?”
“Voisihan täällä tapahtua enemmän, mutta on ollut mukavampaa, kuin pelkäsin”, oranssimustahiuksinen hymyili ottaessaan pienestä laukusta esiin matkapuhelimensa.
“Päätin tulla hakemaan numerosi, ettei sitten käy illan lopussa niin, että olisin unohtanut.”
“Vai niin”, kalpeampi otti kännykän vastaan ja näppäili numeronsa siihen.
“Minä sitten olen enimmäkseen töissä, etten välttämättä aina ehdi vastaamaan.”
“No, sitten laitan viestiä”, Thera huomautti pirullisesti.
“Sen sinun pitäisi ainakin saada.”
“Totta”, Seth vei hiuksia korvansa taakse ja avasi suunsa jatkaakseen keskustelua.
“Thera!” Teruhi huusi jostain kauempaa.
“Minne sinä menit? Tulehan tänne, haluan esitellä sinut ystäväni pojalle!”
“Jos kuulen tuon lauseen vielä yhdenkin kerran tänään, heitän jonkun parvekkeelta alas”, perijättären käsi puristui nyrkkiin.
“Minä olen tavannut tänään enemmän miehiä, kuin laki sallii.”
“Ehkä sinun pitäisi sanoa siitä isällesi”, avustaja huomautti vinkaten päällään Asagiin.
“Voithan aina sanoa, että Asagi-sama voi pidättää hänet lain rikkomisesta.”
“Se saattaisi toimiakin”, oranssimustahiuksisen silmiin syttyi pilke.
“Kiitos, taidan kokeilla tuota. Nähdään vielä myöhemmin, jos onnistun pakenemaan taas isän katseen alta”, nainen kääntyi pienesti vilkuttaen ja siirtyi takaisin isänsä rinnalle monien nuorukaisten katsellessa tämän perään.

“Ystävälläsi on ilmeisesti vientiä”, Mana kuiskasi hiljaa nuoremman korvaan.
Yoru kuorsasi tyytyväisenä omistajansa sylissä pitäen tuttua riepua suussaan, koska Asagi oli ystävällisesti halunnut lemmikkinsä pitävän taistelusaaliinsa palkintona hyvin tehdystä työstä.
“Kyllä, eikä hän näytä kovinkaan tyytyväiseltä siihen”, kirjanpitäjä sanoi ymmärtäväisesti.
“Et sinäkään nauti siitä, että ei toivotut vieraat hyppäävät niskaasi.”
Entinen vakooja avasi suunsa ja osoitti puna-mustahiuksen taakse perääntyen samalla, mutta liian myöhään:
“Seth!” kuului hirvittävä, riemukas huudahdus ja kalpeampi tunsi jonkun hyppäävän oikeasti niskaansa.
Säikähdyksen huuto sai suurimman osan vieraista kääntämään katseensa kapteeniin, joka otti seinästä tukea pysyäkseen pystyssä.
“Seth-san, oletko kunnossa?” Hide-zou keskeytti välittömästi keskustelunsa rientäen kultansa luokse, jolloin hyppijä irrotti otteensa.
Oppilas haukkoi henkeään ja hänestä tuntui, että sydän oli hypännyt irti rintakehästä säntäillen kauhistuneena pitkin huonetta etsien turvapaikkaa.
“Mitä ihmettä täällä riehutaan?” Asagi kääntyi muiden puoleen.
“Älä minulta kysy”, matala, tuttu ääni huomautti.
“En olisi ikinä arvannut, että Seth on noin säikky.”
Jokin tuossa sävyssä sai kaikkien katseet kohdistumaan haaremitanssijaan. Pitkät vaaleat hiukset valuviat olkapäiden oli ja se oli nähtävissä, että kyseessä oli peruukki. Vaaleiden hiusten päällä oli osittain läpinäkyvä musta huntu vaatteiden ollessa muutenkin mustat ja kohtuullisen harsomaisesta kankaasta tehdyt. Pitkä hame sai hoikat jalat näyttämään salaperäisiltä ja upea reisi näkyi lonkkaan asti ulottuvasta halkiosta vilahtaen jokaisella liikahduksella. Vatsa oli litteä ja pitkät, hoikat lihakset saivat sen näyttämään upealta napakorun kimaltaessa valossa. Yläosa muistutti enemmän kultaisia rintaliivejä, joissa oli mustaa kangasta paikoitellen ja vyötäröllä kilisi erilaiset helmet ja muut kolikoita muistuttavat helyt amulettien kanssa. Kasvoja peitti musta huntu, joka paljasti salaperäisen usvamaisesti rajatut harmaanruskeat silmät ja pitkät tekoripset. Koko tuo kaunis, henkeäsalpaava olento keräsi katseita ympäri huonetta eikä missään nimessä turhaan.
Erään kuusikon katse tosin oli aivan toisenlainen kuin muiden.
“Mitä?” haaremitanssija naurahti matalan vekkulimaisesti asettaen kätensä hoikalle lantiolleen koettaen estää mustaa huiviaan putoamasta lattialle keikistellessään samalla.
“Ettekö muka arvanneet minun tulevan tänne lainkaan? En koskaan jättäisi juhlia välistä! Enkä ilmaisia viinaksia!”
Sethin silmät olisivat varmasti pudonneet päästä, kun hän avasi epäuskoisena suunsa.
“Ruiza?”

“Kukapa muukaan kuin rakas opettajasi!” Ruiza riemuitsi ja halaa-rutisti lujasti oppilastaan, joka ei voinut uskoa asevastaavan päähänpistoa.
“Etkö muka meinannut tunnistaa?”
“Ruiza, mitä helvettiä päässäsi oikein liikkuu?” Hide-zoun pää laskeutti alemmas katseen pysyessä lyhyessä miehessä.
“Siis yleisesti ottaen vai juuri nyt?” läpinäkyvän hunnun takaa saattoi nähdä hyvin irstaan hymyn.
“En haluakaan tietää”, toimitusjohtaja käänsi nopeasti katseensa muualle.
“Ruiza, mistä sinä tällaisen idean sait?” Asagi vihelsi viekkaasti ja sipaisi samassa sormellaan aseiden salakuljettajaansa kaulasta hameen reunalle asti.
“Kävimme perjantai-iltana Tsunehiton ja Hirokin kanssa etsimässä vaatteita ja sitten keksimme loistavan idean Tsunehiton vaatteiden löytyessä”, Ruiza puhui matalasti venyttäen pehmeästi kylkeään varastaen katseita itseensä – etenkin miehiltä, jotka eivät kuulleet hänen ääntään.
“Tsunehitosta tuli mieleen, missä hän ja Hiroki ovat?” Hide-zou vilkaisi ympärilleen.
“He jäivät Hakuein, Nanan, Yuuton ja Terun luokse”, haaremitanssija pöyhi hiukan hiuksiaan hymyillen viehättävästi lanteitaan keinutellen, koska huomasi muutaman nuorukaisen katseet, kun he eivät kuulleet hänen ääntään.
“Nana nimittäin pyörtyi jostain ihmeellisestä syystä.”
“Jostain ihmeellisestä syystä?” Seth ei yhtään ihmetellyt, miksi japanilaista prinsessaa esittänyt oli pyörtynyt.
Se oli ollut hyvin lähellä hänenkin kohdallaan.
“Niin, en minä ainakaan tiedä syytä”, harmaanruskeasilmäinen ryhtyi sirosti nojaamaan seinään antaen vartalonsa parhaiden puolien näkyä, kuin kukaan ei olisi niitä aikaisemmin nähnyt.
“Minä vain kerroin, että minulla on eväät mukana.”
“Eväät?” yakuza kallisti kysyvästi päätään.
“Niin!” Ruiza näytti ilahtuvan ja ryhtyi tunkemaan käsiään rintoihinsa ja kaivoi sieltä punaisen omenan.
“Täytyihän minun jostain saada itselleni rinnat!”

Hiljaisuus laskeutui keskustelijoiden ympärille kaikkien tuijottaessa hedelmää, josta oli haukattu pala pois. Vähitellen yhden jos toisenkin olkapäät alkoivat hytkyä ja käsi nousi nopeasti niin Hide-zoulla kuin Manalla kasvojen eteen peittämään nauravaa suuta.
“Et voi olla tosissasi!” Asagi nauroi avoimesti ja otti tukea varkaastaan, jolla oli vaikeuksia pysyä pystyssä opettajansa edessä.
Asevastaava katsoi muita ymmällään, kuin ei olisi käsittänyt, mikä nyt oli niin hauskaa. Miehellä oli varmasti samanlainen olo kuin lapsella, joka ei ymmärtänyt tyhmää vitsiä, jolle muut nauroivat.
“Aivan uskomatonta jopa sinulta, Ruiza”, rikollisjärjestön johtaja koetti saada happea keuhkoihin ja astui alaisensa eteen.
“Siksi se tekeekin sinusta uskomattoman lumoavan”, käsi kiertyi asevastaavan vartalon ympärille tämän katsoessa pidempäänsä silmiin.
“Sen arvelinkin, mutta et tiedä asioista vielä puoliakaan”, harmaanruskeasilmäinen sanoi matalan keimailevasti mutkitellen sormellaan poliisin paidan nappeja.
“Minä suorastaan häikäistyin huomatessani teillä kaikilla univormut – eikös se tarkoita sitä, että minun pitää esitellä teille taitojani, tanssija kun olen?”
“Oikein mielellään”, pantterimainen kehräsi.
“Minä teen sen enemmän kuin mielelläni”, haaremitanssija kallistui sivummalle ja vilkaisi henkivartijoita.
“En ole koskaan erityisemmin välittänyt puvuista, mutta Közi ja K saavat minut käymään nyt oikein kuumana.”

Henkivartijat vilkaisivat aseiden salakuljettajaa ja nyökkäsivät kiitokset kohteliaisuudelle, joka piti paikkansa. Ruiza ei nimittäin koskaan valehdellut tuossa suhteessa. Tämä oli aivan liian rehellinen ihminen siinä mielessä.
“Mitäs taitoja sinun pitikään esitellä?” mustatukkainen kysyi nostaen lyhemmän katseen silmiinsä, mutta heidät keskeytettiin julmasti.
“Ruiza, anna olla viimeinen kerta, kun teet noin!” Tsunehito huudahti kiivastuneena marssiessaan naurava Hiroki perässään.
“Oliko sinun aivan pakko järkyttää Nana tuolla tavalla!? Nyt Hakuein piti kantaa hänet Sugizon makuuhuoneeseen, koska herättyään minut ja Hirokin nähdessään hän pökertyi uudelleen!”
Közi ja K kallistivat samanaikaisesti päitään katsellen saapuvaa parivaljakkoa. Nyt he kaikki ymmärsivät, mitä aseiden salakuljettaja oli sanoillaan tarkoittanut. Etsivän päässä keikkui turkoosi turbaani, jossa oli punainen kivi ja valtava sulka pystyssä. Jaloissa oli hassut, punaiset tossut, jonka kärjet nousivat kummallisesti kultakirjailujen kanssa. Jaloissa oli mustat ilmavat housut turbaanin värisen tunikan tapaisen paidan laskeutuessa reisille. Vaalea rintakehä näkyi vaatteiden alta houkuttelevasti ja tarkasti katsoessaan saattoi nähdä muutaman vanhan purujäljen muuten niin täydellisen sileässä ihossa. Vyönä oli punainen silkkivyö ja turkoosin paidan alta paljastui valkoinen silkkipaita. Kaiken kruunasi vielä musta viitta, joka hipaisi aina muutaman kerran lattiaa. Kyllähän sheikillä täytyi olla tanssija piristämässä iltaansa, kuten Asagi sen totesi. Ei tosin parittaja jäänyt rakkaisiinsa nähden huonommaksi. Jalassaan tällä oli samanlaiset tossut, kuin sinisilmäisellä, vaikkei yhtä koristeelliset. Housut olivat, yllättävää kyllä, valkoiset punaisella kangasvyöllä roikkuessa paksu sapeli, joka varmasti leikkasi oikeasti lihaa ja puuta. Lettipäisellä ei kuitenkaan ollut paitaa, vaan pelkästään turkoosit liivit, jotka paljastivat vahvat vatsa-, rinta- ja hauislihakset. Tummanruskeita hiuksia oli peittämässä myös turkoosi turbaani, joka erosi lyhemmän päähineestä sillä, ettei ollut sulkaa tai kiveä koristeena. Pituutensa vuoksi lempeäkatseinen mies oli asettunut rakkaittensa henkivartijaksi.

“No, ainakin se näkyy, että te liikutte yhdessä”, Seth sanoi viimein osaamatta sanoa mitään parempaa.
Nyt hän ei yhtään ihmetellyt sitä, miksi kolmikon vaalein oli pukeutunut haaremitanssijaksi. Tällä ainakin riitti siihen pokka. Oikeastaan hän tunsi itsensä tolloksi, kun oli edes miettinyt, miksi asevastaava oli pukeutunut noin paljastavaksi – tämä ilmiselvästi halusi saada miehet kiihottumaan näkemästään. Ei mies kyllä siinä epäonnistunutkaan.
“Hienoa”, Ruiza katsoi hymyillen rakkaitaan.
“Tulitte juuri sopivasti paikalle, kun ajattelin esittää Asagille, Sethille ja muille, mitä olen opetellut ihan tätä juttua varten.”
“Ei, Ruiza”, suurisilmäinen näytti siltä, ettei kestäisi enää enempää.
“Ei sitä!”
Välittämättä suurisilmäisen sanoista asevastaava levitti sirosti kätensä sivuilleen ryhtyen keinuttamaan tehokkaasti lantiotaan. Vatsa liikkui tyylikkäästi pehmentäen liikkeitä ja helyt kilisivät jokaisesta pyöräytyksestä. Esitys keräsi vielä lisää katsojia ja lopulta muutama alkoikin taputtaa, mistä hyvästä haaremitanssija niiasi kumartaen vielä teatraalisesti, mistä hyvästä joutui korjailemaan omenoitaan.
“Missä välissä Ruiza on opetellut napatanssia?” Hide-zou katsoi harvinaisen hölmistyneenä pientä miestä.
“Eilen illalla, kun olimme käyneet ostamassa nämä puvut”, Tsunehito huokaisi raskaasti.
“Hän vänkäsi myyjän kanssa kaksi tuntia, että ostimmekin sitten nämä emmekä vuokranneet.”
“Matkalla kotiin Ruiza sitten kiskoi meidät mukanaan videovuokraamoon ja nappasi neljä DVD:listä napatanssia, jossa opetettiin perusliikkeistä aina vaikeimpiin pyöräytyksiin”, Hiroki naurahti muistellessaan edellistä iltaa.
“Hän sitten katsoi niitä Tsunehiton olohuoneessa ja opetteli uskomattoman tarkasti jokaisen liikkeen estäen meitä katsomasta mitään muuta televisiosta”, yllättäen käsi nousi varovaisesti toiselle puolelle kasvoja, etteivät ulkopuoliset voineet kuulla.
“Hän oli niin keskittynyt harjoitteluun, että päätti jättää perinteiset iltasessiot väliin.”

“Ruizako!?” hirvittävä huudahdus sai lähimmät vieraat hyppäämään ilmaan säikähdyksestä, mutta siitä kukaan mafiamiehistä ei välittänyt.
Közi ja K kävivät nopeasti parvekkeella katsomassa, oliko meteoriitti viimein iskeytymässä maahan. Asagi piteli sydäntään järkyttyneenä miettien juuri, kuinka lähellä sydänkohtaus todellakin oli. Seth takertui vaistomaisesti Hide-zouhun voimatta uskoa kuulemaansa ja toimitusjohtajakin näytti siltä, että uskoi näkevänsä unta – omituista painajaista suorastaan. Mana onnistui pitämään tilanteessa vielä sellaisen järjen, että oli pysynyt hiljaa ja kykeni kannattelemaan tuhisevaa Yorua sylissään. J ja Jinkin kallistelivat hämmästellen päitään, kuin epäilisivät kuulleensa väärin.
“Nyt se on tapahtunut. Maailmanlopun merkit: Ruiza kieltäytyy seksistä”, Seth sanoi sen, mitä he kaikki ajattelivat.
“No, sitten yön jälkeen hän kyllä päätti ottaa menettämänsä takaisin”, parittaja astui rakkaittensa lähelle, että nämä olisi ollut uskomattoman helppo sujauttaa kainaloihinsa.
“Tsunehitolla oli tänään varsin aikainen aamu, joten Ruiza herätti meidät kaksi tuntia aikaisemmin leikkimään. Täytyy kyllä myöntää, että oli hän sen verran oppinut niiltä hihkuvilta naisilta, että olimme kumpikin täysin hereillä hetkessä.”
Puna kohosi sheikin kasvoille tämän katsoessa nopeasti muualle. Asevastaava sen sijaan hymyili hyvin tietävästi ja luikahti yllättäen vasten sinisilmäistä sivellen tämän vaatteiden alta paljastuvaa ihoa samalla, kun toisella kädellä hieroi piilosta arabialaisen henkivartijan nivusia. Lettipäisellä oli kieltämättä vaikeuksia näyttää rauhalliselta ja ennen kaikkea viattomalta siitä nautinnosta, jota tunsi.
“Mana, mikset sinä ole ikinä opetellut napatanssia?” Asagi kääntyi lähes loukkaantuneena rakastajaansa päin.
Siniharmaat silmät katsoivat ensin suurina yakuzaa, mutta pian varsin pirullinen hymy kohosi maalatuille huulille.
“Kuka sanoi, etten osaa jo?” naispoliisi kuiskasi matalasti, että vain mafiamiehet saattoivat kuulla sanansa.

Pantterimaisen leuka loksahti alas tämän jäädessä tuijottamaan kauniskasvoista, joka katseli viekkaasti takaisin.
“Ja nyt sinä vasta kehtaat kertoa!” yakuza rääkäisi kauhistuneena.
“Mitä kaikkea sinä nyt osaat tehdä ja mitä vaatteita sinulla oikein on siellä kaapissa piilotettuna!?”
Naamioitunut kallisti päätään mietteliäänä, mutta astui sitten rakastaan vasten ottaen kaiken sen huomion, mitä oli mahdollista saada siltä etäisyydeltä.
“Ehkä sinun pitää ottaa se selville?” entinen soluttautuja kuiskasi koukistaen polveaan ja kosketti viehättävästi pidempänsä sisäreittä.
“Eihän se muuten olisi niin hauskaa.”
“Ei niin”, vanhempi kehräsi pehmeästi painaen huulensa lyhemmän kaulalle.
“Taidan todellakin ottaa selville – oikein perinpohjaisesti.”
Suudelmat liikkuivat kaulalla villitsevästi, että vaatesuunnittelijalle teki tiukkaa olla mumisematta niiden aiheuttamista kuumista väreistä. Pian huulet hapuilivat toisiaan silmien sulkeutuessa nauttimaan rakastavaisesta hetkestä. Ruiza jatkoi Tsunehiton ja Hirokin hipelöintiä saaden pian vastakaikua, kun etsivä painoi vaaleamman lähemmäksi itseään ja parittaja silitti paljasta alaselkää.
“Menkää hotelliin!” Hide-zou parkaisi voimatta uskoa sitä, että joutuisi kaitsemaan näin monta ihmistä samaan aikaan.
“Me olemme jo hotellissa”, Hiroki huomautti tutun tietävästi.
“No varatkaa sitten huone!” kakkosmies jatkoi lähes tuohtuneena.
“Ehkä meidänkin sitten pitäisi varata sellainen”, Seth katsoi rakastaan viehättävästi hymyillen, kunnes puna nousi taas tanssimaan poskipäilleen.
Toimitusjohtaja joutui myöntämään, että nähdessään taas tuon suloisen ilmeen, hän todella harkitsi sitä hotellia. Eikä tilannetta helpottanut lainkaan se, että avustaja “vahingossa” kosketti esimiehensä puolikuuta melkein herättäen sen mielenkiintoisiin ajatuksiin.

Nurkassa lähestyvät sessiot kylläkin keskeytyivät, kun juhlien isäntä käveli keskelle olohuonetta pidellen kainalossa siroa vaimoaan, joka oli pukeutunut myös vampyyriksi. Muutama tarjoilija kyhäsi pientä korotettua lavaa paikkaan, johon kaikilla olisi kunnon näköyhteys pitkin huonetta, samalla kun muut tarjoilijat ryhtyivät tuomaan samppanjalaseja vieraille yhteistä maljaa varten. Pormestari kilisti hiukan omaa lasiaan saaden kaikki hiljenemään lopullisesti ja parvekkeella olleet astuivat takaisin sisälle kuuntelemaan puhetta.
“Nyt, kun viimeisetkin vieraat ovat viimein saapuneet, haluaisin toivottaa teidät kaikki tervetulleeksi juhliimme”, Sugizo puhui sivistyneesti.
“Minä ja vaimoni olemme hyvin iloisia siitä, että te kaikki olette saapuneet ja vieläpä pukeutuneet, kuten pyysimme.”
Muutamat vieraat nauroivat. Kutsussahan oli lukenut, että tilaisuudessa olisi pukupakko.
“Mielestämme nämä naamiaiset ovat hieno ja ainutlaatuinen tapa juhlistaa Osakan 60-vuotispäivää. Voisin puhua pitkät puheet kaupungin perustamisesta ja muusta, mutta kymmenen vuotta sitten julkaistiin kirja, joka kyllä kertoo sen kaiken. Näin lyhyesti ja ytimekkäästi haluaisin toivottaa teille kaikille oikein mukavaa iltaa ja kertoa eräästä asiasta.”
Sanat saivat väen vilkuilemaan toisiaan. Vieraat miettivät, oliko asia vakava. Oliko joku kenties sairastunut pahasti tai jopa kuollut?
“Ei mitään vakavaa, vaan ilmoitan, että meillä on täällä eräs kilpailu”, Dracula viittasi erästä tarjoilijaa, joka kantoi postilaatikkoa muistuttavaa lipasta toisen tuodessa pienen pinon paperia ja muutaman kynän erillään olevalle pöydälle.
“Meillä on tällainen pukukilpailu, jossa kolme parasta ryhmää palkitaan. Muuten sanoisin, että kolme parasta paria palkitaan, mutta muutamat vieraat ovat saaneet tietyistä syistä ottaa useamman seuralaisen mukaansa. Käykää tässä illan mittaan äänestämässä parasta pukua tai ryhmäpukeutumista”, kaupungin johtaja selitti ystävällisesti.
“Laittakaa paperiin vaatetuksen nimi tai rooli, mitä hän esittää. Mikäli tiedätte tai muistatte henkilöiden oikeat nimet, laittakaa nekin. Me laskemme sitten myöhemmin äänet ja julkaisemme sitten muutaman tunnin päästä. Te olette varmasti saaneet jo jonkinlaisen kuvan siitä, millaisia asuja täällä on. Toivottavaa on, ettette äänestä itseänne.”

Väki alkoi vaistomaisesti vilkuilla toisiaan miettien, ketä mahdollisesti äänestäisi ja monet miettivät, ketkä mahdollisesti voisivat äänestää heitä. Jostain syystä katseet harhailivat hyvin paljon eräissä miehissä, jotka eivät sinänsä paljoakaan välittäneet koko kilpailusta. Heillä oli muita mietteitä, jotka olivat paljon tärkeämpiä. Ruizaa esimerkiksi ottivat omenat päähän, koska toinen niistä oli vinksahtanut aivan omituiseen asentoon. Oikeastaan koko nurkkaväki vilkuili toisiaan hyvin kieroutuneesti, ellei laskettu mukaan Köziä ja K:ta, jotka tapojensa mukaan seisoivat lähekkäin ja tarkkailivat ympäristöään.
“Toivotan siis kaikille onnea kilpailuun ja mukavaa iltaa – kymmenen vuoden päästä sama aika ja sama paikka”, Sugizon viimeiset sanat saivat naurahduksia aikaan väen kohottaessa laseja ilmaan miehen esimerkin mukaan.
“Osakalle!”
“Osakalle!” muut sanoivat juhlavasti vieden lasit huulilleen siemaisten samppanjaa.
Kaupungin johtaja katseli hetken aikaa vieraitaan avaten sitten nopeasti suunsa, ennen kuin normaali keskustelu pääsisi jälleen vauhtiin.
“Nyt kuitenkin on sopiva hetki tuoda meille tänne juhlaan viihdykettä”, pormestari huomautus sai mafiamiehet hereillä hetkeen omista ajatuksistaan.
“Viimeisimmät vieraamme Yamada-san ja Arasaki-san ovat saapuneet viehättävien seuralaistensa kanssa ja Arasaki-sanin seuralainen on luvannut esitellä musiikillisia lahjojaan.”

Kaksi, ehdottomasti vanhempaa miestä, jotka seisoivat varsin lähellä vampyyria, nyökkäsi. Seth kallisti päätään katsellessaan näitä miettien. Kumpikin oli varmasti jo yli viidenkymmenen, miksei jopa yli kuudenkymmenen. Siltikään he eivät olleet vanhoja tutisevia ukkoja, kuten Tanaka olisi varmasti heidän iässään. Kumpikin seisoi ryhdikkäästi varsin tuima ilme kasvoillaan. Heidän asusteeseensakin sopivat hyvin heidän olemuksiinsa. Toinen heistä, jolla oli useamman sentin mittainen harmaa pukinparta, oli pukeutunut shoguniksi. Vaatteet olivat tummat ja rintakehän päällä oli jonkinlainen haarniskan tapainen, mikä näytti oikeastaan hyvin aidolta. Mielessään nuorukainen totesi monen muun kanssa, että herra ei näyttänyt shogunilta, vaan oli sitä. Toinen miehistä, joka ryppyjen perusteella oli vanhempi, oli pukeutunut eurooppalaisittain monen muun vieraan kanssa. Hänkin oli keisari, mutta ei roomalainen, vaan ihan eurooppalainen. Vaatteet olivat upeasti kirjailtu ja pitkä punainen viitta laahasi maata sopivasti. Viitettä oli ilmiselvästi keskiajan muotiin, ehkä Kaarle Suureen ja hänen jälkeläisiinsä. Heillä ei kuitenkaan ollut rinnallaan seuralaisia, kuten olisi olettanut, mikä aiheuttikin ihmetystä useissa vieraissa. Hide-zou ja muut mafiamiehet, jotka olivat oppineet vaaratilanteiden takia tarkkailemaan ihmisten pieniä eleitä ja katseita, huomasivat suurmiesten vilkuilevan useamman kerran makuuhuoneiden suuntaan, jossa heidän seuralaisensa olivat ilmeisesti valmistautumassa esitystä varten.

Lopulta kuului oven avautumisen ääni, jota Dracula oli ilmeisesti odottanut.
“Nyt siis saamme kuunnella harppumusiikkia. Valot, kiitos”, viimeiset sanat sanottiin valokatkaisijan vieressä olevalle tarjoilijalle, joka hämärsi huonetta melkein kokonaan pimeäksi. Ihmiset saattoivat kuitenkin nähdä kahden hahmon saapuvan huoneeseen ja toisen asettuvan istumaan tuolille lavan tapaiselle, joka oli saatu kasaan Sugizonin takana tämän puhuessa. Toinen tulijoista taas liikkui ilmeisesti oman seuralaisensa viereen odottaen rauhassa ystävänsä valmistautumista esitykseen.
“Toivottavasti nämä valot pysyvät koko ajan näin pimeinä”, Asagi kuiskasi Manan korvaan.
“Minä ajattelin nimittäin tehdä meille omaa viihdykettä.”
“Valitettavasti joudut jättämään sen pelkkiin ajatuksiisi”, rakastaja kuiskasi takaisin mumisten hiljaa toisen kosketuksen tuomasta nautinnosta.
“En ole kuullut kunnolla ainakaan kahteen vuoteen harpun soittoa, että haluaisin kuunnella, mitä tuleman pitää.”
“Ilkeätä”, yakuza supisi takaisin painaen aarteensa vasten itseään ja miehuuttaan.
“Etkö tunne lainkaan, kuinka kovasti haluaisin syventää hetkeä?”
“Tunnenhan minä”, pieni naurahdus kuului hiljaa takaisin.
“Entä jos lupaan sinulle jotain oikein viihdyttävää sitten kotona?”
“Kuulostaa hyvältä”, vanhempi nyökkäsi hyväksyvästi ja halasi kultaansa tämän halatessa yhdellä kädellä takaisin.
Toisella kädellä naamioituneen täytyi kuitenkin pitää koiraa sylissään, muuten nukkuva eläinparka putoaisi lattialle kovalla metelillä ja eläinsuojelijat saisivat slaagin.

Harpun varovainen kielen näpäytys sai kuitenkin kaiken keskustelun katoamaan huoneesta. Tarjoilija käänsi valaistusta voimakkaammaksi, mutta silti huone pysyi suhteellisen hämäränä tuoden salaperäisyyttä. Muutama lamppu osoitti kohdevalojen tapaan lavalle, jossa olevassa tuolissa istui mustahiuksinen hahmo. Hiukset oli muotoiltu taidokkaasti tyylikkäiksi sarviksi ja koristeiksi kampaukseen oli laitettu pitkiä, raidallisia sulkia. Muutamat höyhenet toivat olemukseen kuitenkin kaivattua pehmeyttä. Luomilla oli erilaisia violetteja sävyjä, sekä yksi punaisen tapainen pitkien irtoripsien tuodessa juhlameikkiin näyttävyyttä – aivan kuin harpun soittaja olisi sitä kaivannut. Olennolla oli yllään uskomattoman koristeellinen ja yksityiskohdiltaan tarkka furisode. Reunoissa oli violetit koristekaitaleet muun kankaan ollessa pohjaväriltään musta. Vihreät viivat ja kuvioinnit toivat kukkien ja liilojen perhosten kanssa pukuun elävyyttä. Hihat olivat pitkät, kuten näyttävissä vaatteissa yleensäkin. Vyötäröllä oli vanhahtava korsetin tapainen narun kiertäessä kylkiluiden alapuolelta. Valkoinen kimonon tapainen vaate näkyi tyylikkäästi päällysvaatteen alta kulkien viehättävästi pienten muotojen yli. Jos ulkonäkö oli henkeäsalpaava, niin oli esityskin. Pitkät hihat valuivat käsivarsia pitkin paljastaen vaaleata ihoa ja laihat ranteet. Sormet tanssivat kelttiläistyylisen harpun kielillä sulokkaasti saaden sointujen laulun liikkeelle. Koko huone vaikeni ja vieraat jäivät ihaillen katsomaan sulokasta esitystä. Kukaan ei avannut suutaan puhuakseen liikeasioista eikä kukaan yrittänyt naittaa lapsiaan kenenkään toisen lapsille. Katseet pysyivät soittajassa, joka vilkaisi aina muutaman kerran yleisöään keskeyttämättä tai häiriintymättä soittonsa keskellä.

Mana veti terävästi henkeä. Silmät katsoivat suurina soittajaa ja suu raottui, mutta puhe jäi jonnekin kurkun pohjalle. Vartalo jäykistyi, vaikka kädet silittivät rauhallisesti, suorastaan ymmärtäväisesti olkavarsia. Siniharmaat silmät eivät halunneet uskoa näkemäänsä. Äkkiä katse kääntyi soittajan seuralaiseen, joka oli ilmeisesti shogun ja tämän vieressä olevaan parivaljakkoon. Naispoliisin suusta pääsi hämmentynyt älähdys, joka herätti Sethin ja muiden huomion kauniskasvoiseen. Entinen soluttautuja tuijotti tiiviisti keisarin vieressä olevaa keisarinnaa, joka oli pukeutunut punaiseen juhlavaan loimusamettijuhlapukuun. Leveissä hihoissa oli mustaa pitsiä ja käsissä oli mustat pitsikäsineet. Vaatetus oli vanhahtava, modernimpaa keskiaikaa miehustassa ollessa käsin kirjailtua kangasta. Vaaleilla hiuksilla oli pieni timanttinen tiara ja kaulassa kaunis, vaikkakin yksinkertainen kaulakoru. Tiarapäinen käänsi katseensa vaatesuunnittelijaan katseen pysyessä vakavana. Silmät katsoivat tietävästi vaaleita jalkoja ja koko vaatetusta siirtyen sitten viileästi tarkkailemaan naamioituneen seuruetta. Kylmän arvokkaana keisarinna kääntyi jälleen seuraamaan soittoa, joka oli saanut useat naiset jo kyynelehtimään.
“Tämähän käy jo turhankin mielenkiintoiseksi”, Asagi sanoi hiljaa, vakavana, jotta vain hänen miehensä saattoivat kuulla puheen ja ymmärtää sen merkityksen.
“Lievästi sanottuna”, Hide-zou vastasi hiljaa tutkaillen ensin soittajaa, sitten eurooppalaisen keisarin seuralaista.
“Samalla myös epäilyttäväksi. Suunnilleen kaksi vuotta on kulunut emmekä ole kuulleet mitään Mawashimonasta. Nyt he taas putkahtavat yllättäen maan alta kuin sienet sateella.”
“Mistä te oikein puhutte?” Seth katsoi opettajaansa vilkaisten sitten uudemman kerran muita.
Közi tarkkaili tiiviisti keisarinnaa, josta Manakaan ei saanut silmiään irti. K:n katse taas tarkkaili soittajaa suomatta millekään muulle huomiota. Ruiza käänteli päätään otsan ollessa harvinaisen kurtussa eivätkä Tsunehito ja Hirokikaan näyttäneet kovin varmoilta tilanteesta. Asagi taas katseli varsin tyynesti tapahtumia, suorastaan hymyillen, mutta tämän kädet tuntuivat koko ajan rauhoittelevan värisevää rakastajaansa.
“Mawashimonasta, josta olet kuullutkin”, ruskeahiuksinen painoi pidempänsä itseään vasten.
“Tuo soittaja on yksi sen parhaimmista soluttautujista ja hänen nimensä on Selia”, mies viittasi pehmeästi, huomaamattomasti furisodepukuista.
Puna-mustahiuksinen jäi tuijottamaan silmät suurina soittajaa voimatta ymmärtää, miten niin kaunis olento saattoi olla mies. Sittemmin hän kyllä jäi miettimään, miksi edes ihmetteli moista, kun oli entisen soluttautujan hyvä ystävä.
“Tuo keisarinna taas on aivan toisenlainen tapaus. Hänkin kuuluu Mawashimonan eliittiin meidän tietojemme mukaan, mikä tosin on kaksi vuotta jäljessä oleva tieto. Lisäksi hän on myös jotain muuta”, toimitusjohtaja viittasi tiarapäiseen.
“Mitä muuta?” varas ei oikein ymmärtänyt, miksi he kaikki tuijottivat enemmän tuota vaaleahiuksista.
“Hän on Hizaki – Manan pikkuveli”, kakkosmies vastasi hiljaa.

Kalpeampi hätkähti hämmennyksestä. Ruskeat silmät ryhtyivät välittömästi tuijottamaan Hizakia. Kasvojen piirteet olivat pehmeämmät kuin Manalla ja hiukset olivat vaaleat eivätkä näyttäneet peruukilta. Tosin, nykyään oli keksitty väriaineet ja mustista hiuksista oli luultavasti poltettu oikea väri pois. Oikeastaan mies näytti paljon lempeämmältä ja erilaisemmalta ollakseen entisen vakoojan veli. Kirjanpitäjä olisi väittänyt esimiehensä erehtyneen, ellei olisi vilkaissut ystäväänsä, joka ei päästänyt katsettaan irti kadoksissa olleestaan sukulaisestaan. Hetki ei kuitenkaan ollut riemukas jälleennäkeminen, kuten olisi voinut luulla. Naispoliisista ei osannut lukea mitään muuta kuin hämmennys ja ihmetys, ehkä jopa pieni järkytys, mutta keisarinna oli välinpitämätön. Tämä oli katsonut tasan kerran isoveljeään, mutta muuten katse pysyi Seliassa, joka jatkoi soittoaan uudella kappaleella pitämättä lainkaan taukoa kappaleiden välissä.

Äkkiä tiarapäinen käänsikin päätään mafiamiehiä kohti ja iski haukan katseensa suoraan avustajan silmiin. Aika tuntui pysähtyvän huoneen ja nuorukaisen jäätyessä. Seth yritti kääntää katseensa pois, mutta Hizaki ei päästänyt. Siniharmaat silmät tuntuivat tutkailevan sielua kaikessa rauhassa suorastaan kiduttavasti kertomatta oikeastaan mitään niiden omistajasta itsestään, paitsi yhden asian: Mana ja Hizaki todella olivat veljiä – ehkä enemmän kuin monet muut veljekset.
Soiton yllättävä loppuminen ja taputusten kuuluminen saivat keisarinnan kääntämään katseensa takaisin Seliaan, joka kumarsi pienesti, ennen kuin jatkoi taas soittoaan keinutellen samalla viehättävästi päätään. Jalat tuntuivat pettävän nuorukaisen alla tämän ottaessa pienen askeleen nostaen käden otsalleen.
“Seth?” Hide-zou kiersi kätensä laihemman ympärille ja esti tätä kaatumasta.
“Mikä sinulle tuli?”
“Tuntuu, kuin joku olisi juuri repinyt sieluni irti näytille ja tehnyt minusta alastoman”, Seth vastasi hiljaa.
“Hizaki katsoi minua suoraan silmiin.”
“Me huomasimme sen”, Ruiza sanoi varsin rennosti.
“Sen huomasi myös tuo keisari, ja hän näyttää varsin mustasukkaiselta. Varo vain, ettet saa kohta kokonaista armeijaa niskaasi.”
Asevastaavan naurahtelu ei kuitenkaan saanut oppilaansa oloa yhtään helpommaksi. Katse oli kuitenkin puhunut enemmän. Hizaki oli vihamielinen, mutta mistä? Mana näytti ajattelevan samoin, koska katsoi tavallista synkempänä ystäväänsä. Heidän kahden mieli olivat täysin sekaisin tästä käänteestä, mutta onneksi heillä kummallakin oli rakkaansa rinnallaan estämästä heitä sekoamasta. Yakuzaan ja tämän kakkosmieheen saattoi luottaa, koska he eivät antaisi mitään vakavaa tapahtua – oikeastaan kaksi synkkäkasvoista henkivartijaa eivät antaisi, koska kumpikin todellakin huomasi pienenkin liikahduksen Mawashimonan soluttautujilta.

Selia soitti vielä jonkin aikaa, mutta lopulta mies päätti lopettaa esityksen kumartaen niiauksen myötä yleisölleen, joka osasi näyttää arvostuksensa. Useat nuoret ja ilmeisesti varsin viriilit miehet, jotka jäivät kyllä siinä seikassa todellakin kakkosiksi verrattuna Asagiin ja tämän miehiin, näyttivät kiinnostuvan oikein kunnolla tulleista “naisista”. Selia pysytteli jatkuvasti shoguninsa ja ystävänsä rinnalla, ettei heille tullut minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä soittajan lähelle. Hizaki taas oli ylpeä ihminen, joka ei jaksanut koko aikaa olla kohteensa kainalossa. Eipä tämä olisi tarvinnut keisarinsa suojelua. Miehen jäätävä katse oli niin harjaantunut, että se sai jopa vangin juoksemaan kirjaimellisesti pakoon.
“Herran jestas, Hizakihan on pahasti puutteessa”, Ruiza totesi, kun vanki juoksi kauhusta kankeana heidän ohitseen, kun poika parka oli ensin asevastaavaa lähennellessään huomannut kyseessä olevan mies.
“Jonkun pitäisi mennä lämmittämään häntä ja muistuttamaan seksin rentouttavista puolista.”
“Mikset sitten mene?” Hide-zou kysyi sarkastisesti.
“En halua, että minulta puraistaan pala irti”, haaremitanssija värähti epämiellyttävästi ajatuksesta.
“Se olisi julmaa jopa Hirokia ja Tsunea kohtaan.”
“Epäilen vahvasti”, kakkosmies totesi viileästi.
“Haluatko kokeilla?” vaarallinen pilke nousi harmaanruskeisiin silmiin.
“En”, toimitusjohtaja sanoi varmasti.
“Jänistätkö?” haaremitanssija hymyili leveästi.
“En”, liikemies sanoi jälleen ja nosti lasin huulilleen.
“Mitäs sinä nyt tuolla tavalla Hide-zouta kiusaat, Ruiza?” Hiroki kysyi hellästi keinuttaen hiukan vaaleamman rakkaansa lantiota.
“Tuosta voisi päätellä, ettemme kelpaakaan sinulle”, Tsunehito liittyi parittajan suunnitelmaan leikkien loukkaantunutta.
“Tuo ei pidä paikkaansa!” aseiden salakuljettaja lähes kiljaisi ja olisi varmasti kaatanut kaksikon maahan näyttääkseen, kuinka paljon himoitsi näitä, ellei eräs teräväpiirteinen mies olisi uhannut tehdä jotain hyvin ikävää.
Seth rallatteli kevyesti tutun litanian Asagin, Közin ja K:n kuulemista uhkauksista, että lettipäinen totesi saaneensa pökertyneen miehen käsivarsilleen. Etsiväkin oli katsonut harvinaisen kauhistuneena lukioaikaista ystäväänsä, jonka keksimä rangaistus oli aiheuttanut todellakin pelkoa. Kumpikin näytti vahvasti siltä, että haluaisivat juosta karkuun.

Harvinaista kyllä Asagi ja Mana eivät liittyneet keskusteluun. Entinen soluttautuja katsoi mietteliään surullisena, hyvin haikeana veljensä ja vanhan ystävänsä perään osaamatta päättää, mitä tehdä. Yakuza oli kuunnellut muiden keskustelua puolella korvalla, mutta asettui sitten rakastansa viereen koskettaen tämän olkapäitä.
“Eikö hän ole vieläkään näyttänyt siltä, kuin haluaisi keskustella kanssasi?” vanhempi kysyi pehmeästi naispoliisin ravistaessa päätään.
“Onko hän edes kerran hymyillyt sinulle?”
Vastaukseksi tuli jälleen pään ravistelua.
“Ehkä sinun pitäisi mennä juttelemaan hänelle”, rikollisjärjestön johtaja suukotti puuteroitua poskea.
“Mitä minä muka sanoisin hänelle?” vaaleahiuksinen kysyi hiljaa.
“Sen, että olet kaivannut häntä ja ollut huolissasi”, pantterimainen hymyili kääntäen rakkaansa katsomaan itseään.
“Sen, mitä tunnet”, huulet suukottivat punattuja huulia.
“Ei enempää eikä vähempää. Keskustelette siitä, mistä haluatte.”
“Et siis halua minun kyselevän, mitä ihmettä he tekevät täällä?” nuorempi kurtisti mietteliäänä kulmiaan.
“Jos välttämättä haluat kysyä, olisi kyllä mukava tietää”, mustatukka hymyili ystävällisesti kietoen kätensä Yorun ympärille ottaen eläimen syliinsä.
“Minä voin pidellä Yorua, jotta saat vapaat kädet.”
“Kiitos Asagi”, siniharmaasilmäinen hymyili pienesti ja silitti hansikoidulla kädellään pidempänsä poskea.
“Ole hyvä”, Asagi kallisti päätään hymyillen sitä onnellista, aitoa hymyään, joka vei monelta – niin mieheltä kuin naiselta – jalat alta.
“Minä pidän huolen siitä, että saatte rauhan jutella. Menkää vaikka parvekkeelle, koska suurin osa vieraista on nyt täällä sisällä miettien, ketä äänestäisi.”
Mana nyökkäsi ja painoi pienen suukon mustasilmäisen suupieleen, ennen kuin kääntyi ympäri ja käveli elegantisti muiden vieraiden keskelle tehden omituisen kierroksen. Entinen vakooja vilkaisi merkitsevästi ensin Hizakia, sitten Seliaa liikkuen viimein parvekkeelle kadoten näkyvistä.

“Yrittääkö Mana jutella Hizakin kanssa?” Seth kysyi johtajaltaan, joka rapsutti vähitellen heräilevää koiraa.
“Kyllä”, pantterimainen vastasi hiukan vakavampana.
“Toivon vain, että Hizaki suostuu juttelemaan. Se olisi todella tärkeää Manalle.”
“Emme voi muuta kuin odottaa ja toivoa parasta”, Hide-zou laski kätensä ystävänsä olkapäälle katsoen rauhoittavasti.
“Me luultavasti yritämme antaa heille oman rauhan?”
“Kyllä vain”, pieni pilke nousi mustiin silmiin.
“Mitä oikein suunnittelet?” kakkosmies ei pitänyt entisen rakkaansa ilmeestä yhtään.
“Ruizahan voisi antaa meille taas napatanssi esityksen”, yakuza sanoi viattomasti vähitellen heränneen aseiden salakuljettajan päättäessä heti näytellä esiintyjän taitojaan.

 

Mana siirtyi aivan parvekkeen toiseen päähän ravistellen käsiään. Hän ei ollut edes huomannut, miten kädet olivat melkein puutuneet Yorun jatkuvasta kantamisesta. Onneksi Asagi todella oli ottanut lemmikin itselleen. Se vasta olisi ollut noloa, jos koiraparka olisi kesken uniensa pudonnut lattialle.
Kevyt ilmavirtaus hyväili meikattuja kasvoja ja tanssitti vaalean peruukin latvoja. Ulkona oli varsin viileä vaaleiden jalkojen mennessä hiukan kananlihalle. Siniharmaat silmät ryhtyivät jälleen tarkkailemaan maisemia, mutta korvat kuuntelivat ympäristöä tarkkaan miehen nojautuessa kaidetta vasten. Hän kuuli loittonevia askelia, kun jotkut vieraat menivät hämmästelemään sisällä tapahtuvia asioita eikä entinen soluttautuja olisi ihmetellyt lainkaan, jos yakuza olisi järjestänyt siellä pienen harhauttavan esityksen. Pieni hymy kohosi vaatesuunnittelijan huulille tämän kiittäessä mielessään rikollisjärjestön johtajaa, kun laittoi miehensä asialle. Ruiza äänistä päätellen keikutti lantiota jälleen ja järkytti kansaa hyppäämällä yllättäen jonkun nuorukaisen syliin koettaen saada paitaa pois tämän päältä. Ehkä hänen todella pitäisi tämän jälkeen viihdyttää kotona rakastaan, kun kerran suostui pieneen maineen menetykseen. Käsi nousi suun eteen punan kohotessa poskille ajatuksistaan. Burutendou tuntui todellakin enemmän kuin kodilta ja pantterimainen oli enemmänkin, kuin rakas – melkein kuin oikea aviopuoliso. Jotenkin tuo hassu ajatus oli vain tullut mieleen ja se tuntui uskomattoman hyvältä.
“Tuollaisella haaveilulla voi saada vain tanton selkäänsä”, kuului viileä ääni, mikä sai naispoliisin kääntymään nopeasti ympäri.

Siniharmaat silmät tuijottivat takaisin uskomattoman viileästi keisarinnan seisoessa vajaan metrin päässä naispoliisista. Furisodepukuinen oli kunnioittavan etäisyyden päässä ja vilkuili vaaleampaa varoittavasti, kuin ei olisi pitänyt lainkaan tämän puheista.
Hiljaisuus laskeutui kolmikon ylle vanhimman katsoessa ensin tiarapäistä vilkaisten muutaman kerran sarvipäistä, kunnes taas ryhtyi tutkailemaan edessään seisovaa miestä. Katseet kohtasivat toisensa tuulen lopettaessa tanssinsa kuin perhonen, jonka kylmä pakkanen tappoi julmasti.
“Hizaki”, Mana henkäisi viimein ja otti askeleen eteenpäin.
Hizaki perääntyi välittömästi, mikä sai vanhimman pysähtymään hämmentyneenä. Vaalein oli raivoissaan; tärisi joka puolelta ja tuijotti tiukasti silmiin. Katse sanoi: älä koske minun – älä tule lähemmäksi. Se sai naispoliisin hämmennyksiin painostavan äänettömyyden painautuessa heitä vasten jättäen heidät kylmään ja pimeään, kun vieraat juhlivat sisällä lämpimässä nauraen ja haukkoen häkeltyneenä tai vastaavasti järkytyksestä henkeä.
“Näytät voivan hyvin, Mana”, Selia sanoi viimein käärien vaatteitaan tiukemmin ympärilleen.
Miehen ystävä oli ilmeisesti jäädyttänyt ilman.
“Elämä ei ole ainakaan kolhinut sinua kahteen vuoteen.”
“Kai sen voisi noinkin sanoa”, entinen soluttautuja sanoi viimein hiukan hämmentyneenä, mutta tajusi jotain ystävänsä sanoista.
Kaksi vuotta tosiaan oli kulunut, eivätkä he olleet puhuneet mitään sinä aikana – eivät edes puhelimessa. Oliko mustahiuksinen enää edes hänen ystävänsä?
“Ei se ole tehnyt teillekään huonoa.”
“Et sinä sitä huomaisi, vaikka olisikin”, keisarinna sanoi terävästi.
“Emme me sitä näyttäisi, kuten et sinäkään ennen.”
“Ne ajat ovat menneitä”, vaatesuunnittelija puristi kätensä nyrkkiin.
Hän ei ollut nähnyt veljeään kahteen vuoteen – ei sen jälkeen, kun Asagi oli tullut hakemaan hänet ja Mawashimonan johtajat olivat kertoneet hänestä tulleen yakuzan omistama esine. Miksi tämän piti olla tällaista? Miksi pikkuveljen oli pakko olla noin etäinen ja vihamielinen, kun he pitkän eron jälkeen näkivät jälleen toisensa?
“Minun kohdallani ainakin. Oletteko täällä Mawashimonan johtajien käskystä? Ketä he haluavat teidän vakoilevan? Matsumoto-sania? Uke-sania vai Sugizo-samaa? Vai peräti Asagia?”
“Kylläpäs sinä olet utelias”, tiarapäinen naurahti pilkallisesti.
“Entä jos olemme vakoilemassa Asagi-samaa? Mitä ajattelit sille asialle tehdä?”

Rakastaja hätkähti voimakkaasti. Mies ei ollut kuvitellut joutuvansa tällaiseen tilanteeseen. Mielessä ei ollut käynyt sitä, että hänen pitäisi valita veljensä ja rakkaansa välistä.
“Hizaki, et viitsisi heti haastaa riitaa”, harpun soittaja astui kaksikon väliin laittaen kädet estävästi kummankin eteen.
“Se oli asiallinen kysymys”, Hizaki huomautti huitaisten ystävänsä käden pois edestään.
“Manakin tietää sen. Minulla on varsin oikeutetut syyt kysyä tätä”, mies katsoi isoveljeään odottavasti
“Mikä on siis vastaksesi, veliseni?”
“Minä seison Asagin puolella, mutta en kuitenkaan halua käydä sinua vastaan”, Mana sanoi viimein hitaasti silmien kaventuessa viiruksi.
“Jos Mawashimona uhkaa mitenkään Asagia tai hänen mafiaansa, he kaikki joutuvat myös minua vastaan. Minä todella toivon, ettei asia ole näin, koska en haluaisi joutua taistelemaan sinua vastaan, Hizaki. Sinä tiedät sen hyvin, ettei minulla ole muita vaihtoehtoja, kun kuulun Asagin mafiaan.”
“Puhetta, puhetta ja puhetta – aivan kuten arvelinkin”, vaaleahiuksinen pyöräytti ikävystyneenä silmiään.
“Me kaikki tiedämme, ettet sinä kuulu Asagi-saman mafiaan.”

“Hizaki”, Selia sähähti vaatesuunnittelijan avatessa suunsa, mutta keisarinna ei kuunnellut.
“Me tiedämme kumpikin, Selia, että Mana on nykyään yksi Asagi-saman huorista!” tiarapäinen mulkaisi veljeään ja olisi varmasti sylkäissyt, ellei olisi tiennyt siitä seuraavan jotain ikävää.
Lisäksi se olisi ollut alhaista – vain elukat alentuisivat sellaiseen käytökseen.
“Ei enempää eikä vähempää! Hän ei ole tasavertainen muiden miesten kanssa, vaan pelkästään sitä varten, että se yakuzan typerys saisi tyydytettyä tarpeensa!”
“Tuo ei pidä paikkaansa!” naispoliisi ärähti kummankin vaietessa nopeasti vilkuillen ympärilleen.
Kohonneet äänet eivät onneksi olleet keränneet huomiota, joka luultavasti oli yhä Ruizassa – sekä luultavasti myös tämän rakkaissa ja Hide-zoussa, joka yritti pitää edes jonkinlaista kuria.
“Sinä et tiedä lainkaan, millainen meidän suhteemme on, Hizaki”, vanhin sanoi matalasti.
“Älä siis puhu ilman parempaa tietoa.”
“Emme tosiaankaan tiedä”, mustahiuksinen puuttui nopeasti puheeseen.
“Mawashimonalla ei ole kuitenkaan mitään tarkoituksia Asagi-samaa kohtaan, ole siitä huoleti.”
“Mistä olet niin varma?” Mana katsoi ystäväänsä kysyvästi tietämättä lainkaan, oliko tämä nykyään entinen ystävä vai vieläkin ymmärtävä toveri.
“Mistä tiedät, mitä Mawashimonan johtajat juonivat?”

“Koska me olemme nykyään ne johtajat”, Hizaki sanoi hitaasti hymyillen sitten pienesti.
Hymy leveni entisestään voitonriemuksi entisen soluttautujan tuijottaessa suorastaan järkyttyneenä pikkuveljeään.
“Et tainnut odottaa ihan tuota?” nuorin naurahti lähes pilkallisesti.
“Kaya pakeni raukkamaisesti yakuzan selän taakse päästäkseen eroon siitä pakkotyöstä, kun sinä menit liehittelemään sitä samaa miestä. Minä sen sijaan tein sen, mitä olisi pitänyt tehdä jo aikaisemmin. Tapoin ne paskiaiset ja otin järjestön hallintaan Selian ja muutaman muun kanssa. Näin ollen nykyään minä määrään suurimmalta osalta Mawashimonan työt.”
Peruukkipäinen katsoi ensin sarvipäistä, sitten keisarinnaa. Olivatko nuo kaksi todella ottaneet koko järjestön hallintaansa? Oliko se vanha orjuus viimein poissa? Olivatko ne hirvittävät miehet poissa pilaamasta enää kenenkään muun elämää?
“Milloin?” vanhin veti viimein henkeä.
“Mitä sitten teette täällä?”
“Syymme täällä oloomme eivät kuulu sinulle, mutta voin toki kertoa, milloin kaivattu vallanvaihdos tapahtui”, tiarapäinen huitaisi hiuksiaan.
“Olit sinä ehtinyt olla jo jonkin aikaa Asagi-saman lutkana, kun saimme tarpeeksemme siitä kaikesta; vähän yli puolitoista vuotta sitten.”
“Etkä kertonut minulle mitään”, vaatesuunnittelija katsoi syvästi loukkaantuneena pikkuveljeään.
“Sinä olet ollut vallassa – päässyt vapaaksi ja vapauttanut monet muut niiden paskiaisten käsistä, etkä soittanut tai antanut kuulua itsestäsi mitään. Tajuatko yhtään, kuinka huolissani olen ollut nämä vuodet?”
“Sinä? Huolissasi?” Hizaki melkein sylkäisi sanat suustaan käsien noustessa lantiolle.
“Älä viitsi jauhaa paskaa! Missä oli huolehtimisesi, kun lähdit niin kepeästi Asagi-saman mukaan? Sinusta ei ole kuulunut mitään, kun olet vain mukavasti istuskellut yakuzan huorana. Tuskin olet edes uhrannut ajatustasi meille, kun olet ollut mukavasti lämmittämässä hänen vuodettaan. Sinä et tiedä yhtään mitään siitä, mitä me olemme joutuneet kokemaan poissa ollessasi! Et ole etsinyt meitä, joten turha väittää, että olet ollut huolissasi!”

“Hizaki, tuo ei pidä paikkaansa”, Selia yritti pistää väliin, mutta keisarinna vain mulkaisi pahasti.
“Sinä et taida muistaa sitä päivää, kun Mana lähti?” nuorin kivahti.
“Et tietenkään, sinähän et ollut edes paikalla! Meidät oli kutsuttu erään hotellin ravintolaan, jossa muutama johtajamme ilmoitti, että Osakan mahtavin yakuza oli ostanut Manan omaan käyttöönsä eikä tämä sen takia kuulunut enää Mawashimonalle. Asagi-sama vain tuli paikalle henkivartijoineen ja Hide-zou-saman kanssa ilmoittaen Manalle tulleensa hakemaan hänet. Tiedätkö, mitä Mana teki? Hän lähti eikä vilkaissut edes taakseen! Hän tuskin edes kuuli, kun huusin hänen peräänsä piittaamatta siitä, kuulisiko joku minut. Muistatko, mitä minä sanoin, Mana?” katse kääntyi isoveljeen.
“Minä huusin ensin, että ’älä mene’, mutta sinä et tehnyt mitään. Kävelit tyynesti sen miehen perässä piittaamatta lainkaan siitä, että veljesi joutui jäämään siihen helvettiin, josta meidän piti paeta yhdessä. Mahdoitko edes kuulla, kun huusin: ’älä rakastu Asagi-samaan’? Jos kuulit, et ainakaan välittänyt!”
Hizakin hengitys oli kiivasta. Vaaleat hiukset valuivat kurittomasti olkapäiden yli silmien ollessa kapeina viiruina. Kumpikin käsi oli puristunut nyrkkiin ja mies olisi varmasti halunnut lyödä isoveljeään. Selia astui syrjään päättäen antaa kaksikon tapella, jos he välttämättä haluisivat. Mustahiuksinen tosin toivoi, että tilanne olisi ollut toinen. Kyllä hän ymmärsi nuorimman tunteet ja surun, jonka tämä yritti piilottaa kiukkunsa alle. Miksei tämä vain voinut myöntää, miten oli vain kaivannut veljeään? Miksei mies voinut ymmärtää, että viha ei koskaan voisi kuivata niitä vuodatettuja kyyneliä tai palauttaa isoveljen lohduttavaa syliä takaisin?
“Olemme siis ajautuneet tähän”, Mana sanoi viimein hiljaa.
“Olet tehnyt minusta vihollisesi, vaikka en ole ollut sitä sinulle missään vaiheessa. Olet oikeassa – Mawashimonan asiat eivät enää kuulu minulle, mutta en voi olla puuttumatta asioihinne, jos ne liittyvät mitenkään Asagiin. Olet myös oikeassa, etten kääntynyt katsomaan taakseni. Olin itsekäs, koska pelkäsin, etten kykenisikään jättämään sinua.”

Suorastaan kuiskatut sanat saivat tiarapäisen vaikenemaan miehen jäädessä tuijottamaan isoveljeään hämmentyneenä.
“Sinä olit ainut asia, mitä minulla oli jäljellä ylpeyteni ja taitojeni lisäksi pitkän koulutuksemme jälkeen. Kun Asagi tuli hakemaan minua, minä en voinut katsoa sinua, koska pelkäsin romahtavani. Jos olisin tapellut vastaan ja koettanut pysyä luonasi, olisimme joutuneet suurin ongelmiin: Asagi olisi ottanut omansa eli minut väkisin mukaansa ja saattanut satuttaa sinua”, naispoliisi jatkoi katsoen parvekkeen lattiaa murheellisena.
“Minun oli pakko lähteä, koska tiesin, ettei ollut muita vaihtoehtoja. Toivoin salaa mielessäni, että työskentelemällä uskollisena soluttautujana Asagille saisin hänet ostamaan sinutkin vapaaksi. Kaikki kuitenkin sortui, kun Mawashimona yllättäen katosi lähtöni jälkeen. Kulutin kaiken vapaa-aikani etsimiseesi, mutta se ei hyödyttänyt yhtään mitään. Uhkailin vanhoja tuttuja kertomaan sinusta jotain, mutta hekin olivat yhtä hämmentyneitä tapahtuneesta. Jotkut huhusivat, että silloiset johtajat pelkäsivät yakuzoiden ostavan lisää hyviä soluttautujia ja näin ollen lopettavan Mawashimonan palveluiden ostamisen. Muutamat jopa epäilivät sinun kuolleen ja ehkä osa minusta todella uskoi niin, koska luovutin etsimisesi suhteen… Ehkä se oli juuri se hetki, jolloin minusta tuli heikko – silloin minä rakastuin Asagiin, enkä kadu sitä yhtään”, siniharmaat nousivat yllättäen katsomaan toisia samanlaisia.
“Rakastan Asagia oikeasti ja tiedän hänen rakastavan minua. En ole pahoillani siitä, että luovutin antamasi neuvon suhteen. Kadun vain syvästi sitä, etten jatkanut etsintöjäsi epätoivoisesta tilanteesta huolimatta. Ei ole nimittäin kulunut päivääkään, ettet olisi käynyt mielessäni. Olet kuitenkin oikeutettu vihaamaan minua enkä minä syyllistä sinua siitä. Luultavasti toimisin itse sijassasi samoin… Toivon kuitenkin, että saisin kuulla sinusta vielä… Minä menen nyt takaisin Asagin luokse ja jään odottamaan, että saan kuulla sinusta.”
Sanojensa vahvistukseksi vaatesuunnittelija käveli hitaasti nuorimman ohi muutaman metrin päähän kääntyen sitten ympäri.
“Olen pahoillani, että jätin silloin sinut taakseni. Minä vain uskoin sillä tavalla saavani myös sinut nopeasti vapaaksi”, mies katsoi veljensä niskaa ja kääntyi lähteäkseen.

“181–673 9956”, kuului yllättäen nopea numeroiden luetteleminen, joka sai naispoliisin kääntymään katsomaan keisarinnaa, joka kääntyi ympäri.
“En välttämättä voi tulevina viikkoina, ehkä kuukausina vastata kovin helposti, koska en halua Klaha-saman epäilevän mitään”, Hizaki kertoi hiljaa laskien katseensa nopeasti lattiaan.
“Laita korvasi siis auki, koska kerron tämän vain kerran. Shinya-sama halusi minut ja Selian tarkkailemaan Asagi-samaa, mutta me kieltäydyimme hyvin yksinkertaisista syistä: sinun takiasi. Sitten hän päätti lähettää meidät Klaha-saman ja Exo-chika-saman perään… Muista, ettet voi oikeastaan luottaa kehenkään – älä luota Kuro Kageen, koska hekään eivät luota toisiinsa. Jotain suurta on ilmeisesti tekeillä Rukan lisäksi, mutta enempää en tiedä.”
Mana katsoi veljeään suun ollessa raollaan, mutta hitaasti värähdellen hymy kohosi kasvoille. Kyynel kohosi silmäkulmaan miehen pyyhkäistessä sen nopeasti pois. Tämä oli jotain, mitä hän ei ollut odottanut äskeisen jälkeen. Vaatesuunnittelijan pikkuveli oli paljastanut työnantajansa ja kohteensa hänen vuokseen. Tämä oli kertonut tärkeitä asiakastietoja, joita ei olisi saanut paljastaa kenellekään. Se merkitsisi vain yhtä asiaa: Hizaki oli antanut anteeksi.
“Kiitos, Hizaki”, naispoliisi otti muutaman pitkän askeleen ja kietoi kätensä lämpimästi tiarapäisen ympärille tämän aluksi hätkähtäessä.
Pian nuorin kuitenkin halasi takaisin isoveljeään painaen päänsä univormuista olkapäätä vasten. Silmät sulkeutuivat hymyn kohotessa huulille siitä ilosta, että se oli veli, joka oli siinä. Se oli juuri Mana, joka halasi rakastavasti, kuten oli aina halannut. Entinen soluttautuja jopa tuoksui tutulle hajulle, johon hän oli tottunut jaettuaan huoneensa yli kymmenen vuoden ajan tämän kanssa.

“Alahan mennä jo Asagi-saman luokse”, Mawashimonan johtaja sanoi viimein irrottautuen hiukan punastuneena veljestään.
“Sinun on parasta mennä ensin, koska aiheutamme ihmetystä, jos menemme kaikki kolme samaan aikaan takaisin… Mieti nyt: mitä keskusteltavaa kolmella mykällä voisi olla?”
“Varsin paljon”, peruukkipäinen huomautti pehmeästi katsoen kumpaakin vakoojaa.
“Soittakaa Burutendoulle ja pyytäkää yhdistämään Asagin huoneistoon. Kun sieltä vastaa joku muu, kuin minä tai Asagi, pyytäkää Satoru Manabua, niin he ymmärtävät, että se on tärkeää. Tällöin annan sitten oman numeroni ja muut, jotta saatte suoraan yhteyden.”
“Saa nähdä, milloin meillä riittää aikaa”, eurooppalainen aatelinen sanoi viileästi, mutta esitys oli turhaa enää tässä vaiheessa.
“Niin saamme nähdä”, Mana naurahti matalasti nähden toisen läpi.
Hansikoitu käsi nousi silittämään vaaleata, tasaista poskea muutaman kerran.
“Sinä olet kasvanut, hyvä pikkuveli.”

Hizaki avasi suunsa vastalauseeksi, mutta vanhin oli jo kääntynyt ympäri ja käveli tyylikkäästi parvekkeen ovelle ja siitä sisälle katsoen merkitsevästi sukulaistaan ennen katoamistaan. Vaaleahiuksinen jäi katsomaan miehen perään voimatta uskoa tätä kaikkea mahdolliseksi. Erään toisen oli kuitenkin helppo uskoa näkemäänsä.
“Ai, ai – taitaa meidän pienellä johtajalla olla heikko kohta kylmän viileässä kuoressaan”, Selia nauroi hiljaa.
“Sinä kun olit niin varma, että Mana on vain itseään täynnä ja rääkyisi sitä, että olemme tulleet ottamaan hänet takaisin kateellisena hänen onnestaan.”
“Joskus tulee luultua ihmisistä liikoja”, Hizaki mutisi kääntyen katsomaan kaupungin valoja.
“Poskillasi leikkivästi punasta päätellen hiukan enemmänkin”, tummempi hymyili viehättävästi saaden toisen värähtämään.
“Varsin suloista. Mawashimonan kylmästä johtajasta löytyy helläkin puoli: rakastava pikkuveli, joka haluaa olla yhdessä veljensä kanssa ja suojella tätä.”

“Selia”, keisarinna kääntyi nopeasti ympäri.
“Hiljaa!” nuorempi mulkoili sarvipäistä tiukasti, kunnes harppoi asuunsa nähden varsin sopimattomasti pois parvekkeelta furisodepukuisen jäädessä nojailemaan hymyillen kaiteeseen.
Mies oli tyytyväinen tapahtumiin. Nähdessään Manan hän oli pelännyt Hizakin ryntäävän kuristamaan tämän, mutta tappolistalla olisi saattanut olla myös Asagi. Oikeastaan tilanteen muutos oli ollut arvattava eräiden tosiseikkojen takia. Mawashimona oli kadonnut maan alle, koska sen johtajat olivat pelänneet menettävänsä Hizakin ja monen muun hyvän soluttautujan Manan esimerkin ja mahdollisten puuhien takia – tämän tiesi myös heidän nykyinen viileä johtajansa. Veljekset olivat siis eronneet, mutta eivät lopullisesti.
“Taisit tosiaan kuvitella, että olisi parempi vihata Manaa, Hizaki”, Selia asetteli sulkaa paremmin päähänsä.
“Ehkä se olikin helpompaa, kun et nähnyt häntä. Vihalla ja vääntyneillä ajatuksilla, jotka olivat osittain vanhojen opettajiemme luomia, oli helpompi torjua ikävää, mutta unohdit erään tärkeän asian: veljesrakkautta ei voita mikään – se tulee ja pysyy aina.”

Hetken aikaa mies vielä seisoi siinä ulkona omissa mietteissään. Hän oli onnellinen siitä, että kaikki oli päättynyt näillä näkymin hyvin.
“Selia”, kuului karhea ääni, jolloin soluttautuja käänsi katseensa puhuneeseen.
Shoguniksi pukeutunut mies käveli reippaasti ikäänsä nähden seuralaisensa luokse pysähtyen nuorempansa viereen.
“Onko kaikki hyvin?”
Sulkapäinen nyökkäsi pienesti hymyillen. Kädet nousivat sirosti piirrellen ilmaan erilaisia kuvioita ja muuta. Hetken aikaa vanha mies näytti kummastuneelta, mutta hitaasti tämä ymmärsi, mistä oli kyse. Vanhus oli luultavasti ottanut muutaman viittomakielitunnin seuralaisensa mykkyyden takia.
“Kohta luultavasti katsotaan voittajat tässä hölmössä pukukilpailussa. Sen jälkeen voimme toivon mukaan palata taas tavallisiin keskusteluihin eikä enää tuijottaa sen hullun tanssia tai sitä, kun tämä yrittää kiskoa melkein kaikilta vaatteita pois päältä”, mies kertoi ja vilkaisi sitten furisoden alta paljastuvaa ihoa.
“Tulehan jo, Selia-rakas, ettet vain vilustu”, shogun ojensi kätensä herrasmiehen tapaan soluttautujan tarttuessa siihen.
Mielessään Selia tiesi, että hänen olisi viimeistään muutaman päivän sisällä hylättävä tämä vanha, vaikkakin mukava mies, koska hän oli tehnyt jo tehtävänsä. Tavallaan furisodepukuisen kävi sääliksi vanhusta, mutta tämä oli hänen työtään. Mutta se hylkääminen tapahtuisi vasta myöhemmin, nyt sarvipäinen aikoisi nauttia loppuillasta ja ystävällisestä seurasta.

Juhlat vierivät tuttuun, leppoisaan tapaansa eteenpäin. Tarjoilijat pitivät huolen siitä, ettei ruoka ja booli loppuneet. Olohuoneen sivulla oli pitkä pöytä, jossa oli uskomattoman paljon mitä herkullisimpia suolapaloja ja kakkuja. Ihmisillä tuli jopa ongelmia sen kanssa, mitä haluaisivat syödä ja aiheuttivat näin tahtomattaan pieniä jonoja. Tosin, Közin ja K:n tullessa kohteliaasti jonottamaan, he lähtivät nopeasti pois tientukkeesta. Ihmetystä kylläkin aiheutti kahden henkivartijan ruokailu, mutta siihen Asagi oli todennut leppoisasti, että kaksikko pystyi vääntämään ihmisiltä helpommin niskat nurin mahat täynnä kuin tyhjinä.
“Tarvitsevathan hekin energiaa”, yakuza oli kallistanut pirullisesti hymyillen päätään.

Mana katsoi usein hymyillen veljensä perään tämän kääntäessä lyhyen katsekontaktin jälkeen kasvonsa muualle peitellen poskille kohonnutta punaa. Kun he vahingossa sattuivat samaan aikaan hakemaan ruokaa, muutamat vieraat kysyivät miesten seistessä vierekkäin, että olivatko he sattumoisin sisaruksia. Hizaki oli nolostunut siitä täysin kummankin ravistaessa kieltävästi päitään. Myöhemmin keisarinna oli nopeasti kuiskannut isoveljelleen, ettei tämä enää ikinä käyttäisi vaaleata peruukkia, kun he olivat samassa paikassa. Eipä naispoliisi voinut kuin hymyillä nuoremmalleen viehättävän kiusoittelevasti siirtyessään takaisin rakkaansa luokse.

Seth oli onnellinen ystävänsä puolesta, mutta niin oli myös Asagi ja sitä myöten muu mafia. Rikollisjärjestön johtaja jopa myönsi, että olisi muussa tapauksessa mennyt hiukan pehmittelemään tiarapäistä, jos tämä olisi ollut pahempi kuin känkkäränkkä. Juhlat näyttivät onnistuvan odotetusti, vaikka Ruiza olikin jälleen nostaa metelin, koska hänellä oli vaikeuksia syödä tai juoda yhtään mitään kasvoilla olevan hunnun takia. Olisihan tämä voinut ottaa sen pois siksi aikaa, kuten Hide-zou sen viisaana huomautti, mutta asevastaava totesi puvustuksensa kärsivän siitä. Lisäksi mies ei voinut edes polttaa vaatetuksensa takia, kuten Tsunehito sen sanoi:
“Tupakointi on muutenkin vaarallista ja miltä se nyt näyttäisi, että haaremitanssija polttaisi?”
Loppujen lopuksi Hiroki piteli hiukan harsomaista kangasta ilmassa, kun lyhyt, laiha mies tunki ruokaa epänaisellisesti suuhunsa. Tästä hyvästä etsivä vannoi, ettei enää koskaan ottaisi kaksikkoa mukaan mihinkään, kun nämä eivät osanneet pitää näppejään erossa toisistaan – tai hänestä. Tilanne oli siis ongelmallinen, eikä tilannetta helpottanut se, että Nana näki Ruizan kouraisevan sheikkiään nivusista. Naisparka pökertyi uudelleen ja Hakuei sai toistamiseen loistavan tilaisuuden paeta pois muiden silmistä. Yuuto ja Teru pysyttelivät kaukana Közistä ja K:sta, vaikka nämä eivät tehneetkään elettäkään näitä kohti. Henkivartijat kyllä silmäilivät onnettomina rosvojen perään Asagin ryhtyessä jälleen saarnaamaan julmuudesta kakkosmiehelleen. Tähän keskusteluun liittyivät nopeasti myös Hiroki, Ruiza ja pakotettuna Tsunehito, kun Mana ja Seth katsoivat kinastelua ensin ymmyrkäisinä, sitten tirskuen, kun tappelu sai tuttuja sävyjä.

“No niin, hyvät vieraat”, Sugizo astui jälleen lavalle.
“Vaimoni, joka jättäytyi kohteliaasti tämän pukukilpailun ulkopuolelle, on viimein muutaman muun kanssa laskenut äänet ja julkaisemme voittajat. Kerromme viisi parasta, joista kolme eniten ääniä saanutta tietenkin saavat tietynlaisen, ehkä mukavankin palkinnon.”
Mies sai pienet aplodit sanojensa päätteeksi tämän kumartaessa pienesti.
“Ehkä siis päästämme hänet viimein ääneen”, Dracula siirtyi pois siron naisvampyyrin kävellessä paperin ja kolmen tarjoilijan kanssa paikalle.
Pormestarin vaimo silmäsi juhlaväkeä hymyillen.
“Kiitos siitä, että lähditte tähän leikkimieliseen kilpailuun mukaan. Oli mukava huomata, miten paljon ääniä oli jaettu”, nainen puhui varsin hiljaisella äänellä, mikä vaiensi ennestään vieraita, jotta he kuulisivat kaiken.
“Aloitan viidenneksi parhaasta ja siitä sitten viimeisenä siis eniten ääniä saanut. Toivoisin, että nämä kolme parasta pukua tai pukuryhmää nousisivat sitten lavalle vastaanottamaan palkintonsa”, kaupungin johtajan rouva katsoi paperiaan hiukan tutkien.
“Viidenneksi parhaana pidetty vaatetus on… Dracula – Goto Sugizo!”

Vieraat taputtivat kohteliaasti muutaman nuoremman hurratessa, kun juhlan isäntä kumarsi kiitollisena saamistaan kehuista ja äänistä. Väen hiljentyessä jälleen, rouva Dracula ryhtyi tutkimaan jälleen paperiaan.
“Neljänneksi parhaana pidetty pari on…”, katse kiersi juhlavieraita.
“Meidän poliisipariskuntamme – Ishikawa Asagi ja Satoru Mana!”
Osa vieraista purskahti hyväntahtoiseen nauruun ja taputukset olivat raikuvat, erityisten yakuzan alaisten kohdalla, jotka katsoivat kaksikkoa hymyillen. Asagin hymy oli mitä levein tämän suukottaessa Manan poskea. Kumpikin suorastaan loisti, koska he arvasivat saaneensa nuo äänet sillä, että olivat pukeutuneet odottamattomasti. Eipä pantterimainen tosin unohtanut kiittää Yorua, J:tä ja Jiniä – koirat olivat olleet juuri se oikea avain heidän menestykseensä ja monet naiset ihmettelivät, miten luonnolliselta mies näytti lemmikeiden kanssa. Kotona kolmikkoa odottaisi muhkea ateria.
“Ja nyt sitten on aika julkaista kolmanneksi parhaat puvut – kyllä, kyseessä on jälleen pari”, Sugizon puoliso jatkoi vilkaisten sitten erästä tarjoilijaa, joka astui lähemmäksi tarjottimensa kanssa.
“Mukavan palkinnon saavat… meidän kuninkaallisemme: Tanaka Hirohide ja Kitade Nana!”
Erikoisesti pukeutunut juhlakansa taputti jälleen, kun nimetty kaksikko käveli – miesosapuolen hiukan vastahakoisemmin – lavalle Nanan sädehtiessä.
“Onneksi olkoon”, naisvampyyri kätteli kumpaakin kumartaen.
“Hirohide-sama, olette todella komea prinssi.”’

Yuuto ja Teru tirskahtivat seinän vierustassa kuuluvasti nähdessään esimiehensä hehkuvat kasvot. Tämä olisi pakko kertoa muille työtovereille, mikäli komisario ei päättäisi listiä todistajia paikalta.
“Palkinnoksi he saavat”, nainen jatkoi tarjoilijan paljastaessa yleisölle kaksikon saaman palkinnon.
“Aidon Rolexin ja tämän upean kaulakorun!”
Tarjottimen kuvun alta todella paljastui aito Rolex metallirannekkeella ja kultaisessa ketjussa oleva pisaranmuotoinen vaaleansininen kivi. Nana silmät laajenivat hämmennyksestä, koska oli todellakin arvattavaa, että hän saisi sen korun.
“Eikös sinun varastamasi Rolex palanut rumaksi klimpiksi siinä tulipalossa, Seth?” Asagi kallisti hiukan päätään.
“Tuossahan olisi sinulle loistava Rolex menettämäsi tilalle.”
“Hauska vitsi, Asagi”, Hide-zou nappasi nopeasti rakastaan käsistä kiinni, ennen kuin tämän sisällä asuva kleptomaani päättäisi herätä.

“Laita se koru Nana-sanin kaulaan!” kuului yllättäen huuto, joka keskeytti mafiamiesten keskustelun.
Hakuei käänsi samassa haukankatseensa Yuutoon, joka hymyili viattomasti. Teru ryhtyi taputtamaan käsiään kannustuksen tahtiin saaden ihmiset nopeasti mukaan. Japanilainen aatelistopari katsoi muita vieraita hetken aikaa komisarion kasvojen muistuttaessa hetkihetkeltä enemmän tomaattia kuin ihmiskasvoja. Tsunehito jopa vislasi muutaman kerran mafiamiesten nauraessa riemusta.
Lopulta kannustuksella oli odotetut seuraukset. Japanilainen prinssi otti kaulakorun tarjottimelta avaten sen lukon. Hämmentyneenä prinsessa nosti hiukan hiuksiaan, jotta hänen esimiehensä saisi pujotettua kauniin korun kaulaan. Lukko laitettiin vapisevin käsin kiinni ja kaksikko jäi siihen seisomaan.
“AAWW!” kuului valtava huokaisu, jonka perään oikein hyväntuulista ja varsin vihjaavaa naurua.
Hakuei mulkaisi Sugizoa ja vannoi mielessään kuristavansa tämän joskus pimeällä kujalla kostoksi tästä. Harvinaisen nopeasti komisario nappasi seuralaisensa mukanaan pois lavalta metsästäen sopivaa piilopaikkaa.
“Sitten iltamme toiseksi paras puku”, pormestarin vaimo jatkoi viimein viuhtoen kädellä ilmaa kasvoilleen.
“Meidän alienimme!”
Kaksi pitkää hahmoa, joilla oli kumiset naamiot kasvoillaan, liikkuivat salaperäisesti mustissa kaavuissa, kuin olisivat liukuneet ilmaa pitkin. Ilmeisesti kukaan ei ollut vieläkään arvannut henkilöiden oikeita nimiä, kun nämä viimein astuivat lavalle. Kaikkien suureksi hämmennykseksi he olivatkin hallituksen virkamiehiä, mikä varmasti olisi seuraavan viikon keskustelun aihe. He saivat palkinnoksi liput erääseen taidenäyttelyyn, joka oli mennyt kuumille kiville heti sen aukeamisen jälkeen. Alienit kiittivät saamistaan äänistä ja poistuivat viimein lavalta.
“Sitten meidän iltamme parhaat puvut”, naisvampyyri jatkoi hiukan nolostuneena.
“Toivon todella, että palkinto miellyttää teitä ja keksitte, miten saatte sen jaettua. Jos tulee ongelmia, tulkaa juttelemaan minulle ja miehelleni niin yritämme keksiä jotain”, nainen henkäisi syvään ja vilkaisi sitten paperiaan.
“Tämä ryhmä sai uskomattoman paljon ääniä ja myönnän, että itsekin äänestin heitä. Voittajamme ovat meidän sheikkimme tanssijansa ja henkivartijansa kanssa!” illan emäntä viittasi tiettyä kolmikkoa kohti hurrausten ja taputusten täyttäessä ilman.

Tsunehito katsoi hämmentyneenä kaupunginjohtajan puolisoa, mutta nopeasti Ruiza kiskoi niin hänet kuin Hirokinkin lavalle.
“Minähän sanoin, että niistä napatanssi-DVD:istä olisi jotain hyötyä!” asevastaava hihkui heidän ystäviensä purskahtaessa nauruun.
Arabikolmikko astui viimein lavalle kätellen rouva Gotoa.
“Olisi muuten hauska vielä nähdä hiukan tanssianne”, nainen naurahti hiljaa haaremitanssijalle, joka hymyili leveästi.
“Mikä ettei”, mies virnisti ja ryhtyi esittelemään oppimiaan taitoja.
Vieraat nauroivat ja taputtivat innoissaan esitykselle, mistä aseiden salakuljettaja vain innostui lisää keinuttaen lantioitaan entistä voimakkaammin.
“Eiköhän tuo jo riitä”, Tsunehito laski kätensä nopeasti lyhemmän rakkaansa vyötärölle keskeyttäen liikkeen.
“Haluat siis jotain muuta?” Ruiza katsoi sheikkiä silmien tuikkiessa.
“Mielelläni”, käsi liukui pehmeästi kohti nivusia.

Osa vieraista katsoi tilannetta järkyttyneenä, koska illan aikana oli todellakin selvinnyt haaremitanssijan olevan oikeasti sukupuoleltaan mies, mutta useat nuoret pitivät miesten toimia uskomattoman hyvänä esityksenä, vaikka kaikkien keskeltä kuului jälleen kopsahdus: Nana oli pökertynyt jo neljännen kerran saman illan aikana
“Ruiza!” etsivä lähes kiljaisi kauhuissaan.
“Eikö mielessäsi pyöri mitään muuta!?”
“Ei.”
“Voisitko kerrankin miettiä, missä me olemme!”
“Olemme juhlien keskellä, mikä sopii hetkeen paremmin kuin hyvin: seksi on yhtä juhlaa.”
“Oletko koskaan kuullut sanaa siveys!?”
“Kyllä äitini siitä joskus taisi jotain mainita.”
“Käyttäytyisitkö viimein, kuten haareminaisen kuuluu!”
“Haaremiin kuului arabeilla sheikkien vaimoja, sisaria ja muita naispuolisia sukulaisia – koska en ole sukulaisesi, olen siis rakastaja. Eli seksi on suhteemme pääpointti.”
“Ei se ole aina niin!”
“Kyllä vain on – kysy vaikka Asagilta.”
“Eiköhän tämä näytös ala jo riittää”, Hiroki kaappasi rakkaansa kumpaankin kainaloon kuiskaten nuorimman korvaan muutaman rauhoittavan sanan.
Myyrä vaikeni nopeasti hengittäen syvään ja kolmikon vaaleinkin rauhoittui, kun parittaja ryhtyi silittämään paljasta alaselkää piilotetusti kuiskien myöhemmän illan lupauksia.
“Siis… palkintonne”, naisvampyyri koetti rauhoittaa kasvoilleen noussutta punaa.
Tarjoilija nosti kuvun tarjottimelta paljastaen pienen paperilapun.
“830 000 jenin arvoinen lahjakortti huonekaluliikkeeseen.”
“YAY!” Ruiza loikkasi riemuissaan rakkaittensa syliin näiden ottaessa tämän tottuneesti vastaan.
“Vihdoin ja viimein uusi sänky! Pääsemme koeajamaan ja etsimään niistä kestävimmän!”

Asagi otti tukea Manasta ja Hide-zousta pysyäkseen pystyssä. Seth nojasi seinään ja Közillä oli vaikeuksia K:n kanssa pitää tuttua synkkyyttä kasvoillaan. Tuo kaikki vain oli niin Ruizaa ja tietenkin Tsunehitoa ja Hirokiakin. Kolmikko oli loistava. Asevastaava oli tutun spontaani ja välinpitämätön, mistä etsivä sai välillä sydänkohtauksia ja kimpaantui, mutta lettipäinen onnistui aina rauhoittamaan tilanteen lempeydellään. Tällä kertaa hän uhkasi kantavansa kaksikkoa koko illan, jolloin nämä päättivät vaieta: olisi ikävää, jos parittaja kuluttaisi kaiken energian kantamiseen eikä jaksaisi tehdä enää mitään muuta kivaa.

Palkintojenjaon jälkeen yleinen meteli nousi taas, kun Sugizon eräs tarjoilija tuli yllättäen kuiskuttamaan johtajansa korvaan jotain. Pormestari vakavoitui ja riensi nopeasti ovelle, mihin kukaan ei kiinnittänyt asiaan mitään huomiota.
“Näyttää siltä, että Ruiza saa sittenkin uuden sängyn toiveensa mukaan”, Seth katsoi hymyillen kolmikkoa, kun nämä tulivat jälleen heidän luokseen.
“No, kyllä tuollaisen lantion pyörityksen sellaisen ansaitseekin”, Asagi iski silmää viettelevästi huivia käyttävälle alaiselleen.
“Voisin jopa sanoa, että tuollaisen esityksen jälkeen olet koska tahansa tervetullut makuuhuoneeseeni.”
“Varo vain, kun tuollaista ehdotat”, asevastaava tanssahteli aivan yakuzaansa kiinni.
“Saatat huomata, kuinka innokkaasti tartun tarjoukseesi.”
“Siksihän minä sitä ehdotin”, pantterimainen kehräsi murahdellen muutaman kerran.
“Onnittelut kuitenkin voitostanne”, Mana hymyili viehättävästi tietäen kyllä, että rakkaansa vain pelleili.
“Kiitos – se tuli kyllä tarpeeseen”, aseiden salakuljettaja siirtyi takaisin rakkaittensa keskelle.
“Selkäni jo melkein kuoli tänä aamuna Tsunehiton pihiyteen!”
“Jos minä ostaisin jok’ikinen kerta uuden sängyn tai muun tavaran, kun sinä sellaisen hajotat, olisin vararikossa!” Tsunehito puolustautui.
“Menisit sinäkin oikeisiin töihin!”
“Minultahan menisi siitä maine!” haaremitanssija parkaisi kauhuissaan.
“Tekisi sinullekin ihan hyvää!” suurisilmäinen kivahti.
“Käyttäisit joskus omiakin rahojasi meidän kaikkien yhteiseloon, ettei minun tarvitsisi maksaa niin sinun kuluttamaasi vesilaskua kuin ruokaa, joka katoaa pohjattomaan suuhusi!”
“Minä olen kasvava mies, joka tarvitsee paljon energiaa!”
“Mihin muka?!”
“No sperman kehittämiseen tietenkin!”
“Ruiza – olet uskomaton!” sinisilmäinen oli melkein repimässä turbaanin alta valuvia hiuksia.
“Rauha!” Seth yllätti kaikki.
“Vaikka tiedänkin sovintoseksin olevan ihanaa, mutta ei nyt viitsitä aiheuttaa siihen tarvittavaa riitaa täällä”, avustaja katsoi merkitsevästi kaikkia muita.
“Jos minä vaikka kävisin hakemassa meille kaikille juotavaa ja nauttisimme yhdessä kunnon maljan? Saimmehan tästä kilpailusta neljännen ja ensimmäisen paikan.”

“Seth on oikeassa – sitä kannattaa juhlia”, Hide-zou kietoi nopeasti kätensä nuorukaisen lantion ympärille.
“Minä voin tulla kantoavuksi”, nopea suukko painettiin kalpealle poskelle, joka ei kauaa enää ollut kalpea.
“Suosittelen ottamaan tarjottimen”, Asagi vilkaisi kaksikkoa merkitsevästi.
“Älkää toki viipykö liian kauan – teidän on oltava vetreitä, kun lähdemme täältä yhdessä takaisin Burutendoulle.”
“Emmeköhän pysy vetreinä, kunhan itse pysyt selväpäisenä”, kakkosmies mulkaisi ystäväänsä, joka hymyili viehättävästi takaisin.
“Mitä te oikein Burutendoulla aiotte tehdä?” Hiroki katsoi kysyvästi yakuzaansa.
“Kimppakivaa”, rikollisjärjestön johtaja sanoi lyhyesti toimitusjohtajan poistuessa avustajansa kanssa.
“Kimppakivaa nelistään? Ovatko he viimein tulleet järkiinsä!?” Ruizan ilahtunut huuto sai kaksikon ravistelemaan päitään.
“Pääsemmekö mekin mukaan?”

“Teit kyllä aikamoisen lupauksen Asagille”, Hide-zou sanoi hellästi heidän väistäessään muutamaa fantasiahahmoa.
“Hän ei luultavasti tule unohtamaan tuota ainakaan sataan vuoteen.”
“Harkitseminen ei ole myöntymistä”, Seth huomautti pehmeästi heidän siirtyessään boolimaljan ääreen.
“Asagille se on”, liikemies huomautti napaten tarjottimen muutaman lasin alta.
“Hänelle harkitseminen on jo askel haluamaansa suuntaan.”
“Kuulostaa siltä, että pelkäät meidän tosiaan suostuvan Asagin fantasiaan”, kirjanpitäjä kaatoi vihreätä juomaa laseihin asettaen niitä sitten tarjottimelle.
“En tiedä, lohduttaako, mutta en ajatellut suostua yhtään mihinkään sellaiseen ainakaan pariin vuoteen”, kalpeampi katsoi esimiestään hymyillen.
“Mikäli mielikuvituksesi on riittävän laaja.”
“Minusta tuntuu, ettei mielikuvituksellani ole rajoja sinun kohdallasi”, kenraali naurahti hellästi laskien kätensä oppilaansa olkapäälle.
Sormet koskettivat paidan alta näkyvää ihoa hellän vihjaavasti hyväillen pienin liikkein kaulaa. Puna-mustahiuksinen kallisti huomaamattomasti päätään ottaen tarjottimen käteensä.
“Eikös minun pitänyt olla kantoapuna”, kakkosmies huomautti rakkaansa kääntyessä ympäri tarkoituksena palata muiden luokse.
“Saat luvan kantaa minut sitten kotiin”, varas sanoi ja katsoi rakastaan merkitsevästi.
“Lupaan kantaa sinut vaikka vuoteeseen asti”, toimitusjohtaja murahti matalasti heidän puikkelehtiessa muiden ihmisten keskellä.
“Jos ilmeesi todella tarkoittaa sitä, mitä uskon.”

Äkkiä vanhempi pysäyttikin laihemman ja jäi tuijottamaan edemmäs, jolloin nuorukainen käänsi katseensa takaisin heidän ystäviensä puoleen. Sugizo lähestyi näitä eteisestä näyttäen harvinaisen kummastuneelta.
“Ishikawa-san, teille on tullut tänne vieras”, pormestari kumarsi pahoitellen, kun joutui keskeyttämään miljonäärin keskustelun.
“Vieras?” Asagi kallisti tutusti päätään.
“Eräs vanhempi nainen kuljettajansa kanssa”, kaupungin johtaja vilkaisi taakseen.
“Ilmeisesti he eivät malta odottaa, että tulisitte itse heidän luokseen.”
Seth vilkaisi Hide-zou hätkähtäen huomatessaan tämän kivettyneen paikoilleen. Mies tuijotti eteistä silmät suurina, mikä sai puna-mustahiuksisen kääntymään nopeasti ympäri nähdäkseen eteiseen.
Tummansiniseen, varsin hienoon ja kalliiseen kuljettajan pukuun ja hattuun pukeutunut lähes Asagin pituinen mies käveli kevyin askelin yakuzaa kohti. Tällä oli laiha, siro vartalo ja tyylikkäästi leikatut vaaleanruskeat hiukset. Kasvot olivat lempeät, soikeat ja kauniit jopa mieheksi. Katse oli salaperäinen ja olisi voinut kuvitella, että tulija olisi ennemmin malli kuin autonkuljettaja.

Tämän perässä oleva hahmo kuitenkin vei kaiken huomion pitkästä tulijasta. Korpinmustat, oletettavasti pitkät hiukset oli sidottu perinteisesti, varsin kauniisti ja juhlavasti ylös paljastaen kasvot kokonaan. Nainen oli hiukan normaalimittaista lyhempi, hyvin siro ja hentorakenteinen. Yllään tällä oli pikimusta tomesode, jonka helmassa oli kuvioita puutarhasta ja ilmeisesti muutamasta tanssijasta. Väreinä kuviossa oli varsin paljon valkoista, punaista, muutamia harmaan erisävyjä ja hopeata. Vyötäröllä oleva kangasvyö, joka toimitti tehokkaasti myös korsetin virkaa, oli väriltään vaaleanharmaa, melkein valkoinen. Jotenkin etäisesti puku korosti surua niin länsimaisesti kuin japanilaisittain. Hiuksissa oli muutama kukkakoristeinen hiuspinni ja jaloissa oli valkoisten sukkien kanssa ruskeat getat.
Keski-ikäinen nainen astahti hiukan sivummalle ja katsoi hymyillen pantterimaista, jonka hymy oli jämähtänyt omituiseksi irvistykseksi. Kaksikko pysähtyi ja jäi katsomaan muutaman metrin päästä mustatukkaa, joka katsoi hämmentyneenä takaisin.
“Asagi”, nainen hymyili pehmeästi nostaen kätensä sirosti poskelleen ja kallisti samalla yakuzamaisesti päätään.
“Sinä olet kasvanut.”

Koko huone tuntui hiljentyvän, ellei laskettu yllättävää jalkojen rummutusta. Seth katsoi hämmentyneenä, kuinka Ruiza yritti lähes valkoisena juosta parvekkeelle ja ilmeisesti hypätä alas. Hirokin lempeä hymy oli kuihtunut ja yllättäen mies näytti kymmeniä vuosia vanhemmalta ja ehdottomasti epätoivoiselta koettaessaan estää asevastaavaa tappamasta itseään. Tsunehito perääntyi hengittäen raskaasti, mutta törmäsi seinään jatkaen siitä huolimatta perääntymistä, vaikkei päässytkään enää kauemmas. Varas ei osannut päättää, ketä oikeastaan katsoisi. Mana oli tavallista viileämpi, mutta katsoi silti kysyvästi naista, joka oli puhutellut rikollisjärjestön johtajaa hyvin tuttavallisesti, pelkästään tämän etunimellä. Kyseinen herra taas ei osannut tehdä muuta, kuin katsoa häntä päästä jalkoihin mittailevaa tomesodepukuista naista.

Hitaasti puna-mustahiuksinen siirsi katseensa henkivartijoihin. Kädet puristuivat nopeasti tarjottimen kahvojen ympäriltä, etteivät lasit putoaisi lattialle juomineen. Avustaja ei voinut uskoa silmiään. Kumpikin niin Közi kuin K tuijottivat saapuneita silmät harvinaisen suurina. Kasvot näyttivät kuolleiden kasvoilta valkoisuutensa, lähes harmaan sävynsä takia. Hengitys oli tiheätä ja kumpikin näytti hikoilevan ja vartalon tärisivät, että Teru ja Yuutokin näkivät sen huoneen toisesta päästä. Olkapäät liikahtivat muutaman kerran levottomasti ja kaksikko näytti vahvasti siltä, että oksentaisi, vaikkei kyseessä ollut äkillinen sairastuminen. Henkivartijat eivät olleet peloissaan – he olivat kauhusta kankeita, että vain hirvittävä koulutus piti heidät suoraselkäisinä pystyssä.
“Voi sinua Asagi”, saapunut jatkoi ravistellen päätään.
“Miksi juuri nuo vaatteet? Isäsi kääntyisi haudassaan, jos näkisi sinut poliisin univormussa.”
Rikollisjärjestön johtaja ei sanonut mitään, tuijotti vain naisen mustia silmiä ja kauniita kasvoja, jotka olivat vanhentuneet ylväästi.
“Anna edes yksi halaus jälleennäkemisen kunniaksi – en ole kuullut sinusta mitään muutamaan vuoteen”, perinteisesti pukeutunut käveli hellästi pidempänsä viereen ja kietoi kätensä tämän ympärille.
“Olen kaivannut sinua!”

“Ei”, Hide-zou rojahti nojaamaan seinää vasten.
“Hide-zou, mikä sinulle tuli?” Seth katsoi rakastaan kauhistuneena.
Oli todella lähellä, etteivät tarjotin ja yhdeksän lasia lentäneet pään yli lattialle. Toimitusjohtaja oli melkein kalpeampi kuin hän, ja näytti siltä, että saattaisi kaatua tajuttomana millä hetkellä hyvänsä. Jalat olivat pettää alta, minkä takia ruskeahiuksinen tarttui toisella kädellään oppilastaan kaulan ympäriltä.
“Ei tätä… Miksi hänen piti tulla?” mies katsoi kauhistuneena tapahtumia sulkien välillä silmänsä, kuin toivoisi ne avatessaan heräävänsä kamalasta painajaisesta.
“Kuka hän on?” kirjanpitäjä käänsi katseensa takaisin tomesodepukuiseen, joka halasi yhä Asagia ja jota kaikki mafiamiehet sekä suurin osa juhlavieraista tuijottivat.
“Tuo nainen on alamaailman yhä elossa oleva legenda”, kakkosmies kuiskaili, kuin ääneen puhuminen olisi voinut tuhota koko maailman.
“Hän on se, joka keksi Kuro Kagen ja oli yksi viidestä perustajasta.”
“Viidestä?” varas ei ymmärtänyt rakkaansa pelkoa.
“Mutta jäseniähän on vain neljä, samoin kuin heidän edeltäjiään.”
“Jäseniä on neljä, mutta perustajia oli viisi, koska hän pystyi vaikuttamaan asioihin asemansa takia”, voimakasleukainen veti syvää henkeä ja suoristi selkänsä koettaen pitää pelkonsa kurissa.
“Tuo nainen ei ole kuka tahansa. Hän on se henkilö Nagoyasta, johon Asagin piti ottaa yhteyttä Kuro Kagen käskystä”, Hide-zou värähti voimakkaasti jatkaen yhä kuiskailuaan.
“Hän on Ishikawa Sayuri – Yoshikin vaimo ja Asagin äiti.”

Notes:

Selityksiä:

* En keksinyt parempaa sanaa, mutta Sugizolla on siis rasvaletti
* Kaikki puhuessa/miettiessä esitetyt aika jutut ovat siis ihmismielen arvioita – muistakaa myös, että aika liikkuu jatkuvasti eli jos alussa oli kulunut puolitoista vuotta, jonkin ajan päästä on kaksi vuotta, minkä takia väki puhuu esim. Manan liittymisestä mafiaan olevan kaksi vuotta
* Can-can on 1800-luvulla kehitetty esiintymistanssi, jossa on yleensä sääripotkuja ja hameennostoa. Theran isä ei katsonut asua hyvällä, koska 1800-luvulla can-can tanssijoita pidettiin huorina (Thera taas halusi kiusata vanhuksia)
* Miesten periteisessä kampauksessa on jännä "nuttura", ponihäntä – katsokaa esim. Fuurin Kazanista muita miehiä, paitsi Gacktoa
* Keskusteluissa erotan Theran erikseen Thera-samana, ettette sekoita tämän isään, mutta Seth puhuttelee tätä silti Saito-sanina
* Juhlat eivät siis ole Sugizon kotona, vaan varatussa hotellihuoneistossa, mutta pormestarin makuuhuoneella tarkoitetaan huonetta, jonne Sugizo jää yöksi
* Tango on tanssi, jossa yleensä tanssijat (mies ja nainen) tanssivat hyvin lähellä toisiaan, toisin kuin valssissa. Tangolle on ominaista dramaattisuus ja se kuuluisa taivutus
* Napatanssi = itämäinen tanssi
* Shogun oli samurai-armeijan ylipäällikkö
* Selian puku vastaa hänen yhtä esiintymisasuaan
* Selialla on siis furisode, joka on samanlainen kuin kimono, mutta huomattavasti näyttävämpi ja hienompi (Asagilla on Ouka Saki Some ni Keri PV:llä furisode mitä luultavammin yllään)
* Tanto = japanilainen tikari
* Tuo puhelinnumero on randomi, vaikka yritinkin ottaa edes hiukan sitä Japanin suuntanumeroa, joka luultavasti meni pahasti pieleen
* 830 000 jeniä on n. melkein 7000 euroa (4.7.2019)
* Tomesode on ns. perinteinen naimisissa olevan naisen kimono – ja musta tomesode (kuro-tomesode) on seremoniallinen tai oikein hienojen naisten puku

Chapter 44: Mistä on elävät legendat tehty?

“Äiti?” Asagi kuiskasi käheästi, uskomatta näkemäänsä tai tuntemaansa.
Aivot eivät vain suostuneet rekisteröimään sitä tietoa, mitä niille syötettiin useiden aistien avulla.
“Kukas muukaan, rakas poikani?” Sayuri suoristautui hymyillen ja ryhtyi silittämään pidempänsä poskea.
“Olenko muka tullut niin vanhaksi, ryppyiseksi ja rumaksi, ettet enää tunnista minua?”
“Äiti, sinä olet yhtä kaunis, kuten aina”, pantterimainen sulki hetkesi silmänsä painaen vaistomaisesti poskeaan vasten lämmintä kättä.
“Et todellakaan ole ruma tai ryppyinen – etkä missään nimessä vanha.”
“Kiitos, kultapieni”, naisen mustat silmät tutkivat lapsensa kasvoja.
“Sinusta on tullut komea”, legenda jatkoi puhumistaan tuskin huomaamatta lainkaan poikansa mafiamiesten kauhua tai muiden vieraiden supattelua.
“Et muistuta paljoakaan Yoshikia, vaikka taisit loppujen lopuksi periä häneltä ne pituuden geenit. Olet ilmeisesti tullut enemmän minuun ulkonäöltäsi.”
“Taisin tulla enemmän oman itseni näköiseksi”, yakuza sanoi hiukan hiljempaa, mikä sai vanhemman naurahtamaan.
“Miksi olet noin vaitonainen?” tomesodepukuinen kallisti jälleen päätään.
“Oletko jo unohtanut oman äitisi?”
Lausahdus sai pienen, hämmentyneen huokauksen pakenemaan vieraiden keskuudessa ja Teru joutui hieromaan silmiään, koska ei voinut uskoa näkemäänsä. Vähitellen niin maantierosvo kuin muutamat vanhemmat vieraat alkoivat tunnistaa saapuneen vieraan, joka todella oli ollut Yoshikin vaimo. Alamaailman väki ei kuitenkaan ollut yhtään kiinnostunut muiden muistuvista mielikuvista. Mustatukka nimittäin avasi suunsa, mutta ei tiennyt, mitä vastaisi kysymykseen. Kyllä hän muisti oman äitinsä todella hyvin, mutta ei tiennyt, oliko se hyvä asia. Sitä mies ei kuitenkaan aikonut kertoa lyhemmälleen.

Yllättävä käden laskeutuminen olkapäälle sai nuoremman mustasilmäisen säpsähtämään. Asagi vilkaisi hiukan taakseen kohdaten lempeän katseen.
“Äiti, tämä tässä on Satoru Mana”, yakuza viittasi Manaan kiinnittäen legendan huomion tähän.
“Olen maininnut hänestä sinulle joskus puhelimessa. Mana, tässä on äitini: Ishikawa Sayuri.”
“Niinhän sinä oletkin maininnut suunnilleen vuosi sitten”, Sayuri hymyili ystävällisesti naispoliisille.
“Mukava tavata, Mana-san. Miten olet voinut? Kuinka olet pärjännyt villin poikani kanssa?”

Seth tunsi, kuinka ilma viileni huoneessa. Osa vieraista vilkuili toisiaan ihmetellen, miksi heille tuli äkkiä kylmä. Sugizokin käski tarjoilijaa sammuttamaan ilmastoinnin, johon valkopaitainen mies joutui vastaamaan, ettei ilmastointi ollut edes päällä. Eräs toinen tarjoilija meni sulkemaan parvekkeen oven, mutta sekään ei auttanut. Niin varas, Hide-zou kuin muutkin rikolliset tiesivät äkillisen jääkauden johtuvan enimmäkseen leskestä. Tämän huulet kyllä hymyilivät ja kasvot näyttivät mitä ystävällisimmiltä, mutta katse oli vakava, suorastaan murhaava. Ongelmana vain oli se, että entisen soluttautujan katse oli aivan yhtä jäätävä kuin legendalla. Nämä kaksi eivät tosiaankaan pitäneet toisistaan eikä syistä voitu olla vielä kovin varma, mutta monella oli omat epäilyksensä. Hide-zou, joka tunsi niin Asagin kuin tämän äidin lapsuudestaan lähtien, saattoi tietää täsmälleen, mistä oli kyse, mutta tämä ei ainakaan nyt sanoisi mitään. Mafiamiehet kyllä arvasivat, miksi tomesodeasuinen oli kysynyt nuo kysymykset: Tämä halusi tietää, miten vaatesuunnittelija toimisi.

Entinen vakooja hymyili pienesti ja nosti sitten toisen kätensä elegantisti ilmaan. Sormet ja kämmen tanssivat sirosti ilmassa vaaleahiuksisen viimein kumartaessa liikkeidensä päätteeksi.
“Äiti, minähän olen kertonut sinulle, ettei Mana voi puhua”, pantterimainen vilkaisi äitiään aistien katseiden kiivaan taistelun.
“Hän kuitenkin kiittää kysymästä ja kertoo voineensa varsin hyvin, vaikkakin on ollut hiukan väsynyt näiden juhlallisuuksien takia. Mitä Mana sanoi minun kanssani pärjäämisestä, siihen hän on ilmeisesti keksinyt omat keinonsa”, pieni hymy kohosi puhujan huulille tämän jatkaessa.
“Mana kysyi myös, miten olet itse voinut ja lisäksi hän pahoittelee, ettei voi vastata ääneen.”
“Olinpas minä ajattelematon”, taidokas esitys jatkui vanhemman viedessä kätensä suunsa eteen.
“Olet varsin ajattelevainen, Mana-san. Minä voin varsin hyvin – varsinkin nyt, kun olen jälleen poikani kanssa.”
Samassa entinen vakooja kietoi kätensä rakkansa käsivarren ympärille painaen uteliasta lemmikkiä vasten itseään. Siniharmaat silmät sanoivat selkeästi, että yakuza kuului hänelle eikä mies aikonut jättää tätä hetkeksikään yksin. Kaksi vahvaa ihmistä, jotka kumpikin työskentelivät alamaailmassa, vastakkain tiesi lähes automaattisesti sotaa eivätkä kovin monet olleet halukkaita ottamaan selkoa, kumpi olisi vahvempi.
“Jos minä esittelisin sinut, äiti, muille vieraille”, Asagi aisti ilman raskauden eikä osannut päättää, mitä hänen kuuluisi tehdä.
Nyt tämä vain halusi pitää tilanteen edes jotenkin hallinnassa.
“Se olisi mukavaa, Asagi-rakas”, Sayuri sanoi pehmeästi siirtyen poikansa vasemmalle puolelle.
Laiha käsi kietoutui pidemmän vahvan käsivarren ympärille varaten nyt yakuzan toisenkin käden, kun toisesta piteli kiinni varsin päättäväinen naispoliisi. Yoru kurottautui uutta tuttavuutta kohti kummissaan. Se saattoi haistaa jotain samaa, mitä oli vanhemmassa isännässään. Ehkä se jotenkin tiesi, että nuo kaksi olivat sukua toisilleen.

Vilkaisten hämmentyneenä kumpaakin kädestään pitelevää, mustatukka päätti viimein siirtyä Sugizon luokse esitelläkseen äitinsä tälle ja muutamalle muulle vieraalle. Naisen mukana tullut autonkuljettaja käveli heidän mukanaan kunnioittavan välimatkan päässä ja vapisevat henkivartijat siirtyivät suojattinsa mukana, vaikka eivät voineetkaan irrottaa katseitaan legendasta, joka tuntui murskaavan läsnäolollaan kaiken hyvän ja mukavan.
“Tästä ei hyvä seuraa”, Hide-zou sai äkkiä itseensä puhtia ja työnsi Sethin mukanaan muiden luokse.
“Eikö kukaan teistä tiennyt, että Sayuri on tulossa tänne?” katse kävi tutun kolmikon läpi kaikkien ravistaessa päätään.
“Mistä luulet, että minä tietäisin hänen korkeutensa tulemisista ja menemisistä?” Ruiza vilkaisi leskeä ja värähti samassa.
“Sinähän olet Asagi-saman lähimpiä ystäviä”, varas huomautti tietämättä yhtään, miten asiat olivat.
Nopeasti nuorukainen asetti tarjottimen lähimmälle tasolle, koska ei halunnut koko iltaa kannatella juomia, joita kukaan ei enää haluaisi. Sen pystyi päättelemään synkistä katseista vapisevista äänistä, että muut olivat menettäneet juhlamielensä.
“Niinhän Ruiza on, mutta ei se tässä tilanteessa oikeastaan auta yhtään”, Hiroki laski kätensä rohkaisevasti haaremitanssijan olalle.
Ele ei kuitenkaan auttanut paljoakaan, koska käsi tärisi pahasti, kuin olisi kokenut uskomattomat voimanteot muutama sekunti sitten.
“Sayuri nimittäin vihaa Ruizaa.”

Puna-mustahiuksinen jäi tuijottamaan opettajaansa hämmentyneenä tämän nyökätessä harvinaisen surullisena, jopa kiukkuisena.
“Eikä yksin minua – Hiroki kuuluu myös mustalle listalle, samoin Tsunehito, mutta vielä suuremmassa määrin”, asevastaava kertoi harvinaisen hiljaa.
“Miksi?” kirjanpitäjä käänsi katseensa sheikkiin, joka oli aina ollut kiltti ja ehdottomasti kolmikon sivein.
Miten kukaan saattaisi vihata niin kauniskasvoista miestä, joka ymmärsi muita pienestäkin eleestä?
“Ensinnäkin me olemme pahoja homoja, jotka ovat saaneet hänen rakkaan, kultaisen, pienen ja viattoman Asagin pahoille teille”, parittaja räpytti silmiään matkien varsin taidokkaasti kauhistunutta äitiä.
“Toiseksi, Tsunehito oli alun perin kyttä, jonka tehtävänä on vangita rikollisia. Sayuri ei siis luota tähän, koska ei suostu hyväksymään etsivän vaihtaneen puoltaan. Hänen mielestään etsivä on aina etsivä ja Tsune tulee vielä kuulemma pettämään meidät.”
“Asia on valitettavasti näin”, Tsunehito joutui myöntämään vilkaisten puhuttua silmäkulmastaan.
“Minä kun toivoin kolmisen vuotta sitten, etten enää koskaan tapaisi häntä.”
“Et kuule muru ole ainut”, Ruiza ravisteli päätään epätoivoisena.
“Miksi siis oletat, että me tiedämme Sayurin mielenjuoksusta mitään, Hide-zou?” mies vilkaisi toimitusjohtajaa merkitsevästi.
“Sinähän se Asagin kakkosmies olet ja vielä Sayurin lempilapsi omien lastensa lisäksi. Mikset varottanut meitä?”
“Miksei Asagi kertonut, että hänen äitinsä on tulossa tapaamaan häntä?” Tsunehito katsoi syyllistävästi lukioaikaista ystäväänsä, sitten kauempana olevaa yakuzaa.
“Pelkäsikö hän, että me lähdemme evakkoon?”
“Missä välissä Asagi päätti totella Kuro Kagen käskyä?” Hiroki katsoi terävästi liikemiestä, joka tutkaili kolmikon kasvoja.
“Ensinnäkin asiat ovat muuttuneet niistä ajoista, jolloin niin sanotusti olin Sayurin lempilapsi omien lastensa lisäksi”, teräväpiirteinen sanoi viimein matalasti.
“En siis tiedä mitään hänen ajatuksistaan, kun en ole kuullut hänestä melkein mitään noin kahteen vuoteen. Asagikaan ei ole ollut hirveästi häneen yhteydessä koko tänä aikana – viimeksi vuosi sitten puhelimitse”, mies kääntyi katsomaan ystäväänsä, joka oli vienyt legendan ja oman rakastajansa juttelemaan ministerien kanssa.

Asagi kohotti katseensa Sayurin kuunnellessa uteliaana kulttuuriministerin kertomusta hotellinsa suunnitelmista ja vilkaisi entistä rakastaan vakavana. Rikollisjärjestön johtaja katsoi anovasti ystäväänsä huulien raottuessa äänettömään anteeksipyyntöön. Mustat silmät kertoivat, ettei yakuzalla ollut hajuakaan siitä, mitä oli tapahtunut. Mies oli suorastaan typertynyt tästä kaikesta eikä osannut tehdä oikeastaan mitään.
“Asagi ei ole ottanut yhteyttä Sayuriin”, Hide-zou sanoi vakavana saaden muut hätkähtämään.
“Joku muu on ottanut yhteyttä tähän tai sitten on tapahtunut jotain.”
“Voisiko joku muu Kuro Kagen jäsenistä olla yhteyden ottaja?” Ruiza ryhtyi nojailemaan lettipäiseen ja hiplasi niin tämän kuin etsivän lantiota.
Vain silloin aseiden salakuljettaja pystyi pitämään ajatuksensa edes jotenkin kasassa, kun asiat olivat menneet näin huonoon suuntaan.
“Kukaan heistä ei uskaltaisi häiritä Sayuria”, Tsunehito huomautti.
“Häntä pelätään ja kunnioitetaan liikaa – ellei lasketa Rukaa, joka varmasti haluaisi Sayurin pään vadille. Siksi Sayurin apuun pyytäminen jätettiin Asagille, koska tämä on hänen poikansa.”

“Eikö Sayuri-sama muka olisi voinut tulla tapaamaan poikaansa siksi, että oli huolissaan?” Sethin ääni sai muut vaikenemaan nopeasti.
“Miettikää hetki. Jos minun äitini olisi vielä elossa eikä olisi kuullut minusta melkein mitään noin kolmeen vuoteen, hän varmasti tulisi katsomaan minua.”
“Kyllä hän on kuullut Asagista”, haaremitanssija huomautti pyöräyttäen silmiään.
“Alamaailma on nimittäin pahempi kuin juoruämmien kerho, jos tapahtuu jotain.”
“Siinä tapauksessa Sayuri-sama on varmasti kuullut Rukasta ja tämän tavoitteista”, varas kiersi katseellaan muut neljä miestä läpi.
“Tietenkin äiti on varmasti huolissaan omasta lapsestaan, jos tämän henkeä uhataan. Lisäksi, Hide-zou, sinä sanoit, ettei Asagi-sama ole pitänyt kovin hyvin yhteyttä äitiinsä, mikä tietenkin kutsuu tämän luokseen ennemmin tai myöhemmin.”
“Seth, sinä et tunne Sayuria”, asevastaavan hidas, kuolemaa vakavampi ääni sai nuorukaisen vaikenemaan.
Jos Ruiza puhui noin vakavana, silmät suurina kauhusta ja kokemuksesta, olisi parasta kuunnella.
“Asian kyllä ymmärtäisi, jos kyseessä olisi kuka tahansa muu äiti – jopa minun muorini! Sayuri on toista luokkaa. Viimeksi, kun hän kävi täällä, kesti puoli vuotta, ennen kuin rouva päätti palata takaisin sinne linnaansa Nagoyaan. Hän ei lähde kulumallakaan pois eikä varmasti tule kuolemaan koskaan, koska kuolema itsekin pelkää tätä. Kaikki muuttuu täysin etkä saa enää omaa rauhaa! Hän puuttuu kaikkeen ja löytää sinut mistä tahansa koska tahansa! Joskus kun nait Hide-zoun kanssa, huomaat hänen tulevan yllättäen ovenne taakse!”
“Ruiza, hillitse hiukan kieltäsi”, kalpeampi läimäytti kätensä säikähtäneenä miehen suulle tunkien vahingossa huntua tämän huulien väliin.
“Vaikka hän olisi itse pääpiru, ei minun ja Hide-zoun suhdetta tarvitse kuuluttaa kaikille!”
“Kuka on itse pääpiru?” hellä naisen ääni sai viisikon melkein kiljaisemaan kauhusta ja oli todella lähellä, ettei yksikään heistä kaatunut kuolleena maahan.

“Äiti, ei tuollainen pelottelu ole sopivaa”, Asagi sanoi hiukan varovaisesti, jolloin Seth olisi halunnut kääntyessään mainita, että yakuza säikäytteli täsmälleen samalla tavalla viattomia ihmisiä.
“Pelko kertoo vain huonosta omatunnosta”, Sayuri sanoi tyynesti.
Hymyillen nainen vilkaisi Ruizaa, Hirokia ja Tsunehitoa näiden asettuessaan aivan toisiinsa kiinni. Kolmikon katseet olivat tuimat kuin eläimillä, jotka tiesivät saalistajan yrittävän ajaa ne nurkkaan. He olivat laumaeläimiä, jotka hakivat toisistaan turvaa.
“Asagi, mitä minä olen puhunut sinulle heistä?” legenda käänsi katseen poikaansa.
“Miten voit liikkua heidän kanssaan? Katso nyt heitä – tuollaiset vaatteet ja käytös, jotka eivät sovi heidän asemiinsa eivätkä varsinkaan sinun asemaasi.”
“He ovat sattumoisin ystäviäni ja minä pidän heistä juuri sellaisina, kuin ovat”, pantterimainen huomautti saaden siitä hyvästä kiitollisia katseita.
“Asagi-rakas, sinun pitäisi miettiä hiukan tarkemmin jo asemasi takia, keitä kutsut ystäviksesi tai rakkaiksesi”, leski kääntyi viimein katsomaan Hide-zouta.
“Hide-zou-rakas, vaikutat hyvinvoivalta”, mustahiuksinen huokaisi astuen lähemmäksi.
“Olen onnellinen nähdessäni sinut!”
“Kiitos sanoistanne, Sayuri”, Hide-zou sanoi vakavana antaen lyhemmän halata itseään ja vielä vastasikin lempeään tervehdykseen.
“Te tulette päiväpäivältä kauniimmaksi.”
“Hide-zou, sinä imartelet”, nainen vetäytyi jälleen kauemmas.
“Kouyou – viuhkani”, käsi ojentautui olkapään yli.

Kuljettaja kumarsi pienesti ja otti taskustaan mustan viuhkan ojentaen sen emännälleen. Mies suoristautui välittömästi esineen irrotessa otteestaan. Katse kävi kaikki miehet läpi tämän nyökätessä tuskin millimetriä enempää. Luultavasti tämä johtui niistä tunteista, mitä eräs leski tunsi muita miehiä kohtaan.
“Emme luultavasti viivy enää kauaa täällä”, Asagi sanoi viimein vaikuttaen harvinaisen vaivaantuneelta.
“Miksei, Asagi-pieni?” Sayuri katsoi poikaansa vakavana viuhtoen ilmaa kasvoilleen.
“Häpeätkö sinä minua?”
“En toki, äiti-rakas!” pidempi kietoi nopeasti kätensä laihemman ympärille hellään halaukseen.
“En vain halua, että väsytät itseäsi pitkän matkasi jälkeen. Lisäksi emme voi keskustella täällä lainkaan niin vapaasti, kuten Burutendoulla.”
“Tuleeko Sayuri Burutendoulle?” Ruizan silmät rävähtivät täysin auki.
“Minne muuallekaan?” legenda kurtisti kulmiaan.
“Tietenkin minä asetun Asagin luokse asumaan. Pitäisikö minun muka varata itselleni hotellihuone?”
Silmät katsoivat kapeina viiruina aseiden salakuljettajaa tämän vetäessä kiivaasti henkeä.
“Asagi, sano hyvästit seksielämällesi!” haaremitanssija uikahti ja näytti siltä, että itkisi pelkästään myötätunnosta.

“Ruiza, rauhoitu – äitini ei aio viipyä kuin muutaman päivän, vai mitä?” mustatukka katsoi naista kysyvästi tämän näyttäessä mietteliäältä.
“Ei minulla ole mitään kiirettä palata kotiin, kun näen pitkästä aikaa poikaani”, tomesodepukuinen sulki viuhkan koskettaen sillä elegantisti leukaansa.
“Voisinhan samalla katsoa, mitä Hikarulle kuuluu ja nähdä samalla Gacktoa – siitäkin on vuosia.”
“Hikarusta haluaisin juuri puhua kanssasi”, rikollisjärjestön johtaja huomautti painokkaasti.
“Voimme toki viipyä täällä vielä hetken, mutta jos sen jälkeen palaisimme Burutendoulle.”
“Kyllähän se käy”, vanhin heistä katsoi vieraita nenänvarttaan pitkin.
“Voisimme taas mennä juttelemaan Uke-sanin ja Matsumoto-sanin kanssa, ja erityisesti Goto-sanin kanssa – mikäs hänen asemansa olikaan?”
“Hän on Osakan pormestari”, Hide-zou vastasi ystävänsä puolesta.
“Me sitten lähdemmekin vähitellen Sethin kanssa kotiin. Vaikka onkin lauantai, meillä on paljon puuhaa vielä tulossa ja olemme joutuneet ottamaan töitä kotiin.”
“Varsin ikävää”, Sayuri sanoi, vaikka Sethistä tuntui, ettei nainen tarkoittanut sitä sanoessaan niin.
Ei tosin ruskeahiuksinenkaan puhunut totta, koska heillä ei oikeasti ollut kotona mitään töitä. Tämä halusi vain päästä pois paikalta.

“Kuulenhan sinusta huomenna?” Asagi kysyi välittömästi ystävältään, joka kaivoi kännykkää taskustaan.
“Kuulet kyllä – millainen ystävä tai kakkosmies olisin, jos et kuulisi”, toimitusjohtaja katsoi entistä rakastaan.
“Olet kyllä enemmänkin, kuten tiedät”, yakuza huomautti hymyillen pienesti, mikä sai naisen värähtämään.
“Tiedänpä hyvin – siksi sinua varten päivystänkin puhelintani ympäri vuorokauden”, voimakasleukainen kuiskasi matalasti kallistaen viehättävästi hymyillen päätään.
“Suonette anteeksi, menen soittamaan Fu-kille”, mies kosketti hellästi avustajansa olkapäätä liikkuen sitten parvekkeelle tekemään puhelunsa.
“Hide-zoulla riittää töitä”, Sayuri sanoi rauhallisesti, suorastaan myötätuntoisesti kääntäen sitten tarkan katseensa puna-mustahiuksiseen.
“Kukas sinä olet?”
“Hän on Miyagi Seth”, pantterimainen viittasi kalpeinta, joka kumarsi varsin syvää legendan edessä.
“Hän on uusin varkaani ja sen lisäksi niin Hide-zoun kuin Ruizan oppilas. Hän työskentelee varsinaisesti Tatemonokilla Hide-zoun avustajana opetellen samalla uusia asioita varkauksista ja petoksista”, rikollisjärjestön johtaja jatkoi hiukan hiljaisemmalla äänellä, koska ei halunnut kuuluttaa asioitaan kaikille.
“Vai Ruizan oppilas?” nainen katsoi suorastaan säälien nuorukaista.
“Et sitten viitsinyt olla yhtään julmempi? Olisi armeliaampaa vain antaa ase käteen ja ehdottaa itsemurhaa.”
Kylmät sanat saivat koko mafian värähtämään ja Hirokin pelokkaan ilmeen muuttumaan raivosta kihiseväksi. Tsunehiton silmät kapenivat ja kädet puristuivat nyrkkiin kiukusta. Miten tuo nainen kehtasi tulla haukkumaan heitä muita ja vielä arvostelemaan ilman mitään oikeuksia? Kuinka monesti Ruizakin oli pelastanut Asagin hengen ja auttanut heidät muut pulasta – tämä ei tiennyt lainkaan, miten hyvä ihminen aseiden salakuljettaja oikeasti oli!
Ruiza laski katseensa lattiaan hengittäen raskaasti. Kyllä hän saattoi sietää sen, mitä muut, tuntemattomat ihmiset hänestä ajattelivat, mutta tuntui pahalta tulla ystävien kuullen haukutuksi ja vielä arviontina, että kuoleminen olisi armeliaampaa.
Asagi avasi järkyttyneen kiukkuisena suunsa, mutta vaimea ääni keskeytti hänet.

“Ruiza on todella hyvä opettaja ja oikein ihana ystävä”, Seth avasi suunsa tietäen sen, ettei sanoillaan ainakaan nostanut itseään yakuzansa äidin silmissä.
“Hän on opettanut minulle paljon erilaisia asioita ja opastanut Asagi-saman asioissa, kun en ole tiennyt, miten toimia tai ajatella. Hän on sanonut minulle totuuksia ja neuvonut, kun sitä olen tarvinnut… Jos joskus tulee hetki, kun en tiedä, kehen luottaa, voin olla varma, että hän kertoo totuuden kahta kertaa miettimättä. Ruiza, Hiroki, Tsunehito, Mana, Asagi-sama ja Hide-zou ovat muiden miesten kanssa minun perheeni”, nuorukainen katsoi hetken aikaa niihin mustiin, vanhoihin silmiin.
“Minun vanhempani kuolivat, kun olin nuori eikä minulla ole muuta perhettä tai sukulaisia, mutta en sellaisia edes kaipaa, kun he ovat kanssani.”

Mana hymyili pienesti kätensä takaa ystävälleen. Tämä oli iloinen kuulemastaan. Hiroki ja Tsunehitokin näyttivät jotenkin helpottuneilta ja Asagi katsoi ilahtuneena varastaan, joka oli tajunnut viimein, mihin mies oli pyrkinyt mafiansa rentoudella: tuomaan kaikille turvapaikan muulta maailmalta – olemaan yhtä perhettä. Ruiza tuijotti sen sijaan oppilastaan silmät suurina, kunnes kyyneleet valuivat poskille ja kasvoja peittävälle hunnulle.
“Seth!” aseiden salakuljettaja hyppäsi oppilaansa kaulaan.
“Miten kauniisti sinä oikein puhuit! En tiedä, milloin viimeksi olisin ollut näin liikuttunut! Minä en tiennyt, että sinä ajattelet minua isänäsi!”
“Puhuin perheestä – en eritellyt teitä mitenkään!” avustaja ähkäisi lyhemmän rutistaessa armeijapuvun rypyille.
“Aivanpa sama minulle!” haaremitanssija ryhtyi lähes itkemään nuorukaisen olkaa vasten tämän tyytyessä lopulta rauhoittelemaan opettajaansa.
“Vai sillä tavalla”, legenda sanoi rauhallisesti.
“Mukava kuulla, ketkä asetat rakkaittesi asemaan.”

Ääni oli harvinaisen viileä, mikä sai kaikkien kulmakarvat hyppäämään ilmaan ja nyyhkytys vaimeni samassa. Nainen katsoi tiukasti ruskeasilmäistä, joka mietti, milloin tikari mahdollisesti iskeytyisi sydämeensä. Hän ei tosin tulisi katumaan sitä, että puolusti ystäviään.
“Fu-ki on tulossa”, Hide-zou käveli reippaasti takaisin pysähtyen sitten avustajansa viereen.
Ruskeahiuksinen vilkaisi huomaamattomasti kaikkia ympärillä olevia ja erityisesti kulmia nostattava näky oli nyyhkyttävä Ruiza, joka niisti armeijan univormuun.
“Hän oli tässä lähellä olevassa ympäri vuorokauden auki olevassa kahvilassa ja lähti hakemaan meitä. Hänen pitäisi olla alhaalla viiden minuutin päästä.”
“Eikö se tarkoita sitä, että meidän pitäisi mennä toivottamaan Sugizo-samalle ja hänen vaimolleen hyvät yöt ja kiittää juhlista?” Seth hymyili helpottuneena.
Suojeleva samurai – tai oikeastaan armeijan kenraali – oli saapunut paikalle pelastamaan hänen nahkansa.
“Ajattelin juuri ehdottaa sitä”, ruskeahiuksinen hymyili lämpimästi vilkaisten sitten muita ruskeasilmäisen kumartaen vastaavasti kaikille.
“Me siis lähdemme. Pitäkää hauskaa ja kuulemme teistä sitten myöhemmin.”
“Hyvää yötä siis, Hide-zouni”, Asagi hymyili kakkosmiehelleen.
“Hyvää yötä, Asagini”, toimitusjohtaja naurahti ja kaksikko halasi lämpimästi toisiaan.
“Älä unohda sitä lupausta, jonka sinä ja Seth lupasitte”, rikollisjärjestön johtaja kuiskasi entisen rakkaansa korvaan hiljaa.
“Seth vain lupasi, mutta minä en”, nuorempi kuiskasi takaisin.
“Uskon muutenkin, että sinä olet muistuttamassa.”
“Niin olen”, pidempi kehräsi ja irrottautui sitten.
“Hyvää yötä teille muillekin”, liikemies halasi muut mafian jäsenet, vaikka nyökkäsi vain henkivartijoille kevyesti merkiksi ystävyydestä.
“Älkää valvoko liian myöhään.”
“Emme toki”, Ruiza virnisti hiukan.
“Vain tavalliseen tapaan.”
“Eikös se ole varsin myöhään, Ruiza?” Seth hymyili pienesti rakkaansa asettuessa Manan eteen halaten tätä lämpimästi.
Tarkat korvat kuulivat kuitenkin teräväpiirteisen hiljaa kuiskatut sanat:
“Voimia, Mana. Tarvitset niitä todella… Ole vahvempi kuin minä.”

Kaksikko hymyili vielä mafiamiehille Kouyouksi kutsutun miehen ja Sayurin pysyessä kuitenkin vakavina. Naisen autonkuljettaja oli varsin omituinen, koska ei ollut äännähtänytkään tai edes ilmaissut ajatuksiaan kasvoillaan. Tämä oli lähes yhtä elottoman tuntuinen kuin Közi ja K, mutta paljon pahempi. Tuntui, että mies oli robotti yakuzan äidin tahdon takia. Seth olisi halunnut kysyä asioista tarkemmin rakkaaltaan, mutta ei voinut, koska heidän täytyi kiittää pormestaria juhlista.

Sugizo vaikutti varsin pettyneeltä, kun miehet kertoivat aikovansa lähteä. Kaikeksi onneksi he eivät olleet ensimmäisiä lähtijöitä ja mies ymmärsi, kun he selittivät valheellisen tarinan kotona odottavista töistä.
“Näemme luultavasti kymmenen vuoden päästä viimeistään”, Dracula hymyili yhdessä vaimonsa kanssa.
“Mikäli kutsutte meidät, arvoisa Sugizo-sama”, kenraali kumarsi.
“Meidän on kyllä valitettavasti nyt mentävä.”
“Ymmärrän toki – oikein hyvää kotimatkaa”, juhlien isäntä saattoi kaksikon ovelle.
“Hyvää yötä, Oshiro-san ja Miyagi-san.”
“Oikein hyvää yötä teillekin, Sugizo-sama”, kaksikko hymyili, kun he kääntyivät hisseille.
Pormestari katsoi miesten perään vielä hetken, kunnes sulki oven palaten vieraidensa luokse. Ei heitä sopinut missään nimessä unohtaa.

“Kerro minulle Sayuri-samasta“, Seth pyysi heti, kun he astuivat hissiin.
“Ei ole mitään kerrottavaa”, Hide-zou sanoi vakavana katsellen ovia, jotka sulkeutuivat heidän edessään.
“Ei vai?” varas kysyi epäuskoisena.
“Eikö sinua muka ihmetytä, miten hän osasi marssia suoraan päätä tänne etsimään poikaansa?”
“Sillä naisella on omat tapansa löytää kaipaamansa ihmiset”, toimitusjohtaja sanoi aikomatta jatkaa.
“Vaikka olisikin, se ei ole riittävän hyvä syy tuohon kaikkeen”, oppilas huomautti painostavasti.
“Ruiza oli kauhuissaan, samoin Hiroki, Tsunehito ja sinä. Közi ja K olisivat varmasti pyörtyneet, jos olisivat antaneet itselleen edes jonkinasteisen luvan. Sayuri-sama vain haukkui teitä ja te pysyitte hiljaa muristen sisällänne kuin koirat – miksi ette sanoneet hänelle vastaan? Mitä ihmettä Sayuri-sama on tehnyt?”
“Ei mitään erityistä”, liikemies vastasi vaitonaisesti.
“Eikö syyksi riitä, että hän on Asagin äiti?”
“Ei, kun sinä olet kyseessä”, nuorukainen kosketti rakkaansa olkapäätä.
“Sinä olet tuntenut Asagi-saman lapsuudestasi lähtien eli tunnet myös Sayuri-saman. Siltikään et voi sietää häntä.”
“En minä häntä erityisemmin vihaa”, ruskeahiuksinen katsoi rakkaansa vaativia kasvoja.
“Et erityisemmin pidäkään hänestä”, kirjanpitäjä huomautti.
“Ole kiltti, Hide-zou. Kerro minulle Sayuri-samasta ja tästä kaikesta. Miksi Asagi-samakin näytti niin hämmentyneen kauhistuneelta nähdessään äitinsä?”
“Äideillä on tapana tuoda lapsilleen paineita”, kakkosmies huokaisi raskaasti ovien avautuessa viimein alimpaan kerrokseen.
“Ei siitä sen enempää.”

“Mikset vain voi kertoa?” kapteeni otti nopeita askelia opettajansa rinnalla.
“Olen väsynyt enkä itsekään tietoinen siitä, mitä pitäisi tehdä tai ajatella”, teräväpiirteinen vastasi rehellisesti hidastamatta kuitenkaan kävelyään.
“En ole tietoinen Sayurin ajatuksista yhtään ja minun on ajateltava tätä kaikkea perinpohjaisesti.”
“Mieti sitä samalla, kun kerrot minulle kaikesta!” kalpeampi huudahti vaativasti, kun liukuovet avautuivat heidän edessään.
“Ehkä sitten myöhemmin”, voimakasleukainen vältteli aihetta.
“Ei mitään ehkiä eikä mitään myöhempää – haluan kuulla nyt!” Seth kiivastui kohottaen katseensa samassa eteensä.
Ruskeat silmät näkivät tutun mustan limusiinin ja harmaaseen kuljettajan pukuun pukeutuneen mustatukkaisen miehen. Nuorukainen kuitenkin pysähtyi, koska näki jotain, joka ei ollut tuttua. Fu-kin kasvoilla ei koreillut se tuttu virne, kun tämä kehitti päässään mitä ärsyttävimpiä kommentteja joka asiasta. Jopa vanha tuttu sanomalehti oli pudonnut maahan tämän tuijottaessa ensin sivummalle, kunnes käänsi katseensa heihin. Mies katsoi tuimana johtajaansa, joka myös pysähtyi kurtistaen kulmiaan.
“Sanokaa minulle, että näen harhoja”, Fu-kin ääni värisi, vaikka keho pysyikin kivettyneenä paikoillaan.
“Sanokaa, että olen tullut kipeäksi ja kuvittelen omiani!”

“Mitä sinä olet nyt nähnyt?” Hide-zou kysyi asiallisesti kävellen lähemmäksi.
“Minä olen nähnyt tuhon enteet”, mustatukka sulki silmänsä hengittäen raskaasti.
“Minä näin tuolla parkkeerattuna sen Uruhan limusiinin, jossa kuljetetaan tasan sitä yhtä henkilöä”, autonkuljettaja veti vielä muutaman kerran syvää henkeä ja avasi silmänsä katsoen johtajansa vakavia kasvoja.
“Älkää sanoko, että Ishikawa Sayuri on tullut jälleen Osakaan.”
“Uruha?” Seth katsoi hämmentyneenä ensin kuskia, sitten rakastaan.
“Sayurin autonkuljettaja ja sitä myöten myös lähin henkivartija. Hän on se kauniskasvoinen mies, jonka näit hänen seurassaan”, toimitusjohtaja selitti lyhyesti.
“Eikös Sayuri-sama kutsunut häntä Kouyouksi?” oppilas huomautti edelleen kummissaan.
“Hänen oikea nimensä on Takashima Kouyou – Uruha on ollut hänen nimenään, kun häntä koulutettiin henkivartijaksi, vaikkei kylläkään Hindu kushissa”, liikemies kääntyi alaistaan kohti.
“Valitettavasti näin ovat asiat, Fu-ki”, voimakasleukainen myönsi asian, joka sai kasvot värähtämään.
“Meillä ei ole aikaa kuitenkaan asian kiroamiseen”, mies jatkoi, kun toinen lausui muutaman raskaan sanan.
“Vie meidät kotiin ja mene sitten itsekin nukkumaan.”
“Nukkumaan? Miten kukaan voi tällä hetkellä ajatella nukkumista?!” Fu-ki avasi oven katsoen Sethiä silmät suurina.
“Ette tekään pysty nukkumaan, kun helvetti on jälleen kohonnut ihmisten ilmoille! Te tiedätte, Hide-zou-sama, että olemme kaikki pulassa – eivätkä vähiten te, Mana ja Seth!”
“Fu-ki, mitä sinä tarkoitat?” varas kysyi kuiskaten, kun rakkaansa hyppäsi nopeasti penkeille istumaan.
“Jotain hyvin yksinkertaista”, autonkuljettaja sanoi kääntäen katseensa muualle.
“Oppimasi vapaus viedään sinulta ja saat tietää, miten onnekkaita kuolevat ovat, kun saavat ikuisen levon helposti kuulasta kalloon”, mustatukka vilkaisi kohti ylimmän kerroksen parveketta, jossa puhuttu nainen saattaisi olla kuljettajansa kanssa.
“Sayuri ei nimittäin lepää tai armahda, kun uskoo tietävänsä paremmin kuin muut, miten asioiden kuuluu mennä.”

----------

“Kerro minulle Sayuri-samasta”, Seth katsoi vaativasti rakastaan.
Hide-zou huokaisi raskaasti. Tämä oli jo varmaan tuhannes kerta alle tunnin sisällä, kun nuorempi kysyi heidän yakuzansa äidistä. Toimitusjohtaja työnsi päänsä suihkun alle aikomatta enää vastata kieltävästi, mutta ei mies aikonut kertoakaan tietämiään asioita.
“Hide-zou-kiltti! Minä haluaisin kuulla!” varas koetti vedota rakkaaseensa äänellään.
Hän oli aikaisemmin yrittänyt alastoman vartalonsa avulla saada miehen kertomaan jotain, mutta kakkosmies oli ollut kuin järkähtämätön kallio. Kalpea käsi kosketti suuressa ammeessa olevaa kuumaa vettä tarkistaen lämmön, joka oli varsin kuumaa. He olivat kotiin tultuaan peseytyneet kunnolla – tosin samalla kinastelleet, melkein jopa riidelleet tapahtumista – ja nyt vuorossa olisi se rentoutumisosa eli ammeessa istuskelu. Se ei välttämättä olisi kuitenkaan kovin rentouttavaa heidän mielialojensa takia.
“Haluan tietää, missä mennään ja mitä tapahtuu nyt!”
“Sitä en kuule minäkään tiedä”, voimakasleukainen painoi suihkun kiinni murahtaen matalasti.
“Mitään erityistä ei ole vielä tapahtunut, joten on turha keskustella tästä.”
“Ehkä sinusta, mutta minusta ei”, puna-mustahiuksinen huomautti rakkaansa kävellessä ammeen ääreen, vaikkakin toiselle puolelle.
“Tiedätkö lainkaan, miten hämmentävää ja pelottavaa on nähdä sinut, Ruizan ja muut pelosta tärisevinä?” avustaja nosti jalkansa altaan reunaan yli.
Liike pysähtyi hetkeksi, samoin kuin puhe, koska kalpeata ihoa vasten kuuma vesi tuntui ensimmäisellä kerralla jopa ikävän polttavalta.
“Sekin, että Közi ja K vaikuttivat lamaantuneen kauhusta, tuntuu käsittämättömältä! Haluan tietää, missä mennään!” ruskeasilmäinen astui toisellakin jalalla nopeasti kylpyynsä ja istahti tuimana välittämättä siitä, että hänen ihonsa olisi tämän jälkeen aivan punainen.

Vesi loiskahti mielenosoituksellisesti ja pieni kourallinen vettä tipahti toimitusjohtajan jalkoihin. Teräväpiirteinen katsoi rakastamiaan kasvoja huokaisten raskaasti. Tuo ilme kertoi liiankin selvästi, että pidempi alkaisi kohta mököttää, ellei saisi tahtoaan läpi. Sille asialle ei vanhempi kuitenkaan aikonut tehdä mitään astuessaan itse ammeeseen tarkoituksenaan mennä istumaan toiseen päähän, koska ei uskonut toisen haluavan häntä lähelleen.
“Hide-zou”, punertunut käsi tarttui hellästi Hide-zoun kädestä jättäen tämän seisomaan alastomana ja ehdottomasti viehättävänä keskelle kaikkea.
“Minä haluan tietää”, Seth kiskaisi hellästi tahtomatta päästää kultaansa niin kauas itsestään.
“Noin sinä olet sanonut siitä lähtien, kun lähdimme niistä juhlista”, pieni hymy kohosi tahtomattaan täyteläisille huulille.
“Et taida ymmärtää, mitä sana ei tarkoittaa?”
“Ymmärränhän minä, mutta en vain suostu kuulemaan sitä”, kirjanpitäjä kuiskasi kiskaisten vahvemmin uudemman kerran.
“Minä haluan kuulla Sayuri-samasta, koska minua pelottaa.”
“Sinulla ei ole mitään syytä pelätä häntä”, lyhempi sanoi hellästi istuutuen viimein oppilastaan vasten.
“Sayuri ei koske sinuun sormellaankaan.”

Reidet painoivat hellästi lantion kohdalta ja kädet vetivät ruskeahiuksisen selän vasten kalpeata, vaikkakin paikoin punoittavaa rintakehää. Sormet hyväilivät kiinteitä rintalihaksia, mikä olikin viimeinen pisara siitä hyvänolon tunteista, joka sai lähes huumaantuneen huokaisun kaikumaan tilavassa kylpyhuoneessa.
“Miten voit olla siitä niin varma?” nuorukainen kallisti päätään ja suukotti vaaleamman märkää poskea.
“Fu-kikin varoitteli ja Ruiza olisi varmasti hypännyt parvekkeelta alas, jos Hiroki olisi sallinut sen. Közi ja K eivät olisi olleet niin kauhuissaan, kuten et sinäkään, ellei Sayuri-sama todella kykenisi tekemään jotain hirveätä.”
“Meidän pelkoihimme ja ajatuksiimme on omat syynsä”, kakkosmies sanoi hiljaa nojaten päällään puna-mustahiuksisen olkapäähän.
“Ei sinun todellakaan tarvitse tietää niistä asioista ja alkaa turhaan pelätä Sayuria. Hän ei koske sinuun, lupaan sen.”
“Minä haluan kuitenkin ymmärtää teitä”, varas kuiskasi hiljaa halaten arasti.
“Jään alituisesti ulkopuolelle asioista, koska en ole ollut mafiassa kovin pitkään. Saatan tehdä ja sanoa asioita, jotka vaikeuttavat asioita tietämättäni… Jopa vaarantavat meidät kaikki ja saavat minut hengen vaaraan.”
“Mitä sinä muka olet tehnyt?” Hide-zou tarttui pidempänsä käteen puristaen hellästi.
“Puolustin Ruizaa ja muita Sayuri-saman edessä ja melkein sanoin hänen olevan väärässä”, Seth kertoi värähtäen.
“Hän ei näyttänyt pitävän kuulemastaan yhtään ja voisin vannoa, että hän olisi leikannut viuhkallaan kaulani, ellet sinä olisi tullut niin nopeasti takaisin.”
“Sinä toimit ihan oikein”, voimakasleukainen kääntyi hiukan katsoakseen rakastaan silmiin.
“Ruiza ja muut varmasti arvostavat sanojasi, samoin kuin minä. Älä siis pelkää, kukaan meistä, enkä varsinkaan minä anna Sayurin tehdä sinulle mitään pahaa.”
“Se ei silti helpota oloani yhtään”, puna-mustahiuksinen joutui huomauttamaan.
“En halua sanomisillani mitenkään vaikeuttaa teidän muiden oloa. Kiltti Hide-zou, kerro minulle Sayuri-samasta. Kerro minulle, miten oikein tutustuit häneen ja miksi te kaikki olette niin peloissanne – kerro minulle, mihin minun tulee varautua”, käsi siirsi märkiä hiuksia paljastaen niskan.
“Anna minulle mielenrauhani takaisin. Kerro, että luotat minuun”, nuorukainen suuteli hellästi herkkää niskaa.

Liikemies jäykistyi vetäen kiivaasti henkeään. Mielessään mies kirosi entisen rakkaansa helvettiin, kun tämä oli mennyt paljastamaan heikon kohtansa. Kuitenkin hymy kohosi huulille nautinnon levitessä ihana virtauksena vartaloa pitkin. Kyllä Seth tavallaan oli oikeassa. Nuorukainen saattoi vahingossa todellakin sanoa Sayurille jotain sellaista, ettei hänkään välttämättä kykenisi suojelemaan rakastaan. Kakkosmies ei kyllä ajatellut mitenkään laittaa kaksikkoa näkemään toisiaan, mutta legendan mielenjuoksusta ei koskaan tiennyt. Tämä saattaisi koska tahansa tosiaan tulla oven taakse koputtamaan ja vaatimaan vastauksia ties mihin ikäviin kysymyksiinsä. Varkaan olisi syytä tosiaan tietää muutamista asioista, mutta hän ei halunnut tämän tai itsensä kärsivän asioista. Jos teräväpiirteinen kuitenkin kieltäytyisi kertomasta, mitä avustaja sitten tekisi? Manalta tämä ei ainakaan saisi vastauksia, mutta sitten olisi aina Ruiza, joka kertoisi totuuden suoraan – vaikkakin tässä kohdassa hiukan väritettynä…
“Sayuri syntyi yakuzan tyttäreksi yli viisikymmentä vuotta sitten”, Hide-zou aloitti saaden näin Sethin lopettamaan suudelmat.
Hartiakkaampi otti kalpeat kädet omiinsa puristaen niitä hellästi.
“En kuitenkaan tiedä, mikä hänen tyttönimensä oli, koska se on ollut salattu jo vuosikymmeniä. Sillä nimellä on ilmeisesti paha maine, joka saattaa kyllä johtua suurimmalta osin huhuista. Sayurilla oli isänsä ja äitinsä lisäksi isoveli, josta oli tarkoitus tulla yakuza isänsä jälkeen, muttei Sayuriakaan aiottu jättää täysin puille paljaille. Hänet nimittäin kihlattiin alle viisivuotiaana tulevalle yakuzalle nimeltä Hayashi Yoshikille.”
“Hayashi Yoshikille?” nuorempi kurtisti kulmiaan.
Hänestä tuntui, että oli kuullut väärin.
“Yoshikin oikea sukunimi oli Hayashi ja hänen perheensä oli hyvin läheinen Sayurin perheen kanssa. He olivat parhaat ystävät – suorastaan sieluntoverit. Aina yläkouluikäiseksi saakka Yoshiki oli Hayashi, mutta mafiasotien ja muiden vain pahentuessa entisestään päätti tämän isä, että hänen poikansa poistuisi äitinsä kanssa maasta ja matkustaisi pitkin poikin Yhdysvaltoja ja Eurooppaa. Hän itse teki katoamistemput ja palasi takaisin muille tuntemattomana käyttäen sukunimenään Ishikawaa. Näiden kahden suvun liiton tarkoituksena oli siis saada kaksi vahvaa, vaikkakin pientä mafiaa loppumattomaan yhteistyöhön, mutta Hayashien pakollinen, vaikkakin yllättävä katoaminen tavallaan purki tämän sopimuksen. Kaikki luulivat, että Yoshiki oli perheineen kuollut”, ruskeankellertäväsilmäinen painautui vasten laihaa vartaloa.
“Tuona aikana mafiat olivat jatkuvasti avoimessa sodassa toisiaan vasten ja lehdistä saattoi lukea verilöylyistä ja muista. Sinä aikana Sayurin velikin kuoli, mikä teki Sayurista isänsä ainoan perijän. Tämä järkytti hänen isäänsä, minkä takia tälle tuli kiire keksiä jostain mafialleen pelastuskeinon. Miten nyt nainen pystyisi pitämään lauman miehiä kurissa ja taistelemaan asemansa puolesta? Sayuria siis ryhdyttiin opettamaan muutamia asioita yakuzana olosta, vaikka hänelle teroitettiin, että kaikki ne tehtävät jäisivät hänen miehelleen. Lopulta Sayurin isä löysi lapselleen sopivan miehen, erään toisen alamaailman rikollisjärjestön perijän: Matsumoto Hideton.”

“Siis Hikarun isän?” kalpeampi varmisti vanhemman nyökätessä.
“Sayuri ei kuitenkaan suostunut avioliittoon, mutta hänet pakotettiin lopulta siihen. Hän oli tuntenut Yoshikin lähes syntymästään asti aina kaksitoistavuotiaaksi asti, jolloin tämä katosi. Sayurin oli vaikea hyväksyä sitä, että poika, joka oli ollut paras ystävä ja vielä tuleva mies, olisi kuollut – hän taisi olla jo silloin rakastunut Yoshikiin…”, kakkosmies piti pienen tauon miettien, miten jatkaisi.
Kädet liikkuivat pehmeästi hänen rintakehällään rauhoittaen omituisella tavalla – tuoden asioihin selkeyttä.
“Sayurin vanhemmat olivat kuitenkin kovapäisiä. He pakottivat kaksikon naimisiin Sayurin täyttäessä kaksikymmentä, jolloin Sayurista tuli Matsumoto. Hideto ilmeisesti rakasti kuitenkin syvästi vaimoaan, joka ei koskaan vastannut tunteillaan takaisin. Kun viimein niin Sayurin kuin Hideton isät sittemmin kuolivat, näistä kahdesta mafiasta tuli yksi maamme vaikutusvaltaisimmista. Eräs toinen valtaa antava asia oli Hideton ystävä, joka liikkui paljon mafioineen ulkomailla, mutta saapui kuitenkin paikalle, kun Sayuri täytti vaimon velvollisuudet ja tuli raskaaksi miehelleen.”
“Älä vain sano…”, Seth keskeytti mumisten hämmennyksestä.
“Älä vain sano, että se ulkomailla liikkuva ystävä oli Yoshiki.”
“Kyllä vain”, Hide-zou huokaisi raskaasti.
“Se taisi olla kova istu Sayurille, joka oli viimein uskonut entisen kihlattunsa olevan kuollut. Tietenkin hän suuttui ja piti pitkään avointa vihanpitoa miehensä parasta ystävää vastaan. Yoshiki oli kärsivällinen ja selitti pitkästi, miten hänen oli pakko antaa ihmisten ymmärtää hänen kuolleen, minkä Sayurikin lopulta hyväksyi. Yoshiki kuitenkin oli myös rakastunut Sayuriin ja Sayuri taas rakasti tätä, vaikka olikin naimisissa ja odotti vielä miehelleen lasta. Yoshiki siis lähti taas, kun lapsi syntyi, vaikka ehdottikin ystävälleen tyttärelle nimeksi Hikarua, koska siinä oli yhtä paljon kirjaimia kuin Hidetossa ja vielä samanlainen alku. Kaikki ei kuitenkaan mennyt, kuten Yoshiki oli suunnittelut”, toimitusjohtaja pyyhkäisi hiukan otsaansa.
“Mitä tapahtui?” varkaasta tuntui, että nyt alkoi tulla maailmaa mullistavia tapahtumia.
“Vanha tiikeri kuoli”, ruskeahiuksinen sanoi hiljaa vaieten muutamaksi sekunniksi jälleen.
“Yoshikin isä kuoli, mikä pakotti Yoshikin palaamaan takaisin Japaniin ja sitä myöten takaisin Sayurin luokse. Aluksi mies yritti vältellä Sayuria parhaan ystävänsä takia, mutta vähitellen se kävi mahdottomaksi, koska Sayuri oli itsepäinen – tullut selvästi isäänsä. Hän jaksoi yhä uudelleen ja uudelleen kertoa jopa synnytyksen jälkeen, ettei rakastanut Hidetoa, vaan Yoshikia. Vähitellen Yoshiki alkoi taipua kuulemastaan ja viimein myönsi, että todellakin rakasti Sayuria. Hän ei kuitenkaan halunnut loukata Hidetoa, muttei heidän rakkautensa pysynyt kauaa salassa.”
“Hideto sai siis kuulla vaimonsa ja parhaan ystävänsä suhteesta?” kirjanpitäjä tunsi, kuinka hänen päällimmäiset hiuksensa alkoivat vähitellen kuivua.
“Tavallaan, koska Sayuri ja Yoshiki eivät koskaan pettäneet varsinaisesti Hidetoa, mutta sekin on mielipidekysymys”, vanhempi huomautti laskien kätensä oppilaansa koukussa olevalle polvelle.
“He kyllä suutelivat, halasivat ja viettivät aikaa yhdessä, mutta sänkyyn asti he eivät koskaan menneet. Uskoisin, että Sayuri olisi mennyt, mutta Yoshiki kieltäytyi ystävänsä takia. Eipä sekään kyllä auttanut siinä vaiheessa…”
“Kävikö Hideto Yoshikin kimppuun?” puna-mustahiuksinen kysyi nopeasti.
“Ei”, teräväpiirteinen vastasi vakavana.
“Hän tappoi itsensä.”

Sethin käsien liikkeet pysähtyivät nuorukaisen jäykistyessä. Hideto oli tappanut itsensä? Mutta Hide-zou oli aikaisemmin sanonut Hideton kuolleen – kummassakin tapauksessa tietenkin kuoltiin, mutta itsemurhaan?
“Taisin joskus mainita sinulle siitä, että Hideto kuoli, mutta en kertonut sinulle siitä kuolintavasta”, liikemies ymmärsi nopeasti kultansa järkytyksen syyn.
“Emme kovinkaan mielellään puhu noista tapahtumista Yoshikin takia, joten jätin sen kertomatta”, mies suoristautui ja kääntyi katsomaan avustajaansa.
“Anteeksi.”
“Ei se mitään, rakas”, nuorukainen kietoi kätensä opettajansa ympärille ja painoi tämän nojaamaa itseään.
“Jatka, ole kiltti.”
“Hideto löytyi hänen ja Sayurin kylpyhuoneesta hirttäytyneenä. Se oli kova isku mafialle ja Yoshikille, joka syytti tapahtumista itseään. Muut mafiamiehet eivät kuitenkaan tienneet johtajansa kuoleman syitä, joten he suostuivat Sayurin käskyn alle siksi aikaa, että Hikaru olisi riittävän vanha astumaan johtoon. Sayurilla oli kuitenkin muut suunnitelmat”, esimies selitti nauttien veden ja laihan vartalon lämmöstä.
“Mitkä suunnitelmat?” ruskeasilmäinen kysyi välittömästi.
“Tietenkin hän aikoi mennä naimisiin miehen kanssa, kenen kanssa hänet oli alun perin kihlattu”, teräväpiirteinen selitti.
“Hän ei voinut tehdä sitä kuitenkaan heti, koska oli vietettävä oikea suruaika, vaikkei Sayuri luultavasti oikeasti surrut Hideton kuolemaa. Hän kuitenkin kunnioitti rakkaansa tahtoa, koska Yoshiki halusi surra rauhassa ystävänsä menettämistä. Tämän jälkeen he eivät kuitenkaan menneet vielä naimisiin, koska oli tehtävä erillisiä järjestelyitä. Kaiken lopputuloksena he kuitenkin päätyivät viimein alttarille ja sitä myöten Yoshikista tuli Hikarun isä. Yoshikin ja Hideton mafiat yhdistyivät, mikä olikin hyvä, koska Sayuri ei uskonut kykenevänsä pitämään aikaisemmin yhdistynyttä rikollisjärjestöä kasassa ilman miestä. Näiden tapahtumien takia Hikarulta lähti isältään saamansa perintö, koska mafia kuului myös Sayurille ja tämä teki päätökset lapsensa puolesta. Yoshikista tulikin suosittu yakuza ja hän kasvatti nykyistä Asagin mafiaa hyvin ja sai pidettyä kaiken kasassa. Nämä yhdistymiset tekivät muutenkin hänen mafiastaan suurenluokan mahdin.”

“Missä vaiheessa Kuro Kage -liiga tuli mukaan?” oppilas otti vettä käsiinsä ja valutti ruskeille hiuksille varovaisesti.
“Idea liittoutuneista mahtiyakuzoista, jotka pitäisivät muut yakuzat kurissa ja lopettaisivat näin turhat mafiasodat, syntyi ensimmäisen kerran Sayurin mieleen, kun hän tajusi olevansa raskaana Yoshikille”, Hide-zou kertoi nauttien valuvasta vedestä.
“Sayuri oli nähnyt isoveljensä kuolevan monen muun lailla mafiasotien takia ja pelkäsi menettävänsä miehensä ja heidän yhteisen lapsensa niiden takia. Tällöin hän uppoutui lukemaan erilaisia kirjoja aina Hitlerin kirjoittamaa Taisteluani myöten ja joukossa oli paljon kidutukseenkin liittyviä teoksia. Hän ymmärsi, että vain vahvimmat voisivat pitää muut mafiat kurissa ja määrätä asioista. Kun Asagi syntyi, Sayuri puhui peloistaan ja ajatuksestaan Yoshikille, joka ei aluksi pitänyt ehdotuksesta, mutta myöntyi viimein. He kokosivat pitkän etsinnän kautta neljä muuta samanhenkistä miestä, joista kaksi olivat Klahan ja Shinyan sukulaisia ja neljäs Toshi-sama, Yoshikin hyvä ystävä. Viides oli taas tämän Rukamme isä, mutta hän ei sopeutunutkaan sitten myöhemmin liittoon. Kuro Kagen sanotaan olleen pystyssä noin kaksikymmentä vuotta, mikä ei sinänsä pidä paikkaansa, koska harvat tietävät, miten se oikeasti syntyi. Se lasketaan aina viimeisen vastarinnan tuhosta ja lähes täydellisestä rauhasta, mutta se ei pidä paikkaansa. Se alkoi oikeasti siitä hetkestä, kun Asagi syntyi ja oli pitkä prosessi. Kaikki yakuzathan eivät pitäneet ajatuksesta, varsinkin ne, jotka eivät täyttäneet jäsenyyden vaatimuksia ja paikkoja oli alun perin viisi, vaikkakin se muuttui hyvin pian neljään”, kakkosmies vaikeni jälleen, koska hänen kurkkunsa alkoi kuivua harvinaisen paljosta puheesta.
“No, kun Asagi sitten syntyi, Sayuri ja Yoshiki ryhtyivät asettamaan kovalla kädellä alamaailmaa heidän tahtonsa alle yhdessä muiden kanssa. Varsinainen työ jäi kuitenkin suuremmalta osalta Yoshikille, joka ei ehtinyt olemaan paljoa kotona Asagin kanssa, minkä takia tästä tuli esimerkiksi koulukiusattu, koska Ishikawoja pelättiin laajalti yakuzahuhujen ja muiden seikkojen takia, koska Yoshiki oli myös kykenevä liikemies. Tällöin minä tutustuin ala-asteella Asagiin – autoin häntä, kun eräät kovikset yrittivät kiusata häntä.”
“Miksi minun on helppo kuvitella tuo?” hymy kohosi kalpeille huulille.
Asagia oli vaikea kuvitella koulukiusatuksi, koska mieli loi koko ajan Közistä ja K:sta kuvat pienen yakuzan alun selän taakse. Hide-zou taas oli liian helppo kuvitella auttavaksi ritariksi, joka ratsasti kiiltävässä haarniskassa paikalle.

“En minä vain tiedä”, liikemies kohautti olkiaan, koska ei ajatellut itseään muiden lailla mitenkään sankarina.
“Aluksi pidimme kaveruutemme salassa, koska vanhempani eivät tosiaankaan pitäneet Ishikawoista… Tuo aika oli minulle varsin vaikeata, koska isäni petti äitiäni ja he riitelivät koko ajan…”, ääni muuttui uskomattoman hiljaiseksi hymyn kuollessa kirjanpitäjän kasvoilta.
Oliko teräväpiirteinen viettänyt lapsuutensa hajoavassa perheessä? Voisiko mikään olla lapselle pahempaa?
“No, minä sitten tutustuin Yoshikiin ja Sayuriin sekä tietenkin Hikaruun. Heistä tuli minulle toinen perhe ja he kohtelivat minua kuin toista poikaansa. Sayuri oikeasti välitti minusta ja kutsui usein yökylään Asagin apuna, että minä lopulta asuin enemmän heillä kuin kotonani. Ne tosin olivat Yoshikin viimeiset elinvuodet, koska hänellä todettiin silloin ALS-tauti. Hän järjesti kaiken sen verran hyvin, kuin kykeni, kunnes tappoi itsensä pyytäen viestissään Sayuria huolehtimaan mafiasta, kunnes Asagi olisi riittävän vanha kantamaan vastuunsa”, Hide-zou jatkoi nopeasti varmemmalla äänellä välttäen puhumasta liikaa itsestään.
“Minä, Asagi ja Hikaru tietenkin surimme ja itkimme tapahtunutta, mutta Sayuri ei voinut tehdä sitä samalla tavalla. Hän ei saanut itkeä, koska se olisi ollut osoitus heikkoudesta alamaailmassa, jossa muut odottivat mahtimiesten ja -naisten menettävän voimansa”, mies halasi käsiä ympärillään.
“Ne värit, mitä Sayuri kantoi tomesodessaan, ovat ne värit, mitä hän suostuu enää käyttämään. Ne olivat niitä värejä, joihin Yoshiki useimmiten pukeutui. Tällä tavalla hän viestittää surevansa yhä miehensä kuolemaa, mutta yksikään kyynel ei ole valunut niillä poskilla – ei edes Yoshikin hautajaisissa. Sayuri ei ole koskaan saanut lupaa itkeä tai näyttää suruaan avoimesti, koska hänellä oli töitä: Hänen oli pidettävä mafia kasassa poikaansa varten ja saatettava Kuro Kagen täydelliseen voittoon. Sayuri ajautui syvälle alamaailman tapoihin ja hänestä tuli julmempi, kuin omista puolisoistaan. Näitä asioita minä en ollut todistamassa, koska jouduin muuttamaan Tokioon. Olen vasta myöhemmin kuullut, että Sayuri tosiaan kehitti kiduttamista eteenpäin ja oli julma jopa omille alaisilleen. Kerran hän ja Asagi joutuivat hyökkäyksen kohteeksi, että Sayurin oli itsekin otettava ase käteen ja tapettava ihmisiä. Tämän jälkeen hän sitten tappoi omat henkivartijansa, koska nämä olivat epäonnistuneet tehtävässään hänen omien sanojensa mukaan”, vanhempi kääntyi jälleen katsomaan kauhusta kangistunutta oppilastaan.
“Tämä on yksi syy, miksi me pelkäämme häntä: Sayuri ei välitä siitä, onko kyseessä ystävä tai vihollinen, kun katsoo jonkun ansaitsevan rangaistuksen. Hän on soveltanut hirvittäviä kidutuksia omiin miehiinsä. Maya intiaanit aikoinaan repivät vihollisiltaan kynnet irti, hän kehitti tapaa, jolla ne saatiin tavallaan poksautettua irti. Hän kävi lainaamassa jopa kobraa eläintarhasta, jotta saisi sokeutettua erään miehen hirvittävän kivun myötä. Sayuri käytti vanhoja kidutusvälineitä aina Juudaksen tuolista asti ja sovelsi oppimaansa, että jopa Hindu kushin miehet ottivat hänestä mallia ja pelkäsivät tätä yli kaiken muun.”

“Miksi?” Sethin aivot löivät tyhjää.
Hänen oli vaikea uskoa, että niin hento nainen pystyisi moisiin julmuuksiin jopa omia miehiä kohtaan. Miksi tämä toimi niin?
“Sayuri ei katsonut olevan muuta keinoa hallita asioita”, Hide-zou henkäisi raskaasti koettaen muistaa vielä sen ystävällisen hymyn, kun hän oli mennyt ensimmäisen kerran pienenä Ishikawoille yöksi.
Sitä hymyä ei ollut näkynyt enää Yoshikin kuoleman jälkeen, koska nainen oli kovettanut itsensä selviytyäkseen yhdessä lastensa kanssa.
“Exo-chika on kyllä miehensä jälkeen pysynyt hyvin vallassa, mutta hänen on pidettävä vahvimmat miehet rinnallaan ja miellytettävä näitä. Suostuttava jossain määrin heidän oikkuihinsa, vaikka esittääkin muuta, mutta Sayuri ei ole sellaiseen koskaan suostunut. Hän päätti, että pelolla ja kivulla hän saisi kenet tahansa tahtonsa alle, mikä todellakin piti paikkansa. Koko alamaailma pelkää ja kunnioittaa häntä vieläkin eikä kovin monet uskalla tulla häntä vastaan, vaikka se Ruka saattaisi ollakin riittävän uskalias. Näin ollen hänestä tuli tavallaan Kuro Kagen valtiatar – varsinkin sen jälkeen, kun Shinya ja Klaha nousivat vanhempien kakkosmiesten kanssa Kuro Kageen, kun heidän edeltäjänsä kuolivat. Sayuri ja Toshi-sama tekivät kyllä asiansa selväksi ja hallitsivat mafioitaan vahvalla kädellä. Ajan vieriessä ja Asagin saavuttaessa täysi-ikäisyyden, hänen kuului saada viimein perintönsä. Sayuri ei kuitenkaan ollut halukas luovuttamaan asemaa pojalleen, koska ei ollut omien sanojensa mukaan varma, olisiko tästä yakuzaksi. Kuitenkin tämä viimein väistyi ainakin osittain poikansa tieltä, vaikka pysyikin jatkuvasti läsnä määräämässä kaapin paikan. Lopulta Sayuri muutti Nagoyaan ostamaansa linnaan, kun minä palasin takaisin Tokiosta. Sayuri kuitenkin palasi varsin usein eikä näyttänyt koskaan tyytyväiseltä poikansa tekemisiin. Hän kyllä myönsi, että Asagi osaa johtaa ja tehdä päätöksiä, mutta tavat olivat aina vääriä. Asagin olisi pitänyt olla perinteisempi ja huomattavasti julmempi jopa omia miehiään kohtaan. Meidän olisi kuulunut samatella yakuzaamme ja puhua muuten paljon kohteliaammin, koska hän oli meille maanpäällinen jumala. Meidän olisi kuulunut olla robotteja, kuten Uruhakin on, jos huomasit. Me olimme kuulemma liian erikoisia ja erottuvia. Közin ja K:n olisi pitänyt käyttää jatkuvasti mustaa pukua ja aurinkolaseja sekä heidän kampausten olisi pitänyt olla tavalliset ja hiustenvärin musta. He eivät kuitenkaan olleet ne pahimmat hirveydet, vaan minä, Ruiza ja muut.”

“Miksi sinä muka olisit hirveys?” Seth hätkähti.
“Sinua parempaa ystävää tai edes kakkosmiestä ei ole! Olet aina tehnyt velvollisuutesi ja enemmänkin! Sinähän olit hänelle kuin toinen poika!”
“Niin – olin”, Hide-zou huomautti.
“Sayuri ei nyt kovinkaan paljon iloinnut minun ja Asagin suhteesta. Minä, Ruiza, Hiroki, Tsunehito ja vaikka ketkä houkuttelimme hänen puhtoisen Asaginsa pahoille teille – saastaisia homoja kun olemme.”
“Siis Asagi-saman äitikin on Hikarun lisäksi rasisti?” punertunut käsi nousi otsalle.
“Hikarun homoviha alkoi varsinaisesti masennuksensa jälkeen”, lyhempi huokaisi vieläkin raskaammin.
“Sayurista taas en tiedä – kaipa hän pelkää, ettei Asagi saa perillistä ja Yoshikin veri ei enää kulkisi eteenpäin.”
“Se ei silti oikeuta häntä inhoamaan sinua tai ketään muutakaan mafiasta, kun ei edes tunne teitä kunnolla!” varas huudahti kiivastuneena.
“Millä oikeudella hän tulee sanomaan, kenen kanssa Asagi-sama saa olla ystävä ja kenen ei!? Mikä oikeus hänen on arvostella ketään meistä!?”
“Äidintuntojen oikeudella varmaan”, teräväpiirteinen kääntyi ympäri naurahtaen rakkaansa kiivaudelle ja kaappasi avustajan syliinsä.

Vesi loiskahteli voimakkaista liikkeistä, mutta pysyi kuitenkin ammeessa. Se ei ollut kuitenkaan enää yhtä lämmin kuin aikaisemmin, mutta eivät miehet sitä olisi edes huomanneet. Vahvat kädet nimittäin kiertyivät laihemman selän taakse kaksikon katsoessa toisiaan silmiin.
“Mutta ei puhuta siitä enempää. Oletko nyt tyytyväinen, kun kerroin asioista?”
“Olenhan minä, vaikka minun on edelleen vaikea ymmärtää muutamia seikkoja”, kalpeat kädet kietoutuivat ruskeahiuksisen kaulan ympärille.
“Kuten mitä?” vanhempi kallisti päätään kysyvästi.
“Miksi Sayuri-sama kävi viimeksi noin kolme vuotta sitten? Miksi hän viipyi niin kauan? Mitä silloin tapahtui ja miksei hänestä ole kuulunut mitään pitkään aikaan?” kysymykset syöksyivät kapeiden huulien välistä, ettei opettaja tiennyt, mihin vastaisi ensimmäisenä.
“Kolmisen vuotta sitten oli erilaisia asioita tapahtunut ja Sayuri pysyi pitkään luonamme, koska ei ollut taaskaan tyytyväinen asioihin”, kakkosmies henkäisi syvään.
“Hänellä oli tarve muuttaa kaikki ja vaikeuttaa jopa ihmisten seksielämää, kuten Ruiza sen sanoi – hän joutui olemaan kuukauden ilman, vaikka olikin koko sen ajan Osakassa. Kaikkea mahdollista, ei meidän kannalta kovin mukavaa, tapahtui. Hän sitten lähti viimein erinäisistä syistä, joista yksi oli hyvin iso riita Asagin kanssa. He kumpikin tavallaan loukkasivat toisiaan, että he ovat olleet pitämättä sen jälkeen kunnolla yhteyttä.”
“Kuinka kauan hän aikoo nyt viipyä?” Seth katsoi peloissaan rakastaan.
“Ei kai hän aio tehdä meille mitään?”
“En tiedä hänen suunnitelmistaan mitään, mutta yritän huomenna udella Asagilta niitä”, Hide-zou kuiskasi pehmeästi silittäen hellästi kultansa poskea.
“Mitä taas tulee meihin, en aio antaa Sayurin tulla meille mitenkään häiriöksi. Jos hän yrittää jotain, vedän häntä kuonoon.”
Jokin noissa sanoissa sai kapeat huulet kaareutumaan lempeään hymyyn. Varas luotti täysin rakkaaseensa ja siihen, että asiat menisivät hyvin. He olivat selvinneet jo niin monesta asiasta, joista Reitan ampuminen sekä Asagin ja Hide-zoun toisiaan kohtaan tuntemat tunteet olivat ehdottomasti olleet nuorukaisen mielestä vaikeimmat asiat.

Huulet painautuivat toisiaan vasten hellien liikkeiden myötä. Seth tunsi, kuinka vahvat kädet liikkuivat pehmeästi hänen selkänsä takana silitellen veden hyväilyn kanssa. Kielet löysivät nopeasti oikean rytmin kaksikon painautuessa lähemmäksi toisiaan tuntien pienenkin värähdyksen välillään. Miehuudet hankautuivat yhteen lämpimässä vedessä heräten vähitellen tiivistyvässä tunnelmassa eloon. Puna-mustahiuksinen kohottautui hiukan polvilleen leventäen haara-asentoaan, mikä kertoi toimitusjohtajalle kaiken. Suukottaen kohonnutta rintakehää opettaja ohjasi kovan, nautintoa huutavan miehuutensa rakkaansa aukolle täristen odotuksen kiihkeydestä. He kumpikin halusivat sitä. Lämpö ja läheisyys saivat mielet unohtamaan hetkeksi huolet ja haluamaan toisiaan ja sitä nautintoa, mikä syntyi kaksikon välillä.

Henkäisy pakeni ruskeasilmäisen suusta paksun miehuuden liukuessa pehmeästi sisäänsä. Kipu iskeytyi taas vartalon läpi lävistävänä, mutta ei niin kivuliaana, kuin olisi voinut luulla. Vesi oli jopa liu’utusainetta parempaa heidän pysähtyessä hetkeksi vetämään henkeä. Kalpeat sormet nousivat voimakkaalle leualle varkaan vaatiessa suudelmia itselleen tottuakseen nopeammin, vaikka olikin jo heidän seurustelunsa aikana rakastellut vanhemman kanssa usein ja sitä myöten tottunut tähän. Hide-zou hymähti pienesti antaessaan kaiken huomionsa Sethille tietämättä paremmasta mitään. Hän vain oli siinä sisällä lihasten puristaessa vaativasti miehuuden mittaa välissään. Miksi kiirehtiä, kun heillä oli kaikki mahdollinen aika siinä ammeessa?
“Hide-zou…”, kirjanpitäjä kuiskaisi matalasti ryhtyen nuolemaan märkää kaulaa sormien liukuessa hiusten alle hivelemään niskaa.
“Sinä olet ilkeä…”
“Olenko?” kakkosmies kuiskasi takaisin älähtäen samassa pienesti.
Lihakset kiristyivät aivan yllättäen puolikuun ympärille, mikä sai silmät sulkeutumaan nautinnosta. Mumina pakeni huulien välistä, kun lyhempi tutkaili sormillaan lantiotaan puristavia reisiä ja alavatsaa laihan lantion myötä.
“Olet – hyvin ilkeä”, nuorempi nuolaisi hellästi kielensä kärjellä kaulasta leukaan asti.
“Pitääkö minun muka tehdä kaikki työ?” ruskeat silmät katsoivat hymyillen ruskeankellertäviä silmiä niiden auetessa hellän, mutta kiusoittelevan äänen voimasta.

Suu aukesi vastausta varten, mutta ääni ei päässyt Hide-zoun suusta, kun Seth yllättäen kohottautui hiukan ylös, kunnes laskeutui taas alas istuutuen vaativasti kultansa syliin. Liikemies olisi varmasti kaatunut ammeen pohjalle selälleen veden alle, elleivät vaaleat kädet olisivat tukea ottaessaan pitäneet varmasti olkapäistä kiinni. Nuorukainen mumisi hiljaa nautinnosta tietäen varsin hyvin, miten paljon rakkaansa nautti tästä asetelmasta ja liikkeestä. Ruskeahiuksinen pää keinui hitaasti samaan tahtiin nousujen kanssa saaden varkaan parantavan toimiaan jokaisella nousulla. Vaikkei kalpeampi päässytkään jokaisella liikkeellä pohjalle pisteeseen asti, hän kuitenkin tunsi mukavia kylmiä väreitä ihollaan lämpimän veden allakin. Jokainen nousu, ja lasku, oli rauhallisen tasainen ilman kiirettä heidän hengittäessä samaan tahtiin.
“Seth, lopeta”, voimakasleukainen sanoi yllättäen käheästi, mikä hämmensi laihemman täysin.
“Jää alas, kunnolla syliini ja pidä minusta hyvin kiinni.”
Käsivarret kietoutuivat tiukasti vahvojen hartioiden ympärille vartaloiden painuessa tiiviimmin yhteen – jos se oli enää mahdollista. Muutama suukko painettiin kalpealle iholle, kun varmat kädet laskeutuivat ammeen pohjalle nostaen kaksikkoa hiukan vedessä. Nopean, jopa yllättävän liikahduksen myötä kaksikko liukui kevyesti altaan toiseen päähän ruskeahiuksisen selän osuessa valkoiseen reunaan. Vesi loiskahti altaassa ja pieni aalto nousi miesten kaulojen yli heittäytyen siitä lattialle. Avustaja haukkoi hiukan henkeään, kun työntyi yllättäen tiiviimmin miehuuden osuessa syvemmälle sisässään. Toimitusjohtaja kietoi kätensä rakkaansa märkiin hiuksiin vetäen tämän kiihkeään suudelmaan. Seth painoi kätensä kummallekin puolelle rakastaan muuttuen suudelman hallitsevaksi osapuoleksi toisen käsien valuessa silittämään lantiotaan, tai niin nuorukainen oikeastaan vain luuli.

Hide-zou nautti olostaan siinä ja hyväili laihaa lantiota nostaen sitä viimein ylös, kunnes painoi takaisin alas tiiviimmin itseensä. Suudelmat keskeytyivät pieneksi hetkeksi, mutta nopeasti kokenut mafiamies sai tahtomansa kielten ryhtyessä himokkaaseen taisteluun. Lopulta käsien avuksi tulivat vahvat työnnöt, jotka saivat nuoremman mumisemaan vasten huulia. Ajan virta tuntui jättävän heidät kokonaan ulkopuolelleen veden loiskahdellessa ja kastellessa lattiaa. Vartalot olivat kuin käärmeet, jotka kietoutuivat yhteen luoden samalla jotain kaunista, mitä kaikki ihmiset eivät ymmärtäneet. Eivät he kyllä mitään ymmärrystä kaivanneet, vain toisensa. Jokainen liike sai aikaan uuden liikkeen ja jokaisen muminan päälle kuului toista kuuluvampi. Katseet pysyivät pitkään toistensa silmissä tehden hetkestä vielä läheisemmän. Veden viilentyminen ei tuntunut iholla, joka suostui tuntemaan vain toisen läheisyyden. Mikä olisikaan rentouttavampaa, kuin tuntea orgasmin huumaavan vaikutuksen iskeytyvän äärettömän kauniin ja ikuiselta tuntuvan hetken aikana aivoihin vallaten koko vartalon? Tunne oli niin uskomaton, että he suutelivat yhä toisiaan vajoten hitaasti veden alle. Suudelma jatkoi entistä hapettomampana heidän melkein jatkaessa rakasteluaan, kunnes heidän oli pakko kohota pintaan hengittämään.

Liikemies nojasi päällään valkoiseen ammeeseen varkaan ottaessa rakastamansa miehuuden pois sisältään ja luikahti tutun turvalliseen kainaloon. Rintakehät kohoilivat kiivaina, muttei fyysisestä rasitteesta, vaan himosta, joka koetteli yhä jäseniä rauhallisesta hetkestä huolimatta. He olivat aivan hiljaa, koska kummallakaan ei ollut mitään erityistä sanottavaa.
Oikeastaan he eivät olleet varmoja, mitä sanoa, kun palasivat ikävästi takaisin todellisuuteen autuudesta.
“Hide-zou, lupaathan, ettei Sayuri-sama pääse mitenkään väliimme?” Seth kuiskasi hiljaa hiusten valuessa melkein silmille.
“Lupaathan, että olemme yhdessä ikuisesti?”
“Lupaan, rakas”, Hide-zou painoi huulensa vasten rakkaansa omia mumisten hiljaa.
“Sayuri eikä kukaan muukaan pääse väliimme.”
Mies kuitenkin jätti sanomatta syvimmät pelkonsa ääneen.
“Toivottavasti Sayuri, tai kukaan muukaan, ei pääse Asagin ja Manan väliin.”

Notes:

Selityksiä:

* Mana viittoaa vain yhdellä kädellä, koska pitelee toisessa koiraa (oikeasti yhdellä kädellä viittominen on hyvin vaikeata tai mahdotonta, koska yleensä käytetään kumpaakin kättä)
* Asagi osaa lukea viittomakieltä
* Tuolla kädenvääntö ilmaisulla tarkoitan sitä, että kun on ponnistellut hirveästi ja esim. Kannellut kiviä useamman tunnin, kädet tärisevät hiukan siitä työstä
* Ihmiset taas vaihteeksi arvioivat vain niitä aikoja, ettei se nyt ole siis tasan puoli vuotta tai muutakaan
* Ofuro on japanilainen kylpy/amme, jossa kuumassa vedessä rentoudutaan – sitä ennen peseydytään hyvin
* En ottanut Hayashia sukunimeksi, koska päätin ennen isää, kuka on äiti ja myöhemmin keksin, että Yoshiki voisi olla Asagin isä. Lisäksi Hayashi ei sovi mielestäni niin hyvin Asagi-nimen kanssa verrattuna Ishikawa
* Osa mafioista tuli siis toimeen Sayurin aikoina ja ne usein liittoutuivat vahvempia mafioita vastaan
* Hideto eli hide, mutta tällä ei ollut tuota lempinimeä ja minua tuo hide nimi ahdistaa, koska haluan kirjoittaa sen isolla. Sama juttu, miksi en koskaan kirjoita ASAGI tai HIZAKI, kuten kuuluisi
* Suruaika on Japanissa teoriassa viikko, minkä jälkeen suru kuuluu pitää mieluiten omalla itsellään. Monet (eivät välttämättä japanilaiset) pitävät suruaikaa kuukautena tai pidempänä – jotkut lesket jopa elinikänsä ajan
* Hitler on kirjoittanut kirjan nimeltä Taisteluni, vaikkei se välttämättä ollut mitenkään raaka (en ole lukenut), sen lisäksi Sayuri tosiaan on lukenut muuta vastaavaa ja kidutukseen liittyvää materiaalia – tuossa tekstissä oli pakko taivuttaa se nimi
* Nuo Yoshikin "värit" ovat niitä, joihin Yoshiki on useimmissa kuvissa pukeutunut tai sitten jotenkin sillä värillä herättänyt jotain (esim. punainen = joulupukkiasu)
* Kynsien repiminen (jota maya-intiaanit tosiaan harrastivat paljonkin ja on vanha kidutuskeino joka puolella maailmaa) ja muu ovat vanhoja kidutustekniikoita ja niitä on enemmänkin – ne aiheuttavat niin henkistä kuin fyysistä tuskaa
* Kobrat kuuluvat myrkkytarhakäärmeiden sukuun ja ovat tappavan myrkyllisiä. Lisäksi niillä on tapana sylkäistä myrkkyä kohteensa silmille, mikä sokaisee
* Juudaksen tuoli perustuu istuimen keskelle asennettuun terään, jonka päällä uhri joutuu roikkumaan joko omien käsiensä varassa. Kun voimat loppuvat, uhri joutuu laskeutumaan terälle, joka vahingoittaa peräaukkoa ja sukupuolielimiä – vanha kiduslaite. En viitsinyt alkaa selostaa itämaista vesikidusta, koska se olisi ollut hankalaa
* Vesi toimii liukenemisaineena, ja tekee yhdynnästä "pehmeämpää"

Chapter 45: Kaaoksen synty, A – Mikään ei ole oikein & B – Särkyneitä haaveita

45. Kaaoksen synty
A – Mikään ei ole oikein

Heleä piipityksen ja pirinän välimuoto soitti jotain rockkappaletta pimeässä huoneessa. Siniharmaamusta koira nousi kyljeltään vatsalleen makaamaan pää pystyssä ja käänteli korviaan. Parrakas naama kääntyi katsomaan tuimasti yöpöydällä soivaa kännykkää eläimen tuhahtaessa kuuluvasti. Oli tämäkin aika häiriköidä nukkuvia olentoja! Ei ollut oikein herättää pöytälaatikossa olevia sikakorvia tähän aikaan aamusta, kun oli yömyöhään kukuttu!
Eräät toisetkin heräilivät pirinään, kumpikin yhtä tyytymättömänä.

Hide-zou haukotteli väsyneenä silmät vieläkin kiinni. Mies kääntyi kyljelleen katsoen vilkkuvaa matkapuhelinta, joka oli päättänyt herättää toimitusjohtajan kesken makoisten, vaikkakin varsin lyhyiden yöunien. Miten ruskeankellertäväsilmäinen toivoikaan, että kykenisi räjäyttämään koko kännykän taivaan tuuliin katseellaan, mutta siitä tuskin soittaja tai edes Tatsurou ilahtuisi. Siitä oikeastaan syntyisi jotain vielä ikävämpää…
Raskaasti huokaisten liikemies kohottautui toisen kätensä varaan peiton laskeutuessa pois paljaalta ylävartalolta. Ähkäisten matalasti kakkosmies liikahti vuoteessaan kurottautuen kohti kännykkäänsä, mutta kalpea käsi tarrautui läpsähtäen paljaalle olkapäälle.
“Älä vastaa, rakas”, Seth mutisi hiljaa puolet kasvoista uponneena paksuun tyynyyn.
Nuorukainen makasi vatsallaan ja katsoi ripsiensä välistä esimiestään. Kalpea selkä hohti hämärässä kauneuttaan ja vaaleuttaan. Vaaleansininen satiinipeitto peitti paljaan alavartalon ja hoikat jalat, mutta koko vartalon näkemistä ruskeahiuksinen ei oikeastaan kaivannut. Tuo uninen katse vei kaiken huomion söpöydellään, että pieni hymy kohosi teräväpiirteisille kasvoille tämän katsoessa varasta.
“Nukutaan vain”, laiha käsi yritti voimattomasti kiskaista lyhemmän vierelleen, mutta pelkäksi yritykseksi se todellakin jäi.
“Minun on pakko vastata tuohon”, ruskeankellertäväsilmäinen sanoi matalasti ja kääntyi ympäri painaen suukon värjättyjen hiusten alla piilottelevalle poskelle.
“Se voi olla tärkeää”, mies kurottautui uudelleen puhelinta kohta, mutta samassa kännykkä mykistyi.
“Ei ilmeisesti ole, koska soittaja lopetti”, avustaja mutisi kätensä pudotessa viimein sängylle.
“Hyvä niin”, voimakasleukainen siirtyi rakkaansa viereen silittäen kaunista selkää.
Silmät katselivat sotkuisia punamustia hiuksia, jotka laskeutuivat vaalealle iholle ja olkapäille tehden puoliksi unen maahan vajonneesta entistä suloisemman.
“Saan siis tuudittaa sinut takaisin unen maille”, täyteläiset huulet suukottivat kasvoja, jolloin nuorempi kohotti päätään supistaen huuliaan vaativasti.

Hide-zou kumartui rakkaansa ylle tämän kietoessa kätensä tyynyn alle vastaten hellään suudelmaan. Kännykänsoitto sai kuitenkin kummatkin jäykistymään ja kaunis hetki hajosi sirpaleiksi kummankin korvissa. Geti murahti kiukkuisena, hyppäsi lattialle ja ryömi sängyn alle päästäkseen edes hiukan kauemmas kamalasta metelistä. Soittaja oli ilmiselvästi sitkeä halutessaan kertoa tärkeän asiansa.
“Jos vastaat tuohon, mökötän viikon”, Seth mutisi uupuneena, kun lämmin vartalo nousi päältään päästäen kylmyyttä tilalle.
“Se on varmasti tärkeä, kun soittaja soitti uudelleen”, kakkosmies huokaisi raskaasti ojentaen kätensä yöpöytää kohti.
“Se voi olla Asagi.”
“Asagi-sama saa painua minun puolestani helvettiin”, pidempi hautasi kasvonsa valkoiseen tyynyyn hiusten mennessä entistä pahemmin takkuun.
Oli tämäkin hetki ajatella entistä rakastaan! Joskus nuorukaisesta todella tuntui, ettei kaksikon suhde ollut vieläkään loppunut.
“Älä nyt, rakas”, toimitusjohtaja naurahti rakkaansa synkkyydelle sormien ottaessa tärisevän puhelimen käteensä.
“Ilman Asagia emme välttämättä makaisi tässä samassa sängyssä.”
“Siitä minä en jaksa välittää nyt”, kuului matalaa mutinaa, jota seurasi valtava, tukahtunut haukotus.
“Jos se on joku puhelinmyyjä, tai joku muu turhanpäiväinen soittaja, joka kehtasi herättää ja häiritä meitä, menen varastamaan hänen tilinsä tyhjäksi!”

Matala hymähdys, jonka saattoi tulkata myös naurahdukseksi, kuului teräväpiirteisen suljetusta suusta tämän painaessa vihreätä luuria vieden puhelimen korvalleen.
“Moshi moshi?”
“Onko se totta!?” kuului hirvittävä huudahdus, joka hajosi ikävästi puhelimessa.

Liikemies vei puhelimen nopeasti pois korvaltaan hämmennyksestä. Hän oli kyllä tunnistanut soittajan äänen, mutta ei tahtonut uskoa sitä mahdolliseksi pelkästään äänensävystä ja kellonajasta. Valitettavasti vihreänä loistava näyttö osoitti miehen tunnistaneen soittajan. Kulmat kurtistuivat entisestään voimakasleukaisen huomatessa kellon tosiaan olevan kuusi aamulla. Normaalisti ruskeahiuksinen tosiaan heräsi siihen aikaan ulkoiluttamaan Getiä, mutta illalla koira oli saanut ulkoilutuksensa niin myöhään, ettei lemmikki kaivannut aikaista nousua – kuten ei ruskeankellertäväsilmäinenkään.
“Hyde, miksi ihmeessä sinä soitat minulle tähän aikaan aamusta?” Hide-zou painoi luurin jälleen korvalleen tuijottaen tuiman ärtyneenä eteensä.
Seth kääntyi kyljelleen kuullessaan rauhallisen, vaikkakin lyhyen miehen nimen. Ruskeat, uupuneet silmät katsoivat kysyvästi rakastaan, joka ei tuntunut huomaavan oppilaansa katsetta. Tämä oli jossain kaukana – ajatuksissaan siellä, missä soittajakin.
“Kuulin juuri jotain sellaista, mitä en voi uskoa! Sano, ettei se ole totta!” Hyde huusi kauhuissaan taustalta kuuluessa kiihtynyttä hälinää ja raskasta kiroilua.
“Sano, että joku ääliö on keksinyt maailman hirveimmän ja typerimmän vitsin, joka on sekoittanut kaikkien pasmat!”
“Rauhoitu, mies!” kakkosmies pomppasi istumaan vuoteessaan.
“Mistä sinä puhut? Missä sinä olet?”
“Olen tällä hetkellä Tatsuroun osaston ovella, jonka luona on iso kasa muitakin miehiä ja muutama nainen”, salamurhaajan ääni vaimeni, kuin tämä olisi kääntynyt katsomaan muualle.
“Tämä on yhtä kaaosta! Tatsurou lukittautui Satochin kanssa omaan osastoonsa. Nyt jotkut yrittävät päästä sinne väkisin, koska ajattelevat olevansa siellä parhaimmassa turvassa.”
“Turvassa keneltä?” ruskeahiuksinen koukisti jalkojaan nojaten vapaalla kädellä polveensa.
“Sayurilta”, lyhempi kuiskasi hiljaa, että voimakasleukaiselle teki tiukkaa kuulla, mutta silti mies kuuli nimen värisevänä uikahduksena.

Entistä raskaampi huokaisu pakeni täyteläisiltä huulilta toimitusjohtajan nojatessa päätä käteensä. Muistikuvat edellisestä illasta ja kaukaisemmasta ajasta palasivat kipeinä mieleen saaden vahvat hartiat tärisemään.
Seth katsoi tuskaisasti irvistäviä kasvoja ja ryömi lähemmäksi vanhempaa kiertäen sitten kätensä lohduttavaan halaukseen paljaan lantion ympärille. Pää painettiin kylkeä vasten lyhemmän hätkähtäessä yllättävää kosketusta. Ruskeankellertävät silmät katsoivat punamustiksi värjättyjä hiuksia opettajan suoristautuessa hiukan tehden enemmän tilaa hellälle halaukselle. Käsi nousi sotkemaan hiukan hiuksia kääntäen katseensa muualle, kuin olisi muka kyennyt näkemään Hyden.
“Valitettavasti asia todella on niin”, Hide-zou henkäisi viimein.
“Sayuri tosiaan on palannut. Mistä kuulit? Onko hän muka ehtinyt tekemään mitään?”
“Ensin Hiko väitti eilen illemmalla nähneensä Sayurin limusiinin ja Uruhan. Sitten Atsushi kuuli Ruizalta asiasta aamuyöllä ja tämä taas sitten tuli sisälle kiljuen tapahtuneesta”, salamurhaaja henkäisi syvään, kuin olisi kuullut juuri maailmanlopun tulleen.
“Hide-zou, sinun ja Asagin on tehtävä nopeasti jotain – heittäkää mieluiten se pirun Sayuri ulos Osakasta takaisin sinne helvetin Nagoyaansa!”
“Hyde, rauhoitu. Kerro nyt, mitä on tekeillä”, toimitusjohtaja henkäisi raskaasti hieraisten silmiään.
“Minä tai Asagi emme voi tehdä mitään, ellemme tiedä täsmälleen, mitä on tapahtunut.”
“Sayuri ei ole tehnyt vielä mitään muuta, kuin herättänyt kauhua”, Hyde veti syvään henkeä kooten ajatuksiaan tilanneraporttia varten.
“Atsushi on paniikissa ja yrittää keksiä sopivaa piilopaikkaa ja mahdollisimman monta miestä sinne mukaansa. Omi suunnittelee poliiseille antautumista Hikon miettiessä menevänsä lomalle Eurooppaan väkensä kanssa. Jyou on taas tehnyt jotain aivan uskomatonta, ettei sitä usko kukaan…”

“Mitä Jyou on tehnyt?” kakkosmies kurtisti kulmiaan.
“Hän painui erääseen temppeliin muutamien lähimpien miestensä kanssa. He käyttivät suurimman osan kolikoistaan esittääkseen rukouksensa taivaalle Sayurin katoamisen puolesta, että se kilistettävä kello putosi sieltä tunti sitten – sen verran sitä ilmeisesti heiluttivat, vaikka Jyou väittääkin jatkuvasti, etteivät koskeneetkaan siihen, että kello putosi itsestään. Vaativat näköjään jotain mahdotonta jopa jumalilta ja muilta hengiltä…” Salamurhaaja jatkoi kertomistaan.
“Nyt he ovat eräässä toisessa temppelissä, että ovat luultavasti kuluttaneet kaikki kolikkonsa loppuun. Temppelin väki on kauhuissaan, koska he ovat vallanneet koko pihamaan, ettei sinne pääse kohta muita vierailijoita, kunhan nämä heräävät. Andro ei ole kuullut, mutta pian hänkin saa varmasti tietää, koska uudet Gratterin miehemme ovat kertoneet Hikolle, että kaupungissa liikkuu jo huhuja Sayurista. Nao tärisee tullissaan ja Isshi jatkaa suru-uutisen levittämistä suunnitellen Zukotsun sulkemista ikävien käänteiden takia. Jos nyt välttämättä haluat tietää, Ruiza harkitsee vakavasti pakenemista Hirokin ja Tsunehiton kanssa Yhdysvaltoihin äitinsä luokse.”
“Niinkö?” ruskeankellertävät silmät sulkeutuivat puhelimen toisesta päästä kuuluvaan huutoon ja pamaukseen.
Jos taustaäänet eivät hermostuttaneet, jälkimmäinen tieto kyllä kertoi, että jotain oli tehtävä nopeasti. Asevastaava oli nimittäin vannonut vuosia sitten, ettei halunnut olla missään tekemisissä äitinsä kanssa ja nyt tämä aikoi matkustaa tämän luokse…

“Hyde, käske kaikkien rauhoittua – tulen sinne niin nopeasti kuin pääsen ja yritän ottaa Asagin mukaan. Jos Asagi ei pääse ilman Sayuria, ilmoitan tapahtumista hänelle ja tulen yksin. Yritämme ratkaista tämän, mutta kaikkien on sitä ennen rauhoituttava.”
“Yritä nyt tässä jotenkin saada laumaa miehiä ja naisia rauhoittumaan!” Hyde ei ilmiselvästi uskonut kenenkään kykenevän rauhoittumaan, ennen kuin alamaailman kuningatar katoaisi maisemista.
“Tässä on vaikea saada Hikon porukoita tai edes Jyouta miehineen kuriin, kun minulla ei ole tarkkaa tietoa, missä he ovat!”
“Asiat tärkeysjärjestykseen, Hyde”, voimakasleukainen sanoi painokkaasti.
“Käske siellä olijoiden lopettaa sen oven ryskyttäminen. Sano, että jos he eivät tottele, tuon Sayurin sinne vierailulle. Kun tulen sinne, haluan kaikkien – paitsi Tatsuroun ja Satochin kokoontuvan pihamaalle. Minä juttelen heille sitten myöhemmin, kunhan olen saanut puhuttua teille muille. Minä kyllä laitan asiat jotenkin järjestykseen.”
“Kuten haluat, Hide-zou”, salamurhaaja sanoi hiukan rauhallisemmin.
“Yritän parhaani ja uskon, että sinä ja Asagi saatte asiat jälleen järjestykseen.”
“Toivotaan niin”, hartiakkaampi sanoi matalasti murahtaen.
“Tulen sinne niin nopeasti, kun pääsen.”

Sanomatta enää enempää, Hide-zou sulki puhelimensa Sethin irrottautuessa hänestä kohoten istumaan. Samassa ruskeahiuksinen heittäytyi makaamaan sängylle tuijottaen masentuneena röpelöistä kivikattoa, sen pieniä kuoppia ja muhkuroita.
“Se on jo alkanut”, opettaja sanoi hiljaa kännykkäkäden noustessa otsalle uupuneena.
“Kaaos pääsi valtaan.”
“Tarkoittaako tämä sitä, ettet tule olemaan maanantaina lainkaan töissä?” varkaan hiljainen kysymys sai ruskeankellertävät silmät katsomaan kalpeita, surullisia kasvoja.
“Tai edes koko tulevaan viikkoon? Onko tulossa taas samanlainen rytmi kuin Manan kadotessa?”
“Ei ole”, teräväpiirteinen nousi istumaan pudottaen puhelimensa sängylle.
Vahvat kädet tarttuivat pehmeästi laihoista käsivarsista vetäen nuoremman syliinsä istumaan. Kakkosmies kietoi kätensä hellästi rakkaansa ympärille halaten voimaa antavasti ottaen siitä läheisyydestä myös itselleen lohdutusta. Puna-mustahiuksinen kiersi omat kätensä lyhemmän niskan taakse painaen päänsä olkapäätä vasten. Hänen oli siinä hyvä olla, vaikka pelko lävistikin vartaloa. Nuorukainen ei halunnut enää koskaan nähdä sitä, kuinka väsynyt rakkaansa oli ja kuinka ei nähnyt tätä melkein lainkaan.

“Seth, minä joudun lähtemään järjestämään asiat kuntoon”, Hide-zou sanoi viimein heidän siinä hetken oltuaan.
“Voithan huolehtia tänään Getistä?”
“Tietenkin huolehdin”, Seth rutisti entistä kovempaa.
“Olethan Manan tukena, kun hän tarvitsee sitä?” toimitusjohtaja silitti paljasta selkää.
“Olen”, ruskeahiuksinen nyökkäsi.
“Odotathan minua täällä?” kakkosmies kuiskasi hiljaa.
“Tyhmä kysymys”, avustaja kohottautui katsomaan rakkaansa silmiä ja leikkisästi muksautti tätä leukaan.
“Tietenkin.”
“Hyvä”, vanhempi naurahti, mutta hymy kuoli nopeasti kasvoilta miehen painaessa pidempää tiukemmin vasten itseään.
“Minä nimittäin tarvitsen sinua varmaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Sayuri tuskin aikoo jättää tätä kaikkea pelkkään läsnäoloonsa tai pelotteluun.”

**********

Hide-zou oli lievästi sanottuna oikeassa. Sayuri ei todellakaan aikonut jättää ihmisiä pelkäämään pelkästään ilmestymisensä takia. Tämä ei nimittäin tullut yksin autonkuljettajansa kanssa, vaan hyvin pian Hyden puhelun jälkeen Osakaan saapui kahden bussillisen verran vantteria Nagoyan miehiä tuomaan elävälle legendalle turvaa. Nainen tosiaan oli omien sanojensa mukaan kuullut Rukasta ja tullut tiedustelemaan, mitä lapsensa aikoisi tehdä asialle muiden kanssa. Lisäksi näiden miesten tehtävä oli auttaa tätä selvittävään poikansa mafian kykyjä ja näyttämään hyvää esimerkkiä.
Nishikawa sai hyvin pian ikävän vieraan, kun nainen ilmestyi yllättäen katsomaan miehen taitoja. Leski tosin joutui toteamaan, että mies kyllä osasi asiansa, mutta tämä sai aivan liian paljon palkkaa ja ajoi aivan liian hienoa autoa.
“Sen vielä ymmärtäisin, jos yakuza tai tämän kakkosmies ajaisi hienoa urheiluautoa, mutta sitä, että tavallinen lääkäri ajaa Mercedes-Benzillä, minä en ymmärrä!” legenda oli jäkättänyt niin pojalleen kuin nuorelle lääkärille.
Asagi oli siihen varsin rauhallisesti sanonut, että hänen lääkärinsä tekivät sen verran vaativaa työtä, että ansaitsivat siitä kunnon palkkion. Yakuza kyllä lupasi harkita palkan laskemista, vaikka kuiskasikin lääkäreilleen, ettei todellisuudessa aikonut edes miettiä sellaista.

Tästä päästiinkin sitten puhumaan Shousta, jonka hiukset olivat aivan liian räikeät hoitajaksi. Tämän olisi pitänyt värjätä hiuksensa takaisin mustiksi tai edes tummanruskeiksi ja leikata paljon lyhempi, tavallisempi kampaus. Lisäksi nuoren hoitajan pitäisi painua takaisin koulunpenkille opettelemaan leikkaukseen vaadittavia taitoja, koska tämä ei voinut vain avustaa kahta muuta. Jun oli karjaista temperamenttisena Sayurille pari kylmää faktaa päin kasvoja, mutta jäätävä katse kivetti kirurgin pystyyn. Samassa koko sairaalan käytävässä kajahti jäkätys siitä, että mustat rastat olivat ainakin jotain, mitä lääkärillä ei saisi missään nimessä olla. Nainen jopa nappasi käsilaukustaan sakset ja onnistui leikkaamaan yhden rastan irti, vaikka Asagi koetti kuinka pidellä äitiään. Saksen terät kävivät myös hyvin lähellä kirurgin kasvoja onnistuen tekemään pienen viillon poskeen – Shou kyllä väitti myöhemmin, että elävä legenda teki sen tahallaan ja olisi leikannut pahemmin, jos olisi kyennyt. Nainen ei ollut pitänyt lainkaan siitä, kun Jun oli sanonut muutaman puolustuksen sanan – tämän olisi pitänyt vain mykkänä totella.

Eivätpä asiat kyllä jääneet pelkästään ulkonäköön. Lääkärit saivat kuulla, että heidän pitäisi olla jatkuvasti päivystämässä ja melkein asua sairaalassa sitä varten, jos joku miehistä sattumoisin loukkaantuisi. Punapäätä ahdisti erityisesti silloin, kun eräs Jyoun jengiläinen tuotiin hänelle hoidettavaksi – tämä oli saanut jossain tappelussa puukosta kylkeen. Sayuri oli tuijottanut vieressä koko operaation ajan, kun Asagi oli jutellut tapahtuneesta Jyoun kanssa puhelimitse ulkona. Nainen oli kieltänyt hoitajaa käyttämästä mitään kivun lievittäviä, vaan oli käskenyt tämän tekemään välttämättömät leikkaukset siinä ja ompelemaan haavan kiinni. Mies parka oli huutanut tuskissaan eikä hänelle annettu edes sakea, jolla olisi humaltunut unohtaen kivun. Suuhun ei ollut saanut laittaa edes kangasriekaletta estämään toista puremasta kieltään. Shou oli jopa hermostuksissaan vahingossa satuttanut miestä hiukan enemmän ja repäissyt haavaa vielä lisää auki, vaikka Jun olikin ollut siinä estämässä mitään hirveämpiä tapahtumasta.
“Sinun Asagi olisi syytä hankkia uusia lääkäreitä”, Sayuri sanoi viimein, kun he olivat lähdössä.
“Nuo ovat taitamattomia eikä heillä ole riittävästi kokemusta oikeiden lääkäreiden töistä. Minä kyllä tiedän, mistä sinulle löydetään kunnon miehiä alaisuuteesi.”
“Ilmeisesti”, Asagi vain vilkaisi Uruhaa, joka seurasi kiltisti emäntänsä perässä, kuin ei olisi ollut edes tässä maailmassa.
Tämä oli loistava esimerkki siitä, millaisia miehiä yakuza ei halunnut alaisuuteensa.

Ongelmaksi tulivat myös Sayurin saapuneet miehet, jotka oli pakko majoittaa Asagin muiden miesten sekaan. Nämä tietenkin haastoivat jatkuvasti riitaa, vaikka olivatkin johtajansa edessä kiltimpiä kuin herran enkelit. Nämä “malliesimerkit” olivat sitten häirinneet muiden työntekoa tai harjoittelua ja yrittäneet lähennellä sekä raiskata Omin, Hikon ja muutaman muun naisen, mutta nämä olivat kuitenkin onnistuneet pitämään puolensa ja saivat vielä apua ystäviltään. Kuitenkin Nagoyasta tulleet saivat aikaiseksi muutaman isomman tappelun, jonka seurauksena Atsushi sai mustan silmän ja vääntyneen nilkan ja Hyde sai ikävät iskut niin selkäänsä kuin vatsaansa, että tämä oli pakko viedä sairaalaan, koska miehen sisäelinten puolesta pelättiin. Lisäksi nämä “kunnon miehet” onnistuivat melkein hajottamaan Tatsuroun puolen oven nörtin saadessa hirvittävän slaagin. Näiden ja monien muiden seikkojen vuoksi Jyou sitten marssi Vivianin kanssa Sayurin kymmenen korston luokse ja naiskaksikko pieksi heidät pystyyn. Jyou olisi luultavasti murskannut erään miehen kallon, elleivät Hide-zou ja Asagi olisivat syöksyneet juuri ajoissa väliin. Sayuri tietenkin vaati, että Vivianilta olisi pitänyt murskata käsi ja toisesta kädestä vastaavasti esimerkiksi repiä kynnet. Jyoulta olisi pitänyt murskata kummatkin polvet ja silmiin iskeä piikit, mutta siinä vaiheessa Asagi huusi äidilleen, ettei suostuisi satuttamaan miehiään, jotka olivat vain pitäneet omista oikeuksistaan kiinni. Kakkosmies kuunteli heidän joukkojaan, jotka kertoivat tapahtumista, mitä elävä legenda ei suostunut uskomaan omista miehistään mitään pahaa. Jun, Nishikawa ja Shou joutuivat siis melkein muuttamaan sairaalaan huolehtiakseen Sayurin miehistä Hyden ja muutaman muun lisäksi, mutta onneksi salamurhaaja oli koostaan huolimatta kestävämpi tapaus, jolloin heidän työmääränsä keveni vaikkakin vain hiukan.

Isshikin sai oman osuutensa, kun Sayuri palkkasi muutaman sisustajan tekemään muutoksia Zukotsuun, joka ei enää sen jälkeen muistuttanut tyylikästä yökerhoa, vaan aristokraattista kahvilaa. Ongelmaksi vain tuli, että nainen sanoi miehelle, että tämä saisi tulla hänen kanssaan vierailulle hänen kidutusvälinemuseoonsa, jos vaaleaverikkö edes harkitsisi yhdenkin kukka-asetelman siirtämistä pois. Mies parka joutui myös vastoin omaan tahtoaan terveelliselle, savuttomalle tielle, jos ei halunnut tietää, millaista olisi istua kokossa. Yökerhon johtaja oli kuitenkin onnekas, koska hän ei kuulunut siihen työntekijälistalle, jota harvennettiin kovalla kädellä kuka mistäkin syystä. Yakuzan äiti ei tosiaankaan pitänyt nykyajan yöelämästä, vaan kaiken olisin pitänyt olla tyylikästä, eleganttia ja hienoa.
Hikaru vältteli äitiään kaikkein onnistuneimmin, koska pantterimainen ei löytänyt äitinsä kanssa tätä ikinä kotoa tai mistään muualtakaan. Gacktoakaan ei näkynyt missään, mistä päätellen entinen salamurhaaja vältteli äitiään varsin hyvistä syistä.
Jos jotkut olivat Asagin mafiasta onnekkaita, ne olivat Reita ja Yoshiki, koska alamaailman kuningatar ei voinut sietää Gratteria eikä siksi astunut sataa metriä lähemmäksi koko paikkaa. Eipä kaksikosta edes kerrottu elävälle legendalle, koska Hide-zou oli Asagin suostumuksella asettanut kaikkien mafiamiesten päähän yhden säännön: älkää kertoko Sayurille mitään omista tekemisistänne, muiden tekemisistänne tai antako syytä epäillä, että jokin olisi epätavallista verrattuna muihin mafioihin. Ihmissuhteetkin kannatti pitää paremmin salassa kuin pankkitunnuksiaan.
Hikolla oli myös onnea muutamien urkkijoidensa kanssa, kun sai sinänsä rauhan naisesta jatkuvan liikkuvuutensa takia, mutta Zukotsussa hänkin sai kokea, miten epäsovelias oli mafian puuhiin.
“Yksikään hyvä urkkija ei pukeudu noin räväkästi ja huomiota herättävästi! Ainut asia, missä häntä voi hyödyntää, on se, että hän synnyttää jollekin mafiamiehelle lapsia, jotka pysyvät uskollisina Asagille!”
Siinä vaiheessa oli todella lähellä, ettei Hiko unohtanut niitä vaaroja, mitä saattaisi kohdata, kun urkkijan käsi pakeni hakemaan vaatteen alta aseensa – olihan hänet yritetty jo raiskatakin viikon sisällä. Uruha tosin näki tämän ja vei kätensä rauhallisesti aseensa kahvalle kertoen teollaan riittävästi. Tällöin Omi, joka oli saanut samantapaiset haukut omaan niskaansa, repi punapäisen ystävänsä mukanaan ulos kahvilaa muistuttavasta yökerhosta.

Közi ja K taas saivat jatkuvalla syötöllä kuulla moitteita ja samalla vahtivat niin suojattiaan kuin Sayurin miehiä. Nämä menivät jopa kyläilemään sairaalaan ja opettivat muutamalle paksukallolle, ettei Asagin miehille kannattanut urputtaa. Tästä hyvästä lääkärikolmikko melkein parkui lisätöistä, mutta henkivartijoiden tekoa Sayuri ei saanut tietää, ei ainakaan vielä.

Erään toisen teon yakuzan äiti sai kylläkin kuulla. Hänen omat miehensä olivat mellastaneet kaupungilla ja tehneet yhteentörmäyksen poliisien ja, omaksi harmikseen, Tsunehiton kanssa. Tietenkin Nagoyan miehet olivat alkaneet puhua etsivälle, kuin he olisivat parhaita kavereita, mikä sai Terun kurtistamaan Yuuton kanssa kulmiaan. Mustatukalla ei siis ollut muita vaihtoehtoja, kuin pidättää nuo huligaanit suojellakseen omaa mainettaan poliisien joukossa, mikä taas oli aiheuttanut tietenkin hirvittävän tappelun. Sinisilmäinen oli kuitenkin onnekas, ettei hänelle itselleen käynyt kovin pahasti, vaikka olikin tömähtänyt kerran ikävästi asfalttia vasten saaden muutaman naarmun. Teru taas oli saanut nyrkistä vatsaansa ja Yuuton oli pakko ampua erästä miestä olkapäähän, kun nämä kaivoivat aseitaan esiin. Onneksi kuitenkin Wataru, Mikaru ja muut Hakuein osastolta Nanaa myöten olivat saapuneet muutamien muiden poliisien kanssa paikalle Yuuton hätäpuhelun takia ja olivat auttaneet häiriköitsijöiden pidättämisessä, vaikka osa pääsikin karkuun. Eräs pidätetty iso korsto oli saanut jopa tietää, ettei naispoliisia todellakaan kannattanut suututtaa – siitä hyvästä tämä löysi itsensä maasta nenä murtuneena ja selkäranka koki saman kohtalon useammasta kohdasta.
Yuki taas, kuultuaan tapahtumista, oli kieltäytynyt auttamasta Sayurin miehiä juridisesti vapaaksi, vaikka kuinka tuli uhkailluksi ja sai melkein kokea uhkaukset.
“Minä suostuisin ainoastaan passittamaan heidät mielisairaalaan tai sähkötuoliin!” nuori asianajaja oli karjunut, kun oli onnistunut pakenemaan kimppuunsa käyneiden otteesta.
Nuori mies oli nimittäin joutunut kieltäytymisensä takia ongelmiin, mutta onneksi oli onnistunut pakenemaan Hide-zoun kotiin, jonne Nagoyan miehet eivät uskaltaneet hypellä. Olihan teräväpiirteinen sentään Asagin kakkosmies.

Elävä legenda taas jaksoi puhua siitä, miten epäluotettava Tsunehito oli ja sen osoitti jo, että tämä oli pidättänyt Sayurin omia miehiä. Nainen ei suostunut ottamaan melkein kuuleviin korviinsakaan sitä ajatusta, että etsivän olisi pidettävä tiettyä esitystä yllä ja toimittava ammattinsa tavoin. Ruiza taas oli suunniltaan Hirokin kanssa kuulemastaan, että olisivat menneet listimään ne miehet, jotka olivat päässeet karkuun, mutta Közi ja K ehtivät ensin. Lääkärit saivat lisää töitä ja hautaustoimistokin sai muutaman hauta-arkkutilauksen. Sayuri oli suunniltaan tapahtumista ja olisi halunnut henkivartijakaksikon hengiltä, mutta Asagi sanoi turhankin suoraan, että siinä olivat seuraukset, kun lähti vääriä poliiseja kiusaamaan. Közi ja K olivat siis turvassa yakuzansa takia ja tietenkin siksi, että olivat Hindu kushin kalliita miehiä – heistäkin oli ihan kohtuullisesti maksettu.

Tämä kaikki tapahtui tosiaan alle viikossa ja jokaisella oli hermot kireänä. Hengittäminenkin kävi vaaralliseksi Ruizan joutuessa korjaamaan lähes kaikkien Sayurin miesten aseita. Hiroki taas olisi voinut paeta töidensä mukana muualle, mutta parittaja kieltäytyi jättämästään rakkaitaan tai ystäviään sen paskiaisen armoille. Andro oli taas turvassa Kayan kanssa, vaikka kumpikin olisi tavallaan halunnut tulla antamaan tukea ystävilleen.
Kukaan heistä ei kuitenkaan joutunut kuuntelemaan sitä, mitä Asagi joutui – edes Hikaru ei kokenut samaa, vaikka olikin huonon äidin malliesimerkki.
“… Asagi, miehesi käyttäytyvät, kuin tämä olisi jotain hauskaa leikkiä tai peliä, eikä todellista elämää tai taistelua”, Sayuri selitti kärkkäästi limusiinissaan.
Asagi katseli ulos ikkunasta hiljaisena. Manalla oli ollut menoja, joten mies oli sopinut, että rakastajansa saisi ottaa Közin ja K:n kuskeikseen. Tavallaan yakuza halusi myös antaa henkivartijoilleen pienen levähdystauon. Oli rasittavaa joutua jatkuvasti kuuntelemaan sitä, kuinka surkeita nämä olivat ammatissaan verrattuna ah, niin loistavaan Uruhaan. Jotenkin tämä hiljainen autonkuljettaja tuntui olevan elävän legendan mielestä täydellinen mafiamies, joka totteli johtajaansa kyseenalaistamatta tämän päätöksiä. Miksi hänen äitinsä piti tulla juuri nyt Osakaan? Miksi nyt, kun hänellä olisi niin paljon muutakin tehtävää ja järjesteltävää tärkeiden muutostensa kanssa? Miten hänen suunnitelmistaan tulisi yhtään mitään, jos piti rauhoitella vauhkoontuneita alaisiaan Hide-zoun kanssa? Hide-zou oli kyllä sanonut, että hänen pitäisi toimia ja uskoa päätöksiinsä, mutta sen tuomat muutokset olisivat niin hankalia…

“Asagi, kuunteletko sinä minua lainkaan?!” vanhempi käänsi katseensa pidempäänsä tämän hätkähtäessä ajatuksistaan.
“Kuuntelenhan minä”, rikollisjärjestön johtaja kääntyi katsomaan pienesti hymyillen äitiään.
Hän ei tosin ollut kuullut, mutta mies tiesi liiankin hyvin, mistä oli kyse.
“Kyllä he tietävät, ettei tämä ole mitään peliä tai leikkiä, mutta minusta on hyvä, että he ottavat ilon siitä, mistä voivat. Jos he ovat koko ajan vakavia, se tekee heidät kylmiksi tappajiksi ja hulluiksi”, pantterimainen selitti rauhallisesti.
“Väitätkö sinä, että minun mieheni ovat jotenkin kylmiä tappajia tai hulluja?” lyhempi katsoi tiukasti lastaan.
“Väitätkö minun olevan kylmä tappaja?”
“En väitä, mutta minä vain haluan, että he ovat sitä, mitä ovat”, mustatukka sanoi rauhallisesti nojaten kyynärpäällään oveen.
“Haluan, että he tietävät sen, että minä tiedän heidän olevan ihmisiä, jotka tekevät virheitä ja pitävät hauskaa, jos siltä tuntuu. Hauskanpito on hyvä tapa paeta ikävistä asioista.”
“Haluat heidän siis kieltävän sen, mitä he tekevät”, elävä legenda huokaisi raskaasti.
“Äiti, tästä keskustelusta ei tule mitään, jos sinä väität vastaan tarttumalla jokaiseen epämääräiseen pikkuseikkaan, joka ei vaikuta asioihin mitenkään”, nuorempi veti syvää henkeä.
“Kaikki toimii, kuten pitääkin. Alaiseni tekevät työnsä parhaan taitonsa mukaan ja minusta on mukava olla heidän seurassaan.”
“Ilmeisesti liiankin mukavaa, kun unohdat sinun ja heidän asemansa. Sinä olet yakuza ja he sinun alaisiasi! He eivät ole sinun läheisiä ystäviäsi tai perhettäsi ja sen pitäisi näkyä!” Sayuri tarttui Asagia olkapäästä.
“Miksi et toimi, kuten yakuzan kuuluu?! Luulin opettaneeni sinulle hyvin, miten sinun kuuluu toimia ja sinä toimit aivan toisin! Toimit kuin…”
“Toimin kuten isäkin toimi monille läheisille miehilleen”, mustatukka käänsi tarkkaavaiset silmänsä äitiinsä.

He tuijottivat toisiaan pitkään, mutta viimein pantterimainen käänsi katseensa jälleen ulos. Jotenkin katseiden taisto päättyi aina näin.
“En minä nyt kaikkien ystävä ole”, pidempi jatkoi hiljaa.
“Minä vain haluan näyttää miehilleni, että luotan heihin ja ymmärrän. Haluan, että heistä tuntuu mukavalta toimia käskyjeni alla ja niin se on ollutkin. Oletko muka nähnyt kenenkään niskuroivan tai juonittelevan minua vastaan?”
“En ole, mutta se on ajan kysymys”, nainen sanoi matalasti.
“Jonain päivänä sinut petetään, etkä sinä ole siihen valmistautunut!”
“Pidän kyllä tuon neuvon mielessäni ja olen varautunut siihen läheisteni kanssa”, yakuza nosti hiukan toista kättään katsomatta puhuneeseen.
“En halua jutella tästä enempää kanssasi – tiedän kantasi hyvin ja olen sanonut jo miettiväni niitä asioita.”
“Sinä et halua puhua siitä, koska sinut on jo kerran aikaisemmin petetty”, kylmät sanat saivat rikollisjärjestön johtajan hätkähtämään ja kääntymään nopeasti ympäri.

Mustat silmät katsoivat vanhentuneita kasvoja suurina ja järkyttyneinä vanhemman katsoessa takaisin vakavana, suorastaan säälivästi.
“Kyllä, olen kuullut siitä, että rakas Manasi on pettänyt sinua enkä minä ymmärrä lainkaan, miksi siedät häntä yhä talossasi.”
“Se asia ei kuulu sinulle”, Asagi sanoi matalasti laskien katseensa limusiinin lattiaan.
“Ei vai? Eikö minulle kuulu se, että se transvestiitti on satuttanut ja pettänyt sinua? Eikö se tosiaan kuulu omalle äidillesi?” Sayuri sanoi yllättävän pehmeästi.
“Minä hiukan kyselin teidän suhteesta ja Namie mainitsi tapahtuneesta. Mistä edes tiedät, onko tämä Tetsu, tai kuka ikinä olikaan, ainut salarakastaja.”
“Mana ei ole transvestiitti, vaan Mawashimonan soluttautuja”, yakuza mutisi hampaittensa välistä.
“Hän ei ole enää Mawashimonan soluttautuja eikä hän ole ilmeisesti pitkään aikaan tehnyt soluttautujan hommia. Ei ainakaan vuoteen, jolloin soitit ja kerroit hiukan rakkaastasi”, elävä legenda huomautti.
“Se ei silti ole riittävän hyvä syy, miksi pidät häntä yhä luonasi.”
“Minä rakastan Manaa ja Mana rakastaa minua”, mustat silmät iskeytyivät lyhempään liekehtien.
“Siinä on minulle riittävästi syytä.”
“Asagi, ajattele nyt: Mana petti sinua!” vanhempi hätkähti raivoisaa katsetta.
“Onko se muka rakkautta?! Hän voi pettää sinua koska tahansa uudelleen, koska uskoo, ettet kosta hänelle mitenkään! Sinun olisi pitänyt tappaa hänet siitä hyvästä, kun kehtasi satuttaa sinua sen Tetsun kanssa! Hänestä olisi pitänyt tehdä varoittava esimerkki muille!”
“Olisiko Hideton pitänyt tappaa sinut, kun sai tietää sinun ja isän suhteesta?” pantterimainen sähähti.
“Olisiko hänen pitänyt satuttaa sinua?”

“Minä en koskaan pettänyt Hidetoa isäsi kanssa!” tomesodeasuisen käsi nousi rintakehälle syvästä järkytyksestä.
“Miten voit puhua omalle äidillesi tuolla tavalla! Aivan kuin toivoisit Hideton satuttaneen minua!”
“Samalla tavalla, kun sinä toivot minun satuttaneen Manaa!” mustatukka huudahti raivosta kihisten.
“Jos välttämättä haluat tietää, en minä vain hyväksynyt asioita, kun ne tapahtuivat! Minä en vain katsonut asioita vierestä tai tappanut itseäni! Muu ei sitten kuulukaan sinulle!” mies kääntyi kuljettajan luukkua kohti kiihtyneenä.
“Uruha, aja tien sivuun! Minä haluan pois!”
“Kouyou, älä tottele!” Sayuri huudahti nopean käskyn, ettei alaisensa tekisi mitään sopimatonta.
“Parasta olisi totella tai hyppään liikkuvasta autosta ulos!” yakuza karjaisi kääntyen ovelle.
“Asagi, lopeta heti!” äiti tarttui nopeasti poikaansa kädestä.
“En lopeta!” pantterimainen repäisi kätensä vapaaksi.
“Jätä minut rauhaan!”
“Odota nyt edes hetki!” nainen ei halunnut ainoan poikansa hyppäävän autosta, koska siinä saattaisi todellakin lähteä henki.
“Kouyou, aja tien reunaan!”
“Kuten haluatte, Sayuri-sama”, kuului ystävällinen, mutta tottelevainen ääni.
Auto hidasti vauhtiaan ja kaarsi ilmeisesti kävelykadun reunalle pysähtyen viimein, jolloin Asagi avasi oven ja hyppäsi ulos.
“Minne menet!?” elävä legenda huusi lapsensa perään.
“Omille asioilleni!” nuorempi huusi takaisin kääntymättä katsomaan limusiinia.
“Edes hetkeksi kauas sinusta!”
Mies harppoi pitkin askelin muiden ihmisten keskellä keräten katseita niin pituutensa kuin ulkonäkönsä takia. Tuollainen marssiminen ei tosiaankaan ollut hyväksi pukumiehelle, mutta ei rikollisjärjestön johtaja tuntunut välittävän muiden mielipiteistä sillä hetkellä yhtään, jos oli koskaan niistä välittänyt.

“Asagi”, Sayuri kuiskasi hiljaa, kunnes paiskasi oven kiinni.
“Kouyou! Me menemme Tatemonokille välittömästi!”
“Kyllä, Sayuri-sama, mutta saanen kysyä, miksi? Emmekö olleetkaan matkalla Burutendoulle?” Uruha avasi luukun vilkaisten hattunsa lipan alta emäntäänsä.
“Suunnitelmiin tuli muutos”, mustahiuksinen huomautti suoristaen hiukan mustaa tomesodeaan, joka ei kuitenkaan ollut se sama, kuin naamiaisissa.
“En halua jäädä sinne hotellin aulaan kykkimään. Muistaakseni Tatemonokin pääkonttori on tässä vähän matkan päässä ja poikani on luultavasti matkalla sinne tapaamaan Hide-zouta.”
“Aiomme siis mennä sinne hänen edellään?” autonkuljettaja varmisti tietäväisen hymyn kohotessa huulilleen.
“Kyllä – minulla on muutama tärkeä asia Hide-zoulle”, Sayuri nyökkäsi vilkaisten nopeasti nuorempaansa taustapeilin kautta.
“Ja lakkaa virnistelemästä!”
Uruha ajoi tottuneesti navigaattorin avulla Tatemonokin pääkonttorille ajaen pääovien eteen vallaten kolme kadun vieressä olevaa parkkiruutua. Ylväs mies nousi suoraselkäisenä avaamaan emännälleen oven. Sayuri astui elegantisti ulos autonkuljettajan sulkiessa oven, ennen kuin lukitsi ne painamalla avaimissa olevaa nappia. Sanomatta sanaakaan nainen käveli rakennuksen pääoville, jotka avautuivat itsestään hänen ja alaisensa edestä. Varmasti kaksikko käveli alimman kerroksen läpi keräten katseita arvokkailla olemuksillaan.
“Ylin kerroshan se oli?” Uruha painoi hissin nappia heidän pysähtyessä odottamaan kyytiään.
“Toimitusjohtajat ovat aina ylimmässä kerroksessa – parhaimmassa huoneessa”, mustahiuksinen vastasi viileästi.
He seisoivat aivan hiljaa, kunnes hissin ovet aukesivat ja kaksikko astui sisään pidemmän painaessa ylimmän kerroksen nappia. Tämänkään jälkeen he eivät sanoneet mitään, mutta jostain syystä tila ei kuitenkaan ollut jäätävä, kuten olisi voinut olettaa. Kumpikin tuntui vajonneen omiin ajatuksiinsa eikä se vaivannut heitä.

Ylimmässä kerroksessa he astuivat ulos ja kävelivät käytävää pitkin etsien toimitusjohtajan huonetta. Uruha seurasi kiltisti Sayuria, jolla tuntui olevan hyvin selkeät mielikuvat paikoista ja reiteistä. Mustasilmäinen vilkaisi ohimennen nuoria työntekijöitä tuhahtaen itsekseen. Hänestä tuntui oudolta nähdä toimistoväkeä, jotka eivät pukeutuneet tavallisiin pukuihin tai pitäneet hiuksissaan normaalia, yksinkertaista leikkausta. Jokainen persoona suorastaan hyppäsi silmille, mikä sai naisen kurtistamaan kulmiaan. Ei ihme, että hänen pojallaan oli erikoisia mafiamiehiä, kun Hide-zoukin piti tällaisia työntekijöitä, joista loistava esimerkki oli se puna-mustahiuksinen avustaja Miyagi Seth. Kasvoille nousi synkkä varjo, kun tomesodepukuinen liikkui pöytien ohitse kohti toimitusjohtajan ovea harvinaisen päättävästi.
“Anteeksi, mutta kuka te olette, rouva?” Ivy kysyi ystävällisesti nousten kohteliaasti seisomaan, mutta hänen sanojaan ei kuunneltu.
Olihan tuo sihteeri mies, mikä ei tosiaankaan ollut sopiva ammatti sukupuoleensa nähden – kuten ei sievät kasvot tai pitkät hiukset. Siksi tämä oli siis alempiarvoisempi.
“Anteeksi, mutta onko teille varattu aika Hide-zou-saman kanssa tapaamiseen?”
Sayuri ei vastannut kävellessään ovelle, jonka luona kääntyi vilkaisemaan Uruhaa.
“Odota tässä”, käsi painui kahvalle avaamaan oven.
“Ette voi vain marssia sinne!” sihteeri aloitti terävästi, mutta sitten mies jäykistyi.
Mustat silmät katsoivat sielun läpi lävistäen sadoin tikarin. Sievempi otti pienen askeleen taemmas ja istuutui alas vetäen kiivaasti henkeä. Hän ei ollut koskaan kohdannut noin voimakasta katsetta, vaikka olikin työskennellyt paljon vahvojen ihmisten keskellä. Yksikään vanhempi nainen ei ollut koskaan ollut noin päättäväinen, vahva tai edes niin kylmä. Katse sanoi vain, älä estä minua eikä nuorempi tosiaan aikonut estellä enempää.

Mustahiuksinen avasi oven ja astui tyynesti sisään sulkien sen perässään kiinni, kun Uruha siirtyi nojaamaan seinää vasten. Brunette tuijotti autonkuljettajaa hetken aikaa tämän katsoessa vakavana eteensä. Kevyesti vaaleanruskeahiuksinen vilkaisi sivummalle hymyillen hurmaavaa hymyä lipan painuessa tyylikkäästi silmille. Univormupukuinen ei näyttänyt sihteerin silmissä kovin pahalta, mutta nopeasti tämä päätti ryhtyä jatkamaan töitä kiroten mielessään sitä, että Seth oli hoitamassa asioita alakerrassa. Ivy vilkaisi nopeasti aikatauluja ja huomasi, ettei avustaja ollut laittanut mitään tapaamisia toimitusjohtajan tämän päivän suunnitelmiin. Kuka siis tuo nainen oli?

“Sayuri, mitä sinä teet täällä?” Hide-zou vilkaisi olkansa yli tullutta pujottaen kansion tummaan kirjahyllyyn.
“Tapaamaan sinua tietenkin, poikakulta”, Sayuri hymyili viehättävästi sipsuttaen kotoillaan istumaan tummansiniseen nojatuoliin.
“Lopeta tuollaiset puheet heti alkuun”, toimitusjohtaja istuutui toimistotuoliinsa ja painoi puhelimessaan olevaa nappia kumartuen lootan ylle.
“Ivy-san, jos tulee tärkeitä puheluita, pyydä soittamaan myöhemmin, tai antamaan sinulle tai Seth-sanille tietonsa.”
“Kuten haluatte, Hide-zou-sama”, Ivy vastasi kuuliaisesti, jolloin vanhempi lopetti napin painamisen suoristuen tuolissaan.
“Hyvä, kun järjestit asiat niin, ettei tule häiriöitä”, nainen hymyili ystävällisesti laskien kädet syliinsä.
“Oletkin aina ollut viisas ja ymmärtäväinen, poikaseni.”
“Lopeta tuo esitys nyt”, kakkosmies nojasi kyynärpäihinsä.
“Asagi ei ole paikalla, joten voit lopettaa tuon, että välittäisit mitenkään erityisemmin minusta.”
“Hide-zou, tämä ei ole esitystä”, elävä legenda vakavoitui hiukan, mutta vain hiukan.
“Olet todellakin minulle hyvin rakas – kuin oma poika!”
“Niin, kuin oma poika, joka osoittautui häpeätahraksi homoudellaan ja ‘houkutteli’ oikean pojan samoihin synteihin”, teräväpiirteisen vakavat sanat saivat vanhemman kasvot värähtämään inhosta.
“Osoitit kuitenkin, että tiedät, mikä on oikein ja mikä väärin”, mustahiuksinen sanoi mahdollisimman pehmeästi kallistaen samalla päätään.
“Sen, että ymmärrät, mikä on kaikkien parhaaksi.”

“Tuotako varten tulit häiritsemään minua kesken työpäivän?” toinen kulmakarva kohosi liikemiehellä tämän katsoessa suorastaan sarkastisesti lyhempäänsä.
“Ei tuollainen ole sinun tapaistasi, Sayuri. Sinulla on jotain asiaa, vai haluatko todella puida vuosia vanhoja asioita?”
“Kyllä niistä on vielä paljon puhuttavaa, kuten varmasti arvasit”, laihempi vakavoitui äänen muuttuessa kylmäksi.
“Olet kuitenkin oikeassa – tulin alun perin toisesta syystä.”
“Ja mitähän hänen kruunaamaton korkeutensa haluaa?” teräväpiirteinen huomautti nojautuen taaksepäin tuolissaan.
“Sen, että menen potkimaan puolet Asagin miehistä pois? Ajan Tsunehiton tiehensä? Pidän Hirokin kaukana Osakasta? Teen Ruizasta siveän? Älä kuitenkaan mahdottomuuksia vaadi – en ole teräsmies.”
“Kyllähän minä olen noistakin puhunut, mutta nyt puhumme aivan toisesta miehestä”, mustat silmät katsoivat syvälle ruskeankellertäviin silmiin nuoremman hätkähtäessä katsetta.
Sillä oli jopa häneen vaikutusta, vaikkei yhtä paljon, kuin moneen muuhun.
“Kenestä sitten?” liikemies koetti esittää viileän itsevarmaa, mutta se oli vaikeata sen olennon silmien edessä, joka oli tuntenut hänet lapsuudesta lähtien.
“Rukastako? Olemme keskustelleet tästä jo tämän viikon aikana useasti enkä minä voi asialle mitään. Kuro Kagen liiga haluaa edetä näin ja mieluiten houkutella hänet teidän luoksenne Nagoyaan, jossa kaikki viisi joukkoa, siis teidän ja Kuro Kagen, löisivät hänet lopullisesti.”
“Minä tiedän jo suunnitelmanne, mutta en halua osallistua siihen enkä siksi puhua hänestä, vaan aivan toisesta henkilöstä”, laihempi katsoi teräväpiirteisiä kasvoja kulmiensa alta.
“Manasta.”

“Mitä hänestä?” Hide-zou henkäisi syvään vastaten nopeasti katseellaan takaisin, mutta sitten vilkaisi muualle tarviten samassa taukoa.
Hänkään ei kyennyt katseiden taistossa parempaan.
“Hän on pettänyt Asagia”, Sayuri sanoi vakavana, jopa hiukan surullisena.
“Niin on”, kakkosmies vastasi vakavana takaisin.
“Hän voi tehdä sen uudelleen”, lyhempi huomautti painokkaasti.
“Enpä usko”, toimitusjohtaja ryhtyi tutkailemaan pöydällään olevia piirustuksia, kuin ei lainkaan välittäisi keskustelusta.
“Miten voit suhtautua asiaan noin välinpitämättömästi!?” käsi läiskähti pöydälle keskeyttäen nuoremman puuhat.
“Ehkä minä vain tiedän, ettei pelkosi tule käymään toteen”, ruskeahiuksinen sanoi rauhallisesti asettaen asiapaperit yhteen pinoon.
“Ja sinä väität muka välittäväsi pojastani!” legenda sähähti kiukkuisena vetäen kätensä pois pöydältä.
Kynnet raapivat puista pintaa, mutta voimakasleukainen ei jaksanut välittää kuulemastaan äänestä, vaikka mielessään kirosi, ettei arvokasta maalipintaa saanut naarmuttaa.
“Sanot rakastavasi häntä, mutta missä sinä olit, kun Mana satutti häntä!?” nainen jatkoi kiivastuneena, kun toinen ei ollut kuulevinaan.
“Miten saatoit antaa sen tapahtua!?”
“Koska pidin itseäni vainoharhaisena”, ruskeankellertävät silmät vilkaisivat laihempaa kulmiensa alta.
“En uskonut, että epäilylläni olisi oikeita syitä, siksi en tehnyt mitään”, mies kohottautui seisomaan nojaten käsillään pöytään.
“Tiedätkö mitä, Sayuri? Minä luultavasti vihaan koko loppuelämäni itseäni, kun en uskonut vaistojani. Minä soimaan itseäni vieläkin, kun en estänyt tapahtumia ja suojellut Asagia kaikelta siltä kivulta, mitä hän joutui kestämään, sillä minä todella rakastan häntä”, liikemies veti syvää henkeä.
“Rakastan häntä yhä ja tulen aina rakastamaan! Siksi minä olen yhä tässä enkä ole koskaan hylännyt lopullisesti, vaikka kuka olisi ollut vastassa ja sen sinäkin olet huomannut! Minä olin Asagin tukena, kun Manan suhde Tetsuun kävi ilmi ja tulen olemaan jatkossakin! Jopa silloin, kun meitä vastassa on koko muu maailma!”
“Olet ollut tukena vai?” vanhempi sanoi halveksien.
“Miten muka? Kuivaamalla hänen kyyneleensä satuttavilla suudelmillasi? Sinun olisi pitänyt tappaa Mana!”
“Ja satuttaa sitä myöten Asagia vielä lisää, niinkö?” pidempi katsoi johtajansa äitiä syyllistävästi.
“Jos et ole nähnyt tai halunnut nähdä sitä tässä sinä aikana, kuten minä epäilen, kun olet asunut poikasi luona, voin kertoa suoraan, että Asagi rakastaa Manaa koko sydämestään. Mana ei ole tavallinen rakastaja, kuten suurin osa muusta haaremista. Myönnän kyllä, että minä todella halusin tappaa Manan siinä vaiheessa, kun sain kuulla Tetsusta, mutta en tehnyt niin, koska Asagi olisi kärsinyt siitä vielä enemmän.”
“Sinun mielestäsi oli kuitenkin ihan syytä jättää Manaa tai edes Tetsua rankaisematta?” Sayuri tuijotti epäuskoisena lapsensa parasta ystävää.

“Kuka sanoi, etteivät he saaneet rangaistusta?” Hide-zou huomautti katsoen naista merkitsevästi.
“Unohditko, että Asagi on kuitenkin yakuza ja sinun poikasi? Hän ei ole Hideto, joka tappaa itsensä, vaan hän osaa kyllä kostaakin.”
“Miksi Mana sitten asuu yhä Asagin kanssa ja vielä tämän kerroksessa?” mustasilmäinen huomautti.
“Koska Asagi rakastaa yhä Manaa ja antoi ajan myötä anteeksi, vaikkei koskaan ole voinutkaan unohtaa”, toimitusjohtaja hieraisi otsaansa.
Hän ei todellakaan halunnut puhua näistä asioista, mutta tällä tavalla nainen tajuaisi ehkä jättää niin Asagin kuin tämän mafian ja Manan rauhaan.
“Onko tuo sinun mielestäsi tapa rangaista!?” elävä legenda singahti seisomaan.
“Se, että antaa asioiden vain olla!? Se, että antaa alaisensa liikkua yhä mafiassaan ja pilata Asagin mainetta sekä kunniaa hengityksellään!?”
“Tetsu ei kuulu enää mafiaan”, ruskeankellertävät silmät katsoivat synkän tuimasti naista tämän vaientuessa.
Äänensävy oli matala, syvältä kurkusta tulevaa uhkaavaa puhetta, että se sai vanhemman hämmennyksiin.
“En tiedä, keneltä sait kuulla Manan pettämisestä, mutta sillä ei olekaan merkitystä tämän asian kanssa. Asioiden kertoja kuitenkin jätti jotain hyvin oleellista kertomatta syystä tai toisesta”, mies sanoi hitaasti korostaen muutamaa sanaa.

“Mitä?” kysymys oli harvinaisen heikko.
“Kun Asagi sai kuulla Tetsusta ja Manasta, hän vajosi syvään masennukseen ja suruun”, kakkosmies kertoi matalasti.
“Viha kuitenkin kohosi surun yli. Hän oli luottanut Tetsuun ja ennen kaikkea Manaan. Sellainen petetyksi tuleminen raastaa miestä hyvin syvältä eikä Asagi miettinyt sillä hetkellä lainkaan muuta kuin kostoa, kun hän hyökkäsi Tetsun kimppuun ja kuohi tämän.”
“Mitä?” mustahiuksinen kurtisti kulmiaan suun raottuessa hämmennyksestä.
Jos tämä oli jotain odottanut, ei ainakaan tätä.
“Et tainnut ihan tuota odottaa?” voimakasleukainen naurahti hiukan toisen kauhistukselle.
“Luulisi sinun olevan nyt hyvin ylpeä äiti, kun sait kuulla, että Asagi osaa olla julma raivostuessaan ja näin tullut sinuun. Me kaikki tiedämme sen, että hänen pettämisestään tulee hirvittävät rangaistukset – Asagi ei pidä pelkkää tappamista riittävän kovana rangaistuksena, siksi hän jättikin Tetsun henkiin ja heitti eurooppalaiseen munkkiluostariin sopranistaniksi; kauas pois silmistään jättäen pelkäämään vihaansa kärsien.”
“Entä Mana?” lyhempi kovetti nopeasti itsensä, vaikka kietoikin kätensä vaistomaisesti lämmittämään olkavarsiaan.
“No, häntäkin rangaistiin”, teräväpiirteinen värähti ajatusta.
“Asagi antoi Tetsusta jääneen muiston kokille ja käski valmistamaan siitä Manalle aterian. He söivät rauhallisesti illallista, minkä päätteeksi Asagi sitten paljasti Manalle, mitä tämä oli syönyt. Kaiken päätteeksi Mana sitten lensi varsin pitkäksi aikaan haaremikerrokseen”, Hide-zou istuutui jälleen tuolilleen vetäen piilotetusti syvää henkeä.
“Joko uskot, että kukaan meistä ei ole halukas pettämään Asagia millään tavalla? Häntä pelätään ja kunnioitetaan monista syistä, vaikkei sitä näytetäkään jatkuvasti. Asagin suosio perustuu siihen, että hän näyttää hyvät puolensa niille, jotka ovat uskollisia, mutta petturit saavat kokea kaamean kohtalon.”

Hetken aikaa oli hiljaista, mutta sitten Sayuri avasi suunsa epävarmana, tai siltä tämä näytti ensimmäisen kerran liikemiehen silmissä, että mies epäili näkevänsä harhoja.
“Miksi Mana jäi Asagin luokse? Miksei tämä ole vain lähtenyt tiehensä?”
“Asagihan osti Manan vapaaksi Mawashimonalta, että tämä on ollut kiitollisuuden velassa ja pitkään tarkkaillun alla. Luulisi sinun myös tietävän, miten vaikeaa mafialta on päästä karkuun. Kyllähän Mana kerran lähti, eikä siitä ole pitkä aika. Mana aiheutti teollaan suuren kaaoksen masentaen Asagin syvästi”, nuorempi huitaisi kevyesti pitkiä otsahiuksiaan.
“Asagi kuitenkin haki hänet takaisin ja he selvittivät välinsä. He ovat yhdessä, koska rakastavat toisiaan. Tetsu ei ikinä merkinnyt Manalle muuta, kuin seuraa ja jotakuta, joka olisi lähellä eikä tarvitsisi olla jakamassa”, yllättäen hartiakkaamman katse pysähtyi terävänä tomesodepukuiseen.
“Mitä tulee siihen, miksen suojellut Asagia siltä tuskalta, et tiedä siitäkään mitään.”
“Ethän sinä tehnyt mitään!” mustasilmäinen mulkoili voimakasleukaista tuimasti.
“En Tetsun kohdalla, koska en halunnut uskoa tapahtumia”, pidempi vilkaisi ikkunasta ulos, jossa linnut lensivät pitkin ja poikin taivaankantta.
“Manalla on kuitenkin varsin kauniit kasvot, että muutkin ovat iskeneet silmänsä häneen. Muutama oli jopa niin uskalias, että yritti häntä piittaamatta Tetsun kohtalosta. Mitä luulet heille käyneen?” ruskeankellertävät silmät vilkaisivat silmäkulmastaan arvokkaasti vanhentuneita kasvoja.
“Minä tapoin Asagin oman alaisen ja tein muille selväksi, että heitä kaikkia odottaa sama kohtalo. Jokainen, joka koettaa viedä Manan Asagilta ja satuttaa häntä, kokee minun vihani.”

“Tuo ei kuulosta sinulta, Hide-zou”, nainen sanoi hitaasti katsoen kivikovia kasvoja pienen, kylmän hiljaisuuden jälkeen.
“Sinä et ole koskaan pitänyt tappamisesta.”
“Minä tapan silloin, kun katson sen olevan pakollista”, toimitusjohtaja kumartui jälleen piirustusten ylle.
“Jos sinulla ei ole muuta asiaa, voinet varmaan poistua – oletan sinun osaavan itse ovelle.”
“Älä kuvittelekaan minun lähtevän vielä minnekään”, elävä legenda naurahti hiukan.
“Meillähän on vielä keskusteltava siitä tärkeästä asiasta: Sinusta ja Asagista”, ääni muuttui kylmäksi.
“Jos luulet vanhojen asioiden puimisen auttavan yhtään mitään, olet pahasti väärässä”, kakkosmies ei vaivautunut edes kohottamaan katsettaan.
“Minulla ei ole mitään syytä keskustella kanssasi suhteestani Asagiin enää.”
“Oletko aivan varma?” mustahiuksinen oikoi vaatettaan.
“Olisitko valmis laittamaan Sethin pään pantiksi sanojesi puolesta?”
Hide-zoun katse hyppäsi papereista Sayurin kasvoihin. Silmät olivat suurina ja hengitys kiivasta mielen koettaessa poistaa kuulemaansa hienovaraista uhkausta. Mistä tämä oli saanut kuulla, että he seurustelivat? Siitä ei ollut puhuttu ja naamiaisissakaan he eivät olleet mitenkään nuohonneet toisissaan, kun nainen oli saapunut paikalle.
“Miksi sinä olet kiinnostunut avustajastani?” voimakasleukainen kysyi koettaen esittää välinpitämätöntä ja hämmentynyttä kummallisesta kysymyksestä.
“Mitä merkitystä hänellä on minulle?”
“Tavallista avustajaa, vaikka tämä olisikin oppilas, viedään harvoin hienoihin juhliin ja vielä pukeudutaan samalla tyylillä, kuin oltaisiin pari”, lyhempi kallisti päätään hyvin tietävästi.
“Pelkän avustajan kanssa mennään harvemmin samaa matkaan kotiin, ellei viedä jopa omaa kotiinsa ja puhutellaan noin tuttavallisesti. Te olette pari ja sen näkee teidän katseistanne sekä kuulee, miten puhutte toisillenne. Olenhan minä saattanut erehtyäkin”, käsi nousi sirosti poskelle.
“Sinua siis ei haittaa, jos kokeilisin hänellä uusinta tekemääni versiota rautaneidosta?”

“Sethiin et koske!” kakkosmies pomppasi pystyyn ja olisi varmasti hypännyt työpöytänsä ylitse, ellei olisi nopeasti hillinnyt itseään.
“Enkö?” legenda katsoi tyytyväisenä nuorempaansa.
“Ehkä en koske, mutta se riippuu täysin siitä, kuinka yhteistyöhaluinen sinä olet kanssani.”
“Haluat siis puhua?” ruskeahiuksinen heitti kätensä ilmaan istuutuen alas.
“Puhutaan sitten! Puhutaan maat ja taivaat minusta ja Asagista, jos se kerran niin paljon mieltäsi kaivaa yli kolmen vuoden päästäkin!”
Mies ei olisi halunnut suostua kiristykseen, mutta ei hän voinut vaarantaa rakasta Sethiään. Toimitusjohtaja olisi valmis tekemään melkein mitä tahansa tämän vuoksi, vaikka vanhat, syvät ja kivuliaat haavat aukeaisivatkin.
“Tietenkin kaivaa: Asagi on minun poikani, jota minun on suojeltava ja autettava häntä parhaan kykyni mukaan”, nainen katsoi pidempäänsä merkitsevästi.
“Minua kaivaa myös se, ettet sinä ole pysynyt sopimuksessamme.”
“Paraskin puhuja”, teräväpiirteinen melkein sylkäisi lattiaan.
“Minä tein, kuten sovimme, ja sinä lupasit jättää Asagin ja koko mafian rauhaan! Lupasit, ettet enää tule tänne muuttamaan asioita ja määräilemään!”
“Lupasin lähteä, mutta en lopullisesti”, ovela hymy nousi hiukan punatuille huulille.
“Minä taasen lupasin jättää, mutta en hylätä Asagia”, muristut sanat saivat hymyn hyytymään.
“Olemme siis tasoissa.”
“Mitä sinä kuvittelet tuolla voittavasi?” Sayuri sähähti.
“Älä unohda, että minulla on enemmän valtaa, kuin sinulla! Voin tappaa Sethin koska tahansa!”
“Sinulla on ehkä enemmän valtaa kuin minulla”, Hide-zou nousi hitaasti seisomaan ja kumartui naista kohden.
“Tiedän, että sinä voit liiankin helposti satuttamaan Sethiä enkä minä välttämättä voi suojella häntä, vaikka kuinka yrittäisin”, ruskeahiuksinen tuijotti tiiviisti kulmiensa alta vanhempaa, joka ei pitänyt lainkaan siitä ilmeestä tai äänestä, kun mies jatkoi.
“Minä taas voin koska tahansa kertoa Asagille oikean syyn siihen, miksi minä halusin erota hänestä ja palata takaisin siihen ystävyyteen.”

----------

“Seth!” Byou harppoi pitkin askelin Sethin rinnalle tämän hymyillessä ystävälleen astuttuaan ulos hissistä.
“Hei Byou. Mitä kuuluu?” nuorukainen kysyi ystävällisesti kantaessaan useita piirustuskääreitä ja muita papereita, että vanhempi mietti, miten ne pysyivät ystävänsä käsissä.
Nuorukainen oli juoksennellut pitkin ja poikin koko pääkonttoria ja viimein hän oli päässyt viimeiseltä etapiltaan, sisustusosastolta, takaisin yläkertaan mukanaan Matsumoton hotellin aulan piirustukset ja muut tärkeät asiakirjat.
“Eipä mitään uutta”, insinööri naurahti hiukan, vaikka näyttikin harvinaisen vaivaantuneelta.
“Mikä on?” avustaja katsahti vaaleaverikköä heidän kävellessään Ivyn ja kirjanpitäjän työpöydän luokse, vaikka heillä olikin vielä muutama kulma kierrettävänä.
“Ei yhtään mikään…”, jäänsinisilmäinen katseli pitkin käytävää entistä hermostuneempana.
“Haluaisin vain pyytää pientä palvelusta…”
“Onko jotain tapahtunut?” puna-mustahiuksinen katsoi ystäväänsä vakavana.
“Oletteko riidelleet Ivy-sanin kanssa?”
“Ei mitään sellaista”, flirtin mestari ravisti käsiään nopeasti.
“Meidän suhteemme on hyvällä pohjalla, vaikka hän jaksaakin leikkimielisesti valittaa, kun melkein asun hänen luonaan ja kulutan vettä ja ruokaa.”
“Hyvä, ettei ollutkaan mitään vakavaa”, varas hymyili toiselle tämän virnistäessä hiukan haaveilevasti.
“Kohta te varmaan muutatte yhteen.”
“Sitä minäkin haluaisin, mutta en tiedä, onko Ivy siihen vielä valmis”, Byou joutui harmikseen myöntämään.
“Siksi minä haluaisinkin toteuttaa erään idean…”
“Minkä?” Seth heilautti hiukan päätään.
“Haluaisin viedä Ivyn lomalle ulkomaille”, vanhempi kertoi hieroen hermostuneena käsiään, mikä sai kalpeamman kurtistamaan kulmiaan ihmetyksestä.
“Ajattelin, jos voisit hiukan puhua puolestani Hide-zou-samalle.”
“Milloin ajattelitte lähteä ja minne?” ruskeasilmäinen pysähtyi hetkeksi jääden tuijottamaan hattupäisen perään.
“En ole varma, mutta miltä Kanarian saaret tai Ranska kuulostaisi?” insinööri kääntyi ympäri hymyillen mitä kauneinta hymyään.
“Ajattelin, että lähtisimme melkein saman tien.”
Varas räpsäytti silmiään muutaman kerran, kunnes jäykistyneen kehon sisältä nousi mieleen herännyt ikävä epäilys, joka varmistuisi vain yhdellä tavalla.
“Koska palaisitte takaisin?”
“En tiedä”, vaaleaverikkö sanoi hieraisten hermostuneena hiuksiaan ja koetti hymyillä viattomasti.

Seth tuijotti silmät suurina jäänsinisilmäistä, joka vilkuili jatkuvasti ympärilleen. Kirjanpitäjän mieli löi tyhjää hänen arvatessa, mistä oli kysymys.
“Byou! Sinä et voi lähteä nyt yhtään minnekään!” avustaja huudahti kimpaantuneena.
“Et voi edes harkita maasta pakenemista vain siksi, että Sayuri-sama tuli tapaamaan poikaansa ja ollut täällä viikon!”
“Vain siksi?” Byou katsoi järkyttyneenä nuorempaansa.
“Jopa viikon! Niissä kahdessa on enemmän, kuin hyvät syyt!”
“Byou, sinä et voi olla tuollainen pelkuri!” puna-mustahiuksinen lähti marssimaan eteenpäin tuohtuneena.
“Kukaan muukaan meistä ei ole paennut, joten sinä et voi tehdä niin!”
“Mutta Androkin on ulkomailla!” hattupäinen huudahti juosten nopeasti pidempänsä perään.
“Niin, tekemässä töitä Lähi-idässä, jossa on muutenkin hengenvaarallista tällä hetkellä!” ruskeasilmäinen saarnasi pidentäen askeltaan.
“Minäkään en ole paennut, kuten ei ole Ruizakaan tai Tsunehito, joilla on paljon suuremmat syyt paeta, kuin sinulla!”
“Minulla sentään on itsesuojeluvaisto!” vaaleahiuksinen protestoi.
“Tuota minä kutsuisin ennemmin pelkuruudeksesi kuin itsesuojeluksi!” kalpeampi huomautti olkansa yli.
“Sitä ei koskaan tiedä, milloin se nainen marssii tänne!” insinööri puolustautui.
“Mitä asiaa Sayuri-samalla olisi Tatemonokille?” Seth kääntyi kulman taakse ja vilkaisi samassa lyhempäänsä.
“Ei hän tänne ole tulossa. Sayuri-samaa ei kiinnosta rakentaminen.”
“Taitaa nykyään kiinnostaa”, Byou pysähtyi kuin seinään ja jäi osoittamaan kauhuissaan eteensä.
Varas pysähtyi kulmat kurtussa ja vilkaisi samassa eteenpäin kohti omaa työpöytäänsä. Katse kuitenkin kulki Ivyn siivoaman pöydän ylitse suljetulle ovelle ja sen vieressä seisovaan sinipukuiseen mieheen.
“Ai ei Sayuri-sama ole tulossa?” insinööri kysyi sarkastisesti.
“Unohdit juuri, että ainut syy, miksi se nainen saattaisi tulla tänne, on Hide-zou-sama. Luultavasti se nainen on tällä hetkellä hänen työhuoneessaan eikä sitä koskaan tiedä, mitä siitä seuraa.”

Tuskin mies oli saanut lauseensa loppuun, kun puna-musta salama mustassa puvussaan juoksi huoneen toisesta päästä toiseen päähän. Yksi piirustuspaperi putosi lattialle, mutta ei sitä kukaan huomannut, kun kansa katsoi kiihtyneen avustajan perään. Yksi työntekijä unohti kokonaan, että puhui puhelimeen muutaman naisen koettaessa napata heidän lentäviä papereitaan ilmasta.
“Minä soitan Asagi-samalle!” Byou koetti huudahtaa hellästi, mutta häntä ei kuunneltu.

Uruha kuuli ripeitä askelia ja nosti katseensa lipan alta eteensä, kun yllättäen ilmavirta pyyhkäisi siroja kasvoja ja pudotti kuljettajanhatun tämän päästä. Vaaleanruskeat, kaulaan asti ulottuvat hiukset siirtyivät pois peittämästä kasvojen sivuja ja silmäkulmia miehen katsoessa kummissaan eteensä ilmestynyttä tuimakatseista nuorukaista. Korvat kuulivat, kuinka useat paperit ja kääröt putosivat kahisten lattialle heidän ympärilleen leviten siitä pitkin oven edustaa, mutta katse pysyi kuitenkin ruskeissa silmissä.
“Mitä helvettiä te teette täällä?” Seth katsoi tiukasti pidempäänsä silmiin.
“Päivää vain sinullekin… Miyagi Sethhän se oli?” autonkuljettaja tervehti hiukan naurahtaen.
Olihan tämä mielenkiintoisen ja varsin hyvännäköinen puna-mustahiuksinen mukavaa nähdä, vaikkei vaaleampi ollut edes kuvitellut joutuvansa tämän ja seinän väliin – ei edes villeimmissä fantasioissaan.
“Älä vaihda puheenaihetta, Uruha…”, kalpeampi muuttui äkkiä epävarmaksi toisen itsevarman, suorastaan flirttailevan hymyn alla.
“Tai Kouyou… tai mikä nimesi olikaan – vastaa vain kysymykseeni!”
”Nimeni on Takashima Kouyou, mutta voit toki kutsua minua Uruhaksi”, mies olisi kumartanut, jos häntä ei olisi painettu vasten seinää.
“Syymme täällä oloomme ovat yksin Sayuri-saman asioita.”
“Älä anna minulle tuollaista vastausta”, käsi tarttui vaaleampaa miestä rinnuksista ruskeiden silmien kaventuessa vaarallisesti.
“Seth-san, mitä sinä touhuat?” Ivy katsoi kauhistuneena työtoverinsa kiukusta vääntyneitä kasvoja.
Nuorukaisen loputkin kantamat paperit putosivat lattialle, mutta kirjanpitäjä ei siitä välittänyt. Hän tuijotti vain niitä rauhallisen tietäviä silmiä. Ne katsoivat vain takaisin, kuin eivät huomaisi lainkaan sitä vaaraa, mitä hänessä oli. Colt oli puvun sisällä piilotaskusta ja helposti otettavissa ja luulisi miehen tajuavan sen, että hän oli varmasti aseistautunut, jo senkin takia, että kuului mafiaan.
“Vastaa minulle suoraan, miksi Sayuri-sama tuli tänne?” avustaja murisi hiljaa.
“Äläkä edes harkitse sitä, että väittäisit Asagi-saman olevan teidän mukananne. Hän ei voi olla täällä, koska en näe Köziä ja K:ta missään.”
“Asagi-sama ei tosiaankaan ole mukanamme”, elävän legendan henkivartija hymyili viehättävästi.
“Mutta jos Asagi-sama olisi, et tietäisi sitä, koska Közi ja K ovat hänen käskynsä takia armaan Manansa seurassa.”

“Mukava tietää, mutta mitä sinä teet täällä?” Seth painoi pidempäänsä tiukemmin vasten seinää.
“Mitä Sayuri-sama tekee täällä?”
“Vastaan toki sen verran kuin voin – eihän se yleisesti ottaen ole salaisuus, mutta ottaisitko kätesi pois aataminomenaltani?” Uruha taputti pehmeästi kaulustaan rutistavaa nyrkkiä ja hymyili lempeästi.
“On hiukan vaikea kertoa mitään, kun melkein estetään hengittäminen. Muussa tapauksessa minä joudun käyttämään raakaa voimaa päästäkseni tästä.”
“Luuletko, että pelkään sinua?” varas tuhahti katsellen laihaa vartaloa ja käsiä.
Vaikka hän olikin lyhempi, osasi kirjanpitäjä kyllä päihittää itseään isomman, koska oli saanut jo harjoitusta. Toinen ei ollut mitään verrattuna Köziin ja K:hon. Autonkuljettaja ei ollut mitään verrattuna Yuukiin tai edes Aoihin, vaikka olikin tätä pidempi. Tuskinpa tämä olisi mitään verrattuna Kuro Kagen liigan kahden muun yakuzan henkivartijoihin. Mies ei ollut saanut koulutustaan Hindu kushissa.
“Joudut yrittämään muuta keinoa, jos ajattelit pääseväsi tästä!”
“En ole ehkä käynyt samaa koulutusta kuin Közi ja K, mutta minäkin osaan murtaa ranteen”, yllättäen se hymy katosi ja lempeys katosi niistä silmistä.
“Ehditkö jo unohtaa, ketä minä palvelen?”

Kalpeampi raotti suutaan vastatakseen, mutta ei kyennytkään sanomaan mitään. Käsi irrottautui nopeasti tummansiniseltä vaatteelta vaaleanruskeahiuksisen ryhtyessä suoristamaan takkiaan. Ystävällinen hymy oli jälleen löytänyt tiensä niille kasvoille miehen vilkaistessa lattialla olevia piirustuksia.
“Ei ole sopivaa heitellä arvokkaita työpapereita lattialle”, Sayurin henkivartija huomautti polvistuen lattialle.
Mies otti hatun lattialta ja laittoi sen päähänsä ryhtyen keräämään papereita yhteen kasaan. Ivy katsoi hämmentyneenä pisintä, joka oli muuttunut rauhallisesta vaaralliseksi ja siitä takaisin rauhalliseksi, jopa ystävälliseksi. Sihteeri tärisi pelosta ja hätkähti voimakkaasti tuntiessaan yllättävän kosketuksen.
“Ei hätää, Ivy”, Byou kumartui kuiskaamaan sievemmän korvaan tämän melkein kiljaistaessa kauhusta.
“Sinulle ei tapahdu mitään – ratsuväki saapuu kohta”, insinöörin katse siirtyi nopeasti seuraamaan tilannetta, johon puna-mustahiuksinen oli jäänyt hämmentyneenä seisomaan.
“Mitä sinä oikein teet?” Seth katsoi hölmistyneenä autonkuljettajaa.
“Autan sinua keräämään tavaroitasi”, Uruha katsahti ylöspäin lippansa alta.
“Olet ilmeisesti niin hämmentynyt teostani, ettet ymmärrä auttaa.”
Ilkikurinen hymy sai punan kohoamaan kalpeille poskille lyhemmän pudotessa polvilleen keräämään käärityt paperit kasaan laittaen osan toistensa sisään.
“Kiitos…”, kirjanpitäjä mutisi nolostuneena.
“Eipä kestä”, pidempi naurahti ojentaen keräämänsä paperit varkaalle.
“Ja saat anteeksi sen äskeisenkin, vaikket pyytänytkään”, mies yllätti nuorukaisen ja jatkoi huomatessaan tämän hämmennyksen.
“Onhan tuo varsin suloista, miten huolissasi sinä olet Hide-zou-samasta ja haluat suojella häntä.”

Puna syveni avustajan poskilla ja levisi pitkin kasvoja tämän kohotessa nopeasti seisomaan mumisten jotain. Katse harhaili toimitusjohtajan ovelle ja sitten takaisin tummansiniseen kuljettajanpukuun pukeutuneeseen mieheen.
“No, minä lupasin vastata sinulle Sayuri-saman syystä olla täällä”, vaaleampi kohottautui myös seisomaan siistien vaatteitaan.
“Miksi hän on täällä?” Seth kysyi samassa ja sai vastaukseksi naurahduksen.
“Oletpas sinä kiivas tietämään – kaipa sen voi laittaa suojeluhalusi piikkiin, mikä sinänsä on varsin suloista…”, Uruha huitaisi hiukan hiuksiaan.
“Sayuri-samalla oli asiaa Hide-zou-samalle.”
“Mistä?” kirjanpitäjä kysyi välittömästi.
“Olet varsin utelias”, virne kohosi mallin kasvoille.
“En ehdi edes jatkamaan, kun sinä heti kysyt.”
“Jos et vaihtaisi koko aikaa puheenaihetta tai keskeyttäisi kertomista, minäkään en keskeyttäisi”, ruskeasilmäinen mulkaisi vaaleampaa.
Jo oli kumma, kun tämä kehtasi tälle hetkellä flirttailla!
“No, tietenkin Sayuri-sama halusi jutella pojastaan tämän kakkosmiehen kanssa sekä tietenkin korkea-arvoisen herramme upeasta rakastajasta”, Sayurin henkivartija venytteli hiukan niskaansa.
“Manastako?” varas hätkähti hämmentyneenä.
“Hänestä hyvinkin”, limusiininkuljettaja nyökkäsi vilkaisten ovelle.
“Miksi ihmeessä?” kalpeampi ei tajunnut, miksi tästä kyseltiin kakkosmieheltä.
“Ehkäpä sen takia, että vanhat synnit painavat loppuelämään asti niskassa”, vaaleanruskeahiuksinen vastasi mystisesti kääntäen viisaan katseensa lyhempäänsä.
“Luulitko todella, että Sayuri-sama aikoo katsoa sormiensa läpi asioita kuultuaan Tetsusta?”

“Se on ollutta ja mennyttä!” Seth huudahti säikähtäneenä.
Hän oli kokonaan unohtanut entisen soluttautujan vanhan harhahypyn. Ei nuorukainen ollut edes ajatellut, että vaatesuunnittelijalle saattaisi tulla ongelmia elävän legendan kanssa, koska oli koko ajan miettinyt vain omaa suhdettaan. Millainen ystävä hän oikein oli? Tietenkin siniharmaasilmäinen olisi pulassa!
“Ehkä sinun, Manan ja monien muiden mielestä, mutta Sayuri-sama ei ajattele niin”, Uruha huomautti.
“Tietenkin hän haluaa tietää asioista ja taata, ettei poikaansa enää satuteta”, pidempi laski katseensa lyhemmän ruskeisiin silmiin.
“Sayuri-sama saattaa vaikuttaa kylmältä ja julmalta, mutta todellisuudessa hän rakastaa lapsiaan ja Hide-zouta, joka on alitajunnassa hänen lapsensa, uskomattoman paljon. Hän saattaa esittää, että pystyisi satuttamaan heitä ja uhkailla varsin uskottavasti, mutta todellisuudessa se kaikki on näyttelemistä.”
“Miksi sitten Hide-zou-sama huusi Seth-sanin nimeä?” Ivyn hiljainen kysymys sai kaksikon kääntämään katseensa sievempään.
Tämä ei ollut kuullut autonkuljettajan viimeisiä sanoja.
“Huusi?” kalpeampi katsoi lyhintä ihmeissään.
“Kyllä – minä kuulin sen ja niin kuuli Takashima-sankin”, sihteeri viittasi vaaleanruskeahiuksista.
“Se ei kuitenkaan ollut mikään kutsu, vaan jotain muuta.”
“Miten minä liityn tuohon yhtään mitenkään?” varas puristi papereita itseään vasten.
“Yksinkertaisesti he ovat edenneet keskustelussa eteenpäin”, pisin siirtyi istumaan avustajan pöydänkulmalle.
“Siihen vanhaan tuttuun aiheeseen: Hide-zou-saman ja Asagi-saman suhteeseen.”
Puna-mustahiuksinen veti kiivaasti henkeä ja kääntyi kahta kertaa miettimättä toimitusjohtajan ovelle.
“Sinuna en keskeyttäisi heitä”, elävän legendan henkivartija huomautti tutkaillen kynsiään.
“Sinua hänen rakkautensa ei koske.”
“Ja sinuako koskee?” kirjanpitäjä sähähti olkansa yli.
Käsi kohosi kahvalle ja painoi sen alas ilman koputusta nuorukaisen huomatessa pienen, lähes pikkupoikamaisen hymyn kohoavan kauniille kasvoille. Enempää lyhempi ei kuitenkaan katsellut miestä, koska avasi reippaasti oven.

“Anteeksi, että tunkeudun näin huoneeseenne, Hide-zou-sama”, Seth kumarsi välittömästi.
“Minulla on teille tärkeitä papereita.”
Ruskeat silmät nousivat katsomaan tilannetta. Kylmyys iskeytyi häntä vasten nuorukaisen huomatessa kaksikon seisovan ja mulkoilevan toisiaan hyvin ikävästi. Nämä kuitenkin siirsivät katseensa häneen, kun avustaja käveli peremmälle jättäen oven auki. Siitä olisi hyvä paeta tilanteen pahentuessa.
“Pyysitte minua tuomaan nämä välittömästi, Hide-zou-sama”, kalpeampi käveli ripeästi työpöydän ääreen, vaikka hänen jalkansa tuntuivat kamalan jäykiltä.
Mustat silmät tarkkailivat kapeina viiruina jokaista liikettä, jonka nuorin teki eikä se helpottanut varkaan oloa yhtään. Hengitys oli lähes olematonta, jos se enää oli mahdollista.
“Kiitos, Seth”, Hide-zou hymyili rakkaalleen kietoen kätensä tämän ympärille, kun paperit oli laskettu hänen pöydälleen.
“Turhaan enää samattelet – hän tietää jo meistä”, lyhempi kuiskasi kalpeamman korvaan tämän hätkähtäessä.
“Vai niin”, olematon kuiskaus pääsi kapeiden huulien päästä avustajan kääntyessä elävää legendaa kohti.
“Oikein hyvää päivää, Sayuri-sama”, puna-mustahiuksinen kumarsi kohteliaasti täristen pahemmin kuin haavanlehti.
“Anteeksi, jos keskeytin jotain tärkeää.”
“Sen sinä todella teit”, Sayuri sanoi kylmästi ja istuutui alas.
“Tavallaan on ihan hyvä, että tulit. Tämä keskustelu liittyy myös sinuunkin.”

“Sayuri, jätä Seth tämän asian ulkopuolelle”, toimitusjohtaja katsoi naista ankarasti.
“Mitä? Etkö ole halua hänen tietävän lainkaan, mitä kaikkea voi vahingossa tapahtua, kun kävelee tavallisen kauniina päivänä pitkin katua?” mustahiuksinen kysyi viattomasti hymyillen.
“Me elämme nykyään vaarallisia aikoja eikä koskaan tiedä, milloin musta auto ajaa ohitse ja joku ampuu ohimennen.”
“Hiljaa!” liikemies säpsähti ja painoi oppilaansa vasten itseään.
“Uskallakin edes harkita tuollaista!”
“Enhän minä ole mitään harkinnut”, lyhyin sanoi rauhallisesti.
“Minä vain muistutan sinulle, miten Renankin kävi. Hänhän kuoli sinun käsivarsille, eikö niin?” mustat silmät katsoivat teräväpiirteisiä kasvoja tarkkaavaisesti.
“Sellaista voi sattua, kun ryhtyy tuollaisiin leikkeihin. Haluatko todella vaarantaa Sethin hengen? Haluatko, että hänkin kokee saman kohtalon?”
“Sethille ei tule käymään samalla tavalla”, ruskeahiuksinen murahti varoittavasti.
“Voihan hänelle toisellakin tavalla käydä – se riippuu sinusta”, tomesodepukuinen huomautti.
“Luulisi sinun ymmärtävän vähemmällä.”
“Jätä meidät kaksi rauhaan!” Hide-zou karjaisi vihaisena.
“Jätä myös Asagi ja Mana – ja ennen kaikkea minut ja Asagi rauhaan!”
“En voi, ja tiedät sen itsekin”, Sayuri huomautti katsoen lähes surullisena miehen kasvoja.
“Minä olen aina ajattelut vain sinun ja Asagin parasta.”
“Jos olisit aina ajatellut meidän parastamme, olisit ajatellut meitä silloin kolme vuotta sitten!” kakkosmies murisi puristaen hämmentynyttä Sethiä tiukemmin itseään vasten.
“Ajattele sitten nyt! Avaa silmäsi ja huomaa, että olemme nyt onnellisia tällä tavalla! Anna meidän päättää, mikä on meille parasta!”
“Kun se ei ole oikein!” mustahiuksinen nousi seisomaan.
“Sinä tiedät sen hyvin! Tuo teidän -”
“Äiti!” kuului kauhistunut, ja ehdottomasti vihainen huuto ovelta, mikä keskeytti ikävän keskustelun.

Nainen kääntyi nopeasti ympäri näyttäen säikähtäneeltä eivätkä toimitusjohtaja tai tämän avustaja näyttäneet yhtään helpottuneilta. Pieni hymy kuitenkin kohosi teräväpiirteisen kasvoille, kun mustatukkainen mies tyylikkäässä puvussaan marssi kiukusta täristen sisälle.
“Sen minä vielä ymmärrän, että sinä jäkätät aamusta iltaan ja illasta aamuun, miten epäonnistunut johtaja ja mies olen, mutta jätä minun Hide-zouni rauhaan!” Asagi marssi äitinsä eteen tuijottaen tätä tuimasti.
“Sinun Hide-zousi?” Sayuri katsoi kummissaan poikaansa.
“Kyllä vain: Minun Hide-zouni!” pantterimainen talsi nopeasti Hide-zoun ja Sethin viereen kietoen omistavasti kätensä kummankin ympärille sanojensa voimaksi.
“Vaikken olekaan enää Hide-zoun kanssa ja hän seurustelee nykyään Sethin kanssa, hän on ja tulee aina olemaan minun”, yakuza jatkoi rutistaen lujasti.
“Kukaan muu ei saa pidettyä minua ja muita järjissämme tai edes tienattua niin suuria summia kerralla, kuten hän!”
“Hide-zou on pieni rahantekijä”, varas naurahti hiukan johtajansa sanoille.
“Eikä nyt niin pienikään”, rikollisjärjestön johtaja katsoi alaistaan merkitsevästi suukotettuaan parhaan ystävänsä poskea.
“Hänellä on varsin iso, kuten olet varmasti huomannut jo tässä vaiheessa elämääsi.”
Puna nousi kalpeille poskille ruskeahiuksisen mulkaistessa ystäväänsä tämän sanojen takia.
“Sinä et sitten tiedä vieläkään, milloin ja keiden kuullen on sopivaa puhua tuollaisista”, kakkosmies päästi irti rakkaastaan ja vetäytyi kummastakin kauemmas.
“Mutta kun sinulla on harvinaisen iso”, mustatukka protestoi liikemiehen pakenemista.
“Kyllä minä sen tiedän, mutta nyt keskustelemme aivan väärän ihmisen seurassa”, ruskeankellertäväsilmäinen nyökkäsi Sayuria kohden pisimmän vilkaistessa naista.

“Asagi!” elävä legenda katsoi kauhistuneena lastaan.
“Tuollaista kieltä kehtaat käyttää täällä!”
“Älä viitsi, äiti – Hide-zou ja Seth ovat jo tottuneet tähän”, Asagi kurtisti kulmiaan.
“Silti! Sinun asemassasi -” äiti aloitti kiihtyneenä.
“Jos puhutaan asemastani sitten lisää myöhemmin”, mustatukka heilautti kättään.
“Tiedän kuulevani siitä muutenkin jauhantaa, mutta kerro, mitä ihmettä sinä täällä teet?”
“Tulin juttelemaan Hide-zou-kullan kanssa”, tomesodepukuinen sanoi ystävällisesti, vaikkakin viileästi.
“Meillä oli muutamia asioita keskusteltava ja lisäksi tulin odottamaan sinua.”
“Sinun takiasi minä melkein unohdin mennä hakemaan tilaukseni”, rikollisjärjestön johtaja puhisi hiljaa.
“Olisit vain mennyt suoraan Burutendoulle.”
“Ja istuskellut alakerrassa odottamassa sitä, että tulisit avainkorttisi kanssa päästämään minut yläkertaan?” legenda näytti melkein loukkaantuneelta.
“Sinä kun et suostunut antamaan minulle omaa korttia.”
“Koska en halua liian monella olevan korttia, jonka voi helposti hukata”, yakuza totesi.
“Pelkäätkö, että minä olisin hukannut sen?” vanhimman ääni muuttui teräväksi.
“En minä sitä tarkoittanut”, pisin huomautti päättäen nopeasti ohittaa tuon aiheen.
“Olisit vain soittanut yläkertaan ja joku paikallaolijoista olisi tullut hakemaan sinut.”
“Niin ja sitten olisin joutunut viettämään aikaa haaremisi kanssa”, Sayuri tuhahdus sai Sethin kurtistamaan kulmiaan.
“Sinä kun et ole suostunut teettämään minulle omaa avainta huoneistoosi.”

Nuorukaisen aivot raksuttivat kiihkeästi. Tämäkö olikin naisen ongelma? Ei tämä ollutkaan homo-vihaaja, vaan ei vain pitänyt ketään poikansa arvoisena. Olihan hän kuullut rakkaaltaan, että haaremi oli järkyttänyt leskeä varsin paljon, vaikka suurin osa heistä oli naisia. Ilmeisesti poikansa ajatusmaailma meni yli tämän hilseen, mutta silti tuo kuulosti oudolta. Jos joku haaremin jäsenistä olisi ollut poikansa äidin mieleen, varas olisi uskonut sen olevan Kaori. Ilmeisesti asia olikin toisin. Ilmeisesti kukaan ei ollut sopiva yakuzalle.
“Siinä olisi mennyt turhan paljon aikaa”, Asagi vaihtoi puheenaihetta.
“Minulle tuli kuitenkin kiire, kun piti tänne juosta.”
“Ei olisi tullut, ellet olisi vain häipynyt paikalta”, nainen huomautti.
“Mitä lähdit sillä tavalla!”
“Halusin hiukan omaa aikaa ja minulla oli asioita hoidettavana”, yakuza vältteli asiaa.
“Saitko sinä haettua sen?” Hide-zoun yllättävä kysymys sai katseen kohoamaan häneen.

Pieni hymy koristi vahvoja kasvoja miehen viedessä ruskeita hiuksia korvansa taakse. Timanttikorvakoru kimalsi valossa ja liikemies näytti harvinaisen onnelliselta katsoessaan ystäväänsä.
“Sain”, pisin hymyili lempeätä, onnellisen odottavaista hymyään kallistaen viehättävästi päätään.
“Se on täydellinen – juuri sellainen, kuin halusin.”
“Hyvä”, toimitusjohtaja naurahti toisen haaveilevalle ilmeelle.
“Milloin ajattelit antaa sen?”
“Tänään”, vanhempi sanoi, mutta muuttui sitten yllättäen epävarmaksi.
“Tai huomenna… Sitten kun hetki on sopiva…”
“Älä turhan pitkään etsi sopivaa hetkeä”, kakkosmies meni entisen rakkaansa eteen ja taputti tätä olalle.
“Olet jo pidemmän aikaan harkinnut asioita – eiköhän ole jo aika.”
“Toivottavasti”, mustatukka hymyili lyhemmälle voimatta olla muuta kuin iloinen ystävänsä – ja tietenkin rakkaansa – tuesta.

“Minkä aika on?” mustahiuksinen puuttui puheeseen saaden tarpeeksi tietämättömyydestä ja ulkopuolisuudesta.
“Kerron sinulle sitten myöhemmin Burutendoulla”, Asagi suorastaan liukui lattian poikki kaapaten äitinsä kainaloonsa.
“Meidän on aika mennä häiritsemästä Hide-zoutani – tai en saa lainkaan kuukausirahaani!” käsi lennähti poskelle kauhusta Hide-zoun katsoessa merkitsevästi pantterimaista.
“Sitä on syytäkin pelätä”, Hide-zou nyökkäsi.
“Ala painua suorittamaan tehtävääsi!”
“Heti, herra ah-aivan-liian-seksikäs-ja-kiihottava kenraali!” yakuza painoi leikkisästi käden otsalleen.
“Muistutan vielä siitä kimppakivasta.”
“Nyt!” ruskeahiuksinen napsautti sormiaan ja osoitti ovelle, koska Sayuri näytti siltä, että pökertyisi kohta oikeasti eikä mies kaivannut tätä lattialleen.
“Heti, heti – hätähousu”, pantterimainen näytti kieltään taluttaessaan elävän legendan ovesta ulos.
“Ehkäpä minä suon teille hiukan omaa rauhaa”, silmäniskun myötä ovi sulkeutui.

Se oli enemmän kuin hyvä, koska kimakka kiljuntaa muistuttava meteli alkoi melkein välittömästi. Kaikeksi onneksi rikollisjärjestön johtaja sai yhdessä Uruhan kanssa vaiennettua naisen ja vietyä viimein ulos Tatemonokin pääkonttorista. Suurin osa työntekijöistä luultavasti muistaisi tuon hetken vielä eläkepäivinään. Kolmikko kuitenkin poistui rakennuksesta ja siitä todisteena oven takaa kuului valtava helpotuksen huokaisu.
“Olipas tapahtumarikas hetki”, Seth sai viimein henkäistyä.
“Niin oli”, Hide-zou myönsi siirtyen istumaan työpöytänsä ääreen.
“Varsin pelottavakin”, kirjanpitäjä kääntyi katsomaan opettajaansa.
“Kun näin Uruhan, pelkäsin, että sinulle on tapahtunut jotain…”, nuorukainen myönsi nolostuneena ja käänsi katseensa samassa lattiaan.
“Pelkäsin, että Sayuri-sama tekee sinulle jotain.”
“Voi sinua, pikkuiseni”, kakkosmies huokaisi ja siirtyi toimistotuoleineen kauemmas pöydästä.
“Tule tänne”, käsi ojentautui kutsuvasti pidemmän kävellessä esimiehensä eteen.
“Minulla ei ole hätää”, ruskeahiuksinen veti laihemman syliinsä painaen päänsä lämmintä rintakehää vasten.
“Ei ainakaan enää, kun sinä olet siinä.”
“Mistä te juttelitte Sayuri-saman kanssa?” kalpea käsi nousi silittämään pitkiä hiuksia huulten suukottaessa otsaa.
Varas kyllä uskoi Uruhan puhuneen totta, mutta hän halusi kuulla sen rakkaaltaan itseltään.
“Asagista ja Manasta, keistä muistakaan”, toimitusjohtaja vastasi, kuten oli oletettukin.
“Sayuri kyseli Manasta ja Tetsusta sekä syytti minua siitä, etten ole toiminut, kuten minun olisi kuulunut.”
“Mitä sinun muka olisi pitänyt tehdä?” puna-mustahiuksinen tunsi, kuinka hänet käännettiin istumaan selkä vasten vanhemman rintakehää.
Pää laskeutui olkapäälle käsien kiertyessä vartalon ympäri pehmeään halaukseen.
“Tappaa Mana, kun kävi ilmi, että hän petti Asagia”, Hide-zou suukotti vaaleata kaulaa.
“Mitä!?” Seth kauhistui.
“Eikö Sayuri-sama tajua, että Asagi-sama rakastaa Manaa liikaa!? Eikö hän näe, että se olisi satuttanut Asagi-samaa vielä enemmän!?”
“Sayuri ei näe, koska ei halua nähdä”, esimies kuiskasi oppilaansa korvaan.
“Minä kuitenkin kerroin, miten asiat ovat ja käskin hänet jättämään Asagin ja Manan rauhaan.”
“Hyvä niin – toivottavasti jättää”, puna-mustahiuksinen nyökkäsi olevansa samaa mieltä heidän jäädessä siihen toistensa syleilyyn hetkeksi.
“Hide-zou?”
“Niin?”
“Juttelitteko te muusta?”
“Kuten mistä?”
“Sinusta ja Asagi-samasta?”

Raskas huokaisu kaikui huoneessa nuorukaisen arvatessa, että nämä olivat kyllä puhuneet, mutta toimitusjohtaja oli aikonut jättää asian kertomatta.
“Kyllähän me kinasimme taas vanhat asiat”, kakkosmies kertoi värähtäen.
“Miten vanhat asiat liittyvät minuun?” ruskeasilmäinen kääntyi ympäri katsomaan voimakasleukaisia kasvoja.
“Ivy-san kuuli sinun huutavan minun nimeäni.”
“Sayuri vain jäkätti, että sinä annat minun kanssani huonoa esimerkkiä Asagille ja muulle mafialle”, teräväpiirteinen päätti valehdella.
Hän ei halunnut säikyttää rakastaan, koska itsekin oli jo peloissaan.
“Ei muuta. Minä hiukan hermostuin ja huusin siksi.”
“Sinä hermostumassa?” kirjanpitäjä naurahti huvittuneena.
Hän oli nähnyt tasan muutaman kerran toisen hermostuvan, että se tuntui melkein mahdottomalta. Enimmäkseen miehen hermot olivat menneet joko Asagin tai Ruizan takia, mutta kumman kanssa enemmän, sitä nuorukainen ei tiennyt.
“Kuinka se on mahdollista?”
“Helposti – haukkumalla minulle tärkeitä ihmisiä”, peukalo silitti kalpeata poskea.
“Ei puhuta siitä enempää. Haluan unohtaa ainakin hetkeksi tuon keskustelun ja Sayurin vierailun.”
“Hyvä on”, Seth painoi suukon täyteläisille huulille.

Hymy kohosi miehen kasvoille tämän vastatessa saamiinsa suukkoihin.
“Mitä Asagi-sama kävi hakemassa?” avustaja kysyi heidän katsottuaan hetken toisiaan silmiin.
“Mitä hän aikoo antaa ja kenelle?”
“Jotain sellaista, joka muuttaa meidän kaikkien elämää ainakin jonkin verran”, Hide-zou naurahti.
“Mitä?” ruskeasilmäinen kysyi uteliaana, kun vanhempi kohotti hänen vasemman käden ilmaan.
“Sellaisen pienen, arvokkaan esineen, joka on jonkun suuremman asian symboli”, ruskeankellertävät silmät hymyilivät, suorastaan nauroivat sormien koskettaessa hellästi kohotetun käden nimetöntä.
“Sellainen rengas, jota on tapana kantaa koko loppuelämä merkkinä itselleen ja muille rakkaudesta ja sitoumuksesta.”
Sethin ruskeat silmät olivat pudota päästä tämän kääntyessään rakkaansa sylissä ympäri. Uskomatta kuulemaansa nuorukainen katsoi hymyileviä kasvoja, jotka nyökkäsivät merkiksi sanomastaan. Hymy kohosi tahtomattaan kalpeille kasvoille varkaan silmiin kohotessa ilon ja riemun kyyneleitä, jotka pyyhkivät Sayurin tuoman pelon kokonaan.
“Et voi olla tosissasi!” varas kiljaisi rutistaen Hide-zouta kaulan ympäriltä.
“Aikooko Asagi-sama kosia Manaa!?”

 

45. Kaaoksen synty
B – Särkyneitä haaveita

“… Miten sinä saatat edes jotain noin säädytöntä tai halveksittavaa puhua tai edes harkita!” Sayuri jäkätti Asagin korvia melkein hajalle hississä.
Uruha seisoi kaksikon takana vaaleanruskeiden hiusten peittäessä korvat, joihin oli tungettu autossa korvatulpat. Siksi mies pystyikin hymyilemään emäntänsä jatkaessa saarnaansa.
“Kehtaat huutaa tuollaista toimistossa, jossa ovi on auki ja kaikki työntekijät kuulivat puheesi! Mitä ajattelet heidän ajattelevan johtajastaan tai muutenkaan suvustasi enää! Oletko menettänyt järkesi!?”
“Ilmeisesti”, yakuza vastasi lyhyesti hissien oven auetessa.
Nopeasti mies astui ulos mahdollisimman kauas äitinsä jäkättävästä suusta katsellen ympärilleen.
“Asagi!” Ai huudahti riemuissaan.

Tyttö makoili punaisen sohvan nurkassa, mutta tällä kertaa neiti ei katsonutkaan televisiota, vaan luki kirjaa. Kaori istui kotatsun ääressä tehden kaunista, mutta vaikeata kukka-asetelmaa Kamijon aina ojentaessa naisen pyytämää kasvia tai muuta tavaraa. Namie taas istui sohvan toisessa päässä lukien muotilehteä.
“Tulit viimein kotiin”, Kamijo hymyili lempeästi, vaikka värähtikin Sayurin pistävää katsetta arvaten hyvin, mitä nainen ajatteli rakastajasta.
“Tietenkin tulin – enhän minä voi koko päivää olla erossa teistä”, yakuza riensi rakastajiensa luokse hymyillen ilahtuneena näkemästään.
Mies oli tyytyväinen siitä, että nelikko, aikoinaan viisikko, tuli sen verran hyvin toimeen, että viettivät aikaansa olohuoneessa, vaikka eivät puhuneetkaan melkein yhtään keskenään – ellei Kaoria ja Kamijoa laskettu mukaan. Oli sinänsä harvinaista tavata ihmisiä, jotka saattoivat olla yhdessä sanomatta sanaakaan ilman vaivaantunutta hiljaisuutta.
“Namie, eikös tuo ole se mekko, jonka ostit minun luottokortillani?” yakuza nojasi hiukan sohvan selkänojaan ruskettuneen nostaessa hymyilevän katseen pidempäänsä.
“On hyvinkin”, lehti laskettiin käsinojalle naisen noustessa ylös pyörähtäen mallimaisen sirosti näytellen merensinistä mekkoaan, joka laskeutui, harvinaista kyllä, polviin asti epätasaisena.
Yläosassa olevat nauhat menivät ristiin niskassa saaden vaatteeseen seksikkyyttä, mutta ei liikaa. Värivalintakin korosti ruskettunutta ihoa ja muodokkaita sääriä.
“Mitä pidät?”
“Näytät hyvältä, Namie”, mustatukka hymyili kallistaen päätään.
“Loistava ostos, kultaseni”, kepeästi pisin siirtyi ruskeahiuksisen eteen silittäen paljasta olkavartta.
“Eihän yhtään vähempää voisi odottaa minun Namieltani.”
Namie naurahti, kun täyteläiset huulet suukottivat pehmeästi ruskettunutta poskeaan käden hipaistessa kutittavasti kylkeään. Siitä pantterimainen siirtyi sirosti istumaan hetkeksi Ain jalkopäähän tämän nostaessa katseensa kunnolla kirjansa takaa.
“Mitä sinä luet?” Asagi kallisti päätään koettaen lukea kirjan nimeä.
“En mitään erikoista”, musta-ruskeahiuksinen laittoi lukemansa opuksen nopeasti piiloon.
“Yksi romanttinen nyyhkykirja.”
“Jos sinä romantiikkaa halajat, etsit sitä aivan väärästä paikasta, Ai”, rikollisjärjestön johtaja naurahti nuoremman punastuessa hiukan.
Nopeasti tyttö käänsi katseensa muualle, mutta käsi kosketti hellästi leukaa ja kutsui katsomaan miehen silmiä.

“Mitä ujostelet?” pisin naurahti silittäen kaunista poskea.
“Minusta on vain hauska lukea siitä, miten mies vie naisen romanttiselle illalliselle ja sitten tekee kaikkea hassua rakastuessaan”, Ai sanoi hymyillen.
“Lisäksi tämä kirjailija on lempikirjailijani – haluan lukea tämän, ennen kuin luen hänen uusimman kirjansa.”
“Onko sinulla vielä sitä uusinta kirjaa?” mustatukka kysyi hymyillen.
“Ei”, musta-ruskeahiuksinen vastasi totuudenmukaisesti.
“Huomenna sinulla on”, pantterimainen heilautti hymyillen päätään.
Tytön kasvot kirkastuivat tämän hypätessä rakkaansa syliin.
“Kiitos, Asagi”, Ai riemuitsi suukottaen vaaleata poskea.
“Ole hyvä vain”, mies halasi tyttöä lempeästi nousten viimein seisomaan tervehtiäkseen haareminsa vanhimpia jäseniä.
“Miten teidän päivänne ovat sujuneet?” kädet laskeutuivat kaksikon hartioille näiden nostaessa katseensa yakuzaan.
“Varsin hyvin, kiitos kysymästä, Asagi”, Kaori hymyili ja laski kätensä Asagin kädelle vilkaisten hiukan pelokkaana hissin luona mulkoilevaa Sayuria.
“Kävimme Kamijon kanssa ostamassa lisää kukkia asetelmiani varten. Ajattelin nimittäin osallistua taas ikebana-kilpailuun.”
“Hyvä ajatus – siitä onkin aikaa, kun viimeksi astuit tuomareiden eteen näyttäen mestariluomuksesi”, mustatukka suukotti naisen poskea ja ojensi sitten tämän syliin jääneen kukan tälle.
“Taisit olla laittamassa tätä.”
“Kiitos Asagi”, kimonopukuinen otti kukan käteensä nuuhkaisten sitä kevyesti.
“Ole hyvä vain – tuossa kukassa saattaa olla sinun voittosi”, käsi hipaisi paljasta niskaa kietoutuen sitten kiharahiuksisen hartioiden ympärille.
Mustat silmät katsoivat ihmetellen löysää lettiä hiuksissa, koska toinen ei pitänyt melkein koskaan hiuksiaan kiinni. Letti ei ollut kovin tasainen, vaan sieltä täältä oli hiuksia karannut hiussuortuvia ja paikoitellen kampaus oli kapeampi, sitten taas leveämpi, kuin ensikertalaisen tekemä – luulisi, että joku kolmesta naisesta osaisi tehdä kunnolla letin.
“Oletpas sinä ollut kiltti poika, kun olet auttanut Kaoria”, yakuza kehräsi Kamijolle päättäen vaieta mietteistään samalla, kun tämä vastaavasti kietoi kätensä pantterimaisen ympärille.
“Eivätkö kiltit pojat ansaitse yleensä hyvän teon jälkeen pienen palkintoa?” aristokraattinen kysyi hellästi.
“Tietenkin ansaitsevat”, pieni suukko painettiin huulille mustasilmäisen hymyillessä.
“Minun Kamijoni ansaitsee vain hiukan isomman kuin pienen palkkion.”
Huulet koskettivat toisiaan pehmeästi Asagin mumistessa hiljaa. Hän kuitenkin tunsi, kuinka rakastajan suudelma oli harvinaisen vaisu, surullisen haikea, mutta toinen tiesikin enemmän, kuin muut huoneessa olijat. Tavallaan yakuzakin oli surullinen, mutta ei halunnut näyttää sitä muille.

“Asagi, en halua seisoskella tässä koko päivää!” Sayuri kivahti kääntäen katseensa pois suutelevista miehistä.
“Meidän keskustelumme ei ole ohitse!”
“Anna minun nyt rauhassa tervehtiä ihmisiä!” nuorempi huudahti takaisin tuohtuneena.
“Mene toki, Asagi. Ei ole kohteliasta antaa vanhemman naisen odottaa”, Kamijo silitti rakkaansa poskea hymyillen tälle.
“Sitä paitsi Mana odottaa sinua – hänellä on pieni yllätys sinulle.”
Heti miehen sanojen perään Ai tirskahti ja Namie ravisteli huvittuneena päätään. Kaori nosti katseensa Asagin kerroksen ovelle hymyillen mitä sydämellisimmin. Rikollisjärjestön johtaja katsoi kaikkia kummissaan eikä ollut varma, pitikö lainkaan näiden ilmeistä. Mitä Mana oli suunnitellut?
“Mikä yllätys?” mustatukka kumartui kiharahiuksisen ylle.
“Ei se olisi sitten yllätys, jos minä sen kertoisin”, aristokraattinen naurahti ja viittasi sitten ylimpään kerrokseen.
“Alahan mennä jo – sinua odotetaan.”

Kummissaan nelikon oudoista ilmeistä Asagi siirtyi äitinsä, joka näytti yhtä hämmentyneeltä, rinnalle. Uruha taas katseli tyynesti huoneistoa paljastamatta omia ajatuksiaan. Kolmikko siirtyi portaille ja nousi ylimmän huoneiston ovelle pantterimaisen ottaessa paitansa alta huoneistonsa avaimen. Lukko aukesi helposti, kuten aina, ja oven takana oli valoisaa heidän kävellessä eteiseen pudottaen nopeasti kengät pois jaloistaan.
“Asagi, sinä tulit viimein”, kuului hymyilevä tervehdys siniseltä sohvalta.
Mana hymyili rakkaalleen lempeästi silitellen valkoista Missiä, joka kehräsi kovalla äänellä. Miehen yllä oli tällä kertaa tummanvihreä pitkä hame, joka kapeni polvien kohdalta ja leveni jälleen siitä. Litteätä rintakehää peitti musta, kirjailtu paita, jonka hihoissa ja kaula-aukossa oli vihreätä pitsiä ja nauhaa koristeena. Mustat hiukset laskeutuivat olkapäisen yli hiukan kihartuen osan hiusten ollessa kohotettuna vihreällä nauhalla. Entinen soluttautuja oli yhtä kaunis, kuin aina, eikä ehtinyt edes tervehtimään kunnolla, kun kuului pientä jalkojen töminää hänen ja yakuzan makuuhuoneesta.
“Asagi-oji-san!” kuului riemukas pikkupojan huuto, joka sai Sayurin vetämään henkeä ja Uruhan kurtistamaan kulmiaan.

Asagi käänsi samassa katseensa makuuhuoneensa ovelle avaten suunsa hämmennyksessä. Pieni poika, jonka tummanruskeat hiukset olivat aivan sotkussa, ja sähköisetkin vielä, kurkisti oviaukosta hymyillen leveämmin kuin koskaan. Pitkähihainen, musta paita oli noussut paljastaen vaaleansinistä teepaitaa koiran kurkistaessa samaan aikaan lapsen jalkojen välistä. Yakuzan leuka levähti auki tämän osaamatta sisäistää näkemäänsä.
“Sinä tulit!” tummanruskeahiuksinen huusi riemuissaan Yorun haukkuessa terhakkaasti karvojen osoittaessa ties minne.
Kumpikin näytti vahvasti siltä, kuin olisivat tulleet kaivostyöstä tai valtavasta tyynysodasta, paitsi ettei hiekkaa tai höyheniä näkynyt missään.
“Gackt?” rikollisjärjestön johtaja sanoi hiljaa hymyn kohotessa välittömästi kasvoille tuon nimen sanomisesta.
“Asagi-oji-san!” nuorin kiljaisi riemuissaan pyrähtäen nopeasti juoksuun, joka muistutti enemmän kauriin loikkimista.
“Minulla oli kauhea ikävä!” poika hyppäsi enonsa syliin rutistaen kovaa tätä kaulan ympäriltä.
“Niin minullakin sinua”, mustatukka huokaisi halaten lämpimästi takaisin.
Kyyneleet olivat valua silmistä siitä ilosta, että tuo pieni lapsi puristi kuristavasti. Hän oli jo luullut, ettei koskaan enää ehkä näkisi mafian pientä ilopilleriä, vaikkei tämä edes tiennyt mitään niistä töistä, mitä muut tekivät. Sydämessä oli asunut kulkuepäivästä asti hirvittävä pelko, että nuorin vietäisiin jonnekin tuntemattomaan paikkaan kauas hänestä.
“Mitä sinä muuten teet täällä?” pantterimainen kysyi pehmeästi.

Samassa Gackt päästi irti enonsa kaulasta ja katsoi tätä kauhistuneena.
“Enkö minä saakaan tulla yökylään?” itkuinen ääni kysyi niin pettyneenä, että pisin melkein pudotti sukulaisensa sylistään.
“Saat tietenkin”, Asagi korjasi nopeasti ja sotki pienemmän hiuksia hymyillen.
“En vain osannut odottaa, että olisit täällä, kun minä tulisin”, mies lisäsi naurahtaen saaden taas hymyn kohoamaan nuorimman kasvoille.
“Eräs toinenkaan ei osannut odottaa näkevänsä sinua täällä”, rikollisjärjestön johtaja kääntyi ympäri paljastaen takaansa tulleet henkilöt.
Tummanruskeat silmät suurenivat hämmästyksestä, mutta sitten sitäkin leveämpi hymy sai kasvot kirkastumaan.

“Mummi!” pienin kiljaisi riemuissaan kurottuen Sayuria kohti käsien koettaessa saada naisesta otetta.
“Gackt”, elävä legenda toipui viimein hämmennyksestään koskettaen hiukan vapisevin sormin lapsen poskia.
“Miten olet voinut, kultapieni?” tomesodeasuinen kysyi hellästi ottaen tyttärenpojan syliinsä.
“Hyvin!” tummanruskeahiuksinen antoi ison pusun isoäitinsä poskelle.
“Entä sinä?”
“Hyvin, vaikka voinkin heti sinut nähdessäsi vielä paremmin”, vanhin silitti ja silotti samalla tummanruskeita hiuksia lapsen loistaessa.
Samassa tarkkaavainen miehen alku huomasi äidinäitinsä takana seisovan Uruhan. Tummanruskeat silmät katsoivat miestä ensin kummastuneena, sitten hymyillen käsien ojentautuessa eteenpäin vaativasti. Yakuza ja tämän äiti katsoivat lasta kummissaan, mutta sohvalla istuva vaatesuunnittelija ja emäntänsä lähellä seisova autonkuljettaja ilmeisesti arvasivat, mitä lapsen mielessä pyöri. Vaaleanruskeahiuksinen nimittäin kumartui alemmas entisen soluttautujan hymyillessä miehen teolle. Riemukas huudahdus pääsi ilmoille, kun lapsi otti kuljettajan hatun toisen päästä ja tunki sitä innoissaan omaan päähänsä.
“Vruum! Vruum!” pienet kädet nousivat pitelemään näkymätöntä rattia.
“Niin sitä pitää, Gackt”, Asagi asetti hatun hiukan paremmin pojan päähän tämän kikattaessa ilosta, kun sai olla kaiken huomion keskipisteenä.
“Miten sinä tänne tulit? Toiko äitisi sinut tänne?”
“Ei”, nuorin sanoi ja käänsi hatun päässään, että lippa osoitti taaksepäin.
“Minä kävin hakemassa Gackton”, Mana vastasi rauhallisesti keräten katseet samassa itseensä – paitsi yakuzan sisarenpojalta, koska tämä mietti parhaillaan, miten asettaisi uuden hattunsa mahdollisimman tyylikkäästi päähänsä.
“Sinä hait hänet?” Sayuri tuijotti kauniskasvoista epäuskoisena.
“Väitätkö sinä, että Hikaru antoi poikansa sinulle?”

“Äiti!” mustatukka huudahti kimpaantuneena.
“Ei se mitään, Asagi”, vaatesuunnittelija silitti Missin päätä hymyillen tietävästi.
“Mutta jos asian katsoo tietystä kulmasta, niin kyllä. Hikaru antoi Gackton minulle”, siniharmaisiin silmiin syntyi tietäväinen pilke.
“Hänellä ei ollut muita vaihtoehtoja.”
“Miten niin, ei ollut muita vaihtoehtoja?” elävä legenda säpsähti kiukusta ja harkitsi todellakin nylkevänsä mustahiuksisen miehen elävältä, jos tämä oli kehdannut satuttaa mitenkään hänen tytärtään.
Gackt ei huomannut katseiden tulista taistelua, jota pidettiin lapsen takia huomattavasti rauhallisempana, kuin kaksikko olisi halunnut. Lisäksi poika oli keskittynyt asettamaan hatun takaisin Uruhan päähän tämän kumartaessa jälleen tyylikkäästi, kun lippa asetettiin hullusti sivulle. Autonkuljettaja kuitenkin tarkkaili hiljaa tapahtumia, kun yakuza pyysi rakastajaansa kertomaan, mitä tämä tarkoitti.
“Minä kävin tänään Közin ja K:n kanssa Itsu moderulla ja täytyy sanoa, että oli vaihteeksi hauskaa, kun saatoin vain kuiskata K:lle, mitä halusin sanoa ja tämä sitten puhui puolestani”, entinen vakooja huokaisi, kuin raskas kivi olisi vierinyt pois rinnaltaan.
“Saimme hoidettua asiani harvinaisen nopeasti, kun kukaan ei kyseenalaistanut ideoitani, minkä jälkeen päätin palata Burutendoulle. Autolla sitten muistin, ettei Hikarusta tai Gacktosta ole kuulunut mitään – saatoin muistaa sen siitä hameesta, mikä oli eräällä naisella päällä…”, naamioitunut vajosi sekunniksi mietteisiinsä, mutta palasi nopeasti takaisin aiheeseensa.
“Pyysin Köziä ja K:ta viemään minut Hikarun luokse. Menin sitten vain koputtamaan ovelle ja Hikaru tuli avaamaan katsomatta edes, kuka sieltä tuli. Varsin varomatonta, mutta hän ilmeisesti oli kiihtynyt puhelustaan, koska juoksi heti keittiöön kännyköineen. Minä sitten astuin sisälle kaikkien muuttolaatikoiden keskelle ja huhuilin Gacktoa, joka sitten tulikin salamana paikalle.”

“Totta kai minä tulin heti paikalle, kun kuulin Mana-chanin äänen!” Gackt huudahti terhakasti kuin terrieri.
“Mana-chan on nätti ja kiva! Tahtoi nähdä heti!”
“Kiitos, Gackt”, Mana hymyili viehättävästi lapselle tämän hymyillessä onnellisena takaisin.
Sayuri henkäisi raskaasti koettaen parantaa valuvan pojan ympärillä olevaa otetta. Valitettavasti hän ei kuitenkaan jaksanut pidellä lasta kovin pitkään sylissään; ikä painoi jo käsissä ja viisivuotiaskin painoi jonkin verran. Asagi huomasi tämän, samoin kuin tummanruskeatukkainen, joka aikoi laskeutua alas, jolloin yakuza nappasi lapsen syliinsä. Pieni kikatus pääsi nuorimman suusta tämän rutistaessa ilosta ja tyytyväisyydestä enonsa kaulaa – tämän oli hyvä olla siinä.
“No, minä sitten kysyin Gacktolta, että oliko hän jo pakannut yökylää varten, johon hän tietenkin nyökkäsi niin pontevasti, että pelkäsin pään lähtevän irti. Pyysin häntä hakemaan tavaransa, jotta voisimme saman tien lähteä. Kun Gackt sitten lähti hakemaan huoneestaan tavaroitaan, Hikaru tuli paikalle muristen varsin kovalla äänellä siitä, että lapsenhoitaja oli sairastunut eikä voisi tulla huolehtimaan Gacktosta hänen matkansa ajaksi”, vaatesuunnittelija selitti vieden hiuksia korvansa taakse.
“Tietenkin Hikaru tivasi, mitä helvettiä minä siellä tein ja minä sitten vastasin pitäväni lupaukseni.”

“Lupauksesi?” vanhin kurtisti kulmiaan ravistellen hiukan käsivarsiaan.
“Siitä, että Gackt tulee meille yökylään tällä viikolla”, naamioitunut hymyili ovelasti pilkkeen koristaessa rajattuja silmiään.
“Että minä ja Asagi kuulemme Gacktosta. Sanoin Hikarulle viimeviikolla – sinä päivänä, kun oli ne naamiaiset – että minä tulen itse hakemaan Gackton, jos hän tai Asagi ei tuo tätä tänne luoksemme.”
“Mitä Hikaru sanoi siihen?” rikollisjärjestön johtaja liikkui lapsen kanssa lähemmäksi rakastajaansa.
“Tietenkin hän sanoi, ettei anna Gacktoa minulle, johon minä taas kysyin, että jättääkö hän matkansa väliin”, siniharmaasilmäinen selitti katsoen tomesodeasuista jatkaessaan.
“Sanoin, että olisiko parempaa vaihtoehtoa, kuin antaa pojan tulla minun kanssani Burutendoulle, kun kerran tarvitsi lapsenvahtia matkansa ajaksi. Täällä Gackt voisi olla rauhassa eikä tarvitsisi edes maksaa palkkaa millekään hoitajalle – vaikka lasku olisi luultavasti taas ohjattu Asagille.”
“Kyllä minä sen olisin maksanut, mutta näin on parempi”, pantterimainen silitti entisen soluttautujan poskea tämän kallistaessa päätään nautinnosta.
Gackt kikatti hiukan kuiskaten sitten jotain nopeasti sukulaisensa korvaan.
“Sitten kohta”, Asagi kuiskasi takaisin salaliittomaisesti, kun muut kolme katsoivat kaksikkoa ihmetellen.
“Kuunnellaan ensin Manan kertomusta.”
“Hikaru sitten aikoi väittää vastaan, mutta Gackt juoksikin paikalle kantaen varsin isoa reppua mukanaan ja huusi olevansa valmis lähtemään. Hikaru kiljaisi silloin, ettei Gackt lähde minun kanssani minnekään, koska hän ottaa tämän mukaansa. Gackt vain karjaisi, ettei mene mitään tyhmää taloa katsomaan, koska hän aikoo muuttaa Asagi-oji-sanin luokse, jos muuttaisi yhtään minnekään. Sitten -”
“Sitten minä näin Közi-chanin ja K-chanin ikkunasta ja juoksin ulos heidän luokseen!” pikkupoika kertoi riemuissaan.
“K-chan nosti ja heitti minut ilmaan!”
“K teki mitä!?” naisesta tuntui, että hän saisi kohta sydänkohtauksen.
“Nosti ja heitti ilmaan ja otti sitten kiinni!” musta silmät loistivat ilosta.
“Se oli kivaa! Sitten Közi-chan otti minut olkapäilleen istumaan, kun Mana-chan tuli takaisin meidän luoksemme.”

“Kerroin vain Hikarulle, että Gackt tosiaan lähtee minun mukaani ja pääsee sitä myöten näkemään pitkästä aikaa isoäitiään”, kauniskasvoinen selitti.
“Hikaruhan ei ole koskaan ollut kotona Gackton kanssa, kun olette tulleet käymään.”
“Ei niin”, Sayuri sanoi raskaasti.
“Mutta sitten me mentiin leffavuokraamoon ja kauppaan Mana-chanin kanssa!” Gackt halusi ilmiselvästi kertoa tarinan loppuun.
“Se oli hassua, miten ihmiset väisti Közi-chania ja K-chania. Sitten me mentiin karkkihyllylle ja ostettiin kaikkea hyvää!”
“Ostimme kyllä ihan kunnon ruokaakin”, Mana pisti väliin.
“Sitten me tultiin tänne ja minä sain leikkiä hetken Namie-chanin, Ai-chanin, Kaori-chanin ja Kamijo-chanin kanssa!” mustasilmäinen jatkoi välihuomautuksesta huolimatta.
“Ai-chan opetti minua tekemään letin Kamijo-chanin hiuksiin! Sitten minä autoin Kaori-chania kukka-asetelman kanssa ja Namie-chan kampasi minun hiuksiani, kun Mana-chan meni tekemään välipalaa.”
“Sinulla on siis ollut hauskaa”, Asagi naurahti hellästi miettien sitä, miten rakkaansa oli selittänyt hänen haareminsa pojalle.
“Joo!” sisarenpoika vastasi ja kaikkien hämmennykseksi alkoi pyristellä enonsa sylissä haluten alas.
“Mitä söitte välipalaksi?” Sayuri pisti väliin, koska halusi ilmiselvästi tietää, oliko ruokana ollut jotain karkkia tai muuta liian helppoa.
“Kaksi voileipää”, nuorin vastasi sukulaisensa päästäessä hänet viimein alas.
“Toisen päällä oli makkaraa, juustoa, kurkkua ja tomaattia, ja toisen päällä taas oli mansikkahilloa”, kieli vilahti nopeasti ylähuulen päältä lapsen muistaessa herkullisen makean maun.

Tarina kuitenkin keskeytyi suureen ähinään, kun pienin yritti työntää setäänsä lähemmäksi sohvaa ja entistä vakoojaa painaen käsiään tämän jalkoja vasten.
“Mene jo!” komento sai pantterimaisen naurahtamaan miehen viimein totellessa.
Yakuza siirtyi naamioituneen eteen ja kumartui tämän ylle nojaten kädellään selkänojaan.
“Nyt minun täytyy ilmeisesti tervehtiä sinua, kuten asianmukaisesti kuuluisi”, rikollisjärjestön johtaja kuiskasi pehmeästi nostaen hiukan kauniita kasvoja leuasta.
“Ihana nähdä sinua, rakas”, mustatukka painoi huulensa hellästi punattuja huulia vasten laihemman jäädessä hämmennyksissään tuijottamaan tätä silmät suurina, mutta pian tämä vastasi suudelmaan.
Entisen soluttautujan silmät eivät tosin olleet mitään verrattuina elävän legendan järkytyksestä laajenneisiin silmiin, koska ne olivat varmasi isommat kuin gongit. Miten Asagi kehtasi suudella toista miestä, kun Gackt oli vielä siinä vieressä ja ilmeisesti tiesi siniharmaasilmäisen olevan myös mies!?

Taputus sai kuitenkin niin Sayurin kuin Uruhan hätkähtämään rakastavaisten keskeyttäessä nautinnollisesti suudelmansa.
“Niin sitä pitää”, Gackt taputti vielä lisää kihertäen ilosta.
“Asagi-oji-san ja Mana-chan ovat nättejä yhdessä.”
“Kiitos, Gackt”, Asagi hymyili entistä leveämmin sipaistessa puuteroitua poskea.
“Mutta mitä muuta olette puuhanneet vai söittekö vasta hetki sitten välipalan?” mies oli huomannut äitinsä tiukan katseen ja päätti siksi vaihtaa nopeasti puheenaihetta, koska ei halunnut enempää kuulla saarnoja.
“Minä olen leikkinyt Yorun kanssa!” tummanruskeahiuksinen huudahti ja kääntyi välittömästi koiraa kohti.
“Vai mitä, Yoru?”
Lemmikki haukahti terhakkaasi hännän heiluessa kiivaasti etutassujen talloessa lattiaa odotuksesta. Eläimellä oli vahva tunne siitä, että se saisi kohta lisää huomiota ja tekemistä.
“Me ollaan vedetty solmua ja sitten minä olen ajanut sitä takaa!”
Uruha vilkaisi hiukan pidemmälle huoneeseen ja huomasi sitten ruttaantuneen maton parvekkeella, sekä muutaman tyynyn lattialle sekaisin lojuvien lehtien kanssa. Kyllä vain, poika ja koira olivat tosiaan riehuneet koko sydämestään.
“Sitten Mana-chan opetti meille kivan leikin!” huudahdus keskeytti miehen ajatukset.

“Minkä leikin?” isoäiti kysyi välittömästi katsoen naisellista tiukasti.
“Minä näytän teille!” mustasilmäinen hymyili aurinkoisesti ja kipitti nopeasti entisen soluttautujan luokse.
“Mana-chan, anna namuja.”
“Tietenkin minä annan”, naamioitunut hymyili siirtäen kissan pois sylistään.
Missi naukaisi haukotellen, mutta hyväksyi kuitenkin, että päätyi takaisin kankaiselle istuimelle lämpimän sylin sijaan. Valkoinen lemmikki aisti, että oli varsin erikoinen hetki, kiitos pienen pojan, ja päätti siksi käyttäytyä kiltisti. Elegantisti mies kohottautui ylös lapsen ottaessa kiinni häntä kädestä hymyillen onnellisena. Meikannut vastasi hymyyn lämpimästi heidän siirtyessään innosta pyörivän Yorun kanssa keittiön puolelle. Vaatesuunnittelija liikkui pehmeästi lyhyin askelin eräälle kaapille ja otti sieltä pienen pussin, josta kaatoi jotain ruskeata pojan käteen.
Gackt otti koirannamuja kahteen käteensä ja kääntyi sitten ympäri Yorun nuuhkiessa uteliaana käsiä.
“Yoru, istu!” poika komensi ja mustan koiran takapuoli iskeytyi välittömästi lattialle.
“Paikka!” nuorin sanoi ja kääntyi sitten nopeasti ympäri kipittäen pitkin huonetta.
Suurella tohinalla, kuin joulupukin tonttu, lapsi piilotti pieniä namuja sohvaan, pöydän alle ja erilaisiin paikkoihin, joista pieni koira silti saattoi saada ne. Viimeisen namun tummanruskeasilmäinen piilotti kuitenkin enonsa käteen hymyillen viattomasti.
“Yoru…”, pienin kääntyi ympäri katsoen keittiöön, jonne eläin oli jäänyt selkä häneen päin eikä kyennyt siksi näkemään, minne kaikki namut olivat menneet.
“Etsi!”

Koira kääntyi nopeasti ympäri ja syöksähti keskelle olohuonetta pysähtyen sitten nuuhkimaan ilmaa. Kirsu liikkui vinhasti päästäen kummallista tuh tuh ääntä nuuhkun rientäessä pitkin huonetta löytäen ensimmäisen nappulan olohuoneen pienen pöydän alta. Lemmikin nenä vei seuraavaksi parvekkeelle, josta eläin palasi pian pureskellen tyytyväisenä löytämiään herkkuja. Miehen alku nauroi hiljaa, koska ei halunnut häiritä uuden ystävänsä keskittymistä, mutta ei voinut silti ilolleen mitään, kun skotlanninterrieri löysi sohvaan piilotetun herkun. Vähitellen kaikki namut löytyivät, paitsi se yksi, joka oli yakuzan kädessä. Lopulta kuitenkin Yoru sipsutti pidemmän isäntänsä luokse koettaen kurottua kirsullaan nuuhkimaan tämän oikeata kättä. Eläin kohottautui varovaisesti nojaamaan etutassuillaan miehen jalkoja vasten ojentaen tassua vaativasti nyrkkiä kohti.
“Ole hyvä, Yoru”, Asagi naurahti avaten kätensä, jolloin koira hotkaisi samassa namunsa.
“Hyvä tyttö, Yoru!” Gackt nauroi vielä lisää pomppien koiran luokse.
Kädet kiertyivät lemmikin ympärille eläimen haukahdellessa tyytyväisyydestä, kun sitä kehuttiin. Häntä viuhui iloisena ja kieli lipoi nauravia kasvoja, mikä sai lapsen nauramaan vielä enemmän.
“Olet maailman paras koira!”
“Tuota nuo kaksi ovatkin sitten puuhanneet”, Mana kertoi siirtyen takaisin sohvalle, mutta ottikin piirustuksensa olohuoneen pöydältä.
“Leikkineet ja pitäneet hauskaa.”
“Kuulostaa hyvältä”, yakuza hymyili, kun poika nappasi lattialta solmun ja alkoi kiskoa sitä äkäistä terrieriä vastaan eläimen muristessa leikkisästi.
Mikään ei jostain syystä lämmittänyt enempää mieltä, kun Gackt, joka riehui hänen kodissaan Yorun kanssa. Hän olisi voinut katsoa tuota näkyä ikuisuuden, mutta eräs ei sitä sallinut.
“Asagi, meillä on vielä keskusteltavaa!” Sayuri kivahti kääntyen kohti vierashuonettaan.
“Tule perässäni!”
“Tulen, tulen”, mustatukka huokaisi raskaasti vilkaisten vielä rakastajaansa ja pikkupoikaa.
“Mutta vain hetkeksi.”
“Kouyou, mene sinä vain huoneeseesi lepäämään”, elävä legenda sanoi siirtyessään makuuhuoneensa ovelle.
“En tarvitse sinua enää tänään.”
“Kuten haluatte”, Uruha kumarsi ja avasi itselleen varatun vierashuoneen oven.

Asagi siirtyi äitinsä kanssa tämän vierashuoneeseen ja autonkuljettaja painui omaan huoneeseensa päättäen ottaa pienet päivätorkut. Gackt peuhasi sillä välin, aikuisten keskustellessa ja Manan piirtäessä, ensin Yorun kanssa, mutta koira alkoi jo väsyä – olihan se jo varsin usein etsinyt namuja ja tuollainen nuuhkiminen oli väsyttävämpää kuin solmun vetäminen. Onneksi poika huomasi, että Missinkin kanssa oli mukavaa leikkiä. Kissasta oli hauska jahdata rypistettyä voipaperin palaa pitkin huonetta. Lisäksi valkoinen, elegantti eläin ei voinut vastustaa kiusausta, kun lapsi ryhtyi leikkimään Manan peilillä heijastaen pienen valon sinne tänne Missin loikkiessa pitkin seiniä.

Miehen alku sai kerrankin riehua niin paljon, kuin halusi ilman, että kukaan kielsi kiljumasta tai nauramasta. Vähitellen tämäkin väsyi kissan mukana vaatesuunnittelijan jatkaessa piirustuksensa parissa tarkkaillen lasta silmäkulmastaan, ettei tämä juoksentelisi liikaa parvekkeella tai muuten satuttaisi itseään. Eipä hänen tarvinnut sitä enää kauaa miettiä, kun yllättäen tummanruskeahiuksinen nousikin sohvalle ja konttasi hänen luokseen.
“Minua väsyttää. Minä lepään hiukan”, Gackt sanoi yllättäen ja laski päänsä Manan hämmennykseksi hänen syliinsä käpertyen siihen makaamaan.
“Nyt on hyvä olla”, pieni huokaisu pakeni hymyilevästä suusta mustahiuksisen laskiessa suunnittelemansa vaatteen sivummalle.
Miehellä ei ollut mitään tietoa siitä, miten hänen olisi pitänyt toimia tai ajatella. Tämä oli nimittäin ensimmäinen kerta, kun yksikään lapsi vain tuli ja laittoi päänsä siniharmaasilmäisen reiden päälle. Tummanruskeasilmäinen ei sitä kuitenkaan ilmeisesti huomannut, koska hymyili vain tyytyväisenä sulkien silmänsä.
“Mana-chan, katsotaanhan me tänään elokuvia?” kuului hellä kysymys, joka muuttui hiukan kimeämmäksi haukotuksen myötä.
“Tietenkin katsotaan – sitä vartenhan me vuokrasimme muutaman elokuvan”, vaatesuunnittelija laski vapisevan kätensä pienelle päälle silittäen hellästi.
Mitään muuta aivot eivät keksineet siinä tilanteessa, vaikka tämä saikin entisen soluttautujan tuntemaan harmikseen itsensä naiseksi.
“Valvotaanhan me tosi myöhään?” käsi laskeutui jalalle kasvojen viereen sormien räpeltäessä hiukan vihreätä kangasta.
“Niin myöhään, kuin jaksat ja haluat”, kauniskasvoinen hymyili lapsen suloisuudelle.
“Hyvä”, hengitys alkoi hidastua ja tasaantua unisesti.
“Mana-chan…?” kuului jälleen entistä hiljaisempi ja mumisevampi kysymys.
“Niin?”
“Saanhan minä leikkiä tänään vielä Yorun ja Missin kanssa?” poika kysyi uneliaalla äänellä, mikä kertoi tämän nukahtavan aivan kohta.
“Saat toki”, siniharmaasilmäinen kuiskasi jatkaen tuudittavaa silitystään.
“Kiva…”, Gackt mumisi hiljaa vaieten hetkeksi, mistä vanhempi päätteli lapsen nukahtaneen.
“Äiti…”, tummanruskeahiuksisen yllättävä mumina sai Manan vetämään kiivaasti henkeä ja melkein hyppäämään kauhistuneena ilmaan.
“Saanhan… minä leikkiä… vielä tänään… isän kanssa…?”

“Isän kanssa?” mies kurtisti entistä säikähtäneempänä kulmiaan ja kumartui pienemmän ylle.
Lapsi oli kuitenkin viimein nukahtanut, mikä ei lainkaan helpottanut naamioituneen oloa. Päinvastoin, nyt hän tunsi olonsa entistä kurjemmaksi ja säikymmäksi. Mitä ihmettä tässä pitäisi sanoa, tehdä tai edes ajatella? Saattoihan lapsi unohtaa uneen vajotessaan, kenen sylissä oli, mutta sitä entinen vakooja ei uskonut, koska Hikaru ei vaikuttanut läheiseltä poikansa kanssa. Gackt oli siis juuri kutsunut häntä äidiksi, vaikka tiesi hänen olevan mies! Oliko se hyvä vai huono asia? Oliko tuo äskeinen puhe ollut jotain uneliasta höpötystä, vai alitajunnan puhetta todellisista tunteista? Entä tuo isä sitten? Tarkoittiko poika sillä Asagia? Pitikö Gackt setäänsä isänään?
“Huh huh!” kuului valtava huokaisu, kun vierashuoneen ovi suljettiin.
“En ole varmaan eläessäni saanut noin kovaa läksytystä!”
“Hys!” sormi nousi maalatuille huulille välittömästi mustahiuksisen kääntyessä katsomaan rakastaan.
Asagi pysähtyi välittömästi katsoen kummissaan laihempaansa.
“Mikä on?” mies kysyi hiljaa, matalalla äänellä.
“Gackt nukahti juuri”, Mana kuiskasi takaisin kääntyen jälleen silittämään pörröisiä hiuksia.
“Nukahtiko?” yakuza hymyili ja hiippaili hiljaa kaksikon luokse.
“Ei ihmekään, kun on saanut leikkiä ja riehua koko täällä olonsa ajan.”
“Ei niin”, entinen soluttautuja myönsi ja mietti, pitäisikö hänen mainita vanhimmalle kuulemastaan.
“En olisi uskonut, että hänessä riittäisi noin paljon energiaa”, mustahiuksinen huomautti vilkaisten sitten sohvan toisessa päässä rentoina makaavia eläimiä.
“Hän onnistui väsyttämään Yorun ja Missin.”
“Näköjään”, matala naurahdus pakeni pantterimaisen huulilta tämän katsoessa omasta mielestään uskomattoman kaunista näkyä.

Rikollisjärjestön johtaja oli kyllä muutaman kerran miettinyt silloisen puistotapauksen jälkeen, miltä entinen vakooja näyttäisi Gackton kanssa. Hän oli usein pohtinut, miltä tuntuisi tulla kotiin, kun kaksikko odottaisi häntä hymyillen. Mielessä oli käynyt se, miten Gackt leikkisi Manan kanssa tai juttelisi kaikenlaista mukavaa. Kuitenkaan hän ei ollut uskaltanut kuvitella tätä näkyä, koska oli pelännyt ryhtyvänsä toivomaan liikaa sitä, mikä ei ollut mahdollista. Nyt se pieni haave kuitenkin näkyi silmien edessä: Mana, joka piteli nukkuvaa lasta sylissään ja silitti hiljaa, itse sitä välttämättä huomaamatta, hymyillen tummanruskeita hiuksia.
“Pitäisiköhän Gackt viedä nukkumaan muualle, etteivät hänen niskansa tule kipeäksi tässä sylissäni nukkumisesta?” vaatesuunnittelija kysyi viimein katsoen pisintä pehmeästi.
“Se olisi luultavasti parasta”, Asagi kuiskasi hellästi siirtyen mustahiuksisen eteen.
“Minä voin kantaa hänet”, kädet liukuviat nukkuvan lapsen alle ja nostivat kevyesti ilmaan.
“En ole vielä laittanut meidän viimeistä vierashuonetta kuntoon”, Mana nousi sirosti ylös, kun yakuza kääntyi ympäri.
“Viedään hänet sitten meidän makuuhuoneeseemme”, vanhin ehdotti saaden hyväksyvän nyökkäyksen.

Hiljaa kaksikko siirtyi makuuhuoneensa ovelle naisellisimman avatessa oven, jotta rakkaansa saattaisi astua sisään poikaa kantaen. Pieni naurahdus pääsi huulten välistä rikollisjärjestön johtajan huomatessa peiton olevan ihan möyritty ja puoliksi lattialla. Ilmeselvästi Yoru ja Gackt olivat riehuneet vuoteessa leikkien luolaleikkejä tai muuta sellaista.
Varovaisesti pantterimainen laski pojan vuoteelle nukkumaan varoen tämän päätä. Entinen soluttautuja siirsi hellästi tyynyn nukkuvan pään alle nostaen peiton takaisin vuoteelle ja lapsen päälle.
“Nukkukoon siinä pienet päiväunet”, mustasilmäinen silitti hiukan sisarenpoikansa poskea kääntyen sitten rakastajansa puoleen.
“Me voimmekin sitten olla hetken kahdestaan, koska äiti päätti ottaa hiukan hermolomaa minun mahdottomuudestani.”
“Kuulostaa mukavalta”, mustahiuksinen hymyili koskettaen hellästi pidempänsä olkapäätä.
“Vaikkemme ehdikään kauaa olemaan kahdestaan. Gackt luultavasti herää pian ja vaatii meitä leikkimään kanssaan”, rikollisjärjestön johtaja jatkoi heidän siirtyessään siitä ovelle.
“Se onkin hiukan pelottavaa”, entinen vakooja sanoi hiljaa.
“Kuinka niin?” Asagi pysähtyi samassa ja katsoi hämmentyneenä Manaa.
“Luulin, että tulit hyvin toimeen Gackton kanssa.”
“Niinhän minä tulenkin”, siniharmaasilmäinen näytti vaivaantuneelta miettiessään, kertoisiko lainkaan uneen vajonneen pojan puheista.
“Ennen nukahtamistaan Gackt kysyi minulta, saako hän leikkiä vielä tänään isänsä kanssa”, mies päätti odottavan katseen alla kertoa osan totuudesta.
“Sanoiko?” vanhempi hätkähti hiukan.
Tämä ei ollut osannut odottaa tuollaista.
“Kyllä vain”, kauniskasvoinen nyökkäsi ja käänsi katseensa takaisin nukkuviin kasvoihin.
“Se tosiaan oli juuri se hetki, kun hän nukahti… Minusta tuntuu, että hän tarkoitti isällä sinua.”

“En usko”, mustatukka ravisti päätään vilkaisten sukulaistaan.
“Esittelin usein hänen ensimmäisenä elinvuotenaan Takerun ja muiden sukulaistemme kuvia, joita olemme katselleen myöhemminkin yhdessä, koska Hikaru ei ole halunnut muistella menneitä. Gackt siis tietää hyvin, etten ole hänen isänsä.”
“Hän voi tietää sen, muttei ehkä tunne niin”, vaatesuunnittelija huomautti ja otti rakastaan kädestä kiinni.
“Sinä olet ollut koko Gackton elämän ajan hänen rinnallaan. Sinä olet huolehtinut hänestä ja leikkinyt – olet ollut ainoa kunnon mies Gackton elämässä. Siksi Gackt luultavasti ajattelee – ei, vaan tuntee sinut isäkseen”, siniharmaat silmät katsoivat syvälle pidemmän omiin.
“Siksi Gackt ei missään nimessä halua jättää sinua ja muuttaa pois: Hän pelkää menettävänsä isänsä – ei enoaan. Mitä voi odottaa pojalta, joka ei ole koskaan tavannut oikeata isäänsä, mutta tämän äidinveli on jatkuvasti huolehtinut ja ollut läsnä? Lapselle on normaalia etsiä itselleen vanhemmat, jotka rakastavat: äidin ja isän. Sinä et ole koskaan ollut eno, vaan isä, vaikket olisikaan sitä vereltäsi.”
“Jos asia on noin, olen sekä iloinen, että surullinen”, pantterimainen huokaisi ottaen rakastaan kädestä kiinni.
“Iloinen, että olen Gacktolle tärkeä, ja että hän haluaa olla kanssani. Surullinen taas olen siksi, koska pelkään, että kuolen ja hän jää yksin – tai hänet viedään pois luotani.”
“Turhaan sinä pelkäät”, Mana kuiskasi hiljaa suukottaen rikollisjärjestön johtajan poskea.
“Kukaan mafiasi miehistä ei aio jättää Gacktoa yksin emmekä aio päästää häntä kauas sinusta. Hänellä on kaikki miehesi tukenaan, mitä ikinä tulee tapahtumaan. Nyt hänellä on sinut – mitä muuta Gackt, tai edes minä, kaipaisimme?”
“Ihana kuulla sinun sanovan noin”, yakuza hymyili vetäessään laihemman kanssaan takaisin olohuoneeseen sulkien oven perässään.
“Minä rakastan sinua, Mana.”
“Ja minä sinua, Asagi.”

----------

Jonkin ajan päästä Gackt sitten heräsi ja riensi välittömästi enonsa ja tämän rakkaan luokse. Pian myös Sayuri saapui paikalle käytyään ensin katsomassa Uruhan puuhia – tämä luki erästä kirjaa ja uskoi saavansa sen luettua vielä samana vuorokautena, ellei tulisi muuta tehtävää. Elävä legenda hymyili pienesti huomattuaan Gackton juoksevan kiljuen ja nauraen Yorun kanssa hirviönä karjuvaa Asagia karkuun. Valitettavasti nainen ei ollut niin iloinen siitä, kun lapsi halusi käydä katsomassa alakerran väkeä, kun Mana laittoi karkkia ja muuta hyvää pieniin kuppeihin tulevaa piirrettyä varten. Tomesodepukuinen oli kauniskasvoisen kiukuksi tullut keittiöön tekemään ravitsevaa iltapalaa tyttärenpojalleen. Kylmien, ja välillä varsin räjähtävien, katseiden sodista huolimatta ilta kului hyvin, kun yakuza palasi takaisin tummanruskeasilmäisen kanssa. Iltapalan jälkeen kolmikko siirtyi sitten vierashuoneeseen laittamaan paikkaa valmiiksi lasta varten, vaikka tämä huusikin, ettei nukkuisi koko yönä, kun naamioitunut suostutteli tätä laittamaan pyjaman päälle.
“Sitten sinä nukut huomenna päivällä”, Asagi sipaisi pojan nenää äitinsä katsoessa kolmikon keskustelua ja naurua ovensuusta.
Nopeasti nainen kuitenkin vetäytyi pois kertoen menevänsä aikaisin nukkumaan. Tämä oli hiukan hämmästyttänyt Gacktoa, mutta isoäiti selitti hellästi, että vanhemmalla iällä kannatti vain mennä aikaisemmin nukkumaan. Sayurin lähtö helpotti huomattavasti Manan oloa tämän istuutuessa viimein olohuoneen sohvalle. Tummanruskeasilmäinen halusi välttämättä istua heidän väliinsä, mikä sai kaksikon hymyilemään huvittuneina. Ilta sitten kuluikin elokuvan ääressä kolmikon syödessä kaikkea hyvää, mutta viimein lapsi nukahti jälleen sohvalle kaksikon väliin käpertyneenä pienelle kerälle. Yakuza siis kantoi lapsen nukkumaan valmiiksi laitetulle vuoteelle ja kiitti mielessään sitä, että vaatesuunnittelija oli saanut lapsen suostumaan vaihtamaan vaatteensa pyjamaan. Entisellä soluttautujalla tuntui olevan omituinen, hänelle käsittämätön vaikutus poikaan, mikä ei tuntunut lainkaan pahalta. Sillä välin, kun pisin peitteli sisarenpoikansa, siniharmaasilmäinen sammutti television ja laittoi makeiset keittiön pöydälle siirtyen siitä sitten kylpyhuoneeseen valmistautumaan yöpuulle menoa varten.

“Mukava ilta”, Asagi huokaisi noustessaan vuoteelle.
Hän oli jo peseytynyt, mutta Manalle kesti hiukan – tällähän oli valtava kerros meikkiä kasvoillaan.
“Totta”, kuului avonaisesta ovesta vastaus.
“Kerrankin äitisi ei jäkättänyt koko aikaa siitä, kuinka väärin sinä johdat mafiaasi.”
“Johdanko minä sitten mielestäsi sitä väärin?” mustatukka kysyi hieraisten hiukan mustia boksereitaan.
Tuntui oudolta nukkua vaatteet päällä, koska normaalisti he nukkuvat kumpikin alastomina, mutta nyt se ei ollut mahdollista tai edes sopivaa. Olihan sentään vanhempi nainen ja pieni lapsi vieraina talossa. Se kyllä harmitti miestä tavallaan, koska he eivät voineet olla niin läheisiä, kun oikeasti halusivat.
“Et”, kuului pieni naurahdus, kun siniharmaasilmäinen astui makuuhuoneen puolelle sulkien oven perässään kiinni.
“Sinä johdat meitä juuri niin, kuten on hyvä”, käsi siirsi hiukan pitkiä hiuksia, jotka valuivat viettelevästi olkapäiden yli vaalealle vartalolle.
Pieni uikahdus pakeni pantterimaisen huulilta tämän katsoessa kaunista näkyä, jota häiritsivät eräs ikävä piirre: mustat bokserit.
“Mana… Ota nuo pois…”, yakuza ulisi hiljaa ojentaen kätensä rakastajaansa kohden.
“En ota”, entinen soluttautuja sanoi päättäväisesti, vaikka todellisuudessa halusi repiä vaatteen päältään.
Sen siitä sai, kun oli tottunut nukkumaan alastomana. Sitten, kun täytyi nukkua hiukan siveellisemmin, tuli hirvittäviä hankaluuksia.
“Mutta kun minä haluaisin nähdä sinut kokonaan”, mustatukka huomautti koiranpentuilmeellä.
“Tiedät hyvin, etten voi ottaa, kuten et sinäkään”, siniharmaasilmäinen ravisti päätään ja siirtyi vuoteen toiselle puolelle peiton alle.
“Mana, me voisimme lukita oven…”, vanhempi veti laihemman itseään vasten suukottaen kaulaa lipaisten hiukan ihoa kielellään.
“Entä jos Gacktolle tuleekin jokin hätä? Entä sitten? Joutuisimme koputuksen takia joka tapauksessa keskeyttämään eikä minua tosiaan inspiroi kuulla Gackton ääntä tai äitisi marmatusta oven takaa, kun sinä työnnyt sisääni”, kauniskasvoinen huomautti sulkien silmänsä.
“Mutta emme ole saaneet kunnolla nauttia toisistamme pitkään aikaan”, mustasilmäinen yritti vielä.
“Jos tarkkoja ollaan, emme ole rakastelleet kunnolla sen jälkeen, kun äitisi tuli”, naamioitunut huomautti sarkastisesti.
“Kamalaa! Äitini pilaa seksielämäni!” pidempi pakeni peiton alle suukottamaan kiihottavasti vatsaa.
“Eikös Ruiza jotain sellaista ennustanut?” mustahiuksinen naurahti kutittavasta kosketuksesta.
“Lisäksi, Asagi, minua nukuttaa aivan hirveästi.”
“Mikäs sinua nyt noin väsyttää?” Asagi nousi takaisin peiton alta rakastajansa päälle.
“En ole koskaan ennen touhunnut paljon ylienergisen lapsen kanssa”, Mana hymyili pienesti painaen suukon rakkaansa huulille.
Se ei tosin jäänyt siihen suukkoon, vaan huulet halusivat lisää. Suudelma oli kaunis; pieniä huulien liikkeitä toisiaan vasten silmien sulkeutuessa nauttimaan hetkestä. Kädet liikkuivat toistensa vartaloilla heidän halutessa lisää, mikä ei ollut mahdollista. Ehkä se teki hetkestä jopa kiihottavamman ja upeamman, juuri se, ettei saanut mennä liian pitkälle.
“Koetetaan sitten huomenna, jos saisimme Sayurin viemään Gackton vaikkapa puistoon”, entinen soluttautuja kuiskasi, kun rikollisjärjestön johtajan kierähtäessä sivummalle ja naisellisemman liukuessa tämän kainaloon.
“Saisimme sitten ainakin kolme tuntia omaa aikaa, kun Gackt haluaisi keinua tai laskea liukumäkeä.”
“Kuulostaa suunnitelmalta”, vanhempi naurahti silittäen mustia hiuksia.
“Hyvin ihanalta sellaiselta.”
“Niin minustakin”, kauniskasvoinen mumisi haukotellen.

He olivat siinä hetken hiljaa, kunnes mustasilmäinen kuuli hiljaista tuhinaa. Mana oli viimein nukahtanut turvalliseen kainaloon. Asagi painoi hellän suudelman tämän poskelle katsoen rakastamiaan kasvoja. Pieni hymy koristi kauniita huulia ja sai miehen näyttämään harvinaisen tyyneltä. Ilmeisesti päivä oli tosiaan ollut entiselle soluttautujalle raskas, mutta nyt tämä saisi levätä.
Käsi kohosi ottamaan nuoremman vasemman käden omaansa sormien hyväillessä nimetöntä hellästi.
“Huomenna minä kysyn sitä, Mana”, yakuza kuiskasi hiljaa, vaikka tiesi, ettei toinen kuullut.
“Huomenna minä aion muuttaa meidän kaikkien elämän – haluan tehdä sinusta mieheni, rakkaani – loppuelämiemme ajaksi.”

**********

Sayuri räpytti punoittavia silmiään väsyneenä. Aurinko tanssi säteineen hänen kasvoillaan, eikä nainen pitänyt siitä yhtään. Mustahiuksinen oli unohtanut laittaa ikkunaverhot kiinni ennen nukkumaanmenoa. Käsi nousi pyyhkimään uupuneita silmiä. Vaikka elävä legenda olikin mennyt aikaisin nukkumaan, mietteet ja pelot olivat valvottaneet yömyöhään. Hän oli ollut jopa silloin hereillä, kun Gackt oli viety huoneeseensa ja televisio oli sammutettu.

Varovaisesti leski nousi vuoteessa istumaan ja laski paljaat jalkansa lattialle. Jalat nousivat samassa ilmaan kylmästä kosketuksesta, mutta päättäväisesti alamaailman kruunaamaton kuningatar painoi jalkansa maahan suostumatta näyttämään sitä, miten inhosi kylmää. Pientäkään heikkoutta ei saanut näyttää edes poikansa kotona, jonne viholliset eivät niin vain päässeet. Onneksi varpaat pääsivät pian pehmeiden tossujen lämpöön hahmon suoristautuessa. Pitkä satiiniyöpaita laskeutui hipomaan lattiaa mustasilmäisen liikkuessa pehmein kissanaskelin ottamaan tuolilta yukatan lämmittämään laihaa vartaloaan. Sayuri käveli varovaisesti peilin eteen vilkaisemaan kasvojaan. Rypyt koristivat kasvoja muistuttaen ikääntymisen ikävistä puolista. Käsi nousi nyppäisemään nopeasti yhden harmaan hiuksen, joka loisti muuten korpinmustassa kuontalossa. Hiukset vapaina tuollainen ikävä muistutus oli helpompi huomata. Raskas huokaisu pakeni naisen huulilta hänen ottaessa harjan käteensä selvittäen takkuja. Kohta puoliin, kun harmaita löytyisi liikaa ja niiden nyppiminen aiheuttaisi kaljuuntumista, hänen olisi alettava ikuiseen värjäyksen kiertoon.
Hiukset valuivat viimein sileinä olkapäiden yli kiiltäen kauniisti puhtauttaan. Siitä huolimatta leski tunsi itsensä hyvin likaiseksi, suorastaan saastuneeksi ja tahratuksi astuessaan viimein ulos vierashuoneestaan pienelle käytäväpätkälle siirtyen tilavaan olohuoneeseen. Kaikkialla oli vielä pimeätä ja parvekkeen lasiseinien ja oven edessä olivat verhot. Se oli hyvä, koska mustahiuksinen halusi piilottaa oman likaisuutensa.

Se oli taas tullut hänen uniinsa. Ilta, jona mustasilmäinen oli saanut puhelun ihmiseltä, josta ei ollut kuullut mitään pitempään aikaan kuin omasta pojastaan. Soittaja oli tehnyt jotain hämmästyttävää: pyytänyt häntä palaamaan takaisin Osakaan, vaikka vuosia sitten oli käskenyt, ettei saisi koskaan palata.
“Asagi ei pärjää yakuzana. Hän ei ole vieläkään onnistunut nitistämään Rukaa, vaikka tämä uhkaa hänen henkeään. Sinun on osoitettava, miten hänen kuuluu johtaa muita. Sinun on näytettävä oikea tapa elää”, ääni oli kuiskaillut, vaikka Sayuri oli pyytänyt tätä puhumaan kovempaa.
“Lisäksi on muutakin, mitä sinun tulee tietää”, puhunut oli jatkanut.
“Miten soveliasta se on yakuzalle, että hän vehtaa miesten kanssa? Ennen kaikkea transvestiitin kanssa? Miten kukaan yakuza voi saada sellaisesta suhteesta jälkeläisiä? Onhan hänellä toki haareminsa naiset, mutta aikooko Asagi ottaa yhtäkään heistä vaimokseen? Ei. Häpeäksi on suvulleen, tuo esikoinen – ainut jälkeläinen mahtavalta Yoshikilta. Voitko katsoa sitä sivusta? Voiko äiti katsoa, kun ainut poikansa vie itsensä tuhoon mielettömyyksillään kuvitellen sitä onneksi?”
Paljon muutakin soittaja oli kertonut. Varsin yksityiskohtaisia tietoja siitä, miten Asagi ei pärjännyt Kuro Kagen kokouksessa, vaan hänen ylitseen suunnilleen käveltiin. Kuinka tämä oli uppiniskainen ja mietti asioita, jotka eivät kuitenkaan kuuluneet tälle. Se, miten läheinen tämä oli, suorastaan kaveerasi omien miestensä kanssa ja oli aivan liian läheinen Hide-zoun kanssa. Mana oli kuitenkin kaikkein pahin.
“Hän tekee, mitä tahtoo ja saa kaiken, mitä haluaa. Asagi ei ole hänelle kuin materiaalisen tyydytyksen tuoja. Voitko sinä todella vain sulkea silmäsi tuolta? Voitko antaa Asagin kuvitella, että hän on onnellinen? Jos olet koko sydämestäsi hänen äitinsä, vaikka uhkasitkin Asagin henkeään hänen tietämättä, tiedän kyllä, että hänen omaksi parhaakseen sinun on tehtävä jotain! Sinä menet ja laitat asioiden menemään niin, kuin niiden kuuluu mennä!”
Siksi alamaailman legenda oli saapunut takaisin Osakaan. Katsomaan, oliko hänelle puhuttu totta. Osa puheesta piti paikkansa, mutta varsin hyvin Asagin asiat olivat olleet. Miehet olivat kuuliaisia, vaikka näiden puheita, tapoja ja työmäärää pitäisi hioa vielä paljonkin, nämä vaikuttivat uskollisilta alaisilta. Ulkonäkö saattoi kuitenkin pettää, nainen huomautti itselleen ravistaen päätään. Mana oli siitä elävä esimerkki, samoin Hide-zou. Toimitusjohtaja saattoi hiljaisuutensa ja vakavuutensa takia näyttää jotenkin apaattiselta, heikoimmalta lenkiltä, mutta asia ei tosiaankaan ollut niin. Tatemonoki oli noussut loistoonsa kakkosmiehen päättäväisyyden takia – ei siis tarvinnut olla nero tajutakseen, että tämä oli henkisesti uskomattoman vahva. Ehkä jopa mafian vahvin mies, jopa yakuzaa vahvempi. Tätä varten oli aikoinaan tarvittu kovia otteita – heikkouden täydelliseen iskemiseen. Entinen soluttautuja oli toinen juttu.

Namielta Sayuri oli kuullut Manasta, Hide-zousta ja Kamijosta jotain – he kaikki olivat ainutlaatuisia. Asagi oli varsin nirso miesten suhteen: Tälle kelpasi vain paras. Eniten aikaa oli kuitenkin mennyt vaatesuunnittelijan persoonan ja muiden asioiden selvittämiseen, minkä takia nainen oli joutunut viettämään ikävän paljon haaremin kanssa aikaa. Olivathan nuo naiset hyvin sieviä, mutta yksikään ei olisi sopiva yakuzan vaimoksi – kukaan heistä ei olisi riittävän hyvä Asagille. Namie oli, tietämättä vanhemman todellisista ajatuksista, kuitenkin viimein kertonut, ettei Mana ollut mikään kiltti tapaus. Tämä oli joko tappanut tai ajanut tiehensä kaikkia asemansa uhkaajat – pahiten oli kuitenkin käynyt Asukalle, koska tämä oli laittanut väärät miehet entisen vakoojan perään. Lesken täytyi kyllä myöntää, että siniharmaasilmäinen osasi asiansa hyvin ja oli uskomattoman vahva – jos tämä olisi nainen, olisi kauniskasvoinen ollut varsin hyvä miniäehdokas, mutta ei. Tämä oli mies ja aivan vääränlainen muissa suhteissa Asagille.

Silti Asagi näytti olevan onnellinen, mutta se ei pitänyt paikkaansa. Pantterimainen luuli olevansa onnellinen, mutta niin ei asia ollut. Ei pieni lapsi voinut tietää, mikä oli itselleen parasta – sitä varten ohjaavan äidin piti astua paikalle. Siksi mustahiuksinen oli saapunut paikalle. Osa naisesta sanoi, että hän oli odottanut vain syytä, että voisi tulla katsomaan poikaansa, mutta oliko se niin? Saattoiko olla, että edellisen riidan jälkeen hän ei vain ollut uskaltanut syvemmistä tunteistaan huolimatta tulla katsomaan Yoshikin ainokaista? Ei, leski oli tullut, koska hänen oli pidettävä huolta sitä, että valta pysyisi suvulla. Hän ei ollut tullut sitä varten, että näkisi poikaansa ja voisi pitää tätä lähellään.
Siitä huolimatta, lähes tahtomattaan mustasilmäinen vilkaisi lapsensa makuuhuoneen ovelle. Siitä oli vuosia, kun hän oli nähnyt poikansa nukkuvan. Niin pitkä aika, kun tämä oli näyttänyt niin tyyneltä ja rauhalliselta, vaikka hänen päänsä olisi melkein jokaisen muun yakuzan suurin palkinto. Teen keittäminen keskeytyi, kun jalat veivät elävän legendan suljetun oven eteen. Käsi nousi vapisten koskettamaan oven kahvaa, mutta pysähtyi hetkeksi. Olisiko tämä nyt sopivaa tai edes viisasta? Ei siellä nukkunut sitä pientä poikaa, vaan aikuinen mies – aikuinen mies, jonka olisi pitänyt kyetä huolehtimaan itse omista asioistaan.

Tuhahtaen omalle ajatukselleen nainen painoi kahvan alas ja astui hämärään. Paksut, tummat verhot oli vedetty ikkunoiden eteen, mutta silti mustat silmät näkivät hyvin ympärilleen, kuin ne olisivat ennenkin tuijottaneet pimeyteen. Vuoteella makasi kaksi pitkää hahmoa, mikä sai mustahiuksisen vetämään kiivaasti henkeä. Mana siis todella nukkui Asagin kanssa! Käsi puristui nyrkkiin ja Sayuri olisi varmasti iskenyt tanton terän tuohon vaaleaan selkään, joka oli häntä kohti, jos ase olisi ollut käden ulottuvilla. Silmät kaventuivat teräviksi viiruiksi, kun alamaailman kuningatar otti hiljaa sivuaskelia siirtyen katosvuoteen jalkopäähän. Miten huolimattomia nuo kaksi olivatkaan! Hän olisi herännyt välittömästi, jos joku olisi tunkeutunut hänen huoneeseensa. Sen jälkeen tunkeilijasta olisi ollut jäljellä päätön ruumis. Sydämistyneenä mustasilmäinen katsoi Asagin osittain peiton alta paljastuvaa paljasta ylävartaloa. Tämä nukkui kyljellään kohti rakastajaansa toisen käden piilotellessa tyynyn alla. Mustat hiukset olivat sotkuiset ja laskeutuivat villeinä onnellisesti hymyileville kasvoille. Mustahiuksisen katse heltyi käden noustessa sydämelle. Miten onnelliselta yakuza näyttikään nukkuessaan – tämä oikeasti hymyili unensa läpi ja näytti niin tyytyväiseltä, kuin oli mahdollista. Silmätkin hymyilivät huulien mukana, vaikka luomet olivat kiinni. Voisiko olla niin, että pantterimainen oli oikeasti onnellinen tuon toisen miehen kanssa?

Ei – äiti käänsi nopeasti katseen muualla kovettaen itsensä. Hän tiesi, mikä oli lapselleen parasta eikä se tosiaan ollut tuo toinen mies, jonka pitkät mustat hiukset peittivät kokonaan kasvot alleen, ettei tämän kasvonpiirteitä voinut selvittää, vaikka hän olisikin saanut siinä pimeydessä nähnyt kunnolla. Tuo mies, joka makasi omituisen kaukana johtajastaan, vaikka he olivatkin jonkinasteinen pari… Mustat silmät laskivat katsetta kahden vartalon väliin laajeten kauhusta. Asagin paljas käsi oli Manan kyljen päällä ja käden alta pilkisti pieni, tummanruskeahiuksinen pää.
Gackt nukkui hyväntuulisen näköisenä, jos sillä tavalla oli mahdollista nukkua, kahden miehen välissä. Peitto oli laskeutunut mustahiuksisten ylävartaloiden päältä, koska pieni poika oli käärinyt sen itselleen sopivaan korkeuteen, mikä taas tarkoitti sitä, että peitto oli kahden muun kylkiluiden alapuolella. Varovaisesti pieni lapsi painautui kumpaakin vartaloa vasten, vaikka pää nuokkuikin enemmän setänsä rintakehää vasten. Tuo kolmikko näytti siinä kohdassa kauniilta, vaikkei Sayuri suostunut sitä myöntämään. Nämä näyttivät oikealta perheeltä, kuten he olivat joskus sunnuntaiaamuisin olleet Yoshikin, Asagin ja Hikarun – ja tietenkin myöhemmin Hide-zoun kanssa, kun Yoshiki oli ollut elossa.

Ehkä muistikuva menneistä sai huulet vetämään kiivaasti henkeä silmän tuntiessa jotain unohtunutta nousevan silmäkulmaansa. Hitaasti nainen perääntyi poistuen, hiippaillen pois lapsensa makuuhuoneesta. Ovi sulkeutui perässä, mutta laiha vartalo jäi nojaamaan puista pintaa vasten. Suu haukkoi henkeä käden noustessa murheellisena kasvoille. Oliko tähän tultu? Oliko tuo todellista? Oliko hänen ainoa poikansa todellakin huilunsoittaja?
Ei. Asagi ei vain voinut olla homo – tämä oli vain erehdys. Hänet oli johdettu harhaan, kuten Gacktokin tultaisiin kohta johtamaan! Kaikki oli Manan syytä! Tämä varmasti oli hakenut viattoman lapsen heidän väliinsä tehdäkseen omituisia ajatuksia pantterimaisen päähän. Siinä tämä ei onnistuisi!

Nyrkki iskeytyi varomattomasti seinään, mikä sai aikaan levottomia liikahduksia makuuhuoneesta, mutta siitä leski ei välittänyt. Mana saattaisi olla kova pala, mutta tämä ei olisi mitään Ishikawa Sayurille! Tämä saisi kokea, millainen nainen elävä legenda todellisuudessa oli ja miksi häntä pelättiin! Hän oli aina saanut tahtonsa läpi eikä kukaan, edes Hide-zou ollut mahtanut mitään eikä Manakaan häntä pystyisi yksin vastustamaan!

----------

Olet varmasi herätessäsi tiennyt, että tulee myrsky. Olet aamulla herättyäsi nähnyt ikkunasta tummat, melkein mustat pilvet, jotka peittävät taivaan taakseen. Tuuli puhaltaa kylmänä, etkä näe ainuttakaan eläintä lähellä ikkunaasi. Puut ja kasvitkin näyttävät olevan kylmissään ja olet aivan varma, että kohta tulee vedenpaisumus ja salamat pitävät omaa diskoaan. Silloin sen myrskyn tulemisen tietää.
Niin tiesi Manakin heti herätessään eikä asiaa helpottanut todellakaan se, että ensimmäinen asia, minkä näki heti Asagin uneliaan hymyilevien kasvojen lisäksi, oli Gackton nukkuva ilme. Erittäin kimeä rääkäisy oli ollut harvinaisen lähellä miehen huulia, kun tämä oli nopeasti rynnännyt kylpyhuoneeseen pukemaan päälleen. Asagi oli tietenkin heti herättyään ihmetellyt, miksi rakkaansa oli jo nyt pukenut päälleen ja vielä puuteroi nenäänsä meikkipöydän edessä.
“Katso viereesi, niin näet”, entinen soluttautuja sihahti äkäisenä, kun sillä tavalla toinen kyseli tyhmiä.
Hölmistyneenä rakastajansa kärttyisyyttä mustasilmäinen katsoi viereensä ja näki omaksikin hämmennyksekseen pienen pojan käpertyneenä kylkeensä kiinni. Peitto oli ruttaantunut pienien käsien väliin sinisen pyjaman pilkistäessä nenän kanssa söpösti lakanoiden alta.
“Missä välissä sinä hait Gackton tänne?” rikollisjärjestön johtaja kysyi hämmentyneenä raapien hiukan päänahkaansa.
“Minäkö? Sinähän se hänet tänne kuskasit”, vaatesuunnittelija huomautti kammaten varsin ärtyneenä hiuksiaan.
Mikäli olisi ollut toinen hetki, hän olisi saattanut purskahtaa nauruun, koska vanhempi näytti niin pöllämystyneeltä. Hiukset sojottivat, harvinaista kyllä, joka suuntaan ja kasvoilla oli uupuneen unelias ilme, kun mies vielä haukotteli kaupan päälle. Tämä oli jopa harvinainen näky mustahiuksiselle, vaikka he olivat jo pitkään nukkuneet yhdessä. Ilmeisesti äitimuorin tuoma väsymys alkoi näkyä aamuisin.
“Itse asiassa minä olen nukkunut koko yön kuin tukki”, yakuza puolustautui kaksikon jäädessä tuijottamaan toisiaan.

“Gackt siis tuli itse meidän väliimme”, siniharmaasilmäinen huokaisi raskaasti voimatta uskoa tätä mahdolliseksi.
Kyllä hän oli kuullut, että Hide-zou ja Asagi olivat ensimmäisen vuoden aikana nukkuneet usein Gackt välissään, muttei mustahiuksinen osannut arvata, että joutuisi itse kokemaan saman. Lisäksi se ei olisi lapsen mielelle hyväksi nähdä häntä miehenä. Vähemmästäkin menisi sekaisin, kun olisi tottunut näkemään naisen näköisen miehen, jolla ääni vain oli miehen. Siinä asiassa ei auttanut yhtään, vaikka tiesikin, miten asia todellisuudessa oli.
“Söpöä”, mustatukka hymyili ilahtuneena silittäen tummanruskeita hiuksia.
“En olisikaan uskonut, että pääsisin nukkumaan sinun ja pienen pojan kanssa.”
“Et kai sinä taas pode jotain vauvakuumetta?” kauniskasvoinen vilkaisi pidempäänsä, joka ryhtyi makaamaan kyljellään katsellen lasta.
“Enhän minä”, pantterimainen naurahti pehmeästi.
Ei hän sinänsä kaivannut vauvaa, mutta olisihan lapsen kasvattaminen ihana asia, vaikkakin mahdotonta tässä suhteessa.

Mustat silmät hymyilivät pienelle haaveelle, kun mies huomasi sulkeutuneiden luomien värähtävän ja viimein raottuvan.
“Huomenta, Gackt”, Asagi hymyili jatkaen pienen pään silittämistä.
Pieni suu aukesi samassa haukotukseen lapsen ryhtyessä venyttelemään käsiään, kuin piirretyissä ihmiset venyttelivät. Pieni nyrkki kävi lähellä sedän kasvoja, mutta tämä ei tehnyt elettäkään väistääkseen – ei niin pieni käsi voinut satuttaa edes kunnolla.
“Huomenta…”, Gackt sanoi näyttäen vahvasti siltä, että halusi vielä nukkua.
“Asagi-oji-san…”, jälkimmäinen sana tuli niin pienenä ja huomattavalla viiveellä, että se sai Manan kurtistamaan kulmiaan.
Hänellä oli vahva tunne siitä, että poika oli aikonut sanoa isä, mutta sitten tämä ei ollutkaan uskaltanut.
“Missä välissä sinä tänne luikahdit?” yakuzan ääni oli mitä isällisin ja ystävällisin.
“En minä tiedä”, tummanruskeasilmäinen sanoi hymyillen.
“En minä nyt yöllä katso kelloa.”
“Näitkö pahaa unta?” naisellisin kysyi rauhallisesti siirtyen istumaan vuoteen reunalle.
“En… kai…”, nuorin näytti mietteliäältä noustessaan istumaan, jotta pääsisi lähemmäksi kaksikkoa.
“Minä vain heräsin, enkä saanut unta. Sitten minä vain päätin tulla tänne nukkumaan.”
“Tuliko sitten paremmin uni?” mustatukka kysyi hellästi nousten itsekin istumaan.
“Joo!” hymy levisi pojan kasvoilla tämän katsellessa enoaan.
“On paljon kiva nukkua jonkun kanssa kuin yksin!”
“Tiedän tunteen”, pantterimainen sotki tummanruskeita hiuksia sisarenpojan virnistäessä.
“Asagi-oji-san?” lapsi kysyi yllättäen.
“Niin?” rikollisjärjestön johtaja kallisti sirosti päätään.
“Miksi sinä nukut alasti?” Gackt katsoi ihmetellen sukulaisensa paljasta ylävartaloa.

Mana vilkaisi rakastaan esittäen haastavan kysymyksen tälle. Onneksi mies oli itse ehtinyt vaihtamaan vaatteet ja meikkaamaan, ettei samaa kysymystä tai muuta ihmettelyä voinut esittää hänelle. Huoneessa oli ollut yöllä, kiitos verhojen, niin pimeätä, ettei hänen alastomuuttaan voinut nähdä. Olihan lapsikin saattanut olla niin unelias, ettei ollut edes miettinyt asiaa.
“En minä nyt ihan alastomana nuku”, Asagi naurahti hellästi, vaikka tiesikin valehtelevansa.
“Onhan minulla bokserit”, käsi liu’utti peittoa sen verran, että musta kangas tuli esiin vaaleata ihoa vasten.
“Minä nukun näin vähissä vaatteissa siksi, että minun tulee helposti kuuma.”
Pieni tirskahdus sai tummanruskeahiuksisen vilkaisemaan naamioitunutta, joka kyllä tiesi, miksi vanhimmalle tuli helposti kuuma.
“Ahaa!” pienin kuitenkin virnisti tyytyväisenä saamaansa vastaukseen.
“Mana-chan!” poika konttasi samassa vaatesuunnittelijan luokse.
“Tahtoo aamiaista!” mustasilmäinen ilmoitti pontevasti kivuten syliin.
“Minun on nälkä!”
Sanojen voimaksi pienestä vatsasta kuului hirvittävä murina, mikä sai punan kohoamaan pienille poskille entisen soluttautujan nostaessa kätensä peittämään hymyään.
“Hiljaa!” nuorin mulkaisi vatsaansa ja painoi kädet sille, mutta meteli ei siitä huolimatta vaientunut.
Murina suorastaan yltyi mustahiuksisen koettaessa hillitä hytkymistään, koska pojan ja vatsan välinen kinastelu oli aivan liian hauskaa ja suloista katsottavaa.
“Kuulostaa siltä, että joku on kuolemassa nälkään”, Asagi nauroi avoimesti nousten viimein seisomaan.
“Jos te kaksi menette keittiöön ja minä tulen kohta perässä, kunhan olen keksinyt hiukan enemmän vaatetta päälleni.”
“Joo, mutta pidä kiirettä!” Gackt komensi kietoen kätensä välittömästi Manan niskan taakse.
“Tahtoo tietää, mitä kaikkea tehdään tänään!”
“Kärsivällisyyttä, rakas lapsi”, pantterimainen näytti leikkisästi kieltään.
“Mietitään sitten yhdessä, mitä tehdään.”
“Jee!” poika pomppi entisen vakoojan sylissä päästämättä kuitenkaan tästä irti.
Vähitellen siniharmaasilmäinen sitten ymmärsi malttamattomasta liikahtelusta sylissään, että lapsi halusi mustahiuksisen kantavan tätä. Onneksi pienin ei kuitenkaan ollut kovin painava – oikeastaan kauniskasvoisesta tuntui, että tummanruskeahiuksinen oli aliravittu, mutta ei sanonut kuitenkaan mitään. Yakuzan sisarenpoika vaikutti vain tyytyväiseltä, kun joku kantoi ja piti lähellään hellässä syleilyssä.
Keittiössä he kohtasivat tietenkin Sayurin, joka tervehti iloisesti hymyillen tummanruskeasilmäistä, mutta mulkaisi varsin vihamielisesti vaatesuunnittelijaa. Tulisia katseita vaihdettiin ja jokin tuossa leskessä kertoi miehelle, että heidän välttämätön yhteenottonsa lähestyi vääjäämättä. Kaikeksi onneksi hetki siirtyi, kun Asagi tuli paikalle ja vilkaisi jääkaappia miettien, mitä heidän kolmen kannattaisi syödä, koska herran äiti ilmoitti syöneensä jo ja menevänsä lukemaan huoneeseensa kirjaa.

Kolmikko siis alkoi miettiä tulevaa päivää, mutta samassa soi puhelin, johon yakuzan oli pakko vastata. Vaatesuunnittelijaa kaivattiin Itsu moderulle, mikä tarkoitti Gackton harmiksi sitä, ettei saisikaan viettää kaksikon kanssa yhdessä aikaa. Lopulta tultiin siihen tulokseen, että lapsi viettäisi aamupäivän setänsä ja tämän henkivartijoiden kanssa ja iltapäivällä sitten isoäitinsä kanssa puistossa – tietenkin rikollisjärjestön johtaja kävi ensin kysymässä asiasta äidiltään, joka myöntyi ideaan. Siitä sitten väki erosi vähitellen pantterimaisen päättäessä käydä katsomassa Tatsurouta. Mana sen sijaan lähti Itsu moderulle, vaikka hänellä oli se tunne, että olisi pitänyt jäädä kotiin tai vain mennä rakkaansa ja tämän sisarenpojan mukana. Mies ei pitänyt yhtään siitä, miten Sayuri katsoi häntä tai edes puhui hänen läsnä ollessaan.

----------

“Voi kuinka suloista”, Sayuri naurahti pilkallisesti, kun Mana jätti kenkänsä eteiseen.
“Tulet kotiin, kuin kiltti vaimo, joka jää odottamaan miehensä ja lapsensa kotiin tuloa.”
Vaatesuunnittelija käänsi terävän katseensa puhuneeseen kävellen sitten peremmälle kotiinsa. Ei hän aikonut eteisessä kykkiä pelokkaana kuin hiiri, jota kissa ahdisteli. Mies ei tosiaankaan aikonut olla saalis tai kukaan, jota kohdeltiin alempiarvoisempana.
“En nyt ole erityisen kiltti persoona”, siniharmaasilmäinen huomautti lähestyen parveketta, josta nainen oli tullut.
Leski väisti, kuin ei olisi halunnut toisen tulevan liian lähelle ja siitä pidempi oli enemmän kuin tyytyväinen. Se sentään kertoi, ettei tässä kohdassa välttämättä tarvittaisi väkivaltaa, vaikkakin Uruha oli luultavasti huoneistossa. Autonkuljettaja varmasti tottelisi, jos alamaailman kuningatar päättäisi komentaa alaisensa töihin. Rauhallisen tyynesti, näyttämättä kasvoillaan todellisia ajatuksiaan mies siirtyi ovelle sulkien sen.
“Olen myös harvinaisen kaukana vaimosta, jos et ole huomannut”, äänestä saattoi kuulla suurta sarkasmia pidemmän kääntyessä katsomaan vanhempaa.
“Asagi ei myöskään ole puolisoni eikä Gackt lapseni, että jos pysyisimme tosiasioissa.”

“Hyvä, että sentään tiedostat nuo asiat”, mustasilmäinen sanoi jäätävästi.
“Sittenhän asiani on paljon helpompi ilmaista.”
“Antaa kuulua”, nuorempi sanoi rauhallisesti.
“Häivy ja jätä heidät rauhaan”, Sayuri sanoi matalasti asettaen toisen kätensä sohvalle.
“Miksi minä niin tekisin?” Mana kysyi asettaen kätensä torjuvasti, mutta samalla itseään suojelevasti puuskaan.
“Koska minä sanon niin”, elävä legenda vastasi kireänä.
“En aio antaa sinun pilata ja tehdä Gacktosta tuollaista… tuollaista…”
“Homoako?” entinen soluttautuja naurahti tahtomattaan.
“Se ei ole naurun asia!” lyhempi huudahti kiivastuneena.
“Minkä minä sille voin, että on huvittava huomata, ettet sinä vain uskaltanut sanoa sitä”, pidempi hymyili pilkallisesti.
“Et taida kyetä myöntämään edes sitä, että Asagi olisi homo, tai oikeastaan bi? Kumpi onkaan pahempaa?”
“Älä sano sitä”, nainen katsoi murhaavasti nuorempaansa.
“Älä sano tuollaisia valheita!”
“Valheita?” siniharmaasilmäinen pyöräytti silmiään.
“Unohditko juuri, että minä, Hide-zou ja Kamijo olemme miehiä? Etkö tiennyt, että meidän lisäksemme Asagilla on ollut muita miehiä? Unohditko juuri, että tuolla alakerrassa on kolme naista, joiden kanssa Asagi on suoraan sanottuna pannut?”
“Asagi ei olisi tuollainen, ellette olisi koko ajan puhumatta jostain noin saastaisesta!” alamaailman kuningatar sähähti.
“Se, että kaksi miestä rakastaa toisiaan, ei ole saastaista!” Manan silmät kaventuivat vihaisiksi viiruiksi.
“Lisäksi poikasi seksuaalinen suuntaus on hänen oma asiansa, kuten kaikkien muidenkin ihmisten! Eli älä tule sanomaan, mikä on oikein tai väärin täällä, ellet halua laumaa miehiä kimppuusi!”

“Asagi ei voi olla tuollainen homo!” Sayuri huusi takaisin välittämättä pienestä uhkauksesta, koska todellisuudessa sillä ei ollut yhtään voimaa.
Tosin, tämä piti myös äänensä sopivassa määrin hallittuna, kuten toinenkin piti, koska kumpikaan ei halunnut herättää haaremin väen huomiota alemmassa kerroksessa.
“Hän on yakuza ja hänen on saatava itselleen perijä!”
“Kyllä me kumpikin sen tiedämme!” entinen vakooja huusi takaisin.
“Me kuitenkin haluamme olla yhdessä välittämättä siitä, mitä muu maailma ajattelee!”
“Luuletko, että minä aion katsoa sitä, kun poikani tuhoaa elämänsä!” yakuzan äiti kivahti täristen raivosta.
Käsi puristui nyrkkiin täristen holtittomasti ja veri nousi suuttumuksen, suoranaisen raivon myötä päähän.
“Kuvittelitko todella, että antaisin sinun vain pelata pelejäsi, joilla väität välittävästi Asagista pilaten tämän tulevaisuuden!?”
“Mitä ajattelit tehdä sitten sille asialle!?” rakastaja huusi takaisin ja harkitsi vakavasti ottavansa aseen laukustaan ja ampuvansa tuon legendan – täyttyisi senkin nimityksen tarkoitus lopullisesti.
“Raahata autoon, viedä sinne ihme linnaasi ja keksiä, miten kidutat minua? Tappaa minut? Voin sanoa suoraan, että sitä on jo yritetty, mutta kukaan ei ole siinä vielä onnistunut!”
“Miksi tehdä mitään noin vaivalloista?” lyhempi hymyili yllättäen pahansuovasti.
“Myönnän, että minä todella mielelläni katsoisin sitä, kun kituisit jaloissani ja rukoilisit armoa – se olisi suorastaan unelmaani. Minä kuitenkin tiedän, miten saan sinut vain lähtemään ja jättämään Asagin rauhaan eikä minun tarvitse edes nähdä moista vaivaa liatakseni käsiäni.”
“Mitä muka kuvittelet? Minäkö suostuisin rukoilemaan armoa?” kauniskasvoinen melkein sylkäisi maahan.
“Olet ilmeisesti hullu, kun sellaista kuvittelet! Tiedoksesi vain, en pelaa mitään pelejä, vaan rakastan oikeasti Asagia! Et kykene tekemään mitään, että saisit minut hylkäämään häntä!”
“Niin sanoi aikoinaan Hide-zoukin”, mustat silmät katsoivat julmasti runsaasti meikattuja kasvoja.
“Hän taisteli minua vastaan puoli vuotta – koko silloisen täällä oloni ajan, mutta lopulta hänkin tajusi luovuttaa ja totella vahvempaansa. Hän lopulta ymmärsi, että Asagi tulee kärsimään eniten – menettäisi jopa henkensä Hide-zoun niskuroinnin takia aivan odottamattomalta taholta.”

Vaatesuunnittelija jäykistyi ja jäi tuijottamaan naista hölmistyneen järkyttyneenä. Hide-zou oli siis pakotettu ottamaan ero Asagista? Eikö se ollutkaan kakkosmiehen omaa tahtoa? Oliko Sayuri ollut kaksikon eron takana? Asagi olisi saattanut menettää henkensä Hide-zoun niskuroinnin takia? Tuo äänensävy ei luvannut hyvää – tarkoittiko…?
“Luoja”, Mana tuijotti Sayuria järkyttyneenä.
“Millainen äiti on valmis uhkaamaan oman lapsensa henkeä!?”

----------

“Kiitos, Asagi-oji-san!” Gackton silmät kiiluivat riemusta tämän pidellessä kädessään uuden pelikonsolinsa ohjainta pienen repun roikkuessa selässään täynnä siihen erilaisia pelejä.
“Ole hyvä vain, Gackt”, Asagi hymyili tyytyväisenä.
Tämä oli ainakin viideskymmenes kerta, kun lapsi kiitti häntä saamastaan lahjasta. Mies oli iloinen, kun lapsi ilahtui tuollaisesta pienestä lahjasta. Olihan yakuza lapsena itsekin rakastanut pelejä ja piti niistä vieläkin, vaikkei enää ollutkaan aikaa pelata niitä. Sormet pyörittelivät pientä rasiaa taskussa mustatukan toivoessa, että äitinsä olisi paikalla, jotta tämä saattaisi heti päivällisen jälkeen mennä tummanruskeahiuksisen kanssa puistoon. Hän halusi olla hetken aikaa kahdestaan Manan kanssa, jotta saisi viimein tilaisuuden esittää elämää suuremman kysymyksen.

Közi ja K seisoivat kaksikon takana hississä tuttuun tapaansa punapään kantaessa isoa pelikonsolia kädessään, vaikka kummankin huulilla olivat pienet hymyt, kun lapsi suorastaan tärisi odotuksesta, että pääsisi pelaamaan. Ovet aukesivat pitkältä tuntuneen matkan jälkeen nelikon astuessa viimein sisälle haaremikerrokseen.
“Hei, Asagi”, Kaori kasteli parhaillaan kukkasia.
“Hei Gackt.”
“Hei Kaori-chan!” Gackt hymyili leveästi.
Pienen huudahduksen seurauksena kaksi makuuhuoneen ovea aukesi Ain ja Kamijon kurkistaessa olohuoneen puolelle.
“Gackt!” musta-ruskeahiuksinen hymyili ilahtuneena rientäen pienen miehen alun luokse hymyillen.
“Mitä olet tehnyt tänään?”
“Me käytiin Asagi-oji-sanin kanssa katsomaan Tatsurou-chania ja Satochi-chania!” poika kertoi innoissaan Asagin vilkaistessa yläkertaan vieviä portaita.
“Sitten me käytiin katsomassa Ruiza-chania ja se oli tehnyt ihmeellisen muurin pöydistä ja tuoleista Tsunehito-chanin oven eteen, että kesti yli kymmenen minuuttia, ennen kuin päästiin sisään ja sitten me käytiin kaupoissa!”
“Ilmeisesti teitte varsin hyvät ostokset”, kiharahiuksinen katsoi lapsen käsissä olevia konsolinohjainta ja Közillä olevaa laatikkoa.
“Onko siihen paljonkin pelejä?”
“Joo!” Mustat silmät hymyilivät.
“Asagi-oji-san käveli vain keskelle kauppaa ja sanoi, mitä kaikkea me halutaan! Sitten ne hassut sedät vain juoksi ympäri kauppaa ja toi kaikkea kivaa. Sain siihen vanhoja hyviä pelejä ja muita!”
“Sinähän, Gackt, voisit esitellä Kamijolle, Aille ja Kaorille pelejäsi, kun minä menen katsomaan, onko isoäitisi paikalla”, yakuza työnsi lasta hiukan lähemmäksi rakastajiaan.
“Mitä sanoisit?”
“Sopii”, poika virnisti ja laski samassa konsolin kotatsulle ryhtyen sitten kaivamaan reppuaan.
“Asagi-oji-san osti kaikki Final Fantasyt ja sitten se osti muutaman autopelin ja…”, iloinen pälpätys vaientui, kun mustatukka nousi hitaasti portaat ylös ovelle.

Hymy leveni kasvoilla entisestään miljonäärin käden noustessa kahvalle toisen käden ottaessa paidan alta avainta esiin, mutta yllättäen liikkeet pysähtyivät hymyn kuollessa. Tarkat korvat kuulivat oven takaa riitelyä, joka sai miehen hengityksen salpaantumaan, koska aivot tunnistivat välittömästi äänet. Ei sillä, että riitelevän kaksikon äänen kovuus olisi uutta, sitä oli tavallaan odotettu. Sanat olivat ne, jotka viilsivät kipeästi, saivat Asagin melkein vajoamaan portaille polvilleen.
“Et ole muuta kuin huora, joka osaa vain satuttaa ja naida muita!” Sayuri karjaisi raivoissaan.
“Niinhän se oli! Minä kun en välitä lainkaan Asagin tunteista, vaan nautin tästä luksuksesta, mitä olen saanut!” Mana huusi takaisin huomattavasti kiukkuisemmin.
“Ensin Tetsu ja kuka muukin vielä!? Sinullahan on kysyntää!”
“Sitä se teettää, kun kerää mainetta parhaimpana petikumppanina! Siitähän Asagi on todisteena, kun olen näinkin kauan täällä asunut!”
“Et tule asumaan kyllä kauempaa!”
“Miten ajattelit senkin estää?!”
“Minä en salli sitä, että menet poikani kanssa naimisiin!”
“Aivan kuin olisin menossa!”

Mustatukan luomet sulkeutuivat estämään kyyneliä valumasta poskille. Häntä heikotti ja sydän tuntui luopuvan siitä ilosta, mitä oli äsken tuntenut. Lyönnit hidastuivat ja elin muuttui raskaaksi jalkojen kanssa. Rasia taskussa jäädytti sormet kylmyydellään, kun mies kääntyi nopeasti ympäri harpaten takaisin olohuoneeseen.
“Asagi, mikä sinun on?” Kamijo nosti välittömästi katseensa rakkaansa kalvenneisiin kasvoihin tämän katsellessa ympärilleen kuin paniikissa oleva eläin.
Tämä näytti siltä, kuin romahtaisi kohta lattialle ja silmät punersivat pidätellyistä kyynelistä.
“Onko jotain tapahtunut?”
Yakuza ei vastannut eikä edes katsonut puhuneeseen. Katse harhaili katossa ja seinissä silmien räpytellessä harvinaisen paljon. Hengitys oli tiheätä ja oli helppo aistia, ettei kaikki ollut hyvin.
“Asagi-oji-san, mitä on tapahtunut?” Gackton pelästynyt ääni sai miehen kuitenkin säpsähtämään tilanteen tasalle.
“Onko mummille sattunut jotain?” tummanruskeat silmät katsoivat vakavina enoaan hakien turvaa ja ymmärrystä.
“Ei ole – kaikki on hyvin”, mustasilmäinen sanoi hymyillen pakotettua hymyä.
“Hän vain jätti lapun, että hänellä oli kiireellistä asiaa hoidettavana. Me menemme siis ulos syömään – mitä siihen sanot?”
“Enkö minä pääsekään tänään puistoon leikkimään?” poika näytti ilmeisen pettyneeltä.
“Tietenkin sinä pääset”, pantterimainen naurahti ontosti, mikä ei saanut lasta näyttämään yhtään iloisemmalta.
“Me voimme mennä sinne puistoon heti, kun olemme käyneet syömässä. Voit leikkiä Közin ja K:n kanssa, mitä siihen sanot?”
“Tuleeko Mana-chankin?” tummanruskeahiuksinen kysyi kipittäen nopeasti tärisevän setänsä luokse halaten hellästi tätä jalkojen ympäriltä.
“Ei tule”, sanat tulivat hiljaisina, mikä sai Közin ja K:n vilkaisemaan kysyvästi toisiinsa.
“Mennään nyt vain, ennen kuin lounasaika kuluu loppuun ja hinnat nousevat normaaliin.”

Gackt otti hellästi setäänsä kädestä katsoen tätä hiljaa, mutta ei kysellyt kuitenkaan enempää. Lapsi aisti, ettei kaikki ollut hyvin, mutta ei uskaltanut ilmaista hämmennystään. Közi ja K liikkuivat nopeasti suojattinsa perään. Heillä ei ollut mitään käsitystä siitä, mistä oli kyse, mutta he kuulivat, kun Kaori kuiskasi hiljaa Kamijon korvaan.
“Eihän Sayuri ole poistunut tänään minun tietääkseni lainkaan Asagin huoneistosta. Luulisi, että Manakin haluaisi lähteä heidän mukaansa, kun tuli vähän aika sitten kotiin.”

*~*~*~*

Asagin huoneistossa riitelevä kaksikko ei ollut lainkaan tietoinen alakerran tapahtumista. Sayuri ja Mana tuijottivat toisiaan tiukasti silmiin kaksikon kasvoilla leijaillessa kiukun punat. Keuhkot haukkoivat kummallakin ilmaa, mutta he eivät silti aikoneet luovuttaa oman asiansa kanssa.
“Minä en ole menossa Asagin kanssa naimisiin, jos sinä sitä niin kovasti pelkäät!” entinen soluttautuja karjaisi viimein.
“Minä en ole kosimassa häntä eikä hän ole kosimassa minua! Mitä sinä siis pelkäät!?”
“En luota sinuun lainkaan tässä asiassa!” elävä legenda kivahti takaisin.
“Esität Asagille, että muka tekisit hänestä onnellisen, mutta olet vain hänen rahojensa ja aseman perässä! Mistä tiedän, ettet iske veistäsi häneen, kun hän näkee kauniita uniaan!”
“No, Asagi on kyllä kuluttanut minuun enemmän rahaa kuin kehenkään muuhun, kun osti minut vapaaksi”, siniharmaasilmäinen joutui ikäväkseen myöntämään.
“Lisäksi, jos minä aikoisin tappaa hänet, olisin tehnyt sen aikaa sitten! Minä en vanno, ettenkö tulisi vielä joskus satuttaneeksi häntä vahingossa enkä myöskään väitä, että tekisin hänestä onnellisen, mutta ei kyllä äitinsäkään hänestä onnellista tee, kun tämä jaksaa jatkuvasti valittaa, miten epäonnistunut poikansa on! Sekö muka tekee Asagin onnelliseksi!? Se, että kuulee, kuinka huono ihminen ja johtaja on!?”
“Minä rakastan Asagia!” nainen huusi sydämistyneenä.
“Niin rakastan minäkin!” pidempi huusi takaisin.
“Enkä edes uhkaile hänen henkeään! Toisin kuin sinä, joka olet hänen äitinsä!”
“Sinä et jätä minulle muita vaihtoehtoja!“ vanhempi tärisi järkytyksestä ja vihasta.
“Ennemmin ruumis kuin homo!”

He olivat riidelleet pitkään eikä toinen vaikuttanut antavan vieläkään periksi. Hide-zou oli jo tässä kohdassa luovuttanut, vai vaikuttiko asiaan sittenkin toisenlainen aika ja tietyt tapahtumat? He olivat taistelleet tosiaan puoli vuotta ennen tällaista keskustelua, jolloin kakkosmies oli antanut periksi ja totellut – tosin tietyin ehdoin.
“Sinä et katkaise Asagista edes kynttä!” Manan päätä särki tämän karjaistessa kiukusta ja pelosta.
“Minä en aio jättää Asagia enkä myöskään aio sallia sitä, että satuttaisit häntä mitenkään – tuliko selväksi!?” mies marssi kiivastuneena makuuhuoneeseen ja paiskasi oven kiinni.
Hän ei jaksanut huutaa enempää, mutta ei entinen soluttautuja aikonut tätä sietääkään. Hän ei aikoisi sietää sitä, että Sayuri uhkaili – tämän mies kertoisi Asagille. Yakuzalla olisi oikeus tietää, että pahin vihollisensa olisikin oma äitinsä.

----------

Mana ei valitettavasti saanut koskaan tilaisuutta kertoa Sayurin puuhista. Asagi nimittäin vältteli häntä myöhään illalla kotiin tultuaan ja sanoi painuvansa suoraan nukkumaan. Kasvot olivat surulliset ja puhe kuulosti enemmän muminalta ja murahtelulta. Nuorempi koetti tavoittaa useamman kerran, kun yakuza vaihtoi vaatteitaan, tämän katsetta, mutta mustasilmäinen kääntyi pois ja lukittautui lopulta kylpyhuoneeseen, mitä ei ollut ikinä ennen tehnyt. Entinen vakooja koetti kysyä varovaisesti oveen koputtaessaan, mikä toista vaivasi, mutta vastaus oli liiankin odotettava:
“Ei mikään.”
Sayuri taas näytti erittäin tyytyväiseltä tapahtumien kulkuun ja vaatesuunnittelijalla oli vahva tunne siitä, että tällä oli jotain tekemistä asian kanssa. Eräs toinenkin oli huomannut yakuzan oudon käytöksen ja tämä oli pysytellyt aivan hiljaa koko sen ajan, kun oli syönyt iltapalaa.
“Mana-chan, miksi Asagi-oji-san on surullinen?” Gackt kysyi viimein varovaisesti, kun Mana auttoi lasta vaihtamaan pyjamaa päälleen.

Mies hätkähti voimakkaasti ja katsoi harvinaisen totista poikaa, joka katsoi takaisin vaatien selvästi vastausta.
“Ei Asagi ole surullinen”, kauniskasvoinen sanoi nopeasti hymyillen hellästi.
“Onpas”, tummanruskeasilmäinen väitti samassa vastaan.
“Minä näin sen puistossa!”
“Puistossa?” mustahiuksinen toisti olettaen kuulleensa väärin.
Sayurinhan oli pitänyt viedä tyttärenpoikansa puistoon ja hänen ja Asagin viettää hiukan aikaa kahdestaan. Siksikö kaksikkoa ei ollut näkynyt koko päivänä? Miksi ihmeessä rikollisjärjestön johtaja oli tehnyt tuollaisia muutoksia päivään puhumatta hänelle mitään?
“Niin, kun mummi oli lähtenyt jonnekin ja sinä et kuulemma päässyt”, nuorempi vastasi kiskoen paitaa päänsä yli.
Tämä ei huomannut lainkaan, kuinka siniharmaasilmäinen kurtisti kulmiaan. Ei häneltä ollut edes kysytty mitään sellaista. Mikä ihme pantterimaista vaivasi?
“Asagi-oji-san sanoi, että leikkisi ruuan jälkeen kanssani, mutta sitten vain pysytteli sivulla, kun Közi-chan antoi vauhtia keinussa tai K-chan auttoi rakentamaan hiekkalinnaa. Sitten Hide-zou-chan tuli paikalle ja ne meni kauemmas meistä puiden varjoon… Asagi-oji-san halasi Hide-zou-chania ja piteli otsaansa tämän olkapäällä näyttäen hirveän surulliselta tosi pitkään… Samannäköiseltä, kuin äiti aina, kun olen kysynyt isästä…”
“Niinkö?” pidempi kysyi hiljaa katsoen vakavana, surullisena lattiaa vierashuoneessa.
Asagi oli siis soittanut Hide-zoun paikalle, mikä tarkoitti sitä, että tällä tosiaan oli jotain murhetta. Miksei yakuza voinut vain tulla kertomaan siitä hänelle? Eikö hän ollut edes puoliksi samassa mielessä rakas, kuin toimitusjohtaja oli ollut?
“Onko se minun syyni?” lapsen surullinen niiskaus sai mustahiuksisen hätkähtämään.
“Teenkö minä Asagi-oji-sanista surullisen?”

Tummanruskeat silmät katsoivat lattialla olevaa mattoa, jonka kulma oli kääntynyt väärinpäin. Käsi nousi hieraisemaan nenää hihalla toisen niiskauksen aikana eikä pieni lapsi olisi voinut näyttää enää yhtään pienemmältä tai epävarmemmalta. Tietenkin nuorinta hämmensi ja pelotti, kun aina iloinen eno ei ollutkaan iloinen, vaan tuntui kamalan etäiseltä.
“Et tietenkään tee”, käsi nousi silittämään pojan poskea Manan hymyillessä pienesti.
Sormet pyyhkäisivät yksinäisen kyyneleen pois poskelta jatkaen helliä liikkeitään.
“Asagi rakastaa sinua todella paljon ja nauttii siitä, kun sinä olet täällä meidän kanssamme. Sinä olet hänen pieni päivänsäteensä.”
“Oikeastiko?” Gackt mutristi hiukan epäuskoisena suutaan.
“Oikeasti”, vanhempi hymyili ja halasi lämpimästi poikaa, joka vastasi takaisin hiukan pirteämmin.
“Miksi Asagi-oji-san on sitten surullinen?” poika ei suostunut vieläkään uskomaan, vaikka näyttikin helpottuneemmalta halatessaan enonsa rakastajaa.
“Hänellä on luultavasti työasioita ja hän miettii sitä, miten saisi estettyä äitiäsi muuttamasta sen tyhmän miehen luokse”, kauniskasvoinen keksi nopeasti selityksen saaden pienen tirskahduksen ilmoille.
“Sinun pitää siis piristää Asagia ja keksiä hänelle jotain muuta ajateltavaa… Sinä voit vaikka tulla tänäkin yönä nukkumaan väliimme.”
“Voinko?” tummanruskeasilmäinen irrottautui katsoen onnellisuudesta suurin silmin kauniskasvoista.
“Siis ihan alusta asti?”
“Saat toki”, mustahiuksinen sotki hiukan hiuksia kännykkänsä ryhtyessä soimaan hiljaa hameensa taskussa.
“Mene pesemään hampaasi ja sen jälkeen voitkin kipittää vuoteeseen nukkumaan”, käsi liukui puhelimelle miehen taputtaessa nuorimman selkää.
“Minä tulen sitten tämän puhelun jälkeen.”

Pieni pyörremyrsky ryntäsi samassa käytävällä olevaan vessaan harjaamaan nopeasti hampaat, mikä sai vaatesuunnittelijan hymähtämään hiljaa itsekseen. Hyvä, ettei lapsi halunnut häntä mukaansa, koska nyt oli muita asioita tiedossa, ennen nukkumaanmenoa. Ensinnäkin olisi keksittävä, miten selviytyä yöstä näyttämättä liikaa mieheltä. Toinen asia olikin paljon raskaampi.
Hitaasti mies otti kännykän taskustaan vilkaisten ruutua, vaikka tiesikin jo, kuka soittaja oli.
Hide-zou.

Notes:

Selityksiä:

* Japanilaisissa temppeleissä on kello, jota kilkuttamalla jumalat/henget kuulevat rukoukset ja yleisesti ottaen ne kellot ovat hyvin kiinni
* Lääkäreiden ei ole sopiva pitää pitkiä hiuksia, koska se ei ole kovin hygieenistä
* Puukon isku kylkeen saattaa repiä lihaksia ja muuta, että jälkeä pitää operoida ja hiukan leikatakin ennen ompelua (esim. poistaa hyytynyttä verta ja muuta)
* Saksassa ja Maltalla on jonkinasteiset kidutusmuseot
* Niin Nana, kuin Yuuto joutuivat pieniin ongelmiin toimintansa takia, mutta Nanalle annettiin armoa kokonsa vuoksi ja Yuutolle tilanteen takia
* Juridinen = lainopillinen
* Huomatkaa Uruhassa tapahtuvat muutokset, kun tämä on Sayurin ja muiden kanssa, pelkästään Sayurin tai muiden kanssa ilman Sayuria
* Rautaneito on sellainen ihmisenmuotoinen kaappi, jonka ovessa olevat piikit lävistävät uhrin oven sulkeuduttua. Esiintyy, esim. Sleepy Hollowssa
* Koska Gackt tapasi isoäitinsä noin kolme vuotta sitten eli kaksivuotiaana, ei tämä kunnolla muista tätä. Asagi on siis näyttänyt tästä kuvia, kuten Takerustakin
* En tässä maininnut, mutta Mana sanoi haaremin jäseniä Asagin läheisiksi ystäviksi
* Ja nyt hiukan mainintaa lapsen ajattelumaailmasta. Joskus pienenä ainakin minä ja varmasti useat kutsuivat opettajaa vahingossa äidiksi, vaikka tiesimme, ettei tämä ollut oikea äitimme. Gacktolla oli vähän sama juttu tässä kohdassa, koska Hikaru on ollut hyvin etäinen ja nyt parina kertana Mana taas on ollut rakastava, kiltti ja muutakin – osoittanut sellaisia piirteitä, mitä tavallaan Gackt toivoisi omalle äidilleen. Lisäksi Gackt ajattelee Asagia isänään heidän historiansa takia ja pienelle lapselle on luonnollista ajatella äitinsä ja isänsä elävän yhdessä. Tämä oli siis alitajunnan toimintaa Gackton kohdalla ja nämä jutut ajattelin sillä tavalla, miten ehkä itse ajattelisin/toimisin Gackton tilalla
* Nukkua hyväntuulisesti on outo käsite, mutta en keksinyt parempaa. Ideana siis on, että hymyilee unissaan, näyttää tyytyväiseltä ja onnelliselta unensa läpi
* Minä ainakin osasin kellon jotenkin viisivuotiaana, ja se johtui päiväkodista – Gackton kohdalla hoitajista
* Mana ja Sayuri pitävät huutamisestaan huolimatta äänensä varsin hyvin kurissa – lisäksi äänet eivät pääse kovin helposti yläkerrasta alakertaan rakennussuunnitelman takia
* Final Fantasy on tunnettu japanilainen pelisarja, jonka mainitsen siksi, että se on oikeastikin olemassa – kuuluu tekijöilleen
* Asagin masentuminen kuulemastaan ei johdu siitä, että hän olisi hirveän herkkä. Asagi on hiukan epävarma Manan suhteen, kuten olette ehkä huomanneet eikä Manan lähtö helpottanut asioita aikanaan. Vähemmästäkin sitä masentuu, jos ymmärtää, ettei toinen välttämättä rakastakaan samalla tavalla

Chapter 46: Kelmienkerho

“Missä sinä oikein olet?!” Hide-zou huudahti puhelimeen istuen osittain keittiönsä pöydänkulmalla.
Käsi puristi tiiviisti kännykkää korvassa miehen tuijottaessa lattiaa, kuin siinä olisi ollut torakka, jonka päälle olisi pitänyt astua.
“Rauhoitu, Zou-chan”, Seth vastasi pehmeästi naurahtaen.
“Olen aivan kunnossa ja vain kymmenen minuuttia myöhässä sovitusta ajasta.”
“Olet kylläkin myöhässä kaksitoista minuuttia ja, aivan kohta, 50 sekuntia”, toimitusjohtaja huomautti vilkaisten nopeasti kallista merkkirannekelloaan eikä näyttänyt yhtään helpottuneelta.
“Mikä sinulle oikein kestää? Tajuatko, miten huolissani minä olen?”
“Nyt sinä olet vainoharhainen”, nuorempi huomautti tuulen tuivertaessa luuriin.
“Sinähän tiesit varsin hyvin, että minä menin keikan jälkeen tapaamaan Thera-samaa kahvilaan. Hänen kanssaan aika lipui omituisen nopeasti enkä minä halua hirveästi katsella kelloa, kun vietän aikaa uuden ystävän seurassa.”
“En minä ole vainoharhainen”, teräväpiirteinen mutisi hiljaa nolouden punan noustessa kuitenkin poskille.
Hän oli vainoharhainen.
“Minä vain huolestuin, että jos siellä toimistolla olisi tapahtunut jotain. En minä voi sille mitään, että haluan rakkaani olevan kunnossa.”
“Voi sinua, Zou-chan”, puhelimen toisesta päästä kuului hymyilevä huokaisu.
“Ole huoleti – Arasaki Kai tuli näin ja toi mukavasti tuloja lisää. Minulla vain meni Thera-saman kanssa hetki pidempään, kun saatoin hänet vielä metrolle.”
“Oletko kuitenkin pian taas kotona?” opettaja kysyi pehmeästi.
“Käännyin juuri kulmasta kohti pääovea, että alle viisi minuuttia, ellen joudu odottamaan ikuisuuden sitä hissiä – surkein puoli asua ylimmässä kerroksessa”, raskas huokaisu pakeni kalpeamman huulilta.
“Miksi ihmeessä sinä haluat asua ylimmässä kerroksessa!?”
“Ehkä minusta on kiva nähdä, kun sinä hypit kärttyisenä kuin pieni, äkäinen kääpiö joutuessasi odottamaan hissiä”, ruskeahiuksinen hymyili viattomasti suoristautuen pystyyn.
“Pieni, äkäinen kääpiö!? Sinä se meistä lyhempi olet!” kiukkuinen parkaisu kajahti puhelimessa saaden aikaiseksi naurahduksen.
“Olet oikein suloinen sellainen”, Hide-zou siirtyi jääkaapille avaten sen ja ryhtyi ottamaan olutpulloja pöydälle.
“Pidä kiirettä, kokouksemme pitäisi alkaa pian ja olisi hyvä, että sinäkin olisit täällä rauhoittamassa ihmisiä, kun he saapuvat.”
“Asia selvä, Zou-chan”, Seth nyökkäsi, vaikkei toinen sitä voinut nähdä.
“Lakkaa kutsumasta minua Zou-chaniksi, tai en vastaa seurauksista, rakas”, vanhempi sanoi painokkaasti kurtistaen kulmiaan.
“Mitä ajattelit tehdä, estääksesi minua, Zou-chan?” avustajan ääni oli haastava.

“En nai sinua kuukauteen”, esimies sanoi totisena saaden aikaan hyytävän hiljaisuuden.
“Hide-zou! Tuo on ilkeätä!”
“Mitä? Tekeekö muka tiukkaa?”
“Kuukausi? Kuukausi!? Oletko menettänyt järkesi!?”
“Eikö muka kuulosta hyvältä? Unohditko jo, että Ruiza jaksaa toitottaa sitä, että olin ollut pari vuotta selibaatissa?”
“Et sinä oikeasti voi olla minua kohtaan niin julma, rakas? Voitko muka katsoa minua suoraan silmiin ja sanoa jotain tuollaista?”
“En näe silmiäsi, kulta. Valitan.”
“Ilkeätä… mutta hetkinen! Minun tarvitsee vain ottaa vaatteeni pois ja hiukan näykkiä niskaasi, minkä jälkeen olet kuin sulaa vahaa!”
“Nokkelaa”, Hide-zou hymyili, koska tuo oli melkeinpä totta.
“Voinhan minä aina hankkia itselleni niskatuen suojaamaan huumaavilta suukoiltasi ja sitten vielä aivan mustat aurinkolasit… tai sitten sanon Ruizalle, että suostut neljänneksi heidän leikkeihinsä.”
“Et varmana tee niin!” Seth rääkäisi kauhistuneena.
“Ai hei Hiko ja Omi – en huomannut teitä.”
“Jos jatkamme sitten illemmalla tätä keskustelua”, liikemies sulki viimein jääkaapin oven.
“Tulkaa pian yläkertaan ja sitten odottelemme muita. Meillä on tärkeitä asioita päätettävänä.”
“Tiedän, Hide-zou”, puna-mustahiuksinen kuiskasi lempeästi.
“Kyllä me jotain keksimme, rakkaani.”
“Toivotaan niin”, ruskeankellertäväsilmäinen hymyili pienesti nostaen kätensä samassa huuliensa eteen piilottamaan hymyä.
“Näemme pian”, mies sulki puhelimen ja talsi sitten olohuoneeseen.
“Seth tulee pian Hikon ja Omin kanssa, ja sitten vain odottelemme muita”, ruskeahiuksinen kertoi kolmelle miehelle, jotka istuskelivat kukin missäkin päin huonetta.

“Pitäisivät kiirettä! Minä en halua jäädä kiinni tästä juonittelusta!” Isshi mäkätti pää ulkona ikkunasta.
Samassa käryävä syöpäkääre tungettiin huulien väliin miehen imiessä keuhkoihinsa myrkyllistä savua henkäisten sitten onnellisena.
“Isshi, rajoita tuota edes hiukan”, Shou mutisi kävellen hermostuneena olohuoneen pöydän ympäri.
“Olet polttanut putkeen jo varmasti viisi tupakkaa!”
“Tuo on kylläkin seitsemäs”, Yuki huomautti istuen rauhallisena vihreällä sohvalla.
Geti makasi selällään miehen sylissä jalkojen osoittaessa varsin tyylikkäästi kohti kattoa. Aina, kun käsi lopetti mahan rapsuttamisen, kuului valtava tuhahdus jalkojen ryhtyessä sätkimään vimmatusti eläimen vaatiessa lisää huomiota. Lakimiehellä siis ei ollut muita vaihtoehtoja, kuin huomioida kakkosmiehen lemmikkiä ja tarkkailla kahta hermoraunion partaalla olevaa ystäväänsä. Hide-zou tuijotti yökerhon johtajaa hetken eikä osannut päättää, oliko huolestunut vaaleimman keuhkoista vai siitä, että tämä keikahtaisi kohta ikkunasta ulos. Siitä tulisi varsin mielenkiintoinen pannukakku, kun putoaisi 48. kerroksesta asfaltille. Tosin, kummastakaan tapauksesta Shou ja muut lääkärit eivät olisi onnellisia. Heillä kaikilla oli jo niin paljon työtä, etteivät halunneet enää enempää hommia itselleen. Naokaan tuskin ilahtuisi, jos kuulisi ystävänsä kuolleen.
“Lopettakaa jo kumpikin!” vihertävänruskeasilmäinen puuskahti.
“Shou, sinä kohta kulutat Hide-zou-saman lattian puhki! Isshi, et voi oikeasti kaivata polttamista niin paljoa, ettet voisi lopettaa sitä nyt hetkeksi! Kuolet kohta keuhkosyöpään!”
“Se on paljon turvallisempi tapa kuolla kuin mihinkään, mitä Sayuri on kehittänyt!” vaaleaverikkö huudahti saaden lääkärin pureskelemaan ennestään kuluneita kynsiään.
“Se nainen ei ole mikään ihminen! Demoni tai paholainen ennemminkin!”
“Tuo ei pidä paikkaansa!” Yuki huomautti ja unohti rapsuttaa koiraa, joka kyllä muistutti vierailijoiden velvollisuuksista nopeasti saaden siten haluamansa.
“Ei Sayuri-sama ole läpikotaisin paha!”

“Ei vai?” Isshi ja Shou kysyivät yhteen ääneen jatkaen nopeasti stressin purkuaan.
“Ei ainakaan ennen ollut, vai mitä, Hide-zou-sama?” lakimies katsoi nopeasti vanhinta.
“Ei niin”, Hide-zou siirtyi istumaan osittain sohvan selkänojalle.
“Ennen Yoshikin kuolemaa hän oli lempeä, ymmärtäväinen ja kiltti. Hän välitti lähellään olevista ihmisistä ja oli minulle sellainen äiti, jota oma äitini ei koskaan ollut.”
“Niin – ennen”, vaaleaverikkö huomautti puhaltaen savurenkaan ulos suustaan ulkoilmaan.
“Nyt hän on vainoharhainen paskiainen, joka etsii vain hyvää syytä, jotta voisi listiä kaikki, jotka eivät ole hänen täydellisen Asaginsa tai Uruhansa kaltaisia!”
“Minä yhdyn tuohon!” kuului samassa varma huudahdus eteisestä nelikon kääntäessä katseensa puhuneeseen.
Mustat saappaat potkaistiin kauniin kaapinnurkkaan ja punapäinen urkkija marssi raivosta täristen sisälle olohuoneeseen. Nopeasti tämä rojahti uupuneena sohvannurkkaan parkaisten samassa, kuin joku olisi lyönyt ruoskalla alaselkään. Geti hyppäsi alas lakimiehen sylistä ja heilutti naiselle häntäänsä, mutta hellää tervehdystä ei huomattu.
“Hiko, minähän sanoin sinulle, että jos aiot istua, istu varovaisesti!” Omi huudahti ottaessaan mustat tyylikkäät saappaansa sirosti jaloistaan.
Toinen sentään tiesi, miten kohdella tavaroitaan, että ne säilyisivät kauan hyvässä kunnossa. Koira nuolaisi muutaman kerran vaaleita jalkoja ja hyppäsi vasten mestarivarasta tämän hymyillessä pienesti. Pitkäkyntiset kädet liikkuivat vinhaa vauhtia tuuheassa turkissa, mutta nopeasti eläin huomasi jotain paljon mielenkiintoisempaa: toisen isäntänsä, jota piti tervehtiä.
“Helvetti! Minä istun, miten haluan!” räväkämpi mulkaisi tuimasti ystäväänsä koettaen nojata selkänojaan irvistämättä – huonolla menestyksellä.

“Mitä ihmettä on tapahtunut?” Hide-zou katsoi hämmentyneenä ensin sohvalla istuvaa, sitten eteisestä nilkuttavaa naista, joka istahti varovaisesti matolle estäen näin Shouta kävelemästä enää enempää ympyrää.
“Onko Seth -”
“Minä olen kunnossa”, Seth talsi hymyillen paikalle jättäen salkkunsa lipaston päälle.
Geti juoksenteli haukahdellen nuorukaisen jaloissa tämän tervehtiessä parhaan kykynsä mukaan ensin koiraa suoristautuen sitten.
“Kokeile, jos et usko.”
Teräväpiirteinen kävi haukan katseellaan rakkaansa läpi ojentaen sitten kätensä sivulle, jolloin nuorin kipitti nopeasti kultansa kainaloon kietoen kätensä tämän vartalon ympärille. Kaksikko halasi toisiaan lämpimästi vanhemman silittäessä sormillaan kalpeata poskea.
“Hyvä, että olet kunnossa – kaipasin sinua”, voimakasleukainen katsoi nuorempansa ruskeita silmiä hymyillen.
“Samoin minä sinua“, avustaja suukotti lyhemmän poskea ja nyökkäsi sitten tervehdykset muille miehille.
“Omi ja Hiko olivat tuossa kunnossa, kun näin heidät kadulla.”
“Mitä oikein tapahtui?” Yuki kysyi välittömästi Hikolta, joka katsoi toista, kuin tämä olisi jotenkin vajaa.
“No mitä luulet!?” nainen karjaisi ja kietoi samassa kätensä ympärilleen käpertyen kerälle täristen pelokkaasti.
Olkapäät hytkyivät pienesti, kun kasvot painettiin polviin kevyen, sydämiä ravisuttavan nyyhkytyksen kuuluessa surkeana muminana.
“Hiko yritettiin jälleen raiskata”, mestarivaras kuiskasi hiljaa ja konttasi ystävänsä luokse.
Kädet kietoutuivat suojelevaisesti laihan vartalon ympärille muiden katsoessa urkkijaa säälivästi. He tajusivat, että ystävänsä oli peloissaan ja syystäkin. Naisenoikeuksia oli loukattu ja ketä tahansa sattuisi kokea tuollaista. Isshi jopa heitti vastasytyttämänsä tupakan alas kaukana siintävään maahan ja sulki samassa ikkunan liittyen paremmin muiden seuraan.
“Helvetti, minä tapan ne Nagoyan tyypit”, punapäinen mies murisi räväkimmän pyyhkäistessä poskelleen valuneen kyyneleen valkoisen takkinsa hihaan.
“Milloin tämä tapahtui ja missä?” asianajaja kysyi hiljaa Getin siirtyessä urkkijan viereen koettaen nuolla kyyneliä pois.
“Minä kävin ilmoittamassa Hydelle ja Atsushille, että tulevat ajoissa paikalle ja olin lähdössä tulemaan tänne, kun neljä korstoa piiritti minut itsensä ja seinän väliin”, Hiko puhui hiljaa kietoen toisen kätensä lämpimän koiran ympärille eläimen jäädessä siihen paikoilleen tueksi ja turvaksi.
“Sitten he… he alkoivat nauraa ja tarttuivat minuun… Minä tappelin vastaan ja potkaisin yhtä munille ja toista löin nenään, mutta heitä oli liikaa… He painoivat minut seinää vasten ja yrittivät repiä vaatteitani ja löivät samalla…”

Toinen punapää silitti hellästi satutetun olkapäätä koettaen olla välittämättä omasta jalkakivustaan.
“Sitten Omi tuli paikalle ja sai minut irti seinästä. Hän yritti auttaa minua pääsemään karkuun, mutta sitten hänet kampattiin ja jalka taittui ikävästi… Ennen kuin ehdin kiskomaan asetta esiin, yksi niistä korstoista kaatui kuolleena maahan.”
“Mitä hänelle tapahtui?” yökerhon johtaja oikoi hiukan takkiaan astellen lähemmäksi.
“Hyde oli heittänyt veitsen tämän selkään”, pitkäkyntinen päätti kertoa loppuun helpottaakseen hiukan ystävänsä oloa.
“Me kolme nappasimme aseet esiin ja käskimme niitä kolmea muuta painumaan helvettiin, tai lähettäisimme heidät sinne ilomielin. Me sitten lähdimme Hikon kanssa tulemaan tänne ja Hyde jäi huolehtimaan ruumiista. Sen takia hän tulee hiukan myöhässä.”
“Tämä kokoontuminen tulee todellakin tarpeeseen”, lakimies katsoi totista kakkosmiestä, joka nyökkäsi painaen rakastaan itseään vasten.
“Ehkä meidän olisi pitänyt kokoontua jo aikaisemmin.”
“Sitä on turha surkutella enää, nyt on keskityttävä tähän ja saatava kaikki tulemaan paikalle”, voimakasleukainen sanoi jyrkästi, mutta taputti kuitenkin lohduttavasti Hikoa olkapäälle.
“Sinulla ei ole hätää täällä, Hiko. Voit kyllä lähteä kotiin, jos et halua keskustella tästä – me kyllä ymmärrämme. Minä vaikka pyydän Fu-kia viemään sinut.”
“Ei”, räväkin pyyhki vielä muutaman kyyneleen koettaen rauhoittua.
“Eivät he onnistuneet aikeissaan, joten olen kunnossa.”
“Älä turhaan esitä vahvaa, kun ei tarvitse”, ruskeankellertäväsilmäinen katsoi lämpimästi naista.
Shou polvistui naisten eteen tarkkaillen kumpaakin. Omi ojensi jalkansa nähdessään kysyvän katseen ja antoi lääkärin tutkia raajaa.
“Tiedän kyllä, että olet vahva, mutta sinua on loukattu ja satutettu. Se ei tule jäämään tähän, siitä voit olla varma, mutta haluan, ettet yritä liikaa.”
“Minä haluan vain saada tämän loppumaan ja keksiä keinon, jolla ne helvetin paskiaiset saadaan pois täältä”, urkkija murisi hiljaa.

“Kyllä me sen keksimme”, Seth sanoi ystävällisesti.
“Kun me kaikki olemme täällä, emme voi epäonnistua.”
“Sitä varten olisi hyvä saada ne muut tänne”, Isshi huomautti, mutta samassa kuului heleä ovikellon soitto.
“Ilmeisesti rukouksiimme vastataan”, Hide-zou vastasi kävellen arvokkaasti ovelle.
Geti loikkasi samassa sohvalta ovelle nuuhkien rakoa vaativasti. Häntä heilui vinhasti jalkojen talloessa kärsimättömänä maata tuhahdusten ja matalien haukahdusten kaikuessa huoneessa. Hellästi mies työnsi eläimen kauemmaksi jalallaan avaten oven, jolloin kolme vierasta livahtivat nopeasti sisälle vilkuillen taakseen.
“Eihän teitä seurattu, Tsunehito?” liikemies sulki nopeasti oven vilkaisten pikaisesti käytävälle.
“En ainakaan usko”, Tsunehito pyyhkäisi hiukan takkiaan ja vilkaisi sitten seurassaan tulleita Hirokia ja Ruizaa, mutta erityisesti jälkimmäistä.
“Uskoisin kyllä, että Ruizan vaatetus hämäisi ketä tahansa.”

Siinä mies oli enemmän kuin oikeassa. Jokainen huoneessa oleva silmäpari, miinustettuna tietenkin asevastaavan rakkaiden silmät, tuijotti kohtaamaansa näkyä sinimustaharmaan koiran ryhtyessä uteliaana nuuhkimaan kyseistä miestä. Seth avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sulki sen sitten, koska ei tosiaan keksinyt mitään järkevää sanottavaa. Laihalla miehellä oli valtavankokoiset rap-artistin farkut, joiden haarojen väli roikkui polvissa. Päässä oli iso lippalakki, joka valui koko ajan silmille. Ylävartaloa peitti valkoinen, ainakin kymmenen numeroa liian iso t-paita, että aseiden salakuljettaja olisi kyllä voinut pukeutua pelkästään siihen ja vielä siveellisen näköisesti. Kaulassa roikkui iso ketju, jonka päässä oli jyhkeä R-kirjain.
“Ruiza, oletko kenties käsittänyt jotain väärin?” Hide-zou kysyi lemmikkinsäkin tuijottaessa hämmentyneenä lyhyttä miestä.
“Tämä on salainen neuvonpito eivätkä naamiaiset – et voita yhtään mitään, vaikka näytätkin varsin hassulta hip-hopparilta.”
“Kyllä minä tiedän, miksi me kokoonnumme tänne”, harmaanruskeasilmäinen huomautti närkästyneenä.
“Sitä varten minä juuri pukeuduin näin!”
“Ruiza haluaa varmistaa, ettei Sayuri tai kukaan tämän miehistä tiedä, kuka hän on”, Hiroki naurahti taputtaen lyhyen rakkaansa päätä.
“Siinä hän on oikeassa”, kirjanpitäjä sanoi saaden kaikki muut nyökkäämään sanojensa voimaksi.
Jos vaaleahiuksinen olisi kävellyt kadulla vastaan, ei ensimmäisestä vilkaisusta olisi arvannut, että tämä on Asagin asevastaava, vaikka olisi tuntenut hänet kuinka hyvin.
“No, joko aloitetaan?” Ruiza marssi kaikkien keskelle.
“Ei meillä ole koko päivää aikaa enkä minä kestä Sayuria kahta viikkoa pidempään!”
“Kaikki eivät ole vielä tulleet”, Yuki huomautti suoristaen hiukan pukunsa takkia istualtaan.
“Hyde tulee myöhässä, Atsushi tulee, kun ehtii, Jyou on jo matkalla ja Tatsurou tulee Satochin kanssa toivon mukaan aivan pian.”
“Nao, Jun, Nishikawa-sensei, Andro, Kaya, Jui ja Byou eivät pääse lainkaan”, Seth päätti selittää vaaleammalle opettajalleen.
“Nao ei saanut töistä vapaata, Jun ja Nishikawa joutuivat jäämään huolehtimaan potilaistaan, kun Shou tuli tänne. Andro on kyllä matkalla takaisin Osakaan, mutta hänellä kestää, koska joutuu menemään vaikeita reittejä pitkin. Jui taas lähti muutama päivä sitten Hokkaidoon testaamaan ja hakemaan lisää miehiä. Byoulla oli menoja, mutta lupasin informoida häntä. Kaya taas ei voi poistua lainkaan paikaltaan, koska Rukan ajatukset ja toimet ovat hänellä nyt etusijalla.”

“Mitä muuten Ruka puuhaa parhaillaan?” Omi kysyi samassa.
“Emme ole kuulleet hänestä mitään, kun Sayuri tuli tänne Osakaan. Minusta olisi muutenkin mukava tietää, joudummeko kestämään Nagoyan joukkojen lisäksi myös häntä.”
“Kenen kimppuun hän nyt aikoo mennä? Klaha on ollut Rukan lempikiusattava jo pidemmän ajan, samoin Exo-chika”, Isshi hivuttautui lähes huomaamattaan takaisin ikkunalle kaivaen tupakka-askia taskustaan.
“Rukan joukot eivät ole enää jatkaneet voittokulkuaan – ainakaan kovin suurella menestyksellä”, Hide-zou vastasi tutun vakavalla äänellä siirtyen takaisin rakkaansa viereen kietoen käden tämän ympärille.
Avustaja oli huomannut viime viikolla tapahtuneen Sayurin tapaamisen vaikuttaneen voimakkaammin toimitusjohtajaan, kuin tämä suostui hänelle myöntämään. Nuorukaisesta tuntui, että hänen rakkaalleen oli muistutettu Renasta ja nyt tämä tuntui säikkyvän kaikkea ja vahtivan häntä jatkuvasti. Mies nimittäin kietoi hänet aina lähelleen, kun oli mahdollista ja yöllä herättyään puna-mustahiuksinen oli huomannut usein vanhemman puristavan hänet vasten rintakehäänsä. Omalla tavallaan se oli suloista, mutta enemmän surullista, koska nuorukainen tiesi ruskeahiuksisen olevan peloissaan. Miten kalpeampi olisikaan halunnut vain pyyhkiä murheet ja pelot pois niiltä kasvoilta, jotka tuntuivat vanhenneen useammalla vuodella. Kuinka kovasti hän kaipasikaan sitä kaunista hymyä!

Kakkosmies ilmeisesti huomasi kultansa vakavuuden ja arvasi nopeasti, mikä tätä vaivasi. Pitkästä aikaa pieni, harvinainen hymy nousi suupieleen hetkeksi, kun lyhempi painoi pienen pusun varkaan poskelle ja kääntyi takaisin muiden puoleen.
“Rukalla ei ole asiat kovin hyvin Kayan mukaan, koska hänen tuntematon avunantajansa, jos pieniä yakuzoja ei lasketa mukaan, on ilmaissut ottavansa joukot kohta itselleen, ellei edistystä näytä tapahtuvan. Kaya kertoi minulle, että Ruka on tehnyt peloissaan jopa sellaista, mitä olenkin osannut odottaa: hän on lähtenyt joukkoineen kohti Nagoyaa.”

“Niinpä tietenkin”, Yuki naurahti hiukan.
“Kun kissat ovat poissa, hiiret hyppivät pöydille.”
“Niinkin voitaisiin sanoa varsin hyvin”, teräväpiirteinen myönsi.
“Sehän on loistavaa!” Tsunehito huudahti riemuissaan heidän istuutuessa eräälle nojatuolille varsin tuttuun tapaan: Hiroki istui ja nappasi kaksikon kainaloihinsa.
“Meidänhän tarvitsee vain vihjaista Sayurille, että Ruka aikoo vallata hänen linnansa ja saamme kaksi kärpästä yhdellä iskulla!”
“Se voisi toimiakin!” Shou innostui Hikonkin hymyillessä jo hiukan iloisemmin.
“Älkää nyt innostuko”, Hide-zou päätti olla ilonpilaaja.
“Sayuri voi vain komentaa siellä olevia miehiä ajamaan Rukan tiehensä ja pysyä täällä. Hän ei ole halukas auttamaan meitä Rukan suhteen eikä varmasti lähde tuon kertomisella. Sayuri purskahtaisi vain ilkeään nauruun ja painaisi punaista nappia pyyhkien ongelmansa sillä.”

Pieni toiveikkuuden tunne, joka oli hiipinyt kaikkien sydämiin, kuoli väen laskiessa katseensa maahan kiroten hiljaa Sayuria helvettiin.
“Minä en tule selviämään tästä pää selvänä!” Ruiza huudahti dramaattisesti ja iski käden otsalleen, mistä hyvästä ylisuuri lippalakki putosi lattialle.
“Ole hyvä vain, keittiön pöydällä on olutta”, kakkosmies viittasi keittiöönsä.
“Kunhan pidät itsesi sen verran selvänä, että pystyt ajattelemaan järkevästi. Meidän täytyy nimittäin todellakin keksiä keino, jolla pääsemme Sayurista eroon.”
“Minun puolestani voisimme vain tappaa hänet!” asevastaava huudahti marssiessaan hakemaan juotavaa.
“Olen samaa mieltä”, Isshi sytytti savukkeensa ja veti helpottuneena savua henkeensä.
“Emme voi tehdä sellaista!” Seth huudahti kauhuissaan.
“Miksemme?” Shou katsoi nuorinta harvinaisen tuimasti.
“Koska hän on Asagi-saman äiti ja ihminen, kuten mekin!” kirjanpitäjä katsoi anovasti rakastaan saadakseen edes jotain tukea sanoilleen.
“Niin, hän on yakuzan äiti, joka on laittanut meidät kärsimään ja satuttanut meitä monella tavalla”, lääkäri huokaisi raskaasti.
“Tappaminen on ikävää, mutta näin alamaailmassa ja mafiassa on välillä vain toimittava. Jos et ole huomannut, hän on listinyt meidän miehiämme ja saanut osan meistä joutumaan sairaalaan – Hikokin on yritetty raiskata ainakin kolmesti!”
“Se ei kuitenkaan ole ollut Sayuri-saman tekosia!” Yuki puuttui puheeseen.
“Ne ovat olleet hänen omien miestensä tekoja emmekä vain ole hankkineet riittävästi todisteita näiden puuhista, jotta Sayuri-sama itse rankaisisi heitä! Minä en hyväksy sitä, että tappaisimme hänet!”
“Meillä ei ole hirveästi muita vaihtoehtoja!” aseiden salakuljettaja huusi marssiessaan keittiöstä takaisin muiden luokse.
Kädessään tällä oli kaksi olutpulloa, joista toinen oli jo melkein kokonaan tyhjä.
“Minä ainakin olen valmis vapaaehtoiseksi, jos pitää valita, kuka hänet ampuu!”
“Ruiza, ota rauhallisesti”, Hiroki kietoi kätensä nopeasti vaaleamman kultansa ympärille ja veti tämän syliinsä.
“Mitään ei ole vielä päätetty eikä varmasti päätetäkään, ennen kuin kaikki ovat tulleet.”
“Minä en kuitenkaan keksi mitään parempaa ajatusta”, Tsunehito joutui huomauttamaan surkeasti ja katsoi sitten anteeksipyytävästi nuorukaista.
“En hyväksy tappamista ja tiedän, ettei Asagikaan hyväksy sitä, että hänen äitinsä tapettaisiin. Aina ei kuitenkaan voi valita – joskus se vain on, että tapa tai tule tapetuksi.”
“Jos kuitenkin jättäisimme tuon vaihtoehdon ihan viimeiseksi”, asianajaja sanoi painokkaasti.
“Jos mietimme tappamista heti ensimmäisenä vaihtoehtona, emme ole Sayuri-samaa parempia.”

Viimeiset sanat saivat väen hiljenemään kaikkien vajotessa omiin ajatuksiinsa. Isshi poltti ikkunan ääressä, kun Shou tutki naisten saamia kolhuja ja kertoi, etteivät ne kaikeksi onneksi vaikuttaneet pahoilta. Hiko istui mykkyrässä sohvannurkassa Omin kuiskaillessa lempeitä sanoja tämän korvaan. Yuki taas huomasi joutuneensa jälleen Getin rapsuttajaksi ja olikin siitä iloinen, että saisi jotain muutakin mietittävää kuin synkät ajatuksensa. Ruiza taas naukkaili oluttaan ja silitteli vapaalla kädellään, kun toinen pullo oli jo tyhjentynyt, rakkaittensa olkapäitä näyttäen miettivän kerrankin jotain muuta kuin seksiä. Tai oikeastaan mies mietti, miten pääsisi taas nauttimaan seksistä. Hiroki painoi lyhemmän kaksikon itseään vasten ja sulki silmänsä koettaen rentoutua viimeisiltä päiviltä edes hiukan. Sormet tutkivat miesten paidanhelmoja, mutta mieli vaelsi aivan muualla. Tsunehito räpläsi takkinsa nappia vilkuillen välillä ikkunasta taivasta, kuin tummat pilvet olisivat voineet koska tahansa peittää sen taakseen kertoen pimeyden kuningattaren alias Ishikawa Sayurin saapumisesta.

Seth halasi hellästi Hide-zouta tämän vastatessa eleeseen lämpimästi takaisin. Täyteläiset huulet suukottivat pehmeästi kalpeata poskea miehen supistessa muutaman koruttoman rakkauden tunnustuksen ja lupauksen siitä, että kaikki palaisi vielä normaaliksi. Ruskeasilmäinen nyökkäili, vaikkei uskonut sitä täysin. Mikään ei muuttuisi normaaliksi, jos Sayuri pitäisi tappaa. Lisäksi puna-mustahiuksinen ei voinut uskoa, että nainen olisi täysin paha. Ei Uruha olisi muuten auttanut häntä papereiden kanssa, flirttaillut tai edes varoittanut emännästään lempeästi. Tämä olisi käyttäytynyt aivan toisin ja katkaissut hänen kätensä välittömästi, kun oli tullut painetuksi seinää vasten.
Ovikellon soiminen sai kaikki hätkähtämään ja Shou kaatui vahingossa kyljelleen, kun Omi potkaisi säikähdyksestä urkkijan uikahtaessa pelokkaasti. Kaikkien katseet kääntyivät ovelle Getin loikatessa nopeasti lattialle rynnäten ovelle haukahtaen muutaman kerran. Hide-zou silitti pienen hetken ajan kultansa poskea kävellen rauhallisesti ovelle, koska osasi arvata, ketkä sieltä olivat tulossa.
“Hyvä, kun pääsitte tulemaan”, mies tervehti tulijoita avatessaan oven, kun muut huoneistossa olijat koettivat kurkkia eteiseen.
Hymyt kaareutuivat väen huulille, kun he kuulivat iloista haukuntaa ja kimeän rääkäisyn.
“Pidä se rakki kaukana minusta! Siinä on varmasti bakteereita!”
“Tervetuloa, Tatsurou ja Satochi”, Seth astui sivummalle, jotta saapuneet saattaisivat nähdä hänet.
“Hei Seth”, Satochi hymyili pienesti, kun nörtti yritti piiloutua koiralta hänen selkänsä taakse.
“Mukava nähdä sinua – emme olekaan nähneet pitkään aikaan.”
“Satoshi! Geti hyökkää kimppuuni!” silmälasipäinen vinkaisi, kun sinimustaharmaa eläin ryhtyi hyppimään miestä vasten ja kaapi tassullaan vaatien rapsutuksia.
“Se syö minut!”
“Geti, rauhoitu”, toimitusjohtaja komensi varmalla äänellä.
“Istu!” voimakasleukainen oli sulkemassa ovea, kun kuului muutama norsun askel ja kova parahdus:
“Älä nyt sulje ovea nenäni edestä, kun itse kutsuit minut!”

Ruskeankellertäväsilmäinen avasi samassa ja melkein iski vaaleanhiuksista naista ovella päähän, mutta kaikeksi onneksi tämä ehti ajoissa väistää.
“Anteeksi, Jyou”, liikemies katsoi pahoittelevasti naista, joka mulkaisi varsin murhanhimoisesti häntä.
“En huomannut, että tulit Tatsuroun ja Satochin seurassa.”
“En minä tullutkaan”, jengipomo huomautti potkaisten maihinnousukenkänsä pois jaloistaan.
“Tulin äsken toisella hissillä ja päätin tulla samalla oven avauksella”, nainen selitti ja heitti takkinsa kohti naulakkoa, mutta raskas nahkavaate putosikin lattialle.
Välittämättä edes koiran iloisesta tervehdyksestä saapunut ryntäsi olohuoneeseen ja siitä nopeasti Hikon ja Omin luokse.
“Kuulin Hydeltä tapahtuneesta!” vaaleahiuksinen nainen kietoi kätensä kaksikon ympärille näiden halatessa takaisin.
“Minä tapan ne kolme muuta paskiaista, kun Hyde ehti tappamaan sen yhden!”
“Ilmeisesti väki on varsin murhanhimoisella tuulella”, lakimies huokaisi raskaasti ja kutsui Getin luokseen eläimen kipittäessä nopeasti saamaan rapsutuksia edes joltakin.
Oli se vain törkeätä, kun oli näin paljon vieraita eikä melkein kukaan muistanut velvollisuuksiaan!
“Missä Hyde on nyt?” kakkosmies sulki oven ja johdatti tietokone-ekspertit olohuoneeseen.

Satochi ja Tatsurou istuutuivat sohvalle Yukin toiselle puolelle ja krakkeri piti huolen siitä, että kultansa istuisi varmasti varmana suojamuurina hänen ja “verenhimoisen” koiran välissä. Ennen istumistaan hakkeri vielä pyyhkäisi sohvaa irvistäen pienesti, kun mietti, kuinka kuraisilla tassuilla lemmikki olikaan siinäkin kohdassa hyppinyt. Hartiakkaampi kuitenkin onnistui kiskaisemaan herran istumaan kainaloonsa ja vaiensi ovelasti tämän supisten hellästi jotain miehen korvaan saaden aikaiseksi tuttua änkytystä.
“Kun soitin hänellä ja ehdotin, että tulisimme yhtä matkaa, hän kertoi olevansa Atsushin ja ruumiin kanssa kaupungin ulkopuolella ja tulevansa mahdollisimman pian takaisin. Samalla hän kertoi tapahtuneesta”, Jyou vastasi silittäen räväkimmän punaisia hiuksia.
“Kaupungin ulkopuolella?” Hiroki katsoi naista kysyvästi.
“Ruumiin kanssa?” Ruiza kurtisti kulmiaan.
“Mistä tapahtuneesta Hyde kertoi?” Tsunehito oli aivan yhtä ulkona tapahtumista, kuten olivat myös Tatsurou ja Satochi – hehän eivät olleet paikalla, kun raiskausyritys tuli ilmi.
“Hiko yritettiin raiskata ja me jouduimme tappeluun Sayurin miesten kanssa”, Omi kertoi hiljaa vilkaisten sitten sanoista hätkähtävää ystäväänsä.
“Hyde tuli apuumme ja tappoi yhden kimppuumme käyneistä miehistä. Me sitten lähdimme Hikon kanssa tulemaan tänne ja Hyde sanoi tulevansa, kunhan saisi ruumiin hoideltua. Ilmeisesti hän pyysi Atsushia avukseen.”
“Niiden korstojen kantamiseen Hyde tosiaan tarvitsee apua”, hartiakkain huomautti saaden muut nyökkäämään.
“Toivottavasti he tulevat pian. Olisi hyvä, jos saisimme pian pidettyä tämän – minä en erityisemmin haluaisi jäädä Sayurille kiinni siitä, että juonimme häntä vastaan.”

Shou värähti kauhusta ja Isshi pudotti vahingossa syöpäkääreensä kiljaisten kauhusta, kun rakas tupakka putosi 48 kerrosta. Kukaan muukaan ei näyttänyt kovin rohkealta siinä tilanteessa. Vain Hide-zou näytti tyyneltä, mutta hänellä oli kaikista parhaiten Asagin suojelus yllään kuin muilla, koska oli tämän kakkosmies ja paras ystävä – ikuisen rakkauden kohteen lisäksi.
“Missä kohtaa he tarkalleen ottaen olivat?” Tatsurou vilkaisi kelloaan kurtistaen kulmiaan.
“Milloin soitit?”
“Soitin heille ehkä kaksikymmentä minuuttia sitten, mutta saattaahan siitä olla puolikin tuntia”, Jyou näytti mietteliäältä.
“Atsushi käynnisti moottoria, kun Hyde sitten kertoi heidän olevan tulossa Osakan ulkopuolelta.”
“Heillä tulee menemään…”, Tatsurou tutki rannekelloaan, jossa oli ainakin neljän muun maan ajat myös, vajoten hiljaisuuteen.
“Ottaen huomioon mahdolliset viivytykset, liikennevalot ja miinustettuna sitten Atsushin tavalla ajaa, hänen ihmeelliset oikoreittinsä ja tämä kokouksemme… He ovat täällä viimeistään viidentoista minuutin kuluttua, mutta uskoisin, että kymmenen minuutin kuluttua ovikello soi jälleen.”
Nörtti nosti katseensa muihin ja huomasi jokaisen tuijottavan tätä silmät pyöreinä, suorastaan epäuskoisina.
“Ettekö muka usko?” Hakkeri kysyi loukkaantuneena.
“Katsotaanko?”

Hiljaisuus laskeutui taas kaikkien ylle, tai ei oikeastaan aivan täydellinen hiljaisuus. Shou yritti kiskoa Isshiä pois ikkunasta sauhuttelemasta ja harkitsi jo sitä, että pyytäisi Omia varastamaan miehen askin. Sitä hänen ei kuitenkaan tarvinnut tehdä, koska Seth huomasi ohi kävellessään tupakoiden vain tarttuneen “vahingossa” käteensä. Tätä ei kuitenkaan huomannut kukaan muu kuin Omi, joka virnisti pirullisesti nuoremman taidoista, ja Hide-zou, joka hymyili kiitollisena rakkaalleen. Naiskolmikko keskusteli hiljaa keskenään tapahtuneesta ja kaksi muuta yrittivät olla parhaansa mukaan Hikon tukena, vaikka tämä väittikin olevansa kunnossa. Yuki keskusteli Satochin, Hide-zoun, Hirokin ja Ruizan kanssa Rukasta ja muista tapahtumista, mutta Tatsurou vain tuijotti rannekelloaan tehden päässään vielä tarkempia laskelmia heidän odottamansa kaksikon mahdollisista saapumisajoista, koska oli esittänyt muille vain ympäri pyöreän arvion. Varas nappasi Tsunehiton mukaansa keittiöön auttamaan olutpullojen kantamisessa olohuoneeseen, ettei kenenkään tarvitsisi koko aikaa taapertaa keittiöön hakemaan juotavaa tai pientä naposteltavaa. Samalla miehet sitten keskustelivat hiljaa tilanteesta.

Puna-mustahiuksinen oli helpottunut, kun huomasi etsivän olevan samaa mieltä, ettei Sayuria pitäisi kuitenkaan tappaa. Suurisilmäinen kyllä myönsi, että se saattaisi olla ainut keino, mutta hän haluaisi ensin käydä kaikki muut vaihtoehdot läpi – olihan Sayuri tosiaan Asagin äiti eikä mies hyväksynyt tappamista muulloin kuin pakosta. He kävelivät vähän aikaa keittiön ja olohuoneen väliä ja tirskahtivat, kun Ruiza ryhtyi tuijottamaan heidän takapuoliaan varsin lumoutuneena. Pian he kuitenkin palasivat takaisin olohuoneeseen ja liittyivät keskustelemaan Shoun ja Isshin kanssa yökerhon johtajan huonosta tavasta. He koettivat sitten selittää, etteikö raikas ilma ollut parempi kuin katkuinen savu, mutta vaalein oli jyrkästi eri mieltä.
Kaikkien keskustelut kuitenkin keskeytyivät hymyilevään ääneen:
“Kymmenen yhdeksän, kahdeksan…”, Tatsurou laski ääneen nousten seisomaan.
“Seitsemän, kuusi, viisi, neljä…”, sormi liikkui osoittaen koko ajan ovea.
“Kolme, kaksi, yksi ja…”
Hetkeen ei kuulunut mitään, mikä sai miehen suun aukeamaan hämmennyksestä. Mikä oli mennyt vikaan? Tasan kahden sekunnin päästä ovikello soi saaden voitonriemun, vaikka huomattavasti lievemmän sellaisen nostamaan krakkerin sisällä päätään.
“Mitä minä sanoin?” Hakkeri pyörähti muita kohti, kun Geti juoksi jälleen innokkaana ovelle toivottamaan vieraat tervetulleeksi.
“Et sinä nyt ihan oikein sitä laskenut”, Ruiza näytti kieltään virnuillen pirullisesti, kun Seth meni avaamaan oven hymyillen ystävällisesti Hide-zoulle.
“Muutaman sekunnin huti. Mikä meni vikaan, oi meidän mahtava neromme? Miten sinä saatoit tuolla tavalla epäonnistua? Onko sinulta kuollut muutama aivosolu?”

Puna kohosi nörtin kasvoille miehen istahtaessa nopeasti sohvannurkkaan mutisten jotain siitä, ettei tiedä, miten tämä oli mahdollista. Satochi hymyili hellästi kullalleen silittäen hiukan tämän poskea.
“Sinähän voitkin kysyä heiltä kohta, mikä oikein viivytti heitä”, hartiakkain sanoi pehmeästi ja painoi pusun laihemman poskelle tämän ryhtyessä änkyttämään jotain epämääräistä, joka liittyi ilmeisesti muihin paikalla olijoihin.
“Rauhoitu toki, Tatsurou-kulta. Kyllähän Ruizakin on nainut kaikkia ihmisiä meidän silmien edessä.”
“Älä muistuta!” Tietokone-ekspertti parahti kauhuissaan ja hautasi kasvonsa sohvan käsinojalla olevaan tyynyyn, unohtaen, kuka sitä vasten oli nukkunut.
Mies kuitenkin tajusi nopeasti, mitä mahdollisesti hengitti keuhkoihinsa ja parkaisi kovaa ryhtyen yskimään ja sylkemään kuin kissa.
“Kaikki muut ovatkin näköjään jo paikalla”, Hyde käveli varkaan ja Atsushin rinnalla olohuoneeseen synkkäkasvoisen katsoessa kierosti hymyillen puna-mustahiuksisen vartalon liikkeitä.
Mies ei tosiaankaan ollut vielä unohtanut pieniä haaveitaan, että saisi tuntea toisen kostean ihon omaa ihoaan vasten ainakin yhden yön ajan kuulleen voihkeet korvissaan. Nopeasti jokapaikanhöylä irrotti katseensa kirjanpitäjästä, koska tunsi polttavan, samalla myös poraavan katseen kallossaan eikä tämä ihmetellyt lainkaan, kun huomasi Hide-zoun katsovan merkitsevästi itseään. Seth tosiaan kuului kakkosmiehelle eikä tämä aikonut jakaa rakastaan kenenkään kanssa.

“Mitä te teitte sille ruumiille?” Hiko kysyi välittömästi, koska oli tietenkin huolissaan ystävistään ja siitä, mitä näille kävisi, jos Sayuri saisi tietää joukkojensa vähentyneen jälleen.
“Paloittelimme ja ripottelimme sinne tänne eläinten ruuaksi paikkoihin, joissa ei käy ihmisiä”, salamurhaaja selitti ja katsoi naista myötätuntoisesti.
“Kai sinä olet kunnossa? Eiväthän he ehtineet satuttaa sinua kovin pahasti?”
“Istuminen ja nojaaminen sattuu ja Omin jalkaa jomottaa – erityisesti kävellessä. Muuten me voimme ihan hyvin – Shou jopa tarkisti meidät. Lisäksi me olemme ennenkin kestäneet kipua”, urkkija koetti hymyillä.
“Tuollaista kipua sinun ei pitäisi kestää tai sen edessä esittää vahvaa”, lyhyin sanoi ja vilkaisi sitten nopeasti ympärilleen, kun räväkin avasi kiukkuisena suunsa.
“No, aloitammeko jo? Puuttuuko vielä joku?”
“Me olemme viimeiset, Hyde”, Atsushi siirtyi nojailemaan ikkunalautaan.
“Tuskin ketään muita enää on tulossa, että voimme aloittaa keskustelun.”
“Itse asiassa kaikki eivät ole vielä tulleet”, Hide-zou sanoi rauhallisesti katseiden pongahtaessa häneen.
“Kolme miestä ei ole vielä saapunut, joten odotamme ensin heitä, ennen kuin teemme minkäänlaisia päätöksiä.”
“Kolme?” Satochi katseli hämmästyneenä, koska ei heti arvannut, keistä saattaisi olla kyse.
“Asagi”, Tatsurou sanoi happamasti ja piiloutui tiiviimmin tyynyjen väliin.
“Kuka muukaan.”
“Asagi ei ole tulossa”, toimitusjohtajan sanat saivat ilman viilenemään ja jokaisen aivot löivät tyhjää, paitsi Sethin, joka tiesi asioista jotakin.
Ei tosin hänkään tiennyt täsmälleen, ketkä olivat tulossa, mutta oli hänellä sentään jonkinlainen aavistus.

“Kuinka niin Asagi ei ole tulossa?” Hiroki kysyi hiljaa, mutta sitten tajusi jotain.
“Asagi tiedä tästä lainkaan!?”
“Etkö ole kertonut hänelle tästä?!” Tsunehito katsoi syyttävästi ystäväänsä.
“Mitä Asagikin sanoo, kun saa tietää meidän juonivan äitiään vastaan!”
“Minusta tuntuu, ettei Asagi jaksa välittää siitä”, ruskeahiuksinen sanoi suoraan huitaisten hiukan pitkiä otsahiuksiaan.
“Kuinka niin?” kysymys tuli kuorolauluna.
“Asagi-sama on masentunut”, Seth vastasi rakkaansa puolesta.
“Ette ole ehkä huomanneet, mutta kaikki käskyt ja ohjeet ovat tulleet muutaman päivän sisällä suoraan Hide-zoulta, ettekä muutenkaan ole kuullut Asagi-samasta melkein mitään. Etkö muka muista, Ruiza, kun keskustelimme ja sinä totesit, että hän on pahasti puutteessa, koska oli niin synkkä?”
“Muistanhan minä, kun hän ja rakas äitimuorinsa tulivat käymään”, asevastaava värähti ikävästä muistosta.
“Hän näytti siltä, kuin joku olisi potkaissut suoraan munille.”
“Mistä hän on nyt masentunut?” Omi katsoi kysyvästi teräväpiirteistä, joka katseli mietteliäänä lattiaa.
“Vähemmästäkin sitä masentuu, kun ei saa kahteen viikkoon”, Atsushi sanoi ponnekkaasti saaden Ruizan nyökyttelemään hyvin ymmärtäväisenä.

“Tämä ei johdu siitä”, kakkosmiehen ääni sai kaikki vaikenemaan, ennen kuin muut typerät mietteet pääsivät ilmaan.
“Toivon, että pysytte tästä, mitä minä ja Seth nyt kerromme, aivan hiljaa”, haukan katse kiersi kaikki läpi jokaisen luvatessa pysyvänsä vaiti.
Ruiza vannoi asian jopa käsi nivusillaan.
“No, asia on nyt näin, että mafiaa odottavat suuret muutokset, joiden olisi pitänyt alkaa jo aikaisemmin, mutta Sayurin tulo sotki asioita.”
“Mitä muutoksia?” Isshi kysyi samassa vilkaisten pelokkaana Shouta, joka katsoi yhtä ihmeissään takaisin.
“Ei mitään sinänsä radikaalia, vain muutamia pieniä asioita”, varas pisti ystävällisesti takaisin.
“Positiivisia asioita ainakin minun mielestäni ja eräällä tavalla meitä kaikkia vahvistavia.”
“Millaisia muutoksia?” Hyde ei halunnut olla enää enempää pimennossa asioista.
“Asagi aikoi kosia Manaa”, ruskeankellertäväsilmäinen vastasi.

Kukaan ei sanonut mitään, vaan kaikki – paitsi tietenkin puna-mustahiuksinen – tuijottivat voimakasleukaista, kuin odottaisivat tämän purskahtavan räkäiseen nauruun ja kertovan huijanneensa. Lopulta yksi sun toinen alkoi räpyttää silmiään, kun odotettua tapahtumaa ei kuulunutkaan. Ruiza jopa hieroi silmiään ja heti sen jälkeen korviaan, kuin niissä olisi ollut jotain vikaa.
“Odotas hetki, Hide-zou”, Hiroki sanoi viimein.
“Siis se suuri muutos, minkä pitäisi tapahtua, on kosinta? Tarkoitatko nyt oikeasti, että Asagi aikoo kosia Manaa? Siis mennä hänen kanssaan naimisiin?!”
“Mitä muutakaan minä tarkoittaisin?” liikemies kysyi harvinaisen sarkastisesti.
“Kyllä, Asagi aikoi kosia Manaa ja mennä tämän kanssa naimisiin.”

Huone hiljeni jälleen, mutta tällä kertaa tunnelma oli toisenlainen. Väki vilkuili toisiaan ja kaikkien suupielet värähtelivät kiivaasti. Kädet nousivat peittämään hymyjä, kunnes koko väki purskahti iloiseen, jopa hiukan huvittuneeseen nauruun, mutta ennen kaikkea onnelliseen. Heidän kaikkien oli vaikeata uskoa Asagin todella harkitsevan naimisiin menoa, mutta kaikki olivat ennen kaikkea onnellisia siitä, että heidän johtajansa suunnitteli jotain niin hienoa. Oikeastaan vain yksi kuulijoista oli vakavampi kuin muut, koska hän oli kiinnittänyt johonkin huomiota, minkä toiset olivat unohtaneet.
“Sehän on loistavaa!” Jyou hyppäsi pystyyn innostaen muita.
“Saamme järjestää häät!”
“Ja polttarit!” Ruiza ulvoi ja veti intiaanitanssit olohuoneen pöydän ympärille.
Innostus tarttui melkein heihin kaikkiin Hikon ja Omin halatessa toisiaan. Getikin haukkui heiluttaen häntäänsä riemuissaan.
“Millaiset häät mahtavat olla tulossa?” Tsunehito mietti saaden muutkin pohtimaan sitä.
“Perinteiset japanilaistyyliset vai länsimaalaiset?”
“Miksei paljon lateksia?” Atsushi virnisti pirullisesti.
“Pervo”, Hyde tökkäsi hellästi ystäväänsä nyrkillä kylkeen.
“Tietenkin”, synkkäkasvoinen hymyili harvinaisen irstaasti.
“Minä nimittäin haluan selvittää, miltä eräät näyttävät mustassa lateksissa – miksei myös punaisessa”, mies katsoi merkitsevästi puna-mustahiuksista, joka oli, kuin ei huomaisi, että hänestä puhuttiin.
“Te riemuitsette liian aikaisin”, Yuki sanoi suoraan saaden muut vaikenemaan.
Lakimies siirsi katseensa kakkosmieheen, joka ei ollut kultansa kanssa riemuinnut asioista yhtään. Ammattinsa vuoksi mies oli oppinut kiinnittämään huomiota pieneenkin katseeseen tai sanaan, ettei hän uskonut asioiden olevan näin yksinkertaisia.
“Sinä puhut ristiin. Kerrot Asagin olevan masentunut ja sitten kerrot tämän suunnitelmista, joista kukaan täysijärkinen ei voisi masentua. Puhuit myös imperfektissä, eli Asagi ei aio enää kosia Manaa – olet siis jättänyt jotain olennaista kertomatta.”

“En jättänyt – en vain saanut suunvuoroa”, toimitusjohtaja huomautti saaden hymyt sammumaan, kuin kynttilä puhallettiin sammuksiin.
“Sitä on hiukan vaikea selittää, mutta yritän kuitenkin. Minä ja Seth saimme kuulla melkein heti tapahtumista, kun ne kävivät toteen. Asagi oli hankkinut viimeviikolla kauniin sormuksen ja varustautunut hyvin, mutta sitten Mana haki Gackton heille, kuten oli sovittu, kun he viimeksi näkivät Hikarun – silloin naamiaisiltana.”
“Minä muistankin sen, kun jouduin purkamaan vaivalla kyhäämäni barrikadin”, asevastaava murisi hiljaa, mutta sai ankaran katseen mustahiuksiselta kullaltaan, joka halusi kuulla, mistä oli kyse.
Lisäksi etsivää otti päähän se, kuinka sohva oli hajonnut huonosta kohtelusta.
“No, sinä päivänä, jolloin näitkin Asagin ja Gackton, Asagin piti kosia Manaa, mutta sitten tapahtui jotain, mikä oli odottamatonta, mutta samalla odotettua”, Hide-zou selitti.
“Mitä?” Tatsurou kysyi, vaikka fiksuna miehenä arvasikin jo.
“Mana ja Sayuri-sama ottivat yhteen”, Seth päätti selittää asioita – olihan hän entisen soluttautujan lähin ystävä.
“Onnistuimme Hide-zoun kanssa utelemaan riidasta Manalta ilman, että paljastimme Asagi-saman suunnitelmia ja me tajusimme sen, että oli tapahtunut väärinkäsitys. Mana ja Sayuri-sama alkoivat riidellä, kun Asagi-sama oli poissa. Kotiin tultuaan Asagi-sama kuuli ohimennen heidän riitaansa ja ymmärsi asioita väärin. Kaksikon riita oli pysynyt Asagi-samassa ja jotenkin aihe oli kääntynyt siihen, että Mana oli vain ärsyttänyt Sayuria esittäen pilkallisesti, ettei muka rakastaisi Asagi-samaa. Lisäksi Mana oli karjaissut Sayuri-samalle, ettei menisi naimisiin, koska Asagi-sama ei häntä kosisi.”
“Sitä Asagi ei kuitenkaan kuullut, vaan hän kuuli vain sen osan, ettei Mana aio mennä naimisiin, vaikka mikä olisi”, kakkosmies katsoi miesten ja naisten totisia kasvoja.
“Asagi nappasi Gackton mukaansa puistoon, kutsui minut paikalle ja kertoi kaiken. Siitä lähtien Asagi on ollut masentunut eikä halua puhua oikeastaan kenellekään. Sayuri taas on riemuissaan ja jaksaa sättiä Asagia olemattomista asioista masentaen tätä entistä enemmän lähes huomaamattaan.”

Hide-zou vajosi hiljaisuuteen muistellen sen iltaista puhelua. Mana oli ollut hämmentynyt, kun hän ei ollutkaan karjunut mitään kirouksia ja haukkuja, vaan käskenyt vakavana kertomaan kaiken, mitä Sayuri oli sanonut ja mitä tämä oli vastaavasti sanonut takaisin. Entinen soluttautuja olikin käynyt koko riidan läpi jokaista käännettä myöten ja kysynyt sitten peloissaan, oliko elävä legenda uhannut poikansa henkeä, jos toimitusjohtaja ei olisi jättänyt rakastaan yli kolme vuotta sitten. Siihen mies ei kuitenkaan ollut vastannut, vaan pyytänyt olemaan vahva ja selvittämään välinsä yakuzan kanssa kertomatta kuitenkaan parhaan ystävänsä murheen syytä. Ongelmana vain oli kaiken tämän aiheuttaja, eli Sayuri itse, joka oli varmasti toivonut jotain tällaista ja saanut toiveensa oveluutensa avulla toteutettuaan – Asagi tuskin kuuli tuota kaikkea vahingossa.
“Manakin on masentunut, koska Asagi-sama ei puhu hänelle”, varas päätti selostaa viikon sisällä tapahtuneita asioita.
“He välttelevät toisiaan, koska eivät tiedä, mikä on pielessä. He eivät puhu, koska Asagi-sama ei halua puhua ja Mana taas ei saa tätä puhumaan, vaikka on yrittänyt. Nyt hänkin välttelee Asagi-samaa, koska luulee tehneensä jotain väärin, koska ei tiedä kosinnasta – hän ei edes usko, että Asagi haluaisi mennä naimisiin kanssaan. He näkevät toisiaan nykyään vain nukkumaan mentäessä ja ilmeisesti nukkuvat vuoteen laidoilla kaukana toisistaan. Lisäksi Sayuri-sama ei anna heidän olla melkein lainkaan kahdestaan, vaan kiskoo Asagi-samaa mukanaan kuin räsynukkea.”

“Helvetin Sayuri!” Ruiza iski nyrkin pöytään pelästyttäen koiran.
“Hän tulee ja pilaa kaiken! Ne kaksi kuuluvat toisilleen ja nyt hän on onnistunut siinä, mitä on halunnutkin! Ne kaksi tekevät juuri niin, kuin se paskiainen haluaa!”
“Voimasanojen käyttö ei kuitenkaan poista ongelmaa, Ruiza”, Hide-zou huomautti.
“Kuten ei pöytäni hajottaminenkaan.”
“Keksitkö sitten mitään parempaa!?” asevastaava tuijotti tiukasti teräväpiirteistä.
“Sen lisäksi, että hän on laittanut meidät kärsimään, hän laittaa vielä oman poikansakin kokemaan kovia! Me menetämme polttarit!”
“Jos Asagi ei kykene pitämään puoliaan Sayuria vastaan edes sen verran, mitä on aikaisemmin, eli harvinaisen paljon, hän tulee ja muuttaa kaiken”, Tatsurou puuttui ensimmäistä kertaa kunnolla puheeseen saaden muut vaikenemaan.
“Sayuri tappaa vähitellen meidät yksi kerrallaan, kunhan keksii kunnon verukkeen, jos sitäkään. Me emme ole enää sen jälkeen Asagin alaisia, vaan Sayurin. Sayurista tulee uusi yakuza ja Asagi on vain masentunut, voimaton nukke, jota äitinsä kontrolloi aina hengittämistään myöten.”
“Sitä me emme halua”, Isshi ravisti päätään.
“Asagi on kestänyt meistä kaikista eniten, koska me emme sentään ole joutuneet kestämään Sayuria ympäri vuorokautta kahden viikon ajan.”

“Ilmeisesti se alkaa vaikuttaa Asagi-samaan”, Seth huomautti.
“Vähitellen, kun jaksaa riittävän monta kertaa toistaa jollekin, ettei hänestä ole mihinkään, sitä alkaa uskoa itse. Jos Asagi-sama ja Mana selvittäisivät nuo väärinkäsityksensä, saisimme Asagi-samaan varmasti taas puhtia ja olisi ehkä helpompi selviytyä niin Rukasta kuin Sayuri-samasta.”
“Jos taas pääsisimme Sayurista eroon, heidän kahden välit paranisivat varmasti”, Hiroki pisti väliin viisaasti.
“Asagin ja Manan on vaikeata selvittää mitään, jos joku on hengittämässä niskaan.”
“Tai vastaavasti pistämässä kapuloita rattaisiin”, Satochi nyökkäili Shoun kanssa.
“Tämä on kuin mikäkin noidankehä!” Yuki ravisti epätoivoisena päätään.
“Emme pääse Sayuri-samasta eroon, ellei Asagi-sama palaa takaisin omaksi itsekseen ja sovi asioita, mennen samalla mieluiten kihloihin Manan kanssa, muttemme saa heitä sopimaan välejään, jos Sayuri-sama on paikalla!”
“Parisuhde tai edes jonkinlainen ihmissuhdeneuvoja olisi kätevä”, Omi raapi hiukan niskaansa.
“Asagin ja Manan pitäisi vain naida toisiaan oikein kunnolla ja asia olisi sillä selvä”, Ruiza pisti viisaana väliin, kuin häntä olisi kutsuttu.
“He eivät ole harrastaneet seksiä varmaan kahteen viikkoon! Ei ihme, että heillä menee huonosti!”
“Kykenisitkö itse naimaan Hirokia ja Tsunehitoa, jos tietäisit Sayurin olevan viereisessä huoneessa?” Jyou pisti sarkastisesti väliin.
“Minulla tuskin edes seisoisi”, asevastaava ravisti onnettomana päätään.

“Juuri siksi minä kutsuinkin meidät kaikki tänne”, Hide-zou nojasi sohvansa selkänojaan käsillään käyden katseellaan kaikki läpi.
“Tämä on hankala tilanne monessakin mielessä ja siksi meidän on oikeasti keksittävä keino, miten saamme asiat selvitettyä mahdollisimman turvallisesti.”
“Totta”, asianajaja nyökkäsi rapsuttaen Getiä korvan takaa.
“Ainakin tiedämme, miksi Asagi-sama ei ole tulossa, mutta ketkä ne kolme ovat?”
“Olisiko yksi heistä Mana?” Tatsurou ehdotti.
“Mana on nykyään jatkuvasti Sayuri-saman silmätikkuna, ettei hän pysty edes hengittämään tulematta huomatuksi”, Seth vastasi huokaisten.
“Olisimme paljastuneet, jos olisimme kutsuneet hänet.”
“Ketkä sitten ovat tulossa?” Hiko kysyi ovikellon soidessa jälleen.

“Minä avaan!” Ruiza hyppäsi pystyyn, mutta kaatui samassa lattialle mahalleen, kun Tsunehito hyppäsi miehen perään ja kaatoi maahan matolle.
“Etkä varmana avaa! Pelotat heidät kuitenkin tiehensä!” etsivä protestoi, kun vaaleampi koetti käsiään heiluttaen räpiköidä takaisin pystyyn.
“Täytyyhän jonkun avata se ovi”, Atsushi huomautti ja katsoi mielenkiintoisena kaksikon puuhia – tai lähinnä sitä, kun mustatukkainen istui asevastaavan takamuksen päällä.
“Kuka tahansa muu kuin Ruiza!” sinisilmäinen huudahti, mutta mies oli turhaan huolissaan.
Hide-zou nimittäin oli jo ovella Getin kanssa ottamassa vieraansa vastaan.
“Hyvä, kun pääsitte kaikki tulemaan”, kakkosmies puhui rauhallisesti ihmisten kurotellessa kaulojaan, jotta näkisivät ovelle.
“Pääsittehän helposti lähtemään? Eihän tullut mitään ongelmia?”
Vastausta ei kuulunut, mutta ilmeisesti mies sai kaipaamansa, koska ovi suljettiin jälleen pian Getin haukahtaessa muutaman kerran, kunnes ilmeisesti rojahti lattialle jalkojen osoittaessa kattoa.
“Geti, ylös siitä – emme voi koko aikaa rapsuttaa sinua enkä minä aio kantaa sinua muiden luokse!” ruskeankellertäväsilmäinen torui, mutta sitten vaikeni jälleen pysyen harvinaisen pitkään hiljaa.
“Ja minä muka hemmottelen sen pilalle”, ruskeahiuksinen mutisi ja asteli viimein muiden seuraan.
Hänen perässään käveli puna-mustahiuksinen, melkein kaksimetrinen mies, jonka toisen silmän päällä oli kokovalkoinen piilolinssi. Musta irokeesi seisoi pystyssä pään päällä ja vahvoissa käsissään tämä kantoi autuaana hymyilevää Getiä, joka roikotti päätään käden yli. Miehen perässä käveli toinen samanpituinen mies, jolla oli punaiset hiukset ja valkoisiksi meikatut kasvot. Kaikki läsnäolijat olivat kyllä arvanneet heti alussa, että Közi ja K tulisivat paikalle, vaikka he kyllä miettivät, miksei Asagi tai edes Mana ollut heidän mukanaan. Nuo kaksi myös selittivät, miksei ovelta ollut kuulunut selkeätä vastausta kysymyksiin – henkivartijat nimittäin puhuivat harvoin ja ilmaisivat pienillä kehonliikkeillä ajatuksensa. Heidän takaansa ilmestyi viimein hiukan lyhempi mies…

“Kamijo!?” ikkunat helisivät hirvittävästä rääkäisystä ja koira hätkähti pelokkaana K:n sylissä, mutta mies onnistui pitämään eläimen helposti sylissään.
Közi ojensi samassa kätensä ja ryhtyi rapsuttamaan karvaturria korvan takaa, mistä lemmikki nopeasti rentoutuikin.
Ruiza makasi lattialle leuan lojuessa melkein irtonaisena matolla. Tsunehito taas menetti tasapainonsa ja kaatui mahalleen aseiden salakuljettajan niskaan tämän kuitenkaan huomaamatta sitä. Hiroki taas tuijotti vain saapuneita koettaen muodostaa edes jotenkin järkevän kuuloista lausetta, mutta mitään sellaista ei kehittynyt parhaimmastakin yrityksestä huolimatta. Isshin olutpullo oli pysähtynyt kesken matkan miehen nojaillessa kivettyneeseen lääkäriin. Tatsuroun aivot tekivät oikosulun ja Satochi hieroi silmiään samalla, kun porukan naiset vilkuilivat toisiaan hämmentyneinä. Yuki katsoi ensin Hide-zouta, sitten Kamijoa kääntyen pian taas toimitusjohtajaa kohti aloittaen saman jutun yhä uudelleen ja uudelleen. Sethkin raotti suutaan hämmentyneenä, koska ei ollut tosiaankaan osannut odottaa yakuzan rakastajan, joka ei ollut tähän mennessä sotkeentunut melkein lainkaan mafiapuuhiin, tulevan heidän kokoukseensa.
“Tervehdys, hyvä herrasväki – ja tietenkin neidit”, Kamijo kumarsi lempeästi hymyillen.
Ruskeat, kiharat hiukset valuivat olkapäiden yli valkoisen, elegantin vanhahtavan paidan rinnuksille. Mustat housut myötäilivät pehmeästi jalkoja laskeutuen levenevästi nilkkoihin asti ja toivat lisää harteikkuutta aristokraattiseen – ja tietenkin enemmän eleganttiutta, jos se oli enää mahdollista tuon miehen kohdalta.
“Emme kai ole myöhässä?” rakastaja suoristautui jälleen ja antoi katseensa kiertää väen läpi.
“Ette toki, vaikka odottelimmekin jo teitä”, Hide-zou viittasi olohuonetta mietteliäänä.
“Istuutukaa toki, jos keksitte jotkin istumapaikat – voin kyllä hakea muutaman tuolin.”
“Ei tarvitse”, Kamijo sanoi rauhallisesti ja istuutui pehmeästi olohuoneen pöydän ääreen lattialle.
“Tässä on ihan hyvä olla. Voivathan Közi ja K toki tarvita tuolit…”
Samassa henkivartijakaksikko jymähti istumaan seizaan varsin lähellä seinää. Geti laskettiin varovaisesti makaamaan lattialle kaksikon eteen eikä eläimellä ollut mitään kiirettä lähteä siitä pois. Kivikasvoiset nimittäin rapsuttivat sitä vatsasta ja muutenkin hellivät pienien hymyjen koristaessa huulia. He eivät edes huomanneet, kun muut jäivät ihmetellen tuijottamaan heitä. Köziä ja K:ta ei olisi uskonut eläinrakkaiksi ihmisiksi – nämä näyttivät etäisesti lapsilta, jotka menisivät kohta etsimään frisbeetä, jota heitellä sinimustaharmaalle lemmikille.

“No”, kakkosmies yskäisi viimein keräten sitten kaikkien huomion.
“Nyt olemme viimein kaikki paikalla ja voimme ryhtyä pohtimaan ongelmaamme. Kutsuin Közin ja K:n, koska he ovat joutuneet olemaan pitkään Sayurin seurassa ja he ovat kuitenkin varsin läheisiä Asagin kanssa.”
“Mitä Kamijo sitten tekee täällä?” Atsushi kysyi suoraan katsellen ihaillen, mutta samalla ihmetellen aristokraattista, kun Ruiza ja Tsunehito punnersivat itsensä ylös.
“Minä pyysin, että saisin liittyä tähän keskusteluun mukaan”, Kamijo vastasi rauhallisesti ja katsoi puhunutta ystävällisesti.
“Asagi on ollut jo vähän aikaa masentunut ja hänen tilansa on pahentunut, kun Hikaru palasi useampi päivä sitten matkoiltaan ja haki Gackton mukaansa. Haluan auttaa Asagia ja uskon olevani tällä tavalla kaikista eniten hyödyksi.”
Väki hiljeni nopeasti useampien vilkaistessa muualle surullisina. Tämän mies kuitenkin huomasi nopeasti ja osaisi laskea säälivistä ilmeistä paljonkin.
“Hide-zou ilmeisesti kertoi teille, että Asagi aikoi kosia Manaa”, kiharahiuksinen hymyili hyvin ymmärtäväisesti, vaikka silmät katsoivat surullisena pöytään.
“Sinä siis tiesit jo?” Hiko katsoi kummissaan miestä.
Olisi voinut kuvitella, ettei rakastaja haluaisi auttaa heitä, koska yakuzan ja entisen soluttautujan kihlauksen myötä tämän ja Asagin suhde päättyisi lopullisesti.
“Minä sain kuulla hänen suunnitelmistaan heti Hide-zoun jälkeen”, rakastaja henkäisi syvään.
“Asagi kertoi minulle, koska halusi jonkun haaremistansa tietävän tulevasta. Kaipa hän uskoi muutosten olevan niin itselleen kuin loppujen lopuksi meille muillekin helpompia.”
“Kiitos kuitenkin, että tulit ja haluat auttaa niin meitä kuin Asagi-samaa”, Seth hymyili kiitollisena pitkähiuksiselle.
Hän kyllä muisti vielä sen illan, kun Reitaa ammuttiin. Muistikuviin oli piirtynyt ikuisiksi ajoiksi se, kun toinen oli yrittänyt auttaa häntä, vaikkei sekainen nuorukainen ollut osannut erottaa ystävää vihollisesta. Kamijo oli ihminen, joka oikeasti välitti ympärillään olevista.

“Tietenkin minä haluan auttaa Asagia”, kiharahiuksinen vei hiuksia korvansa taakse.
“Tiedän kyllä, että on se hiukan ihmeellistä, että rakastaja haluaa liittää rakkaansa toisen rakastajan kanssa yhteen, mutta minä haluan vain, että Asagista tulee onnellinen. Mana tekee Asagista onnellisen ja minä olen valmis astumaan syrjään rakkaani tulevaisuuden tähden.”
“Kauniisti ajateltu”, Omi nyökkäsi hyväksyvästi.
“En tosin aio lopullisesti lähteä”, aristokraattinen naurahti hiukan pirullisesti.
“En hylkää Asagia koskaan, vaan jään hänen mafiaansa. Olen keskustellut asiasta niin Asagin kuin Hide-zoun kanssa aikaa sitten ja minusta tehdään ehkä Itsu moderun toimitusjohtaja, vaikkei siinä tehtävässä olla paljoakaan tekemisissä mafian puuhissa.”
“Sekin saattaa muuttua, mutta mikään ei ole tässä vaiheessa varmaa”, Hide-zou huomautti hakien Sethin kanssa keittiöstä muutaman tuolin, jotta Isshi, Shou ja muutkin pääsisivät kunnolla istumaan.
“Niin kauan, kuin asiat kehittyvät Sayurin haluamalla tavalla tai tilanne pysyy tällaisenaan, ei ole mitään, mihin me voisimme nojata huoletta.”
Közi ja K nyökkäsivät kerran ilmoittaen olevansa samaa mieltä, koska he olivat nähneet läheltä tapahtumia. Lisäksi kaksikko oli ollut paikalla yli kolme vuotta sitten, kun Sayuri oli istunut Osakassa puoli vuotta. He siis tiesivät silloisista asioista paremmin kuin Seth, Yuki tai monet muut.
“Kysymys siis kuuluu, mitä me teemme?” Hyde istuutui saamalleen tuolille vilkaisten muita.

Kaikki vaikenivat ja katselivat ympärilleen hakien jotain, joka antaisi edes jonkinlaisen avaimen loistavaan ideaan. Mitään ei kuitenkaan tullut kenenkään mieleen.
“No, tiedämme sen jo, että Asagi-sama pitäisi saada piristymään ja siihen tarvittaisiin Manan apua”, Yuki sanoi viimein päättäen kerrata asiat, jotta päästäisiin asioissa edes jotenkin eteenpäin.
“Miten Burutendoulla menee nyt, Kamijo? Välttelevätkö Asagi-sama ja Mana todellakin toisiaan?”
“Kyllä vain”, Kamijo ravisti murheellisena päätään.
“Asiat olivat vielä jotenkin hyvin, kun Gackt oli heidän kanssaan. Heidän oli pakko olla yhdessä tämän takia ja näytellä kaiken olevan hyvin, mitä Gackt ei tietenkään täysin uskonut. Kun Hikaru haki Gackton, heidän välinsä viilenivät ennestään. Mana istuu yksin ylimmässä kerroksessa ja Asagi lähtee äitinsä kanssa aikaisin aamulla ja palaa illalla eikä meillä ole mitään hajua, missä he käyvät. Joskus Mana on lähtenyt Burutendoulta ja on viipynyt koko päivän poissa, jolloin Asagi on lukittautunut makuuhuoneeseensa, kuten silloin aikaisemmin. Hän ei halua puhua kenenkään kanssa ja Sayuri vain moittii jatkuvalla syötöllä hänen elämäntapojaan antaen samalla loistavia neuvojaan.”
“Sayuri lietsoo sitä typerää väärinkäsitystä parhaansa mukaan ja vieläpä piilotetusti, ettei Asagi kykene esittämään suoraa syytöstä mistään”, Hiroki sanoi ääneen sen, mitä he kaikki epäilivät.
“Tästä päästääkin siihen oravanpyörään”, Jyou nappasi olutpullon.
“Emme saa Asagia ja Manaa tekemään sovintoa emmekä varsinkaan häitä, jos Sayuri on täällä!”
“Emmekä pääse Sayurista eroon, koska tämä ei suostu jättämään Asagin ohjaamista uudelle tielle – ei vaikka Ruka valtaisi hänen linnansa!” Hyde ilmoitti liiankin turmiollisen asian.

“Oletteko sitten kysynyt sitä häneltä?” rakastaja tiedusteli.
“Hide-zou on tietääksemme puhunut Rukasta”, Tsunehito kääntyi kakkosmiehen puoleen tämän nyökätessä Közin ja K:n kanssa.
“Niin minä kuin Asagi ja olemme koettaneet saada Sayuria mukaan Kuro Kagen suunnitelmaan, mutta hän on kieltäytynyt jyrkästi. Hän ei pidä Rukaa uhkanaan ja katsoo asian olevan meidän ongelma.”
“Eikö sitä naista yhtään huoleta, jos Ruka tulee koputtelemaan hänen ovelleen?” Ruizaa kyllä huolestuttaisi, jos heidän uutta sänkyään uhattaisiin.
“Siitä en olisi huolissani”, Satochin sanat saivat väen katsomaan tätä.
“Kuten tiedätte, Sayurin täällä olevat korstot ovat todellakin asiansa tuntevia miehiä. Meillä on ollut hankaluuksia heidän kanssaan ja vain me – tietenkin poislaskettuna minä, Tatsurou ja muut meistä, jotka eivät tappele ammatikseen, ovat pärjänneet ilman suurempia ruhjeita. Täysin kunnossa ovat olleet vain Közi ja K.”
“Sayuri ei ole tyhmä, että jättäisi Nagoyan tai muut liiketoimensa täysin vartioimatta”, Tatsurou kaivoi takkinsa taskusta hyvin minikannettavan avaten sen.
“Hän otti omasta mielestään parhaimman ja meille salaperäisen tuntemattoman robottimiehen Uruhan mukaansa. Lisäksi hänellä on useita hyviä miehiä, mutta jos olen tutkinut oikein, parhaimmat ovat yhä Nagoyassa. Heidän tehtävänsä on pitää asiat kunnossa ja estää yllättävien vierailijoiden kuokkimiset.”
“Eikös Sayuri myös tiennyt ennen meitä, että Ruka luultavasti marssii sinne?” Hiko muisteli kuulemiaan huhuja.
“Sayuri tiesi luultavasti jotain Rukasta jo ennen kuin tämä oli tuottanut Klahalle ongelmia tai joutunut Shinyan tietoisuuteen”, Hide-zou joutui harmikseen myöntämään.
“Ei hän kyllä ole yhdestä asiasta tiennyt yhtään mitään – oikeastaan jopa vähemmän kuin me”, Seth huomautti saaden väen hiukan toiveikkaammaksi.
“Rukalla on edelleen joku muukin, joka on antanut apuaan muiden yakuzoiden lisäksi. Meillä kenelläkään ei ole asiasta mitään tarkempaa tietoa – ei edes Kayalla, vaikka hän onkin onnistunut pääsemään Rukan suosioon.”
“Toivottavasti ei pääse liian kovaan suosioon – hän voi kuolla vahingossa, kun joku Klahan, Exo-chikan tai Shinyan miehistä päättää listiä tämän lähipiiriä. Sayurikin saattaa alkaa vaahdota salaliitoista”, Hiroki henkäisi oman pienen pelkonsa, jota kukaan ei voinut kieltää.
“Emme kuitenkaan pysty vetoamaan edes tuohon salaiseen tukijaan, että Sayuri lähtisi”, Kamijo lausui ymmärtämänsä asian ääneen.
“Ja minä epäilen vahvasti hänen käytöksestään, ettei kauniisti pyytäminen tehoa.”

“Ei tehoakaan, kun hän tulee jo Hide-zoun töihinkin jäkättämään ajatuksistaan”, kirjanpitäjä kertoi lyhyesti Sayurin yllättävästä vierailusta Tatemonokilla ja tämän pienistä uhkauksista häntä kohtaan.
Ruiza tuijotti kauhuissaan oppilastaan, kuin tämä olisi jo kuollut eikä Hirokikaan näyttänyt kovin luottavaiselta. Oikeastaan kaikki näyttivät siltä, että miettivät, minkälaisia kukkia toisivat nuorukaisen hautajaisiin.
“Eipä taida olla sitten kuin se yksi vaihtoehto, jota olen jo miettinyt pitkään”, Atsushi nousi seisomaan lopettaen puna-mustahiuksisen tuijottelemisen.
“Meidän on tapettava Sayuri.”

”Ei!” Seth huudahti jyrkästi ja sai tukea Yukilta, joka ravisti rivakasti päätään.
“Tappaminen täytyy välttää keinolla millä hyvänsä”, asianajaja sanoi varmalla äänellä, joka kertoi, ettei mies suostuisi muuttamaan päätöstään enää.
“Et sinä kyllä ole pannut vastaan, kun Sayurin miehiä on tapettu”, Isshi huomautti sarkastisesti.
“He ovat itse aiheuttaneet ongelmansa”, lakimies vastasi siihen tiukasti.
“Niin on Sayurikin”, Shou oli selvästi Atsushin ja Isshin kannalla eikä Ruizakaan voinut väittää olevansa eri mieltä.
“Sayuri-sama on kuitenkin Asagi-saman äiti”, vihertävänruskeasilmäinen huomautti saaden vastaanväittäjät vaikenemaan hetkeksi.
“En usko hänen olevan kovin iloinen äitinsä kuolemasta.”
“Asagi kyllä ymmärtää, kunhan hänelle selostaa riittävän hyvin”, Jyou mietti ääneen, vaikka värähdyksestä saattoi päätellä, ettei nainen ollut asiasta kovin varma.
“Ei Sayurin tappaminen helpota ongelmia kuitenkaan…”, Satochi sanoi hiljaa.
“Meillä olisi ongelmana sitten Sayurin miehet – suostuisivatko nämä tottelemaan Asagia?”
“Saisimme ehkä pakotettua täällä olijat tottelemaan, mutta he olisivat epäluotettavia”, Tatsurou nielaisi hiljaa.
Tämä ei välittänyt tappamisesta eikä halunnut olla murhansuunnittelemisessa missään tekemisissä, ellei käsky tullut suoraan Asagilta tai Hide-zoulta, joka ei ollut vielä ilmaissut omaa kantaansa ideaan. Hakkerin avustajakaan ei pitänyt ajatuksesta sen enempää.
“Nagoyassa miehet taas eivät välttämättä tottele – nämä saattavat huutaa Uruhan, Sayurin lähimmän miehen johtajakseen ja vaikka saisimme hänet puolellemme tai pois tieltämme, he saattavat liittyä Rukaan.”

“Emme me voi kuitenkaan vain istua tässä ja toivoa, että Sayuri vain lähtisi!” Omi ei kestänyt enää tätä tilannetta.
“Me voimme lavastaa sen onnettomuudeksi! Silloin heidän olisi pakko seurata Asagia!”
“Voimmehan aina pakottaakin heidät”, Jyou kosketti ystävänsä olkapäätä rauhoittavasti.
“Me olemme vahvoja ja meillä on paljon miehiä, vaikka ne paskiaiset ovatkin vieneet osan meistä sairaalaan ja muutama on kuollut. Siinä pitäisi olla riittävästi syytä toimia.”
“Emme saa silti tappaa Sayuri-samaa”, Seth koetti hakea tukea muilta.
Kamijo ei näyttänyt kovinkaan innostuneelta ehdotuksesta, minkä takia katsoi parhaimmaksi vain pysytellä sivummalla. Tatsurou, Satochi, Tsunehito ja Yuki olivat ainoat, jotka ilmaisivat olevansa samaa mieltä avustajan kanssa, kun muut halusivat elävän legendan kuolevan. Közi ja K eivät olleet sanoneet mitään koko tuona aikana, vaan olivat rapsuttaneet Getiä, kuin eivät olisi lainkaan kuunnelleet. Kuitenkin he olivat koko tuon ajan tarkkailleet ja kuunnelleet tapahtumia, vaikka eivät ilmaisseet mietteistään. Myös Hide-zou pysyi vaiti, koska kuunteli ja punnitsi erilaisia vaihtoehtoja päässään.

“Miksemme?” Ruiza katsoi haastavasti oppilastaan.
“Unohditko juuri, että hän uhkasi viimeviikolla sinun henkeäsi?”
“En minä sitä unohtanut”, kalpein mutisi hiljaa.
“Luulisi sinun sitten ymmärtävän, että sen verenhimoisen noidan on parempi kuolla!” asevastaava karjaisi kiukkuisena, mutta etsivä iski nopeasti kätensä tämän suulle, kun parittaja kuiskaili vaaleamman rakkaansa korvaan, ettei ollut sopiva huutaa tässä tilanteessa.
“Ei hän ole verenhimoinen noita tai edes murhaaja, kuten te ajattelette!” kirjanpitäjän sanat saivat useat vilkaisemaan kysyvästi tätä.
“Minä vain huomasin jotain, kun kuuntelin Asagi-saman, Sayuri-saman ja Hide-zoun keskustelua…”
“Mitä sinä huomasit?” urkkija katsoi kysyvästi nuorinta.
“No, osa meistä on turhaan peloissaan Sayurin suhteen”, varas aloitti hiljaa koventaen sitten ääntään.
“Ei hän ole homovihaaja tai kammoa heitä. Sayuri-sama vain ei tunnu pitävän ketään poikansa arvoisena – saattaa pelätä ennen kaikkea sukunsa sammumista.”
“Ei tuossa kohdassa tarvitse olla nero huomatakseen tuon”, Isshi tuhahti happamasti.
“Se nainen ei pidä ketään Asagille sopivana! Tietenkin hän pelkää, että Yoshikin veri sammuu ja mafia joutuisi Kuro Kagen liigan kanssa vieraiden käsiin.”
“Huomasin myös muuta”, puna kohosi kalpeille poskille.
Tietenkin vanhat mafiamiehet olivat tuon seikan huomioineet.
“Mitähän? Sitä, että hän vihaa kaikkia, jotka erottautuvat massasta?” Isshi aloitti, mutta vaikeni nopeasti terävästä katseesta.
“Uruhan”, Seth sanoi totisena.

“No, hän on kuin Sayurin varjo, ettei häneen aina kiinnitä huomiota”, Tatsurou hymähti hiukan huvittuneena muiden kanssa.
“En minä sitä tarkoittanut”, puna-mustahiuksinen puolustautui.
“Tarkoitan hänen käytöstään!”
“Mitä siitä?” Hyde kysyi uteliaana, varsin mietteliäänä, mikä sai muutkin kuuntelemaan.
“No, minä vaihdoin hänen kanssaan muutaman sanan, kun Sayuri-sama jutteli Hide-zoun kanssa. Hän oli mitä ystävällisin ja kiltti – suorastaan herrasmies.”
“Ei siis mitään uutta”, Atsushi pisti väliin, mutta kirjanpitäjä päätti jatkaa keskeytyksestä huolimatta.
“Uruha auttoi minua papereiden keräämisessä ja jutteli mukavia… Oikeastaan hän flirttaili.”

“Uruha teki mitä?!” Ruizan silmät olivat päästä ja korvatkin melkein irtosivat pöyristyttävistä uutisista.
Uruha oli osoittanut ihmisyyden piirteitä? Uruha oli flirttaillut? Uruha oli flirttaillut toiselle miehelle!? Kukaan muukaan ei tuntunut uskovan kuulemaansa, paitsi Hide-zou, joka tarttui omistavasti kultaansa kädestä kiinni ja painoi sille pienen suukon.
“Niin, hän flirttaili minulle ja kertoi minulle joitakin asioita”, nuorin myönsi.
“Mitä asioita!?” kaikki, paitsi Hide-zou ja henkivartijat tunkivat kasvonsa melkein kiinni kalpeisiin kasvoihin.
“Antakaa minulle edes hiukan tilaa hengittää!” puna-mustahiuksinen ulvahti, jolloin kaikki perääntyivät ja Yuki ryhtyi löyhyttämään lehdellä ilmaa ystävänsä kasvoille.
“Uruha kertoi minulle, ettei Sayuri-sama oikeasti ole niin paha tai julma, vaan hyvin välittävä ja rakastava ihminen”, avustaja aloitti, mutta hänet keskeytettiin – taas.
“Siinä ei ole mitään uutta, että alainen kehuu työnantajaansa”, Omi huitaisi kädellä ilmaa.
“Ei kuitenkaan sillä tavalla”, kalpein henkäisi nopeasti.
“Uruha ei puhunut sillä tavalla vain kehumisen vuoksi. Hän hymyili ystävällisesti ja puhui, kuin olisi itse kokenut sen kaiken. Uruha sanoi, että Sayuri-sama esittää julmaa ja tekee sen taitavasti, mutta hän ei ikinä satuttaisi oikeasti ketään rakkaistaan…”

“Sitä minäkin olen miettinyt”, Hide-zou sanoi viimein saaden muut transsin tapaiseen tilaan.
“Kukaan meistä ei ole kokenut samaa, kuin hän. Kukaan meistä ei ole joutunut katsomaan, kun kaksi aviomiestä tappaa itsensä ja viimeinen jättää pienen pojan kasvattamisen ja suojelemisen yksin hänelle. Kukaan meistä ei ole joutunut ottamaan vastuulleen suurta mafiaa naisena ja kohottamaan Kuro Kagea valtaansa. Sayuri on joutunut kokemaan kovia ja kovettanut itsensä niitä vastaan.”
“Kieltämällä oman inhimillisyytensä ja tunteensa tulee epäinhimilliseksi”, Yuki nyökkäsi ymmärtäen teräväpiirteisen sanat.
“Sayuri-sama on tosiaan joutunut taistelemaan pitkään yksin – ei siis ihme, ettei hän tunnista omia liittolaisiaan. Oikeastaan minä säälin häntä, koska hän ei näe sitä, ettei ole enää yksin.”
“Eli annamme kaikki hänen tekonsa anteeksi?!” Isshi ei voinut uskoa korviaan.
“Hän tuhosi Zukotsun!”
“Sen voi palauttaa ennalleen ja vielä parempaan kuntoon”, Kamijo naurahti hiukan.
“Lisäksi ne seinät kaipasivat uutta maalipintaa – pieni remontti ei tekisi tosiaankaan pahaa.”
“Hyvä sinun on siinä naureskella”, yökerhon johtaja heitti kätensä ilmaan voipuneena.
“No, Seth”, Shou pisti väliin.
“Jos kerran Sayuri onkin niin ihana ja lempeä, keksit sitten varmasti keinon, miten saamme hänet pois täältä? Ilmeisesti emme pääse yhteisymmärrykseen tappamisen suhteen, että se on suljettava pois – ainakin joksikin aikaa. Heitä uusi idea, kun tätä niin kovasti vastustit!”

Seth hieraisi hermostuneena päätään. Ei hän ollut hyvä tällaisissa asioissa. Mistä hän uuden idean repisi, kun ei sellaista tiennyt? Nuorukainen ei tuntenut Sayuria kunnolla eikä hän kyllä uskaltaisi pyytää Uruhaa mitenkään avuksi – muut tuskin luottaisivat tähän samalla tavalla kuin hän, vaikkei kirjanpitäjäkään autonkuljettajaan täysin luottanut.
”Jos yrittäisimme saada Asagi-saman ja Manan sopimaan välinsä ja heidän avullaan tehdä kunnon suunnitelma?”
“Juurihan me sanoimme, ettei se onnistu, kun Sayuri on täällä!” Atsushi parkaisi, kun taas ajauduttiin lähtöruutuun.
Sayuri oli piru naiseksi. He eivät ikinä selviäisi tästä.
“Ei ole mitään keinoa saada kumpaakin asiaa hoidettua samaan aikaan! Emme mitenkään, vaikka Sayuri osoittautuisikin sellaiseksi, mitä Uruha puhui! Hänestä ei saa rakastavaa äitiä mitenkään!”
“Asioiden selvittämiseen saattaisi olla yksi konsti, jos Uruha puhui totta”, kuului matala, kaikua muistuttava ääni, joka sai kaikkien niskakarvat pystyyn.

Yksi toisensa jälkeen kokouksen osanottajat käänsivät katseensa tähän asti vaitonaisina pysyneisiin henkivartijoihin. Geti tuhisi tyytyväisenä pidellen päätään Közin polvella ja kyseinen punapää silitti eläimen niskaa. Piilolinssiä käyttävä rapsutti koiran vatsaa katsoen kaikkien huoneessa olijoiden kasvoja.
“Meillä saattaa olla yksi suunnitelma, vaikka sillä on hyvin pienet mahdollisuudet onnistua”, Közi sanoi työtoverinsa puolesta äänen muistuttaessa enemmän kiveä.
“Siinä tarvitaan kaikkien apua ja mahdollisimman monen on suostuttava siihen. Suurin vastuu lankeaa kuitenkin Hide-zoulle ja Sethille – erityisesti Hide-zoulle.”

“Mitä te oikein suunnittelette?” Hide-zou kurtisti ymmällään kulmiaan.
“Jonkin sellaisen herättämistä, joka on yritetty piilottaa liian kauan – jotain sellaista, mitä me emme ole melkein uskoneet, ennen kuin laskimme muutamia asioita yhteen kuulemamme perusteella”, irokeesipäinen naksautti kevyesti niskaansa.
“Jos ajatuksemme toimii, saamme kaksi, ellei jopa kolme kärpästä yhdellä iskulla.”

Notes:

Selityksiä:

* En kuvaillut kovinkaan paljon raiskausyrityksen uhrin tunteita, koska Hiko esitti vahvempaa kuin on ja onhan tämäkin kokenut aikaisemminkin kamalia asioita – porukassa on tapana yrittää näyttää vahvemmalta muutenkin
* Raiskausyritys tapahtui siis “tukikohdassa” – siis siellä, minne Seth meni Hide-zoun kanssa luvussa 10 tapaamaan Tatsuroua
* Tatsuroun muutaman sekunnin erehdys johtui siitä, että tämä oli unohtanut, että he olivat ylimmässä kerroksessa ja hissimatkassa kestää sen tavallisen ajan
* Niin, koiran hymy on eräänlainen irvistys, joka eroaa vihaisesta irvistyksestä monellakin tapaa
* Jos Kamijosta tulisi Itsu moderun toimitusjohtaja, pystyisi Manakin näin esimerkkinä puhumaan tälle kunnolla ilman tulkkia – lisäksi monet asiat helpottuisivat samalla

Chapter 47: “Kaikki kääntyy vielä parhain päin, rakkaani”

Hiljaisuus on oikeastaan illuusio. Täydellistä hiljaisuutta ei vain ole ja sen tiesi Manakin vanhasta tottumuksesta. Mikään paikka ei voinut olla täysin äänetön, jos siellä oli yksikin elävä olento. Koira läähätti, tuhisi ja potki unissaan. Musta lemmikki nousi välillä pystyyn ja vaihtoi paikkaa, vaati rapsutuksia, kunnes lysähti jonnekin masentuneena. Jokainen liikahdus aiheutti jonkinlaisia ääniä; rapinaa, tömähtelyä – jopa hengitys tuntui leijonalauman karjunnalta korvissa. Kissa makasi jossain, kunnes siirtyi taas muualle kevyin askelmin. Jostain syystä valkoisen eläimen normaalisti hiljaiset liikkeet kuulostivat siltä, kuin norsulauma olisi vyörynyt ylitse. Mana istui hiljaa sohvalla ja koetti piirtää korvia särkevästä metelistä huolimatta. Lyijykynä raapi matalasti paperia, kuin se olisi huutanut kidutuksesta. Muutama kello tikitti toistensa päälle, kuin ne olisivat olleet korvan juuressa eivätkä useiden metrien päässä.

Puuskahtaen kiukusta mustahiuksinen heitti kynän pöydälle, josta kirjoitusväline kimposi ja putosi lattialle vierimään kertoen siten lisää, millainen valhe äänettömyys todella oli. Piirustuslehtiö lensi tylysti nukkuvan Yorun päälle eläimen hätkähtäessä säikähtäneenä. Skotlanninterrieri uikahti kimeästi ja hyppäsi samassa lattialle, kuin sitä olisi lyöty. Missi hätkähti nojatuolissa ja katsoi syyttävästi isäntäänsä, joka käpertyi pieneen kasaan pidellen päätään käsissä. Siniharmaasilmäinen tärisi koettaen vaientaa huulien välistä pakenevat nyyhkäykset, mutta kyyneleet valuivat poskille ja siitä mustalle hameelle kertoen kaiken. Kädet siirtyivät hiuksista kasvoille piilottamaan omaa likaisuutta. Entinen soluttautuja yritti pidellä laihaa vartaloaan kasassa, mutta se tuntui mahdottomalta. Hän tunsi, kuinka särkynyt oli sisällään. Tilanne sai hänet tuntemaan itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan. Voi, kunpa he olisivat Asagin kanssa vaikka huutaneet ikkunat hajalle! Mikseivät he voineet toimia, kuten aikaisemmin ennen hänen lähtöään? Mitään sellaista ei kuitenkaan tapahtunut, vaan he käyttäytyivät toinen toisilleen, kuin eläisivät yksin eivätkä minkäänasteisessa parisuhteessa. He tuskin näkivät toisiaan ja tänäkin aamuna herättyään entinen vakooja oli saanut huomata olevansa yksin lemmikkiensä kanssa. Sydäntä särki, kun se muisti sen hetken, kun silmät olivat avauduttuaan huomanneet sängyn olevan tyhjä vieressään. Miten yksin hän olikaan…

Matala tuhahdus vieressä sai naamioituneen nostamaan katsettaan kohdaten ruskeat nappisilmät. Yoru tuijotti syyttävästi isäntäänsä, kunnes hyppäsi jälleen sohvalle ja tunki makaamaan syliin. Pieni hymy kohosi punatuille huulille miehen katsellessa mustaa lemmikkiä, joka sai pian valkoisen ystävän viereensä. Ehkei hän ollutkaan niin yksin, kuin oli luullut. Samassa kuitenkin ilme koveni, koska ei eläinten kanssa voinut puhua, kun ei saanut ääneen sanottuja vastauksia. Ei Yoru eikä Missikään voineet koskaan korvata Asagia – ei tämän kauniita sanoja ja ääntä, helliä kosketuksia…

Yllättävä koputus ylimmän kerroksen ovella sai Manan kääntämään tiukan katseensa ovelle. Asagi ei ainakaan koputellut, koska omisti avaimen ja Sayurikin liikkui poikansa kanssa Uruhan siivittämänä. Kuka ihme siellä oikein oli?
Toinen koputus sai Yorun hyppäämään pois isäntänsä sylistä ja sipsuttamaan ovelle haukahtaen muutaman kerran. Entinen vakooja nosti Missin syliinsä kohottautuen myös itse seisomaan. Hitaasti, koettaen kerätä voimia kohtamaan koputtelijan, mustahiuksinen käveli ovelle ja pyyhkäisi nopeasti pois kyyneleet toivoen mielessään, etteivät meikit olleet pettäneet häntä. Kolmas koputus sai käden nousemaan lukolle, mutta mitään ei kuitenkaan tapahtunut, vaan mies odotti.
“Mana?” kuului tuttu ääni, joka sai kauniskasvoisen huokaisemaan kevyesti.
“Mana, minä tiedän, että olet siellä. Se olen minä: Seth – avaa ovi välittömästi tai menen hakemaan Közin ja K:n, jotka voivat varmasti murtaa sen!”
Ravistellen kevyesti päätään siniharmaasilmäinen päätti avata oven, koska todella kaipasi yksinäisyytensä jotakuta, jolle puhua. Hän halusi ja tarvitsi jotakuta, joka ymmärtäisi, miten pahalta miehestä tuntui. Lisäksi mies ei kaivannut hajonnutta ovea, josta kuka tahansa pääsisi milloin tahansa sisään eikä ovesta jäisi jäljelle yhtään mitään, jos henkivartijat tulisivat koputtelemaan.
Oven takaa tosiaan kurkista kalpeaihoinen varas, joka näytti entistä kalpeammalta mustassa liituraitapuvussa mustan solmionsa kanssa.
“Kylläpäs sinulla kesti”, Seth mutisi tiukasti pyöräyttäen muutaman kerran hartioitaan salkun heiluessa kädessä.
Ilmeisesti tämä oli joutunut seisoskelemaan varsin paljon salkku kädessä, etteivät hartiat pitäneet siitä.
“Anteeksi, olin parvekkeella”, Mana valehteli hiukan.
“En aluksi kuullut mitään, mutta viimein huomasin Yorun kipittävän ovelle.”
“Sentään joku kuulee”, kirjanpitäjä kumartui koiran puoleen esittäen loukkaantunutta.

Vilkaistuaan kuitenkin vanhemman surullisiksi muuttuneita kasvoja, nuorukainen tajusi, ettei ollut ehkä sopiva hetki tuollaiselle leikkimiselle. Hän oli tullut helpottamaan ystävänsä oloa eikä viemään tätä entistä syvemmälle surkeuteensa.
“Miten voit?” puna-mustahiuksinen suoristautui ja katsoi vanhempaa suoraan silmiin.
“Ihan…”, naisellisempi avasi suunsa, mutta sulki sen nopeasti.
Hyvin voiminen oli pelkkää valhetta eikä toinen luultavasti uskoisi, mutta kannattaisiko silti yrittää?
“Mitä luulet?!” siniharmaasilmäinen tiuskaisi vahingossa ja käveli ripeästi sohvalle, johon istuutui jättäen avustajan eteiseen.
Mies painoi Missiä rintakehäänsä vasten, kuin se olisi ollut ainoa tuki ja suoja viimeisiltä päiviltä. Korvat kuulivat, kuinka Yoru haukahti muutaman kerran, kun nuorukainen ilmeisesti otti kenkiään pois ja tuhahteli viimein tyytyväisenä, kun pääsi kalpeamman syliin tämän kävellessä olohuoneeseen.
“Luulen, ettet tosiaankaan voi hyvin, mutta haluaisin kuulla sen sinulta itseltäsi”, pidempi sanoi hiljaa jääden seisomaan kunnioittavan matkan päähän.
“En minä voi sinua pakottaa puhumaan siitä, mutta se helpottaa… Minä haluaisin auttaa, mutta en tiedä miten, jos et kerro mitään.”

Mana käänsi katseensa avonaisesta parvekkeen ovesta ulos. Käsi silitti hellästi valkoista päätä sylissään. Mies nieleskeli hiljaa koettaen pitää itsensä rauhallisena, mutta se oli vaikeata. Hengitys tiheni ja samalla pätki omituisten säpsähdyksien myötä.
“Mana, puhu minulle”, Seth istuutui lyhemmän viereen laskien koiran viereensä.
“Minä tulin tänne, jotta voisin olla tukenasi. Tulin, koska sinä tarvitset nyt ystävää.”
Käsi kiertyi korsetilla kavennetun vartalon ympärille painaen naisellisempaa lähemmäksi. Mustahiuksinen pää laskeutui vaistomaisesti pidemmän olkapäälle hengähdyksen kuuluessa pienenä sihahduksena hampaiden välistä. Kädet hellittivät kissan ympärillä valkoisen eläimen hypätessä nopeasti pois isäntänsä sylistä, koska tämä oli kuristanut ikävästi kaulan ympäriltä. Käsivarret siirtyivät hitaasti toisen kaulan ympärille laihemman painautuessa lämmintä vartaloa vasten otsan koskettaessa olkapäätä. Kyyneleet valuivat hitaasti yksi kerrallaan poskille ja siitä puvun takille, mutta kumpikaan ei välittänyt siitä.
“Minä en jaksa tätä”, entinen soluttautuja kuiskasi hiljaa nyyhkäisten.
“Minä en kestä tätä hiljaisuutta ja puhumattomuutta… Minulla on kova ikävä Asagia enkä minä näe häntä enää melkein lainkaan…”
Kalpea käsi nousi silittämään vanhemman hiuksia. Kyllä varas oli tuon jo tiennyt, mutta päätti vaieta siitä. Pieni hymy nousi kapeille huulille, kun toinen suostui kertomaan suoraan, mitä tunsi ja ajatteli. Heidän suhteensa oli lähentynyt ja tuntui hyvältä, kun tuli luotetuksi.
“En nähnyt häntä tänäkään aamuna…”, entinen vakooja jatkoi hiljaa koettaen pyyhkiä kyyneleitään, jotka olivat muuttuneet silmistä valuviksi puroiksi.
“Vielä eilen ja toissa päivänä minä heräsin aikaisemmin, jotta saatoin vähän aikaa katsoa hänen nukkuvia kasvojaan, mutta ne ovat olleet ainoat hyvät hetket.”
“Ettekö vieläkään ole puhuneet?” ruskeasilmäinen kysyi hiljaa vilkaisten pahoittelevasti eläimiä, jotka kuitenkin ymmärsivät harvinaisen hyvin tilannetta.
Ne nimittäin antoivat kaksikolle tilaa, mutta pysyivät samalla lähellä, jos niiden lohdutusta tarvittaisiin.

Hitaasti mustahiuksinen ravisti päätään kohottamatta katsettaan ystäväänsä.
“Minä yritin vielä muutaman päivän Gackton lähdön jälkeen ja erityisesti silloin, kun hän oli täällä, mutta sitten en enää jaksanut… Minä näin, miten se vain pahensi hänen oloaan”, vaatesuunnittelija veti terävästi henkeä koettaen saada itkun loppumaan, mutta nyt oli hiukan myöhäistä sille.
“Entä sinun oloasi?” avustaja halusi tietää enemmän.
“Tuskin sinäkään tästä nautit.”
“Vihaan tätä”, ote tiukkeni kaulan ympäriltä, muttei kuitenkaan kuristavaksi.
“Vihaan sitä, kun Asagi ei puhu minulle! Vihaan Sayuria, joka tekee kaikkensa, ettemme ole lainkaan yhdessä, mutta vihaan enemmän sitä, että Asagi tekee juuri niin, kuin äitinsä haluaa…”
Ote hölleni yllättäen ja vanhempi perääntyi kauemmas. Käsi puristui täristen nyrkkiin toisen käden ottaessa tukea sinisen huonekalun tyynystä. Keuhkot vetivät happea itseensä ja sieraimet laajenivat hiukan enemmän. Siniharmaat silmät sulkeutuivat pieneksi hetkeksi avautuen sitten raivosta kiiluen.
“Täällä on vain hiljaisuus, ei mitään muuta. Haluaisin huutaa, mutta en voi – mitä se nyt hyödyttäisi”, kynnet porautuivat käteen äänen koventuessa.
“Tekisi mieli vain potkaista Sayuri ulos ja lyödä Asagia! Haluaisin tietää, mikä häntä vaivaa! Miksei hän voi puhua minulle, kuten meidän kuului!? Olenko nykyään hänelle niin saastainen, ettei minua voi edes katsoa hetkeä pidempään!? Saako minulle puhuminen hänet oksentamaan!? Haluaisin vain huutaa kurkku suorana tämän kaiken paskan yltäni!”
“Mikset sitten ole tehnyt tuota kaikkea?” Seth katsoi merkitsevästi ystäväänsä.
Mana vilkaisi nopeasti silmäkulmastaan pidempäänsä, kunnes laski katseensa lattiaan. Kyynelistä märille poskille nousi nolouden puna miehen koettaessa rauhoittua.
“Minä en uskalla”, siniharmaasilmäinen myönsi hiljaa.

Jalat nostettiin sohvalle ja kirjanpitäjän hämmästykseksi vaatesuunnittelija painoi polvet rintakehäänsä. Kädet kiertyivät jalkojen ympärille asennon näyttäessä oudolta leveän hameen ja tummansinisen röyhelöpaidan kanssa. Näky oli niin epä-Manamainen, ettei kalpeampi voinut kuin tuijottaa ystäväänsä hölmistyneenä. Hetken siinä tuijotettuaan nuorukainen tajusi, miten haavoittuvainen laihempi olikaan nyt. Istuessaan selkä suorana ja pää pystyssä mustahiuksinen näytti aina vahvalta ja arvokkaalta. Ehkä se olikin paras keino piilottaa sisäiset tuntemuksensa, jotka nousivat esiin itseään suojelevassa, käppyrässä asennossa.
“Mikset uskalla?” ruskeasilmäinen ravisti itsensä nopeasti hetkeen.
“Kyllä minä uskaltaisin Sayurin heittää ulos ja tekisin sen enemmän kuin mielelläni”, meikannut mutisi hiljaa tuijottaen eteensä.
“En kuitenkaan voi tehdä sitä, koska hän on Asagin äiti eikä tämä kuitenkaan ole minun kotini – olen vain rakastaja.”
“Et sinä ole vain Asagi-saman rakastaja!” varas huudahti närkästyneenä.
“Vaan paljon enemmän!”
“Mitähän?” naisellisempi katsahti terävästi puna-mustahiuksista.
“Kerro se minulle, jos tiedät paremmin.”

Kalpeamman olisi kovasti tehnyt mieli kertoa, että vaatesuunnittelija olisi asioiden selvittyä yakuzan kihlattu, jos suostuisi siihen itse, mutta vaikeni nopeasti. Hän ei saisi kertoa asiasta, koska se pilaisi kaiken ja aiheuttaisi lisää murhetta. Kuinka pahalta oikeastaan tuntuisi kuulla se, että rakastamansa mies perui kosintapäätöksensä, koska kuuli tämän sanovan, ettei aikoisi mennä naimisiin? Ei, sitä tai mitään häihin liittyvää ei saanut sanoa, parasta olisi siis kääntää asia toiseen suuntaan.
“Kyllä minä tuon Sayuri-saman ymmärrän”, Seth huomautti taputtaen mustahiuksisen olkapäätä.
“En vain ymmärrä sitä, mikset muka uskalla huutaa tuntemuksiasi Asagi-samalle. Häneen sattuu varmasti tämä tilanne ja puhumattomuudella et helpota teidän kummankaan oloa. Mikset vain karju sitä, kuinka turhautunut olet tähän?”
“Sayurin takia – osittain”, Mana mutisi kääntäen katseensa televisioon.
Silmät liekehtivät pidätellystä raivosta eikä pidempi olisi ihmetellyt, jos televisio olisi syttynyt tuleen.
“En voi sanoa mitään, koska hän on aina Asagin kanssa, jos he kerrankin tulisivat ajoissa kotiin. Hän keskeyttäisi ja kiskoisi Asagin mukaansa – niin on käynyt jo useamman kerran, kun olen yrittänyt tivata, mikä Asagilla on hätänä.”
“Ei kai Sayuri-sama tunkeudu sentään teidän makuuhuoneeseen?” puna-mustahiuksinen ei voinut uskoa sitä mahdolliseksi.
“Ei sentään”, entinen soluttautuja värähti.
“Mikset siis ole puhunut Asagi-samalle, kun menette nukkumaan?” ruskeasilmäisestä alkoi tuntua, että alkaisi kohta itse huutamaan tilanteen takia.
“Koska Asagi lukittautuu vessaan vaihtamaan vaatteet ja painuu heti nukkumaan. Hän ei suostu kuuntelemaan…”, mies painoi äkkiä kasvonsa polviaan vasten.
“Kerran, kun yritin saada hänet puhumaan, hän näytti niin hauraalta… siltä kuin hajoaisi käsiin, jos sanoisin yhtään mitään… Enkä minä voi syyttää siitä häntä, ottaen huomioon, mitä minä olen tehnyt…”
“Mistä sinä puhut?” varas putosi kärryiltä täysin.
“Minä uskon tietäväni ainakin osittain, mistä on kyse”, naamioitunut kuiskasi hiljaa.
“Tiedät vai?” nuorempi jäykistyi.
Nyt olisivat hyvät neuvot kalliit – mitä hän sanoisi Hide-zoulle ja muille, joilla oli suuret odotukset hänen yllään?
“Tiedän”, laihempi henkäisi nostaen katseen kattoon.
Mustat hiukset valuivat pois peittämästä kauniita kasvoja. Kalpeaksi meikattu iho punoitti poskista ja oli raidallinen, koska kyyneleet olivat valuttaneet osan puuterista pois. Märkä iho kiilsi valossa ja sai vanhemman näyttämään surustaan huolimatta uskomattoman kauniilta, että rikollisjärjestön johtajakin olisi purskahtanut itkuun siitä näystä. Nuorukainen oli myös varma, että Közi ja K:kin olisivat kaivaneet nenäliinat esiin.
“Asagi on saanut jostain muistutuksen Tetsusta ja epäilee minulla olevan uusi salarakastaja.”

Seth oli pudota sohvalta järkytyksestä. Hän oli pelännyt jotain aivan muuta ja vastaukseksi oli tullut jokin noin kaukaa haettu asia!
“Et voi olla tosissasi!” ruskeat silmät laajenivat järkytyksestä, kun nuorukainen nappasi kädellään kiinni sohvan selkänojasta tasapainoa hakien.
“Ei ole muitakaan vaihtoehtoja”, Mana kääntyi katsomaan ystäväänsä.
“Asagi käyttäytyy samalla tavalla, kuin silloin… Hän puhuu vain Hide-zoun kanssa eikä sano minulle sanaakaan, koska välttelee. Silmät punoittavat kertoen siitä, että hän on itkenyt… En keksi mitään muuta ja uskon Sayurin lietsoneen sitä asiaa… En ihmettelisi lainkaan, jos hän olisi keksinyt todisteita siitä, että minulla on jälleen salarakastaja.”
“Sittenhän sinulla pitäisi olla riittävän hyvät syyt puhua Asagi-samalle”, avustaja sanoi painokkaasti.
“Oikeasta tuollainen väärinkäsitys, jos epäilyksessäsi on mitään perään.”
“En vain saa suutani auki”, vanhempi henkäisi laskien jalkansa takaisin lattialle.
“En uskalla sanoa mitään, etten saisi kuulla syytöksiä ja muistutuksia Tetsusta… En halua satuttaa Asagia enempää menneillä asioilla”, kasvot vajosivat käsiin raskaan huokaisun myötä.
“Minä en haluaisi mitään muuta enemmän, kuin vain pyyhkäistä sen tapahtuman tiehensä! Haluaisin, ettei sitä kaikkea olisikaan tapahtunut, mutta en voi muuttaa sitä enää! Mikseivät asiat vain voi olla, kuten olivat ennen Sayurin tuloa!?”
“Sitä toivoo moni muukin sinun lisäksesi”, varas laski kätensä vanhemman olkapäälle silittäen sinistä silkkipaitaa peukalollaan.
Oikeastaan koko mafia toivoi sitä enemmän kuin mitään muuta. Jopa Hide-zou toivoi elävän legendan häipyvän, vaikkakin suhtautui kaikkeen hyvin ristiriitaisin tuntein. Olihan nainen ilmeisesti ollut tälle äidinkorvike.
“Nyt sinun on kuitenkin ajateltava muutakin kuin murheitasi. Pahennat vain oloasi, kun syytät itseäsi ja kiemurtelet täällä yksinäsi.”
“Mitä minun muka pitäisi tehdä?” mustahiuksinen raastoi kasvojaan.
“Lähteä minun kanssani ulos baareihin”, Seth sanoi pienesti hymyillen.

Sanoja seurasi uskomaton hiljaisuus, ettei sitä häirinnyt edes kellon tikitys. Skotlanninterrieri lakkasi läähättämästä ja jäi tuijottamaan kalpeinta Missin näyttämättä sen paremmalta hölmistyneen ilmeensä kanssa. Eläinten ajatukset harhautuivat kerrankin huomionkipeyden, unen ja ruuan sijasta jättäen jäljelle täydellisen ymmyrkäisyyden. Hitaasti Mana suoristi selkänsä ja käänsi katseensa pidempänsä kasvoihin. Ilme oli mitä epäuskoisin ja siniharmaista silmistä saattoi nähdä sen, että mies mietti, oliko toinen menettänyt lopullisesti järkensä.
“Lähtisin kanssasi ulos baareihin?” entinen vakooja toisti hitaasti kuulemansa.
“Nytkö?”
“Ei, vaan huomenna”, puna-mustahiuksinen selitti hymyillen ilahtuneena.
“Thera-sama kertoi muutamista mielenkiintoisista klubeista ja baareista, joissa haluaisin käydä, mutta hänellä on kiireitä. Mehän voisimme pitää hauskaa ja käydä katsastamassa, jos ne ovat nyt niin hyviä paikkoja, kuin on kehuttu.”
“Pitää hauskaa?” laihempi ravisti päätään uupuneena.
“Luuletko todella, että jaksan mennä minnekään baariin juhlimaan tai pitämään hauskaa? Minulla ei ole mitään syytä siihen – en edes halua.”
“Mana, älä nyt viitsi”, kirjanpitäjä koetti suostutella.
“Sinun on päästävä pois täältä. Et voi koko aikaa homehtua täällä ja toivoa, että Asagi-sama haluaisi jutella kanssasi ilman Sayuri-saman läsnäoloa.”
“En minä täällä homehdu”, siniharmaasilmäinen huomautti koettaen pyyhkiä viimeisetkin kyyneleet pois.
“Homehdutpas”, nuorempi väitti vastaan.
“Sano minulle, milloin viimeksi olet oikeasti tehnyt muutakin kuin vain istunut täällä, ulkoiluttanut Yorua tai käynyt Itsu moderulla.”

Siihen Mana ei kyennyt vastaamaan. Olihan hän puuhannut kaikenlaista Gackton kanssa, mutta sitä Seth ei tarkoittanut. Mana oli käynyt viimeksi kunnolla ulkona ja pitänyt hauskaa muiden ikäistensä ja Asagin kanssa viimeksi naamiaisissa. Sen jälkeen hän oli ollut enimmäkseen Burutendoulla tai Itsu moderulla. Olihan hän jutellut muutaman lyhyen puhelun Hizakin kanssa, mutta se ei ollut sama asia.
“Siitä on turhan pitkä aika ja näinä parina viikkona et ole ehtinyt tehdä muuta kuin murehtia ja näytellä, että kaikki olisi muka hyvin”, ruskeat silmät katsoivat kauniita kasvoja.
Vaatesuunnittelijan hengitys salpaantui. Nuorukainen ei ollut koskaan katsonut häneen tuolla tavalla. Mies tunsi, kuinka hän oli yllättäen täysin alasti paljastaen kaikki mielessään olevat ajatukset ja tunteet. Jopa nekin, joita oli yrittänyt salata itseltään.
“Nämä seinät ahdistavat sinua etkä halua vain istua tässä. Haluat saada jotain aikaiseksi ja olet masentunut, koska et tiedä, mitä tekisit. Sinun on pakko päästä tuulettamaan päätäsi. Et keksi mitään, jos vain olet täällä neljän seinän sisällä ja sinä tiedät, että olen oikeassa.”
“Mutta miksi minun pitäisi mennä lähteä mihinkään baariin kanssasi?” meikannut kysyi viimein koettaen paeta sitä katsetta, jonka toinen oli ilmiselvästi oppinut Hide-zoulta.
Kenenkään muun katse ei ollut samanlainen.

Kirjanpitäjä puraisi samassa huultaan vilkaisten Yorua, kuin se olisi voinut auttaa kiperässä tilanteessa. Se tosiaan oli hyvä kysymys, koska normaalisti olisi varmaan menty kylpylään rentoutumaan tai naamioituneen kohdalla pitkille kävelyille koiran kanssa.
“Koska minä todella haluaisin käydä katsomassa huomenna niitä Thera-saman kehumia paikkoja”, valloittava hymy kaartui kapeille huulille.
“Mikset vain ota Hide-zouta mukaasi?” mustahiuksinen katsoi pidempäänsä merkitsevästi.
“Tai Reitaa, hän varmaan innostuisi baarimikkona ajatuksesta.”
“Reita kävisi muuten, mutta hän on koko huomisen illan töissä”, avustaja hieraisi päätään vaivaantuneena.
Nenärättisen töissä olo oli kyllä totta, mutta se toinen asia vaivasi häntä hiukan.
“Hide-zou taas ei pidä baareista, varsinkaan sen Reitan kanssa tapahtuneen välikohtauksen takia enkä voi syyttääkään häntä. Lisäksi hän jaksaa koko ajan vain huolehtia Getistä.”
“Kuulostaa siltä, kuin olisit mustasukkainen rakkaastasi koiralle”, siniharmaasilmäinen tyrskähti hiukan toisen mutristaessa suutaan.
“Eikö sinua muka ottaisi päähän, jos Asagi laittaisi Yorun sinun edellesi?” puna-mustahiuksinen näytti loukkaantuneelta.
“Ottaisi varsin paljon”, vanhempi joutui myöntämään huokaisten raskaasti pidemmän tehdessä kissanpentuilmeen.
“Ole kiltti, Mana, lähde kanssasi huomeniltana kaupungille”, kalpeat kädet ristittiin rukousta varten.
“Minä kaipaan itselleni seuralaisen ja sinä kaipaat raitista ilmaa. Ole kiltti ja lähde kanssani – voitko sanoa näille kasvoille muka ei?”
“Voin – helpostikin”, Mana avasi suunsa kylmästi, mutta sulki sen sitten hymyillen pienesti.
“Hyvä on, tajusin vihjeesi”, mies hymähti Sethin riemukkaalle hymylle.
“Haluat ilmeisesti juottaa minut känniin, etten murehtisi ja tällä hetkellä se kyllä kuulostaa liiankin houkuttelevalta. Sinä tosin joudut suojelemaan minua koko illan, koska koiria tuskin päästetään baareihin.”
“Tietenkin minä suojelen sinua”, leveä hymy levisi kasvoille valkoisten hampaiden välkkyessä valossa.
“Tulen hakemaan sinut seitsemältä ja lähdetään sitten täältä kierrokselle, mutta jos tulee jotain, soitan sinulle.”

Muutaman päivän takainen suunnitelma oli edistynyt, vaikka nuorukainen epäili sen toimivuutta. No, nyt hän oli tehnyt ainakin osittain oman osuutensa ja nyt tarvitsisi vain odottaa, miten muut onnistuivat omissa tehtävissään. Hymähtäen hiljaa itsekseen typerälle kuvitelmalleen avustaja koetti saada ystäväänsä piristymään hiukan enemmän. Hän oli hölmö, kun oli edes mielessään harkinnut, ettei Hide-zou välttämättä onnistuisi omassa työssään.

----------

“… Kuten jo selitin teille, Sayuri-sama, minä en voi hankkia miehiänne vapaaksi vankilasta”, Yuki huokaisi raskaasti koettaen peitellä pelon hikeään.
Sayuri istui suoraan miehen edessä jäätävine olemuksineen tämän työhuoneessa ja katsoi tiukasti mustilla silmillä nuorinta. Asagikin oli paikalla, mutta mies ei näyttänyt kuitenkaan kuuntelevan keskustelua. Yakuzan katse harhaili seinillä ja ikkunoissa ilman minkäänlaista johdonmukaisuutta, mutta se johtuikin siitä, etteivät tämän ajatukset olleet asianajajansa luona. Leuka nojasi käteen muutaman syvemmän hengenvedon myötä silmien tuijottaessa surullisena eteensä. Mustatukkainen ei varmasti huomaisi, jos äitinsä päättäisi yllättäen hyökätä lakimiehen kimppuun rääkyen vihasta ja raivosta. Se juuri pelotti vihertävänruskeasilmäistä vielä enemmän.
“Mikset voi hankkia?” elävä legenda kysyi kylmästi.
“Eivätkö taitosi muka riitä?”

Yuki hätkähti sanoista, vaikka olikin jo arvellut tuollaisen syytöksen tulevan. Tietenkin lyhyin halusi päästä hänestä eroon, koska hän ei totellut saamaansa käskyä. Kohta varmasti siirryttäisiin aiheeseen, että mustahiuksisen tietäisi, mistä saataisiin riittävän pätevä asianajaja. Tästä taas siirryttäisiin kysymykseen, kuinka helposti hänestä päästäisiin eroon.
“Tässä kohdassa eivät riitä”, lakimies huokaisi raskaasti avaten pöytälaatikkonsa.
Hetken aikaa kädet kaivelivat papereita, kunnes löysivät sen, mitä silmät olivat hakeneet.
“Miten luulet minun muka hankkivan ketään vapaaksi näillä perustein”, tummanruskeahiuksinen ojensi Tsunehiton kirjoittaman paperin elävälle legendalle vilkaisten samalla tämän selän takana seisovaa Uruhaa varovaisesti.
Vaaleanruskeahiuksinen kuitenkin piti katseensa ojennetussa lapussa lukien emäntänsä olan takaa pientä tekstiä.
“He häiritsivät kadulla kulkijoita, rikkoivat yhteiskunnan omaisuutta, uhkailivat kauppiaita ja hajottivat näiden omaisuutta sekä lähentelivät kovakouraisesti – Tsunehiton sanoja lainaten – melkein raiskasivat muutaman naisen keskellä päivänvaloa! Tuota kaikkea todistamassa on niin monta silminnäkijää, etten edes uskalla kysyä sitä nimilistaa Tsunehitolta. Miestesi pahin moka oli kuitenkin se, että he vastustivat virkavaltaa, pahoinpitelivät muutamaa poliisia ja kaivoivat vielä aseet esiin uhaten heitä ja viattomia sivullisia. Siinä on niin paljon syytä, miksei kukaan asianajaja saa heitä ulos parhaimmallakaan tahdollakaan.”
Nuori mies jätti viisaudessaan sanomatta, ettei edes halunnut saada näitä ulos, vaan nuo miehet saivat hänen puolestaan homehtua selliin.
“Voi, kyllä saa – mikäli kaikki miehet tekisivät, kuten pitäisi”, Sayuri silmäili paperia, kuin lukisi lastensatua.
“Todistajista on helppo päästä eroon ja poliisienkin puolella kaikki sujuisi, jos niin sinä kuin Tsunehito monen muun kanssa tekisitte, kuten käsketään.”
“Miehesi eivät olisi vankilassa, jos he itse olisivat kuunnelleet niin teidän kuin Asagi-saman antamia käskyjä eli pysytelleen kaukana ikävyyksistä. He ovat ongelmissa omaa tottelemattomuuttaan. Paitsi, jos olet käskenyt heitä häiritsemään meidän muiden työtä”, sanat karkasivat Yukin suusta, ennen kuin hän ehti lyömään kätensä suun eteen.
“Mitä sinä sanoit?” vanhin kohottautui seisomaan.

Asagi ei huomannut äitinsä liikettä, koska jäi tuijottamaan ikkunalaudalla kuhertavia kyyhkysiä. Silmät suurenivat pieneksi hetkeksi, kunnes sulkeutuivat pidättämään näyn aiheuttamia tuntemuksia. Vaikka hän olisi nähnytkin äitinsä katseen ja sen, että tämä ilmeisesti harkitsi Yukin murhaamista, ei mies olisi jaksanut siitä välittää. Rikollisjärjestön johtaja halusi vain olla yksin ja itkeä suruaan menetetyistä toiveista ja tulevaisuuden suunnitelmista – menetetystä rakkaudesta.
“Minä…”, asianajajan nieleskelyn keskeytti kevyt koputus, joka sai keskustelevan kaksikon kääntämään katseensa suljetulle ovelle.
“Sisään!” vihertäväsilmäinen huudahti kiittäen henkiä siitä, että nuiva sihteeri päätti juuri nyt tulla häiritsemään.

Ovi aukesi ja sisälle astui ruskeahiuksinen mies, joka pysähtyi samassa ovensuuhun huomatessaan lakimiehen vieraat.
“Anteeksi häiriöni, Yuki. Luulin, että olet täällä yksin”, Hide-zou kumarsi pahoittelevasti.
Samassa yakuza hätkähti äänen kuultuaan ja kääntyi nojatuolissaan ympäri.
“Hide-zou”, surullinen henkäys pakeni Asagin huulilta tämän katsoessa surkeana entistä rakastaan.
”Tervehdys Asagi ja Sayuri, ja anteeksi tunkeiluni. En tiennyt, että olette täällä”, kakkosmies katsahti kaksikkoa vakavasti, vaikkakin vilkaisi parasta ystäväänsä huolestuneena.
Hän olisi halunnut vain kävellä huoneen läpi ja kietoen kätensä lämpimään halaukseen pidempänsä ympärille. Miten mies olisikaan vain toivonut voivansa pyyhkiä murheet ja surun aiheuttavat juovat pois niiltä kauniilta, yhä rakkailta kasvoilta. Se ei kuitenkaan käynyt nyt.
“Poistun toki, jos haluatte puhua asioista loppuun.”
“Älä!” rikollisjärjestön johtaja pomppasi pystyyn huudahtaen täsmälleen saman asian, kuin Yuki olisi halunnut kiljaista kauhuissaan.
“Et sinä häiritse meitä mitenkään. Mehän olemme oikeastaan jo keskustelleet tästä, vai mitä, äiti?” mustatukkainen katsahti anovan kysyvästi elävää legendaa, joka nyökkäsi vilkaisten nopeasti muualle pois surkeista kasvoista.
“Mitä sinä teet täällä poissa Tatemonokilta, Hide-zou-rakas?” nainen hymyili hellästi teräväpiirteiselle, joka käveli peremmälle.
“Minulla oli hiukan kysyttävää Yukilta muutamasta lain yksityiskohdasta”, ruskeankellertäväsilmäinen vastasi kohteliaasti.
“Mikset vain lähettänyt Sethiä? Hänhän on avustajasi ja velvoitettu hoitamaan tällaiset asiat”, pieni, tietäväinen hymy kohosi mustahiuksisen huulille tämän arvatessa varsin hyvin, miksi mies oli tullut itse.
“Sethillä oli muita juoksevia asioita huolehdittavanaan”, voimakasleukainen vastasi kohteliaasti, vaikka silmänsä sulkeutuivat hetkeksi pienen hengenvedon myötä.
“Mutta hyvä, kun tapasin teidät täällä”, mies kiirehti jälleen asiassaan.
“Minulla olikin teille asiaa ja ajattelin tulla tapaamaan teitä Burutendoulle tämän jälkeen, mutta nyt asiat käyvät huomattavasti helpommin.”

“Mitkä asiat?” Asagi kohottautui seisomaan.
“Onko jotain tapahtunut?”
“Ei mitään vakavaa tai ikävää”, Hide-zou hymyili kuitenkin rauhoittavasti.
“Minä vain olen ajatellut, että siitä on pitkä aika, kun olemme viettäneet mukavaa aikaa yhdessä, kuin ennen vanhaa, jolloin tunsin kuuluvani perheeseenne.”

“Sinä kuulut perheeseemme, Hide-zou”, Sayuri hymyili harvinaisen hellästi.
“Olet kuulunut siitä asti, kun kävit ensimmäisen kerran luonamme – muistatko vielä sen illan? Muistatko, kun te kaksi kinastelitte Hikarun kanssa, minkä elokuvan katsoisitte?”
“Muistan toki ja niitä aikoja minä haluaisinkin muistella”, kakkosmies nyökkäili pienesti muistellen lapsuuttaan.
“Minä taidan tästä lähteä”, Yuki nousi pöytänsä takaa ja hiippaili ovelle.
“En halua häiritä teitä ja minulla on muutamia asioita hoidettavana – tulen kyllä pian takaisin auttamaan sinua asioissasi, Hide-zou-sama”, lakimies hymyili viattomasti ja suorastaan ryntäsi ulos ovesta jättäen nelikon katsomaan ihmetellen peräänsä.
Tummanruskeahiuksisella ei ollut mitään halua jäädä paikalle, kun mahtimiehet ja naiset keskustelivat tärkeistä asioista. Varsinkin, jos toimitusjohtajan saama tärkeä tehtävä menisikin pahasti mönkään.
“Mitä oikein ajattelit?” elävä legenda kysyi, kuin ei olisi edes huomannut mitättömyyden kadonneen näköpiiristään.
“Jos menisimme juhlistamaan kunnolla jälleennäkemistämme ja mafian menestystä menemällä illalliselle”, voimakasleukainen kertoi astuen hiukan lähemmäksi entistä rakastaan ja tämän äitiä.
“Juttelisimme mukavia ja nauttisimme hyvästä ruuasta juoman kanssa.”
“Milloin tämä olisi?” nainen kysyi varsin uteliaana.
“Ajattelin huomeniltaa, mutta Hikaru ilmoitti, ettei pääse tulemaan eikä olisi muutenkaan tulossa, vaikka pääsisi, joten en tiedä…”, ruskeahiuksinen näytti mietteliäältä.
“Mikä estää meitä menemästä?” mustahiuksinen kallisti päätään ihmetellen.
“Voimme mennä kolmestaankin.”

“Jos haluatte sitä”, helpottunut hymy kohosi täyteläisille huulille käden noustessa tuttuun tapaan suojaamaan ilmettä.
“Käykö, jos tulen sinne yhdeksältä ja lähtisimme sitten yhdessä? Uruhakin voi tulla mukaan, jos haluat, Sayuri. Emmehän halua, että teille käy kuinkaan.”
“Hide-zou”, yakuza raotti pitkästä aikaa suutaan.
“En oikein tiedä… En ole juhlatuulella…”
“Asagi, älä nyt viitsi olla nuiva”, Sayuri katsoi poikaansa tiukasti.
”Hide-zou haluaa vain viettää pitkästä aikaa kanssamme aikaa ja sinä et halua lähteä.”
“Äiti, en vain jaksaisi juhlia mitään, kun ei ole mielestäni mitään juhlittavaa”, Asagi henkäisi sydäntäisärkevästi kääntäen katseensa muualle.
“Paitsi hautajaisia…”
“Mitä sinä sanoit?” naisen ilme tiukkeni samassa.
“En mitään”, pisin mutisi nojaten nojatuolin selkänojaan.
“Asagi, huomenna sinä olet täysin laittautuneena valmiina, kun Hide-zou tulee”, äiti komensi varmasti.
“Pyyhit tuon ikävän mutrun kasvoistasi ja hymyilet iloisena mukavasta illasta. Me menemme illallisille – piste!” mustahiuksinen heitti kädet ilmaan, kun rikollisjärjestön johtaja avasi suunsa väittääkseen vastaa.
“Asia on päätetty. Emme keskustele tästä enempää.”
Lyhyin kääntyi jälleen Hide-zoun puoleen hymyillen tälle tyytyväisenä, suorastaan helpottuneena.
“Ilmeisesti viimeisin keskustelumme ei mennyt hukkaan – olen siitä enemmän kuin onnellinen.”
“Ilmeisesti”, ruskeankellertäväsilmäinen sanoi koruttomasti näyttämättä todellisia ajatuksiaan kasvoilla.
“Me tästä lähdemmekin jatkamaan matkaamme Asagin kanssa”, laihin sanoi hellästi kävellen ovelle.
“Meidän täytyy käydä Zukotsussa ja tavata muutama vanha ystäväni uusista miehistä, joita olen hankkimassa käyttöömme.”
“Menkää toki, en halua pidätellä teitä enempää”, teräväpiirteinen kumarsi vanhimmalle Uruhan kävellessä tottelevaisen koiran tapaan emäntänsä perään.
Yakuza huokaisi raskaasti laahustaen viimein itsekin äitinsä perään, mutta käsi lennähti tämän rintakehälle pysäyttäen siihen.
“Mikä on, Hide-zou?” mustatukka kysyi surkealla äänellä katsahtaen ruskeankellertäviin silmiin.

“Kaikki”, lyhempi katsoi ystäväänsä kurottautuen sitten korvan juureen.
“Usko minua, Asagi. Kaikki kääntyy vielä parhain päin.”
“Olet väärässä”, pantterimainen kuiskasi käheästi takaisin.
“Mikään ei tule olemaan enää hyvin.”
“Voi Asagi, rakkaani – miten väärässä sinä oletkaan. Niin väärässä, että myöhemmin mietit, miten olet saattanut vajota sellaiseen väärinkäsitykseen”, Hide-zou hymyili hellästi ja painoi yllättäen pienen suukon pidemmän poskelle silittäen samalla tämän leukaa rakastavaisesti.
“Sinä et halua jättää huomisiltaa väliin mistään hinnasta. Jos kaikki menee, kuten olemme suunnitelleet, kaikki palautuu normaaliksi ja vielä paremmaksi.”
Asagi katsoi hölmistyneenä ystävänsä kiiluvia silmiä, kun tämä perääntyi ja siirtyi istumaan nojatuoliin. Siitä oli pitkä aika, kun Hide-zou oli suukottanut häntä, tai tehnyt mitään sellaista, mitä oli tehnyt heidän seurustellessaan. Mitä tämä oikein tarkoitti sanoillaan ja elellään?

Notes:

Selityksiä:

* Közi ja K olivat Burutendoulla, koska Asagi liikkui Uruhan ja Sayurin kanssa, minkä takia ei tarvinnut kuskia eikä Sayuri nyt erityisemmin pidä kaksikon ulkonäöstä

Chapter 48: Meillä jokaisella on jokin heikkous

“Tämäkö on käsityksesi illallisesta, Hide-zou?” Sayuri ei osannut päättää, pökertyisikö järkytyksestä vai tappaisiko jonkun vain siksi, että saisi hillittyä sisältään kumpuavaa inhoaan.
Mustat silmät tuijottivat epäuskoisina vihreitä neonvaloja, jotka muodostivat erään alamaailman tunnetuimmista nimistä, joka oli naisen korvissa pahempi, kuin mikään keksityistä kirouksista.
Gratteri.

Hide-zou hymyili viattomasti katsoen rauhallisesti lyhintä. Hän kyllä osasi päätellä vanhemman inhon ja vihan, vaikkei tämä olisi sanonutkaan mitään. Laiha vartalo nimittäin värisi ja keuhkot vetivät ilmaa itseensä, kuin toinen olisi yrittänyt pidätellä huonolla menestyksellä oksennusta sisällään.
“Olen pahoillani, Sayuri, mutta en löytänyt sopivaa ravintolaa, jossa olisi tarpeeksi hieno pöytä vapaana. Näin lyhyellä varoitusajalla se on eräs vaikeimmista tehtävistä, jossa on epätodennäköiset mahdollisuudet onnistua”, teräväpiirteinen vastasi ja vilkaisi silmäkulmastaan yakuzaa.
Asagi seisoi vakavana ystävänsä vieressä pukeutuneena tyylikkääseen, vaikkakin rennomman puoleiseen pukuun. Verenpunainen kauluspaita pilkisti mustan takin alta ja hopeinen ketju kimalsi kaulassa. Napit olivat, epätavallista kylläkin, täysin kiinni, mikä johtui varmasti äitimuorista – oli todellinen ihme, ettei kaulassa ollut solmiota, jonka kireys olisi ollut tappoluokkaa. Közi ja K seisoivat tutussa, sopivan leveässä haara-asennossa pitkät nahkatakit päällään ja kädet ristittyinä rintakehälle, mikä saikin kaksikon näyttämään vielä enemmän kaapeilta. Nämä olivat liittyneet heidän seuraansa hetki sitten suoritettuaan erään pienen tehtävän, minkä takia kaksi limusiinia seisoikin pimeällä kujalla parkkeerattuna. Hujopit tutkivat tiukoilla katseillaan jatkuvasti ympäristöä, mutta vielä enemmän masentunutta johtajaansa. Tyylikkyydestään ja kauneudestaan huolimatta pantterimainen katsoi synkkänä vihreitä valoja ja kiinni olevaa raskasta rautaovea. Uruhakin katsoi ovea ja sen ympäristöä, mutta – toisin kuin mustatukkainen, joka todellisuudessa oli jossain aivan muualla, tai pisimmät – henkivartija kiinnitti näkemässään moneen seikkaan huomiota.
“Miksei täällä ole ovimiehiä?” vaaleanruskeahiuksinen kysyi kurtistaen kulmiaan.
“Kuulemani ja lukemani perusteella olen ymmärtänyt, että jotkut jonottavat useamman tunnin Gratterin edessä ennen baarin aukeamista. Varsinkin tähän aikaan ovimiehet tulevat tähän eteen vahtimaan ja pitävät ovea auki, jotta musiikki houkuttelisi väkeä”, hetken aikaa mies oli hiljaa ja kuunteli tarkkaavaisena.
Korvat kuulivat kaukana kuuluvan liikenteen metelin, tuulen vireen ja jossain kauempana käyvän kujatappelun metelin. Kaiken tuon alta paljastui kuitenkin matala bassonjyske, joka tuntui tulevan paksujen tiiliseinien sisältä.
“Ken tietää”, toimitusjohtaja kohautti olkapäitään kääntyen sitten elävän legendan puoleen.
“Minä soitan kyllä vielä muutamaan paikkaan, mutta meidän olisi vain parempi mennä sisälle hetkeksi… Täytyyhän vielä nuorempaa väkeä käydä muistuttamassa, ettei sovi unohtaa, keitä heidän kannattaa totella.”

Mustahiuksinen vaikeni hetkeksi mietteliäänä. Oli tosiaan totta, ettei nuorempi polvi ollut erityisen tietoinen hänestä. Kyllähän hänestä vielä puhuttiin, mutta nuoret varkaat ja rikolliset saattaisivat ryhtyä hyvinkin nenäkkäiksi. Tosin, piti myös miettiä heidän kaikkien turvallisuutta – Uruha kyllä osasi asiansa ja olihan naisella itselläänkin ase laukussaan, mutta Asagi oli niin synkkä ja apaattinen, ettei välttämättä tajuaisi tehdä mitään…
Nopeasti lyhyin kuitenkin vilkaisi poikansa henkivartijoita hymähtäen huvittuneena itsekseen. Olivathan paikalla Közi ja K, jotka kyllä osasivat asiansa, vaikkei heidän ulkonäkönsä ollut sopivimmista päästä henkivartijoille.
“Hyvä on – menkäämme”, Sayuri henkäisi varsin dramaattisesti ja asetteli obiaan paremmin mustan tomesodensa päälle.
“Voimme olla täällä siihen asti, kunnes löydät sopivan ravintolan, Hide-zou.”

Voitonriemuinen hymy kohosi vahvoille kasvoille käden noustessa samassa piilottamaan ilmettä tuttujen tapojen mukaan. Tämä sai naisen kurtistamaan kulmiaan hetkeksi, mutta sitten alamaailman kuningatar antoi olla, kun ruskeahiuksinen käveli rennosti ovelle ja iski nyrkkinsä lujasti siihen kolmesti.
“Eikös Gratteri aukea vasta kymmeneltä?” Uruha avasi samassa suunsa vielä kummastuneempana.
Hän ei edes huomannut Közin ja K:n suupielissä olevia tyytyväisiä hymyjä, jotka kertoivat näiden tietävän paremmin.
“Ei tänään”, Hide-zou vastasi salaperäisesti saaden jopa Asagin hätkähtämään ajatuksistaan.
Samassa kuului hirvittävä kolahdus, joka sai mustahiuksisen katsomaan tiukasti ovea ja vaaleanruskeahiuksinen vei kätensä samassa aseelleen valmiina suojelemaan emäntänsä henkeä keinolla millä hyvänsä. Ovi aukesi kimeästi naristen ja tuttu, vaaleahiuksinen pörröpää kurkisti ulos hymyillen ilahtuneena huomatessaan toimitusjohtajan.
“Tulittehan te viimein – mikä oikein kesti?” Isshi naurahti huvittuneena, vaikkakin hiukan hermostuneena kohdatessaan alamaailman kuningattaren ja tämän henkivartijan hämmentyneet katseet.
“Olette nimittäin kymmenen minuuttia myöhässä”, Zukotsun esimies jatkoi samassa vilkaisten johtajaansa.
Asagikin näytti putoavan tömähtäen tilanteeseen ja availi suutaan tietämättä lainkaan, miten reagoisi klubinsa johtajan avatessa heille oven Gratteriin.
“Itse asiassa olemme kolme minuuttia etuajassa”, kakkosmies vastasi rauhallisesti astuen sisään ja kopautti tietävästi ovea auki pitelevää rannetta.
“Kellosi on vain pysähtynyt.”
Yökerhon johtaja nosti samassa kellonsa silmiensä eteen ja todellakin huomasi, ettei hänen rannekellonsa sekuntiviisari liikkunut lainkaan. Mies jopa iski ajannäyttäjänsä korvaansa vasten muiden miesten ja yakuzan äidin kävellessä sisälle. Ilta oli mukavan lämmin, ettei heillä ollut lainkaan sellaisia takkeja, joita olisi tarvinnut laittaa naulakoihin. Tosin, kuten Sayuri ja Uruha huomasivat ihmeekseen, ei narikkaan olisi mahtunut enää yhtään mitään.
“Tulivatko he jo, Isshi?” musiikin läpi kuului pieni huudahdus, kun Nao porhalsi salin puolelta aulan ovelle saaden silmiensä kautta samassa vastauksen.
“Tervehdys, hyvät vieraamme!” tullimies kumarsi kohteliaasti Asagin kallistaessa kysyvästi päätään.
Mitä hänen toinen alaisensa teki täällä? Miksi juuri tänään, kun he olivat tulleet Gratteriin myös?
Ei mies tosin siihen ihan heti vastausta saanut, kun tummanruskeahiuksinen mies kääntyi ympäri, kipitti pienet portaat alas ja karjaisi niin kovaa, kuin kykeni, saaden äänensä vielä varsin hiljaa soivan musiikin yli.
“ARVATKAA, KUKA TULI!”

Hide-zou luikahti nopeasti entisen rakkaansa taakse ja työnsi tämän lempeästi viimein baarin sydämeen, eli suureen saliin, jossa oli pöytiä, tanssilattia ja tärkein, eli baaritiski. Asagin silmät laajenivat hämmennyksestä tämän kohdatessa uskomattoman paljon väkeä, joista hän tunsi jok’ikisen ainakin jollain asteella. Tästä seurasi samassa korvia särkevä melu, kun jokainen huoneessa oleva niin mies kuin nainen nosti juomansa ilmaan karjaisten oman hurrauksensa mahtavan johtajansa näkemisestä; pantterimaisen mafia oli vallannut koko Gratterin.
Sayuri tuijotti silmät kauhusta pyöreinä näkemäänsä osaamatta päättää, mitä oikeastaan tekisi tai ajattelisi, mutta ei hän ehtinytkään, kun väen keskeltä pomppi paikalle lyhyt, laiha, vaaleahiuksinen mies, jolla oli tutut mustat vaatteet aina kulunutta nahkatakkia myöten yllään.
“Asagi!” Ruiza hyppäsi samassa yakuzansa kaulaan ja moiskautti suukon tämän poskelle.
Väki purskahti iloiseen nauruun, kun asevastaava kääntyi yhä mustatukan kaulassa kiinni muita päin heilauttaen olutpulloaan.
“Meidän rakas, mahtava ja – ehdottomasti – maailman seksikkäin yakuzamme on tullut miestensä pariin – hotellihuoneisiin ei valitettavasti mahdu näin paljon väkeä, mutta eiköhän baarikin kelpaa!”
Mafiamiehet ja naiset karjaisivat samassa olevansa samaa mieltä ja jotkut huusivat jopa muutaman muun kehun – viitaten suoraan rikollisjärjestön johtajan rakastajan taitoihin. Pantterimainen katseli ympärilleen häkeltyneenä ja vilkaisi sitten kysyvästi kakkosmiestään, joka nyökkäsi hymyillen. Pieni, pitkästä aikaa ilmestynyt hymy nousi mustatukan huulille tämän kääntyessä jälleen katsomaan alaisiaan, joista vain pieni murto-osa oli kokoontunut, mutta eivät kaikki olisi edes mahtuneet paikalle.

“Ruiza, älä nyt noin liimaudu Asagiin”, Hiroki marssi nauraen paikalle ja kaappasi rakkaansa nopeasti itselleen.
“Eihän hän pysty lainkaan hengittämään, kun sinä roikut kaulassa.”
“Voi, kyllä minä annan hänelle mielelläni tekohengitystä”, aseiden salakuljettaja kehräsi matalasti.
“Voin vaikka antaa esimakua!”
“Jos jätät väliin”, Tsunehito käveli rakkaittensa viereen ja hymyili leveästi johtajalleen.
“Jos päästämme Asagin istumaan kunniapaikalleen ja samalla annamme tietä Isshille, jotta hän saa vihdoin ja viimein laitettua musiikkia kovemmalle – väkihän nukahtaa kohta pystyyn”, samassa etsivä kääntyi vanhemman naisen ja tämän autonkuljettajan puoleen kohteliaasti hymyillen.
“Oikein hyvää iltaa, Sayuri ja Uruha – toivottavasti nautitte illasta.”

“Epäilen vahvasti”, mustahiuksinen vastasi matalasti silmien kaventuessa.
“Älä nyt, Sayuri”, Hide-zou kosketti hellästi ystävänsä ja tämän äidin olkapäitä työntäen heitä kohti erästä pöytää ja juhlavia tuoleja baarin parhaimmalta paikalta, josta saattoi nähdä kaikkialle, jos ihmisiä ei ollut liikaa edessä.
“Minä uskon, että saatat muuttaa mielesi monestakin asiasta ennen puolta yötä.”

Isshi syöksähti nopeasti heidän ohitseen kohti tiskijukan kopin ovea, mutta vauhti hidastui, kun useat ihmiset eivät tajunneet väistää lainkaan. Tästä hyvästä yökerhon johtaja jäi hetkeksi suppuun kaikkien keskelle.
“Missähän Reita on?” kakkosmies vilkuili ympärilleen ja teki sitten jotain harvinaista.
Nimittäin huusi.
“Reita! Missä oikein piilottelet!?”
“Tulossa ollaan!” kuului samassa huuto ihmismassojen ja baaritiskin takaa, kun ruskeahiuksinen saavutti seurueineen heille varatut paikat.
Sayurin silmät laajenivat niin hämmennyksestä kuin suuresta järkytyksestä, kun yllättäen kaikkien päiden yläpuolelle nousi vaaleahiuksinen mies. Asiassa ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä, mutta tämä ei ollutkaan mikään valkoiseen kauluspaitaan, mustiin housuihin ja liiveihin pukeutunut hienostoherrojen baarimikko, vaan jotain aivan muuta. Nenän päällä oli vaalea liina ja hiukset, jotka olivat juurista mustat, sojottivat joka ilmansuuntaan tyylikkäästi muotoiltuna piikkeinä. Jaloissa tällä oli mustat, rennon löysät, mutta silti sopivan kireät housut, joissa oli niittejä koristeina. Ylävartaloa peitti ainoastaan musta, niitillinen liivi, joka oli tietenkin auki paljastaen samalla vaatteen punaista vuorikangasta altaan. Niin, ehkä se tosiaan kiinnitti naisen huomion liiankin hyvin, nimittäin lihaksikas ylävartalo, joka oli kaikille näkyvillä. Miehen liikahdellessa saattoi nähdä punaisen arven tämän kyljessä, mutta eipä se näyttänyt ketään tai edes baarimikkoa itseään häiritsevän. Nenärättinen oli kiinnittänyt muihin asioihin huomiota.

“Niin mitä, Hide-zou-sama?” Reita huikkasi ja näytti samassa pettyneeltä.
“Hide-zou-sama, mitä tämä tarkoittaa? Sinä olet baarissa etkä keisarin illalliskutsuilla – vähennä vaatteita, herra isä!”
“Minä kyllä arvaan, kuka on valmis auttamaan!” kuului Yoshikin tuttu karjaisu, kun tämä potkaisi takahuoneen oven auki ja kantoi kahta, painavaa viinalaatikkoa.
Miehen perässä tuli myös toinen mies ja nuori nainen, jotka kummatkin työskentelivät Zukotsussa ja tiesivät yhtä sun toista baareista.
“Reita, sinä sika! Hide-zou-sama on varattu ja sinä haluat vieläkin päästä tutkimaan hänen vartaloaan!”
“Kas, opit juuri synonyymin miehelle!” vaaleahiuksinen baarimikko huudahti taakseen.
“Lisäksi, jos olisit itse nähnyt hänen lihaksensa, huutaisit hallelujaata!”
“Minä huutaisin halleluujata jo siitä, jos tekisit muutakin, kuin keikistelisit asiakkaille!” lyhempi baarimikko huokaisi raskaasti.
“Asiakkaille?” piikkipää kurtisti kulmiaan ja ryhtyi samassa tähyilemään baaritiskiltä väkeä.
“En minä vain näe yhtäkään asiakasta – vain liiankin hotteja mafiamiehiä ja -naisia.”
Ruiza ja muut purskahtivat raikuvaan nauruun eikä Asagikaan voinut näyttää enää niin murheen murtamalta. Hide-zoukin virnisti sormiensa takaa jääden vielä seisomaan yakuzansa rinnalle.
“Jos nyt Reita vain toisit Sayurille ja Asagille jotain juotavaa”, teräväpiirteinen huudahti kuitenkin nopeasti nähdessään elävän legendan vilkaisevan käsilaukkuaan.
“Aivan heti – he tulevat saamaan erikoisuuteni!” nenärättinen virnisti ja kumartui sitten nappaamaan jotain tiskin takaa.
“Älä sentään, Reita!” mustahiuksinen baarimikko karjaisi ja rysäytti varsin kovalla metelillä kantamuksensa alas.
“Emmehän halua kyydittää heitä vatsahuuhteluun!”
“Äläs nyt harrasta propagandaa”, Reita suoristautui pari viinapulloa kädessään.
“Minä olen koko Osakan parhain drinkintekijä enkä ole vieläkään kohdannut ihmistä, joka ei olisi pitänyt tekeleistäni tai joutunut niiden vuoksi sairaalaan. Tosin, meillähän on kaiken varalta muutama kiva lääkärikin leikkeihimme”, pullot tanssivat kepeästi sormissa askelten tahtiin.

Seinustalla seisoskeleva lääkärikolmikko nosti käsiään tervehdykseen ja hymyili pienesti johtajalleen, kun vaaleahiuksinen osoitti heitä omalta lavaltaan.
“Saa nähdä, kuka tulee kenenkin piikitettäväksi”, silmän isku sai useamman purskahtamaan nauruun ja Ruiza kaatui yllättäen lattialle räkättäen heidän kaksoisurkkijansa sanoille sekä Nishikawan pöyristyneelle ilmeelle.
Samassa nenärättinen kuitenkin kääntyi kepeästi ympäri.
“ISSHI! TÄTÄKÖ SINÄ KUTSUT MUSIIKIKSI!? LAITA EDES KOVEMMALLE, JOS SINULLA EI OLE PAREMPIA LEVYJÄ SIELLÄ! EIHÄN TÄSSÄ PYSTY EDES TANSSIMAAN KUNNOLLA!”
Sanojensa voimaksi piikkipää ryhtyi kävelemään spacewalkia ja sai muutaman kannustus huudon, kun pyörähti ympäri ja teki spagaatin helposti, vaikkakin tylsistynyt ilme näkyi kilometrien päähän.
“Yritä itse näin surkealla laitteistolla!” kuului vihainen huuto takaisin.
“Milloin nämä on tänne hankittu!? Joskus kivikaudella!? Ei helvetti! Aivan väärässä paikassa on vaihteeksi taas pihdattu!”
“Katso meidän palkkojamme ja mieti sitten, missä on pihdattu!” Yoshiki huusi takaisin kääntyen nopeasti työparinsa puoleen.
“Reita, ota koppi!”
Kaksi lasia lensi kohti vaaleahiuksista baarimikkoa, joka iski nopeasti pullot pöydälle ja nappasi heitetyt esineet ilmasta. Kädet suorastaan tanssahtelivat, kun ne nappailivat tiskiltä kaikenlaisia pulloja – muutama viinapullo tosin tuli ilman halki – tehden kaksi juomaa.

“Hide-zou, olitko todellakin suunnitellut tämän kaiken?” Asagi kysyi musiikin läpi ystävältään tämän viimein istuutuessa hänen oikealle puolelleen.
Samalla mies vilkaisi taakseen hymyillen pienesti, kun kaikki näytti olevan baaritiskin tapahtumista huolimatta kohdallaan.
“En yksin – oli tässä muutama muukin mukana”, Hide-zou vastasi hellästi kääntyen katsomaan ympärilleen.
Mafiamiehet ja naiset juhlivatkin jo – Jyou väänsi kättä erään miehen kanssa ja voittikin tämän helposti. Kaikki näyttivät rennoilta, mutta se ei kuitenkaan pitänyt paikkansa. He, jotka olivat tämän kaiken suunnitelleet, tarkkailivat jatkuvasti Sayuria ja odottivat tiettyjä merkkejä, jotka oli sovittu etukäteen.
“Ketkä?” yakuza kysyi katsellen ympärilleen.
“Missä muuten Seth on? Luulisi hänen olevan myös täällä.”
“Hän tulee myöhemmin”, voimakasleukainen vastasi tyynesti, kun pidempi baarimikko astahteli varsin tyylikkäästi paikalle keikuttaen hiukan lantiotaan.
“Tässä juomanne, Asagi-sama”, Reita ojensi lasin uudelle johtajalleen ja virnisti niin tälle kuin toimitusjohtajalle.
“Kiitos”, mustatukkainen otti lasin käteensä ja hymähti huvittuneena.
Juomassa oli kolme kerrosta, joista alimmainen oli melkein musta, keskimmäinen taasen vihreä ja ylimmäinen violetti. Se, mitä niissä oli tai miten juoma pysyi siinä muodossa, oli mysteeri heille eikä nenärättinen varmasti suostuisi paljastamaan salaisuuksiaan.
“Näin, olkaa hyvä, Sayuri-sama”, piikkipää kumarsi hyvin kohteliaasti alamaailman legendalle ja ojensi tälle samanlaisen juoman, kuin oli antanut tämän pojalle.
Nainen ei sanonut mitään, vaan otti lasin käteensä katsoen sitä arvioiden. Vaaleahiuksinen suoristautui kätkien varsin hyvin hermostuneisuutensa ja huomasi vasta sitten, kuin ensimmäisen kerran, Uruhan, joka seisoi emäntänsä takana.
“Ja kukas uusi kasvo se tämä on?” kieroutunut hymy kohosi baarimikon huulille tämän astuessa kepeästi aivan kiinni autonkuljettajaan.
“Olet varsin pitkä – millaisia haasteita sinun kaatamisessasi on takahuoneen pöydälle?” mies kuiskasi vaalearuskeahiuksisen korvaan saaden tämän hätkähtämään.

Suuremman hätkähdyksen, kuten myös harvinainen kimeän vinkaisun, joka sai elävän legendankin melkein tukehtumaan juomaansa, aiheutui siitä, kun liiviin pukeutunut hivutti kätensä varsin rohkeasti pidempänsä miehuudelle. Kuljettajan takkiin pukeutuneen kasvoille hiipi nolouden puna, kun veri pakkautui hyvin nopeasti nivusten alueelle kokeneissa otteissa.
“Taidat pitää ajatuksesta?” Reita naurahti matalasti toisen käden noustessa pidempänsä solmiolle löysäämään sitä.
“Voin laittaa sinut himoitsemaan sitä.”
“Jos nyt kuitenkin jätät Uruhan rauhaan, Reita”, Hide-zou nousi nopeasti pystyyn ja tarttui baarimikkoa käsivarresta kiinni vetäen irti Uruhasta, joka haukkoi henkeään nojaten kädellään emäntänsä tuolin selkänojaan.
“Minusta sinä leikit nyt turhan vaarallisella alueella.”
“Niinkö?” nenärättinen hymyili samassa viehättävästi tarttuen sen sijaan toimitusjohtajan solmiosta ja kiskaisi sen pois tämän kaulan ympäriltä.
“Kumpi on vaarallisempaa: tehdä sinusta vai Sethistä mustasukkainen?”
“Tiedän jotain vaarallisempaa”, teräväpiirteinen toi kasvonsa aivan lähelle vaaleampaa, joka hymyili varsin irstaasti, mutta sitten kysyvästi.
“Mustasukkainen yakuza ja hänen vihainen äitinsä”, kakkosmies vilkaisi merkitsevästi kahta paria mustia silmiä, jotka olivat kaventuneet vaarallisiksi viiruiksi.
“Yaiks”, tummasilmäinen uikahti ja pyörähti kuin ammattitanssija hartiakkaamman selän taakse.
“Mutta kai sinä sentään suojelet minua, Hide-zou-sama?” käsi kuitenkin kiertyi samassa treenatun vartalon ympärille.
“Sinun on pakko, koska Sethkin haluaisi suojella minua.”
“Minun suojeluhalullani on kuitenkin rajansa”, ruskeankellertäväsilmäinen tarttui rintakehällään olevaan käteen ja vei sen pois vartaloltaan.
“Lisäksi sinulla on töitä, joihin ei kuulu pelkästään meidän viihdyttämisemme – täällä on koko baarillinen väkeä, jotka kaipaavat tanssitaitojesi näkemistä.”
“Kas, hyvä kuin muistutit – ihan unohdin”, piikkipää löi itseään otsalle ja kiisi nopeasti takaisin baaritiskin luokse.
Kepeästi mies hyppäsi puiselle tasolle saaden väen huudahtamaan riemuissaan, kun musiikki koveni ja Reita pyöritti lantiotaan vajoten viehkeästi polvilleen. Liivi valui osittain pois lihaksikkaalta vartalolta miehen kaartaessa selkäänsä kaarelle paljastaen kiihottavan vartalonsa, jonka vuoksi kuka tahansa – niin mies kuin nainen – olisi valmis kuolemaan.
“Taidanpa omistaa tämän tanssin eräälle oikein kiihottavalle miehelle, jonka kanssa tulen luultavasti viettämään varsin hikisen yön”, vaaleahiuksinen baarimikko huikkasi ja iski merkitsevästi silmää Uruhalle, joka yskäisi entistä nolostuneempana.

“Valitan Reitan käytöstä, Sayuri”, voimakasleukainen tarttui nopeasti Sayuria olkapäistä kiinni, kun tämä näytti vahvasti siltä, että painuisi kuristamaan nenäkkään ja niin homon baarimikon, ettei maailma voisi synnyttää toista sellaista.
“Hän on omalaatuinen, mutta silti asiansa tunteva mies. Hänestä on hauska kiusata ihmisiä.”
“Minä kyllä näytän, mikä on hauskaa”, elävä legenda kopeloi käsilaukkuaan.
“Äiti, anna Reitan olla rauhassa”, Asagi sanoi yllättäen saaden lähellä olleen Hikon kurtistamaan kulmiaan Omin kanssa.
“Vain minulla on oikeus kurittaa Reitaa tai tappaa hänet – ja sen minä teen tasan omista syistäni”, yakuza sanoi painokkaasti siemaisten juomaan hiukan muuttuen sitten äskeistä surullisemmaksi.
“Olen kuitenkin hänelle paljosta velkaa, joten katson asiaa tämän kerran läpi sormieni.”
Hide-zou kohotti katseensa naisurkkijaan ja mestarivarkaaseen, jotka nyökkäsivät ja soivat pienet hymyt, ennen kuin kävelivät rennosti kohti Jyouta, joka oli voittanut kolmannen miehen kädenväännössä. Nopeasti kelmienkerhossa viesti kulkeutui aina dj:n koppiin asti Isshin korviin. Ainakin jokin oli onnistunut tähän mennessä – jopa nopeammin, kun he olivat arvanneet: Asagi alkoi piristyä.
“Velkaa?” Sayuri kurtisti kulmiaan.
“Mistä sinä olisit muka velkaa tuolle likaiselle baarimikolle?”
Yakuza avasi suunsa vastatakseen, mutta sitten vajosi takaisin synkkyyteensä nostaen käden otsalleen.
“Reita on auttanut taidoillaan meitä kaikkia varsin paljon”, Hide-zou puuttui nopeasti puheeseen laskien kätensä ystävänsä olkapäälle samalla, kun istuutui tuolilleen.
“Lisäksi en menisi lainkaan haukkumaan hänen viihdyttäjän taitojaan”, mies lisäsi nyökäten baaritiskille.
Niin Sayuri kuin edelleen punasteleva Uruhakin käänsivät katseensa viitattuun suuntaan huomaten tapahtumien siirtyneen huomattavasti eteenpäin.
Yoshiki iski snapsilaseja melkein silmää nopeammin puiselle pinnalle pitkäksi riviksi Reitan kannustaessa yleisöään huutoihin. Kevyin askelin piikkipää tanssahteli pitkää pöytää pitkin kaataen jotain väkevämpää viinaa laseihin ja nappasi sitten viimeisen lasin itselleen.

“Ai, ai, ai”, Asagi hymyili yllättäen nähdessään, kuka seisoi suoraan nenärättisen edessä.
“Saa nähdä, miten Reita selviää Atsushista.”
Tyrskähdys pakeni kakkosmiehen huulilta, mikä sai naisen mulkaisemaan häntä pahasti, kunnes katse siirtyi takaisin puhuttuihin miehiin. Polvillaan oleva baarimikko huomasi nopeasti, kuinka synkkäkasvoinen mies hymyili kieroutunutta hymyään, kun kiersi kätensä ripeästi selän taakse koettaen hivuttautua housujen sisälle. Tummasilmäisen huulille levisi leveä, itsevarman pirullinen hymy, kun mies tarttui nopeasti itseään pidempäänsä rinnuksista kiinni ja iskikin selälleen baaritiskille. Kohahdus kävi läpi koko baarin, mutta sitäkin kuuluvampi ihmetyksen älähdys, kun vaaleahiuksinen baarimikko painoi kaikkien hämmennykseksi huulensa vasten lähentelijänsä huulia imaisten ne rajusti itselleen. Atsushi ei osannut tehdä muuta kuin vain tuijottaa eteensä, kun kieli hyökkäsi aggressiivisesti hänen suuhunsa tutkaillen varsin innokkaasti ympärilleen.
Reita lopetti suudelman maistaessaan verta huulillaan ja naurahti toisen hämmennykselle:
“Maistut hyvältä – mistähän muualtakin maistut näin herkulliselle?”
Nopeasti liiviin pukeutunut kuitenkin nousi ylös päästäen jokapaikanhöylästä irti, jolloin tämä valui lattialle makaamaan tuskin huomaamatta haljennutta huultaan.
“Asagi, olet jumala!” lattian tasolta kuului ihastunut huokaisu.
“Kukaan muu yakuza ei ikinä tajuaisi hankkia joukkoihimme noin seksikkäitä pakkauksia!”

Rikollisjärjestön johtaja tyrskähti samassa juomaansa. Tuollaista kiitosta hän ei ollut uskonut koskaan saavansa, mutta näköjään sekin päivä nähtiin. Oikeastaan tuntui hyvältä olla pitkästä aikaa omien miestensä keskellä ja huomata, miten rentoja nämä saattoivat olla hänen seurassaan. Ei ollut sitä typerää nöyristelyä tai kumartelua, jossa hän ei saanut rauhassa tarkkailla muiden tekemisiä ja samaan aikaan nauttia saamastaan huomiosta. Vielä paremmalta tuntui se, kun mies tajusi, miten alaisensa oikeasti arvostivat häntä. Sen huomasi jo siitä, miten muutamat kävivät vaihtamassa pari sanaa eivätkä pelkästään puhuneet rikoksista, vaan ihan tavallisistakin asioista. Yuki kävi muun muassa kertomassa, että vihdoin ja viimein sihteerinsä päätti oma-aloitteisesti painua varhaiseläkkeelle.
“Sinähän voisit tulla katsastamaan sihteeriehdokkaat tarkemmin läpi kanssani, kunhan olen saanut kutsuttua riittävästi ihmisiä työhaastatteluun”, lakimies iski silmäänsä johtajalleen tämän purskahtaessa nauruun.
Kaikki huolet ja murheet tuntuivat pyyhkiytyvän syrjään musiikin, juoman ja hyvän seuran myötä. Jopa Közi ja K soivat pienet hymyt huulilleen huomatessaan yakuzassaan tapahtuneen muutoksen eikä tämä jäänyt huomaamatta heidän virkaveljeltään, joka näki ja ymmärsi paljon enemmän, kuin antoi kasvoiltaan ymmärtää. Tosin, samalla tämä katseli sivusilmällään erästä baarimikkoa, joka huomasi tehneensä vaikutuksen ja lennättikin varsin usein lentosuukon tai löi itseään pakaralle. Mielessään Uruha kuitenkin mietti, mitä piikkipää oli tarkoittanut sanoessaan tekevänsä Sethin mustasukkaiseksi. Olivatko nämä jotenkin pari? Mutta puna-mustahiuksinenhan seurusteli Hide-zoun kanssa, vai oliko häneltä mennyt jotain ohi? Ehkäpä tulisi vielä joskus sopiva hetki kysyä asiasta ja hieroa lähempää tuttavuutta nuorukaisen kanssa, jonka kalpea iho teki tästä kauniin ja samalla hyvin houkuttelevan.

Hide-zou vilkaisi kelloaan mietteliäänä. Aikaa oli kulunut mukavasti ja kaikki oli mennyt varsin hyvin, vaikka Sayuri jatkuvasti käskikin häntä soittamaan erilaisiin ravintoloihin. Ellei pian tapahtuisi sitä, mitä pitäisi tapahtua, tulisi ongelmia alamaailman kuningattaren takia eikä kakkosmies ollut varma, saisiko Asagin puolelleen, että he jäisivät Gratteriin. Vilkaistuaan kuitenkin pantterimaista ja tämän hymyillessä lempeän iloisesti takaisin teräväpiirteinen tiesi, etteivät he lähtisi tänä iltana enää yhtään minnekään, vaikka elävä legenda pökertyisi keskelle tanssilattiaa. Tämä oli saamassa takaisin itsevarmuuttaan, mikä olisi enemmän kuin hyvä, koska tänä iltana pitäisi tapahtua vaikka mitä. Kohta kaiken pitäisi vähitellen alkaa.

Mies heräsi nopeasti ajatuksistaan, kun kuuli ystävänsä naurahtavan huvittuneena. Nopeasti nuorempi käänsi katseensa baaritiskille, jossa Reita oli vaihteeksi onnistunut miellyttämään yleisöään jotenkin. Tällä kertaa mies nosti yhdellä kädellä Hikon kaverikseen puiselle tiskille. Hymyssä suin teräväpiirteinen katsoi kahden urkkijan tanssia, jossa oli kyllä niin riehumisen kuin seksuaalisiakin piirteitä. Se tuntui hyvältä liikemiehen mielestä, koska Hikolla ei todellakaan ollut ollut helppoa viime aikoina. Onneksi tämä kuitenkin näytti luottavan Reitaan, vaikka tämä olikin mies – olivathan homot tunnetusti naisten parhaita ystäviä saman kiinnostuksen kohteen takia ja tietenkin sen vuoksi, etteivät raiskanneet vastakkaisensukupuolen edustajia. Naisurkkija nauroi eikä näyttänyt lainkaan pahastuvan sitä, kun piikkipää vahingossa kosketti tämän rintoja, mutta kaksikko olikin tutustunut varsin hyvin ammattiensa takia. Vaaleahiuksinenkin nautti toisen läheisyydestä, mikä johtui varmasti siitä, että Hiko oli tosiaankin ollut ensimmäisiä Asagin mafiasta, joka oli luottanut niin häneen kuin Yoshikiinkin, jos ei laskettu muutamia miehiä mukaan.
“Yoshiki!” Hiko kääntyi yllättäen irokeesipäisen puoleen kesken tanssin ja ojensi tälle kätensä.
“Vaihdetaan paikkoja – minusta tuntuu, ettei yleisönne käy vielä tarpeeksi kuumana!”
Nopeasti mustahiuksinen baarimikko tarttui ojennettuun käteen ja hyppäsi itse baaritiskille päästäen esimiehensä tekemään yksinkertaisia juomia ja availemaan olutpulloja.
“Reita, aika herättää nämä unikeot hetkeen!” lyhyin huudahti nostaen kätensä ilmaan hakien kannustusta väeltä.
“Emmehän me voi tuottaa pettymystä yakuzamme edessä – hänellä on kovat odotukset meidän suhteemme!” käsi viittasi mustatukkaan, ennen kuin selkä kaartui syvään kumarrukseen.
“Lopeta sitten tuo kumartelu ja ryhdy hommiin!” Tummasilmäinen lätkäisi terävästi laihempaa takapuolelle.
“Ja mihin hommiin?” Yoshiki kumartui ja kiskaisi samassa taidokkaasti pidempänsä vyön tämän lanteiltaan.
“Olisiko tämä se homma, johon minun pitäisi ryhtyä?” mustatukkainen katsahti baarin väkeä, joka ulvoi ja huusi riemusta, kun mustat housut näyttivät valuvan laihaa lantiota pitkin alaspäin.

Pettymyksen huokaus kulki nopeasti ihmisten läpi, kun housut jäivätkin jalkoihin, vaikka alusvaatteen reunaa näkyi hiukan. Kaikeksi onneksi piikkipää tiesi, miten saada niin miehet kuin naiset innostumaan. Basson jyske vain koveni, kun nenärättinen ryhtyi pyörittelemään lantiotaan parinsa tanssiessa leikkisin askelin tiskin toiseen päähän, josta pyrähti nopeaan juoksuun. Kepeästi tummasilmäinen polvistui ritarillisesti ja nappasi kämppiksensä käsivarsilleen kohoten seisomaan. Matala karjaisu kaikui huoneessa käsien suoristautuessa nostaen kevyttä vartaloa ilmaan irokeesipään huudattaessa väkeä vielä lisää.

Asagi purskahti nauruun voimatta uskoa mahdolliseksi. Hänen alaisensa suorastaan kuolasivat kaksikon jalkoihin. Nämä todella olisivat olleet valmiita tappamaan, jotta olisivat saaneet viettää kaksikon kanssa koko yön – siis tietenkin vain ne, jotka nyt sattumoisin olivat miesten perään. Mitenhän Atsushi ja muut reagoisivat, jos saisivat kuulla, kenen sänkyä kaksikon pienempi osapuoli lämmittikään tämän ollessa paikalla?
“Yoshiki!” kuului vahva huudahdus ja sisälle marssi mustahiuksinen, synkkäkasvoinen mies pitkässä kiiltonahkatakissa, joka sai väen katsahtamaan portaille.
“Andro!” Yoshiki kiljaisi kesken tanssin ja räpiköi irti työparinsa otteesta.
Kukaan ei ollut osannut siihen varautua eikä varsinkaan eräs viaton mafiamies, joka tunsi yllättäen jonkun astuvan päänsä päälle ja ponnistavan siitä eteenpäin. Loppu jäi tältä kylläkin tajuamatta, koska kaatui maahan ja menetti tajunsa, mutta eipä kukaan siihen kiinnittänyt mitään huomiota. Jokaisen katse seurasi irokeesipäistä, joka suorastaan taklasi ihmisiä pois tieltään.
“Andro!” pieni mies huudahti hypäten rakkaansa syliin kaataen niin tämän kuin muutaman ei niin viattoman kansalaisen lattialle lojumaan.
“Yoshiki!” Reita rääkäisi uskomatta tätä mahdolliseksi, mutta eipä mies saanut vastausta.
Yoshiki nimittäin hieroi lähempää tuttavuutta huulillaan ja kielellään Andron suun kanssa tämän osaamatta muuta kuin hyväillä paljasta vyötäröä. Muutama mies ähkäisi kuuluvasti huumeparonin alla, mutta lopulta he jäivät sitten tyytyväisinä katsomaan, miten baarimikon kädet vaelsivat varmasti kohti pidempänsä sepalusta.
“Yoshiki…”, piikkipäinen löi itseään otsaan uskomatta tätä mahdolliseksi.
“No, kaipa minun on sitten etsittävä toinen tanssikaveri”, mies kohautti lopulta olkiaan kääntyen hymyilemään pirullisesti alamaailman suurmiehille.
“Muuten ehdottaisin sinua, Asagi-sama tulemaan tänne, mutta sitten luultavasti tulisin vähintään Hide-zou-saman listimäksi ja minulla on siitä jo vähän liikaakin kokemusta.”
Sanat saivat yakuzan tyrskähtämään miehen vilkaistessa nopeasti ystäväänsä, joka ravisteli päätään epäuskoisena, kun tummasilmäinen kosketti arpeaan ja lisäsi vielä perään:
“Tosin, ihan mielelläni minä olisin valmis kokemaan sen saman, jos saisin päästä tekemään lähempää tuttavuutta hänen paljaan vartalonsa kanssa.”
Mafiamiehet purskahtivat nauruun ja nyökkäilivät olevansa lähes samaa mieltä, tosin vilkaisivat samassa puhuttua, joka joutui välittömästi varsin omistavaan halaukseen.
“Ilmeisesti minun on etsittävä toinen kavaljeeri”, Reita naurahti huomatessaan pantterimaisen ilmeen.
“Tuon kaksikon väliin on niin vaikea päästä.”
“Se riippuu täysin siitä tavasta, miten ajattelit tulla”, Asagi vastasi pirullisesti hymyillen ryhtyen silittämään Hide-zoun rintakehää.
“OH-LA-LAA!” baarimikko henkäisi samassa romahtaen baaritiskille leikkien menettävänsä tajunsa.
“Kuka haluaa antaa elvytystä?”

Seinät tuntuivat kaatuvan siitä rymistyksestä, mikä sai jopa nenärättisen kauhistumaan puhumattakaan Yoshikista ja Androsta, jotka huomasivat jäävänsä melkein ihmisten jalkoihin. Kauhistuneena Hiko tarrasi alaiseensa ja kiskaisi baarin taakse turvaan kiljaisten Omia ja Jyouta apuunsa villiintyneen mieslauman takia.
“Ettekö osaa lainkaan käytöstapoja!?” naisurkkija rääkäisi ja tönäisi erään Atsushin alaisen baaritiskiltä Jyoun ottaessa tämän kiltisti vastaan pudottaen siitä sitten lattialle.
“Ettekö ole koskaan kuulleet jonottamisesta!?”
“Asagi! Tee jotain!” Sayuri kiljaisi kauhistuneena, mutta hänen poikansa ei kuunnellut.
Miten tämä oikeastaan olisi voinut kuulla, kun makasi suunnilleen kakkosmiehensä sylissä ja nauroi niin antaumuksella, että luultavasti kuolisi kohta siihen. Elävä legenda vaikeni yllättäen jääden tuijottamaan hämmentyneenä hytkyvää lastaan, joka koetti saada tukea ystävältään tämän koettaessa estää itseään nauramasta onnistumatta siinä lainkaan. Väkisinkin pieni hymy kohosi naisen huulille tämän kuullessa pitkästä aikaan kummankin lapsensa naurua, joka samalla sai jotain liikahtamaan hänen sisällään. Samaan aikaan alamaailman kuningattaren sydän täyttyi suunnattomasta rakkaudesta ja ilosta, mutta myös syvästä surusta, joka sai jotain särkymään sisällä.

“Kiitos, Hide-zou”, yakuza hymyili ystävälleen rauhoituttuaan viimein hiukan.
“Mistä tiesit, että kaipasin tätä?”
”Olen ystäväsi ja sentään seurustelin kanssasi varsin pitkään”, toimitusjohtaja hymyili, kun pieni suukko painettiin poskelleen.
“Sinä kuitenkin liioittelet – kiitä sitten myöhemmin, kun tiedät, mitä on vielä tulossa.”
“Mitä? Aikooko Reita kenties stripata?” mustasilmäinen naurahti huvittuneena.
“En tiedä, mutta en kyllä ihmettelisi lainkaan”, teräväpiirteinen vastasi vilkaisten baaritiskille, jossa nenärättinen oli kiskonut Ruizan tanssikaverikseen, vaikkakin iski silmää ja flirttaili jatkuvasti heille kahdelle sekä Uruhalle, joka muistutti lähes poikkeuksetta ylikypsää tomaattia.
“Näet sitten jossain vaiheessa, mitä tarkoitan”, mies lisäsi salaperäisesti saaden niin Asagin kuin Sayurin katsomaan häneen ihmetellen, kun pisimmät henkivartijat katsoivat tyynesti eteensä kohti ulko-ovea.

----------

“Seth, kertoisitko minulle uudelleen, miten me tänne Gratterin eteen päädyimme?” Mana huokaisi raskaasti vieden pitkiä hiuksia pois silmiltään.
Naamioitunut vilkaisi nopeasti itseään. Ylävartaloa peitti musta, polvitaipeisiin ulottuva paksu takki. Paksun kankaan alla oli tietenkin kaunis, upeasti kirjailtu, tummansininen silkkipaita. Takin alta paljastui pitkä, musta hame, jonka helma oli tyylikkään, hiukan liekkejä muistuttaen epätasainen paljastaen sieltä täältä mustia säärtä ja saappaita, joissa oli korkoa niin päkiän kuin kantapään alla, vaikkakin jälkimmäisessä huomattavasti enemmän.
“Hyvin yksinkertaisella tavalla”, Seth hieraisi päätään uupuneena.
Mitä muuta saattoikaan olla kaiken kokeman jälkeen?
“Menimme ensin yhteen yökerhoon, mutta sinne päättikin porhaltaa joku ihmeellinen tyttöbändi esiintymään, minkä takia lähdimme ja menimme erääseen toiseen baariin. Siellä taas minä jouduin muutaman lutkan lähentelyn kohteeksi ja sinä jouduit samaan aikaan vessareissun aikana erään limanuljaskaisen teinipojan tökerön flirtin kohteeksi. Sitten menimme toiseen paikkaan, jossa sinä jouduit uudelleen iskettäväksi ja minä sain melkein turpiini suojellessani sinua ja myös sen takia, koska ilmaisin pääiskijäsi siskolle, että olen homo. Siksi me olemme täällä.”
“Miksi juuri Gratteri?” entinen soluttautuja katsoi yhä vihreitä neonvaloja ja kuunteli bassonjyskettä.
“Miksemme menneet minnekään muualle?”
“Koska sinä et halunnut palata Burutendoulle, ettet joutuisi näkemään Sayuri-samaa tai Asagi-saman surullisia kasvoja ihan heti”, varas vastasi raskaasti ja asetti silmälappunsa paremmin.
“Kävelimme jo jonkin aikaa toiveesi mukaan, kun Zukotsuunkaan ei voinut mennä Sayuri-saman tekemien muutosten takia. Sitten minä ajattelin, että voisimme mennä katsomaan Reitaa ja pitää paremmin hauskaa.”
“Miten niin paremmin?” siniharmaasilmäinen vilkaisi sarkastisesti ystäväänsä.
“Tietääkseni Gratterissa on helpompi saada murtunut leuka, kuin pitää hauskaa.”
“Se riippuu täysin siitä, kuka on, kenelle puhuu ja keiden lähipiiriin kuuluu”, kalpeamman huulille nousi pieni hymy, kun nuorukainen laski kätensä kahvalle.
“Eikä kukaan tule varmasti edes harkitsemaan sinuun koskemista. Sinut luultavasti tunnistetaan Asagi-saman ‘naiseksi’ ja minun seurassani liikkuessasi Reitan oma maine ja ystävyyteni häneen ovat turvanamme.”

“Näytät suunnitelleen tätä jo pitkään”, kauniskasvoisen sanat saivat pidemmän puraisemaan huultaan.
“Oletko edes varma, että Gratteri on auki? Musiikki kyllä soi, mutta miksi ovi on kiinni ja missä ovimiehet ovat? Muistaakseni Gratteri on aina ollut suosittu paikka, että väki jonottaa sisään pitkään, mutta viime käynnistäni on tosin aikaa.”
“Eikö sitten olekin hyvä syy käydä siellä taas?” puna-mustahiuksinen kääntyi nopeasti vanhemman puoleen hymyillen sädehtivästi.
Meikannut kurtisti kulmiaan. Avustajassa oli jotain omituista, kuin tämä olisi halunnut salata jotain. Oliko kenties Hide-zou keskustelemassa Asagin kanssa? Oliko jotain tapahtunut, josta hänelle ei saisi kertoa? No, illan mittaan se varmasti selviäisi. Jotenkin se paljastuisi, vaikka sitten tuolla mainetta kiirineessä baarissa.
“Mennään sitten”, naisellisempi henkäisi viimein kohauttaen olkiaan.
“Hienoa!” sininen silmä sädehti, kun nuorempi avasi oven laihemmalleen päästäen tämän ensimmäisenä sisälle.

Mana astui sisälle riisuen takkinsa pois peittämästä kauniita piirteitään. Musiikki iskeytyi melkein heti miestä vasten, mutta siihen meikannut oli jo varautunut. Siniharmaat silmät katsoivat ympärilleen, mutta kukaan ei näyttänyt vahtivan naulakoita, jotka olivat jo ennestään täynnä päällystakeista. Hetken aikaa vaatesuunnittelija vain tuijotti edessään olevia vaateröykkiöitä, mutta siirtyi sitten lähimmän luokse ja tökkäsi sitä sormellaan. Hutera vaatepino kaatui lattialle levittäen takkeja pitkin ja poikin, mikä taas sai toisenkin pinon leviämään. Hymähtäen pienesti entinen vakooja laski takkinsa valitsemalleen paikalle kääntyen sitten Sethin puoleen tämän virnistäessä takaisin. Puna-mustahiuksisella oli tutut vaatteet päällään: pitkä hihaton musta takki, pitkät mustat hanskat ja tietenkin se silmälappu. Vaatetus oli suunnilleen sama kuin silloin eräänä iltana, mutta oli siinä pieniä eroja – vyö oli esimerkiksi aivan toinen.
“Mennään jo!” kalpeampi hoputti napaten rakastajaa käsivarresta kiinni.
“Sinun on nähtävä Reitan tanssi! Hän on aivan uskomaton työssään!”
“Ilmeisesti, kun kerran noin kovasti kehut”, entinen soluttautuja henkäisi kaiken nähneenä kävellen entistä mietteliäämpänä pidempänsä vieressä.
Ote naisellisemman kädestä oli luja, mikä sai miehen katseen tiukkenemaan. Miksi varas piti hänestä kiinni, kuin hän saattaisi koska tahansa juosta karkuun?

Diskovalo iskeytyi jostain vasten kasvoja saaden kauniskasvoisen pysähtymään ja nostamaan käden silmilleen. Hetken aikaa mustahiuksinen joutui räpyttelemään silmiään manaten mielessään valomiehen ja automaattiset valot syvimpään helvetinkoloon, kunnes nosti jälleen katseensa baaritiskille, jonne nuorukainen aikoi häntä viedä. Reita tosiaan tanssahteli siellä, muttei todellakaan yksi. Tämän seurassa oli tätä hiukan lyhempi, myös vaaleahiuksinen mies, joka juuri heitti nahkatakkinsa pois päältään saaden yleisön hurraamaan kahta kauheammin, kun piikkipäinen ryhtyi availemaan tämän paidan muutamaa nappia. Nenärättisen seurassa oleva nauroi tästä hyvästä ja hieraisi hiuksiaan, joista osa oli nostettu pään päälle. Vyöhön kiinnitetty ketju hyppi jokaisella askeleella, kun mies kumartui kahden muun miehen puoleen suudellen kumpaakin pikaisesti. Kyseisen kaksikon pidemmällä osapuolella oli hiukset solmittu useammalle letille ja toisella oli musta, pitkä kangastakki…

Mana henkäisi syvään jääden tuijottamaan baaritiskin tanssijoita. Liiviin pukeutunut oli todellakin Reita, mutta vielä hämmentävämpää oli nähdä Ruiza tanssimassa ja villitsemässä niin miehiä kuin naisia. Baaritiskin vieressä ei tietenkään ollut ketkään muut kuin Hiroki ja Tsunehito! Nopeasti siniharmaat silmät kävivät läpi koko baarin monia kasvoja myöten, kuin heiluvien valojen, liikkeiden ja pimeyden kanssa pystyi erottamaan. Hiko teki juomia muutaman Zukotsun työntekijän kanssa ja Jyou jutteli jotain Omin kanssa heidän seisoskellessa lähellä naisurkkijaa. Nao nojaili tiskijukan oveen ja Atsushi kuolasi Reitan jaloissa. Hyde tanssi muutaman muun kanssa tanssilattialla ja lähes jokainen kasvo oli jotenkin tuttu…
“Seth, mitä tämä tarkoittaa?” Mana käänsi katseensa pidempäänsä.
“Miksi koko baari on täynnä Asagin alaisia?”

Samassa, sanottuaan yakuzan nimen, naisellisempi hätkähti, kuin joku olisi ampunut häntä. Hitaasti pää kääntyi huoneen toiseen päähän. Kaikkien päiden yli katse etsi vain tiettyjä kasvoja, jotka löytyivätkin pian – kiitos punapäisen henkivartijan, joka lähti kävelemään seinustaa pitkin jonnekin. Maalatut huulet raottuivat henkäyksen myötä. Naamioitunut ei voinut irrottaa katsettaan niistä hymyilevistä huulista ja loistavista mustista silmistä, jotka katsoivat alaisiaan nauraen. Asagi nautti juomaansa Hide-zoun ja Sayurin seurassa K:n ja Uruhan seisoessa heidän rinnallaan, mutta jostain syystä muut jäivät täysin huomioimatta. Sydän hakkasi rinnassa kiihkeänä. Miten kovasti meikannut olikaan kaivannut tuota hymyä tai naurua. Kyyneleet kohosivat silmiin pelkästään siitä kaipauksesta, jota mies tunsi toista kohtaan. Toinen tunne kuitenkin esti niitä valumasta poskille ja sen nostama ajatus sai vartalon jäykistymään, kunnes pelko pääsi pintaan.
“Miksi sinä toit minut tänne!?” laihempi kääntyi ympäri tuijottaen syyttävästi Sethiä.
“Selvittämään välisi Asagi-saman kanssa”, nuorukainen vastasi totisena tietäen varsin hyvin, että ystävänsä oli nähnyt Asagin ja tajunnut koko baarin olevan täynnä mafiamiehiä.
“Saadakseni takaisin hymyn huulillesi ja naurun ääneesi – järjestääkseni muiden kanssa asiat taas siksi, mitä ne olivat aikaisemmin.”
“Tämänkö luulet tekevän sen!?” mustahiuksinen sihahti vapisten kauhusta.
“Tajuatko lainkaan, mitä tämä tekee Asagille, jos hän näkee minut!?”
“Tajuatko itse lainkaan, mitä se tekee Asagi-samalle, jos hän huomaa sinun juoksevan karkuun!?” pidempi tarrasi vanhempaa käsivarresta kiinni ja esti tätä lähtemästä yhtään minnekään.
“Sinä välttelet nyt yhtä paljon Asagi-samaa kuin hän sinua! Miksi!? Siksi, koska olette kumpikin käsittäneet kaiken aivan väärin!” sininen silmä tuijotti tiukasti toisen siniharmaita silmiä aikomatta päästää tätä lähtemään yhtään minnekään.
“Sanot haluavasi selvittää välinne! Nyt sinulla olisi siihen loistava tilaisuus, koska Sayuri-sama ei voi mitenkään tulla sotkemaan asioita, mutta sinä haluat vain lähteä tiehesi!”
“Minä haluan selvittää välimme!” vaatesuunnittelija repäisi itsensä irti otteesta.
“Mutta nyt siihen ei ole hyvä hetki!”
“Ja mitenhän niin!?” varas tivasi vilkaisten pikaisesti ympärilleen kuin paniikissa.
“Asagi masentuisi välittömästi uudelleen ja vetäytyisi kuoreensa – en halua pilata hänen mukavaa iltaansa!” Mana puristi kätensä nyrkkiin koettaen hillitä itseään ja vilkaisi sitten ympärilleen suurin silmin.
“Miten minä muka voisin yrittää puhua mistään, kun kaikki ovat ympärillämme!?”
“Me olemme täällä juuri estämässä sitä, ettei Sayuri-sama tule pälpättämään päällesi!” Seth protestoi.
“Täällä kaikki kuuluvat meidän puolellemme ja Sayuri-samalla on nyt ainoastaan Uruha tukenaan!”
“Luuletko sinä, että minun on helppo puhua vanhoista virheistäni, joilla olen satuttanut rakastamaani miestä, kaikkien edessä!?” Mana kääntyi ympäri tarkoituksenaan rynnätä ovelle, mutta kalpeampi tarrautui nopeasti tähän kiinni.
“Mana!” kirjanpitäjä kiskaisi toisen katsomaan itseään.
“Sinä olet väärässä! Asagi-sama on väärässä!” silmälappuinen karjaisi jääden katsomaan kauniita kasvoja tiukasti.
“Olette kumpikin niin helvetin väärässä! Olette kumpikin säikkyjä Sayuri-saman ajatusten ja puheiden takia, ettette tajua, mistä on kyse!” nopeasti nuorukainen jatkoi, kun huomasi maalatun suun raottuvan.
“Te olette kumpikin käsittäneet kaiken väärin! Teidän riitanne on vain typerää väärinkäsitystä!”
“Mitä väärinkäsitystä!?” kauniskasvoinen kysyi epäuskoisesti.

Avustaja vaikeni. Mitä ihmettä hän voisi vastata? Pitäisikö hänen vain kertoa yakuzan aikoneen kosia rakastajaansa, mutta pettynyt pahasti luullessaan tämän kieltäytyvän? Miksi hän joutui aina näihin tilanteisiin!?
“Et tiedä sitä itsekään”, entinen soluttautuja vastasi viimein ja oli kääntymässä ympäri lähteäkseen.
“Asagi-sama luulee, ettet rakasta häntä!” Seth huudahti nopeasti saaden naisellisemman pysähtymään kesken liikkeen.
Se toikin kirjanpitäjälle lisää varmuutta jatkaa sanojaan.
“Asagi-sama kuuli osan sinun ja Sayuri-saman riidasta ja ymmärsi asioita väärin! Hän luulee, ettet sinä rakasta häntä oikeasti, vaan olet vain esittänyt rakastavasi! Asagi-sama oli muutenkin epävarma teistä sinun pakomatkasi jälkeen ja hän halusi muuttaa asiat aivan toiseen suuntaan! Kaikki tämä johtuu siitä, ettette ole puhuneet toisillenne ja omien pelkojesi takia olet vahvistanut tahtomattasi hänen uskoaan siihen, ettet tunne samalla tavalla häntä kohtaan kuin hän sinua kohtaan!”

Mana pysähtyi paikalleen katseen laskeutuessa tahraiselle lattialle. Päässä jumitti pahemmin kuin aikaisemmin ja hetken aikaa mies uskoi vahvasti kuulleensa väärin. Voisiko toinen olla oikeassa? Olisiko tämä kaikki jotain niin typerää? Mutta miksi rikollisjärjestön johtaja mitään sellaista kuvittelisi? Hän oli sanonut pakonsa jälkeen useammin kuin kerran rakastavansa pantterimaista – miksei tämä siis suostunut uskomaan häntä? Muuttaa asioita? Mihin suuntaan? Kaikki tuntui menevän entistä sekaisemmin laihemman mielessä tämän halutessa vielä nopeammin ulos tuulettamaan päätään. Hän halusi happea ja omaa rauhaa, jotta saisi selvitettyä ajatuksensa edes jotenkuten. Nopeasti mustahiuksinen kääntyi poistuakseen, mutta törmäsikin johon kuvitellen hetken aikaa tiiliseinän tulleen yllättäen vastaan. Käsi nousi samassa otsalle, kuin olisi kokenut kovankin iskun entisen vakoojan nostaessa katseensa ylös.

Pimeyden ja valojen läpi hän näki punaisena hehkuvat hiukset, jotka eivät meinanneet millään sulautua ympäristöön. Valkoiset kasvot näyttivät kivettyneen yhteen ainoaan ilmeeseen ja tarkat silmät katsoivat syvälle siniharmaisiin silmiin. Pitkä, kulunut nahkatakki valui leveitä hartioita pitkin kätkien lihaksikkaan vartalon alleen – tietenkin vaate myös piilotti ison kasan aseita, kuten rakastaja sen tiesi, mutta mies tiesi myös toisen pystyvän tappamaan kaikki baarissa olevat ihmiset jopa paljain käsin. Mitä muuta saattoi edes odottaa Osakan yakuzan henkivartijalta?
“Közi?” Mana katsoi kysyvästi henkivartijaa.
Hän ei ymmärtänyt, miksi tämä seisoi siinä hänen edessään. Miksei tämä ollut suojattinsa rinnalla, kuten yleensä?

Közi ei vastannut mitään; tuijotti vain lyhemmän silmiä antamatta ajatustensa näkyä itsestään mitenkään. Samassa entinen soluttautuja parkaisi tuntiessaan jonkin tarttuvan ranteestaan kiinni. Henkivartijan vahvat sormet puristivat lujasti laihaa kättä eikä siitä otteesta voinut päästä irti – ainakaan kukaan tavallinen alamaailman mies ei voinut päästä.
“Közi, mitä sinä teet?” kauniskasvoinen kuitenkin yritti repiä toisella kädellään vahvoja sormia ranteensa ympäriltä.
“Päästä irti!”
Punapää ei kuitenkaan vastannut mitään eikä tuntunut edes huomaavan sitä, että pitkät kynnet raapivat ihoaan. Mies kohotti hitaasti, kuin hidastetussa elokuvassa, katseensa ylös ja katsoi muiden pään yli huoneen toiseen päähän. Hetken aikaa hartiakkain seisoi vain siinä, kuin tämä olisi kivetetty patsaaksi siihen, mutta sitten tapahtui jotain. Valkokasvoinen kiskaisi varmasti, mutta varsin hellästi naisellisemman mukaansa ryhtyen kävelemään väkijoukon läpi.
“Seth, tee jotain!” vaatesuunnittelija käänsi katseensa ystäväänsä, joka vain kohautti huokaisten olkapäitään.
“Minä en voi tehdä enää mitään!” Seth huusi takaisin vastaukseksi.
“Sinä taas voit! Muista, mitä minä sanoin! Tämä kaikki on vain typerää väärinkäsitystä – sinä pelkäät ihan turhaan!”
Nuorukainen liikkui hitaasti kohti baaritiskiä ja nyökkäsi pienesti Jyoulle ja Omille astuessaan heidän rinnalleen.
“Mana ei taida pitää siitä, että yritämme auttaa heitä”, nuorukainen huokaisi raskaasti.
“Mistä niin päättelet?” jengipomo katsahti kysyvästi varasta.
“Kuuntele hetki”, kirjanpitäjä totesi viitaten Közin ja Manan perään.

Naiskaksikko oli hetken hiljaa, kunnes ymmärrys valtasi heidät pienen rähinän muodossa.
“Helvetin Seth!” koko baari kajahti yllättäen herättäen monet tilanteen tasalle.
“Vai tuota sinä tarkoitit”, mestarivaras hymähti huvittuneena tietäen varsin hyvin, ettei heistä kenestäkään ollut mitään vastusta Közille – paitsi tietenkin tämän työparista K:sta.
“Luuletteko, että tämä onnistuu?” vaaleahiuksinen kysyi hiukan hiljempaa, että varkaat hädin tuskin kuulivat hänen sanojaan.
Äänensävystä saattoi erottaa selvän epäuskon.
“Saammeko heidät sopimaan? Entä Sayuri? Miten toimimme hänen suhteensa?”
“Hide-zou sanoi hoitavansa sen asian – nyt meidän on vain laitettava toivomme peliin”, Seth huokaisi raskaasti.
“Minä vain toivon, että Mana kuunteli sanojani paksukalloisuudestaan huolimatta.”

Asagilla ei ollut mitään tietoa tapahtumista. Hän tuskin edes huomasi, kun Közi lähti pois rinnaltaan. Ehkä nuori yakuza pelkäsi muistavansa jälleen ikävät asiat, jos ei ajatellut koko ajan näitä juhlia ja ystävien läheisyyttä. Kuitenkin aina välillä mustatukka vilkaisi ympärilleen, kuin hakien jotain. Tämä ei kuitenkaan jäänyt herran äidiltä tai miehen entiseltä rakkaalta, joka pystyi lukemaan ystäväänsä kuin avointa kirjaa, huomaamatta.
“Etsitkö jotain, Asagi?” Hide-zou kysyi pehmeästi pidemmältään huomaten samassa silmäkulmastaan Sethin saapuvan viimein baariin Manan kanssa.
“En”, rikollisjärjestön johtaja vastasi esittäen kummastunutta.
“Pitäisikö minun?”
“Pitäisi ja sitä sinä teetkin jo”, ruskeahiuksinen vastasi ryhtyen katselemaan merkitsevästi ympärilleen.
“Taidat etsien näiden juhlien arvokkainta timanttia”, mies sanoi naurahtaen sitten samassa.
“Tai oikeastaan näiden juhlien kuningatarta, kuten sinä joskus leikkimielisesti häntä kutsut.”

Mustasilmäinen veti kiivaasti henkeä naisen kääntäessä nopeasti tiukan katseensa teräväpiirteiseen.
“Mitä ihmettä sinä oikein puhut, Hide-zou?” Sayurin ääni oli terävä.
“Totuuksia minä puhun”, kakkosmies vastasi rauhallisesti laskien kätensä pidempänsä olalle.
“Hän varmasti nauttisi siitä, että saisi olla täällä – vielä enemmän Mana nauttisi siitä, kun saisi olla sinun lähelläsi, Asagi”, ruskeankellertävät silmät katsoivat tarkkaavaisesti pantterimaisen kasvoja, joista hymy oli kuihtunut pois.
“Olet väärässä, Hide-zou”, vanhemman ääni muuttui samassa ohueksi kuiskaukseksi, ettei sitä melkein kuullut lainkaan musiikin alta.
“Mana tuskin nauttisi olla kanssani yhtään missään.”
“Miksi hän sitten aikoinaan palasi luoksesi?” voimakasleukainen kumartui yakuzansa korvanjuureen ja painoi iholle pienen pusun.
“Miksen minäkään ole koskaan lähtenyt luotasi? Koska olet vain niin ihana ja rakas ihminen meille kaikille. Sinä et vain välillä muista sitä, kun epäilet koko ajan ja pelkäät menettäväsi sinulle tärkeän ihmisen uudelleen.”
“Miten niin epäilen?” Asagi käänsi samassa katseensa nuoremman kasvoihin niin yllättyneenä kuin vaativana.
“Tiedätkö sinä jotain?”
“Tiedän sen, että Mana rakastaa sinua oikeasti”, Hide-zou silitti peukalollaan mustaa takkia.
“Anna itsellesi lupa uskoa teihin ja anna Manalle mahdollisuus näyttää tunteensa sinua kohtaan. Sinä itse sanoit minulle suhteemme alussa, ettei alamaailmassa pidä tehdä nopeita johtopäätöksiä, vaan ottaa kaikesta pohjia myöten selville. Nyt toimit juuri päinvastoin ja teet turhan nopeita johtopäätöksiä riidasta, jonka alkua ja osapuolten sanoista sinulla ei ole mitään tietoa.”
Heti sanojen perään ruskeankellertävät silmät katsoivat merkitsevästi Sayuria miehen jatkaessa varmalla äänellä.
“Minä en ainakaan suostuisi uskomaan kuulemaani, ennen kuin olen kuullut kummankin osapuolen puheista sen totuuden.”
“Mitä sinä tuolla tarkoitat?!” nainen sähähti vihaisena.
“Väitätkö minua valehtelijaksi!? Syyllistätkö sinä minua jostain!?”
“Useastakin itse asiassa”, kakkosmies käänsi katseensa takaisin muuhun osaan baariin ja huomasi väen liikehtivän.
“Helvetin Seth!” tutun äänen karjaisu sai elävän legendan hätkähtämään ja pantterimainen säpsähti käännellen kiivaasti päätään etsien jotain, mitä ei ollut osannut odottaa.
“Minä vain väitän, että Asagin ja Manan on aika selvittää välinsä”, toimitusjohtaja vastasi varmalla äänellä.

Käsi kiertyi yllättäen Asagin ranteen ympärille ja laiha yakuza kiskaistiin nopeasti ylös, että mustatukkainen meinasi kaatua nenälleen. Samassa hän joutui kompuroimaan eteenpäin, kun mies kiskaistiin jatkamaan matkaa.
“K!?” pantterimainen huudahti yllättyneenä nostaessaan nopeasti katseensa ylös.
“Mitä sinä teet!?”
Henkivartija ei vastannut mitään eikä kääntynyt edes katsomaan suojattiaan, vaan marssi pitkin askelin riepottaen johtajaansa perässään, mikä ei tosiaankaan ollut helläkätistä.
“Asagi!” Sayuri huudahti äänen muuttuessa säikähdyksestä kimeämmäksi.
Käsi siirtyi samassa käsilaukulle polvien koukistuessa nostamaan laihaa vartaloa pystyyn, mutta vahva käsi iskeytyi kipeästi olkapäälle pakottaen naisen takaisin nojatuoliin.
“Sinä et mene minnekään, Sayuri”, Hide-zou sanoi hitaasti tuijottaen tiiviisti mustia silmiä.
Alamaailman kuningatar katsoi takaisin nuorempaa tiukemmin ja huomattavasti tuimemmin näyttämättä sitä, miten oli säikähtänyt toisen tekoa. Kasvoista ei myöskään voinut lukea sitä pientä kipua, jonka teko oli saanut aikaiseksi eikä toimitusjohtaja olisi välttämättä välittänyt siitä kääntäessään katseensa Uruhaan, jonka käsi vaelsi vaistomaisesti takin olla olevalle aseelle.
“Siitä vain – toteuta useamman ihmisen toive täällä baarissa”, kakkosmiehen ääni oli vahva tämän viitatessaan pään nyökkäyksellä mafiamiehiä.
Vaaleanruskeahiuksinen jäi tuijottamaan teräväpiirteisiä kasvoja, mutta sitten viisaat silmät kääntyivät katsomaan muuta baaria. Suurimman osan katseet olivat todellakin irokeesipäisessä henkivartijassa ja yakuzassa, jotka viilettivät jo kauempana, mutta osa – erityisesti pantterimaisen lähimmät miehet katsoivat elävän legendan autonkuljettajaa merkitsevästi ja jopa Ruiza antoi tämän nähdä pieneltä vilaukselta vyöllään olevan pistoolinsa. Vihje ei todellakaan jäänyt epäselväksi.

“Mitä tämä tarkoittaa, Hide-zou?” nainen kysyi hitaasti sanojen tihkuessa kiukkua ja jäätä.
Hän näki täsmälleen saman kuin alaisensa ja tiesi vielä hyvin, että ruskeahiuksisellakin oli luultavasti ase jossain, josta tämä saisi sen vedettyä helposti esiin. Samalla hän tunsi olonsa epävarmaksi, koska ei ollut koskaan vielä kokenut tällaista tilannetta eikä vanhin olisi voinut uskoa missään vaiheessa elämäänsä jonkinlaisen uhkaajan olevan poikansa kakkosmies.
“Mitä sinä oikein teet?”
“Teen Asagista onnellisen”, liikemies vastasi totisena katsoen ystävänsä perään, mutta sitten miehen katse siirtyi takaisin entisen rakkaansa äitiin.
“Estän sinua tekemästä hänestä taas onnetonta ja pelastan samalla myös sinut tältä kaikelta.”

Asagi yritti pistää hanttiin, mutta hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia itseään pidempää ja vahvempaa K:ta vastaan.
“K! Päästä irti!” yakuza rähisi koettaen pyöritellä kättään vapaaksi, mutta turhaan.
Mies ei edes huomannut, että väki väisti heidän edestään ja kauempanakin henkivartijan askeleiden lyhentyessä vähitellen.
“Sinä revit käteni irti!” mustasilmäinen ärjäisi, kun oli kompastua uudelleen.
Yllättäen rikollisjärjestön johtaja tunsi iskeytyvän kiviseinää vasten, vaikka tiesikin kyseessä olevan oikeasti irokeesipäisen selkä. Mustatukkainen kohotti käden pitelemään päätään voimatta uskoa, että toinen todellakin oli yhtä kova kuin kivi. Olikohan nahkatakin alla sittenkin haarniska?

K ei kuitenkaan huomannut tätä tai sitten sillä hetkellä, harvinaista kyllä, jaksanut välittää pantterimaisen voinnista. Kivikasvo nimittäin katsoi suoraan eteensä keltaisilla piilolinsseillä päällystettyjä silmiä omiensa tasolla. Közi katsoi takaisin eikä kumpikaan sanonut mitään. Kuitenkin heidän välillään kävi keskustelujen ja kysymysten värikäs kirjo aina vastauksia myöten. Hitaasti kumpikin päästi saaliistaan irti, kun he kääntyivät rinnakkain kävellen sitten seinustalle seisoskelemaan ja vahtimaan jälleen baaria.
Mustasilmäinen ryhtyi välittömästi puistelemaan takkiaan, suoristi kauluspaitaansa ja avasi samassa muutaman ylimmän napin. Oli ollut varsin ikävää, kun äitimuori oli napittanut väkisin kaikki kiinni ja hän oli muutenkin melkein tukehtunut siihen.
“Helvetin K – yrittikö hän repiä käteni irti?” mustatukkainen mutisi hiljaa tarttuen kivistävään ranteeseensa.
“Helvetin Közi”, kuului samassa vielä hiljaisempaa mutinaa.

Asagi kohotti katseensa ja kohtasi välittömästi hiukan matalampana olevat siniharmaat silmät, jotka laajenivat näkemästään. Valkoiset pisteet syttyivät niihin suuriin sielunpeileihin, jotka saivat pidemmän vetämään kiivaasti henkeä. Jokin tuntui iskeytyvän vatsanpohjaan jalkojen mennessä veteliksi kuin spagetti. Hengitys muuttui omituiseksi vinkumiseksi ja rannetta hierova liike pysähtyi. Musiikki hiljeni korvissa ja hetki tuntui pysähtyvän. Mikään ei liikkunut ympärillä ja kaiken keskellä seisoivat vain hän ja tuo kaunis olento, joka sai hänet täyttymään kuin ilmapallo onnesta, mutta samalla hirvittävästä kylmyydestä ja pelosta, jotka viilsivät vartalon läpi.

Mana tuijotti kauhistuneena eteensä rakastamiaan kasvoja. Miten tässä oli näin käynyt? Tämäkö oli ollut niin Sethin kuin Közin ja ilmeisesti K:n tarkoitus? Kiukku täytti miestä sisällä, mutta samalla hän ei olisi voinut olla onnellisempi saadessaan seistä rakkaansa edessä. Kädet laskeutuivat tavallista painavampina vartalon kummallekin puolelle. Miten siinä tilanteessa olisi oikeastaan voinut olla vihainen? Mustahiuksinen olisi halunnut vain kietoa kätensä vanhemman kaulan ympärille ja painautua tätä vasten suukottaen huulia ja poskea. Ei hän kuitenkaan voinut tehdä sitä, sen näki jo niistä mustista silmistä, jotka värähtivät kauhusta ja näyttivät kostuvan. Kauniskasvoisen sydän tuntui särkyvän ja jalat olisivat halunneet juosta tiehensä, mutta jokin pidätteli häntä. Ehkä ne olivat Sethin sanat, jotka toistivat tämän olevan väärinkäsitystä, olisivatkin totta. Voisiko se pitää paikkansa?
Tuskin.

Asagi veti kiivaasti henkeä tuntiessaan käden nousevan olkapäälleen. Mustat silmät laajenivat hämmennyksestä, kun mies huomasi sen samaisen käden laskeutuvan alas rintakehälleen.
“Hei Asagi”, Mana sanoi hellästi ja hymyili sitten pienesti onnellisena sekä ilmeisen helpottuneena, kun sai äänensä kuuluville.
Etusormi liikkui hellästi mustaa kangasta pitkin edestakaisin naisellisemman laskiessa samassa katseensa lattiaan, kuin olisi miettinyt, mitä hänen pitäisikään sanoa tai tehdä. Yakuzan teki kovasti mieli käskeä nuorempaa nostamaan ihanat silmät takaisin katsomaan kasvojaan, mutta kurkku oli liian kuiva ja pelko mielettömän suuri, että mustatukkainen olisi saanut sanottua sitä. Pehmeästi rinnan päällä ollut käsi lähtikin nousemaan ylöspäin takaisin olkapäälle ja naamioitunut astui pienen askeleen, aivan kiinni johtajansa vartaloon pidemmän kivettyessä kauhusta ja sisäisistä kivuistaan paikoilleen. Kauniit, runsaasti meikatut kasvot lähestyivät pantterimaisen omia keuhkojen unohtaessa hengittämisen taidon. Maalatut huulet koskettivat hellästi vanhemman täyteläisiä huulia. Rikollisjärjestön johtajan silmät laajenivat lautasia isommiksi tämän katsoessa suljettuja silmiä ja paksuja, pitkiä ripsiä vasten vaaleata ihoa. Sydän oli hakata itsensä irti rintakehästä. Hänen olisi pitänyt työntää toinen kauemmas ja käskeä lopettamaan valheellisen esittämisensä välittämisestä ja rakkaudesta, joita ei kuitenkaan tuntenut oikeasti. Korvien olisi pitänyt kuuroutua kauniilta kappaleelta, joka sai mielen uppoamaan muistoihin heidän ensitapaamisestaan.

Kuitenkin se kaikki tuntui niin turhalta. Huulien liike sai yhden, pienen kyyneleen valumaan poskelle, kun kädet kiersivät vaistomaisesti laihan vartalon ympärille painaen entisen soluttautujan lähemmäksi itseään. Hitaasti mies vastasi suudelmaan takaisin varovaisin liikkein, kuin turhasta hosumisesta tai voiman käytöstä olisi seurannut useamman jenin sakot tai toinen olisi haihtunut ilmaan. Tuntui vain niin hyvältä pitää toista lähellä itseään, kun kaunis pianokonsertto soi taustalla muistuttaen vielä enemmän heidän ensitapaamisestaan, koska se oli tuttu kyseisestä illasta – heidän kappaleensa. Vaatesuunnittelija keskeytti suudelman katsoen hellästi kauniita kasvoja, jotka saivat huokauksen pakenemaan huulilta. Sydän oli pakahtua onnesta, kun mustahiuksinen pää laskeutui varmalle olkapäälle.
“Minun on ollut ikävä sinua, Asagi”, Mana sanoi ääneen puristaen hellästi käsiään tiukempaan halaukseen.
“Niin minullakin sinua”, Asagi laski päänsä vasten toisen päälakea.

Ei pantterimainen voinut sitä kieltää itseltään, kun se oli totta. Koko tämän ajan hän oli surustaan huolimatta vain halunnut painaa rakkaansa itseään vasten ja tuntea tämän läheisyyden. Pelko oli kuitenkin estänyt sen epävarmuuden kanssa ja aivot epäilleet jokaista sanaa aina katsetta myöten. Tuo pehmeä, vahva ääni oli kuulostanut niin todelliselta ja totuutta puhuvalta, että se vei raskaan taakan sydämeltä. Hide-zoukaan ei koskaan valehdellut, kun teki asioita, joilla halusi näyttää välittämisensä häntä kohtaan. Mikään ei kuitenkaan selittänyt sitä, miksi kauniskasvoinen oli vältellyt häntä viimeisinä päivinä. Tosin, kuten mustasilmäinen huomautti puristaessaan korsetilla kavennettua kehoa tiiviimmin itseensä, hän oli heistä kahdesta vältellyt enemmän ja kieltäytynyt kaikin tavoin keskustelemasta mistään.

Hirvittävä rämähdys kauempana sai kaksikon säpsähtämään tilanteen tasalle ja kääntämään katseensa äänen suuntaan. He huomasivat todellakin olevansa kaikkien keskellä ja ilmeisesti huomion keskipisteenä, ainakin vielä hetki sitten. Rämähdystä seurasi nimittäin sirpaleiden pirstoutumista hiljaa soivan musiikin päälle saaden jokaisen pään kääntymään katsoakseen baaritiskiä. Mustahiuksinen pariskunta huomasi Ruizan makaavan puoliksi puisella pinnalla, kuin tämä olisi yrittänyt päästä pois siitä, mutta Hiroki oli napannut tätä vyötäisiltä pidelläkseen tätä aisoissa. Tsunehiton käsi oli iskeytynyt asevastaavan huulille estääkseen tätä karjumasta kaikkien korvia kuuroiksi, mutta ei vaaleahiuksista miestä kiinnostanut sillä hetkellä huutaminen, koska tämä katsoi baaritiskin taakse. Hiko seisoi harvinaisen pöllämystyneen näköisenä ja tuijotti jalkoihinsa, kun monet silmäparit koettivat kurkkia tapahtumien kulkua. Jopa Isshi tuli ulos kopistaan Yoshikin ja Andron, joista jälkimmäinen veti juuri housujensa sepalusta kiinni, kävellessä hämmentyneinä paikalle. Vähitellen kuului pientä kilinää ja vaaleahiuksinen pää nousi baaritiskin takaa esiin. Tummat silmät olivat lähes pudonneet päästä, kun mies suoristi selkänsä ja suu aukeili, kuin olisi koettanut saada happea tai sanoa jotain.
“Siis mitä ihmettä?” Reita kysyi harvinaisen hiljaa, melkein piipittäen.
Nenärättinen tuijotti järkyttyneenä entistä soluttautujaa käden kohotessa varovaisesti osoittamaan naisellisinta, joka katsoi kysyvästi takaisin. Rikollisjärjestön johtaja vilkaisi ensin kysyvästi rakastajaansa, mutta käänsi sitten katseensa takaisin uusimpaan urkkijaansa.
“Oletko sinä…”, baarimikko ei tuntunut löytävän sanoja ja miestä varmasti häiritsi vielä lisää kaunis balladi, joka ei tosiaankaan soinut koskaan Gratterissa.
“Oletko sinä mies!?” puhunut sai viimein henkäistyä meinaten pudota takaisin makaamaan lattialle lasinsirpaleiden seuraksi.

Baari pysyi täysin vaiti ja ihmiset katsoivat Manaa ja Reitaa osaamatta päättää, kumpaa katsoisivat pidempään. Hellästi vaalea käsi nousi maalatuille huulille piilottamaan levenevää hymyä. Vähitellen he saattoivat kuulla matalan, uskomattoman huvittuneen naurun eikä naamioitunut voinut kätkeä sitä mitenkään. Asagi virnisti itsekin huvittuneena eikä mennyt kauaa, kun hän purskahti nauruun nenärättisen järkytykselle – tämän suu oli jäänyt typerästi auki kuin piirretyissä; leuka luultavasti lähtisi kohta sijoiltaan. Ruizakin alkoi hytkyä puoliksi Hirokin sylissä nauraen Tsunehiton käteen, mutta pian etsivä nappasi kätensä takaisin ottaakseen tukea baaritiskistä, ettei vain kaatuisi lattialle käkättämään. Nauru oli kuin tuulenvire, joka tarttui jokaisen vaatteisiin ja hiuksiin saaden huulet kääntymään hymyyn. Nauru kajahti vahvana baarin seinien sisällä Hide-zoun ja Sayurin kuitenkaan liittymättä siihen Uruhan kanssa, vaikka toimitusjohtaja joutuikin jälleen piilottamaan leveän hymyn sormiensa taakse.
“Voi sinua, Reitaseni”, Seth nauroi sydämellisesti ja ehdottomasti helpottuneena, kun huomasi silmäkulmastaan yakuzan vievän luonnostaan kätensä rakastajansa lantion ympärille.
Varas käveli hykerrellen ystävänsä luokse ja, kohteliaana ihmisenä, laittoi sormensa vaaleamman alaleualle ja painoi suun kiinni.
“Ei ole kohteliasta aukoa suutaan sanomatta mitään”, kalpeampi virnisti ja vilkaisi sitten muita mafiamiehiä.
“Olisi varmasti sääli, jos jokin hyönteinen lentäisi hänen kurkkuunsa ja meidän baarimikkomme tukehtuisi.”
“Luultavasti hänellä olisi täällä todella monta elvyttäjää!” aseiden salakuljettaja räkätti ja iski nyrkkiään puiseen pintaan, koska suun kiinni menemisestä huolimatta piikkipää näytti huvittavan tyrmistyneeltä.

Hetkeksi väki hiljeni, mutta purskahti vieläkin makeampaan nauruun. Osa miehistä kaatui jopa maahan kykenemättä hillitsemään itseään mitenkään ja loput koettivat ottaa tukea jostain, etteivät olisi tehneet lähempää tuttavuutta vanhojen viinapisaroiden kanssa. Közi ja K nojasivat kauempana seinään eikä kumpikaan nauranut – ainakaan ääneen. Kuka sen sijaan tiesi, mitä he tekivät sisällään. Luultavasti henkivartija kaksikko riemuitsi näkemästään, koska kummankin huulilla oli pieni hymy, mutta silmät eivät seuranneetkaan tyrmistynyttä baarimikkoa, vaan yakuzaansa ja entistä soluttautujaa, jotka olivat aivan toistensa vieressä.
“Siis kyllä, Reita, Mana on oikeasti mies!” Seth nauroi kovempaa, kun Reita tarttui häntä rinnuksista ja lähes kiljui kauhusta aikaisempaa kysymystään.
“Jos et usko minua, kysy vaikka Asagi-samalta! Manahan on hänen rakastajansa!”
Nenärättinen päästi samassa irti ystävästään ja kääntyi katsomaan johtajaansa kysyvästi mafiamiesten koettaessa viimein tyynnyttää itseään.
“Mana on oikeasti mies”, Asagi vastasi katseeseen ja kääntyi katsomaan Manaa, joka katsoi takaisin ja hymyili pientä, onnellista hymyään valoin toiseen luottamusta.
“Hän on enemmän mies kuin monet muut.”
Rikollisjärjestön johtajan huulille levisi entistä iloisempi hymy, kun hän huomasi meikanneen poskille kohoavan pientä punaa ja tämä käänsi katseensa poispäin. Silmäkulmastaan vaatesuunnittelija vilkaisi rakastaan voimatta kieltää sitä, miten onnellinen oli kuulemistaan sanoista, mutta vielä onnellisempi siitä, että vanhempi piti häntä lähellään.
“Mana on sen tasoinen mies, joka vie monilta miehiltä järjen – ainakin Asagilta”, Ruiza nousi pystyyn baaritiskille keräten ihmisten huomion itseensä.
“Olisittepa kaikki nähneet sen, kun Asagi tapasi ensimmäisen kerran Manan! Seuraavan viikon ajan hän oli kuin huumeissa ja käveli pilvissä!”
Asevastaava loi kasvoilleen höyryisen typertyneen hymyn ja nosti vielä käden poskelleen, ennen kuin lähti kävelemään pitkin baaritiskiä ottaen välillä hoippuvamman askeleen ja huokaili äänekkäästi jääden tuijottamaan kaukaisuuteen vieden samassa toisenkin kätensä poskelleen näyttäen entistä pöhkömmältä.

“Lopeta, Ruiza!” pantterimainen parkaisi tietäen varsin hyvin, että kasvonsa muistuttivat ylikypsää tomaattia.
“En minä nyt tuolla tavalla kävellyt tai ilmehtinyt!”
“Oi, anteeksi”, käsi lennähti aseiden salakuljettajan suun eteen.
“Ihan unohdin.”
Käsi, joka piilottanut kauhistuneen hymyn siirtyi suupieleen ja yksi sormi veti ihoa pitkin alas leualle.
“Tip, tip, tip, tip…”
“Ruiza!” yakuza rääkäisi ja syöksähti nopeasti pientä miestä kohti.
Vaaleampi katsoi ensin tyytyväisesti virnuillen johtajaansa, mutta hymy hyytyi nopeasti, kun mies tajusi, että mustatukkainen aikoi todellakin nylkeä hänet elävältä.
“Hiroki! Tsunehito!” Ruiza ulvaisi ja loikkasi nopeasti rakkaittensa taakse turvaan.
“Raivohullu yakuza hyökkää kimppuuni!”
“Itsehän sinä suututit hänet!” Tsunehito huudahti, mutta liian myöhään, koska Asagi oli jo kolmikon kimpussa.
“Mutta kun se on totta!” aseiden salakuljettaja rääkäisi, kun käsi tarttui häntä niskasta.
“Vai mitä, Hide-zouu!?”
“Unohdit vielä sen, että tuon kaiken lisäksi hän harkitsi jo sydänlääkkeitä”, Hide-zou vastasi pitäen yhä toista kättään Sayurin olkapäällä.
“Sinäkin, Brutukseni!” rikollisjärjestön johtaja huudahti uskomatta mahdolliseksi, että paras ystävänsä teki tuollaisia paljastuksia.

Kakkosmies hymyili viattomasti entiselle rakkaalleen ja viheltelikin hiukan, kuin ei olisi tehnyt yhtään mitään. Reita sen sijaan kurkisti pientä tappelua eikä voinut olla virnuilematta, kun nappasi olutpullot parempaan talteen. Sethkin katsoi hymyillen johtajansa elävyyttä ja nelikon leikkimielistä tappelua, joka alkoi saada muutaman lisäosanottajan Atsushista ja Hydestä. Mafiamiehet hurrasivat ja huusivat kannustuksiaan kuka kellekin, vaikka olikin itsestäänselvyys, että suurin osa oli mustasilmäisen puolella.
“Mana!” kirjanpitäjä huudahti lopulta ja katsoi anovasti naureskelevaa ystäväänsä.
“Asagi-sama nirhaa toisen opettajani! Kohta joudutaan hankkimaan lisää miehiä – etkö voisi tulla kiskomaan häntä pois tuosta kasasta?”
“Tuskin hän nyt kovin pahasti Ruizaa tappaa”, Mana ravisteli huvittuneena päätään, mutta lähti kuitenkin tyynesti kävelemään leikkivien “lasten” luokse.
“Asagi, aika rauhoittua”, naisellisin hymyili huvittuneena kumartuen hiukan alemmas nojaten käsillä lonkkaluihinsa.
Pieni tappelu loppui siihen Atsushin maatessa alimpana heti seuraavina ollessa Hyde ja Tsunehito, joiden päällä taas makasivat Ruiza ja Hiroki. Ylimpänä tietenkin makasi voittajana mustatukkainen, joka virnisti rakastajalleen.
“Sinä tuskin haluat maksaa Gratterin uudelleen rakentamista?”
“Asagi on valmis maksamaan aika paljon sinun vuoksesi, Mana”, Atsushi huomautti siihen kallistaen päätään mietteliäänä.
“Olisin minäkin valmis maksamaan aika paljon noiden säärien takia.”
Siniharmaat silmät laajenivat närkästyksestä ja mies harkitsi vakavasti jokapaikanhöylän käden päälle tallaamista, mutta päätti jättää sen myöhempään hetkeen – sitten kun olisi piikkikorot.
“No, Asagi. Aika nousta ylös”, naamioitunut ojensi kätensä auttaakseen rakkaansa ylös.
Pantterimainen hymyili leveästi tarttuessaan käteen kiinni. Pirullinen pilke syttyi mustiin silmiin, kun pidempi kiskaisikin yllättyneen rakastajansa makaamaan päälleen ihmiskasan ylimmäksi.

“Asagi!” Mana rääkäisi kauhistuneena saaden kaikki purskahtamaan nauruun ympärillään, kun jalat potkivat ilmaa.
“Kehtaatkin!” mies mottasi leikkisän pehmeästi Asagia leukaa tämän vain nauraessa onnellisena.
Vanhempi kietoi toisen kätensä laihan vartalon ympärille toisen noustessa silittämään mustia auki roikkuvia hiuksia. Täyteläiset huulet suukottivat puuteroitua poskea mielen halutessa vain nauttia hetkestä, vaikka se luultavasti olisikin pelkkää esitystä.
“Asagi…”, entinen vakooja huokaisi hiljaa painaen päänsä vasten lämmintä rintakehää.
“Minä… rakastan sinua… Kai sinä tiedät sen?”
Sormet puristivat kangasta nyrkkien sisälle vartalon värähtäessä, kuin odottaen iskua. Mustatukkainen katsahti hätkähtäen meikattuja kasvoja ja rajattuja silmiä koettaen punnita kuulemaansa. Siniharmaat silmät katsoivat takaisin surullisina kertoen siitä pelosta, ettei toinen uskoisi. Silmäkulmasta valui pieni kyynel, jonka pidempi pyyhkäisi hellästi sormellaan pois.
“Tiedän”, yakuza kuiskasi tahtoen todellakin uskoa sen olevan totta.
Mustasilmäinen kohotti hiukan päätään ja suuteli hellästi rakastajaansa tämän vastatessa välittömästi takaisin, kuin olisi ollut hukkumassa. He olivat kaivanneet toisiaan niin paljon koko tänä aikana, mutta omien typerien pelkojensa takia eivät olleet puhuneet asioista. Nyt se kaikki tuntui entistä typerämmältä, kun vanhemman käsi vaelsi lantiolle ja sormi ujutti paidan alle koskettamaan vaatesuunnittelijan ihoa.

“Hei, nyt riitti!” kuului Hyden tuskainen huudahdus.
“On mukava kyllä nähdä onnelliset hymyt ja suukottelunne, mutta en halua toimia teidän patjananne sekstailunne aikana!”
“Älä marise, Hyde”, Ruiza purskahti nauruun ryhtyen hipelöimään Tsunehiton pakaraa saaden tämän voihkaisemaan salamurhaajan vieressä.
Vaaleimman pitelemättömät kädet vaelsivat myös Hirokin paidan alle koskettelemaan solisluuta ja kaulan herkkää ihoa.
“Päästäkää minut pois…”, Hyde rukoili hiljaa saaden vain muun baarin rämähtämään nauruun.
“Älä nyt valita, Hyde”, Atsushi huomautti.
“Saamme livepornoa ja pääsemme suurella todennäköisyydellä myös itse osalliseksi siihen.”
Tämä vaiensi salamurhaajan tasan sekunniksi.
“PÄÄSTÄKÄÄ MINUT POIS TÄÄLTÄ!” lyhyin karjaisi keuhkonsa tyhjäksi ja ryhtyi pyristelemään päästäkseen pois ihmiskasan keskeltä.

Asagi ja Mana pomppasivat nopeasti pystyyn huomatessaan “patjansa” alkavan hajota ja pian heidän allaan ollut viisikko makasi lattialla kädet ja jalat ties missä.
“Hyde, ota jalkasi välittömästi pois naamaltani!”
“Anteeksi, Tsunehito, mutta – Ruiza, irti takamuksestani!”
“Oi anteeksi, luulin sitä Tsunehiton pakaraksi.”
“Kuka hiplaa nyt minua edestäpäin!? Sinäkö, Hiroki!?”
“Toinen käteni on kylläkin Ruizan housuissa ja toinen taas Tsunehiton vatsan alla.”
“Kuka sitten… Atsushi!?”
“Kovettuuko sinulla?”
“Turpa kiinni!”
“Közi ja K, ehkä teidän pitäisi tulla pelastamaan meidät täältä!” Asagi nauroi iloisena pidellen naureskelevaa Manaa kainalossaan.
“Täällä on kohta ruumiita!”

 

“Haluatko todella viedä Asagilta tämän onnen?” Hide-zou kysyi viimein hiljaa Sayurilta heidän katsoessaan yakuzan ja tämän miesten touhuja.
Miehen ote pysyi yhä naisen hartialla vahvan puristavana, mutta ei kuitenkaan kivuliaana.
“Mitä ihmettä sinä puhut?!” mustahiuksinen sähähti mulkaisten vihaisena nuorempaansa.
“Minähän olen hänen äitinsä ja haluan hänen parastaan!”
“Miksi sitten olet niin kovasti pilaamassa hänen elämäänsä?” teräväpiirteinen huomautti.
“Miksi puutut jatkuvasti hänen elämäänsä etkä anna hänen tehdä omia päätöksiään?”
“Ne päätökset eivät ole hyviä, vaan täysin vääriä ja minun on suojeltava häntä!” nainen sähähti vihaisena silmien kiiluessa kiukusta.
“Olet siis valmis todellakin satuttamaan meitä muita, jotta rakas Asagisi voisi elää elämää, jota sinä haluat”, kakkosmies henkäisi syvään vilkaisten lattiaa.
“Olet siis vielä valmis satuttamaan minuakin, jotta saisit tahtosi läpi.”
“Hide-zou”, laihempi huokaisi hiljaa nähden etäisesti vielä sen pienen pojan, jota oli oppinut rakastamaan poikanaan.
“Minä olen ajatellut myös sinun parastasi.”
“Minun parastani?” ruskeankellertäväsilmäinen hymähti pilkallisesti katsoen vanhoja kasvoja.
“En tiennytkään sitä, että minun parastani oli se, että minut pakotettiin ottamaan ero miehestä, jota rakastin eniten koko maailmassa, koska muussa tapauksessa hän menettäisi henkensä.”
“Hide-zou, sinä et vain osaa nähdä asioita oikeasta kulmasta…”, mustasilmäinen koetti puhua rauhoittavasti.
“En vai? Eli oman lapsensa hengen uhkaaminen on varsin oikein, kun sinusta tuntuu siltä?” toimitusjohtajan ääni oli sarkastinen.
“Viis siitä, miten paljon niin minä kuin poikasi jouduimme kärsimään ja itkemään onnettomia iltojamme ajatellessamme sitä onnea, jonka menetimme. Sayuri”, voimakasleukainen tuijotti tiukasti niihin tummiin silmiin.
“Minä rakastin Asagia ja rakastan häntä edelleen. Minä erosin hänestä vain siksi, ettei hänelle kävisi kuinkaan. Nämä viimeiset vuodet ovat olleet suoraan sanottuna helvettiä, kun olen vain miettinyt, miten olisi voinut muussa tapauksessa käydä.”
“Siksi sinun olisi ollut vain parempi lähteä”, lyhempi huomautti varsin viisaasti, vaikkakin surullisesti, kuin ajatus olisi tuonut ikäviä muistoja mieleen.
“Asagi olisi kuitenkin etsinyt minut, sen sinä tiedät varsin hyvin”, Hide-zou huomautti.
“Minulla on muutenkin velvollisuuksia niin häntä kuin mafiaa kohtaan, etten vain olisi voinut lähteä kävelemään, kuten sinä luulit”, samassa mies kuitenkin vilkaisi baaritiskin ääreen, jossa Seth seisoi Reitan vieressä ja ilmeisesti selitti perinpohjaisesti Manan ulkonäköä ja värikästä historiaa.
Varas puhui rauhallisesti ja vilkaisi sitten sinisellä silmällään rakastaan hymyillen tälle onnellisen helpottunutta hymyään. Ruskeahiuksinen hymyili takaisin huokaisten pienesti katsellessaan rakkaansa laihaa vartaloa ja kauniin kalpeita kasvoja.

“En kuitenkaan ole sinulle katkera enää, Sayuri”, pidempi sanoi viimein kätkien jälleen hymynsä kätensä taakse.
“Minä olen löytänyt jälleen onnen ja jonkun, jota rakastan paljon ja joka vastaa minun tunteisiini takaisin. Asagikin on löytänyt oman onnensa, minkä takia olen oikeastaan omalla tavallani kiitollinen sinulle.”
“Hyvä, että viimein ymmärrät, etten ole halunnut muuta kuin teidän parastanne”, Sayuri huokaisi helpottuneena.
“En minä niin sanonut”, liikemies puristi yllättäen tiukasti olkapäätä.
“Jos haluaisit parastamme, et yrittäisi hankaloittaa elämäämme etkä varsinkaan olisi sanonut samoja uhkauksia Manalle, kuin mitä sanoit minulle.”
“Koska se ei ole oikein eikä todellista onnea”, naisen ääni kohosi, mutta terävä katse sai hänet harvinaista kyllä vaikenemaan.
“Älä sinä päätä puolestamme, mikä on todellista onneamme”, voimakasleukainen murahti matalasti.
“Ainoastaan minä ja Asagi tiedämme rakkaittemme lisäksi, mikä on meille parasta. Anna meidän päättää, mitä me haluamme tehdä elämämme kanssa!”

“Minun velvollisuuteni on katsoa lasteni etuja!” mustat silmät löivät salamoita hetken ajan silmiin noustessa harvinainen piste, joka oli jotain uutta nuoremmalle.
“Sinä olet oikeasti minulle yhtä rakas kuin Asagi ja Hikaru! Minua sattuu se, ettei kukaan teistä näe minun tekojeni taakse!”
“Voisitko kerrankin ajatella meidän tekojemme taakse?” toimitusjohtaja katsoi anovasti vanhempaa.
“Muistatko vielä, kun Hideto oli hengissä ja sinä silti rakastit Yoshikia? Sinä halusit häntä ja kaipasit elämää hänen kanssaan, koska tiesit ainoastaan sen tekevän sinut onnelliseksi.”
“Se on eri asia”, alamaailman kuningatar vilkaisi nopeasti muualle kuullessaan kuolleen miehensä nimen.
Käsi nousi suun eteen vartalon värähtäessä pienesti.
“Koska sinä olit nainen ja hän mies, mutta minä ja Asagi olemme kumpikin miehiä ja sattumoisin nykyiset rakkaamme ovat myös miehiä?” kakkosmies huokaisi raskaasti.
“Eikö silti meilläkin ole oikeus onneen ja rakkauteen kuten sinulla? Pelkäätkö sinä, että hylkäisimme sinut täysin, jos menisimme naimisiin jonkun kanssa ja tämä olisi sattumoisin saman sukupuolen edustaja?”
“Te teitte sen jo”, mustahiuksinen nosti käden otsalleen, kuin olisi saanut päänsäryn.
“Me emme ole koskaan hylänneet sinua, Sayuri… Emme ole koskaan hylänneet äitiämme”, ruskeankellertäväsilmäinen nielaisi hiljaa.
“Meidän äitimme vain hylkäsi meidät ja meidän toiveemme onnesta ja rakkaudesta.”

“En ole koskaan tehnyt sellaista!” elävä legenda hätkähti ja kääntyi silmät suurina kauhusta katsomaan pidempäänsä.
“En ole koskaan hylännyt teitä, vaan aina yrittänyt auttaa teitä!”
“Auttaessasi olet vain masentanut meidät ja saanut niin minut kuin Asagin menettämään sen, mitä halusimme”, kakkosmies katsoi jälleen parasta ystäväänsä, joka koetti rauhoittaa kiivastunutta salamurhaajaa Manan kanssa, ettei tarvitsisi etsiä lisää miehiä.
“Minä en kuitenkaan anna sen tapahtua uudelleen”, nuorempi sanoi mystisen matalasti nostaen laihemman niskakarvat pystyyn.
“Mitä sinä oikein tarkoitat?” mustasilmäinen veti hitaasti henkeään.
“Mitä luulet?” Hide-zou hymähti liikahtaen hiukan, jolloin hänen takkinsa sisätaskussa oleva ase näkyi välkkyvissä valoissa painautuneena taskua vasten.

Sayuri veti terävästi henkeä ymmärtäen vihjeen liiankin helposti. Uruhakin näki ja ymmärsi sen vieden siksi kätensä aseensa kahvalle, muttei kuitenkaan tehnyt mitään, koska tajusi Közin ja K:n, jotka olivat saaneet väen rauhoittumaan, katseet. Siispä vaaleanruskeahiuksinen oli sinänsä voimaton.
“Hide-zou, et voi olla tosissasi”, nainen henkäisi syvään koettaen tyynnyttää itseään.
“Enkö? Minä olen kyllä harvinaisen tosissani”, kakkosmiehen ääni oli teräksinen.
“Et sinä voi tappaa minua”, mustat silmät laajenivat kauhusta nähdessään nuoremman järkähtämättömyyden.
“Et voi tappaa äitiäsi, vaikken olekaan synnyttänyt sinua.”
“Noin sanoo nainen, joka aikoi tappaa oman poikansa, jotta saisi tämän eroon rakkaimmistaan”, kakkosmies vastasi matalasti.

Yllättäen huulille kohosi kuitenkin pieni hymy.
“Mutta asiahan oli aivan toisin, kuin luulin yli kolme vuotta sitten”, mies jatkoi varmalla äänellä.
“Sinä et oikeasti pystyisi tappamaan omaa poikaasi, mutta olit harvinaisen vakuuttava. Taisit ihan vain käskeä salamurhaajaasi uhkaamaan Asagin henkeä, aiheuttamaan hänet hengenvaaralliseen tilanteeseen ja satuttamaan, mutta et tappamaan. Voin olla toki väärässäkin”, ruskeahiuksinen huomautti huitaisten hiuksiaan.
“Minä kuitenkin aion estää sinua erottamasta Manaa ja Asagia toisistaan, enkä myöskään anna sinun satuttaa mitenkään Asagia. Muista tämä, Sayuri”, pidempi katsoi suoraan vanhempaa silmiin aikomatta perääntyä.
Mies ei aikonut enää koskaan perääntyä.
“Jos yrität satuttaa Asagia mitenkään – mitenkään, ymmärrätkö? Tapan ensin Uruhan ja sitten sinut, vaikka vihaankin tappamista ja pelkkä ajatus siitä, että joutuisin tappamaan äitini, satuttaa minua.”
“Luuletko Asagin hyväksyvän tämän?” elävä legenda henkäisi puristaen kätensä nyrkkiin.
“Tuskin”, pidempi ravisti päätään.
“Voin kuitenkin kertoa silloin, miten uhkailit minua vuosia sitten ja Manakin varmasti kertoo riidastanne. Sinun virheesi oli nimittäin se, että nyt olet uhannut jo kahta ihmistä poikasi hengellä.”
“Hide-zou -”
“Älä tee liian äkkinäisiä johtopäätöksiä”, mies veti kätensä takaisin ja vei sen taskulleen.
Hitaasti tämä otti esiin litteän, mustan pienen esineen ja sormiensa ympärille kietoutuneen ketjun, joka kiilsi valossa pienen painonsa kanssa. Pienen kolahduksen myötä ne jätettiin pöydälle pidemmän kääntyessä poispäin äitihahmostaan.
“Mieti, mitä minä sanoin, ja katso poikaasi. Näe hänen onnensa ja ilonsa hänen ja itsesi vuoksi”, mies katsoi lattiaa koettaen pidätellä kyyneleitään.
“Olet meille rakas ja haluaisimme, että sinä jakaisit meidän onnemme… Me olemme oikeasti onnellisia, äiti. Milloin viimeksi näit meidän hymyilevän tai nauravan tällä tavalla? Milloin sinä viimeksi tunsit meidän olevan onnellisia, kuten nyt?”

Ruskeankellertävät silmät kääntyivät katsomaan alamaailman kuningatarta rukoillen tätä ymmärtämään. Mitään muuta teräväpiirteinen ei sillä hetkellä toivonut kuin toisen hyväksyntää ja rakkautta heitä kohtaan. Miten hän halusikaan tämän antavan heidän olla onnellisia ja olisi onnellinen heidän puolestaan.
“Hide-zou, mitä sinä siellä seinäkukkasena istut!?” Asagi huudahti hymyillen ja heilautti kättään.
“Olet aivan liian seksikäs sellaiseen!”
”Ehkä minä vain odotin, että saatte tapeltua rauhassa loppuun!” Hide-zou huusi takaisin nousten seisomaan.
Nopeasti hän vielä kääntyi katsomaan Sayuria vakavana, oikeastaan harvinaisen surullisena kyyneleen valuessa poskelle.
“Yoshiki olisi halunnut meidän kaikkien tulevan onnellisiksi”, kakkosmies sanoi hiljaa, mutta tiesi naisen kuulevan sanansa kuitenkin.
“Yoshiki olisi antanut meidän olla onnellisia.”

Kakkosmies käänsi viimein selkänsä naiselle, jota oli oppinut pitämään äitinään ja jota rakasti yhä sellaisenaan, vaikkei hän voisi koskaan antaa kaikkea täysin anteeksi. Rauhallisesti mies käveli muiden mafiamiesten ohitse näyttäen tutun tyyneltä itsevarmoine katseineen. Kukaan ei huomannut pientä käden liikautusta, jolla pyyhittiin ainokainen kyynel ja suru pois kasvoilta.

Elävä legenda jäi istumaan nojatuoliin selkä suorana ja katsoi vakavana loittonevaa selkää. Miten helposti mustahiuksinen olisikaan voinut vain ottaa aseen käteensä käsilaukusta ja ampua maahan tuon hävyttömän nulikan, joka oli kehdannut uhata häntä. Käsi ei kuitenkaan liikkunut aseen kahvalle eivätkä korvat kuulleet henkivartijansa helpottunutta huokaisua. Mustat silmät huomasivat vain, kun voimakasleukainen käveli ihmisten keskelle saaden ystävällisiä ja ehdottomasti kunnioittavia katseita hymyjen kera. Kaunein, rakastavan leveä, hymy oli kuitenkin Sethillä, joka kipitti nopeasti baaritiskin takaa rakastaan vastaan suukottaen tämän poskea, mutta nopeasti toimitusjohtaja kahmaisi puna-mustahiuksisen huulet aikomatta päästää tätä kauemmas pelkästään pienillä suukoilla. Kaksikon hetki kuitenkin keskeytyi, kun Asagi hyppäsi entisen rakkaansa niskaan ja painoi tämän toiseen kainaloonsa pitäen toisessa Manaa. Mafiamiehet huudahtivat riemusta, kun yakuza lausui tuttuja kierouksiaan ja muistutti jälleen siitä neljän illasta, mistä hyvästä kakkosmies melkein väänsi tältä niskat nurin, kun varas näytti kasvoillaan päivän väriä. Siihen taas Reita totesi ritarillisesti, että tiesi, kenen luokse ystävänsä voisi koska tahansa paeta.

Alamaailman kuningatar kuuli musiikin läpi poikansa naurun, joka oli hänen korvissaan kauniimpaa kuin satakielten laulu. Hymy oli leveä ja kaunis saaden naisenkin melkein hymyilemään eikä liikemiehenkään hymy jäänyt huonommaksi, kun nämä seisoivat vierekkäin, kuin parhaat ystävät ja rakastavaiset. Tapa, jolla kaksikko katsoi toisiaan tai rakkaitaan, kertoi uskomattoman paljon monista tunteista, ettei mustahiuksinen voinut kuin katsoa heidän ilakointiaan. He olivat luottavaisia ja täysin omia persooniaan tietäen sen, ettei heidän ajatuksiaan tai tunteitaan kyseenalaistettu. He saivat olla, mitä olivat eikä kukaan ollut kieltämässä heidän toiveitaan tai tekojaan. Paitsi yksi…
“Kouyou”, Sayuri nousi seisomaan arvokkaana ja otti Hide-zoun jättämän avaimen ja kortin.
“Niin, Sayuri-sama?” Uruha kumarsi sirosti, vaikkei leski häneen katsonutkaan.
Ei tämän tarvinnut, koska tiesi varsin hyvin palvelijansa liikkeet ja tavat, jotka oli halunnutkin tälle.
“Me lähdemme täältä”, elävä legenda sanoi ja lähti, toisin kuin normaalisti olisi tehnyt, kävelemään seinän vierustaa pitkin ulko-ovelle.

Közi ja K olivat ainoat, jotka huomasivat alamaailman kuningattaren lähdön ja he näkivät selvästi, ettei nainen halunnut herättää lähdöllään lainkaan huomiota. Tämä kiersi ihmisiä vilkaisten muutaman kerran ympärilleen toivoen selvästi, ettei kukaan huomannut mitään. Vanhin ei myöskään tajunnut tulleensa jo hujoppien puolelta huomatuksi, koska pyrki varomaan jatkuvasti liikkeellä olevia ihmisiä ja tuntui jostain syystä unohtaneen, että ne hiljaisimmat ja huomaamattomimmat olivat niitä vaarallisimpia. Henkivartijat katsoivat toisiaan, mutteivat sanoneet mitään. He saattoivat vain miettiä, mitä naisen päässä liikkui, koska Asagin äiti oli niitä ihmisiä, joiden ajatuksista ei ollut mitään varmaa tietoa. He tosin uskoivat, että heidän suunnitelmansa oli toiminut – sen todisti jo Hide-zoun yakuzan kerroksen avain, joka kiilsi laihoissa sormissa.

Mustasilmäinen käveli oven eteen pidemmän avatessa raskaan oven vilkaisten ensin ulos ja kumarsi sitten päästäen emäntänsä ensimmäisenä ulos metelöivästä baarista. Tomesodepukuinen käveli pää pystyssä kohti kujaa, jossa oli kaksi limusiinia. Jotenkin siinä pimeyden keskellä kävellessään autoaan kohti laihempi ymmärsi, miten huolella Hide-zou oli kaiken miettinyt ja miten hänen olisikaan pitänyt arvata tai edes aavistella jotain.
Nainen pysähtyi limusiinin oven eteen ja pidempi avasi tälle kumartaen jälleen kohteliaasti, vaikka liike jäi taas huomioimatta. Rauhallisesti, täysin tyynen ja arvokkaan näköisesti mustahiuksinen istuutui mustalle penkille asettaen sirosti käsilaukun syliinsä. Ovi pamahti kiinni ja pian autonkuljettaja avasi kuskinpaikan oven ja hyppäsi kyytiin käynnistäen moottorin.
“Minne haluatte mennä, Sayuri-sama?” mies kysyi ystävällisesti avattuaan kuskinluukun ja katsoi vanhentuneita kasvoja taustapeilin kautta.
“Mene…”, Sayuri aloitti, mutta vaikeni sitten jääden tuijottamaan hiukan ryppyisiä käsiään joissa oli yhä kahdet avaimet, jotka kuuluivat eräälle teräväpiirteiselle lapselle, joka oli aivan liian nopeasti kasvanut aikuiseksi, omia päätöksiään tekeväksi mieheksi.
“Ajele vain ympäriinsä”, vanhempi henkäisi viimein koettaen koota ajatuksiaan samalla, kun tunki esineet laukkuunsa.

Uruha rypisti kulmiaan. Yleensä laihemmalla oli aina tarkat suunnitelmat ja ajatukset suunnasta ja reiteistä, mutta nyt tämä vaikutti siltä, ettei ollut lainkaan läsnä. Kohauttaen kuitenkin olkiaan vaaleanruskeahiuksinen ajoi kujalta ajotielle uskoen tietävänsä – ei, vaan tuntevansa – syyn emäntänsä käytökseen.
Mustasilmäinen istui jäykkänä takapenkillä ja katsoi ulkona vilahtelevia valoja. Näin myöhään oli liikkeellä varsin paljon ihmisiä, mutta he olivatkin vielä alamaailman alueilla, joissa oli luonnollisempaa liikkua yöllä kuin päivällä. Sormi hipelöi käsilaukun vetoketjua vihjaillen siitä, mitä alamaailman kuningattaren olisi vielä tehtävä. Ajatus tuntui kuitenkin vaikealta toisen käden noustessa suun eteen peittämään kevyttä nyyhkäisyä. Ravistellen pienesti päätään mustahiuksinen yritti pyyhkiä mielestään äskeisiä tapahtumia, mutta jopa vuosia sitten tapahtuneita asioita. Korvat koettivat olla kuulematta Hide-zoun äskeisiä sanoja, hänen ja Mana riitaa, Asagin puheita, jopa vuosien takaista riitaa niin poikansa kuin toimitusjohtajan kanssa. Mitä kauemmas aika lipui, sitä enemmän vahvat olkapäät tärisivät ja sormet painautuvat kasvoihin. Elävä legenda tuntui ajatteleva, että kasvoilla ja kehossa tuntuvan kipu voisi kumota tai ainakin lieventää sisällä olevia kipuja. Näin ei kuitenkaan ollut.

Suu aukesi haukkomaan henkeä silmien sulkeutuessa hetkeksi. Syvät hengenvedot kuuluivat selkeästi henkivartijan korviin tämän ajellessa sujuvasti pikkuteitä pitkin. Hän olisi voinut toki mennä isommille pääväylille, jolloin ei olisi tarvinnut koko aikaa pyöritellä rattia tai katsella ympärilleen tasa-arvoisissa risteyksissä. Mies ei kuitenkaan vaihtanut suuntaansa missään vaiheessa pääkaduille, vaan ajeli ympäriinsä – muutaman kerran saman korttelin ympäri – ja tarkkaili taustapeilistä takapenkin tapahtumia.
Laihempi veti vielä muutaman kerran syvää henkeä ja avasi viimein käsilaukun uudelleen kaivaen sieltä esille mustan pienen matkapuhelimen. Hetken aikaa tomesodepukuinen kaiveli muistinsa syvimpiä syövereitä ja paineli hitaasti erään puhelinnumeron, johon ei ollut soittanut yli neljään vuoteen. Jokainen liike vapisi hiukan, kuin vanhuus olisi iskenyt yllättäen voimalla hentoon olentoon, mutta sitten peukalo painoi päättäväisesti, suorastaan murskaavasti vihreätä luuria käden nostaessa puhelimen korvalleen.

Odotusääni tuuttasi kerran, sitten toistamiseen yhä uudelleen ja uudelleen. Soittaja tiesi hyvin, ettei numero ainakaan ollut muuttunut, mutta saattoihan puhelin olla heitettynä poiskin. Ärtyneenä tästä epätietoisuudesta ja sisällään kumpuavista vahvoista, jopa vieraista tunteista lyhempi naputti sormellaan käsilaukkuaan toivoen, että hänelle pian vastattaisiin. Toive ei jäänyt turhaksi.
“Moshi moshi?” kuului tuttu ääni.
Se sama ääni, joka oli puhunut silloin eräänä iltana hänelle kertoen Asagin mafian asioita.
“Jätä Asagi rauhaan”, Sayuri sanoi suoraan vaivautumatta tervehtimään sen kummemmin tai edes kertomaan, kuka oli.
Kyllä toinen tunnisti hänen äänensä turhankin hyvin.

Hetken aikaa toisessa päässä oli aivan hiljaista, kuin kukaan ei olisikaan vastannut. Pian kuitenkin kuului syviä hengenvetoja, jotka kertoivat soitetun olevan ainakin vielä hengissä.
“Anteeksi mitä?” ääni kysyi, kuin ei olisi oikeastikaan kuullut, mitä äsken sanottiin.
“Sanoin, jätä Asagi ja hänen miehensä rauhaan”, elävä legenda toisi painokkaasti.
“En halua enää kertaakaan kuulla suustasi valheita hänen tekemisistään.”
“Valheita? Eivät ne mitään valheita olleet, kuten olet varmasti itse huomannut”, keskustelutoverin ääni värähti kiukusta.
“Hän ei välitä ollenkaan käskyistä, vaan tekee mitä lystää…”
“Koska hän uskoo tekevänsä silloin oikein”, tomesodeasuinen huitaisi karanneen hiussuortuvan takaisin muiden hiusten sekaan.
“Minä olen ylpeä hänestä. Hän on oikeasti erinomainen yakuza, vaikka kieltämättä hänen jotkut tapansa ja metodinsa ovat omituisia ja jopa monien mielestä vääriä. Asagin miehet ovat hänelle kuuliaisia eikä kukaan heistä uskalla niskuroida vastaan tai edes halua sellaista. Kaikki on täysin niin, kuin pitääkin.”
“Olet väärässä”, toinen väitti heti vastaan.
“Entä Ruka? Miten sinä kuvittelet Asagin tuhoavan hänet tuolla tavalla?”
“Ruka on asia erikseen eikä Asagi ole sen asian kanssa yksin”, alamaailman kuningatar vastasi siihen varsin tyynesti.
“Hän ei ikinä tule voittamaan Rukaa!”
“Asagilla on erinomaiset miehet tukenaan. Kukaan ei voi vastustaa Köziä ja K:ta eikä koko mafiaa – varsinkaan, kun heidän rinnallaan seisoo kolme muutakin mafiaa.”
“Miten voit olla niin varma, että he seisovat hänen tukenaan?!”
“Jos he eivät ole mukana hyvällä, sitten he ovat pahalla.”
“Miten ajattelit sen muka tapahtuvan?!” ääni tivasi.
“Sen näkee sitten”, Sayuri veti syvään henkeä alkaen ärsyyntyä sellaisesta inttämisestä ja huutamisesta.
“Miten voit olla äitinä noin välinpitämätön!?” toinen huusi raivosta.
“Oletko muuttunut sokeaksi näiden kolmen vuoden aikana!? Etkö ymmärrä, ettei Asagi ole riittävän hyvä yakuza!? Hän tulee vielä rakkaittensa pettämäksi, jos et tee jotain!”
“Asagin rakkaista kukaan ei petä – ei varsinkaan silloin, jos sinä seisot hänen rinnallaan”, mustahiuksinen puristi kännykkää korvassaan käsi valkoisena.
“Ymmärsitkö?”
“Entä Mana!?” puhelimen toisessa päässä puhuva jatkoi tuohtuneena.
“Aiotko todella jättää ainoan poikasi – Yoshikin esikoisen sen miehen kynsiin? Suunnitteletko vain katsovasi sivusta, kun Asagi elää elämäänsä kuvitellen olevansa onnellinen? Mana satuttaa häntä ja varmasti tappaa vielä jonain päivänä! Millainen äiti suostuu antamaan sellaisen tapahtua?!”
“Sellainen äiti, joka näkee poikiensa olevan onnellisia!” soittaja karjaisi yllättäen vaientaen hetkeksi keskustelutoverinsa.

“Poikiensa?” ääni kysyi hiljaa.
“Puhutko nyt myös Hide-zousta?”
“Asagi ja Hide-zou ovat onnellisia rakkaittensa kanssa. Heillä on ystäviä, jotka välittävät heistä oikeasti – heillä on Mana ja Seth. He tietävät, mitä haluavat elämältään ja minä annan heidän tavoitella sitä onnea, josta he ovat unelmoineet, koska he todella haluavat sitä”, nainen henkäisi syvään koettaen rauhoittua, mutta ääni oli silti kova.
“Ai, annat vai?” toinen kysyi pilkallisesti.
“Kuten kolme vuotta sitten?”
“Se asia ei kuulu sinulle!” mustasilmäinen karjaisi keuhkonsa tyhjiksi.
“Minä en aio tuhota lasteni onnea, vaikka kuka tulisi sanomaan yhtään mitään. Kaikki on nyt, kuten Yoshiki aikoinaan toivoi enkä minä aio toimia sinun toiveidesi mukaan ja ottaa mafiaa haltuuni lapseni tähden!”
“Et jätä minulle kohta muita vaihtoeht-”
“Pidä tämä mielessäsi!” tomesodepukuinen keskeytti, mutta yllättävän matalasti muristen.
“Jos kukaan, kuka ikinä hyvänsä, yrittää satuttaa minun lapsiani, tai viedä heiltä heidän onneaan, minä murskaan jokaisen tielleni osuvan olennon ja jätän taakseni pelkästään tuhkaa ja verisiä ruumiita. Muista se – kuka tahansa.”

Hetkeen ei kuulunut mitään, vain kummankin raskaita hengenvetoja. Hitaasti peukalo siirtyi painamaan punaista luuria käden laskiessa puhelimen takaisin syliin. Ote kännykästä irtosi ja matkapuhelin putosi lattialle käsilaukun mukana seuraavassa mutkassa, mutta ei nainen siitä jaksanut välittää. Vartalo tärisi kauttaaltaan, kuin olisi ollut kylmässä tuulessa ilman suojaa ja siltä laihemmasta tuntuikin. Hän oli täysin ilman suojaa ja turvaa.

“Taisi olla rankka ilta”, Uruha sanoi viimein hymyillen pienesti.
Miehen emäntä nosti katseensa taustapeiliin ja näki autonkuljettajansa tietävän katseen.
“Olit niin varma tänne lähdettäessä, että saat kaiken muuttumaan. Taisit huomata, että kaikki olikin jo muuttunut poissa ollessasi aikaisempien tekojesi takia”, henkivartija jatkoi varsin rohkeasti puhettaan.
“Lapsenne ovat kasvaneet ja elävät nyt omaa elämäänsä, jonka haluavat itse valita. Kovin kovasti halusit muuttaa jälleen asioita – mikä muuttikaan nyt mielesi, Sayuri-sama?”
“Kouyou”, Sayuri sanoi hitaasti äänen väristessä tuskasta.
“Ole hiljaa!” elävä legenda kirkaisi nostaen kädet kasvoilleen.

Nyyhkytys pääsi viimein huulten lävitse kyyneltulvien valuessa poskille. Laiha vartalo käpertyi pieneen kasaan käsien koettaessa pitää häntä voimissaan, suoraselkäisenä pystyssä, mutta se ei onnistunut mitenkään. Sormet porautuivat kalliin kankaan läpi olkavarsiin puristaen niitä kaikin voimin.
“Rauhoitu… Rauhoitu…”, ääni hajosi nyyhkytysten sekaan eikä mieli vain suostunut rauhoittumaan.
Sydäntä särki ja suu olisi halunnut avautua enemmän kiljumaan tuskaa, joka repi sisältä päin saaden arvokkaasti vanhentuneet kasvot vääntymään rumiksi irvistyksen myötä.

Henkivartija ei sanonut mitään, vaikka näkikin tuon kaiken. Huulilla oli yhä pieni hymy, mutta se oli ymmärtäväinen ja ystävällinen, hiukan sääliväkin, kun mies ajoi limusiinin erään kerrostalon pihalle. Moottori sammutettiin ja tyynesti pidempi avasi oven nousten pystyyn. Vaaleanruskeahiuksinen vilkaisi muutaman kerran tottuneesti ympärilleen pimeydessä, mutta mitään epäilyttävää ei näkynyt. Miksi edes olisi, kun kukaan ei tiennyt heidän tulleen sinne? Mies pyyhkäisi kerran hiuksiaan hansikoidulla kädellään vetäen raikasta, viileätä yöilmaa keuhkoihinsa. Rauhallisin askelin autonkuljettaja käveli takaovelle, jonka avasi, ennen kuin istuutui penkille emäntänsä viereen. Mustahiuksinen ei tuntunut edes huomaavan toisen tuleen viereensä, koska pysytteli yhä itsessään koettaen supista korvilleen epätoivoisia lohdutuksen sanoja, joista ei ollut mitään hyötyä.

Nuorempi veti oven kiinni ja laski kätensä hellästi vapisevalle olkapäälle. Mustasilmäinen nosti hiukan päätään ja jäi katsomaan alaistaan suoraan silmiin. Hartiakkaampi hymyili edelleen hellän ystävällistä hymyään, joka kertoi niin paljon välittämisestä ja ymmärryksestä, että nainen purskahti vielä lohduttomampaan itkuun. Kädet kiertyivät lihaksikkaan vartalon ympärille puristavaan halaukseen, kuin toinen olisi pelastusrengas uppoavassa laivassa. Sitä nuori mies oikeastaan olikin leskelle – uskollinen palvelija, joka oli paljon enemmän samanaikaisesti.
Uruha ei sanonut mitään, kun Sayuri kumartui itkemään hänen syliinsä. Kädet kiertyivät laihan vartalon ympärillä sormen silitellessä tomesoden kangasta. Silmät katsoivat tyynesti naisen heikkoa hetkeä eikä pidempi oikeastaan edes kummeksunut näkemäänsä. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun alamaailman kuningatar makasi siinä puoliksi hänen sylissään ja itki sydämessään painanutta surua pois. Viime kerrasta oli tosin kolmisen vuotta aikaa ja nuorempi oli vain onnellinen siitä, kun sai olla jälleen rouvan tukena. Tämä oli pitänyt aivan liian kauan surun ja muut tunteet itsellään sisällä, että niin oli hyvä tulla jälleen ulos. Oli viimein aika näyttää oma heikkoutensa, jonka ansiosta meitä kädellisiä saatettiin kutsua ihmisiksi.

“Kouyou?” elävä legenda nyyhkäisi hiljaa vartalon nytkähtäessä jokaisesta itkunsekaisesta hengenvedosta.
“Niin, Sayuri-sama?” vaaleanruskeahiuksinen puhui matalasti, pehmeällä äänellä.
“Vastaa minulle rehellisesti”, nainen kuiskasi hiljaa puristaen toiseen nyrkkiinsä autonkuljettajan takinhelmaa.
“Vastaa minulle suoraan, mitä ajattelet äläkä piittaa siitä, että olen emäntäsi ja maksan palkkasi… Kerro minulle totuus…”, ääni petti kesken kaiken itkun jatkuessa jälleen hiukan kovempana.
Henkivartija pysyi hiljaa, kun vanhempi itki ja veti häntä lähemmäksi hakien turvaa ja lämpöä. Mies halasi hellästi laihaa vartaloa suoden toiselle turvapaikan, jossa näyttää todelliset tunteensa ilman häpeää – tai niin hän ainakin toivoi. Hän halusi olla vanhemmalle se, johon saattoi turvata hädän hetkellä.
“Mistä haluatte kuulla totuuden?” hartiakkaampi kysyi ystävällisesti, kun mustahiuksinen vaikutti rauhoittuvan.
Nainen ei vastannut, mutta silti nuorempi tiesi tämän kuulleen kysymyksensä. Uruha siis antoi laihemmalle kaiken sen ajan, mitä nainen tarvitsi sillä hetkellä. Heillä ei ollut kiire mihinkään.
“Kouyou, kerro minulle, rakastivatko Asagi ja Hide-zou oikeasti toisiaan”, Sayuri kuiskasi värisevällä äänellä viimein.
“Tuhosinko minä omien lasteni onnen? Teinkö minä tosiaan niin, kuin Yoshiki ei olisi halunnut minun tekevän?”

Vaaleanruskeahiuksinen veti syvää henkeä. Hän oli kyllä arvannut, että toimitusjohtajan sanoilla oli ollut suurempi vaikutus, kuin teräväpiirteinen oli ehkä itse kuvitellut. Ongelmana olikin vastaaminen, mutta ei se itse asia, vaan sen ilmaiseminen.
“Kyllä, Sayuri”, nuorempi henkäisi viimein jatkaen selän silittämistä.
“Asagi-sama ja Hide-zou-sama rakastivat toisiaan ja rakastavat yhä – heidän rakkautensa toisiaan kohtaan ei ole heikentynyt, vaan uskoisin sen jopa vahvistuneen”, mies piti pienen tauon koettaen miettiä, mitä mahdollisesti vielä sanoisi vastatakseen kahteen muuhun kysymykseen.
“En koskaan tavannut Yoshiki-samaa, mutta se, mitä te olette kertoneet, antaa minulle hänestä vahvan käsityksen. Yoshiki-sama olisi halunnut Asagi-samasta tulevan onnellinen, samoin kuin teistä – mikään muu ei olisi ollut hänelle tärkeämpää. Hide-zou-sama taas oli Yoshiki-samalle, kuten on yhä teillekin, kuin toinen poika, minkä takia te kumpikin salasitte asemanne parhaanne mukaan, ettei Asagi-sama menettäisi rakasta ystäväänsä ja te kaksi kolmatta lastanne. Minä uskon, että Yoshiki-sama olisi tehnyt kaikkensa, ettei Asagi-sama olisi koskaan menettänyt rakastaan eli Hide-zou-samaa. Hän olisi katsonut sen ainoaksi oikeaksi tieksi, vaikka hän elikin erilaista elämää”, silmät sulkeutuivat hetkeksi, kun mies tiesi, mitä hänen oli välttämätöntä sanoa, vaikka se satuttaisikin hänelle rakasta ihmistä.
“Kyllä, Sayuri-sama. Te veitte Asagi-samalta ja Hide-zou-samalta heidän onnensa – omilta lapsiltanne.”

Limusiinissa ei kuulunut hetkeen yhtään mitään. Hengityksetkin olivat loppuneet eikä yksikään ulkoa kuulunut ääni kantautunut kaksikon korviin. Mustasilmäinen tuijotti eteensä kaukaisuuteen, kuin ei olisi kuullut lainkaan saamaansa vastausta ja hartiakkaampi taas katsoi murheellisena sylissään olevaa takaraivoa.
“Ei…”, Sayuri sanoi viimein vetäen heikosti henkeä.
“Ei…”, nyrkki iskeytyi voimattomasti vasten polvea satuttaen enemmän naista itseään kuin autonkuljettajaansa.
Kyyneleet valuivat poskia pitkin laihemman jatkaessa takomistaan, kuin se olisi voinut korjata tai pyyhkiä menneet. Mikään ei sitä kuitenkaan tehnyt eikä totuutta voinut muuttaa toisenlaiseksi enää, kun sen suostui viimein kuulemaan.
“Ei!” mustahiuksinen kiljui kyyneleiden valuessa poskia pitkin hänen tahtomatta uskoa sitä.
Kyllä hän oli sen tiennyt, että poikansa piti niin miehistä kuin naisista, mutta hän oli halunnut uskoa sen olevan ohimenevä vaihe. Syvällä sisimmässään hän oli aina tiennyt totuuden, muttei ollut halunnut koskaan nähdä sitä. Hän oli pyyhkinyt kaiken sen mielestään ajatellen olevan vain yksi mahdollinen tie yakuzan elämässä. Nainen ei ollut edes halunnut miettiä, mitä kuollut, mutta silti yhä rakas miehensä olisi toiminut siinä kohdassa. Hänkin tiesi, että Yoshiki olisi halunnut vain lapsensa olevan onnellinen – siihen hän tämä oli velvoittanut jättäessään testamentissa pyynnön siitä, että vaimonsa hoitaisi mafiaa aluksi, kunnes heidän poikansa olisi valmis perintöönsä. Anna poikamme tulla onnelliseksi, olivat olleet viimeiset sanat siinä paperissa. Se oli ollut “anna”, ei “tee”. Nyt hän oli pilannut kaiken ja satuttanut rakkaita lapsiaan hirveällä tavalla.

“Sayuri-sama, ette te ole kuitenkaan lopullisesti tuhonneet mitään”, Uruha sanoi viimein, koska pelkäsi emäntänsä rikkovan kätensä.
Lämmin käsi tarttui nyrkkiin ja sormet kietoutuivat laihempien sormien ympärille jättäen sen siihen polvelleen.
“Asagi-sama ja Hide-zou-sama ovat jatkaneet elämäänsä eteenpäin. Asagi-sama on kieltämättä ollut omituisilla teillä haareminsa kanssa, mutta hän on löytänyt oikean rakkauden. Hide-zou-sama on myös löytänyt rakkauden, vaikka joutuikin kärsimään ennen sitä hyvin syvästi, kuten tiedätte”, pieni hymy hiipi miehen suupieleen tämän muistellessa puna-mustahiuksista nuorukaista ja tämän poskille helposti noussutta punaa.
“Seth-san on Hide-zou-samalle hyvin rakas ja tämä taas rakastaa Hide-zou-samaa yli kaiken muun. Hänhän ryntäsi kesken teidän keskustelunne paikalle, vaikka minä varoitin ja hän tiesi vaaroista. He haluavat suojella toinen toisiaan ja elävät onnellisesti yhdessä.”
Elävä legenda ei sanonut mitään eikä enää satuttanut kättään, koska ei kyennyt nuoremman hellän kosketuksen takia. Hän tuijotti seinää edessään kyynelten valuessa yhä poskilleen. Kyllä, nainen muisti silloisen päivän hyvin. Kaksikon tunteet olivat näkyneet pienissäkin liikkeissä, kun toimitusjohtaja oli kietonut kätensä alaisensa ympärille tai kun he olivat baarissa pitäneet silmäpeliä ja suudelleet. Tavallaan se muistutti hänelle ajoista ennen Asagia ja sen jälkeen – yhteisestä elämästä Yoshikin kanssa.
“Eikä Asagi-samastakaan tarvitse turhia huolehtia”, autonkuljettaja jatkoi pehmeästi kuiskaten.
“Hänellä on Hide-zou-sama yhä vahtimassa selustaansa eikä heitä pysty kukaan, ette edes te, Sayuri-sama, erottamaan, kuten olette varmasti huomanneet. He suojelevat ja tukevat toinen toisiaan muodostaen ehkä vahvimman liittouman, mitä maailmassa on koskaan nähty. Kakkosmiehensä lisäksi Asagi-samalla on muut ystävänsä ja miehensä, jotka ovat hänen tukena pahimpanakin hetkenä. En ole koskaan nähnyt kenenkään mafiamiesten kunnioittavan ja rakastavat johtajaansa noin paljon, että he yrittävät piristää tätä, koska sitä varten he olivatkin kokoontuneet: saadakseen Asagi-saman jälleen hymyilemään”, vaaleanruskeahiuksinen kumartui hitaasti lyhemmän korvanjuureen.

“Suurin hymyntuoja oli kuitenkin Mana-san. On totta, että Asagi-sama ja Hide-zou-sama rakastavat toisiaan aina, mutta Asagi-sama rakastaa myös Mana-sania. He ovat kumpikin välillä todellisia typeryksiä ylpeytensä ja paksukalloisuutensa takia, kun saavat riidan aikaiseksi pienestäkin asiasta, mutta he ovat yhä yhdessä. Et voi kieltää, etteikö Mana-san rakastaisi Asagi-samaa – sen näki jo katseesta eikä tarvitse olla nero ymmärtääkseen, että vain mustasukkainen mies olisi valmis oikeasti tappamaan kilpailijoitaan… Se totuus, minkä halusit oikeasti kuulla, on se, että lapsesi ovat onnellisia juuri nyt ja haluaisivat teidän jakavan onnensa. Tätä he haluavat elämältään ja minä tiedän, että tekin haluatte heidän olevan onnellisia, vaikkette olekaan samaa mieltä kaikesta. Haluatte oikeasti turvata heidän onnensa”, hymy leveni lempeästi huulilla suun jatkaessa.
“Sayuri-sama, minä olen nähnyt noin onnellisen hymyn Asagi-saman huulilla viimeksi yli kolme vuotta sitten, kun hän oli yhdessä Hide-zou-saman kanssa. Minä kuitenkin uskon, että te olette nähnyt sen jossain muuallakin kauan aikaa sitten. Silloin, kun tunsitte hänen olevan oikeasti onnellinen.”

Sayuri ei sanonut mitään. Hänen ei tarvinnut. Kyllä mustahiuksinen muisti jokaisen hetken kuin eilisen päivän, kun Hide-zou oli tullut heille yöksi ja he olivat viisisteen – hän, Yoshiki, Asagi, Hide-zou ja Hikaru – viettäneet iltaa yhdessä ja nauraneet oikeastaan taukoamatta. He olivat olleet onnellisia. Hän oli ollut onnellinen, koska lapset olivat olleet onnellisia. Yoshiki oli ollut…
“Kouyou”, alamaailman kuningatar sanoi viimein, useamman minuutin päästä, hiljaisella äänellä.
“Anna minun olla tässä sylissäsi hetki”, ääni värähti uusien kyyneleiden tulviessa poskelle.
“Tietenkin annan, Sayuri-sama”, Uruha suoristi selkänsä tutkaillen yhä kädellään kalliin puvun selkämystä.
“Kouyou”, laihempi henkäisi terävästi.
“Niin?” mies kysyi hellästi.
“Kutsuisitko minua taas…?” kysymystä ei sanottu loppuun, sitä ei tarvinnut.
“Tietenkin, äiti”, nuoremman sydän löi muutaman kerran tiheämmin saadessaan kutsua emäntäänsä äidikseen, vaikka totuus oli muuta.
Leski tarvitsi sitä ja omalla tavallaan hän itsekin halusi sanoa sen, koska se tuntui hyvältä. Oli aina tuntunut – siitä päivästä lähtien, kun Sayuri oli pelastanut hänet eräiden rikollisten kynsistä puolikuoliaaksi hakattuna kadulta.

He eivät puhuneet mitään ajan vieressä heidän ohitseen. Radion digitaalinen kello vaihtoi numeroita verkkaisesti eikä kukaan häirinnyt heitä. Joskus hiljaisuuden keskellä kuului nyyhkytystä, joka lakkasi välillä kuuluen jälleen aikaisempaa kuuluvampana tai hiljempaa jälleen. Vähitellen kuitenkin äänet lakkasivat ja vanhentuneen vartalon tärinä loppui.
“Kouyou”, mustahiuksinen sanoi hiljaa, tällä kertaa varman tasaisella äänellä.
“Niin, Sayuri-sama?” pidempi otti kätensä pois vanhemman ympäriltä tämän noustessa istumaan arvokkaasti selkä suorana.
“Aja Hikarun kotiin. Menen käymään katsomassa Gacktoa siitä lapsenvahdista huolimatta, ennen kuin palaamme Burutendoulle pakkaamaan. Soita sillä välin vapaalla jalalla oleville miehilleni ja käske heidän palata välittömästi Nagoyaan.”
“Kyllä, Sayuri-sama”, autonkuljettaja korjasi hiukan hattuaan.
“Hyvä. Soita myös Nagoyaan ja käske miehiä ottamaan aseet esiin ja valmistautumaan”, tomesodepukuinen pyyhkäisi hiukan kasvojaan, mutta antoi muuten olla.

“Haluatte siis liikekannalle panon?” henkivartija kurtisti kulmiaan, mutta hymyili samalla arvaten, mitä olisi tulossa.
“Kyllä, Kouyou”, mustat silmät kapenivat ohuiksi viiruiksi.
“Koska heti huomenna, kun olemme palanneet takaisin, minä tapan Rukan”, Sayuri puristi kätensä nyrkkiin.
“Minä tapan jokaisen, joka uhkaa lasteni henkeä ja onnea!”

Notes:

Selityksiä:

* Reita päätti olla kerrankin kohtelias ja huomio naisiakin hiukan
* Olen joskus nähnyt sellaisia drinkkejä, jossa on erivärisiä kerroksia
* Reita nyt on Sethiä kohtaan tuntemistaan tunteista huolimatta Gratterin baarimikko, jolle ei tuota ongelmaa flirttailla kaikille tai suudella jotakuta yllättäen
* Venytetty Hide-zou tosiaan tahallinen tilanteen takia
* Hide-zou pitää Sayuria äitinään kaikesta huolimatta, vaikka tietääkin, ettei tämä ole oikeasti äitinsä
* Muistutan vaihteeksi, että aika-ilmaisut ovat vain ihmismielen arvioita
* Muistutan myös, että tarinassa on kaksi Yoshikia
* Otsikko ja tämä loppu oikeastaan paljastivat, ketkä – tai oikeastaan kuka on Sayurin heikkous (huomatkaa myös se, että Asagia on myös kutsutta varsin usein Yoshikin esikoiseksi)

Chapter 49: Valkokultainen unelma

“Yoshiki!” Reita karjui musiikin yli.
“Irti siitä Androsta! Sinulla on töitä!”
“Tämä on minun työtäni!” Yoshiki vain huusi takaisin painaessaan kultaansa vasten seinää.
“Raaah!” piikkipäinen karjaisi heittäen kätensä ilmaan.
“Oi jumalat!” tummat silmät katsoivat kattoa, josta diskovalot loivat valoaan koko baariin.
Baarimikko huomasi, että kaksi valoa oli mennyt rikki, mutta päätti rukoilla korjaajaa ja rahaa sitä varten vasta myöhemmin. Nyt oli tulossa paljon tärkeämpi kysymys.
“Mitä minä olen tehnyt, että ansaitsen tuollaisen työkaverin ja kämppiksen?”
“Enpä oikein tiedä”, Seth nojasi baaritiskiin.
“Syntynyt?”
“Älä nyt vain väitä, että siinä olisi jotain vikaa”, vaaleampi mulkaisi leikkisästi nuorukaista ja sipaisi tämän poskea hellästi.
“En sinuna nyt sanoisi niin sen jälkeen, kun olisin saanut kokea jotain oikein miellyttävää tältä suulta, joka juuri puhuu sinulle.”
Puna kohosi kalpeille poskille, kun mieli muisti hänen huumausta seuranneen päivän ja tummasilmäisen todelliset kielitaidot. Nenärättinen tiesi vallan hyvin, mitä oli muistuttanut nuorukaisen kääntäessä nopeasti katseensa muualle.
“Sana vain, ja voit kokea sen uudelleen”, Reita kuiskasi hellästi hivuttautuen ystävänsä kylkeen kiinni.
Käsi siirtyi selän taakse ja laskeutui siitä sitten hivelemään Sethin takapuolta tämän värähtäessä odottamatonta kosketusta. Nopeasti nuorukainen vilkaisi Hide-zoun suuntaan, mutta tämä oli syventynyt keskustelemaan Asagin, Tatsuroun, joka sattumoisin värjötteli nurkassa ja valitti kovaan ääneen kaikesta tapansa mukaan, Satochin ja Yukin kanssa. Kirjanpitäjä itse sen sijaan istuskeli tietenkin Reitan, Hikon, Omin, Hyden ja Atsushin kanssa baaritiskin päässä. Jokapaikanhöylä nojasi puiseen pintaan viettelevästi ja näytti varsin nälkäiseltä – seksinnälkäiseltä.

“Mitä sinä äsken sanoitkaan niistä töistä?” Hiko purskahti nauruun availlessaan kaljapulloja Omin kanssa.
Mestarivarkaan kädet liikkuivat uskomattoman nopeasti, että urkkijalle tuli kiire iskeä tiskiin lisää pulloja ystävänsä eteen.
“Juuri niin, Reita”, puna-mustahiuksinen huomautti ja vetäytyi nopeasti kauemmas, koska halusi kaikesta huolimatta olla hyvä poikaystävä rakkaalleen.
Puna ei lähtenyt mihinkään eikä nuorukainen voinut mitään sille, että äänensä muuttui pieneksi mutinaksi – miksi hänelle piti aina käydä näin?
“Voisit jopa antaa väelle jotain katseltavaa”, samassa kalpein vilkaisi ihmetellen, jopa pelokkaasti itseään tuijottavaa salamurhaajaa, joka nojasi leualla käteensä.
“Tai Hydelle jotain muuta katseltavaa…”
“Anteeksi”, Hyde heräsi mietteistään ja purskahti nauruun arvaten nuorimman ajatelleen hänen ajattelevan samoin kuin vieressään kuolaava synkkäkasvoinen mies, joka hipelöi röyhkeästi baarimikon paljasta vatsaa.
“Minä vain jäin tuijottamaan tuota silmälappua!”
“Onko siinä jotain vikaa?” avustaja nyrpisti nenäänsä tyytymättömänä.
“Ei, se vain on outo”, Nao purjehti paikalle tiskijukan kopilta Isshin kanssa.
Jyou oli välttämättä halunnut pitää huolen siitä, että loppuiltana soisi hyvääkin musiikkia. Heidän pörröpäällään oli naisen mielestä surkea musiikkimaku.
“Seth on meidän oma piraatti!” klubijohtaja purskahti nauruun ja sotki silmälappua käyttävän hiuksia.
“Yar!” mies lisäsi leikkisästi saaden kaikki muut purskahtamaan nauruun.
“Uskokaa tai älkää, mutta hänellä oli juuri tuollaiset vaatteet aina silmälappua myöten, kun hän ensimmäisen kerran tuli tänne!” piikkipäinen innostui kertomaan.
Kirjanpitäjä huokaisi raskaasti ja olisi halunnut vajota maan alle punaisena hehkuvine kasvoineen. Kohta varmaan nenärättinen päätyisi kertomaan siitä huumausillasta ja siitä seuranneesta viikonlopusta ja sitten häntä ei ikinä jätettäisi rauhaan. Miksei joku, kuka tahansa voisi tulla pelastamaan häntä?
“Puolet väestä varmaan kääntyi tuijottamaan häntä enkä edelleenkään ole varma, johtuiko se hänen seksikkäästä ulkonäöstään, joka suorastaan houkuttelee pahoille teille, vai tuosta lapusta silmän päällä.”

“Onko tuossa lapussa muka jotain vikaa?” kuului matala, hiukan karhea kysymys, joka sai kaikki kääntymään katsomaan puhuneeseen.
Hide-zou seisoi heidän kaikkien takana ja kaivoi jotain taskustaan. Niin Sethin kuin muidenkin silmät – varkaan kohdalla kylläkin yksi silmä – laajentuivat hämmennyksestä, kun toimitusjohtaja otti käteensä mustan, hiukan kuperan lapun mustan kuminauhan kanssa ja laittoi sen toisen silmänsä päälle.
“Tai onko tässä jotain vikaa?” yksi ruskeankellertävä silmä katsoi niin miehet kuin naiset läpi.

Kaikki, jotka näkivät kakkosmiehen ja tämän vaatetukseen tulleen lisäyksen ravistivat kiivaasti päätään eikä heistä kukaan keksinyt mitään järkevää sanottavaa.
“Mitä sanot, Seth?” teräväpiirteinen kysyi huitaisten hiukan otsahiuksiaan, jotka valuivat silmälapun päälle kevyesti.
Puna-mustahiuksinen ei sanonut mitään, katsoi vain niitä kasvoja ja nosti hansikoidun käden koskettamaan kovaa nahkaa rakkaansa oikean silmän päällä.
“Sinä olet katsonut liikaa merirosvoelokuvia”, sinisilmäinen sanoi ja purskahti samassa nauruun hypäten kultansa syliin.
“Olet aivan ihana!” intohimoinen suudelma painettiin täyteläisille huulille vanhemman vastatessa saamaansa huomioon kiihkeästi.

Baarimikko käänsi katseensa muualle, koska häneen oikeasti sattui nähdä oma rakkauden kohteensa toisen miehen syleilyssä. Mies itse oli kyllä ajanut kirjanpitäjän esimiehensä luokse velanmaksuna, mutta silti siinä vieressä seisominen tuntui pahalta. Ruskeahiuksinen vilkaisi suudelman aikana tummasilmäistä arvaten helposti, mitä tämä ajatteli, jolloin kohteliaasti päätti keskeyttää suudelman. Häntä itseään sattuisi todella paljon olla siinä piikkipään tilalla.
“Kiitos Reita, kun järjestit Gratterin käyttöömme Yoshikin kanssa”, liikemies pyöräytti rakkaansa hellästi kainaloonsa.
Voimakasleukainen vilkaisi samassa sivummalle, jossa Asagi piteli syliinsä hypännyttä Ruizaa Tsunehiton ollessa, harvinaista kyllä, Hirokin reppuselässä mutisten jotain hiukan punastuneena, kun lettipäinen hiveli paidan alta paljastuvaa selkää. Kolmikolta oli vähentynyt huomattavasti vaatetta, koska takit oli jo viskattu jonnekin nurkkaan ja asevastaavan paidan napit olivat kokonaan auki paljastaen mustelmia ja punaisia puremajälkiä. Mana seisoi Juin kanssa puhellen jotain ja hymyili yakuzalle, kun tämä nosti asevastaavan baaritiskille koko kansan ihailtavaksi ja kietoi kätensä hellästi entisen soluttautujan ympärille.
“Ilmeisesti olemme palauttaneet Asagin itseluottamuksen.”

“Ja saaneet samalla meidän rääkkääjämme lähtemään”, Hiko huomasi yllättäen, ettei naista näkynyt missään.
Atsushi nosti samassa päänsä ylös ja ryhtyi vilkuilemaan ympärilleen etsien tomesodepukuista naista ja tämän mallin näköistä henkivartijaa. Hyde kiipesi samassa baaritiskille kipittäen Ruizan luokse kysymään, oliko tämä nähnyt Sayuria ja samalla itsekin tiiraili ympärilleen. Közi ja K, jotka olivat siirtyneet takaisin suojattinsa rinnalle, nyökkäsivät alamaailman kuningattaren etsijöille merkitsevästi ja näyttivät kuin toistensa kopioina peukkuja.
“Sayuri on lähtenyt”, salamurhaaja hyppäsi takaisin alas saaden kaikki, oikeastaan koko baarin huokaisemaan helpotuksesta.
“Mitä sinä oikein sanoit hänelle, Hide-zou?” Omi katsoi Hide-zouta ihmetellen, suorastaan ihaillen.
“Kerroin vain muutaman faktan ja pyysin häntä miettimään niitä”, kakkosmies vastasi lyhyesti eikä selvästi halunnut kertoa enempää yksityiskohtia.

Hiko avasi uteliaana urkkijana suunsa myrtyneenä, mutta Seth keskeytti hänet samassa.
“Tärkeintä on, että Sayuri-sama lähti ja jättää tästä lähtien Asagi-saman ja meidät rauhaan”, nuorukainen aisti rakkaansa hellästä puristuksesta, ettei tämä halunnut paljastaa käytyä keskustelua ja päätti siksi vaihtaa puheenaihetta.
“Reita, miten muuten sait Gratterin varattua ihan vain pelkästään meitä varten?”
Kysymys sai päät kääntymään samassa Reitaan, joka teki martinia toimitusjohtajalle arvaten tämän olevan niitä miehiä.
“Hyvä kysymys muuten”, naisurkkija nojasi baaritiskiin katsellen hämmästellen nenärättistä.
“Minun tietääkseni Gratteri on lähes aina auki, oli sitten mikä tahansa ilta, eikä tätä koskaan vuokrata kellekään.”
“Eikös Gratteri ole myös ulkopuolella mafioista?” Atsushi huomautti, mutta korjasi samassa muistaessaan hyvin painavan faktan.
“Tai siis pitänyt olla mafiavapaata aluetta?”
“Kyllähän se teoriassa onkin, mutta todellisuudessa jokainen työntekijä, paitsi paikan pomo, on jotenkin tekemisissä jonkin mafian kanssa – minä sattumoisin jopa kahden mafian kanssa”, piikkipäinen naurahti ojentaessaan liikemielle tämän juoman.
“Miten sitten sait tämän meille?” Hyde hoputti pyörittäen kättään vihjaavasti.
“Sanotaanko näin, että sain erään tuttuni huolehtimaan pomostamme”, tummasilmäinen alkoi yllättäen kihertää hieroen samalla riemuissaan käsiään yhteen.
“Toivottavasti huolehti todella hyvin…”
“Mitä tuo tarkoitti?” varas kysyi samassa nopeammin kuin kukaan muu.
“Kerron sitten myöhemmin”, baarimikko hymyili arvoituksellisesti ja vilkaisi sitten baaritiskiä, jonne Ruiza oli kiskonut Juin seurakseen, koska Tsunehito oli kiljunut, ettei varmasti tanssisi baaritiskillä.
“Eihän tämä nyt tällä tavalla käy”, Reita löi itseään otsalle pyyhältäen samassa kiskomaan Yoshikia irti Androsta näiden katselijoiden parkaistessa tyytymättöminä.
“Ala tulla jo! Täällä on meneillään aluevalloitus ja sinä vain haluat mitata Andron kyrvän pituutta, vaikka osaat sen varmasti jo ulkoa!”

“Päästä irti!” irokeesipäinen koitti pyristellä vastaan, mutta hänet nostettiin tottuneesti roikkumaan olalle ison riisisäkin tapaan.
“Kisko vaikka Shou mukaasi! Minulla on muuta tekemistä!”
“Jos nyt vaikka koettaisit kerrankin tehdä töitäsi ja vaikka iskeä samalla sitä Androa!” vaaleampi lähes heitti työtoverinsa baaritiskille ja hyppäsi itse perään.
“Hän varmasti pitäisi siitä, jos näkisi, mitä kaikkea liikkeitä osaat tehdä!”
Musta napapaita kiskaistiin samassa pienemmän päältä Jyoun osatessa vaistomaisesti valita kunnon bassonjyskekappaleen, joka sai vaaleahiuksisen liikuttamaan lantiotaan miehille hyvin tuttuun tapaan. Atsushi ulvoi kannustavasti kuin susi saaden mafiatovereita mukaansa kannustamaan huudahduksin Gratterin vakiotyöntekijöitä, kun Jui ja Ruiza tekivät suosiolla tilaa kaksikolle. Oikeastaan Ruiza vain kiskaistiin julmasti alas eikä mies olisi voinut olla tyytyväisempi, kun Hiroki hyväili vaaleamman rintalihaksia ja nännejä Tsunehiton painaessa huulensa tämän suulle vaientaen mahdolliset vastaväitteet. Eipä oikeastaan kukaan voinut kieltää, etteikö baarimikkojen esitys olisi saanut jotain heräämään miesten jalkojen välissä. Yoshiki nimittäin tarttui varsin rajusti Reitan housun reunasta ja vyöstä, jonka pidempi oli onnistunut kähveltämään takaisin, ja ryhtyi heilumaan edes takaisin antaen väen koskettaa paljasta ylävartaloaan ja hymyileviä kasvojaan. Piikkipäänkin huulilla leikki hymy, kun mies yllättäen nappasi työtoverinsa olkapäälle ja vei toisen käden suunsa viereen.
“Kuka on valmis maksamaan eniten? Lähtöhintana on 110 000 jeniä!”
“Reita, mitä pirua sinä touhuat!?” irokeesipäinen kiljahti kimeästi.
“Huutokauppaan sinua”, nenärättinen vastasi ylipirteästi ja otti samassa pienemmän käsivarsilleen.
“Kyllä minä sen huomaan, mutta mikä pilkkahinta tuo oikein oli!?” mustatukkainen urkkija karjaisi kiivastuneena ja ryhtyi pyristelemään urakalla, että pidempi oli kaatua asiakkaiden sekaan.
Tosin, heidät olisi varmasti napattu todella nopeasti kiinni.

“140 000 jeniä!” Atsushi huudahti, mutta samassa kuului kauempaa huuto:
“160 000 jeniä!”
“Hienoa, hienoa – jatkakaa toki!” tummasilmäinen virnisteli varsin rohkealle jengiläiselle ja nuolaisi huuliaan vilkaistessaan Sethiä, joka ravisteli päätään uskomatta näkemäänsä.
“Tämä pieni mies tässä syö kuin hevonen, mutta silti on täysin painoton – katsokaa vaikka!” Vaaleahiuksinen kohotti kämppiksensä yhdellä kädellä ilmaan hetkeksi ja nappasi sitten takaisin syliinsä, ettei myyntitavaransa vain pääsisi karkuun.
“Lisäksi hän varmasti pitää huolen siitä, että joudut ostamaan uuden sängyn, uusimaan seinää eikä tarvitse naida ketään seuraavaan kuukauteen!”
“200 000 jeniä!” Ruiza karjaisi, ennen kuin Tsunehito ehti vaientamaan tämän.
“Mieti nyt: saisimme neljännen!”
“240 000 jeniä!” Shou huusi ja näytti kieltään myrtyneelle Junille.
“290 000 jeniä!” jokapaikanhöylä huusi uudemman kerran.
“300 000!” jengiläinen huudahti.
“340 000!”
“356 000!”

Huutoja alkoi sadella ja Jyoukin päätti karjaista jotain ihan vain kasvattaakseen huudettavaa summaa.
“Pikkusummiako te tästä kullannupusta huudatte?” Reita mutristi alahuultaan leikkien surullista.
“Yoshikille tulee paha mieli.”
“400 000 jeniä!” Andro huudahti yllättäen saaden muut vaikenemaan hetkesi, mutta vain muutamaksi sekunniksi.
“415 000!” Atsushi ei aikonut luovuttaa, vaan väläytti Hydelle selkeän “lainaa minulle rahaa” hymyn.
“438 000!”
“Tällä tavallahan voisi alkaa tienata lisää taskurahaa”, Asagi naurahti Sethille ja Hide-zoulle siirtyessään pisimmän ja Manan vierelle katselemaan huutokauppaa.
“Paljonkohan Sethistä pyydettäisiin?”
“Älä edes kuvittele”, kakkosmies kietoi kätensä tiukasti oppilaansa ympärille ja painoi suukon tämän kalpealle poskelle, ennen kuin murisi matalasti yakuzalle.
“Saisinpahan takaisin sinulle maksamaani palkkaa”, mustatukkainen nauroi avoimesti tiukalle katseelle.
“Saattaisin tosin pitää hänet itsellänikin.”
Kevyt suudelma poskeen sai pantterimaisen katsomaan siniharmaita silmiä, jotka katsoivat takaisin lumoavasti.
“Näyttää siltä, kuin joku kaipaisi nyt huomiotani”, rikollisjärjestön johtaja silitti puuteroitua poskea vieden laihemman selän takana olevan käden tummansinisen paidan alle.

“470 000!” Huuto jatkui entistä kovempana ihmisten alkaessa tehdä keräystä ystäviltään.
Osa oli joutunut luovuttamaan, mutta oli vielä muutamia, jotka jatkoivat innokkaasti huutamistaan huolimatta Yoshikin poikaystävän läsnäolosta.
“530 000!”
“550 000!”
“575 000!”
“580 000!”
“115 0000 jeniä!” huuto sai kaiken, jopa musiikin loppumaan ja jotkut olivat tukehtua juomiinsa, kun katseet aina järkyttyneitä baarimikkoja myöten kääntyivät äänen suuntaan.

Kolkkokasvoinen mies huitaisi hiukan ohuita mustia hiuksiaan ja antoi paksuilla viivoilla rajattujen silmien käydä väen läpi. Pitkässä mustassa kiiltonahkatakissaan Andro käveli ihmisten ohitse napaten lompakon taskustaan kaivaen sieltä pienen setelinipun.
“Käteisellä”, huumeparoni ilmoitti päättäen lopettaa leikin lyhyeen ja saada omansa nopeasti takaisin suorittamaan pitkän eron jälkeisiä velvollisuuksia.
Reita tuijotti rahoja silmät suurina eikä Yoshikikaan näyttänyt kovin fiksulta siinä pällistellessään rakastaan – tai tämän kädessään olevia rahoja.
“Myyty Andro-samalle!” nenärättinen palasi nopeasti takaisin maanpinnalle.
Käsi nappasi setelinipun kolkkokasvoiselta ja vastalahjaksi kirjaimellisesti heitti irokeesipäisen tämän kullan syliin.
“Vaadin kuitenkin palauttamaan hänet aina työaikana takaisin – mieluiten ajoissa!”

Irokeesipäinen lensi pidempänsä syliin kädet levällään eikä olisi voinut olla kiitollisempi ostajalleen. Sen pieni mies myös näytti viedessään kätensä salakavalasti hyväilemään huumeparonin miehuuden mittaa kaikkien silmien edessä.
“Eipä Andro enää kummoinen kaappihomo ole”, Atsushi purskahti nauruun hiukan pettyneenä, mutta ryhtyi samassa tutkailemaan rahoja laskevaa piikkipäätä.
“Reita”, Asagi hymyili viehättävästi saaden urkkijan katseen itseensä.
Sirosti mustatukkainen ojensi kätensä baarimikolle hieraisten vihjaavasti sormiaan. Hetken aikaa tummasilmäinen vain tuijotti sitä kättä, kuin ei olisi tajunnut vihjettä, mutta sitten vaaleampi muisti, kuka olikaan hänen pomonsa. Pienesti irvistäen liiviin pukeutunut ojensi tukon yakuzan käsiin muiden purskahtaessa huvittuneeseen nauruun. Heidän johtajansa oli taas ennallaan, koska ymmärsi hyvin rahan päälle.
“Kiitos, Reita”, mustasilmäinen kehräsi matalasti eritellessään muutaman isomman setelin ja laittaessa muut taskuunsa turvaan.
Jokainen silmäpari näki, kun toinen setelistä ojennettiin teräväpiirteiselle, joka ilmeisesti osasi lukea ystävänsä ajatuksia ottaessaan rahan vastaan.
“Tuollainen hyvä työ täytyy aika palkita”, sormi liikkui vihjaavasti, käski baarimikkoa kumartumaan lähemmäksi.
Kummastuneena kaksoisurkkija kumartui hiukan eteenpäin, mutta huudahti samassa hämmennyksestä, kun toimitusjohtaja tarrasi lujasti mustasta niittivyöstä kiinni ja kiskaisi hänet polvilleen puiselle tiskille. Leikkimielinen hymy ei kadonnut minnekään pantterimaisen huulilta, kun tämä kääri setelin pienelle rullalle ja sujautti rahan nuoremman housuihin hyväillen pienen hetken ajan sormellaan vaaleata ihoa.
“Hyvä poika”, Asagi naurahti Reitan äimistykselle.
Vaaleahiuksisen leuka oli tipahtaa, kun mies huomasi Hide-zoun ujuttavan varsin hellästi, mutta päättäväisesti saamansa setelin baarimikon lantioluun ja pilkistävän bokserin väliin. Hymy levisi nenärättisen huulille tämän suoristautuessa jälleen ylös pyöriäkseen musiikin tahtia. Hymy kuitenkin johtui enemmän Sethin ihailevasta katseesta, joka tutki hänen vartaloaan, kuin saadusta rahasta tai mafiamiesten kuolasta. Varkaan katse ja hymy olivat parasta, mitä piikkipäinen tiesi. Valitettavasti hän ei voinut saada sitä – olisikohan katse aika siirtää eteenpäin? Ehkä johonkin, joka oli vielä lähempänä.

“Reita!” jostain seinän takaa kuului huutoa, mutta kukaan ei kuullut sitä musiikin jyskeen läpi.
“Reita!”
Kukaan ei vieläkään kuullut mitään. Kukaan ei edes kohottanut katsettaan ylös kuvitellen kuulleen jotain.
“Reita, mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu!?” takahuoneen ovi potkaistiin auki ja mustatukkainen, hiukan kolkkokasvoinen mies massi baaritiskille.
“Yusuke!” Reita kääntyi ympäri hymyillen riemuissaan nähdessään työtoverinsa.
Yusuke katsoi ensin ihmetellen nenärättistä, joka näytti tekevän töitä, vaikkei Gratteri ollutkaan virallisesti auki sinä iltana. Katse siirtyi samassa baaritiskin ympärillä oleviin miehiin ja naisiin mielen tunnistaessa nopeasti useamman kuin yhdet kasvot. Silmät laajenivat kauhusta, kun mies tunnisti Hikon, joka joi suoraan olutpullostaan ja katseli tullutta, mutta samassa tummat silmät huomasivat Atsushin, Shoun ja monia muita miehiä sekä naisia, jotka olivat tavalla tai toisella keränneet mainetta. Mustahiuksinen baarimikko nielaisi melkein kielensä huomatessaan aivan työtoverinsa jalkojen lähellä Asagin kakkosmiehensä, rakastajattarensa ja henkivartijoidensa kanssa.

“Loistavaa, kun tulit – minulla olikin sinulle asiaa!” vaaleaverikkö oli, kuin ei olisi huomannutkaan tummemman kauhua, ja hyppäsi samassa kädet levällään tämän syliin.
Pidempi huomasi liikkeen ja onnistui saamaan tummasilmäisen kiinni kaatumatta, vaikka joutuikin ottamaan muutaman askeleen taaksepäin ja nojautumaan rämähtäen viinakaappia vasten.
“No mutta, Yusuke!” lyhempi katsoi syyttävästi baarimikkoa.
“Taitosi ovat ruostuneet! Oletko nainut jo niin paljon, että käsilihaksesi ovat surkastuneet? Minä kyllä tiedän asentoja, joissa saat hiukan hauista samalla!”
Naisurkkija purskahti raikuvaan nauruun muutaman muun kanssa – oikeastaan Asagin mafian päämiesten kanssa, koska nämä olivat kuuloetäisyydellä ja suurin osa väestä katsoi tullutta varsin uteliaana miettien, kuka tämä oikeastaan oli.

“Reita, mitä helvettiä sinä puhut?” Yusuke tuijotti lähes paniikissa ensin Reitaa, mutta vilkaisi nopeasti paikalle kävelevää Yoshikia ihmetellen vielä enemmän tapahtumia.
“Ja keiden kuullen?!”
“Mitä? Eikö sellaisista asioista olisi muka saanut puhua julkisesti?” söpö, mutta samalla kuolettavan pirullinen virne levisi vaaleamman huulille.
Tämä kääntyi katsomaan kämppistään, joka hymyili tietävästi ymmärtäen yskän.
“Missä baarissa me olemme!?” pieni mies nousi baaritiskille napaten ensin megafonin jostain baarin kaapista.
“Gratterissa!” asiakkaat huusivat, että Hiko vilkaisi varovaisesti viinalaseja uskoen niiden kohta hajoavan siinä metelissä.
“Onko seksi muka nykyään kielletty aihe Gratterissa!?” irokeesipäinen baarimikko jatkoi kävellen puista tiskiä pitkin kepeästi pyörähtäen muutaman kerran musiikin tahtiin.
“EI!” kuului vielä kovempi vastaus.
“Sitähän mekin täällä Reitan kanssa!” paidaton nauroi, kun nenärättinen nousi samassa vierelleen kiskaisten kolkkokasvoisen mukanaan kaikkien nähtäväksi.
“Ystävämme on kuitenkin kokenut aivan hirvittävän kohtalon”, Yoshiki jatkoi puhumistaan Isshin hiippaillessa tiskijukan koppiin hiljentämään hiukan musiikkia.
Pieni mies käveli rennosti Yusuken toiselle puolelle tarttuen lujasti käsivarresta, ettei tämä vain pääsisi karkuun.
“Tämä tässä on Yusuke – olette varmasti nähneet hänet täällä ennenkin. Yleensä hän työskentelee Reitan kanssa samaan aikaan, mutta joskus myös minunkin vuoroillani”, pieni mies jatkoi, kun Reita nosti röyhkeästi pisimmän paitaa paljastaen kiiltävät vatsalihakset leikkien pyörtyvänsä näkemästään.
“Kuten huomaatte, Yusuke on varsin seksikäs, että hänen näkemisestään meinaa jo laueta – varsinkin, jos on täysin alasti. Eikös hän kerran stripannutkin täällä, Reita?”
“Kyllä – melkein”, piikkipää nousi pystyyn käyttämättä lainkaan käsiään apuna.
“Hän olisi luultavasti heittänyt ne bokseritkin kansalle, ellei pomo olisi kiskonut häntä pois baaritiskiltä takahuoneeseen pukemaan päälleen!” sanat päättyivät kauhun kiljaisuun Atsushin ja monen muun kirotessa Gratterin pomoa helvettiin.
“Tuo surullisen ikävä tapahtuma on monen muun seikan kanssa aiheuttanut jotain kamalaa!” irokeesipäinen jatkoi megafoniin puhumista harppoen sitten baaritiskin toiseen päähän.
“Hän on saanut siveyskärpäsen pureman!”

Ruiza kaatui selälleen, kuin sydänkohtauksen saanut, mikä saikin Tsunehiton pyöräyttämään silmiään raskaasti huokaisten, mutta Hiroki tiesi hyvin, että tekohengitys auttoi tuollaiseen ongelmaan. Asagi nosti samassa kädet korvilleen, kuin olisi kuullut sen tasoisen kirosanan, ettei haluaisi kuulla sitä uudelleen eikä Seth voinut kuin nauraa Hide-zoun kanssa tämän kainalossa, kun Reita oli putoavinaan baaritiskiltä järkytyksestä.
“Mutta mehän haluamme parantaa hänet, vai mitä?” ovela hymy leikki pienen miehen huulilla, kun mafiamiehet vastasivat odotetusti myöntävästi.
“Saanen esitellä apulaiseni Reitan, mikäli tämä vaivautuu nousemaan sieltä tiskin takaa piilojuomasta kalliita viinoja…”
“Minä en koskaan piilojuo mitään!” vaaleaverikkö protestoi kovalla äänellä noustessaan takaisin baaritiskille.
Toisessa kädessä oli avattu viinapullo, joka vietiin hetkeksi huulille, kun mies joi antaumuksella kunnon kulauksen väkevää juomaa ärjäisten pienesti perään.
“Minä teen sitä ihan näkyvästi!”
“No, juo sitten myöhemmin – meidän on pelastettava Yusuke-parka kaamealta selibaatilta!”

Yusuke katsoi kauhuissaan työtovereitaan, sitten baarin väkeä ja pelko sai hänet perääntymään. Tummat silmät laskeutuivat kuitenkin katsomaan Osakan yakuzaa, joka ei ollut henkivartijoineen päästänyt häntä katseestaan. Pantterimaisen täyteläisillä huulilla leikki naurava hymy, joka sai baarimikon pysähtymään tämän miettiessä, oliko tässä jokin juju.
“Äläs karkaa, Yusuke-pieni!” Reita kietoi kätensä pidemmän lantion ympärille vieden viinapullon tämän huulille.
Pullo kallistui voimakkaasti läpinäkyvän nesteen valuessa raottuneesta suusta sisään ja tietenkin siinä samassa myös poskille kolkkokasvoisen joutuessa juomaan saamaansa juomaa pakolla. Mies pärskähti samassa juomaa yleisön päälle sekä takaisin pulloon, kun piikkipään käsi liukui pehmeästi niin housujen kuin bokserien alle koskettaen hellästi kiveksiä.
“Nice!” nenärättinen kehaisi muille saaden aikaa vihellyksiä.
“Reita, lopeta!” mustahiuksinen sähähti vihaisena, kun lyhempi polvistui viereensä kulauttaen jälleen viinaa kurkusta alas.
“Minulla oli sinulle ihan asiaakin!”
”Hoidetaan se asia myöhemmin, meillä on töitä!” kaksoisurkkija huomautti pudottaen pullon takaisin baaritiskin taakse.
Käsi tarttui lujasti vyöhön ja nopealla sormien liikkeellä solki aukesi.
“Minä tein jo sen työn, jonka pyysit minua tekemään”, Yusuke katsoi tiukasti työtoveriaan.
“Olet minulle jo ennestään velkaa.”

“Puhutaan siitä sitten myöhemmin”, Reita kohottautui seisomaan keikuttaen vartaloaan basson tahtiin.
“Vain tämä yksi tanssi, jooko?” vaaleampi katsoi anovasti työtoveriaan mutristaen alahuultaan.
“En pysty tanssimaan Yoshikin kanssa samalla tavalla, kuin naisin jotakuta – vain sinä saat siitä riittävän seksikästä.”
“Luuletko saavasi kauniilla sanoilla minut avuksesi?” mustahiuksinen otti pienen tanssivan askeleen sivummalle saaden heidän välilleen hiukan tilaa.
“Olet minulle jo velkaa suihinoton ja enemmänkin.”
“Miten olisi suihinotto ja aamiainen kaikkine lisineen?” lyhempi hymyili vihjaavasti ottaen ripeän askeleen tarttuen avattuun vyöhön.
Kolkkokasvoinen nosti sirosti kätensä ylös ja pyörähti astuen työtoverinsa ohi liukuen puu pintaa vähän matkaan jättäen tyylikkäästi vyön toisen käteen.
“Siis tuon aikaisemman hommani lisäksi”, pirullinen hymy, joka koitti peittää yakuzan tuoman hermostuksen, kohosi pidemmän kasvoille.
“Sika”, nenärättinen purskahti nauruun.
“Mielelläni”, tummasilmäinen näytti hampaitaan syöksähtäen polvilleen baaritiskille ja liukui vaaleamman jalkojen välistä tämän toiselle puolelle.
“Hiko, täytä vesikannu ja anna se Yoshikille!” Reita huudahti kääntyen sirosti polvillaan olevan yläpuolelle tarttuen tätä molemmista käsistä kiinni.
Naisurkkija tajusi nopeasti alaisensa idean ja totteli Yoshikin siirtyessä lähemmäksi kaksikkoa. Yusuke tunsi, kuinka toinen kallisti hänen selkänsä kaarelle ja painoi kasvonsa seisovan nivusia vasten huudattaen yleisöään vielä lisää, aivan kuin se ei olisi huutanut jo valmiiksi. Mustahiuksisen paita repäistiin rintakehän kohdalta auki nappien sinkoillessa pitkin huonetta, kun kädet sidottiin yhteen miehen omalla vyöllä.
“Mitä sanotte!?” irokeesipäinen heitti megafonin Hikolle tämän ojentaessa vesikannua pienemmälle.

Möreät kannustukset kajahtivat ilmaan, kun paidaton ryhtyi kaatamaan kylmää vettä lihaksikkaalle vartalolle saaden kolkkokasvoisen vatsan kiiltämään vielä lisää diskovaloissa. Vettä kaadettiin myös mustille hiuksille miehen ravistellessa päätään levittäen vesipisaroita ympäriinsä niiden villitessä väkeä. Piikkipää nosti vapaan kätensä ilmaan heiluttaen sitä huudahdusten tahtia, kunnes kumartui puraisemaan työparinsa nänniä. Pisimmän huulilta kajahti hämmentynyt huudahdus eikä seuraavakaan puraisu rintakehällä pitänyt häntä täysin äänettömänä.
“Taisimme palauttaa takaisin vanhan Yusukemme!” Yoshiki huusi suuren ilosanoman.
Kädet hakkasivat toisiaan vasten miesten osoittaessa suosiotaan, kun Reita ja Yusuke hyppäsivät takaisin tiskin taakse, missä lyhempi vapautti työtoverinsa, vaikkei suostunutkaan palauttamaan vyötä.
“Tämän minä pidän loppuillan”, nenärättinen ilmoitti hymyillen tunkien samalla nahkahihnan taskuunsa.
“Saat tulla ihan itse hakemaan sen minun luotani, ellet sattumoisin halua jäädä auttamaan – töitä kyllä riittäisi.”
“Taidan jättää väliin ja käydä varmistamassa, että pomo on varmasti siellä seksivälinekaapissa, minne tungin hänet pyynnöstäsi”, tummempi kokosi hajotettua paitaansa paremmin päälleen.

Pikaisesti tämä vilkaisi yakuzaa, joka ei enää katsonut häneen, vaan kuiskaili luokseen vinkkaamansa asevastaavan kanssa jostain, mistä vain nämä kaksi olivat tietoisia. Henkivartijat eivät kuitenkaan olleet päästäneet baarimikkoa hetkeksikään silmistään, kuten ei ollut Hide-zoukaan tämän supistessa jotain Sethin kanssa. Siinä oli kuitenkin enemmän kuin hyvät syyt poistua baarista, joka oli täynnä Asagin miehiä.
“Näemme sitten aamulla. Varo vain, ajattelin tulla aikaisin hakemaan omani”, kolkkokasvoinen naurahti kävellen rentoa esittäen takaovelle, jonka takana aikoi rikkoa omia juoksuennätyksiään.
“Yusuke!” matala huudahdus sai miehen pysähtymään sydämen lakatessa melkein lyömästä rintakehässään.
Hitaasti tummakatseinen kääntyi ympäri kohdaten rikollisjärjestön johtajan nauravat silmät tämän hymyillessä voitonriemuista hymyä.
“Kerrohan Shinyalle terveisiä, kun soitat hänelle”, Asagi sanoi selvästi kovalla äänellä, että jokainen lähellä olija kuuli hänen sanansa, ja hymyili sitten oikein viettelevästi.

Yusuke oli kivettyä paikalle unohtaen kokonaan, kuinka tuollaiseen vastattiin. Keuhkot tuntuivat unohtavan hengittämisen taidon eikä sydänkään ollut kovin varma siitä, miten sen olisi kuulunut lyödä. Pikaisesti mies vilkaisi vieressään olevaa Reitaa, joka katsoi äimistyneenä takaisin, kuin ei olisi oikein ymmärtänyt yakuzan sanoja. Suu oli raollaan kysymystä varten, mutta vaaleampi ei saanut ääntään kuuluville. Yoshiki romahti baaritiskillä polvilleen musiikin tuntuessa hiljentyvän ympärilleen. Oikeastaan ainoat normaalilta näyttävät olivat henkivartijat, rikollisjärjestön johtaja niin kakkosmiehensä ja rakastajansa kanssa, aseiden salakuljettajan ja tämän rakkaitten lisäksi. Jopa Hiko näytti siltä, kuin ei huomaisi lainkaan, jos täytekakku lentäisi päin näköä.
“Mi-minä…”, mustahiuksinen baarimikko ei tiennyt, mitä vastaisi.
Mitä tehdä siinä vaiheessa, kun paljastui kaikille, vieläpä vihollismafian miehille vaikka he olivatkin Kuro Kagen takia liittoutuneet, edessä? Baarimikoista pisin sulki suunsa nyökäten pienesti ja kääntyi nopeasti ympäri tarttuen ovenkahvasta lujasti kiinni tarkoituksenaan vilahtaa ulos pienestäkin raosta.
“Muuten Yusuke!” Ruiza naurahti nähden toisen jäykistyvän toisesta pysäytyksestä.
“Kerro myös Dielle terveisiä! Sano hänelle, että hän on aina tervetullut muistelemaan hikisiä menneitä kanssani!”
Asevastaava purskahti nauruun johtajansa kanssa, mutta toimitusjohtaja vain pyöräytti silmiään tahtomatta uskoa tätä mahdolliseksi. Hirokikin huokaisi tavallista raskaammin, vaikkakin hymyili heti sen jälkeen, kun Tsunehito ilmoitti suoraan, ettei Tokion yakuzan kakkosmiehellä ollut mitään asiaa hänen kotiinsa.
“Tsunehito, älä nyt ole niin ahdasmielinen!” kolmikon vaalein koetti rauhoitella etsivää.
“Die on loistava petikumppani ja uskoisin, että hän on oppinut Shinyan kuumana rakastajana yhtä sun toista, jota voisi hyödyntää kimppakivana!”

Tästä alkoi sellainen keskustelun vilinä, ettei kukaan baarimikoista olisi voinut uskoa kenenkään alkavan noin tarkkaa analysoimaan punapäisen punkkarin petitaitoja. Hitaasti, edelleen hämmentyneenä ja järkyttyneenä tapahtuneesta ja kuulemastaan Yusuke kääntyi, avasi oven ja sulki sen perässään kadoten takahuoneeseen. Tämä ei kuitenkaan juossut takaovelle, vaan käveli hitaasti, kuin aivot olisivat jääneet jumittamaan jokaisen askeleen kohdalla pahemmin kuin lagaava kone.
Oven sulkeuduttua oli vain muutama minuutti hiljaista, kunnes lähes kaikki niin miehet kuin naiset purskahtivat avonaiseen nauruun osan hakiessa jostain tukea. Shinyan urkkijan ilmeen näkeminen oli vain jotain sen arvoista, että siitä olisi kannattanut maksaa hyväkin hinta, kun Asagi kohteliaasti päätti lähettää rakkaalle kollegalleen terveisiä.
“Hide-zou, mitä tuo äskeinen oli?” Seth kysyi silmät pyöreänä rakkaaltaan saaden Reitan välittömästi vierelleen kysymään katseellaan sitä samaa.
“Ei mitään erikoista”, Hide-zou vastasi kuivaillen pitkästä aikaa naurun kyyneleitään.
“Asagi halusi taas vaihteeksi taas pelotella viattomia baarimikkoja.”
“Kutsutko sinä häntä viattomaksi tuon esityksen jälkeen?” mustasilmäinen nojasi kevyesti kakkosmiehensä olkapäähän pitäen yhä rakastajaansa lähellään.
“Kaikkea muuta! Minusta tuntuu, että Shinya tykkää palkata hyvin tuhmia ihmisiä urkkijoikseen.”
“Urkkijoikseen?” nenärättinen kysyi hyvin hiljaa ja hitaasti.
“Onko Yusuke Shinya-saman urkkija?”

“Mistä tiedät, Asagi?” Hiko nojasi baaritiskiin näyttäen todella hämmentyneeltä.
“Mana sai sen selville, kun hän vielä työskenteli minulle”, yakuza loi rakastajaansa ihailevan katseen tämän hymyillessä onnellisena saamastaan huomiosta.
“Hän kertoi erään Gratterin baarimikon, jonka nimi sattumoisin oli Yusuke, toimittavan tietoja Shinyalle ja siitä lähtien olemme pitäneet häntä silmällä.”
“Yusuke on siis Shinya-saman urkkija?” Yoshiki konttasi baaritiskiä pitkin lähemmäksi huomaamatta lainkaan takapuoltaan seuraavia katseita.
Kyllähän Exo-chika oli epäillyt heidän kanssaan Yusuken olevan varsin syvällä jonkin mafian puuhissa, mutta he eivät olleet edes uskoneet, että kolkkokasvoinen työtoverinsa saattaisi palvella Tokion isoa herraa.
“Miksi hän sitten soitti minulle mukamas nimettömänä ja käski ilmoittamaan omalle yakuzalleni, että teidän miehenne oli ampunut Reitaa?”
“Ken tietää”, Hide-zou kohautti olkiaan.
“Ehkä hän halusi omalla tavallaan koettaa pelastaa tärkeän ihmisen hengen.”
Ruskeankellertävät silmät katsoivat merkitsevästi, mutta silti ystävällisesti piikkipäistä, joka hätkähti hämmentyneenä. Tuota hän ei ollut osannut odottaa, jos mitään muutakaan. Teräväpiirteinen vihjasi varsin suoraan kolkkokasvoisen iskeneen silmänsä työtoveriinsa, vaikka he olivat eri puolilla ja vielä toinen tiesi sen liiankin hyvin. Mitähän hänen pitäisi nyt tehdä?
“Anna Yusukelle toki mahdollisuus, Reita”, pantterimainen sipaisi naamioituneen poskea sormellaan.
“Saatamme hyötyä siitä eikä hän vaikuta lainkaan pahalta – oikeastaan teidän leikkinne näytti hyvin kivalta.”

Seth purskahti nauruun nähdessään ystävänsä liinan alta esiin hiipivän punan eikä Manakaan voinut olla virnistämättä huomatessaan baarimikon punastuvan varsin suorasta ilmauksesta, että tällä ja tämän työtoverilla synkkasi. Kirjanpitäjä ei voinut myöskään vastustaa kiusausta kaivaa kännykkäänsä esiin ja napata sillä kuvaa ystävänsä kasvoista, koska tämä ei ollut koskaan aikaisemmin punastunut mistään seksuaalisesta vihjeestä.
“Yhden sun toisen kannattaisi antaa toisilleen uuden mahdollisuuden”, Hide-zou nyökkäsi hymyillen katsoessaan kultansa kameraleikkejä ja otti kätensä nyrkissä taskustaan.
Sirosti käsi siirtyi Asagin puvun taskulle pudottaen sinne jotain, että vain rikollisjärjestön johtaja huomasi sen. Sen kummempia mietteitä mustatukkainen laittoi käden taskuunsa ja hätkähti pienesti tuntiessaan tutun, pienen rasian sormissaan. Pidempi käänsi hermostuneen katseensa toimitusjohtajaan tämän katsoessa ystäväänsä merkitsevästi kulmiensa alta.
“Joidenkin kannattaisi antaa ennen kaikkea itselleen uuden mahdollisuuden”, ruskeahiuksinen lisäsi saaden piikkipäältä, räväkimmiltä sekä muutamalta muulta kysyviä katseitaan.
“Ehkä”, yakuza sanoi hiukan hiljempaa puristaen rasiaan nyrkkinsä sisään jännittyneenä.
“Vain yrittämällä uudelleen luottaen itseensä ja ystäviinsä voi onnistua”, liikemies huomautti ja suukotti rakkaansa kalpeata poskea näyttäen sillä tavalla puhuvansa omasta kokemuksestaan.
Silmäkulmastaan voimakasleukainen vilkaisi Köziä ja K:ta nyökäten näille pienen kiitoksen näiden räpäyttäessä kerran yhtä aikaa silmiään. Kummankin pää liikahti sentin alemmas, kunnes katse suuntautui jälleen tutusti eteen. He kyllä tiesivät, että kakkosmies kiitti heitä erään tavaran etsimisestä.

“Reita, mitä jos tekisit pienet erikoisuudet koko väelle?” avustaja kysyi yllättäen vilkaistuaan ensin kysyvästi rakastaan.
“Koko väelle?” vaaleaverikön silmät laajenivat epäuskoisesti.
“Juu”, kalpein hymyili viehättävästi ystävälleen.
“Koko väelle!?” järkytyksen kiljaisu pakeni miehen huulilta tämän kadotessa melkein baaritiskin taakse.
“Niin, eli hopi hopi”, kirjanpitäjä virnisti kiertäen koko baaritiskin toiselle puolelle.
“Minä kyllä autan ja Hikokin varmaan voisi ojentaa auttavan kätensä?” nuorukainen katsoi kysyvästi puhuteltua tämän naurahtaessa huvittuneena.
“Enkö muka ole tehnyt jo tarpeeksi paljon töitä?” nainen huomautti vitsaillen nyökäten samassa Omin avukseen.
He tarvitsivat kipeästi nopeata pullojen avausta.
Yoshiki ymmärsi nopeasti yskän hypäten itsekin avuksi, kun naisurkkija ja puna-mustahiuksinen pinosivat pitkiä rivejä isoja laseja baarimikkojen taas täyttäessä niitä erilaisilla juomilla mestarivarkaan saadessa aina pulloja vinhaa vauhtia avattua.

Uusi kappale lähti soimaan, mutta tällä kertaa se oli hiukan hitaampi, vaikkei mikään hidas kuitenkaan.
“Hiroki, Tsune – alkakaa tulla!” Ruiza kiskaisi samassa rakkaansa mukanaan tanssilattialle, jossa monet mafiamiehet heiluivatkin osan ollessa jo juovuksissa.
Kolmikon laihat vartalot liikkuivat pehmeästi punaisten, sinisten, vihreiden, liilojen ja keltaisten valojen kanssa välkevalon syttyessä välillä saamaan liikkeet näyttämään hitaammilta. Parittaja sai kolmikon pisimpänä toimittaa herrasmiehen roolia ja tämä suoriutuikin siitä varsin mallikelpoisesti sipaisten aina salakavalasti rakkaittensa reittä, alaselkää tai muuta kohtaa vihjaavasti.
“Mukavaa, että kaikilla on hauskaa”, Mana antoi katseensa kiertää baaria läpi heidän odotellessa juomia, joissa tulisi hiukan kestämään.
“Kai sinulla on hauskaa?” Asagi katsoi kysyvästi rakastaan sormusrasian painaessa taskussa.
“On – enemmänkin”, entinen soluttautuja naurahti kysymykselle kallistaen hiukan päätään paljastaen vaaleaa kaulaansa.
“Minusta on ihana olla täällä teidän kanssa. Vielä ihanampaa on olla tässä sinun kanssasi.”
“Mukava kuulla”, täyteläiset huulet suukottivat norsunluunvaaleata kaulaa nousten siitä huulille.
“Haluaisitko tanssia?”

Mustahiuksinen katsoi mustia silmiä hymyillen nyökäten pienesti. Tottuneen kavaljeerin tavoin pidempi tarttui rakastajaansa hellästi kädestä johdattaen tämän tanssilattialle ihmisten tehdessä kunnioittavasti tilaa. Varmalla otteella vanhempi pyöräytti vaatesuunnittelijaa hiukan kätensä alta kietoen samassa itseään vasten. Sama musiikki soi vielä hetken heidän nauttiessa toistensa vartaloista ja toisiaan myötäilevistä pehmeistä liikkeistä. Tuntui, kuin maailmassa ei olisi muita, kuin he – tai siis naisellisemmasta tuntui siltä, mutta yakuza oli turhankin tietoinen ystävänsä katseesta. Muutaman kerran mies vilkaisi entistä rakastaan hakien neuvoa, jota ei kuitenkaan annettu. Liikemies oli tehnyt varsin selväksi, että tänään oli tehtävä elämää suurempia kysymyksiä, mutta pantterimaisella ei ollut mitään hajua siitä, miten hänen kuuluisi toimia. Hän oli viimeisistä viikoista huolimatta yhä epävarma. Pitäisikö vain mennä tässä kaikkien edessä polvilleen tai johdattaa toinen vaikka jonnekin syrjemmälle? Olisiko parasta kysyä vain suoraan, vai ensin pohjustaa kunnon rakkaudentunnustuksilla, mitä leviteltiin elokuvissa ja Ain lukemissa romanttisissa huuhaakirjoissa? Miten hänen edes pitäisi kysyä? Kliseinen mennäänkö naimisiin, kuulosti jotenkin ääliömäiseltä ja tuletko vaimokseni saisi laihemman varmasti pitämään kosintaa outona vitsinä. Oli siinä hänellä paras ystävä, kun ei tarjonnut lainkaan auttavaa kättä, vaan vaativan katseen!

Kappale vaihtui ilmeisesti Jyoun ja Isshin pienen riidan jälkeen hitaaksi lauluksi, jossa laulettiin siitä, miten rakastaman ihmisen kosketus vei taivaaseen ja sai sydämen lyömään kovaa. Asagin sydän ainakin löi tuhatta ja sataa, kun Mana vei kätensä hänen niskansa taakse ja katsoi lempeästi siniharmailla silmillään hänen omia silmiään. Kädet laskeutuivat entisen vakoojan alaselälle vailla varsinaista hipelöintiä – vanhempi pelkäsi kätensä hikiontuneen hermoillusta, eikä tahmea kosketus nyt tosiaankaan sopinut tilanteeseen. Kaksikko ei huomannut lainkaan, kun väki heidän ympärillään väheni, kun yakuzan lähimmät miehet antoivat hiljaisen käskyn jättää heidät kaksin. Tuskin se olisi heitä edes haitannut, koska usein alaiset halusivat nähdä johtajansa tanssivan rakastettunsa kanssa. Kuka nyt lähtisi epäilemään mitään muuta?

Muutaman kerran pantterimainen pyöräytti lyhempää kätensä alta vetäen hellästi takaisin vartaloaan vasten. Vaatesuunnittelija nojasi päällään vahvaa olkapäätä vasten pitäen silmiään suljettuna. Hän oli niin onnellinen siitä, kun sai olla jälleen kultansa rinnalla. Seth oli ollut oikeassa; aikaisemmat päivät olivat ilmeisesti olleet väärinkäsitystä, joka Sayuri oli lietsonut. Asagi rakasti häntä yhä eikä halveksinut tai pitänyt likaisena. Ei tämä varmasti koskaan unohtaisi Tetsua, kuten ei hänkään, muttei pidempi ainakaan kantanut siitä enää kaunaa.

Rikollisjärjestön johtaja nuuhkaisi hiukan mustia hiuksia tietämättä vieläkään, mitä hänen pitäisi tehdä.
“Mana?” mies kysyi hiljaa tanssin lomassa.
“Niin mitä, Asagi?” entinen soluttautuja kohotti päätään katsoen mustia silmiä kysyvästi.
“Tuota…”, vanhemman katse laskeutui heidän väliinsä.
“Kun sinä silloin palattuasi sanoit rakastavasi minua ja myöhemminkin sen jälkeen, kuten tänä iltana… Oliko se varmasti totta?” pantterimainen nosti katseen meikanneisiin kasvoihin heidän jatkaessa pientä pyörintäänsä.
Yakuzan pieneksi hämmennykseksi naamioitunut vain hymyili hänelle vieden käden silittämään tasaista poskeaan.
“Minä en valehtele tässä asiassa, Asagi”, Mana vastasi hellästi päättäen toteuttaa Sethin sanat eli kertoa suoraan.
“Se oli silloin totta ja niin se on nytkin. Minä rakastan sinua oikeasti ja haluan sinun tietävän sen. Jos koskaan, milloinkaan epäilet sitä, tai sinua vaivaa jokin muun, haluaisin sinun kertovan siitä suoraan minulle”, laihempi henkäisi syvään keräten ajatuksiaan.
“Minä haluan olla sinun miehesi, joka on tukenasi ja jolle voi jakaa huolensa.”
“Sitä sinä olet”, mustatukkainen pyöräytti hellästi rakastajaansa jälleen kätensä alta, mutta vetikin tämän selkä edellä itseään vasten.
“Jos sinä haluat sitä, olet minulle paljon enemmänkin”, mies kuiskasi käheästi mustien hiusten alla piilottelevaan korvaan.
“Haluan”, lyhempi tunsi, kun toinen käsi laskeutui hellästi lantion ympärille toinen kadotessa kokonaan jonnekin.
“Hyvä”, pantterimainen painoi pienen suukon päälaelle.
“Mana, sulje silmäsi.”
“Miksi?” naisellisempi aikoi kääntyä, mutta hänen ei annettu.
“Koska minä pyydän”, lantiolle kietoutunut käsi painoi hellästi laihempaa itseään vasten.
“Kiltti?”
Vaatesuunnittelija harkitsi hetken ajan huomauttavansa siitä, ettei nyt ollut koskaan ollut erityisemmin kiltti, mutta päätti antaa asian olla. Silmät sulkeutuivat ja mustat paksut ripset painuivat vaaleata ihoa vasten pienen henkäyksen myötä. Mies kuuli, kun kappale loppui, mutta tämän hämmennykseksi se alkoi välittömästi soimaan uudelleen – oliko joku painanut vahingossa toistonappia?

Asagi vei vapaan kätensä taskuun ja avasi varovaisesti sormuskotelon. Näppärästi sormet saivat otettua sormuksen erilleen rasiastaan. Hitaasti valkokultainen sormus, jossa oli iso, valkoinen timantti, ilmestyi esiin mustan puvun alta. Hellästi pidempi nosti rakastajansa vasemman käden ilmaan eristäen nimettömän muista sormista omilla sormillaan. Vartalo tunsi, kuinka nuorempi jännittyi yllättäen häntä vasten, mutta se ei kuitenkaan pysäyttänyt miestä. Hän ei halunnut pysähtyä enää – tämä oli oikein.

Yakuza pujotti sulavasti kihlasormuksen mustahiuksisen nimettömään tämän avatessa samassa silmänsä hämmentyneenä, että olisi varmasti kaatunut lattialle, ellei toinen olisi pidellyt häntä pystyssä. Katse kääntyi samassa kohotettuun käteen siniharmaiden silmien jäädessä tuijottamaan useampien kymmenien karaattien timanttia, joka kimalsi kirkkaissa valoissa kauniimmin kuin missään muussa korussa. Naisellisempi veti terävästi henkeään kääntyen katsomaan rakastaan, joka vei samassa sormen maalatuille huulille kieltäen tätä sanomasta mitään vielä.
“Mana, minä rakastan sinua”, Asagi sanoi hellästi turhia koreilematta, koska se oli vain totuus, joka ei muuttuisi siitä mitenkään.
“Haluan elää kanssasi koko loppuelämäni – vain ja yksinomaan sinun kanssasi…”, mustat silmät katsoivat lyhemmän kasvoja hakien niistä vastausta kysymykseensä, joka sai hänen vatsansa heittämään melkein kuperkeikkaa jännityksestä.
“Haluatko sinä elää minun kanssani loppuelämäsi?”

Naamioituneen silmät eivät räpsähtäneetkään tämän tuijottaessa pantterimaisen silmiä tai oikeastaan täyteläisiä huulia, jotka olivat juuri kuiskanneet jotain ennen kuulumatonta. Miehestä tuntui, että hän oli kuullut pahasti väärin, koska tämä ei voinut olla mahdollista – ei toinen voinut olla tosissaan!
Silti hänen nimettömässään oli kallis kihlasormus, joka oli juuri oikean kokoinen. Se ei voinut olla sattumaa, mutta mitä hän nyt tekisi?
Yakuzan sydän hakkasi nopeasti, että se oli hypätä ulos kurkusta täysin luvatta, minkä takia mies puristi huuliaan tiukasti yhteen. Mustat silmät vain odottivat korvien kanssa vastausta, joka tuntui jäävän täysin saamatta.
Viimein nuorempi reagoi. Meikannut sulki silmänsä vetäen syvään henkeä keräten ajatuksiaan. Hitaasti punatuille huulille kaareutui onnellinen hymy, kun siniharmaat silmät aukesivat kostuneina katsomaan pidempäänsä.
“Haluan”, Mana huokaisi hiljaa katsahtaen hetkeksi lattiaa.

Nyt rikollisjärjestön johtajasta tuntui, että hänen sydämensä pysähtyi. Jalat olivat pettää alta ja tekivätkin niin polvien koukistuessa hiukan. Pää kallistui hakemaan laihemman katsetta omiin silmiinsä vanhemman näyttäessä kerta kaikkiaan typertyneeltä.
“Mitä?” sielunpeilit lähes seisoivat epäuskoisina päässä.
Kysymys oli niin hämmentynyt, ettei entinen soluttautuja voinut kuin purskahtaa nauruun.

“Kyllä, Asagi!” vaatesuunnittelija nauroi puristaen vasemmassa kädessään olevaa kättä.
“Minä haluan mennä kanssasi naimisiin”, meikannut halasi sulhastaan lämpimästi pyyhkäisten samalla poskelleen valuneen kyyneleen tämän puvun takkiin.
Asagi vain seisoi paikallaan tuntumatta tajuavan tilannetta lainkaan. Vähitellen sanat kuitenkin pääsivät järkytyksen läpi eikä sormusta ollut heitetty vasten kasvoja, mikä tarkoitti sitä, että se oli yhä vaaleassa nimettömässä. Kädet kietoutuivat Manan ympärille melkein kuristavasti, kunnes nousivat naisellisemman kasvoille tuoden ne lähemmäs omia kasvojaan. Huulet painautuivat toisiaan vasten eivätkä he voineet sille mitään, että suutelivat kuin olisivat hukkumassa. He olisivat aina yhdessä, täysin erottamattomina – kohta lainkin voimalla – eikä mikään tehnyt heistä sen onnellisempia tai hullumpia enää.

Korvat kuulivat hurraahuutoja ja valtavat taputukset, että he tajusivat vilkaista ympärilleen. Jengiläiset vislasivat ja osa hakkasi seiniä ja huonekaluja saadakseen lisää meteliä aikaiseksi. Shou veti kunnon intiaanihuudot ja Tatsuroukin innostui hyppäämään pystyyn kaulailemaan jopa erästä itselleen tuntematonta tyyppiä Satochin vain nauraessa iloisena tästä kaikesta. Jun seisoi vakavana punapäisen lääkärin vieressä, mutta tämä nyökkäsi hymyillen johtajalleen tietäen kaiken päättyneen rukousten ja toiveiden mukaan. Nishikawa kohotti juomaansa ylös ilmaan saaden kaikki muut noudattamaan esimerkkiään. Hyde ojensi vielä viimeiset juomat muutamalle muulle mafiamiehelle Atsushin virnistellessä Naon kanssa. Jyou ja Isshi nojailivat tiskijukan kopin ovensuussa katsellen tapahtumien kulkua hymyillen. He olivat laittaneet volyymit nollille, jotta saisivat juhlia tätä ainutlaatuista hetkeä rauhassa. Reita ja Yoshiki olivat hämmentyneitä tapahtuneesta, vaikka niin Andro ja Seth olivat vihjanneet, että jotain tärkeää pitäisi tapahtua. Hiroki piti tutusti rakkaitaan kummassakin kainalossaan, vaikka se oli hankalaa, kun Ruiza ja hyppi pahemmin kuin hyppyrotta, vaikka Tsunehito yritti tätä rauhoittaa – eipä tosin etsiväkään innostuneena kovinkaan rauhallinen ollut.

Hide-zou sen sijaan nojasi baaritiskiä vasten pitäen rakastaan kädestä kiinni. Ruskeankellertävät silmät katsoivat parasta ystäväänsä hymyillen. Mies oli onnellinen entisen rakkaansa puolesta, vaikkei voinut, kuin miettiä sitä, että tuo sormus olisi saattanut toisissa olosuhteissa olla hänen. Sen tiesi myös pantterimainen tämän vilkaistessa ystäväänsä hiukan haikeasti, mutta silti onnellisena kihlauksestaan. Ei tosin toimitusjohtajakaan jäisi katumaan sitä, että oli auttanut hiukan sielunveljeään. Sen hän tiesi, kun Seth puristi hellästi hänen kättään vilkaisten sitten merkitsevästi henkivartijoita, jotka olivat kaivaneet nenäliinat esiin.
“Malja!” Hide-zou kohotti lujan äänensä kovaan huutoon, kun Reita kiidätti yakuzalle ja tämän kihlatulle heidän juomansa hakien sitten oman lasinsa.
“Asagille ja Manalle!”
“ASAGILLE JA MANALLE!” kaikki kajauttivat yhtä aikaan saaden pariskunnan purskahtamaan jälleen onnelliseen nauruun punan lehahtaessa kummankin poskille.
Lasit nousivat huulille jokaisen kulauttaessa kunnolla juomaa kurkusta alas. Osa päätti jättää maljan pieneen siemaukseen, mutta muutamat päättivät vetää drinkin ykkösellä.
“Isshi! Jyou! Musiikki päälle!” Ruiza huusi riemuissaan iskien tyhjän lasin puiselle tiskille saaden kannustavia huutoja.
“Orgiat pystyyn! Kaikki nai kaikkia!”

Notes:

Selityksiä:

* 110 000 jeniä = hiukan yli 900 euroa
140 000 jeniä = hiukan yli 1150 euroa
160 000 jeniä = hiukan yli 1300 euroa
200 000 jeniä = hiukan yli 1600 euroa,
240 000 jeniä = hiukan alle 2000 euroa
290 000 jeniä = melkein 2400 euroa
300 000 jeniä = hiukan alle 2500 euroa
340 000 jeniä = hiukan alle 2800 euroa
356 000 jeniä = hiukan yli 2900 euroa
400 000 jeniä = hiukan alle 3300 euroa
415 000 jeniä = hiukan yli 3400 euroa
438 000 jeniä = melkein 3600 euroa
470 000 jeniä = hiukan yli 3850 euroa
530 000 jeniä = hiukan yli 4300 euroa
550 000 jeniä = hiukan yli 4500 euroa
575 000 jeniä = hiukan yli 4700 euroa
580 000 jeniä = hiukan alle 4800 euroa
115 0000 jeniä = hiukan alle 9500 euroa
(5.7.2019)
* Viittaan tässä paljonkin menneisiin aikoihin. Mikäli huomasitte, Közi tarkkaili hyvin paljon Yusukea luvussa 6, kun Asagi jutteli Gratterissa Sethille, ja syy oli, että he tiesivät Yusukesta, vaikken kertonutkaan sitä
* Tässä luvussa soinut kappale – video ei liity asiaan mitenkään (vaikka pidänkin siitä kovasti)
* 50 karaattia painaa 10 grammaa. Arvo määrittyy niin kiven puhtauden kuin koon mukaan
* Sormus oli valkokultaa, koska minun mielestäni se on kauniimpi kuin kultakulta
* Ja sanotaanko näin, että kosinnat ovat hiukan hankalia ja vihaan tiettyjä kliseitä, mutta ei niitä voi ohittaakaan, koska kosinta on aina kliseinen – eihän se muuten olisi kosinta
* Näin 2019-2020 huomiona voisin sanoa, että tuossa lopun Asagista ja Hide-zousta tulee minulle mieleen Hamilton musikaalin kappale Satisfied

Prequel:
Särkymätön
LUKEAA VASTA TÄMÄN (49) LUVUN JÄLKEEN

Chapter 50: Jonkun voitto, toisen tappio

Kuten arvata saattoi, niitä kihlajaisia juhlittiin antaumuksella melkein aamuun asti. Osa mafiamiehistä sitten sammui baarin lattialle, kun taas jotkut veivät rakkaansa takaisin kotiin nukkumaan. Hide-zou jaksoi vain ravistella päätään ja vannoa, ettei enää ikinä järjestäisi tällaisia kännijuhlia, mikä vain sai limusiiniin siirtyvän Manan ja Asagin purskahtamaan nauruun. Tosin entinen soluttautuja nauroi vielä enemmän huomatessaan Sethin myrtyneen ilmeen.
“Ihan hyvinhän nytkin meni!” kirjanpitäjä protestoi rakkaansa ilmoitusta.
“Tapahtui kaikkea kivaa!”
“Ja mitähän kivaa?” vanhempi kohotti toista kulmakarvaansa haastavasti.
“Sinä puit silmälapun!” ilmoitus tuli niin pontevasti, että toimitusjohtaja purskahti vain raikuvaan nauruun niin tomerasta ilmeestä.
Käsi nousi koskettamaan mustaa nahkaista lätyskää silmän päällä. Tuntui hiukan oudolta liikkua kyklooppina, muttei enää kauaa sitäkään tarvinnut pitää. Katse siirtyi sitten takaisin siniseen silmään, joka katsoi hyvin tarmokkaasti takaisin, suorastaan vaatien uusinta kierrosta joissain toisessa baarissa.
“Kuule, tänä iltana voi tapahtua muutakin kivaa”, teräväpiirteinen murahti nopeasti ja kiskaisi samassa pidempänsä vasten itseään vieden kätensä harvinaisen röyhkeästi pitkän takin alle.
Kalpeamman kasvot lehahtivat hehkuvan punaisiksi, kun salakavalasti entisen varkaan käsi liukui kumpienkin housujen sisälle hyväilevää pakaroiden pehmeätä ihoa kenenkään muun sitä kuitenkaan huomaamatta. Suloinen mutina pääsi ilmoille ruskeahiuksisen hymyillessä lempeästi rakkaalleen lopettamatta kuitenkaan silittävää kosketustaan. Hänen rakkaansa oli vain niin suloinen tapaus, kun jaksoi vieläkin punastella.
Etusormi kosketti hellästi avustajan aukkoa saaden tämän värähtämään odotettua kosketusta. Posket hehkuivat punaisina niin alkoholin ja hyväilyn vaikutuksesta saaden nuorukaisen valahtamaan hartiakkaamman käsivarsille. Ruskeankellertäväsilmäinen hymähti pienesti, kun painoi laihaa vartaloa vasten itseään, kun pidemmän sormet tutkivat kauluspaidan nappeja saaden pienen tappelun jälkeen muutaman ylimmän auki. Huulet hapuilivat täyteläisiä vastapareja, jotka ahmaisivat varsin ahnaasti kielen ja huulet. Hyvin pian he saivat kuitenkin muistutuksen liiankin tutusta lupauksesta ja jotkut mafiamiehet sitten huikkasivat niiden hotellien hyvistä puolista saaden rakastavaiset purskahtamaan nauruun. Muutama sana vielä vaihdettiin, mutta pian kuitenkin kaksikko siirtyi kotiin pitämään huolen siitä, että se kiva jatkuisi vielä ainakin muutaman tunnin.

Loppu hyvin, kaikki hyvin – vai mitä voisi luulla? Ainakin Manan mielestä kaikki oli nyt enemmän kuin hyvin, koska Burutendoulle saavuttaessa Sayuria ei näkynyt missään ja kaikki tämän tavarat olivat kadonneet teille tietämättömille. Uruhankin tavarat olivat kadonneet ja pian Jyou soitti ympäri kännissä kertoen nähneensä näkyjä, koska heidän tukikohdastaan, jossa muun muassa Tatsurou ja Satochi asuivat, olivat kaikki Nagoyan paskiaiset häipyneet autoineen. Yllättävää kyllä yksikään heidän omista tavaroistaan ei ollut kadonnut, vaan nämä olivat jopa siivonneet jälkeensä. Aivan kuin se ei olisi jo saanut yakuzaa hämmennyksiin, hänen kihlattunsa tuli pian pienen kirjekuoren kanssa makuuhuoneesta kertoen sen löytyneen mustatukan tyynyltä. Turhankin tuttu käsiala kaikista papereista ja lapsuuden aikaisista kirjeistä opettajille sai rikollisjärjestön johtajaa hätkähtämään ja jopa repimään paperia auki lukeakseen viestin, jonka Sayuri oli osoittanut kummallekin pojalleen.

“Asagi ja Hide-zou

Olen teistä enemmän kuin ylpeä, erityisesti sinusta, Asagi. Sinusta on kasvanut vahva mies ja isäsi olisi enemmän kuin ylpeä, jos olisi elossa ja saisi sanoa sinua omaksi pojakseen. Sinulla on hyviä ystäviä, kuten Hide-zou, jotka seisovat rinnallasi viimeiseen saakka. Pidä heistä lujasti kiinni äläkä koskaan päästä irti.
Pitäkää huolta toisistanne ja Hikarusta sekä Gacktosta. Katsokaa jatkuvasti ympärillenne, koska koskaan ei tiedä, milloin joku päättää iskeä.

Toivottavasti kuulen vielä teistä, rakkaat lapseni, kaiken tekemäni jälkeen. Toivon, että ymmärrätte minun halunneen vain teidän parastanne. Uskoin tehneeni onnen, mutta nyt näen totuuden ja toivon – rukoilen – teidän näkevän kuitenkin aikaisempien tekojeni taakse.

Rakastan teitä kaikkia aivan mielettömästi enkä halua menettää teitä, kuten olen jo menettänyt monet minulle rakkaat ihmiset.
Antakaa anteeksi ja tulkaa onnellisiksi.

Rakkaudella
Sayuri”

Asagi oli kieltämättä pahoillaan, kun ei päässyt kertomaan äidilleen kihlauksestaan kasvotusten. Kotiin saavuttuaan hän oli kuitenkin omalla tavallaan helpottunut. Raskas taakka oli viimein pudonnut pois hänen hartioiltaan, mutta äitinsä jättämä viesti sai hänet hiukan onnettomaksi. Mitä muutakaan mustatukkainen olisi voinut olla, kun viimein sai kuulla sen, mitä oli aina halunnut kuulla: hänen äitinsä oli ylpeä lapsestaan juuri sellaisena, kun hän oli.
Mana kietoi samassa kätensä rakkaansa ympärille miehen laskiessa kirjeen kädestään ja halasi lempeästi suukottaen poskea. Kauniskasvoinen oli lukenut viestiä pidemmän olan yli eikä voinut kuin ihmetellä, mikä oli muuttanut naisen asenteen. Pantterimainen asetti kirjeen kuorineen keittiön pöydälle, jossa olivat Hide-zoun avainkortti ja avain ylimpään kerrokseen. Yakuza tiesi nyt varmasti entisen rakkaansa suunnitelleen tämän kaiken. Eipä hänellä ollut mitään ideaa suunnitelman alkuperäisistä keksijöistä, jotka Burutendoulle palatessaan olivat siirtyneen välittömästi punapään huoneeseen suunnittelemaa ovelaa suunnitelmaa, jonka avulla tuhoaisivat mafiamiestensä muutamat kamerat, joissa oli kyseenalaistettavia todisteita heistä. Ei rikollisjärjestön johtaja olisi henkivartijoistaan tai näiden suunnitelmistaan jaksanut välittää tai edes suuttua, mies oli vain niin onnellinen kääntyessään ympäri halaamaan laihempaa tiukasti. Huulet painuivat toisiaan vasten kummankin sulkiessa silmänsä pystyäkseen vain tuntemaan kaiken – näkö oli turhankin yliarvostettu aisti tässä kohdassa. Vanhempi otti hellästi vaatesuunnittelijan vasemman käden omaansa ja tutkaili sormillaan nimetöntä, jossa timanttinen kihlasormus edelleen oli. Mustasilmäisen oli vain jotenkin vaikea uskoa tätä kaikkea mahdolliseksi. Miten onnekas hän olikaan, kun saisi pitää entisen vakoojan lähellä itseään koko loppuelämän ajan.

Pirullinen hymy kaartui hyvin nopeasti Asagin huulille hänen keskeyttäessä suudelman. Mana katsoi hetken aikaa hämmentyneenä komeita kasvoja, kunnes kiljaisi pienesti, kun lattia katosi jalkojen alta. Rikollisjärjestön johtaja kantoi tyynesti tulevan “morsiamensa” makuukamariin iskien silmää nukkuville lemmikeille, jotka haukottelivat tyytyväisenä siihen, että omituinen ilta oli saanut mukavan lopetukselle, mutta nopeasti kumpikin käänsi vain kylkeään aikomatta katsoa, kuinka jokainen kohta norsunluunvaaleasta ihosta suudeltiin useampaan kertaan, kun vaatteet liukuivat pehmeästi kauniiden vartaloiden päältä lattialle. Hyvinkin pian huone näytti heidän silmissään vaaleanpunaiselta Manan puristaessa rengastetulla kädellään Asagin kättä vannoen mielessään, ettei antaisi minkään tai kenenkään tulla enää koskaan heidän välilleen.

Seuraavana aamuna Asagi sitten astui velvollisuutensa takia alakertaan kertomaan muulle haaremilleen kihlauksestaan ja sen seurauksista Kamijon antaessa parhaan tukensa tälle. Uutinen tuli täytenä yllätyksenä viime aikojen takia kolmelle naiselle näiden vain tuijottaessa kalventuneina eteensä. Yakuza lupasi kyllä nopeasti huolehtia heistä jokaisesta ja vannoi vielä, ettei keneltäkään puuttuisi mitään heidän koko loppuelämiensä aikana, vaan he pääsisivät elämässään täsmälleen haluamaansa suuntaan. Kaori suhtautui kuulemaansa varsin hyvin, olihan tämä viisaana naisena osannut jo päätellä yhtä sun toista tulevasta – vaikkakin oli arvellut tämän tapahtuvan vasta vuosien päästä. Namielle kihlaus tuli kuitenkin yllätyksenä, järkyttävänä sellaisena. Pisimmän naisen löyhyttäessä ilmaa ruskettuneimman kasvoille, Ai taas jäi istumaan surkeana sohvan nurkkaan itkemään omalla tavallaan onnellista, mutta silti surullista tapahtumaa.
Asiat niin haaremin kesken kuin mafian sisällä kuitenkin selvisivät varsin hyvin, mutta sekin oli vain mielipidekysymys. Se selvisi varsin ytimekkäästi, kun muutaman päivän päästä Kaya soitti johtajalleen:
“Äitisi on tullut hulluksi!”

Hyvin nopeasti mustatukalle selvisi, että Sayuri oli palannut Nagoyaan, mutta ei missään nimessä tyhjänpanttina istuskelemaan tai pelaamaan muiden alamaailman eläkeläisten kanssa shogia. Alamaailman todellinen kuningatar nimittäin oli ensitöikseen etsinyt käsiinsä poikansa vakoojat ja muut miehet, jotka oli käsketty seuraamaan Rukan tekemisiä, vaikkakin etäältä. Seuraavaksi lesken käskynvaltaan joutuivat kaikki Nagoyassa olevat Klahan miehet, sitten Exo-chikan ja viimeisenä Shinyan tämän napatessa heikäläisiä omalta alueeltaan kuin nämä olisivat olleet maassa olevia pieniä, värillisiä kiviä. Mitäpä nuo miehet olisivat voineet muuta tehdä, kuin totella, kun mustahiuksinen sanoi paremmin aseistautuneiden miestensä keskeltä, että nyt he tottelisivat hänen käskyjään.
“Sayuri lähetti osan meistä miestensä kanssa ottamaan selville jokaisen, joka kulkee Rukan lipun alla eikä käsky olisi voinut olla yhtään selkeämpi”, pantterimaisen soluttautuja selosti tietäen tapahtumat niin Rukan kuin Sayurin kannalta turhankin hyvin.

Tapa. Yksi maailman julmimmista ja yksinkertaisimmista käskyistä, minkä jokainen ymmärsi, kun se sanottiin kylmästi vailla suurta kiihkoa tai raivoa. Legendan ääni oli ollut tasainen ja varma tämän lähettäessä joukot iskemään Rukan kimppuun ja etsimään tämän salaperäisen tukijan, josta ei ollut vieläkään kuulunut yhtään mitään henkilöllisyydestä tai todellisista päämääristä.
Sitä käskyä kuunneltiin hyvin uskollisesti ja kuuliaisesti alamaailmassa levitessä huhuja sekä vuosisadan villimpiä tarinoita julmista teoista ja kohtaloista. Sayuri kulki eteenpäin jättäen taakseen verisiä ruumiita, joita kauhisteltiin iltapäivälehtiä myöten poliisien saadessa jälleen haukut niskaansa, kun eivät löytäneet mitään, jonka avulla edes epäillä jotakuta.

Kuten arvata saattoi, aikaahan kului silti aina jonkin verran, vaikka Sayuri oli kaikkien hämmästykseksi ottanut ohjat. Muutaman viikon sisällä Kayan puhelusta kaikki Japanin rikollisjärjestöt haukkoivat kuitenkin henkeään, kun kaikille tapahtumista tietoisille selvisi suuri käänne, jota oli jo jonkin aikaa odoteltu, ja jonka lesken poika sai ensimmäisenä tietää kaikista ihmisistä.
“Uruha ampui Rukan kakkosmiehen”, Kaya kertoi äänen väristessä järkytyksestä ja suorasta kunnioituksesta.
“Sayuri päätti iskeä Rukaa vyön alle ja asettua houkutuslinnuksi tämän lähimmille miehille näiden päättäessä ilmeisesti kostaa kokemansa iskut. He iskivät eräällä kujalla limusiinin kimppuun, mutta löysivätkin vain nuken ja lapun, jossa pyydettiin katsomaan taakseen. Seuraavassa hetkessä Uruha ampui Rukan kakkosmiehen aivot oven lasiin, josta joutuikin pesemään myöhemmin hyvin ison tahran pois… Se tilanne… kaikki täällä Nagoyassa tapahtuva…” Soluttautuja veti syvään henkeä koettaen koota ajatuksiaan.
“Asagi, kaikki täällä on pelkkää teurastusta – Sayuri ei syö eikä nuku kunnolla, koska suunnittelee vain Rukan tuomionpäivää ja muistuttaa kaikille, kuka onkaan meidän, koko alamaailman todellinen valtiatar. Mitä te oikein olette sanoneet hänelle?”

Siihen Asagi ei osannut vastata mitään. Hän ei edes huomannut, kun Omi, Hiko ja muut kelmienkerhosta aina kauhusta kankeata Sethiä myöten käänsivät kysyvät katseensa Hide-zouhun ja Köziin sekä K:hon näiden kuitenkaan sanomatta sanaakaan. He eivät kertoneet mitään. Edes kolmikon huulet eivät raottuneet minkäänlaiseen selitykseen, vaikka vilkaistessa toisiaan tiesivät heidän tietävän enemmän kuin kukaan muu. Tosin, kakkosmiehellekin monet asiat tulivat hyvinkin suurina yllätyksinä. Sayurin lähdöstä sekä Asagin ja Manan kihlauksesta oli kulunut alle kuukausi, kun se viimein tapahtui. Kaikki pysähtyi yhteen ainoaan laukaukseen. Laukaukseen, joka oli ammuttu vain yhdestä syystä: halusta suojella jotain rakasta – lapsiaan.

Alamaailmassa kuului käheitä kuiskauksia, jotka kertoivat Rukan kohdanneen loppunsa suoraan Sayurin käsistä eikä nuoren miehen kuolema ollut kovin kaunis. Mitä Kuro Kagen johtomiesten alaiset myöhemmin kertoivat, kuului, että leski oli viiden mafian miesten kanssa iskenyt lujasti Rukaa vastaan ja tämä oli kauhuissaan päättänyt paeta miehineen. Näitä oli sitten helposti yksi kerrallaan napsittu pois tieltä, kun joukkio oli kääntänyt pelosta typerinä selkänsä vihollisille. Osa uhittelijan joukoissa kulkeneista miehistä oli kuitenkin kadonnut jälkiä jättämättä eikä kenelläkään ollut heistä oikeastaan mitään tietoa eikä siitä ollut välitettykään – tähtäimessä olikin ollut iso pomo. Lopulta Rukan kohtaloksi oli tullut yksinkertainen nurkkaan ajo ja ruumiiden keskellä Sayuri oli ampunut nuorempaansa rintakehään. Ei tosin nuori uhittelija ollut siihen vielä kuollut, kuten ei nainen ollutkaan halunnut. Alamaailman kruunaamaton kuningatar oli pyytänyt Uruhaa tuomaan hänelle tuolin ja siihen leski oli istuutunut katsomaan, kun maassa makaava mies kuoli hitaasti tukehtuen lopulta.

Monet pitivät tätä julmana, varsinkin tuota katselemista, koska erityisesti Klahan miehet kertoivat Nagoyan valtiattaren jopa hymyilleen julmasti katsoessaan toisen kuolemaa. Asagin miehet taas totesivat tuon olleen arvattavaa – olihan kyseessä sentään heidän yakuzansa äiti, jota ei ollut koskaan tunnettu erityisemmin anteeksiantavana persoonana. Tosin Ruiza ja monet muut totesivat heti perään kuoleman olleen vielä harvinaisen armelias. Ehkä Kioton miesten kertomukset yhdistettyinä Osakan mafian huomautuksiin olivat harvinaisen osuvat toisiinsa nähden, koska pienemmät yakuzat olivat saaneet hyvän muistutuksen siitä, kenen maalle ei kannattanut kävellä ja, ennen kaikkea, keitä ei pitänyt missään nimessä uhata.

Oma rauhallisuutensa palasi alamaailmaan hiljalleen. Oikeastaan varsin nopeasti niiden osalta, joilla ei ollut mitään tekemistä suurten asioiden, kuten pienimuotoisen kapinan tukahduttamisessa. Tietenkin ryöstöt, raiskaukset, huumekauppa, ihmiskauppa ja muu jatkuivat yhä ennallaan. Poliisit rehkivät otsa limassa selvittääkseen tavallisten rikosten lisäksi viimeaikaisia murhia, mutta kuten oli arvattavaa – oikeita syyllisiä ei koskaan saatu kiinni. Syyt vieritettiin mafioiden välisiin yhteenottoihin ja monet tapaukset suljettiin, mutta osa jäädytettiin tulevaisuutta varten – murha ei koskaan vanhentunut.

Asagin mafiassa asiat palasivat tuttuun tapaan normaaliksi – tai niin normaaliksi kuin meidän yakuzallamme oli mahdollista. Nagoyasta palanneet miehet saivat Kayan kanssa lämpimän vastaanoton ja heitä kohdeltiin muutaman illan aikana kuin sodan sankareita, mikä ei sinänsä ollut missään nimessä väärin sanottu. Kiire ja vilinä palasivat myös hyvin nopeasti mafiaan, kun alettiin valmistautua myös suuriin ja, ehdottomasti, kalliisiin häihin. Mana suunnitteli omaa hääpukuaan, jonka sai ainoastaan Seth hänen bestmaninään nähdä. Tietenkin pantterimainen koetti kärkkyä kyseistä piirustusta, koska oli varsin utelias luonteeltaan – luonnollisesti mies halusi oppia mahdollisimman ajoissa tietämään, miten kyseisen asun saisi nopeasti pois sulhasensa päältä sitten hääyötä varten. Suurin osa hääjärjestelyistä siirtyi arvattavasti rikollisjärjestön johtajan bestmanin eli Hide-zoun harteille tämän koettaessa samaan aikaan pitää huolta Tatemonokista ja mafiasta, vaikkei tämän onneksi tarvinnut jälkimmäisestä huolehtia enää yksin, kun elinvoimainen mustatukka toimi jälleen johtajan tapaan. Mustasilmäisellä oli myös asioita hoidettavana myös haareminsa suhteen, mutta onneksi entinen soluttautuja suostui joustamaan, kun sai viimein rakkaansa kokonaan itselleen. Kaori, Ai, Namie ja Kamijo asuivat yhä Burutendoulla toiseksi ylimmässä kerroksessa, kunnes heidän asemansa ja tilanteensa saataisiin hoidettua.

Kamijo sai hiukan oppitunteja Hide-zoulta yrityksen johtamisesta ja kävi muutenkin opiskelemassa muutamilla kursseilla, kun Mana ja Asagi suunnittelivat, miten saisivat potkaistua mahdollisimman heitä haittaamattomasti Itsu moderun nykyisen toimitusjohtajan pihalle. Kaori taas etsiskeli sopivaa paikkaa Osakasta kukkakauppaansa varten, yakuza oli nimittäin luvannut auttaa heitä kaikkia ja hoitavansa suurimman osan, ellei jopa jokaista kustannuksista koituvia laskuja. Siitä huolimatta nainen ei halunnut kuluttaa toisen rahoja, vaan mietti tarvitsemiaan tiloja ja yritti löytää mahdollisimman halvan liikehuoneiston. Ai taas oli kuolla hämmennyksestä, kun Asagi vei tämän romanttisesti silmät sidottuina erääseen kirjakauppaan ja ilmoitti tytön olevan paikan nykyinen omistaja ja myyjä, mikä ei olisi voinut ilahduttaa musta-ruskeahiuksista enempää. Namie taas sai sen, mitä halusi: nainen pääsi takaisin muotimaailmaan ja onnistui tietenkin mustatukan suhteiden ansiosta pääsemään erääseen hius- ja meikkilehden kanteen poseeraamaan mitä upeimmassa – ja ihmeellisimmässä, kuten suurin osa Asagin mafiamiehistä totesivat – kampauksessa sekä todellisissa draama queen meikeissä. Neiti teki myös sopimuksen Itsu moderun kanssa päästen myös esittämään yakuzan muotitalon vaatteita suuren yleisön eteen.

Kaikki siis oli enemmän kuin hyvin heidän kaikkien mielestä eikä elämä olisi voinut mennä paremmin – ainakaan Asagin mielestä. Hän oli paratiisissa, kun äitinsä soitti viimein Rukan kuoltua jutellakseen muuten vain kuulumistaan. Parasta oli kylläkin tämän antama siunaus tuleville häille ja kiitti kovasti saadessaan kutsun niihin, vaikkei hääpäivää ollut edes sovittu. Taivaan portit olivat viimein auenneet eikä miestä haitannut edes se, että eräs lehtimies sai selville kihlauksen ja teki siitä pääuutisen yhteen juorulehdistä. Tiedolla oli omat vaaransa, kuten vaatesuunnittelija myönsi suukottaessaan aamiaisella pantterimaisen poskea, mutta siniharmaasilmäinen ei aikonut niistä välittää, kunhan kaikki maailman muut miehet ja naiset tietäisivät, kuka ei ollut enää vapaata riistaa. Heidän olisi hyvä tietää, että Ishikawa Asagi kuului nykyään yksinomaan Satoru Manabulle.

Kaikki oli tosiaan paremmin kuin hyvin, kun miehet tekivät töitään ja Hiroki joutui lähtemään Andron ja monen muun tapaan pois Osakasta. Olihan se tiettyjen pariskuntien kohdalla hyvin ikävää, mutta kuten lettipäinen koetti muistuttaa kahdelle rakkaalleen, jälleennäkeminen olisi sitten taas entistä ihanampi. Ruiza tosin käski tuomaan tuliaisia paikallisista seksiliikkeistä, mikä sai Tsunehiton rääkäisemään, ettei hänen kaappiinsa mahdu enää mitään. Tähän taas asevastaava totesi, että aina oli sängyn alusta, mutta etsivä totesi senkin olevan jo täynnä. Parittaja ei voinut olla purskahtamatta nauruun kaapatessaan kaksikon valtavaan karhun halaukseen koettaen peittää silmäkulmiinsa kohonneita ikävän kyyneleitä, vaikka kaksikko oli yhä hänessä kiinni. Andron ja Yoshikin hyvästit olivat aivan yhtä surulliset, kun matkaajat joutuivat viimein nousemaan autoihin matkustaakseen toisiin kaupunkeihin ja siitä myöhemmin ulkomaille. Ruiza ja Tsunehito jäivät pitkäksi aikaan katsomaan autojen perään mustatukan nojatessa päällään vaaleamman olkapäähän peitellen vaimeata nyyhkäystään. Miten he kumpikin vihasivat eronhetkiä, mutta taas rakastivat jälleennäkemistä. He olisivat olleet valmiita tekemään melkein mitä tahansa, jotta olisivat saaneet pisimmän pysymään ikuisesti luonaan. Aseiden salakuljettajalla ei kaikeksi onneksi ollut kiire lähteä vielä minnekään, että ainakin he kaksi saattoivat lohduttaa toisiaan ikävässään.

Seth ja Hide-zou rehkivät Burutendoulla koettaen tehdä edes alustavia suunnitelmia ja hääpaikka ehdotuksia, kunnes virallinen hääpäivä päätettäisiin. Tosin, useamman kuin muutaman kerran, he päättivät pitää muutaman tunnin loman nauttien toisensa vartaloista ja pehmeistä suudelmista. Muutaman kerran Sethin oli kuitenkin välttämätöntä käydä myös asianajajatoimistolta, jolloin hän kirosi rakkaansa hyvin raskaasti, kun kaikki jäivät tuijottamaan peräänsä. Miksi tämän olikaan pitänyt ilmoittaa heidän suhteestaan sillä tavalla! Yukin virnuilukaan ei helpottanut tilannetta sitten yhtään – suorastaan pahensi, kun Sakura tuli käymään tuomassa kahvia kaksikolle. Asianajajan ja kahvionpitäjän välit olivat ilmeisesti viilentyneet, koska nyt tyttö vuorostaan aloitti samanlaisen ruinaamisen ja valittamisen, mitä oli tehnyt aikaisemmin varkaalle. Nyt avustaja joutui sitten kuuntelemaan kinuamista ystävänsä tukena, vaikka oli luullut Hide-zoun myötä päässeensä siitä viimein eroon.
Onneksi tuollaisia vierailuita oli vähemmän ja nyt nuorukainen saattoi taas purkaa ne vihertävänruskeasilmäiselle tämän vain nauraessa kuulemastaan. Hymyt olivat herkässä useimpien kasvoilla – varsinkin kun pirulliset mafiamiehet koettivat piilotetusti keskustella, mitä kukin hankkisi johtajalleen ja tämän sulhaselle häälahjaksi.

Niitä lahjoja Mana ei jaksanut miettiä – ei hänellä ollut aikaa, koska Asagi hemmotteli häntä pilalle. Kun naisellisempi oli vahingossa miettinyt ääneen, halusiko hääpukuunsa tiaran, hän oli heti saanut sellaisen. Kun tämä mietti sopivia korvakoruja, yakuza oli raahannut rakastajansa koruliikkeeseen katsomaan kaikenlaisia kauniita, kalliita koruja, joita toinen mahdollisesti tarvitsisi. Lisäksi muutama tuttu harrastus pääsi taas pantterimaisessa vauhtiin, kun aikaa kului kihlauksesta eikä kukaan tuntunut kykenevän estämään tämän päähän iskeytyviä ajatuksia.
“Asagi, mitä tämä tarkoittaa?” Mana katsahti erään paksun fantasiakirjan yli rakastaan tämän seisoessa ovelasti hymyillen edessään.
Mustat silmät säihkyivät innosta ja asento oli itsevarma pienessä haara-asennossa. Laiha vartalo näytti hyvältä löysemmän puoleisen pitkähihaisen alla ja jaloissa oli pitkästä aikaa siistit, mutta rennot farkut – kuten oli ollut koko päivän. Kädet olivat selän takana ja ilmiselvästi pitelivät jotain, koska kyynärpäät olivat pienesti koukussa. Mustat hiukset laskeutuivat sileästi koskettaen hellästi olkapäitä, koska pituuttahan oli ajan myötä tullut hiukan lisää.
“Mitä sinä olet nyt keksinyt?” siniharmaat silmät katsoivat tasaisesta äänestä huolimatta hymyillen sädehtiviä kasvoja.
“Minulla on sinulle jotain”, pantterimainen hymyili salaperäisesti.
“Taas?” vaatesuunnittelija ravisti päätään laskiessaan lukemansa kirjan viereensä ja laittoi keskeyttämänsä kohdan sivujen väliin pienen kangaskirjanmerkin.
“Yritätkö sinä hukuttaa minut lahjoihin?”
“En, vaan tehdä sinusta onnellisen”, yakuza naurahti toisen silmänpyöräytyksille astuen lähemmäksi sinistä sohvaa.
Jalat koskettivat hellästi laihemman jalkoja miehen kumartuessa hiukan alemmas, kun mustahiuksinen asetti kätensä hellästi syliinsä. He olivat kumpikin pitkästä aikaa rennoissa vaatteissa ja lyhemmällä oli löysät housut ja valkoinen t-paita, jonka päällä oli väljä, musta villatakki suojaamassa hiukan muiden katseilta, vaikkei huoneistossa ollut kuin he kaksi ja tietenkin toisiaan kiusaavat lemmikit. Kasvoilla ei ollut yhtään meikkiä, mutta se ei häirinnyt naisellisempaa, koska tämä tiesi rakkaansa pitävän häntä meikittömänä kauniina. Siitä huolimatta poskipäille nousi pieni puna, kun mustasilmäinen tarkasteli hänen kasvojaan hymyillen samalla lempeästi jatkaessaan:
“Lupasin itselleni, että jos saan sinut omakseni, teen sinusta onnellisen eikä sinulta tule puuttumaan yhtään mitään.”

“Asagi, sinä olet höpsö”, kauniskasvoinen nosti kätensä silittämään vanhemman poskea tämän sulkiessa silmänsä hetkeksi hyväilevän kosketuksen takia.
“Minä olen onnellinen, kun sinä olet tässä vieressäni ja vietät kerrankin aikaa kanssani etkä vain ajattele mafian asioita tai häiritse Hide-zouta ja Sethiä. En minä tarvitse lahjoja, vaan sinut.”
“Ei kai se silti kiellä minua ostamasta sinulle lahjoja?” rikollisjärjestön johtaja huomautti matalasti kehräten ja avasi silmänsä.
“Mistä sinulle on tullut tuollainen tarve ostaa minulle jatkuvasti jotain?” Mana kallisti hiukan päätään vieden samassa hiukan hiuksia korvansa taakse.
“Hizaki jo totesi viime viikolla käydessään, että vieraille tekee kohta tiukkaa tulla käymään meillä, jos sinä ostat minulle vielä enempää lahjoja. He eivät kohta löydä enää istuma paikkaa.”
“Minä vain nautin siitä, että näen yllättyneen hymyn huulillasi, kun saat minulta jotain”, Asagi kuiskasi hellästi naurahtaen sitten.
“Lisäksi minä rakastan sitä, kun yrität muka salakavalasti nähdä, mitä piilottelen selkäni takana.”
Entinen vakooja virnisti tietäen jääneensä kiinni. Ei hän voinut olla, kuin utelias tietämään, mitä vanhempi oli tällä kertaa keksinyt. Joskus saattoi nimittäin olla jotain hyvinkin hassua, hullunkurisen hauskaa. Välillä taas jotain, mikä sai hänet haukkomaan henkeään hämmennyksestä.
“Ehkä minä vain haluan tietää, onko sinulla tässä jokin juju.”
“Jujut ovat kuule tiedätkö missä”, mustatukkainen huomautti leikkien närkästynyttä ja suoristui sitten.
“No, ehkä minä voisin nyt näyttää sen viimein sinulle”, mies sanoi ottaen selkänsä takaa esille koristeellisen paperikassin.

Pohja oli kultainen ja paperin päälle oli liimattu mustaa samettia erilaisina lehtikuvioina tuomassa lahjapussiin lisää arvokkuutta. Koskettaessa vaaleata pintaa, mies huomasi sen olevan suurimmaksi osaksi sileä, mutta sitten muutamassa kohdassa oli ilmeselvästi kohotettu kukan tapaista, joka vain sai kassiin lisää juhlavuutta ja kauneutta. Se ei tosiaan ollut mikään halpispussukka, joita jaettiin kaikenlaisissa liikkeissä ilmaiseksi. Kauniskasvoinen ei olisi ihmetellyt lainkaan, jos vanhempi olisi teetättänyt sen ihan tätä hetkeä varten.
Rauhallisesti laihat, pitkät sormet avasivat hitaasti satiininauhoja kurkatakseen lahjakassin sisälle kiusaten niin itseään kuin Asagia hidastellessaan. Mustasilmäinen kumartui lähemmäksi Manaa koettaen nähdä tämän kasvot selvästi, kun viimein kädet raottivat pussia löytäen kultaisesta pohjasta jotain vaaleansinisen ja turkoosin välistä.

Vaatesuunnittelija otti varovaisesti viikatun kankaan syliinsä mustatukan istuutuessa hitaasti laihemman viereen tämän katsoessa silmät suurina saamaansa lahjaa. Siniharmaasilmäinen vei toisen käden vaistomaisesti suunsa eteen peittäen hämmentyneen henkäyksen, kun iho tunsi itseään vasten tasaista, liukasta silkkiä, joka kiilsi valossa.
“Mikset katsoisi sitä tarkemmin”, yakuza ehdotti hellästi laskien kätensä nuoremman olkapäälle.
Naisellisempi käänsi hiukan päätään ja katsoi niitä tuikkivia mustia silmiä, jotka nauttivat näkemästään, mutta odottivat vielä lisää. Onneksi rakastaja ei pettänyt odotuksia, vaan tarttui hellästi pyöreästi ommellusta reunasta kiinni kohottaen sitä hiukan ilmaan nähden leningin yläosan selvästi. Puvussa oli korkea, hiukan löysä kaulus, jossa oli hiukan koristeellista tummansinistä kirjailua. Kaulus oli oikeastaan umpinainen keeppi, joka päättyi puoleen väliin olkavartta. Todellisuudessa se ei ollut keeppi, vaan leningissä oleva yksityiskohta, jonka entinen vakooja oli suunnitellut kauan aikaa sitten tylsyyksissään. Vaistomaisesti hän nousi seisomaan avaten koko vaatteen esille itselleen. Silkkiset hihat päättyivät ranteeseen ja niistä jatkui turkoosiksi värjätyt leveät pitsihihat, jotka päättyivät sormitaipeisiin asti. Turkoosi sävy tummeni helmaa kohti paljastaen lisää pientä kirjailua ja koristeellista poimutusta.

“Asagi, sinä olet tehnyt sen taas”, Mana tavoitteli ääneensä moitetta, mutta huulet kaartuivat väkisin hymyyn.
“Olet taas mennyt tonkimaan piirustuksiani!”
“Tietenkin”, Asagi hymyili tyytyväisenä itseensä, kun laihempi istuutui takaisin sohvalle.
“Minähän olen se paha rikollinen, joka tekee kaikkea kiellettyä”, pantterimainen kehräsi vieden kätensä kauniskasvoisen poskelle.
Sormet silittivät hitaasti tasaista ihoa. Mustat silmät tarkastelivat nuoremman kasvoja löytäen niistä vain kauneutta ja se sai tämän henkäisemään hiljaa. Mustahiuksinen oli upea, hyvin rakas niin miehen kuin naisen näköisenä, mutta ennen kaikkea nyt luonnollisena, kun kummankaan ei tarvinnut esittää mitään.
“Erityisesti silloin, kun haluan ilahduttaa sinua”, yakuza vei kasvonsa aivan kiinni toisen omiin heidän neniensä koskettaessa toisiaan hellästi.

Pehmeästi kumpikin liikutti hiukan päitään, kuin he olisivat olleet toisiaan helliviä eläimiä. He tunsivat hengityksensä kasvoissaan ja nauttivat tuosta hetkestä. Muutama murahdus pääsi mustatukan huulien välistä, kun laihempi kehräsi pehmeästi kuin kissa. Rikollisjärjestön johtaja kietoi kätensä vaatesuunnittelijan ympärille vetäen tätä lähemmäksi vartaloaan samalla, kun painoi huulensa vasten siniharmaasilmäisen omia huulia hymyillen samalla pienesti sisällään oleville lämpimille tunteille. Kevyesti kielet koskettivat toisiaan hieroen lähempää tuttavuutta, kun lyhempi painautui tiiviimmin rakastaan vasten melkein kaataen tämän sohvalle. Entinen vakooja olisi varmasti kaatanutkin vanhempansa, jos mies ei olisi keskeyttänyt suudelmaa naurahtaen.
“Kyllä minä tosin erästä toistakin tietoa etsin.”
“Lusmu”, Mana löi hellästi kämmenellään Asagia olkapäähän.
“Usko jo, minä en aio paljastaa hääpukuani sinulle – se on yllätys, jonka näet sitten meidän päivänämme.”
“Mana, minkä minä sille voin, että olen utelias!” rikollisjärjestön johtaja parahti hymyillen.
“Haluan vain tietää, että teetkö jotain niin kummallista, että pukeutuisit frakkiin, koska olemme miehiä, vai onko tulossa joku upea luomus, että sokaistun täysin jääden alttarille sanattomaksi”, mies nappasi nopeasti nuoremman huulet pieneen suukkoon, ennen kuin jatkoi:
“Kerro edes, minkä värinen siitä tulee. Musta? Valkoinen?”
“Pinkki”, vaatesuunnittelija vastasi ja purskahti samassa nauruun nähdessään toisen ilmeen.
“Älä kysele, ettei minun tarvitse olla koko ajan huijaamassa”, mustahiuksinen hymyili leveästi kuin päivän sade muistellessaan piilopaikkaa, jonne oli piirustuksensa kätkenyt.
“Koska minä en aio antaa sinulle mitään tietoa siitä puvusta – näet sen sitten hääpäivänämme ihan riittämiin.”
“Sinun kohdallasi minulle ei oikeastaan riitä mikään”, vanhempi hymyili lempeästi.
“En tule koskaan kyllästymään sinussa mihinkään.”
Mustasilmäinen sipaisi sormellaan kevyesti vaaleata leukaa. Jotenkin tuo katse sai entisen soluttautujan ihon mukavasti kananlihalle, kun katse laskeutui pitkin hänen vartaloaan.
“Mitä oikein ajattelet?” naisellisempi kysyi viimein hellästi saaden toisen nostamaan katseen silmiinsä.
“Kaikenlaista”, yakuza vastasi hymyillen.
“Lähinnä mietin, miten saisin suostuteltua sinut pukemaan tuon leningin yllesi tänään bisnesillalliselle.”
“Suostuttelemalla?” siniharmaasilmäinen katsahti toinen kulma koholla pidempäänsä.
“Hmm… Ehkä…”, kuului matala naurahdus ja mustatukkainen otti leningin toiselle käsivarrelleen ottaen samaiseen käteensä myös lahjapussin, koska siellä oli vielä jotain muutakin, mitä nuorempi ei ollut huomannut.
“Tai sitten jotain vielä parempaa…”, mies otti hellästi laihempaa kädestä kiinni ja veti hänet ylös sohvalta.
“Parempaa?” jokin tuossa sanassa sai pienen, jopa ujon hymyn nousemaan Manan huulille.
“Kuka meistä nyt onkaan utelias”, Asagi virnisti johdattaen rakastajansa heidän makuuhuoneeseensa.
“Mutta kaipa minä voin senkin paljastaa…”, pidempi jatkoi ja laski samassa kantamuksensa pedatulle vuoteelle.
Kevyesti yakuza kääntyi päkiöillään ympäri kietoen kätensä sitten laihemman lantion ympärille hyväillen pienesti lonkkaluita.
“Myönnän kyllä, että mieluiten jäisin tänne vain kanssasi enkä jaarittelisi lainkaan mitään turhaa niiden äijänkäppänien kanssa”, mustatukkainen puheli pehmein kuiskauksin.

Hengitys kosketti laihemman kasvoja tämän nyökätessä hitaasti. Kauniskasvoista ei todellakaan olisi huvittanut lähteä tuonne ulos kaikkien tuijoteltavaksi, vaikka omalla tavallaan ihailevat katseet olivat hyvin imartelevia. Kotona löhöämisessä oli aina ne omat hyvät puolensa eikä tarvitsisi vaihteeksi esittää mykkää. Tosin, juuri nyt puhumisen taito tuntui turhalta ylellisyydeltä, kun sai pitää rakastaan lähellään. Mustahiuksisen ei tarvinnut enää sanoja näyttääkseen, miten paljon rakasti toista ja omalla tavallaan heidän välissään olevat kipinät kertoivat, ettei miehen ollut sopivaa juuri nyt puhua selviä lauseita tai sanoa mitään muutakaan. Ehkä sen kaiken kertoivat sormet, jotka nostivat hiukan hänen valkoista t-paitaansa koskettaen hellästi vaaleata ihoa.
“Haluaisin niin mielelläni vain hemmotella sinua täällä kotona”, käsi nousi pehmeästi kylkeä pitkin pään taakse.
“Syöttäisin sinulle kaikenlaista hyvää… Mansikoita ja sulatettua suklaata… Voisimme juoda samppanjaa…”
Entinen vakooja sulki silmänsä, kun hänen päätään vedettiin lähemmäksi. Hitaasti täyteläiset huulet koskettivat luomia nuoremman huokaistessa onnellisena saamastaan hellyydestä, joka tuntui olevan lupaus jostain paremmasta. Tosin, samalla häntä alkoi ärsyttää heidän tuleva iltansa, koska tuo kaikki kuulosti aivan liian hyvältä. Toinen käsi siirtyi nyt vuorostaan selän taakse painamaan koko vartaloa lähemmäksi, kun huulet laskeutuivat kaulalle. Mustahiuksinen kallisti hiukan päätään tehdäkseen tilaa suudelmille, jotka saivat hengityksen muuttumaan raskaammaksi ja huulilta karkaamaan muutaman pienen ynähdyksen, jotka vaativat lisää ja enemmän.
“Hieroisin sinua ja sivelisin vartalollesi hiukan öljyä… Kylpisimme yhdessä…”, käsi hieroi pyörein liikkein selkää, kunnes kumpikin käsi siirtyi naisellisemman rintakehälle.
“Tekisimme kaiken sen, mitä sinä haluaisit ja minä olisin kuuliainen orjasi”, kielenkärki piirsi pienen viivan kaulalta leualle ja siitä huulille antaen viimein nautinnollisen ja ehdottomasti rauhallisuudellaan viettelevän, mutta myös kiihottavan suudelman.
“Miltä kuulostaisi?”

Mana ei vastannut, vaan raotti hiukan silmiään katsoen ripsiensä välistä vanhempaa. Katseesta saattoi lukea kasvavan himon, mutta myös tiedon siitä, ettei tuo kaikki olisi mahdollista – ainakaan vielä. Pieni pilke kertoi myös, että entinen soluttautuja halusi yhä tietää, mihin tämä kaikki oli tarkoitettu ja mitä olisi luvassa.
“Oletan tuon olleen toive siitä, että jättäisimme kaiken turhan väliin ja keskittyisimme vain meihin”, sormet avasivat hitaasti villatakin nappeja.
Mustat silmät hymyilivät pienesti lyhemmän näyttäessä hiukan hämmentyneeltä.
“Iltamme kuluu toisella tavalla, mutta se ei kuitenkaan estä minua nyt keskittymästä täysin sinuun”, viimein musta takki oli kokonaan auki paljastaen paremmin kätkemäänsä valkoisella kankaalla verhottua vartaloa.
“Ja samalla voin toteuttaa sen pienen toiveeni ja nähdä tuon leningin tänä iltana ylläsi.”
Sanojen päätteeksi uusi, entistä rakastavampi suudelma painettiin raottuneelle suulle siniharmaasilmäisen vastatessa siihen välittömästi, suorastaan suudelmannälkäisesti. Nuo puheet olivat saaneet hänet kiihottumaan ja kiihkeys kulki läpi vartalon. Kirotut liikemiehet tulivat ja pilasivat kaiken ihanan! Kirottu yakuza vielä kiusasi sanomalla tuollaisia asioita ääneen! Kohta tämä luultavasti keksisi lisää kidutuskeinoja, kuin tuo matalan kehräävä ääni ei olisi muka riittävän hyvä ase. Siinä mies oli harvinaisen oikeassa, kun vanhempi keskeytti suudelman ja piteli hellästi laihemman kasvoista kiinni.
“Oletpas sinä villipeto”, pidempi naurahti liu’uttaen kätensä kaulalta olkapäälle.
“Rauhoitu, rakkaani.”
Villatakki riisuttiin hellästi pois laihalta vartalolta ja laskettiin sängyn päälle leningin viereen. Sormet hipaisivat hellästi paljasta käsivartta, kun Asagi loittoni kauemmaksi radion ääreen. Kuului muutama napsahdus, ja mies avasi levyn kannet asettaen levyn soimaan. Hiljainen pianokonsertto alkoi soida huoneessa, mutta yakuza ei palannut vieläkään rakkaansa luokse. Mana katseli pidemmän rauhallista kävelyä ja pehmeitä vartalonliikkeitä, kun tämä siirtyi heidän vaatekaapilleen. Tumman kaapin ovet avattiin täysin auki rikollisjärjestön johtajan vilkaistessa silmäkulmastaan odottavaa kultaansa hymyillen sitten valloittavasti, kun kääntyi takaisin selaamaan vaatepuilla roikkuvien vaatteiden lomasta tarvitsemaansa. Varsin nopeasti mies löysi etsimänsä, jolloin tämä otti henkarin ja siinä olevan vaatteen mukaansa siirtyen kevyesti lipastolle ottamaan jotain muuta. Kauniskasvoinen hymähti pienesti huomatessaan kultansa ottamat vaatteet, kun tämä katsoi sopivaksi tulla takaisin sulhasensa rinnalle. Haetut vaatteet laskettiin leningin ja lahjapussin toiselle puolelle, kun mies kääntyi vaatesuunnittelijan puoleen.

Nuorempi hymyili hellästi arvaten varsin hyvin, mitä hartiakkaamman mielessä pyöri tämän viedessä kätensä jälleen hänen lantiolleen. Pantterimaisen huulilla leikki myös hymy tämän kosketellessa itsevarmasti, hellän houkuttelevasti laihaa vartaloa. Sormet piirtelivät lantiolla housujen ja paidan välistä pilkistävää ihoa vailla mitään kiirettä.
Viimein valkoinen t-paita sai laskeutua villatakin päälle sängylle mustatukan katsellessa näkemäänsä. Tasainen norsunluun vaalea iho hehkui tummassa huoneessa houkuttelevasti pitkien mustien hiuksien laskeutuessa alimpiin kylkiluihin asti. Mustatukkainen kosketti hellästi laihoja kylkiä tunnustellen lihaksia. Entinen vakooja huokaisi syvään sulkien jälleen silmänsä. Sormet piirtelivät pehmeästi kuvioita häneen ihoonsa miehen tunnistaessa osan olevan kirjoitusta. Mieli ei kuitenkaan ehtinyt keskittymään miettimään, mitä sormet kertoivat, koska täyteläisten huulien kosketus sai hänet säpsähtämään pienesti. Siniharmaasilmäinen mumisi matalasti, kun useampi suukko painettiin solisluille ja niiden väliin jäävälle herkälle kohdalle. Suudelmat siirtyivät olkapäätä pitkin selän puolelle käsien siirtäessä pitkiä hiuksia pois edestään. Jokainen kohta ihosta suudeltiin naisellisemman keinuttaessa päätään koettaen pidätellä huokauksiaan, jotka tarkkakorvainen kuitenkin kuuli. Alaselästä huulet siirtyivät jälleen etupuolelle rintakehälle kielen karatessa muutaman kerran nuolaisemaan nännejä, mikä sai vaatesuunnittelijan vetämään terävästi henkeä hampaittensa välistä.
“Asagi…”, Mana kähisi, mutta puhuteltu ei vastannut tai näyttänyt merkkiä siitä, että olisi kuullut toisen puhuneen.
Asagi polvistui ritarillisesti rakkaansa eteen suukottaen litteätä vatsaa. Kädet kieroutuivat vartalon ympärille lempeään halaukseen. Huulet painelivat housujen rajaa, kun sormet liukuivat viimein housujen napille napsauttaen sen auki. Vetoketju aukesi aina pieninä pätkinä suudelmien tahtiin. Viimein löysät housut valuivat laihoja jalkoja pitkin lattialle, jolloin lyhempi aikoi nostella jalkojaan päästäkseen niistä eroon, mutta käsi kiertyikin hänen nilkkansa ympärille. Rauhallisesti yakuza nosti ensin toisen jalan ilmaan siirtäen lahjetta pois ja otti sitten toisen jalan toistaen saman uudelleen. Pantterimainen jatkoi ihanan helliä, mutta silti polttavan kuumia suudelmiaan reisiä pitkin alaspäin, mutta polven kohdalla sitten kohotti hiukan sileätä säärtä ottaen sukan pois. Toinenkin jalka koki saman, kun rikollisjärjestön johtaja suoristautui pystyyn.

Nopeasti vaatesuunnittelija kietoi kätensä tämän niskan taakse ja kiskaisi miehen kiihkeään suudelmaan tämän ynähtäessä miellyttävästä yllätyksestä. Mustasilmäinen tiesi leikkivänsä tulella, erityisesti kun saattoi tuntea suudelmiensa vaikutuksen kovenevan vähitellen sisäreittään vasten. No, jos tämä olisi laihemman mielestä hirvittävää kiusaamista, se oli pidemmälle maailman pahinta kidutusta, joka omalla tavallaan toi omituista mielihyvää – ehkä se oli tieto siitä, että tästä seuraisi jotain uskomatonta sitten myöhemmin: vielä suurempaa nautintoa.

Kiihkeä suudelma päättyi entisen soluttautujan imaistessa hiukan hartiakkaamman alahuulta. Katseet kohtasivat heidän katsellessa toistensa silmiä, kuin eivät olisi muka koskaan nähneet niiden kauneutta. Vanhempi tarttui hellästi entistä vakoojaa kädestä ja pyöräytti pehmeästi istumaan katossängyn päätyyn mustien pylväiden väliin.
Asagi otti päiväpeitolta kahdet valkoisen läpikuultavat polvisukat, minkä jälkeen polvistui jälleen lattialle kultansa eteen. Mana ojensi jalkaansa hymyillen viettelevästi, kun käsi tarttui hellästi nilkasta. Sukat pujotettiin hitaasti sääriin sormien hipaistessa sileätä ihoa. Valkoinen väri sai norsunluun vaalean ihon näyttämään vieläkin vaaleammalta ja upeammalta sopien varsin hyvin valkoisiin alusvaatteisiin. Ilmeisesti pidempi oli suunnitellut aamusta asti pukevansa sulhasensa tämän uuteen asuun.

Kun sukat oli saatu jalkoihin, pantterimainen kosketti hellästi reisiä ottaen jälleen rakkaansa kädet omiinsa vetäen tämän ylös seisomaan. Radiosta kuuluvan pianokonserton tahdissa vaatesuunnittelija pyörähti selin kultaansa vasten tämän halatessa lämpimästi takaapäin. He seisoivat hetken toisiaan vasten liikahtamattakaan. He hengittivät samaa tahtia ja olivat niin samassa tunne- ja ajatusmaailmassa, että he vain nojasivat toisiinsa tuntien välillään pyörivän latautuneen energian. Mustasilmäinen suukotti hellästi olkapäätä kumartuessaan ottamaan sängyltä toisen vaatekappaleen, jota varten lyhempi kohotti kätensä ilmaan. Valkoinen korsetin kaltainen luotiliivi, ja tietenkin muodontuoja, vedettiin naisellisemman päälle tämän laskiessa kätensä asetellakseen vaatteen paremmin, mutta mustatukka painoi käsivarsia hellästi tämän laihaa vartaloa vasten. Ei, tämän Asagi halusi kokonaan tehdä itse.

Mana nyökkäsi hyväksyvästi hymyillen samalla itsekseen, kun korsettia suoristettiin ja aseteltiin parempaan asentoon. Hän jopa hämmästyi itse sitä, miten toinen tiesi täsmälleen, missä asennossa sen oli parhaiten olla. Pian nuorempi totesi mielessään, että oli ollut hölmö hämmästellessään sitä. Tietenkin mies, joka oli riisunut korsetteja hänen yltään satoja, ellei jopa tuhansia kertoja, tiesi täsmälleen, missä asennossa vaatteen kuului olla. Hiukset vietiin pian olkapäiden yli etupuolelle täyteläisten huulien suukottaessa niskaa, kun sormet kiristivät ensin pikkuhiljaa tasaisesti korsetin nauhoja ennen kunnon kiristystä. Hampaat näykkäsivät hellästi olkapäätä, kun nauhoja kiskaistiin rajusti. Entisen vakoojan laiha vartalo hätkähti, mutta miestä ei kuitenkaan sattunut. Tietenkin korsetin kiristäminen ei ollut koskaan mitään juhlaa, mutta yakuza ei koskaan satuttaisi häntä – ei ainakaan samalla tavalla kuin monet muut miehet olivat joskus satuttaneet. Hellästi pantterimainen kuiskasi sulhaselleen anteeksipyynnöt, kun tämä viimein sitoi nauhat lujasti kiinni, etteivät ne voisi aueta, ellei joku niitä avaisi. Kumpikin kyllä tiesi täsmälleen, kuka tulisi ne avaamaan.

Rikollisjärjestön johtaja nosti kätensä naisellisemman rintakehälle, joka oli huomattavasti rintavampi, kiitos tavallista muodokkaammaksi tehdyn korsetin. Hitaasti kosketus siirtyi kavenneelle vartalolle koettaen etsiä kohtaa, joka saattaisi puristaa liian lujasti tai muuten satuttaa ihmistä, joka oli tälle niin rakas ja kallis. Kauniskasvoinen mumisi hiukan hellästä kosketuksesta kietoessaan kätensä päänsä taakse painamaan johtajaansa lähemmäksi itseään. Hänen oli hyvä olla siinä eikä mies olisi halunnut olla missään muualla.
Kummankin katse laskeutui samanaikaisesti sängylle, jossa oli yhä kaunis, turkoosi leninki, joka vain odotti pääsevänsä puettavaksi. Miehet eivät aikoneet tuottaa vaatteelle pettymystä, vaan mustahiuksinen kääntyi ympäri, jotta vanhempi saattaisi pukea vaatteen, jonka kyseinen herra ottikin käteensä, hänen ylleen. Asagi hyräili hiljaa pianokappaleen mukana avatessaan kyljessä olevan piilovetoketjun. Tämä vilkaisi rakastaan, joka hymyili takaisin hyräilemättä kuitenkaan mukana. Kuitenkin Manan muutama sormi liikkui hiukan samaan tahtiin hänen vain odottaessa kiltisti turhia hoputtamatta pukemisessaan, vaikka hänkin oli hyvin utelias tietämään, miltä leninki näyttäisi päällään. Tuntuisiko se mukavalta ja olisi kaikki juuri samalla tavalla, kuin oli suunniteltu? Ainakin se olisi suunnilleen istuva, koska yakuzalla oli varsin paljon kokemusta pukujen teettämisestä heidän suhteensa aikana. Kädet nousivat jälleen ylös, kun leninki pujotettiin päälle. Hihat sujahtivat kevyesti käsivarsiin ja pää pilkisti esiin löysän kauluksen ansiosta. Pidempi antoi helman vain pudota paikoilleen ja veti vetoketjun kiinni yläosan asettuessa välittömästi paikoilleen.
“Se näyttää kauniilta ylläsi”, rikollisjärjestön johtaja henkäisi nostaessaan mustat hiukset pois vaatteen alta.
Musta väri ja turkoosi kangas korostivat ihon vaaleutta vielä lisää. Etäisesti mustatukalle tuli mieleen rakkaastaan Lumikki siinä vaatteessa, vaikkei se vastannutkaan Disneyn piirrettyjen asua. Mustat hiukset sopivat myös hyvin pukuun saaden laihempaan lisää salaperäisyyttä ja mystisyyttä.
“Olet kauniimpi tuossa puvussa, kuin edes kuvittelin Itsu moderulla, kun hain tämän”, sormet menivät toistensa lomaan, kun mustatukkainen johdatti rakastajansa suuren kokopeilin eteen ihailemaan vaatetta.
“Mitä pidät?”

Mana kallisti hiukan päätään tutkaillen kuvajaistaan. Häntä kylläkin aina hämäsi katsella itseään naisten vaatteissa ilman minkäänlaista meikkiä, mutta tieto siitä, että toinen piti häntä kauniina siitä huolimatta, tuntui ihanalta. Yläosa istui kauniisti Asagin suoristaessa olkapäiden yli laskeutuvaa osaa. Kaulus oli pehmeän aaltomaisesti kaulan ympärillä korostaen väljyydellään kaunista, laihaa joutsen kaulaa. Sormia näkyi hiukan hihojen alta, vaikka kaunis kihlasormus menikin hiukan piiloon, mutta liikkuessa se kyllä näkyisi aina välillä. Vyötärö oli tosiaan hyvin hoikentavasti leikattu ja useat laskokset saivat hänen lantionsa levenevään naisellisen kauniisti. Siniharmaasilmäinen vilkaisi samassa taakseen varmistaen, että selän puolella olisi enemmän laskoksia, ja että pieni laahus seuraisi perässä. Ne olivat todellakin siellä – asu oli täsmälleen sellainen, kuin vaatesuunnittelija oli piirtänyt.
“Se on ihana”, entinen soluttautuja henkäisi viimein kääntyen ympäri kohtaamaan hymyilevät sielunpeilit.
“Kiitos, Asagi – sinä olet myös ihana.”
“Ole hyvä vain”, rikollisjärjestön johtaja naurahti hiukan huvittuneena viimeisestä lisäyksestä.
“Ei tuossa tosin ollut kaikkea.”
“Mitä sinä olet vielä lisää ostanut?” mustahiuksinen kohotti toista kulmakarvaansa.
“Tai oikeastaan teetättänyt?”
“Odotas hetki”, pantterimainen riensi nopeasti takaisin sängyn viereen ottamaan lahjapussista tummansiniset, sitä samaa sävyä puvun kirjailun kanssa olevat korkokengät.
Toiseen käteen ilmestyi muutama käsin valmistettu muovinen hiuskukkakoriste, jotka olivat niin täynnä erilaisia yksityiskohtia, ettei nuorempi tiennyt, miten sellaisia oli mahdollista tehdä. Tavarat vietiin pukeutumispöydän ääreen, minkä jälkeen mustatukkainen kävi hakemassa herrasmiehen tapaan laihemman istumaan koristeelliselle tuolille.
“Toivottavasti arvon neiti sallii minun asettaa nämä vaatimattomat lasikengät kauniisiin jalkoihinne”, yakuza polvistui kuin urhea ritari lohikäärmeen surman jälkeen osoittamaan kunnioitusta linnanneidolle.
Kyseinen neitokainen tosin mutristi huuliaan hiukan närkästyneenä saamastaan puhuttelusta, mikä sai miehen vain virnistämään takaisin viattomasti. Mana näytti kieltään Asagille, mutta nosti kuitenkin sirosti helmaansa ojentaen jalkansa pidemmälleen. Hellästi pantterimainen kosketti nilkkaa vilkaisten samassa ylöspäin toisen kasvoja, jotka muuttuivat myrtyneestä pienesti hymyileviksi. Kosketus nilkassa tuntui hyvältä ja sai ajatukset vaeltamaan hiukan sopimattomimmille teille. Hiukan tummemman siniset kengät asetettiin jalkoihin kummankin jäädessä tapittamaan niitä hetkeksi. Pieni hymähdys pakeni naisellisemman suusta tämän laskiessa leningin helman peittämään jalkojaan. Todellakin, myös kengät istuivat turhankin hyvin, että tästä kaikesta oli lähtenyt pitkä jeni.

Vaatesuunnittelija kääntyi jälleen rakkaansa puoleen otettuaan pukeutumispöydältä ensin hiusharjan ja ne hiuskoristeet. Rikollisjärjestön johtajan mielestä hän saattoi jo nyt näyttää kauniilta ja kaikin puolin upealta, mutta mustahiuksinen oli täysin erimieltä. Tosin näihin viimeisiin asioihin hän ei antaisi toisen sotkeentua – ties mitä kamaluuksia siitäkin syntyisi, jos vanhempi pääsisi leikkimään huulipunalla.
“Enköhän minä osaa laittautua itse loppuun”, Mana sanoi hellästi katsellen rakkaansa rentoja kotivaatteita.
“Sinun olisi parasta myös pukeutua, ennen kuin lähdemme niihin bisnesillallisille.”
“Minä kun ajattelin pukea ja laitella sinut ihan loppuun asti”, Asagi mutristi suutaan tyytymättömänä.
“Ehkä joskus toiste sitten”, mustahiuksinen naurahti.
Oikeasti hän ei aikonut päästää toista leikkimään koskaan meikeillään.
“Sinuna pitäisin kiirettä – minä sentään kävin kylvyssä jo tänään päivemmällä, kun sinä kävit tapaamassa Hide-zouta Tatemonokilla ja valitit kovalla äänellä tästä illasta.”
“Siinä oli hyvä syy valittaa”, yakuza huomautti nousten seisomaan.
Kädet kietoutuivat takaapäin olkapäiden yli vaativaan halaukseen, johon nuorempi vastasi hymyillen huvittuneena.
“Totta”, entinen vakooja myönsi.
“Mutta eikö olisi vain parasta mennä ajoissa?” mies katsoi pantterimaisen silmiä peilin kautta tämän katsoessa takaisin kysyvästi.
“Pääsisimme nopeammin nauttimaan lupauksestasi: yhteisesti illasta… Mansikoista ja suklaasta… Samppanjasta…”
“Puhut, rakkaani, asiaa”, pidempi suukotti samassa kauniskasvoisen poskea.
“Meillähän on tärkeitä suunnitelmia illaksi eikä niitä välttämättä sovi jättää kovin myöhään.”

Nopeasti vanhempi tanssahteli sängyn viereen riisumaan paitaansa, jotta voisi ensi töikseen painua suihkuun. Laihempi hymähti itsekseen katsoessaan tapahtumia hetken aikaa suuresta peilistä, mutta viimein kädet ryhtyivät tottuneesti työhönsä. Hiukset harjattiin selviksi ja mies asetteli hiukan kukkahiuskoristeita päänsä päällä, mutta ei laittanut niitä vielä hiuksiinsa kiinni, vaan katseli sopivia kohtia. Hän otti pöydältä meikkivoiteen ja pienen sienen sitä varten. Silmänalustat vaatesuunnittelija taputteli nimettömällään, ettei herkkä iho kärsisi liian kovista kosketuksista. Vaalea iho muuttui entistä vaaleammaksi ja tasaisemmaksi, kun vaaleata puuteria töpöteltiin meikkivoiteen päälle. Puuterisudilla käytiin jokainen kohta läpi aina luomia myöten, kun siirryttiin viimein laittamaan irtoripsiä. Hyvin nopeasti tottuneissa otteissa ripset liimattiin kiinni ja rajauskynä pääsi terävöittämään katsetta ja viemään huomiota siniharmaisiin silmiin. Luomille ei kuitenkaan tullut turkoosia luomiväriä, vaan lämpimän ruskeita sävyjä korostamaan silmien sinisyyttä.

Kesken silmän varjostuksen naisellisempi pysähtyi kesken kaiken. Katse osui peilin kautta mustatukkaiseen mieheen, joka nojaili paidattomana sänkynsä pylvääseen katsellen naisellisemman meikkausta. Housut olivat auki ja valuivat hitaasti laihaa lantiota pitkin alaspäin, mutta se ei kuitenkaan ollut se häiritsevä tekijä, vaan se katse.
“Herran jestas, Asagi!” Mana kääntyi tuolissaan ympäri pyöräyttäen silmiään.
“Sinä olet ennenkin nähnyt minun laittautuvan ja muuttavan itseni naisen näköiseksi!”
Asagi virnisti samassa huomatessaan jääneensä kiinni, mutta ilmeessä oli samalla jotain ilkikurista, mikä entisen soluttautujan huokaisemaan raskaasti. Hymy kuitenkin kohosi samassa huulille hänen ravistaessa päätään.
“Ala painua sinne suihkuun, tai illastamme tulee aivan toisenlainen kuin kuvittelit!” Mana huudahti nauraen toisen kauhistukselle.

**********

“Voi Mana-sama! Miten kauniina olettekaan jälleen!” keski-iän ylittänyt nainen huokaisi häikäistyneenä näkemästään.
Mana soi muuten vakaville kasvoilleen pienen hymyn, mutta muuten pysyi täysin tyynenä ja etäisenä. Mies kumarsi naisellisen pienesti kiitoksena ja suoristautui sitten jälleen vilkaisten rakastaan, kuin ei oikeastaan kykenisi ajattelemaan mitään muuta kuin tätä ja odottaa pientäkin pyyntöä tai käskyä. Asagi painoi hellästi sulhasensa vasten itseään ja hymyili kehuneelle lempeästi kertoen näin olevansa samaa mieltä.
“Kiitoksia sanoistanne, Fujimoto-san”, pantterimainen kiitti naista kauniista sanoista kääntyen sitten kohti kahta vanhempaa miestä.
“Mukavaa, että pääsitte perheittenne kanssa tulemaan tänne, Fujimoto-san ja Onitsuka-san.”
Kumpikin mies kumarsi vilkaisten sitten perheitään. Herra Fujimoto oli tullut pelkästään vaimonsa kanssa. Heillä kummallakin oli harmaita hiuksia mustien kutrien joukossa, ettei heidän ainakaan tarvinnut mennä kampaajalle hankkimaan raitoja. Herra Onitsukasta tuli vaatesuunnittelijalle mieleen bulldoggi tämän valtavista, roikkuvista poskista, possumaisesta nenästä ja tihrusilmistä. Tällä liikemiehellä oli mukanaan vaimo, sekä esikoispoikansa, jotta tämä arvattavasti oppisi bisnesillallisten toimintatavat.
“Tietenkin – me taas olemme kiitollisia siitä, että olette kiinnostuneita liiketoiminnastamme sekä ehdotustamme, joka takaisi lujan yhteistyösopimuksen, Ishikawa-san”, Onitsuka hymyili typerästi.
“Ilo on täysin minun puolellani”, yakuza vastasi tuttuun tapaan, vaikka ajatteli parhaillaan, mitä oikeastaan menetti tämän kaiken takia.
Miksi Hide-zoun piti aina olla se ilkimys, joka järjesti hänelle kaikkea raivostuttavaa? Eikö kakkosmiehen tehtävä muka ollutkaan taata yakuzalleen parhaimmat olot ja huvit?

Mustatukkainen vilkaisi samassa taakseen henkivartijoita, jotka katselivat kummastuneena ympärilleen. Tämä oli koko nelikolle aivan uusi paikka eikä, jos mustasilmäinen oli ymmärtänyt oikein, kukaan muukaan ollut koskaan käynyt tässä omituisessa ravintolassa herra Fujimotoa lukuun ottamatta. Tämähän oli ehdottanut heidän tulevan tähän muutama viikko sitten avattuun ravintolaan, joka oli sitä hyvin vanhaa perinteistä Japania edustava sisustukseltaan ja ruokalistaltaan.
Seinät olivat ohuet ja vaaleat, hiukan läpikuultavat. Materiaalina oli käytetty paljon puuta ja paperia. Seinillä oli perinteisiä maalauksia kimonopukuisista miehistä, samuraista ja paljon muustakin, jos rikollisjärjestön johtaja olisi jaksanut katsoa tarkemmin ympärilleen. Aulassa oli sivummalla baarin tapainen lähellä sohvia ja muita tuoleja, mikä tuntui hassulta. Miksi väki nyt aulassa olisi istunut ravintolassa, jonka toisessa päässä oli myös varsinainen baarialue, joka oli syystä tai toisesta vielä kiinni?
Lattia muistutti hiukan tatamia, vaikkei ollutkaan ja nurkissa seisoivat valtavia posliiniruukkuja, joihin oli maalattu sinisellä valkoiselle pinnalle erilaisia kukkakuvioita. Valaistus oli tunnelmallisen hämärän, koska vain muutamasta nurkasta tuli sähköiset valot, mutta muuten siellä täällä oli ripustettu punaisia ja luonnonvalkoisia paperisuojuksin suojattuja lyhtyjä roikkumaan katosta.

Koko henkilökunta oli siivoojia ja muuta alempiarvoisia mukaan laskematta miehiä. Se saikin rikollisjärjestön johtajan kurtistamaan kulmiaan, koska ravintolan henkilökunta oli pukeutunut vanhahtavasti kimonoihin ja hyvin tutulla tavalla, mutta mies ei kuitenkaan saanut siitä mitään muistikuvaa. Közi ja K näyttivät valaistuvan, kun eräs vihreään, hyvin koristeelliseen ja yksityiskohtaiseen kimonoon pukeutunut vanha mies, kaksimetrisistä nähden kaljuuntunut kääpiö, käveli kaksikon ohitse kummallinen musta kolmiomainen hattu päässään. Henkivartijoiden johtaja olisi voinut ihan hyvin kysyä mafiamiehiltään, mistä oli kysymys, kun kumpikin näyttivät vakavoitua tavallista vakavimmiksi – jos se oli mahdollista – nielaisten kuuluvasti. Illan räikein parivaljakko sulki silmänsä, kuin olisivat nähneet jotain selkäpiitä karmivaa ja jopa entinen soluttautuja olisi voinut vannoa näiden värähtävän yllättävästä kylmyydestä. Enempää mustasilmäinen ei kuitenkaan aikonut vaivata päätään, koska hänellä olisi kiire hoitamaan muita velvollisuuksiaan, kunhan kiusanhengistä pääsisi eroon.

“Menemmekö syömään jo nyt?” Asagi vilkaisi pikaisesti arvokasta rannekelloaan.
Se näytti viittä yli kuusi, mikä oli omituisen aikainen hetki nauttia illallista. Miksi kummassa heidän oli täytynyt näin aikaisin raahautua mihinkään ravintolaan? Vai oliko tarkoitus istua jollain muhkuraisilla sohvilla keskustelemassa jostain maailman tylsimmästä yritysten yhdistämisideasta? Hän ei todellakaan jaksaisi lipitellä teetä ja juoruta kahta tuntia ja sen jälkeen sitten syödä illallista useamman tunnin.
“Vai istuudummeko nauttimaan teestä keskustellen samalla teidän…”, mies vaikeni hetkeksi, ettei olisi sanonut suoraan liikemiesten halunneet puhua maailman typerimmästä ideasta.
“Ehdotuksestanne.”
“Voi, me voimme keskustella niistä myöhemminkin”, Fujimoto naurahti heidän siirtyessään narikan luota sivummalle eräiden sohvien luokse, joiden luona istuskeli jo varsin paljon väkeä.

Mana kiinnitti nopeasti huomiota saamiinsa varsin yllättyneisiin katseisiin. Hellästi vasen käsi kohottautui parantelemaan hiuskoristetta kihlasormuksen timantin säihkyessä kirkkaana valoissa saaden näin pettyneitä katseita. Entinen soluttautuja katseli rauhallisesti ympärilleen vanhan tottumuksen mukaan ja kiinnitti nopeasti samaan asiaan huomiota, kuin rakkaansakin oli huomannut. Ravintolan eteisessä oli varsin paljon väkeä ja lähes kaikki olivat miehiä. Vain muutama nainen oli tullut ilmeisesti miehensä kanssa ja nämä näyttivät hyvin tuskastuneelta paikasta. Asiakkaiden vaatteet olivat juhlavat, varsin hienot, mikä kertoi väen olevan sitä rikkaampaa ja “sivistyneempää” kuin muu kaduilla liikkuva väki. Miesten lompakot pullottivat taskuissa tavallista täysimpinä ja kelloja katseltiin odottavin katsein. Kukaan ei katsonut kuitenkaan sinne, mistä saattoi haistaa pientä ruuan tuoksua. Mikähän tässäkin ravintolassa oli vikana?

“Valitsin tämän ravintolan, koska ajattelin ennen neuvottelujamme kaipaavamme mukavaa illan alkajaista. Kävin täällä itse avajaisiltana ja yllätyin hyvin positiivisesti”, harmaapäinen mies jatkoi hykerrellen itsekseen.
“En ole eläessäni nähnyt parempaa esitystä.”
“Esitystä? Jotain tylsiä tanssijatyttöjä, jotka hytkyttävät lantioitaan säädyttömissä vaatteissa?” Onitsukan vaimo veti teatraalisesti henkeään ja nosti käden otsalleen.
Siihen Asagin teki kovasti mieli huomauttaa, ettei sen tasoista viihdettä sopinut haukkua tylsäksi. Eihän tanssimisessa mitään vikaa ollut, koska se oli oikeastaan rakastelua musiikin tahdissa, eräänlainen esileikki. Eipä rikollisjärjestön johtaja saanut mahdollisuutta kertoa mielipidettään, koska heidän isäntänsä aloitti jälleen puhumisen ärsyttävän monotonisella äänellään.
“Tulkaa te naiset toki hetkeksi istumaan sinne, mutta sitten kilpailun alkaessa voitte siirtyä naisille varattuun tilaan, jossa voitte nauttia teetä ja juoruta kaikki naisten vaivat läpi”, Fujimoto sanoi naisväelle ja sai vaimoltaan hyvin tiukan katseen viimeisistä sanoistaan.
“Mitä meille on siis luvassa?” pantterimainen kysyi nopeasti, koska ei halunnut joutua todistamaan syntyvää perheriitaa.
Katse siirtyi mustahiuksiseen tämän tarttuessa hellästi pidempänsä käteen puristaen sitä lämpimästi. Pieni hymy kohosi yakuzan huulille tämän ymmärtäessä sen, että siniharmaasilmäinen aikoisi jäädä hänen seuraansa. Eihän naamioitunut voinut mykkää esittäessään sanoa sanaakaan – tuskin mies edes haluaisi kuunnella niiden naisten juoruja, koska ei hyötyisi niistä yhtään mitään. Näiden miehet olivat kyllä saaneet mainetta, mutta eivät olleet kovinkaan suuria tekijöitä liikeasioiden suhteen. Nämähän olivat ottaneet yhteyttä mustasilmäiseen kauppojen toivossa eikä toisin päin.
“Voi, te näette aivan kohta”, harmaantunut hymyili silmät sädehtien saaden ystävänsä kurtistamaan hämmentyneenä kulmiaan muistuttaen lisää uneliaalta bulldoggilta, mutta vielä enemmän mastiffilta.

Közi koputti varovaisesti johtajansa olkapäätä ja kumartui nopeasti tämän korvanjuureen sanomaan jotain, mutta valtava kongin kolahdus keskeytti kaiken juttelun ja muun. Vanha mies vielä vanhemmassa kimonossa, jossa oli valkoinen yläosa ja tummanharmaa alaosa, löi eräiden kaksoisovien luona vielä muutaman kerran gongia kutsuen ilmeisesti ravintolan, jonka puolen ovet olivat vielä kiinni, asiakkaita astumaan kapealle käytävälle perässään.
“Hienoa, se alkaa”, Fujimoto melkein hihkaisi lähtien johdattamaan seuruetta perässään muiden asiakkaiden lomitse.
Asagi kietoi kätensä vielä tiukemmin Manan ympärille tehden hyvin selvästi rakennuksen muille miehille selväksi, kenen seuralainen oli kyseessä. Tämä sai mustahiuksisen hymyilemään pienesti hänen vastaavasti kietoessa kätensä rakkaansa ympärille. Rikollisjärjestön johtaja virnisti kihlatulleen heidän kävellessään pitkää ikkunatonta, kynttilöin valaistua käytävää pitkin muiden mukana. Viimein he saapuivat ympyränmuotoiseen suureen huoneeseen, jossa penkkirivit laskeutuivat ympyrän muodossa aina sisemmäs, kunnes kaiken keskelle jäi aidattu pyöreä kehä, jossa oli ruskea matto, johon oli piirretty paksulla valkoisella viivalla suuri ympyrä.

Asagi pysähtyi samassa järkyttyneenä keskelle oviaukkoa Fujimoton huomaamatta lainkaan hänen ja Onitsukan liiketoverin jääneen seurueensa kanssa jälkeen. Mustat silmät katselivat penkkejä ja erityisesti sitä rinkiä, jonka vieressä hiukan alempana seisoi se sama mustaan kolmiomaiseen hattuun pukeutunut mies. Manakin tuijotti järkyttyneenä tajuten viimein, minne heidät oli raahattuun.
Sumopainiotteluun.

“Ishikawa-san, pitäkää kiirettä!” Fujimoto huudahti kauempaa, kun yllättäen innostunut Onitsuka sai hänet perheineen kiinni ilmoittaen nuorimman liikemiehen jääneen jälkeen.
“Menetämme kohta parhaimmat paikat!”
Yakuza katsoi hetken aikaa miesten perään ja kääntyi samassa ympäri tarkoituksenaan paeta paikalta valkoisiksi kalventuneiden henkivartijoiden kanssa, mutta entinen soluttautuja tarttui tätä hellästi kädestä.
“Asagi, emme voi vain lähteä tällä tavalla”, vaatesuunnittelija kuiskasi hiljaa korpinmustien hiusten takana piilottelevaan korvaan.
Samalla lyhempi painoi rakastaan hiukan sivummalle mafiamiesten astuessa seinän viereen, jotta heidän takanaan seisoskelevat pääsisivät viimein ohitse. Nämä kun eivät uskaltaneet pyytää heitä kohteliaasti väistämään kiitos kaksimetristen hujoppien.
“Minä en aio tuijottaa läskin hyllymistä tai sitä, kun ne valtavat riisisäkit yrittävät naamat punaisina kaataa toisiaan”, pantterimainen ähkäisi kauhistuneena ja nosti käden otsalleen, kuin pökertyisi jo pelkästä ajatuksesta.
“Mutta Asagi, se on vain sumoa”, entinen vakooja yritti hiljaisin kuiskauksin rauhoitella pidempäänsä.
Tämä kuitenkin tiesi, etteivät mitkään sanat voineet saada pidempäänsä katsomaan mitenkään hyvällä sumoa. Saattoihan myös olla, että sanat menisivät kuuroille korville ja loput taas jäisivät juoksuaskelista syntyvän metelivyöryn alle, kun eräs kolmikko päättäisi ottaa jalat alleen.
“Vain sumoa?” mustat silmät laajenivat epäuskosta.
“Vain!?”

“Asagi, Fujimoto ja Onitsuka aikovat ilmeisesti katsoa tätä ennen illallista – meillä ei ole muita vaihtoehtoja”, kauniskasvoinen selitti rauhallisesti tietäen hyvin, että hänen olisi mietittävä keinoa, jolla saisi nämä liikeneuvottelut sujumaan hyvin.
Hide-zou ei ollut pelastamassa tilannetta mitenkään, koska tällä oli muita menoja eikä mies voinut omien sanojensa mukaan olla ikuisesti parhaan ystävänsä lapsenvahti. Jos ruskeahiuksinen olisi täällä, tämä luultavasti uhkailisi tai lahjoisi pantterimaisen toimimaan haluamalla tavallaan. Sellaisia keinoja naisellisempi ei kuitenkaan aikonut käyttää, hänen olisi yritettävä jotain muuta.
“Asagi, mitä nopeammin me itse toimimme, sitä nopeammin pääsemme takaisin kotiin viettämään meidän iltaamme… Minäkään en voi sietää sumoa, mutta aion silti istua kanssasi kaikkien otteluiden ajan.”
“Lupaatko?” rikollisjärjestön johtaja kysyi samassa takertuen hengenhädässä edes jonkinlaiseen pelastusrenkaaseen.
“Lupaatko, ettet liiku senttiäkään viereltäni?”
“Lupaan”, Mana kuiskasi pehmeästi suukottaen vanhempansa poskea.
“En liiku minnekään rinnaltasi, vaan saat olkapään, jota vasten itkeä.”
“Varo vain, etten oikeasti tee niin”, Asagi henkäisi sydäntä särkevästi kääntyen viimein ympäri mennäkseen liikekumppaniensa perään.
Käsi tarttui lujasti laihemman omaan miehen johdattaessa naisellisempaa mukanaan penkkirivien ja ihmisten ohitse. Henkivartijat kyllä osasivat kävellä mukana Közin pidentäessä nopeasti askeltaan mennen kaksikon edelle. Ihmiset tekivät heille ripeästi tilaa punapäisen kivikasvon takia ja nelikko pääsi seurueensa luokse istuutuen ylemmälle penkkiriville.
“Jäittekö ruuhkaan, Ishikawa-san?” Onitsukan poika, joka näytti olevan varsin kiinnostunut sumosta, kysäisi samassa vilkuillen samalla salaa entistä soluttautujaa.
“Näin erään tuttavan, jonka kanssa vaihdoin pari sanaa”, miljonääri vastasi kepeästi loistavin näyttelijän lahjoin, kuin koko paikka ei olisi lainkaan ahdistanut häntä.
Naamioitunut kuitenkin tiesi, miten järkyttynyt rakkaansa oli. Hänet nimittäin oli kiskottu aivan pantterimaisen lihaksikkaaseen vartaloon kiinni tämän puristaessa keuhkojen ympäriltä harvinaisen tiukasti, että hengittäminen kävi vaikeammaksi. Ote oli jopa korsettia kuristavampi.
“Ehditte kuitenkin ajoissa!” Fujimoto intoili vanhemman Onitsukan näyttäessä melkein lapselta siinä täristessä jännityksestä.
“Kilpailijat esitellään kohta!”
“Sepä mielenkiintoista”, mustatukkainen hymyili väkinäisesti, kun erotuomari istuutui viimein kehän keskelle.

Pukuhuoneen oviaukosta käveli viimein sisään kuusitoista ottelijaa jokaisella erivärinen vyö ympärillään. Mustat hiukset oli sidottu perinteisellä tavalla eräänlaiseksi nutturaksi. Suuria takamuksia peitti vielä jokaisen omaa tallia edustava lannevaate. Kuusitoista valtavan kokoista miestä, jotka jäivät suurimmaksi osaksi kyllä pituuden puolesta vielä kakkosiksi Közille ja K:lle, asteli ringin ympärille tuomarin istuessa yhä vakavana kaikkien keskellä. Kun kaikki kilpailijat olivat asettuneet rinkiin ja heidän valmentajansa olivat menneet otteluareenan ulkopuolelle istumaan tuoleihin, tuomari nousi seisomaan.
“Chiba!” mies huusi selvästi ja nimetty mies kohotti kätensä ylös vilkaisten ympärilleen.

Mies sai hurraa huutoja, jotka vaimenivat nopeasti, jotta esittelykierros voisi jatkua. Fujimoto ja Onitsuka hurrasivat omille suosikeilleen heidän vaimojensa huokaistessa raskaasti miestensä innosta. Asagi taas katseli kattoa ja yritti laskea sataan hengittäen tavallista syvempään. Tämä ei edes katsonut, kun kilpailijoille arvottiin ensimmäinen vastustaja ja suurelle taululle kirjoitettiin tiettyyn kaavakkeeseen nimet saamiensa numeroiden kohdalle, jotta olisi sen jälkeen helpompi päätellä, ketkä ottelisivat toisiaan vasten.

Rituaaliset menot ja tuomarin käsien liikkeet tuntuivat vain nostattavan katsojien jännitystä ja intoa, kun kahden vanhemman liikemiehen vaimot saivat näkemästään tarpeekseen.
“Mana-sama, ettekö tulisi mukaamme näyttämään vihreätä teetä?” Fujimoton vaimo katsoi turkoosiin leninkiin pukeutunutta kevätärtä.
Kauniskasvoinen ravisti kevyesti päätään saaden kummastuneen katseen naiskaksikolta. Naiset eivät hirveämmin välittäneet sumosta ja se sai nämä miettimään, miksi tämä halusi niin kovasti jäädä paikalle. Nopeasti heille annettiin vastaus, kun naamioitunut painoi pienen suukon rakkaansa poskelle saaden tämän sekoamaan laskuissaan. Pieni, harvinainen tilanteeseen nähden oleva hymy kohosi pidemmän kasvoille tämän suukottaessa punattuja huulia hellästi saaden niistä lisää voimaa kestämään tämän kaiken. Naiset ähkäisivät ymmärtäen asian juuri sillä tavalla, kuin siniharmaasilmäinen oli halunnut, ja poistuivat kahdestaan myhäillen jotain rakastavaisten läheisyydenkaipuusta, vaikka paikka olikin kummallinen romanttisessa mielessä.

Rikollisjärjestön johtaja nosti kätensä silittämään mustia sileitä hiuksia ja puuteroitua poskea heidän katsoessaan toisiaan silmiin. Lyhempi punastui hiukan katseesta, josta saattoi löytää sen pirullisen pilkkeen, joka kertoi mielenkiintoisista fantasioista.
Heidän yhteinen hetki keskeytyi julmasti, kun väki heidän ympärillään kohottautui hurraamaan, kun kaksi ensimmäistä kilpailijaa astui kehään heittäen suolaa puhdistamaan tilaa heidän tieltään. Kaksikko käveli toistensa eteen ja he kumarsivat tuomarin käskystä siirtyen sitten kauemmaksi, toisistaan valmistautuen otteluunsa. Yleisö huusi ja taputti käsiään koettaen kannustaa omaa suosikkiaan näyttämään taitonsa. Sumopainijat murahtivat matalasti iskiessään jalkansa lattiaan asettuen mahdollisimman leveään asentoon. Tuomari nosti mustan viuhkansa ilmaan vaientaen kaikki, paitsi Asagin, joka laski parhaansa mukaan puoliksi ääneen alusta asti tavoitellen sitä sataa, ellei jopa tuhatta.

Musta viuhka iskettiin alas vanhuksen karjaistessa lujalla äänellä käskien aloittamaan. Painijat iskeytyivät toisiaan vasten koettaen saada toisesta yliotteen väen vain huutaessa ääniään käheäksi. Eräät vanhemmat miehet karjaisivat ylistystään Közin ja K:n korviin niin kovaa, että nämä kääntyivät yhtä aikaa, hyvin hitaasti katsomaan tiukasti taakseen. Kummankin silmät kapenivat uhkaaviksi viiruiksi käsien puristuessa nyrkkiin raksahtaen samalla kuuluvasti metelistä huolimatta. Hyvin nopeasti huutaneet uikahtivat ja vaikenivat täysin, minkä takia kaksikko kääntyi jälleen katsomaan jäykkäselkäisinä sumo-ottelua. Kumpikin ruksautti niskaansa toisensa peilikuvina ja hieraisivat toista korvaansa, jota särki sellainen mölyäminen. Kaikeksi onneksi huuto oli vähentynyt ainakin parilla suulla.

Viimein ensimmäinen ottelu loppui, kun vastustaja sai työnnettyä kilpakumppaninsa ulos ringistä osan yleisöstä huutaessa riemusta, osan pettymyksestä. Se ei kuitenkaan helpottanut mafiamiesten oloa, koska jäljellä olisi vielä neljätoista ottelua, ennen kuin kidutus päättyisi. Seuraavat minuutit, oikeastaan tunti, olivat miehille suoranaista helvettiä, koska he eivät voineet nauttia mitenkään tästä. Asagi haaveili mielessään seksikkäästä mutapainista. Välillä yakuza kyllä myös pohdiskeli muun väen ilmeitä, jos hänen henkivartijansa päättäisivät haastaa jonkun noista painijoista – se saattaisikin olla mielenkiintoisen näköistä. Mana taas pohdiskeli suunnittelemiaan asuja, erityisesti sitä hääpukuaan, miettien mahdollisia kankaita ja kirjontaa. Közi ja K taas harkitsivat päidensä sisällä, miten saisivat tämän kaiken loppumaan nopeammin vaatteidensa alle piilotetuilla tavaroillaan. Ainahan limusiinilta saattaisi hakea ne muutamat kullannuput, jotka olivat jääneet turhan vähälle huomiolle.

Yhdeksäs ottelu sai kyllä yllättävän käänteen, kun erään painijan vyö aukesi äkkiä tämän hävitessä. Asiahan kulki sääntöjen mukaan, mutta tapahtuman ansiosta entinen soluttautuja totesi saaneensa sulhasensa pökertyneenä syliinsä pienen rääkäisyn myötä. Közi ja K:kin sulkivat samassa silmänsä hengittäen raskaasti, kunnes avasivat silmänsä ja vilkaisivat toisiaan. Közi vei kätensä kurkulleen ja oli kuristavinaan, mutta K ravisti kieltävästi päätään. Tuttuun tapaansa täysin ilmeettömänä mies siirsi kätensä eteensä, kuin olisi pitänyt jotain raskasta, hyvin painavaa. Nopeasti tämä liikautti kättään, kuin olisi ladannut kiväärin ja siirsi sitten näkymättömän aseensa tähdäten itseään paljastanutta miestä päähän suoraan silmien väliin.
Siihen Mana ei kuitenkaan jaksanut kiinnittää huomiotaan, vaan otti käsilaukustaan nopeasti tummansinisen, pienen viuhkan, jolla viuhtoi ilmaa rakkaansa kasvoille saadakseen tämän virkoamaan. Mitä siitäkin seuraisi, jos alamaailman vakoojat tai muut näkisivät Kuro Kagen jäsenen tajuttomana kihlattunsa sylissä?

Asagi saatiin viimein takaisin tajuihinsa, mutta silti otteluita oli jäljellä vaikka kuinka paljon. Kaikeksi onneksi, siis pantterimaisen mielestä, eräs nuori poika tuli myymään pähkinöitä pienissä pusseissa. Poikaparka oli saada slaagin saatuaan valtavan setelin ja vielä käskyn pitää loput tippinä, kun häneltä napattiin viisi pussia pähkinöitä. Siniharmaasilmäinen taas ei voinut uskoa myyjän mentyään, että rakkaansa todellakin ryhtyi heittelemään pähkinöillä huomaamattomasti muuta yleisöä, sekä sumopainijoita ja näiden valmentajia kohti. Tämä jopa ojensi pähkinöitä henkivartijoilleen, jotka saivat ne lentämään yhdellä luunapilla paljon kauemmaksi kuin hän. Pähkinöiden loputtua pantterimainen aikoi huutaa pojan myymään niitä lisää, mutta kauniskasvoinen ei sitä sallinut. Siispä rikollisjärjestön johtaja tyytyi kuiskailemaan rakkaansa korviin kehrääviä ehdotuksiaan hivellen samalla laihaa kylkeä. Tosin kehältä kuuluvat murahdukset ja muut äänet keskeyttivät hyvin monesti miehen tuskastuessa hetki hetkeltä enemmän. Mitä pahaa hän oli tehnyt ansaitakseen tämän?

Viimein sumopainiottelulle saatiin voittaja yleisön hurratessa tyytyväisenä. Fujimoto tosin oli pettynyt, kun hänen suosikkinsa oli päätynyt ainoastaan kolmanneksi. Onitsuka oli poikansa kanssa taas enemmän kuin riemuissaan, koska heidän ykkösensä voitti. Ravintolan henkilökunta alkoi ohjata ihmisiä ulos otteluhuoneesta, jotta osa voisi palata koteihinsa, ravintolan ruokailusaliin tai sitten baarin puolelle hukuttamaan sakella voiton tai häviön raskasta tunnetta. Liikemiehet siirtyivät muiden mukana puhumatta vielä sanaakaan, koska kaikkien keskellä oli hiukan vaikeampi saada kuuluville sanojaan eivätkä ne kaikki edes kuuluneet muille. Fujimoton ja Onitsukan vaimot nousivat eteisaulan sohvilta seisomaan muutaman muun vaimon ja tyttöystävän kanssa, kun herrasväki katsoi sopivaksi tulla viimein paikalle.
“No, oliko hauskaa?” rouva Fujimoto kysyi sarkastisesti mieheltään tämän hymyillessä mestarinsa tappiosta huolimatta silmät sädehtien.
“Aivan erinomainen kilpailu!” herra Fujimoto riemuitsi huomaamatta vaimonsa silmien pyöräytystä.
“Niin totta!” Onitsuka kertoi hymyillen tyytyväisenä löysien poskiensa heiluessa puheen mukana.
“Pitkästä aikaa noin kiihkeä ja hurja taisto!”
“Chiba-san oli loistava – en vieläkään voi uskoa, miten hän heitti vastustajansa kokonaan areenalta melkein oyakatoja päin!” tämän poika jatkoi innoissaan.
“Aivan, näittekö gyoujin ilmeen, kun hän melkein jäi Chiba-sanin vastustajan alle!” vanhempi Onitsuka huudahti saaden näin vaimonsa sihahtamaan tiukasti.
“Mitä te piditte, Ishikawa-san?” Fujimoto katsahti miljöönäriä hymyillen.
“Olihan se mielenkiintoista”, Asagi kohotti kulmiaan, kuin olisi hakenut sanoja suuhunsa.
“Niin mielenkiintoista, että minä aion mennä nyt miesten huoneeseen pesemään silmäni, minkä jälkeen huuhtelen ne oikein huolellisesti”, yakuza jatkoi saaden tyrmistyneitä katseita.
“Ennen kuin revin silmäni irti pääkopastani”, pieni lisäys sai vanhemmat miehet vetämään kiivaasti henkeä.
Siitä pantterimainen ei tietenkään jaksanut välittää, kun kääntyi rakastajansa puoleen laskien kätensä tämän olkapäille.
“Mana-rakas, odotathan minua tässä?”

Mana käänsi päätään ja soi rakkaalleen uskomattoman upean hymyn, jota hän suostui harvoin näyttämään yleisellä paikalla. Mustahiuksinen nyökkäsi pienesti ja sai myöntymyksestään kiitokseksi suloisen suukon poskelleen. Mustasilmäinen kääntyi samassa ympäri tarkoituksenaan lähteä vessaan kirjaimellisesti pesemään silmiään kaiken kokemansa jälkeen, mutta jäi sitten tuijottamaan henkivartijoitaan. Közi ja K seisovat tuttuun tapaan rinnakkain katsoen ilmeettöminä johtajaansa. Kumpikin oli ristinyt kätensä rintakehälleen pitkien, kuluneiden nahkatakkien peittäessä heidän vartaloitaan. Hetken aikaan kolmikko tuijotti toisiaan sanomatta sanaakaan, mutta sitten rikollisjärjestön johtaja ei kestänyt enempää.
“Közi ja K, lopettakaa tuollainen heti!” mies huudahti nostaen kätensä ilmaan teatraalisesti.
“Te ette lainkaan helpota elämääni lainkaan!” mustatukkainen otti tukea lonkistaan nojautuessaan eteenpäin ja tuijotti kaksikkoa syyttävästi.
“Miten te luulette minun päättävän, kumman otan mukaani ja kumman jätän pitämään huolta pienestä Manastani, kun vain seisotte tuolla tavalla?”

Hujopit eivät sanoneet mitään katsoessaan hetken johtajaansa. Sitten kaksikko kääntyi katsomaan toisiaan. He näyttivät käyvän pientä, tuttua keskustelua jälleen läpi katseillaan kenenkään muuan tajuamatta tapahtumista mitään. Pian mieskaksikko käänsi katseensa takaisin pantterimaiseen Közin pysyessä yhä tutussa, leveässä haara-asennossa, mutta K:n liikkeet muuttuivat. Toinen käsi nousi pään yläpuolelle ja hitaasti sormet työnsivät irokeesin latvoja, jotka kaartuivat hiukan vasemmalle, oikealla puolelle itsestään katsottuna.

Asagi räpsytti hetken silmiään tajuamatta näkemäänsä, kun K vei kätensä taas ristiin rintakehälleen jääden odottamaan käskyjä.
“Te kaksi olette uskomattomia!” rikollisjärjestön johtaja pyöräytti silmiään kävellen sitten viimein kaksikon välistä kohti miesten vessoja.
“Közi, tule odottamaan miestenhuoneen ulkopuolelle – K, jää Manan luokse!”
Henkivartijat nyökkäsivät tyytyväisinä saatuaan viimein selkeän käskyn, jota totella. Punapää siirtyi pitkin askelin kävelemään johtajansa rinnalla, kun irokeesipäinen siirtyi Manan luokse tämän piilottaessa huvittunutta hymyään kätensä taakse piiloon. Asagi ei koskaan muuttuisi, mutta niin eivät muuttuisi Közi ja K:kaan.

Asagi marssi hyvin ripeästi kohti sivummalla muutaman vaaleanruskean, puisen seinän takana piilossa olevia miesten vessoja. Közille tosin nopeus ei tuottanut minkäänlaisia ongelmia, koska oli tottunut harppomaan pitkiä askelia. Vessojen puisen oven luona punapää kurkisti ensin miesten vessojen tilaan tarkistaen, ettei siellä ollut mitään epäilyttävää, mutta vain yksi nuorukainen oli juuri pesemässä käsiään oman käyntinsä jälkeen. Yakuza astui reippaasti kokovalkoiseen kaakeloituun huoneeseen henkivartijansa jäädessä käytävälle nojaamaan seinään näyttäen etäisesti murisevalta karhulta, joka oli istunut polun viereen nälkäisenä odottamaan viatonta ohikulkevaa lenkkeilijää. Nuorukainen vilkaisi samassa mustatukkaa ja kääntyi nopeasti lähtien tiehensä, ettei häiritsisi korkea-arvoista miestä. Tämän reaktiota pantterimainen ei kuitenkaan huomioitunut, vaan siirtyi suoraan lavuaarien eteen nojaamaan pöytään käsillään.

Raskas huokaisu pakeni täyteläisten huulien välistä. Oli tämäkin ilta! Joutua kuuntelemaan ylipainoisten miesten ähkintää ja käyttäytyä niin siveästi ja hyväkäytöksisesti paljastamatta todellisia ajatuksiaan. Siitä hän ei ollut koskaan erityisesti välittänyt, vaikka joutuikin hyvin usein hillitsemään itseään. Harvat ihmiset, edes hänen omista miehistään, tajusivat, miten paljon mustasilmäinen joutui yleisillä paikoilla näyttelemään ja kontrolloimaan itseään eikä tämä tosiaan ollut mikään paras hetki hänelle. Lyhyessä ajassa oli tapahtunut niin paljon kaikenlaista, että mies olisi halunnut vain sulatella tätä kaikkea kotona eikä katsella mitään helvetin sumopainia. Onneksi Mana oli ollut hänen tukenaan…
Rikollisjärjestön johtaja hymyili samassa peilikuvalleen. Naamioitunut oli oikea aarre hänelle. Niin kaunis ja viehättävä, mutta samalla kiltti ja ystävällinen. Jokin tässä sai vain hänet haluamaan tätä enemmän kuin rahaa tai muuta maallista mammonaa. Eniten mustatukkainen halusi kuitenkin suojella kihlattuaan; pitää hänet turvassa kaikelta pahalta ja olla se suojeleva samurai. Samalla hän halusi nähdä niillä kauniilla kasvoilla hymyn ja kuulla sen soinnukkaan laulavan naurun, joka sai hänetkin nauramaan. Miten rakas toinen olikaan hänelle.

Viimein Asagi avasi kraanan ja otti vettä käsiinsä kastellen kasvonsa. Tämä ilta oli todellakin kidutusta heille kummallekin ja näiden liikeneuvottelujen aiheuttamat haavat tarvitsisivat vahvat lääkkeet parantuakseen. Pieni virne kohosi komeille kasvoille, kun mustasilmäinen otti pöydältä käsipaperia, jolla kuivasi kevyesti painellen kasvojaan. Manallakin oli varmasti tämän illan aikana ollut paljon kestämistä, että tätä olisi parasta lohduttaa hyvin. Ehkäpä pitäisi antaa sellainen määrä hellyyttä ja hemmottelua, että he muistelisivat joskus vanhoina harmaapäinä tätä kaikkea naureskellen.

Kesken pienten suunnitelmien miettimisen vessassa kajahti synkkä sonaatti soimaan. Äänet kaikuivat seinistä takaisin mieheen ja hän tunsi kännykän värisevän taskussaan vaativasti. Yakuza oli unohtanut matkapuhelimensa päälle. Mikä onni, ettei soittaja soittanut yhtään aikaisemmin – olisi ollut noloa ja epäkohteliasta, jos kännykkä olisi soinnut kesken sumo-ottelun. Tosin, kuten pantterimainen totesi samassa viedessään käden taskuunsa, se olisi ollut mukava keskeytys niinkin älyttömälle puuhalle. Mustakuorinen matkapuhelin jatkoi soimistaan, kun rikollisjärjestön johtaja katseli simpukkamaisesti kiinni olevaa esinettä. Jos se olisi Hide-zou, hän kyllä antaisi tämän kuulla kunniansa, kun oli järjestänyt jotain näin kamalaa. Kevyesti sormi naksautti puhelimen auki sinertävältä ruudulta paistaessa toinen, mutta silti tuttu nimi.
Hiroki.

Mustatukkainen kohotti kulmakarvojaan hiukan ihmetellen, mutta päätti sitten vastata parittajiensa esimiehelle. Saattoihan tummanruskeahiuksisella olla tärkeää ilmoitettavaa, vaikkapa suuresta voitosta. Tällehän saattoi myös aina purkaa samalla kokemaansa painajaista.
“Iltaa, Hiroki. Et arvaakaan, miten iloinen olen soitostasi!” mustasilmäinen huudahti varsin pirteästi ottaen huomioon sen, miten hän oli esimerkiksi pyörtynyt illan aikana.
“Minulla on ollut maailman kamalin ilta, jonka Hide-zou ilkeyksissään järjesti minulle!”
“Asagi…” Kuului samassa käheä, kuin useamman seinän tai tyynyn takaa kuuluva kuiskaus.

Veri jäätyi Asagin sisällä hänen kuullessaan ystävänsä äänen sellaisena, jona ei ollut koskaan uskaltanut kuvitellakaan. Ääni oli niin matala, että se rikkoi jopa hänen ennätyksiään. Kuulosti siltä, kuin joku olisi kuristanut lettipäistä kaulasta, koska puhe myös rahisi. Tuo kaikki ei todellakaan johtunut kentästä, kuten vanhempi totesi vilkaistessaan kännykkänsä näyttöä nopeasti.
“Hiroki?” rikollisjärjestön johtaja kysyi hitaasti, kuin ei olisi uskonut soittaneen oleva alaisensa.
“Asagi… Se olen minä…” Kuului lisää hidasta, karheata ääntä ja heti perään kaksi tukahtunutta yskäisyä.
Puhe värisi, kuin se olisi koettanut pidätellä valtavaa määrää kipua ja tuskaa, mutta turhaan. Pätkivä, välillä vinkuva hengitys kertoi sen, samoin matalat korahdukset ja muutama niiskautus. Pahinta tässä kaikessa oli se, ettei soittajasta ollut epäilystäkään.
“Hiroki, mikä on?” pantterimainen kysyi vakavalla, tasaisella äänellä ja käänsi katseensa vessan ovelle katsoen kaukaisuuteen.
“Mitä on tapahtunut?”
“Me-meidän kimppuumme…” Puhe keskeytyi jälleen kivuliaaseen ynähdykseen ja hengen vetoon, mutta vastannut olisi osannut päätellä loput, vaikkei lausetta olisi jatkettu.
“Hyökättiin…”
“Milloin? Missä?” vanhemman ääni oli teräksinen tämän puristaessa kännykkäänsä sormet valkoisina.
Sydän hakkasi rintakehässä mielen koettaessa tehdä päätelmiä toisen tilanteesta, vaikkei sitä voinut tietenkään tietää. Vatsaa sattui, kuin keihäs olisi isketty laihan vartalon läpi ja tuo terävä ase oli hirvittävä pelko.
“Oletko kunnossa?”
“Me olimme Kobessa…” Hiroki sanoi hitaasti äänen äkkiä loitontuessa hetkeksi kauemmaksi.
“Minä ja Andro odotimme muutamaa Hiroa ja muutamaa muuta miestä, jotka olivat myöhässä… Meidän tarkoitus oli nousta laivaan ja lähteä Taiwaniin…”
“Hiroki, minä kyllä tiedän tuon, koska suunnittelin matkanne teidän kanssanne”, Asagi ravisti hiukan päätään.
“Oletko sinä kunnossa? Entä Andro? Missä hän on?”

“Me odottelimme sovitussa paikassa…” Parittaja ei välittänyt viimeisimmistä kysymyksistä, vaan jatkoi puhettaan.
“Siellä, missä on helpointa päästä laivalla merivartioston ohitse… Me heitimme huulta…”
Puhe keskeytyi jälleen onnettomaan hengenvetoon ja mustasilmäinen tiesi toisen irvistävän itkuisena.
“Äkkiä kajahti laukaus ja Andro kaatui maahan…”
Rikollisjärjestön johtaja veti kiivaasti henkeä. Hänen huumeparoniaan oli ammuttu. Hänen ystäväänsä oli ammuttu ja tämä saattoi olla kuollut.
“Minä nappasin hänet syliini… mutta se ei hyödyttänyt mitään… Emme ehtineet tehdä mitään, kun meitä vastaan avattiin tuli… Miehiämme kuoli…” Lettipäisen puhe muuttui vaikeaselkoisemmaksi tämän purskahtaessa onnettomaan itkuun.
Hengitys pihisi ja suu haukkoi useasti henkeä miehen yrittäessä rauhoittua epätoivoisena. Välillä kuului matalaa ääntä, kuin tuskan karjuntaa olisi pidetty sisällä. Äänet särkivät pantterimaisen korvaa sydämeen sattuessa, kuin sitä olisi pistelty liekehtivillä neuloilla, kun puhe jatkoi.
“Yritin saada puolustuksemme kasaan, mutta meitä kuoli liikaa… Muut menivät paniikkiin Andron takia heti alkuun… Meidän kimppuumme kävi useampi henkilö, mutta jotkut heistä tappoivat meitä kuin kärpäsiä…”

“Hiroki, missä sinä olet nyt?” mustasilmäinen keskeytti toisen puheen vaativalla äänellä.
“Missä kunnossa Andro on? Onko sinuun sattunut?”
“Minä…” Hiroki aloitti, mutta kauempaa kuuluva yskäisy keskeytti puheen.
“Anteeksi, Asagi… Minä en voinut tehdä mitään…”
“Hiroki!” Asagi karjaisi samassa, vaikka tiesi, ettei ystävänsä oikeasti ansainnut huutoja nyt.
“Vastaa minulle! Onko sinuun sattunut?! Missä kunnossa Andro ja loput miehemme ovat?!”
“Kuolleita”, eebenpuunruskeasilmäinen vastasi viimein matalasti, hiukan loitontuvalla äänellä, kuin pää kääntyisi pois puhelimesta ja puhelin vastaavasti siirtyisi kauemmaksi.
“Muutama saattoi selvitä, jos he pääsivät karkuun… En kuitenkaan usko… He olivat niin paniikissa… Minä olin paniikissa ja varomaton…”
“Minne sinua osui?” pantterimainen sulki silmänsä tietäen, että tummanruskeahiuksista oli ammuttu.
“Kylkeen…” Parittaja vastasi nielaisten.
“Ja oikeaan olkapäähän, mutta saattoi osua pahemmin…”
“Entä Andro?”
“Sain kiskottua hänet autoon ja ajoimme karkuun…” Puhe pätki jälleen, mutta vanhempi ei hoputtanut, koska tiesi toisen tekevän parhaansa pelostaan ja tuskasta huolimatta.
Teki sen, mitä hän ei välttämättä pystyisi koskaan tekemään vastaavassa tilanteessa.
“Hän makaa… takapenkillä… Luoti lävisti hänen… hänen toisen keuhkonsa… Tein jonkinlaisen siteen, mutta… hän ei ehkä selviä tästä…”
“Hiroki, missä te olette tarkalleen?” yakuza kysyi äänensä väristessä.
“Lähetän miehiä ja Hiron hakemaan teitä! Pääsette kohta takaisin turvaan! Selviätte kumpikin ja Shou, Jun sekä Nishikawa saavat huolehtia teidät kuntoon!”

“Asagi…” Hiroki yskäisi hiljaa loittonevalla äänellä.
“Ruiza… Tsunehito…”
“Mitä heistä?” Asagi kurtisti kulmiaan.
“Heidän täytyy saada tietää… Ruizan ja Tsunehiton täytyy saada tietää…” Lettipäinen itki hiljaa äänen pettäessä melkein kokonaan.
“Kerro heille, että rakastan heitä… Rakastan heitä niin paljon…” Käsi ilmeisesti nousi suun eteen, koska puhe vaimeni vielä lisää.
“Minä niin haluaisin vielä nähdä heidät…”
“Hiroki, sinä voit kertoa sen heille itse”, lamaannus valtasi vanhemman vartalon tämän osaamatta tehdä muuta kuin seistä paikoillaan patsaaksi kivettyneenä.
“Minä rakastan heitä…” Toinen jatkoi, kuin ei olisi kuullut vastaväitteitä.
“Kerro se heille, Asa-”
Kuului yllättäen kolahdus hiljenevien sanojen jäädessä kesken ja tuuttaus täytti mustatukan korvan tämän säpsähtäessä tapahtunutta.
“Hiroki?” käsi liikahti näyttäen silmille puhelimen näyttöä, joka ilmoitti puhelun päättyneen.
“HIROKI!”

Ovi aukesi välittömästi ja Közi kurkisti sisälle. Tarkat silmät kohdistivat katseen nopeasti johtajaansa, joka tuijotti kännykkäänsä kädessään. Hitaasti Asagi kohotti katseensa henkivartijaansa välittäen pelosta hiostuneilla ja kalvenneilla kasvoillaan kauhunsa alaiselleen. He katsoivat toisiaan hetken aikaa mustatukan vapistessa kauttaaltaan.
Ripeästi punapää repäisi oven kokonaan auki, ennen kun musta salama juoksisi siitä läpi eikä toinen tuottanut pettymystä syöksähtäessään käytävälle. Yakuza tyrkkäsi vahingossa erään vanhemman herran melkein kumoon, mikä ei ainakaan hänen maineensa kannalta ollut lainkaan hyvä asia. Vanhuksen sydämelle ei kuitenkaan ollut missään nimessä hyväksi huomata valkokasvoisen korston auttavan hänet pikaisesti ylös, muttei hujoppikaan siitä välittänyt rientäessään nopeasti palkanmaksajansa perään.

Mana seisoskeli kuuntelemassa muiden keskustelua ja surkeita vitsejä nyökäten tai vastaavasti viittoen käsillään muutaman asian, vaikkei kukaan muu K:ta lukuun ottamatta ymmärtänyt viestinnästä yhtään mitään. Onitsukan esikoinen vilkuili jatkuvasti entistä soluttautujaa, mutta tämä ei kuitenkaan uskaltanut tehdä elettäkään tätä kohti. Kuka nyt olisi uskaltanut, kun K seisoi naisellisimman takana ja tarkkaili jokaista mahdollista lähentelijää, kuin hai olisi tarkkaillut hyljettä tai surfailijaa tämän alapuolella valmiina iskuun. Seitsikko kuuli lähestyviä, ripeitä askeleita, jolloin kääntyivät katsomaan tulijoita. Fujimoto ja Onitsuka näyttivät tyytyväisiltä miljonäärin tuloon, mutta vaatesuunnittelija kurtisti kulmiaan K:n kanssa. He näkivät kumpikin pantterimaisen kalpeista kasvoista ja kauhusta laajenneista silmistä, ettei kaikki ollut hyvin. Irokeesipäinen siirsi katseensa työtoveriinsa tämän vain nyökätessä lyhyesti heidän pysähtyessä muiden luokse.
“Mana, me lähdemme täältä nyt”, Asagi sanoi lyhyesti selkeän käskyn ja kääntyi sitten muun seurueen puoleen.
“Pahoittelen ettemme voi jäädäkään illalliselle.”
Vaivautumatta enempää selittelemään lähtöään yakuza tarttui kihlattuaan kädestä puristaen sitä tiukasti hakien siitä voimaa ja järkeä, kun kääntyi kohti ovea, mutta Fujimoto hyppäsi heidän eteensä.
“Ette te vielä voi lähteä!” mies katsoi vaativasti mustia silmiä näkemättä niihin syttynyttä vaaran pilkettä.
“Emmehän ole edes päässeet asiaamme!”
“Meillä on tärkeää asiaa teidän liiketoimienne kannalta!” Onitsuka astui toverinsa tueksi.
“Minun liiketoimeni voivat paremmin kuin hyvin ilman teidänkin ehdotuksianne, joista te olisitte hyötyneet enemmän kuin minä”, liikemiehistä pisin puhui hitaasti, muristen uhkaavasti kuin taistelukoira, jota pidettiin häkissä juuri ennen ottelua.
“Minä voin varsin helposti lähteä tästä – kävelen vaikka ylitsenne jos tarve vaatii!” mustat silmät liekehtivät raivosta, jota ei kauaa aiottu enää pidätellä, kuten entinen vakooja sen näki ja tunsi puristavasta otteesta.
“Minulla ei ole aikaa joutavaan neuvotteluun, jonka toinen osapuoli ei tajua ottaa esimerkiksi selville sitä, miten paljon vihaan sumopainia. Minä en olisi hyötynyt tästäkään illallisesta yhtään mitään, koska olisin joutunut maksamaan itse syömiseni!”

Mies veti nopeasti henkeä koettaen hillitä itseään. Rikollisjärjestön johtaja tuijotti hetken vanhempia miehiä, jotka näyttivät pelästyneiltä kuulemastaan. Kumpikaan ei tosiaan ollut ajatellut, ettei heistä kolmesta nuorin voinut ehkä sietääkään perinteistä lajia.
“Minulla ei ole aikaa teihin!” Asagi ärähti viimein ja tönäisi kaksikon pois edestään.
Heidän vaimonsa henkäisivät pelästyneinä, mutta Onitsukan poika totesi mielessään, että isänsä oli ystävänsä kanssa onnekas. Oli parempi tulla liikemiehen tönimäksi kuin tämän henkivartijoiden – siinähän saattaisi mennä luita poikki.
“Mikä kiire teille tuli?” Fujimoton vaimo yritti vielä pelastaa miehensä suunnitelmia.
“Näytänkö siltä, että asiani kuuluvat teille?” pidempi ärähti kävellessään kiireesti ovelle.
“Tai näytänkö siltä, että minulla on aikaa pälistä teille turhia?!”

Nelikko ei jäänyt odottamaan vastausta, koska pantterimainen oli jo kiskonut rakastajansa kanssaan ulos kadulle, josta he kävelivät – melkein juoksivat parkkipaikoille. Közi kiirehti heidän edelleen painaen avaimista ovet auki, jotta pääsisi vauhdilla ratin taakse ajamaan. K taas pysytteli kahden muun kanssa tarkoituksenaan avata ovi näille ja vasta sen jälkeen hypätä itse pelkääjän paikalle.
“Asagi, mitä on tapahtunut?” Mana uskalsi viimein kysyä rakkaaltaan, kun he hidastivat vauhtiaan ja pysähtyivät oven avauksen ajaksi.
“Miksi olet niin kalpea ja täriset kauhusta?”
“Hiroki ja Andro ovat pulassa”, Asagi vastasi lyhyesti työntäen rakkaansa penkille istumaan istuutuen samassa tämän viereen, melkein pienen laahuksen ja helman päälle.
“Samoin heidän miehensä.”
“Pulassa?” naamioitunut kurtisti kulmiaan ymmärtämättä noin laajasta ilmaisusta totuutta.
“Mitä heille on tapahtunut?” lyhempi kysyi oven paukahtaessa kiinni heidän vieressään.

K siirtyi nopeasti omalle paikalleen ja oven sulkeuduttua renkaat sutivat limusiinin lähtiessä ajamaan ylinopeutta kohti Burutendouta.
“Heidän kimppuunsa hyökättiin, kun he olivat Kobessa odottamassa Hiroa matkatakseen Taiwaniin”, rikollisjärjestön johtaja hengitti kiivaasti täristen joka puolelta.
Hän puristi yhä nuorempansa kättä, kuin se olisi ollut stressilelu, joka kykenisi viemään ongelmat pois ja pelastamaan heidän ystävänsä. Veri ei kiertänyt kunnolla mustahiuksisen sormissa, mutta eipä tämä siitä välittänyt henkäistessään säikähtäneenä.
“Hyökättiin? Kuka? Mitä…”, siniharmaasilmäinen änkytti, kuin totuus ei olisi tavoittanut kunnolla aivoja.
“Hiroki soitti ja kertoi, että he ovat loukkaantuneita… Androon oli osunut pahasti… ja ilmeisesti Hirokiinkin, koska puhelu loppui kesken kaiken”, omien sanojensa merkitys sai vartalon värähtämään kauhusta ja pelosta.
Ote irtosi laihemman kädestä ja pää vajosi epätoivoisena käsiin hengityksen vinkuessa.
“He… saattavat olla kuolleita… kuten heidän miehensä…”
“Asagi, se ei ole sinun syytäsi”, entinen soluttautuja laski kätensä pidempänsä olkapäälle.
“Ainoa asia, mitä me voimme nyt tehdä, on hakea ruumiit ja löytää eloon jääneet… Hiroki oli elossa ainakin ja saattaa olla vieläkin – ehkä Androkin oli.”
“Andro oli vielä sillä hetkellä elossa, kun Hiroki soitti, mutta luoti oli osunut pahasti”, mustasilmäinen suoristi selkänsä ja kääntyi katsomaan rakastaan saaden tämän hellästä katseesta lisää voimaa, rohkeutta ja ehdottomasti toivoa.
Hänen ystävänsä olivat tosiaan olleet hetki sitten elossa. Ehkä nämä olivat vieläkin. Käsi siirtyi ottamaan kännykän taskustaan ja valitsemaan Hide-zoun numeron, koska tämän täytyi saada kakkosmiehenä kuulla tapahtuneesta. Norsunluunvaalea käsi nousi kuitenkin hänen kädelleen estämään puhelua.
“Minä soitan Hide-zoulle”, Mana kuiskasi hellästi ottaen sitten oman kännykkänsä käsilaukustaan.
“Soitan myös Tatsuorulle, että hän selvittää Hirokin ja Andron olinpaikan. Soitan myös Hirolle, Kazukille ja muutamalle muulle miehelle, jotka ovat tietääksemme Kobessa – he saavat mennä hakemaan heidät. Lähetetään myös Jun ja Shou Atsushin, Hyden sekä heidän miestensä mukana, koska siellä tarvitaan suojelusta ja lääkäriä. Soita sinä Ruizalle, Tsunehitolle ja Yoshikille – heidän täytyy saada kuulla tapahtuneesta ja rakkaidensa tilasta.”
“Kiitos, Mana”, Asagi hymyili pienesti ja painoi nopeasti pienen suukon tämän poskelle.
Missä hän olisikaan ilman kihlattuaan? Luultavasti soittamassa Hide-zoulle saadakseen jonkinlaisen järjen hallitsemaan itseään. Kauniskasvoinen oli oikeassa, hänen velvollisuutensa olisi esimiehenä ja ystävänä kertoa miehilleen, mitä heidän rakkailleen oli tapahtunut. Siniharmaasilmäinen hymyili kullalleen vielä hetken, kunnes valitsi nopeasti kännykkänsä muistista Tatsuroun numeron, jotta tämä voisi selvittää parittajan ja huumeparonien kännyköissä olevien paikantimien avulla heidän olinpaikkansa. Seuraavaksi olisi välttämätöntä soittaa Hide-zoulle, jotta tämä voisi auttaa heitä ja hälyttää mahdollisimman monet pelastamaan heidän ystäviään. Olisi niin paljon tehtävää ja soitettavaa, ettei olisi aikaa miettiä mitään muuta.

Yakuza henkäisi syvään ja kääntyi takaisin tutkimaan kännykkäänsä. Kenelle hän soittaisi ensin? Ruiza ei välttämättä vastaisi ja Yoshiki saattoi olla töissä, ettei kykenisi vastaamaan, minkä takia siinä tilanteessa olisi soitettava Reitalle. Kaikista varmemmin vastaisi Tsunehito, ellei asevastaava painanut tätä parhaillaan alleen sängyssä… Miksi hänen kävi aina niin vaikeaksi saada alaisensa kiinni tärkeissä asioissa?!
Peukalo painoi nopeasti vihreätä luuria Tsunehiton kohdalla soittaen tälle. Kuului tuuttaus, jota toistui uudemman kerran ja sitten taas uudelleen. Vasemman käden etusormi naputteli reittä hermostuneena mielen rukoillessa hiljaa etsivää vastaamaan. Viimein kuului tuttu, hymyilevä ääni:
“Hei, Asagi – mitäs sinä?” suurisilmäinen jutteli lempeästi.
Taustalta kuului askelien ääniä, hälinää ja puhetta, mikä paljasti miehen olevan yleisellä paikalla. Saattoihan myös aseiden salakuljettaja olla onnistunut suostuttelemaan nuorempansa johonkin julkisiin paikkoihin liittyvään fantasiaansa, mutta rikollisjärjestön johtaja epäili sitä vahvasti myyränsä siveyskäsityksen takia.
“Tsunehito, missä olet?” miljonääri kysyi nopeasti, hiukan paniikissa unohtaen kokonaan kohteliaat tervehdykset.
“Missä Ruiza on?”
“Me olemme menossa katsomaan jotain tylsää viimeviikolla tullutta toimintaelokuvaa”, viranomainen vastasi ystävällisesti, mutta kääntyi ilmeisesti pois puhelimestaan.
“Lopeta Ruiza se takkini nykiminen – juttelen Asagin kanssa. Mitä sinä oikein haluat…?”

Puhe loppui kesken kaiken täydelliseen hiljaisuuteen, mikä sai mustasilmäisen vetämään pienesti henkeä pelosta. Puhelu ei kuitenkaan katkennut, vaan tapahtui jotain hyvin tuttua ja helpottavaa.
“Ruiza! Me olemme menossa elokuviin! Ei – et saa mansikan makuisia kondomeita maistiaisiksi enkä minä aio ottaa sinulta suihin!”
“Jotain tekemistä tylsillekin hetkille, kun päähenkilö vinkuu siellä rotkon reunalla!” taustalta kuului hyvin tyytyväinen, pirteä ääni.
“Jos ei mansikkaa, miten olisi kinuski? Tai suklaa? Hei! Nyt löytyi mango-melonin makuinen! Minä haluan kokeilla tätä!”
“Tsunehito, minulla on tärkeää asiaa sinulle!” Asagi huudahti samassa, koska ei todellakaan voinut odottaa pariskunnan saavansa selvitettyä mahdollisen kondomin makua.
Tällä hetkellä kaksikolle tärkeä mies teki kuolemaa jossain kaukana heistä eikä olisi oikein pimittää sitä heiltä yhtään pidempään. Omalla tavallaan oli tosin sääli pilata kaksikon mukava ilta.
“Mitä asiaa, Asagi?” Tsunehiton ääni vakavoitui samassa tämän puhuen tasaisella, mutta silti hiljaisemmin kuin äsken.
“Onko jotain ikävää tapahtunut?”

Pantterimainen nielaisi. Äsken hän oli ollut täysin valmis kertomaan Hirokin puhelusta, mutta miten sen nyt ilmaisisi? Kuinka ystävilleen voisi kertoa, että näiden rakas oli ehkä kuollut? Kuinka kertoa heille, että tämä itki hetki sitten hänelle puhelimessa tunnustaen rakkauttaan kaksikkoa kohtaan?
“Asiani koskee Hirokia…”, rikollisjärjestön johtajan ääni vaimeni ohueksi piipitykseksi tämän nostaessa käden silmilleen.
Luurin toisesta päästä ei kuulunut mitään, vain hidasta, lähes olematonta hengitystä. Hyvin pian kuului Ruizan ääni, mutta kummallisen säikähtäneenä, harvinaisen vakavana ja huolestuneena, kun tämä kysyi, miksi kultansa nyt sillä tavalla kalpeni ja haukkoi henkeään. Vanhempi saattoi kuvitella, kuinka etsivän vaalea iho muuttui lumenvalkoiseksi ja suuret silmät suurenivat ennestään pupillien pienentyessä. Suu oli varmasti raollaan miehen tuijottaessa kauhistuneena hämmentyneenä kyselevää asevastaavaa tämän tietämättä lainkaan, mitä toiselle oli sanottu.
“Mitä Hirokille on tapahtunut?” nopea kysymys kajahti viimein paniikissa, mikä vaiensi taustalta kuuluvat kysymykset jättäen tilalle hirvittävän hiljaisuuden.

Asagi ravisti hiukan päätään. Hän tiesi, että Hirokin ja Andron kimppuun oli käyty, heihin kumpaakin oli osunut ja suurin osa kaksikon alaisista ja työtovereista oli ilmeisesti kuollut niin ammattilaisten ampumiin luoteihin kuin luotisateeseen. Mies tiesi liian hyvin, että vastauksestaan seuraisi toinenkin kysymys, joka olisi se sama, mikä hänenkin päässään pyöri.
Kuka oli hyökännyt heidän kimppuunsa?

Notes:

Selityksiä:

* Rintakehään/keuhkoihin ampuessa kuollaan yleensä tukehtumiseen ei verenhukkaan, koska veri valuu keuhkoihin
* Toimitusjohtajaa kuten ei muitakaan ylemmän tason henkilöitä ei vain voi potkaista yrityksestä pois siksi, että olisi löytänyt paremmin, muuten voi joutua oikeuteen ja hävitä hirvittäviä summia. Hyvät perustelut, kuten mahdollinen maineen menetys tai väärin toimiminen ovat taas hyväksyttävämpiä syitä, jos on perusteluja
* Silkkejä on monenlaisia, osa on sileitä ja liukkaita (useat kimonot) tai sitten sellaista rypyllistä, paikoitellen omituisen muhkuraisia
* Hierottaessa, erityisesti shiatsussa (japanilaisessa energiaa ohjailevassa hieronnassa) käytetään paljon tuoksuvia öljyjä
* Sumopainituomari on japaniksi qyouji
* Sumopaini on perinteinen japanilainen laji, jossa kaksi isokokoista miestä ottaa mittaa toisistaan. Voittaja on se, joka saa työnnettyä/heitettyä vastustajan kehästä pois. Se taas häviää, joka koskettaa lattiaa muulla osalla kuin jalkapohjalla, tai käyttää säännönvastaisia menetelmiä tai sitten, jos vyö aukeaa (en nyt ole varma, onko vyö sama asia kuin se vaate, mikä painijoilla on päällä, mutta laitoin sen menemään niin).
Jokainen painija kuuluu johonkin “talliin” eli vastaavasti joukkueeseen tai kerhoon tai muuhun. Talleilla on omat valmentajansa, joista osa on entisiä painijoita.
Sumopaini on hyvin rituaalinen, jossa kehä puhdistetaan heittämällä suolaa jne.
* Oyaka = valmentaja, jotka istuvat aina areenan vieressä tuoleilla – voivat joutua siis lentävän painijan litistämiksi
* Kobe on n. 50 km ellei vähän pidemmänkin matkan päässä Osakasta sijaitseva tärkeä satamakaupunki
* Mango-meloni on yksi lempijäätelömauistani ja päätin soveltaa sitä hiukan erikoisempana kondomimakuna XD
* Ammattilainen ei aina tarkoita salamurhaajaa, kuten monet ehkä uskovat. Tsunehitokin on ammattilainen, samoin kuin Teru, Yuuto ja muut. Armeijan väki kuuluu myös tähän luokitukseen, koska heidät kaikki on opetettu ampumaan ja jossain määrin tappamaan

Chapter 51: Ei savua ilman tulta, ei iskua ilman varoitusta

“Kuinka kauan tässä kestää!?” Ruiza karjaisi kahdeksannen kerran puolen tunnin aikana.
Vaaleahiuksinen marssi yakuzansa kodin ylimmässä kerroksessa olohuoneen pöydän ympäri. Kalliseen mattoon alkoi tallaantua raskaiden maihinnousukenkien jälkiä ja pitkä nahkatakki onnistui lennättämään muutamat lehdet tasolta lattialle, missä ne sitten tallottiin armotta kierroksen vain jatkuessa loputtomiin. Miestä ei jaksanut todellakaan kiinnostaa, missä kunnossa johtajansa asunto olisi jäljiltään. Eihän mafiamiestä kiinnostanut sekään, että hänen kerrankin vaivalla suunniteltu romanttinen iltansa pilattaisiin yhdellä ainoalla puhelulla. Hyvään hintaan lunastetut elokuvaliput oli heitetty roskikseen – hinta oli siinä vaiheessa yhdentekevä, kuten kaikki muukin, kun ympyrän käveleminen ja matala murina vain jatkuivat riivattuina.
Tsunehito istui tummansinisen sohvan nurkassa polvet painettuina rintakehäänsä. Siviilipukuinen poliisi oli sentään osannut ottaa kenkänsä pois jaloistaan heidän saapuessa johtajansa eteen, toisin kuin toinen rakkaansa. Kädet olivat kietoutuneet jalkojen ympärille sinisilmäisen nojatessa leuallaan polviinsa tuijottaen silmät punertaen eteensä. Musta, pitkä kangastakki lepäsi vartalon päällä, mutta ei saanut murtunutta miestä näyttämään yhtään vahvemmalta, vaan tuntui pienentävän ja heikentävän kasaan käpertyvää etsivää.
Laihin hengitti ohuesti sormien puristaessa housujen kangasta tiukasti, kuin ne olisivat voineet kadota ja jättää hänet yksin hirveään odotukseensa. Kauniit huulet oli puristettu tiukaksi viivaksi eikä niiden läpi päässyt yksikään sana, mutta ei suurisilmäisellä ollut mitään sanottavaa. Tämä vain tuijotti eteensä näkemättä yhtään mitään tai sitten mies ei halunnutkaan nähdä mitään. Saattoi hyvin olla mahdollista, että poskilla valuvat kyyneleet olivat vieneet tältä aikaa sitten näkökyvyn.
Yoshiki istui jäykkänä kuin lauta sohvan toisessa nurkassa ja tuijotti kattoa räpytellen silmiään. Baarimikko oli päässyt tulemaan uuden yakuzansa luokse, koska Reita oli päättänyt harvinaisen ymmärtäväisenä, että tekisi heidän kummankin työvuorot Gratterissa, vaikka olisi illan jälkeen puolikuollut. Saamastaan tiedosta järkyttynyt irokeesipäinen ei ollut edes huomannut, miten hotellin alakerrassa ihmiset olivat tuijottaneet pienen miehen mustia, sieltä täältä ihoa paljastavia vaatteita ja tietenkin sitä vatsaa, kun oli pukeutunut napapaitaan. Nyt tämä sitten vain istui hiljaa yrittäen olla itkemättä, kuten mafiatoverinsa lähellään, tai olla melskaamatta asevastaavan tapaan. Sisällään mies teki kuitenkin kumpaakin, mutta eniten lyhyin olisi halunnut vain anella jotakuta pelastamaan rakkaansa, joka oli jossain kaukana luotaan kuolemassa.

Asagi nojasi sohvan selkänojaan seisoen huonekalun takana alaistensa välissä ja katsoi eteensä etsivän tapaan. Todellisuudessa mustat silmät kuitenkin tarkkailivat aseiden salakuljettajan liikkeitä ja ilmeitä. Tavallisesti sileä otsa oli useilla kurtuilla ja harmaanruskeat silmät katsoivat tiukasti eteensä mulkoillen jokaista esinettä ja ihmistä, jotka osuivat lenkkinsä aikana eteensä. Mafiapomo huomasi siinä tarkkaillessaan, että ystävänsä oikea käsi nytkähteli, vaikka olikin ristittynä rintakehälle alitajuisesti suojelemaan vaaleinta ulkopuolisilta vaaroilta ja sanoilta. Mustatukkainen kuitenkin arvasi, että toinen vaistomaisesti ajatteli asettaan. Tämä halusi jotain, jolla ampua kaiken palasiksi, ettei tarvitsisi myöntää sitä, ettei ehkä enää koskaan näkisi Hirokia. Yakuza tiesi, että alaisensa olivat järkyttyneitä, mutta he eivät voineet tehdä tässä vaiheessa mitään. Ainut asia, mitä mies kykeni tekemään, oli kuunnella matkapuhelintaan, jos se viimein helähtäisi soimaan.
Mana istui keskellä sohvaa tuntien rakkaansa sormien koskettavan olkapäitään hakien siitä läheisyydestä voimaa. Kädet lepäsivät miehen sylissä turkoosin leningin saadessa ihon näyttämään vaaleammalta, melkein valkoiselta, jos vaatesuunnittelija olisi kiinnittänyt siihen seikkaan huomiota. Ajatuksissaan sormet sivelivät päästä otetun hiuskoristeen silkkisiä terälehtiä entisen soluttautujan koettaessa sisäistää tilannetta ja pysyä rauhallisena. Siniharmaasilmäinen oli soittanut ja herättänyt unisen, hyvin äreän Tatsuroun, ja käskenyt tätä käynnistämään tietokoneet muiden laitteidensa kanssa. Seuraavaksi hakkeri oli sitten komennettu etsimään satelliittien sekä paikantimien avulla Andron ja Hirokin olinpaikat, mutta erityisemmin jälkimmäisen kännykän avulla heidän nykyisten tietojensa takia. Seuraavaksi naisellisin oli sitten soittanut Hide-zoulle, joka oli valitettavasti liikeillallisella Sethin kanssa Matsumoto Takanorin kutsusta. Kaksikko oli tehnyt parhaansa soittamalla Hirolle ja muutamalle muulle käskien nämä etsimään eloon jääneet, kun hakkeri lähettäisi näille tarkat tiedot sijainneista. Enempää kaksikko ei voinut omaksi harmikseen tehdä, vaikka he lupasivat yrittävänsä päästä nopeasti kulttuuriministeristä ja tämän perheestä eroon. Siinä kuitenkin oli omat vaikeutensa.

Suurempi vaikeus oli nyt kuitenkin kaiken soittamisen ja muun jälkeen vain istua odottamassa hiljaisuudessa. Aika tuntui matelevan, vaikka se kulkikin omaan tasaiseen tahtiinsa. Nyt he vain yrittivät selviytyä tiedottomuuden tilanteesta kukin omalla tavallaan. Jokaisen mieli oli täynnä kysymyksiä, mutta enemmän huolta heidän tovereistaan. Olo oli turhautunut, kun aivot olisivat halunneet tehdä jotain enemmän. He kaikki olisivat mieluimmin itse etsimässä parittajaa ja huumeparonia, vaikkei se hyödyttäisi ketään. Ehkä sekin tunne ja halu johtuivat tarpeesta saada itselleen edes jonkinlaista helpotusta.

Hitaasti kauniskasvoinen käänsi päänsä parvekkeen ovelle verhojen vieressä seinään nojaaviin henkivartijoihin. Közi ja K näyttivät niin rennoilta. Kumpikaan ei ravannut pitkin taloa, tai istunut täristen jossain nurkassa mumisemassa itsekseen. Nämä eivät räpeltäneet mitään, kuten hän, tai edes tuijotelleet johonkin kaukaisuuteen, kuten kolme muuta. Nämä vain tiesivät, ettei mikään hermoilu nopeuttanut tapahtumia. Ehkäpä juuri sen takia Yoru oli uskaltautunut käpertymään kaksikon jalkojen taakse nukkumaan, vaikka se olikin koiralle hankalaa metelin ja painostavan tunnelman takia. Missillä taas ei ollut mitään ongelmia nukkumisessa, harvinaista kyllä. Olihan sillä pehmeä tyyny patjanaan ja väkikin oli pysynyt jo hetken aikaa hiljaa.
“Miten kauan heillä oikein kestää!?” Ruiza pysähtyi ja kääntyi raivoissaan katsomaan muuta huonekuntaa.
Mana nosti katseensa laihaan mieheen unohtaen kokonaan hetken mielessään käyneen kateuden, joka liittyi henkivartijoihin. Harmaanruskeat silmät katsoivat tavallista suurimpina muuta väkeä, kun käsivarret yrittivät suojata jännittynyttä kehoa kietoutuen tiukemmin rintakehän ympärille.
“Helvetti! En kestä tätä!” mies pyörähti ympäri ja viskasi vahingossa takkinsa helmalla kaukosäätimet lattialle.
Kukaan ei tosin Közin ja K:n lisäksi huomannut koko asiaa eivätkä nämäkään välittäneet. Mustatukkaisella olisi kyllä varaa ostaa uudet television ohjaimet.
“Sinun on vain kestettävä”, Asagi huokaisi raskaasti suoristautuen kunnolla pystyyn lakaten nojailemasta sohvaan.
Pantterimainen kiersi huonekalun ympäri ja käveli ystävänsä eteen katsoen tätä vakavana yrittäen saada nuorempansa rauhoittumaan.
“Tatsurou lähetti kaikille nimetyille tiedon kaikkien Kobessa olleiden miestemme olinpaikoista. Hiro oli jo matkalla miestensä kanssa heidän tapaamispaikalleen ja Kazuki yrittää kasata nopeasti ruumiinhakupartion. Shou ja Jun ovat matkalla Atsushin ja muutaman muun miehen kanssa etsimään Hirokia ja Androa – Hyde taas matkaa nopeasti tapahtumapaikalle etsimään asioita, jotka auttavat meitä selvittämään hyökkääjän henkilöllisyyden.”
“Se ei riitä!” asevastaava karjaisi piittaamatta tuon taivaallista kuulemastaan tai siitä, kuka oli hyökännyt heidän miestensä kimppuun.
Käsi siirtyi vaistomaisesti takin alle, lantiolle lähelle asetta, joka oli pistetty osittain mustien housujen alle. Sormet puristuivat nyrkkiin ja vaikutti vahvasti siltä, että vaaleahiuksinen hyppäisi kohta jonkun kimppuun tai ampuisi, joista jälkimmäinen näytti todennäköisimmältä. Közi ja K katsoivat tiukasti sitä asetta, joka oli vielä osittain housujen alla, ja olivat valmiina toimimaan, jos hermostunut mies näyttäisi tekevän jotain peruuttamatonta.
“Kobe on ihan naapurissa!” aseiden salakuljettaja raivosi täristen joka puolelta tuskin edes hengittäen.
“Minä olisin ollut jo aikaa sitten siellä, jos olisit antanut minun mennä!”
“Hiro ja Kazuki olivat kumpikin lähempänä, että he ovat paikalla sinua ennen”, rikollisjärjestön johtaja huokaisi raskaasti toivoen alaisensa kuuntelevan viimein järkipuhetta eikä antaisi pelolleen valtaa.
“He luultavasti ovat jo löytäneet heidät ja soittavat heti, kun vain kykenevät.”
“Noin sinä sanoit kymmenen minuuttia sitten”, aseiden salakuljettaja tuijotti tuimasti edessään seisovaa mustatukkaa suostumatta uskomaan kuulemaansa.
“Ja aikaisemmin, kun Yoshiki tuli – ja sitä ennen, kun minä ja Tsunehito tulimme. Onko mitään tapahtunut?” blondi jatkoi ivaten.
“Mikähän se sinun kohtasi mahtaa olla? Kaksi tuntia? Kolme? Vai sittenkin viisi, jonka aikana niin Hiroki kuin Androkin ovat aivan varmasti kuolleita!”

Yoshiki vinkaisi pienesti ja sulki silmänsä koettaen estää itseään kuvittelemasta niitä kolkkoja, mutta omasta mielestään uskomattoman komeita kasvoja valkoisina kuin lumi, kun kaikki veri olisi valunut pois ruumiista. Korvat eivät halunneet kuulla kuviteltuja yskäisyjä, kun huumeparoni vähitellen tukehtuisi omaan vereensä. Hän ei halunnut nähdä mielessään vahvan vartalon nytkähtelevän kivusta, kun vähitellen kuolema tulisi ottamaan omansa. Mutta kun huumeparoni ei kuulunut viikatemiehelle vaan irokeesipäiselle baarimikolle.

Tsunehito värähti Manan vieressä ja tämä painoi nopeasti kasvonsa jalkojaan vasten. Teko ei kuitenkaan ehtinyt estämään aivoja luomasta hirvittäviä mielikuvia lettipäisestä, jonka hengitys hidastuisi vähitellen, kunnes loppuisi kokonaan.
“Ruiza, minä nautin tästä yhtä vähän kuin sinäkin, mutta karjuminen tai stressaaminen eivät auta yhtään mitään”, pantterimainen kertoi tasaisella äänellä tietäen hyvin, että nuorempi oli vain peloissaan ja siksi syytti etäisesti häntä.
Ehkä syy olikin rikollisjohtajan. Ehkei hänen olisikaan pitänyt lähettää miehiään työhönsä kauas heistä kaikista ja parhaimmasta avusta. Ei mies kuitenkaan ollut osannut tätä arvata. Kuka olisi uskonut, että Hirokin ja Andron kimppuun hyökättäisiin, kun nämä olisivat lähdössä Taiwaniin? Ei kukaan.

“Sitä paitsi, Ruiza, et välttämättä olisi itsekään vielä Hirokin ja Andron luona”, Mana puuttui puheeseen puolustaen hiukan sulhastaan.
Naamioitunut nousi ylös ja otti nojatuolissa, silkkityynyllä makoilevan unisen kissan syliinsä. Missi raotti tyytymättömänä silmiään, kun sen unia häiriköitiin. Nopeasti valkoinen eläin kuitenkin alkoi kehrätä, kun sen pehmeätä vatsaa rapsutettiin anteeksipyytävästi herättämisestä. Hyrräävä ääni rauhoitti hiukan entistä vakoojaa, kun tämä istuutui takaisin sohvalle kahden muun miehen väliin.

Yoru kohotti päätään Közin ja K:n jalkojen takaa. Ruskeat nappisilmät katsoivat eläinystävänsä paikkaa kauniskasvoisen sylissä, mikä sai sen pienen sydämen lyömään kiihkeästi mustasukkaisuudesta. Unohtaen kokokaan oman väsymyksensä, musta koira nousi pystyyn ja sipsutti sohvan äären hypäten päättäväisesti mustahiuksisen viereen vaatimaan myös huomiota.
“Älä unohda, että niin täällä kuin Kobessa on muutakin liikennettä, ihmisiä ja kaikkien rakastamat liikennevalot”, meikannut jatkoi laskien toisen kätensä skotlanninterrierin mustan korvan taakse.
“Shou ja Jun pitävät muiden kanssa kiirettä emmekä me voi auttaa heitä tai Androa ja Hirokia nyt mitenkään.”
“Mitä hyötyä sinusta siellä muuten olisi”, mustasilmäisen oli pakko yhtyä kihlattunsa sanoihin ja sanoa asevastaavalle totuus, vaikka se kuulostikin hirvittävältä jopa hänen omissa korvissaan.
“Sinä et osaa hoitaa vakavia haavoja, kuten en minäkään. Mitä sinä tekisit siellä? Pitäisit Hirokia kädestä kiinni?”

Ruiza avasi suunsa huutaakseen jotain takaisin, mutta ei saanutkaan sanoja tulemaan ulos. Harmaanruskeasilmäinen käänsi samassa katseensa lattialle sivulleen hänen purressa hampaitaan yhteen. Kynnet painautuivat tiukemmin kämmeneen nyrkin täristessä tiukasti sidotusta raivosta. Kyllä hän tiesi, ettei voisi tehdä muuta, kuin pidellä rakastaan kädestä kiinni. Mies ymmärsi varsin hyvin, ettei välttämättä ehtisi ennen muita tummanruskeahiuksisen luokse, ellei rikkoisi ennätysmäärällisen liikennesääntöjä, jolloin poliisit saattaisivat pysäyttää ja matka päättyisi siihen.
“Missä Hide-zoukin luuraa?” aseiden salakuljettaja murisi matalasti.
Harmaanruskeasilmäisen oli pakko vaihtaa puheenaihetta, koska ei voinut myöntää johtajansa olevan oikeassa eikä myöskään kyennyt rauhoittumaan. Ehkä asevastaava kaipasi tukea myös eräältä toiselta ystävältään, jonka rauhallisuus ja määrätietoisuus tarttuivat helposti muihinkin.
“Hän ja Seth ovat ministeri Matsumoton kanssa illallisella”, yakuza vastasi hitaasti valitettavan asian.
“Illallisella?” vaalein kurtisti samassa kulmiaan ja käänsi katseensa takaisin pidempäänsä tahtomatta uskoa kuulemaansa.
“Sanoitko sinä, että Hide-zou on illallisella?”

Mana nielaisi pienesti skotlanninterrierin vilkaistessa harvinaisen arkana aseiden salakuljettajaa, kuin tämä olisi tikittävä aikapommi. Missikin katsoi heidän edessään tärisevää miestä ja luimisti korviaan myöntyen koiran ajatuksiin siitä tuhoisasta pommista. Siinä niin eläimet, kuin muukaan väki ei ollut kovin väärässä.
“Mitä helvettiä Hide-zou tekee jossain saatanan illallisella!?” Ruiza karjui Asagin korvat lukkoon.
Kädet nousivat raastamaan kasvoja ja hiuksia miehen perääntyessä taaksepäin.
“Miksi hitossa hän on jollain typerällä illallisella, kun ystävämme tekevät kuolemaa!?” huuto jatkui miehen silmien lyödessä salamoita äänen vain kohotessa entistä kovemmaksi särkyen samalla ikävästi korvissa.
“Hänen pitäisi olla täällä kakkosmiehenämme ja ystävänämme! Tuotako hän kutsuu ystävyydeksi, että kittaa vain jotain ranskalaista viiniä jossain ravintolassa kurkusta alas, skoolaa ja juttelee typeriä asioita rakentamisesta, kun me muut kärsimme tästä tuskaisesta odottamisesta!? Noinko paljon Hide-zou välittää Hirokista ja Androsta, että vain istuu -”
“TURPA KIINNI, RUIZA!” Tsunehito karjaisi kovempaa kuin rakkaansa oli vielä ehtinyt huutamaan sinä iltana saaden harvinaisen hiljaisen Yoshikin putoamaan sohvalta kauhistuen odottamatonta huutoa.

Missi puraisi säikähdyksissään Manaa kädestä ja hyppäsi pois tämän sylistä mustahiuksisen parkaistessa hiljaa kivusta. Yoru loikkasi lattialle ja pakeni takaisin Közin ja K:n jalkojen juureen kurkkien koipien takaa eteensä mulkoilevaa etsivää. Asagi hieraisi korvaansa ja vilkaisi sitten sinisilmäistä itsekin hiukan peloissaan, mutta kaikkein pelokkain oli Ruiza.
Sieväkasvoinen puristi tiukemmin jalkojaan vasten rintaansa, mutta tuijottikin nyt tiukasti lyhempää rakastaan eikä eteensä tyhjyyteen.
“Hide-zou tulee tänne niin nopeasti kuin pääsee eikä sinun haukkumisesi nopeuta häntä yhtään!” suurisilmäinen jatkoi huutamistaan itkuisella äänellä poskien punoittaessa muuten valkoisista kasvoista kuin punaiset jouluvalot.
“Se, että sinä huudat ja ravaat ympäriinsä, ei auta Asagia, joka tekee kaikkensa Hiron ja muiden kanssa! Huutosi ei saa Shouta ja Junia pääsemään nopeammin Kobeen eikä Atsushia löytämään Hirokia ja Androa! Raivoaminen ei hyödytä mitään! Se ei auta ketään!” nuorin veti huutosaarnansa perään syvään henkeä ja hieraisi vuotavaa nenäänsä takkinsa hihaan.
Kyyneleet kohosivat jälleen silmille valuen hitaasti poskia pitkin aina uusien kyyneleiden tullessa purojen lailla silmistä. Ripset olivat jo takertumassa toisiinsa kiinni, kun silmät sulkeutuivat aina hetkeksi kiinni, mutta ei siviilipukuinen poliisi jaksanut siitä välittää. Miten hän olisi jaksanut välittää, kun äänensä viimein petti, kun sanoi vihaamansa totuuden ääneen kykenemättä huutamaan enempää.
“Se ei auta Hirokia…”
Kasvot vajosivat polviin ja kädet painoivat jalkoja tiukemmin vasten rintakehää poliisin mennessä vielä pienemmälle kerälle, kuin äsken. Hiljaiset nyyhkäykset ja käheät uikahdukset ravistivat laihaa vartaloa muiden katsoessa säälien vaaleaihoisinta. Sormet puristivat lähes verettöminä jalkoja, mistä nyt saivat otteen miehen ravistaessa välillä hiukan päätään. Tsunehito ei ollut koskaan pitänyt tappelemisesta eikä kestänyt sitä varsinkaan nyt, kun olisi kaivannut rakkaansa tukea. Tämä olisi vain halunnut, että vaalein tulisi viereensä, mutta ei sanonut sitä ääneen.

“Tsune…”, Ruizan ääni hiljeni kätensä noustessa silmilleen.
Mies hengitti syvään. Kyyneleet olisivat halunneet valua kasvoille, mutta asevastaava ei halunnut antaa niiden vuotaa. Hän ei saanut tehdä sitä, kun nuorin tarvitsi ilmiselvästi tukea. Harmaanruskeasilmäinen ei vain tiennyt, miten olisi sitä antanut, koska pelkäsi, ettei osannut toimia oikein. Hän ei uskonut, että pystyisi sanomaan oikeat sanat ja ne tuntuivat jopa riittämättömiltä.
“Anteeksi”, vaalein kuiskasi henkäisten raskaasti yksinkertaisen, mutta vaikean sanan perään.
Hitaasti jalat veivät aseiden salakuljettajan sohvalle, jonka ääressä hän polvistui ja kietoi kätensä sinisilmäisen ympärille painaen päänsä tämän olkapäälle. Mustat hiukset sekoittuivat vaaleiden, takkuisten kutrien kanssa, kuin hiuksetkin olisivat halunneet antaa tukensa toisilleen.
“Anteeksi, Tsune…”, vanhempi painoi suukon märälle poskelle tuntien samalla jonkin kuuman, pienen pisaran valuvan silmäkulmastaan alas leualleen.
“Minä vain en kestä tätä… Minua pelottaa…”
“Minua myös”, etsivä niiskautti painaen kasvonsa vaaleisiin hiuksiin.
“Minua pelottaa vielä enemmän, kun sinä huudat ja räyhäät. Se ei auta ketään!”
“Tiedän”, aseiden salakuljettaja mumisi puristaen tiukemmin rakastaan itseään vasten, kuin olisi pelännyt tämänkin katoavan luotaan.
Sitä hän oikeasti pelkäsikin, aivan hirvittävästi. Hän pelkäsi jäävänsä yksin ilman rakastamiaan miehiä.
“Tiedän… Minä tunnen itseni vain niin… niin… hyödyttömäksi… ja… avuttomaksi…”
“Ruiza, minä tunnen samoin”, soluttautuja tarttui aseiden jatkuvasta käsittelystä karheutuneesta kädestä kiinni.
“Siksi minä tarvitsen sinua tässä vieressäni enkä kuluttamassa Asagin mattoa”, sinisilmäinen kohotti katseensa harmaanruskeisiin silmiin katsoen anovasti.
“Ole kiltti ja pysy vierelläni… Pidä minusta kiinni…”
Ruiza ei sanonut mitään noustessaan ylös ja istuutuessaan käsinojalle. Hän veti Tsunehiton tiukasti itseään vasten koettaen lohduttaa, mutta samalla saada voimia odottamiseen. Kyyneleet valuivat hiljalleen miehen kasvoja pitkin, mikä olikin syy, miksi aseiden salakuljettaja oli vain kävellyt ympyrää huutaen ja melskaten. Se oli ollut pelkkää itsekkyyttä, koska etsivä oli tarvinnut häntä lähelleen. Oli todellakin itsekästä siinä vain huutaa ja räyhätä pienimmistäkin asioista, kuten asevastaava totesi mielessään vilkaistessaan takaisin sohvalle kivunnutta Yoshikia. Hänellä sentään oli suurisilmäinen tukenaan ja toisin päin, mutta baarimikko joutui yksin odottamaan kuulumisia Androsta, vaikka heidän kolmen ympärillään olikin neljä muuta miestä, jotka jakoivat sen saman tuskan. Se oli kuitenkin eri asia, koska huumeparoni ei merkinnyt heille samaa, mitä merkitsi baarimikolle. Kukaan ei kyennyt antamaan lohduttavaa olkapäätä, mikä tuntui vain satuttavan miestä lisää. Niistä tummista silmistä saattoi lukea sen suuren tuskan, mitä tiedottomuus aiheutti tässä.

Ilmeisesti Yorulle oli kehittynyt kuitenkin tämän kaiken keskellä jonkinasteinen ajatustenlukukyky, koska ihmisten lakatessa huutamasta ja rauhoittuessa, musta lemmikki kipitti lyhimmän luokse ja istui ahterillaan tämän jalkapöydän päälle tapittaen ruskeilla nappisilmilleen paksuilla viivoilla rajattuja silmiä. Vaaleanpunainen kieli tuli esiin karvojen piilottamasta suusta ja lipaisi hellästi edessään, polven päällä roikkuvaa kättä. Mustatukkainen irokeesipää säpsähti odottamatonta kosketusta – tämä ei ollut edes huomannut tomeran eläimen istuneen jalkansa päälle – ja rojahti nojaamaan selkänojaan hämmentyneenä koiran teosta. Tyytyväisenä miehen muuttamaan asentoon pieni skotlanninterrieri hyppäsi avattuun syliin ja käpertyi kasaan tuhahtaen tyytyväisesti. Tassut asettuivat pitelemään toista kättä paikoillaan, kun kieli jatkoi sormien nuolemista, koska niissä oli hassu maku.
Yoshiki hymyili pienesti tuntiessaan eläimen karvaisen, lämpimän kehon paljaalla vatsallaan, sylissään. Ehkei tämä sittenkään ollut niin yksin, kuin oli luullut. Vapaa käsi nousi silittämään varovaisesti pientä päätä ja sormet taipuivat rapsuttamaan korvan takaa. Matala, tilanteeseen nähden hiukan lohdullinen hymähdys pakeni huulilta, kun vankka häntä läimäytteli tasaista rintakehää, kun musta koira sai ilokseen lisää huomiota.

Közi ja K henkäisivät syvää vilkaisten samalla merkitsevästi toisiaan. Ruiza oli ainakin rauhoittunut ja siirtynyt oikealle paikalleen Tsunehiton viereen eikä enää marssinut ympäriinsä muristen äkäisenä. Yoshikikin oli saanut lohduttajan murheeseensa, mutta henkivartijat tiesivät, ettei tämä ollut vielä ohi. He joutuisivat kaikesta tästä huolimatta yhä odottamaan. Heidän kaikkien olisi odotettava siihen asti, että saataisiin edes jotain tietoa, olkoon ne sitten hyviä tai huonoja. Pisimmät näkivät kuitenkin toistensa silmistä, että he pelkäsivät niitä huonoja uutisia, vaikka rukoilivatkin miestensä ehtineen ajoissa hyökkäyksen kohteiksi joutuneiden luokse.
Totuus oli kuitenkin se, että aikaa oli tosiaan mennyt turhankin pitkään ilman, että he olisivat kuulleet yhtään mitään. Eikä se koskaan tiennyt hyvää…

Asagi siirtyi Manan eteen polvilleen ja otti tämän kädet omiinsa tutkaillen pientä punaista jälkeä, jonka Missin hampaat olivat aiheuttaneet. Kaikeksi onneksi kauniista käsistä ei vuotanut verta, mutta tuskin naisellisempi olisi siihen reagoinut tässä vaiheessa iltaa tai edes ihmetellyt sitä. Siniharmaat silmät katselivat hymyillen, kun pantterimainen painoi sormille pienen suukon, kuin hellä kosketus olisi voinut palauttaa tasaisen, vahingoittumattoman ihon takaisin. Vaatesuunnittelija kumartui eteenpäin ja painoi otsansa eteensä polvistuneen yakuzan päälaelle. He hengittivät samaa tahtia, hyvin syvään ja hitaasti hakien lohdutusta toistensa läheisyydestä koettaen samalla kerätä ajatuksia, joilla jaksaisivat tämän yön läpi. Nopeasti kummankin mieli kuitenkin palasi takaisin siihen olohuoneeseen kiroamaan sitä, miksei se puhelin voinut vain soida vihdoin ja viimein.

Kellon viisarit tikittivät hiljalleen eteenpäin. Ajannäyttäjien lyönnit olivat pidemmän hetken ainoat selvät äänet, mitä ylimmässä kerroksessa saattoi kuulla. Kukaan ei puhunut, vaan kaikki energia kului vain siihen odottamiseen. Ulkona hämärtyi entisestään ja kello läheni yhä enemmän ja enemmän puolta yötä. Ruiza alkoi taas tuskastua, mutta yllättäen huoneessa kajahti synkkä tuomionpäivän musiikki, joka sai kaikki muut paitsi kivikasvoiset henkivartijat hyppäämään paikoillaan niin säikähdyksestä kuin suuresta helpotuksesta, kun saisivat viimein jotain tietoa tilanteesta. Asagi tunki kätensä nopeasti pukunsa takin taskuun kiroten samassa taskun vuorikangasta, kun tärisevä kännykkä ei halunnut tulla esiin vastattavaksi. Ruiza oli jo itse tulossa hajottamaan taskua ja repimään puhelinta esille, kun simpukkamainen esine viimein suostui yhteistyöhön mafiapomon kanssa läpän auetessa.
“Moshi moshi?” yakuza ei edes katsonut soittajan nimeä viedessään luurin korvalleen.
“Hiro? Kazuki? Atsushi? Shou?”
“Valitettavasti en ole kukaan heistä”, kuului omituisen kaikuvalla, kaukaisella äänellä valitettava vastaus.
Rikollisjärjestön johtaja nosti kätensä harmissaan kasvoilleen. Hän oli niin toivonut aivan toista puhelua, vaikkei tässäkään soittajassa mitään vikaa ollut. Hetki vain oli hiukan ikävä, ellei tämä sitten osannut kertoa jotain uutta, mitä mustasilmäinen epäili vahvasti.

“Hei Hide-zou”, mustatukkainen vilkaisi pahoittelevasti silmät suurina odottavia miehiä, jotka näyttivät vajoavan kuulemastaan äskeistä ikävämpään synkkyyteen.
Pettymys oli helposti luettavista muiden ilmeistä, vaikka kyseisellä tunteella olikin aina ollut monet kasvot.
“Ette ole ilmeisesti kuulleet vielä mitään uutta?” Hide-zou kysyi kysymyksen toistuessa hassusti luurissa.
“Emme valitettavasti”, mustasilmäinen ravisti päätään masentuneena.
“Olemme odottaneet täällä Ruizan, Tsunehiton ja Yoshikin kanssa uutisia ja ehdimme jo toivoa saavamme niitä.”
“Olen pahoillani, jos tuotin turhia toiveita”, kakkosmies vastasi synkästi arvaten hyvin, miltä muista tuntui.
Voimakasleukainen oli soittanut juuri siksi, koska oli ehtinyt uskoa ja toivoa, että olisi vähitellen edes jotain selvinnyt.
“Yritämme tulla Sethin kanssa niin nopeasti kuin pääsemme. Vanhin Matsumoto, nykyisen ministerimme isoisä, tuntuu vain haluavan koko ajan kohottaa maljoja mitä turhimmista syistä…”
“Vieläkö te oikein illastatte?” vanhempi räpytteli silmiään hämmentyneenä.
Pantterimainen oli uskonut alaisensa olevan tulossa heidän luokseen Burutendoulle rakkaansa kanssa. Ilta oli vierinyt jo pitkälle ja kohta kello olisi jo yli kaksitoista yöllä. Kuinka myöhään ihmiset oikein aikoivat syödä? Eivätkö nämä muka tienneet, että iltasyönti lihotti?
“Vieläkin”, teräväpiirteinen myönsi huokaisten raskaasti.
“Vaikka yritämmekin Sethin kanssa vihjailla kaiken aikaa, että meidän olisi mentävä, Matsumotot eivät tunnu ymmärtävän eikä nyt sentään ministerien tarjoamalta aterialta lähdetä noin vain. En vain tiedä, kummalta menee ensimmäisenä hermot: minulta vai Sethiltä.”
“Missä sinä nyt olet?” rikollisjärjestön johtaja ihmetteli entistä enemmän entisen rakkaansa ääntä.
Lisäksi häntä hämäsi taustalta hyvin kuuluvat askeleet kenkien kopistessa turhankin terävästi.
“Et ainakaan pöydän ääressä, koska kävelet edestakaisin äänistä päätellen.”
“Lähdin ‘vessareissulle’ soittaakseni tämän puhelun”, ruskeahiuksinen vastasi pysähtyen samassa, että johtajaansa häiritsevät äänetkin vähenisivät ainakin jonkin verran.
“Siksi äänenikin kuulostaa hassulta.”
“Ahaa”, pidempi ei keksinyt mitään parempaa sanottavaa.
Tosin mielessään hän uskoi, että heidän värikäs varkaansa luultavasti menettäisi ensimmäisenä hermonsa. Toimitusjohtaja kun ei vaikuttanut hermostuvan oikein mistään tilanteesta, mitä enemmän ikää tälle tuli. Luultavasti vanhana vuohena saisi iskeä jopa konkurssi eikä tämä tekisi muuta, kuin kohauttaisi olkiaan.

“Toivoin teidän jo kuulleen jotain, se olikin toinen syy, miksi soitin”, ruskeankellertäväsilmäinen jatkoi pienen veden lorinan kuuluessa taustalta.
“Toinen syy?” Asagi kurtisti kulmiaan.
“Niin”, Hide-zou ilmeisesti nyökkäsi sanojensa voimaksi, vaikkei toinen sitä voinutkaan nähdä.
“Seth kuuli jossain vaiheessa erään vuoroonsa tulleen tarjoilijan kauhistelleen ‘Koben tapahtumia’”, miehen ääni synkkeni ja madaltui mataliksi kuiskauksiksi.
“Kobeen lähetettyjen täytyy pitää kiirettä, koska ilmeisesti tapahtumat ovat jollain tavalla keränneet huomiota. Tarkemmin tuo tarjoilija ei kuitenkaan osannut vielä kertoa, kun Seth kyseli. Kertoi vain, että Kobessa on kuollut ihmisiä…”
“Voi luoja…”, mustatukkainen joutui ottamaan tukea seinästä, jonka viereen oli puhuessaan kävellyt.
Pitäisikö tämän kaiken lisäksi vielä koettaa selvitä selville vesille poliiseista? Mitä tahansa muuta! Antaisivat hänen ensin selvittää alaistensa kunto ja vasta sitten pähkäillä lainvartijoiden tuomia ongelmia.
“Asagi, Kobessa on kyllä muitakin rikollisia, kuten Yamaguchi-gumi. Kyseessä saattoi olla jokin toinenkin tapaus”, voimakasleukainen koetti lohduttaa ja tuoda toivoa, mutta mies ei selvästi itsekään uskonut sanoihinsa.
Niin hyvää tuuria ei voisi olla. Ainut asia, mihin he saattoivat vielä takertua, oli se, että tuskastuttavan pitkästä hiljaisuudesta huolimatta kaikki saataisiin ehkä pelastettua ja ruumiit kerättyä pois ennen poliisivoimia.
“Meidän on vain toivottava, että saamme pian tietoa”, liikemies jatkoi ja vilkaisi luultavasti muualle, koska ääni loittoni kaikuineen.
“Palaan takaisin pöytään ja haastan muussa tapauksessa Matsumotot juomakilpailuun ja koetan saada heidät pöydän alle, elleivät he vähitellen tajua palata koteihinsa.”
“Jätä se juominen Sethille”, pantterimainen huomautti painokkaasti.
“Tarvitsen sinua selvänä enkä kiellä, etteikö Seth olisi huvittava näky kännissä tai edes pienessä hiprakassa. Saatamme tarvita viihdykettä itse kukin.”
“Katsotaan sitä sitten”, lyhempi hymähti myöntämättä ajattelevansa samalla tavalla entisen rakkaansa kanssa.
Tosin, miehestä hänen rakkaansa oli myös hyvin suloinen pienessä humalassa, kun tämä hihitteli ja sähelsi kaikenlaista huudahtaen mitä ihmeellisempiä päähänpistojaan.
“Soitan, kun pääsemme pois täältä – toivottavasti pian. Shitsurei shimasu.”
“Sayounara”, Asagi huokaisi ja sulki sitten puhelimensa kääntyen muiden puoleen.

“Mitä Hide-zou sanoi?” Mana kysyi välittömästi, koska rakkaansa kasvot ei luvannut hyvää.
Olihan vaatesuunnittelija huomannut muiden kanssa, miten yakuzan ilmeet olivat vain vaihdelleet huolestuneisuudesta syvemmälle epätoivoon.
“Hide-zou ei pääse vieläkään tulemaan, koska Matsumotot haluavat kohotella vain maljoja”, rikollisjärjestön johtaja kertoi istuutuen olohuoneen matalan pöydän ääreen lattialle ja laski kännykkänsä matalalle tasolle.
Hän ei vain jaksanut seistä enää, kun kaikki tuntui kaatuvan niskaan. Eikö voisi tapahtua edes jotain helpottavaa tai vastaavasti kuulla joitakin hyviä uutisia?
“Toinen asia on sitäkin huonompi…”
“Onko Hide-zou kuullut jotain Hirokista, Androsta ja heidän miehistään?” Tsunehito kysyi vapisten Ruizan kainalossa.
Asevastaava puristi sormet valkoisina etsivän käsivarsia, mutta nuorin ei kuitenkaan sanonut mitään, vaikka tähän sattuikin tiukka ote ja porautuvat sormet. Joko pelko kumosi kivun, tai sitten tästä oli lähtenyt jo aikaa sitten tunto käsistään.
“Ei sellaista – hän soitti minulle osittain siinä toivossa, että minä olisin jo kuullut jotain, jolla olisin informoinut häntäkin”, mustatukkainen ravisti päätään ja jäi nojaamaan pöytään.
“Hide-zou-sama sitten on kuullut jotain muuta”, Yoshiki raotti ensimmäisen kerran suutaan koko sinä iltana, kun oli saapunut Burutendoulle ja saanut kuulla tapahtuneesta tarkemmin.
“Jotain Kobesta”, baarimikko jatkoi täysin ilmeettömänä tajuten ammattinsa takia hyvinkin yksinkertaisen asian kokemuksensa perusteella.
Gratterissa mies oli tottunut siihen, että huhut ja uutiset levisivät kulovalkean tavoin nopeasti korvasta korvaan. Eikä alamaailma ollut juoruillessaan ja nykyisen tekniikan takia sen kummempi paikka, kuin lainkuuliainen maailma.
“Siellä ravintolassa puhuttiin jo niistä tapahtumista”, yksinkertainen totuus todettiin matalasti.
“Joku tarjoilija oli kuullut jotain ruumiista, eli on vain ajan kysymys, milloin poliisit parveilevat etsimässä syyllisiä”, nyrkki iskeytyi samassa puiseen pintaan eläinten säpsähtäessä isäntänsä hurjaa katsetta.
“Helvetti! En minä jaksaisi sitäkin ongelmaa miettiä!”
“Kuten ei kukaan meistä”, naamioitunut sanoi hellän ymmärtäväisesti siirtyen myös istumaan lattialle, vaikkakin pöydän toiselle puolelle.
Mustahiuksinen otti rakkaansa käden omaansa ja vei punatuille huulilleen painaen pehmeästi muutaman suukon vanhempansa sormille. Peukalo silitti kämmenselkää entisen soluttautujan nostaessa sulhasensa käden koskettamaan rauhoittavasti poskeaan.
“Meitä kaikkia väsyttää tämä odottaminen, mutta emme voi muutakaan. Olemme tehneet jo kaiken sen, mitä voimme tehdä”, siniharmaat silmät katsoivat mustia silmiä vakavina, mutta myötätuntoisena ymmärtäen pantterimaisen painon harteilla johtuvan tämän asemasta.
Mies olisi tahtonut repiä sen tittelin edes hetkeksi riekaleiksi, mutta ei kyennyt siihen. Tämä saattoi vain toivoa, että mafiapomo ymmärtäisi rauhoittua ja odotella jälleen.
Közi ja K nyökkäsivät kumpikin kauniskasvoisen sanojen voimaksi. Heidän pitkä koulutuksensa oli kattanut tällaisetkin tilanteet ja henkivartijat tiesivät, ettei ollut mitään syytä rynnätä itse Kobeen. Siinä tulisi enemmän ongelmia ja virkavalta saattaisi saada vihiä heistä eivätkä Hiroki ja Andro halunneet sitä todellakaan. Olivatpa nämä missä kunnossa tahansa.

Hiljaisuus laskeutui jälleen Burutendoun ylimpään kerrokseen ja väsyneet eläimetkin alkoivat vähitellen käpertyä kerälle nukkumaan. Oli se kumma, kun ihmiset eivät tajunneet yön ja päivän eroa, vaan kukkuivat kaiken aikaa. Onneksi nämä sentään ymmärsivät antaa nukkuville lemmikeille hiljaisuutta vihdoin ja viimein. Yoru makasi selällään Yoshikin sylissä ja kuorsasi hirvittävällä äänellä irokeesipäisen vain jatkaessa rapsuttelua, kuin eläin olisikin ollut baarimikon stressilelu. Tsunehito nojasi Ruizaan yhä pienellä kippuralla, kun asevastaava räpläsi toisella kädellään kultansa takin nappeja. Vaaleahiuksinen pää nojasi suurisilmäisen päälakeen silmien lasittuessa vähitellen odotuksesta. Mana sen sijaan jatkoi Asagin käden hellimistä suukottaen ja silittäen. Yakuza hymyili pienesti ja vei norsunluunvaalean käden vastaavasti kasvojensa eteen suukottaen sitä pienesti. Hellä puristus kiitti siitä, että entinen vakooja oli siinä lähellä.

Közi ja K nojasivat vaihteeksi seinään vaikuttaen muumioituvan siihen. Kaksikko nukkui aina hetken toisella silmällä toisen silmän vahtiessa ympäristöä. Heitä kaikkia väsytti, mutta kukaan ei harkinnut sitä, että olisi lähtenyt siitä olohuoneesta nukkumaan. Pitkä parivaljakko olisi voinutkin vetäytyä lepäämään pitkän päivän jäljiltä, mutta nämä eivät halunneet. Miehet halusivat olla muiden seurassa kuulemassa ensimmäisinä Kobesta uutisia ja tietenkin osoittaa samalla tukensa ystävilleen, jotka arvostivat sitä, vaikkeivat sanoneetkaan sitä ääneen.

Aikaa kului jälleen ja päät alkoivat vähitellen nuokkua, kun pöytä tärähti hiukan ensimmäisistä värinöistä, ennen kuin matkapuhelimesta alkoi kuulua tuttua, synkkää musiikkia. Katseet iskeytyivät väsymyksestä ja turtumuksesta huolimatta valoa nopeammin mustaan simpukkapuhelimeen, jonka rikollisjärjestön johtaja otti samassa käteensä, ennen kuin kukaan ehtisi karjua häntä hidastelijaksi. Läppä avattiin ja vietiin samassa korvalle mustatukan aikomatta suoda minkäänlaista nättiä tervehdystä hänen kysyessä uupuneena:
“Kuka?”
“Iltaa vain sinullekin, Asagi”, pehmeän mukava, vaikka muuten varsin matala ja synkkä ääni sanoi naurahtaen.
“Sinähän kuulostat melkein yhtä uupuneelta kuin me täällä. Mistä lähtien Burutendoulla makoilu on ollut noin työlästä?”
Pantterimaisen kasvot kirkastuivat samassa, kun soittaja oli tuttu mies, joka kykeni vielä vitsailemaankin, oli tilanne tai paikka kuinka paha tahansa. Oli vain yksi mies, joka pystyi siihen.
“Atsushi!”
Tuo nimi sai jokaisen huoneessa olijan suun aukeamaan helpotuksen huokaisusta. Miehet vilkuilivat toisiaan huulien kaartuessa pieniin hymyihin; viimein jotain tietoa tähän hirvittävään tiedottomuuteen.
“Mikä teillä oikein kesti?” Asagi muisti samassa, ettei ollut vielä syytä juhlaan, vaikka viimein joku tilanteesta tietoinen soitti.
“Missä kunnossa Hiroki, Andro ja muut miehet ovat? Mikä tilanne siellä on?”
“Kyllähän sinun pitäisi tietää, etteivät liikennevalot ole koskaan meidän puolellamme, kun pitäisi kiirehtiä jonnekin”, Atsushi huomautti siihen taustalta kuuluessa kilinää.
Ilmeisesti tämä leikki avaimilla tai muilla metallisilla esineillä.
“Pitää pyytää, että Tatsurou hakkeroi nekin jotenkin hallintaansa Satochin ja parin nörttinsä kanssa.”
“Asiaan, Atsushi”, pantterimainen naputteli etusormensa kynnellä pöytänsä puista pintaa välittämättä siitä, että huonekalun jälleenmyyntiarvo laski huonosta kohtelusta.
“Mitä siellä tapahtuu? Missä olet?”

“Soitan juuri yhdestä Koben sairaalan puhelinkopin pilapiirroksesta”, jokapaikanhöylä vastasi kilinän jatkuessa.
“Kulutan minun ja Hyden viimeiset kolikot, koska puhelimestani loppui akku.”
“Miten Hiroki, Andro ja muut voivat?” rikollisjärjestön johtaja kiirehti nopeasti, koska tunsi saavansa kohta kurkkuunsa kolme miestä, ellei asiassa päästäisi ripeämmin eteenpäin.
“Löysimme Hiron miesten kanssa Hirokin ja Andron lisäksi kolme muuta miestä, joista yksi oli haavoittunut pahasti. Raahasimme heidät pakettiautoon ja meidän piti heti järjestää kenttäverenluovutus, koska emme olisi muuten saaneet heistä ketään sairaalaan hengissä saamaan hoitoa”, synkkäkasvoinen jatkoi rojahtaen tömähdyksestä päätellen nojaamaan seinään.
“Kyllä heihin mahtui paljon verta – piti itsekin kääriä hihaa pois käsivarren ympäriltä Shoun käskystä. Heti, kun uskoimme heidän kestävän pientä kuljetusta, raahasimme heidät sairaalaan, jossa he pääsivät heti leikkaussaleihin. Sitten Hiro lähti jatkamaan etsintöjä ja soittelemaan Kazukin perään, missä kunnossa se piilopaikka on”, mafiamies selosti kuulostaen selvästi uupuneelta muutamasta vitsistään huolimatta.
“Komensin miehet vahtiin ja soitin Jyoulle, että koettaa lähettää ne varastetut poliisinpuvut nopeasti tänne joidenkin tyyppien päällä, ettei kukaan näistä kananaivoisista hoitsuista päätä soitella oikeille kytille: sanoin heille nimittäin hälyttäneeni jo tuttuni kautta muutaman jeparin tutkimaan tapausta.”
“Hyvin tehty”, mustasilmäinen nyökkäsi ja avasi suunsa kysyäkseen lisää.
“Hiroki pääsi hetki sitten leikkauksesta ja Shou kertoi minulle hänen tilansa, ennen kuin porhalsi Junin avuksi”, Atsushi keskeytti kilistellen lisää kolikoita.
Mies selvästi pelkäsi, että kolikot loppuisivat, ennen kuin saisi puhelun päätökseensä ja kerrottua kaiken tarpeellisen.
“Hiroki on hengissä, vaikkakin heikossa kunnossa. Hän oli vuotanut pahasti ja kylkeen osunut luoti oli haavoittanut joitain sisäelimiä. Olkapäähän tullut luoti taas raapaisi keuhkojen yläosaa, että häntä on pidettävä silmällä – laitoin muutaman mieheni vahtiin ovelle ja yhden istumaan vieressä energiajuoma suussaan kiinni.”
“Mikä helpotus”, Asagi sulki silmänsä hetkeksi hengittäen jo hiukan helpottuneempana.
Hitaasti hän kääntyi sitten sohvalla istuvien puoleen katsoen merkitsevästi erästä parivaljakkoa, joka tärisi kauhusta odottaen kuulevansa ilmeestä huolimatta huonoja uutisia.
“Hiroki on hengissä.”

Yksinkertaisella lauseella oli enemmän voimaa, kuin sadoilla sanoilla tai tuhansilla kuvilla. Tsunehiton kasvot kirkastuivat ja surusta sekä huolesta kastuneille poskille valui onnen ja ilon kyyneleitä. Nopeasti etsivä nosti kätensä kasvoilleen itkien hiljaa nyyhkyttäen osaamatta olla kuin kiitollinen, että lettipäinen oli hengissä. Ruiza tuijotti yakuzaansa silmät suurina ja olisi varmasti napannut tältä puhelimen syöksyessään pantterimaista kohti, elleivät henkivartijat olisi nopeasti rynnänneet ja painaneet tätä lattialle istuen lopuksi osittain tämän päälle. Harvinaista kyllä, kaksikolle teki tiukkaa pidellä yhtä ainokaista miestä, joka oli heitä vielä huomattavasti pienempi kaikin puolin.
“Näin alkuun kyllä, mutta ei pidä vielä juhlia”, jokapaikanhöylä huomautti vakavana toisessa päässä kykenemättä ilakoimaan mitenkään edes pienestä hyvästä asiasta.
“Lääkärit tekivät parhaansa, mutta hän oli menettänyt paljon verta ennen löytymistään. Samoin sillä matkalla, kun hän tuli tänne sairaalaan, vaikka saikin heti leikkaussalissa lisää verta. Shou myös sanoi, että komplikaatioiden riski on vielä suuri ja voi olla, että myöhemmin ilmenee korjaamattomia vahinkoja tai sitten jotain muuta, mistä Hiroki ei selviäisikään”, sanojen perään kuului nielemistä, kuin puhunut joisi jotain.
“Entä Andro ja se loukkaantunut mies? Entä ne kaksi muuta?” mustatukka kysyi ja tarttui pöydällä lepäävään kultansa käteen puristaen sitä voimakkaasti.
“Valitettavasti Hirokin alainen kuoli autoomme – hän ilmeisesti sairasti tietämättään jonkinasteista hemofiliaa, koska vuoti siteiden läpi kuin pistetty sika”, sairaalasta soittava vastasi matalasti.
“Ne kaksi, jotka olivat raahanneet häntä mukanaan, istuvat nyt eräässä tutkimushuoneessa rauhoittumassa. Kyselen heiltä kohta tapahtumista, kunhan pystyvät tekemään muutakin, kuin voivottelemaan tai kiljumaan.”
“Helvetti”, mustasilmäinen mutisi nojaten puhelinkädellään pöytään.
Yoshiki kalpeni ja painoi vaistomaisesti Yorua itseään vasten eläimen herätessä puoliksi unestaan, kunnes päätti jatkaa vielä hetken uniaan.
“Mitä tiedät Androsta?” kysymys kuitenkin hiukan helpotti baarimikon oloa.
Vastaus ei kuitenkaan ollut kovin mukava.
“Luoti oli lävistänyt kokonaan toisen keuhkon. Se antoi meille hiukan aikaa, ettei kaikki veri valunut keuhkoihin. Siitä huolimatta hänellä oli jo pahoja hengitysvaikeuksia, kun me tulimme eikä kukaan meistä osannut siinä tilanteessa ilman kunnon välineitä hirveästi auttaa. Jun on kuitenkin ollut hänen kanssaan koko ajan. Kun kysyin Shoulta Andron tilasta, hän sanoi, että meidän on varauduttava pahimpaan. Hän saattaa kuolla leikkauspöydälle, mutta tilansa huomioon ottaen, voi selvitäkin, koska on elänyt tännekin asti”, soittajan ääni madaltui ja taustalta kuului askelia.
“Se on fifty-fifty, mutta huonomminkin voisi olla, jos luoti olisi jäänyt keuhkoihin.”

“Ainakin hän elää vielä ja saa hoitoa”, Asagi nyökkäsi Yoshikille, joka melkein kuristi Yorun hengiltä onnesta, kunnes alkoi nyyhkyttää hämmentyneen eläimen turkkia vasten.
“Onko kuulunut mitään Hirosta ja Kazukista? Missä Hyde on nyt?”
“Hyde riensi tapahtumapaikalle metsästämään mahdollisia tietoja hyökkääjästämme. Hän sanoi keräävänsä kaikkea mahdollista talteen ja tekevänsä arvioita”, Atsushi ilmeisesti ryhdistäytyi, koska puhe tuli selkeämpänä.
“Hiro jakoi porukkansa kolmeen osaan, joista kaksi jatkaa etsintöjä hänen johdollaan ja se yksi kolmasosa riensi taas Kazukin avuksi, koska tämä kertoi tarvitsevansa todellakin apua. Ilmeisesti, jos ymmärsin oikein eikä ruumiita ole sekoitettu, jotkut karkuun päässeistä kuolivat muualla Kobessa ja pian tinanapit sitten tanssivat sinne heidän luokseen.”
“Siinäkö kaikki?” pantterimainen ei voinut estää pettymystään äänessään.
Hän olisi kaivannut lisää informaatiota.
“Valitettavasti en osaa sanoa vielä enempää”, mafiamies joutui myöntämään.
“Raportoin heti, kun tiedän enemmän ja muutkin soittavat välittömästi kun kykenevät. Sanon Junille, että soittaa sinulle, kunhan selviää takaisin sieltä leikkaussalista – minä menen odottamaan meidän valepoliisejamme.”
“Hyvä – ilmoita minulle välittömästi kellonajasta riippumatta kaikki olennaiset muutokset”, rikollisjärjestön johtaja nousi seisomaan keskellä olohuonetta.
“Kysele niiltä kahdelta henkienjääneeltä hyökkäyksestä ja selvitä, mitä siellä tapahtuu. Haluan olla ajan tasalla kaikesta ja lähetä minulle sähköpostia sekä muita tietoja, jotka sinun täytyy lähettää myös Hide-zoulle.”
“Kyllä, Asagi”, kolkkokasvoinen ilmeisesti nyökkäsi.
“Laita myös kunnon vartiointi loukkaantuneiden lähelle ja pitäkää silmänne auki – älkää kuitenkaan näytelkö aseitanne, vaan käyttäytykää mahdollisimman normaalisti, kuten tavalliset kansalaiset.”
“Tässä tilanteessa ja näiden miesten kanssa?” soittanut naurahti ironisesti.
“Vaadit täältä nyt mahdottomia, kun jokainen stressaa ja pelkää ikkunan takaa mulkoilevan ensimmäisen luokan tarkka-ampujan. Sama asia olisi, jos yrittäisit pukea Közin ja K:n vaaleanpunaisiin prinsessamekkoihin pitseineen kaikkineen, vaikka se olisikin hauska näky.”
“Teen kyllä senkin, jos tarve vaatii”, kommentti ei huvittanut yakuzaa yhtään, vaikka uskoikin toisen yrittäneen hiukan piristää häntä.
“Teinkö itseni selväksi?!”

“Teit, Asagi”, Atsushi vakavoitui kröhäisten samassa.
“Menen nyt selvittämään asioita ja pitämään jonkinlaista järjestystä yllä. Koettakaa nukkua siellä – ilmoitamme välittömästi tietäessämme enemmän.”
“Hyvä”, Asagi sanoi ja sulki samassa puhelimensa.
“Mikä on tilanne?” Mana kysyi välittömästi, ennen kuin kukaan muu ehti avata suutaan jälleen kerran.
“Andro on yhä leikkauksessa ja saamme kuulla hänestä myöhemmin lisää”, mustasilmäinen hieraisi ohimoaan.
Hermoilusta ja valvomisesta alkoi tulla päänsärky. Hän saisi varmasti ennen aikaisia ryppyjä ja harmaita hiuksia!
“Hiroki lepää leikkauksen jäljiltä. Hiro etsii eloonjääneitä ja Kazuki siivoaa sen verran, kuin kykenee kiireessään. Nyt väki yrittää selvittää tapahtunutta, hoitaa haavoittuneita ja pyyhkiä mahdolliset epäilyt pois meistä”, rikollisjärjestön johtaja kertoi miehilleen silmät jo puoliksi ummessa, kun helpotuksen laukaisemasta hermostuneisuudesta syntynyt väsymys alkoi vallata miestä.
Ilmeisesti sama päti muihin, koska Ruiza ei enää sätkinyt henkivartijoiden alla ja Tsunehitokin oli valunut makaamaan sohvalle kyljelleen. Yoshikikaan, tuo yökukkuja, ei jaksanut pidellä Yorua sylissään, vaan tämä nuokkui vaarallisesti puoliksi käsinojan päällä. Manan silmät taas painuivat muutaman kerran pidemmäksi hetkeksi kiinni. Közi ja K olivat jälleen vaihteeksi ainoat, jotka näyttivät tyyniltä, valppailta persooniltaan.
“Voimme siis vain odottaa sitä, että saamme lisää informaatiota”, pantterimainen haukotteli viimein, vaikka yrittikin peitellä väsymystä kätensä taakse.
“Ja minä suosittelen, että käytämme sen odottamisen järkevämmin kuin äsken ja keräämme voimia tulevaan. Me kaikki tarvitsemme lepoa ja hermoja, kunhan vain soitan ensin Hide-zoulle, että marssii tänne vasta aamulla.”

**********

“Saitko kaikki tapaamiset peruttua?” Asagi istui sohvalla eilisissä vaatteissaan.
Hän oli pitkästä aikaa nukkunut kaikki vaatteet päällään, minkä saattoi huomata ryppyisistä, jopa nuhjuisista housuista ja takista, puhumattakaan rypistyneestä kauluspaidasta sekä ikävästi kaulan ympärille kääriytyneestä solmiosta.
“Kaikki loppupäivän ja huomisen, vaikka jouduinkin pitämään ne pikaiset kokoukset Tatemonokin eri osissa ennen tänne tuloa”, Hide-zou vastasi tuijottaen parvekkeen ovesta ulos synkkää säätä.
Toimitusjohtaja näytti huomattavasti raikkaammalta ja levänneemmältä, kuin ystävänsä, jolla oli valtavat silmäpussit. Lisäksi liikemiehellä oli puhdas, silitetty puku päällään. Yakuzan mustat hiukset olivat takuilla ja hapsottivat joka suuntaan, kun taas teräväpiirteisen hiukset oli kammattu järjestelmällisesti tyylikkään ilmavaan kampaukseen.

Mana istui rakkaansa vieressä ja näytti huomattavasti virkeämmältä, kuin miljonääri. Sekin tosin oli meikkien tekemää illuusiota. Olihan naisellisempi käynyt suihkussakin, että sillä oli myös jotain tekemistä hehkeän olemuksensa kanssa. Seth sen sijaan muistutti lähimpänä mafiapomoa. Silmät punersivat selvästi valvotusta yöstä ja silmänaluset olivat tummanpussimaiset. Puku kuitenkin oli sileä ja täysin puhdas, mikä ehkä hiukan lievensi sitä, ettei nuorukainen ollut yksinkertaisesti vain aamulla jaksanut kammata hiuksiaan kunnolla auki – sitä tämä tulisi kyllä myöhemmin kiroamaan, kun yrittäisi selvittää rastatakkuja niskahaivenistaan. Lisäksi puna-mustahiuksisen päätä särki aivan hirvittävästi, koska oli haastanut todellakin vanhimman Matsutomon nykyisen kulttuuriministerin kanssa juomakilpailuun, joka kyllä oli kaikeksi onneksi loppunut nopeasti ilman sen dramaattisempaa loppua. Siitä huolimatta Yoru ei halunnut armahtaa avustajaa, vaan otti tämän istuintyynyksi ja päätti vielä nuolla tavallista kalpeampia kasvoja.
“Halleluja! Vihdoin saan jonkun, joka tekee tähän kaikkeen jotain järkeä!” rikollisjärjestön johtaja henkäisi syvään ja nojautui eteenpäin ottaen tukea polvistaan.
“Kalloni hajoaa, jos mietin tätä kaikkea enää yhtään päässäni!”
“Sinä sentään voit tehdä sitä täällä, mutta minä mietin tuota kaikkea ja joudun tekemään samalla töitä”, kakkosmies huomautti sarkastisesti ja vilkaisi johtajaansa.

“Missä Ruiza, Tsunehito ja Yoshiki ovat?” varas puuttui puheeseen.
Hän oli ollut siinä uskossa, että he olisivat Burutendoulle saapuessaan tavanneet kolmikon paikalta. Kuitenkaan asevastaava ei ollut pomppinut paikalle parkumaan tapahtunutta kalliille puvulle eikä etsiväkään istunut teekuppi kädessään kääriytyneenä peittoon. Edes Yoshikia ei näkynyt vetämässä sikeitä jossain nurkassa.
“Käskin Köziä ja K:ta viemään heidät kaikki kotiinsa”, Asagi vastasi siihen hieroen ohimoitaan.
“He viettivät täällä yönsä, mutta eivät nukkuneet melkein lainkaan, koska odottivat vain tietoja Kobesta”, Mana päätti tarkentaa noustessaan ylös.
Vaatesuunnittelija riensi, tällä kertaa tummanharmaan hameenhelman tanssahdellessa askeleiden myötä, keittiöön, jossa Missi istui vaativana jääkaapin edessä odottaen lisää ruokaa. Eipä mustahiuksinen isäntä tuottanut lemmikilleen pettymystä, kun laittoi ensin vedenkeittimen päälle ja siirtyi sitten jääkaapille ottamaan valmiiksi avatun kissanruokapurkin käteensä.
“Lähetimme heidät hetki sitten kotiin, kun olimme saaneet lisää tietoa. Toivottavasti he saavat nukuttua. Reita kyllä lupasi minulle puhelimessa omasta työuupumuksestaan huolimatta katsovansa Yoshikin perään.”
“Hyvä, että lupasi. Ruizalla ja Tsunehitolla sentään on toisensa – he voivat huolehtia toinen toisestaan, kun taas Yoshikilla ei ole muita kuin kämppiksensä kotonaan”, Seth hymyili pienesti.
“Totta”, entinen vakooja lusikoi kissanruokakuppiin hiukan lihaa.
Valkoinen eläin ryhtyi heti napsimaan lihanpalasia suuhun nuollen välillä huuliaan. Kauniskasvoinen suoristautui ja pisti purkin takaisin kaappiin. Lusikka heitettiin lavuaariin, johon oli kertynyt jo muutama astia, joita kukaan ei ollut jaksanut vielä tiskata. Siniharmaasilmäinen kyllä aikoisi senkin tehtävän hoitaa, kunhan vain kaikki muut asiat ehtisivät selventyä.

Vedenkeittimestä kuului pieni naksahdus, mikä kertoi teeveden saavuttaneen kiehumispisteensä. Tottuneesti kädet etsivät teekuppeja ja teenpuruja, kun voimakasleukainen siirtyi lähemmäksi sohvaa jääden seisomaan ystävänsä vierelle.
“Kuinka Hiroki ja Andro voivat?” Hide-zou tarkkaili huolestuneena Asagin kasvoja.
Milloin he kaikki, erityisesti yakuza, saisivat levättyä koettelemusten keskellä? Oliko liikaa pyydetty, että he saisivat joskus pitää lomaa huolista ja muista murheista?
“Hiroki ei ole valitettavasti vieläkään herännyt, mutta muuten hänen tilansa on vakaampi kuin Atsushin ensimmäisen soiton aikana”, mustatukkainen kertoi nojaten polviinsa.
Leuka painettiin sormien päällä mustien silmien tuijottaessa päällä olevaa televisiota. BBC:n uutiset kertoivat maailman tapahtumista aina Afrikassa yhä jatkuvaa HIV-tartuntojen aaltoa ja nälänhätää myöten. Kaikkea turhaa siis, mutta pantterimainen ei ollut vain kestänyt enää hiljaisuutta jäätyään kaksin rakkaansa kanssa odottamaan toimitusjohtajaa varkaan kanssa tulevaksi.
“Androlle tuli keskellä yötä komplikaatio ja nyt hän saa lisää happea. Heitä ei voi kuitenkaan siirtää vielä tänne Osakaan, vaan on odotettava, että heidän kummankin tila kestää kuljetuksen, vaikkei kyseessä nyt olekaan niin hirveän pitkä matka.”
“He ovat kuitenkin hengissä”, ruskeahiuksinen huomautti ja vilkaisi sivusilmällä televisiota, kun siniharmaasilmäinen toi tarjottimella heille neljälle teetä.
“Mitä Hirosta ja Kazukista on kuulunut? Miten siivoaminen ja muu sujuivat?” mies soi pienen hymyn entisen soluttautujan asettaessa kupin pantterimaisen käsiin käskien tätä juomaa rauhoittavaa, omalla tavallaan virkistävää yrttiteetä.
“Entä poliisit? Joudummeko tekemisiin heidän kanssaan?”
“Osittain”, vanhin vastasi jälkimmäiseen kysymykseen totellen kihlattunsa vaativaa katsetta.
Kuppi nostettiin huulille ja lämmin tee valui kurkusta alas. Juoma tuntui rentouttavan jäseniä ja avartaman mieltä, että aivot tajusivatkin jotain taustalla kuuluvista uutisista. Juontaja puhui jotain amerikkalaisesta tutkimuksesta, jolla ei ollut mitään merkitystä heille, mutta nyt hän sentään tajusi jotain väsymyksensä läpi. Ehkä vihdoin ja viimein ajatukset kulkisivat eteenpäin lakaten talsimista paikoillaan.

“Osittain?” liikemies kysyi viimein, kun ei saanut tarvitsemaansa tarkennusta hetkeen.
“Jyou onnistui lähettämään pari tyyppiä poliisin asuissa tekemään ‘kuulustelua’ sairaalaan. Lääkärit siellä uskoivat varsin hyvin, ettei siitä tarvitse enää huolehtia kovin pahasti, koska meidän omat poliisimme aikovat tehdä useamman vierailun”, mustasilmäinen nosti katseensa kakkosmieheensä, joka sai oman teekupin juomineen.
“Mutta oikeat kytät sitten löysivät muutaman ruumiin muualta Kobesta ja onnistuivat viimein löytämään satamassa olevan piilopaikan, josta löysivät lisää ruumiita.”
“Kuinka monta?” ruskeahiuksinen kysyi samassa ottaen saamansa kupin käteensä.
“Kaksi ruumista löytyi erillään toisistaan kaupungista ja kolme ruumista satamasta”, yakuza huokaisi turhautuneena.
“Hyde ehti kiskomaan joitakin tietoja ja piirtämään paperille vihollistemme oletetut paikat ruumiisiin ja paikalle jääneisiin luoteihin nähden. Kazuki nappasi loput kuolleet ja kiskoi ne mukaansa juuri ajoissa ennen poliisia.”
“Entä Hiro?” Hide-zou siirtyi istumaan Asagin ja Sethin väliin.
Hän ojensi samassa kullalleen oman teekupin kääntämättä kuitenkaan katsetta tähän. Ruskeankellertävät silmät tarkkailivat vain parasta ystäväänsä yrittäen tulkata kasvoista aina lisää tietoa ja mahdollisia mietteitä.
“Hän löysi viisi hengissä, mutta shokissa olevaa miestä”, yakuza vastasi siihen lyhyesti.
“Eli yhteensä seitsemän miestä Andron ja Hirokin lisäksi on hengissä?” ruskeankellertäväsilmäinen huokaisi raskaasti.

Avustaja katsoi rakastaan hiukan säälien. Hän tiesi, ettei tämä tosiaan tullut sopivaan hetkeen. Hetki sitten oltiin oltu melkein avoimessa sodassa Rukaa vastaan ja nyt kun tämä oli kuollut, joku odottamaton vihollinen iski heidän kimppuunsa.
Varovaisesti nuorukainen laski kätensä lohduttavasti teräväpiirteisen olkapäälle saaden tämän värähtämään pienesti. Toimitusjohtaja vilkaisi toiselle puolelleen ja kohtasi lämpimästi hymyilevät ruskeat silmät. Pieni rauhoittava hymy nousi vahvoille kasvoille, kun käsi kurottui koskettamaan kalpeita sormia ja käden ihoa hieraisten pehmeästi.
“Hiroki ja Andro ovat kuitenkin vielä kysymysmerkillä”, mustatukkainen joutui huomauttamaan valitettavan totuuden.
“Shou ei osannut sanoa mitään. He vuorottelevat nyt Junin kanssa vahtivuoroja toisen aina nukkuessa. He ovat valmiina pienimpäänkin tilan heikkenemiseen.”
“He kuitenkin saavat nyt kaiken tarvitsemansa sairaalassa”, Mana huomautti siihen kävellen itse vuorostaan parvekkeen ovelle katselemaan ulos.

Tummat pilvet peittivät taivaan ja tuntuivat jotenkin sopivan yhteen heidän kaikkien mielentilaan. Linnut taistelivat kovassa puhurissa, joka enteili lähestyvää myrskyä tai ainakin rankkasadetta, jonka puhkeamishetkeä ei voinut ennustaa mitenkään. Taivas nimittäin aukeaisi kunnolla, sitten kun tulisi hetki, mutta siihen saattaisi mennä vielä kauan. Aurinko ei ollut pilkahtanutkaan koko päivänä pilvien takaa esille ja sisällä oli pakko pitää valoja, ellei halunnut jatkuvasti kävellä hämärässä ja törmätä tavaroihin.
“Atsushikin on laittanut miehensä vahtiin Hirokin ja Andron huoneiden eteen ja pitää siellä komentoa yllä”, naisellisin lisäsi vielä kääntyen katsomaan muita huoneessa olijoita.
“Hiro taasen ottaa yhteyttä Koben paikallisiin rikollisiin”, pantterimainen katsahti rakkaansa varmaa olemusta koettaen itse kyetä samaan.
“Kazuki yrittää hoidella ruumiit ja listata nimet ylös, jotta voimme pitää jonkinlaisen muistotilaisuuden sitten myöhemmin.”
“Jokin onni sentään, että suurin osa ruumiista kuitenkin saatiin pois paikalta”, toimitusjohtaja koetti nähdä jossain asiassa edes hyvää.
“Nyt pitää vain päätellä, keiden ruumiit ovat poliisilla ja toimia sen mukaan.”
“Toimia miten?” puna-mustahiuksisen oli pakko kysyä, koska ei todellakaan tiennyt tällaisista tilanteista yhtään mitään.
Eihän nuorukaisen liittymisestä mafiaan ollut kulunut edes puolta vuotta, jonka aikana ei mitenkään voisi vielä oppia kaikkea mahdollista. Onneksi kalpeimman rakas oli yhä samalla myös opettaja kaikkien muidenkin titteleidensä lisäksi.
“Ensimmäisenä meidän on pidettävä huoli siitä, että noita murhia ei voida mitenkään yhdistää mafiaamme, vaan tapaukset on jätettävä poliiseilta kylmiksi tai vieritettävä syy joillekin muille”, liikemies selosti painaen teetä juovan ja samaa aikaa Yorua rapsuttavan Sethin kainaloonsa.
“Meidän on myös otettava selville, mitä poliisit ovat saaneet tietoonsa.”

“Eikö Tsunehito voisi auttaa siinä?” kirjanpitäjä katsahti johtajaansa ja ystäväänsä kysyvästi.
“Yleensä me turvaudummekin häneen, koska etsivänä hän voi helpommin mennä kyselemään erilaisista tapauksista vedoten uteliaisuuteensa tai siihen, että etsii tietoja yakuzoista, että saisi heidät pidätetyiksi”, Mana myönsi nyökäten.
“Mutta emme voi tehdä sitä vielä – Tsunehito ei ole sellaiseen koettelemukseen valmis”, Asagi ravisti päätään kieltävästi.
“En aio pyytää häntä tutkimaan poliisien tietoja, ennen kuin tiedämme varmasti, että Hiroki tulee toipumaan.”
“Asagi, ymmärrän kyllä ajatustasi ja haluaisin toimia samoin”, Hide-zou huomautti synkästi.
“Emme voi kuitenkaan turhan pitkään aikailla. Meidän on tiedettävä täsmälleen se, mitä poliisit tietävät ja enemmän – me voimme saada heiltä sellaista tietoa hyökkääjistämme, mitä emme välttämättä itse ole huomanneet.”
“Lisäksi, Asagi, Tsunehito voisi käydä katsomassa Hirokia ja helpottaa sillä tavalla omaa oloaan”, entinen soluttautuja kääntyi rakkaansa puoleen ollen samaa mieltä kakkosmiehen kanssa.
“Ja veisi myös samalla Ruizan mukanaan Kobeen?” pantterimainen huomautti tietävästi ja hyvinkin päättäväisesti.
Kaikesta huolimatta hän oli yhä heistä se yakuza, jonka piti tehdä päätökset. Vaikka mies turvautuikin hyvin helposti läheisiinsä – erityisesti Hide-zouhun ja Manaan – mustasilmäinen tiesi kuitenkin, miten kuului aina välillä toimia.
“Ruiza ei suostuisi päästämään Tsunehitoa lähtemään, kun Hirokikin pääsi melkein hengestään ja saattaa vieläkin kuolla. Eikä hän varsinkaan suostuisi jäämään tänne vain odottamaan lisää tietoja. Minä taas en voi sallia sitä, että asevastaavani lähtee huitelemaan pitkin maata, kun kimppuumme on hyökätty!”

“Entä jos me vain liioittelemme tätä uhkaa?” Seth aloitti varovaisesti.
Eihän hänellä ollut paljoakaan tietoa tai edes kokemusta tällaisista tilanteista, mutta kyllä hän joitakin päätelmiä osasi tehdä. Yakuzat eivät tulleet kovinkaan hyvin toimeen keskenään ja saattoivat toisiaan pelätessään ylireagoida pienimpäänkin asiaan.
“Androlle ja Hirokille kävi ikävästi, heidän miehilleen vielä pahemmin, mutta entä jos tämä oli vain joku väärinkäsitys? Ehkä joku Koben suurempi yakuza luuli, että me aiomme…”
“Ei ole mahdollista”, mustasilmäinen sanoi jyrkästi.
“Se ei voinut mitenkään olla erehdys tai vahinko! Se oli suora hyökkäys niin minua kuin miehiäni kohtaan!”

“Älä Seth unohda, että Asagi on Kuro Kagen jäsen”, entinen soluttautuja muistutti ystävällisesti, vaikkei rakkaansa nyt muistanut vaihteeksi käytöstapoja tai sitä, että kirjanpitäjä oli vieläkin uusi mafiassa.
“Hänen miestensä kimppuun ei niin vain hyökkäillä, varsinkaan pienimpien yakuzoiden puolelta, jotka eivät kuulu Kuro Kageen.”
“Hirokia ja Androa on tavattu muutenkin hyvin usein Kobessa, kun he ovat matkanneet muille maille”, ruskeahiuksinen päätti vielä tarkentaa lisää, kun rakkaansa käänteli päätään osaamatta päättää, ketä katsoisi.
“Koben roistot siis tietävät, kenelle Hiroki ja Andro työskentelevät, etteivät he vain vahingossa lähde ampumaan. Eivät edes silloin, jos heillä on jotain henkilökohtaista kaunaa heitä kohtaan: Asagin maine suojelee heitä.”
“Tai ainakin piti suojella”, mafiapomo huomautti huokaisten raskaammin.
“Entä jos jollakin vahvemmalla yakuzalla olisi ollut jotain kaunaa Hirokia ja Androa kohtaan?” kirjanpitäjä pohti ääneen.
“Entä jos isku ei ollutkaan tarkoitettu Asagia kohtaan, vaan ihan vain Androlle ja Hirokille? Entä, jos kyseessä onkin joku mahtavampi yakuza, jolla voisi olla mahdollisuuksia Kuro Kagen jäseneksi?”
“Ei sekään nyt täysin mahdotonta ole, kun miettii Yamaguchi-gumin, Inagawa Kain ja muutaman muun mafian vanhoja voimia…”, entinen vakooja joutui myöntämään miettiessään hetken pidempään kuulemaansa vaihtoehtoa.
“Androlla oli nuoruudessaan paljon kränää erilaisten ihmisten ja muutamien yakuzoiden kanssa. Se ainakin selittäisi, miksi häntä ammuttiin ensimmäisenä…”
“Siinä voisi olla perää, mutta emme me sitä tiedä – vain Hiroki ja Andro voivat tietää siinä tapauksessa hyökkääjän”, voimakasleukainen joutui kylläkin kertomaan ikävän totuuden.
“Mikäli kyseessä on tuollainen asia, emme voi siitä huolimatta vain hyväksyä tapahtunutta. Emme myöskään voi suoraan päätä uskoa tuollaistakaan vaihtoehtoa, koska Asagillakin on paljon vihollisia ja häntä on usein yritetty satuttaa miestensä kautta.”
“Hyvin usein”, vanhin korjasi entistä rakastaan tämän joutuessa myöntämään asian todella olevan niin – olihan liikemies itse ollut usein hengenvaarassa heidän ystävyytensä tähden.

“Ilman tarkempia tietoja on kuitenkin turha lähteä spekuloimaan liikaa asioita”, hartiakkaimman oli pakko kuitenkin todeta ikävä asia.
“Olet oikeassa”, mustatukkainen nyökkäsi olevansa samaa mieltä.
“Siksi en aio todellakaan ottaa tarpeettomia riskejä enkä voi mitenkään päästää Ruizaa lähtemään, ennen kuin tiedämme täsmälleen, mistä on kysymys”, yakuza lisäsi nopeasti perään katsoen alaisiaan päättäväisesti.
“Hyvä on, Asagi”, toimitusjohtaja joutui myöntymään, koska oli itse tavallaan huomaamattaan myönnyttänyt tuohon suuntaan.
“Emme lähetä Tsunehitoa vielä, mutta emme voi odottaa liian pitkään. Korkeintaan muutamasta päivästä viikkoon, joka taas on aivan liian pitkä aika.”
“Yritetään hoidella muita asioita sillä välin”, mustasilmäinen sanoi siemaisten lisää teetä, että rauhoittuisi enemmän.
Lisäksi miehestä tuntui, että vaatesuunnittelija ei katsoisi hyvällä, jos hän ei joisi saamaansa teetä.
“Meidän on selvitettävä, ketkä ovat joutuneet virkavallan ruumishuoneelle aina nimiä myöten.”

“Atsushi lupautui tekemään sen jo”, avustaja pisti väliin tietäväisenä, koska oli toimittanut rakkaansa puolesta muutamia asioita varhain aamulla.
“Hän kyselee henkiin jääneiltä nimiä, samoin Hirolta, mitä he olivat keskustelleet Andron ja Hirokin kanssa. Atsushi sanoi, että he käyvät sen jälkeen Kazukin kanssa läpi kaikki ruumiit”, viimeinen sana sai nuoren miehen värähtämään.
Puna-mustahiuksinen ei vieläkään tullut kovin hyvin toimeen alamaailman ikävän tuttavan kanssa. Ei edes sanallisesti.
“Hyvä, soita hänelle ja kysy, miten tilanne on edistynyt”, Asagi sanoi siihen ja kääntyi samassa Hide-zoun puoleen.
“Meidän on saatava alibi ja käännettävä tilanne muuhun suuntaan”, mies jatkoi, vaikka ystävänsä jo tiesikin, mitä oli tulossa.
“Soitan Satochille ja pyydän häntä komentamaan muutaman hakkerin tekemään sopiville miehille ja naisille uudet passit”, kakkosmies nyökkäsi kaivaen kännykkänsä esille.
“Tarvitsemme kuolleillemme surevat omaiset, jotka voivat kertoa jotain tai vastaavasti nuuskia asioita.”
“Aivan niin – tiedätkö Kobesta ketään pientä rikollisia, joita voisimme hyväksikäyttää tässä asiassa?” pantterimainen katsoi tarkasti kellertävänruskeita silmiä niiden katsoessa takaisin vielä tarkemmin.
“En tiedä”, teräväpiirteinen joutui myöntämään, mutta hymyili sitten.
“Sitä varten sinulla on urkkijoita – Reita tai Hiko tai joku Hikon alaisista saattaisi tietääkin, kenen niskaan voimme tarpeen vaatiessa vierittää syyt tapahtuneesta.”
“Hyvä, soita ensin Hikolle ja kysele häneltä”, pisin nousi seisomaan ja nappasi olohuoneen pöydältä puhelimensa.
“Minä soitan Hydelle ja kyselen, mitä hän arvelee satamassa tapahtuneen ja käsken lähettämään tiedot ja luodit ne Tatsuroulle. Tällä on hyvät tietokannat suurimmasta osasta maamme yakuzoista ja näiden miehistä. Lisäksi luulisi, että hän nyt keksisi helposti keräämiemme tietojemme ja omien keksimiensä todisteiden avulla syyllisen, kun kerran omaa 145 älykkyysosamäärän. Saa luvan nyt hyödyntää taitojaan ja laitteitaan, kun olen niin paljon kuluttanut niihin rahojani”, rikollisjärjestön johtaja kääntyi rakkaansa kohden ja katsoi pahoittelevasti.
“Mana-rakas, voisitko soittaa Hirolle ja kysyä, oliko Kobessa ollut mitään epäilyttävää viimeisinä päivinä? Hänhän oli ollut sillä alueella varsin paljon.”
“Tietenkin voin”, Mana hymyili onnellisena siitä, että voisi auttaa rakastaan.

Jokainen alkoi näppäillä kännykkäänsä, mutta neljä puhelinta olivat tippua samassa, kun kuului hirvittävä rämähdys, joka tuntui tutisuttavan rakennelman seiniä. Seth melkein nielaisi kielensä ja Hide-zou hyppäsi ylös katsoen tuimasti ympärilleen. Asagin katse eksyi samassa makuuhuoneeseensa, jossa Smith & Wessoninsa oli – turhan kaukana siis, jos joku hyökkäisi heidän kimppuunsa. Mana vilkaisi lattialle hypännyttä Yorua ja makuuhuoneesta olohuoneeseen kävelevää Missiä miettien, minne piilottaisi rakkaat lemmikkinsä, mutta hätkähti samassa toista, kovaa rämähdystä, mutta vielä enemmän jotain muuta. Yoru tapitti ovelle, mutta häntä heilui pienesti. Missi taas katsoi tyynesti ovelle, kunnes hyppäsi makoilemaan sohvan selkänojalle. Nopeasti ymmärrys valtasi naisellisemman mielen tämän lausuessa kaksi nimeä, joita eläimet eivät pelänneet lainkaan:
“Közi ja K.”

Rikollisjärjestön johtaja huokaisi helpottuneena. Tässä oli kylläkin yksi huono puoli, kun oli kaksi pelottavaa henkivartijaa, jotka melkein mursivat oven vain koputtamalla. Tosin tuota hänkin kutsuisi pelkäksi nyrkin iskuksi kuin koputukseksi. Hetken päästä pantterimainen tosin alkoi miettiä, oliko tullut niin vainoharhaiseksi, että kuvitteli vaikeapääsyisemmänkin asunnon joutuvan helposti hyökkäyksen kohteeksi.
“Minä käyn avaamassa heille!” varas ilmoitti reippaasti hypäten pystyyn laskettuaan teekuppinsa tarjottimen päälle pöydälle.
Kaikeksi onneksi nuorukainen ei ollut vielä ehtinyt soittamaan Atsushille, että saattaisi kysyä kaikessa rauhassa pitkiltä miehiltä lyhemmän opettajansa vointia. Vaikka Ruiza olikin ehdotteluineen ja seksinhimossaan maailman rasittavimpia ihmisiä, oli kalpein kuitenkin kiintynyt vaaleaverikköön eikä halunnut ystävänsä kärsivän. Kännykkä pujotettiin hetkeksi puvun housujen taskuun, kun oikea käsi siirtyi lukolle. Kahva painettiin alas ja ovi raotettiin auki.
“Hei, Közi ja -” puhe jäi kesken, kun ovi kiskaistiin voimalla auki.
Seth tunsi, kun iskeytyi seinää vasten ilman karatessaan keuhkoista. Rintakehään sattui pirusti, kuin joku olisi iskenyt pesäpallomailalla suoraan kylkiluiden väliin. Kipu säteili tähtimäisesti rintakehästä pitkin kehoa ja silmissä sumeni suun yrittäessä saada ilmaa, mutta se tuntui mahdottomalta, sattui aivan liikaa. Ovi paiskattiin lujasti kiinni seinien ja seiniä vasten olevien kaappien tutistessa hirvittävästä voimasta. Sisään astuneista miehistä kumpikaan ei näyttänyt huomanneen lainkaan sitä, että olivat melkein kävelleet puna-mustahiuksisen ylitse. He vain suuntasivat pitkin askelin olohuoneeseen tuskin edes kuulematta takaansa käheitä yskäisyjä.
“Seth!” Hide-zou huudahti kauhistuneena nähdessään rakkaansa valuvan seinää pitkin lattialle istumaan yrittäen saada henkeä.
Ruskeahiuksinen astui nopean askeleen rynnätäkseen kalpeamman luokse, mutta hänet pysäytettiin äkisti. Punapää käveli vain julmasti toimitusjohtajan luokse kolauttaen tätä olkapäällään, mistä hyvästä teräväpiirteinen kaatui istumaan takaisin sohvalle.

“Közi, K, mitä tämä tarkoittaa!?” Asagi ärjäisi vihaisena voimatta uskoa, mitä palkollisensa oikein puuhasivat.
Mies veti entisen rakkaansa nopeasti syliinsä turvaan katsoen yhä rakastamiaan kasvoja. Toimitusjohtaja haukkoi henkeään silmät suurina yrittäen vain toipua saamastaan iskusta, joka kertoi pienen asian kakkosmiehelle. Jostain syystä valkoiseksi kasvonsa maalannut oli vain halunnut hänet nopeasti takaisin istumaan sohvalle, muttei muuten vahingoittaa. Mana kiisi ennätysvauhtia kapeasta hameesta huolimatta ystävänsä luokse polvistuen tämän viereen. Puna-mustahiuksinen yritti saada hengitettyä, mutta rintakehän liikuttaminen sattui aivan hirveästi. Käsi piteli sydämen kohdalta, kuin pieni tykyttäjä olisi saanut sydänkohtauksen. Luultavasti nuorukainen olikin saanut, koska ainakin kauniskasvoinen oli saanut. Varovaisesti vaatesuunnittelija yritti nostaa varkaan pystyyn seisomaan, mutta tämän jalat olivat pettää koko ajan alta, kun päässä pimeni. Közi ja K eivät kuitenkaan sitä huomanneet, kuten eivät muidenkaan reaktiota. Tai sitten nämä eivät vain välittäneet siitä, miten pahasti olivat taklanneet ihmisiä. Luultavasti kaksikon korvatkin olivat kuuroutuneet johtajansa saarnoilta tämän hypätessä ylös vaatimaan selitystä. Näiden ajatukset olivat selkeästi aivan muualla ja henkivartijat aikoivatkin kertoa, mitä kaikkien oikeastaan tulisi ajatella. Irokeesipäinen nappasi pöydältä kaukosäätimen ja osoitti televisioruutua, josta näytettiin jonkun italialaisen muotisuunnittelijan muotinäytöstä, sanomatta sanaakaan tapojensa mukaan. Kanava vaihtui nopeasti punapään osoittaessa kaikkia, jopa paikalle raahautuvaa kaksikkoa, käskien näitä katsomaan kuvaruutua.

Ihmisten silmiin piirtyi italialaisen kasvojen tilalle kuva kuumista lieskoista, jotka nousivat taivaalle mustan savupilven kohotessa ilmaan. Liekit tanssivat villeinä hyvin tutussa rakennuksessa ja eräs julkisivun ikkuna, jota kamera juuri kuvasi turvallisen matkan päässä, räjähti levittäen ympärille kipinöitä ja myrkyllisiä kaasuja. Sirpaleita lensi ympäriinsä ihmisten päälle taustalta kuuluessa kauhun kiljaisuja ja käskyjä, jotka yritti saada ihmisiä siirtymään kauemmaksi. Palomiehet juoksivat pitkin katuja letkujen kanssa osan miehistä pukiessa turvapukuja kiireesti ylleen.
“… Hetki sitten kaikki oli vielä rauhallista tässä osassa Osakaa, kun aivan yllättäen tunnettu yökerho nimeltä Zukotsu syttyi palamaan”, taustalta kuului naisen puhetta ja seuraavaksi kamera kääntyi osoittamaan epäkäytännölliseen jakkupukuun pukeutunutta naista.
“Palon syitä ei vielä tiedetä, mutta muutaman silminnäkijä arvioi, että tulen leviäminen tapahtui muutamassa minuutissa. Luonnollisesti vahvat viinakset syttyvät helposti, mutta kummallisinta tässä on poliisin ja palomiesten mukaan se, että oviaukot ovat olleet tulen suurin kohde”, toimittaja jatkoi vilkuillen ympärilleen ja väistäen nopeasti muutamaa palomiestä, jotka karjuivat päästämään heidät läpi.
Ruudussa näkyi lisää palavaa rakennusta liekkien tavoitellessa jo viereisiä taloja tuhoten vaikuttavan yökerhon sekunti sekunnilta lisää.
“Paloa yritetään sammuttaa ja estää leviämästä muihin rakennuksiin. Palomiehet yrittävät päästä sisälle, koska siellä oli kuulema yökerhon työntekijöitä valmistautumassa tulevaa iltaa varten – kuolonuhreista ei ole meillä vielä mitään tietoa, mutta tiedotamme siitä heti, kunhan saamme kuulla.”

Kesken kaiken kuului jälleen hirvittävä räsähdys, joka ei kuitenkaan syntynyt räjähdyksestä, vaan jostain muusta. Äänen suunnasta alkoi kuulua hälinää ja hämmentyneitä huudahduksia jonkun huutaessa lääkäriä paikalle. Yllättävä tilanne sai toimittajan kääntymään ympäri, kun samassa kameran edestä juoksi kuumuudessa hikoilevia ihmisiä, palomiehiä ja muutama valkotakkinen lääkäri kohti Zukotsun vieressä ollutta kujaa, josta äänet olivat kuuluneet.
“Hetkinen! Jotain tapahtuu!” jakkupuinen huudahti typerästi jäljessä, koska jokainen saattoi tajuta, että jotain todellakin tapahtui tai oikeastaan oli tapahtunut.
Kameramies juoksi kuvaten korkokengillään kompuroivaa naista sekä lääkäreitä, jotka ryntäsivät savun keskeltä kävelevään kummallisen näköistä hahmoa kohti. Kameran päästessä lähemmäksi television tuijottajat tajusivat, ettei kyseessä ollutkaan yksi henkilö, vaan kaksi, joista toinen tuki toveriaan kainalon alta.
“He hyppäsivät ikkunan läpi! He hajottivat turvaverkon ja tulivat väkisin läpi!” joku huusi palomiehille ja lääkäreille, jotka juoksivat parivaljakon luokse.

Televisiossa näkyi viimein selvemmin punahiuksinen, hyvin laihan ja hennon näköinen nainen, jolla oli valkoiset, paikoitellen kylläkin mustat tuhkan, savun ja palaneiden kohtien takia, trumpettihousut ja tummanpunainen, hileitä täynnä oleva paita – joka oli aivan yhtä kurjassa kunnossa kuin muutkin vaatteet. Tämän kasvot olivat hehkuvan punaiset ja leuassa saattoi nähdä selkeän palovamman. Otsasta ja poskista valui verta kohdista, joista rikkoutunut lasi oli raapaissut selvästi. Hyvin syvä, ilkeän näköinen haava koristi aivan silmän vierestä, että oli ollut milleistä kiinni, ettei silmä ollut sokaistunut. Nainen raahasi yskien ja kompastellen pellavapäistä miestä kaatuen lopulta polvilleen maahan yrittäen saada vedettyä puhdasta ilmaa sisäänsä. Mies, jota toinen oli raahannut, kaatui vatsalleen maahan selvästi tajuttomana. Tummanvioletit samettivaatteet olivat kärähtäneet sieltä sun täältä ja takin toinen hiha oli palanut käsivarteen kiinni polttaen varmasti luuhun asti. Miehen housujen lahkeet olivat kärähtäneet pahasti, aivan kuten naisen valkoiset trumpettihousut.

Yksi lääkäreistä polvistui miehen ylle yrittäen tutkia tämän vammoja ja tilaa tarkemmin, mutta samassa kamera kääntyi kuvaamaan suojavarusteisia palomiehiä, jotka ryntäsivät vähän matkan päässä kaksikon takana olevalle hajotetulle ikkunalle. Maassa oli se vääntynyt turvaverkko ja hirvittävästi lasinsirpaleita, mikä kertoi kaksikon todellakin tulleen sisältä väkivallalla ulos. Nyt taas tulen sammuttajat yrittivät päästä siitä sisälle pelastamaan muita rakennuksessa olijoita, mutta sankka savu kuitenkin vaikeutti heidän työtään.

Kuvaaja tosin päätti jälleen vaihtaa kuvauskohdettaan, tällä kertaa punahiuksiseen naiseen, joka yski keuhkojaan ulos jokaisen liikkeen sattuessa varmasti helvetillisesti tuskaisista irvistyksistä päätellen. Toinen paikalle rynnänneistä lääkäreistä kumartui räväkästi pukeutuneen ylle yrittäen rauhoitella, mutta epäonnistui siinä täysin.
“Varauloskäynnin ovi oli lukittu!” Hiko kirkui piittaamatta kuulemistaan sanoista lainkaan.
“Se oli lukittu!”
Mieslääkäri yritti rauhoitella, mutta tuntui saavan vain hysteriaa enemmän aikaiseksi, kun punapää purskahti itkuun. Valkotakkinen tarttui hellästi laihempaansa käsistä kiinni, mutta tuskan kirkaisu sai tämän nopeasti perääntymään kauemmaksi. Televisio ruutuun ilmestyi suurena kuvana pienet kädet, jotka hehkuivat punaisina, muutamasta kohdasta harmaan kiiltävinä. Sormitaipeissa ja kämmenissä oli kipeitä rakkuloita, joista muutamat olivat puhjenneet vuotaen tahmeata nestettä. Näytti siltä, kuin niillä käsillä olisi puristettu kuumaa metallia, kunnes kipu oli käynyt ylitsepääsemättömästi.

Toimittaja astui Hikon luokse ja yritti kysyä tältä, missä tämä oli loukannut itsensä – eihän jakkupukuinen vaivautunut yhtään pohtimaan sitä ainoata vaihtoehtoa, mistä sellaiset jäljet tulivat. Ei tämä tuntunut ymmärtävän edes sitä hysteeristä kauhun huutoa, mitä sai kysymyksestään.
“Ettekö tajunneet!? Se ovi oli lukittu!”

Asagi tuijotti eteensä Közin ja K:n kääntyessä viimein katsomaan johtajaansa. Tämän he olivat halunneet näyttää nopeasti ja siksi olivat rynnänneet sisään välittämättä niistä kipeistä kolautuksista, joita olivat aiheuttanet. Mana käänsi katseensa Sethin kanssa yakuzaan heidän näyttäessä tavallista kalpeimmilta, suorastaan lumenvalkoisilta. Kummankin huulet olivat raottuneet ohutta hengitystä varten, vaikka rintakehät eivät liikkuneet melkein lainkaan. Palaneet kädet olivat piirtyneet heidän silmiensä eteen. Kädet, joita sattui hirvittävällä tavalla, koska ne olivat yrittäneet väkisin päästä ulos rakennuksesta, joka oli selvästi sytytetty tahallaan palamaan – muuten ovista olisi päässyt kulkemaan. Se ei enää ollut mikään vahinko, vaan suunniteltu murha. Se ei myöskään ollut mitään kostoa Hirokille tai Androlle, koska Hiko, Isshi ja Zukotsu eivät liittyneet kaksikkoon melkein lainkaan.

Hide-zou kohottautui hitaasti seisomaan ystävänsä viereen tuijottaen myös television ruutua ajatusten lyödessä tyhjää. Televisiossa näkyvät liekit heijastuivat heidän silmiinsä, mutta korvat olivat kuuroutuneet toimittajan puheelta. He vain katsoivat hiljaisuuden keskellä, kuinka palomiehet yrittivät sammuttaa tulta, kuinka paloautoja kaahasi lisää paikalle ja kuinka tajuton Isshi ja käsiään itkevä, kituva Hiko kannettiin ambulansseihin ja lähetettiin sairaalaan saamaan hoitoa.
“Hide-zou”, pantterimainen sanoi viimein karhealla, monotonisella äänellä.
Kakkosmies nyökkäsi kevyesti ajatellen täsmälleen samaa.
Tämä ei todellakaan ollut pelkästään yhtä miestä kohtaan tehty hyökkäys, vaan heitä kaikkia. Koko mafia oli iskujen kohteena ja olisi vain ajan kysymys, kuka olisi seuraava ja kuinka moni mies, jopa heille kahdelle hyvin läheinen, menettäisi vielä henkensä.
“Soita Tatsuroulle ja käske hänet töihin. Hänen on saatava kaikki tieto – jopa pienintäkin yksityiskohtaa ja luotia myöten”, mustatukkainen ei saanut katsettaan irti siitä televisiosta, joka tuntui liekeillään ennustavan heille kaikille tulevaa, kohtalon päivää.
“Haluan saada hyökkääjämme kiinni nopeasti, ennen kuin tämä tekee lisää vahinkoa miehilleni.”

Notes:

Selityksiä:

* Kobe tosiaan sijaitsee suhteellisen lähellä Osakaa, että arvioimme kartasta isäukon kanssa matkan kestävän reilut puolituntia (autolla)
* No, minun koirani oli tässä kohdassa varsin hassu tapaus – alkoholi ilmeisesti haisee hassulle ja sillä on joskus tapana mennä joskus nuuhkimaan ja nuolemaan kaljapullon suuta sun muuta. Humalaisista koirat eivät välitä, mutta Yoshiki ei ole humalassa, vaan sen käsiin on jäänyt sellainen vieras haju – tämä ei kuitenkaan päde kaikkiin koiriin
* Yamaguchi-gumi on oikeasti japanilainen mafia, ilmeisesti suurin, mikäli luotan vuosia sitten ostamaani kirjaan. Yamaguchi-gumin kotipaikka on ilmeisesti oikeastikin Kobessa. Minun tarinani on fiktiota, siksi Kuro Kage ja sen jäsen mafiat ovat isompia
* No niin, nyt tulee hauskin vaihe eli verenluovutusjuttu. Hiroki ja Andro ovat kumpikin veriryhmältään AB, mikä on muistini mukaan yleisvastaanottaja. Hiro (tässä kohdassa olen julmasti ajatellut ex-SINCREA:n Hiroa eli bassistia), Jun on A, Shou B ja Atsushi O nyt näin nimettyinä. + ja – asioista ei ole valitettavasti tietoa, mutta jos Hiro tai Atsushi olisi O miinus, he voisivat luovuttaa ilman mitään ongelmia. Miinus voi luovuttaa kaikille ilman ongelmia, mutta plussa vain plussa tyypeille
* Hemofilia on perinnöllinen verenvuototauti, jossa veri ei ilmeisesti hyydy samalla tavalla. Yleensä tästä on jonkinlainen käsitys ihmisillä, mutta taudin vakavuus aina vaihtelee eikä tässä kohdassa uhrilla ollut käsitystä asiasta, koska sairautensa oli lievä. Atsushi vain totesi turhankin suoraan sen verenvuotamisen, koska mies oli ammuttu täyteen ilmareikiä
* Tämä ei sitten ole ihan varmaa tietoa, vaan järjellä ajattelua. Mikäli sinua ammutaan keuhkoon ja luoti tulee ulos, keuhkoihin vuotaa verta, mutta osa verestä vuotaakin ulos keuhkoista, eli et huku – ainakaan ihan heti, vaikka kyllä helvetillisesti sattuu ja voit kuolla verenhukkaan (Hiroki nyt oli tehnyt jotain Andron auttamiseksi, luultavasti tehnyt siteitä). Mikäli luoti olisi jäänyt keuhkoihin, veri olisi varmasti valunut keuhkoihin ja tappanut nopeammin
* Palovammat jaetaan kolmeen luokitukseen (ja niiden sisällä vakavina tai ei vakavina tai vastaavina). Ensimmäinen aste on pientä punoitusta, toinen aste rakkuloita, punoitusta ja muita jälkiä, kolmannessa asteessa hiiltyneitä kudoksia, jolloin on pakko tehdä ihonsiirto. Kolmannessa asteessa ei enää tunneta kipua, mutta toisessa ja ensimmäisessä kyllä (jos on uskomista tietokirjoja)
* Inagawa Kai on sitten oikeasti Japanin toisiksi suurin mafia, mikäli uskon tosiaan tietokirjaani

Chapter 52: Mafiasota

Valkoiset seinät ja lattia kaikuivat juoksevista askelista. Osakan yksi suurimmista sairaaloista ei ollut todellakaan osannut odottaa, että joutuisi kutsumaan osan vapaalle olevista kirurgeistaan nopeasti leikkauspöydän ääreen. Kukaan sairaalan työntekijöistä ei kuitenkaan kironnut tilannetta yhtä pahasti kuin Nishikawa. Tietenkin oli juuri hänen ja koko muun sairaalan hyvää tuuria, että Jun, joka oli tunnetusti yksi laitoksen parhaimmista kirurgeista, oli jossain hornan kuusessa, kun tätä olisi kipeästi tarvittu. Shoustakin olisi ollut hyötyä enemmän kuin koskaan. Eniten lääkäri olisi kaivannut hoitajaa rauhoittelemaan, koska sitä ihmiset olisivat kaivanneet. Ruskeatukkaisen korvat olisivat kaivanneet rauhaa jatkuvan huutamisen, itkemisen ja anelun sijaan. Valkoinen lääkärintakki liehui miehen perässä, kun hän kiirehti askeleitaan kohti leikkaussalia. Isshi oli siellä hoidettavana ja lääkärin olisi pakko saada tietää, missä kunnossa tämä oli ja mitä klubijohtajalle tehtäisiin. Hiko oli kunnossa, tai niin kunnossa, mitä nyt saattoi olla, kun oli huomannut tulleensa lukituksi palavan rakennuksen sisälle. Nishikawa olisi voinut jäädä istumaan urkkijan vieressä tämän huoneessa ja yrittää lohduttaa sidottuaan vammat, mutta ei hän vain osannut sitä. Mitä muka pitäisi sanoa itkevälle naiselle? Että tällä ei olisi enää hätää? Eivät mitkään sanat voineet poistaa niitä kipuja, joihin ei voinut antaa nopeasti helpottavia kipulääkkeitä laihemman allergioiden takia. Eikä lyhempi edes halunnut häntä lähelleen peläten omia ystäviään ja kammoten vieläkin miespuoleisia Sayurin miesten ansiosta.

Työntäessään erään osaston ovea auki, Nishikawa kiitti mielessään, että Asagi oli matkalla paikalle, samoin kuin Mana. Hide-zou taas oli kuuleman mukaan Sethin kanssa matkalla Zukotsulle – tai siis yökerhosta jääneille raunioille. Yakuza oli soittanut lääkärilleen ja kertonut tulevansa katsomaan Hikon, Isshin ja muiden Zukotsun työntekijöiden tilaa. Vaikkei mustatukkainen ollut sanonut sitä ääneen, tämä oli tulossa myös kysymään punapäältä tapahtumista. Siihen ruskeatukkainen ei aikonut antaa auttavaa kättään. Hän kyllä tajusi, ettei nainen ollut välttämättä kykenevä vastaamaan mihinkään kysymykseen. Sitä paitsi, Omi oli jo kaahaamassa paikalle eikä mestarivaras antaisi kenenkään tulla eteensä, kun rakas urkkijansa oli kärsinyt hirvittävästä kokemuksesta. Entinen soluttautujakaan ei voisi siinä auttaa ja, omalla tavallaan, Nishikawa toivoi, että heidän päävarkaansa saisi pidettyä kaksikon kaukana Hikosta. Tämä oli nimittäin saanut kärsiä jo ihan riittävästi.

----------

Asagi ja Mana hyppäsivät autosta ulos välittämättä raskaista sadepisaroista, ennen kuin Közi oli edes ehtinyt kunnolla pysäyttämään limusiinin kadun reunalle sairaalan eteen. K ei luultavasti ehtinyt edes ajatella, että hänen olisi pitänyt nousta avaamaan ovi johtajalleen ja tämän rakkaalleen. Siksipä siis kaksikko jäi hetkeksi katsomaan auton ikkunan läpi, kun yakuza ja entinen soluttautuja ryntäsivät kaatosateen läpi pääovista sisään välittämättä siitä, kuinka moni ihminen oikeastaan joutui maastoutumaan heidän edestään. Eivät henkivartijat siitä tosin jaksaneet välittää, kun päättivät viedä auton parkkipaikoille ja kiirehtiä siitä sitten nopeasti rikollisjärjestön johtajan turvaksi. Tuskin tässä vaiheessa pantterimainen joutuisi vaaraan, kun lääkärit ja muut hoitajat juoksivat edestakaisin käytäviä pitkin. Ja jos jotain kuitenkin ehtisi tapahtua, mustatukkainen saisi kyllä nopeasti hoitoa.

Mafiapomo suorastaan lensi aulan läpi ja iskeytyi vastaanottotiskille säikäyttäen valkopukuisen hoitajan melkein hengiltä, kun taas naamioitunut sentään osasi pysähtyä pehmeästi metrin päähän ja astua vasta sitten korkean pöydän ääreen.
“Missä Hiko ja Isshi ovat?!” Asagi karjaisi välittömästi kumartuen lähemmäksi istuvaa sairaalan työntekijää.
Nuori, polkkatukkainen nainen tuijotti silmät suurina eteensä. Hänen edessään nimittäin seisoi viime aikoina useissa sanoma- ja juorulehdissä esiintynyt miljonääri, joka oli kaikkea ja enemmän, kuin mitä hoitaja oli kuvitellut. Samalla myös tosin myös vähemmän, koska sairaalan työntekijä ei olisi ikinä uskonut näkevänsä kenelläkään niin tummia silmänalusia. Hiuksista tippui vesipisaroita ja mariininsinisen puvun olkapäät olivat märät käsivarsista ja lahkeista. Olisi pantterimainen ollut varmasti paljon hurjemman näköinen, mutta Manalla oli kuitenkin kaikeksi onneksi sormensa pelissä, ettei rakkaansa kuitenkaan aivan kammottavana juossut sairaalaan. He olivat saaneet Hide-zoun kanssa suostuteltua rikollisjärjestön johtajan vaihtamaan puhtaat, siistit vaatteet päälleen ja limusiinissa naisellisempi oli sitten napannut kamman ja muutaman meikin laukustaan parannellen hiukan sulhasensa ulkonäköä. Mikäli vaatesuunnittelija ja toimitusjohtaja eivät olisi onnistuneet suostuttelemaan johtajaansa siistiytymään, olisi kaksikko saapunut sairaalaan luultavasti ennen tulipalon uhreja.
“Anteeksi, mitä kysyttekään?” polkkatukkainen kysyi toivottuaan säikähdyksestään.
“Keitä te etsittekään?”
“Hikoa ja Isshiä!” pisin huudahti samassa kurottautuen melkein pöydän ylitse, jotta olisi nähnyt tietokoneen ruudulle.
“He olivat yökerhoni tulipalossa ja heidät tuotiin aivan varmasti tänne!”
Hiuksista ja kasvoista tippui vettä tärkeille papereille, muttei mies jaksanut siitä välittää siinä kurkotellessaan. Mana huokaisi pienesti katsellessaan rakastaan, mutta vilkaisi samalla omia, harmaita vaatteitaan, jotka olivat tummentuneet sateen takia. Luultavasti entinen vakooja kasvatti pientä lätäkköä siinä seistessään, mutta lattian kastuminen ei ollut sentään yhtä vakava asia kuin asiapapereiden kastuminen.
“Anteeksi, hyvä herran, mutta en voi katsoa tietoja koneelta, jos kurkitte tuolla tavalla”, hoitaja sanoi varovaisesti ja käänsi samalla koneensa näytön toisen suuntaan.
“Ja mitkä ne nimet olivatkaan?”
“Matsuo Hiko ja Oonishi Isshi”, miljonääri oli valmis kipuamaan vastaanottotiskin ylitse.
“Älkää vain sanoko, että passititte heidät jollekin helvetin konitohtorille, ettekä minun lääkärilleni!”
Nainen nosti katseensa ylös edessään seisovaan kaksikkoon ja avasi huulipunalla maalatun suunsa sanoakseen, että kaikki sairaalan lääkärit olivat kyllä ammattinsa osaavia henkilöitä, jotka auttaisivat potilaitaan parhaan taitonsa mukaan. Sanat kuitenkin jäivät kurkkuun, kun kaksi tummaa hahmoa käveli kauniskasvoisen ja yakuzan taakse jääden katsomaan tiukasti, suorastaan murhaavasti tietokoneen ääressä istuvaa – tämä siis tietenkin ehti luulemaan, että henkivartijat olisivat vihaisia. Oikeasti Közi ja K olivat tavallisia ilman sen suurempia tunnekuohuja, mitä olivat kokeneet aikaisemmin aamupäivällä.

“No, lukeeko siellä mitään!?” Asagi melkein hyppäsi pöydän toiselle puolelle.
Kaikeksi onneksi punapää tarttui lujasti toverinsa kanssa johtajastaan kiinni ja veti takaisin Manan viereen. Kumpikaan ei nyt jaksanut tuollaista säheltämistä, kun he olivat aivan yhtä huolissaan ystävistään kuin mafiapomo.
“Siis mistä?” valkopukuinen kysyi käheästi katsoen vapisten mustatukkaista.
“No Matsuo Hikosta ja Oonishi Isshistä! Heitä olemme kyselleet täällä jo jonkin aikaa!” mustasilmäinen hoputti tuskin edes huomaamatta rakkaansa tekoja, kun naamioitunut kietoi kätensä hänen käsivartensa ympärille taputellen rauhoittavasti.
“Aa, aivan… Matsuo Hiko ja Oonishi Isshi…”, hoitaja punastui peläten selvästi hujoppien suuttuvan hidastelusta.
Sormet painelivat näppäimistöä valoa nopeammin näppäillen kuuluessa painostavan hiljaisuuden keskellä.
“He siis ovat niitä, jotka olivat siinä tulipalossa…”, sairaalan työntekijä kumartui lähemmäksi ruutua.
“Oonishi-san on tällä hetkellä leikkaussalissa, mutta tässä ei sanota mitään tarkemmin. Teidän on kysyttävä sitä omalta lääkäriltänne…”, käsi vei hiiren alaspäin ja sormi klikkasi erästä kohtaa koneelta.
“Matsuo-san taas on eräässä teidän varaamassanne huoneessa – 513:ssa. Hän on saanut hoitoa vammoihinsa ja voi tällä hetkellä hyvin kokemaansa nähden.”
“Hienoa!” miljonääri paukautti kädet puista pintaa vasten.
Ripeästi mies kääntyi ympäri harppoen pitkin käytävää mustahiuksisen yrittäessä pysytellä käsivarressa kiinni ja vielä pystyssä, vaikkei kapea hame antanut hirveästi myöten eivätkä Vivienne Westwoodin kengät olleet helpoimmasta päästä. Parivaljakko katosi nopeasti kulman taakse kivikasvoisten seuratessa perässä nahkatakkien hipoessa lattiaa levittäen märkää vesivanaa merkkinä heidän reitistään.
“Eivät sitten vaivautuneet kiittämään kaiken kiireen keskellä”, polkkatukkainen huokaisi pyöräyttäen silmiään, kun alkoi selata turhautuneena papereita.
Varovaisesti sairaanhoitaja nosti muutamaa kastunutta asiakirjaa kurtistaen harmistuneena kulmiaan. Tämäkin vielä!
“Kiitos!” kaukaa huikattu matala, karhean kaikuva kuorolaulu sai ihmiset pysähtymään ja avusta kiitetty onnistui säikähdyksestä pudottamaan ottamansa paperit lattialle.
Nopeasti nainen nosti katseensa ylös ja pälyili ympärilleen etsien ilmiselviä puhujia. Tämä ei kuitenkaan nähnyt Hindu kushissa koulutettuja miehiä, joiden kuulo oli tarkempi kuin yhdelläkään muulla koko siinä sairaalassa, vaikka he olivat jo kadonneet seinän taakse.

“Asagi, hidasta”, Mana sihahti huuliensa välistä yrittäessään pysyä rakkaansa perässä.
Askeleet olivat horjuvia ja polvet vapisivat, kun kengät tuntuivat kääntyvän kummallisesti liukkaalla lattialla. Hamekin natisi hiljaa, kuin langat antaisivat periksi liian pitkistä askelista.
“Ei ole aikaa”, Asagi vastasi tylysti kiirehtiessään käytäviä pitkin kurkkien aina eri huoneisiin ja väistellen hoitajia, lääkäreitä ja potilaita.
Muutaman kerran he olivat törmätä sidepäiseen palomieheen tai muuhun henkilöön, joka mahdollisesti oli ollut Zukotsun lähellä tulipalon aikana.
“Minun on saatava nopeasti tietää, mistä on kyse ja mitä helvettiä yökerhossani tapahtui!”
“Emme saa tietää sitä yhtään nopeammin, vaikka juoksisitkin pikajuoksijaa vauhdikkaammin!” naisellisimmasta tuntui, että hänen kätensä kohta repeäisi irti ja nilkat taittuisivat nurin hirvittävissä koroissa, varsinkin kun hän kompastui kerran rajusti ja olisi kaatunut, ellei olisi tullut väkisin raahatuksi perässä.
K:kin tarttui hellästi lyhimmän vapaasta kädestä kiinni ja nosti takaisin jaloilleen, mikä pelasti siniharmaasilmäisen tekemästä lähempää tuttavuutta lattian kanssa.
“Mitä minun sitten pitäisi tehdä!?” yakuza pysähtyi ja kääntyi ympäri riuhtaisten itsensä irti rakkaansa otteesta.
“Olla kuin mitään ei olisi tapahtunut?! Ajatella, ettei Hikoa tai Isshiä satu?! Juoda tässä päiväkahvit eikä lainkaan selvittää, missä kunnossa he ovat!?” mustat silmät liekehtivät pantterimaisen tuijottaessa kauniskasvoista.
Hartiat tärisivät pelosta ja hermostuksesta, kun kädet menivät nyrkkiin ja taas auki. Sormet hiostuivat ja sydän hakkasi kovaa. Mies olisi halunnut huutaa lisää, muttei kuitenkaan tehnyt sitä. Hermot saivat pysyttyä sen verran kasassa, että nyt mustatukkainen odotti, mitä entinen soluttautuja mahtaisi sanoa.

Siniharmaasilmäinen risti kätensä rintakehälleen huokaisten pienesti. Nuorempi katsoi ympärilleen seinustalla istuvia potilaita ja edestakaisin rientäviä hoitajia näyttäen miettivän, mitä oikein tekisi. Ei naamioitunut voinut siinä ihmisten keskellä avata suutaan, ellei halunnut sen jälkeen vastata hämmentyneisiin kysymyksiin ja aiheuttaa niin johtajalleen kuin muulle mafialle lisää ongelmia. Odottava tapittaminen alkoi kuitenkin tuntua ikävältä eikä siinä vaativan katseen alla ollut muita vaihtoehtoja, kuin vastata. Antaessaan kätensä pudota pois puuskasta, entinen vakooja tunsi vastauksellaan olevan hyvin paljon merkitystä. Mafiapomo ei ollut esittänyt kysymyksiä siksi, että oli kiukkuinen. Vanhempi oli vain eksyksissä. Tämä ei tiennyt, mitä pitäisi tehdä tai ajatella ja nyt Asagi pyysi hänen apuaan. Hänen sulhasensa halusi vastauksia, jotka toisivat valoa pimeyden keskelle ja selvittäisivät asiat edes pieneksi hetkeksi.

Hitaasti Mana antoi käsiensä liikehtiä ja viittoa. Siniharmaat silmät katsoivat suoraan mustia silmiä sormien vaihdellessa asentoja ajatusten mukaan. Vaikkei mies voinutkaan sanoa haluamiaan asioita ääneen siinä tilanteessa, hän saattoi silti viittoa ne, kun rakkaansa sentään osasi viittomakieltä varsin hyvin.
“Ei nyt, Mana”, rikollisjärjestön johtaja huokaisi turhautuneena nostaessaan kätensä kasvoilleen.
Vanhempi oli vain niin tuskastunut tähän paikkaan ja tilanteeseen. Tämä ei vain jaksanut tätäkin vielä Koben tapahtumien lisäksi eikä kestänyt epätietoisuutta.
“En nyt jaksaisi katsoa viittomakielisiä uutisia ilman ääniä!”
“Tuo juokseminen ei auta yhtään mitään”, K sanoi yllättäen seisten yhä entisen vakoojan takana katsoen käsien liikkeitä ainoastaan silmäkulmastaan.
Ääni oli tasainen, eikä erityisemmin noussut tai laskenut sanojen myötä. Omalla tavallaan vaikutti siltä, kuin henkivartija olisi puhunut jossain kaukana täysin tunteettomana.
“Isshi on oletettavasti yhä leikkauksessa, kun pääsemme Hikon luokse.”
“Luultavasti olemme pitkään Hikon kanssa, ennen kuin Isshi tuodaan takaisin eikä hän pysty silloin puhumaan nukutuksen takia”, Közi puuttui puheeseen aivan yhtä vakavana kuin toverinsa.
“Lisäksi, jos jatkat tuota ravaamista, kävelet luultavasti Hikon huoneen ohi.”

Asagin kasvot venähtivät pitkiksi. Hän ei osannut kuin tuijottaa kolmikkoa, jonka keskimmäinen heilutti käsiään pitäen muutaman kerran taukoja, koska joutui miettimään, mikä liike tai ele tarkoitti mitäkin. Reunimmaiset taas eivät liikuttaneet mitään muita kuin leukojaan ja hekin vain vuorotellen. Omalla tavallaan tilanteesta tuli mieleen Tupu, Hupu ja Lupu, vaikkei kolmikko mitenkään vastannut piirrettyjä ankanpoikia. Nämä olivat turhan tummia eikä kenessäkään ollut mitään kunnolla valkoista, vaikka punapään kasvot olikin maalattu hyvin vaaleiksi, melkein valkoisiksi, mutta se oli tosiaan vain melkein.
“Sekin on tosin vain lievä seikka, mitä voi tapahtua”, K jatkoi vuorostaan viittomakielen tulkkaamista Manan tuijottaessa kattoa, kuin olisi nähnyt kaikki käytettävät liikkeet sieltä.
Kädet jatkoivat tasaisesti, varmasti liikkeitä, kuin teot olisivat voineet toimia varmana, lempeänä äänenä.
“Minua ei tässä tilanteessa todellakaan huvittaisi, jos minulta menisivät nilkat, mikä on mahdollista näillä kengillä juoksemisella.”
“Mutta sinä itse -” mafiapomo aloitti närkästyneenä, mutta hänet keskeytettiin.
“Kyllä, minä itse otin nämä kengät”, Közi sanoi välittämättä lainkaan siitä, mitä johtajansa aikoi sanoa.
Ehkä tämä oli samaa mieltä naisellisimman kanssa.
“Ne olivat ensimmäiset kengät, jotka vain osuivat eteeni, kun sinä jo juoksit hissille. Olen pahoillani, että hidastan sinua…”
“Mutta en haluaisi huolestuttaa sinua loukkaamalla itseni tai edes rasittaa sillä, että joutuisit kantamaan minua pitkin käytäviä”, irokeesipäinen päätti lopettaa puheen työtoverinsa puolesta.

Mustahiuksinen laski kätensä sivuille ja jäi katsomaan pää hiukan kallellaan pantterimaista. Nuorin yritti hymyillä, mutta se tuntui vaikealta, kun kaikki näytti kaatuvan edessään seisovan miehen niskaan. Suupieli onnistui pienen ponnistelun jälkeen kaartumaan pieneen, surulliseen hymyyn, kun kädet nousivat jälleen elehtimään.
“Tiedän, että haluat päästä nopeasti miestesi luokse selvittämään asioita”, puna-mustahiuksinen jatkoi tulkkaustaan.
“Tuolla mielialalla olet kuitenkin enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Sinun on rauhoituttava, jotta voit toimia johtajan ja ystävän lailla. Sinun on oltava tyyni, jotta voit olla heidän tukenaan, kuten sinä olit silloin minut pelastaessasi.”
“Muista varmuus ja tietoisuus, äläkä anna järkytyksen tai epätietoisuuden häiritä itseäsi”, punapää alkoi vuorostaan puhua antaen työkumppanilleen hengähdystauon.
“Tiedän, että sinua pelottaa kuten minuakin. Tiedän myös, että pystyt kokoamaan itsesi nopeasti juuri ennen huoneeseen astumista, mutta eikö tässä olisi parempi? Eikö olisi parempi hengähtää tässä vieressäni ja kävellä rauhallisesti Hikon ja, toivon mukaan, Nishikawan luokse?”

Jälleen äänet vaikenivat jättäen jälkeensä vain hellän hiljaisuuden. Oikeastaan koko käytävä oli ollut hiljaa, kun henkivartijat olivat puhuneet. Potilaat katsoivat miehiä ymmärtämättä lainkaan, mistä kaikesta tuosta oli puhe. Miljonääri kuitenkin ymmärsi ja tunsi kaiken. Hän ymmärsi hyvin suojelijoidensa sanat, vaikka olikin osan puheesta kuullut vaistomaisesti rakkaansa äänellä. Hän tunsi niistä siniharmaista silmistä paistavan lämmön ja viisauden. Juuri sitä mies oli halunnut ja kaivannut siinä huutaessaan. Tuollaisia sanoja yakuza oli tarvinnut.
“Kiitos, Mana”, mustatukkainen huokaisi hymyillen samassa huomattavasti helpottuneempana astuessaan sulhasensa eteen.
Kädet kietoutuivat pehmeästi laihan vartalon ympärille miehen painaessa lyhempänsä vasten itseään. Sormet antoivat mustien kutrien kietoutua sormiensa ympärille hänen nuuhkiessa hiusten tuoksua. Oikeastaan Asagi imi Manan tuoksusta voimia itselleen katsahtaen halauksen lomassa kiitollisena Köziä ja K:ta. Kaksikko nyökkäsi lyhyesti osaten tulkata lyhyestä silmäyksestä enemmän kiitollisuutta kuin moni muu olisi osannut sanoa siinä olleen. Henkivartijat olivatkin tunteneet suojattinsa pitkään ja nähneet tämän niin vahvat kuin heikot hetket. He olivat niitä, jotka tunsivat mafiapomonsa paremmin, kuin useat mafiamiehensä.
Yakuzan käsi valui naisellisemman selkää pitkin, kunnes taas nousi jälleen ylös valuen takaisin alas silittäen hellästi. Harmaa jakku myötäili kauniisti laihaa vartaloa, muttei kuitenkaan paljastanut lainkaan vaatteiden alla olevaa korsettia. Olisi voinut helposti kuvitella, ettei toinen käyttänyt sellaisia asusteita, mutta pantterimainen tiesi paremmin. Hän tiesi entisen soluttautujan paremmin kuin muut ja tämä taas tiesi hänet paremmin kuin useimmat ihmiset. Kauniskasvoinen oli tiennyt, mitä sanoja rakkaansa oli tarvinnut.

“Sinun se tässä pitäisi olla yakuza eikä minun”, vanhempi kuiskasi hiljaa vaatesuunnittelijan korvaa.
Huulet koskettivat hellästi korvakorua, mikä sai kylmät, mutta hellät väreet liukumaan pitkin siniharmaasilmäisen selkää.
“Sinä tiedät täsmälleen, miten pitää toimia, kun olen hukassa.”
“Kyllä sinäkin tiedät, jopa paremmin kuin minä”, naamioitunut vastasi kuiskaten hiljaa takaisin nostaen kätensä pidemmän poskelle.
“Minä olen sulhasesi. Olen täällä tukenasi ja apunasi, kun vain annat minun olla. Muistutan sinua, kun et muista jotain ja kohtaan kanssasi vaikeudet. Sinun on vain muistettava, ettei äkkipikaisuudesta seuraa mitään hyvää. Vain rauhallisuudella ja tahdikkuudella voimme saavuttaa tavoitteemme.”
“Olet oikeassa”, mustasilmäinen kosketti poskellaan olevaa kättä.
“Minun on oltava tyyni ja varma, kun juttelen Hikon kanssa.”
“Älä kuitenkaan ole liian ankara hänelle”, entinen vakooja muistutti painaessaan hellän suukon pidempänsä huulille.
“Hän on kokenut kovia – aivan liikaa, mitä olisi koskaan ansainnut.”
“Puhun hellästi ja annan hänen kertoa omaa tahtiaan”, Asagi nyökkäsi ymmärtäen hyvin, mitä sulhasensa tarkoitti.
“Menkäämme”, mies astui sivummalle tarjoten kättään Manalle.
“Käydään katsomassa, missä kunnossa hän on.”
Mustahiuksinen kietoi kätensä rakkaansa käden ympärille heidän jatkaessaan sen jälkeen käytäviä pitkin matkaa kohti heidän omia, sairaalasta varattuja ja kalliisti maksettuja huoneita. Közi ja K kävelivät kaksikon rinnalla tarkkaillen jatkuvasti ympäristöään, kun he astelivat ovista aina uusille käytäville siirtyen sisemmäs sairaalaan.
Kaksikko ei kuitenkaan katsellut ympärilleen mahdollisen vihollisen varalta. He nimittäin odottivat kovasti, että eräs nuori, punahiuksinen nainen juoksisi paikalle ystävättärensä tueksi. Heidän ei kuitenkaan tarvinnut kauaa odottaa. Mafian mestarivaras nimittäin tunsi talon läpikotaisin ja osasi käyttää sairaalan kaikkia ovia – jopa pelkästään henkilökunnalle tarkoitettuja.

Omi avasi ripeästi erään porraskäytävän oven eikä tuntunut edes huomaavan kauempaa käytävälle kääntyvää nelikkoa, koska pyörähti nopeasti valkoisessa tilassa ympäri harppoen mustissa saappaissaan pitkiä askelia eteenpäin.
“Omi!” Asagi huudahti lujalla äänellä.
Nainen pysähtyi kesken askeleen ja kääntyi nopeasti ympäri kohdatakseen johtajansa, joka kiirehti kolmen muun miehen kanssa ripeästi paikalle.
“Miten Hiko voi?” mestarivaras kysyi samassa vaivautumatta sen kummemmin tervehtimään muita.
“En tiedä, olemme menossa katsomaan”, yakuza vastasi välittömästi tietäen tulevansa muussa tapauksessa kuristetuksi.
“Hoitajien mukaan hän on saanut hoitoa ja on nyt huoneessaan.”
“Pidetään sitten kiirettä!” punahiuksinen huudahti rynnätessään jälleen käytävää pitkin eteenpäin.

Mustatukkainen katsoi naisen perään vaatesuunnittelijan jäädessä tuijottamaan lyhimmän selkää. Varovaisesti kaksikko vilkaisi toisiaan, kunnes kauniskasvoinen huokaisi raskaasti nyökäten pienesti. Ilmeisesti entisen soluttautujan olisi vain otettava se riski, että taittaisi nilkkansa nurin. No, mitä tämä nyt ei tekisi rakkaansa vuoksi.
“Toivottavasti, Omi, ymmärrät, mitä tämä kaikki tarkoittaa”, miljonääri sanoi heidän saadessa naisen viimein kiinni, vaikka perässä pysyminen tuottikin ongelmia eikä tosiaankaan lievästi.
“Kyllä, kannan asetta mukana ja pidän huolen itsestäni”, laihin vastasi tylysti kykenemättä ajattelemaan muuta kuin Hikoa.
“En tarkoittanut sitä”, pantterimainen totesi ja väisti erästä sairaanhoitajaa, etteivät he vahingossa kaataisi tätä kumoon.
“Pidän myös huolen siitä, että varauloskäynti on aina käden ulottuvilla”, lyhyin ei edes kuunnellut johtajaansa.
“Tarkoitin sitä, että minun on puhuttava tulipalosta Hikon kanssa”, rikollisjärjestön johtaja sanoi tasaisella äänellä.

Omi pysähtyi kuin seinään. Asagi lähes törmäsi tähän, mutta kaikeksi onneksi Közi ja K saivat tartuttua ajoissa mafiapomoon pysäyttäen siihen. Mana jäi katsomaan punahiuksisen niskaa, koska tämä vain seisoi siinä katsoen eteenpäin käytävälle.
“Mitä sinä sanoit?” laihimman ääni tuntui kaikuvan, kuin nainen ei olisi ollutkaan puhuja.
Tuollainen ääni ei ollut luonnollinen yhdellekään ihmiselle, koska puhe tuntui tulevan syvältä maan alta. Ehkä suoraan maapallon kuumasta ytimestä.
“Asagi, mitä sinä sanoit?” ääni kohosi vaativasti.
“Sanoin, että minun on puhuttava Hikon kanssa siitä tulipalosta”, mustasilmäinen vastasi rehellisesti aistien ilmassa saman kuin henkivartijansa.
Vaaran.

“Oletko menettänyt järkesi!?” punahiuksinen kääntyi ympäri herättäen jopa roskakorien takana piilottelevat pölypallerot hetkeen.
“Et varmana kysele mitään tuhopoltosta tai mahdollisista salamurhaajista!”
“Omi, älä kailota sitä koko käytävälle!” yakuza sihahti tarttuen mestarivarkaan käsivarresta kiinni ja riepotti mukanaan käytävää pitkin.
“En halua, että aiheutat mitään kohtausta!”
“Sinähän se tässä aiheutat kohtauksen, jos edes ajatuksissasi kysyt sellaista Hikolta!” lyhyin kivahti ja yritti päästä johtajansa otteesta irti.
“Hiko on kärsinyt ihan tarpeeksi!”
“Kyllä minä sen tiedän!” pidempi sähähti takaisin tarttuen kapeisiin olkapäihin työntäessään naista eteenpäin.
“Jos kerran tiedät, miksi edes harkitset hänen kuulustelemistaan!?” Omi tivasi kiihtyneenä.
“Koska ei piru vie ole muita vaihtoehtoja!” Asagi ärähti heidän kääntyessään kulman taakse.

Pienellä käytäväpätkällä ei ollut ketään, kuten rikollisjärjestön johtaja huomasikin miehineen. Tyytyväisenä edes tuosta pienestä hyvästä asiasta, hän painoi yllättäen laihimman vasten seinää ja kumartui tämän ylle tuijottaen päättäväisesti tummia silmiä, jotka mulkaisivat samassa takaisin.
“Omi, minä olen yhtä huolissani Hikosta kuin sinä. En haluaisi tehdä tätä, mutta minulla ei ole muita vaihtoehtoja!” mustat silmät eivät piitanneet lainkaan saamastaan tiukasta katseesta, vaan näkivät vain, ettei toinen ollut tyytyväinen kuulemaansa.
Siksi mies kiirehti jatkamaan päättäen sanella totuuksia. Vain ne saisivat tuohtuneen punahiuksisen ymmärtämään tilanteen tuomat vaatimukset.
“Andro ja Hiroki makaavat Kobessa sairaalassa, kuten olet varmasti kuullut – he ovat pahasti loukkaantuneet ja lähes kaikki heidän mukana olleista miehistä ovat kuolleet! Nyt Zukotsu poltettiin taivaan tuuliin melkein Hiko ja Isshi mukanaan. Kai sinä tajuat, että siinä on aivan liikaa asioita, jotka eivät voi mitenkään olla sattumaa?!”
Mestarivarkaan katse ei heltynyt, mutta ainakaan tämä ei sanonut mitään; edes jotain hyvää tuossakin hiljaisuudessa. Nyt lyhyin ainakin kuunteli eikä väittänyt vastaan kuuntelematta.
“Hiko on kestänyt tarpeeksi niin äitini miesten takia kuin tulipalosta, ja minä säästäisin hänet tältä kaikelta, jos voisin. Minä en kuitenkaan voi tehdä niin. Minun on pakko saada tietää tapahtuneesta, koska tulipalon takana oli varmasti sama henkilö, joka yritti murhata Andron ja Hirokin”, pantterimainen jatkoi ja painoi vaistomaisesti entistä voimakkaammin alaisensa vasten seinää tajuamatta ollenkaan, että otteensa muuttui satuttavammaksi.
“Haluan saada tietää, mitä on tapahtunut ja kuka on syypää, ennen kuin mitään pahempaa sattuu – ennen kuin lisää miehiäni vahingoittuu tai joku minulle tärkeä menettää henkensä!”
Omi pysyi vaiti, vaikkakin kasvot olivat yhä tuimat. Vähitellen tummien silmien katse kuitenkin valahti surulliseksi vihaisen sijasta. Nainen tiesi johtajansa olevan oikeassa. Vaikka hän halusikin suojella rakasta ystäväänsä, oli hänen välttämätöntä ajatella koko mafian etua ja muita ystäviään. Kyllä urkkijakin sen ymmärtäisi, aivan varmasti, ja tekisi parhaansa auttaakseen niiden paskiaisten löytämisessä. Hitaasti laihin nyökkäsi irvistäen pienesti tajuten samalla vasta nyt, miten lujasti tuli painetuksi seinään tai kuinka syvälle sormet painuivat olkapäihinsä.

“Asagi, meidän on jatkettava matkaa”, Mana kuiskasi hellästi ja laski kätensä pantterimaisen olkapäälle.
“Päästä irti Omista tai hänkin joutuu jäämään sairaalaan.”
“Anteeksi”, mustatukkainen tajusi yllättäen sen, että todella puristi sormet valkoisina alaistaan.
Hän katsoi pahoittelevasti laihinta, mutta tämä vain ravisti pienesti päätään jääden tuijottamaan vaaleata, kulunutta lattiaa. Laihat, pitkät sormet puristuivat nyrkkiin ja maalatut, pitkät kynnet painautuivat kipeästi kämmenpohjia vasten, mutta kipu ei välittänyt eteenpäin tai sitten punahiuksinen ei vain välittänyt.
“Oletko varmasti kunnossa?” yakuza kysyi varovaisesti irrottaessaan otteensa mestarivarkaan olkapäistä.
“Olen”, lyhyin vastasi käheästi pidätellen kyyneleitään.
“Mennään nyt Hikon luokse – hän tarvitsee meitä.”
Mustasilmäinen huokaisi pienesti ja kohotti sitten katseensa ylös katsoen käytäviä edemmäs seuraavalle kulmaukselle. He olisivat kohta perillä Hikon huoneessa, josta mies toivoi löytävänsä myös Nishikawan. Tasaisesti mies kääntyi ympäri ja asteli rauhallisesti, pitkin askelin käytävää pitkin eteenpäin henkivartijoidensa seuratessa perässä. Omi jäi yhä nojaamaan seinää vasten ja katsoi mafiapomon perään. Kuuma kyynel valui viimein silmästä poskelle polttaen tulisen laavan lailla. Miten heikoksi nainen tunsikaan itsensä, kun ei voinut nousta ystävänsä turvaksi toista ystäväänsä vastaan. Tilanne olikin se, että ennen syvää ystävyyttä hän ja rikollisjärjestön johtaja olivat olleet vain johtaja ja alainen, eikä siitä asetelmasta noustu koskaan, vaikka mikä tapahtuisi. Sitä ei muuttaisi mikään.

Yllättäen pehmeät kädet laskeutuivat lyhimmän olkapäille punahiuksisen hätkähtäessä odottamatonta kosketusta. Hellästi vahvat kädet laskeutuivat kapeille hartioille sormien hyväillessä teräviä kulmia.
“Ei hätää, Omi”, Mana kuiskasi varovaisesti Omin korvaan vetäessä tämän pois seinän vierestä.
“Asagi kyllä ymmärtää Hikoa. Hän lupasi kysyä varovaisesti – eikä Asagi tekisi tahallaan mitään, mikä satuttaisi läheisiään hirveästi.”
“Tiedän”, nainen nielaisi yrittäen samalla pyyhkiä kiivaasti kyyneleitään, jotka valuivat runsaammin ymmärtäväisyyden takia.
“Asagi ei tekisi tätä, jos voisi valita, mutta tilanne tosiaan on aika paha”, siniharmaasilmäinen jatkoi kuiskailuaan johdattaen laihemman mukanaan käytävää pitkin kolmen muun miehen perään.
He kävelivät aivan omaan tahtiaan ja jäivät luonnollisesti hiukan yakuzasta ja tämän henkivartijoista jälkeen, vaikka nämä hidastivatkin vähitellen marssiansa. Mestarivaras kulki väristen naamioituneen vieressä painautuen tämän lämmintä vartaloa vasten. Mustahiuksisen kädet laskeutuivat olkapäiltä käsivarsille hieromaan, kuin hellä kosketus olisi voinut jotenkin pyyhkiä lujan puristuksen ruhjeet tiehensä.
“Se siis pitää paikkansa?” punahiuksinen kysyi hiljaa yrittäen yhä pyyhkiä huomaamattomasti kasvojaan pitkiin hihoihinsa.
Ripsiväri levisi hiukan pyyhkäisyistä, mutta eipä lyhempi siitä olisi jaksanut piitata, vaikka Japanin keisari tai Yhdysvaltojen presidentti olisi kävellyt vastaan. Ei mafiamiehistä kukaan olisi sitä edes siinä tilanteessa huomannut korkea-arvoisia herroja, vaan he kaikki olisivat kävelleet näiden ylitse.
“Hirokin ja Andron kimppuun siis hyökättiin?” hän tarkensi kysymystään.
Huhut olivat levinneet nopeasti mafian keskellä, vaikka tapahtuneesta olikin alle vuorokausi. Jyou oli kertonut jotain ystävälleen, kun oli saanut Atsushilta puhelun, jossa tämä oli käskenyt lähettämään kaksi mafiamiestä varastetut poliisien univormut päällään Kobeen. Siitä huolimatta kukaan Osakaan jääneistä ei ollut voinut uskoa sitä mahdolliseksi, vaikka suuri joukko miehiä ja naisia oli komennettu töihin.

“Ovat, siksi Asagi onkin niin hermostunut”, kauniskasvoinen kertoi huokaisten raskaasti heidän jatkaessaan kävelyä.
Käsien hierova liike hidastui vähitellen, kun entinen soluttautuja mietti kaikkea tapahtunutta. Sinänsä oli todellakin mahdollista, että Zukotsun tuhoajat olivat samat henkilöt kuin Hirokin ja Andron kimppuun hyökänneet, koska Osakasta ei tosiaankaan ollut pitkä matka Kobeen. Tekijät olivat varmastikin tulleet jo eilen illalla Osakaan, mutta olivatko nämä jo heti menneet Zukotsulle? Mitä edes yökerholla oli tapahtunut? Hiko oli huutanut televisiossa, että varasuloskäynnin ovi oli ollut lukittuna, eli tarkoittiko se myös sitä, että työntekijät ja Isshi olivat olleet kohteina eikä itse rakennus? Aivan liikaa vastaamattomia kysymyksiä entiselle vakoojalle, joka yritti saada tilanteeseen johdonmukaisuutta.
“Hiroki ja Andro ovat vielä kumpikin heikossa kunnossa ja suurin osa heidän miehistään on kuollut”, vaatesuunnittelija jatkoi kertomistaan.
“Poliiseilla on muutama ruumis eivätkä Shou ja Jun ole varmoja, selviytyvätkö Hiroki ja Andro – erityisen huolissaan he ovat Androsta.”
“Piru!” laihin puri huultaan irvistäen tuskaisasti enemmän henkisistä kivuista ystäviensä takia kuin huuleen kohdistuvasta masokismista.
“Kuka se oikein oli!?”
“Meillä ei ole siitä mitään tietoa”, naamioitunut vastasi synkästi heidän kääntyessään viimeisen kulman takaa heidän nähdessään viimein käytävän, jossa olivat Asagin omaan käyttöön varatut huoneet.
Se oli se sama käytävä, jota he olivat kävelleet jokin aika sitten, kun Hide-zou oli ampunut Reitan. Seinustoja reunustivat tuolirivit ja suuret ikkunat, joista saattoi nähdä potilaat.

Mana näki, kuinka Asagin askeleet hidastuivat vähitellen, kunnes tämä viimein pysähtyi huoneen 513 suuren ikkunan eteen. Közi ja K liikkuivat johtajansa mukana punapään kääntyessä huoneen suuntaan yksinkertaisesti päkiöidensä avulla, kun taas irokeesipäisen oli pakko ottaa askeleita ja kävellä sopivalle paikalle. Mana ei ollut varma, johtuiko kävelemisen hidastaminen sulhasensa pysähtymisestä, potilashuoneen ilmestymisestä näköpiiriin vai niistä mustista silmistä, jotka katsoivat lasin läpi synkästi. Hänen vartalonsa kuitenkin jäykistyi ja Ominkin liikkeet tuntuivat muuttuvan tönkömmiksi. Jokainen askel tuntui aikaisempaa vaikeammalta, kuin he lähestyisivät pohjatonta kuilua, josta ei pääsisi mitenkään pois, kun olisi astunut reunan yli. Ehkä he kaksi kuitenkin pelkäsivät enemmän urkkijan kohtaamista, aivan kuin tämä ei olisi enää se hymyilevä, aurinkoinen nainen täynnä voimaa ja iloa kuin ennen. Se oli varsin oikeutettu pelko.
“Jotta voisimme auttaa Hikoa, Isshiä, Hirokia ja Androa sekä estää enää kenenkään muun vahingoittumasta, meidän on saatava tietää, mitä tapahtui”, kauniskasvoinen kuiskasi hiljaa, tuskin edes hengittäen.
“Hikoa sattuu varmasti joutua heti käymään kaikkea läpi, mutta vain sillä tavalla voimme estää, ettei Hikoon tai kehenkään muuhun satu enää enempää.”
“Ymmärrän”, mestarivaras sanoi tavallista karheammalla äänellä.
“Me tarvitsemme sinun apuasi. Sinä ja Hiko olette hyvin läheisiä ja sinun tukesi olisi tärkeä niin Hikolle kuin Asagille”, entinen vakooja sanoi vielä matalalla äänellä heidän viimein pysähtyessä yakuzan viereen tämän tehdessä ikkunan eteen tilaa suojelijoineen.
Mustahiuksinen laski kätensä pois laihimman käsivarsilta ja astui hitaasti rakkaansa vierelle antaen punahiuksiselle tilaa katsoa rauhassa.

Omin tummat silmät katsoivat valkoiseen, suhteellisen sievästi vaaleansinisellä ja vaalealla puulla sisustettuun huoneeseen, joka oli aivan samanlainen kuin muutkin Asagin miehille erikseen varatut huoneet. Huoneessa oli muutama lipasto, puiset tuolit, jotka oli pehmustettu sinisellä kankaalla. Heille kaikille tutut ikkunaverhot reunustivat ikkunaa, jonka näköala avautui sillä hetkellä sateiselle sisäpihalle. Reitan silloista huonetta isommassa tilassa oli katon rajassa tavallisen kokoinen televisio, joka oli kiinni, koska ketään ei kiinnostanut katsella itseään toistavia ohjelmia. Seinillä olevat taulutkin olivat hiukan erilaisemmat ja kuvasivat kukassa olevia kirsikankukkia tuoden hiukan lisää väriä muuten vaaleaan huoneeseen. Käytävällä olevasta ikkunasta näkyi suoraan edessä kaksi metallirunkoista sänkyä. Käytävän puoleinen sänky oli tyhjillään, ilmeisesti odotti tulevansa siirretyksi seuraavan potilaan tullessa paikalle toisessa vuoteessa. Eräs huoneen värikkäämpi kohta, joka peittosi jopa tauluihin maalatut vaaleanpunaiset kirsikankukat, kiinnitti mestarivarkaan, yakuzan ja muiden miesten huomion. Pihalle avartuvan ikkunan vieressä olevalla sairasvuoteella lepäsi tyynyllä punatukkainen pää. Valkoinen, paksu peitto peitti laihan vartalon alleen. Laihat kädet lojuivat peiton ja vatsan päällä siteiden peittäessä palaneet kädet kyynärpäistä sormiin asti. Hiko makasi hiljaa paikoillaan ja hengitti hitaasti. Huulilla oli tuskainen irvistys ja silmät oli rutistettu kiinni vääntäen valkoisia, yhä hikoilevia kasvoja rumiksi. Ilmeestä ei kuitenkaan voinut päätellä, johtuiko tuska kivuista vai mielessä pyörivistä muistikuvista tuhopoltosta.

Lyhyin veti pienesti henkeä nostaessaan pitkällä hihalla verhotun käden suunsa eteen. Pieni kauhunkiljaisu tukahtui matalaksi inahdukseksi, jota eivät kuulleet muut kuin Közi ja K. Nämä kaksi taas eivät sanoneet mitään. He tiesivät, ettei näky todellakaan ollut kaunis tai miellyttävä, mutta he olivat nähneet elämänsä aikana paljon pahempaakin. Siksi he eivät reagoineet näkemäänsä mitenkään, vaikka heitä sattuikin nähdä luotettu toveri kärsimässä – ei kaksikko olisi muutenkaan näyttänyt ajatuksiaan muille. Mana henkäisi käheästi pystyen tulkitsemaan ilmeistä paremmin tuskan ja kivun merkit, kuin muut. Kuinka useasti entinen soluttautuja oli nähnyt veljensä ja Mawashimonan aikaiset tovereidensa vääntelevän kasvojaan tuolla tavalla, kun heitä satutettiin niin henkisesti kuin fyysisesti eivätkä he saaneet päästää ääntäkään suustaan.

Asagi jäi hetkeksi tuijottamaan näkyä nostaen kätensä ikkunankarmiin, ettei vain kaatuisi vahingossakaan. Hetken aikaa mustat silmät katsoivat niitä kalpeita, hikisiä kasvoja katseen siirtyessä tasaisesti vartaloa pitkin vatsan päällä lepääviin käsiin. Siteet oli kiedottu kokonaan käsien ympärille ja sormet oli sidottu tiukasti yhteen lukuun ottamatta peukaloita. Kirjoittaminen, syöminen ja jopa kaukosäätimen käyttö olivat muuttuneet mahdottomiksi tehtäviksi – ihme, että nainen pystyisi edes kutsumaan nappia painamalla hoitajaa tai lääkäriä luokseen tarvitessaan jotain. Vielä tänä aamuna hänen urkkijansa oli kyennyt huolehtimaan itsestään ja muista, eikä ollut tarvinnut kenenkään apua edes muutamia konnia vastaan. Pienessä hetkessä se kaikki oli kuitenkin viety ja iloisesta punapäästä oli tehty murheen ja kärsimyksen inkarnaatio, vaikka tämä olikin onnistunut pelastamaan ystävänsä nälkäisiltä liekeiltä. Hintana oli kuitenkin itsenäisyyden menettäminen, muista riippuvaiseksi tuleminen, vaikkakin vain joksikin aikaa. Jokin kuitenkin kertoi, ettei se ollut pahinta, mitä urkkijoiden johtaja oli kokenut. Sen kertoi mieli, kun rikollisjärjestön johtaja sulki silmänsä kääntäen päänsä sivulle. He eivät tienneet siinä käytävällä seisoskellessaan puoliakaan Hikon tilasta, vaikka saattoivatkin aavistella.

“Omi, jos sinä menisit ensimmäisenä”, Asagi sanoi hiljaa painaessaan otsansa ikkunan pielellä lepäävään käteensä.
“On ehkä parempi, että me muut tulemme hiukan jäljessä…”
“Hyvä on”, viisikon laihin sai kuivasta kurkustaan huolimatta vastattua.
Mafiamiehet vetäytyivät käytävän ikkunalta kauemmaksi, ja Omi siirtyi hitaasti aukinaiselle ovelle. Hetki sitten vielä Hikon luokse tuleminen oli tuntunut helpolta heistä kaikista.
Mustatukkainen oli tiennyt täsmälleen velvollisuutensa alaistensa johtajana ja edellisen yön aikaisten tapahtumien takia, mutta nyt kaikki kysymykset tulipalosta tuntuivat valuvan ulos korvista. Aivot ja terve järki kuitenkin muistuttivat, että se työ olisi tehtävä joskus ja parempi nyt, että urkkija saisi toipua sen jälkeen rauhassa. Mieli muistutti, että tunteet oli nyt asetettava syrjään, koska ne vain haittaisivat kaikkien yhteistä etua ja hyvinvointia. Pantterimainen hengitti muutaman kerran syvään nojaten päällään käteensä, mutta suoristautui sitten tuntiessaan hellän kosketukset olkapäällään. Mafiapomo kääntyi katsomaan sulhastaan, joka katsoi hellästi siniharmailla silmillään takaisin ja nyökkäsi sitten hellästi. He eivät voineet seisoskella siinä enää, vaan nyt olisi vain kuljettava punahiuksisen perässä sairaalan huoneeseen. Mestarivaras vilkaisi johtajaansa, joka asettui hiukan taemmas hänestä vaatesuunnittelijan pysyessä uskollisesti rakkaansa vierellä. Henkivartijat asettuivat kolmikosta hiukan kauemmaksi päättäen kaikkien parhaaksi pysytellä taka-alalla. Nämä nimittäin olivat tottuneet siihen, etteivät olleet parhainta seuraa ihmisille, jotka olivat olleet lähellä kuolemaa – jostain kummallisesta syystä kivikasvot yhdistettiin aina silloin kuoleman sanansaattajiin.

Hitaasti, lähes äänettöminä jalat veivät viisikon huoneeseen. Hiko ei ilmeisesti kuullut heidän tuloaan, koska makasi yhä paikoillaan silmät puristettuina kiinni. Jo oven suusta Omi saattoi nähdä paremmin ystävänsä kasvot, kuin käytävältä ikkunasta. Leualle, suhteellisen palovamman päälle oli levitetty oranssia voidetta ja sen päälle oli teipattu pientä vanulappua muistuttava siteenpalanen. Kasvoissa olevat haavat oli teipattu kiinni ja muutama pahempi, kuten silmän vieressä oleva, ruhje oli ommeltu varovaisesti kiinni. Kaikesta hoidosta huolimatta näky oli kova isku naisen kasvoille, että tämän oli pakko ottaa ripeämpi askel, ettei vain horjahtaisi ja kaataisi tuoleja tai muita huonekaluja. Korkokenkä kopsahti terävästi lattiaan ja ääni tuntui hiukan kaikuvan seinistä.

Hikon silmät räpsähtivät auki ja tämä suorastaan lensi istumaan vuoteellaan tuijottaen kasvot valkoisina eteensä. Suu oli auki keuhkojen kerätessä happea, kun nainen katsoi vauhkoontuneena ympärilleen etsien vihollistaan, joka oli tullut hoitamaan hommansa loppuun. Laiha vartalo tärisi ja kädet painautuivat rintoja vasten suojaamaan voimatonta vartaloa. Siteistä huolimatta sormet yrittivät taipua pitelemään ohutta sairaalapaitaa päällään, mutta kädet eivät pystyneet vain liikkumaan mitenkään. Eivät edes tarttumaan tuoliin, jotta voisi puolustautua. Asian tajuaminen poltti urkkijaa sisältä matalan vaikerruksen päästessä huulien välistä, kun hänen ylävartalonsa vajosi jalkojensa päälle.
“Hiko, ei hätää!” mestarivaras huudahti rientäen samassa ystävänsä luokse.
“Hiko, se olen minä: Omi!” tummasilmäinen istuutui vuoteen reunalle välittämättä pätkääkään siitä, että lyhyen hameensa takia kylmä metalli painoi ikävästi ihoaan.
Kädet, joita peittivät melkein kokonaan ylipitkät hihat, laskeutuivat potilaan olkapäille, mutta kosketuksen tuoma reaktio oli täysin odottamaton. Nuorin säpsähti ja vetäytyi kauemmaksi kääriytyen nyyhkyttäen pienemmälle kippuralle.
“Hiko, kaikki on hyvin. Kukaan ei satuta sinua”, Omi yritti tyynnytellä siirtyessään lähemmäksi toveriaan.
Hiko ravisti päätään nyyhkäystensä lomassa, muttei yrittänyt enää vetäytyä kauemmaksi ystävästään, vaan antoi tämän kietoa kädet vartalonsa ympärille.
“Minä olen tässä, enkä anna kenenkään satuttaa sinua”, punahiuksinen jatkoi matalasti supattaen silittäen varovaisesti toisen sotkuista, painunutta tukkaa.
“Asagikaan ei anna sinulle tapahtua mitään, siksi hän tulikin katsomaan sinua”, pitkäkyntinen käsi siirtyi Hikon leualle varoen palovammaa sekä muita haavoja ja nosti kasvoja, jotta potilas saattaisi nähdä muut vieraansa.
Urkkija katsoi ovelle, jossa Asagi seisoi Mana rinnallaan. Közi ja K olivat hiukan taempana ja pysyttelivät selvästi tarkoituksella sivummalla, etteivät kiinnittäisi niin paljon huomiota – jos se ylipäätään oli mahdollista.
“Hei Hiko”, yakuza sanoi hiljaa ja käveli vuoteen päätyyn jääden siihen nojaamaan metalliseen laitaan.
“Kuinka voit?” mustatukkainen jatkoi rauhallista puhumistaan, kun entinen soluttautuja siirtyi itse istumaan vuoteen jalkopään lähellä olevaan tuoliin.

Loukkaantunut ei sanonut mitään. Tämä painoi yhä käsiään vasten rintakehäänsä, mutta katse pysyi tiukasti, värähtämättäkään johtajassaan, ettei nainen edes tajunnut Közin siirtyvän ikkunan luokse tarkistamaan, ettei muista ikkunoissa tai katolla kaatosateessa ollut mitään uhkaavaa. K taas jäi ovensuuhun vahtimaan käytävän tapahtumia, vaikka kaksikko piti tiukasti katseilla yhteyttä toisiinsa.
Hiko veti hitaasti henkeä, kuin olisi vasta nyt tajunnut, että tarvitsi ilmaa elääkseen.
“Ei…”, olkapäät tärisivät katseen vajotessa syliin.
Kädet tärisivät, kuin ne olisivatkin olleet hirvittävässä tuulenpuuskassa olevat lehdet. Juuri nyt naista koetteli suuri puhuri, joka yritti vain pyyhkäistä yli ja repiä runneltuna mukaansa.
“Hiko, mikä on?” mustasilmäinen kumartui hitusen verran tavoitellen alaisensa katsetta.
“Sattuuko sinuun?”
“Tietenkin sattuu!” Hiko kiljaisi purskahtaen lohduttomaan itkuun.
“Mitä oikein kuvittelet!? Katso minun käsiäni!” loukkaantunut ojensi käsiään näyttäen tiukasti kiedotut siteet.
“Minun käteni on tuhottu! Minä melkein kuolin ja sinä kysyt, miten minä voin!”
“Rauhoitu, Hiko”, Omi aloitti taputellen, mutta urkkija huitaisi kädet pois läheltään.
“En rauhoitu! Älä puhu minulle rauhoittumisesta, kun et itse ollut siellä!” potilas rääkyi, mutta parahti samassa, koska toisen kauemmaksi työntäminen sattui liikaa käsiin.
“Katso itse, mitä minun käsilleni on tapahtunut! Katso kasvojani! Minä melkein paloin aivan kuten Isshi ja muut! Minä melkein tukehduin sinne! Minä olin vähällä kuolla!”
“Hiko, kaikki on nyt hyvin…”, pantterimainen yritti puhua rauhoittavasti, mutta häntä ei kuunneltu.
“Kaikki on hyvin!? Kaikkiko on muka hyvin!? Ei todellakaan ole!” nuorin kivahti punoittavien silmiensä salamoidessa kuumista kyynelistä huolimatta.
“Kaikkihan on sinulla hyvin, kun sinä olet kaikessa rauhassa turvassa Burutendoulla etkä ollut lähelläkään Zukotsua! Nyt sinä tulit sitten kyselemään, mitä siellä tapahtui, vaikka sen pitäisi olla itsestään selv-” huuto lakkasi hirvittävään yskintään.
Silmät olivat pudota Hikon päästä, kun tämä taittui melkein kaksin kerroin yskäisyjensä voimasta. Mana nousi samassa seisomaan, samoin kuin Omi, joka yritti jotenkin auttaa ystävänsä ja taputella selkää. Eivät he kuitenkaan voineet tehdä mitään. Kaikki viisi saattoivat vain katsoa, kuinka sängyssä istuva yski keuhkojaan ulos satuttaen itseään lisää tahtomattaan. Kyyneleet valuivat poskille verkkaammin ja suu kääntyi irvistykseen, kun nuorin yritti olla yskimättä. Jokainen yskäisy sattui hirveästi heikossa vartalossa, ettei potilas kyennyt enää edes istumaan siinä paikallaan, vaan keuhkot pakottivat polttavalla tavalla yskimään lisää. Siniharmaasilmäinen tarttui varovaisesti urkkijaa olkapäistä kiinni mestarivarkaan tehdessä samoin heidän pidellessä mahdollisimman hellästi loukkaantunutta istumassa.

Asagi katsoi tyrmistyneenä eteensä osaamatta päättää, puolustautuisiko vai auttaisiko alaistaan. Hän ei kuitenkaan tehnyt kumpaakaan, vaan jäi katsomaan ruhjeisia, kyynelistä märkiä kasvoja. Nuo sanat olivat olleet märän räsyn piiskaisuja kasvoilla. Noinko nainen todellakin ajatteli?
Olihan tämä oikeassa. Yakuza oli tullut sairaalaan, jotta olisi voinut kysellä tarkemmin tapahtumista. Hän oli vahvasti uskonut toimivansa kaikkien parhaaksi, mutta nyt se tuntui väärältä, vaikka aivot muistuttivat velvollisuuksista.

Vähitellen yskäisyt laantuivat ja kauniskasvoinen saattoi laskea yhdessä pitkäkyntisen kanssa Hikon takaisin vuoteelle makaamaan. Kädet oli jälleen painettu rintakehää vasten, kuin vaientamaan vielä muutamaa pientä yskäisyä.
“Eihän sillä ole mitään väliä, että käteni ovat palaneet ja sidottuina niin, etten voi tehdä yhtään mitään…”, urkkija nyyhkäisi ja yritti pyyhkiä kyyneleitään.
Karhea side ja tottumaton ote kuitenkin satuttivat enemmän ruhjeita, minkä kertoi käheä voihkaisu. Kyyneleet tulvahtivat ennestään punoittaviin silmiin ja huulet painautuivat kapeiksi viivoiksi pidättämään itkua.
“Ei kukaan teistä välitä muusta kuin siitä, mitä tapahtui. Kukaan ei välitä siitä, että minut, Isshi ja muut oli teljetty sinne taloon, kuin rotat on jätetty palavaan rakennukseen. Kaikki vain toitottavat, että kaikki on hyvin…”, loukkaantunut puristi silmänsä kiinni rukoillen mielessään polttavia kyyneliä lopettavan valumisen.

Aivot olisivat vain halunneet sammua hetkeksi, ettei olisi tarvinnut muistaa yökerhon työntekijöiden kauhunhuutoja ja hirvittäviä yskäisyjä. Nainen ei olisi halunnut missään nimessä muistaa niitä liekkejä, jotka yrittivät viedä pellavapäisen miehen mukanaan tai sitä, miten lasipullot olivat räjähdelleen ja rakennuksen palasia putoillut niskaan.
“Kukaan ei nähnyt niitä liekkejä, jotka piirittivät huoneita ja estivät oville pääsyn…”, puhuja veti käheästi henkeä pinnistellen, ettei vain muistaisi.
Hän ei halunnut muistaa, mutta silti liekit vain sujahtivat muistojen raoista polttaen mieltä.
“Lääkärit eivät vetäneet sitä savua henkeensä tuntien sen polttavan keuhkoissa… Palomiehet eivät tunteneet sitä kuumuutta, joka löi vasten kasvoja ja kaatoi meitä lattialle… He eivät kokeneet niitä liekkejä, jotka tarttuivat vaatteisiin ja hiuksiin, ja melkein tappoivat Isshin, kuten muutamia muita…”, pää ravisteli hitaasti puolelta toiselle ja sidottu käsi nousi silmien eteen, kuin liikkeet olisivat voineet jotenkin pyyhkiä kaiken kokeman pois.
Kuin jotenkin suljettujen silmien peittäminen ei olisi muistuttanut sitä, kuinka hän oli raahannut Isshiä mukanaan varauloskäynnille ja jättänyt siihen lattialle yrittäessään, yskien epätoivoisesti, sammuttaa suurimman osan tukkeena olevista liekeistä.

“Yksikään toimittaja ei tajunnut, ettei ovista vain päässyt kulkemaan… Kukaan ei tajunnut, että ne oli lukittu…”, käsi ei kuitenkaan tehnyt sitä, mitä sen omistaja olisi halunnut eniten sillä hetkellä.
Tämä olisi vain halunnut saada pyyhittyä muistot pois. Miten se olisi voinut, kun juuri tuo käsi oli palanut kivuliaille rakkuloille ja haavoille, kun hän oli tarttunut suureen, väestönsuojan ja pankkiholvien ovia muistuttavan oven raskaaseen kahvaan ja kääntänyt. Miten sitä voisi unohtaa, kuinka oli kiljunut ja huutanut yrittäessään vain saada oven auki, kunnes kipu oli käynyt liian suureksi kertoen, että heidät oli lukittu sinne kuolemaan.
“Kukaan ei tajua, että meidät lukittiin sinne kuin eläimet ja jätettiin kuolemaan!” Hiko kiljaisi jälleen räväyttäen silmänsä auki jääden tuijottamaan kattoa.
“Kaikki on hyvin! KAIKKI ON HYVIN!? Sitähän kaikki toitottavat! Kertokaa se käsilleni! Kertokaa se Isshille! Kertokaa se eloon jääneille työntekijöille! Sanokaa se ennen kaikkia niille, jotka kuolivat siellä!” hän jatkoi huutoaan kohdistaen sen kaikille huoneessa olijoille ja koko maailmalle.
“Tulkaa sanomaan, että kaikki on hyvin, kun olette itse tunteneet sen poltteen keuhkoissanne ja sisäelimissänne! Kertokaa minulle, ettei ole mitään pelättävää, kun tuli on polttanut vaatteitanne ja hiuksianne! Sitten kun kätenne ovat tässä kunnossa, tulkaa kertomaan, ettei ole mitään hätää!”
Säikäyttäen sängyn vierellä olijat urkkija pomppasi jälleen istumaan jääden tuijottamaan käsiään, kuin olisi voinut nähdä siteiden läpi. Ehkä tämä kykenikin. Ehkä nainen näki kaikki ne rakkulat ja punaiset vammat haavoineen ja arpineen, jotka oli sivelty jäädyttävällä voiteella.

“Siinä kunnossa, missä minun käteni ovat…”, huuto vaimeni muminaksi huulien kääntyessä irveeseen.
“Minun käteni…”, näky ja sanat tuntuivat olevan liikaa, koska puhe vaimeni vartalon alkaessa jälleen täristä.
“Minun käteni…”
Kestämättä enää enempää, potilas vajosi takaisin makaamaan vuoteelle käpertyen pienelle kerälle. Tämä kääntyi sisäpihalle päin jättäen rakkaan ystävänsä katsomaan värähtelevää selkäänsä.
“Menkää pois… Menkää vain pois…”, hartiat vavahtelivat sanojen välissä.
Omi laski kätensä Hikon käsivarrelle, mutta vetäytyi sitten kauemmaksi tämän värähtäessä. Avuttomana mestarivaras katsahti varovaisesti Asagia yrittäen kertoa katseellaan, ettei urkkija vain kykenisi kertomaan nyt mitään hyödyllistä. Pantterimainen ei katsonut kuitenkaan pitkäkyntistä, eikä myöskään Manaa, joka yritti tavoitella rakkaansa katsetta. Mustat silmät tutkivat vain peiton alla makaavaa naista ja tämän käpertynyttä kehoa. Miten kukaan edes pystyi käpertymään niin pieneen kasaan? Kuka tahansa, joka tunsi itsensä haavoittuvaisemmaksi kuin koskaan.

Hitaasti, pehmein askelin yakuza käveli mestarivarkaansa viereen ja istuutui vuoteelle varovaisesti. Potilas värähti valmistautuen lyöntiin, kun tunsi vuoteelleen laskeutuneen painon. Huulien välistä pääsi pieni uikahdus ja hiljaista nyyhkytystä, kun nuorin rukoili itsekseen liekkejä sammumaan ympäriltään. Mafiamiehen sydäntä kylmäsi kuunnella hiljaista nyyhkytystä ja katsoa laihan vartalon särkymistä siinä silmiensä edessä.
“Hiko, kaikki tulee järjestymään”, mustatukkainen sanoi matalasti aikomatta uskoa mitään muuta.
Rauhallisesti, ettei vain säikäyttäisi nuorinta, mies kumartui loukkaantuneen ylle varjon langetessa tämän ylle. Hiko veti terävästi henkeä, kun tunsi Asagin käsien kietoutuvan ympärilleen. Mies nosti kevyesti potilasta hiukan ylemmäs kumartuen itse tätä vasten.
“Kaikki järjestyy, minä lupaan sen”, rikollisjärjestön johtaja kuiskasi punaisen tukan takana piilottelevaan korvaan halatessaan urkkijaa suojelevasti.

Punatukkainen ei sanonut kuulemaansa mitään eikä edes vastannut halaukseen. Kevyet nyyhkäykset kasvoivat hiukan naisen itkiessä kipuaan ja pelkoaan. Kyynelissä oli vain nyt muutakin kuin surua ja kauhua. Niissä oli lohtua. Vaikkei mustasilmäinen ehkä sitä itse tajunnut, koruttomilla sanoilla oli enemmän voimaa kuin yhdelläkään tähän asti kuulluista lauseista. Kaksi vaatimatonta lausahdusta lupasivat suojelua. Ne eivät kyselleet mitään, eivätkä poistaneet koettua kauhua ja kuolemaa. Johtaja oli vain luvannut, että jonain päivänä tämä kaikki olisi ohi. Eniten sydäntä itketti ilosta se, kun yakuza ei kuulustellut. Vanhempi istui vain siinä vuoteella ja piti lämpimässä sylissään hoputtamatta tai kyselemättä kysymyksiä tulipalosta. Siksi peiton alle käpertynyt ei osannutkaan kuin itkeä siinä hiljaa yhä peloissaan tapahtuneesta.
“Asagi”, kauniin surullisen hetken keskeytti hiukan kaikuva, matala ääni, joka kuului vain yhdelle miehelle tässä maailmassa.
Asagi nosti katseensa K:hon pidellen yhä Hikoa sylissään. Omi kääntyi ympäri ja Mana käänsi päätään puhuneen suuntaan. Közikin vilkaisi toveriaan ymmärtäen nopeasti tämän asian, vaikkei irokeesipäinen edes katsonut työpariaan. Hitaasti piilolinssiä käyttävä nosti kätensä ja osoitti peukalollaan käytävälle vastakkaiseen suuntaan, mistä he olivat tulleet huoneeseen. Kukaan ei sanonut mitään, vaan kolme muuta näyttivät hämmentyneiltä, koska eivät heti ymmärtäneet, mistä oli kysymys. Urkkija taas ei välittänyt koko seikasta kyynelehtiessään käsiään mutisten jatkuvasti polttavista liekeistä.

Hetken oli aivan hiljaista ja sitten vaatesuunnittelijan ja muiden korvat erottivat kiireiset, lähestyvät askeleet. Ovelle jäänyt henkivartija nojasi rennosti ovenpieleen, ettei ollut kovinkaan monta vaihtoehtoa, kuka mahdollisesti olisi tulossa. Eikä tulija tuottanut vierailijoille pettymystä.
Nishikawa pysähtyi oven suuhun katsomaan hengästyneenä K:ta.
“Hienoa, saavuitte jo!” lääkäri henkäisi hengittäen raskaasti.
“Odottelimmekin jo sinua”, yakuza sanoi siihen kuuluvasti kiinnittäen miehen huomion heihin.
“Pahoitteluni, olin katsomassa muita potilaita”, vaaleanruskeahiuksinen vastasi pyyhkäisten otsahiuksiaan pois silmiltään.
“Olet ilmeisesti saanut kyselysi päätökseen.”
“En ole”, mustatukkainen vastasi matalasti laskiessaan sylissään olevan naisen takaisin vuoteelle.
“En ole päässyt edes alkuun”, pantterimainen jatkoi peitellessään itkevää paremmin peiton alle piiloon maailman julmuudelta, joka oli kohdellut aivan liian monta kertaa kylmästi laihaa olentoa.
Mestarivaras katsahti johtajaansa kiivaasti ja avasi suunsa kysyäkseen, oliko toinen sokea vai typerys. Entinen soluttautuja kohotti vain toista kulmakarvaansa aavistellen jotain muuta, mitä nainen arveli. Tunsihan kauniskasvoinen sulhasensa suhteellisen hyvin, vaikka osasi yakuza vieläkin hyvin usein yllättää lähipiirinsä milloin milläkin tavalla.
“Ajattelin aloittaa kuulusteluni sinusta, Nishikawa”, rikollisjärjestön johtaja kohottautui ylväästi pystyyn.
“Minusta?” Nishikawa hätkähti ihmeissään.
“Sinusta hyvinkin”, Asagi vastasi kävellessään alaisensa luokse ovelle.
Matkalla hän taputti kevyesti Omia olkapäälle toivoen tämän lopettavan vihaisen mulkoilun. Toive ei ollut turha, koska nainen henkäisi helpottuneena ja katsoi sitten surullisena rakasta ystäväänsä, joka yritti kiskoa siteillä sidotuilla käsillään turhaan peittoa päänsä yli. Pitkäkyntinen astui lähemmäksi vuodetta ja auttoi rauhallisesti urkkijaa jääden siihen hetkeksi seisomaan.

Mana katsoi hetken aikaa kaksikkoa. Hänen kävi sääliksi varasta, vaikkakin huomattavasti enemmän potilasta. Naamioitunut tiesi kuitenkin, että punahiuksisesta tuntui eniten pahalta se, ettei ei voinut auttaa ystäväänsä. Se sattui tätä, kuten se sattui häntäkin, kun olisi halunnut tehdä enemmän – helpottaa toisen kärsimystä ja poistaa kivuliaat muistot sekä vammat. Sitä Omi ei kuitenkaan voinut tehdä, kuten ei voinut tehdä myöskään entinen vakooja, joka tiesi voivansa auttaa heitä kaikkia, ja eniten sulhastaan, olemalla tukena ja tekemällä kaikkensa, että tästä selvittäisiin. Pyyhkäisten kevyesti harmaata hamettaan siniharmaasilmäinen käveli kenkiensä kopistessa ovelle Közin seuratessa perässä. Punapää kuitenkin pysähtyi puoleen matkaan ja kääntyi ympäri katsomaan taakseen, mikä sai mustahiuksisen tekemään samoin. He näkivät pitkäkyntisen kumartuvan antamaan kevyen suukon ystävänsä päälaelle ja kuulivat tämän kuiskaavan, että tulisi kohta takaisin, ja ettei olisi mitään pelättävää. Loukkaantunut ei vastannut mitään, ei edes kääntynyt katsomaan, kun mestarivaras liukui pehmein, harvinaisen kuulumattomin askelin varkaiden tapaan entisen soluttautujan ja henkivartijan rinnalle.

Vaatesuunnittelija hymyili rohkaisevasti tarttuessaan punahiuksista kädestä kiinni puristaen hellästi. Naisen suupieleen nousi pieni, kiitollinen hymy, kun he kääntyivät takaisin ovelle, jossa kolme muuta miestä jo odottivat heitä. Yhdessä mafiamiehet sitten astuivat käytävälle ja valkokasvoinen sulki oven perässään. Heistä kaikista nuorin oli kestänyt ihan tarpeeksi ja ansaitsi pienen levon.
“Mistä halusitkaan kuulustella minua?” Nishikawa kysyi johtajaltaan, vaikka tiesikin osittain, mitä asia koski.
Mies ei vain ollut varma, mistä olisi aloittanut. Kysymyksiin vastaaminen oli sinänsä aina paljon helpompaa, kuin vapaasti omin sanoin kertominen.
“Hikosta, Isshistä ja Zukotsun henkilökunnasta”, Asagi vastasi ristien kätensä rintakehälleen haluten edes jostain suojaa itselleen pelätessään hirvittäviä uutisia.
“Missä kunnossa Hiko on?”
“Näittehän te itsekin”, lääkäri huomautti vahingossa turhan napakasti.
“Kyllä me näimme, mitä sinä olet tehnyt, mutta me emme näe siteiden alle”, yakuza vastasi terävästi.
Nyt mustatukkainen ei vain jaksanut vastaväitteitä, vaan halusi suoria vastauksia, aivan kuten muutkin.
“Niin, kuten varmaan huomasitte, Hiko oli saanut ikäviä haavoja kasvoihinsa lasinsirpaleista siellä palossa”, valkotakkinen sanoi ymmärtäen hyvin johtajansa äänensävyn.
Kaikki tiedot olisivat olleet kyllä potilastiedoissa, mutta ne nyt taas olivat jossain aivan muualla. Onneksi sentään sairaalantyöntekijä muisti viimeiset tapaukset ja tällä hetkellä ehdottomasti tärkeimmät henkilötiedot ulkoa.
“Muutamat haavat olivat sen verran pahoja, että ne oli ommeltava ja niistä saattaa jäädä arpia”, tämä jatkoi katsellen kaikkien kuuntelijoiden kasvoja.
“Leukaan oli tullut hiukan pahempi ensimmäisen asteen palovamma, johon levitin salvaa ja laitoin suojaavan siteen. Sen kuitenkin pitäisi parantua ajan kanssa kokokaan pois.”
“Entä kädet? Missä kunnossa ne ovat?” mustasilmäinen kysyi arvaten selvästi, että ne mukavammat asiat oli kerrottu ensimmäisenä.
“Kumpikin käsi on pahasti palanut”, vaaleanruskeahiuksinen henkäisi raskaasti, mutta kiirehti nopeasti jatkamaan, kun huomasi kauhun nousevan Omin kasvoille.
“Kaikeksi onneksi Hiko tajusi irrottaa otteensa miestä lienee, ennen kuin sai pahempia jälkiä. Hänen kädessään on eritasoisia toisen asteen vammoja, vaikkakin suurin osa vakavia. Muutamassa hyvin pienessä kohdassa oli jopa lieviä kolmannen asteen haavoja…”

“Oletko sinä antanut mitään Hikolle!?” pitkäkyntinen ei kuitenkaan näyttänyt tyyntyvän lainkaan kuulemastaan.
Pikemminkin nainen hermostui, koska otti nopean askeleen ja tarttui tohtoria kauluksesta kiinni kiskoen alemmas katsomaan silmiään.
“Oletko sinä muka noussut niin paljon ylemmäs, ettet edes näe muiden ihmisten kipuja!? Tajuatko, miten Hikon käsiin sattuu, ettei hän kykene tekemään muuta, kuin itkemään ja rukoilemaan kivun loppumista!?”
“O-Omi, nyt sinä hiukan liioittelet”, Nishikawa yritti rauhoitella taputellen paitaansa puristavaa kättä.
Olisihan mies voinut yrittää repiä toisen irti itsestään, mutta tässä tilanteessa Omi olisi varmasti lyönyt nenän poskelle ja potilaita oli ihan riittävästi ja lääkäreitä turhan vähän. Siksi puhuminen oli parempi vaihtoehto, tai niin ruskeasilmäinen uskoi.
“Ei Hikoon nyt niin paljon voi sattua…”
“Itse asiassa väittäisin Hikon käsiä polttavan yhä”, Mana puuttui puheeseen antaen mestarivarkaan hiukan retuuttaa heidän toveriaan.
Tekisi niin naisen hermoille kuin lääkärin ylemmyydentunteelle ihan hyvää.
“Hän tärisee eikä kykene ajattelemaan muuta kuin kipua ja kokemaansa.”
“Kai sinä olet antanut Hikolle jotain lääkettä?” Asagi kysyi terävästi silmiensä kaventuessa hiukan.
“Olen, olen!” valkotakkinen kiirehti ja huitoi punahiuksista kauemmaksi tämän kuitenkaan päästämättä irti.

Közi ja K vilkaisivat toisiaan käyden äänettömän, lyhyen keskustelun. Kohauttaen sitten olkiaan punapää tarttui naista käsistä kiinni ja irrotti tämän heidän lekuristaan, jotta vapiseva mies voisi jatkaa kysymyksiin vastailua. Naamioitunut otti mestarivarasta olkapäistä kiinni ja veti itseään vasten kietoen kätensä sitten tämän ympärille. Vaikka heidän lääkärinsä tavallaan tarvitsisikin pienen muistutuksen potilaistaan, se ei kuitenkaan ollut nyt heidän listallaan ensisijaisena.
“Siis, olen kyllä antanut Hikolle kipulääkettä”, vaaleanruskeahiuksinen yritti suoristaa paitansa ryppyjä.
“Annoin sitä hänelle tänne tullessaan, mutta lääke ei vaikuta kovin nopeasti, koska jouduin antamaan sellaista lievempää ainetta hänen allergioidensa takia. Siksi Hikoon saattaa sattua yhä, vaikka uskoisin lääkkeen jo vaikuttaneen.”
“Kerro se hänen käsilleen, jotka palavat yhä siteiden alla”, tummasilmäinen murisi matalasti katsahtaen ikkunasta huoneeseen nähden vain peitolla peitetyn selän.
“Hikolle laitettiin viilentävää salvaa ambulanssissa ja minä lisäsin sitä, ennen kuin laitoin siteet”, sairaalan työntekijä puolustautui.
“Siteet ovat ennen kaikkea suojaamassa rakkuloita, etteivät ne puhkea, koska paraneminen veisi muuten pidempään.”
“Entä muuten?” rikollisjärjestön johtaja kysyi, ennen kuin mestarivaras ehtisi murisemaan jotain takaisin.
“Hiko oli hengittänyt jonkin verran häkää, mutta muuten hän on hyvässä kunnossa, melkein paremmassa kuin muut. Tietenkin hän kärsii henkisesti piinallisesta tilanteesta eikä ihmekään”, Nishikawa teki loppuselvennyksen äänen hiljetessä hiukan.
“Kuka meistä oikeasti on ollut tilanteessa, jossa on tullut lukituksi palavaan rakennukseen ja tajunnut sen?”
“Ei oikeastaan kukaan”, pantterimainen sanoi vakavana ja vilkaisi samassa henkivartijoitaan.
Közi ja K olivat mahdollisesti ehkä joutuneetkin sellaiseen tilanteeseen koulutuksensa aikana, mutta sitä ei kukaan heistä tiennyt. Kaksikko ei nimittäin halunnut kertoa mitään menneistä vuosistaan, vaan pitivät sen kaiken itsellään. Vain Hindu kushissa eläneet saattoivat tietää, mitä siellä saattoi kohdata eikä siitä ollut varmaa tietoa, miten paljon asiat olivat muuttuneet noiden kahden miehen lähdön jälkeen.

“Meidän on parasta otettava yhteyttä mahdollisiin psykiatreihin jo nyt”, vaatesuunnittelija katsahti rakastaan varovaisesti.
“Hiko tarvitsee henkistä apua, samoin varmasti muut paikalla olleet. Ei tämän aiheuttamia haavoja saada pelkillä siteillä parannettua.”
“Olet oikeassa”, mustatukkainen nyökkäsi katsahtaen sitten valkotakkista.
“Nishikawa, oletan sinulla olevan lista hyvistä psykiatreista. Haluan heidän tietonsa, jotta voin valita soveliaimmat”, mies sanoi ja huokaisi sitten raskaasti.
“Tässä pitäisi kohta hankkia mafiaan omia psykiatreita. Niitä tarvitsee itse kukin ja minä varsinkin.”
“Minä suosittelisin enemmän lääkäreitä tällä hetkellä”, vaaleanruskeahiuksinen vastasi siihen nielaisten pienesti.
“Pian saatamme tarvita heitä, Isshi varmasti kaipailisi.”
“Miten Isshi voi?” mafiapomo kysyi nostaen katseensa lääkärin silmiin.
“Hän on tällä hetkellä heräämössä selviämässä leikkauksesta”, Nishikawa aloitti värähtäen huonovointisesti.
“Kyllä minä olen paljon nähnyt, mutta karrelle palanut iho ei todellakaan kuulu suosikkeihini.”
Omi avasi suunsa voiden pahoin ja Manakin veti henkeä kuulemastaan. Asagin kädet putosivat sivuilleen eikä hän osannut kuin tuijottaa alaistaan, joka katsoi murheellisena takaisin. Közi ja K:kin vakavoituivat entisestään, vaikkei sitä lyhyellä silmäyksellä välttämättä huomannut.
“Isshillä oli onnea sinänsä, kun Hiko onnistui raahaamaan hänet ulos Zukotsusta, muuten hän saattaisi olla pahemmassakin kunnossa tai kuollut”, lääkäri kertoi, mutta vaikeni sitten, kun eräs sairaanhoitaja kiirehti heidän ohitseen.
Vasta kun miehen työtoveri oli kääntynyt kulman taakse ja askeleet kaikonneet, tämä katsoi parhaakseen jatkaa.
“Hänen oikea käsivartensa on kuitenkin palanut todella pahasti – vakavia kolmannen asteen palovammoja. Meidän oli pakko kiidättää hänet leikkaukseen, koska hänen takkinsa ja paitansa olivat palaneet ihoon kiinni. Sen lisäksi kauluspaidan napit olivat sulaneet ranteen sisään”, vaaleanruskeahiuksinen käänsi katseensa muihin mafiamiehiin.
“Paidan ja nappien irrottamisessa kului aikaa ja samalla saimme arvioitua, että koko kädelle on pakko tehdä ihonsiirto, jos Isshi haluaa jatkaa edes jotenkin tavallista elämäänsä, mikäli selviää häkämyrkytyksestään.”

“Voi luoja…”, miljonääri sulki silmänsä.
Häntä heikotti. Miten näin oli saattanut käydä? Ensin Andro ja Hiroki melkein kuolivat, ja saattoivat vielä nytkin painua tuonpuoleiseen. Seuraavassa hetkessä hänen Zukotsunsa poltettiin maan tasalle ja lähes sen mukana Isshi ja Hiko. Kuka tämän kaiken takana oikein oli ja miksi?!
“Entä muut työntekijät?” vaatesuunnittelija kysyi vilkaisten varovaisesti rakastaan, joka ei kyennyt enää keskittymään tilanteeseen.
“Heistä en osaa kertoa aivan kaikkea, koska en tiedä, kuinka monta on tuotu tänne”, tohtori joutui myöntämään.
“Olen keskittynyt eniten Hikoon ja Isshiin. Sen kuitenkin tiedän, että ainakin yksi mies on suunnilleen samanlaisessa kunnossa kuin Hiko. Muutama on saanut lieviä palovammoja sekä häkämyrkytyksen ja kaksi muuta ovat palaneet ainakin yhtä pahasti kuin Isshi. Yritän selvittää heidän tilojaan tarkemmin.”
“Hyvä”, mustatukkainen puuttui puheeseen avaten vakavana silmänsä.
“Hoida Hikoa ja Isshiä erityisen hyvin. Minä soitan tänne muutaman miehen vartiohommiin ja lähden sitten kuulustelemaan muita työntekijöitä. Emme voi antaa tämän tapahtua enää uudestaan…”
Nishikawa avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta Asagi nosti kätensä vaikenemisen merkiksi.
“En voi vain odotella tekemättä mitään, että Hiko kykenee kertomaan tulipalosta tai että Isshi herää ja voi selittää tapahtunutta. Siinä voi mennä liian pitkään eikä minulla ole aikaa siihen”, pantterimainen sanoi vakavana saaden henkivartijansa nyökkäämään hyväksyvästi.
“Meillä ei ole siihen aikaa, jos haluamme suojella ystäviämme ja tietää, mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu!”

**********

Kului kaksi päivää, kunnes Hiko kykeni viimein oma-aloitteisesti puhumaan tapahtumista. Asiaan oli varmastikin vaikuttanut tämän ja Isshin huoneeseen jätetyt vahdit ja Omi, joka ei suostunut lähtemään minnekään ystäviensä rinnalta. Naokin tuli katsomaan heitä aina, kun työt vain antoivat periksi. Olivathan Zukotsun työntekijätkin kertoneet joitakin asioita, mutta nämä kaikki eivät olleet niin perillä alamaailmasta, että olisivat voineet kertoa jotain todella hyödyllistä, joka selitti asioita yakuzalla.

Ei sinänsä urkkijastakaan ollut paljoa apua. Oikeastaan hänen kertomansa tuntui ennemminkin pelottavan kaikkia eikä ihmekään. Hiko kertoi tulleensa juttelemaan muutaman urkkijansa kanssa Isshille, mutta muutaman alaisensa olikin ollut myöhässä. Zukotsun johtaja oli pyytänyt ystäväänsä apuun järjestelyissä. Aamu oli sujunut rauhallisesti punatukkaisen kiusatessa turhankin siististi pukeutunutta miestä, kun pellavapää oli viimein onnistunut lukittautumaan omaan työhuoneeseensa ja ajamaan naisen töihin. Urkkija oli sitten auttanut yökerhon työntekijöitä ja mennyt lopulta erääseen varastoon, kun oli äkkiä kuullut jonkun huutavan sivuovella, että mikseivät ovet auenneet. Siitä tapahtumaketju olikin alkanut yllättävällä, hirvittävällä tavalla. Kesken kaiken oli kuulunut omituisia, matalia räjähdyksiä ja lasin pirstoutumista. Hirvittävä huuto oli säikäyttänyt kaikista pahiten Hikon, kun hän oli kääntynyt ympäri kiljunnan ja huudon jatkuessa valtavien humahdusten siivittäminä, kun omituinen rätinä oli alkanut. Rynnättyään ulos varastohuoneesta, punatukkaisen ensimmäinen näkemä asia oli ollut eräs yökerhon työntekijä, joka oli juossut ympäriinsä ilmiliekeissä kirkuen tuskaansa ja yrittäen toivottamana sammuttaa liekkejä. Kuumat liekit olivat levinneet nopeasti ympäri rakennusta ja tutkiessaan kiireessä paremmin, urkkija oli tajunnut, että pääovet ja sivuovet oli lukittu ja palo lähtenyt selvästi niistä liikkeelle. Kaaoksen ja paniikin levitessä Hiko oli murtanut hänet ja työtoverinsa erottavan oven ja rynnännyt Isshin työhuoneen, josta olikin löytänyt pellavapään makaamassa hajonneiden huonekalujen keskellä tajuttomana ja toinen käsi liekkien valtaamana. Hädästään huolimatta nainen oli kuitenkin onnistunut sammuttamaan kädessä olevat liekit jotenkin ja raahaamaan toverinsa takaovelle, josta oli uskonut heidän pääsevän karkuun. Liekit olivat kuitenkin saartaneet suuren, rautaisen jyhkeän oven. Repien sieltä täältä vielä ehjiä verhoja urkkija oli yrittänyt tukahduttaa liekit ja avata oven, mutta se ei ollutkaan auennut, kuten oli pitänyt, vaan jokin tuntui lyövän vastaan. Paniikin ja kivun levitessä kehoa pitkin, Hiko oli nähnyt silmäkulmastaan kujalle johtajan ikkunan, jossa oli ollut sääntöjen mukaan turvaverkko kujan puolella. Käsiensä ja tuolien avulla hän oli saanut viimein ikkunan turvaverkkoineen hajalle ja kiivennyt siitä ulos kiskoen Isshiä mukanaan. Loput Asagi ja muut mafiamiehistä tiesivätkin. Ei sitä ollut vaikeata arvata, koska televisiossa näytettiin vielä pitkään hurjia videoleikkeitä tapahtuneesta.

Tiedoista oli kuitenkin jonkin verran apua, koska mafia pystyi löytämään itselleen tietoa paikoista, joista poliisit eivät heti tajunneet katsoa – kuten Isshin työhuoneesta. Virkavalta eli monien muiden kanssa vielä alkuun siinä uskossa, että tulipalo oli syttynyt pelkästään ovien edustoilla. Pienen tutkimisen jälkeen Tatsurou ja Satochi onnistuivat Tsunehiton poliisien tietojen avulla selvittämään muiden eksperttien kanssa palaneiden tavaroiden seasta löytyneitä mielenkiintoisia esineitä. Oviin oli kiinnitetty pienikokoisia sytyttimiä ja pienet pommit, jotka laukaisivat räjähdysmäisesti tulipalon, joka levisi tarkasti suunnitellusti pitkin rakennusta. He löysivät myös paljon erilaisia helposti palavia ja räjähtäviä kemiallisia nesteitä, erityisesti nitroglyserolia, ettei hakkereiden johtaja voinut kuin ihmetellä, miten oli mahdollista, että yökerhosta oli vielä jäljellä edes kivenmurikka.

Uusien tietojen ja tapahtumien valossa koko mafian piirissä kiiri armoton käsky, jota ei saanut jättää missään nimessä tottelematta. Kukaan ei saanut enää liikkua yksin ilman todella hyvää syytä ja jokaisella oli pakko olla ase mukanaan, vaikka olisikin suuri riski jäädä kiinni aseenkannosta ilman lupia. Lailla tai kiinni jäämisellä ei ollut väliä, kuten Asagi ja Hide-zou ajattelivat. Aseettomuudella oli suurempi riski menettää henkensä eivätkä he halunneet menettää enempää miehiä. Jokin heissä kuitenkin kertoi, että tämä oli vasta alkua. Ainakin se oli vaikeuksien ja hirvittävän työn alkua, kuten Yuki sen ilmaisi. Zukotsun palosta nousivat luonnollisesti kansan keskuudessa omat epäilyt, mitä juorulehdet suorastaan lietsoivat. Jotkut ihmiset uskoivat Ishikawan itse polttaneen rakennuksen vakuutusrahojen toivossa. Nämä väitteet kuitenkin kumottiin sillä toteamuksella, että miljonääri tuskin olisi halunnut tapattaa työntekijöitään. Epäilyksiä silti riitti, että poliisit joutuivat tekemään tulipalon tutkimuksissa yhteistyötä vakuutusyhtiöiden kanssa ja Yukin oli astuttava muiden töidensä lomassa puolustamaan johtajansa kunniaa. Kaikeksi onneksi Zukotsussa palaneista papereista oli kopiot turvallisimmissa holveissa sekä koneiden muistissa ja asianajaja saattoi varsin nopeasti huokaista helpotuksesta. Vakuutusyhtiöt ja poliisi saatiin nopeasti uskomaan perusfakta, että yökerhon palaminen oli pantterimaiselle ennemminkin tappio kuin voitto, minkä takia vakuutuspetos ei pitänyt lainkaan paikkaansa.
Reita ja Yoshikikin katosivat yllättäen eikä heitä löytynyt mistään. Tatsuroun tekemät puhelimetkin oli jätetty heidän asunnolleen, kun Seth kävi etsimässä nenärättistä laihoin tuloksin. Kobeenkin soiteltiin, mutta tavoitellut eivät olleet käyneet sielläkään katsomassa vakaassa tilassa olevia potilaita. Urkkijoiden katoaminen jätettiin kuitenkin sivuseikaksi, koska jokaisen miehen ja naisen lihas oli jännittynyt odottaen seuraavaa iskua.

Hikon kertomuksesta kului vielä toiset kaksi päivää aivan odottamattomalla tavalla. Mitään ei tapahtunut. Ei Osakassa eikä Kobessa, joissa odotettiin lihakset jännittyneinä mahdollisia hyökkäyksiä. Kukaan ei näyttänyt uhkaavan eivätkä mafiamiehet tunteneet kenenkään varjostavan itseään. Aivan kuin hyökkäykset olisivat loppuneet ja uhkaaja kadonnut maan alle tyydyttyään saamiinsa ruumiisiin ja vahinkoihin.

Niin ei kuitenkaan ollut, kuten Asagi, Hide-zou ja muut mafian johtomiehet tiesivät katsellen tiukasti varjoihin. He eivät edelleenkään tienneet, mistä oli kyse eikä kukaan osannut sanoa edes seitsemänkymmenen prosentin varmuudella syyllisen nimeä. Ehdotuksia ja epäilyjä oli vaihdettu milloin mihinkin suuntaan koko mafiassa. Vain yakuzan lähimmät miehet olivat uskaltaneet kertoa suurimman epäilyksensä johtajalleen: Kuro Kage.

Mustatukkainen ei kuitenkaan suostunut uskomaan sitä mahdolliseksi. Vaikka Exo-chika ja Klaha saattaisivatkin kääntyä häntä vastaan, Shinya ei suostuisi. Tokion herra ei halunnut taistelua heidän välilleen eikä suostuisi varmastikaan käymään liittolaisensa kimppuun. Pysyttelemällä jatkuvasti aina yksin jäävän osapuolen puolella, mies onnistui pitämään pattitilanteen, joka turvasi kaikkien olot. Tai ainakin olisi pitänyt turvata, kuten kakkosmies joutui muistuttamaan.
Se sama muistutus tuli myös erään toisenkin henkilön suusta. Erään naisen, jolla oli oljenvaaleat hiukset ja mustat nahkaiset, niitilliset vaatteet. Tämä saapui Burutendoun toiseen kerrokseen, jossa mafiapomo keskusteli juuri Kamijon, Ain ja Kaorin tulevista liikeyrityksistä. Synkkä katse ja kummalliselta haisevat vaatteet saivat mustasilmäisen tajuamaan kahden päivän varuillaan olon loppuneen ikävällä tavalla. Ylimmässä kerroksessa, jonne he olivat vetäytyneet, hän ja vaatesuunnittelija saivat kuulla viimein ikävät uutiset:
“Vivian Slaughter on kuollut.”

Asagi jäi tuijottamaan sohvalla istuvaa Jyouta, joka tuijotti sylissään olevia käsiä. Miehen yllä oli tällä kertaa musta, harvinaisen tavallinen puku ja valkoinen kauluspaita, mutta solmiota Osakan herra ei ollut jaksanut pukea päälle. Pitkä ohut vaate tuntui vaikeina aikoina kuristavan jopa tavallista enemmän kaulan ympäriltä, ettei hän vain voinut pukea sitä päälleen. Eihän mustatukkainen oikeastaan jaksanut edes kummemmin pohdiskella vaatetustaan enää aamuisin, vaan lähes nappasi ensimmäiset vaatteet mitä kaapista tuli vastaan, ellei rakkaansa ollut valinnut niitä ennen nukkumaan menoa.
“Anteeksi, mutta mitä sinä sanoit?” rikollisjärjestön johtaja kysyi epäuskoisena alaiseltaan.
Mana lopetti heidän aamiaisastioiden tiskaamisen ja kääntyi ympäri. Naamioituneen tummien vaatteiden päällä oli valkoinen, sievä esiliina, jonka taskusta roikkui astiankuivauspyyhe. Kädessä oleva märkä lautanen tiputteli vettä ja valkoista vaahtoa lattialle, mutta eihän mies siihen jaksanut kiinnittää huomiota. Siniharmaat silmät katsoivat pellavaista päätä, joka oli vajonnut hartioiden päällä olevan raskaan taakan alla.
“S-sanoitko sinä, e-että Vivian on kuollut?” pantterimainen änkytti tahtomattaan.
“On”, jengipomo vastasi synkästi muistellen temperamenttista, itsehillinnän puutteesta kärsinyttä virkasiskoaan.

Yksinkertaisesta vastauksesta laskeutui hyytävä hiljaisuus, joka ei tuntunut loppuvan edes siihen, kun Yoru alkoi rapsuttaa itseään leukansa alta hampaiden kolistessa yhteen. Tätä he olivat kaikki odottaneet. Jokainen heistä oli odottanut jotain tapahtuvaksi jo kahden päivän ajan, oikeastaan neljän päivän ajan, jos tulipalosta lähdettiin laskemaan kuluneita päiviä. Siitä huolimatta kukaan heistä ei ollut osannut odottaa tätä, mutta ei heidän mieleensä ollut tullut mitään muitakaan vaihtoehtoja.
“Miten?” mustatukkainen sai viimein kysyttyä istuutuessaan alaisensa viereen.
“Milloin? Missä? Miksi? Kuka?”
“Syytä on vähän hankala tietää, kun meillä ei ole mitään hajua edes Hirokin, Andron, Isshin ja Hikon onnettomuuksien syistä”, nainen totesi jurosti puristaen kätensä nyrkkiin.
“Syyllisestäkään ei ole tietoa. Jos olisi, en olisi tullut tänne lainkaan, vaan olisin itse käynyt tappamassa hänet!”
“Tuollaiset ajatukset on parasta unohtaa heti”, pisin sanoi ankaralla äänellä.
“Sinä et tee mitään sellaista ilman minun lupaani. Onko selvä?”
“On”, lyhyin huokaisi ravistaen turhautuneena päätään.
“Mutta se paskiainen vei mukanaan neljä parhainta miestäni!”
“Sillä ei ole merkitystä”, vanhin yritti tavoitella johtajamaisuutta.
“Kerro nyt vain, mitä tapahtui.”
“Minun piti mennä tänä aamuna tapaamaan erästä uutta varastettujen moottoripyörien myyjää, mutta päätinkin käydä katsomassa Hikoa ja Isshiä sairaalassa. Käskin Vivianin mennä tilalleni hakemaan tavarat ja tekemään kaupat. Heitä ei kuitenkaan kuulunut yli kahteen tuntiin, kun menin sovitulle tapaamispaikalle. Otin muutaman tyypin mukaani ja menimme sinne prätkäkorjaamolle, jonka kaikki ovet, jopa se suuri katosta sähköisesti laskeutuva ovi, olivat kiinni”, laihin alkoi kertoa.
Entinen soluttautuja tajusi viimein kastelevansa keittiön lattian ja kääntyi takaisin tiskialtaan puoleen. Hitain liikkein kauniskasvoinen jatkoi astioiden pesemistä vältellen turhan suurta meteliä ja astioiden kilahtelua. Tämä halusi kuulla, mitä kaksikko keskustelisi, mutta saada myös astiat tiskattua.

“Saimme pienen tappelun jälkeen erään sivuoven auki ja kävelimme sisään. Haistoin heti omituisen kaasunhajun ja peremmällä tajusimme, mitä oli tapahtunut. Ovet oli lukittu ja ilmastointiputkia pitkin ilmeisesti johdettu pakokaasua tai muita myrkkyä, jotka olivat tappaneet hitaasti Vivianin ja muut miehemme. Ilmeisesti roskiksiinkin oli laitettu jotkin sytyttimet polttamaan maalien myrkylliset kaasut ilmaan”, Jyou kertoi nostaen kätensä nenälleen.
“Oli lähellä, etten itsekin kaatunut maahan siitä ilmasta.”
“Missä ne moottoripyörävarkaat olivat?” Asagi kysyi siinä toivossa, että voisi käydä murhaamassa kyseisen paskiaiset hintana miestensä kuolemista.
“Olivatko he tämän takana?”
“Tuskin, liian nuoria ja kokemattomia mihinkään suuriin juoniin”, vaalein vastasi nojautuen sohvan selkänojaan tuskin edes huomaamatta, että takkinsa niitit uhkasivat tehdä kalliiseen kankaaseen reikiä.
“Sitä paitsi, me löysimme heidät kuolleina pöytien ja tavaroiden takaa, kuten varmasti löysivät Viviankin miehineen, jolloin tajusivat liian myöhään kyseessä olevan ansa.”
“Kuka sitten tämän takana oikein voi olla!?” yakuza huudahti turhautuneena keskeyttäen rakkaansa astioiden tiskaamisen.
Mustasilmäinen nousi pystyyn ja alkoi kävellä olohuoneen pöydän ympäri, aivan kuten Ruiza silloin, kun he olivat odottaneet Kobesta tietoja. Katse pysyi matossa askeleiden edellä ja kädet menivät ristiin selän takaa.
“Ensin Hiroki ja Andro joutuivat hyökkäyksen kohteeksi ja suurin osa heidän paikalla olleista miehistä kuoli. Sen lisäksi he itse melkein kuolivat ja Andro on vieläkin kuoleman vaarassa. Seuraavana päivänä Zukotsu poltetaan taivaan tuuliin ja sen mukana lähes Isshi ja Hiko. Suurin osa sinä aamuna töihin tulleista työntekijöistä kuoli ja muut jäivät työttömiksi. Ja nyt vielä tämä!”
“Vaikka kertaus onkin opintojen äiti, se ei auta nyt yhtään”, lyhyin huomautti matalasti tuijottaen jalkojaan.
“Tiedämme tuon kaiken, muttei se silti hyödytä meitä mitenkään.”

“Ehkäpä hyödyttääkin”, Mana huomautti pehmeästi kiskaisten tulpan pois pesualtaasta pudottaessaan haarukan huuhtelualtaan veteen.
“Jos ajattelemme toiselta kantilta.”
“Miltähän kantilta?” jengipomo kääntyi katsomaan sohvan selkänojan yli siniharmaasilmäistä.
Rikollisjärjestön johtaja pysähtyi television ja pöydän väliin nostaen katseensa sulhaseensa. Sanomatta hetkeen yhtään mitään, vaatesuunnittelija otti juomalasin viileästä vedestä napaten esiliinansa taskusta kuivauspyyhkeen. Kaksikko odotti aivan hiljaa, että entinen vakooja jatkaisi, mutta tämä ei pitänyt asiansa kanssa mitään kiirettä kuivatessaan lasin, jonka laski pöydälle. Naamioitunut otti seuraavaksi pienen lautasen, jota kuivatessaan käveli lähemmäksi odottajia. Nyt, kun kummankin huomio oli varmasti entisessä soluttautujassa, tämä saattaisi puhua rauhassa ilman sen suurempia pelkoja turhista keskeytyksistä.
“Me mietimme vain tapahtumaketjuja, mutta emme niiden yhtäläisyyksiä”, mustahiuksinen kertoi ja katsoi kysyvästi mafiapomoa ja laihinta.
“Mitä yhteistä kaikilla tapahtumilla on?”

“Että minun miesteni kimppuun on hyökätty?” pantterimainen kysyi tietäen olevansa oikeassa, vaikkei uskonut sulhasensa hakeneen sitä seikkaa.
“Sekin”, kauniskasvoinen nyökkäsi, vaikkei kyseessä ollut hänen tavoittelemansa seikka.
“Kaikki pääkohteina olleista ovat jollain tapaa läheisiä Asagille?” nainen ehdotti hetken pohdittuaan.
Vaikkei Vivian ollut koskaan ollutkaan sinänsä samalla tavalla läheinen mustasilmäiselle kuin jengipomo, oli tämä ollut kuitenkin tälle tärkeämpi kuin jotkut miehistä. Tottelemattomuudesta ja temperamentista huolimatta kuollut jengiläinen ei ollut koskaan saanut kovin pahoja rangaistuksia niskuroinnistaan huolimatta.
“Sekin. Nuo kaksi seikkaa ovat liitoksissa vahvasti sitä, mitä haen”, Mana kuivasi lautasen loppuun ja siirtyi takaisin keittiöön laittamaan astian pöydälle.
“Mitä oikein haet takaa, Mana?” Asagin kärsivällisyys alkoi loppua.
Onneksi nuorempi havaitsi tämän ja päätti puhua suoraan. Ehkä se olisi kaikkein parhain vaihtoehto nyt.
“Tietoa”, entinen vakooja vastasi kävellen nojaamaan sohvan selkänojaan.
“Teidän ehdotuksenne kertovat tiedosta. Vihollisemme siis tietää, ketkä kuuluvat mafiaamme, ketkä ovat johtoasemissa ja jollain tapaa läheisiä kanssasi, Asagi”, puhunut viittasi kultaansa ystävällisesti saaden tämän hätkähtämään.
“Meidän on rajattava tietomme ja määritettävä niiden mukaan, ketkä mahdollisesti voisivat olla tämän kaiken takana. Ketkä mahdollisesti tiesivät, minä päivänä Hiroki ja Andro olivat lähdössä matkaan?”
“Kaikki rikolliset, jotka olivat Kobessa”, yakuza vastasi sen kummempia miettimättä.
“Hiron miehet olivat jo kokoontuneet sinne useampia viikkoja sitten ja Andron sekä Hirokin miehet taas saapuivat pikkuhiljaa paikalle, he kaksi taas jälkimmäisinä.”
“Jokin tieto sekin”, vaatesuunnittelija huomautti.
“Ketkä taas saattoivat tietää Zukotsun asioista ja varauloskäynneistä? Eihän kaikkiin edes pääse muu väki kuin henkilökunta.”

“Kaikki uloskäynnit on pitänyt merkitä, että ne on helppo löytää”, jengipomo vastasi siihen, olihan tämä vieraillut usein milloin minkäkin syyn takia Zukotsussa.
“Enkä myöskään sanoisi, että henkilökunnan puolelle pääseminen olisi mahdotonta. Sinne pääsee, jos paikalla on jotain häslinkiä.”
“Missä välissä taas Zukotsuun olisi mahdollista päästä niin, ettei paikalla ole ketään?” siniharmaasilmäinen katsahti kumpaakin, koska ei ollut itse tietoinen sellaisista kellonajoista.
“Tavallisesti kaksi tuntia sulkemisajan jälkeen eli seitsemältä aamulla iltapäivän viiteen asti. Siinä on kymmenen tuntia aikaa”, mustatukkainen vastasi mietteliäänä.
“Paitsi niinä päivinä, kun on muita suunnitelmia…”
“Kuten sinä tuhopoltto päivänä”, vaalein kiirehti äkkiä lisäämään tajutessaan jotain.
“Isshi ja Hiko saapuivat kumpikin Zukotsulle yhdeltätoista ja kuulemma hälytykset laitettiin päälle jo kuudelta, kun siivoukset oli saatu ennätysajassa tehtyä.”
“Se tarkoittaisi siis sitä, että pommien asentajilla oli mahdollisuus toimia Zukotsussa kuuden ja yhdentoista välillä eli heillä oli alle 5 tuntia aikaa toimia”, kauniskasvoinen sanoi tyytyväisenä siihen, että he viimein tekivät muutakin kuin masentelivat kuolleita.
Oli oikein kyllä surra kuolleita, mutta nyt olisi saatava syyllinen kiinni ja sitten vasta olisi aikaa murehtia.
“Älä unohda, että kaikki ovet olivat lukittu. Sitä taas ei voinut tehdä, ennen kuin kaikki olivat sisällä”, rikollisjärjestön rojahti lattialle istumaan, mutta ei siihen toimettomana masentelemaan.
Mies nappasi kuulakärkikynän pöydältä ja sanomalehden ryhtyen raapustamaan asioita ylös paperien reunalle tyhjiin kohtiin.
“Tai ainakaan pää ja kaikkia sivuovia ei ollut vielä lukittu.”

“Siihen tarvitaan hyvin atleettisia, kokeneita ja ammattitaitoisia ihmisiä, jotka tietävät, mitä tehdä ja miten hälyttimistä tehdään vaarattomat”, vaaleahiuksinen kumartui lähemmäksi olohuoneen matalaa pöytää.
“Muuten väittäisin, että heidän on täytynyt tutustua paikkoihin ja tutkia sopivia kohtia, mutta se ei ole mahdollista viidessä tunnissa.”
“Ovathan ne konnat voineet käydä Zukotsussa aikaisemminkin”, mustasilmäinen lisäsi vilkaisten samassa sulhastaan, joka äänettömästi muistutti olevansa entinen Mawashimonan vakooja.
Tietenkin kohdetta, oli se sitten ihminen tai paikka, oli tarkkailtava ja opittava tuntemaan ennen iskemistä. Sehän oli kaikkien soluttautujien ensimmäinen tehtävä.
“He ovat varmasti käyneet useampana iltana yökerhossani.”
“Mikä estää, etteivät jotkut niistä olisi ollut entisiä työntekijöitä?” laihin kysyi katsoen kahta miestä.
“En tiedä, onko työntekijöitä vaihtunut viime aikoina, mutta sitähän voi kysyä Isshiltä ja Hikolta. He kyllä varmasti muistavat henkilökunnassa tapahtuneet muutokset.”
“Muilta työntekijöiltä kannattaa hienovaraisesti kysellä asiasta – ovathan jotkut asiakkaat voineet udella jotain itse rakennuksesta”, naamioitunut polvistui itsekin pöydän ääreen ja nappasi sitten rakkaaltaan kynän ja otti kunnollisen, tyhjän paperin hymyillen ystävällisesti.
Ehkä oli kuitenkin parempi, että mustahiuksinen hoiti kirjoittamisen kunnolliselle paperille eikä lehden reunalle.

“Entä sitten tämän päivän tapahtuma?” nainen kurtisti kulmiaan tiukasti.
“Mitä me siitä osaamme sanoa?”
“Etteivät kohteina olleet Vivian ja parhaat jengimiehemme”, entinen vakooja sanoi räpäyttämättä edes silmiään vastauksensa takia.
“Kuinka niin?” Asagi hätkähti Jyounkin kallistaessa kysyvästi päätään.
“Sinähän sanoit, Jyou, että sinun piti alun perin mennä, mutta laitoitkin Vivianin menemään tilallesi, koska kävit sairaalassa”, Mana katsahti kysyvästi puhuteltua, joka nyökkäsi myöntymisen merkiksi.
“Eli myyjät oli tapettu ja ansa viritetty, että sinä kuolisit. Vihollistemme tavoite siis epäonnistui vaikuttavalla tavalla, vaikka heidän tekojensa takia Vivian kuoli.”
“Mikä taas kertoo sen, että he tiesivät mafiamme jengien hankkivan juuri niiltä myyjiltä moottoripyörät, mutta he eivät kuitenkaan osanneet varautua tuollaiseen muutokseen”, rikollisjärjestön johtaja ymmärsi, mitä naamioitunut ajoi takaa.
“He tietävät meistä kaikista ilmeisesti yhtä sun toista. Se selittäisi, miksi Zukotsu tuhottiin heti seuraavana päivänä, kun Andron ja Hirokin kimppuun oli hyökätty. Hyökkääjämme tiesi, että lähettäisin joukkoja Kobeen heidän turvakseen ja lääkintämiehiä, mikä heikentäisi taas meitä täällä. He tiesivät myös Hikon ja Isshin toiminnasta, mutta eivät osanneet varautua siihen, että Jyou muuttaisi mielensä.”

“Nyt olisi tiedettävä, miten he taas tiesivät, milloin Jyoun olisi pitänyt mennä miehineen hakemaan niitä moottoripyöriä ja keneltä”, siniharmaasilmäinen kertoi omat pohdintansa.
“Siihen on helppo vastata”, jengipomo vastasi tuhahtaen.
“Jälleen uusien tulokkaiden lahopäisyyttä. He eivät tietenkään ole voineet olla täysin hiljaa tulevista kaupoista ja olivat varmasti levittäneet sitä tietoa. Halusivat varmaan mainetta ja sitä myöten lisää asiakkaita.”
“Hyvin oletettavaa. Se vain kävi heidän omaksi kohtalokseen, mikä on varsin ironista”, mustatukkainen totesi eikä lainkaan pahoittelevasti.
Kuolema oli hänen mielestään ihan oikein niille typeryksille. Saivat pitää seuraa Vivianille helvetissä, tai minne he kaikki tulisivat joutumaan. Kuollut jengipomo saisi rääkätä näitä mielihalujensa mukaan aivan vapaasti.
“Vihollisemme tuntevat meidät hyvin, he tietävät myös meille tärkeät ja vähemmän tärkeät paikat ja käyttävät niitä törkeästi hyväkseen. Haluan nyt ainoastaan tietää, ketkä he ovat. Syyllä ei ole enää väliä.”

“Minä uskon tietäväni, ketkä he ovat”, laihin sanoi kuuluvasti kohottaen katseensa pöydän toisella puolella istuvaan johtajaansa.
“Sinäkin tiedät sen, Asagi.”
“Se ei voi pitää paikkaansa”, pantterimainen ravisti päätään tahtomatta kuulla enempää.
“Kuro Kage on pettänyt meidät”, pellavapäinen sanoi kylmällä äänellä.
“Meidän on aika hyväksyä se.”
“Minä en usko sitä”, yakuza vastasi painokkaasti mulkaisten alaistaan, joka ei hätkähtänyt tiukkaa katsetta.
Tämä ei aikonut nyt perääntyä siitä ajatuksesta, kun uskoi olevansa oikeassa.
“Asagi, ei ole muita vaihtoehtoja. Vain Kuro Kagen muut jäsenet voisivat käydä meitä vastaan”, nainen aikoi saada sanansa kuulumaan toisen paksun kallon läpi.
“Vain heillä olisi voimavaroja ja tietoa siihen.”
“Kuro Kagen jäsenet eivät ole Japanin ainoat yakuzat”, mustasilmäinen sanoi tiukasti ja kohottautui seisomaan.
“Tässä maassa on useita yakuza-pomoja, jotka vihaavat minua ja varmasti kävisivät minua vastaan, kuten Rukakin nousi.”
“Ruka nousi koston takia koko Kuro Kagea vastaan, mutta nyt me olemme yksin”, lyhyin nousi myös ylös, vaikkei teko saanutkaan tätä kasvamaan johtajaansa pidemmäksi.
“Eikä kukaan muu uskaltaisi enää käydä meitä vastaan, kun Rukallekin kävi huonosti. Kukaan yakuza ei uskaltaisi käydä meitä vastaan, ellei takanaan olisi jotain vahvempaa, kuten Kuro Kage.”
“Kuro Kage ei voi olla tämän takana”, Asagi sanoi tiukasti.
“Shinya ei siihen suostuisi, vaikka Exo-chika ja Klaha liittoutuisivatkin. Hän olisi heitä vastaan, koska ei halua konfliktia”, mies lisäsi uskomuksensa ja katsoi rakastaan.

Mana katsoi hetken aikaa takaisin, mutta kääntyi sitten kirjoittamaan heränneitä kysymyksiä ja niihin liittyviä vastauksia paperille. Vaatesuunnittelija ei voinut kieltää, etteivätkö sulhasensa sanat pitäneet paikkaansa, mutta ei tuotakaan ajatusta voinut tässä vaiheessa kokonaan torjua. Jyou oli oikeassa, että heidän kimppuunsa oli käyty eivätkä vaihtoehdot olleet niin laajat, kuin olisi voinut kuvitella – varsinkin niin vahvojen ja epävarmojen liittolaisten takia.
“Shinya on voitu taivutella toisiin aatoksiin. Ehkä hänet on suostuteltu uskomaan, että joku toinen jäsen sinun tilallasi tasapainottaisi asioita”, vaalein huitoi käsillään ilmaa sanojensa voimaksi piirrellen näkymätöntä karttaa yakuzoiden suhteista toisiinsa.
“Meidän on kuitenkin hyväksyttävä se, että meidät on petetty ja meidän on käytävä vastahyökkäykseen!”

“Emme voi tehdä sitä ilman kunnollisia todisteita!” yakuza jyrähti vaientaen alaisensa samassa.
Vihainen ilme muuttui kuitenkin epätoivoiseksi, kun käsi nousi silmille.
“Ja vaikka olisit oikeassa ja saisimme todisteita, emme voisi silti tehdä mitään. Me olemme kokeneet iskuja ja koemme lisää, ennen kuin pystyisimme vastahyökkäykseen. Mafiani on melkein suurin meistä neljästä, mutta emme kykene siltikään hyökkäämään heitä kaikkia kolmea vastaan yhtä aikaa. Puolustuksemmekin murskattaisiin jonkin ajan päästä…”
“Emme me voi siltikään jäädä tähän toimettomana!” nainen huudahti hätääntyneenä.
Vasta nyt, nähdessään johtajansa epätoivon, jengipomo todella tajusi, miten pahassa pulassa he olivat. Mafiapomon sanat olivat nimittäin totta ja niistä saattoi kuulla pantterimaisen tuskan, kun tämä ei halunnut uskoa tätä mahdolliseksi. Ei ihme, jos mies ei kuunnellut syytöksiä Kuro Kagen petturuudesta. Kuka haluaisi todellakin uskoa, että ainoat edes jonkinlaiset liittolaiset aikoisivat tuhota heidät. Tuntui paljon helpommalta uskoa, että Shinya olisi tukena, mutta entä jos näin ei olisi? Mitä sitten?

”Minä tiedän sen, mutta en osaa sanoa nyt muutakaan”, mustasilmäinen huokaisi kykenemättä katsomaan huoneessa olijoita.
“Minä en vain voi uskoa, että Shinya tekisi niin… En halua uskoa, että Kuro Kage olisi tämän kaiken takana. Miksi he tekisivät sen, kun olen heidän vahvin liittolaisensa? Miksi he olisivat antaneet meidän istua rauhassa neljä päivää, ennen kuin iskivät uudelleen?”
“Syitä emme välttämättä saa koskaan tietää”, kauniskasvoinen nousi itsekin seisomaan ottaen kirjoittamansa paperin käteensä.
“Mikäli kyseessä on Kuro Kage, he ovat voineet antaa meille hengähdystauon meidän kiusaksemme”, lyhyin murahti miettien mielessään, miltä Yokohaman yakuzan kasvot näyttäisivät, kun tätä kuristaisi kaulasta.
“Tuskin, jos Klaha, Shinya ja Exo-chika ovat tämän takana, he ovat luultavasti joutuneet keskittymään muihin töihinsä”, vaatesuunnittelija oli eri mieltä.
“He eivät voi kuitenkaan keskittää meihin kaikkia voimiaan, varsinkin jos eivät halua meidän olevan tietoisia ajatuksistaan.”
“Eihän tässä tule hullua hurskaammaksi!” vanhin repi melkein hiuksiaan.
“Emme voi kuitenkaan lannistua”, entinen soluttautuja käveli johtajansa viereen ja halasi lempeästi.
“Mitä tahansa kohtaamme, me teemme sen yhdessä.”
“Olisin kyllä halunnut kohdata mieluummin häät ja hääyön”, miljonääri tunnusti huokaisten raskaasti.
“Mitä me teemme?”
“No, sinä ainakin menet tapaamaan Hide-zouta ja kerrot hänelle tapahtuneesta”, naamioitunut vastasi siihen hymyillen pienesti.
Vaaleat, pitkät sormet taittelivat kirjoitetun paperin pienemmäksi ja pujottivat sen pisimmän taskuun.
“Minä menen käyttämään Yorun lenkillä.”

“Hyvä on, mutta ole varovainen”, Asagi kosketti hellästi Manan kättä ja katsoi tätä suoraan silmiin viestittäen pelkäävänsä sulhaselleen käyvän jotain.
Meikannut hymyili hellästi ja painoi hellän, pienen suudelman vanhimman huulille katsoen sen jälkeen mustia silmiä. Se oli lupaus.
“Jyou, palaa sinä sairaalaan ja kysy Isshiltä ja Hikolta, olivatko he nähneet aikaisemmin mitään epäilyttävää Zukotsulla. Sen jälkeen tiedota kaikille tapahtuneesta”, mustatukkainen antoi käskyn Jyoulle, joka nyökkäsi tottelevaisuutensa merkiksi.
“Jos kaadumme, me kaadumme ainakin tyylillä”, yakuza jatkoi varmalla äänellä katsahtaen parvekkeesta ulos.
Siellä jossain oli heidän vihollisensa. Luultavasti Kuro Kage, kuten mies itselleen joutui viimein myöntämään. Ne petturit luulivat hänen aikovan piileskellä pelokkaana odottaen mafiansa tuhoutuvan, mutta nämä olisivat pahasti väärässä. Kaikki olisivat väärässä, jos kuvittelisivat lyövänsä niin vain Ishikawa Asagin, Osakan herran, kuten rikollisjärjestön johtaja vannoi heidän kolmen siirtyessä Yorun kanssa ovelle ja siitä toisiksi ylimpään kerrokseen.

K ja Közi napattiin jälkimmäisen huoneesta mukaan hissille ja hotellin alakerrassa mafiamiehet erosivat kuka millekin reitille. Mana lähti Yorun kanssa lenkille rauhoitellen ensin rakastaan, ettei mitään tulisi tapahtumaan tänä pienenä ulkoilutushetkenä. Jyou lampsi ulko-ovista kadulle välittämättä lainkaan saamistaan pelokkaista katseista. Matka sairaalalle ei ollut Burutendoulta kovinkaan lyhyt, minkä tähden nainen ei jäänyt turhia jaarittelemaan. Asagi taas siirtyi henkivartijoineen limusiinille, kun uskalsi viimein päästää sulhasensa ulkoiluttamaan koiraa.

Matka Tatemonokille ei todellakaan sujunut erityisen mukavasti. Yakuzan mieli vajosi syvemmälle epätoivon mustiin syövereihin tutkien jo äärettömien rotkojen pohjia. Synkkyys ei tuntunut kaikkoavan mihinkään. Ei edes silloin, kun hän linnoittautui hujoppien kanssa toimitusjohtajan työhuoneeseen keskustelemaan viimeisimmistä tapahtumista. Siellä he kohtasivat luonnollisesti Hide-zoun ja Sethin, jotka suunnittelivat varkaan seuraavaa keikkaa ja vahvaleukainen lähetti samaa aikaa sähköposteja. Heidän tehtävänsä tosin loppui tykkänään, kun he huomasivat harmaan sadepilven laskeutuneen huoneeseen.

Ruskeahiuksinen kuunteli tarkkaavaisesti, kun mustatukkainen kertoi Jyoun vierailusta ja Vivianin kuolemasta. Teräväpiirteisellekin tapahtuma oli järkyttävä isku, mutta tämä ei kuitenkaan antanut asian lannistaa itseään, vaan otti johtajaltaan entisen soluttautujan kirjoittaman paperin ja tutki sitä. Tyynesti Hide-zou luki kuulakärkikynällä kirjoitettuja merkkejä istuen elegantin sirosti työpöytänsä kulmalla elegantissa liituraitapuvussaan, jota oli käyttänyt aikoinaan asianajajatoimiston yhtiökokouksessa. Miehen jalat koskettivat alitajuisesti edessään olevia jalkoja, kuin kosketus olisi jotenkin lohduttanut liikemiestä itseään ja nojatuoliin rojahtanutta ystäväänsä. Asagi taas yritti kovasti tehdä lähempää tuttavuutta pehmusteiden kanssa. Hän oli itsekin lukenut tuon paperin moneen kertaan läpi limusiinissaan yrittäen keksiä edes jotain ratkaisua, jolla voisi pyyhkiä kirjoitetut nimet pois. Erityisesti sen miehen nimen, joka hallitsi heidän maansa pääkaupungissa alamaailmaa.

Közi ja K:kin olivat Tatemonokin toimitusjohtajan työhuoneessa. He istuivat seinustalla olevalla sohvalla ja pitivät kouriinsa nähden turhankin pieniä posliinisia teekuppeja kädessään. Kummankin katse oli tummassa juomassa ja valkoisissa, kiiltävissä reunoissa eikä heidän ajatuksistaan ollut kenelläkään mitään tietoa. Ehkäpä yakuzan masennus oli tarttunut myös heihin, tai sitten henkivartijat yrittivät keksiä ratkaisua tilanteeseen ja samalla miettiä sopivinta strategiaa johtajansa suojelemiseksi. Saattoi tosin olla myös, että he miettivät, miten voisivat juoda niistä kupeista hajottamatta niitä.

Mitä taas Seth teki? Hän taas jatkoi kakkosmiehen töitä ja kirjoitti sähköposteja sivukonttoreille ja joillekin asiakkaille sekä tietenkin muutamilla työmaille. Samalla nuorukainen kylläkin kuunteli tarkkana, mitä muut puhuivat, vaikka jo useamman minuutin ajan oli ollut aivan hiljaista.
“En voi sanoa muuta, kuin että olevani samaa mieltä tämän paperin kanssa”, ruskeahiuksinen huokaisi viimein ja laski lukemansa tekstin viereensä pöydälle.
“On tosiaan totta, että vihollisemme tietää yhtä sun toista meistä. Myös syyt siihen, mistä hän tai he, kuten ilmeisesti olemme todenneet, ovat saaneet tietää asioistamme ja Zukotsusta, ovat hyvin käypiä.”
“Liiankin käypiä”, mustasilmäinen mutisi hautautuen syvemmälle nojatuoliin.
“Erityisesti siksi, että nuo kolme tuntevat meidät ja tapamme.”
“He tietävät ennen kaikkea sen, että me välitämme toinen toisistamme”, voimakasleukainen katsoi ystäväänsä synkästi.
“Klaha, Exo-chika ja Shinya tietävät, miten tärkeitä osa miehistäsi on sinulle. Ensin he tuhoavat heidät ja viimeisenä sinut.”
“En haluaisi uskoa sitä mahdolliseksi”, rikollisjärjestön johtaja henkäisi syvään nostaen kädet suunsa eteen.
“Klahasta ja Exo-chikasta en ihmettelisi yhtään, mutta Shinya? Miksi juuri hän, kun olemme olleet liittolaisina turvaamassa kummankin selustoja?”
“Ehkä Shinya paljastaa vain todelliset karvansa”, ruskeankellertäväsilmäinen risti kätensä rintakehälleen.
Tämän ääni kuitenkin paljasti liikaa, samoin teko. Liikemies ei uskonut itsekään omia sanojaan.

“Silloin hän olisi käskenyt salamurhaajansa tappamaan Manan, kun hän, Exo-chika ja Klaha lähettivät miehensä etsimään Burutendoun korttia”, Asagi ravisti päätään uskoen entisen rakkaansa ajatellen samaa.
“Muistat varmaan Manan kertomuksen tapahtumista. Vain Shinya käskisi toimimaan niin minun rakastajani kohdalla.”
“Tietenkin muistan”, Hide-zou kallistui nojaamaan taaksepäin ja vilkaisi tietokoneensa ruutua nähdäkseen, mitä rakkaansa oli saanut aikaiseksi.
Seth käänsi hiukan näyttöä, ettei esimiehensä kaatuisi selälleen tai satuttaisi itseään vahingossa kummallisessa asennossaan. Teräväpiirteinen hymyili pienesti nuorimmalle katsellessaan tämän kasvoja ja hiuksia, jotka laskeutuivat mustalle puvun takille ja hiusten sävyyn täsmäävälle kauluspaidalle. Ruskeankellertäväsilmäinen kosketti kevyesti rakkaansa näppäimistöllä olevaa kättä, ennen kuin kääntyi takaisin yakuzan puoleen.
“On tosin muistettava, että tilanteet ja ihmiset muuttuvat. Voihan olla, että Klaha ja Exo-chika ovat löytäneet jonkun sinun tilallesi ja saaneet suostuteltua Shinyan suunnitelmaansa.”
“Kuka se saattaisi olla?” varas kysyi keskeyttäen kirjoittamisensa.
“Kuka mahdollisesti nousisi Asagi-saman tilalle Kuro Kageen?” tämä katsoi kysyvästi ensin pukumiehiä, sitten sohvalla istuvaa kaksikkoa, joka ei saanut katsettaan irti kupeista eikä vaikuttanut kuulevan kysymystä.
“Hiroshiman Kazuki oli kuudes ennen Rukaa ja häntä ennen oli…”, liikemies nosti katseensa kattoon hakien mielestään nimeä.

“Sapporon Gara”, pantterimainen vastasi huitaisten kädellään ilmaa turhautuneena.
“Kukapa muukaan voisi tulla tilalleni tai edes haluaisi sitä niin kovasti?”
“Onko hän vieläkin, vai onko Yamaguchi-gumi ohittanut hänet Rukan taisteluiden myötä?” ruskeankellertävät silmät katsoivat vanhempaa kysyvästi.
“On”, sohvalta kuului yllättävä vastaus.
Kirjanpitäjä käänsi katseensa seinustalle esimiehensä myötä ja mustatukkainen kääntyi nojatuolissa kokonaan ympäri nähdäkseen henkivartijansa, joiden katseet porautuivat yhä käsiinsä.
“Gara on yhä viidentenä”, punapää sanoi matalasti, kuin ei olisi edes ollut huoneessa, vaan jossain väen tungoksessa.
“Hänellä on uusia miehiä”, irokeesipäinen kertoi kumisevalla äänellä.
“Tuhoutuneiden mafioiden jäseniä”, valkokasvoinen tarkensi vakavana.
“Ja Hindu kushista”, piilolinssiä käyttävä lisäsi nostaen synkkänä katseensa rikollisjärjestön johtajaan.

“Hienoa! Sekin vielä!” mustasilmäinen henkäisi tuskastuneena pienen hiljaisuuden jälkeen.
Mies käänsi selkänsä kahdelle suojelijalleen ja levitti käsiään katsoen typertyneenä eteensä.
“Mitähän seuraavaksi? Ruizan virittelemä ase räjähtää suoraan silmilleni?!”
“Sitä meidän on turha miettiä”, kakkosmies muistutti nousten seisomaan.
“Nyt on päätettävä, mitä teemme nyt. Mitä me tulemme tekemään Shinyalle, Exo-chikalle, Klahalle ja Garalle, koska hän varmasti antaa tukensa, jos on tietoinen tulevasta paikastaan.”
“Heillä on ylivoima, eikä meistä ole vastusta heitä neljää tai edes kolmea vastaan. Ei, vaikka miten olisin uhkaillut”, Asagi tuijotti eteensä tuntien suurta itseironiaa omaa röyhkeyttään kohtaan.
“Klaha-paskiaisen tarvitsee vain napsauttaa manikyroituja sormiaan ja me olemme historiaa”, hän vielä demonstroi sanojaan.
“Asagi, ryhdistäydy!” Hide-zou tiuskaisi kävellessään ikkunan luokse.
“Sarkastinen piiloruikutuksesi ei auta meistä ketään! Ei varsinkaan niitä, jotka ovat jo kärsineet tästä kaikesta! Ota itseäsi siis niskasta kiinni ja mieti, miten pääsemme pälkähästä! Mieti samalla sitä, mitä sinun pitää tehdä, jos pääsemme tästä tilanteesta!”
“Mitä muka pitäisi tehdä?!” mafiapomo pomppasi pystyyn tuoliltaan ja jäi mulkoilemaan parhaan ystävänsä selkää.
“Sano minulle, mitä minä voin tehdä, niin teen sen! Miten minä muka lyön kolme Kuro Kagen jäsentä yksin!? Miten mafiani muka pystyy tuhoamaan kolme muuta mafiaa!?”

“Ensinnäkin kokoa miehesi ja eliminoi kaikki mahdollisuudet, että meidän kimppuumme voidaan hyökätä!” ruskeahiuksinen kääntyi vihaisena ympäri huutaen ensimmäisen kerran koko sinä aikana, mitä tätä hirvittävää aikaa oli kestänyt.
“He tuntevat meidät, mutta me tunnemme myös heidät! Puolustaudutaan ja torjutaan heidän hyökkäyksensä ja sen jälkeen menemme tappamaan ne paskiaiset ja Shinya viimeisenä! Annamme hänen maistaa sitä lääkettä, mitä kaikkien pettureiden kuuluu saadakin!”
“Entä jos me erehdymme?” Seth yritti pistää väliin, mutta häntä ei kuunneltu.
Kaksi mahtimiestä päätti nimittäin ottaa yhteen hetkenä, jona yhteistyö olisi ollut tärkeämpää.
“Ja mitenhän minä sen teemme!? Meillä ei riitä voimavaroja joka suuntaan! Minä en voi lähettää miehiäni kymmeneen suuntaan!” mustatukkainen karjaisi ikävän totuuden.
“Meitä on liian vähän!”
“Ei sinun tarvitse kaataa heidän mafioitaan kokonaan!” voimakasleukainen huusi takaisin huitaisten ilmaa.
“Lähetät vain Hyden niittaamaan Exo-chikan ja meillä on ainakin hetken aikaa yksi ongelma ja vihollinen vähemmän!”
“ENTÄ JOS KURO KAGE EI OLEKAAN TÄMÄN TAKANA!?” yllättävä karjaisu vaiensi riitelijät ja juuri kuppinsa huulilleen kohottanut K onnistui rikkomaan posliiniastian käsissään.

Neljä miestä nosti katseensa puna-mustahiuksiseen nuoreen mieheen, joka tuijotti kahta muuta pukumiestä kiukkuisena.
“Ette te voi suunnitella tuollaista murhaa ilman asianmukaisia todisteita!” kalpein huusi kiukkuisena mulkaisten erityisen pahasti rakastaan noustessaan seisomaan.
“Ette voi suunnitella Exo-chikan tappamista! Hän ei varmasti ole tämän takana, kuten eivät muutkaan!”
“Mikä saa sinut uskomaan niin?” teräväpiirteinen kysyi epäillen, mutta ei ainakaan heti käskenyt alaistaan sulkemaan suutaan.
“Minäkin olen utelias tietämään, millä perusteella uskot, etteivät Exo-chika, Klaha ja Shinya ole tämän takana”, mustasilmäinen myönsi katsoen tarkkaavaisesti, mutta tiukasti varasta.
Nuorin nielaisi hiljaa. Nyt, kun huone oli hiljentynyt, äskeinen kiukku ja sen tuoma itsevarmuus alkoivat haihtua. Oli selvää, että nuori mies oli torjunut väitteen Kuro Kagen petturuudesta ja nyt tätä vaadittiin heittämään ilmaan selitys ja mahdollisesti uusi vaihtoehto vihollisesta. Toisen tehtävän ruskeasilmäinen uskoi voivansa toteuttaa, mutta se toinen tuottikin suurempaa ongelmaa…
“Exo-chika ei voi olla tämän takana ainakaan”, Seth sanoi hiljaa vaihtaen painoa jalalta toiselle.
“Koska…”
“Koska?” Asagi kysyi vaativasti, kun oli ollut hetken äänetöntä.
“Koska Reita ja Yoshiki olisivat tienneet siitä ja varoittaneet meitä”, avustaja vastasi katsahtaen rakastaan toivoen tukea.
“He olisivat kertoneet, että Exo-chika suunnittelee muiden kanssa meidän tuhoamistamme.”
“Tuossa on tosiaan perää”, Hide-zou myönsi hetken mietittyään.
Mies otti muutaman askeleen ja käveli ystävänsä viereen pöydän ääreen.
“Reita ja Yoshiki kuuluvat vielä niin sanotusti Exo-chikan mafiaan ja he ovat urkkijoita. Heidän täytyy olla tietoisia siitä, mitä Yokohamassa suunnitellaan.”
“Mutta emme ole kuulleet heistä mitään ainakaan kolmeen päivään”, mafiapomo sanoi synkästi kykenemättä vielä uskomaan tällaiseen käänteeseen, joka saattaisi olla heidän kaikkien pelastuksena.
“He kumpikin vain katosivat yllättäen, kuten itsekin huomasitte, eikä kumpikaan heistä ole ottanut yhteyttä ja antamani kännykät oli jätetty heidän asuntoonsa. Aluksi kuvittelin, että he ovat lähteneet katsomaan Androa vastoin käskyäni, mutta Kobessakaan heistä ei ole kuultu pihaustakaan vieläkään eikä Andron luona ole käynyt vierailijoita”, pantterimainen selitti muille vilkaisten myös sohvalla istuvia henkivartijoitaan, kuin olisi varmistanut näidenkin kuuntelevan.
Tietenkin kaksikko kuunteli ja murehti samaan aikaan hajonnutta astiaa.

“Etkö sinäkään ole kuullut Reitasta mitään, Seth?” mustasilmäinen kääntyi katsomaan kalpeinta.
“En ole, Asagi-sama”, kirjanpitäjä ravisti päätään laskien katseensa lattialle.
“Olen yrittänyt soittaa hänen vanhaan kännykkäänsä, mutta Reita on sulkenut sen tai sitten virta on loppunut. Olen vain huolissani siitä, miksei hän soita minulle ja kerro, mitä on tapahtunut.”
“Siihenkin voi olla hyvin yksinkertainen selitys…”, yakuza sanoi matalan uhkaavasti.
“Asagi, sulje suusi”, toimitusjohtaja komensi arvaten hyvin, mitä toinen mietti, koska se sama oli käynyt hänenkin mielessään.
“Et voi nyt kuvitella kaikkialle petturuutta!”
“En edes sanonut vielä mitään!” kolmikon pisin kivahti loukkaantuneena, mutta sitten mustat silmät kapenivat pieniksi viiruiksi.
“Mutta se kävi sinunkin mielessäsi. Sinäkin uskot, että Reita ja Yoshiki voivat olla pettäneet meitä kaiken aikaan.”
“Se ei ole mahdollista!” avustaja huudahti, mutta vaikeni rikollisjärjestön johtajan nostaessa päättäväisesti kätensä ilmaan käskien kaikkia pysymään hiljaa.
“Miksi Reitasta ja Yoshikista ei ole kuulunut yhtään mitään? Mikseivät he ole varoittaneet meitä Exo-chikan suunnitelmista?” mustatukkainen antoi katseensa käydä läpi ensin entisen rakkaansa, sitten nuorimman.
“Voi olla, etteivät he itsekään ole tienneet, mitä Exo-chika on suunnitellut”, Hide-zou ehdotti nojaten kevyesti työpöytäänsä.
“Ehkä heidät on pidetty pimennossa.”

“Hide-zou, sinä tiedät itsekin, ettei se ole mahdollista”, Asagi huomautti.
“He ovat urkkijoita, heidän täytyy olla tuollaisista asioista tietoisia. Urkkijoiden on pakko tietää johtajiensa suunnitelmista, jotta voivat saada lisää tietoa.”
“En minä tarkoittanut sitä tuolla tavalla”, liikemies väitti vastaan.
“Entä jos Exo-chika epäilee – tai pahimmassa tapauksessa on saanut tietää kahden miehensä puolen vaihtamisesta? Tiedät hyvin, mitä silloin on mahdollisesti tapahtunut”, synkät kasvot kertoivat kyllä selkeästi muille, mitä mies epäili tapahtuneen.
“Ei”, Seth kuiskasi tahtomatta uskoa kuulemaansa.
“Seth, se voi hyvinkin olla mahdollista”, teräväpiirteinen joutui kertomaan rakkaalleen ikävän totuuden, jonka olisi muussa tilanteessa jättänyt sanomatta.
“Se ainakin selittäisi sen, miksei Reitasta ja Yoshikista ole kuulunut mitään eikä heitä ole nähty Gratterissakaan lainkaan tänä aikana.”
“Entä jos he ovat vain joutuneet lähtemään jonnekin eikä Exo-chikallakaan olisi näiden asioiden kanssa mitään tekemistä?” kirjanpitäjä yritti vielä keksiä jotain.
“Minä en voi uskoa, että Reitalle ja Yoshikille olisi tapahtunut mitään, enkä myöskään sitä, että Exo-chikalla olisi jotain tekemistä hyökkäysten takana! Reita olisi kertonut meille!”

“En tiedä, pitäisikö minun ihailla vai haukkua tuollaista optimistisuutta”, rikollisjärjestön johtaja pisti kuivasti väliin.
“No, sinulla on arveluttava teoria Exo-chikasta, mutta jäljellä on vielä kaksi muuta: Klaha ja Shinya.”
“Asagi on valitettavasti oikeassa”, ruskeankellertäväsilmäinen joutui myöntämään omaksi harmikseen.
“He kaksi eivät voi toimia ilman enemmistöä eli Exo-chikaa.”
“Entä jos olemme menneet täysin väärille urille?” varas yritti vielä selittää omia mietteitään.
“Shinya ei ehkä olekaan pettänyt meitä, vaikka Klaha ja Exo-chika olisivat yrittäneetkin suostutella. Exo-chikalla ei välttämättä ole mitään tekemistä hyökkäysten kanssa, koska Reita olisi kertonut ja… ja minusta tuntuu, ettei Klahakaan ole tämän takana…”
“Mikä saa sinut sellaista epäilemään?” toimitusjohtaja kurtisti kysyvästi kulmiaan.
“Klaha on kaikista varmimmin kaiken takana – se Kioton paskiainen!” pantterimainen puristi kätensä murahtaen nyrkkiin.
“Ettekö muista Osakan 60-vuotisjuhlan naamiaisia? Ettekö muista, mitä Mana sai silloin kuulla?” varas katsoi muita saaden vastaukseksi vain päänravistuksia.
“Hizakihan kertoi, että Shinya oli palkannut hänet ja Selian vakoilemaan Exo-chikaa ja Klahaa”, nuorin aloitti selostuksensa.
“Mikäli Exo-chikalla olisi jotain tekemistä ongelmiemme kanssa, olisimme kuulleet niistä Reitalta tai sitten Selialta, koska tämä olisi varmasti varoittanut Manaa tulevasta. Hizaki taas toimii Klahan vahtikoirana ja kyllä hänkin varmasti kertoisi veljelleen, jos jokin uhkaisi meitä. Eikä Shinya varmasti toimisi yksin enkä usko hänen edes aikovan missään vaiheessa pettää meitä.”
“Tuossa on kyllä perää, vai mitä mieltä sinä olet, Asagi?” ruskeahiuksinen katsoi hiukan helpottuneempana parasta ystäväänsä.
“Ei tuo nyt niin kaukaa haettua ole, koska Seth on oikeassa. Hizaki ja Selia olisivat varmasti kertoneet meille tietämänsä Manan takia.”

“Paitsi sillä erotuksella, että Hizaki vihaa minua ilmeisesti yli kaiken ja saattaisi jättää jotain tuollaista siinä toivossa, että heittäisin henkeni ja Mana palaisi hänen luokseen. Voi myös olla, ettei ole voinut vain varoittaa, koska tilanne on ollut vaarallinen ja voisi silloin paljastua”, Asagi joutui valitettavasti ilmoittamaan.
“No, Seth, kuka sitten kimppuuni on hyökännyt, jos se ei ole Kuro Kage? Kuka on tämän kaiken takana?” mustat silmät katsoivat vaativasti Sethiä, joka nielaisi hiljaa.
“Sapporon Gara?” nuorukainen ehdotti epävarmasti.
“Hänhän on voimistunut.”
“Ja saanut lisää miehiä”, K:n ääni sohvalta sai muut katsomaan henkivartijoita.
“En pitäisi lainkaan mahdottomana enää tässä vaiheessa”, Hide-zou myöntyi.
“Hänhän on saattanut toimia yksin. Voihan olla, että Klaha olisi vihjaillut, että Gara voisi päästä sinun tilallesi ja nyt hän yrittää osoittaa kyvykkyytensä.”
“Asiassa on yhä se mutka, ettei hän uskaltaisi tehdä sitä, ilman kunnollista Kuro Kagen tukea”, mafiapomo oli epäuskoinen.
“Siinäkin tapauksessa Kuro Kage on pettänyt meidät.”
“Sitten meidän on tehtävä jotain ja pian”, kakkosmies huokaisi raskaasti katsoen onnettomana rakastaan.
Jos he lähtisivät tälle tielle, se tarkoittaisi sotaa eikä paluuta olisi enää entiseen. Heidän kaikkien henki olisi vaarassa, erityisesti puna-mustahiuksisen, vaikka voimakasleukainen olisikin valmis tekemään mitä tahansa, että voisi suojella kultaansa. Tälle ei saisi käydä koskaan mitään.
“Lähetämmekö Hyden Exo-chikan perään vai toimimmeko muuten?” toimitusjohtaja kääntyi entisen rakkaansa puoleen.
Tällähän oli kuitenkin suurin päätösvalta.

Asagi avasi suunsa, mutta ei sanonut mitään. Hän tiesi, mitä sodanjulistus tulisi tarkoittamaan. Loppujen lopuksi he varmasti tulisivat kaatumaan, mutta niin he tulisivat muutenkin, elleivät tekisi mitään. Ajatus mafiasodasta tuntui hirvittävältä. Kuinka monta ystävää ja rakasta mies voisi menettää päätöksellään? Enemmän vai vähemmän, kuin pelkällä puolustautumisella? Mitä vaihtoehtoja edes olisi?
Toimitusjohtajan työhuoneessa kuului kaikkien hämmästykseksi, kesken yakuzan pohdinnan, kännykänkin ääneksi kummallisen matala, synkkä sinfonia. Pukumiehet hätkähtivät odottamatonta ääntä ja henkivartijatkin nousivat seisomaan. Pitkä kaksikko ei ollut aivan varma, mistä se johtui, mutta heidän niskakarvansa nousivat pystyyn tuosta kappaleesta. Oliko heille tulossa vielä lisää huonoja uutisia? Olisiko joku jälleen kuollut? Olisiko Andro tai Hiroki menehtynyt sairasvuoteeseen?

Mustatukkainen vei kätensä taskuunsa ja otti esille tärisevän, soivan kännykkänsä napsauttaen luukun auki. Hän katsoi soittajan nimeä hätkähtäen hämmentyneenä, jopa säikähtäneenä. Mustat silmät katsoivat suurina hohtavaa ruutua, jossa luki erään kollegansa nimi: Terachi Shinya.

Siinä paha, missä mainitaan. Kiukku syttyi miljonäärin sydämeen hänen miettiessä tuota miestä. Tokion herra oli ainoa yakuza, johon pantterimainen oli koskaan uskonut voivansa luottaa. He kaksi olivat aina vetäneet yhtä köyttä, vaikkakin toinen olikin kääntänyt hänelle selkänsä viimeisimmässä kokouksessa ja yrittänyt pakottaa nuorempaansa ottamaan yhteyttä Nagoyaan äitiinsä avuntoivossa. Oli juuri tuon paskiaisen syytä, että Andro ja Hiroki makasivat Kobessa sairaalassa kuoleman rajoilla. Shinya oli syyllinen muiden kanssa siitä, että Hikon kädet olivat palaneet ja he olivat Isshin kanssa melkein kuolleet. Juuri tuon ja muiden paskiaisten takia Vivian Slaughter ja muita miehiä oli kuollut!
”Mitä haluat, Shinya!?” Asagi vei puhelimen korvaansa katsoen silmät liekehtien kaukaisuuteen.
“Mitä vielä haluat, saatanan petturi!”
“Mitä helvettiä sinä oikein teet, Asagi!?” vastaukseksi tuli yllättäen aivan yhtä vihaista karjuntaa, että jopa Seth ja Hide-zou kuulivat sen puhumattakaan henkivartijoista.
“Minäkö?! Sitä minun pitäisi kysyä sinulta!” Osakan herra karjaisi näyttämättä sisältään paistavaa hämmennystä, kun kuuli varmaan elämänsä ensimmäisen kerran Shinyan huutavan.
Mustatukkainen ei ollut koskaan uskonut, että voisi kuulla kollegansa niin vihaisena. Ääni hajosi huudon aikana ja sanat tuntuivat olevan täynnä myrkkyä. Puheesta saattoi kuulla selvän vihan, puhtaan raivon ja eniten suuren halun kyetä tappamaan. Kuulemansa tuoma hämmennys esti miestä jopa hetken aikaa kuulemasta muutamaa tuuttausta puhelimestaan, kuin joku muukin yrittäisi tavoitella häntä.
“Sinä olet sitten kääntynyt minua vastaan Klahan ja Exo-chikan apuna!”
“Tiesin, ettei niihin kahteen ollut luottamista, mutta sinä!?” toinen ei edes tuntunut kuulevan äskeisiä sanoja.
“Minä luotin sinuun ja sinä petit minut!”

“Minunhan pitäisi noita sanoja karjua sinulle, saasta!” pantterimainen sähähti kuulematta vieläkään muutaman kerran uudestaan toistuvia tuuttauksia, jotka olivat tauonneet vain hetkeksi.
Nyt ne kuitenkin loppuivat kokonaan riitelyn jatkuessa ilman häiriötä.
“Minun olisi pitänyt osata arvata tämä aikaa sitten! Sinähän lähetit miehesi minun rakastajani kimppuun! Olihan se vain ajan kysymys, ennen kuin hyökkäät uudelleen ja tapat miehiäni!”
“Paraskin puhuja, minä en missään vaiheessa halunnut satuttaa Manaa!” Shinya huusi takaisin kihisten kiukusta niiskauttaen perään kummallisesti.
“Minä en ole koskaan aikonut satuttaa häntä tai Hide-zouta, ja silti sinä menet ja yrität tappaa miehen, joka ei ole tehnyt sinulle yhtään mitään pahaa!”
“Ja mistähän sinä puhut, paskiainen!?” yakuza puristi kännykkäänsä sormet valkoisina.
Tämä keskustelu oli aivan turha, täysin hyödytön. Kaiken lisäksi nyt vielä Hide-zounkin kännykkä alkoi soida kiivaasti, vaikkei mafiapomo siitä seikasta erityisemmin jaksanut välittää. Sehän oli toimitusjohtajan puhelu ja varmaan jotain turhaa liikeasiaa. Sen seikan kakkosmieskin tiesi, koska otti kännykkänsä esiin ja vastasi siihen ystävänsä jatkaessa riitaisaa puhelua.
“Onko tuo jotain kummallista käänteispsykologiaa!?”
“Sinä melkein tapoit Dien!” täysin odottamaton huudahdus sai mustasilmäisen säpsähtämään yllättyneenä.

Rikollisjärjestön johtajasta tuntui hetken aikaa, että oli kuullut väärin.
“Anteeksi mitä?” Asagi kurtisti kulmiaan.
“Aivan kuin et tietäisi!” Shinya huusi selvästi shokissa.
“Lakkaa esittämästä viatonta! Sinä lähetit miehesi ampumaan Dietä ja hän melkein kuoli sinun takiasi!”
“Minä en ole lähettänyt miehiäni lähellekään Tokiota, eli älä syytä minua asiasta, jota en ole tehnyt!” mustatukkainen huusi puhelimeen äänensä alkaessa uupua jatkuvasta huutamisesta.
“Sinä taas olet tappanut minun miehiäni ja tuhonnut vielä omaisuuttani!”
“Älä vaihda puheenaihetta omiin satuiluihisi!” vaaleanruskeahiuksinen kivahti.
“Satuiluihini?” tuota sanaa miljonääri oli kuullut elämässään aivan liian monta kertaa ja se sai hänen sappensa kiehumaan.
“Kuules, sinä -”

“Asagi!” vierestä kuuluva karjaisu vaiensi rikollisjärjestön johtajan ja jotenkin ihmeellisesti myös soittajan.
“Tämä puhelu on sinulle”, Hide-zou sanoi ojentaessaan matkapuhelimensa entiselle rakkaalleen.
Kakkosmiehen kasvot olivat valkoisenharmaat, kuin tämä olisi upotettu vanhentuneisiin jauhoihin. Mies jopa näytti vanhentuneen useimmilla vuosilla ja täyteläiset huulet purtiin tiukasti yhteen tämän täristessä hiukan.
“Se on Reita”, toimitusjohtaja jatkoi käheästi pelokkaan Sethin tullessa viereensä katsoen kysyvästi rakastaan.
“Ja minä lupaan sinulle, että se on tärkeää – hyvin tärkeää.”
“Parasta olisikin olla”, Osakan herra murahti matalasti ottaessaan tarjotun kännykän kääntyen sitten oman puhelunsa puoleen.
“Pieni hetki, Shinya. Jatkamme riemukasta keskusteluamme aivan pian.”
“Uskallakin, Asagi, ja minä -” vanhempi aloitti, mutta huutava ääni vaimeni, kun mustatukkainen painoi luurin rintakehäänsä vasten kuulematta sadatteluja.
Elegantisti, sitä itse huomaamatta, mustasilmäinen nosti parhaan ystävänsä puhelimen korvalleen kasvojen synkistyessä vaistomaisesti tuntemiensa epäilyjen takia.
“Hei Reita, kakista asiasi ulos saman tien, koska minulla ei ole nyt aikaa joutavuuksiin! Sen on parasta todellakin olla tärkeää!” mies käski terävästi voimatta peittää äänessään kaikuvaa inhoaan.
“Exo-chikaa on ammuttu!” kuului hengästynyt, kauhistunut huudahdus.

Kaikki tuntui pysähtyvän Asagin ympärillä. Korvat eivät kuulleet mitään eivätkä silmät nähneet. Tuntui, kuin pieni lause olisi laukaissut äänettömyyden pommin heidän keskellään eikä mikään enää päässyt kuuluville. Eivät edes Hide-zoun sanat, kun tämä selitti hiljaa kuulemaansa Sethille, Közille ja K:lle näiden kaikkien näyttäessä siltä, etteivät uskoneet kuulemaansa. Eihän yakuzakaan sitä voinut uskoa.
“Sano uudelleen, Reita”, pantterimainen henkäisi viimein näyttäen kivettyneen kakkosmiehensä työhuoneeseen.
“Mistä oikein puhut ja mitä on tapahtunut?”
“Exo-chikaa on ammuttu! Hän on nyt Yokohaman johtavassa sairaalassa!” urkkija huudahti huohottaen hiukan ilmeisesti hämmennyksestä ja pelosta.
“Hiroaki komensi minut ja Yoshikin kolme päivää sitten takaisin Yokohamaan muiden miestemme kanssa emmekä ole siksi ehtineet pitämään yhteyttä. Hän kertoi, että Exo-chikaa oli ammuttu sinä samana päivänä ja Kami kuoli, mutta Rai haavoittui vain. Nyt mafia on Hiroakin komennuksessa, kunnes Exo-chika toipuu!”
“Onko mitään muuta tietoa?” miljonääri alkoi saada pientä tuntemusta, mitä saisi kuulla eikä se helpottanut miehen oloa yhtään.
“Tavallaan”, baarimikko henkäisi kiivaasti.
“Hyökkääjästä ei ole mitään tietoa ja Hiroaki epäilee sinun tai Klahan olevan tähän syyllinen!”

Mustasilmäinen ei sanonut mitään, vaan nielaisi hiljaa. Oliko hän muka lähettänyt Hyden tappamaan Exo-chikan? Ei ainakaan omasta mielestään. Oliko mafiapomo toiminut unissaan vai oliko salamurhaaja ottanut ohjat omiin käsiinsä? Ei, kumpikaan ei ollut mahdollista, koska sellaisia tekoja mustatukkainen ei tekisi, ennen kuin olisi neuvotellut ensin kakkosmiehensä kanssa ja he olivat keskustelleet asiasta ensimmäisen kerran vasta tänään. Hydekään ei lähtenyt minnekään murhaustehtävälle ilman suoraa käskyä. Exo-chikaa oli ammuttu ja nyt tämä makasi sairaalassa. Kami oli kuollut suojellessaan ilmeisesti emäntäänsä ja Rai oli haavoittunut siinä rytäkässä. Pantterimaisen omia miehiä oli kuollut, haavoittunut ja yökerhokin oli poltettu maan tasalle. Sen lisäksi Shinya soitti ja puhui jotain Dien murhayrityksestä…

“Kiitos”, Asagi sanoi monotonisesti ja ojensi sitten puhelimen oikealle omistajalle Hide-zoun ottaessa sen vastaan.
Osakan valtias oli kuin unessa, kun hän viimein nosti oman puhelimensa korvalleen kuullen uupunutta puuskutusta.
“Shinya”, hän aloitti hitaasti.
“Sanoitko sinä, että Die oli yritetty tappaa?”
“Älä viitsi jatkaa tuota teeskentelyä!” Shinya huusi turhautuneena.
“Sinä lähetit eilen aamulla miehesi Dien kimppuunsa ja nyt hän makaa sairaalassa kriittisessä tilassa!”
Tilanne kirkastui entisestään pantterimaiselle. Äsken tullut epäilys sai vahvistuksen, vaikkei Tokion herra sitä itse ehkä tajunnut. Ensin hän, sitten Exo-chika ja sitten Shinya. Seuraavana olisi…
“Shinya!” nuorempi huudahti säikähtäneenä.
“Soita välittömästi Klahalle!”
“Mitä helvettiä sinä touhotat!? Meillä on asiat vielä selvittämättä!” vaaleampi kivahti raivoissaan.
“Turpa kiinni, Shinya, ja kuuntele!” mafiapomo jyrähti.
“Minä en ole hyökännyt Dien kimppuun! Soita heti Klahalle, koska tämä ei ole hyökkäys pelkästään sinua tai minua vastaan!”
“Mitä sinä tarkoitat?” Shinya kysyi selvästi ymmällään, mutta ymmärsi ilmeisesti toisen puheesta, että keskustelutoverinsa oli vakavissaan ja puhui totta.
“Kuro Kagen kimppuun on hyökätty uudelleen!” Asagi huudahti tajuten äänen sanoessaan tilanteen vielä paremmin.
“Meidän kimppuun on käyty! Ensin minun, sitten Exo-chikan ja nyt sinun! Soita heti Klahalle! Hän voi olla juuri nyt kuollut meidän tässä kirotessamme!”

Notes:

Selityksiä:

* Viime luvussahan puhuin tummista sadepilvistä ja tässä vaiheessa oli alkanut sataa
* Punapää on Közi, punahiuksinen Omi ja Hiko taas on punatukkainen (miksi minulla on tarinassa niin monta punapäätä ja vielä samassa paikassa?)
* En sinänsä ole hirveämmin ajatellut ihmisten ikiä tässä asiassa, mutta olen kuitenkin ajatellut, että Hiko nyt olisi Asagia, Manaa Omia, Köziä ja K:ta nuorempi, että Hiko on tässä tapauksessa porukan nuorin
* Lasipullot ja muut samasta aineesta tehdyt asiat voivat räjähtää tulipalossa riittävässä kuumuudesta ja paineesta
* Nitroglyseroli on väritön, räjähdysherkkä aine, joka tunnetaan puhekielessä nitrona. Se räjähtää jo melko herkästä iskusta ja äkillisestä lämmönnoususta (mitä kumpaakin esiintyi tulipalossa)
* Miksi niin paljon ampumista? Koska nykyään yhä useampi ihminen kuolee luotiin ja aseella pystyy helpommin tappamaan usean kerrallaan ja samalla mm. selviämään edes jotenkin henkivartijoista

Chapter 53: Akilleen kantapää

Shinya soitti liian myöhään Klahalle. Tämän kimppuun oli jo hyökätty ja Kioton herra oli kokenut mafiansa kanssa kovan iskun. Mieheen itseen ei ollut sattunut eikä tämän kimppuun ollut varsinaisesti käyty. Siitä huolimatta hyökkäys oli tuntunut tässä, ja niin se tuntui myös muissa Kuro Kagen jäsenissä ja koko alamaailmassa.
Kirito oli kuollut.

Kukaan ei ollut ainakaan Asagin mafiassa osannut odottaa sitä tietoa, koska kaikki tiesivät Kiriton olleen Klahan paras salamurhaaja. Parhaiten tämän taidoista olivat tietoisia kaikki muut salamurhaajat – erityisesti Hyde, joka oli joutunut lähes jatkuvasti kilpailemaan vihollismiehen kanssa heidän johtajiensa käskystä. Olivathan Osaka ja Kioto olleet usein napit vastakkain ja yrittäneet päihittää toinen toisensa milloin milläkin tavalla ja hyvin usein varustelussa ja miesten taidoissa. Nyt ainakin kahden salamurhaajan välinen kilpailu oli loppunut. Muu mafioiden välinen mittelö taas lykkääntyi suurempien ongelmien takia.

Asagi ja Hide-zou ottivat nopeasti yhteyttä niin Klahaan kuin Hiroakiin, ja ainakin osittain helpottunut Shinya auttoi parhaansa mukaan selvittämään kaikkien mafiaan kohdistuneet ongelmat. Asioiden pöydälle nostaminen ei tosiaankaan ollut kivuton tapahtuma, kun jokainen joutui kohtamaan edestään löytämänsä haasteet.
Ensinnäkin Klaha oli menettänyt parhaimman salamurhaajansa, josta Kioton herra oli pitänyt – harvinaista kyllä, kuten Asagi vastasi, vaikkei häneltä edes kysytty asiasta. Sen lisäksi muutama muukin mies oli menettänyt henkensä, mutta nämä olivat varsin vähäpätöisiä. Yhteensä, mitä Kuro Kagen vanhin jäsen suostui muille paljastamaan, kuolleita mafiasta oli 11 ja heidän lisäkseen kaksi Klahan läheistä palvelijatarta, kun nämä olivat olleet ostamassa ruokatarvikkeita johtajalleen. Mies oli ehtinyt menettämään vähän alaisiaan, kuten Shinya totesi. Siitä hyvästä entisen pääkaupungin herra sitten karjaisi, että Kirito vastasi ainakin kahtakymmentä tokiolaista tai osakalaista mafiamiestä.

Shinyan miestappiot olivat vähäisemmät, mutta sitäkin arvokkaammat. Die oli vielä elossa, mutta kuten vaaleanruskeahiuksinen uskalsi kertoa, tähän oli osunut pahasti ja sen lisäksi punkkari oli kaatuessaan lyönyt pahasti päänsä. Lääkärit eivät osanneet vielä arvioida vammoja, koska punapää ei ollut herännyt tajuttomuudestaan, mutta ainakin tämä oli vielä hengissä, vaikka huonossa kunnossa. Dien mukana oli ollut kahdeksan hyvää miestä, jotka olivat olleet uskollisia alaisia ja jopa jossain määrin hyviä ystäviä. Näistä mafiamiehistä seitsemän oli kuollut ja kahdeksas haavoittunut, vaikkei kovin vakavasti. Valitettavasti saattaisi vielä olla, että Tokion valtiaan miestappiot kasvaisivat huomattavasti tai pahimmalla tavalla, jos tämän kakkosmies kuolisi, mitä Shinya luonnollisesti pelkäsi eniten.

Exo-chikan mafia oli kokenut kaikista vähiten miestappiota, mutta ei tätäkään voinut pitää onnekkaana. Olihan naisparkaa itseään ammuttu, ja nyt tämä makasi tiedottomassa tilassa Yokohaman suurimmassa sairaalassa. Sen lisäksi Kami oli kuollut, kun mies oli yrittänyt suojella haavoittunutta johtajaansa. Raikin oli loukkaantunut siinä rytäkässä, mutta tältä oli murtunut vain solisluu, kun henkivartija oli väistänyt epätoivoisesti luotia raahaten kahta muuta mukanaan turvaan. Olivathan muutamat luodit haavoittaneetkin miestä, mutta ne olivat vain kevyitä pintaraapaisuja. Siihen olivatkin sitten tappiot jääneet, yhteen kuolleeseen Hindu kushissa ei kovin pitkälle koulutettuun mieheen, loukkaantuneeseen henkivartijaan ja pahasti haavoittuneeseen yakuzaan. Juuri jälkimmäisen seikan takia vaaraa ei voinut vähätellä tai sanoa, ettei Yokohama ollut kokenut minkäänlaisia iskuja. Sen Hiroakikin muistutti itselleen panostaessaan johtajansa suojeluun sairaalassa.

Osaka taas oli kokenut ehdottomasti suurimmat iskut. Miehiä oli kuollut aivan liikaa, ettei Asagi suostunut edes ottamaan selville, kuinka moni oli oikeastaan kuollut. Hän suostui ainoastaan kertomaan kollegoilleen kahden miehensä menettäneen melkein kokonaan silloisen ryhmänsä ja näiden kahden johtajan taas haavoittuneen pahasti. Zukotsun tilannetta pantterimainen ei kuitenkaan voinut mitenkään salailla, lukivathan asiat lehdissä ja vielä näkyivät televisiossa. Jengiläisistäänkin mustasilmäinen puhui hiukan vastentahtoisesti kuten muistakin asioistaan, että Hide-zoun oli pakko selostaa liittolaisilleen tilanne tarkemmin ja mainita jopa nimiä.
Yksi asia oli kuitenkin heille kaikille selvä: Kuro Kagen kimppuun oli hyökätty uudelleen ja aikaisempaa voimallisimmin, huomattavasti järjestelmällisemmin.

Valitettavasti kenelläkään heistä ei ollut tietoa siitä, kuka oli hyökännyt ja miksi. Nopeasti puhelinkokouksessa pohdinnat päätyivät siihen, että syy hyökkäyksiin johtui halusta kaataa Kuro Kagen jäsenet ja asettaa tilalle toiset eli hyökkääjä ja tämän mahdolliset liittolaiset. He tosin joutuivat pohtimaan sitä vaihtoehtoa, että hyökkääjä saattoi haluta myös kaataa koko järjestelmän ja viedä mafiat taas vuosien takaiseen kaaokseen, jossa oli joutunut jatkuvasti pelkäämään selän takaa iskeytyvää tantoa. Enempää nelikko ei kuitenkaan voinut jäädä miettimään asioita, vaan he sopivat puhuvansa hyökkäyksistä uudemman kerran kymmenen päivän päästä videokokouksessa. Heillä kaikilla oli omat tehtävänsä, mutta kunnollinen tapaamisen tapainen oli sovittava liittolaisten kesken, ennen kuin se saattoivat palata omiin puuhiinsa. Hiroakin oli pidettävä huoli siitä, ettei Exo-chika joutuisi enempää vaaraan. Mies ei nimittäin todellakaan halunnut mustanlesken tilalle yakuzaksi, mutta tiesi monia, jotka olivat halukkaita ottamaan Yokohaman alamaailman johtoonsa. Lisäksi kakkosmiehen oli järjestävä puolustusta parempaan kuntoon. Shinyalla oli samanlaisia tehtäviä kuin Hiroakilla vaikka toisenlaisia. Tokion herra halusi varmistaa rakkaansa turvallisuuden, mutta samalla puolustusta oli vahvistettava ja mafiaa informoitava. Liittouman vaalein mies aikoi ryhtyä jopa itse tutkimaan tapahtumia, ja selvittää lisää hyökkääjästä. Tämä toimi aivan kuten Asagikin, joka tosin jätti hyökkääjän henkilöllisyyden selvittämisen ja tutkimustyön enemmän Tatsuroun neron aivoille ja Tsunehitolle poliisien tietokannan takia.

Klahan suunta oli kuitenkin huomattavasti erilaisempi kuin muiden Kuro Kagen jäsenten. Kioton herralta ei ollut kuollut tai haavoittunut samalla tavalla tärkeitä ihmisiä, toisin kuin kolmelta muulta yakuzalta, ettei tämän tarvinnut miettiä hautajaisia tai loukkaantuneiden turvallisuutta. Kirito oli kuollut, ja jos tämä oli todellakin ollut tärkeä johtajalleen, ei mies suostunut näyttämään sitä muulla tavalla kuin huutamisella ja aggressiivisella hyökkäyksellä.
“Minä en aio jäädä odottamaan sitä, milloin se paskiainen aikoo iskeä minuun!” liittouman vanhin oli huutanut puhelimessa kaikille muille.
“Minä en jää tähän vain voivottelemaan ja kasaamaan miehiä kokoon turvallisuustietojen takia! Menetän henkeni sitä ennen!”
“Mitä sinä sitten aiot tehdä?!” Asagi oli ärjäissyt takaisin.
“Menet piiloon helvetin temppeliin pirun munkkien kaapujen alle!?”
“En, vaan etsin sen saastan ja tapan hänet!” Klaha oli karjunut takaisin ja lyönyt luurin korvaan.
Kiotossa alkoikin hirvittävä vihollisten kitkeminen eikä armoa tunnettu. Muut yakuzat, jotka eivät tienneet lainkaan, mistä oli kyse, esittivät vastalauseita, mutta Kuro Kage osoitti liittoumansa mahtavuuden ja esti suurempien kahakoiden sekä vastarinnan syntymisen. Jalkoihin jäävät konnat yrittävät tohinalla paeta, mikä oli varsin kannattava ajatus, vaikkei kaikkien kohdalla toiminutkaan.

Osakassa taas toimittiin kolmen muun mafian väliltä. Etsintöjä hyökkääjästä jatkettiin huomattavasti tiiviimmin kuin Tokion yakuzan tai Hiroakin puolelta, ja miehet keräsivät puolustustaan paremmin kasaan verrattuna Klahaan, joka yritti vain metsästää vihollistaan ja tappoi syyttömiäkin ihmisiä. Säännöt teroitettiin vielä terävämmin ihmisten mieliin ja Asagi itse kävi Hide-zoun kanssa muutamassa tukikohdassa painottamassa tilanteen vaarallisuutta. Aseenkannosta muistutettiin, yksin liikkuminen kiellettiin ja turhan rähinän haastaminen tuomittiin ankarasti. Merkityksettömät tappelut oli jätettävä pois, koska voimia tarvittiin tärkeämpiin asioihin.

Urkkijat joutuivat vielä suuremman paineen alle kuin aikaisemmin ja monien oli pakko ottaa hyvin epämääräisiin tuttuihinsa yhteyttä ja kysellä huhuista hiljaa kuiskittujen totuuksien lisäksi. Kenellekään ei suotu kovinkaan suurta lepoa, vaan jokainen joutui pysymään varpaillaan ja vastaamaan puheluihin. Yksi tosin ei vastannut kaikkiin saamiinsa puheluihin.
Asagi sai nimittäin pian huomata, että äitinsä suorastaan pommitti häntä soitoilla ja sähköpostiviesteillä, joista jälkimmäisiä yakuza ei vaivautunut lukemaan. Mies tietenkin osoitti vielä enemmän olevansa huono poika, koska ei vastannut soittoihin tai edes soittanut takaisin. Hän halusi itse selvitä vaikeuksistaan. Koko elämänsä ajan pantterimainen oli elänyt äitinsä ja isänsä varjossa, kaivannut aina näiden hyväksyntää ja rakkautta – erityisesti Sayurilta Yoshikin kuoleman jälkeen. Vaikka nainen oli viimein näyttänyt hyväksyvänsä poikansa sellaisena, kuin hän oli, pelkäsi mustatukkainen tätä yhä monien vuosien takia, vaikka syyt olivatkin huomattavasti erilaisemmat kuin omilla mafiamiehillään. Taustalla kuitenkin pyöri halu näyttää muulle maailmalle, Sayurille ja eniten itselleen, että pystyisi voittamaan vaikeudet ilman äitinsä apua. Siksi Nagoyan väelle ei kerrottu, mitä Kuro Kagessa ja Osakassa tapahtui. Luultavasti alamaailman legenda kuitenkin kuuli joistakin tapahtumista rikollisten juorukerhojen ansiosta, vaikka ensitöikseen Kuro Kage pyrki katkaisemaan juoruilijoiden kielet nopeasti. Ei ollut viisasta näyttää vihollisille eikä muille yakuzoille heidän ahdinkoaan.

Puolustusta kasattiin tiukemmin yhteen ja Ruizalle riitti töitä miehineen, kun heidän piti varustaa kaikki riittävän monella aseella ja luotirasialla. Vanhat ja jollain tapaa vahingoittuneet aseet korjattiin ennätysajassa, ja useat miehet alkoivat kantaa mukanaan linkkuveitsiä ja muutakin, joilla saattaisivat tarpeen vaatiessa panna hyökkääjälle hanttiin edes hetken aikaa, jos ei ollut mahdollisuutta tarttua pistoolinkahvaan.
Kaikeksi onneksi Asagi saattoi miehineen huokaista hiukan syvempään, kun saivat nauttia kolme päivää hiljaiselosta. Reita oli kertonut, että Yokohamassa oli hyökätty uudelleen hyvin nopeasti ja lisää miehiä oli kuollut, mikä takasi ainakin jonkin aikaa rauhan Osakassa. Nenärättinen oli myös kertonut, että he joutuisivat olemaan vielä jonkin aikaa mustanlesken rinnalla, mutta pääsisivät toivon mukaan pian Yoshikin kanssa takaisin Osakaan, kunhan Hiroaki ymmärtäisi heidän olevan enemmän hyödyksi, kun saattoivat urkkija ammattinsa tapaan.

Kolme päivää oli kulunut Klahan, Shinyan, Asagin ja Hiroakin puhelinkokouksesta ja koko sen ajan mustatukkainen sai miehineen olla suhteellisen rauhassa. Tietäen, etteivät he saaneet kauaa nauttia tästä hetkestä, yakuza oli kutsunut osan miehistään luokseen Burutendoulle suunnittelemaan jatkosta. Asagi istui sinisellä sohvallaan Manan istuessa sulhasensa vieressä mustassa samettileningissä ja he katsoivat vakavina olohuoneen pöytää. Missi makasi tyytyväisenä mustahiuksisen sylissä nauttien rapsutuksista ja tutkaili tarkoilla silmillään lattialla matalan pöydän toisella puolella istuvia pukumiehiä. Hide-zou istui kevyessä risti-istunnassa, mitä nyt kykeni taipumaan jäykkien housujensa kanssa, katsoen pöytää, kuin ei olisikaan nähnyt huonekalua. Seth istui rakkaansa kainalon turvassa ja lämmössä katsellen vakavana muiden esimerkkiä noudattaen samaa kohdetta. Yoru oli loikannut vaatimaan puna-mustahiuksiselta rapsutuksia, mikä ainakin oli säästänyt erään koiran kuolaa pelkäävän herran hermoja. Tatsurou istui nojatuolissa pidellen sylissään erilaisia papereita. Silmälasit olivat valuneet hiukan nenänvartta pitkin ja tummat silmät katsoivat sankojen yli eteensä miehen huomaamatta lainkaan, että arvokkaat paperinsa olivat putoamassa vähitellen lattialle. Satochi oli vielä äsken aikonut huomauttaa siitä rakkaalleen, mutta ei muistanut sitä enää, kun oli jäänyt nojamaan nojatuolin selkänojan sivustaan. Hartiakkain katseli muiden lailla olohuoneen pöytää, kuin siinä olisi ollut jotain mielenkiintoista. Tavallaan huonekalulla olikin jokin äärimmäisen kiinnostava asia, vaikkei itse esineellä ollutkaan merkitystä heille. Se, mikä kiinnitti heidän kaikkien kuuden huomion, oli mustasta, neliömäisestä laitteesta, jossa oli luuri, kuuluva ääni.
“… Ja näiden kahden päivän ajan, mitä olen nyt täällä Sapporossa istunut ja sietänyt sovinistisikaa eli Garaa ja imitoinut naista, en ole saanut mitään hyödyllistä irti!” puhelimen kaiuttimesta kuului viettelevä, matalan pehmeä ääni, vaikka sanat muuttuivatkin paikoitellen hyvin teräviksi kiukusta.
“Ja nämä kivikallot, suorastaan peikon sukulaiset, vaikuttavat jo typerimmiltä, miltä näyttävät!”

Asagi huokaisi raskaasti ja oikaisi kevyesti violettia, rentoa kauluspaitaansa vajoten sitten syvemmälle pehmeään huonekaluun.
“Et siis usko, että Garalla olisi hyökkäysten kanssa mitään tekemistä, Kaya?” Hide-zou kumartui hiukan lähemmäksi puhelinta.
Liikemies oli jo ehtinyt epäillä huonoista uutisista, ettei heidän ensimmäinen epäiltynsä ollut mitenkään mukana heidän miestensä tappamisessa.
“En ole päässyt vielä kovin syvälle heidän piiriinsä eikä se onnistu näin tiukalla aikataululla”, Kaya henkäisi pienesti.
“Aivan ymmärrettävää, Kaya”, Mana sanoi myötätuntoisesti tuntien hyvin toverillaan olevat vaikeudet.
“Älä kuitenkaan ota liian suuria riskejä, että saisit tietää tarkemmin heidän toimistaan, jos he tietävät edes mitään.”
“En tietenkään, Mana. Kyllä minä vielä muistan Mawashimonan säännöt, vaikken olekaan ollut vuosiin töissä siellä”, soluttautuja vastasi hymyillen, mutta vakavoitui sitten.
“Mieleni tekisi kovasti painaa aseeni piippu Garan silmien väliin ja vaatia häneltä vastauksia…”
“Minun tekisi taas mieli pyytää sinua tekemään niin”, Asagi huokaisi pettyneenä.
“Älä kuitenkaan tee niin, vaan jatka hitaasti etenemistä. En halua menettää enempää miehiä enkä varsinkaan sinua.”
“Kiitos huolenpidostasi, Asagi”, soittaja kuiskasi kiitollisena.
“Miten siellä voidaan?” tämä aloitti hellästi, mutta synkkeni sitten muistaessaan jotain.
“Miten Hiroki, Andro, Hiko ja Isshi voivat?”

Rikollisjärjestön johtaja ei sanonut mitään, vaan käänsi katseensa eteiseen päin. Tämä ei vain kyennyt sanomaan yhtään mitään, kun vain mietti, miten alaisensa – ystävänsä olivat kärsineet takiaan. Se pisti itse kunkin hiljaiseksi, jopa Hide-zoun, joka ei osannut vastata kysymykseen. Toimitusjohtaja jäi väkisinkin miettimään asioita laajemmin yrittäen ennustaa tulevaisuuteen. Satochi ja Tatsurou taas eivät osanneet oikeastaan kertoa mitään, eiväthän he olleet nähneet ketään loukkaantuneista ja heidän vastuullaan oli ollut enimmäkseen saamiensa tietojen analysoiminen, vaikka valitettavasti heidän toiveensa Garan syyllisyydestä osoittautuivat näillä näkymin vääriksi. Entinen soluttautujakin sulki suunsa hätkähtäen pienesti kysymystä ja käänsi katseensa sulhaseensa, mutta tämä ei katsonut takaisin.
“Hiko voi hiukan paremmin”, Seth vastasi siihen, kun huomasi mustahiuksisen vaikenevan surullisena.
“Hänen kätensä ovat edelleen huonossa kunnossa, mutta kasvoissa oleva palovamma näyttää jo nyt hiukan paremmalta. Omi on pysynyt jatkuvasti Hikon rinnalla ja on ollut paikalla, kun eräs psykiatri on käynyt muutaman kerran juttelemassa”, varas vilkaisi viereensä kohdaten ruskeankellertävät silmät, jotka katsoivat takaisin lempeästi.
“Isshi nukkuu enimmäkseen. Hänen kätensä on edelleen pahassa kunnossa ja häntä valmistellaan ihonsiirtoon. Vaikeutena vain on se, että hän tarvitsee paljon siirrettävää kudosta.”
“Entä Hiroki ja Andro? Ovatko he yhä Kobessa?” Sapporossa oleva kysyi suhteellisen nopeasti.
“Ovat”, teräväpiirteinen vastasi siihen ja painoi kalpeinta tiiviimmin kainaloonsa.
“Samoin kuin Atsushi, Jun ja Shou monien muiden miesten kanssa.”
“Ovatko Hiroki ja Andro vieläkin niin huonossa kunnossa, ettei heitä voi siirtää Osakaan?” soluttautuja huokaisi raskaasti.
“Hiroki voi jo paremmin ja Andronkin tila on hiukan parantunut”, Asagi puuttui yllättäen puheeseen ja kääntyi Manan puoleen.
Hellästi pantterimainen tarttui vaatesuunnittelijaa vasemmasta kädestä kiinni puristaen lujasti.
“He ovat tällä hetkellä siinä kunnossa, että heidät voisi tuoda takaisin Osakaan.”
“Miksette sitten -” Kaya aloitti, mutta hänet keskeytettiin.
“En halua ottaa sitä riskiä, että matkan aikana tulisi jotain ongelmia”, yakuza vastasi lujasti silitellen sormillaan arvokasta kihlasormusta.
“Keskustelemme siitä vielä Hide-zoun kanssa, samoin kuin Junin ja Shoun.”
“Ymmärrän”, vakooja vastasi kuuliaisesti eikä miehen äänensävystä voinut päätellä, valehteliko hän.
Ei sillä oikeastaan ollut väliä, päätös oli kuitenkin mafiapomon. Tämä oli heidän kaikkien johtaja ja pienikin sanansa oli suurimmalle osalle alaisista laki. Joskus oli myös parasta, kuten Mawashimonan kouluttamat miehet tiesivät, olla vain hiljaa ja antaa toisen itse toimia tahtomallaan tavalla. Neuvot saattoivat myös välillä osoittautua huonoiksi ja pahimmassa tapauksessa vahingoiksi.
“Jatkan Garan tarkkailua ja ilmoitan teille, jos saan tietää jotain merkittävää”, soittanut puhui tasaisesti osoittaen pienellä äänenmuutoksellaan kunnioitusta.
“Tarkkaile selustaasi jatkuvasti, Kaya”, mustasilmäinen antoi selkeän käskyn.
“Pidä asetta mukanasi ja ammu jokainen, joka uhkaa henkeäsi – jopa Garan.”
“Hyvä on, mutta jos alkuun yritän välttää sellaisia tilanteita”, soluttautuja naurahti hiukan matalasti voimatta kieltää, etteikö tavallaan toivoisi pääsevänsä päästämään ilmat pihalle Sapporon herrasta.
“Voikaa hyvin ja pitäkää huolta toisistanne”, mies sanoi hellästi ja oli sulkemassa puhelimen, mutta palasikin äkkiä takaisin, kuten rahinan kuulijat päättelivät.
“Ja Seth, soita toki minulle, jos Hide-zou uppoutuu kakkosmiehen ja toimitusjohtajan töihinsä ja unohtaa sinut. Tutustuisin sinuun mielelläni paljon lähemmin”, vakooja naurahti vielä matalasti, vihjaavasti.
“Väleistämme voisi tulla varsin… lämpimät”, soittaja myhäili pienesti, kunnes lopetti puhelun naksahduksen saattelemana.

Kaikki katsoivat muutaman kerran tuuttaavaa puhelinta sanomatta sanaakaan, mutta sitten Asagi kohotti katseensa pöydän toisella puolella istuvaan nuorukaiseen Manan ja tietokone-eksperttien noudattaessa esimerkkiä. Hide-zoukin käänsi katseensa rakkaaseensa, joka ei saanut katsettaan irti puhelimesta. Seth ei uskaltanut katsoa ketään, ei edes Tatsurouta, joka omalla tavallaan olisi ehkä ymmärtänyt hänen tunnettaan tässä tilanteessa – olihan krakkerilla eräänlaista kokemusta tuollaisista vihjauksista ja ehdotteluista, vaikkakin enimmäkseen yakuzan puolelta. Nyt nuorukainen kuitenkin yritti pitää katseensa tiukasti puisella pinnalla ja estää itseään punastumasta. Puna kuitenkin kohosi vääjäämättä poskille läsnäolijoiden silmien edessä. Miten ihmeessä kaikki mafiassa jaksoivat olla hänen perässään kiinni!? Oliko Hide-zou heille lähinnä vain pieni hidaste eikä lainkaan ylitsepääsemätön este? Joskus kirjanpitäjästä tuntui, että hän oli heidän mafiansa miehille joku ihmeellinen palkinto. Oliko Ruiza kenties haastanut vedonlyöntiin osan tovereistaan, kuka pääsisi lämmittelemään häntä ensimmäisenä liikemiehen lisäksi?
“Kaya ei ole ilmeisesti unohtanut sinua, vaikkette olekaan nähneet pitkään aikaan”, naamioitunut sanoi viimein huuliensa kaartuessa väkisinkin hymyyn.
“Varo vain, ettet jää vahingossa Kayan kanssa kahdestaan. Uskoisin, että siinä vaiheessa hänen korsettinsa katoaa hyvin nopeasti yltään.”
Kalpein säpsähti säikähtäneenä ja nosti katseensa pikaisesti ylös. Leuka loksahti kauhusta alas ja puna syveni kummallisesti nuorimman kasvoilla. Mustatukkainen katsoi hetken aikaa kirjanpitäjää rakkaansa vierestä, kunnes naurahti viimein kevyesti silmälasipäisen ja harteikkaimman tehdessä samoin. Muutaman sekunnin ajan Burutendoun ylimmän kerroksen olohuoneessa kuului matalaa, huvittunutta naurua, jota ei ollut kuulunut useampaan päivään lainkaan. Mafiapomo henkäisi muutaman kerran naurunsa läpi ja yritti katsoa muualle, mutta aina puna-mustahiuksiseen katsoessaan mies repesi uudelleen keveään nauruun.

Siniharmaasilmäinen katsoi ystävällisesti hymyillen pantterimaista nauttien hiljaa tämän naurusta. Naamioitunut ei ollut kuullut tuota ääntä pitkään aikaan eikä voinut kieltää, etteikö olisi salaa kaivannut sitä, samoin kuin kieroutuneita ehdotteluita ja pientä kiusoittelua. Kenelläkään heistä ei ollut vähään aikaan ollut mitään syytä nauraa, joten kai oli hyvä, että nyt he saivat siihen aiheen, vaikkakin avustajan kustannuksella. Puna vain levisi lisää nuorimman kasvoilla ja onnistui saavuttamaan jopa jakauksen, mikä sai tietokone-ekspertit nauramaan vielä lisää. Viimeisetkin paperit putosivat lattialle Tatsuroun käsistä ja Satochi nojautui vielä enemmän nojatuolia vasten, minkä takia näytti pelottavasti siltä, että ruskeatukkainen löytäisi itsensä kohta rakkaan hakkerinsa sylistä. Kumpikaan ei kuitenkaan olisi välttämättä kiinnittänyt asiaan mitään huomiota. Missi katseli pidempää isäntäänsä kummissaan ja vaikutti selvästi miettivän, kummasta korvasta se viimeinen ruuvi oli lopulta pudonnut. Yoru taas istui Sethin vieressä ja katsoi tätä, kunnes kääntyi tutkimaan muita huoneessa olijoita täysin hämmentyneenä, mitä kaikki nyt nauroivat.

Mitä taas Hide-zou teki? Tämä huokaisi muutaman kerran raskaasti ja katsoi kattoa yrittäen hitaasti laskea sataan, ennen kuin räjähtäisi kiukusta tai naurusta. Se tosin oli vaikeata, koska suupielet kaartuivat väkisinkin hymyyn, kun mies saattoi kuvitella, miltä aarteensa nyt näyttikään. Kyllähän ruskeahiuksista rasitti se, että kaikki heidän mafiassaan kuolasivat kalpeimman perään, mutta siinä oli omat etunsa: kakkosmies saattoi erittäin hyvällä syyllä painaa nuorukaisen tiiviimmin itseään vasten ja ajaa muita tiehensä. Lisäksi, punastuessaan kirjanpitäjä oli vanhemman mielestä ehdottomasti söpöimmillään.

Yoru kuitenkaan ei nähnyt asiaa niin. Rapsuttava käsi oli laskeutunut nyrkissä pöydälle eikä tehnyt lainkaan sille annettuja velvollisuuksia. Pieni koira inahti muutaman kerran matalasti, mutta ei saanut ruskeasilmäiseltä vieläkään kaipaamaansa. Kovemmatkin tuhahdukset jäivät täysin huomioimatta, mikä sai eläimen kirsun tärisemään tyytymättömänä suun auetessa viimein haukuntaan.
Seth hätkähti kauhunsa keskeltä ja vei nopeasti sormensa skotlanninterrierin korvan taakse eläimen painautuessa tyytyväisenä lähemmäksi rapsuttajaansa. Käsky oli viimein ymmärretty.
“Olipas se virkistävää”, Asagi henkäisi syvään koettaen rauhoittua.
“En muista, milloin viimeksi näin sinut noin punaisena, Seth.”
“Se taisi olla silloin Gratterissa, kun kosit minua”, Mana huomautti mietittyään hetken.
“Sinä iltana Seth oli varsin suloisessa hiprakassa, ettei tuntunut reagoivan oikeastaan mihinkään ehdotteluun.”
“Paitsi Hide-zoun”, Satochi huomautti löyhytellessään ilmaa kasvoilleen.
“Silloin hän suorastaan tyrkytti itseään viileälle kakkosmiehellemme.”
“Seth vain muisti poikaystävän velvollisuudet”, Hide-zou vastasi kuulemaansa kommenttiin tyynesti ja antoi pienen suukon punaiselle poskelle kääntyen parhaan ystävänsä puoleen.
“Pahoitteluni, että joudun toimimaan ilonpilaajana, mutta näin vaikeina aikoina en voi oikein muutakaan. Emme tulleet tänne nimittäin miettimään Sethin parittamista muille miehille.”

Mustatukkaisen ilme valahti ja hän laski katseensa lattialle. Silmiin syttynyt pieni tuike sammui, kun asemansa tuomat velvollisuudet ja mafiansa ongelmat palasivat ryminällä takaisin.
“Olet oikeassa”, pisin joutui myöntämään.
“Meidän on saatava selville, kuka vihollisemme on ja kerättävä puolustuksemme kasaan, ennen kuin iskemme takaisin.”
“Helpommin sanottu kuin tehty”, Tatsurou huomautti kääntyen Satochin puoleen.
“Keksimämme ajatus Garasta ei näytä pitävän paikkaansa, mutta se olikin vain typerä heitto tähän hätään”, nörtti selitti ja osoitti lattiaa jalkojensa vierelle nykäisten samalla kumppaniaan paidanhelmasta.
“En usko, että Kaya pystyy löytämään mitään hyödyllistä.”
“Eihän sitä tiedä, jos Gara tietäisikin jotain”, harteikkain huokaisi pyöräyttäen silmiään, mutta kumartui kuitenkin poimimaan pudotetut paperit.
“Mistä sitä tietää, jos alamaailman muut yakuzat ovat saaneet tarpeekseen Kuro Kagesta ja liittoutuneet keskenään päästäkseen taas verilöylyjen aikaan.”
“Miksi he sellaiseen haluaisivat palata?” varas katsahti kysyvästi tietokone-eksperttejä, joista toinen puisteli papereita, kuin niissä olisi ollut roskia.
“Koska silloin he saattoivat tehdä, mitä halusivat”, liikemies vastasi siihen saaden entisen rakkaansa nyökkäämään myöntymyksen merkiksi.
“Siihen aikaan kaikki yakuzat taistelivat keskenään ja muodostivat lyhyitä liittoumia kukistaakseen jonkun toisen. Yakuzat ottivat enemmän yhteen poliisien kanssa ja pitivät maan sekaisena ja vaarallisena. Kuro Kage on kuitenkin hillinnyt asioita, koska enää ei ole pitkään aikaan alkanut mitään tulitaisteluita keskellä ruuhkaa samalla tavalla kuin joskus aikaisemmin.”
“Tietenkin samalla osa yakuzoista on menestynyt paremmin järjestäytyneemmässä alamaailmassa aivoillaan kuin lihasmassallaan”, mafiapomo puuttui puheeseen.
“Ennen Kuro Kagea mafiamiehet olivat varsin yksipuolisia. Közin ja K:n kaltaiset miehet olivat suosituimpia, samoin Hydeä vastaavat salamurhaajat, Jyou ja muut jengiläiset sekä tietenkin Atsushi ja hänen kaltaiset jokapaikanhöyliä. Vain voimalla ja määrällä oli väliä ja Kuro Kagen ansiosta hakkerit, krakkerit, lailliset liikkeet ja muut aivoja tarvittavat henkilöt ja toimet pääsivät paremmin pinnalle ja tulivat varsin tavoitelluiksi.”

“Siihen aikaan harva yakuza halusi panostaa tietotekniikkaan ja laitteisiin”, krakkeri pisti väliin yrittäessään järjestää saamiaan papereitaan takaisin oikeanlaisiin pinoihin.
“He ennemmin yrittivät soluttaa tarpeeksi uskottavan, mutta mieluiten samalla vahvan miehen pankkeihin ja hallituksen rakennuksiin. He eivät tajunneet sitä, että asiansa tunteva tietokone-ekspertti voisi tehdä tuollaiset jutut helpommin ja aiheuttaa jopa sellaista kaaosta, mitä jengiläiset eivät pystyisi mitenkään tekemään yksin.”
“Kuten ottaa pankit hallintaansa?” puna-mustahiuksinen kysyi nopeasti katsahtaen Satochiin ja Hide-zouhun kysyvästi.
“Tai sekoittaa liikenteen?”
“Aivan”, ruskeatukkainen myönsi nyökäten suoristautuen sitten seisomaan.
“Tatsurou pystyisi tunkeutumaan niin lennonjohdon kuin junaliikenteen tietoihin ja saada aikaiseksi vakavia onnettomuuksia.”
“Ihmisillä on hyvin tyypillistä hämmentyä ja panikoida, jos jokin ei toimi. Siksi tuollaiset pienet häiriötekijät voivat kääntää virkavallan ja muun maailman huomion aivan toisaalle”, liikemies selitti lyhyesti erään heidän periaatteistaan, jota he käyttivät aina, kun heidän mafiallaan oli jotain suurempaa tekeillä.
“Eikö Tatsurou voisi sen perusteella tunkeutua muiden yakuzojen tiedostoihin?” nuorin kallisti päätään.
“Tai sähköposteihin? Kyllähän siellä olisi varmasti jotain tietoa.”
“Luultavasti olisikin, jos pitäisi antaa pohjapiirustuksia rakennuksista ja muuten”, teräväpiirteinen myönsi nyökäten.
“Siinä on vain isoja käytännön ongelmia”, hakkeri pisti napakasti väliin.
“Kuten te tiedätte hyvin.”
“Tiedän, tiedän”, Asagi myönsi henkäisten kevyesti.
“Me yakuzat pidämme liikaa puhelimeen puhumisesta tai kasvotusten tapaamisesta, jolloin -”
“Monet asiat voivat myöhemmin unohtua tai jäädä selvittämättä, kun ei ole mustaa valkoisella tai kunnon tietoja varmuuskopioineen!” Tatsurou keskeytti tiukasti.
“Sitä paitsi, en minä voi tutkia muiden yakuzojen tiedostoja tuosta noin, kun en ole päässyt mitenkään yhteyteen heidän koneidensa kanssa.”
“Mutta kai sinä jotain tiedät?” Seth yritti maanitella.
“Etkö muka ole päässyt kenenkään muun yakuzan tiedostoihin?”

“Tietenkin minä olen käynyt ne yakuzat ja muut rikolliset läpi, jotka olen tiennyt!” Tatsurou kapsahti taaksepäin nojatuolissa ja näytti saavan sydänkohtauksen.
“Kehtaatkin epäillä, ettenkö olisi tajunnut sellaista tehdä!”
“Saitko mitään selville?” Mana kysyi ripeästi päättäen pelastaa ystävänsä loukatulta nörtiltä.
“Tiesikö kukaan mitään?”
“No ei, muutenhan minä olisin heti kertonut teille”, silmälasipäinen vastasi pyöräyttäen silmiään muiden aivottomuudelle.
“Muutamat yakuzat, joilla on löyhät suhteet toisiinsa, ovat kyllä sähköpostein ihmetelleet sitä, mistä on kyse. Varsinkin ne, jotka olivat Kobessa tai lähistöllä sillä hetkellä, kun Hirokin ja Andron kimppuun hyökättiin”, Satochi puuttui puheeseen.
“Tämä tuntuu oudolta, koska jotenkin tästä vain tulee sellainen tunne, ettei mikään mafia olisikaan hyökkäyksen takana.”
“Ja aivan varmasti on”, Asagi huomautti heti.
“Kuka muu muka iskisi meidän kimppuumme?”
“Ikuinen vihollisemme”, Hide-zou kommentoi siihen saaden jokaisen huoneessa olevan miehen ja eläimen hätkähtämään.
“Virkavalta.”

“Ei virkavalta tuolla tavalla tekisi”, hakkeri yritti väittää vastaan.
“Hehän pidättävät ja vievät oikeuteen…”
“Kaukaa haettuahan se tietysti on, mutta ovathan hallitukset eri maissa tehneet ennenkin salaisia puhdistuksia, kunhan ovat saaneet riittävästi todisteita”, kakkosmies myönsi nyökäten toisen olevan oikeassa, mutta päätti silti perustella väitettään.
“Meillä on kuitenkin käytössä vielä kuolemantuomiot, mikä ainakin selittäisi poliisien puolelta, miksi miehiämme on kuollut. Ainut asia, mikä ei tässä teoriassa täsmää, on hyökkääjämme iskutavat. Ne ovat vaihdelleet liikaa, vaikka enimmäkseen Kuro Kagen miehiä on tapettu ampumalla.”

“En pysty uskomaan hallituksen olevan tämän takana”, yakuza ravisti päätään painautuen paremmin sohvan selkänojaan.
“Vaikka ne typerykset olisivatkin saaneet jotain sellaista suunniteltua, eivät he kykene iskemään näin nopeasti ja vielä useita kertoja peräkkäin.”
“Tai edes tietämään, ketkä ovat Kuro Kagessa, kun muihin yakuzoihin ei ole koskettu syystä tai toisesta”, entinen soluttautuja yhtyi sulhasensa mielipiteeseen.
“Enkä minä voi uskoa, että he olisivat tajunneet alamaailman hierarkiaa tai edes Kuro Kagen ideaa. Puhumattakaan siitä, että he olisivat tienneet Exo-chikan olevan yakuza.”
“Siinä asiassa monet erehtyvät. He unohtavat usein, että kaiken takana on nainen. Sen osoittaa jo Sayuri”, voimakasleukainen nyökkäsi ajatellen täsmälleen samaa, vaikka olikin heittänyt villin ajatuksensa ilmaan.
“Ei meidän kuitenkaan kannata sulkea hallitustakaan ihan kokonaan pois”, pantterimainen kiirehti äkkiä jatkamaan keskustelua vaihtaakseen selvästi puheenaiheetta pois mainituista asioista tai oikeastaan äsken sanotusta nimestä.
“Ovathan he voineet joko tietämättään tai tietoisesti antaa apuaan vihollisellemme.”
“Eli menen tutkimaan ministeriemme tietokoneita ja sähköposteja?” krakkeri katsahti kysyvästi mustatukkaista.
“Kyllä”, mustasilmäinen nyökkäsi pienesti.
“Suositeltavaa on aloittaa sisäasian- ja puolustusministereistä sekä heidän virkamiehistään”, hartiakkain lisäsi hieraisten uupuneena hiuksiaan.
“Minä kun toivoin, ettei meidän tarvitsisi käydä heitä kaikkia läpi. Ministeriöissä työskentelee aivan liikaa ihmisiä!”
“Eihän teidän sitä heti tarvitse tehdä ettekä te muutenkaan voisi”, ruskeankellertäväsilmäinen antoi hiukan armoa heidän neroilleen.
“Tarvitsemanne laitteet ovat muualla. Sitä paitsi meillä on tämän hetkisistä pohdinnoistanne ja tilanteestamme keskusteltavaa aika paljon.”
“Totta, mutta me tarvitsisimme hiukan konsultaatiota Ruizalta ja Tsunehitolta, kuten kerroimme eilen puhelimessa”, ruskeatukkainen vei nopeasti kätensä taskulleen tunnustellen sitä, kunnes rentoutui jälleen katsahtaen muihin.
“Missä he muuten ovat?”
“Tsunehitolla oli töitä ja hän sanoi tulevansa sen takia myöhässä”, Hide-zou vastasi siihen vilkaisten kelloon.
“Mutta Ruizan olisi pitänyt tulla jo aikaa sitten”, Seth huomautti siihen katsahtaen rakkaansa ranteessa kiiluvaan kalliiseen ajannäyttäjään.
“Itse asiassa he kumpikin ovat myöhässä.”

Lause sai hakkerit katsomaan seinällä tikittävää kelloa ja sohvalla istuvat vilkaisivat toisiaan vakavina. Kukaan heistä ei sanonut hetkeen mitään, vaan kaikkien mielessä pyöri kysymyksiä siitä, mitä kaksikolle oli tapahtunut. Luulisi näiden soittaneen, mikäli olisi ilmaantunut ongelmia, ellei sitten ollut tapahtunut jotain hyvin vakavaa.
“Pitäisikö heille soittaa?” varas kysyi varovaisesti yrittäen olla värisemättä, mutta ei kyennyt peittelemään värähdyksiään.
Muiden vaikeneminen pelotti, vaikka ruskeahiuksinen pitikin lähellään. Pienikin poikkeavuus tuntui täyttävän jokaisen mafiamiehen pään synkillä, uhkaavilla ajatuksilla eikä kirjanpitäjä halunnut ajatella sellaista. Hän ei halunnut ajatella toista opettajaansa makaamassa seinää vasten aseen pudotessa viimein käsistä, kun useat reiät rintakehässä veisivät viimein voiton energisestä, iloisesta miehestä. Nuorukainen ei halunnut miettiä sieväkasvoista etsivää makaamassa rakkaansa vieressä mutisten viimeisenä henkäyksenään rakkaittensa nimiä. Hän ei halunnut kuvitella sitä kaikkea päässään, ei mitenkään.
“Jos vaikka Tsunehitolle onkin tullut yllättäen lisää töitä…”
“Siinä tapauksessa hän tuskin voi vastata”, teräväpiirteinen vastasi synkästi vavahtaen pienesti kalpeimman pelokkaita kasvoja.
“Tuskin heillä on hätää. Voihan olla, että Tsunehito on hakenut Ruizan ampumahallista tai muualta. He saattavat olla hyvinkin matkalla ja ärsyyntyvät vain, jos soittelemme heidän peräänsä, kuin emme luottaisi heidän kykyihinsä huolehtia itsestään.”
Kakkosmies sipaisi hellästi puna-mustahiuksisen nenää ja alahuulta hymyillen lämpimästi. Mies tarttui kultansa vapaasta kädestä kiinni ja puristi varmasti viestittäen parhaan kykynsä mukaan, ettei ollut mitään pelättävää.
“Sitä paitsi, jos minä soittaisin Ruizalle, hän hyökkäisi taas kimppuuni siitä, milloin voi mennä katsomaan Hirokia tai milloin vastaavasti tuon mieheni Kobesta takaisin tänne”, Asagi huokaisi uupumuksesta vilkaisten Manaa, joka nyökkäsi tietäen hyvin, mitä toinen tarkoitti.
“Ihme, että kuulen vieläkin viimeisimmän huutokonsertin jälkeen.”
“Pienellä miehellä riittää totisesti ääntä”, Satochi hymähti ystävällisesti.
“Aivan liikaa eikä hän tunnu tajuavan lainkaan sitä, ettei Hirokin ja Andron saaminen tänne ole niin yksinkertaista”, rikollisjärjestön johtaja lisäsi perään.
“Olisi se kyllä, jos et tekisi siitä niin vaikeata tai ottaisi liikaa paineita”, liikemies väitti vastaan katsoen merkitsevästi entistä rakastaan.

Mustatukkainen avasi suunsa puolustautuakseen suoraa vihjausta vastaan, mutta hän ei keksinyt heti mitään sanottavaa parhaalle ystävälleen, joka tunsi hänet liian hyvin. Eikä hetken päästä miehelle edes annettu tilaisuutta, kun pieni, matala värinä kuului hyristen yakuzan kevyiden housujen taskusta. Muiden miesten katseet laskeutuivat luonnostaan johtajansa lantiolle uteliaina. Useimpien mieleen tuli pelko huonoista uutisista, mutta puna-mustahiuksisen kasvot kirkastuivat, koska nuorukainen oli aivan varma, että Tsunehito tai Ruiza soittaisi ja kertoisi, mikä heillä oikein kesti.

Pantterimainen otti kännykkänsä esiin ja napsautti luukun auki vilkaisten välkkyvää näyttöä. Halusihan hän sentään varmistaa, miten olisi sopivinta vastata, koska ei nyt voinut alkaa karjua alaisiaan tulemaan nopeammin paikalle, jos soittaja olisikin esimerkiksi Shinya. Kieltämättä ajatus kylläkin huvitti ohikiitävän hetken ajan Osakan herraa, mutta se kuvitelma kaikkosi nopeasti. Mustat silmät jämähtivät täysin paikoille tuijottamaan tummia merkkejä, jotka kertoivat soittajasta liikaa. Aika vain tuntui pysähtyneen yakuzan kohdalta tai sitten hän oli vain jäänyt sen ulkopuolelle, kun sekunnit pitivät muut huoneessa olijat tiukasti mukanaan.

Tietokone-ekspertit vilkaisivat toisiaan kysyvästi. He eivät ymmärtäneet, miksi Asagi ei vain vastannut puhelimeen. Hide-zou kurtisti kevyesti kulmiaan Sethin tapittaessa kuuliaisena johtajaansa odottaen tämän vastaavan soittajalle. Mana kumartui hiukan lähemmäksi rakastaan ja katsoi välkkyvää näyttöä kännykän vain jatkaessa vaativana äänetöntä soimista. Sinertävät silmät ymmärsivät nopeasti jo ensimmäisistä hiraganoista, kuka oli kyseessä ja se saikin naamioituneen henkäisemään käheästi.
Samalla hetkellä mafiapomo heräsi takaisin olohuoneessaan ja tajusi tehdä jotain. Ripeästi, kuin puhelin olisi voinut muussa tapauksessa räjähtää, mies iski kännykkänsä pöydälle kotipuhelimen viereen hajottaen pienen esineen melkein kahtia ja perääntyi kauemmaksi. Selkä tömähti lujasti sohvan pehmusteisiin ja kädet menivät ristiin rintakehälle kaikkien hämmästykseksi. Pisin ei todellakaan aikonut vastata tähän puheluun.

Toimitusjohtaja jäi tuijottamaan parasta ystäväänsä varkaan vilkuillessa niin pantterimaista kuin vaatesuunnittelijaa, joka käänsi katseensa muualle vilkaisten sylissään lepäävää Missiä muutaman kerran. Näytti jopa siltä, että meikannut huomasi vasta nyt pitelevänsä lemmikkiä sylissään. Kaksikon käytös tuntui kummalliselta, suorastaan oudolta myös Tatsuroun ja Satochin mielestä, joista ensiksi mainittu yritti laskelmoida päässään, kuka suurimmalla todennäköisyydellä saisi kaksikon käyttäytymään noin ja mahdollisesti vielä kykenisi soittamaan sillä hetkellä. Samanlaista pohdintaa lattialla istuvat pukumiehet eivät kuitenkaan aikoneet tehdä, kun he kumpikin kumartuivat lähemmäksi tärisevää puhelinta. Soittaja ei selvästi aikonut luovuttaa muutamaan tuuttaukseen, vaan halusi jonkun vastaavan – muuten tämä olisi varmasti luovuttanut aikaisemmin. Mitähän asiaa tälläkin oli?
Liikemies käänsi hiukan esinettä ja hätkähti huomatessaan soittajalle annetun nimityksen. Avustaja taas ei heti ehtinyt ymmärtämään asiaa ensimmäisistä merkeistä, kuten rakkaansa, mutta nopeasti hänkin ymmärsi luettuaan koko sanan.
Äiti.

“Sayuri-sama”, kalpein sanoi hiljaa tietämättä, mitä olisi ajatellut tiedosta.
Oikeastaan nuorukainen ei tiennyt, mitä olisi ajatellut elävän legendan pojan ja tämän sulhasen käytöksestä. Ei varas kuitenkaan ollut ainoa, joka paini kyseisen kysymyksen kanssa, koska hakkerin leuka loksahti alas, kun kaikki laskelmat olivat osoittautuneet aivan vääriksi. Ruskeatukkainen säpsähti nimen kuulemista, kuin se olisi ollut ruoskan isku. Kumpikin muisti selvästi, mitä kaikkea heidän johtajansa äiti oli saanut aikaiseksi.

Kului useampi sekunti värinän vain jatkuessa, mutta viimein ruutu pimeni ja pöytää vasten kuuluva tärinä loppui. Siihen päättyivät hetkeksi kaikki äänet jokaisen silmäparin jäädessä katsomaan kännykkää. Mafiapomo jopa kumartui hiukan lähemmäksi odottaen selvästi tietoa siitä, aikoisiko äitinsä soittaa välittömästi uudelleen. Niin ei kuitenkaan käynyt helpotuksen huokauksen paetessa pisimmän suusta.
“Kylläpäs hän jaksaa soitella”, mustasilmäinen antoi käsiensä pudota viimein vartalonsa sivuille jännittämättä enää kehoaan.
“Ja harvinaisen pitkään.”
“Jaksaa soitella?” ruskeahiuksinen kallisti päätään katsoen tiukasti pantterimaista.
“Onko hän soittanut useammin näinä muutamana päivänä?”

“On”, Asagi myönsi matalasti arvaten hyvin, mitä seuraavaksi tulisi.
“Kuinka monesti?” Hide-zou jatkoi kuulusteluaan painokkaasti.
Tatsurou ja Satochi jopa vilkaisivat toisiaan tuosta äänestä ja miettivät, pitäisikö heidän paeta alempaan kerrokseen Közin ja K:n luokse turvaan.
“En minä nyt ole pitänyt niistä lukua”, mustatukkainen totesi nopeasti ja varsin totuudenmukaisesti.
“Näiden kolmen päivän aikana ainakin 18 kertaa, jos tuo lasketaan mukaan”, Mana vastasi välittämättä saamastaan pahasta mulkaisusta.
“Sen lisäksi Sayuri on lähettänyt useita sähköposteja.”
“Kuinka moneen olet vastannut?” teräväpiirteinen ei päästänyt entistä rakastaan pois katseensa alta ilmeen vain kiristyessä.
“En yhteenkään”, vanhempi vastasi kääntäen tiukan katseensa parhaaseen ystäväänsä.

“Asagi, mitä helvettiä sinä oikein ajattelet?” ruskeankellertäväsilmäinen nojautui matalaan pöytään.
“Miksi et ole vastannut hänelle?”
“Koska en halua sotkea häntä tähän selkkaukseen mukaan”, rikollisjärjestön johtaja vastasi liikauttaen päätään, että pituutta kasvaneet hiukset liikahtivat pois kasvoilta.
“Siksi.”
“Sayurista voisi tosin olla hyötyä”, Satochi pisti väliin.
“Hänen astumisensa mukaan voisi pysäyttää tämän kaiken ja saada hyökkääjämme perääntymään sekä paljastamaan vahingossa itsensä.”
“Ja saisin jälleen kuulla Klahalta, miten turvaudun äitiini?” mustasilmäinen vilkaisi terävästi alaistaan silmäkulmasta.
“Ja saisin koko loppuelämäni kuulla muilta yakuzoilta, miten äitini tulee jatkuvasti pelastamaan nahkani? Ei kiitos, olen saanut siitä tarpeekseni!”
“Sayurilta voisimme saada kuitenkin jotain tietoa”, Tatsurou yritti hiukan puolustaa poikaystävänsä mielipidettä, mutta turhaan.
“Äitini ei voi todellakaan tietää tapahtumista yhtään mitään!” yakuza jyrähti kiihtyneenä koko keskustelusta, jota ei halunnut käydä.
“Miten hän voisi tietää, kun istuu Nagoyassa kaikessa rauhassa turvassa nauttien muiden yakuzojen pelosta ja kunnioituksesta!?”
“Onhan hänelläkin korvat”, Mana pisti väliin, vaikka olikin saanut sanoa tästä jo useamman kerran.
Entinen vakooja tosin ymmärsi myös rakkaansa asennetta ja piti sitä jollain tapaa hyvänäkin asiana – suorastaan itsesuojeluvaistona. Tilanne vain alkoi mennä liiallisuuksiin.
“Ja kuka hullu menisi kertomaan hänen korvilleen, että aikoo tuhota hänen poikansa mafioineen?” Asagi huomautti sarkastisesti vilkaisten pisteliäästi rakastaan.
“Äitini tuskin tietää tästä asiasta yhtään mitään!”

“Paitsi sen, mitä juorut ja lehdet ovat ehtineet kertomaan”, Hide-zou korotti ääntään saadakseen muiden huomion.
“Olet oikeassa, Asagi. Ymmärrän sinua monessakin suhteessa varsin hyvin”, mies jatkoi katsoen suoraan pisimmän mustia silmiä.
“Emme voi turvautua Sayuriin aina, vaan meidän on pärjättävä myös omillamme Kuro Kagen kanssa. Pystyimme jo melkein näyttämään, että selviydymme jopa Rukasta ilman Sayuria, vaikka hän nopeuttikin taisteluita ja lopulta tappoi Rukan. Uskon myös samaan kuin sinä, ettei Sayuri tiedä hyökkääjästämme sen enempää kuin me – tosin hän voisi kokemuksensa ansiosta huomata asioita, joita me emme ole tajunneet.”
“Yritätkö nyt sinäkin sanoa, että minun pitäisi jälleen kinua äitiäni apuun?” pantterimainen ei voinut uskoa kuulemaansa.
“En, vaan yritän saada sinut soittamaan Sayurille takaisin tai vastaamaan, ennen kuin hän tulee tänne vihaisempana kuin tappaja-ampiainen!” voimakasleukainen osoitti kännykkää, kuin se olisi kaiken pahan alku.
“Luuletko, ettei hän muka yhtään huolestu, kun et vastaa soittoihin tai edes sähköposteihin?! Minä en ainakaan aio jäädä miksikään lihamuuriksi, kun hän ryntää tänne ja haukkuu meidät kaikki lyttyyn sinun päättömyytesi takia!”
“Sitä samaa hän luultavasti tekisi sinullekin, Hide-zou”, Seth avasi suunsa ensimmäisen kerran pieneen hetkeen.
“Sayuri-sama yritti soittaa sinulle eilen kahdesti tai kolmesti ja vielä kahdesti tänäkin aamuna, mutta sinä et vastannut.”
“En minä voi kesken kokouksen vastata puhelimeeni”, kakkosmies totesi, kuin asia olisi sillä selvä.
“Olisit voinut soittaa hänelle takaisin kokouksen jälkeen”, kirjanpitäjä tiesi kuitenkin paremmin.
“Tai silloin, kun ulkoilutimme Getiä tai tänä aamuna, kun olit tullut suihkusta ja huomasit hänen soittaneen”, nuorukainen katsahti syyttävästi rakastaan päättäen hiukan puolustaa johtajaansa.
“Sinä olisit voinut tehdä ihan täsmälleen samoin, kuin Asagi-saman olisi pitänyt tehdä.”
“Tässä taas on se ero, että Sayuri on Asagin äiti, ei minun”, liikemies yritti sivuuttaa asian.

“Kuules nyt, sinä käytännössä asuit meillä toisesta luokasta kuudenteen, että sen perusteella sinä olisit voinut itsekin vastata!” yakuza huudahti katsahtaen kiitollisena varastaan.
“Ja Sayuri-sama ajattelee sinua yhä lapsenaan. Se ei ole muuttunut mihinkään kaikkina näinä vuosina”, puna-mustahiuksinen laski kätensä ruskeankellertäväsilmäisen olkapäälle.
“Hän rakastaa sinua kuin omaa poikaansa.”
“Siksi Sayuri luultavasti soitteleekin”, Mana sanoi hellästi rapsuttaen Missiä leuan alta.
“Hänen kaikki rakkaansa ovat Osakassa ja vaikka on selvää, ettei teille ole käynyt kuinkaan, koska lehdet olisivat siitä kirjoittaneet huutomerkkien kera, on hän varmasti huolissaan. Mitä enemmän te välttelette hänelle puhumista, sitä hermostuneemmaksi hän tulee”, entinen vakooja huitaisi kädellään hiuksen silmiltään katsoen sitten sulhastaan.
“Vaikka Sayuri onkin antanut siunauksensa häillemme, en silti erityisemmin kaipaa häntä tänne. Ymmärrän, että sinä pelkäät yhä äitisi moitteita, Asagi, mutta sinun kannattaisi vastata hänelle pian tai soittaa takaisin.”
“Katsotaan sitä myöhemmin”, miljonääri henkäisi hiukan helpottuneempana, kun toinen edes sanallisesti kertoi ymmärtävänsä häntä.
“Ehkä sitten, kun Hide-zou saarnaa oikeutetuista syistä.”
“Kyllähän sekin onnistuu, varsin helposti”, Hide-zou paukautti takaisin parantaen istuma-asentoaan.
“Mikset ole vieläkään lähettänyt Hirokia ja Androa takaisin tänne?”
“Pitääkö minun oikeasti teroittaa myös sinulle, miksen ole tuonut heitä takaisin?” yakuza huokaisi raskaasti hieroen kevyesti ohimoaan.
“Olen joutunut tappelemaan siitä jo Ruizan kanssa! Luulisi sinun ymmärtävän kakkosmiehenäni hyvin, miksen ole tehnyt niin!”
“Tiedän kyllä, että pelkäät tulevan joitakin ongelmia tai heidän saavan komplikaatioita, mutta ne riskit on vain otettava”, ruskeahiuksinen painosti.
“Emme voi pitää kaikkia miehiämme emmekä varsinkaan haavoittuneita alaisiamme hajallaan!”
“Luuletko, etten ole ajatellut samaa!?”
“Mikset sitten tee jotain!?”
“Koska siinä olisi liikaa ongelmia!”
“Suurempi ongelma on pitää Jun ja Shou vieläkin Kobessa, kun heitä tarvittaisiin täällä!”
“Tajuatko sinä lainkaan siirtämisestä syntyviä riskejä!?” mustasilmäinen karjaisi pompaten pystyyn.
“Luuletko, etten ole miettinyt sitä lainkaan päässäni!? Olen! Olen pohtinut sitä ja miettinyt kaikki riskitkin, joita on liikaa!”

“Joskus on otettava riskejä!” teräväpiirteinen hyppäsi itsekin pystyyn säikäyttäen niin rakkaansa kuin tähän nojaavan koiran.
“Olet siis valmis ottamaan vastaan sen, että Hiroki ja Andro sekä monet muut voivat sen matkan aikana kuolla!?” pantterimainen harppasi sivummalle päästäkseen paremmin vastakkain entisen rakkaansa kanssa.
“Sinäkö haluat kertoa Ruizalle, Tsunehitolle ja Yoshikille, että heidän rakkaansa kuolivat, koska meidän oli pakko ottaa riski ja lähettää koko porukka takaisin tänne huonosti varustautuneena!?”
“Lähetä täältä miehiä hakemaan heitä ja puolessa välissä matkaa miehiä vastaan, jos pelkäät matkalla tulevan hyökkäyksiä!” ruskeankellertäväsilmäinen sähähti takaisin aikomatta antaa tässä asiassa periksi, vaikka monessa muussa tilanteessa olisi luovuttanut jo.
Nyt oli liian paljon henkiä pelissä mukana.
“Ja jättäisin samalla meidät muut täysin puolustuskyvyttömiksi!?” mafiapomo ei voinut uskoa kuulemaansa.
“Sitähän vihollisemme juuri haluaa! Se veisi vielä lisää miehiämme! En voi lähettää kaikkia sinne sun tänne, vaan meidän on pidettävä puolustusta yllä!”
“Kyllä minä sen tiedän, mutta emme voi myöskään ottaa sitä riskiä, että Hirokin ja Andron kimppuun hyökätään uudelleen!” voimakasleukainen puristi kätensä tiukasti nyrkkiin koettaen edes jotenkin hillitä itseään.
“Kyllä minä sen tie-” vanhempi karjaisi takaisin saamatta sanomaansa koskaan loppuun.
“HILJAA!” matala, terävä huudahdus kajahti huoneessa.

Missi päästi kummallisen rääkäisyn ja kimeän maukaisun välimuodon suustaan ja hyppäsi alas lämpimästi sylistä vilahtaen pöydän alle piiloon Yorun jo täristessä siellä pelokkaana. Tatsurou onnistui säikähdyksessään pudottamaan melkein uudestaan paperinsa lattialle, mutta kaikeksi onneksi kyykistymistä välttelevä Satochi pelasti tilanteen välittämättä oman kauhunsa jäykistämistä liikkeistään. Jos Seth taas oli ollut peloissaan rakkaansa ja johtajansa huudoista, nyt tämä oli kauhusta lamaantunut, kun katsoi suu ammollaan sohvalla istuvaa ystäväänsä, joka oli huutanut tavoistaan poiketen. Mana katsoi tiukasti kulmiensa alta mafian johtomiehiä, joista pidempi osapuoli oli melkein hypännyt vaaleamman syliin pelästyttyään yllättävää huutoa. Siitä entinen vakooja ei kuitenkaan välittänyt, vaan kävi kummankin miehen kasvot läpi siniharmaiden silmien liekehtiessä kiukusta, mikä riiteli vahvasti kehonkielen kanssa. Hartiat pysyivät suorina, eivätkä tärisseet milliäkään. Oikeastaan koko vartalo näytti olevan kiveen veistetty, täysin horjumaton ja kunnianarvoisa, mutta se kätkikin pelottavalla tavalla sisäänsä todelliset ajatukset ja tunteet. Ehkä se kauhistuttikin kaikkia huoneessa olijoita eniten.
“Puhukaa asiallisesti tavallisella äänenkovuudella tai painukaa ulos, jos ette osaa muuta, kuin karjua toisillenne leijonien tapaa”, vaatesuunnittelija raotti viimein punattuja huuliaan.
Ääni tuli tasaisena, tavallista hitaampana, mutta hämmästyttävän vahvana. Kirjanpitäjästä jopa vaikutti siltä, että naisellisin kuulosti enemmän mieheltä kuin aikaisemmin. Tämä jopa näytti mieheltä katsoessaan tuimasti riitelijöitä, vaikka olikin jälleen naamioitunut naiseksi. Ehkä se oli katse, tai sitten se olemus, joka yhdistyi äänen ja silmien kanssa, mikä sai tuon vaikutelman heihin kaikkiin.
“Minä en nimittäin todellakaan jaksa katsoa, kun kaksi härkää iskee päänsä yhteen ja mittailee, kummalla on paksumpi kallo. Käyttäytykää kuin aikuiset ihmiset ja istukaa alas!”

Hide-zou lähes romahti polvilleen lattialle. Seth kietoi nopeasti kätensä tämän ympärille suojellakseen rakastaan verenhimoiselta lohikäärmeeltä. Eihän sitä koskaan tiennyt, jos entinen soluttautuja aikoisi puraista toimitusjohtajalta pään, jota kumpikin rakasti hyvin kovasti.
Asagi loikkasi ripeästi takaisin sohvalle, mutta vetäytyi nopeasti kauemmas sulhasestaan. Ei mies nyt niin hullu ollut, että istuisi vapaaehtoisesti rakkaansa kyljessä kiinni. Sen verran miljonäärillä oli kuitenkin itsesuojeluvaistoa. Tatsurou ja Satochikin vetäytyivät kauemmaksi, vaikka se olikin turhaa, kun naamioitunut ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota.
“Minä kyllä tajuan, että haluatte vain purkaa turhautumistanne ja pelkoanne, mutta se ei auta yhtään mitään. Minäkin haluaisin huutaa ja kiljua tässä, mutta se ei hyödytä meistä ketään! Tuoko huutaminen muka ratkaisuja tilanteeseen!? Ei todellakaan!” siniharmaasilmäinen moitti riitelijöitä vetäen sitten henkeä.
“Hide-zou, lakkaa sanomasta, mitä Asagin pitäisi tehdä, kun et itsekään kykene tekemään niin”, tämä jatkoi kääntäen katseensa vahvaleukaiseen.
“Sinä voisit järjestää joukot ja organisoida miesten siirtämisen tänne. Voisit antaa vaihtoehtoja etkä vain saarnata, että riskejä täytyy ottaa. Kerro Asagille, mitä pitäisi tehdä ja mieti ratkaisuja äläkä vaadi vain tekemään jotain, mikä pelottaa teitä kumpaakin.”
Sanat saivat liikemiehen henkäisemään pienesti ja katseen laskeutumaan pöytään. Hänen omat huolensa ja pelkonsa rakkaimmistaan olivat saaneet hänet putoamaan pois järkevyydestään. Tietenkin tilanne ja hyökkäykset olivat parhaalle ystävälleen kaikkein vaikeinta, tämähän oli se yakuza, jonka niskaan kaikki valahti armotta. Miehen olisi pitänyt olla entisen rakkaansa tukena eikä saarnamiehenä.
“Asagi, lakkaa väittämästä joka ikiseen ehdotukseen vastaan. Hide-zou on oikeassa, että meidän on otettava riskejä, jotta voisimme paremmin turvata olomme”, vaatesuunnittelija siirtyi lähemmäksi sulhastaan ja tarttui tätä kädestä kiinni, ettei vanhempi vain yrittäisi paeta katsettaan.
“Luota miehiisi ja taitoihisi enemmän. Anna meidän auttaa keksimään ratkaisu tilanteeseen äläkä yritä vain vältellä ongelmia. Pelkäät, että meihin isketään, jos lähetät miehiä hakemaan Androa ja Hirokia, mutta pelkäät myös heihin sattuvan matkalla tai jopa Kobessa. Älä anna sille pelolle valtaa, vaan mieti. Mieti mahdollisuuksia, joita vihollisemme eivät välttämättä keksisi. Anna Hide-zoulle tilaisuus olla kakkosmiehesi, mutta älä kaada kaikkea hänen niskaansa kuin hän olisi yakuza sinun asemastasi!”

Mustatukkainen yritti perääntyä kauemmaksi vaativan katseen alla, mutta sohvan käsinoja nousi hänen eteensä. Miehelle ei ollut mitään pakomahdollisuuksia, mutta ei hänellä ollut koskaan ollutkaan sellaista. Ei siitä lähtien, kun yakuza oli ostanut entisen vakoojan.
“Hide-zoulle melskaaminen ei aiheuta sinulle muuta kuin päänsärkyä ja huonoa oloa. Tiedät hänen olevan oikeassa, mutta et edes anna hänelle tilaisuutta miettiä kanssasi. Et anna hänelle mahdollisuutta olla tukenasi etkä itsellesi mahdollisuutta olla yakuza, joka tekee päätöksiä saamiensa tietojen perusteella.”
“Entä jos se melskaaminen helpottaa minun oloani edes hiukan?” mafiapomo kysyi matalasti maaten melkein kokonaan sohvalla.
Vastaukseksi tuli vain totinen katse, joka ei jaksanut tuollaista leikkimistä tai vastaväitteitä.
“Ymmärrän”, mustasilmäinen sanoi viimein hiljaa.
“Yritän kuunnella enemmän ja väittää vähemmän vastaan… En vain tiedä, mitä pitäisi tehdä yhtään missään asiassa…”
“Kysyvälle vastataan aina”, meikannut veti pisimmän istumaan viereensä ja kietoi kätensä tämän ympärille.
“Hiljaisuuskin on joskus vastaus, mutta me vastaamme ääneen, kun annat tilaisuuden etkä hajota tärykalvojamme.”

Asagi kietoi kätensä Manan ympärille puristaen lujasti. Hän ei ikinä halunnut päästää toisesta irti eikä aikonut tehdä niin. Miten joku saattoi tuntea hänet niin hyvin? Tunsihan Hide-zoukin ystävänsä paremmin kuin muut, mutta tämä auttoi toisella tavalla. Kukaan muu ei antaisi edes pientä hetkeä mahdollisuutta vain huutaa pahaa oloaan, mutta he eivät aina tienneet, milloin lopettaa. Onneksi vaatesuunnittelija taas tiesi.
“Ehkä löydämme vastauksen siihenkin ongelmaan, kun Ruiza ja Tsunehito tulevat”, Satochi mutisi viimein hiljaa.
“Ruiza on ainakin taitava ampuja ja uskoisin, että hän pystyisi hyvin helposti ohjaamaan pienemmänkin määrän miehiä tarpeeksi turvalliseen asemaan. Onhan siellä muutenkin varsin paljon miehiä jo ennestään…”
“Hirokilla ja Androlla oli paljon miehiä satamassa ja mitä heille kävi?” yakuza mutisi synkästi.
“Lähes kaikki kuolivat joko siellä tai sitten muualla kaupungissa.”
“Siinä eivät kuitenkaan olleet kaikki miehet”, liikemies joutui muistuttamaan.
“Paljon miehiämme kuoli, mutta se johtui yllätyshyökkäyksestä, jota ei osattu odottaa.”
“Hyökkäyksiä on vaikea ennakoida”, varas pisti väliin nojaten päällään mietteliäänä teräväpiirteisen olkapäähän.

Yoru ja Missi kurkistivat hitaasti pöydän alta ja hetken mietittyään koira uskaltautui käpertyä kasaan nuorimman jalkojen juureen vieden päänsä toisen käden alle. Missi taas jäi suosiolla pöydän alle tarkkailemaan muita pysytellen samalla tiiviisti turvassa vihaisilta isänniltä ja muilta miehiltä.
“Minussa tässä on vain jotain omituista”, nuorukainen jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen mietteliäänä ja alkoi vaistomaisesti rapsuttaa skotlanninterrieriä.
“Omituista?” vaatesuunnittelija katsahti muiden mukana ihmetellen kirjanpitäjän sanoja.
“Mitä tarkoitat?”
“Siis Kuro Kagea uhmataan selvästi, kuten tiedämme”, puna-mustahiuksinen aloitti vaitonaisesti katsellen tyhjyyteen.
“Silti tässä näyttää olevan jotain omituista. Kuro Kage muodostuu neljästä mahtavimmasta mafiasta…”
“Mutta?” mafiapomo kysyi uteliaana.
“Mutta liittouma itsessään perustuu vain yakuzoihin: Klahaan, Shinyaan, Exo-chikaan ja teihin. Te olette varsinainen vihollinen”, ruskeasilmäinen selitti vaieten hetkesi, mutta jatkoi sitten nopeasti.
“Mitä olen ymmärtänyt aikaisemmin Hide-zoulta, tuhoutuneen mafian jäsenet yleensä liittyvät toisiin mafioihin. Luulisi, että Ruiza, Hiroki, Hiko ja muut olisivat juuri niitä tavoiteltuja jäseniä. Jos minä olisin hyökkäävä yakuza, minä haluaisin heidät mafiaani enkä pyrkisi satuttamaan heitä.”
“Tuo on sinänsä totta”, Hide-zou nyökkäsi vilkaisten rakastaan ja muita huoneessa olijoita.
“Ongelmaksi tuleekin se, että kaikki eivät suostu vaihtamaan mafiaa”, Tatsurou napautti takaisin ja nojautui yllättäen eteenpäin katsoen herkeämättä kalpeinta.
“Hide-zou tapettaisiin monen muun ohella, koska hän itse nousisi mafiamme johtajaksi perillisen puutteen takia eikä suostuisi vaihtamaan puoltaan. Sama pätee useisiin muihin miehiimme. Hide-zou, Ruiza ja muut Asagin lähimmät miehet tapettaisiin, koska heidän kostoaan pelättäisiin, vaikka Asagi olisikin jo kuollut”, nörtti nosti laseja paremmin nenälleen päästämättä varasta katseensa alta.
“Oletko miettinyt myös jotain muuta?”

“Olen”, nuorin hätkähti hiukan.
Ei krakkeri ollut koskaan ennen kiinnittänyt häneen niin paljon huomiota.
“Mikä liittyy edelliseen, mutta toisella tavalla.”
“Millä tavalla?” rikollisjärjestön johtaja kallisti päätään kysyvästi.
“Tai siis”, avustaja punastui saamastaan huomiosta.
Epävarmuus kumpusi vatsasta eikä hän ollut enää niin horjumaton mietteistään, joista ei ollut uskaltanut puhua vielä edes rakkaalleen. Sitä paitsi, ne olivat tulleet vasta päivän mittaan mieleen.
“Kerro vain rauhassa”, ruskeahiuksinen hymyili hellästi painaen päänsä vasten nuorempansa päätä.
“Ei tarvitse hoppuilla tai pelätä mitään.”
Seth hymyili pienesti helpottuneena, mutta vakavoitui sitten, koska pohdintansa ei ollut mitään maailman mukavinta. Vain Ivy olisi ehkä osannut kertoa asiat hymyillen, mutta tämä hymyilikin aina.
“Siis, meidän kimppuumme on käyty jo useamman kerran ja kohteena ovat olleet aina Asagi-samalle tärkeät ihmiset”, avustaja aloitti mietteidensä selittämistä saaden kaikilta, erityisesti Tatsuroulta, kaiken huomion.
“Ensin Hirokin ja Andron kimppuun hyökättiin. Sitten Zukotsu poltettiin ja yökerhon mukana melkein Hiko ja Isshi, seuraavaksi Jyou yritettiin tappaa, mutta ennustamattoman käänteen takia Vivian kuoli. Heidän mukanaan kuoli paljon miehiä, mutta muiden alaisten kimppuun ei ole käyty, kun nämä eivät ole olleet kenenkään vastaavan lähellä.”

“Tuo on totta”, Satochi nyökkäsi, mutta vaikeni antaakseen nuorukaiselle mahdollisuuden jatkaa.
“Minä lähdin miettimään samalla myös muuta Kuro Kagea”, varas jatkoi kertomistaan, kun oli saanut hetken aikaa puntaroida sanojaan.
“Exo-chika joutui ammutuksi ja Kami kuoli, myöhemmin sinne iskettiin uudelleen. Muita iskuja Yokohama ei olekaan kokenut, aivan kuin se olisi riittänyt hyökkääjällemme. Dietäkin ammuttiin ja nyt Shinya turvaa hänen oloaan, mutta muuten Tokiossakin on ollut hiljaista. Asagi-samaa, Exo-chikaa ja Shinyaa vastaan on käyty ja heitä on satutettu jollain tavalla…”
“Klahankin kimppuun on käyty myös, mutta en pitäisi sitä hänen satuttamisenaan lainkaan”, Asagi murahti matalasti.
Klaha ei ollut kokenut niin suuria iskuja kuin he, mutta siitä huolimatta tämä oli vaarassa. Nyt Kioton herraakin olisi suojeltava, vaikka ajatus olikin Osakan herrasta vastenmielinen.
“En olisi niin varma…”, kalpein vetäytyi hiukan kauemmaksi rakkaastaan ja kumartui pöydän päälle piirtelemään sormellaan näkymättömiä kuvioita.
“Oletko huomannut jotain?” hakkeri kysyi jännittyneenä, mikä sai harteikkaimman ja Manan vilkaisemaan toisiaan kysyvästi.
“Itse asiassa muistin vain jotain”, puna-mustahiuksinen vastasi katsoen sitten yakuzaa ja tämän kakkosmiestä.
“Muistatteko vielä Matsumoto-sanin juhlat, joihin Klaha ilmestyi yllättäen kolmen miehensä kanssa?”
“Yuukin ja Aoin kanssa…”, mustatukkainen aloitti vaieten sitten siihen, kun tajusi jotain.
“Ja Kiriton”, voimakasleukainen lisäsi näyttäen itsekin muistavan hetken hyvin.
“Asagi-sama, tehän silloin sanoitte, että Klaha oli vihjaissut varsin suoraan, että Kirito oli yrittänyt tappaa Hide-zoun siellä työmaalla, kun minä olin mukana”, kalpein katsoi johtajaansa vakavana.
“Ja mitä minä olen tässä asiassa ymmärtänyt, te olette harvinainen johtaja verrattuna muihin yakuzoihin. Te ymmärrätte epäonnistumisia, ettekä ole heti leikkaamassa päitä poikki.”

“Klaha olisi muussa tapauksessa luultavasti tappanut epäonnistuneen alaisensa, kuten on tappanut varsin monta kakkosmiestä uransa aikana”, mafian toiseksi korkein ymmärsi, mitä rakkaansa haki takaa.
“Tuon perusteella Kirito on tosiaan ollut ainoa alainen, josta Klaha on ikinä pitänyt. Ei tämä muuten olisi säästänyt salamurhaajansa henkeä.”
“Mitä tämä huomio sitten merkitsee?” mustasilmäinen kysyi nojautuen polviaan vasten.
“Mitä haluat sanoa?”
“Sitä, että mafiat ovat kyllä kokeneet iskuja, mutta eivät varsinaisesti, vaan kohteena ovat olleet aivan toiset henkilöt”, varas nielaisi pienesti.
”Kuro Kagekaan ei ole mielestäni varsinainen iskunkohde, koska muuten kaikkien yakuzojen alaisia olisi yritetty tappaa ja heikentää. Kohteena ovat olleet suorasti tai epäsuorasti te, Klaha, Shinya ja Exo-chika, aivan kuin kyseessä ei olisi nykyisin järjestelmän kaato. Minusta tuntuu, että vihollisemme haluaa…”

“Kostoa?” yllättävä kysymys sai miesten ja jopa eläinten huomion kääntymään puhuneeseen.
Tatsurou tuijotti tiiviisti nenäänsä pitkin valuneiden lasien yli Sethiä, joka hätkähti toisen ehdotusta. Nuorukainen oli juuri ajatellut kyseistä ajatusta, vaikkei ollutkaan uskaltanut sanoa sitä heti ääneen.
“Minä itse asiassa lähdin miettimään koston mahdollisuutta heti, kun saimme tietää Shinyasta, Klahasta ja Exo-chikasta”, krakkeri kertoi.
“Shinyaa iskettiin pahimmalla tavalla satuttamalla Dietä. Exo-chika menetti kalliin henkivartijan ja melkein oman henkensä. Asagi taas on joutunut katsomaan, kuinka useampia miehiään on satutettu tai tapettu. Klahalla taas on ollut Kirito, mutta en ole ymmärtänyt hänen merkitystään. Klaha kuitenkin välitti Kiritosta ilmeisesti hyvin paljon, enemmän kuin uskoin. Minä olen vain ajatellut, että hyökkääjämme on halunnut päästä eroon yhdestä maamme parhaimmasta salamurhaajasta ja aiheuttaa samalla Klahalle päänsärkyä.”
“Näillä näkymin se ei olekaan ollut kenenkään tavoite”, Hide-zou huomautti ja taputti hellästi puna-mustahiuksista olkapäästä viestittäen kiitollisuuttaan.
“Sivussahan tuokin seikka tapahtui, mikäli olemme oikeassa. Kosto vaikuttaisi olevan hyvinkin hyvä selitys.”
“Ei se silti ratkaise kaikkea”, Asagi joutui kuitenkin viemään pohjan kuulemaltaan idealta.
“Kosto ei yksin selitä tapahtumia. Mistä meille halutaan kostaa tällä kertaa? Kuka muka on taas kärsinyt meidän takiamme?”
“Siitä tulisi turhankin pitkä lista”, Mana nyökkäsi ymmärtäen hyvin rakkaansa pointin.
“Siihen pitäisi laskea lähes koko Japanin väestö ja muidenkin valtioiden ihmiset.”
“Lista kyllä lyhenee helposti”, silmälasipäinen väitti vastaan.
“Vain murto-osa väestä pystyy niihin tekoihin, mitä meille on nyt tehty. Loppujenlopuksi myös harvat näistäkään ovat joutuneet kaikkien Kuro Kagen jäsenten uhreiksi ja vielä tie-”

“Hys!” hartiakkain sihahti yllättäen ja iski kätensä hakkerin suun eteen.
“Kuunnelkaa!” mies vain lisäsi saamiinsa kysyviin katseisiin ja jäi itsekin pää kallellaan kuuntelemaan.
Vaatesuunnittelija sulki silmänsä voidakseen keskittyä pelkästään kuulemiseen. Yakuza rypisti kulmiaan ihmeissään ja jäi tuijottamaan eteensä samaan tapaan kuin liikemieskin jäi. Varas katsahti pöydän alta kurkistavia Missiä, joka jäi katselemaan ovelle, ja Yorua, jonka suusta pääsi matalaa, hiljaista murinaa. Eläinten katseet saivat puna-mustahiuksinenkin katsomaan samaan suuntaan. Viimein, kun kaikki olivat hiljaa, miehet kuulivat ääniä – riitelyä.
“Tajuatko sinä yhtään, mitä olit saada aikaiseksi!?” tuttu ääni huusi ja vielä tutumpi vastaus kuului takaisin:
“Näytänkö siltä, että välitän!?”
“Ymmärrätkö yhtään, miten vaikeaan tilanteeseen asetit minut!?”
“Älä tee siitä sitten itsellesi niin hankalaa!”
“Ajattelisit kerrankin asemaani etsivänä!”
“Ajattelisit kerrankin muutakin kuin töitäsi, Tsunehito!”

Ylimmän kerroksen kuusikko henkäisi samassa helpotuksesta. Viimeisestä lauseesta ei voinut erehtyä, jos heistä kukaan ei olisi tunnistanut huutajien ääniä. Ruiza ja Tsunehito olivat vihdoin ja viimein saapuneet paikalle tapaamiseen.
Meteli lähestyi nopeasti yläkerran ovea, mutta koveni yllättäen lisää kummallisen kovilla tömähdyksillä. Yhden sun toisen miehen kulmat kohosivat hiusrajaan, kun heidän mieleensä tuli mielikuva portaita kipuavista norsuista. Ei kinasteleva kaksikko kyllä tuollaista töminää voinut aiheuttaa parhaimmalla tahdollakaan. Lukon raksahdus kuitenkin ratkaisi sen kysymyksen samassa yakuzalle ja tämän rakastajalle, ennen kuin punapäinen mies ehti kävellä sisälle. Közi avasi oven ja riensi pitkin askelin johtajansa taakse K:n noudattaessa esimerkkiä. Ainut ero oli siinä, että irokeesipäinen painoi sormiaan syvälle korviinsa yrittäen suojata tärykalvonsa hirvittävältä meteliltä.
“VOISIT JOSKUS KÄYTTÄÄ NIITÄ AIVOJA, JOS SINULLA ON SELLAISET!” Tsunehito huusi marssiessaan olohuoneeseen ja kääntyi ympäri kohdatakseen rakkaansa.
“NIITÄ AIVOJAHAN MINÄ KÄYTÄN, TOISIN KUIN SINÄ!” Ruiza karjui aivan yhtä kovaa takaisin ja astui melkein etsivän varpaille.
“JOS SINÄ JAKSAISIT VÄLILLÄ OLLA VÄLITTÄMÄTTÄ PIKKUSEIKOISTA!”
“PIKKUSEIKOISTA!?” sinisilmäinen ei voinut uskoa kuulemaansa.
“PIKKUSEIKOISTA!? PIKKUSEIKOISTA!? ÄLÄ OLE IDIOOTTI! SINUN TAKIASI JÄIMME MELKEIN KUMPIKIN KIINNI JA OLISIMME LENTÄNEET SAMAN TIEN VANKILAAN!”

“HILJAA!” yakuza ja tämän kakkosmies karjaisivat täsmälleen samaan aikaan jaksamatta kuunnella enää yhtään riitelyä, jonka syystä heillä ei ollut mitään käsitystä.
Toimitusjohtajaa meteli ei todellakaan innostanut, olihan riitelevä kaksikko sentään hänen vieressään eikä tuo keskustelu ollut mikään pieniäänisimmästä päästä.
Ruiza hätkähti huutoa ja astui nopeasti kauemmaksi vilkaisten ympärilleen. Tsunehito kääntyi ympäri ja huomasi vasta nyt, että he olivat päätyneet vihdoin ja viimein Burutendoun ylimpään kerrokseen.
“Kiitos”, ruskeahiuksinen huokaisi ja hieraisi korvaansa.
K vilkaisi kysyvästi työpariaan, joka nyökkäsi pienesti. Irokeesipäinen näytti vielä hetken aikaa epäilevältä, mutta huomatessaan, etteivät riitelijöiden suut enää liikkuneet, uskalsi mies kiskaista sormet korvistaan. Tämä kuitenkin säpsähti, kun vaaleahiuksisin äkkiä mulkaisikin ympärillä olevia miehiä, mutta kaikeksi onneksi asevastaava istahti lattialle ristien kätensä kiukkuisena rintakehälleen.
“Mistä oikein on kyse?” Mana katsoi saapuneita kysyvästi.
“Ai mistäkö?” siviilipukuinen poliisi löi itseään otsaan ja asteli kauemmas matalasta pöydästä.
“Koska tuo idiootti ei käytä järkeään!”
“Minun järjessäni ei ole mitään vikaa!” aseiden salakuljettaja käänsi päänsä laihimman suuntaan.
“Sinä vain voisit välillä miettiä meitä etkä vain uraasi etsivänä tai myyränä!”
“Ai, sekö olisi meille hyvä, jos sinä istuisit vankilassa!?” sieväkasvoinen kääntyi nopeasti ympäri katsoen silmät kapeina viiruina poikaystäväänsä, kuin olisi nähnyt tämän tilalla vihollisensa.
“Olisiko minun pitänyt muka jättää sinut sinne!?”

“Rauhoittukaa!” teräväpiirteinen komensi jälleen.
“Mistä te nyt oikein puhutte?” rikollisjärjestön johtaja katsoi vaativasti kaksikkoa, joka jäi mulkoilemaan toisiaan, kunnes käänsivät katseensa muualle.
“Me sovimme aikaisemmin tänään puhelimessa, että Ruiza tulee tänne heti, kun pääsee ja minä vasta töiden jälkeen”, Tsunehito aloitti kertomuksen huokaisten raskaasti.
“Sinä sovit, en minä”, Ruiza murahti väliin, mutta tällä kertaa tämän sanoista ei välitetty.
“Puolitoista tuntia sitten Ruiza paukahti paikalle hakemaan minua kymmenen minuuttia etuajassa”, poliisi yritti jatkaa otsansa tykytyksestä huolimatta.
“Sehän on vielä pientä”, Satochi huomautti laskien kätensä Tatsuroun olkapäälle.
“Tatsurou on joskus tullut nappaamaan minut ties mistä paikoista puolituntia etuajassa.”
“Mutta Tatsurou ei tekisi mitään näin tyhmää!” sieväkasvoinen karjaisi valmiina repimään hiuksensa irti päästään.
“Mitä?” Seth kysyi hämmentyneenä.
Olihan nuorukainen tottunut siihen, että rakkaansa jäi odottamaan tai tuli hakemaan asianajajatoimistolta tai muualta ja joskus hyvinkin paljon etuajassa. Kerran Hide-zou oli hakemassa häntä jopa kauppareissulta.
“Tätä!” sinisilmäinen huudahti romahtaen polvilleen.
Lennokkaasti tämä otti lattiasta kevyen otteen ja veti itsensä aivan aseiden salakuljettajan viereen. Sormet tarttuivat mustan paidanhelmaan ja kiskaisivat ylös toisen tekemättä yhtään vastarintaa. Vaalea iho paljastui paidan alta, mutta samalla kaikki näkivät myös jotain muuta: metallisen, mustan kahvan, joka piilotti jotain housujen alle.
“Oletko tosissasi?” Asagi kysyi leuan laskeutuessa rintaan kiinni.
“Ruiza, menitkö oikeasti poliisilaitokselle ase mukanasi ja vielä noin huonosti piilotettuna?”
“Eikä siinä kaikki!” etsivä jatkoi ja kiskaisi paidan peittämään kultansa vatsan.
“Mitä muka vielä?” Hide-zou huokaisi raskaasti Manan henkäistessä mielessään täsmälleen saman kysymyksen.

Asevastaava ei sanonut mitään. Mies vain piti kätensä puuskassa ja tuijotti pöytää toivoen selvästi, että silmänsä olisivat voineet ampua luoteja, jotka olisivat rei’ittäneet puisen tason. Közi ja K:kin katsoivat vaaleahiuksista, mutta sitten kumpikin vilkaisi toisiaan kysyvästi. Olivatko pienimmän silmänaluset olleet aina niin tummat? Miksi tämä oli hiljaa eikä sanonut mitään? Tarkemmin katsottuaan henkivartijat näkivät vahvojen olkapäiden tärisevän pienesti nahkatakin alla, aivan kuin tämä yrittäisi pitää jotain liian raskasta taakkaa itsellään.
“Etkö muka arvaa?” siviilipukuinen poliisi katsahti sarkastisesti ystäväänsä.
“Se ei ollut ainoa ase”, Tatsurou sanoi suoraan tietäen sen ilman kummempia mietteitä.
“Poliisit löysivät Ruizalta vielä toisenkin aseen. Ei kai vielä kolmattakin?”
“Ei, luojan kiitos!” Tsunehito nousi pystyyn tönäisten puolihuolimattomasti rakastaan, joka vain sulki hetkeksi silmänsä avaten ne uudelleen katsoen tiukasti eteensä.
“Kolmannen pistoolin minä löysin autosta hansikaslokerosta, kun me olimme riittävän kaukana poliisiasemalta!” mies jatkoi mesoamista kävellen keittiöön, mutta nopeasti takaisin, kuin liikehdintä olisi rauhoittanut.
“Ei siinä mitään, hän vain marssi osastolleni työhuoneeni oven eteen eikä vaivautunut koputtamaan, ennen kuin astui sisään! Ruiza ei edes välittänyt siitä, että paikalla oli muita, vaan ilmoitti, että me lähdemme! Sitten Yuuto tuli paikalle ja yritti käskeä Ruizaa odottamaan toimiston ulkopuolella, mutta Ruizahan ei siitä tietenkään välittänyt! Mitä hän sitten teki!? Meni ja tönäisi poliisia, jolloin Wataru tuli väliin ja tietenkin iski vahingossa kätensä housun reunalle tuntien välittömästi aseen! Aivan kuin se ei olisi ollut riittävää, Yuuto ja Wataru päättivät tehdä ruumiintarkastuksen ja mitä teki Ruiza? Vastusti virkavaltaa näiden omassa toimistossaan!”

“Ruiza!?” pantterimainen kääntyi katsomaan alaistaan järkyttyneenä.
“Mitä helvettiä päässäsi oikein liikkuu!?” kakkosmies iski nyrkkinsä pöytään varkaan jäädessä aukoilemaan suutaan.
“Hitto vie, sitten löytyikin se toinen ase kainalokotelosta!” sieväkasvoinen jatkoi kertomista, koska siinä ei tosiaankaan ollut kaikki.
“Mikaru yritti napata pistoolin haltuunsa, mistä hyvästä Ruiza iski häntä kyynärpäällä vatsaan! Teru kaivoi jo käsirautoja esiin, ennen kuin ehdin puuttua koko tilanteeseen ja seuraavaksi paikalle tulivat Nana ja Hakuei!” Tsunehito lysähti viimein lattialle uupumuksesta jättäen tarkoituksella pienen etäisyyden Ruizaan.
“Ja mitä sitten tapahtui? Nana muisti, että Ruiza oli seurassani pormestarin naamiaiskutsuilla! En ole eläessäni joutunut kokemaan niin epäileviä katseita! Olisivat pistäneet Ruizan putkaan, mutta onneksi Yuuto tajusi kysyä, onko Ruizalla aseenkantolupaa!”
“Onneksi minä olen hakkeroinut sille listalle Ruizan ja monet muut miehemme”, hakkeri pisti väliin röyhistäen samassa hiukan rintaansa.
“Kävin lisäämässä listalle pari muutakin nimeä näiden ikävien aikojen takia ja tulostin heille oikeat paperit, joihin muutama varas väärensi allekirjoituksen ja leimat.”
“Sentään jotain hyvää!” sinisilmäinen heilautti käsiään voipuneena.
“Koko asian seilaamisessa meni tunti! Mikarulla oli suuri halu pistää Ruiza putkaan viilentämään päätään ja Wataru taas päätti kostaa jonkun aikaisemman kerran huomautellen pistävästi parilleen. Teru taas mulkoili minua jopa tavallista vihamielisemmin ja Yuuto oli aivan hämillään! Minun piti käydä hakemassa Ruizan aseenkantoluvat kotoa, tuoda takaisin ja keksiä vielä syy, miksi Ruiza kantoi kahta asetta mukanaan!”
“Onnistuit ainakin estämään, ettei Ruiza jäänyt vankilaan ja joutunut lisätutkintaan”, Satochi huokaisi helpottuneena.
Ainakaan ei tarvinnut huolehtia kaiken ikävän keskellä myös siitä, miten he saisivat pääasevastaavansa ulos kiven sisältä.

“Ruiza, hiukan tahdikkuutta sentään!” Asagi ei kuitenkaan jaksanut iloita edes tuosta pienestä lykystä.
“Et voi vain marssia poliisiasemalle aseet mukanasi!”
“Mitä se muka minua liikuttaa?” vaalein murahti matalasti piittaamatta lainkaan kuulemastaan.
“Ruiza, me olemme sotatilassa!” Hide-zou jyrähti väliin.
“Meidän kimppuumme on hyökätty! Kuro Kagen kimppuun on hyökätty! Meidän ja liittolaistemme miehiä on kuollut ja osa makaa sairaalassa! Me emme tiedä, kuka on vihollisemme ja kehen hän tai he seuraavaksi aikovat iskeä! Me emme tiedä edes kunnolla, onko kenenkään kimppuun käyty tässä muutaman päivän sisällä!” vahva käsi puristui nyrkkiin ja miehen oli pinnisteltävä hermonsa äärimmilleen, ettei vain tarttuisi ystäväänsä rinnuksista ja vetäisi turpiin.
“Me olemme korviamme myöten ongelmissa ja sinä sanot, että ’mitä se sinua liikuttaa’!”
“Hide-zou, rauhoitu…”, Seth yritti varovaisesti, mutta tuollaisia sanoja teräväpiirteinen ei ottanut kuuleviin korviinsa.
“En!” ruskeankellertäväsilmäinen antoi nopean, terävän katseen kalpeimmalle ja kääntyi takaisin asevastaavan puoleen vaaleimman vain katsoessa silmäkulmastaan huutavaa.
“Minä laitan sen kohta liikuttamaan sinua, ellet ajattele edes hiukan!”
“Sitähän minä olen yrittänyt tässä hänelle koko ajan sanoa, mutta kuunteleeko hän minua?” sieväkasvoinen pyöräytti silmiään.
“Ei tietenkään! Asia ei varmaan liikuttaisi häntä yhtään edes vankilassa!”
“Ruiza, et voi toimia noin radikaalisti etkä varsinkaan mennä poliisilaitokselle ja haastaa riitaa”, yakuza nojautui polviinsa.
“Minä tarvitsen sinua, kuten kaikki muutkin miehemme. Sinusta ei ole kenellekään eikä varsinkaan itsellesi hyötyä, jos joudut selliin.”
Viisaat sanat jäivät kuitenkin vain ilmaan, koska harmaanruskeasilmäinen ei vaikuttanut edes kuulevan, mitä tälle sanottiin. Aseiden salakuljettaja tuijotti vain pöytää ja hengitti tavallista raskaammin. Käsi vapisi pöydällä ja hartiat tärisivät sieraimien laajentuessa siinä kaikkien silmien edessä. Huulet puristuivat yhteen, mutta kukapa olisi siitä välittänyt.

“Ajattele, hyvä mies!” mustatukkainen turhautui.
“Miksi helvetissä sinä edes menit poliisiasemalle!? Olisit tullut välittömästi tänne ja olisimme päässeet etenemään asioissa! Et voi toimia typerien päähänpistojesi mukaan! Et voi tehdä mieltymystesi tai tahtosi mukaan miettimättä seurauksia!”
“Mitä sinä olet minulle saarnaamaan päähänpistoistani?” Ruiza sanoi yllättäen lujalla äänellä puheensa väristessä.
Pää kohosi pystyyn asevastaavan kääntyessä ensin johtajaansa päin, sitten toimitusjohtajaa katsoen kumpaakin vihaisena, mutta päättäväisenä.
“Mitä te kumpikaan tulette minulle saarnaamaan tekemisistäni? Mikä oikeus teillä on kyseenalaistaa toimintaani, vaikka olette itse tehneet yhtä typeriä asioita ettekä kumpikaan edes ole ollut samassa tilanteessa kuin minä nyt.”
“Älä nyt käännä tätä meidän viaksemme”, ruskeahiuksinen murahti varoittavasti.
“Ai, te olette sitten täysin viattomia tai vastaavasti teillä on lupa tehdä, mitä lystää?” pieni mies katsoi syyttävästi kahta vuosien takaista ystäväänsä.
“Kyllä se on sinulta ihan hyväksyttävää, Asagi, jos menet kaupungin ulkopuolelle kiduttamaan miestä, joka oli tappaa Manan. Eihän siinä ole mitään väärää, jos päätät hiukan rääkätä miesparkaa omaksi iloksesi onkiessasi tietoja. Kyllä sinä olet saanut tehdä mitä tahansa ja teurastaa ihmisiä, jos olet katsonut jonkun uhkaavan Manaa, Hide-zouta tai muuta sinulle rakasta henkilöä. Minä en ole koskaan käskenyt sinua lopettamaan sillä tavalla toimimista! Minä olen aina ollut rinnallasi, olit tehnyt tai päättänyt mitä tahansa! Mikä oikeus sinulla on nyt tulla haukkumaan minua teoistani!?” aseiden salakuljettaja vaikeni hetkeksi haukkoen henkeä.
Silmät puristuivat tiukasti kiinni ja kynnet painoivat kipeästi kämmentä.
“Mikä oikeus sinulla on tulla minulle jauhamaan tuollaista paskaa ongelmallisesta tilanteesta, Hide-zou!?” suu aukesi huutamaan lisää tuskaisia sanoja hartioiden täristessä nyt näkyvästi.
“Sinä tapoit minun alaiseni! Sinä tapoit Jukan, koska hän liehitteli Manaa ja sinä halusit suojella Asagia! Sinä ammuit Gratterin baarimikon kujalla suojellaksesi Sethiä! Sinä ammuit Reitaa piittaamatta siitä, että kuka tahansa voisi tulla Gratterista ja ampua sinut siitä hyvästä!” Ruiza iski nyrkkinsä pöytään kyynelten karatessa viimein ripsien välistä.
“Kertokaa, helvetti vie, mikä oikeus teillä on sitten tehdä, mitä teitä lystää ja minulla taas ei! Ettehän te edes ole olleet samassa tilanteessa kuin minä nyt! Teidän rakastanne ei ole melkein tapettu eikä hän makaa kilometrien päässä teistä hengityskoneessa! Teitä ei ole estetty käymästä katsomassa häntä! Tulkaa vasta sitten haukkumaan tyhmyydestä, kun olette itse tässä raastavassa tilanteessa, jossa pitää valita uskollisuuden, järjenkäytön ja rakkauden – sydämen väliltä! Tulkaa vasta sitten sanomaan, että minun pitäisi ajatella, kun olette valvoneet kaikki yöt peläten soittoa siitä, että rakkaanne on kuollut! Tulkaa moittimaan, kun joudutte odottamisen lisäksi katsomaan toista rakastanne ja miettimään, että voitte menettää hänetkin, jos uskallatte sulkea silmänne edes hetkeksi!” viimeiset sanat tulivat tuskaisena huutona niiskausten kaikuessa perään, kun mies vajosi pöydän ääreen otsan laskeutuessa tasaiseen huonekaluun.

Hampaiden välistä kuului tiheätä hengitystä, kun mafiamies yritti rauhoittua, mutta ei vain kyennyt siihen. Jokaisen liikahduksen tuntuessa kivuliaammalta kuin ruoskaniskut alaselässä, harmaanruskeasilmäinen nosti hetken päästä päänsä ylös ja vilkaisi sitten Tsunehitoa, joka oli jäykistynyt paikoilleen.
“Mikä minua vaivaa? Mikä hitto sinua vaivaa!?” vanhempi ärjäisi kumartuen lähemmäksi rakastaan.
Etsivä hätkähti säikähtäneenä, mutta ei ehtinyt liikkumaan tuumaakaan taaksepäin, kun lyhyin tarttui kauluspaidasta kiinni kiskaisten laihimman kasvot lähemmäksi omiaan.
“Paasaat jostain turhanpäiväisestä asiasta, kuten minun putkaan joutumisestani tai sinuun kohdistuvista epäilyksistä! Onko niillä paskaakaan väliä, kun Hiroki makaa vieläkin Kobessa ja voi kuolla!? Miksi helvetissä sinä nouset joka aamu ylös vuoteesta ja kiirehdit töihin, kuin mitään ei olisi tapahtunut!? Eikö sillä ole mitään väliä, että Hirokia on ammuttu ja hän on kuolemaisillaan!?”
“Tietenkin sillä on väliä!” sieväkasvoinen huudahti järkyttyneenä ja vihaisena.
“Kuinka usein minä olen sitäkin itkenyt olkaasi vastaan!”
“Etkö sitten todellakaan tajua, miksi minä tulin työpaikallesi hakemaan sinua!?” vaaleahiuksinen ei voinut pidätellä enempää kyyneleitään takertuessaan tiukemmin rakkaansa paitaan.
“Etkö muka ymmärrä, että minä tulin sinne aseiden kanssa, koska halusin suojella sinua?” otsa nojautui siviilipukuisen poliisin rintakehälle, kun aseiden salakuljettaja yritti pitää äänensä kurissa.
“Sinä olet jatkuvasti töissä, vaikka sinulla on oikeus pitää lomaa! Hiroki on vakavassa kunnossa, mutta sinä kuljet siitä huolimatta vaarallisissa paikoissa tekemässä työtäsi! Meiltä on evätty mahdollisuus käydä katsomassa Hirokia, mutta sinä et tunnu välittävän! Minä en jaksa esittää, että kaikki olisi kuten ennekin! En halua esittää, että kaikki on hyvin ja vain jatkaa aseiden kanssa väkertämistä! En jaksa koko ajan pelätä, milloin Asagi, Hide-zou tai joku muu soittaa ja kertoo, että sinut on tapettu!” Ruiza henkäisi käheästi suoristaen selkänsä kohdaten siniset silmät, joita rakasti mielettömän paljon.
Sormet irrottautuivat paidasta uupuneiden käsien noustessa koskettamaan vaaleita kasvoja, kuin ne olisivat voineet koska tahansa haihtua ilmaan tai muuttua kalman kylmiksi.
“Minä en kestä, jos sinulle tapahtuu jotain”, vaaleahiuksinen nyyhkäisi hiljaa.
“Minä olen muutenkin hajalla, kun pelkään Hirokin puolesta… Minä en halua, että sinulle käy samoin… En anna sen tapahtua, vaikka joutuisin siitä hyvästä vankilaan!”

“Ruiza…”, Tsunehito huokaisi hiljaa katsoen sitten lattiaa.
Kaikki vain oli ollut helpompaa, kun oli esittänyt, ettei mitään ollut tapahtunut. Jokapäiväiset askareet olivat olleet vaivattomia, kun laihin oli leikkinyt, että parittaja oli vain ulkomailla, mutta tulisi pian takaisin. Aseiden salakuljettaja ei kuitenkaan ollut voinut tehdä sitä, tämä ei suostunut eikä halunnut olla, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tämä rakasti liikaa Hirokia ja häntä, että kykenisi edes harkitsemaan sitä vaihtoehtoa. Tietenkin, kun lettipäistä ei voinut suojella eikä tämä ollut suojelemassa heitä, harmaanruskeasilmäinen haluisi turvata edes toisen rakkaansa piittaamatta riskeistä. Ehkä tämä pelkäsi menettävänsä vielä enemmän, jos ei toimisi niin, mutta… sitä samaa pelkäsi poliisikin.
“Minä toimin ennemmin sydämellä kuin tunteettomalla järjellä, jos sen ansiosta voin suojella sinua! En anna sinulle tapahtua mitään!” vaalein huudahti samassa kietoen lujasti kätensä rakkaansa ympärille.
“Hirokikaan ei antaisi, joten älä luulekaan, että minä katuisin sitä, että tulin poliisien eteen aseet mukanani! Minä en anna kenenkään satuttaa sinua – kävi minulle kuinka tahansa!”
“Ruiza”, sinisilmäinen kuiskasi uudelleen.
Poliisi ei kyennyt sanomaan mitään muuta. Ei muuta oikeastaan tarvittukaan, vain tuo nimi ja kädet, jotka kiertyivät lyhimmän vartalon ympärille. Kyynelistä märät kasvot painettiin olkapäätä vasten ja mies nuuhkaisi kevyesti vaaleita hiuksia yrittäen peittää omaa nyyhkäystään. Ote tiukkeni, kun etsivä mietti, mitä tekisi, jos syleilyssään oleva mies katoaisi siitä. Mitä hän tekisi, jos jäisikin yksin? Mitä Ruiza tekisi, jos jäisi yksin? Sitä ei voinut tietää. Hän ei halunnut tietää.

“Ruiza, olet vain osittain oikeassa”, Hide-zou avasi viimein suunsa, kun oli antanut kaksikon hetken aikaa pyytää toisiltaan äänettömästi anteeksi.
“Olet oikeassa siinä, ettemme ole kumpikaan Asagin kanssa olleet samassa tilanteessa kuin sinä nyt. Unohdat kuitenkin, ettet sinä taas ole koskaan ollut samassa tilanteessa kuin Asagi, tai edes minä.”
Vakavat, hyvin totuudenmukaiset sanat saivat halaavan kaksikon irrottautumaan toisistaan kaikkien huomion kääntyessä liikemieheen.
“Minä olen kokenut rakkaan menettämisen ja ymmärrän sen tuskan hyvin, vaikken olisikaan joutunut kestämään sitä hirvittävää odotusta, kun ei tiedä, mitä tapahtuu”, ruskeankellertävät silmät katsoivat tiukasti asevastaavaa, mutta katse heltyi nopeasti huulille kaartuessa ystävällinen hymy.
Silmäkulmaan nousi pientä kosteutta, mutta nopeasti mies pyyhkäisi sen syrjään peitellen surullisen muiston tuomaa kipua.
“Ruiza, emme säti sinua siksi, että olisimme vihaisia tai pelkäisimme kiinnijäämistä. Me vain olimme huolissamme teistä kummastakin.”
“Hide-zou on oikeassa, ehdimme jo pelätä vaikka mitä, kun teitä ei näkynyt”, Mana kertoi laskien kätensä Asagin olkapäälle.
“Pelkäsimme, että teille oli tapahtunut jotain tai kimppuunne oli hyökätty.”
“Poliisien hyökkäys oli vielä lievä tapaus. Ainakin pysyisit vankilassa turvassa”, yakuza vilkaisi ensin sulhastaan, sitten parasta ystäväänsä kääntyen alaisensa puoleen.
“Miten niin?” Seth katsoi kauhistuneena johtajaansa.
“Vankilahan on täynnä vaarallisia miehiä! Ties mitä he saattaisivat tehdä Ruizalle!”
“Ennemminkin miettisin sitä, mitä niille muille vankiparoille voisi tapahtua”, Satochi huomautti naurahtaen.
Hartiakkain alkoi rentoutua vähitellen, kun huudot lakkasivat ja äänensävyt olivat muuttuneet vihaisista ymmärtäväisen ystävällisiksi. Siksi tämä uskalsikin hiukan vitsailla.
“Minun käy jo nyt heitä sääliksi.”
“Ruizalle tulisi tosin herranpäivät, kun muut vangit kohtelisivat häntä kuin keisaria”, Tatsurou pisti väliin katsoen tutkaillen asevastaavaa.
“Varmasti puolet linnan väestä tietää, ketä Ruiza palvelee ja mitä heille tapahtuu, jos tuottavat yhtään ongelmia. Lisäksi, onhan Asagilla muutamia omiakin miehiä jo ennestään vankilassa.”
“Emme kuitenkaan halua oikeasti sinun joutuvan vankilaan, Ruiza”, pantterimainen kumartui lähemmäksi vaaleinta katsoen hellästi tämän kasvoja.
“Me tarvitsemme taitojasi ja tietojasi. Olet tärkeä meille kaikille etkä pelkästään osaavana alaisenani, vaan ystävänä.”
“Haluamme sinun olevan vain varovainen”, kakkosmies nojautui pöytää vasten tavoitellen lyhimmän katsetta.
“Lupaathan, ettet enää huolestuta meitä enempää?”

Ruiza ei sanonut mitään, nyökkäsi vain lyhyesti ja kuivasi kostunutta nenäänsä nahkatakkinsa hihaan. Harmaanruskeissa silmissä loisti kuitenkin pieni pilke, joka oli syttynyt lämpimistä sanoista. Oli helpottavaa, kun ei tullutkaan täysin tuomituksi, vaan muut olivat vain huolissaan.
Valitettavasti mukavaa tunnelmaa ei voinut jatkaa pitkään.
“Meillä olisi kuitenkin vielä paljon keskusteltavaa”, krakkeri kröhäisi pienesti katseltuaan hetken muiden hymyjä.
“Meidän on mietittävä useita asioita, kuten vihollistamme.”
“Olet oikeassa”, Asagi huokaisi raskaasti.
“Meidän on kasattava toimiva puolustus ja keksittävä, kuka on hyökkäyksemme takana.”
“Ruiza voi siinä asiassa auttaa Tsunehiton kanssa”, Satochi suoristautui vieden kätensä nopeasti takkinsa taskulle, mutta pysähtyi sitten nopeasti.
Hakkerin avustaja katsoi varovaisesti Tsunehitoa ja Ruizaa, jotka eivät näyttäneet mitenkään olevan vahvimmillaan.
“Tietenkin, jos kykenette…”
“Kykenemme”, aseiden salakuljettaja veti syvään henkeä ja pyöräytti hartioitaan.
“Minun on pakko.”
“Ihan rauhassa vain, ei tarvitse hoppuilla”, Mana henkäisi nopeasti Közin ja K:n nyökätessä olevansa samaa mieltä.
“Mitä Ruizan pitäisi edes tehdä?” Tsunehito katsoi tietokone-eksperttejä kysyvästi, jopa hiukan uhkaavasti.
“Merkitä listastani, mitä aseita on mahdollisesti käytetty meitä vastaan”, silmälasipäinen selasi muutaman paperin läpi, kunnes löysi etsimänsä paksumman, nidotun paperinipun.
“Otimme muutaman luodin saamistamme näytteistä ja toivoisimme, että rajaisit meille tarkemmat asemahdollisuudet”, hartiakkain otti taskustaan pienen suljettavan muovipussin, jossa oli kolme erilaista luotia sekä muutama hylsy.
“Teimme omia havaintojamme, mutta tiedämme myös, ettei kaikille aseille ole omia luoteja. Ruiza, tarvitsemme sinun käytännönkokemusta aseista, jotta voimme edes hiukan pienentää tuota listaa.”
“Näytäpäs”, asevastaava ojensi kätensä vaativasti.
Ruskeatukkainen vilkaisi varovaisesti yakuzaa ja kakkosmiestä, jotka katsahtivat yhtä huolissaan aseiden salakuljettajaa. He näkivät, ettei lyhyin ollut parhaimmissa voimissaan, mutta kasvoista saattoi nähdä myös lujan päättäväisyyden. Mies aikoisi tehdä töitä ja auttaa heitä kaikkia taistelemaan hyökkääjää vastaan, vaikka toinen jalka haudassa. Ehkä vaaleimman sisällä paloi halu suojella ja ennen kaikkea kostaa rakkaittensa puolesta.

Satochi astui lähemmäksi ja ojensi minigrip-pussin pöydän yli harmaanruskeasilmäisen ottaessa saamansa luodit vastaan.
“Minä voin ottaa sen listan”, etsivä huomautti samassa katsoen vaativasti Tatsurouta.
“Voin samalla keskustella tässä teidän kanssanne ja merkitä Ruizan puolesta luoteihin sopivat aseet.”
“Hienoa, pääsisimme etenemään seuraavaan asiaan -” nörtti aloitti, mutta tällä kertaa hänet keskeytti joku, jota ei olisi heti epäilty tekevän niin eikä varsinkaan asiansa takia.
“Miten saamme Hirokin ja Andron muiden miesten kanssa Kobesta mahdollisimman turvallisesti takaisin tänne Osakaan”, Asagi vastasi ja nojautui taaksepäin sohvassa vetäen Manan kainaloonsa.
Mies kaipasi kovasti sulhastaan vierelleen tuomaan läheisyyttä. Se oli mafiapomon yksi keino pysyä mahdollisimman rauhallisena tilanteessa kuin tilanteessa.
“Mitä?” Tsunehito kääntyi tuijottamaan mustasilmäistä huomaamatta lainkaan sitä, miten Tatsurou yritti epätoivoisesti ojentaa nojatuolistaan paperinippuaan.
Ruizakin katse suorastaan hyppäsi ylös käsissään olevista esineistä johtajaansa ilmeen pysyessä vakavana.
“Keskustelimme täällä aikaisemmin tilanteesta, ja Hide-zou on muiden kanssa oikeassa. Meidän on saatava heidät tänne, missä voimme suojella heitä paremmin ja samalla koota puolustuksemme kasaan ennen vastatoimia”, rikollisjärjestön johtaja jatkoi päättäen jättää mainitsematta aikaisemman riidan.
“Ongelmana vain on se, että on tehtävä oikeanlaiset järjestelyt, ettei matkalla tule mitään ongelmia vihollistemme puolelta eikä meidänkään kimppuumme voi hyökätä.”

“Minä voin lähteä hakemaan heitä!” asevastaava nousi polvilleen.
“Järjestän mieheni puolustusasemiin ja pidän huolen, ettei uhkaajamme pääse lähellekään Hirokia ja Androa!”
“Katsotaan asiaa aivan kohta, Ruiza”, Mana sanoi rauhoittavasti.
“Meidän on mietittävä monia seikkoja”, Hide-zou yhtyi siniharmaasilmäisen puheisiin katsellen ystävänsä jännittyneitä lihaksia.
“Kuten sitä, millä asein vihollisemme mahdollisesti voi iskeä. Sinä tunnet parhaiten aseet ja tiedät, miltä etäisyydeltä milläkin aseella on kattavinta ampua.”
“Tehdään ensin kunnon suunnitelmat, ettei Hirokille ja Androlle varmasti tapahdu mitään”, Seth jatkoi rauhoittelua kääntyen epätoivoisesti keikkuvan hakkerin puoleen ottaen aseluettelon, ennen kuin silmälasipäinen löytäisi itsensä lattialta.
“Me olemme keskustelleet täällä asiasta jonkin verran ja haluaisimme löytää toimivan ratkaisun, joka estäisi meidän kimppuumme hyökkäämistä, mutta samalla pitäisi huolen, ettei Kobesta tulevia uhkaisi mikään.”
“Onko sellaista löytynyt?” etsivä painoi kätensä rakkaansa olkapäille ja pakotti tämän istumaan kunnolla alas.
“Ei valitettavasti”, kalpein vastasi synkästi laskiessaan paperit poliisin eteen.
“Vihollisemme tuntee meidät hyvin emmekä ehtineet keskustella asiasta niin paljon useiden seikkojen takia.”
“Ongelmana on se, ettemme tiedä, kuinka paljon hyökkääjämme tietää meistä ja toimintatavoistamme”, hartiakkain yhtyi varkaan kertomukseen istuutuessaan nojatuolin käsinojalle.
“On vaikea keksiä jotain sellaista, mikä yllättäisi heidät, kun emme tiedä, mitkä kaikki seikat ovat meille epänormaaleja heidän mukaansa.”

“Pikaiset suunnitelmien muutokset ainakin hämäävät heitä”, krakkeri sanoi suoraan katsellen, kuinka puna-mustahiuksinen ryhtyi kaivelemaan toimitusjohtajan taskuja etsien kynää laihimmalle.
Silmälasipäinen pyöräytti silmiään pienesti, kun huomasi avustajan melkein kiipeävän ruskeahiuksisen syliin tämän ottaessa rakkaansa auliisti vastaan.
“Jyoun tekemä päätös oli ainakin odottamaton meille kaikille.”
“Silloin vihollisemme odotti, että Jyou pysyy sopimuksessa ja menee tapaamispaikalle. Heidän mielessään ei käynyt, että Hiko ja Isshi olisivat niin tärkeitä Jyoulle, että tämä päättäisi käydä katsomassa heitä ja jättää kaupanteot väliin”, naamioitunut tiivisti syyn heille.
“Meidän pitäisi sitten vain tehdä jotain niin epänormaalia, kuin olisi mahdollista”, Seth ilmoitti löydettyään viimein kaipaamansa kynän, jonka laski pöydälle sinisilmäisen eteen.
Tsunehito vilkaisi tarjottuja papereita ja kynää hymyillen sitten kiitollisena kirjanpitäjälle, joka vastasi hymyyn.
“Ja mikähän sitten olisi meille epänormaalia?” siviilipukuinen poliisi kysyi ottaen listan käteensä vilkaisten muutamia ensimmäisiä aseiden nimiä.
“Me emme ole muutenkaan mafiana tai ihmisinä tavallisimmasta päästä.”
“Minusta ainakin on epänormaalia jättää Hiroki ja Andro näin pitkäksi aikaa Kobeen”, Ruiza mutisi matalasti vihjaisten varsin suoraan, ettei pitänyt lainkaan johtajansa päätöksistä, mitä oli tullut kaksikon kohdalla.
“Kuten hyvin tiedät, Ruiza, tässä on tapahtunut hiukan liikaa asioita lyhyessä ajassa. Heille kahdelle oli muutenkin parempi antaa parantua edes jonkin verran, että kuljettaminen olisi turvallisinta”, Asagi huomautti takaisin hiukan pistävästi.
“Eikä meidän pidä miettiä, mitä teimme aikaisemmin, vaan mitä meidän pitäisi tehdä nyt.”
“Asagi on oikeassa, Ruiza”, sieväkasvoinen tönäisi hellästi rakastaan ja näytti tälle aselistaa.
“Mitä arvioit tästä ensimmäisestä?”

Harmaanruskeat silmät kääntyivät katsomaan listan ensimmäistä kohtaa, jossa luki barrett M82. Sormet avasivat minigrip-pussin ja pudottivat varovaisesti luodit tutkittaviksi. Nopeasti Ruiza silmäsi selkeän pistoolin luodin pois laskien sen pöydälle, mutta jäi sitten tunnustelemaan kahta muuta katsoen niiden perää. Hyvin pian pyöreäkärkinen, suhteellisen isokokoinen luoti laskettiin myöskin pöydälle jäljelle jäädessä viimeinen kolmesta näytteestä. Kaikkien katseet osuivat kapeaan, suhteellisen pitkään luotiin, jonka kärki oli terävämpi, kuin kaksi pyöreäkärkisempää. Aseiden salakuljettaja sulki silmänsä antaen sormiensa herkän ihon tutkailla metallin kylmää pintaa. Esine pyöri hitaasti käsissä toisen käden ryhtyessä koskettamaan ilmaa luodin jäljessä muodostaen mielessään hylsyä. Hiljaisuuden keskellä vaalein oli laittavinaan luodin näkymättömään lippaaseen.

Viimein asevastaava avasi silmänsä laskien kätensä syliinsä ja nyökkäsi lyhyesti etsivälle, joka tajusi merkitä aseen eteen tähtimerkin. Hellästi laihin osoitti kynällä seuraavaa kohtaa listassa, jolloin vaalein nyökkäsi uudelleen lyhyesti. Kolmannen aseen kohdalla lyhyin joutui kuitenkin tutkailemaan kahta muuta luotia, ennen kuin ravisti päätään heidän jatkaessaan listan läpi käymistä.
“Hiroki ja Andro ovat ainakin varmoissa käsissä”, Mana avasi suunsa päättäen jatkaa keskustelua.
Heidän oli vain luotettava siihen, että viimeisenä saapunut kaksikko osaisi asiansa. Ainahan listan voisi antaa sitten myöhemmin vielä Közille ja K:lle tarkistettavaksi. Nämä ainakin osaisivat sanoa jotain, koska tutkailivat varsin tarkkaavaisesti luoteja ja paperia paikaltaan sohvan takaa.
“Jun ja Shou pitävät heistä kyllä huolta – lisäksi Hiroki voi jo hiukan paremmin. Matka ei ole myöskään kovin pitkä, että uskoisin heidän selviytyvän hyvin, ellei tule jotain kamalaa ongelmaa.”
“Kuten hyökkäystä”, Seth pisti väliin nyökäten olevansa samaa mieltä.
“Nyt olisi vain mietittävä, miten estämme hyökkäysten tapahtumisen.”
“Atsushilla riittää miehiä siellä, että he kyllä pystyvät helposti torjumaan hyökkäyksen”, Hide-zou pohti ääneen kietoen kätensä nuorimman ympärille.
“Kazukin ja Hiron miehiä voisimme kyllä lisätä joukkoon, mutta niin suuri porukka voisi herättää epäilyksiä.”
“Eikä suuri määräkään aina takaa turvallisuutta”, Tatsurou nosti silmälasejaan nenällään.
“Mitä enemmän väkeä, sitä helpommin syntyy kaaos.”
“Entä jos laitamme vain hiukan lisää miehiä heidän matkaansa ja sitten lähetämme täältä puoleen väliin vielä lisää?” Satochi ehdotti.
“Liian monimutkaista”, kakkosmies joutui kuitenkin toteamaan pohdittuaan ajatusta hetken pidempään.
“Ja vaikka pystyisimmekin siihen, väkeä tulee liikaa eivätkä kaikki tosiaankaan sovellu siihen. Herättäisimme edelleen huomiota.”
“Helpointa olisi saada jotkut menemään Kobeen hakemaan heidät ja tuomaan tänne turvallisesti ilman lisämiehiä, mutta sekin on hankalaa”, yakuza jäi tuijottamaan ajatuksissaan luoteja tutkivia sormia, jotka eivät lakanneet työnsä tekemistä, vaikka liikkeet olivatkin aikaisempaa hitaampia.
“Pitäisi päättää, kuinka monta lähetetään, koska emme voi kahtakymmentä miestä enempää käskeä matkaan, ellemme halua kaikkia tuijottamaan tekemisiämme.”
“Se taas ei välttämättä ole turvallisinta matkaajia kohtaan, vaikka meillä olisikin turvalliset olot”, siniharmaasilmäinen muistutti ikävästä puolesta.

“Kaksikymmentä miestäkin riittää, jos he osaavat asiansa”, Ruiza sanoi yllättäen ravistaen samalla päätään Tsunehitolle, joka veti jälleen viivan erään aseen yli.
“Kymmenenkin voisi riittää, jos nämä tietäisivät heti tilanteen tullen, minne ampua.”
“Ei ole kannattavaa kuitenkaan heti lähteä ammuskelemaan. Siitä tulee ongelmia poliisien puolelta enkä minäkään, kuten ei Tatsurou tai Yukikaan voi tulla siinä tilanteessa apuun”, etsivä sanoi pehmeästi saaden useamman muun nyökkäämään.
“Taitojen lisäksi on mietittävä myös ihmisten statuksia. Jengiläisiä ei ole kannattavaa lähettää, koska he herättäisivät liikaa huomiota. Kuka tahansa pelokas mummo tai lapsi soittaisi poliiseille ja siinä tulisi liikaa ongelmia.”
“Jengiläiset on suljettava pois, mutta sen varmasti vihollisemmekin tajuaa”, naamioitunut myönsi.
“He arvaavat, ettemme halua herättää huomiota.”
“Yllättääksemme meidän olisi keksittävä jotain vielä ovelampaa”, Asagi puraisi huultaan kiroten päänsä sisällä kaiken helvettiin.
“Ja odottamatonta”, Hide-zou lisäsi kääntäen katseensa ulos ikkunasta, kuin avarasta taivaasta olisi voinut pudota vastaus.
“Jossain määrin, ehkä noin kolmenkymmenen prosentin arviolla odottamatonta olisi lähettää Hiroki ja Andro muiden kanssa mahdollisimman pienellä porukalla”, hakkeri sanoi hetken mietittyään.
“Pieni joukko voisi saada vihollisemme hämmentymään.”
“Seitsemälläkymmenellä prosentilla taas vihollisemme on varautunut siihenkin keksintöön”, poliisi sanoi nopeasti kurtistaen kulmiaan.
Osasihan mies sen verran päässälaskua.
“Emme voi ottaa sitä riskiä – se veisi Hirokin ja Andron lisäksi myös Junin, Shoun, Atsushin ja monia muita.”
“Yksinkertaisinta olisi lähettää minut muutaman mieheni kanssa”, asevastaava laski luodit pöydälle ja kääntyi mafiapomon puoleen.
“Tiedät hyvin, että se on parhain vaihtoehto!”
“Entä jos sinulle käy jotain?” mustasilmäinen katsoi tiukasti ystäväänsä.
“Entä jos sinulle, Hirokille ja Androlle tapahtuu jotain? Entä jos et pystykään suojelemaan heitä? Entä jos sinä itse kuolet?!”
“Näytänkö siltä, että jaksaisin pelätä, mitä minulle voi tapahtua?” vaaleahiuksinen kysyi matalasti.
“Ruiza, sinun pitäisi välittää siitäkin”, entinen soluttautuja vastasi hiljaa.
“Jos ei itsesi takia, ajattele edes Hirokin ja Tsunehiton takia.”

Sanat saivat asevastaavan hätkähtämään, mutta nopeasti kasvot muuttuivat totisiksi, kun mieli keksi lisää vastaväitteitä.
“Entä jos täällä hyökätään, kun olet poissa? Entä jos Tsunehiton kimppuun hyökätään ja hän kuolee?” mustahiuksinen jatkoi rauhallista puheluaan, kuin ei olisi kohdistanut sanojaan kellekään.
“Mitä sitten tapahtuu?”

Ruiza henkäisi kiivaasti ja kääntyi katsomaan Tsunehitoa, joka katsoi takaisin murheellisena, suorastaan pelokkaana. Sieväkasvoinen ei kuitenkaan pelännyt itsensä puolesta, enemmän tämä oli huolissaan kummastakin rakkaasta. Mieltä kylmäsi kauhu siitä, että jotain tapahtuisi asevastaavalle ja parittajalle eikä mies uskonut kestävänsä sitä. Sisällä raastoi myös tuska siitä, kun syvällä sisimmässään tämä tiesi, miten tilanne kidutti lyhintä kaikin tavoin. Entisen vakoojan sanat olivat julmat, mutta totuudenmukaiset. Aseiden salakuljettaja oli väkisin umpikujassa, kun joutui tahtomattaan valitsemaan, miten tekisi ja kumpaa rakastaan yrittäisi suojella.
“Mietitään muita vaihtoehtoja, mutta jos muu ei auta, otamme ehdotuksesi tarkemmin tutkittavaksi”, Hide-zou päätti viimein haluten edes hiukan helpottaa ystäviensä tilaa.
“Onko muita ideoita mielessä? Ketkä voisimme lähettää?”

Vastaukseksi liikemies ei saanut mitään. Ruiza ja Tsunehito syventyivät vaistomaisesti aselistaan ja saamiinsa luoteihin, vaikka miettivätkin ideoita samaan aikaan. Asagi taas kääntyi katsomaan Manaa, joka kohautti olkiaan ollen yhtä tietämätön. Tatsurou ja Satochi taas vaikenivat hartiakkaamman kumartuessa hiukan lähemmäksi nörttiä. Pienesti huokaisten ruskeahiuksinen kääntyi katsomaan jälleen ulkoilmaa halaten ajatuksissaan Sethiä, joka katseli ympärilleen kummissaan.

Kalpeinta ahdisti koko tilanne. Kukaan ei näyttänyt kovinkaan levolliselta, eivätkä varsinkaan asevastaava ja siviiliasuinen poliisi, joilla oli sentään vielä suurempi syy olla ahdistuneita. Mitenhän Yoshiki voi Yokohamassa? Tätä varmaan sattui hirveästi joutua olemaan vielä kauempana rakkaastaan, kuin oli useampi päivä sitten ollut. Toivottavasti Reita katsoi toverinsa perään ja kunpa kaksikko palaisi pian takaisin – mieluiten tietenkin niin, että Andro ja Hirokikin tulisivat myös takaisin. Varas katsahti edessään sohvalla istuvaa parivaljakkoa, joka katsoi toisiaan hakien vastauksia kasvoistaan ja silmistään. Vaatesuunnittelija piti hellästi yakuzaa toisesta kädestä kiinni, kun toinen käsi taas oli kietoutunut tämän olkapäiden yli. Rikollisjärjestön johtajan sormet taas leikkivät rakkaansa hihan kankaan kanssa, kuin näpertäminen olisi jotenkin nopeuttanut aivojen toimintaa.

Hiljaisuuden keskellä alkoi kuulua matalaa, hyvin hiljaista mutinaa, ettei siitä saanut selvää. Kirjanpitäjä vilkaisi äänen suuntaan ja huomasi krakkerin huulien liikkuvan uskomattoman pienesti, ettei suun väliin vaikuttanut ilmestyvän pienintäkään rakoa. Silmälasipäinen tuntui miettivän ääneen avustajalleen saamiaan ideoita ja onnistumismahdollisuuksia. Ilmeisesti tämä ehdotti joitakin miehiä, joita voisi lähettää apuun. Ainakin näin puna-mustahiuksinen päätteli, koska kuuli ruskeatukkaisen vastaavan hiljaa ainakin yhteen ehdotukseen, ettei Hyde voisi välttämättä turvata ketään. Salamurhaajat nimittäin osasivat paremmin tappaa kuin suojella, vaikka ne kaksi käsitettä kulkivatkin välillä käsi kädessä. Raskaasti huokaisten nuorin käänsi katseensa sohvan takana seisoviin Köziin ja K:hon. Miten tyyniltä nämä näyttivätkään. Mikä olikaan ärsyttävää, kun kaksikon kasvoista ei pystynyt lukemaan näiden ajatuksia! Kyllä nämä varmasti olivat huolissaan heidän kaikkien puolesta, koska olivat oikeastaan hyvinkin välittäviä ihmisiä. Henkivartijat olivat kuitenkin onnekkaita, heidän ei tarvinnut pelätä oikeastaan kenenkään puolesta, paitsi johtajansa, mutta ei siinäkään ollut ongelmia – kuka hullu nyt menisi vastustamaan kivikasvoja missään tilanteessa tai olisi heille uhkana?
“Kunpa meidän mafiassamme olisi useampi Közin ja K:n kaltainen mies! Silloin ei tarvitsisi tätäkään ongelmaa miettiä!” Seth huokaisi raskaasti lässähtäen nojaamaan pöytään murheellisena.

Tatsuroun mumina loppui kesken tavun ja Satochi menetti tasapainonsa kaatuen kultansa ja tämän armaiden papereiden päälle. Seuraavassa hetkessä kuului luonnollisesti kauhunkiljaisu, kun hakkeri tajusi rakkaiden paperiensa rypistyvän ja menevän pilalle. Eipä kukaan siihen kiinnittänyt huomiota, koska Ruiza suorastaan hyppäsi ilmaan ja olisi varmasti ampunut itseään, jos olisi pidellyt asetta käsissään. Tsunehito, joka ei ollut osannut varautua rakkaansa säikähdykseen tai edes reaktioon, löysi itsensä makaamasta lattialta, koska asevastaava oli vahingossa tönäissyt tätä. Asagi ja Mana hätkähtivät kesken ajatustensa ja yakuza onnistui vahingossa potkaisemaan varpaansa pöydän jalkaan. Közi ja K laskivat katseensa sekoileviin ihmisiin kummastuneina. Näiden silmät olivat aivan yhtä ihmettelevät kuin Sethin kasvot olivat hämmentyneet. Ainut, joka ei vaikuttanut olevan moksiskaan kuulemastaan, oli Hide-zou, joka vilkaisi ensin muuta huonekuntaa, mutta jäi sitten tutkailemaan hujoppeja.
“Seth”, kakkosmies sanoi viimein huulten kaartuessa nimen lausumisen myötä lempeään, onnelliseen hymyyn.
“Tiesitkö, että rakastan sinua ja nerokkaita ajatuksiasi?” mies jatkoi kääntäen hiukan sylissään istuvaa nuorukaista, joka katsoi ihmetellen takaisin.
“Häh?” puna-mustahiuksinen ei ollut lainkaan mukana keskustelussa.
Mitä hän oli muka nyt sanonut?
“Sinä se aina osaat pelastaa meidät pulasta”, teräväpiirteinen nosti kätensä silittämään kalpeata poskea tämän edes huomaamatta rakkaansa hämmennystä.
“Olet aivan liian ihana.”

Ruskeankellertäväsilmäinen painoi hellästi huulensa varkaan omille hyväillen kevyen liikkein. Hellästi vanhempi sai nuorimman huulet raottumaan antaen kielensä hipaista kirjanpitäjän kieltä rakastavasti, kunnes vetäytyi pois suudelmasta.
“Sinä keksit taas meille ratkaisun”, ruskeahiuksinen suukotti muutaman kerran vaaleata otsaa käsien kiertyessä tiukempaan halaukseen.
“Mitä minä muka nyt keksin?” avustaja mutisi hiljaa, mutta sitä kysymystä ei kuullut kukaan muu voimakasleukaisen lisäksi.
Eikä liikemieskään saanut mahdollisuutta selittää, koska meteli vasta alkoi.
“Loistavaa!” pantterimainen hyppäsi pystyyn välittämättä lainkaan siitä, että isovarpaansa kynsi oli mahdollisesti haljennut.
“Se ratkaisisi kaikki ongelmamme kertaheitolla eikä tarvitsisi lähettää enempää miehiä heidän lisäkseen!”
“Se voisi todellakin toimia”, entinen soluttautuja myönsi pohtien sitä, yrittäisikö saada sulhasensa istumaan alas.
“Se toimisi!” krakkeri huudahti vetäen taskustaan graafisenlaskimen.

Silmälasipäisen poskille kohosi tahtomattaan pieni puna, kun sormet alkoivat näppäillä pieniä numeroita ja muita merkkejä. Eihän nörtti voinut muuta siinä laskiessaan tehdä, kuin soimata itseään, miksei ollut itse ajatellut henkivartijoita. Tietenkin heidän kaipaamansa ratkaisun piti keksiä nuori tulokas, joka vain katseli äimistyneenä ympärillään pyörivää tohinaa.
“Mahdollisuus Kobesta tänne saapumiseen onnistumisessa on…”
“Niin suuri, ettei sitä kannata edes laskea!” Satochi nousi ripeästi ylös ryhtyen innoissaan noukkimaan lattialle pudottamansa paperit.
“Yli kahdeksankymmentäviisi prosenttia!” hakkeri huudahti välittämättä yhtään rakkaansa kommentista.
“Se ainakin olisi yllättävää – täysin odottamatonta!” etsivä nousi takaisin istumaan, kuin kaatuminen olisi tuonut valaistumisen.
“Ei kuka tahansa sitä arvaisi, että lähettäisimme Közin ja K:n hakemaan Hirokia, Androa ja muita!”
“Eikä kukaan edes uskaltaisi asettua heitä vastaan!” Ruiza ei huomannut lainkaan painavansa kiväärin luodin terävämpää päätä keskelle kämmentään.
“Eivät edes minunlaiseni asevastaavat, jotka osaavat ampua tarkasti maaliin!”
“Onhan toki muutamia, jotka uskaltaisivatkin tulla heitä vastaan”, Asagi joutui kuitenkin huomauttamaan, mutta sanat eivät kuitenkaan saaneet miehen riemukasta hymyä katoamaan minnekään.
“Ja heistä esimerkiksi Yuuki ja Aoi eivät voi tehdä sitä liittouman takia, vaikkeivat edes joutuisi kulkemaan Klahan paskiaisen varjona!”
“Onhan Japanissa muitakin Hindu kushin miehiä, mutta heidän taitojaan ei voida verrata Közin, K:n, Yuukin, Aoin eikä edes Shinyan henkivartijoihin – he kaikki ovat Exo-chikan henkivartijoiden tasolla tai alempana”, Mana tarkensi tarttuen mustasilmäistä paidan helmasta vetäen tämän takaisin istumaan vierelleen.
“Közin ja K:n lähettäminen on kaikista parhain vaihtoehto niin meidän kuin Kobessa olijoiden kannalta, koska puolustuksemme pysyy täällä pystyssä, voimme selvittää vastustajamme henkilöllisyyden ja saada miehemme turvallisesti tänne takaisin”, Hide-zou nyökkäsi tyytyväisenä ja suukotti kiitollisena Sethin poskea.
“Közi ja K, tiesittekö, että rakastan teitä oikein kovasti?” mafiapomo kallisti päätään taaksepäin hymyillen leveästi henkivartijoilleen.
Pisimmät katsahtivat hiukan alaspäin johtajaansa ilmeettöminä. Kumpikaan ei sanonut hetkeen mitään, mutta sitten Közi niiskautti yhden kerran, hyvin pienesti. K kääntyi toverinsa puoleen ja taputti tätä olkapäälle toverillisesti pyyhkäisten samalla mahdollisimman hienovaraisesti pikkurillillään silmäkulmaansa, kuin siihen olisi kohonnut jotain.

“Rakastan myös sinua, Seth!” vanha yakuza alkoi vähitellen palata taas miestensä keskuuteen, kun rikollisjärjestön johtaja kääntyi kakkosmiehensä ja tämän avustajan puoleen.
“Minunhan täytyy palkita sinut näin nerokkaasta ehdotuksesta. Mitä toivoisit? Kahdenkeskistä hetkeä kylpylähotellin ylimmässä kerroksessa? Silkkisten lakanoiden tuntua paljaan selän alla?”
“Jos jätät palkitsemiset minulle”, ruskeahiuksinen huomautti terävästi tuntiessaan varkaan lihasten jännittyvän.
“Entä jos palkitsisin teidät kummatkin?” pantterimainen kehräsi tyytyväisenä vilkaisten ovelasti entistä vakoojaa.
“Muistutan teitä edelleen siitä lupauksesta -”
“Se ei ollut lupaus, vaan harkinta”, toimitusjohtaja väitti vastaan nopeasti ja rutisti rakastaan suojelevasti itseään vasten.
“Älä kuvittelekaan mitään sellaista!”
”Komennat turhan myöhään, koska olen tehnyt niin jo pitkään”, miljonääri väläytti sädehtivän pirullisen hymynsä parhaalle ystävälleen.
“Jos palaisimme takaisin aiheeseen Közin ja K:n Koben matkaan”, naamioitunut puuttui keskusteluun.
Se tästä vielä puuttuisi, jos rikollisjärjestön johtaja innostaisi muutkin miehensä tähän keskusteluun. Ei sillä, etteikö naisellisimmasta olisi hauskaa katsella puna-mustahiuksisen kasvojen ihoa, joka muistutti kovasti tämän hiusten punaista sävyä, mutta sen aika olisi sitten myöhemmin. Nyt olisi keskusteltava vielä muistakin asioista kuin miesten pelastamisesta tänne – omalla tavallaan siniharmaasilmäistä enemmän kiinnostavasta asiasta, nimittäin uhkaajansa identiteetistä.
“Aivan niin!” Seth tarttui nopeasti ystävänsä sanoihin.
“Koska eihän se käy lainkaan päinsä, että lähettäisimme Közin ja K:n Kobeen!”

“Kuinka niin?” Ruiza kysyi välittömästi katsoen oppilastaan tiukasti.
“Miten niin, ei käy päinsä?”
“Onko asiassa isokin ongelma?” Tsunehito katsoi kysyvästi nuorinta, joka värähti saamiaan katseita.
“Enemmän ongelmia tulee, jos Köziä ja K:ta ei lähetetä”, Tatsurou ilmoitti hanakasti.
“Mutta jos Közi ja K lähtevät, Asagi-sama jää ilman suojelua!” puna-mustahiuksinen huudahti kauhistuneena.
“He ovat Asagi-saman henkivartijat! Heidän ansiostaan Asagi-sama on turvassa! Jos Közi ja K lähtevät ja vihollisemme saa sen tietää, hän tai he hyökkäävät Asagi-saman kimppuun!”
“Sitäkö sinä pelkäät?” Asagi kysyi huvittuneena naurahtaen matalasti.
“Voi sinua, Seth! Olet niin syötävän suloinen huolehtiessasi kaikesta. Unohdat kuitenkin erään pikkuseikan.”
“Minkä?” kalpein katsoi kysyvästi johtajaansa.
“Közi ja K eivät ole aina olleet henkivartijoitani”, mustasilmäinen hymyili katsahtaen olkansa yli hujoppeja.
“He tulivat itse asiassa pari vuotta Hide-zouta myöhemmin mafiaani.”
“Ja useamman vuoden Ruizaa myöhemmin”, Tsunehito lisäsi hymyillen napaten luodit asevastaavalta ennen kuin tämä puhkoisi kätensä niillä.
“Ruizaan heitä on vaikea verrata, koska Ruiza käytännössä syntyi mafiaan”, Tatsurou huomautti hiukan kuivasti.
“En minä nyt koko aikaa mafiassa ole ollut!” vaalein huudahti närkästyneenä taustojensa vääntelystä.
“Minä jouduin asumaan jonkin aikaa äitini kanssa kaukana mafiasta!”
“Ethän sinä asunut äitisi luona kuin suunnilleen kaksi vuotta”, yakuza huomautti jääden hetkeksi oikein muistelemaan menneitä aikoja.
“Joka tapauksessa Közi ja K eivät ole olleet koko aikaa Asagin yakuzan uran aikana mafiassamme”, Hide-zou kertoi päättäen jättää huomioimatta alkavan nahistelun.
“Sitä ennen hänellä oli paljon muitakin miehiä suojelemassa itseään eikä Asagi ole niin avuton tai puolustuskyvytön, kuin antaa joskus ymmärtää.”

“Eikä Közin ja K:n matka niin paljoa ongelmia tuottaisi”, Mana nyökkäsi olevansa samaa mieltä kakkosmiehen kanssa.
“Kobessa kestää vain päivä eikä Asagille varmasti tuota ongelmia pysytellä koko päivää täällä Burutendoulla. Eihän tänne pääse kukaan niin vain – pankkikaan ei ole näin turvallinen paikka.”
“Voithan sinä toki tulla varmistamaan turvallisuuteni, Seth”, pantterimainen murahti matalasti nuolaisten samassa huuliaan.
“Tänne tullessasi voisin ensin varmistaa, ettei kauniin kalpealle, paljaalle vartalollesi ole käynyt kuinkaan. Mikäs olisikaan parempi tapa suojella minua, kuin olla allani aivan kiinni makuuhuoneeseeni lukittuautuneena?”
Hymy leveni yakuzan huulilla, kun hän näki sanojensa voiman vaikuttavan kirjanpitäjään. Nuorukaisen kasvot lehahtivat hiusten sävystä hehkuvan punaiseksi eikä tämä vain kyennyt kohtaamaan johtajansa tiivistä katsetta tai flirttailevia huulten ja kehon liikkeitä.
“Unohda nuo fantasiasi jo, koska et onnistu niissä koskaan”, teräväpiirteinen pyöräytti silmiään.
“Never say never”, mustasilmäinen hymyili valloittavasti pirun sarvien kasvaessa otsasta isompina ulos.
“Meidän pitäisi miettiä seuraavaksi, kenen takia joutuisit lukittautumaan sinne makuuhuoneeseen, eikä sitä, mitä mahdollisesti voisit tehdä siellä”, naisellisin henkäisi raskaasti joutuen pakostakin miettimään, iskisikö rakkaansa vielä häidenkin jälkeen väkeä ympäriltään.

“Tuo on totta”, siviilipukuinen poliisi nyökkäsi raksittaen samalla erään aseen rakkaansa käskystä.
“Onko tullut ideoita? Miten Garan kanssa on käynyt?”
“Huonosti”, Satochi joutui kertomaan muiden puolesta.
“Se olikin minulta ja Tatsuroulta vain jonkinlainen heitto tähän tilanteeseen, koska hän nyt on viidenneksi kovin yakuzamme. Kaya ei ole kuitenkaan saanut ongittua mitään meitä hyödyttävää – paitsi sen, että näillä näkymin Garalla ei ole hyökkäysten kanssa mitään tekemistä.”
“Onko sitten tullut mitään muita ideoita?” sinisilmäinen synkkeni hiukan.
“Hide-zou teki vielä villimmän veikkauksen”, Tatsurou paukautti kahta kertaa miettimättä.
“Hän ehdotti, että hallitus olisi perustanut salaisen poliisin tuhoamaan yakuzoja.”
“Mitä?” etsivä ähkäisi järkyttyneenä, kuin joku olisi yllättäen viskannut kylmää vettä päin kasvoja.
“Oletko tosissasi?” Ruizakin keskeytti aselistan läpikäymisen.
“En minä sitä keksinyt!” silmälasipäinen huudahti ja osoitti toimitusjohtajaa.
“Kysykää Hide-zoulta, mitä ihmettä hänen päässään on liikkunut!”
“Vain historialliset seikat, vaikka tiedänkin ehdotukseni olevan kaukaa haettua”, ruskeankellertäväsilmäinen avasi suunsa, ennen kuin kukaan muu ehtisi edelleen.
“Kautta historian hallitus ja valtio ovat muodostaneet miehiä nitistämään toimintaansa haittaavia ihmisiä. Keisari käytti ninjoja hyvin usein tähän tarkoitukseen, samoin kuin muidenkin maiden hallisijat omia sotureitaan. Teoriassani on paljon reikiä enkä itsekään usko siihen, mutta mikä estää meitä varmistamasta?”
“En ole kuullut tuollaisesta mitään”, sieväkasvoinen ravisti hitaasti päätään voimatta uskoa kuulemaansa.
“Minulle ei ole kerrottu mitään sellaisesta – ei edes vihjaistu…”

“Luonnollisesti tuollaiset asiat pidetään vain harvojen tiedoissa ja hallituksen sisällä”, liikemies nyökkäsi ymmärtäväisesti.
“Jotkut voivat kyllä tietää Tsunehiton työpaikalla”, Seth vei muutaman hiuksen korvansa taakse uskoen näyttävänsä nyt hiukan tavallisemmalta – tai ainakin vähemmän punaiselta.
“Ainakin prefektuurinpoliisijohtajan pitäisi tietää, ellei asiasta ole tiedotettu jopa joillekin poliisipäällikölle ja muutamille hiukan alemmille, luotettaville miehille.”
“Voin ottaa selville, jos sellaista on tekeillä”, Tsunehito huokaisi syvään.
“Vaikken siihen uskokaan.”
“Hienoa! Sinä, Tsunehito, selvität asioita työpaikallasi ja Tatsurou käy läpi Satochin ja muutaman muun kanssa hallituksen virkamiesten sähköpostit ja koneet”, Asagi löi kätensä yhteen, kuin asiat olisivat olleet sillä selvät.
Niinhän mies toivoi, mutta ei kokous voinut niin vain loppua. Siitä oli kaksi suuta muistuttamassa.
“On mietittävä vielä lisää vaihtoehtoja. Jos Garalla ei ole osuutta hyökkäyksiin eikä poliisien piirissäkään ole tehty omaa mafioiden tuhoamiseen tarkoitettua osastoa, on keksittävä lisää vaihtoehtoja”, Hide-zou muistutti.
“Ja on pohdittava vielä Közin ja K:n lähettämistä Kobeen reitteineen ja kellonaikoineen”, Mana lisäsi kakkosmiehen tueksi.
“Kyllä minä sen tiedän”, käsi nousi rikollisjärjestön johtajan silmille ärtymyksestä.
Miksei hänen vain annettu edes hetken aikaa tuntea jonkinlaista hallintaa tilanteesta?
“Onko teillä sitten ehdotuksia, kuka voisi sitten olla kyseessä?” miljonääri kysyi puoliääneen kohottamatta katsettaan muihin.

Kukaan ei vastannut siihen mitään, mikä sai miehen nostamaan katseensa hetken päästä ylös. Mustat silmät katsoivat kaikkien, jopa Közin ja K:n tavallista vakavampia kasvoja. Seth vain käänsi katseensa muualle Satochin tehdessä samoin ja Tatsurou alkoi selata papereitaan, kuin vastaus olisi löytynyt niistä. Tsunehito tökkäsi hellästi kyynärpäällään Ruizaa saadakseen tämän jatkamaan listan parissa. Mana ja Hide-zou taas vilkaisivat toisiaan kummankin osatessa lukea toistensa silmistä, että tehtävä oli hankala. Asagi käänteli hetken aikaa päätään tarkkaillen jokaista hakien vastausta, mutta ei sitä kukaan antanut.
“Sanokaa edes jotakin!”
“Se on hiukan vaikeata tällaisten paineiden alla!” hakkeri huudahti loukkaantuneena.
“Yritä itse keksiä auto ilman, että olet keksinyt ensin pyörää!”
“Täytyyhän joitakin ideoita olla – minulla riittää vihollisia pilvin pimein”, mafiapomo levitti käsiään, kuin suurin osa vastustajistaan olisi ollut huoneessa.
“Tässä vaiheessa näyttää siltä, että uhkaajamme ei ole ennen näyttäytynyt meille mitenkään!” hartiakkain voihkaisi lyöden kätensä otsalleen.
“Helpointa vai olisi, jos Ruka olisikin vielä elossa!”
“Tuohan saa jopa Hide-zoun ehdotuksen kuulostamaan täysijärkiseltä!” krakkeri huudahti kauhistuneena katsoen epäuskoisena rakastaan.
“Et voi ehdottaa tuota tosissasi!”
“Minähän vain totesin, että olisi helpointa, jos Ruka olisi elossa. Silloin tietäisimme täsmälleen, kuka hyökkääjämme on”, ruskeatukkainen väitti terävästi vastaan ja kääntyi sitten yllättäen muiden puoleen kasvot kirkastuneina.
“Mutta entä jos Ruka ei olekaan kuollut? Entä jos hän onkin elossa ja kaiken tämän takana kuten aikaisemmin?”
“Mutta Sayuri-samahan ampui Rukaa…”, Seth katsoi hämmentyneenä tietokone-eksperttiä, mutta tajusi samalla puhuessaan, mitä toinen haki takaa.
“Ellei Sayuri-sama olisi vahingossa jättänyt tätä henkiin…”

“Äiti ei jätä ketään vahingossa eloon!” mustasilmäinen huudahti nopeasti.
“Ei ainakaan tässä vaiheessa elämäänsä. Hänellähän on enemmän kokemusta kuin meillä kaikilla yhteensä – miinustettuna tietenkin Közi ja K.”
“Se olisi myös sula mahdottomuus, että Sayuri jättäisi henkiin ketään, kenet aikoisi tappaa!” silmälasipäinen jatkoi ravistellen tavallista rivakammin päätään, että rillit olivat vaarassa pudota.
“Todennäköisempää on, että salama iskee kirkkaalta taivaalta kolmesti samaan kohtaan!”
“Kyllä minä sen tiedän”, Satochi pisti vastaan kumartuen rakkaansa ylle.
“Tiedän faktat tapahtumista ihan yhtä varmasti kuin sinäkin. Me kaikki olemme kuulleet, että Sayuri istui katsomassa, kun Ruka kuoli – tiedän myös, ettei kuolleista herätä eloon!”
“Mitä sitten hait takaa?” Tsunehito puuttui keskusteluun rauhoittavasti puhellen.
“Entä jos Sayuri tappoikin väärän miehen?” hakkerin avustaja sanoi niin nopeasti, ettei väki ollut aluksi aivan varma, olivatko kuulleet oikein.
“Entä jos mies, kenen kuolemaa Sayuri katseli, olikin joku toinen? Entä jos Ruka olikin onnistunut livahtamaan?”

“Eihän se ole mahdollista, hänethän ajettiin ansaan”, Mana kurtisti kulmiaan, vaikkei voinut pois sulkea kuulemaansa ajatusta kokonaan pois.
“Osa Rukan miehistä pääsi karkuun ja katosi, kuin maa olisi niellyt heidät. Miksei Rukalle olisi voinut käydä samoin?” ruskeatukkainen selitti, miksi alkoi yllättäen epäillä kyseistä asian haaraa.
“Koska Kaya ja monet muut olivat jatkuvasti Rukan perässä ja tietoisia siitä, missä tämä oli. Siksi myös Sayurikin tiesi, missä Ruka oli”, mafiapomo totesi harmissaan.
Kunpa Rukan hengissä olo olisi mahdollista!
“Sayurille oli myös näytetty kuvia, joista hän saattoi nähdä, minkä näköinen Ruka oli. Ei hän voinut ihan väärinkään nähdä, kun Uruha oli siinä vieressä”, Hide-zou joutui myöntämään olevansa samaa mieltä muiden kanssa.
“Mutta…”, hartiakkain tiesi jo, ettei keksisi enää mitään sanottavaa, mutta silti oli pakko yrittää.
“Satoshi, Ruka ei voi olla elossa. Huomattavasti suuremmalla todennäköisyydellä vihollisemme onkin Sayuri!” Tatsurou huudahti, mutta iski samassa kätensä suunsa eteen, kun tajusi, mitä sammakoita päästi suustaan.

Közi ja K hätkähtivät kumpikin samaan aikaan. Punapää sulki silmänsä henkäisten nopeasti ja irokeesipäinen otti askeleen taaksepäin, kuin joku olisi tönäissyt. Seth tunsi, kuinka Hide-zou jäykistyi ja lopetti hetkeksi hengittämisen.
“Ei…”, Asagi kuiskasi järkyttyneenä puristaen lujasti Manaa kädestä kiinni kuin olisi pyytänyt tätä kieltämään tuollaiset puheet.
Sitä naamioitunut ei kuitenkaan voinut tehdä. Ei sen takia, että muisti hyvin elävän legendan uhanneen poikansa henkeä kerran hänen kuulleen. Sitä ei voinut kuitenkaan kertoa pantterimaiselle. Mitä sitten pitäisi sanoa?
“Se ei ole mahdollista, Tatsurou”, odottamaton ääni sai kaikki hätkähtämään.

Tsunehito katsoi äimistyneenä Ruizaa, joka katsoi eteensä totisena sormeillen luoteja.
“Sayuri ei ole tämän takana. Siihen on riittävän hyvä todiste.”
“Ja se on?” Satochi kysyi katsoen pahoittelevasti johtajaansa, koska tiesi rakkaansa sanojen satuttaneen tätä.
“Jos Sayuri olisi vihollisemme tässä kohdassa, Hiroki ja Andro olisivat kuolleet satamassa kaikkien miestensä kanssa”, asevastaava sanoi nojaten kyynärpäillään pöytään.
“Sayuri vihaa Hirokia samoin kuin minua ja Tsunehitoa. Hän tietää, miten paljon Hiroki merkitsee meille ja olisi tappanut tämän jo ihan siitä ilosta, vaikka eloon jättäminen olisikin hyödyttänyt jotenkin. Me myös totesimme, ettei Sayuri jätä ketään vahingossa henkiin. Meiltä olisi kuollut enemmän miehiä, samoin Shinyalta, Klahalta ja Exo-chikalta – oikeastaan Exo-chika ja Die olisivat jo kuolleita.”
“Ruiza on oikeassa”, varas nyökkäili pontevasti kietoen kätensä päänsä takaa voimakasleukaisen niskan taakse.
Olihan hän ehtinyt kuulemaan huhuja elävän legendan taidoista.
“Enkä minä näe mitään syytä, miksi Sayuri-sama kävisi meitä ja Kuro Kagea vastaan. Sehän olisi sama asia, kuin hän yrittäisi tuhota elämäntyönsä ja tappaa poikansa.”
“Kuro Kagen tuhoaminen olisi tosiaan typerää eikä Sayuri ikinä tekisi sellaista”, ruskeahiuksinen nyökkäsi suukottaen ajatuksissaan puna-mustahiuksisen päälakea.
“Shinyan toiminnassa taas ei ole mitään vikaa ja Exo-chika on turvassa niin kauan, kun ei paljasta Sayurille tappaneensa Toshi-samaa. Klahalla taas ei ole mitään pelättävää, kun ei ole tehnyt mitään väärää, vaan ollut suorastaan täydellisen yakuzan ruumiillistuma. Mekin olemme hoitaneet työmme hyvin.”
“Sekin on vain mielipidekysymys ja Sayurin mielipide eroaa lähes poikkeuksetta meidän mielipiteestämme”, Tatsurou huomautti nostaen kätensä kuitenkin antautumisen merkiksi.
“Joka tapauksessa olemme taas suuren kysymyksen edessä: kuka on meitä vastassa?”
“Inhoan tällaisia tilanteita!” Asagi huudahti vieden kätensä hiuksiinsa.
“Aivan kuin olisimme sekundaliikkeessä ja yrittäisimme löytää ovea ulos monen tunnin etsinnän kautta päätyen aina vain yhdelle hyllylle!”
“Ettet nyt vain liioittelisi?” miehen entisen rakkaan oli ihan pakko kysyä.
“En!” yakuza henkäisi kauhistuneena.
“Tämä on taas niitä päiviä, kun kaikki tuntuu menevän pieleen! Mitä voi vielä tapahtua!?”

Vastaukseksi kuului matala värähdys, joka jatkui erään äänettömän sinfonian tahtia pöydän vain voimistaessa tärinän kovuutta. Simpukkapuhelin tärisi ja liikkui pienesti kaikkien katseiden kääntyessä siihen ja lähimpänä olijat nojautuivat vieläkin lähemmäksi katsomaan, kuka nyt tavoitteli heidän mahtavaa johtajaansa.
“Se on Sayuri-sama”, Seth henkäisi samassa.
“Hän soittaa uudelleen!”
“Asagi, sinun on aika vastata”, Hide-zou katsoi käskevästi parasta ystäväänsä.
“Entä jos en halua?” pantterimainen väitti vastaan.
“Sitten suututat äitisi entistä enemmän ja minä en siinä tapauksessa jää sinua suojelemaan”, ruskeahiuksinen pyöräytti silmiään jatkaen vakavana.
“Meidän kokouksemme keskeytyy ikävästi koko loppupäivän, jos et vastaa ja äitisi jatkaa soittelemista.”
“Asagi, ole kiltti ja vastaa”, Mana laski kätensä rakkaansa olkapäälle.
“En halua äitiäsi tänne ihan vielä enkä varsinkaan äkäisenä.”

Mustasilmäinen kääntyi katsomaan vaatesuunnittelijan kasvoja. Siniharmaat silmät katsoivat vetoavasti, suurina ja kauniina. Ne viestivät pienen pyynnön suurta merkitystä ja mursivat vähitellen vanhemman järkkymätöntä päätöstä. Mafiapomo huokaisi lopulta raskaasti ja ojensi kätensä kohti mustaa puhelinta, joka tuntui väristessään siirtyvän kauemmaksi pahaenteisesti. Tehtävän suorittamista häiritsi myös se, että rikollisjärjestön johtaja tunsi Közin ja K:n tutkivat katseet niskassaan ja vielä kuuli Ruizan ihmettelevän sitä, miksi elävälle legendalle piti vastata. Tsunehito taas vastasi siihen raskaasti huokaisten, että niin oli tapana tehdä, kun äiti soitti. Kun pitkät sormet kiertyivät puhelimen ympärille, asevastaava huomautti rakkaalleen, ettei koskaan vastannut eukkonsa puheluihin, jos tämä vahingossa erehtyi soittamaan pojalleen. Asagi vetäytyi takaisin sohvalle ja vilkaisi vielä kerran toimitusjohtajaa, joka ei antanut katseensa kanssa armoa. Ruskeankellertävät silmät lupasivat maailman kovimman saarnan, jos ystävänsä ei vastaisi eikä pantterimainen uskaltanut ottaa sitä riskiä. Tatsurou ja Satochikin tapittivat odottavasti, kun luuri vietiin korvalle, kun peukalo painoi vihreätä luuria.
“Hei äiti”, mustasilmäinen vastasi asiallisesti.
“MILLAINEN POIKA EI VASTAA ÄIDILLEEN, KUN TÄMÄ YRITTÄÄ TAVOITTAA HÄNTÄ!?” hirvittävä kiljaisun ja karjaisun välinen huuto sai rikollisjärjestön johtajan rääkäisemään kauhusta.

Puhelin lensi kädestä, mutta onneksi yakuza sai sen vielä kiinni kaikkien tuijottaessa kännykkää kauhusta kankeina. Kukaan ei ollut nimittäin uskonut, että olisivat kuulleet niin selvästi Nagoyan valtiattaren äänen. Ei heistä tosin kukaan myöskään osannut uskoa, että nainen jatkaisi huutamista yhtä kovaa.
“MIKSET OLE VASTANNUT TAI SOITTANUT TAKAISIN!? KUINKA SINÄ KEHTAAT KÄYTTÄYTYÄ TUOLLA TAVALLA!?” Sayurin ääni tuntui vain kasvavan sanojen myötä.
“Rauhoitu äiti”, pantterimainen melkein kimitti ja paineli tarmokkaasti ääniä pienemmälle.
Ei se tosin hyödyttänyt melkein yhtään. Kaikki huoneessa olijat kuulivat silti huudon.
“ÄLÄ VÄITÄ VASTAAN!” nainen kivahti.
“TAJUATKO YHTÄÄN, MITEN HUOLISSANI OLEN OLLUT!? YMMÄRRÄTKÖ YHTÄÄN, MITEN OLEN TÄÄLLÄ SAANUT PELÄTÄ SINUN PUOLESTASI ETKÄ OLE ILMOITTANUT ITSESTÄSI YHTÄÄN MITÄÄN!”
“Anteeksi…”, mafiapomo vaikersi hiljaa.
“OLETKO KUNNOSSA!? EI KAI SINUUN OLE SATTUNUT!?” äidin huolestunut kysymys hukkui täysin äänivyöryyn kiukun kaikuessa yhä jokaisessa sanassa.
Ääni kuitenkin värähti, mutta sitä ei kukaan tietenkään kuullut.
“Ei… Minulla ei ole mitään hätää”, Asagi änkytti.
Hänen teki tosin mieli sanoa, että korvilla se suurin hätä oli.
“ENTÄ HIDE-ZOU!?” soittaja jatkoi nielaisten äkkiä kummasti puheen vaimentuessa hiukan.
“Onko hän kunnossa!? Ei kai Hikarulle ja Gacktolle ole tapahtunut mitään!?“
“Ei hätää, he kaikki ovat kunnossa”, vastannut kertoi äimistyneenä.
Mistä lähtien hänen äitinsä on ollut niin hysteerinen?

“Luojan kiitos”, sanat tulivat hiljaisena, kiitollisena henkäyksenä, ettei mies ollut aluksi varma, oliko edes kuullut niitä.
“Te kaikki olette kunnossa…” Elävä legenda nyyhkäisi yllättäen äänen vaietessa hiljaiseksi nyyhkytykseksi.
“Äiti?” pantterimainen kysyi hämmentyneenä.
Korvat kuulivat selkeästi hiljaista itkua. Miehestä tuntui, että hän kuvitteli äänet päässään kuuroutumisestaan äskeisestä huutokuorosta. Sekuntien vieriessä miljonääri kuitenkin tiesi, ettei kuvitellut kuulemaansa, vaikka se tuntuikin uskomattomalta. Yakuza ei ollut nähnyt tai edes kuullut äitinsä itkevän kuin kolme kertaa elämänsä aikana: ensimmäisen kerran, kun he olivat koko perheen kanssa selviytyneet eräästä hirvittävästä hyökkäyksestä, joka oli vienyt heiltä kaksi luotettua henkivartijaa, toisen kerran hänen isänsä kuolleena makuuhuoneesta ja kolmannen kerran vuosia sitten heidän riideltyään.

Kalventuen kauhusta mustasilmäinen katsahti ympärilleen huoneessa kaikkien katsoessa kummissaan takaisin. Entinen soluttautuja kumartui hiukan lähemmäksi pyytäen sanattomasti toista kertomaan, mistä oli kyse. Mafiapomo ei kuitenkaan kyennyt vastaamaan katseeseen mitenkään, edes omalla katseellaan, koska hän kääntyi liikemiehen puoleen. Suu raollaan yakuza tuijotti kakkosmiestään, joka kurtisti kulmiaan epäilevänä, mutta ilmeisesti ymmärsi jotain, koska rypyt silenivät otsalta ja iho kalpeni.
“Äiti?” Asagi sai kuiskattua käheästi vetäen hitaasti henkeä.
“Mitä on tapahtunut?”
Varovainen kysymys tuntui kuitenkin satuttavan Sayuria odottamattomalla tavalla. Nainen inahti kimeästi ja itku koveni muuttuen välillä käheäksi voivotukseksi.
“Äiti, oletko kunnossa?” pelko kumpusi mustasilmäisen sisällä käden noustessa suun eteen.
Mielessä välähti nopeasti mielikuvat isän kuolemasta. Ei kai äidille ollut tapahtunut mitään?
“Miksei minua kuunnella?” luurista kuului viimein hiljaista, kyynelistä katkeroitunutta vaikerrusta.
“Mikseivät ihmiset tottele minua, kun minä olen oikeassa?”
“Äiti!” pantterimainen huudahti hädissään.
Hide-zou siirsi ripeästi Sethin pois sylistään tämän katsoessa rakastaan hämmentyneenä. Ruiza ja Tsunehitokin katsahtivat hermostuneina voimakasleukaista, joka suoristautui seisomaan tuijottaen tiiviisti ystävänsä korvassa olevaa puhelinta. Hetken aikaa mies vain seisoi siinä, kunnes käveli pitkin harppauksin sohvalle laskien kätensä johtajansa hartioille.
“Kerro minulle, mitä on tapahtunut!” yakuza jatkoi saaden vaistomaisesti entisen rakkaansa kosketuksesta lisää voimia.
“Ei kai sinulle ole tapahtunut mitään?”
“Ei…” Soittaja niiskautti vaimeasti yrittäen selvästi rauhoittua.
“Kouyou…”

“Kouyou?” poika toisti hämmentyneenä.
Eihän mies aluksi meinannut tajuta, kenestä puhuttiin, sen verran sekaisin hän oli kuulemastaan.
“Uruha?” Tatsurou kysyi puoliääneen vilkaisten Satochia, joka vain kohautti olkiaan.
“Mitä Uruhalle on tapahtunut?” rikollisjärjestön johtajan huomio keskittyi takaisin puheluun.
“Minä olin huolissani sinusta”, sanat saivat lapsen kummastumaan, mutta samalla helpottumaan, kun puhe tuli tasaisempana, huomattavasti selvempänä.
Nagoyan valtiatar alkoi vähitellen rauhoittua purkauksestaan tai sitten tämä vain yritti koota itsensä.
“Olin aivan kauhuissani, kuin kuulin uutisista Zukotsun palamisesta ja sitten sain tietooni mafiaasi kohdanneista hyökkäyksistä. En ollut kuullut teistä mitään ja aioin jo itse tulla katsomaan teitä, mutta Kouyou sai minut odottamaan. Olimme eilen aamulla tapaamassa eräällä sivutiellä laitakaupungilla muutamaa urkkijaani, jotka olivat olleet tutkimassa hyökkäyksiä. Äkkiä luoti viuhahti pääni ohi ja osui viereiseen seinään…”
“Oletko varmasti kunnossa?” mustasilmäinen jäykistyi kauhusta.
“Minuun ei osunut”, nainen vastasi värähtäen muistoa.
“Kouyou työnsi minut auton taakse turvaan ennen toista laukausta, joka osui urkkijani jalkaan. Kouyou otti aseensa esiin ja kohottautui ampumaan, mutta hyökkääjämme lähtikin yllättäen karkuun. Kuulimme useamman henkilön loitontuvan, jolloin Kouyou lähti heidän peräänsä… Minä…” Ääni petti jälleen nyyhkytysten alkaessa uudelleen.
“Minä kielsin häntä menemästä perään! Minä käskin häntä tulemaan takaisin, mutta hän ei totellut! Tämän takia minä vaadin ihmisiä tottelemaan ja mitä tapahtuu, kun he eivät tottele!” leski sätti, vaikka sanat kohdistuivat enemmän itseensä kuin autonkuljettajaansa.
“Onko Uruha…?” Asagi ei kyennyt lopettamaan lausettaan, mutta siitä huolimatta kaikki ylimmässä kerroksessa olijat ymmärsivät, mitä mies haki takaa.
“Kouyou kääntyi kulman taakse ja minä ryntäsin perään muiden kanssa. Kuulimme kolinaa ja pian huomasimme kulman takana hiukan kauempana olevat hylätyn talon ruostuneet paloportaat, joita pitkin juoksi kolme mustiin pukeutunutta hahmoa. Kouyou oli portaiden alapäässä ja harppoi niitä pitkin ylös etsien kohtaa, mistä ampua, mutta eihän sellaista ollut”, elävä legenda jatkoi hengittäen nopeasti.
Tapahtumien järjestelmällinen käyminen läpi oli mielelle tärkeämpää kuin kysymykset. Saattoihan olla, ettei tämä vain kyennyt ajattelemaan vastaamista poikansa uteluihin.
“Huusin Kouyoulle, että tulee välittömästi takaisin, mutta hän ei piitannut. Kouyou vain juoksi ensimmäisen kerroksen ikkunoiden ohitse tuijotellen yläpuolelleen. Hän alkoi saavuttaa heitä, koska joku niistä kolmesta kompuroi. He olivat jo kuitenkin neljännessä kerroksessa, kun Kouyou oli puolessa välissä toista kerrosta. Kouyou kiihdytti juoksuaan eikä katsonut minnekään muualle kuin ylös enkä minäkään osannut tehdä muuta kuin huutaa käskyjä ja tuijottaa häntä… Sitten… sitten hän saapui kolmanteen kerrokseen”, hengitys kiihtyi ja poika saattoi kuulla äitinsä sydämen lyövän kovaa.
Ehkä se oli vaisto, joka kertoi rakastetun ihmisen kärsivän.
“Mitä sitten tapahtui?” mafiapomo kysyi kohoten hitaasti seisomaan.
“Se tuli aivan yllättäen. Äkkiä näin jotain tummaa rikkonaisesta ikkunasta, mutta en ehtinyt huutamaan… En ehtinyt tekemään mitään, kun neljäs mustiin pukeutunut, laiha hahmo ilmestyi näkyviin. Hän heilahti ikkunasta ulos ja potkaisi Kouyouta ja Kouyou… Hän… hän iskeytyi kaidetta vasten ja kaatui laidan yli”, Sayuri sanoi vaieten sitten täysin.
Nainen ei edes hengittänyt tai mitään sellaista ei kuulunut vastanneen korvaan.
“Äiti?” miljonääri sanoi käheästi sydämen hypätessä kurkkuun.
“Äiti, oletko siellä? Vastaa!”

“Kouyou huusi”, vanhin sanoi viimein, kuin ei olisi edes kuullut poikansa huolestuneita kysymyksiä.
“Hän putosi alas asfaltille lakaten äkkiä huutamasta. Ryntäsin hänen luokseen ja näin Kouyoun potkaisseen henkilön vilkaisevan kolmannesta kerroksesta alas meihin, mutta en nähnyt tämän kasvojaan, koska tällä oli yllään musta kankainen maski ja huivi, joka peitti hiukset. Sitten se ryökäle ryntäsi tovereidensa perään. Muutama mieheni yritti seurata heitä, mutta kadottivatkin ne paskiaiset, kun he pakenivat autolla paikalta. Ja Kouyou… hän makasi maassa tajuttomana ja päästä vuoti verta enkä voinut kuin pitää hänen kädestään kiinni.”
“Onko hän… kuollut?” Asagi kysyi hitaasti vapisten.

“Hän on elossa, saimme hänet sairaalaan”, Sayuri vastasi äänen vapistessa.
“Kouyoulle oli tullut sisäistä verenvuotoa useampaan kohtaan, mutta hän pääsi heti leikkaukseen ja vuodot tyrehdytettiin. Lääkärit eivät siltikään tiedä mitään… He eivät tiedä, kuinka pahasti Kouyou loukkaantui! He eivät tiedä, selviääkö hän hengissä ja jos selviää, millainen hänen elämästään tulee! Kouyoulla saattaa olla neliraajahalvaus!” viimeiset sanat tulivat hirvittävänä kirkaisuna, että pantterimainen tajusi pelkästään äänestä, miten äitinsä kitui henkisesti tapahtuneesta.
Uruha oli ollut heille kaikille mysteerinen henkilö, eikä mustasilmäinen ollut koskaan erityisemmin pitänyt vaalearuskeahiuksisesta. Olihan tavallaan yakuza mustasukkainen äidistään, mutta autonkuljettajan useimmiten robottimainen käyttäytyminen ja salaperäisyys hämmensivät sekä ärsyttivät eniten. Siitä huolimatta oli kaikille ollut selvää, että nuori mies oli ollut Nagoyan valtiattarelle tavallista alaista tärkeämpi. Siksi nainen nyt itki murtuneena henkivartijansa loukkaantumista ja epävakaata tilaa syyllistäen vaistomaisesti itseään tapahtuneesta, joka ei edes ollut vanhimman syytä. Kenen syytä se olikin, nyt elävän legendan alainen ei kyennyt mitenkään suojelemaan emäntäänsä tai edes itseään.

“Äiti, pakkaa tavarasi ja kaiken, mitä uskot tarvitsevasi”, rikollisjärjestön johtaja sanoi vakavana vilkaisten pahoittelevasti sulhastaan.
“Sinä tulet tänne, välittömästi.”
“En jätä Kouyouta Nagoyaan ilman suojelua!” vanhin ärähti niiskauttaen.
“Pakkaa vaikka hänetkin mukaan, jos välttämättä haluat!” Asagi ärähti takaisin harppoen samassa vilkaisemaan vierashuonetta, jossa äitinsä yleensä aina vierailujensa aikana asusti.
“Ota kaikki tarvitsemasi miehet ja tule tänne niin nopeasti, kuin pääset. Minä suojelen sinua nyt eikä mitään vastaväitteitä!”
Sayuri vaikeni täysin. Tämä ei sanonut mitään ja oli ilmiselvää, että nainen tuijotti järkyttyneenä eteensä. Mistä lähtien lapset olivat sanoneet tuollaista vanhemmilleen tai edes komentaneet heitä? Eipä mafiapomo siitä piitannut vilkaistessaan vierashuoneen kunnon. Se oli varsin hyvässä kunnossa eikä pölyäkään ollut paljoa. Nagoyan valtiattaren asettuminen Burutendoulle ei ainakaan siinä asiassa toisi ongelmia.

“Tee kaikki välttämättömyydet, mutta sitten tulet tänne vauhdilla, onko selvä?” mies jatkoi marssien takaisin olohuoneeseen muiden seuraan.
“Hyvä on. Tulen niin nopeasti, kuin voin. Minun on vain tehtävä matkan aikana eräs pieni asia”, leski sanoi viimein hiljaa, yhä murheellisena, mutta myös pohtivana.
“Hyvä”, yakuza vilkaisi miehiään, jotka katselivat synkän mietteliäinä toisiaan.
Elävän legendan kimppuun oli myös hyökätty ja nyt tämä oli tulossa takaisin heidän luokseen. Tästä saattaisi olla heille apua, mutta kukaan ei voinut kieltää, etteikö heitä tapahtumat alkaneet pelottaa vielä enemmän. Kauhu ei kuitenkaan johtunut siitä, että he pelkäsivät rouvan tekevän heille jotain. Kaikkien mielet täyttyivät pelosta. He tajusivat, että vihollisensa olisi joku, joka ei osannut pelätä tai kunnioittaa yhtä Kuro Kagen perustajaa: naista, jota koko muu alamaailma pelkäsi.

Notes:

Selityksiä:

* Ihonsiirrossa otetaan kudosta jostain muualta kehoa tai luovuttajalta. Kolmannen asteen palovammoissa ihonsiirto on aina pakollinen
* Hide-zoun väite perustuu ihan historiaan ja salaisen poliisin ideaan. Salaisen poliisin tehtävänä on suojella valtiota valtion sisäisiä uhkia vastaan. Tällaisina esimerkkeinä otetaan vaikkapa Neuvostoliiton KGB ja Natsi-saksan Gestapo
* Aseenkantolupa on ainakin suomessa virheellinen puhekielen ilmaisu aseen hallussapitoluvalle, mutta joissakin maissa voi olla, että nuo kaksi ovat aivan eri luvat. Suomessa tuo lupa kuitenkin sallii aseen pitämisen kotona ja ampumaradalla, mutta ei kantamista yleisillä paikoilla (siis näin yksinkertaisesti sanottuna)
* Luoteja on paljon erilaisia, mutta useat luodit käyvät myös useampiin. Periaate on kuitenkin se, että mitä isompi luoti, sitä isompi ase ja yleensä ne pidemmät ovat minun käsitykseni mukaan kiväärien luoteja
* Lääninpoliisijohtaja: Luultavasti Japanissa prefektuurinpoliisijohtaja (ehdotus, ei varma tieto), johtavat läänin tai prefektuurin poliisitoimintaa

Chapter 54: Kuka on seuraava?

“Tässä ovat viimeiset laukkunne, Sayuri-sama”, sliipattu, muuten ihan tavallisen näköinen pukumies sanoi kuuluvalla äänellä laskiessaan kaksi kovakantista matkalaukkua valkoiselle lattialle.
“Haluatteko vielä jotain muuta?” mies kysyi varovaisesti suoristauduttuaan.
“En”, Sayuri vastasi vahvalla äänellä katsomatta taakseen.
“Onko teillä vielä lisää käskyjä?” alainen jatkoi hiukan pelokkaana.
Mielessään mafiamies laskeskeli, että saattaisi hyvinkin selvitä huoneesta hengissä, mikäli käyttäytyisi kunnolla eikä missään nimessä suututtaisi emäntäänsä. Aikaisemmin mies ei olisi näin paljon pelännyt johtajaansa, mutta tilanne oli muuttunut radikaalisti. Sen kertoi pelkästään sairaalahuone, jossa he olivat, ellei mies olisi nähnyt lainkaan naisen takana vuoteella makaavaa miestä.

Hetken aikaa oli aivan hiljaista. Nagoyan valtiatar seisoi selin laukunkantajaansa päin eikä tuntunut kiinnittävän mitään huomiota tähän. Musta tomesode laskeutui sileästi vartaloa pitkin ja tutut “Yoshikin värit” muotoilivat kalliiseen kankaaseen tällä kertaa heinänkorsia ja jonkinlaisia kukkia, joiden varsissa istui muutama pitkänokkainen lintu, jotka olivat kolibreja. Voimakkaimpina väreinä esiin nousivat hopeanharmaat nokat ja jalat, jotka täsmäsivät kauniisti vyötäröllä olevan paksun kangasvyön, obin kanssa. Mustat pitkät hiukset oli kammattu tapojen mukaan perinteiselle nutturalle, jossa ei ollut mitään epäkohtia. Naisen ulkonäöstä ei voinut löytää mitään merkkejä, jotka olisivat viitanneet tämän olevan sekaisin tapahtumista. Elävä legenda tuntui nyt jopa tavallistakin tavallisemmalle ja kylmälle, suorastaan robottimaiselle, tai siltä ainakin pukumiehestä tuntui seisoessaan siinä hermostuneena.
“Käy tarkistamassa, miten matkakumppanimme voivat. Katso, että he ovat kunnossa yllättävän matkan jäljiltä”, mustahiuksinen sanoi viimein katsellen ulos kauempana olevasta avoimesta ikkunasta, jota reunustivat kauniit vaaleansiniset verhot.
“En halua, että heille tapahtuu mitään pahaa.”
“Kyllä, Sayuri-sama”, alainen kumarsi välittömästi henkäisten tahtomattaan kiitollisena.
Nyt jos mies vain pääsisi nopeasti ovelle ja katoaisi paikalta, hän voisi selvitä hengissä, ennen kuin leski menettäisi hermonsa ja ryhtyisi teurastamaan väkeä. Pukumies perääntyi hiljaa, mutta mahdollisimman ripeästi ovelle, mutta törmäsi samassa oviaukolla seisovaan toiseen mieheen.

“Katsoisit eteesi”, Nagoyasta tullut ärähti.
“Sori”, kuului murahtava vastaus, jolloin palvelija tajusi kohottaa katseensa tulleeseen.
Mustat rastat valuivat poikkeuksellisesti vapaina olkapäiden yli ja tummat silmät tutkivat tuimina törmänneen kasvoja tehden hyvinkin selväksi sen, että ovella seisoskelevan mielestä toisen olisi pitänyt katsoa eteensä. Jos Sayurin alaiselle olisi tehnyt tiukkaa tunnistaa edessään seisova mies ilman tämän normaaleja työvaatteita, rastapäisen takaa kurkistava punapää auttoi kyllä muistamisessa.
Pukumies avasi suunsa kertoakseen nöyrimmät anteeksipyyntönsä, mutta hänelle ei annettu tilaisuutta.
“Väistäisitkö, meillä ei ole sinulle asiaa”, tummasilmäinen sanoi matalasti ja liikautti kevyesti päätään käskien nagoyalaista häipymään paikalta.
“Se ei kuulkaas käy”, laukunkantaja aloitti varmasti yrittäen näyttää pidemmältä.
“Anna heidän tulla peremmälle”, Sayuri sanoi yllättäen kääntyen hitaasti ympäri.
Nagoyalainen kääntyi säikähtäneenä emäntäänsä päin tämän katsoessa totisena takaisin.
“Minullakin on heille asiaa. Mene sinä toimittamaan tehtävääsi.”
“Kyllä, Sayuri-sama”, pukumies nyökkäsi hädissään ja kääntyi takaisin ovelle törmäten vahingossa uudelleen saapuneisiin.
“Anteeksi”, mies sanoi tökerösti ohittaen kaksikon mahdollisimman nopeasti, ennen kuin vihainen lohikäärme päättäisi haluta hänen päänsä hopealautasella.

“Arvelinkin, että tulisitte luokseni, Jun ja Shou”, leski katseli edessään seisovaa kaksikkoa.
“Mistä halusitte keskustella kanssani?”
“Tuota… Ensinnäkin…”, Jun aloitti matalasti vilkaisten epävarmana ensin vuoteella makaavaa miestä, sitten elävää legendaa.
Kirurgi jäi tutkailemaan vanhimman totisia kasvoja, jotka näyttivät kiveen veistetyiltä. Kasvot olivat vanhat, mutta kauniit. Siitä huolimatta mies yritti etsiä tästä jotain merkkiä surusta, edes punoittavia silmiä ja tummia silmänalusia. Mitään sellaista ei kuitenkaan näkynyt. Laihuudestaan huolimatta nainen oli vahva, eikä tuntunut lainkaan välittävän siitä, että läheisin palvelijansa makasi vuoteessa huonossa kunnossa, jopa kuoleman rajalla. Miten tuo nainen saattoi näyttää siltä, ettei mitään ollut tapahtunut? Ei alamaailman kuningatar voinut olla ihminen – eihän tämä tuntunut välittävän mistään.
“Niin?” lyhyin kallisti päätään kysyvästi pysyen ilmeettömänä.
“Halusimme kiittää siitä, mitä teitte”, Shou astui toverinsa vierelle kumartaen pienesti.
“Emme todellakaan osanneet odottaa teidän osoittavan tuollaista kiltteyttä meitä kohtaa tai auttavan näin kiperässä asiassa.”
“Siinä ei ollut tekemistä mitään kiltteyden kanssa”, mustahiuksinen vastasi nopeasti katsoen lääkäreitä sitten merkitsevästi.
“En auttanut teitä mitenkään. Te vain satuitte matkan varrelle ja minulla on käyttöä teille kaikille. Vain typerys olisi jättänyt teidät sinne mädäntymään oman onnenne nojaan tässä tilanteessa.”

“Matkan varrelle?” rastapäinen aloitti epäuskoisesti tuntien turhankin hyvin maantiedon ja Japanin kartat, mutta hoitaja iski häntä terävästi kyynärpäällä kylkeen.
“Olemme joka tapauksessa hyvin kiitollisia teille”, punapää jatkoi kohteliaasti.
“Vähät kiitollisuudestanne”, nainen tuhahti ja risti kätensä sitten rintakehälleen.
“Kuinka potilaanne voivat?”
“Matka sujui hyvin. He voivat kumpikin hyvin siirroksesta huolimatta”, Shou vastasi jättäen Junin tutkailemaan tomesodeasuista.
“Hyvä. En halua, että heidän mukanaan lähtevät tiedot vihollisestamme. Muuten en välittäisikään”, Sayuri totesi viileästi kävellen kahden miehen ohi avonaiselle ovelle.
“Jos teillä ei ole enempää asiaa, voitte poistua. Tarvitsen omaa rauhaa, jotta voin miettiä vihollisemme henkilöllisyyttä ja seuraavia liikkeitä”, tämä jäi seisomaan oven viereen vaativan odottavasti.
“Voisimmeko vielä tehdä jotain?” kirurgi kääntyi ympäri katsoen odottavasti vanhinta.
“Oikeastaan voisitte”, mustahiuksinen myönsi.
“Soittakaa pojalleni ja sanokaa, että tulee hakemaan minua täältä mahdollisimman nopeasti. Meillä on paljon keskusteltavaa, eikä se voi odottaa kovin pitkään.”
“Toki, soitamme hänelle välittömästi”, rastapäinen nyökkäsi hyväksyvästi.
“Voimme samalla soittaa Ruizalle, Tsunehitolle ja Yoshikille”, hoitaja kuiskasi ystävänsä korvaan.
“He eivät ikinä usko, kun kerromme, mitä on tapahtunut!”
“Hienoa, nyt poistukaa”, tomesodepukuinen viittasi käytävälle.
“Kouyou tarvitsee rauhaa.”
“Hyvä on, me menemme”, Jun nyökkäsi hyväksyvästi.
Shou avasi suunsa väittääkseen vastaa, mutta lääkäri tarttui tätä kädestä ja veti perässään ovelle.
“Sayuri”, mies kuitenkin pysähtyi yllättäen naisen eteen punapään melkein törmätessä ystäväänsä.
“Olen pahoillani siitä, mitä Uruhalle tapahtui”, rastapäinen katsoi eteensä käytävälle.
Kuitenkin tämä aisti naisen hätkähtävän lähes huomaamattomasti sanoja; viimeinkin edes yksi odotettu reaktio, inhimillinen tekijä.
“Jos haluat, voin tulla myöhemmin – Uruhan herättyä – tutkimaan hänet ja selvittää mahdolliset hoidot ja leikkaukset. Autan teitä, jos vain osaan ja voin.”

Elävä legenda ei sanonut mitään, vaan laski katseensa alas. Hoitaja olisi jäänyt siihen aukoilemaan suutaan, ellei toverinsa olisi kiskonut tätä mukaansa. Pian kaksikko katosikin käytävälle jättäen naisen potilaan kanssa kahden. Käsi vapisi pienesti, kun Nagoyan valtiatar tarttui kahvasta kiinni ja sulki viimein oven.
“Kiitos”, mustahiuksinen henkäisi hiljaa, vaikkei sitä kukaan kuullut hänen lisäkseen.
Sayuri veti hitaasti henkeä suoristautuen sitten. Rauhallisesti, täysin tyynenä hän siirtyi käytävän ikkunalle väistäen seitsemää mustaa matkalaukkua. Kauempana käytävällä näkyi neljä miestä, joilla jokaisella oli musta puku yllään, kuten alamaailman kuningatar oli velvoittanut miehiään. Nämä olivat varsin kaukana heidän huoneestaan, mutta riittävän lähellä tullakseen huudosta paikalle. Lisäksi nämä olivat asettuneet varmasti kummallekin puolelle käytävälle, ettei kukaan päässyt heidän ohitseen huomaamattomasti.

Tomesodepukuinen sulki ikkunan sädekaihtimet samassa. Vaikkei kukaan henkivartijoista voinut nähdä ikkunasta sisään, halusi elävä legenda silti suojautua katseilta. Mustahiuksinen halusi estää väkeä tuijottamasta Kouyouta ja sillä tavalla häiritsemästä tätä – niin hän ainakin yritti uskotella itselleen. Tuskin edes hengittäen, Sayuri kääntyi vuoteen puoleen katsoen nuoren miehen kalpeita kasvoja. Pään ympärille oli sidottu siteitä ja pehmeä kangas painoi kevyesti otsalla. Vaaleat hiukset tulivat siteiden alta esiin sojottaen sotkuisina tyynyllä ja nihkeällä otsalla. Muutama kiehkura liikahteli avonaisesta ikkunasta tulleesta tuulenvireestä latvojen värähdellessä ilmavirtauksesta.

Nainen otti ensin yhden hitaan askeleen, mutta nopeasti toisen kävellen ripeästi kotojen kopistessa ikkunan ääreen. Jo oli kumma, kun nykyajan sairaanhoitajat eivät tajunneet, ettei ikkunaa sopinut jättää auki! Luulisi nyt sairaanhoitoa opiskelevien ihmisien ymmärtävän suuret vaarat, mitä sellainen huolimattomuus saattoi aiheuttaa potilaille!
Nagoyan valtiatar sulki ikkunan ja väänsi voimalla kahvan kiinni varmistaen vielä sormillaan, ettei huoneeseen tullut liikaa vetoa. Todettuaan viimein, ettei ikkunasta pääsisi enää kylmää ilmaa sisään, hän kääntyi jälleen katsomaan potilaan vakavia kasvoja. Mustat silmät yrittivät lukea nukkuvan kasvoista kivun merkkejä, mutta niitä ei näkynyt. Vanhempi saattoi vain toivoa, ettei alaisensa kärsinyt unensa keskellä liikaa.
“Ne typerykset”, alamaailman kuningatar henkäisi turhautuneena jäädessään katsomaan vaaleita hiuksia.
Mustahiuksinen käveli arvokkaasti vuoteen toiselle puolelle vetäen samalla erästä puista tuolia mukanaan lähemmäksi vuodetta. Käsinojalla roikkui musta käsilaukku, jonka elävä legenda nosti vuoteen päälle avaten vetoketjun. Ajan kuluttamat, karheuttamat sormet etsivät laukun vuoresta pienen taskun ja nostivat esiin valkoisen pienen kamman.

Varovaisesti, ettei vain häiritsisi tajutonta, hän siirtyi lähemmäksi nuorempaansa ja kosketti hellästi tämän kasvoja. Sayuri säpsähti samassa kosketusta. Uruhan iho tuntui lämpimämmältä ja pehmeältä, kuten aina ennenkin, mutta silti se tuntui vieraalta. Aivan kuin sairaalavuoteessa makaava ei olisikaan hänen alaisensa, vaan joku täysin tuntematon mies. Ehkä mieli halusikin vain uskoa niin ja se satutti naista sydämestä. Tomesodepukuinen ravisti päätään soimaten typeriä mielikuvia keksivää päätään ja puraisi alahuultaan kootakseen itsensä jotenkin. Kädet pyyhkäisivät hiuksia pois otsalta ja silmiltä laihemman ryhtyessä kampaamaan henkivartijansa kutreja siteiden välistä. Nuoremman hiukset eivät saaneet olla takussa pitkin otsaa, vaan niiden piti kehystää viehättäviä kasvoja tuoden miehen kauneutta esiin. Kaunishan vaaleampi oli, sitä ei käynyt kieltäminen. Elävä legenda ei voinut olla hetken aikaa ihailematta autonkuljettajan ulkonäköä ja kasvoja, kun oli saanut hiukset viimein edes hiukan parempaan kuosiin, vaikka harsot pään ympärillä estivätkin täydellisen kampaamisen. Kampa pistettiin takaisin laukkuun ja seuraavaksi käsiin tarttui pehmeä kangasnenäliina, jolla mustasilmäinen taputteli hiukan nihkeätä otsaa ja poskia.
Nagoyan valtiatar ei sanonut yhtään mitään siinä huolehtiessaan alaisestaan. Pää kallellaan hän vain katseli siinä koettaen unohtaa kaikki tunteensa ja pysyä vahvana. Se oli kuitenkin vaikeata, kun sydämessään vanhempi rukoili, että Uruha vain avaisi silmänsä ja hymyilisi hänelle kertoen kaiken olevan hyvin. Toive ei kuitenkaan toteutunut, kun Sayuri laittoi nenäliinan takaisin laukkuunsa istuutuen sitten tuolille katsomaan nuorta miestä.

Miten alamaailman kuningatar vihasikaan sairaalaa ja valkoisia sairaalavuoteen lakanoita. Ne eivät vain sopineet kenellekään ja tuntuivat tekevän potilaistaan vielä enemmän kalman kangistaman näköisiä, kuin nämä oikeasti olivat. Ne saivat vaaleanruskeahiuksisen näyttämään pelottavasti kuolleelta.
Värähtäen ajatusta nainen nousi nopeasti ylös ja käveli muutaman askeleen kauemmaksi alaisestaan kykenemättä katsomaan tätä. Miksi kaikki oli tapahtunut? Miksei Uruha vain ollut voinut totella hänen käskyjään? Jos henkivartija olisi tullut välittömästi takaisin eikä mennyt hyökkääjän perään, tämä ei nyt makaisi siinä valkoisessa ja vaaleansinisessä muuten rauhoittavassa huoneessa eikä hän seisoskeli tässä kylmissään. Onnettomuutta ei olisi tapahtunut, jos mies olisi totellut johtajaansa! Miksi tämä oli lähtenyt vihollisten perään!?

Koska pidempi oli halunnut suojella emäntäänsä, nainen tiesi sen totuutena. Vaaleampi oli rynnännyt hyökkääjien perään estääkseen, etteivät nämä voineet hyökätä heidän kimppuunsa uudelleen. Nuorempi oli tässä tilassa hänen takiaan.
Tuskin edes hengittäen mustasilmäinen kääntyi takaisin vuoteen puoleen ja käveli potilaan viereen. Peitto piilotti ryppyisenä laihan, särkyneen vartalon alleen. Valkoinen, paikoitellen hiukan kulunut lakana peitti poikki menneitä luita paljastamatta murtuneita kohtia, mutta laihempi tiesi niiden olevan siellä. Kykenemättä ajattelemaan selkeästi Nagoyan valtiatar alkoi silotella peiton ryppyjä ja asetteli petivaatteita paremmin. Uruhan olojen pitäisi olla paremmat kuin kenenkään muun sairaalan potilaan. Tämä ei ollut kuka tahansa. Tämä oli Takashima Kouyou, Uruha, hänen henkivartijansa, autonkuljettajansa, luotettunsa, ystävänsä ja seuralaisensa. Tämä oli hänen poikansa.

Ajatus oli niin voimakas, että Sayuri vajosi väkisinkin istumaan tuolilleen peiton jäädessä sileänä Uruhan päälle, kuin joku olisi käynyt silitysraudalla silittämässä sen. Ei Uruha oikeasti ollut hänen lapsensa. Eivät he olleet tunteneet toisiaan niin kauan, kuin hän oli tuntenut omat lapsensa tai Hide-zoun. Hän oli tuntenut jopa Közin ja K:n pidempään, mutta siitä huolimatta mies oli hänelle kuin oma poika. Tämä oli hänen lapsensa, vaikka kuka tulisi sanomaan mitä ja tärkeintä oli, että he kumpikin tiesivät sen hyväksyen sen heidän välisenä totuutena. Kuinka kauan he olivatkaan kulkeneet yhdessä? Viisi vuotta, hiukan ylikin. Elävä legenda kohtasi autonkuljettajansa Gackton syntymän aikoihin, jonkin verran aikaisemmin. Katse siirtyi vuoteen päälle lepäävälle, osittain sidotulle kädelle, joka näytti niin heikolta ja voimattomalta. Se tuntui jotenkin heijastavan naisen omia tuntemuksia ja ajatuksia, kun hän nosti kätensä jääden katsomaan sitä. Oman käden katsominen sai alamaailman kuningattaren voimaan pahoin. Hänen heikko raajansa oli syypää siihen, ettei ollut voinut pelastaa rakasta ihmistä. Tuntien itsensä säälittäväksi ja surkeaksi nainen paiskasi kätensä voimattomasti vuoteelle jääden taas katsomaan nuoremman kättä. Se näytti niin yksinäiseltä ja suojelua tarvitsevalta…
“Kouyou, et saa kadota elämästäni niin yllättäen kuin saavuit siihen”, Sayuri henkäisi kosteasti tarttuen lopulta Uruhan kädestä.
Yllättäen Uruha nimittäin olikin ilmestynyt elävän legendan elämään. He eivät olleet puhuneet siitä hirveästi ja jollain tapaa nainen uskoi, ettei henkivartijansa muistanut kaikkia yksityiskohtia. Tämä luultavasti muisti vain sen hetken, kun leski oli pelastanut vaaleanruskeahiuksisen. Tummempi muisti kuitenkin kaiken, pienimmänkin yksityiskohdan.

Siinä katsellessaan kauniita, vakavia kasvoja, Nagoyan valtiatar muisti ne eläväisinä, ystävällisen pahoittelevina. Hän muisti yli viisi vuotta sitten tapahtuneet asiat, kun oli vieraillut eräässä ostoskeskuksessa etsimässä kaikenlaista tarpeellista kotiinsa. Todellisuudessa elävä legenda oli vaeltanut päämäärättömästi ympäriinsä typerien muotihupsutusten ympäröimänä eksyneenä itseensä. Silloiset henkivartijat olivat seuranneet mukana ja tuntuneet samalla tietämättään suurelta taakalta, täysin vierailta ihmisiltä, jotka eivät olleet ymmärtäneet emäntänsä sisällä olevaa tuskaa. Hikaru, hänen rakas esikoisensa oli ollut viimeisillään ja saisi lapsen. Silloin tästä tulisi äiti ja mustahiuksisesta taas isoäiti. Kaunis, ihana asiahan lapsi oli ja vanhempi oli odottanut innoissaan tulevaa lapsenlastaan, mutta samalla raskaus oli muistuttanut pelottavasta, kauheasta asiasta. Lesken lapset kasvoivat ja saavuttivat jatkuvasti uusia virstanpylväitä jättäen hänet taakseen. Kykenemättä ajattelemaan muuta kuin hylätyksi tulemista ja omaa yksinäisyyttään, laiha vartalo oli tuntenut yllättäen jonkun iskeytyvän itseään vasten. Laukku oli pudonnut lattialle ja samassa Sayuriin törmännyt nuori poika juoksi tiehensä henkivartijoiden karjuessa typerästi jotain tämän perään. Kun mustasilmäinen oli kumartunut alas nostamaan laukkunsa, oli hän äkkiä huomannut jonkun polvistuvan viereensä.
“Anteeksi kauheasti äskeinen”, alamaailman kuningatar muisti vieläkin sanat, jotka nuorukainen oli sanonut pehmeällä äänellään.
“Ei kai teihin sattunut?”
“Ei”, tomesodepukuinen oli sanonut suoristautuessaan seisomaan vaaleanruskeahiuksisen tehdessä samoin.
“Anteeksi ystäväni puolesta, hän ei tajunnut katsoa eteensä”, pitkä, laiha nuori mies oli pahoitellut hymyillen lämpimästi.
Enempää he eivät olleet ehtineet vaihtamaan sanoja, koska kauempaa, nuorten miesten tulosuunnasta, oli kuulunut vihaisia huutoja ja vanhempi oli nähnyt heitä kohti juoksevat poliisit.
“Anteeksi vielä kerran!” nuorempi oli huudahtanut kauhistuneena ja juossut sitten toverinsa perään niin nopeasti kuin oli pitkillä jaloillaan päässyt.
Se hetki oli piirtynyt varmaan ikuisiksi ajoiksi mustahiuksisen mieleen. Vaaleanruskeat hiukset, kauniit kasvot, pehmeä ääni ja se laiha vartalo, joka oli liikkunut niin sulavasti kiireestä ja paniikista huolimatta. Se oli vain ollut jotain sellaista, mitä hän ei ollut osannut odottaa. Ehkä se oli ollut rakkautta ensisilmäyksellä. Ainakin mustasilmäinen olisi voinut hyvin uskoa niin, jos olisi ollut vähintään kolmekymmentä vuotta nuorempi, kuin mitä oli ollut. Ehkä se olisi ollut, jos Yoshikia ei olisi koskaan ollut olemassa tai tämä ei olisi koskaan näyttäytynyt Nagoyan valtiattaren elämässä.

Silloin Sayuri ei ollut halunnut uskoa tuntemaansa, kun oli lähtenyt ostoskeskuksesta. Sinä iltana hän oli kuitenkin joutunut punnitsemaan tunteensa ja ajatuksensa uudelleen, kun erään tapaamisen jälkeen oli löytänyt Uruhan henkihieverissä ojasta pienen rikollisjengin hakattavana. Se oli ollut se ilta, jolloin käsi oli tarttunut laukussa olevaan pistooliin tarkoituksena suojella nuorukaista, kuin tämä olisi ollut pieni, viaton lapsi. Sydämelle vaaleanruskeahiuksinen oli ollut poika, joka oli saapunut hänen elämäänsä, kun näytti siltä, että lapset alkaisivat elää täysin omaa elämäänsä. Siksi elävä legenda olikin ottanut pidempänsä limusiiniin ja vienyt kartanomaiseen kotiinsa samaan hoitoa vammoihin. Lääkärit ja hoitajathan olivat tietenkin sen varsinaisen hoidon tehneet, ei mustasilmäinen ollut uskaltanut vielä silloin antaa tunteilleen täydellistä hallintaa. Parannuttuaan nuorempi oli halunnut jäädä lesken luokse ja ryhtyä hänen palvelijakseen. Silloin tahtomattaankin onnellinen nainen oli alkanut kouluttaa nuorukaiselle tarvittavia taitoja ja tehnyt tästä lopulta läheisimmän palvelijansa ja henkivartijansa. He olivat lähentyneet ja nyt niin sydän kuin mieli pitivät henkivartijaa kaikista palvelijoista tärkeimpänä – eihän tämä ollut enää mikään tavallinen alainen, jonka tehtävänä oli ainoastaan palvella. Vaaleampi oli nyt lapsi, jota mustahiuksinen rakasti ja tarvitsi. Kuin oma poika, jota hänen olisi pitänyt suojella.

Vapaa käsi nousi suun eteen vaientamaan hiljaisen niiskautuksen. Kyyneleet polttivat silmissä, kun Nagoyan valtiatar muisti kaikki ne kauniit hetken, jotka oli saanut viettää autonkuljettajansa kanssa. Miten usein tämä olikaan kutsunut häntä äidikseen. Miten monesti laihempi oli saattanut hakea tukea ja turvaa nuoremmastaan. Kuinka tämä oli aina katsonut niin hellän ymmärtäväisesti ja antanut hänen olla hetken aikaa heikko ja itkeä sylissä ilman tuomituksi tulemista. Miten he olivat viettäneet aikaa yhdessä tai kävelleet vaarallisimmistakin paikoista ehjinä ulos. Se kaikki oli viety pois. Uruha voisi kuolla.
“Ole kiltti äläkä jätä minua, Kouyou”, Sayuri kuiskasi puristaen sormet valkoisina vuoteella lepäävää kättä.
“Älä kuole… Älä jätä minua yksin… Älä tee sitä… Rakas Kouyou, älä hylkää minua… Minun lapseni…”, nainen rukoili hiljaa tarttuen kaksin käsin rennosta kädestä kiinni.
Vaikka Uruha jäisikin henkiin, tämä saattaisi elää loppu elämänsä täysin halvaantuneena. Lääkärit eivät osanneet sanoa vielä mitään. Tarkemmin vammat pystyttäisiin määrittämään, kun henkivartija heräisi, koska tämä oli saanut kovan iskun päähän ja selkärankaan luiden murtuessa ja osan mennessä poikki. Neliraaja halvaannusta pidettiin hyvinkin mahdollisena, eräs lääkäri piti jopa epätodennäköisenä sitä, että luut olisivat menneet pelkästään poikki. Tämän mukaan autonkuljettaja olisi onnekas, jos vain jalat halvaantuisivat ja muutamat taidot rapistuisivat unohtuen kokonaan.

Onnekasta? Oliko se muka onnekasta, että ennen itsenäinen mies, joka oli tottunut liikkumaan ja toimimaan, ei voisikaan enää palvella emäntäänsä samalla tavalla? Voisiko kävelevälle olennolle sanoa, että tämä oli onnekas, jos tämä ei pystyisi enää koskaan kävelemään?
Olisihan jalkojen halvaantuminen aina parempi kuin se, että kaikki raajat halvaantuisivat, kyllä elävä legenda sen tiesi. Hänelle riitti pelkästään se, että vaaleanruskeahiuksinen jäisi henkiin. Olkoon tämä vaikka kuinka toimintakyvytön hänelle tai mafialle, kunhan pidempi vain jäisi henkiin!

Uruha ei kuitenkaan näkisi asiaa samoin. Tämä ei pystyisi iloitsemaan hengissä olemisestaan, jos joutuisi istumaan loppuelämänsä pyörätuolissa tai makaamaan liikuntakyvyttömänä vuoteessa. Vaikka tämä halvaantuisi niin pahasti, ettei kykenisi puhumaan, Sayuri tiesi miehen kertovan kauhunsa ja tuskansa silmillään. Entä jos nuorempi pyytäisi häntä tappamaan tämän? Voisiko leski tappaa oman lapsensa tämän pyynnöstä, vaikkei kyseessä olisikaan omaa lihaa ja verta?
Ei, Nagoyan valtiatar ei kykenisi siihen, kuten hän itse tiedosti laskiessaan otsansa vuoteelle kyyneleiden valuessa silmistä poskille tiputellen märkiä länttejä valkoiselle lakanalle. Oli tomesodeasuinen kyllä uhkaillut kahdesti Asagin henkeä – kerran jopa lähettänyt salamurhaajansa uhkaamaan, muttei koskaan tappamaan. Nainen oli luottanut siihen, ettei Hide-zou ollut tiennyt salamurhausyrityksen olevan pelkkää bluffausta, mikä olikin toiminut, kun pantterimaiseen olikin sattunut. Kukaan ei tiennyt sitä Uruhan lisäksi, mutta saatuaan kuulla, että poikaansa oli osunut oikeasti, vaikkei kuolettavasti, alamaailman kuningatar oli mennyt itse tappamaan salamurhaajansa. Ei hän oikeasti kykenisi tappamaan lapsiaan, olivat nämä sitten oikeasti hänen kohdustaan syntyneitä tai eivät. Oli se sitten itsekästä tai ei, hän ei vain kykenisi tappamaan pidempäänsä, vaikka tämä anelisi armomurhaa.
“Kiltti Kouyou, älä anna tämän voittaa sinua…”, Sayuri rukoili hiljaa katsoen Uruhan kasvoja.
“Sinun täytyy selvitä… En pärjää ilman sinua… Minä en selviä ilman sinua…”

Leski olisi ollut valmis luopumaan niin monesta asiasta, jos alaisensa vain olisi avannut silmänsä ja kutsunut häntä hymyillen äidikseen. Niin ei kuitenkaan tapahtunut kaikista toiveista ja pyynnöistä huolimatta, ja se särki naisen sydäntä. Minuutit kulkivat hiljaa omaa tahtiaan mustasilmäisen itkiessä vaiti ikäväänsä ja pelkoaan. Kädet eivät päästäneet kertaakaan irti nuoremman kädestä, vaan puristivat sitä lujasti, kuin muussa tapauksessa loukkaantunut olisi kadonnut rajan tuolle puolen.
Vähitellen nyyhkäykset kuitenkin vaimenivat. Aivot muistuttivat lopulta, että Asagi tulisi millä hetkellä hyvänsä ja sitten olisi taas kuljettava muun maailman edessä pää pystyssä näyttämättä tunteitaan. Tomesodepukuinen ei olisi halunnut tehdä niin, mutta hänen oli pakko. Vaihtoehtoja ei ollut ja olisi ennen kaikkea vaarallista Uruhalle, Asagille, Hide-zoulle, Hikarulle ja Gacktolle näyttää viholliselle, miten syvästi häntä oli loukattu. Hänen olisi pysyttävä vahvana – lastensa takia.

“Kyllä me selviämme tästä”, mustahiuksinen henkäisi viimein suoristautuen istumaan kunnolla tuolissaan.
“Minä pidän sinusta huolen ja suojelen sinua, Kouyou. Me selviämme tästä aivan varmasti”, hän yritti enemmän vakuuttaa itseään kuin alaistaan.
“Menemme vielä kotiin, kävelemme puutarhassani ja keskustelemme kaikesta maan ja taivaan välillä. Sinä yrität vakuuttaa minulle, että Asagi osaa tehtävänsä yakuzana, Hide-zou nauttii elämästään syyttämättä minua ikävistä asioista, ja Hikaru ja Gacktokin elävät onnellisina yhdessä. Kerrot minulle, että he rakastavat minua yhä, vaikka eivät tarvitsekaan minua enää pitämään kädestä kiinni katua ylittäessä, ja minä väitän vastaan. Kaikki tulee olemaan niin kuin ennenkin.”
Mustasilmäinen puristi hellästi henkivartijansa kättä, kuin teko olisi jotenkin saanut nuoremman kuulemaan lämpimästi sanotut sanat paremmin levon läpi.
“Kaikki tulee olemaan, kuten ennenkin…”, vanhempi vannoi hiljaa itsekseen.
Lisää kyyneleitä alkoi valua silmistä poskille, mutta elävä legenda ei aikonut itkeä enempää. Arvokkaasti, tai vähemmän arvokkaasti jonkun mielestä, tomesodepukuinen ryhtyi taputtelemaan kyyneleitä hihaansa varoen meikkiään. Tummat silmänaluset ja viimeisimmän päivien surun merkit oli piilotettu hyvin jopa omien alaistensa silmiltä eikä nainen halunnut todellakaan vieläkään näyttää heikkouttaan näille. Ties vaikka miehet kääntyisivät emäntäänsä vastaan. Ei, olisi parempi antaa heidän uskoa, ettei näinkään iso takaisku lannistaisi häntä. Tämä ei nimittäin voittaisi häntä, Sayuri vannoi mielessään silmiensä kaventuessa vihaisiksi viiruiksi.
“Kaikki palaa ennalleen, heti kun tapan ne paskiaiset”, Nagoyan valtiatar kuiskasi matalasti kääntyen katsomaan jälleen Uruhaa.
“Ole huoleti, Kouyou. Tämä ei jää tähän. Minä kostan puolestasi, kuka ikinä satuttikaan sinua, rakas lapseni.”

Vaaleanruskeahiuksinen ei vastannut, vaikka olisikin kuullut. Jos tämä olisi kuullut, olisi mies halunnut ehdottomasti kertoa äitihahmolleen, miten paljon nuo sanat merkitsivät. Suu ei kuitenkaan raottunut. Kumpikaan ei sanonut mitään. Autonkuljettaja lepäsi vain vuoteessaan ja vanhempi vartioi tämän unta.
Sayuri ei tiennyt, kauan oli siinä istunut pitämässä Uruhaa kädestä katsellen samalla tätä, kun kuuli äkkiä selviä juoksuaskeleita käytävältä. Koputus ovella todisti naiselle, ettei hän ollut kuvitellut ääniä.
“Sisään”, elävä legenda suoristautui seisomaan käsilaukkunsa pudotessa pois vuoteelta.
Käskyä toteltiin välittömästi, jopa tavallista vikkelämmin, kun se tuttu laukunkantaja avasi oven melkein saranoiltaan.
“Sayuri-sama!” mies huudahti kauhusta kalventuneena.
“Teidän poi-”
“POIS TIELTÄ!” valtava jyrähdys syöksyi päiden yli ja herätti varmasti kilometrien päässä kuuron mummon päiväuniltaan.
Nagoyalaisen taakse ilmestyi mustassa tyylikkäässä puvussa pitkä, mustatukkainen hahmo, joka potkaisi edessään olevaa miestä selkään.
“ÄLÄ JÄÄ SIIHEN SEISOSKELEMAAN!” Asagi karjaisi miehen kaatuessa rähmälleen emäntänsä jalkojen juureen.

Sayuri vilkaisi samassa alas lattian pölypalleroita syövään alaiseensa, mutta kohotti sitten katseensa ovelle, jonka edessä seisoi rakas poikansa. Pantterimaisen taakse ilmestyivät kolkkokasvoiset, varsin räikeät henkivartijat, jotka katsoivat totisina maassa makaavaa. Mustahiuksinen avasi suunsa toruakseen lastaan potilaiden – erityisesti tietyn henkilön – häiritsemisestä, mutta hän ei koskaan saanut tilaisuutta siihen.
“Äiti!” Osakan herra huudahti kauhistuneena juosten lesken alaisen yli halaamaan äitiään.
“Onneksi olet kunnossa!”
Sayuri jäykistyi tahtomattaan. Hän ei ollut osannut odottaa poikansa reagoivan tuolla tavalla. Alle sekunnin päästä, kun nainen toipui alun järkytyksestään, silmäkulmaan kohosi muutama kyynel. Hän lapsensa välitti ja rakasti äitiään yhä, kuten Uruha oli jaksanut jatkuvasti toistaa kaikista emäntänsä peloista huolimatta.
“Äiti”, mustatukkainen repäisi itsensä yllättäen irti ja kumartui alemmas katsomaan laihinta suoraan silmiin.
“Olethan varmasti kunnossa? Eihän sinulle ole tapahtunut mitään?” yakuza kysyi totisena taputellen vaistomaisesti käsillään laihoja hartioita, kuin olisi odottanut löytävänsä jostain luodin reiän.
“Olen kunnossa”, Nagoyan valtiatar vastasi hymyillen pienesti.
Laukunkantajasta ei voinut sanoa samaa, mutta eipä kukaan huoneessa olija siitä jaksanut välittää. Eihän tältä edes kysytty vointia eivätkä alamaailman johtohenkilöt edes erityisemmin huomanneet, että nagoyalainen oli jäänyt pantterimaisen jalkoihin. Közi ja K kyllä kiinnittivät asiaan huomiota, mutta eivät he jaksaneet välittää siitä seikasta. Mitä he nyt välittäisivät miekkosesta, joka oli ollut mukana jokin aika sitten aiheuttamassa kurjuutta heidän tovereilleen – kyllähän he muistivat, ketä kaikki olivat käyneet mukiloimassa tai uhkailemassa jossain määrin.

“Oletko aivan varma?” mustatukkainen ei näyttänyt kovin vakuuttuneelta.
“Kun Jun soitti minulle, olin saada sydänkohtauksen. Ihme, että tajusin tulla hakemaan sinua täältä Osakan sairaalasta.”
Äkkiä mies kohotti kummastuneena toista kulmakarvaansa perääntyen taaksepäin. Tämä astui jopa vahingossa lattialla makaavan käden päälle, mutta eipä parkaisu kuulunut kenenkään korville.
“En tosin vieläkään ymmärrä, miksi Jun soitti minulle. Mitä oikein -”
“Sillä ei ole merkitystä”, lyhyin huomautti painokkaasti kumartuen sitten ottamaan lattialta käsilaukkunsa.
“Vain sillä on merkitystä, että olet kunnossa, ja että Kouyou saa tarvitsemansa hoidon.”
“Mutta -”
“Asagi”, Sayuri sanoi terävästi katsoen jopa hiukan pahaenteisesti pidempäänsä.
“Kouyou tarvitsee lepoa ja rauhaa. Jutellaan lisää Burutendoulla.”
“Hyvä on”, Asagi myöntyi nopeasti, ennen kuin äitinsä mahdollisesti suuttuisi oikein kunnolla.
Mafiapomo vilkaisi varovaisesti sivulle naisen taakse vuoteella makaavaa Uruhaa. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä tomesodepukuiselta, missä kunnossa vaaleanruskeahiuksinen oli, mutta nähdessään kalpeat kasvot ja sidotun pään, hän ei kuitenkaan uskaltanut. Autonkuljettaja oli pudonnut kolmannesta kerroksesta, ettei tämä voinut olla ainakaan hyvässä kunnossa. Paksu peitto suorastaan pelotti yakuzaa, koska se piilotti vaaleimman vartalon täydellisesti. Hän ei mitenkään uskaltaisi katsoa sen alle.
“Lähdetään toki. Mana laittaa vierashuonetta kuntoon ja odottaa tuloasi.”

“Niin varmaan”, lyhyin tuhahti matalasti.
Tomesodepukuinen henkäisi raskaasti kääntyen ympäri vaaleanruskeahiuksisen puoleen.
“Asagi, olisitko ystävällinen ja nousisit alaiseni päältä? Hänen pitäisi kantaa Közin ja K:n apuna matkalaukkujani”, nainen sanoi viileästi kumartuen henkivartijansa ylle.
Pantterimainen katsahti jalkoihinsa ja tajusi vasta sitten todellakin tallovansa nagoyalaisen kättä. Vaivautumatta pahoittelemaan tekoaan mies siirsi kevyesti jalkaansa mulkaisten lattialla makoilevaa pahasti.
“Ylös siitä! Mitä oikein kuvittelet tekeväsi siinä maatessa!” mustatukkainen kivahti tiukasti saaden laukunkantajan nousemaan nopeasti ylös.
Közi ja K eivät kuitenkaan kiinnittäneet kaksikkoon huomiota, vaan tarkkailivat huomaamattomasti silmäkulmistaan elävää legendaa, joka kumartui Uruhan ylle peittoa taputellen. Kaksikon silmät jopa laajentuivat muutamalla millillä, kun he huomasivat naisen suukottavan potilaan poskea, mutta he eivät sanoneet mitään.
“Tulen katsomaan sinua pian”, nainen kuiskasi hiljaa suoristautuen sitten.
“Aika lähteä, Asagi”, Sayuri sanoi varmasti purjehtien kevyesti niin poikansa kuin alaisensa ohi ovelle.
“Meidän on päästävä nopeasti keskustelemaan Burutendoulle.”
“Aivan”, Asagi nyökkäsi hyväksyvästi kävellen pitkin askelin äitinsä perään.
Kevyesti rikollisjärjestön johtaja vilkaisi henkivartijoitaan ja viittasi pienesti mustiin matkalaukkuihin. Pienieleisesti hujopit nyökkäsivät ymmärryksen merkiksi astuen seitsemän laukun viereen napaten mukaansa niistä kuusi. Nagoyalainen katsahti hätkähtäen emäntänsä laukkuja, erityisesti sitä lattialle jäänyttä, kunnes tajusi – kun muu nelikko asteli jo käytävälle – ottaa matkalaukun käteensä ja rynnätä perään käytävälle.

Nagoyan valtiattaren miehet kumarsivat kuuliaisesti käytävän kummaltakin puolelta emäntänsä kävellessä pehmeästi heidän ohitseen. Nainen ei vilkaissut edes taakseen, kun heidän jälkeensä käytävällä seisoneet miehet liukuivat kuin aaveet lähemmäksi Uruhan huonetta jääden seisomaan keisarillisen kaartin tapaan oven kummallekin puolelle. Kaikki liikkeet tapahtuivat selkeässä ymmärryksessä ilman kysymyksiä tai toteamuksia. Jokainen Nagoyasta tullut tiesi, mitä heiltä odotettiin. Juuri miesten käytös sai Osakan herran ihon kananlihalle. Miten kauhistuttavaa olikaan nähdä ihan tavallisen näköiset miehet täysin eleettöminä robotteina, jotka eivät puhuneet mitään tai edes kertoneet katseillaan, mitä ajattelivat, kuten Közi ja K tekivät, vaikka eivät avanneetkaan kovin usein suutaan. Käyttäytyivätkö nämä aina tuolla tavalla vai pelkästään hänen äitinsä läsnä ollessa? Mitä nämä edes ajattelivat? Aikoivatko he aiheuttaa vielä lisää hankaluuksia? Hikokin oli vielä samassa rakennuksessa eikä kovinkaan kaukana…
“Äiti, voisitko viimein selittää jotain?” pantterimaisen oli pakko kysyä, kun he kävelivät eräästä risteyksestä vasemmalle kulman taakse.
“Kuten sanoin aikaisemmin, vasta Burutendoulla”, nainen vastasi heidän kävellessä eräiden potilashuoneiden ohitse, joiden ovia reunustivat tällä kertaa Osakan mafian miehet.
Nämä vilkaisivat kauhistuneina tomesodeasuista ja muutama päätti ihan varmuuden vuoksi kumartaa alamaailman johtohahmoille heidän kävellessä ohi. Miehet kyllä vilkaisivat toisiaan ihmetellen, kun Közi ja K kävelivät ohitse laukkuja kantaen ja nagoyalainen laukunkantaja aiheutti pari hermostunutta tyrskähdystä. Eiväthän he voineet olla naureskelematta, kun pelokas pukumies kompuroi yhden ainoan laukun kanssa yrittäen pysyä emäntänsä ja tämän pojan perässä jääden armotta jälkeensä hujoppien pitkien askeleiden takia.

“Äiti, tämä on tärkeää”, Asagi sanoi päättäväisesti astuen nopeasti äitinsä eteen pysäyttäen siihen vähän matkan päähän loukkaantuneiden alaistensa huoneista.
“Emme voi vain odottaa, että pääsemme Burutendoulle keskustelemaan asioista. Sillä välin miehilleni voi tapahtua vaikka mitä ikävää!”
“Mistä ikävästä sinä puhut?” leski katsoi vakavana lapsensa mustia silmiä.
Mielessään naisella luonnollisesti kävi monia vaihtoehtoja, mutta niistä oikean valitseminen oli hiukan vaikeata. He kaksi nimittäin ajattelivat aivan eri tavalla ongelmista.
“Hiko ja useat muut mieheni ovat täällä sairaalassa myös”, mustatukkainen vastasi katsoen vaistomaisesti sinne, mistä he olivat tulleet.
Miehet seisoivat yhä vartiossa ja katsoivat eteensä yrittäen esittää, etteivät he huomanneet katseita. Pari miestä tuijotti edessään olevaa seinää ja yritti todellakin keskittyä loukkaantuneiden mafiatovereidensa suojelemiseen. He eivät kuitenkaan voineet kieltää, etteivätkö olisi hermostuneina miehistä, jotka seisoivat kulman takana käytävän toisessa päässä erään toisen oven edessä.
“Ja?” Sayuri kallisti päätään pienen hiljaisuuden jälkeen vaatien katseellaan vastausta.
“Äiti, sinun alaisesi yrittivät raiskata Hikon, kun te viimeksi olitte täällä”, yakuza tarttui laihinta olkapäistä kiinni yrittäen saada sanansa hyytävän katseen läpi.
“He ovat aiheuttaneet miehilleni muutakin kuin hirvittävää päänsärkyä, nimittäin paljon ongelmia. Mistä tiedät, etteivät he päätä hyökätä Hikon kimppuun, kun hän ei kykene puolustautumaan? Entä jos he aiheuttavat lisää ongelmia ja satuttavat miehiäni?”
“Ettet nyt vain liioittelisi”, nainen totesi hiljaa vilkaisten taakseen seinustalla olevia miehiä.
“Minä en liioittele eivätkä mieheni valehtele tällaisissa asioissa”, miljonääri tiuskaisi tahtomattaan, kuin häntä itseään olisi syytetty valehtelusta.
“En aio katsoa vierestä, kun ystäviäni ja alaisiani satutetaan! En aio antaa kenenkään satuttaa heitä!”
“Vaikka he niin hyvin puolustautuivat ja tappoivat minun miehiäni, vaikka meidän pitäisi olla liittolaisia”, elävä legenda huomautti jäätävästi kääntyen poikansa puoleen.

Pieni hymy kuitenkin kohosi naisen suupieleen.
“Ole huoleti, poikani. Olen kertonut jokaiselle tänne tulleelle, että he joutuvat henkilökohtaisesti minun kanssani tekemisiin, jos aiheuttavat kenellekään ongelmia”, Nagoyan valtiatar kertoi vakavoituen kuitenkin sitten.
“Mikäli kuulen, että he yrittävät jotain Hikolle tai kenellekään muulle naiselle, pidän huolen siitä, etteivät he pysty edes ajattelemaan sellaista. Lupaan, ettei kenellekään tapahdu mitään minun miesteni puolesta. Olen jo teroittanut heille selvästi, mitä tapahtuu, jos he tekevät mitään väärää.”
“Oikeasti?” pantterimainen kysyi epäluuloisena, vaikkakin äänestä kuulsi pientä toiveikkuutta.
“Luulisi sinun tietävän, että minun sanaani voi tällaisissa asioissa luottaa”, vanhin vastasi viileästi, kuin olisi loukkaantunut epäilyksi tulemisesta.
“Minä lupaan, ettei kenellekään alaisellesi tapahdu mitään minun miesteni kautta eikä käskyni rikkojia rangaista hellästi.”
“Kiitos”, Asagi henkäisi kiitollisena katsoen liikuttuneena äitiään.
“Oliko vielä jotain muuta, vai voimmeko vihdoin ja viimein jatkaa matkaa?” Sayuri kysyi voimatta täysin peittää omaa huvittuneisuuttaan, vaikka vakavoitukuin jälleen nopeasti.
“Mitä pidempään me tässä seisoskelemme lörpöttelemässä turhia, sitä enemmän annamme vihollisemme aikaa toimia.”
“Aivan niin”, yakuza nyökkäsi ymmärtäväisesti astuen sivulle, minkä jälkeen he sitten jatkoivat ripeästi matkaa.
“Mutta on minulla vielä muutakin kysyttävää”, tämä lisäsi nopeasti.
“Mitä?” tomesodepukuinen kysyi ystävällisesti.
“Jun”, mustatukkainen vastasi ripeästi kääntäen päänsä äitiinsä kohden.
“Mitä -”
“Myöhemmin”, kuului jyrkkä vastaus heidän kävellessä eräiden ovien lävitse.
“Miksi?” pidempi intti vastaan.
“Mikset voi tässä matkalla kertoa? Eihän tässä ole mitään, mikä voisi häiritä.”

“Olet kerta kaikkiaan kärsimätön!” nainen huudahti pyöräyttäen silmiään muutaman hoitajan kävellessä heidän ohitseen.
“Aivan samanlainen kuin lapsena! Sinä kysyit aina jatkuvasti, milloin Hide-zou tulee meille yöksi. Kysyit jopa autossa, kun odotimme hänen kotinsa edessä häntä tulevaksi!”
“Minä olen kärsimätön tärkeissä asioissa”, pantterimainen puolustautui vilkaisten taakseen peläten ilmiselvästi henkivartijoidensa virnistelevän.
Kyllä nämä virnistivätkin kävellessään johtajansa perässä – nimittäin sisäisesti.
“Niin kärsimätön tärkeissä asioissa, ettet tajua katsoa eteesi”, elävä legenda totesi sarkastisesti, vaikka hymyilikin, tarttuessaan poikaansa hihasta kiskaisten vierelleen.
“Meillä ei ole aikaa nostella vanhuksia, jotka eivät pärjää omillaan”, mustahiuksinen jatkoi heidän väistäessään erästä vanhempaa, harmaantunutta miestä, joka taapersi hitaasti rollaattorin kanssa.
“Ymmärrän kyllä, mutta sinun on pakko kertoa minulle”, Osakan herra ei ollut tyytyväinen kuulemaansa, vaikka olikin kiitollinen äitinsä pelastavasta liikkeestä.
Heillä ei olisi tosiaan aikaa alkaa auttaa ihmisiä, joiden yli kävelisivät. Siksi olisi parasta, että hänkin alkaisi katsella eteensä ja välttäisi sairaalan väen tallomisen.
“Minun on saatava tietää -”
“Että kaikki on kunnossa miestesi puolella ja niin onkin”, lyhyin vastasi katsellen eteensä kaukaisuuteen.
“Noinko vähän luotat taitoihini, että jättäisin kaiken puolitiehen?”
“En…”, mafiapomo vastasi nolouden punan kohotessa poskipäille.
“Enköhän minä osaa tehdä työni, kun olen ollut paljon pidempään alalla”, alamaailman kuningatar jatkoi heidän kääntyessä jälleen kulmauksesta.
“Sinun pitäisi luottaa siihen, että minä toimin kyllä aina niin kuin on kaikkien parhaaksi ja järkevintä. Minä en ole niin typerä, että tällaisessa tilanteessa jättäisin hyödylliset miehet oman onnensa nojaan ja vielä hajalleen.”

Moite osui tällä kertaa vain osittain Asagiin, joka vilkaisi arasti äitiään silmäkulmastaan. Olihan se totta, että oli typerää pitää miehet ympäri maailmaa – varsinkin hyvät miehet. Silti mustatukkaa hämmensi tämä kaikki, varsinkin Jun ja tämän puhelu. Ei siinä ollut muuta ihmeellistä, kuin ilmoitus siitä, että tämä kertoi olevansa jälleen Osakan sairaalassa ja pyysi johtajaansa tulemaan hakemaan Nagoyan valtiattaren. Miksi? Ei tämä kuullut äitinsä tapoihin ja miksei tämä suostunut kertomaan enempää? Mitä ihmettä hänen äitinsä halusi salata omalta pojaltaan Burutendoulle saakka? Oliko matkalla tapahtunut jotain? Rikollisjärjestön johtaja halusi saada tietää Hirokista ja Androsta…
“Äiti…”
“Ei, Asagi”, Sayuri sanoi päättäväisesti heidän kääntyessään kulmauksen takaa käytävälle, joka johti sisääntuloaulaan.
“Pitääkö minun alkaa komentaa sinua kuin koiraa?”
“Ei, mutta…”
“Mutta ja mutta ja mutta”, laihin huokaisi raskaasti.
“Eikö se todellakaan riitä sinulle, että sanon kaiken olevan hallinnassa? Ei ole mitään pelättävää tai mietittävää vihollisemme lisäksi ja sinun pitäisi nyt keskittää kaikki voimasi ja ajatuksesi häneen – tai heihin.”
“En varmaan saa sinusta mitään irti?” mustatukkainen kysyi matalasti.
“Et ainakaan nyt”, vanhin myönsi tiukasti kääntyen sitten katsomaan poikaansa hetken hiljaisena.
“Kyllä sinä saat vielä vastauksen kysymyksiisi”, leski hymyili hellästi.
“Tavalla tai toisella, usko pois.”
“Kai se on pakko”, pantterimainen tuhahti tyytymättömänä.
“Kiltti poika”, nainen kehaisi heidän astuessaan viimein tilavaan, suureen eteisaulaan.

Viisikko käveli rivakasti eteenpäin muutaman lääkärin ja potilaan väistäessä kohteliaasti heidän tieltään. Ihmiset varmaan arvelivat, että nainen oli ollut potilaana varsin pitkään, koska he eivät keksineet muuta syytä seitsemälle laukulle. He ohittivat vastaanottotiskin tutun hoitajan vilkaistessa tulijoihin. Nuoren sairaalantyöntekijän ilme muuttui totiseksi ja iho kalpeni tämän huomatessa nahkatakkeihin pukeutuneet. Oli hyvin lähellä, ettei hoituri paennut pöytänsä alle, kun mafiamiehet ohittivat tämän.
Vastaanottotiskin jälkeen alamaailman jäsenet kääntyivät ovea kohti nähden lasisista ovista ja pienistä seinistä omat kuvajaisensa, sekä ulkona sairaalan edessä seisovat ja liikkuvat ihmiset. Eipä Sayuri jaksanut siihen kiinnittää huomiota, kuten ei Asagikaan. Eihän siellä ulkona ollut mitään.

Miten väärässä kaksikko olikaan. Közi ja K katselivat ympärilleen huomaamattomasti ja jäivät luonnollisesti tarkkailemaan hetkeksi ikkunan takaa ulkoilmaa. Äkkiä kummankin silmät laajenivat valtaviksi ja K:n piilolinssi kuivu ennätysajassa silmään, kun kumpikin pysähtyivät, kuin joku olisi painanut stop-nappia. Laukunkantaja ei osannut varautua kaksikon äkkipysähdykseen, vaan törmäsi suoraan henkivartijoiden selkiin pudottaen laukun kädestään. Rämähdys sai Asagin suorastaan hyppäämään nahoistaan ja Sayuri kääntyi nopeasti ympäri tuijottaen vihaisena hujoppeja, jotka eivät tuntuneet edes huomaavan Nagoyan valtiattaren mulkoilua.
“Közi, K, mistä on kysymys?” mustatukkainen kääntyi alaistensa puoleen vaatien vastausta.
Punapää ei sanonut mitään, ei edes tuntunut välittävän kysymyksestä. Onneksi piilolinssiä käyttävä sentään kuuli johtajansa äänen, koska liikautti päätään viitaten mafioiden johtajia katsomaan eteenpäin lasiovien läpi. Mustatukkainen ja mustahiuksinen kääntyivät katsomaan viitattuun suuntaan kurtistaen kulmiaan, kuin olisivat nähneet sillä tavalla paremmin. Kahdet mustat silmäparit näkivät oven edessä seisovia hoitajia ja vierailijoita, jotka pitivät tupakkataukoa. Kauempana näkyi ohikulkijoita ja katu, jonka reunalle oli parkkeerattu autoja ja tietenkin Osakan herran limusiini, josta näkyi hiukan takapakkia. Autot liikkuivat tiellä, kuten ihmisetkin liikkuivat sikin sokin pitkin sairaalan edustaa ja pihaa. Siellä liikkui myös jotain viisikolle täysin odottamatonta hämmästyttävän nopeasti ja suoraan kohti ovia ja heitä. Liikkuva olento oli pukeutunut täysin mustiin ja vaikutti vielä isommalta, kuin oikeasti oli, koska musta, ilmiselvästi nahkatakki, liehui ilmassa tämän suorastaan loikkiessa pitkin asfalttia. Vaaleat hiukset liehuivat juoksun myötä vapaina ja täysin villeinä. Vain muutama päälaelle muotoiltu ja aseteltu hius yritti taistella pitääkseen edes jonkinlaisen kampauksen, mutta se oli turhaa. Aivan yhtä turhaa, kuin viisikon pihalle tuijottelu, koska he kaikki olivat jo ensimmäiseltä näkemältä tienneet, kuka tulija oli.
“Maastoutukaa”, pantterimainen sai henkäistyä heikosti järkytyksensä läpi.

Nopealla liikkeellä mies tarttui äitiään käsivarresta kiinni ja kiskaisi mukanaan sivummalle. Henkivartijat olivat ehtineet jo kaksikon edelle, ja seisoivat turvallisesti sivummalla, kun heidän tuttunsa riuhtaisi ensimmäisen oven melkein saranoiltaan. Nagoyalainen yritti epätoivoisesti kaapata pudottamaansa matkalaukkua lattialta ja päästä pois väylältä, kun vaaleahiuksinen oli jo ehtinyt tuulikaapin läpi viimeiselle ovelle, ennen kuin olisi aulassa ja seuraavassa hetkessä laukunkantajan päällä. Käsi tarttui ripeästi kahvaan jalkojen viedessä miestä jo eteenpäin. Se olikin luultavasti tämän virhe, koska samassa elävän legendan palvelija kaatui omiin kengännauhoihinsa lentäen pitkin pituuttaan lattialle. Ovi avautui samalla hetkellä hirvittävän ryminän säikäyttäessä lähes kaikki aulassa olijat ja kaikista eniten maassa makaavan miehen. Nagoyalainen tunsi lähes sekunnin päästä selkänsä päällä maihinnousukengän kovan, kipeää tekevän pohjan. Kaiketi miehen olisi pitänyt olla kiitollinen, ettei juoksija jäänyt seisomaan selkänsä päälle, koska seuraavassa hetkessä kevytrakenteinen tulija oli jo hypännyt kauemmaksi rynnäten eteenpäin.
“Ruiza!” Asagi huudahti lujasti pysäyttäen alaisensa siihen paikkaan.
Ruiza hyppäsi pyörähtäen ympäri hakien katseellaan huutajaa, missä ei kestänyt kovinkaan kauaa. Kuka tahansa nyt voisi huomata pantterimaisen ja tämän henkivartijat, mutta katse ei pysähtynytkään heihin. Harmaanruskeat silmät kyllä vilkaisivat henkivartijoita ja yakuzaa, mutta tomesode, jossa esiintyivät turhankin tutut värit, kiinnitti liikaakin huomiota.
“Sayuri”, asevastaava henkäisi jääden kivettyneenä seisomaan paikoilleen.

Sayuri kurtisti kulmiaan ja kallisti päätään kysyvästi, mutta reaktio ei tuntunut vaikuttavan vaaleahiuksiseen. Mies vain seisoi paikoillaan voimatta kääntää katsettaan poispäin, kuin nainen olisi loitsulla lumonnut tämän. Ei se kyllä ollut aivan vääräkään väite. Ehkäpä leski olikin lumonnut aseiden salakuljettajan, mutta ei noitavoimin, kuten monet olisivat voineet olettaa.
“Ruiza, mikä on?” Asagi kysyi varovaisesti liikauttaen kättään äitinsä edessä.
Közi ja K:kin tarkkailivat pientä miestä, mutta kumpikin pitivät lihaksensa yhä jännittyneinä. He olivat valmiina koska tahansa pyrähtämään karkuun ja kiskomaan johtajansa mukanaan. Alamaailman kuningattareen kumpikaan ei aikonut koskea pitkällä tikullakaan vapaaehtoisesti. Hoitakoon lattialla makaava typerys rouvan pelastamisen, jos vain kykenisi tekemään muutakin kuin kompuroimaan.
Vaalein ei sanonut mitään, vaan astui askeleen jähmettyen siihen uudelleen. Silmät katsoivat kosteina naista, joka ei pitänyt yhtään tuijotettavaksi joutumisesta.
“Sayuri”, Ruiza sanoi käheästi uudelleen värähtäen samassa, kuin joku olisi laittanut jääpalan paidan alle.
Yllättäen jalka nousi uudelleen, mutta järkyttävintä oli liikkeen nopeus, kun asevastaava suorastaan kiisi lattian poikki kohti nelikkoa. Nagoyan valtiatar hätkähti tahtomattaan säikähdyksestä ja otti askeleen taaksepäin paetakseen, mutta liian myöhään. Harmaanruskeasilmäinen oli jo hänen vieressään ja kietoi vahvat kätensä lujaan halaukseen painaen kasvonsa olkapäätä vasten.
“Kiitos”, aseiden salakuljettaja nyyhkäisi puristaen naista lujasti syleilyynsä.
“Kiitos kaikesta… Et tiedäkään, miten paljon tämä merkitsee minulle ja Tsunehitolle…”
“En haluakaan tietää…”, leski mutisi räpytellen silmiään, kuin mies olisi vain harha, jonka silmäkalvolle tullut roska oli aiheuttanut.
Naisen suureksi kauhuksi ja harmiksi näky oli ja pysyi yhä silmissä eivätkä kädetkään hellittäneet laihan vartalon ympäriltä. Hänen tuli suorastaan huono olo siitä tiedosta. Ties missä nuokin kädet olivat käyneet…
“Kiitos, Sayuri”, asevastaava ei kuullut tai välittänyt.
“Kiitos, kun toit Hirokin takaisin… Kiitos, että toit kaikki Kobesta tänne ja suojelit heitä koko matkan…”

Mustahiuksinen vilkaisi kattoa yrittäen pitää arvokkuutensa rippeet ja hillitä itseään, ettei tarttuisi siinä kaikkien nähden vaaleinta niskasta kaivaen asetta laukustaan. Se vaati enemmän tahdonvoimaa kuin moni olisi uskonut ja alamaailman kuningattaren oli availtava ja suljettava nyrkkejään. Sormia syyhysi aivan liikaa päästä puristamaan ilmat pihalle tuosta hävyttömästä, epäkohteliaasta, irvokkaasta räkänokasta, joka kehtasi halata häntä ilman lupaa.
“En voinut uskoa, kun Jun soitti ja kertoi sinun tulleen takaisin Osakaan Hiroki ja muut mukanasi… En voi vieläkään uskoa…”, vaaleahiuksisen kyyneleet valuivat jo mustan kankaan läpi kastellen olkapäätä.
“En minäkään”, elävä legenda veti syvää henkeä katsahtaen halailevaa miestä.
“Miten ikinä voisin kiittää sinua?” Ruiza nosti katseensa vanhimpaan.
Poskilla valuivat onnen kyyneleet ja huulia koristi ilonhymy, josta paistoi vieläkin selkeä epäusko.
“Teen ihan mitä tahansa!”
“Paras tapa kiittää minua on, että päästät irti ja häivyt silmistäni”, Sayuri murisi harvinaisen matalasti voimatta katsoa enää Ruizan onnellisen itkuisia kasvoja.

Asevastaava irrottautui valoa nopeammin naisesta ja hypähti kauemmaksi jääden tuijottamaan niin epäuskoisena kuin kiitollisena leskeä. Mustahiuksinen vilkaisi miehen kasvoja kääntäen nopeasti katseensa muualle. Nuorempi näytti aivan liikaa suurisilmäiseltä kissan- tai koiranpennulta, ellei jopa söpöltä murmelilta siinä katsoessaan eikä elävä legenda halunnut sellaisen mielikuvan jäävän päähänsä. Hän ei halunnut tuntea vaaleimman kiitollisuutta.
“No, menetkö katsomaan Hirokia vai pitääkö minun raahata hänet takaisin Kobeen?” hän kivahti katsoen uudelleen vaaleahiuksista mustien silmien kaventuessa.
“Ihan tiedoksi vain, se onnistuu hyvin helposti. Suorastaan sormia nap-”
Musta nahkatakki hulmahti ilmassa keskeyttäen lauseen ja seuraavassa hetkessä pieni aseiden salakuljettaja kirmasi jo käytävällä taklaten hoitajia edestään. Muutama potilaskin yritti piiloutua nurkan taakse, vaikka joutuikin seuraavassa hetkessä maastoutumaan. Hyvin nopeasti aula kuitenkin muuttui hiljaiseksi, vaikka onnesta ja hämmennyksestä sekaisin oleva mafiamies olikin jättänyt aikamoisen kaaoksen jälkeensä ja onnistunut tallomaan vielä uudelleen Nagoyan valtiattaren laukunkantajan. Sekaisuus ja tallotut ihmiset eivät kuitenkaan häirinneet tai edes hämmästyttäneet Osakan mafiamiehiä.

“Olit oikeassa, äiti”, Asagi avasi viimein suunsa hymyillen huvittuneena.
“Minä todella sainkin vastauksen kysymyksiini tavalla tai toisella. Emme kumpikaan vain tahtoneet uskoa, että tällä tavalla.”
“Emme todellakaan”, Sayuri veti henkeä laskien hitaasti kymmeneen, ettei vain tekisi jotain mainettaan pilaavaa.
Nagoyalainen tulkitsi taas emäntänsä huokauksen väärin, koska suorastaan singahti ylös lattialta ja asteli ripein, vaikkakin kömpelöin askelin johtajansa taakse.
“Tuostahan voisi päätellä ja yhtä sun toista”, yakuza huomautti muikeasti.
“Älä vaivaudu”, alamaailman kuningatar mutisi matalasti alkaen kävellä ripeästi kohti ulko-ovia.
Hän ei halunnut poikansa näkevän pientä punaa, joka kohosi poskipäille. Tämä oli kerta kaikkiaan noloa. Ei nainen ollut halunnut lapsensa saavan kuulla tällä tavalla, että äitinsä oli käynyt Koben kautta hakemassa kaikki osakalaiset miehet mukaansa aina loukkaantuneita myöten. Nyt pantterimainen ei suostuisi mitenkään uskomaan vanhimman tehneen sen ainoana oikeana siirtona vihollistaan vasten turvaten heidän olonsa – vaikka se olikin totta, vaikkakin vain osittain. Ei se ollut hyväsydämisyyttä tai lämpenemistä, kuten nainen yritti vakuuttaa itselleen.
“Silloinhan minun mieleeni tulee lisää kysymyksiä”, mustatukkainen huomautti lämpimän leikkivästi.
“Etkä taida olla halukas vastaamaan niihin nyt tai myöhemminkään?” tämä lisäsi tietäväisesti.
“En!” tomesodepukuinen vastasi lujasti työntäen oven auki.

----------

“Siis Nagoyaan hyökättiin, Uruha loukkaantui ja siksi Sayuri on palannut takaisin tänne Osakaan?” Kamijo kysyi järkyttyneenä Manalta.
“Aivan”, Mana vastasi kiskoessaan tyynystä lakanaa pois ojentaen sen Kaorille, joka ojensi tilalle puhdasta.
Kaikki kolme olivat ylimmässä kerroksessa vierashuoneessa, jossa elävä legenda nukkui Osakassa viettämänsä ajat. Entinen soluttautuja oli todennut, että lakanat kannattaisi vaihtaa puhtaisiin viimeisimmästä vierailusta ja kaappiin hankkia lisää ruokaa. Alakertaan rientäessään hän oli sitten kohdannut Kaorin ja Kamijon, jotka olivat tarjoutuneet auttamaan. Matkalla ruokakauppaan ja takaisin mustahiuksinen oli sitten kertonut viimeisimpien päivien tapahtumista kaksikolle, jotta nämä osaisivat olla varovaisia ja huolehtia myöhemmin myös Aista ja Namiesta, jotka olivat menneet aikaisemmin kaupungille.
“Kuinka pahasti Uruha loukkaantui?” kimonoon pukeutunut katsoi huolestuneena naamioitunutta, joka pujotti tyynyä silkkiseen lakanaan.
“En tiedä. En ole nähnyt häntä tai kuullut lääkärin lausuntoa”, sinisilmäinen joutui valitettavasti kertomaan.
“Se, mitä Asagi oli saanut selville äidiltään puhelimesta, oli kertomus siitä, kuinka Uruha oli ilmeisesti houkuteltu vihollisen perään ja yksi heistä tyrkkäsi tämän paloportailta alas. Lääkärit olivat kuulemma kertoneet Sayurille mahdollisuudesta neliraajahalvaannukseen.”

Vaatesuunnittelija kiskoi peiton päältä lakanaa naisen pujottaessa kätensä puhtaan lakanan kulmissa oleviin aukkoihin auttaakseen paremmin. Kamijo päätti pysyä suosiolla kauempana. Aluksi tämä oli pyyhkinyt hiukan pölyjä, mutta todettuaan huoneen olevan oikeastaan paremmassa kunnossa kuin oma makuuhuoneensa, tämä päätti antaa asian olla. Nyt kiharahiuksinen istui suosiolla tyylikkäästi peilipöydän ääressä olevalla tuolilla katsellen hameisiin pukeutuneita synkästi. Uutinen Nagoyan kuningattaren paluusta ei miellyttänyt rakastajaa oikeastaan yhtään, vaikkei heillä kahdella ollutkaan varsinaisesti ollut riitoja.
“Neliraajahalvaus?” ruskeahiuksinen kysyi kauhistuneena tajuamatta aluksi tarttua ojennetun peiton kulmiin.
“Pahimmassa tapauksessa, jos kuolemista ei pidetä hirveimpänä”, siniharmaasilmäinen nyökkäsi sanojensa voimaksi.
“Minä ainakin pidän sitä kamalampana kuin kuolemaa.”
“Miten Sayuri voi? Miten Asagi suhtautui kuulemaansa?” kolmikon ainut miehen näköinen kysyi nojaten kyynärpäällään pöytään.
“Sayuri oli Asagin mukaan aivan riekaleina”, Mana vastasi pysähtyen hetkeksi kesken puuhiensa.
Ajatus alamaailman kuningattaresta täysin hajalla tuntui mahdottomalta. Olihan naisella pakko olla tunteet, oli tämä sentään ihminen, mutta siitä huolimatta asia tuntui uskomattomalta. Hide-zou oli kyllä sanonut, että lesken kylmyys oli usein esitystä viholliselle, etteivät nämä löytäisi heikkouksia, mutta entinen vakooja ei kuitenkaan niin vain voinut unohtaa sitä, miten äiti oli uhannut oman poikansa henkeä.
“Sayuri oli aluksi haukkunut Asagin lyttyyn saamattomuudesta, kun tämä ei ollut vastannut soittoihin ja sitten hän kuulemma purskahti itkuun”, mustahiuksinen jatkoi kertomista ravistettuaan itsensä takaisin todellisuuteen muutaman totuuden takia.
Olihan hän itsekin kieltänyt itseltään aikoinaan tunteet, eivätkä ne olleet minnekään kadonneet, vaikka mies oli uskonut jossain vaiheessa niin. Asagi oli avannut hänen sisältään lukot ja antanut luvan jälleen tuntea ystävien ja läheisten auttaessa jälleen tuomaan oman inhimillisyyden. Ei vaatesuunnittelijalla ollut oikeutta kieltää tuntemuksia elävältä legendalta, vaikka saikin epäillä oman päänsä sisällä.

“Kovasta iskusta huolimatta Sayuri on fyysisesti loistavassa kunnossa, henkisesti häntä on satutettu hirvittävällä tavalla ja samalla tehty turhankin haavoittuvaiseksi. Asagi taas muuttui samalla myös haavoittuvaiseksi ja siksi välttämättä vaati, että äitinsä tulee osan miestensä kanssa takaisin Osakaan ja nyt hän on hakemassa tätä sairaalasta, jonne Uruha tuotiin.”
“Se oli siis tällä kertaa Asagin keksintö, eikä Sayurin?” Kamijo kohotti kulmakarvojaan.
“Sayuri halusi varmistaa meidän hiljaisuutemme takia, että Asagi, Hide-zou, Hikaru ja Gackt ovat kunnossa”, entinen soluttautuja muisteli edellisen päivän puhelua, tai sitä osaa, minkä oli kuullut istuessaan rakkaansa vieressä.
“Häntä ei kiinnostanut oma turvallisuutensa vaan lastensa vointi.”
“Sayuri on siinä suhteessa todellinen äitien esikuva”, Kaori otti peiton pedaten vuoteen tottunein ottein.
“Hän on valmis tekemään mitä tahansa, jopa hirveitä asioita suojellakseen lapsiaan ja uhraamaan itsensä, jotta he voisivat hyvin.”

Siniharmaasilmäinen vilkaisi pienesti naista sanomatta siihen sanaakaan. Mielessä kyllä kävi, että olisi voinut tarkentaa Nagoyan valtiattaren tekevän hirveitä asioita suojellakseen lapsiaan omasta mielestään hirveiltä asioilta. Tummalla punalla maalattu suu pysyi kuitenkin tiukasti kiinni.
“Sayurin Osakaan tulo kyllä voisi olla mafian tarvitsema pelastusrengas”, kiharahiuksinen huomautti siihen aistien jotenkin naamioituneen synkät ajatukset. Olihan mies aina ollut harvinaisen herkkäaistinen.
“Sayuri voi siitä huolimatta tuoda ongelmia.”
“Kamijo, Sayuri on Asagin äiti ja mafian liittolainen”, kimonopukuinen suoristautui kesken petaamisen Manan kumartuessa jatkamaan työtä.
“Sayuri on täällä selvittämässä hyökkääjän henkilöllisyyttä ja samalla suojelemassa rakkaitaan.”
“Ei se silti tarkoita, että hän hyväksyisi poikansa kotona olevat asiat”, rakastaja huomautti totuudenmukaisesti katsahtaen samalla Manan selkää.
“Sayuri ei ollut mitenkään erityisemmin rakastunut poikansa haaremiin eikä hän varmasti ymmärrä sitä, mitä me teemme vielä täällä, vaikka Asagi ja Mana ovat kihloissa ja menossa naimisiin. Ymmärtäisitkö sinä sitä äitinä?”
“Kysytkö sinä minulta tuota tosissasi?” ruskeahiuksisen huulille nousi pakostakin huvittunut hymy.
“Siis jos et olisi koskaan ollut kenenkään etkä varsinkaan yakuzan rakastaja”, vanhimman oli pakko virnistää joutuessaan tarkentamaan kysymystään.
“Et varmaan itse sitä ymmärtäisi varsinkaan hänen iässään. Kyllähän sekin tuntuu vähän hassulta, että me kaikki neljä asumme yhä tuossa alemmassa kerroksessa.”
“Totta, mutta Asagihan sanoi järjestävänsä meille ensin kunnolliset asunnot, ja ettei meillä ole mikään kiire muuttaa pois”, floristi puolustautui.
“Kyllähän minä sen tiedän, mutta se ei helpota tilannetta, vaikka Asagi selittäisi tahtonsa äidilleen”, Kamijo huitaisi hiuksiaan.

Mana asetti päiväpeiton kireästi vuoteen päälle, että kolikko olisi pompannut ilmaan, mikäli joku olisi pudottanut rahan sänkyyn. Pöydän ääressä istuvalle tuli suuri halu jopa kokeilla, mutta osasi päätellä tiukasta petauksesta huoneen järjestäjän syvempiä tunteita.
“Eikä Sayurikaan taida olla todellisuudessa kovinkaan iloinen poikansa tulevasta avioliitosta, vaikka antoikin siunauksensa”, tämä jatkoi matalasti.
Kaori hätkähti pienesti ymmärtäen hyvin ystävänsä sanat ja kääntyi siniharmaasilmäisen puoleen katsoen myötätuntoisesti. Tietenkin vaatesuunnittelija joutuisi eniten tulituksen kohteeksi ja saisi varmasti kuulla paljon ilkeätä arvostelua sekä moitteita, joita ei edes ansaitsisi.
“Et ole varmaan jutellut vielä kunnolla Sayurin kanssa”, pitkähiuksisin kohottautui seisomaan tuolistaan.
Olihan huoneen siivous ja lakanoiden vaihto jo tehty, eikä heidän ollut kannattavaa jäädä enää siihen. Se vasta olisikin hauska tilanne, jos leski haluaisi omaa rauhaa ja kohtaisi heti vierashuoneessa ensimmäisenä heidät.
“Meillä kummallakaan ei ole ollut syytä jutella toisillemme”, entinen soluttautuja myönsi huitaisten vielä näkymättömät pölyhiukkaset pois vuoteelta.
“Asagi on meistä kahdesta pelkästään jutellut Sayurin kanssa, eikä minua erityisemmin innosta ajatus juttutuokiosta hänen kanssaan.”
Siniharmaat silmät kiersivät vielä kerran huoneen läpi etsien jotain epäkohtaa, jonka voisi korjata. Tummansinisiä verhoja katsoessaan hän jäi miettimään hetkeksi, pitäisikö nekin vaihtaa, mutta päätti antaa asian olla, kun tunsi kahden muun katseet itsessään.
“Eipä sillä väliä, ajattelin vain kertoa teille tilanteen, jotta osaatte varoa ulkona liikkuessanne”, naamioitunut kääntyi nopeasti ympärille ja käveli ulos huoneesta siirtyen sulavasti olohuoneeseen, jossa lemmikit nukkuivat sohvan päällä.
“Teidän on mielestäni myös hyvä varautua riitelyn ääniin, siksi ostinkin teille korvatulppia”, mustahiuksinen jatkoi kahden rakastajan tullessa nopeasti perässään.
“Toivon kuitenkin, ettei teidän tarvitse kuunnella riitojamme ja käyttää niitä.”
“Minä toivon, ettei teidän tarvitse riidellä”, Kaori yritti sanoa hellästi.
“Sitä tuskin voi välttää kokonaan”, entinen vakooja tuhahti matalasti.
“Jos asia on niin, älä meistä huolehdi”, Kamijo laski kätensä mustahiuksisen olkapäälle.
“Sinä joudut kuitenkin meistä kaikista eniten olemaan tekemissä Sayurin kanssa. Yritä siis elää elämääsi ja sietää vaikeata anoppia. Kyllä me pärjäämme Kaorin, Ain ja Namien kanssa.”

“Aion elää elämääni täällä kuten ennenkin, mutta en aio haastaa turhaa riitaa”, Mana nyökkäsi lyhyesti huokaisten kevyesti.
“Asagi ei sitä jaksaisi, kuten en minäkään. Yritän tulla Sayurin kanssa toimeen ja vältellä tappeluita.”
“Niin sitä pitää”, kiharahiuksinen hymyili lämpimästi.
“Muista, että voit aina tulla juttelemaan meille, jos kaipaat kuuntelijaa. Sethkin on valmis aina olemaan tukenasi.”
“Tiedän”, siniharmaasilmäinen nyökkäsi katsoen kahta toveriaan hymyillen pienesti.
“Kiitos.”
“Ole hyvä vain”, rakastaja hieraisi varmaa olkapäätä pienesti sormillaan.
“Autamme sinua, mikäli vain voimme”, Kaori lupasi hellästi.
“Voit tarpeen vaatiessa muuttaa vaikka minun makuuhuoneeseeni”, Kamijo iski silmää naamioituneelle.
“Vaikken usko, että Asagi päästää sinua kovinkaan mielellään makuuhuoneestaan…”
“Väittäisin Asagin ennemmin innostuvan ajatuksesta, Kamijo!” nainen purskahti iloiseen nauruun katsellessaan kahta muuta.
“Hän suorastaan syöksyisi mukaanne!”
Rakastajat katsoivat toisiaan voimatta olla pitkään nauramatta. Sanoissa oli kyllä paljonkin totuutta mukana. Mikäli heidän rakkaansa nyt kuulisi tuollaiset puheet, tämä varmasti innostuisi ja olisi itse raahaamassa kaksikkoa mukanaan makuuhuoneen puolelle. Asialle oli valitettavasti yksi ikävä este, joka muistutti olemassa olostaan, kun ylimmän kerroksen portailta kuului kolinaa ja oven takana avain laitettiin lukkoon.
Ovi avautui keskustelun äänten saavuttaessa ylimmässä kerroksessa olevien korvat.
“… Ja Exo-chika makaa tällä hetkellä sairaalassa toipilaana. Reitan, erään uusimman urkkijani, sanoja lainaten Hiroaki tuntuu pelkäävän enemmän sitä, että Exo-chika kuolee, kuin hyökkääjän iskevän seuraavaksi mahdollisesti häneen”, Asagi avasi oven tehden sitten tilaa äidilleen.
Missi kohotti päänsä kesken uniensa jääden tuijottamaan tulijoita. Yoru taas kipusi ylös ja hyppäsi matalasti tuhahdelleen ovelle ottamaan tulijat vastaan.

“Luultavasti vihollisemme yrittää ensin tappaa Exo-chikan ja sitten mahdollisen seuraajan, joka seuraavaksi asettuisikaan mafian johtoon”, Sayuri kertoi kokemuksesta väistäen sirosti mustaa karvakuonoa.
“Exo-chikallahan ei ole lapsia?”
“Ei”, yakuza vastasi totuudenmukaisesti kumartuessa vaistomaisesti tervehtimään pikaisesti lemmikkiään.
Onneksi hän oli aikoinaan käyttänyt kondomia Exo-chikan kanssa. Siitä vasta olisi tullut juhlaa, jos mustaleski olisi paukahtanut paksuksi. Tosin, suurella todennäköisyydellä Yokohaman alamaailman johtaja olisi tehnyt abortin, mutta ei elävä legenda olisi kyllä sitäkään katsonut hyvällä. Onneksi leski ei tiennyt poikansa nuoruuden seikkailun kaikkia puolia…
“Hiroaki joutuu siis seuraavaksi Yokohamassa naulatuksi seinään”, tomesodepukuinen totesi itsestään selvyyden nostaen sitten katseensa eteensä olohuoneeseen.
Pantterimainenkin katsoi peremmälle kotiinsa Közin ja K:n rymistäessä sisälle irokeesipäisen kantaessa kolmen sijasta neljää laukkua. Nagoyalainen oli jätetty pois matkasta Burutendoulle tultaessa, koska laihin eikä kukaan osakalainen ollut halunnut tämän roikkuvan koko aikaa perässään.
“Kas, Kaori ja Kamijo”, rikollisjärjestön johtaja hätkähti hämmentyneenä kohottautuen ylös koiran tajutessa lönköttää takaisin olohuoneeseen turvaan pelottavilta laukuilta.
“Ihana nähdä teitä…”, miehen olo muuttui nopeasti vaivautuneeksi, kun hän vilkaisi vanhimman jäykistynyttä selkää.
“Tuota… Mitäs te…?”

“Kaori ja Kamijo olivat mukanani kaupassa ja jäivät seurakseni”, Mana vastasi nopeasti jättäen lesken täysin huomioimatta koiran hyppiessä jalkojaan vasten vaatien tuhahdellen huomiota.
“Kerroin heille myös nykyisen tilanteen.”
“Hyvä”, mafiapomo nyökkäsi vilkaisten taakseen.
Henkivartijat seisoivat täysin paikoillaan johtajansa takana odottaen selvästi lupaa joko laskea laukut tai viedä ne vierashuoneeseen, minkä jälkeen voisivat paeta leskeä kaikessa rauhassa omiin huoneisiinsa. Onneksi heidän ei tarvinnut kauaa odottaa, kun pantterimainen nyökkäsi päällään näitä viemään muorinsa tavarat tälle tarkoitettuun huoneeseen.
“Toivottavasti ymmärrätte, ettei ole turvallista lähteä ulos ilman painavia syitä?” Asagi katsoi rakastajiaan vaativasti.
“Tietenkin ymmärrämme”, Kaori nyökkäsi hymyillen lempeästi.
“En tosin usko, että me olemme niin suuressa vaarassa kuin Mana, mutta välttelemme kaupungilla ja epämääräisissä paikoissa liikkumista”, Kamijo lupasi hellästi katsoen rakastavaisesti yakuzaa.
Nopeasti mies tiedosti kuitenkin myös jäätävän katseen ja kääntyi Sayuria kohden.
“Me tästä poistumme. Teillä on varmasti paljon keskusteltavaa.”

Tomesodepukuinen ei vaivautunut siihen vastaamaan ääneen. Viileä, jopa halveksiva ilme kyllä myönsi toisen puhuvan kerrankin asiaa.
“Voi hyvin Mana, tulemme katsomaan sinua, jos et jaksa kävellä muutamaa porrasta”, kiharahiuksinen katsahti viereensä hymyillen hellästi.
“Äläkä unohda, mitä puhuin siitä yöpymisestä”, tämä lisäsi iskien silmää.
Manan suupieleen kaartui huvittunut, hyväntahtoinen hymy. Omalla tavallaan naamioituneen teki mieli mainita heidän keskustelunsa Asagille ja nähdä tämän reaktio, mutta toisaalta oli paljon hauskempaa saada itse naureskella ajatukselle.
“Lähdetäänpäs, Kaori, sinunhan piti tehdä uusi kukka-asetelma olohuoneeseen”, rakastaja kääntyi ystävänsä puoleen tämän nyökätessä myöntymyksen merkiksi.
“Pidä huolta itsestäsi, Asagi, äläkä rasita itseäsi liikaa ikävillä asioilla”, Kamijo asteli rikollisjärjestön johtajan rinnalle ja halasi tätä rakastavasti.
Közi ja K astelivat takaisin olohuoneeseen nähdäkseen juuri sillä hetkellä rakastajan suukottavan mafiapomon poskea. Kumpikin vetäisi kiivaasti henkeä katsellen nopeasti ympärilleen etsien jotain, minkä taakse voisivat piiloutua. Mitään sellaista ei valitettavasti löytynyt.
“Nähdään, Asagi”, mies sanoi lämpimästi vetäytyen kauemmaksi, jotta ruskeahiuksinenkin pääsisi halaamaan pantterimaista.
“Nähdään”, Asagi kuiskasi hymyillen hellästi kaksikolle.
Kimonopukuinen astahti ystävänsä viereen heidän kävellessä pehmein askelin ovelle. Herrasmiesten tapaan kiharahiuksinen avasi oven neidin edestä heidän kummankin vilkuttaessa pienesti ylimpään kerrokseen jääville.

Huoneeseen laskeutui hiljaisuus oven sulkeutuessa pienesti kolahtaen. Henkivartijat pysyivät tapojensa mukaan hiljaa ja varuillaan. Mana taas ei vaivautunut sanomaan mitään – ei vaatesuunnittelijaa sinänsä innostanut keskustella tulevan anoppinsa kanssa eikä vastata mahdollisiin kysymyksiin alakerran rakastajista. Mikäli leski alkaisi kysellä, pantterimainen saisi ihan itse kertoa, miksi oli halunnut pitää rakastajat luonaan kihlauksesta huolimatta. Ei sillä, että Kamijo, Kaori, Ai ja Namie häiritsisivät entistä soluttautujaa, hän tuli ihan hyvin toimeen näiden kanssa. Totta oli kuitenkin, että yakuza olisi voinut hankkia näille asunnot jo aikaa sitten.
“Tuota, äiti?” mustatukkainen aloitti varovaisesti huomaamatta lainkaan, kuinka suojelijansa hivuttautuivat pikkuhiljaa lähemmäksi ovea.
“Olisiko mitenkään mahdollista, että… että… puhuisimme tästä myöhemmin…?”
“Minulla ei ollut aikomusta nyt lähteä tivaamaan sinulta, mitä nuo kaksi tekivät täällä”, Sayuri kertoi harvinaisen rehellisesti kävellen viileästi siniharmaasilmäisen ohitse istuutuen sohvalle.
Missi kohottautui ylös ja siirtyi sivummalle makoilemaan silkkityynyn päälle. Silmät kuitenkin pysyivät auki ja eläin tarkkaili ympäristöään tuntien hyvin selvästi jännitteen. Erityisesti kissa jäi tarkkailemaan sohvalle istunutta, joka selvästi aiheutti kireyttä ilmapiiriin.
“Meillä on paljon tärkeämpää puhuttavaa kuin rakastajiesi alakerrassa asuminen”, nainen lisäsi oikoen hiukan tomesodeaan.
Vaatesuunnittelija kääntyi ripeästi ympäri ja kiirehti keittiöön kaivaten jo nyt etäisyyttä Nagoyan valtiattareen. Yoru tuli kiltisti perässä, mutta tarkoituksena ei ollut vältellä vierasta. Keittiö vihjasi pienelle koiralle aina mahdollisuutta herkkuihin eikä tilaisuutta voinut olla käyttämättä tilaisuutta hyväkseen.
“Hienoa”, Osakan herra huokaisi helpottuneena.
“Mutta me tulemme vielä puhumaan siitäkin”, tiukka äänensävy sai mafiapomon jäätymään paikoilleen.

Asagi nosti avuttomana katseensa ja, huomatessaan Manan keittiössä, avasi suunsa pyytääkseen tätä keittämään heille teetä. Entinen vakooja oli kuitenkin ehtinyt sulhasensa edelle. Vesi nimittäin kiehui jo ja siniharmaasilmäinen etsi kaapista teenpuruja, miettien selvästi useammasta vaihtoehdosta parhaimman makuisen – tai sitten kamalimman ihan vain lesken kiusaksi.
“Közi ja K!” miljonääri hihkaisi yllättäen muistaessaan kaksi rakasta suojelusenkeliään.
“Auttakaa Manaa keittämään teetä meille!” mies pyörähti ripeästi ympäri pysäyttäen alaisensa siihen paikoilleen.
“Voisitte samalla etsiä jotain pientä syötävää.”
Közin ja K:n ilmeet valahtivat, tai ainakin olisivat valahtaneet, jos kaksikko olisi ilmehtinyt mitenkään. Silmiin syttyi kuitenkin surkeata, hyvin koiranpentumaista kiiltopintaa näiden katsoessa anovasti johtajaansa. Hujopit olisivat olleet valmiita tekemään melkein mitä tahansa, jotta olisivat voineet saman tien livistää.
“No, hopi hopi! Mana tarvitsee apuanne!” mustatukkainen viittasi keittiöön.
Hindu kushin miehet tiesivät siinä vaiheessa, että pakoyritykset olivat turhia. Sen tiesi hyvin helposti, vaikkei olisikaan nähnyt alamaailman kuningattaren kiinnittävän heihin huomiota. Huokaisten alistuneina hujopit talsivat raskain askelin keittiöön. Entinen vakooja otti hunajan kaapista ja vilkaisi hiustensa takaa kivikasvoja, joista saattoi harvinaisen hyvin nähdä, etteivät nämä tajunneet suojattiaan. Mihin siniharmaasilmäinen oikeastaan kaipasi kaapinkokoisia miehiä laittaessaan teetä?

“Hienoa!” miljonääri henkäisi hymyillen väkinäisesti.
Ripeästi mies kääntyi ympäri kohdaten äitinsä kummallisen katseen.
“Kerrassaan loistavaa!” Asagi löi kätensä yhteen katsellen hermostuneena ympärilleen.
Sormet hieroivat toisiaan hiostuen pistävästä katseesta.
“Mistä puhuimmekaan?”
“Hyökkäyksistä ja Kuro Kagen yakuzojen tilanteista”, Sayuri vastasi pyöräyttäen silmiään huokaisten samalla sisäisesti.
“Tarkasti sanottuna siitä, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan Exo-chikan puolelta ja onko hänellä lapsia, minkä kielsit.”
“Niin… Aivan…”, miljonääri nyökkäsi punastuen noloudesta hiukan.
“Exo-chikan tilanne ei kuitenkaan liikuta minua paljoakaan”, leski huomautti kuitenkin odottamaton pehmeästi taputtaen sitten sohvan pehmustetta vierellään.
“Haluan tietää nyt, mitä tiedätte vihollisestamme ja sen, mitä uskot hänen tai heidän seuraavaksi tekevän.”
“Mutta minähän kerroin sinulle autossa ja matkalla tänne kaiken mitä tiedämme miesteni kanssa”, yakuza huomautti hämmentyneenä istuutuen kuitenkin äitinsä viereen tottelevaisesti.
“Kerroin sinulle kaiken aina Hikon ja Andron vammoista mahdollisiin käytettyihin aseisiin ja nitroa myöten.”
“Niinhän sinä selitit kaikki mahdolliset seikat Zukotsun palamisesta ja muista tapahtumista”, laihin nyökkäsi myöntävästi.
“Mitä sitten haluat minun kertovan?” pantterimainen kysyi hiukan hermostuneena.
“Kenet epäilevän olevan takana, mitä hän haluaa ja mitä seuraavaksi luultavasti tekee”, tomesodepukuinen vastasi heilauttaen päätään, kuin olisi yrittänyt saada karanneen hiuksen pois silmiltään.
Yksikään hius ei kuitenkaan ollut karannut, vaan liikkeellä oli aivan toinen merkitys. Nainen oli nimittäin aistinut jotain takaansa ja halunnut vilkaista huomaamattomasti, mistä oli kyse. Lähes äänettömin askelin K sivuutti sohvan ja istuvat alamaailman johtajat asettaen pöydälle kaksikon eteen pienen kulhon, jossa oli teekeksejä. Irokeesipäinen katsahti kulmiensa alta vanhinta aistien tämän huomanneen kaiken liiankin hyvin. Siksi henkivartija luultavasti suoristautui nopeasti ja siirtyi pitkin harppauksin takaisin toverinsa ja entisen soluttautujan turvaan. Közi ei välttämättä kykenisi tekemään mitään elävälle legendalle, mutta piilolinssiä käyttävä tiesi naamioituneen osaavan purra tarpeen vaatiessa hyvinkin kovaa.

“Haluan myös tietää suunnitelmasi vastaiskusta, jotta tiedän, miten komennan miehiäni avuksesi”, lyhyin jatkoi hetken päästä Hindu kushin miehen siirryttyä kauemmaksi.
“Siinä se ongelma onkin”, Osakan herra huokaisi raskaasti ja jatkoi sitten nähdessään äitinsä kysyvän ilmeen.
“Meillä ei ole mitään hajua siitä, kuka voisi olla kyseessä. Tuntuu vain siltä, että kimpussamme olisi jokin täysin nimetön ja kasvoton vihollinen, josta ei ole mitään tietoa!”
“Miten se muka on mahdollista?” elävä legenda kurtisti kulmiaan.
“Teillä kaikilla on vihollisia, jotka varmasti ovat tämän takana. Sehän on varmasti joku yakuza!”
“Me epäilimme jo Sapporon Garaa, ja lähetin Kayan selvittämään asioita”, mafiapomo selitti.
“Mitään ei kuitenkaan ole selvinnyt ja vaikuttaa siltä, ettei Garalla ole asian kanssa yhtään mitään tekemistä.”
“Kaya ei ole kuitenkaan ehtinyt vielä soluttautumaan kovinkaan syvälle Garan mafiaan näin lyhyessä ajassa”, Mana puuttui kesken kaiken puheeseen kävellen olohuoneeseen.
Vaatesuunnittelija kantoi käsissään tarjotinta, johon oli asteltu kaunis posliininen teekannu ja viisi kuppia jokaiselle ylimmässä kerroksessa olijalle. Mukana oli myös pieni hunajakippo. Közi, K ja Yoru tulivat entisen vakoojan perässä kahden ensiksi mainitun kantaessa pientä kulhoa, jossa oli lisää pientä syötävää – ihan vain siltä varalta, että jollekin tulisi nälkä, mikä oli varsin epätodennäköistä. Henkivartijat eivät kykenisi syömään palastakaan, koska pelkäsivät tukehtuvansa pieneen keksiin Nagoyan valtiattaren murhaavasta katseesta.
“Kaya etenee niin nopeasti kuin voi ja uskaltaa, ettei paljastuisi mahdolliselle vihollisellemme. Jos Garalla ei ole mitään tietoa hyökkäyksistä, hän saa sen tietää”, siniharmaasilmäinen laski tarjottimen pöydälle pysähtyen hetkeksi ajatuksissaan.
“Nyt vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei Gara yritä tuhota meitä päästäkseen Kuro Kageen. Hän itse ja miehensä ihmettelevät liikaa hyökkäyksiä eikä kukaan meistä tarkemmin pohdittuaan usko Garan olevan syypää. Hän ei uskaltaisi hyökätä ketään Kuro Kagen jäsentä vastaan, ellei olisi saanut muiden tukea ja nyt meidän kaikkien kimppuun on käyty.”

“Garan lisäksi on muitakin vaihtoehtoja”, lyhyin huomautti viileästi, mutta ei kuitenkaan käskenyt naamioitunutta olemaan hiljaa tai kiistänyt tämän sanoja.
“Onko ketään muuta tullut mieleen?”
“Ei erityisemmin”, Asagi irvisti ärsyyntyneenä.
“Tatsurou ja Satochi ovat muutamien miestensä kanssa tunkeutuneet maamme muiden yakuzojen koneille ja yrittäneet selvittää, mistä on kyse. He ovat tutkineet jopa hirvittävän määrän erilaisia sähköposteja löytämättä mitään hyödyllistä.”
“He ovat alkaneet tutkia jopa sisäasianministeriön ja puolustusministeriön tietokantoja sekä poliisien arkistoja, jos he tietäisivät jotain, mutta mitään ei ole sieltäkään löytynyt”, Mana kaatoi teetä kuppeihin ja siirtyi sitten istumaan nojatuolille jääden katsomaan rakastaan ja tulevaa anoppiaan mustan lemmikin hypätessä syliinsä nukkumaan.
“Ajaudumme yhä uudelleen ja uudelleen umpikujaan”, yakuza nojasi selkänojaan jääden tuijottamaan kattoa.
“Tämä on todellinen noidankehä!”
“Siinä tapauksessa sinun on rikottava se kehä”, Sayuri neuvoi yksinkertaisesti kumartuen ottamaan teekupin pöydältä.
“Ja miten sekin tapahtuu?” mustatukkainen kääntyi katsomaan vanhinta.
“Otamme selville, mitä vihollisemme seuraavaksi tekee, estämme hänen aikeensa ja iskemme takaisin selvittäen samalla hänen henkilöllisyytensä”, alamaailman kuningatar tarkensi päättäväisesti tietäen täsmälleen, mitä piti tehdä.

“En tiennytkään, että osaat ennustaa, äiti”, miljonääri totesi yrittäen piilottaa sarkasmiaan niin hyvin kuin kykeni.
“Niin osaan, kuten kuka tahansa muukin, joka osaa laskea yhteen, että yksi plus yksi tekee aina kaksi”, nainen naurahti matalasti, hyvin itsevarmasti.
“Nostamme pöydälle kaikki tapahtumat ja tutkimme niistä kaikista olevat yhtäläisyydet ja etenemiskaavan.”
“Klahan, Shinyan ja Exo-chikan puolelta sitä on vaikeampi tehdä”, Mana huomautti painaen sormenpäitään yhteen.
Siniharmaat silmät katsoivat eteensä sormien välistä, mutta sielunpeilit eivät kuitenkaan nähneet mitään. Eivät edes vaaleata ihoa tai hoidettuja kynsiä.
“Emme tiedä heidän viime päivien toimista paljoakaan. Ellei lasketa niitä muutamaa seikkaa huomioon, kuten Kiriton kuolemaa, Dien ampumista, Exo-chikan ampumista ja hänen miestensä vahingoittumisia ja tietenkin Kamin valitettavaa poismenoa, emme tiedä hyökkäyksistä kunnolla.”
“Heistä meidän ei tarvitse olla kiinnostuneita”, lyhyin vastasi kylmästi.
“Klaha, Shinya ja Exo-chikan kakkosmies osaavat selvitä omillaan ihan hyvin.”
“Mutta emme voi ennustaa tulevaa niin suurella varmuudella, jos mietimme vain meidän tilannettamme”, naamioitunut vilkaisi tomesodepukuista silmäkulmastaan.
“Emme voi olla varmoja, kuinka vahvasti Osakassa tapahtuneet iskut liittyvät muualla tapahtuneisiin hyökkäyksiin.”
“Otamme huomioon sen mitä tiedämme, mutta teemme suurimman osan oletuksista Osakassa tapahtuneista iskuista”, elävä legenda huokaisi pienesti pyöräyttäen silmiään laskiessaan teekupin takaisin pöydälle.
“Ensiksi siis Hirokin ja Andron kimppuun käytiin ja kaikki heidän mukanaan olleet miehet kuolivat”, nainen jatkoi ja painoi vasemman kätensä etusormea laskiessaan.
“Lähes kaikki”, Asagi korjasi ripeästi.
“Sitten Zukotsu poltettiin”, Sayuri sivuutti koko huomautuksen.
“Ja tämän jälkeen…?”

“Tässä välissä Exo-chika käytiin ampumassa ja Kami kuoli Rain haavoittuessa”, mafiapomo vastasi katsoen pikaisesti sulhastaan, joka nyökkäsi myöntävästi.
“Heti sen jälkeen Dietä ammuttiin ja sen jälkeen Vivian kuoli.”
“Aivan ja tämän jälkeen tieto hyökkäyksistä levisi Kuro Kagen piirissä ja saitte kuulla Klahan salamurhaajan kuolemasta”, Nagoyan kuningatar laskeskeli pysähtyen samassa hetkeksi.
“Milloin hän kuoli?”
“Luultavasti ensimmäisten joukossa ellei ihan ensimmäisenä”, rikollisjärjestön johtaja jäi miettimään.
“Pitää varmistaa Klahalta seuraavassa puhelinkokouksessa.”
“Tee se samalla, kun kysyt viime päivien tapahtumista”, elävä legenda komensi hellästi vajoten taas ääneen miettimään hyökkäyksiä.
“Sen jälkeen täällä on siis ollut hiljaista?”
“Aivan, vain Yokohamassa on hyökätty”, pantterimainen myönsi.
“Ellei lasketa sitä mukaan, että sinun kimppuusi hyökättiin ja Uruha loukkaantui.”
“Niin”, nainen henkäisi hiljaa vaieten sitten hetkeksi murheen naamion laskeutuessa ohikiitäväksi hetkeksi kasvoille.
“Joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin tänne hyökätään uudelleen”, tomesodeasuinen ryhdistäytyi nopeasti antaen katseensa kiertää muita huoneessa olijoita.
“Ja sillä hetkellä, kun vihollisemme uskoo, ettemme ole varautuneita siihen.”
“Miten ja keihin hän sitten iskee?” Asagi kumartui yllättäen eteenpäin katsoen äitiään vetoavasti.
“Minuun vai sinuun?”
“Tuskin, ainakaan vielä”, Sayuri vastasi ottaen teekuppinsa takaisin käsiinsä.
Posliini kosketti hellästi pehmeitä, täyteläisiä huulia ja mustat silmät sulkeutuivat hetkeksi. Leski työnsi joksikin aikaa kaiken ikävän ja pelottavan pois mielestään nauttien teen rentouttavista aromeista. Kupin laskeutuessa takaisin syliin aivot työstivät tapahtumia hyvin nopeasti miettien erityisesti poikansa kysymystä.
“Burutendou on liian varma suoja ja vihollisemme varmasti tajuaa, että Közi ja K ovat entistä tarkkaavaisempia ja samalla vaarallisempia”, nainen katsahti henkivartijoita valppaasti nähden näiden seisovan paikoillaan hievahtamattakaan.
Kaksikko tunsi tutkivan katseen kivettyen vielä enemmän paikoilleen. Onneksi hujopit pääsivät pian piinasta, koska alamaailman kuningatar kääntyi jälleen lapsensa puoleen.
“Minullakaan ei pitäisi olla mitään pelättävää. Epäonnistuneen iskun jäljiltä hyökkääjämme varmasti tietää, että olen tullut tänne”, vaaleat sormet nakuttivat kupin maalattua pintaa.
“He luultavasti tietävät, että Kouyou on siirretty tänne ja on vain ajan kysymys, milloin he kuulevat myös Andron ja Hirokin olevan siellä. He kyllä huomaavat, että joukkojen vahvuus on voimistunut ja osan miehistäni olevan myös täällä.”
“Se on hyvä asia”, miljonäärin kasvot kirkastuivat hiukan.

“Ehkä”, Mana ei kuitenkaan ollut aivan samaa mieltä.
“Se turvaa kyllä olomme jonkin verran, mutta emme voi olla liian luottavaisia emmekä olettaa, ettemme koe iskuja. Silloin hyökkäys tulee yllättäen ja tekee enemmän tuhoa.”
“Aivan”, Nagoyan kuningatar joutui myöntämään naamioituneen puhuvan asiaa.
“Tässä kohdassa pitäisi miettiä motiivia, mutta se on liiankin selkeä. Vihollisemme haluaa kaataa Kuro Kagen joko saadakseen uudet yakuzat tilalle tai päästäkseen järjestelmästä eroon.”
“Tuosta en olisi ihan varma“, siniharmaasilmäinen sanoi vaieten lauseen loppua kohden kuin mies olisi puhunut itsekseen.
“Kuinka niin?” tomesodepukuinen kurtisti kulmiaan.
“Meille on tullut toisenlaisia epäilyjä, äiti”, Asagi hivuttautui hiukan lähemmäksi vanhinta.
“Tatsurou ja Seth epäilivät sitä ensin ja nyt mekin alamme olla heidän kanssaan samaa mieltä.”
“Samaa mieltä mistä?” Sayuri kallisti päätään.
“Kostosta”, Közi ja K avasivat ensimmäisen kertaa suunsa sanoen tuon sanan, kuin vain yksi henkilö olisi sen sanonut ilmaan mitään tunteita.
“Uskomme, että vihollisemme hakee kostoa meille”, mafiapomo nojautui polviinsa.
“Kun lähtee miettimään tarkemmin uhreja ja sitä, miten paljon meistä tiedetään ja pieniä, ehkä huomaamattomia yksityiskohtia.”
“Kuten mitä?” elävä legenda kohotti toista kulmakarvaansa.
“Siis, lähdetään aika järjestyksessä tai ainakin sellaisen oletuksessa”, mustatukkainen vilkaisi ympärilleen varmistaakseen muidenkin kuuntelevan, vaikka se oli turhaa.
Kaikilla oli koko ajan korvat höröllä.
“Ensinnäkin Klaha ja Kirito – Klahan salamurhaaja. Meillä on jonkinlaisia todisteita ja vahvat epäilyt siitä, että Kirito oli sille Kioton paskiaiselle jollain tapaa tärkeä. Tärkeämpi kuin monet muut mafiastaan.”
“Ja?” lyhimmän katse ei irronnut pantterimaisen silmistä.
“Sitten taas Andro ja Hiroki, he kumpikin ovat minulle tärkeitä, hyvin läheisiä ystäviä. Seuraavaksi tulevatkin Isshi, Hiko ja Zukotsu. Kumpikin hyviä ystäviäni ja Hiko asemastaan urkkijana erityisen tärkeä alainen ja Zukotsu taas tuotti hyvin”, miljonääri jatkoi.
“Sen tiedänkin”, leski keskeytti.
“Lehdet toitottivat ensin epäilyjä vakuutuspetoksesta ja myönsivät sitten, että yökerho tuotti liian hyvin – vaikken kyllä ymmärrä sitä.”
“Sitten Die, hän on Shinyan kakkosmies ja hyvin, hyvin läheinen”, yakuza kertoi ymmärtäen sydämessään hyvin kollegansa tuskaa.
Manan teki kovasti mieli sanoa, ettei rakkaansa olisi tarvinnut asiaa noin kovasti korostaa. Naisen ilme nimittäin kertoi tämän ymmärtäneen liiankin hyvin tuon läheisyyden eikä selvästikään pitänyt yhtään ajatuksesta. Tomesodeasuinen näytti suorastaan huonovointiselta.
“Exo-chika taas oli uhri, koska hänellä ei ollut ketään kovin läheistä tai rakasta ihmistä lähellään tai omasta mielestään tärkeää itsensä lisäksi. Korkeintaan henkivartijat, joista Kami sitten kuoli suojellessaan emäntäänsä. Me taas saimme kuulla Vivianin kuolemasta…”
“Vaikka todellisuudessa Vivian ei ollut tarkoitettu uhri, vaan vihollisemme halusi tappaa Jyoun”, vaatesuunnittelija muistutti.
“Jyoun oli pitänyt mennä tapaamiseen, mutta peruuttikin viime hetkellä ja lähetti Vivianin tilalleen.”
“Niin aivan”, Asagi soi pienen, kiitollisen hymyn rakkaalleen, ennen kuin jatkoi.
“Jyou taas on jengipomoni ja komentaa useita miehiäni. Hän on tärkeässä asemassa, vaikkei olisikaan ystäväni, mitä kylläkin on.”
“Ja minä tulen luultavasti sitten seuraavana listallasi”, Sayuri nyökkäsi ymmärtäen varsin hyvin kertomuksessa tuodut ajatukset.
“Olen sentään äitisi ja minun kuolemani satuttaisi sinua hyvin paljon. Ymmärrän kyllä tuon kostoajatuksen ja joudun myöntämään olevani samaa mieltä.”

“Hienoa, sitten se varmasti pitää paikkansa”, mafiapomo ei voinut olla kuin tyytyväinen, kun tilanne selkeni vielä lisää.
Nyt he olivat varmasti oikeilla jäljillä, kun alamaailman vanha hallitsijakin oli samaa mieltä.
“Kuka sitten on halukas kostamaan ja mistä tarkalleen ottaen?” kysymys kuitenkin oli turhankin osuva ja masentava.
“Se juuri onkin ongelma”, pantterimainen huokaisi.
“Lyhyellä johtopäätöksellä vihollisemme ovat henkilöitä, jotka kantavat kaunaa kaikille neljälle: Klahalle, Shinyalle, Exo-chikalle ja Asagille”, Mana puuttui puheeseen katsoen yhä eteensä, kuin olisi yrittänyt metsästää vastauksia syvältä päänsä sisältä.
“Nämä ovat saaneet jollain tapaa kärsiä heidän teoistaan ja haluavat kaikkien Kuro Kagen jäsenten kärsivän – kituvan ensin kunnolla ja vasta sitten tappaa heidät hyvin tuskaisalla tavalla. Kohteena ovat olleet kaikkien neljän lähimmäiset ihmiset eikä ketään, paitsi Exo-chikaa, ole suoraan uhattu. Se rajaa vihollisia jonkin verran, samoin kuin tietomme hyökkääjien taidoista, joista olemme saaneet vielä enemmän tietää. Selvästi ammattilaisten tekemiä töitä.”
“Tämä kuitenkin osoittaa, etteivät he ole erehtymättömiä tai kykeneviä toteuttamaan kaikkia tehtäviä, vaikka he olisivat kuinka mestareita asiassaan”, vanhin huomautti kuitenkin, koska ei haluavan tulevan vävynsä suhtautuvan liian ylistävästi hyökkääjään.
“He epäonnistuivat toistamiseen – ellei jo useamman kerran.”

“Useamman kerran?” mustatukkainen kurtisti kulmiaan.
“Mikäli tämä Die on niin tärkeä, hänen toivottiin kuolevan jo ensimmäisellä kerralla ja luultavasti hänet yritetään tappaa uudelleen, jotta Shinya kärsisi”, tomesodepukuinen hörppäsi teetään öljytäkseen äänihuulensa.
“Sitten taas Vivian. Hän kyllä kuoli, mutta tavoitteena olikin Jyou, joka ei tullutkaan paikalle. Jälleen yksi epäonnistuminen eikä heidän kostoyrityksensä minun tappamisessakaan onnistunut, koska olen yhä hengissä.”
“Paitsi jos olemmekin väärillä jäljillä”, vaatesuunnittelija hätkähti pienesti, kuin jokin olisi antanut sähköiskun.
“Entä jos ajattelemmekin jälleen liian suppeasti?”
“Kuinka niin?” pantterimainen jäi tuijottamaan sulhastaan.
“Miettikää, kohteena on Kuro Kagen johtomiehet”, siniharmaasilmäinen kääntyi alamaailman johtajien puoleen liikautellen käsiään puheen mukana.
Mawashimonan kouluttamat aivot raksuttivat kiivaasti miehen tajutessa entistä paremmin heitä kohdanneen uhan.
“Klaha, Shinya, Exo-chika ja sinä, Asagi, ette ole kuitenkaan aina olleet Kuro Kagessa. Teillä oli edeltäjät, jotka myös perustivat järjestön.”
“Klahan edeltäjänä oli hänen isänsä Kerry. Shinyalla taas oli Isao, vaikka Isaon kakkosmies toimikin Kuro Kagessa vahvassa roolissa johtajansa kuoleman jälkeen. Toshi taas meni naimisiin Exo-chikan kanssa ennen kuolemaansa ja Yoshiki…”, leski vaikeni hetkeksi kääntäen katseensa muualle.
“Ja Yoshiki oli ennen Asagia”, hän jatkoi muutaman sekunnin päästä puristaen tiukasti teekuppia sylissään.
“Ei aivan”, siniharmaat silmät tuijottivat tiukasti vanhentuneita kasvoja.
“Mikäli olen oikeassa ja kosto koskee koko Kuro Kagea, kenellekään vanhoista jäsenistä ei voida kostaa mitenkään – paitsi yhdelle.”

Közi ja K vetivät nopeasti henkeä ja Asagikin hätkähti rajusti vetäytyen syvälle sohvan pehmusteisiin. Vain Sayuri pysyi täysin liikkumattomana tuijottaen takaisin Manaan.
“Vain sinä olet enää jäljellä vanhoista Kuro Kagen jäsenistä. Olet yksi perustajista, koska loit idean neljästä voimakkaimmista yakuzoista ja sitten asetuit Yoshikin tilalle tämän kuoltua, kunnes Asagista tulisi riittävän vanha.”
“Ja jos minä olen myös koston kohteena, ei minua yritetty tappaa – vielä”, elävä legenda tiesi, mitä entinen soluttautuja ajoi takaa.
“Tarkoitettu uhri olikin Kouyou.”
“Luoti, joka viuhahti ohitsesi, saattoi hyvinkin olla tähdätty Uruhaan, vaikkei osunutkaan.”
“Mikäli siis kohteena ei ollutkaan Asagin satuttaminen, vaan minun.”
“Jos arvioni ovat yhtään oikein”, naamioitunut nyökkäsi hitaasti.
“Silloin Asagia ja sinua yritettäisiin satuttaa vielä lisää jollain toisella tapaa, jos teitä ei haluttaisi vielä tappaa.”

Sanoja seurasi kiivas hengenveto ja sormet irtosivat teekupin ympäriltä. Posliininen astia kaatui sylissä haalentuneen juoman läiskähtäessä tomesoden helmalle. Mustatukkainen ähkäisi ja kurottautui kuppia kohden, mutta liian myöhään, kun se jo kierähti pois naisen sylistä pudoten lattialle. Pieni räksähdys sai vaatesuunnittelijan inahtamaan pienesti närkästyksestä, kun kaunis astia hajosi kolmeen osaan ja teetä tippui matolle. Kukaan, eivät edes Közi ja K ehtineet suhtautumaan mitenkään vaimeaan kilahdukseen, kun Sayuri tarttui äkkiä päästään kiinni käpertyen kasaan. Sormet kaivautuivat kireän nutturan tapaisen kampauksen sisään ja veri tuntui paenneen kasvoista ja käsistä kokonaan.
“Ei… ei… ei näin… Se ei voi pitää paikkaansa…”, Nagoyan valtiatar ravisti päätään tuijottaen silmät suurina sirpaleita ja märkää mattoa.
“Se ei voi pitää paikkansa…”
“Äiti, mikä sinun tuli?” Asagi siirtyi lähemmäksi naista.
“Asia ei voi olla niin…”, elävä legenda sanoi käheällä äänellä kykenemättä keskittymään ympärillään tapahtuviin asioihin.
“Jos se on niin, silloin… silloin…”, mieli alkoi tajuta jotain.
Mana tunsi kylmyyden lankeavan ylleen sateen lailla ja hän nousi pystyyn työntäen hellästi Yorun lattialle. Ääni oli pahaenteinen eikä mies ollut varma, halusiko kuulla, mitä vanhin oli tajuamassa.
“Ei…”, lyhin valaistui, mutta se toi mukanaan ennemmin tuskaa kuin vapautumista.
“EI!”

“Äiti, mistä on kyse?!” pantterimainen tarttui lujasti naista käsistä kiinni ja pakotti katsomaan silmiään.
“Mitä ihmettä on tapahtumassa!?”
“Loppu, jos emme toimi nopeasti”, laihin henkäisi silmät kauhusta suurina.
“Loppu?” miljonääri ei ymmärtänyt, mitä äitinsä haki takaa.
“Aivan, loppu!” alamaailman kuningatar tarttui lujasti lastaan olkapäistä kiinni.
“Mafiasi loppu! Yoshikin työn loppu! Sinun työsi loppu! Minun loppuni!” vanhin huusi.
“Meidän elämämme ja mafiasi tuhoutuu, ellemme toimi pian! He tietävät meistä liikaa ja tietävät sen, kenen kuolema satuttaa meitä kumpaakin ja vie väkisin mukanaan kaiken sen, mitä olemme rakentaneet!”
Yakuza kurtisti kulmiaan eikä ollut varma, hämmentyisikö äitinsä hysteriasta vai kummallisista sanoista.
“Mieti, Asagi!” tomesodepukuinen kiljaisi ravistaen nuorempaansa.
“Ketä sinä rakastit aikanasi eniten koko maailmassa!? Ketä sinä rakastat yhä ja ketä ilman tiedät olevasi pulassa! Ketä me kaksi rakastamme perheen jäsenenämme, vaikka hän ei oikeasti ole!” kyyneleet tulvahtivat sanojen myötä katseen vajotessa alas.
“He yrittävät tappaa minulta toisenkin lapsen!”

Totuus iskeytyi vasten rikollisjärjestön johtajan kasvoja ja hänen otteensa irtosi Nagoyan valtiattaresta, joka vajosi kippuraan. Yksi ainoa nimi täytti miehen pään eikä yksikään muu vaihtoehto käynyt mielessä. Közi ja K:kin tunsivat sen ja heidän jokainen lihaksensa jäykistyi hirvittävästä pelosta, jota he eivät olleet koskaan uskoneet tuntevansa niin vahvana. Mana jäi tuijottamaan sohvalla istuvia kykenemättä lainkaan hengittämään, kun käänsi hitaasti katseensa kivettyneeseen rakkaaseensa.

“Hide-zou!” Asagi ei kuullut omaa kauhistuksen huutoaan, kun hän hyppäsi jo pystyyn.
Mies käänteli päätään äitinsä tarttumassa paniikissa yrittäen keksiä, mitä pitäisi tehdä. Yakuza hengitti kiivaasti ajatustensa jumittaessa täysin. Mielessä pyöri vain entinen rakas, joka oli yhä yksi maailman tärkeimmistä ihmisistä. Ruskeahiuksista oli pakko varoittaa, ennen kuin olisi liian myöhäistä. Mustat silmät etsivät puhelinta kiivaasti. Rikollisjärjestön johtaja ryntäsi henkivartijoidensa ohi lipaston päälle siirretylle lankapuhelimelle. Mustatukkainen ei vain muistanut pelkonsa keskellä, että kännykkänsä oli takkinsa taskussa, mutta eihän kukaan pystynyt siinä vaiheessa ajattelemaan järkevästi. Pantterimainen iskeytyi lipastoa vasten onnistuen viskaamaan lankapuhelimen nurin ja tipauttamaan luurin kierrepiuhansa kanssa roikkumaan.
“Piru!” mafiapomo sihahti tuskastuneena.
Hän yritti tarttua luurista kiinni, mutta sormet eivät vain suostuneet tottelemaan, vaan sohivat hyödyttöminä ympäriinsä. Tuntui jopa siltä, että esine suorastaan pilkkasi hyppiessään johdon varassa sinne sun tänne.
“Helvetti!” veri kuohahti suonissa ja oli hyvin lähellä, ettei mies tarttunut koko pöytäpuhelimeen ja paiskannut sitä lattialle.
Osakan herra turhautui entisestään käden onnistuessa viimein tarttumaan luuriin ja iskemään sen takaisin paikoilleen. Samassa sormi porautuikin nappuloihin metsästämään puhelimen muistista Hide-zoun kännykkänumeroa. Kyllähän miljonääri muisti sen, mutta nyt yksikään numero ei vain tullut mieleen oikeassa järjestyksessä. Päässä liikkui vain käsky toimia nopeasti ja se sai mielen kiihtymään hengityksen mukana.

Oikea numero välähti pienessä ruudussa pysäyttäen sydämen ja veren suonissa vajaaksi sekunniksi. Asagi kiskaisi luurin korvalleen ja painoi soittonappulaa naputellen sormellaan pöytää. Odotusäänen tuuttaus kuului korvassa ärsyttäen ja satuttaen enemmän kuin aikaisemmin mafiapomoa. Silmät sulkeutuivat, kun hän rukoili rakastaan vastaamaan toisen tuuttauksen kajahtaessa korvassa. Toive toistui taukoamatta entistä kiivaammin tuskan hien noustessa hiusrajaan ja kirosanojen täyttäessä aivot anomisen välissä. Tuuttaus tuuttauksen perään söi miestä sisältä hänen viimein ymmärtäessä, mitä tämä tarkoitti. Hide-zou ei vastannut matkapuhelimeensa.

Miljonääri paiskasi luurin takaisin puhelimeen kiinni menettäen kaiken voimansa. Ei, ei näin! Miksei hänen kakkosmiehensä vastannut? Ei kai…? Ei! Yakuza repäisi puhelimen lähemmäksi etusormensa melkein vääntyessä siitä voimasta, millä mustatukkainen paineli nappulaa selaten lisää numeroita. Kakkosmies ei vastannut kännykkään, koska ei voinut vastata siihen. Muitakin numeroita olisi – hän voisi soittaa työhuoneeseen! Sitten olisi aina Seth, Ivy, Fu-ki ja kuka tahansa muu. Jonkun olisi pakko vastata, ellei koko Tatemonokia ollut räjäytetty taivaan tuuliin!
“Vastaa, Hide-zou!” luuri nostettiin jälleen korvalle sydämen takoessa aataminomenan tilalla tuntuen tukehduttavan.
Ensimmäinen odotusääni vei kuitenkin toivon sen siliän tien. Jalat menettivät täysin voimansa ja polvet kolahtivat lattiaan äänen toistuessaan pahaenteisesti korvassa. Hartiat lysähtivät alas uupumuksesta, joka tuntui turruttavan kaikki aistit ja ajatukset. Ei kai hän toiminut liian myöhään?

Vaimea kolahdus kesken tuuttauksen sai Asagin katseen hyppäämän takaisin ylös epätoivon syövereistä. Yksi pieni ääni kertoi aivan liikaa: joko puhelu meni vastaajalle, siirtyi kummallisesti Ivylle tai sitten – se kaikista toivotuin seikka – toimitusjohtaja vastasi.
“Hide-zou!” mustasilmäinen huudahti helpottuneena kyyneleiden kohotessa tahtomattaan silmiin.
“Päivää, Asagi-sama”, kuului kuitenkin aivan toinen, iloinen ääni.
“Seth?” rikollisjärjestön johtaja hämmentyi täysin.
“Kyllä, minä tässä”, Seth kertoi hymyillen.
“En muuten olisi uskaltanut vastata tällä tavalla, ellen olisi nähnyt puhelimen näytöstä teidän soittavan.”
“Miksei Hide-zou vastannut?” hidas kysymys pääsi järkytyksen läpi.
“Hän ei valitettavasti ole juuri nyt paikalla”, varas vastasi hiukan kummastuneena.
Sehän oli itsestään selvää, ei avustaja muuten olisi vastannut puhelimeen.
“Missä hän on?” Osakan herra kysyi adrenaliinin täyttäessä suonet kauhusta.
“Miksei hän vastaa kännykkäänsä!?” paniikki sai hänet huutamaan tahtomattaan.
“Hide-zou lähti pikatapaamiseen Matsumoto-sanin luokse jollekin toimistolle”, puna-mustahiuksinen vastasi hiljaa hämmentyen vielä lisää.

Toisesta päästä kuului muutama kolahdus, kuin Tatemonokin toimitusjohtajan huoneessa olisi tapahtunut jotain tai kalpein olisi siirrellyt tavaroita.
“Hän lähti suunnilleen pari tuntia sitten varsin kovalla kiireellä, koska tapaaminen sovittiin tänään…” Kirjanpitäjä aloitti mietteliäästi paperin ja tavaroiden pitäessä ääntä taustalla.
“Ja… Aa!” yksi pieni henkäisy oli aiheuttaa miljonäärille sydänkohtauksen.
“Hide-zou näköjään unohti kännykkänsä tänne papereiden alle. Siksi hän ei ole vastannut soittoonne. Pitänee hiukan moittia häntä tuollaisesta huolimattomuudesta. Ties mitä voi sattua, kun ei muista kantaa kännykkää mukanaan”, nuorempi puheli hyväntuulisesti vaieten sitten kuullakseen, mitä asiaa johtajallaan oli.

Asagi ei kuitenkaan sanonut mitään. Käsi vain putosi alas luurin irrotessa sormista. Taivas tuntui pudonneen niskaan meteoriittien kanssa. Hänen äitinsä oli oikeassa. Tämä oli loppu – loppu heille kaikille. Hide-zou oli vaarassa – tämän kimppuun varmasti hyökättäisiin eikä tällä ollut matkapuhelinta mukanaan. Miten toimitusjohtajaa voisi varoittaa, kun tällä ei ollut puhelinta? Miten kakkosmiestä voisi suojella, kun ei tiennyt tarkkaan, missä tämä oli. Entä jos ruskeahiuksinen oli jo kuollut?

“Asagi-sama?” Seth kysyi hiljaa ymmärtämättä, miksi toisessa päässä oli niin hiljaista.
Se oli pahaenteistä. Jokin ei tosiaankaan ollut kunnossa eikä sen tajuamiseen tarvinnut olla nero.
“Asagi-sama, mistä on kyse?” nuorukainen kysyi uudelleen, kun mitään ei kuulunut mitään.
Kurkku kuivui, mutta vieläkään mustatukkainen ei sanonut mitään.
“Asagi-sama?”

Notes:

Selityksiä:

* Osaka tulee Kobea nopeammin vastaan, jos tullaan Nagoyasta – sen näkee helposti kartasta
* Joku varmaa alkaa valittamaan, ettei tajuttomuus ole unta, mutta kyllästyin jatkuvaan tajuttomuuden toistamiseen eli sovelsin hiukan

Chapter 55: Kipinästä syttyy liekki

Fu-ki nojasi kevyesti mustan limusiinin pelkääjän paikan oveen. Aurinko paistoi kirkkaasti ja häikäisi hiukan silmiä sanomalehden valkoisesta paperista, vaikka kuljettajan hatun musta lippa suojasikin hiukan. Kanjit, hiraganat ja katakanat piirtyivät silmiin mielen saadessa lisää tietoa maailman menosta. Floridaan oli iskenyt pyörremyrsky ja Kiinassa oli tulvinut. Kuumuus taas koetteli Itä-Afrikkaa ja Euroopan unionin parlamentti kokoontui Saksassa. Kuitenkaan mikään tuosta ei liikuttanut miehen mieltä, nämä tiedot olivat nimittäin jo pari viikkoa vanhat. Autonkuljettaja oli ostanut lehden kaksi viikkoa sitten, kun oli unohtanut edellisen puiston penkille, josta joku koditon oli löytänyt uuden “peiton”.

Mustatukkainen oli todellakin ollut varsin epäonninen harrastuksensa kanssa. Miksi ihmeessä hän oli päättänyt lukea paksun lehden kannesta kanteen ja vielä olla töissä mafiassa? Noita kahta seikkaa ei voinut mitenkään yhdistää toimivaksi, kuten miehen olisi pitänyt tajuta jo ensimmäisen lehtensä kanssa, kun oli huomannut siinä ison tuuletusaukon, kun hänen johtajansa kimppuun oli käyty. Tosin, oli hän ollut edellisen lehden kanssa lähimpänä tavoitetta – vain kaksi sivua ja lehti olisi täysin luettu kaikkine merkkeineen, mutta sinne oli sekin onnistuminen mennyt. Fu-ki huokaisi raskaasti. Oli hänelläkin päähänpinttymänsä ja ongelmansa, mutta niistä mies ei aikoisi puhua Hide-zoulle. Tämä vain kysyisi, miksi autonkuljettajansa oli valinnut viisiosaisen lehden, jossa oli enemmän sivuja, kuin laki salli. Kakkosmies luultavasti suosittelisi kohteliaan sävyyn ottamaan jonkun pienen juorulehden, mutta se ei olisi läheskään yhtä voitokas valinta. Sehän olisi sama asia, kuin sanoisi kiivenneensä muurin yli, kun oli ensin irrottanut siitä kivenmurikan ja hypännyt sen ympärillä.

Mustatukkainen kohotti katseensa lehdestä tuijottaen edessään olevaa taloa. Toimistorakennus nousi jylhästi taivasta kohden eikä paikka todellakaan ollut erityisen kutsuvan näköinen, ainakaan mafiamiehen mielestä. Häntä ei olisi saanut millään koko paikkaan edes kulttuuriministerin kutsusta. Teräväpiirteinenhän oli hullu, kun suostui tuollaiseen vapaaehtoisesti ilman valmistautumisaikaa. Tosin, kuten mies huomautti itsekseen kohauttaessaan olkiaan, se olikin liikemiehen työtä eikä hänen. Tällaisen homman tienesteistä tulisi hänenkin palkkapussiinsa jotain. Autonkuljettaja huokaisi ja vilkaisi rannekelloaan. Oli mennyt jo tunti ja 39 minuuttia. Kuinka kauan siellä aiottiin neuvotella?
Samapa se, Fu-ki totesi mielessään kääntäessään lehden sivua. Hän pääsisi lähemmäksi tavoitettaan lehden lukemisessa.

Ihmiset kulkivat limusiinin ohitse osan kiinnittäessä hienoon autoon huomiota, osan taas todetessa nähneensä satoja kertoja samanlaisia ja hienompia. Kaksi tavallisen näköistä työmiestä kävi vähän matkan päässä kadun toisella puolella olevalla lehtikioskilla ostamassa pienen juorulehden jutellen sitä sun tätä. Kaikki oli niin tavallista kuin saattoi olla, mutta siitä huolimatta autonkuljettaja ei ollut tyytyväinen lenkkeilijän ohittaessa ja hidastaessa hänen kohdallaan pysähtyen lopulta. Mies oli nimittäin kohdannut suuren ongelman: hän ei tunnistanut muutamaa kanjia.
“Perhana”, mustatukkainen murahti heilauttaen lehteä, kuin kanjit olisivat voineet pudota merkityksineen eteensä.
“Perhanan perhana”, hän mutisi uudelleen kamppaillen lehden kanssa, kun ei ollut varma merkeistä asianyhteydenkään avulla.
Sivut läpättivät ilmassa pitäen meteliä suostumatta tottelemaan vaativia käsiä. Lopulta sanomalehti kuitenkin taipui harmaapukuisen tahdosta luetun sivun kohdalta. Sieväkasvoinen kääntyi ympäri happamana tunkien lehden kainaloonsa, kun kaivoi takkinsa taskusta auton avaimet. Peukalo painoi rivakasti keskuslukituksen kaukosäätimestä lukot auki mafiamiehen kiskoessa toisella kädellään pelkääjän paikan oven auki.
“Tarvitsen taskukokoisen sanakirjan”, henkivartija manasi kumartuessaan puoliksi auton sisään.
Hänen oli otettava tukea penkistä, kun avasi hansikaslokeron tökkien muutaman paperin syrjään. Murretun punainen kirjanselkämys tervehti Fu-kia hänen virnistäessä sille vastaukseksi.
“Siinähän sinä”, mustatukkainen kurottautui kirjaa kohti.
“Tule isin luo.”

Mafiamies kurottautui vielä lisää, koska kirja oli painava ja sitä oli hankala nostaa vaakatasossa. Sormet kuitenkin saivat lujan otteen sanakirjan kansista ja hän kiskaisi opuksen pois lokerosta. Paino kuitenkin yllätti autonkuljettajan eikä kainalossa keikkuva lehti auttanut asiaa, kun sanakirja melkein kolahti auton lattiaan. Onneksi sieväkasvoinen sai nostettua kirjan penkille, mutta hän ei kuitenkaan huomannut, että kumartelunsa aikana taskussa heilunut matkapuhelin putosi kevyesti, lähes äänettömästi kopsahtaen jalkatilaan.
“No niin, ole kiltti kirja ja kerro minulle, mitä lehti yrittää sanoa”, Fu-ki puheli hiljaa kääntäen kannen auki selaten sivuja.
“Minulla on muutama idea ja haluaisin sinun auttavan minua. Muuten joudun pyytämään Hide-zou-saman apua.”
Nopeasti autonkuljettaja nappasi lehtijutun eteensä vilkaisten pikaisesti kanjeja yrittäen päätellä, mitkä siellä olivat radikaaleja, minkä jälkeen katse siirtyi sukkelasti takaisin sanakirjaan. Silmät tutkivat valkoista paperia ja mustia merkkejä miehen unohtaessa kaiken muun paitsi etsintänsä. Sivuja käänneltiin pian, kun kanjit näyttivät vaihteeksi ilkeinä kieltään mafiamiehelle. Mustatukkainen äyskähti turhautuneena, kun tajusi, ettei tunnistanut löytänyt oikeita pieniä merkkejä kanjeista sanaideoidensakin näyttäessä loppuvan eikä uusia meinannut putkahtaa mieleen. Hän huitaisi vastalauseeksi kirjan kannen kiinni ja leväytti lehden auki eteensä vilkaisten uudelleen tekstiä, mikä ei kuitenkaan auttanut lainkaan.

Terävä kilahdus auton ulkopuolella herätti Fu-kin harminsa keskeltä hänen noustessa niin nopeasti ylös, että kolautti vahingossa päänsä kattoon ja vielä pudotti hattunsa maahan. Autonkuljettaja kääntyi katsomaan auton etuosaan, mutta ei aluksi nähnyt mitään. Hetken tarkemmin katsottuaan hän huomasi mustikansinistä tuulitakkia, joka peitti pienen osan selkää, mitä mies kykeni näkemään.
“Hei!” henkivartija huudahti nojautuen avointa ovea vasten.
Käskevä ääni ei kuitenkaan saanut minkäänlaista reaktiota, vaan selkä tuntui katoavan mustan konepellin taakse entistä paremmin.
“Mitä ihmettä teet siellä?” mustatukkainen kysyi kuuluvalla äänellä, mutta ei saanut vastausta.
“Ylös sieltä!” hän tarttui lehteen, nappasi hattunsa maasta ja paiskasi oven kiinni harppoessaan eteenpäin.
“Mitä helvettiä leikit autoni kanssa!?”
Laiha, nuori lenkkeilypukuun pukeutunut nainen nosti katseensa, mutta tummansininen lippalakinlippa peitti silmät.
“Mitä oikein puuhaat?” Fu-ki tivasi tiukasti.
“Yritätkö naarmuttaa autoa tai varastaa rekisterikilven?”
“E-en”, nainen henkäisi nopeasti kohottautuen pystyyn pitäen kädessään tummanvihreätä isoa juomapulloa.
“Mitä sitten oikein teit?” sieväkasvoinen katsoi vaativasti lenkkeilijää.
Tämä oli aivan tavallisen kadun tallaajan näköinen. Ruskeat, kainaloihin ulottuvat kastanjanruskeat hiukset oli sidottu tiukalle ponihännälle ja tuulitakki oli tummansininen, samaa sävyä lippalakin kanssa. Jalassaan naisella oli vihreät hiukan löysät shortsit ja valkoiset lenkkarit valkoisten urheilusukkien kanssa. Tämä oli lyhempi kuin mustatukkainen ja luultavasti myös useamman vuoden nuorempi, mutta siitä mies ei voinut olla varma, koska lippalakki peitti suurimman osan kasvoista.

“Minä”, laihempi aloitti, mutta vaikeni samassa, kun kaksi työmiestä käveli heidän ohitseen ja toinen näistä törmäsi tähän vahingossa lounaslaukkunsa kanssa.
“Anteeksi”, mies huikkasi kevyesti painaen valkoista suojakypärää tiukemmin päähänsä.
Nopeasti kaksikko kuitenkin painui toimistorakennusta kohti harvinaisen päättäväisesti, vaikka pälyilivät limusiinin suuntaan.
“Oletko kunnossa?” Fu-ki kysyi, vaikkei todellisuudessa välittänyt pätkääkään, oliko nuorempaansa sattunut.
“Olen”, lyhempi sanoi aikoen hymyillä, mutta eipä tälle annettu mahdollisuutta.
“Mitä teit autolle?” tiukka kysymys ei aikonut antaa periksi.
“En mitään”, lenkkeilijä puolustautui.
“Miksi sitten et heti vastannut, kun kysyin, ja kyykistelit keulassa kiinni?” harmaaseen pukuun pukeutunut tenttasi.
“Koska minulla oli muuta puuhaa!” nuorempi kivahti, mutta säikähti sitten uhkaavaa katsetta ja miehen kättä, joka kohosi avaamaan harmaan kuljettajantakin nappeja.
“Minulle tuli huono olo juostessa”, tämä kertoi nopeasti, mutta käsi avasi varmasti kaikki mustat napit.
“Pysähdyin tähän viereen ja join muutaman hörpyn vettä. Minua kuitenkin alkoi huimata ja pudotin vahingossa pullon kädestäni. Se vieri autonne alle toisen renkaan viereen ja minä kumarruin saadakseni sen pois.”
“Miten yhden pullon noukkimisessa kestää niin pitkään?” henkivartija kurtisti kulmiaan epäluuloisena.
“Mikset muka voinut vastata heti, kun kysyin, mitä teet?”
“Minua huimasi ja huimaa yhä”, nainen puolustautui nostaen samassa kätensä ohimolleen.
“En voi kovin hyvin…”
“Lähde sitten nopeasti kotiin, ettet siihen tuuperru”, Fu-ki sanoi aikaisempaa ystävällisemmin, vaikka hänen teki mieli käskeä toista häipymään, ennen kuin tämä oksentaisi puhtaan auton päälle.
“Emme halua, että loukkaannut.”
“Emme niin”, tuulitakkiin pukeutunut myönsi nyökäten.
“Kiitos. Hei”, ruskea ponihäntä lennähti lyhemmän kääntyessä ympäri ja kummallisen ripeästi tämä lähti hölkkäämään poispäin ylittäen kadun varoen autoja.

Autonkuljettaja katsoi hetken aikaa nuoremman perään, mutta kumartui sitten tarkkailemaan limusiinia. Rekisterikilpi oli yhä paikoillaan ja lujasti kiinnitettynä eikä maalipinnassakaan näkynyt naarmuja. Ehkä nainen olikin puhunut totta, vaikka selitys oli kuulostanut ulkoa opetellulta repliikiltä ja käden nosto surkealta teatteriesitykseltä. Tosin, asfaltilla ei näkynyt valunutta vettä, mutta saattoihan pullonkorkki olla hyvinkin tiivis. Tatemonokilla kannattaisi kuitenkin tarkistaa pinta suurennuslasin kanssa, ettei vain Hide-zou löytäisi minkäänlaisia lommoja ja päättäisi velottaa hänen palkkapussistaan maalipinnan uusimista. Nyt asialle ei kuitenkaan voinut mitään. Pitäisi vain odottaa, että toimitusjohtaja suvaitsisi tulla tapaamisestaan. Fu-ki nojautui takaisin tuttuun tapaansa pelkääjän paikan ovea vasten avaten lehtensä kokonaan auki. Ehkä hänen pitäisi vain lukea koko juttu, jos kanjit aukenisivat siinä samalla. Mies asetteli hattunsa paremmin päähänsä ja päätti unohtaa hetkeksi typerät lenkkeilijät ja mahdolliset auton naarmuttamiset. Olisi paljon tärkeämpää tekemistä kuin huonovointisten naisten miettiminen: nimittäin lehden lukeminen.

Ihmiset kulkivat jälleen autonkuljettajan ohitse ajan mukana. Minuutit vaihtelivat ja muutaman kerran henkivartija vilkaisi kelloaan miettien, kuinka kauan johtajansa aikoisi istua kulttuuriministerin seurassa. Tässähän voisi kohta epäillä jonkinlaista suhdetta ja kiusata sillä taas Sethiä. Veijarimainen virne kohosi sieville kasvoille kevyen naurahduksen päästessä huulten välistä sivua kääntäessä. Nuorukaisen ilme olisi siinä tilanteessa kyllä näkemisen arvoinen asia.
“Jätä minut rauhaan!” vihainen kiljaisu herätti mustatukkaisen pirullisista ajatuksistaan.
Hän vilkaisi kevyesti, suhteellisen huomaamattomasti lehden yli kadulle vasemmalle puolelleen. Kadulla käveli viehättävä nainen vaaleanruskeassa, polvipituisessa takissaan. Vaatteen alta pilkisti luonnonvalkoinen paita ja hiukan polven yläpuolelle jäävä tummanharmaa kotelohame. Lantiota vasten löi musta olkalaukku ja kädessään tällä oli kanneton kertakäyttömuki, jossa oli jonkun kahvilan logo. Mustat mokkasaappaat kopisivat laatoituksella mustien pitkien hiusten liehuessa rivakan kävelyn tahdissa ja päänkäännösten mukaan. Nainen nimittäin kääntyili kävellessään katsomaan taakseen ja sätti melkein kantapäillään kävelevää miestä.
“Älä koko aikaa seuraa minua!”
“Et jätä muita vaihtoehtoja!” mies karjaisi kävellen nopeasti mustahiuksisen ohi tämän eteen ja pysähtyi siihen.
“En jätä sinua rauhaan, ennen kuin kerrot totuuden!”
Miehen hiukset olivat sivuilta hyvin lyhyet, mutta päältä useamman sentin pidemmät ja mustien hiusten seassa oli ruskeita raitoja. Päällään tällä oli kevyt nahkarotsi ja vaaleansiniset, lahkeista hiukan hajonneet farkut. Ei tämä oikeastaan ollut kovin erikoisen näköinen, kuten ei riitelykumppaninsa. Nämä olivat vain tavattoman äänekkäitä.
“Ei ole mitään kerrottavaa!” nainen rääkäisi vihaisena ja yritti selvästi ohittaa riitelykumppaninsa, mutta tämä ei sallinut sitä.
“Ei vai!? Missä olit neljä päivää sitten ja eilen illalla?! Entäs kaksi viikkoa sitten?!”
“Töissä, kuten hyvin tiedät!”
“Kello yhteen yöllä etkä muka voinut mitenkään vastata puhelimeen!?”
“Minulla oli yövuoro!”
“Mistä lähtien sisustussuunnittelijoilla on ollut yövuoroja!?”
“Asiakas ei voinut tavata yhtään aikaisemmin!”
“Minä tiedän vain yhdet asiakkaat, joita tavataan niin myöhään!” miehen huutoa seurasi kova läpsähdys.

Fu-ki hymähti itsekseen. Hän olikin jo miettinyt, milloin nainen löisi poikaystäväänsä tai miestään, kumpi tämä sitten ikinä olikaan. Ei mustatukkainen kuitenkaan jaksanut kuunnella enempää kaksikon riitelyä, vaan päätti paneutua takaisin sanomalehtensä pariin.
“Kehtaatkin puhua minulle noin!” mustahiuksinen kiljui poskien punottaessa.
“Kehtaat huutaa pitkin kaupunkia typeriä valheitasi! En halua enää ikinä nähdä sinua!”
Ruskeaan takkiin pukeutunut ohitti raitahiuksisen ja harppoi kiivaasti eteenpäin yrittäen päästä eroon kiusaajastaan. Kauas tämä ei kuitenkaan ehtinyt, kun poikaystävänsä oli jo perässään. Nahkarotsiin pukeutunut tarttui naista kädestä kiinni autonkuljettajan edessä, vaikka heillä olikin muutama metri väliä. Rivakasti mies käänsi tyttöystävänsä ympäri puristaen lujasti ranteesta kiinni.
“Sinä et minua lyö!”
“Enkö?” toinen sähähti ja yritti päästä irti otteesta pidellen yhä kahvikuppiaan toisessa kädessään.
“Päästä irti, jos et halua, että lyön uudelleen!”
“Turpa kiinni, huora! Kerro, missä olit eilen ja kenen kanssa!”
“Minä olin töissä, Sen! Etkö jo tajua!?”
“Kuka sitten oli se yksi mies, jonka kanssa näin sinut äsken kahvilla!?”
“Ystäväni, jonka sinä, sika, karkotit haukkumisillasi!”
“Ei tainnut odottaa minun saavan teitä rysän päältä kiinni!”
“Minkä ihmeen rysän!?”

Sieväkasvoinen veti hitaasti syvään henkeä ja sulki silmänsä. Sormet puristivat tiukasti lehden reunoja. Oli tämäkin päivä! Miksi ihmeessä noiden kahden idiootin piti tuoda epäonnistunut parisuhteensa hänen kuultavakseen keskellä katua?! Näyttikö hän joltain terapeutilta!? Menisivät parisuhdeneuvojalle potemaan kamalaa suhdettaan ja pettämistä eivätkä rääkyisi siinä hänen edessään!
Ihmiset kiersivät riitelijät useamman metrin päästä katsoen näitä ihmetellen ja osa, erityisesti vanhempi väki, puisteli päätään paheksuen. Sitä kaksikko ei tuntunut kuulevan tai välittävän, kuten eivät välittäneet limusiiniin nojaavasta autonkuljettajastakaan, vaan meteli jatkui entistä kovempana.
“Eikö minulla muka saa enää olla miespuolisia ystäviä!?”
“Mistä lähtien vastakkaista sukupuolta olevat ystävät ovat suudelleet toisiaan ja pitäneet toisiaan käsistä kiinni!?”
“Me suutelimme toistemme poskia ja se on ihan tapa jossain päin maailmaa!”
“Mutta ei Japanissa!”
“Haru on asunut Amerikassa ja on ollut ystäväni lapsuudesta lähtien!”
“Jos hän kerran on niin hyvä ystävä, mikset ole esitellyt meitä!?”
“Koska hän tuli vasta muutama päivä sitten takaisin interreilaamasta!”
“Valehtelet!”
“En valehtele!”

Fu-ki olisi halunnut huutaa, että ihan sama, kumpi valehteli, kunhan vain tukkisivat turpansa. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan yritti parhaansa mukaan keskittyä lukemaansa lehtijuttuun lääkärien eräästä tutkimuksesta. Tehtävä tuntui tuhoon tuomitulta. Pitäisikö mustatukkaisen puuttua riitaan? Ei. Hoitakoot itse riitansa, kun eivät häneen muuten vaikuttaneet – paitsi tärykalvoihin.
“Lakkaa syyttämästä minua siitä, mitä en ole tehnyt!” nainen yritti komentaa ja kiemurrella vapaaksi otteesta.
“Huora sinä olet, etkä mitään muuta!” raitahiuksinen huusi kurkkusuorana.
“Turpa kiinni ja päästä minusta irti!” ruskeaan takkiin pukeutunut kivahti ja yritti potkaista poikaystäväänsä epäonnistuen yrityksessään.
Kahvimuki heilahti kädessä uhkaavasti, mutta niin juoma kuin pahvinen astia pysyivät kädessä.
“En, ennen kuin myönnät!” mies käski syljen lentäessä huudon myötä.
“Myönnä! Myönnä!” tämä väänsi tyttöystävänsä kättä.
“Päästä irti!” mustahiuksinen kiljaisi kivusta ja riuhtaisi kättään irti kaikin voimin.
Raitahiuksisen ote irtosi naisen kädestä, mutta samalla tapahtui jotain, mitä ei olisi ehkä pitänyt tapahtua. Voimakas liike vavisutti mustahiuksisen koko vartaloa ja tämän mukikäsi heilahti lujasti. Kertakäyttökuppi pysyi kädessä, mutta kahvi lensi ilmaan naisen jäädessä tuijottamaan hämmentyneenä tapahtumia. Jopa rotsiin pukeutunut kääntyi katsomaan tapahtunutta suun jäädessä auki, vaikkei ääntä lähtenytkään ulos kurkusta.
Kaksikon silmät katsoivat suurina, kuinka musta kahvi valui valkoisia sivuja pitkin sotkien painettuja merkkejä. He näkivät, miten neste imeytyi paperien läpi kastellen lisää sivuja. Riitelijät eivät tosiaankaan olleet ainoat, jotka näkivät leviävän musteen ja pilalle menneen paperin, vaan eräs toinenkin näki sen ja tämä henkilö oli pukeutunut tummanharmaaseen kuljettajanpukuun.

Fu-ki tuijotti ilmeettömänä sanomalehteään. Erään ministerin kasvot näyttivät valuvan alaspäin tekstin vaikuttaessa joutuneen puron vietäväksi. Kuuma juoma tuntui sormissa ja polttikin hiukan, mutta kipu ei välittynyt aivoihin. Mieli vain tajusi, että hänen urakkansa oli jälleen tuhottu, täysin pilalla. Ja siihen syypäät seisoivat suoraan hänen edessään.
“Teme…”, lehti putosi maahan autonkuljettajan katsoessa raivosta täristen riitelijöitä.
“Te tuhositte minun lehteni”, mustatukkainen astui askeleen ja sitten toisen päästämättä riitelijöitä silmistään.
“Älä tule lähemmäs!” raitatukkainen komensi perääntyen taaksepäin.
Autonkuljettaja ei kuitenkaan totellut, vaan käveli eteenpäin, vaikkei sanonutkaan mitään. Hänen teki mieli piestä kummatkin, mutta ei voinut kuitenkaan lyödä puolustuskyvytöntä naista omien periaatteidensa ja kadulla olevan yleisön takia. Mikäli kyseessä olisi ollut joku Jyoun kaltainen nainen, olisi tilanne ollut heti aivan toinen. Hän voisi siis pistää ainoastaan miehen maksamaan eikä sitäkään kovin hyvin. Rotsiin pukeutunut peräytyi lisää taaksepäin naisen jäädessä seisomaan kivettyneenä paikoilleen, kun harmaaseen pukuun pukeutuneen pysähtyessä poikaystävänsä eteen.
“Jätä naisesi rauhaan ja painu helvettiin”, sieväkasvoinen sanoi julmalla, täysin kylmällä ja tunteettomalla äänellä.
“Älä siinä komen-” mies aloitti aikoen tarttua uhkaajaansa rinnuksista kiinni, mutta kuljettajan liike esti sen.
Fu-ki siirsi hiukan aukinaista takkiaan ja paljasti kainalokotelossaan roikkuvan pistoolin.
“Anna minulla syy”, hän sanoi päättäväisesti, julmasti, ettei käynyt kyseenalaistettavaksi, että hän oli Osakan mahtavimman yakuzan alainen.
“Make my day.”

Raitahiuksinen nielaisi lujalla äänellä. Nopeasti tämä kääntyi ympäri palaten tulosuuntaansa vilkuillen taakseen, kuin olisi pelännyt selkään ampumista. Sitä oli syytä tosiaan pelätä, koska ajatus oli käynyt mafiamiehen mielessä ja kipristelevissä sormenpäissä.
“Kiitoksia avusta!” nainen henkäisi samassa, kun mustatukkainen kääntyi takaisin tätä ja autoa kohden.
“Ette tiedäkään, miten onnellinen olen, kun autoitte minua!”
“En todellakaan”, autonkuljettaja tuhahti nuivasti.
“Miten voin kiittää teitä avustani?” mustahiuksinen sirkutti.
“Häipymällä silmistäni, miettimällä paremmat ajankohdat riidoillenne ja pitämällä parempaa huolta kahvistanne”, Fu-ki ilmoitti suoraan vaivautumatta kaunistelemaan enempää ajatuksiaan ja siirtyi takaisin limusiinin viereen.
“Olen hyvin pahoillani tuosta”, ruskeatakkinen sipsutti henkivartijan perään.
“En käsitä, miten se kahvi lennähti sinne asti! En tarkoittanut…”
“Tiedetään”, mafiamies sanoi lujasti kumartuen noukkimaan pudottamansa lehden maasta.
“Olen todella -” riitelijä yritti vielä pahoitella.
“Tiedetään”, harmaaseen pukuun pukeutunut katsoi tiukasti laihempaansa.
“Se ei silti auta enää.”
“Olen niin pahoillani”, nainen henkäisi pienen hiljaisuuden jälkeen, ettei mies voinut olla huokaisematta raskaasti.
“Sinne meni lehti!” autonkuljettaja rojahti nojaamaan ovea vasten heittäen kastuneen lehden tuulen vietäväksi.
Korjatkoon joku muu roskat hänen puolestaan.
“Mitä te nyt aiotte?” ruskeaan takkiin pukeutunut kysyi hiljaa vilkuillen ympärilleen, erityisesti tulosuuntaansa, jonne poikaystävänsä oli häipynyt, ja toimistorakennukselle.
“Seistä tässä tylsistyneenä ilman lukemista ja odottaa johtajani tuloa”, mustatukkainen totesi.
Eikö se muka ollut itsestäänselvyys? Kyllähän hänen vaatteistaan oli helposti pääteltävissä, että hän oli autonkuljettaja. Mitä muuta hän olisi muka tehnyt?
“Eihän se käy päinsä!” riitelijä huudahti kauhistuneena.
“Mitä muka sitten pitäisi tehdä?” Fu-ki kohotti sarkastisesti toista kulmakarvaansa.
“Tanssia ripaskaa? Ryhtyä teille muotikonsuliksi? Tuo hame on nimittäin ikäloppu.”

“Minä ostan teille uuden lehden”, nainen ilmoitti yrittäen olla huomioimatta saamaansa kommenttia, mutta poskipäille noussut puna paljasti tämän nolouden.
“Käyhän se minulle”, kuljettaja myönsi.
“Kadun toisella puolella on lehtikioski.”
“Hienoa!” laihemman huulille kaartui ilahtunut hymy.
Tämä kääntyi viehkeästi ympäri ja käveli useamman askeleen, kunnes huomasi, ettei mustatukkainen seurannutkaan perässään. Ruskeatakkinen kääntyi ympäri hiusten hulmahtaessa kevyesti ja jäi katsomaan henkivartijaa.
“Ettekö tulekaan mukaan?”
“Mihin minua muka tarvitaan?” mafiamies katsahti auton katon yli kadun toiselle puolelle.
“Ei kioski nyt niin kaukana ole. Haette vain lehden ja tuotte tänne.”
“Mutta se ei käy”, mustahiuksinen ravisti hämmentyneenä päätään.
“Teidän täytyy tulla valitsemaan haluamanne lehti.”
“Osta joko Osaka no nyuusun tai Tokio shimbun – ei mitään ihmeempää”, Fu-kista tuntui, ettei naisella ollut kaikki kohdallaan.
“Mutta teidän pitää varmistaa, etten vahingossa osta väärää lehteä”, riitelijä väitti vastaan kävellen takaisin autonkuljettajan vierelle.
“Luet vain lehden nimen, ettekä voi ostaa väärää”, mustatukkainen totesi yksinkertaisen asian.
Ei sillä, saattoihan toinen olla idiootti, kun meni tuhoamaan kalliin lehden, mutta kai tämä oli koulussa oppinut lukemaan.
“Mutta kun teidän on tultava mukaani!” laihempi tarttui henkivartijaa käsivarresta kiinni.
“Entä jos Sen tarkkaileekin meitä ja seuraa minua lehtikioskille? Entä jos hän nappaa minut väkisin mukaansa?”
“Se ei ole minun ongelmani”, sieväkasvoinen huomautti totuudenmukaisesti.
Hänhän pitäisi siinä tapauksessa bileet.
“Mutta sitten ette saisi lainkaan lehteänne!” nainen mankui pikkutyttöjen tapaan ja yritti kiskoa toista kiireesti mukaansa.
“Ja te itse sanoitte, ettei kioski nyt niin kaukana ole!”

Fu-ki harkitsi vakavasti, että löisi toista tai vetäisi aseen esille, mutta ei kuitenkaan uskaltanut. Se ei olisi hyväksi mafialle tai Hide-zoulle hänestä itsestään puhumattakaan, jos joutuisi näinä vaikeina aikoina pulaan. Sitä paitsi mustahiuksinen oli hyvin päättäväinen ja harvinaisen vahva, koska sormet tuntuivat uppoavan paksun, kalliin kankaan läpi käsivarteen ja sieväkasvoinen pelkäsi menettävänsä kohta käsivartensa.
“Lähdetään sitten”, mustatukkainen luovutti viimein lähtien tallustamaan lähintä suojatietä kohti.
“Hienoa!” mustahiuksinen hihkaisi alkaen kiehnätä vielä enemmän pidemmän kyljessä kiinni.
“Nimeni on Sakurako.”
“Whatever”, kuljettaja totesi heidän kävellessä vastakkaiseen suuntaan, mihin rotsiin pukeutunut oli kävellyt.
“Mikä sinun nimesi on?” laihempi jatkoi puhumista, mutta samalla hetkellä mafiamies oli kuulevinaan puhelimen soivan, mutta kummallisen vaimeana, että uskoi kuulevansa harhoja, vaikkei voinutkaan olla varma.
“Missä soi puhelin?” sieväkasvoinen oli kääntymässä katsoakseen taakseen.
“Se on vain minun kännykkäni!” nainen parkaisi ja lähes retuutti pidempää mukanaan.
“Antaa vain soida!”
Ei ääni edes ollut tullut naisen laukusta, kuten Fu-ki pystyi hyvin helposti kuulemaan. Hän kyllä mietti sitä, että oli saattanut vain kuvitellakin harhoja, ja vaikkei olisi kuullutkaan, he olivat turhan kaukana kuullakseen enää mitään ja liikenteen äänetkin haittasivat kuulemista. Eipä se kiinnostanut autonkuljettajaa enempää, koska hänellä oli kova puuha yrittää selviytyä laihemman pulinavyörystä, säilyttää kätensä ja pitää hermonsa kurissa. Keskimmäinen ja jälkimmäinen tehtävä olivat vaikeampia, kun mustahiuksinen tuntui pyörivän ympärillä kuin ampiainen vaatien jatkuvasti huomiota itseensä tai tien toisella puolella oleviin asioihin, kuten siihen lehtikioskiin. Onneksi suojatien kohdalla liikennevalot vaihtuivat kävelijöille vihreiksi, mutta se ei tuntunut miellyttävän Sakurakoa. Tämä alkoi suorastaan lyömään jarruja pohjaan, että Fu-ki joutui lähes raahaamaan tätä perässään ja uhkailemaan kantavansa hyvin röyhkeällä tavalla tien yli. Kaikeksi onneksi he eivät jääneet sentään auton alle, vaikka kuljettajasta tuntui, ettei se olisi lainkaan haitannut mustahiuksista. Lehtikioskin edessä seisoi useampi lehtiteline, jotka oli jaettu sanoma-, aikakausi-, juoru- ja harrastelehtiin. Kioskin sisällä taas oli lisää erilaisia lehtiä, mutta myös pokkareita. Kioskissa myytiin luettavan lisäksi tupakkaa, vaikka kaduilla olikin tupakka-automaatteja, ja muuta pientä, mitä ihmiset välillä tarvitsivat.

“Miten olisi tämä lehti?” Sakurako irrottautui Fu-kin kädestä miehen huokaistessa helpotuksesta ja nappasi erään lehden lähimmästä telineestä.
“Se on juorulehti”, henkivartija hymähti siirtyen nopeasti sanomalehtien telineelle.
“Mutta ettekö haluaisi joitain muitakin lehtiä?” laihempi ehdotti vilkaisten taakseen toimistorakennukselle, ennen kuin siirtyi mafiamiehen viereen.
“En”, kuului turhankin lyhyt ja ytimekäs vastaus kädenravistelun myötä.
“Tupakkaa? Jotain syötävää? Vaikka myslipatukoita?”
“En tarvitse.”
“Oletteko aivan varma?”
“Olen”, sieväkasvoinen nappasi Osaka no nyuusu -nimisen lehden.
“Ei kannata ottaa sitä”, mustahiuksinen tarttui sanomalehdestä kiinni ja pisti takaisin telineeseen.
“Ottakaa ennemmin Tokio shimbun”, tämä jatkoi pyöräytellen lehtitelinettä, kuin olisi etsinyt kyseistä lehteä, mutta meni sulavasti kyseisen lehden ohitse.
“Toki”, autonkuljettaja pysäytti telineen ja veti sujuvasti taaksepäin.
“Kunhan et vain mene lehden ohi.”
“Niin, aivan”, ruskeatakkinen hymyili, mutta jotenkin ilme näytti hyvin väkinäiseltä.
Ehkä se johtui siitä pälyilystä, mitä tämä teki jatkuvasti. Luultavasti nainen kuitenkin pelkäsi poikaystävänsä ryntäävän paikalle ja aiheuttavan uuden kohtauksen.
“Valitaan nyt edes parhaimmassa kunnossa oleva…”, Sakurako ryhtyi selaamaan lehtiä.
“Tämä kelpaa hyvin”, Fu-ki nappasi lähimmän lehden ja talsi ripeästi kassan luona istuvan vanhemman miehen luokse.
“Otan tämän”, hän ilmoitti ytimekkäästi.
“Saako teille olla vielä jotain?” kioskinpitäjä kysyi ystävällisesti.
“Ei kiitos”, kuljettaja kertoi ja vinkkasi sitten peukalollaan selkänsä taakse.
“Ja neiti lupautui maksamaan.”

Mustahiuksinen avasi suunsa sanoakseen jotain tai kertoakseen aikovansa ostaa itselleen vielä jotain, mutta sieväkasvoinen ei aikonut jäädä sitä kuuntelemaan. Mafiamies nimittäin nappasi lehden käteensä ja lähti päättäväisesti marssimaan takaisin suojatien suuntaan, jotta pääsisi takaisin limusiinin viereen odottelemaan johtajaansa. Harvinaisen hiirimäisen kimeä vinkaisu pakeni naisen huulilta, kun tämä äkkiä kaivoi turhankin ison setelin myyjän odottavaan kouraan ja ryntäsi harmaaseen pukuun pukeutuneen perään.
“Oletteko ihan varma, ettette halua mitään muuta?” laihempi tarrautui jälleen sieväkasvoisen käsivarteen jättäen tämän itsensä ja tien väliin heidän kävellessään.
“Ei kiitos”, mustatukkainen vastasi vilkaisten lehtensä etusivua.
“Olisin niin kovasti halunnut ostaa teille jotain muutakin”, lyhempi jatkoi ja kurkkasi miehen ohi limusiinin suuntaan.
“Pahoitteluna lehtenne pilaamisesta ja kiitoksena avustanne.”
“Eipä se mitään, tämä lehti kelpaa ihan hyvin”, Fu-ki kertoi taitellen lehden kainaloonsa.
Hänen teki kyllä mieli sanoa, ettei toinen pystynyt mitenkään korvaamaan menetettyjä lehtijuttuja ja aikaa, jonka mies oli kuluttanut aikaisemman lehtensä läpi käymiseen.
“Ei teidän tosin enää tarvitse kävellä mukanani”, mafiamies vilkaisi ensin seuralaistaan ja kohotti sitten katseensa kääntyäkseen katsomaan limusiinin puoleen.
“Minä haluan kävellä mukananne!” Sakurako lähes kiljaisi pidempänsä korvan lukkoon ja riuhtaisi hänet nopeasti katsomaan itseään.
“Miksi ihmeessä?” mustatukkainen kääntyi kysymään eikä lainkaan peitellyt tuskaisalla ilmeellään ja korvan hieronnalla, että kirkaisu oli sattunut ikävästi kuuloelimessä.
“Koska jos johtajanne onkin palannut tällä välin takaisin, hän voi olla teille vihainen ja antaa vaikkapa potkut”, lyhempi katsoi suurin, viattomasti tuikkivin silmin kuljettajaa.
“En halua, että saatte haukkuja minun takiani. Jos johtajanne on tullut takaisin, haluan selittää, mitä tapahtui.”
“Hän tuskin reagoisi siihen mitenkään erikoisemmin”, harmaapukuinen kertoi totuudenmukaisesti.
“Käskisi vain ajamaan nopeammin takaisin työpaikalleen.”
“Siitä huolimatta”, mustahiuksinen henkäisi selvästi huolissaan.
Punainen valo muuttui vihreäksi ja autonkuljettaja asteli varmasti suojatietä pitkin autojen pysähtyessä odottamaan omaa vuoroaan. Miehen katse pysyi edessä, mutta siihen nuorempi ei näyttänyt olevan lainkaan tyytyväinen, vaan vaati eleillään ja äänellään kaiken huomion itseensä.
“Haluaisin muuten tavata teidät vielä uudelleen”, ruskeatakkinen hymyili viehättävästi.
“Menisimmekö kahville, kun pääsette töistä?”

“Poikaystäväsi tuskin pitäisi ajatuksesta”, Fu-ki huomautti tietävästi.
“En välitä”, Sakurako kivahti loukkaantuneena vilkaisten toiseen suuntaan heidän kävellessään.
“Hänellä ei ole oikeutta kohdella minua tuolla tavalla, niin nöyryyttävästi tai juosta perässäni vahtien jokaista liikettäni!”
“Taitaapa hänen puheissaan olla jotain perää”, mustatukkainen pyöräytti silmiään, kun he astuivat toimistorakennuksen puoleiselle kävelykadulle.
Laihempi pysähtyi kuin seinään ja muutama muu jalankulkija joutui väistämään tätä, etteivät olisi törmänneet tähän. Nainen tuijotti autonkuljettajaa silmät suurina ja suu raollaan selvästi hyvin närkästyneenä, suorastaan loukkaantuneena, kuin olisi saanut kovankin kunnianloukkauksen. Henkivartija vilkaisi taakseen ja pysähtyi sitten kääntyen ympäri heidän seisoessaan parin metrin päässä toisistaan.
“Annan erään tuttavani kertoman neuvon poikaystäväsi suhteen”, sieväkasvoinen aloitti ja astui muutaman askeleen eteenpäin.
“Älä haikaile muiden miesten perään, vaan mene miehesi luokse. Huutakaa toisillenne kasvot punaisina, painukaa sänkyyn, naikaa toisianne ja tehkää sitten sovinto.”

Huvittunut virne kohosi pidemmän huulille, kun laihemman suuttumus muuttui hämmennykseen ja siitä järkytykseen niin suorasta puheesta. Tyytyväisenä näkemäänsä mies päätti jatkaa matkaansa takaisin autolle. Eiköhän tuosta loisesta päästäisi nyt eroon.
“Mutta minä haikailen teidän peräänne”, riitelijä henkäisi kuuluvasti kesken Fu-kin liikkeen.
Kuljettaja pysähtyi kuin useamman metrin paksuiseen seinään ja samassa hän tunsi lujan rutistuksen kädessään.
“Te pelastitte minut ja nyt haluan olla teidän kanssanne niin paljon kuin on mahdollista!”
“Se ei ole kannattavaa”, mustatukkainen sanoi, vaikka olisi halunnut ulvoa tuskaansa.
Mistä häntä rangaistiin?!
“Rakkaudessa ei ole kyse kannattavuudesta, vaan suurista tunteista!” Sakurako henkäisi kiehnäten pidemmässä pahemmin kuin kissa emännässään odottaessaan kermaa.
Rakkaudessa? Sana oli kuin kylmän, liassa ja mädässä hautuneen rätin sivallus kasvoilla tai murskaava isku vyön alle. Fu-ki olisi halunnut kaivautua maan alle, mutta vielä enemmän hän halusi paeta limusiiniin. Siksi mies yrittikin epätoivoisesti raahautua autoa kohden.
“Se ei ole kannattavaa tai viisasta eikä todellakaan turvallista!” harmaapukuinen yritti työntää toista irti kädestään.
“Turvallista?” mustahiuksinen katsahti ihmetellen pelastajaansa pysähtyen siihen, mutta ei päästänyt vieläkään kädestä irti.
“Niin, turvallista”, mafiamiehen mitta tuli viimein täyteen.
Hän kääntyi ripeästi naisen puoleen ja tarttui tätä yllättäen lujasti leuasta, mutta sitäkin viehättävämmin.
“Sinä näit minut ensimmäisen kerran hetki sitten ja mitä tapahtui? Näytin poikaystävällesi asettani. Onko se kovinkaan turvallista sinulle?”

“Mutta te pelastitte minut…”, ruskeatakkinen sopersi säikähtäneenä päästäen irti toisen kädestä.
“Keneltä? Mistä tiedät, ettet joutunut suoraan suden suuhun?” autonkuljettaja hymyili pirullisen ilkeästi.
“Mistä tiedät, etten ole yakuzan lähimmän miehen tai jonkun rikollisjärjestön johtajan autonkuljettaja? Mistä tiedät, etten ole tappamiseen koulutettu henkivartija tai salamurhaaja, joka on vain soluttautunut johonkin vahtimaan uhriaan?”
“Ette te olisi silloin…”, laihempi vapisi katsoessaan mustatukkaisen kauniita kasvoja.
“Mistä et tiedä, etten ole raiskaajamurhaaja, joka auttaa naisia vain huijatakseen heitä?” Fu-ki jatkoi vaarallista, soljuvaa puhettaan.
“Onko sinulle kovinkaan turvallista olla kanssani, kun et voi olla varma, aionko kiskoa sinut limusiiniin, raahata kujalle, raiskata siellä ja jättää kuolemaan. Olisiko se todellakaan sen arvoista?”
Sakurako ei vastannut – ei edes silloin, kun kuljettaja päästi irti tämän leuasta hymyillen yhä samaa ilkeätä hymyään. Opetus oli ilmeisesti toiminut ja nyt hän pääsisi lukemaan kaikessa rauhassa uutta lehteään, josta ei ollut maksanut jeniäkään. Tyytyväisenä itseensä mies kääntyi ympäri tarkoituksenaan palata vihdoin ja viimein limusiinille.
“On!” naisen huudahdus oli pudottaa henkivartijan jaloiltaan.

Harmaaseen pukuun pukeutunut pysähtyi kesken askeleen jääden katsomaan eteensä mustaa pitkää autoa, vaikkei nähnyt oikeastaan sitä tai limusiinin vieressä olevia työmiehiä, joista toinen oli polvillaan takapenkkien oven kohdalla. Epätoivoinen hymy kohosi toiseen suupieleen, mutta mafiamies oli niin valmis huutamaan. Hän halusi huutaa, napata kainalokotelostaan glock 17:nnen, ampua tuon limanuljaskan aivot pellolle ja nauraa räkättää tämän ruumiin päällä. Hän halusi niin kovasti päästä tästä eroon.

Autonkuljettaja sulki silmänsä ja veti hitaasti henkeä. Sitten hän avasi silmänsä ja huomasi vasta nyt limusiinin vierellä olevat työmiehet, jotka kumpikin seisoivat ja katsoivat hänen suuntaansa. Nopeasti kaksikko kääntyi ympäri painaen valkoisia kypäriä kasvoilleen ja lähti kävelemään vastakkaiseen suuntaan kuin olisivat pelänneet murhaavien ajatusten kohdistuvan heihin mustahiuksisen sijasta. Ihan hyvä pelko sinänsä.
“Kuule”, Fu-ki aloitti tuimasti kääntyen ympäri.
“Olet oikeassa”, Sakurako yllätti sieväkasvoisen täysin.
“Minun pitäisi puhua Senille eikä haikailla muiden perään. Anteeksi kaikesta vaivasta, mitä olen aiheuttanut”, tämä kumarsi pahoittelevasti perinteiden mukaan katsoen maata.
“Minä tästä lähden töihin. Kiitos kaikesta.”

Mustatukkainen ei osannut sanoa mitään. Mitä siinä tilanteessa olisi edes voinut sanoa, kun ruskeatakkinen kääntyi jo ympäri ja käveli pitkin askelin poispäin saappaiden kopistessa laattoja pitkin. Mikä ihmeen jakomielitauti tällä oli? Eihän tuollaiset ajatusten muutokset ollut normaaleja. Mafiamies oli kuitenkin enemmänkin kuin helpottunut, kun pääsi laihemmasta eroon. Siitä huolimatta naisen käytös oli ollut aivan liian omituista, sen henkivartija myönsi itselleen astellessaan takaisin limusiinin vierelle. Tämä oli ollut koko ajan jotenkin paniikissa, halunnut kaiken hänen huomionsa ja tarkkaillut samalla ympäristöään ja erityisesti limusiinin suuntaa. Ilmeisesti nainen oli todella pelännyt poikaystäväänsä, mutta miksi tämä sitten halusi äkkiä tehdä sovinnon raitahiuksisen kanssa. Oliko hänen pelottelunsa sittenkin toiminut, vaikka hiukan viiveellä? Oli miten oli, kaikki oli kääntynyt kuljettajan kannalta parhain päin, ellei laskettu lehden pilalle menoa, ja tuskin mitään kamalaa enää tapahtuisi.

Huokaisten tyytyväisenä Fu-ki nojasi rennosti autoon avaten lehden. Silmät tutkailivat ilahtuneina etusivun uutisia. Tavallaan uuden lehden aloittaminen oli aina hauskempaa kuin vanhan lehden lukeminen. Ehkä hän olisi saanut tavoitteensa toteutettua satoja kertoja, mikäli kuluttaisi kaiken vapaa-aikansakin lukemiseen. Ajatus ei kuitenkaan ollut koskaan miellyttänyt henkivartijaa – täytyihän miehen pitää jonkinlaista elämää yllä ja käydä välillä ulkona ja pitää kotinsa kunnossa. Ei kaapistakaan löytyisi ruokaa, jos kukaan ei käynyt välillä kaupassa.

Kuljettaja käänsi sivua otsikon hypätessä äkkiä silmille: “Kiotosta löytynyt lisää ruumiita – miksei poliisi tee mitään?” Niinpä niin, mustatukkainen syventyi lehteen. Uutisessa kerrottiin Kioton laidalta löytyneen kolme ruumista, joista kaksi olivat olleet vanhempia miehiä ja eräs nuori nainen, joka oli saavuttanut muutama vuosi sitten täysi-ikäisyyden. Nämä olivat kuolleet pistoolin luoteihin, mutta niin naisessa kun toisessa miehessä oli ollut ruhjeita, kuin näitä olisi lyöty tai raahattu väkisin mukanaan. Olikohan nyt kyseessä Klahan tuhotyöt vihollisen löytämiseksi vai heidän hyökkääjänsä tekoset Kioton herraa vastaan? Kumpikaan ei kuulostanut kovin hyvältä. Onneksi heillä oli ollut jo pidemmän aikaan hiljaista Osakassa. Seuraava hyökkäys olisi tosin vain ajan kysymys ja pian jouduttaisiin pitämään asetta kädessä jopa nukkuessa. Kohta puoliin hänenkin täytyisi varmaan väistellä luoteja ja yrittää pitää Hide-zou turvassa. Kaikeksi onneksi tämä ei kuitenkaan ollut niin avuton, kuin olisi voinut kuvitella.
“Toivottavasti et kuollut tylsyyteen täällä odotellessasi”, matala, paikoitellen karhean kuuloinen, mutta silti pehmeä ääni sai Fu-kin kohottamaan katseensa lehden yli.
“Tulittehan te vihdoin ja viimein”, autonkuljettaja virnisti johtajalleen taitellessaan lehden kiinni.
“Luulin teidän aikovan jo muuttaa Matsumoto-sanin luokse.”
“Ministereille on annettava aina hiukan aikaa ja ymmärrystä tällaisissa pikatapaamisissa”, toimitusjohtaja heilautti päätään saadakseen otsahiuksiaan pois silmiltään.
“Mietin jo hetken aikaa, olisiko pitänyt soittaa Sethille ja kertoa, miten kauan olette majoittuneet yhteen pieneen toimistohuoneeseen”, näkymättömät pirunsarvet kasvoivat mustatukkaisen päähän.
“Siitä vain, mikäli se jotenkin tyydyttäisi sinua”, teräväpiirteinen pyöräytti silmiään.
“Minähän siitä kuitenkin hyötyisin meistä kahdesta eniten”, liikemies huomautti sitten hymyillen pehmeästi, vaikkakin myös hyvin huvittuneena.
“Seth on mustasukkaisena hyvin suloinen. Samalla saan paremmat mahdollisuudet helliä ja antaa huomiota.”
“Ihan kuin muka tarvitsisitte siihen tekosyitä”, sieväkasvoinen mutristi suutaan tyytymättömänä, kun hänen kiusaamiseltaan vietiin pohja.
“Tatemonokilleko?” kuljettaja varmisti astellen takapenkkien ovelle.
Eihän sitä tiennyt, vaikka olisi tullut tarve mennä muualle liiketapaamiseen tai Burutendoulle Asagin käskystä.
“Sinne juuri”, ruskeahiuksinen nyökkäsi siirtyen alaisensa perässä limusiinin takapenkin oven vierelle.
“Minulla on siellä vielä muutama tehtävä, minkä jälkeen minun on käytävä Burutendoulla. Sayuri on luultavasti saapunut jo sinne ja minun on tarkistettava, että hän on todellakin kunnossa.”
“Samalla voisitte varmistaa, etteivät hänen miehensä aio aiheuttaa yhtä paljon harmia kuin viimeksi”, Fu-ki huomautti hiukan synkästi kaivaessaan autonavaimet taskustaan.
Niin hän kuin monet muut mafiassa muistivat liiankin hyvin Nagoyan miesten hyökkäykset ja raiskausyritykset. Heidän puolestaan elävä legenda olisi kyllä voinut tulla kaupunkiin ilman miehiään, mutta asialle ei voinut mitään. Mustatukkaisella itsellään oli ollut onnea, että toimi Hide-zoun lähimpänä alaisena, koska sen ansiosta oli välttynyt suurimmilta ongelmilta eikä vaikeuksia kaivattu lisää. Sayurin miehiä ja hyökkääjää oli vaikea niellä samanaikaisesti – mikseivät nämä voineet olla heidän kimpussaan yksi kerrallaan? Kuljettaja tuskaili päänsä sisällä tilannetta painaessaan auton ovet auki napista.

Mitään ei tapahtunut. Limusiini ei päästänyt mitään ääntä eivätkä valotkaan vilkahtaneet lukkojen aukeamisen merkiksi. Sieväkasvoinen kurtisti kulmiaan ja painoi toistamiseen nappulaa, mutta mitään ei tapahtunut vieläkään. Peukalo painoi kolmannen kerran aikaisempia kovempaa, mutta tulos oli samaa eli yhtä tyhjän kanssa. Mikä piru sitä autoa vaivasi? Autonkuljettaja paineli nopeasti aukaisemisnappulaa ja vilkaisi silmäkulmastaan sivulle kammattujen otsahiusten lomasta johtajaansa. Voimakasleukainen seisoi kuuliaisesti hänen vieressään, mutta katsoi kysyvästi toinen kulmakarva hiukan koholla. Tämä oli selvästi huomannut, ettei jokin toiminut, kuten piti. Harmaaseen pukuun pukeutunut tarttui oven kahvasta kiinni jatkaen yhä nappulan painamista.

Ovi avautui turhankin helposti: olivathan ne olleet koko ajan auki. Ihmetyksen ja nolouden puna kohosi Fu-kin poskille, kun hän astui syrjään pitäen ovea auki. Hide-zou ei sanonut mitään, kun astui lähemmäksi autoa ja pujahti elegantin sujuvasti sisälle asettaen salkkunsa vierelleen. Sulkiessaan ovea autonkuljettaja kiitti mielessään Asagia, että tämä oli laittanut hänet kakkosmiehen alaiseksi eikä itsensä tai kenenkään muun. Jos paikalla olisi ollut yakuza, Ruiza tai kuka tahansa muu samanlainen tapaus, hän olisi saanut kuulla tästä loppuelämänsä. Miten oli mahdollista, ettei henkivartija ollut heti tajunnut ovien olevan auki? Kuinka kauan ne olivat olleet lukitsematta? Alusta asti? Ei, mies totesi itsekseen, kun kääntyi ympäri kävellen takakautta kuskin ovelle. Hän oli lukinnut oven avaimista, kun Hide-zou oli lähtenyt tapaamiseensa ja hän itse oli jäänyt lukemaan ulos lehteä, kun oli ollut niin aurinkoinen ja kaunis päivä, vaikka tuuli olikin hiukan viileä. Missä välissä hän oli sitten avannut ovet? Kun harmaapukuinen ei ollut ymmärtänyt muutamaa kanjia ja oli ottanut sanakirjan esiin etsiäkseen radikaaleja merkkien selventämiseksi. Sitten mustatukkainen oli suoristautunut ja…
Niinpä tietenkin! Sieväkasvoinen soimasi itseään. Hänen oli pitänyt laittaa ovet taas lukkoon, mutta lenkkeilijä oli vienyt hänen huomionsa muualle ja ovet olivat jääneet lukitsematta. Onneksi kukaan ei ollut kuitenkaan ilmeisesti huomannut sitä, koska limusiini oli yhä paikallaan.

Rempseästi Fu-ki tarttui kuljettajan paikan kahvasta kiinni, mutta pysähtyi kuin olisi saanut halvauttavan sähköiskun. Ovi oli auki. Se oli ihan kunnolla auki, vaikkei sepposen selällään, vaan raollaan, kuin hän ei olisikaan paiskannut ovea kunnolla kiinni. Mustatukkainen kurtisti kulmiaan. Hän ei ollut jättänyt ovea tällä tavalla, koska ovet eivät olisi menneet lukkoon aikaisemmin, eikä mies ollut käynyt lainkaan rattinsa takana. Oliko joku sittenkin luikahtanut sisään lukitsemattomaan autoon ja varastanut radion tai jotain muuta? Ripeästi henkivartija avasi oven ja kurkisti sisään käyden katseellaan läpi joka ikisen kolon ja kulman. Mikään ei kuitenkaan tuntunut vaihtaneen paikkaa ja radio oli koskematon. Sanakirjakin lojui yhä pelkääjän paikalla.
“Fu-ki, onko jokin hätänä?” Hide-zou kysyi seinämän toiselta puolelta selvästi kummissaan, kun he eivät olleet vieläkään lähteneet liikkeelle.
“Ei ole”, Fu-ki vastasi hypäten paikalleen ratin taakse, heitti lehden viereiselle penkille ja paiskasi oven kiinni.
“Kaikki on loistavasti”, mies lisäsi, vaikka hän tuntui haluavan uskotella itselleen niin.
Kuljettaja veti turvavyön kiinni ja tunki avaimen virtalukkoon käynnistäen auton. Nopeasti mustatukkainen vilkaisi taakseen ja ajoi tasaisesti muun liikenteen sekaan. Tatemonokille ei onneksi ollut kauhean pitkä matka, mutta kyllä siinä vähintään parikymmentä minuuttia menisi, vaikka liikennevalot olisivatkin heidän puolellaan. Liikennettä ja ihmisiä oli kuitenkin sen verran paljon tähän aikaan vuorokaudesta. Mustatukkainen laittoi radion päälle kaivaten jotain ääntä tylsään hiljaisuuteen. Kyllähän heillä oli ruskeahiuksisen kanssa tapana jutella joskus matkan aikana ja tapa oli vahvistunut sen jälkeen, kun Seth oli liittynyt mafiaan. Nuorukaisen aiheuttama muutos teräväpiirteisessä oli sieväkasvoisen mielestä hyvä asia, koska oli hauskempaa voida vaihtaa muutama sana kuljetettavan kanssa eikä istua tuppisuuna. Nyt miehellä oli kuitenkin muuta mietittävää kuin jutteleminen. Raollaan ollut ovi ei jättänyt häntä rauhaan. Miksi ihmeessä kukaan avaisi vieraan auton oven, jos ei aikonut viedä mitään? Kukaan ei ollut kuskin ovella, kun harmaapukuinen oli tullut takaisin. Kukaan ei ollut lähelläkään autoa, paitsi…

Ne työmiehet! Fu-ki painoi jarrua tavallista voimakkaammin töksäyttäen limusiininsa siihen, kun edessä olevan auton jarruvalot syttyivät. Tietenkin ne olivat käyneet käpälöimässä hänen limusiiniaan! Odottaisivat vain ja hän lähtisi perään! Sormet rummuttivat rattia, kun autoista kasaantui pienimuotoinen jono liikennevaloihin. Eivät ne kaksi miestä olleet kuitenkaan olleet lähelläkään kuljettajan paikkaa, vaan toisessa päässä takapenkin ovella. Miksi? Miten se oli mahdollista? Entä jos toinen oli ollut takaovella ja toinen taas hänen ovellaan, mutta sitten huomanneet hänen tulevan? Sen takia ne kaksi varmaan olivat lähteneet niin kiireellä tiehensä.

Punainen valo muuttui vihreäksi. Tottuneesti aukonkuljettaja vaihtoi vaihdetta ja painoi kaasua kiinnittämättä tekemisiinsä erityisemmin huomiota. Jono liikkui eteenpäin harvinaisen sujuvasti, mikä piristi hiukan henkivartijan mieltä. Tuntui jotenkin hölmöltä murehtia jotain, mitä ei ollut ehtinyt tapahtumaan. Tietenkin parkkihallissa olisi pakko jäädä tarkistamaan koko auto ja varmistaa, ettei lenkkeilijäkään ollut naarmuttanut kaunista maalipintaa. Sieväkasvoinen käänsi auton päätielle vilkaisten samalla nopeusmittaria. Joskus hänellä oli tapana ajella hiukan ylinopeuksia, mistä Hide-zou joutui usein muistuttelemaan, kun sai pöydälleen pienimuotoisia sakkoja. Zukotsun paloa seuranneina päivinä poliisit olivat parveilleet tavallista enemmän ja kauempana heidän jälkeensä kulman takaa kääntyi nytkin yksi poliisiauto. Pieni sarkastinen virne nousi huulille, kun mafiamies huomasi ajelevansa hiukan ylinopeutta, vaikkei paljoakaan. Bensamittari muistutti myös, että kohta puoliin pitäisi käydä tankkaamassa, mutta ei onneksi vielä vähään aikaan. Kyllä tällä määrällä ajaisi vielä vaikka Kobeen ja takaisin…

Fu-kin katse jymähti neljänteen mittariin, mitä ihmiset harvemmin tajusivat katsoa: moottorin lämpömittariin. Se ei ollut yhdeksässäkymmenessä asteessa, kuten normaalisti kuului olla ajaessa, vaan se oli kohonnut sataan. Oliko moottorissa vika vai oliko mittari mennyt rikki? Se pitäisi varmistaa heti, mutta ei siihen keskelle tietäkään voinut pysähtyä. Parasta olisi mennä lyhintä reittiä Tatemonokin eteen ja pysäköidä sinne. Mustatukkainen heilautti päätään ja katsoi eteensä. Onneksi pääväylälle oli kertynyt paljon autoja. Jos valot sammuisivat nyt, hän voisi rauhassa sammuttaa auton hetkeksi ja toivoa lämmön laskevan.
Jumalat tai henget ilmeisesti kuulivat äänettömän rukouksen, koska liikennevalot vaihtuivat miehen suureksi riemuksi punaisiksi. Hyväksi onneksi myös muutama edessä oleva kuski hidasteli, että valoille kertyi jonkin verran jonoakin, ettei tulisi mitään kiirettä lähteä liikkeelle. Harmaapukuinen sammutti moottorin jääden sitten tuijottamaan mittaria odottavasti.
“Fu-ki, miksi sammutit moottorin?” seinämän takaa kuului ihmettelevä ääni.
“Säästän luontoa ja rahojanne”, tummempi avasi luukun ja vilkaisi taakse hymyillen pienesti.
“Miksi turhaan kuluttaa moottoria?”
Selitys ei oikein mennyt läpi. Liikemies katsoi epäuskoisesti alaistaan, mutta ei sanonut mitään. Kevyesti tämä vain heilautti hiuksiaan ja kääntyi katsomaan ulos ikkunasta vanhojen tottumustensa mukaan.
“Laittaisitko radion kovemmalle?” teräväpiirteinen kysyi kohteliaasti tarkkaillen ulkomaailmaa.
“Toki, Hide-zou-sama”, henkivartija nyökkäsi painellen ääniä kovemmalle.
Katse siirtyi takaisin liikenteeseen ja kauempana loistaviin liikennevaloihin. Käsi siirtyi avaimelle valmiina käynnistämään moottorin, kun valot vaihtuisivat takaisin vihreiksi. Hetken aikaa Fu-ki katseli muualle odotellen, ennen kuin vilkaisi mittaria uudemman kerran. Se ei ollut liikahtanutkaan paikaltaan. Otsa rypistyi usealle kurtulle, että Garnierin ryppyvoiteen shar peikin olisi muuttunut vihreäksi kateudesta. Tämä ei tietänyt hyvää, ellei mittari ollut hajonnut tai muu mitättömämpi osa pettänyt.

Valot olivat vaihtuneet, mutta sitä mustatukkainen ei välittänyt, ennen kuin kuuli tööttäyksen takaansa. Pieni murahdus karkasi yhteen puristuttujen huulien välistä hänen käynnistäessä moottorin. Hänen olisi pakko pysähtyä tässä matkalla jonnekin ja vilkaista varmuuden vuoksi moottoria. Ei ollut mitään syytä ottaa riskiä, että auto alkaisi savuttaa ja polttaisi kumiset osat konepellin alta. Harmaapukuinen painoi tasaisesti kaasua vaihtaen samalla vaihteet mahdollisimman isolle, ettei vahingossakaan kuormittaisi limusiinia ja aiheuttaisi lämmön nousua. Mittari kuitenkin väitti tekojen epäonnistuvan, koska vähitellen punainen osoitin liikkui yhä suurempiin lukemiin. Autonkuljettaja käänsi katseensa pelkääjänpaikan ikkunaan metsästäen tyhjää parkkipaikkaa tai jotain parempaa kohtaa jalkakäytävästä, johon voisi pysäyttää auton. Kumpaakaan ei löytynyt lähimaastosta, vaan silmiin osui syvennetty bussipysäkki. Sen olisi pakko käydä vakavan tilanteen edessä, ja mies toivoi samalla, ettei yksikään linja-auto tulisi vielä vähään aikaan. Onneksi pysäkillä ei ainakaan odotellut ihmisiä.
“Hide-zou-sama, pysähdyn hetkeksi tuohon bussipysäkille”, Fu-ki ilmoitti ajaen rauhallisesti kohti pysähtymispaikkaansa.
“Tarkistan muutaman asian.”
“Onko jokin hullusti?” Hide-zou katsoi luukun läpi peilin kautta alaistaan kysyvästi.
“Ei ole”, kuljettaja vastasi reippaasti, vaikka lisäsi mielessään lauseensa perään sanan vielä.
“Vilkaisen vain moottoria.”

Sujuvasti limusiini pysähtyi bussipysäkille. Mies sammutti moottorin, mutta jätti avaimet virtalukkoon ja virran päälle, jotta johtajansa voisi kuunnella rauhassa radiosta soivaa enkaa. Mafiamies tarttui rintakehänsä yli kulkevaan hihnaan toisen käden laskeutuessa vasemmalle puolelleen painamaan turvavyön auki.
Punertava nappula ei painunut alaspäin. Mustatukkainen kumartui katsomaan lukkoa painaessaan uudelleen, ihan voimaa käyttäen nappulaa, mutta turvavyö ei vapautunut eikä lukitus vaikuttavan reagoivan koko puuhaan mitenkään.
“Perkele!” autonkuljettaja puhisi alkaen taistella turvavyönsä kanssa yrittäen saada lukituksen aukeamaan.

Auto tuntui kuitenkin ryhtyneen uppiniskaiseksi, koska manaukset eivät auttaneet asiaa eivätkä riuhtomisetkaan tuntuneet vaikuttavan kulkuvälineeseen. Tilanne suorastaan paheni, kun nopeista, riuhtovista liikkeistä hihnat kiristyivät vartalon ympärillä. Miehen olo muuttui hyvin nopeasti tukalaksi hänen kääntyessä katsomaan luukusta takapenkille. Toimitusjohtaja istui keskellä penkkejä suoraselkäisenä kädet ristittyinä rintakehälleen. Ruskeankellertävät silmät katsoivat kummastuneina kuskia, vaikka ilme pysyi muuten täysin tyynenä tämän tarkkaillessa alaisensa kummallisia puuhia.
“Onko ongelmia?” tasainen ääni ja kysymys paljastivat teräväpiirteisen nähneen koko sodan ja turvavyön murskavoiton.
“On”, Fu-ki henkäisi tuskastuneena kääntyen katsomaan tuulilasista eteensä kadulle.
“Turvavyö on jäänyt kummallisesti jumiin enkä pääse ulos. Rattikin on edessä, ettei täältä luikerteleminen oikein onnistu.”
Tästä hän saisi varmasti kuulla lopun elämänsä jokaisena kertana, kun yrittäisi kiusata kakkosmiestä hyväntahtoisesti.
“Tulen katsomaan ja jos muu ei auta, leikkaamme turvavyösi irti”, toimitusjohtaja myöntyi liukuen elegantisti jalkakäytävän puoleiselle ovelle.
“Mikäli minulla on sakset tai terävä kirjeveitsi salkussani. Muussa tapauksessa jäät siihen loppupäiväksi ja minä nappaan taksin.”
Ääni värähti piilotetusta naurusta. Kevyesti ruskeahiuksinen pyöräytti silmiään uskomatta näkevänsä tämänkin päivän, että joutui auttamaan aikuista miestä turvavyön kanssa, kuin kyseessä olisikin pieni lapsi. Voimakasleukainen väänsi metallirivasta työntäen ovea, mutta se ei auennutkaan. Hide-zou yritti uudelleen ja työnsi huomattavasti kovempaa ovea, mutta se tuntui muuriakin varmemmalta. Fu-ki kurtisti kulmiaan, kun huomasi peilin kautta kakkosmiehen siirtyvän toiselle ovelle, mutta sekään ei antanut myöten.
“Tai tulisin katsomaan, mikäli et olisi laittanut lapsilukkoja päälle ovissa”, ruskeahiuksinen huomautti pyyhkäisten otsahiuksiaan silmiltään.

“Lapsilukkoja?” kuljettaja äimistyi onnistuen kääntymään ja katsomaan luukusta johtajaansa.
Missä välissä hän muka oli laittanut ne oviin? Eihän niitä koskaan käytetty, koska takapenkillä ei ollut ikänä lapsia yksinään, vaikka Seth sellaista muistuttikin nuoruutensa ja leikkimielisyytensä takia voimakasleukaisen suorastaan lietsoessa sitä. Tummempi kääntyi rattinsa puoleen kurkistellen mittareita ja nappuloita. Hän vilkaisi jopa radion, ikkunan ja vaihdekepin lähellä olevat vivut ja nappulat, mutta mikään niistä ei vaikuttanut lapsilukkojen hallintajärjestelmältä. Lapsilukkoja pystyi siis käyttämään vain näpelöimällä ovia, mutta ei hän ollut niin tehnyt. Miksi ovet eivät auenneet?

Jotain kovaa, kivuliaasti kipinöivää tuntui tömähtävän mustatukkaisen vatsanpohjaan saaden kylmyyden leviämään vartaloa pitkin jäädyttäen sormet ja varpaat. Hän kääntyi vinhasti ovensa puoleen unohtaen äkkinäisten liikkeiden kiristävän hihnoja ympärillään ja rynkytti kahvaa. Vastaukseksi kuului vain metallisen vivun voimatonta vääntämistä ja jyskytystä.
Autosta ei päässyt mitenkään ulos. Totuus oli kuin lapion isku vasten henkivartijan kasvoja. Ei kuljettajan ovessa ollut koskaan lapsilukkoa, koska se ei ollut turvallista. Miten muut ovet oli saatu lukkoon, ettei niitä voinut saada auki muualta kuin ulkopuolelta? Miksi ihmeessä hänen turvavyönsä ei auennut? Miten kummassa hänen ovensa oli saatu lukkoon ilman avaimia? Eihän mikään noista onnistunut, ellei…

Helvetti! Paniikki sai vartalon jännittymään hien kohotessa otsalle valuen leualle. Ovet olivat olleet auki, kun hän oli mennyt Sakurakon, tai mikä sen eukon nimi ikinä oli ollut, kanssa lehtikioskille. Tämä oli pitänyt koko ajan hänen katseensa muualla ja aivan päinvastaisessa suunnassa, kuin auto oli ollut. Kaksi työmiestä oli ollut takaoven vieressä jännittyneinä. Nämä olivat varmasti syypäitä niin oviin kuin turvavyöhön. Mihin muuhun ne kaksi olivat koskeneet? Kauhusta kankeana Fu-kin katse harhautui mittareihin. Lämpömittari ei ollut laskenut vieläkään, ei koko tämän seisoskelun aikana, vaikka moottori oli ollut sammuksissa. Miten se oli mahdollista? Sen olisi pitänyt jo laskea, mutta näytti siltä, että lämpö olisi jostain syystä noussut pikkuriikkisen. Mitä hittoa oli tekeillä? Mitä pitäisi tehdä?!

Mustatukkainen kiskaisi ripeästi, mutta mahdollisimman vähemmän nykivästi rintansa yli kulkevan hihnan löysälle kopeloiden samalla takkinsa alle kainalon suuntaan. Auto oli vaarallinen ja heidän olisi päästävä ulos! Ensiksikin Hide-zou piti saada nopeasti ulos ja sitten kauas limusiinista, seuraavaksi hänen itsensä olisi päästävä pois hintaan mihin hyvänsä. Henkivartija repi kaikin voimin pistooliaan esiin yrittäen vaistomaisesti potkia ovea, että se olisi auennut. Hankalasti, jokaisen liikkeen tuntuessa ikävästi vartalossa, tummempi kääntyi luukkua kohden osoittaen aseellaan takapenkille.
“Fu-ki, mitä sinä -” toimitusjohtaja katsoi silmät suurina asetta, jonka ei olisi koskaan uskonut osoittavan itseään.
“Alas!” harmaapukuinen ärjäisi terävästi ottaen toisen kätensä avukseen, koska ei kyennyt kummallisesti kiertyneenä pitämään asettaan vakaana.
Ruskeahiuksinen syöksähti makaamaan penkeille suojaten käsillään niskaansa vaistomaisesti. Liike ei tosiaankaan ollut tapahtunut liian myöhään, koska välittömästi sen jälkeen limusiinissa kajahti laukaus, joka kuului ulos korttelin päähän liikenteestä huolimatta. Takalasi pirstoutui hyvin pieniksi palasiksi, että kakkosmiehestä tuntui, kuin joku olisi pudottanut selkänsä päälle pientä soraa tai rakeita. Ruskeankellertäväsilmäinen tiesi kuitenkin, että se oli lasia. Pienet palaset kimaltelivat uhkaavasti nahkaistuimilla ja varisivat vaatteilta, jos liikahtikin. Paljaaseen ihoon olisi tullut varmasti naarmuja ja haavoja, vaikkei kovin syviä.

“Oletko menettänyt helvetin järkesi!?” teräväpiirteinen jyrähti raivosta noustessaan kunnolla istumaan.
Hän oli niin valmis kuristamaan alaisensa. Ties kehen ulos lennähtänyt luoti oli asunut, ja mitä tästäkin seuraisi.
“Ulos autosta!” Fu-ki ei kuullut lainkaan karjaisua, vaan heitti pistoolinsa pelkääjän paikalle lehtensä päälle.
“Välittömästi!”
“Mitä -” Hide-zou aloitti täysin hämmentyneenä.
“Heti!” kuljettaja kääntyi huutamaan tarttuen rattiin kädet lumenvalkoisina.
“Kiivetkää ulos! Tämä on käsky!”

Kakkosmies jäi sekunniksi istumaan paikalleen tajuamatta vieläkään, mistä oli kyse. Terävä, paniikinsekainen huuto ja kauhusta vääristyneet kasvot kuitenkin kertoivat, että nyt oli tosi kyseessä. Voimakasleukainen kääntyi ympäri kohdaten ikävän näyn. Luoti oli hajottanut koko ikkunan tuhansiksi sirpaleiksi aukon näyttäessä ammottavalta suulta. Reunoilla oli vielä lasinsirpaleita, jotka näyttivät hajoavan pienemmästäkin kosketuksesta, mutta varmasti aiheuttaisivat syviä haavoja.
“Tulen kohta auttamaan sinut pois!” ruskeankellertäväsilmäinen kääntyi vielä pikaisesti autonkuljettajansa puoleen.

Tummempi ei sanonut mitään eikä edes katsonut luukusta taakse, vaan tuijotti eteensä tarkkaillen taustapeilistä tapahtumia. Mies nielaisi kuuluvasti puristaen rattia henkensä pitimiksi. Onneksi toimitusjohtaja ei ollut mikään lössykkä vanha ukko, vaan hyväkuntoinen nuori mies, joka pääsisi helposti takaikkunasta ulos. Tietenkin tällä kesti lasinsirpaleiden takia, mutta se oli parempi, että jo nyt tämä oli saanut toisen jalkansa ulos. Katse osui jälleen mittariin sydämen hypätessä kurkkuun. Osoitin oli liikkunut taas uhkaavaan suuntaan. Aikaa ei olisi paljoa, mitä ikinä oli luvassa. Hän ei voisi enää odottaa.

Hide-zou kuuli moottorin käynnistyvän, kun oli onnistunut pääsemään kokonaan ulos. Jyrähdys aiheutti lähes sydänkohtauksen ja liikemies huitaisi varomattomasti kädellään. Karmiin jäänyt iso, terävä lasinsirpale repäisi hihan auki kyynärvarresta ja sivalsi lihaa. Kipu sai teräväpiirteisen tarttumaan käteensä vaimeasti parahtaen. Lämmin veri pulppusi kädestä tahraten valkoisen kauluspaidan ja tummanpunertavanruskean takin hihaa. Elämän neste valui sormien välistä ja kankaan läpi tipahdellen housuille. Irvistäen tuskasta kakkosmies puri huultaan ja liukui seisomaan asfaltille. Tuskin mies oli edes saanut jalkansa koskettamaan asfalttia, kun hän tunsi ilmavirtauksen lahkeensa vierestä ja jotain katoavan takaansa.
“Fu-ki!” ruskeahiuksinen kääntyi ympäri tajuten alaisensa ajavan pois.
“Fu-ki!” hän huusi uudelleen, vaikka tiesi, ettei mustatukkainen kuulisi huutoaan lainkaan.
Limusiini syöksähti vilkkaaseen liikenteeseen. Takaa tulevat autoilijat painoivat jarrut pohjaan, mutta siitä huolimatta ilma täyttyi räsähdyksistä, kun autot törmäsivät toisiinsa yrittäessään väistää mustaa, kalliimman luokan menopeliä. Torvet soivat, mutta niin soi samassa muutakin. Kimeä sireenin ääni sai toimitusjohtajan katsomaan taakseen mafiamiehen huomatessa poliisiauton. Siniset valot vilkkuivat katon päällä, kun sinivalkoinen auto syöksähti osittain jalkakäytävälle, jotta pääsisi ohittamaan eteen jääneet kolaroitsijat ja saavuttamaan takaa-ajettavan. Hide-zou kääntyi katsomaan takaisin autonsa perään pidellen yhä kyynärvarrestaan haavan kohdasta kiinni. Tuskin edes tajuamatta, miksi teki niin, hän lähti kävelemään mahdollisimman reippaasti, mitä nyt pystyi jäykin jaloin, limusiinin perään. Onneksi sieväkasvoinen ei voinut kuitenkaan kovin nopeasti ajaa, vaan joutui mutkittelemaan muiden autojen seassa päästäkseen eteenpäin. Mitä ihmettä Fu-kin päässä oikein liikkui?

 

Ei yhtään mitään. Fu-kin päässä ei liikkunut yhtään mitään hänen käännellessään rattia ohitellessaan autoja parhaan taitonsa mukaan. Taustapeilistä mies näki johtajansa jääneen taakse kadulle seisomaan. Samainen heijastaja näytti nopeasti myös lainvartijat, aivan kuin näiden sireenit eivät olisi muka muuten kuuluneet tööttäilyn ja kolaroinnin yli. Kytät tästä vielä puuttuivat! Harmaapukuinen saattoi kuitenkin vain toivoa, että nämä voisivat suojella Hide-zouta nyt, koska tehtävä oli jo tehty – kakkosmies oli pelastettu. Nyt hänen pitäisi vielä pelastaa itsensä! Autonkuljettaja kurottautui toisella kädellään pelkääjän paikalle kopeloiden asettaan. Sormet kuitenkin tavoittelivat vain lehden reunaa ja sanakirjan kantta. Turvallinen metalli pysytteli ulottumattomissa eikä hän voinut noin vain kääntyä katsomaan tarkkaan, missä pistoolinsa lojui, kun katseen piti pysyä tiessä! Lämpömittarin lukemat vain kohosivat ja samalla kädet hikosivat liukkaiksi. Helvetti! Limusiini onnistui jo kaatamaan postilaatikon ihmisten yrittäessä maastoutua pois alta. Katse siirtyi takaisin tielle, suoraan edessään tulevaan ristetykseen, joka saattaisi olla joko hänen loppunsa tai pelastuksensa. Mustatukkainen painoi lisää kaasua, vaikka tiesi varastavansa itseltään aikaa sillä tavalla. Ei ollut muitakaan vaihtoehtoja.

Risteys osui vastaan autoilijoiden ja moottoripyöräilijöiden jarruttaessa hullun kuskin tieltä. Risteys jäi lähes kokonaan vapaaksi. Fu-ki katsoi nopeasti viereiselle penkille ja nappasi pistoolin käteensä. Metallinen kahva ei halunnut pysyä kädessä, vaikka sormet puristivat kaikella voimallaan asetta, joka olisi ainoa pelastuksensa. Käsi kohottautui tähtäämään turvavyön kiinnityskohtaa ja sormi painui liipaisimelle.

Valtava räjähdys valaisi koko risteyksen liekkien lyödessä kokoa kasvavana pilvenä ilmaa. Kiveä ja hiekkaa lensi ilmaan risteyksen lähimpien ikkunoiden särkyessä kristalliseksi sateeksi, sekoittuen savun sekaan. Hide-zou pysähtyi paikoilleen haukkoen henkeään. Hän näki, kuinka limusiininsa syöksähti vielä eteenpäin ja paiskautui vasten erään rakennuksen kylkeä pysähtyen siihen. Liekit nuolivat seinää ja levisivät pitkin autoa, tai sitä mitä autosta oli jäljellä. Palaneen kumin haju levisi kaikkialle ja lasin sirpaleet lensivät ilmassa metallinpalasten kanssa. Yksi renkaistakin irtosi räjähdyksen voimasta ja lensi vastaantulevaa liikennettä päin. Jarrut kirskuivat, korvia huumaavat räsähdykset ja kiljaisut täyttivät huudon kanssa ilman, mutta liekit veivät siitä kaikesta voiton. Limusiinissa räjähti vielä muutaman kerran tulen hulmahtaessa jokaisena kertana, vaikkei yksikään räjähdys vetänyt vertoja ensimmäiselle, joka oli lennättänyt auton kiinni rakennukseen.

Hide-zou tuijotti limusiiniaan silmät auki jäätyen paikalleen, vaikka ilma oli kuuma ja kuumeni tulipalon ympärillä. Aivot eivät vain tajunneet, mitä oikein oli tapahtunut. Hetki sitten he olivat menneet autoon Fu-kin kanssa vitsaillen ja seuraavassa hetkessä hän seisoi siinä autonsa palaessa ainakin kolmensadan metrin päässä. Mafiamies ei tajunnut ympärillään liikkuvia, juoksevia, huutavia ja itkeviä ihmisiä lainkaan tai edes keskelle risteystä ilmestynyttä asfaltinkoloa. Hän vain seisoi kaikkien keskellä tuijottaen ahnaita lieskoja, jotka tanssivat liehuen mustalla pinnalla. Musta, paksu myrkyllinen savu kohosi ilmana kieppuvana pilarina, kuin se olisi yrittänyt repiä taivaan ja maan kahtia. Yksi autonovista oli auennut paineen voimasta ja repsotti auki näyttäen irtoavan pienestäkin kosketuksesta ja ikkunat ammottivat tyhjinä liekkien paljastaessa räjähdyksen ja törmäyksen aiheuttaneen tuhon. Näyn takia ruskeahiuksinen ei muistanut enää kädessään vuotavaa haavaa tai tuntenut kipua. Korvat eivät kuulleet takaansa huutavaa poliisiautoa tai paukahtaen avautuvia ovia, kun kaksi poliisia nousi ylös virka-autostaan jääden tuijottamaan järkyttävää näkyä. Jos liikemies olisi tajunnut kääntyä katsomaan taakseen, hän olisi nähnyt vaaleatukkaisen Terun hiusten vaalenevan lisää ja Yuuton ottavan äimistyksestään lähes voimattomana muutaman sivuaskeleen. Aivot eivät rekisteröineet mitään ympärillä tapahtuvaa palavan auton lisäksi. Mieli kävi läpi pysähtymistä bussipysäkille ja ongelmia turvavyön ja ovien kanssa. Toimitusjohtaja yritti ymmärtää pistoolin, josta lähtenyt luoti oli rikkonut takaikkunan. Hän kuuli vieläkin korvissaan mustatukkaisen käskyn nousta ulos autosta, ja kuinka tämä oli hänen toteltuaan lähtenyt ajamaan poispäin aiheuttaen kaaosta sekä onnettomuuksia. Tämä oli ajanut sekasortoisesti kiemurrelleen ja kaahannut risteykseen, kun oli räjähtänyt. Limusiini oli räjähtänyt ilman varoitusta ja sieväkasvoinen oli ollut yhä…

“Fu-ki!” kauhu ja tuska repivät Hide-zouta kahtia sisällään.
Tämä ei saanut olla mahdollista! Miksi kaikki vain seisoivat, eivätkä menneet auttamaan Fu-kia!? Ajattelematta lainkaan järkevästi liikemies ryntäsi jäykin jaloin tökeröön juoksuun kohti limusiinia tönien muutaman ihmisen pois edestään.
Yuuto kohotti juuri parahiksi katseensa eteenpäin nähden jonkun ryntäävän kohti liekkejä.
“Seis!” tämä huusi rynnäten nopeasti pukumiehen perään.
Nyt ei ollut sopiva hetki tehdä itsemurhaa.
“Pysähdy!” ruskeatukkainen karjaisi käskyn loikkiessaan pitkin askelin juoksijan perään.
Ihmiset tekivät kaikeksi onneksi poliisille tilaa, että tämä sai helposti liikemiehen kiinni tarttuen lujasti kädestä kiinni pysäyttäen siihen. Lainvartijan tiukka ilme hölleni typertyneisyydeksi, kun tämä tunnisti voimakasleukaisen miehen.
“Oshiro-san?!”
“Päästä irti!” toimitusjohtaja karjaisi yrittäen repäistä loukkaantuneen kätensä irti otteesta.
“Fu-ki!” katse pysyi tiukasti autossa silmien yrittäessä hakea liikahdusta, jotain mikä kertoisi kuljettajansa olevan kunnossa.
“Et voi tehdä enää mitään!” virkapukuinen kietoi kätensä tiukasti teräväpiirteisen rintakehän ympärille.
Toisin kuin mies olisi uskonut, ruskeahiuksinen oli harvinaisen vahva tavalliseksi pukumieheksi. Siksi lainvartijan oli käytettävä kaikki voimansa pidelläkseen teräväpiirteistä. Eihän tämä halunnut päästää selvästi shokissa olevaa suurmiestä satuttamaan itseään.
“Kukaan ei voi selvitä tuollaisesta räjähdyksestä!”

Kyllä Hide-zou sen tiesi. Hän ei vain halunnut uskoa. Sydän, joka oli oppinut pitämään hyvinkin paljon tuosta suulaasta mafiamiehestä, ei halunnut hyväksyä sitä. Ei taas yhtä kuollutta lisää kannettavaksi, ei taas yhtä tärkeää ihmistä.
“Teru!” Yuuto kääntyi katsomaan taakseen autolle yrittäen pidätellä toimitusjohtajaa.
Teru ei kuitenkaan vastannut mitään eikä edes katsonut työtoveriaan kohti. Ei tämän tarvinnut, koska teki sitä, mitä ruskeatukkainen olikin toivonut. Autolle jäänyt poliisi kumartui radiopuhelimelleen painaen nopeasti muutamaa nappia, kun suoristautui katsomaan takaisin ulkona olevaa tapahtumaa.
“Keskus! Lähettäkää apuvoimia!” vaaleahiuksinen puhui kovalla äänellä kädessään olevaan puhelimeen peläten metelin peittävän muuten äänensä.
“Keskustassa väylien 14 ja 23 välillä sattunut laaja onnettomuus! Auto räjähtänyt ja ainakin viisi ketjukolaria! Tarvitaan apujoukkoja sulkemaan tiet ja ohjaamaan liikenne muualle! Paloautoja ja ambulansseja pyydetään nopeasti! Täällä, helvetti vie, kuolee ihmisiä!”

“Oshiro-san, rauhoittukaa!” Yuuto kääntyi takaisin liikemiehen puoleen tajutessaan raahautuvansa miehen mukana kohti limusiinia, jonka liekit alkoivat laantua.
“Oshiro-san! Alaisenne ei selvinnyt edes seinälle asti! Hän kuoli heti!” poliisi tuskastui, kun tästä tuntui, että sanansa menivät kuuroille korville.
“Hän on kuollut! Ette voi enää auttaa häntä – on liian myöhäistä!”
Sanat saivat ilmeisesti viimein vastauksen, koska kakkosmies pysähtyi. Ruskeankellertävät silmät katsoivat suurina autoa ja kuljettajan paikkaa värähtäen samassa. Ehkä sielunpeilit näkivät liekkien vertahyytävän kuoleman tanssin tai sitten jotain pelottavampaa, kuten palaneen, tumman hahmon roikkumassa turvavyönsä varassa. Oli mikä oli, se tuntui olevan liikaa teräväpiirteiselle. Hide-zoun jalat pettivät alta ja hän vajosi vapisten polvilleen maahan. Suu haukkoi henkeä ja rintakehä liikkui nopeasti, kuin mies ei olisi saanut happea, tai olisi juossut kuuperin. Ruskeatukkainen pelkäsi kyllä enemmän ensimmäistä vaihtoehtoa, koska liikemiehen katse ei siirtynyt autosta mihinkään. Kyynel valui voimakaspiirteisille kasvoille huulien kaartuessa vielä kerran huutamaan Fu-kia, mutta ääni ei lähtenyt. Mafiamies oli viimein ymmärtänyt sen, ettei mikään enää pelastaisi alaistaan. Ei mikään, eikä varsinkaan hän.

“Oshiro-san, olette loukkaantunut”, virkapukuinen polvistui teräväpiirteisen viereen.
Mies oli vasta nyt huomannut kädessään olevan veren ja tajunnut sitten riuhtoneensa kättä, jonka haavasta pulppusi yhä verta, vaikkakin tyrehtyvää.
“Tulkaa autolle. Kohta tulee ambulansseja, jotka vievät teidät sairaalaan.”
“Ei”, liikemies kuiskasi käheästi pään vajotessa lopulta alas.
Olkapäät vapisivat eikä hänessä ollut enää yhtään voimia jäljellä, ei edes haavan painamiseen.
Yuuto vilkaisi ympärilleen. Tavallaan hänen ei ehkä pitäisi huolehtia yhdestä ainoasta miehestä, vaan hänen olisi pitänyt eristää räjähdysalue ja järjestää reitti apujoukoille. Onneksi miehellä oli Teru apunaan. Vaaleahiuksinen kaivoi poliisiautosta megafonin kiiveten suorasukaisesti seisomaan sireenien viereen auton katolle.
“Täällä puhuu Osakan poliisi”, tämä kuulutti saaden metelin vaikenemaan hiukan.
“Pysykää rauhallisina, apujoukkoja on tulossa! Jokainen pysyy kaukana palavasta autosta ja risteyksestä! Te, jotka ette ole kolaroineet, ajakaa hitaasti ja rauhallisesti toisille sivuteille! Älkää aiheuttako enempää onnettomuuksia…” Lainvartija jatkoi neuvojen jakamista, mikä sai ruskeatukkaisen hymyilemään helpottuneena aisaparilleen.
“Tulkaa, Oshiro-san”, Yuuto suoristautui ja tarttui Hide-zouta kainaloiden alta kiinni.
“Ette voi jäädä tähän ihmisten tallottavaksi. Tulkaa tuonne autolle.”

Hide-zou ei sanonut mitään. Kyyneleet valuivat pitkin poskia hänen ravistaessaan päätään. Mitä väliä sillä oli, jos hän joutuisi tallotuksi. Se olisi oikein, kuten toimitusjohtaja ajatteli. Se olisi aivan oikea rangaistus hänen kykenemättömyydestään suojella ja auttaa Fu-kia. Nyt mustatukkainen oli kuollut ja se oli kakkosmiehen syytä. Mafiamies olisi halunnut huutaa. Hän olisi halunnut itkeä ja karjua tuskaansa, jotta helpottaisi sisällään olevaa kipua, joka repi sisäelimiä riekaleiksi. Ruskeankellertäväsilmäisen oli paha olla, hän halusi oksentaa. Vartalo ei tuntunut tottelevan lainkaan, vaan värisi ja vapisi, kuin myrsky olisi yrittänyt repiä mukanaan puita kiskoen oksia ja lehtiä mukanaan. Miten liikemies olisi muka voinut nousta ylös ja mennä minnekään? Hänen olisi vain pitänyt mennä kaikesta huolimatta autolleen kiskomaan alaisensa irti turvavöistä. Miksei toimitusjohtaja sitten ollut tehnyt niin? Koska oli heikko ja säälittävä.

Poliisi puhisi hetken aikaa yrittäessään saada liikemiehen jaloilleen. Siinä meni huomattavasti pidempi hetki kuin tämä oli ensimmäisellä vilkaisulla uskonut, koska teräväpiirteinen oli normaalipainoinen. Juuri, kun lainvartija alkoi uskoa ruskeankellertäväsilmäisen jääneen siihen kadulle, kakkosmies nousi hitaasti, hoippuen ylös. Poskille oli karannut muutama kyynel, jotka viestittävät vain murto osan sisältä kumpuavasta kivusta ja syyllisyydestä. Märät pisarat eivät kuitenkaan olleet se tekijä, jotka saivat ruskeatukkaisen hätkähtämään. Mies kauhistui kalpeista kasvoista, joissa ei näyttänyt lainkaan liikkuvan verta, ja katseesta. Ruskeankellertävät silmät vain katsoivat eteensä lasittuneina. Koko voimakasleukaisen olemus oli kadonnut, aivan kuin tämä ei olisikaan ollut siinä, tai kuin henki olisi jättänyt ruumiin taakseen. Ajatus kylmäsi Yuutoa tämän painaessa Hide-zoun tiukemmin itseään vasten. Teko osoittautui hyvin viisaaksi, koska nopeasti virkapukuinen huomasi, miten heikossa kunnossa toimitusjohtaja oli. Askel oli voimaton ja ruskeahiuksinen vaikutti kaatuvan pienestäkin liikahduksesta. Vähitellen he kuitenkin pääsivät poliisiautolle.

Kauempaa kuuluva sireenin ääni sai ruskeatukkaisen ja käskyjä jakavan Terun keskeyttämään puuhansa ja katsomaan korttelin päässä olevalle pienelle sivutielle. Kulman takaa ajoi puoliksi ajotiellä, puoliksi jalkakäytävällä toinen poliisiauto, joka joutui hidastamaan rajusti, koska eivät voinut ajaa ihmisten yli. Tulijat eivät kuitenkaan päässeet kolaroineiden autojen takia pitkälle, vaan heidän oli pakko parkkeerata auto kauemmaksi ja tulla juosten onnettomuuspaikalle. Vaaleahiuksisen poliisin kasvoille nousi helpottunut hymy, kun tämä näki kahdet tutut kasvot ja koppalakkien alla olevat ruskeat hiukset, joista toiset olivat tavallista pidemmät ja kevennetysti leikatut. Wataru ja Mikaru hölkkäsivät ripeästi tovereidensa luokse, kun Yuuto sai viimein tuotua liikemiehen autolle.
“Onko tänne tullut vielä muita?” Mikaru kysyi nopeasti hengittäen kiihtyneenä joko itse tilanteesta tai juoksemisesta.
“Ei ole”, Teru vastasi totuudenmukaisesti, kun työparinsa avasi takaoven ja laski voimakasleukaisen istumaan jäykästi penkille.
“Mitä ihmettä täällä on tapahtunut?” Wataru katsoi ympärilleen järkyttyneenä nähden nopeasti palavan limusiinin.
“Mitä hel-”
“Sillä ei ole väliä!” Yuuto harppoi saapuneiden luokse.
“Meillä on töitä! Meidän on saatava tilaa paloautoille, ambulansseille ja partioautoille! Liikenne on saatava ohjattua muualle!”
“Minä menen eristämään räjähdyspaikan”, Mikaru nyökkäsi katsellen liekkejä ja itse risteystä.
“Muuten sinne juoksee vielä lisää ihmisiä katsomaan tapahtunutta.”
Muut poliisit kääntyivät katsomaan räjähdyspaikkaa ja tulipaloa huomaten sitten ihmisten tosiaan kerääntyneen paikalle.
“Piru!” vaalein sihahti nostaen nopeasti megafonin suunsa eteen.
“POIS SIELTÄ AUTON LUOTA JA VÄHÄN ÄKKIÄ!”

Muut lainvartijat painoivat sormet korviinsa, samoin kuin useat lähellä olijat ja tienristeykseen tulleet hyppäsivät säikähdyksestä ilmaan. Nopeasti nämä kuitenkin tottelivat ja perääntyivät kauhistuneina pois risteyksestä.
“Teru, megafonin idea ei ole, että huudat siihen kurkkusuorana, vaan se koventaa tavallista puheääntäsi”, Wataru murahti vihaisesti napatessaan sormet irti kuuloelimistään.
“Nyt ei ole aikaa tällaiseen keskusteluun!” Yuuto ärähti katsellen ympärilleen ja useamman kerran heidän autossaan istuvan Hide-zoun selkää.
“Mikaru, mene pitämään huolta risteyksestä ja päästä autoilijoita vain pakkotilanteessa läpi. Wataru, hoida sinä vastaantuleva liikenne ja auta Mikarua samalla, minä yritän saada asiat täällä järjestykseen!”
“Selvä”, pitkähiuksisin nappasi vyöltään valkoisen pamppunsa.
Sillä pystyi helpommin ohjaamaan ihmisiä ja liikennettä kuin pelkästään käsin.
“Teru, jakele ohjeita megafonilla ja pidä radiopuhelin kuuluvilla. Vilkaise välillä myös Oshiro-sania, hän käyttäytyy oudosti”, Yuuto kääntyi aisaparinsa puoleen tämän nyökätessä vakavana.
“Jokainen pitää radiopuhelimen vyöllään päällä, koska täällä ei kuule kunnolla mitään!”
“Oshiro-san?” Mikaru kääntyi ympäri hämmentyneenä kuulematta lainkaan viimeistä käskyä.
“Onko hän täällä?”
“On, valitettavasti”, liikemiestä auttanut nyökkäsi ja viittasi takapenkille, jossa puhuttu istui voimattomasti lysähtäneenä.
Tämä ei ollut liikahtanut kertaakaan ja ruskeatukkainen saattoi kuvitella, miten toimitusjohtaja tuijotti eteensä kuin elämänhalunsa menettänyt mies.
“Se oli hänen autonsa, joka räjähti, ja kyydissä oli vielä kuljettaja. Ymmärtäisin kyllä, jos hän huutaisi, kuten aikaisemmin, mutta nyt hän vain tuijottaa eteensä eikä -”
“Tunnu reagoivan siihen, mitä hänelle sanotaan tai tehdään?” Mikaru katsoi vaativasti työtoveriaan.

“Mistä tiesit?” Yuuto hämmästyi Terun kurtistaessa kulmiaan Watarun kanssa.
“Koska olen nähnyt hänet tuossa kunnossa ennenkin”, pitkähiuksisin vastasi katsoen tummanpunertavanruskean takin selkämystä.
“Muutama vuosi sitten eräässä ravintolassa ammuttiin yksi asiakas ja tullessani paikalle löysin Oshiro-sanin pitelevän kuollutta ystäväänsä. Hän käyttäytyi aivan samalla tavalla kuin ilmeisesti nyt. Häneen ei saanut mitenkään yhteyttä – tai oikeastaan vain yksi mies sai häneen silloin takaisin maan pinnalle.”
“Kuka?” Yuuto kysyi välittömästi.
“Ishikawa Asagi”, brunette vastasi saaden vaaleimman voihkaisemaan.
“Meidän on soitettava hänelle ja pyydettävä tulemaan tänne!”
“Se ei käy”, Teru puuttui puheeseen.
“Meillä kenelläkään ei ole nyt aikaa mihinkään rupattelutuokioon! Meidän pitäisi olla selvittämässä tätä sotkua eikä läpistä turhia!”
“Teru-san on oikeassa”, Wataru myönsi kääntäen katseensa ympärillään olevaan kaaokseen.
“Meidän on toimittava heti!”
“Sitä paitsi Oshiro-san on loukkaantunut ja hänet pitää viedä sairaalaan”, Yuuton oli pakko ilmaista olevansa samaa mieltä kahden muun kanssa, mutta kääntyi kuitenkin työparinsa puoleen.
“Kun ensimmäinen ambulanssi tulee, Teru, laita Oshiro-san siihen. Kerro sairaanhoitajille, että laittavat sairaalasta jonkun soittamaan Ishikawa Asagille.”
“Selvä”, vaaleahiuksinen nyökkäsi lyhyesti.
Yhteistuumin kaikki neljä ryntäsivät työn tohinaan. Yuuto juoksi heidän tulosuuntaansa yrittäen saada tarpeettomia ihmisiä lähtemään pois paikalta ottaen samalla nopeasti puhelinnumerot ylös, jos näille pitäisi soittaa tutkimusten takia. Samalla poliisi yritti saada ehjät autot vaihtamaan tietä ja avaamaan reittiä lisäjoukoille. Mikaru ja Wataru harppoivat käskyjä karjuen risteykseen yrittäen selvittää suoranaiseksi umpisolmuksi kehittynyttä liikennettä ja pitää ihmiset kaukana palavasta autosta. Teru taas jäi lähelle heidän partioautoaan puhuen megafoniinsa, vaikka välillä juoksikin vähän kauemmaksi auttamaan loukkaantunutta ihmistä tai yrittäen saada kolaroineet, keskenään riitelevät miehet ottamaan järjen käteen ja saamaan autot siirtymään pois tieltä.

Hide-zou ei huomannut lainkaan, mitä ympärillään tapahtui. Silmät olivat puoliksi kiinni, kun hän vain katsoi eteensä työntäen kaiken pois mielestään. Vain tuska ja muisto ilkikurisesta autonkuljettajasta pitivät hänelle seuraa. Kipu söi häntä sisältä ja sai mielen vajoamaan pimeyteen. Ei tätä, miksi häneen piti aina sattua tällä tavalla? Miksi jälleen häneltä vietiin läheinen ihminen pois? Miksei hänen annettu kerrankin elää ja olla jättäen tärkeät ystävät ympärilleen?
Kärsimys ja ympärillä oleva mustuus, joka tuntui nielevän hänet mukanaan, herättivät yhden kaipauksen. Kakkosmies kaipasi ihmistä, joka kietoisi hänet halaukseen ja lohduttaisi. Hänen pitäisi saada kuulla tämän henkilön kuiskaavan luottavaisesti, että kaikki olisi hyvin eikä mitään pahaa enää tapahtuisi. Vaikka sanat eivät olisi totta, mafiamies tarvitsi sitä ääntä. Hän tarvitsi rakastamiaan kasvoja ja jotakin, joka pysyisi luonaan lähtemättä koskaan pois.

Korvat eivät kuulleet äänettömän rukouksen, anomisen läpi lisää sireenien ääniä. Jos mies olisi tajunnut kääntyä ympäri katsomaan taakseen, hän olisi huomannut useamman poliisiauton kaahanneen paikalle virkapukuisten miesten hypätessä kyydistä. Ruskeankellertävät silmät olisivat nähneet poliisien saavan aikaiseksi muutaman väylän, joita pitkin viisi ambulanssia ja kolme paloautoa pääsi läpi. Kuului lisää huutoja ja käskyjä palomiesten rynnätessä letkujen ja sammutusvaahdon kanssa palavalle limusiinille, mutta eivät ne olleet sitä, mitä ruskeahiuksinen olisi halunnut kuulla tai nähdä. Korvat halusivat kuulla rauhoittavan, rakastavan äänen, ja silmät tahtoivat nähdä kauniit kasvot ja Fu-kin kävelevän liekkien keskeltä kysyen huvittuneena, oliko joku ollut huolissaan tästä. Yhtäkään toivetta ei toteutettu, siksi voimakasleukainen ei kyennyt mihinkään, ei edes itkemään ääneen. Kaikki tapahtui sisällä satuttaen tarpeettoman paljon.
“Oshiro-san?” kuului ääni, jota aivot eivät rekisteröineet.
Teru polvistui maahan Hide-zoun eteen hakien katsetta. Poliisi kohtasi valitettavasti vain lasittuneet silmät, jotka saivat miehen nielaisemaan. Tämä oli pahempaa, kuin vaaleampi oli osannut kuvitella työparinsa selityksestä.
“Oshiro-san, ambulanssi on saapunut. Teidät viedään sairaalaan ja kätenne hoidetaan kuntoon.”
Lainvartija ei saanut vastausta. Toinen ei kohottanut edes katsettaan.
“Tulkaa!” vaaleahiuksinen suoristautui ylös viitaten kahta lähelle tullutta ambulanssimiestä avukseen.
“Minun on mentävä takaisin auttamaan muita. Viekää hänet sairaalaan ja käskekää jonkun soittaa Ishikawa Asagille.”
“Ishikawa Asagille?” toinen, nuorempi, sairaanhoitaja kysyi ihmetellen.
“Työtoverini kertoi, että Oshiro Hide-zou on joutunut ennenkin tähän tilaan, ettei häneen saa yhteyttä. Ishikawa-san on ainoa, joka kykenee siihen!”
“Meidän sairaalassamme on muutama Ishikawa-sanin omalääkäri. He ovat myös hoitaneet Oshiro-sania aikaisemmin”, huomattavasti vanhemman näköinen sairaanhoitaja kertoi astellen lähemmäksi heidän potilastaan.
“Hyvä. Kertokaa heille, mitä täällä on tapahtunut ja sanokaa, että Oshiro-sanin autonkuljettaja on kuollut. Laittakaa joku myös soittamaan Tatemonokille”, Teru komensi vielä.
“Jonkun täytyy ilmoittaa, ettei heidän toimitusjohtajansa tule enää tänään takaisin työpaikalleen.”
“Selvä”, aikaisemmin puhunut hoitaja kumartui tarkistamaan verta vuotavaa kättä.
“Pahaa jälkeä. Meidän on teipattava haava ambulanssissa ja sairaalassa se on ommeltava.”
“Viedään ensin ambulanssille ja otetaan muutama muu potilas mukaan, jotta voimme lähteä”, kolmikon vanhin tarttui liikemiestä terveestä kädestä ja yritti nostaa.
Hide-zou ei kuitenkaan hievahtanutkaan, vaan kummankin sairaanhoitajan oli pakko tarttua häntä kainaloista ja kävelyttää mukanaan.
“Herran jestas, mikä shokkitila!” tukevampi huudahti järkytyksestä.
“Eihän hän pysty edes kävelemään omin voimin!”
“Pitäkää siis kiirettä!” Teru huudahti lähtien juoksemaan takaisin omiin töihinsä.
Eräs nuori nainen oli jäänyt autoon jumiin ja tämän vapauttamisessa tarvittiin apua.

Hitaasti sairaanhoitajat saivat kuljetettua toimitusjohtajan ambulanssille ja istutettua sisälle. Nuorempi hoitaja jäi autoon puhdistamaan pikaisesti haavaa. Teippejä laittaessaan tämän työtoveri toi mukanaan erään nuorukaisen, joka painoi isoa kankaan palasta otsaansa. Näiden kahden perässä tuli kolmas hoitaja, joka kävelytti kättään pitelevää itkevää lasta ja tämän äitiä, jolla oli naarmuja kasvoissaan, mutta muuten nainen vaikutti olevan kunnossa. Kolmas hoitaja lähti takaisin toiseen suuntaan, kahden muun auttaessa potilaat autoon ja paiskasivat sitten ovet kiinni. Vanhempi mies siirtyi ratin taakse nuoremman jäädessä auttamaan taakse potilaita soittaen samalla etukäteen sairaalaan. Sireenit huusivat korvia huumaavasti ja säikyttivät lasta vielä lisää. Ambulanssissa kuului itkua ja lohduttavia sanoja, mutta liikemies ei edes katsonut pientä poikaa. Nyyhkytys tuntui kuitenkin kuvastavan hänen sydämensä itkua.

Matka tuntui kestävän ikuisuuden, vaikka ambulanssi käytti hyväkseen jalkakäytäviäkin ohittaessaan autoja. Onneksi autoilijat tajusivat myös väistää heidän edestään, etteivät he jääneet jumiin mihinkään. Pimeyden keskellä istuvalle miehelle se tuntui kuitenkin kauhealta. Missä oli valo, jonka voisi laittaa päälle? Siinä tummassa, armottomassa mielen yössä kaikki tuntui niin epätodelliselta kuin unelta. Miksei kukaan herättänyt häntä tästä painajaisesta!?
Ovet aukesivat sairaalan takaovella ja ensimmäisenä autoon kurkisti punapäinen mies.
“Hide-zou!” Shou huudahti kalpeana, että punaiset hiukset näyttivät aikaisempaa tulenhehkuisemmilta.
“Luojan kiitos, että olet noinkin hyvässä kunnossa!”
“Oletko Ishikawa Asagin omalääkäri?” potilaiden kanssa istuva hoituri kysyi, kun työparinsa hyppäsi ulos autosta rientäen heidän luokseen.
“Hänen hoitajansa”, punapää vastasi lyhyesti kiiveten ambulanssiin välittämättä takaansa tulevista muista hoitajista.
“Kiitos, kun soititte jo matkalta!”
“Onko Ishikawa-sanille soitettu?” vanhempi hoituri kysyi, kun näki saapuneen auttavan liikemiestä autosta tämän liikkuessa huomattavasti tottelevaisemmin kuin aikaisemmin.
Ei toimitusjohtaja näyttänyt siltikään tajuavan, mitä ympärillään tapahtuvan. Luultavasti tutun ihmisen kosketus kuitenkin havahdutti miestä hiukan.
“Hän juoksee jo tänne”, Shou vastasi lyhyesti saatuaan tukevaa maata niin hänen kuin Hide-zoun jalkojen alle.
“Kädessä oleva haava on ommeltava”, nuorempi hoitaja huomautti.
“Näen sen kyllä”, punahiuksinen totesi tylymmin, kuin oli tarkoittanut.
“Minä huolehdin Hide-zou-samasta, viekää nuo muut ja menkää sitten takaisin auttamaan!”
Vaivautumatta katsomaan, mitä tuntemattomille potilaille tehtäisiin, vihertävään hoitajanpukuun pukeutunut mafiamies painoi kakkosmiehen vasten itseään ja kuljetti perässään sairaalaan tönien muita pois edestään.
“Koeta jaksaa, Hide-zou, kaikki kääntyy vielä parhain päin”, Shou yritti puhella lohduttavasti.
Hide-zou ei kuitenkaan ollut samaa mieltä, vaikkei sanonutkaan mitään. Suu oli aivan liian kuiva ja kieli jäykistynyt paikoilleen. Miten mikään saattaisi olla vielä hyvin? Fu-ki oli kuollut, aivan kuten Renakin oli vuosia sitten.
“Hide-zou, mitä ikinä tapahtuikaan, se ei ollut sinun syytäsi”, hoitaja aisti toverinsa kivun kuljettajan kuolemasta.
“Se, että Fu-ki kuoli, ei ollut sinun syytäsi! Et voinut tehdä mitään hänen pelastamisekseen, koska jos olisit voinut, olisit tehnyt niin!”
Onneksi ambulanssista oli tajuttu soittaa ja käskeä Nishikawa paikalle. Tälle oli kerrottu tapahtuneesta ja siitä, että Oshiro Hide-zou oli joutunut onnettomuuteen ja liikemiehen autonkuljettaja oli kuollut räjähdyksessä. Enempää he eivät tienneet lääkärin kanssa eikä Juniakaan voinut pyytää jakamaan ajatuksiaan, koska oli leikkaamassa sairaalan kirurgien apuna erästä toista onnettomuudessa ollutta, joka oli päässyt ensimmäisenä pahan vammansa takia sairaalaan. Eikä heidän edes alkuun tarvinneet tietää muuta, kuin heidän kakkosmiehensä olleen vaarassa, loukkaantuneen ja Fu-kin kuolleen.

“Hide-zou, Asagi on tulossa tänne”, Shou jatkoi heidän kääntyessä kulman taakse kävellen mahdollisimman ripeästi mafian lääkärin työhuoneeseen.
“Hän oli jo limusiinissa, kun soitimme hänelle. Asagi on pian täällä luonasi ja Nishikawa soittaa Tatemonokille Sethille kertoakseen, mitä on tapahtunut.”
Hoitaja tunsi ruskeahiuksisen värähtävän voimakkaasti kolmen nimen kuulemisesta, kuin olisi saanut lujan sähköiskun tai joku olisi iskenyt tikarilla sydämeen.
“Hide-zou, kaikki järjestyy!” punapää yritti vakuuttaa heidän pysähtyessä hisseille.
Mies painoi ylöspäin vievää nappulaa ja he jäivät hetkeksi odottamaan.
“On pakko”, tämä lisäsi vakuuttaakseen enemmän itseään kuin lohduttaakseen toista.
He eivät puhuneet enempää, vaan seisoivat paikoillaan. Vihertäväpukuinen silitti varovaisesti sormillaan ystävänsä olkapäitä viestittäen äänettömästi välittävänsä. Ruskeankellertävät silmät taas olivat lasittuneet vielä lisää kaipauksen käydessä yhä hirvittävämmäksi. Ruskeahiuksisesta tuntui, kuin olisi hukkumassa.
Hissin ovet aukesivat hetken päästä ja miehet astuivat sisälle. Shou painoi seuraavan kerroksen nappulaa. Muussa tapauksessa nuorempi olisi ehdottanut portaita, mutta nyt hän ei uskonut onnistuvansa saamaan teräväpiirteistä mukanaan yläkertaan. Tässä kohdassa hissi oli parempi ja kaiken lisäksi ovet avautuisivat melkein Nishikawan huoneen kynnykselle!
Ovet sulkeutuivat ja hiljaa huristen koppero nousi ylöspäin pysähtyen hyvin nopeasti. Metalliovet aukesivat verkkaisesti mafiamiesten poistuessa heti sopivan raon tullen. Rehellisyyden nimissä oli sanottava, että mustasilmäinen suorastaan riepotti yakuzan entistä rakasta mukanaan käytävälle. Helpotuksen huokaisu pakeni punahiuksisen suusta, kun hän näki työtoverinsa huoneen edustan. Kaikeksi onneksi lääkäri oli kerrankin hienotunteisesti jättänyt oven auki, että sisälle saattoi päästä painamalla vain kahvaa alas.

Nishikawa kääntyi katsomaan tulijoita, kun kuuli lukon ja kevyen saranoiden narinan. Tämän kasvot olivat kalpeat ja tavallisesti siististi kammatut hiukset sojottivat kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin. Ruskeat silmät katsoivat vakavina, säikkyinä tulijoita eikä niistä voinut nähdä tavanomaista harmia potilaiden saapumisesta.
“Hide-zou”, lääkäri harppoi tulijoita vastaan ja sulki oven näiden perässään kiinni.
“Mikä on olo?”
“Ei hän vastaa”, Shou huomautti taluttaen Hide-zoun istumaan tutkintapöydälle.
“Hän ei ole sanonut sanaakaan koko tänne tulon aikana. Tämä on samanlaista kuin silloin…”, tämä vaimeni merkitsevästi.
Vaaleanruskeatukkainen nyökkäsi ymmärtäväisesti. Mies tiesi työtoverinsa puhuvan Renasta ja siitä, kuinka tämä oli kuollut yli kaksi vuotta sitten.
“Hide-zoun haava on ommeltava”, hoitaja vaihtoi puheenaihetta.
“Selvä. Puhdistan vain haavan vielä. Ota sillä välin neula ja lanka esille”, valkotakkinen nyökkäsi ottaen pienestä telineestä valmiiksi pistämänsä pudistusaineen ja vanupalan.
Ruskeasilmäinen veti itselleen tuolin ja istuutui toimitusjohtajan eteen. Hänkin säpsähti vaistomaisesti eteensä tuijottavia silmiä, mutta yritti kuitenkin hoitaa tehtävänsä kunnolla. Toivottavasti vain Seth ei näkisi tuota ilmettä…
“Mitä Seth sanoi?” punapää kysyi ajatustenlukijan tapaan astuessaan lähemmäksi pidellen lankaa ja neulaa kädessään.
“Hän on tulossa”, Nishikawa vastasi kurtistaen kulmiaan, kun huomasi Hide-zoun hätkähtävän rakkaansa nimen lausumisesta.
“Seth vastasi puhelimeen paniikissa. Asagi oli soittanut aikaisemmin Tatemonokille ja kysynyt, onko Hide-zou siellä. Ilmeisesti Asagi oli sanonut jotain, koska oli onnistunut säikäyttämään Sethin”, hän tarttui lujasti loukkaantuneeseen kyynärvarteen ryhtyen puhdistamaan haavaa varoen teippejä.
“Hän sanoi ottavansa taksin ja tulevansa heti, kunhan saisi ilmoitettua Ivylle, että tämä peruu Hide-zoun kaikki menot.”

“Sanoiko hän yhtään mitään Asagista tarkemmin?” Shou kysyi vilkaisten kelloa.
“Hänhän oli matkalla Hide-zoun luokse omien sanojensa mukaan. Minne tarkalleen ottaen ja mistä hän tiesi, mitä oli tapahtunut?”
“En tiedä”, valkotakkinen joutui harmikseen myöntämään.
“Ehkä hän tiesi, että Hide-zou oli vaarassa ja yritti tulla suojelemaan tätä suunnistaen paikantimen avulla. Tai sitten he olivat sopineet tapaavansa jossain ja hän oli matkalla sinne. Meillä on monia vaihtoehtoja.”
“Aivan liikaa”, hoitaja pudisti päätään.
“Saamme luultavasti kuulla, kun Asagi tulee tänne.”
“Se taitaa tulla liian nopeasti”, ruskeasilmäinen huomautti raskaasti heittäessään käyttämänsä vanun roskiin.
“Toivoisin, että saisin ommeltua haavan ja laitettua vielä pienen siteen suojaksi, ennen kuin arvon yakuza tulee säheltämään.”
“Pelkään pahoin, että sinun pitää olla siinä tapauksessa hyvin nopea”, vihertäväpukuinen huomautti tietävästi pujottaessaan langan neulaan.
“Közi ja K rikkovat luultavasti jälleen ennätyksensä ajamisessa.”
“Ei näin syvää haavaa niin vain ommella”, lääkäri suorastaan kivahti ottaessaan esiin pienen puuduttavan piikin.
“Missä ihmeessä hän on tuollaisen haavan saanut aikaiseksi?”
“Onnettomuuspaikalla”, Shou vastasi yksinkertaisesti ja jatkoi nopeasti, ennen kuin toverinsa hermostuisi totaalisesti.
“Senkin saamme varmasti vielä kuulla. Veikkaisin lasia tai terävää metallinpalaa, sen verran terävä tuo viilto on.”
“Lasinsirpaleita ei onneksi kuitenkaan näy”, Nishikawa kertoi tutkittuaan hetken puudutuksen jälkeen kättä.
Mies kääntyi hoitajan puoleen tämän ojentaessa neulan ja langan. Saatuaan kätensä vapaiksi punapää tarttui hellästi Hide-zouta olkapäistä kiinni pidellen tätä hellästi.
“Ei hätää, Hide-zou. Kätesi on kohta kuin uusi”, mustasilmäinen kertoi.
“Kyllä tähän jää arpi”, lääkäri huomautti ja sai siitä hyvästä kevyen, mutta sitäkin terävämmän potkun jalkaansa.
“Älä siinä potki, kun minulla on neula kädessä!” mies ärähti, mutta sai siitä hyvästä vain tiukan katseen.
Sairaalan työntekijät vaikenivat. Shou pysytteli Hide-zoun vieressä ja Nishikawa keskittyi ompelemaan tikkejä. Ei ollut mitään puhuttavaa, vaikka kahdella tietämättömällä oli päät täynnä kysymyksiä. Heidän olisi pakko kuitenkin odottaa, mutta heidän odotuksensa oli pientä verrattuna ruskeahiuksisen odotukseen. Heillä ei ollut tuskaa sisällään eikä näkyä autosta, joka räjähti silmien edessä ja lennähti valtavasta voimasta pysähtyen kirjaimellisesti seinään. He eivät olleet nähneet sitä, kuinka Fu-ki oli kuollut autoon eikä heidän tarvinnut istua siinä varjojen ympäröimänä odottaen pelastusta.
Pelastajilla oli kaikeksi onneksi tapana yleensä saapua paikalle ennemmin tai myöhemmin. Sen tiesivät pelastettavat ja siksi he jaksoivatkin odottaa tuskassaan.

Nishikawa nosti katseensa yllättäen ylös haavasta Shoun kääntyessä katsomaan ovelle. He kumpikin kuuluivat seinän takaa raskaita juoksuaskelia. Heidän ei tarvinnut edes arvata, ketkä olivat saapuneet, kun ovi jo kiskaistiin auki väkivaltaisesti ja sairaalantyöntekijät näkivät oven suussa mustaan pukuun pukeutuneen johtajansa ja tämän takana sisälle kurkistelevat henkivartijat.
“Hide-zou!” Asagi hengitti raskaasti, suorastaan puuskuttaen.
Shou hätkähti, kun huomasi Hide-zoun liikahtavan, ja siirtyi suosiolla syrjään. Kakkosmies kohotti katseensa ylös nähden entisen rakkaansa, jota kohtaan tunteet olivat yhä elossa, elleivät jopa vahvempina. Pimeys tuntui kaikkoavan ympäriltä ja pieni toivon kipinä sai tuskan kasvamaan, mutta myös heltiämään.
“Asagi”, liikemies kuiskasi kohottaen vapaan kätensä ilmaan, koska lääkäri piti tiukasti loukkaantuneesta kädestä kiinni.
“Hide-zou!” yakuza olisi varmasti syöksynyt ystävänsä kaulaan, elleivät Közi ja K olisivat tarranneen johtajaansa olkapäistä kiinni.
“Päästäkää irti!” mustatukkainen kivahti taakseen, mutta hujopit eivät totelleet.
Nishikawa tajusi tilaisuutensa tulleen ja liukui tuolinsa kanssa hiukan sivummalle, ettei aiheuttaisi onnettomuutta, kun pantterimainen päästettäisiin vapaaksi.
Tyytyväisinä, että olivat saaneet hillittyä mafiapomoa hetken aikaa ja lääkärikin oli saatu pois tieltä, henkivartijat päästivät irti suojatistaan. Miljonääri kiskaisi itsensä irti ja mulkaisi tottelemattomia alaisiaan, kunnes kääntyi takaisin parhaan ystävänsä puoleen. Tämä piteli yhä toista kättään kutsuvasti eikä rikollisjärjestön johtaja voinut kieltäytyä sanattomasta pyynnöstä. Asagi harppoi ripein askelin eteenpäin, mutta tajusi sentään olla rynnistämättä, ettei satuttaisi ketään eikä varsinkaan rakastamaansa miestä.
“Hide-zou!” pantterimainen henkäisi kietoessaan kätensä parhaan ystävänsä ympärille.
Miten hän olikaan pelännyt, ettei enää koskaan saisi pidellä voimakasleukaista tällä tavalla! Miljonääri oli ehtinyt kuvitella vaikka mitä kauheuksia käskiessään ilman selvää päämäärää Köziä ja K:ta nousemaan autoon. Seuraavassa hetkessä hänelle soitettiinkin ja kerrottiin, että Hide-zouta tuotiin sairaalaan. Sydän oli melkein pysähtynyt rinnassa, niin kauhuissaan mustatukkainen oli ollut.
“Rakas, minä niin pelkäsin”, pää vajosi nojaamaan ruskeahiuksista päätä vasten.
“Pelkäsin, etten enää koskaan näkisi sinua!”
Kyyneleet täyttivät hänen silmänsä ja valuivat poskille. Pelko muuttui helpotukseksi, joka vei sateen lailla voimat.

“Asagi…”, kakkosmies nyyhkäisi viimein kietoen terveen kätensä entisen rakkaansa ympärille.
Voimakasleukainen olisi halunnut liikuttaa myös loukkaantunutta kättään, mutta Nishikawa ei suostunut päästämään siitä irti. Jaksamatta taistella lääkäriä vastaan liikemies antoi ommeltavan kätensä vain roikkua valkotakkisen otteessa. Toisella kädellään mies raastoi yakuzan selkää haluten päästä lähemmäksi turvallista syliä, jossa kukaan tai mikään ei voisi satuttaa.
“Ei hätää, olen tässä”, rikollisjärjestön johtaja kuiskasi hellästi kohottaen voimakaspiirteisiä kasvoja katsomaan omia kasvojaan.
“Olen tässä enkä lähde koskaan pois”, mafiapomo jatkoi hiljaa puhumista ja kumartui antamaan rakastavan suudelman toimitusjohtajan täyteläisille huulille.
Ruskeankellertävät silmät sulkeutuivat kosketuksesta, joka paransi rakkaudellaan, mutta sattui enemmän kuin tuhat veitseniskua. Kyyneleet tulvahtivat ripsien välistä poskille kakkosmiehen vetäessä parasta ystäväänsä vielä lähemmäksi.
“Asagi”, Hide-zou henkäisi kosteasti suudelman päätyttyä.
“Minä en jaksa enää”, teräväpiirteinen purskahti lohduttomaan itkuun.
“Minä en jaksa tätä enää!”
“Tiedän, Hide-zou, tiedän”, Asagi nyökkäsi katsoen rakastettuja kasvoja tuskaisena.
Hän ei mahtanut mitään sille, että itsekin alkoi itkeä vielä lisää. Miten toisen kipu saattoi satuttaa häntä niin kovasti?
“Minä lopetan tämän kaiken, lupaan sen”, tummin veti nuorempansa pään itseään vasten.
“Kaikki kääntyy hyväksi, minä lupaan sen. En anna kenenkään enää satuttaa sinua.”
Ruskeahiuksinen ravisti päätään tietäen, ettei se ollut mahdollista. Jokin hänessä kuitenkin uskoi, että miljonääri puhui totta. Kaikki tulisi vielä kääntymään parhain päin, mutta mihin hintaan?

Közi ja K kävelivät hitaasti peremmälle huoneeseen sulkien oven perässään kiinni. He asettuivat lähelle toisiaan syleileviä miehiä jääden katsomaan näitä. Kaksikko huomasi nopeasti haavoittuneen käden, jota Nishikawa piteli yhä miettien, miten saisi ommeltua haavan. Onneksi Shou ojensi auttavan kätensä, koska tarttui kakkosmiestä kyynärpäästä kiinni ja kuljetti raajan kevyesti yakuzan selkää vasten kääntäen kättä hiukan.
“Olkaa kiltti, Asagi-sama, älkääkä liikkuko paikaltanne minnekään tai hirveästi liikahdelko”, hoitaja sanoi hellästi nyökäten samalla lääkäriä liikkumaan lähemmäksi.
Vaaleanruskeahiuksinen tajusi nopeasti vihjeen ja siirtyi tuoleineen mafian johtajien taakse. Mahdollisimman varovaisesti tilanteen käänteen takia ruskeasilmäinen jatkoi haavan ompelemista hyvin hitaasti. Mielessä kyllä kävi, että mies saattaisi vahingossa ommella pantterimaisen takin haavaan kiinni, mutta se riski oli pakko ottaa, mikäli halusi saada haavan ommeltua ja samalla auttaa henkisesti luhistunutta toimitusjohtajaa.

Mustatukkainen ei liikahtanut millikään paikaltaan, vaan antoi nuoremman käden levätä selkäänsä vasten. Mafiapomo silitti tyynnyttävästi, lohduttavan hellästi entisen rakkaansa päätä antaen silkkisten hiusten mennä sormiensa lävitse. Kakkosmies painoi kasvojaan vasten lämmintä rintakehää ja siistejä vaatteita itkien hiljaa nyyhkyttäen. Kyyneleet imeytyivät jo paidan läpi, mutta pantterimainen ei sanonut siihen mitään. Ei hän voinut oikein valittaa, kun kasteli omilla suolaisilla kyynelillään parhaan ystävänsä päätä. Itkeköön siis niin paljon hänen olkaansa, kuin ikinä halusikaan. Jos se jotenkin auttaisi, helpottaisi oloa ja rauhoittaisi, voimakasleukainen saisi tehdä johtajalleen ihan mitä haluisi. Suru ja kauhu olisi saatava pois, jotta Hide-zou voisi kertoa, mitä oli tapahtunut. Ajatus sai Asagin huonovointiseksi ja hänen oli purtava huultaan, ettei yökkäisi ääneen. Toinen käsi puristui nyrkkiin silmien kaventuessa tiukoiksi viiruiksi. Tätä mies vihasi eniten asemassaan. Juuri ainaisten raporttien ja tilanneselostusten vaatiminen satutti eniten, kun piti sillä tavalla vaatia vastauksia ihmisiltä, jotka olivat heikoimmillaan ja kärsisivät vielä lisää muistelemalla tapahtumia yhä uudelleen ja uudelleen. Miksi juuri hänen piti kysyä sitä yhdeltä maailman rakkaimmalta henkilöltä, kun hän olisi halunnut säästää tämän kaikelta murheelta?

“Noin”, kuului viimein ilmoitus selän takaa.
“Haava on ommeltu ja nyt laitamme siihen pienen siteenpalasen suojaksi”, Nishikawa huokaisi helpottuneena.
Tämä oli vain tyytyväinen, ettei ollut vahingossakaan ommellut Asagia ja Hide-zouta yhteen, vaikka ensiksi mainittu olisi varmasti hihkunut ääneen siinä vaiheessa – mikäli tilanne olisi ollut hiukan erilaisempi. Shou avasi erään laatikon ja nappasi sieltä sideharsoa, josta leikkasi hiukan ommelta isomman palasen, ja teippirullan. Kepeästi hoitaja siirtyi työtoverinsa viereen ojentaen teipin, kun itse painoi kankaan palasta haavan päälle. Hoiturit jatkoivat rauhassa työtään, tosin kumpikin kummasteli mielessään, minkä takia yakuza ei liikahtanutkaan eikä kakkosmieskään vaivautunut katsomaan kätensä kuntoa.
“No niin. Nyt se on hoidettu. Pidä sitä puhtaana, ja jos haava alkaa ärtyä tai punottaa, tule välittömästi luokseni”, lääkäri kertoi potkaisten itsensä tuoleineen kauemmaksi johtajistaan.
“Tarkistetaan haava viikon päästä uudemman kerran ja katsotaan, miten se parantuu”, valkotakkinen vielä lisäsi liukuen tietokoneensa ääreen kirjoittamaan pakollista raporttia sairaalan tietokantoihin.
“Olisi kuitenkin hyvä tietää, mistä hän sai tuon haavan”, punapäinen hoitaja huomautti, vaikka puhuikin enimmäkseen mafiapomolle.
“Ettei tule mitään infektioita tai vakavampaa…”
“Niin”, mustatukkainen mumisi hiljaa tietäen, että olisi aika kysellä.
Nyt, kun mielikuvat olisivat vielä selvät eikä liikemies välttämättä epäilisi näkemäänsä tai kokemaansa. Kyllähän tämä varmasti rukoili, että kaikki olisi pahaa unta, mutta se ei ollut sama asia kuin itsensä kyseenalaistaminen.
“Hide-zou?” pantterimainen kysyi hiljaa, kun kuuli nyyhkytysten laantuvan surulliseksi, antautuvan hiljaiseksi itkuksi.
“Mistä sait haavan käteesi?”
Hide-zou ei kuitenkaan vastannut. Tämän kädet tiukensivat otetta Asagin ympäriltä, kuin kyseessä olisi naru, joka voisi pelastaa. Sormet vetivät vaatetta nyrkkeihin jokaisen lihaksen jännittyessä.
“Hide-zou, kerro minulle”, rikollisjärjestön johtaja puhui tasaisella, rauhoittavalla äänellä.
Käsi laskeutui rintakehään nojaavaan päähän ja jäi siihen sormien liikahdellessa edes takaisin.
“Mihin satutit kätesi? Mihin minun pieni, rakas Hide-zouni satutti itsensä?” toinen käsi liukui koskettamaan teipin reunaa.
“Yrittikö joku lyödä sinua veitsellä?”
“Ei…”, paitaa vasten kuului vaimea vastaus.
“Eikö?” vanhempi oli osannut arvata, kuten kaikki muutkin huoneessa olijat, ettei ehdotuksensa ollut oikea.
Hän olikin lähinnä yrittänyt mahdollisimman hellävaraisesti johdatella asiassa.
“Osuitko johonkin?”
“Osuin…”
“Mihin?”
“…”

“Mihin, Hide-zou?”
“Lasiin…”
“Mihin lasiin?” mustatukkainen kurtisti kulmiaan.
Közi ja K eivät sanoneet mitään, vaan vilkaisivat toisiaan. Nämä eivät olleet ehtineet kovinkaan hyvin nähdä haavaa, mutta tiesivät viiltäneen lasin olleen terävä ja kiinni jossain. Ei se olisi muuten viiltänyt, mutta missä se oli ollut ja miksi toimitusjohtaja oli mennyt niin varomattomasti sen ohi?
“Auton…”, ruskeahiuksinen kertoi henkäisten yllättäen nopeasti alkaen vavista, kuin joku olisi pudottanut tämän yllättäen kylmään veteen.
“Autoni takalasi…”

“Takalasi?” Asagi kurtisti kulmiaan ja vilkaisi taakseen muita huoneessa olijoita.
Közi ja K pitivät pokerinaamansa eivätkä ilmaisseet ihmetystään. Varmasti kaksikko kyllä hämmästeli vastausta, mutta luultavasti teki samalla omat johtopäätöksensä paljastamatta niitä muille. Shou näytti avoimesti hämmentyneeltä, suorastaan äimistyneeltä, kun kääntyi katsomaan Nishikawaa, joka vain kohotti olkiaan, kun hoitaja kysyi kuiskaten takalasista.
“Hide-zou, sinun täytyy auttaa minua”, yakuza siirsi kätensä hellästi teräväpiirteisille kasvoille ja kallisti parhaan ystävänsä päätä.
Ruskeankellertävät, kyynelistä märät ja punoittavat silmät kohtasivat mustat, rakastavat sielunpeilit, joista valui pieni kyynel leualle.
“Kerro minulle, kuka yritti satuttaa sinua ja miten. Haluan suojella sinua, mutta en voi, jos en tiedä, mitä tapahtui. Auta minua.”

Voimakasleukainen ravisti hitaan vaivalloisesti, kuin liike olisi sattunut tai kaulassa olisi ollut painava kahle, ja veti henkeä hampaittensa välistä.
“Hide-zouni, sinun on pakko”, mustatukkainen kumartui lähemmäksi.
“Tiedän, että se sattuu ja säästäisin sinua, jos voisin. Lukisin ajatuksesi, mutta en kykene siihen.”
“En voi…”, toimitusjohtaja sanoi käheästi.
“En halua…”
“Tiedän, en minäkään haluaisi”, mafiapomo pyyhki kyyneleitä peukaloillaan.
Közi vilkaisi silmäkulmastaan toveriaan, joka nyökkäsi ymmärryksen merkiksi. K asteli raskain askelin Nishikawan luokse ja tarttui lujasti tuolin selkänojasta kiinni. Lääkäri ymmärsi vihjeen helposti ja ehti juuri ajoissa nousta ylös, ennen kuin henkivartija kiskaisi tuolin johtajansa taakse.
“Säästäisin sinut tältä, jos voisin ja olisi aikaa”, Asagi istuutui alas tuolille laskien kätensä Hide-zoun vyötärölle.
“En voi tehdä niin – en enää, vaikka kuinka haluaisin.”

Ulkopuolisen silmistä tilanne oli vaihtunut kummalliseksi. Sivullisen mielestä yakuza oli asettunut heikomman asemaan kaivaten lohdutusta vaikeana hetkenään ja kakkosmies, joka tosiaan oli ollut lähellä menettää henkensä, oli joutunut suojelijan asemaan. Hujopit tiesivät kuitenkin sairaalantyöntekijöiden kanssa, vaikkakin näitä paremmin, ettei asetelma ollut vaihtunut. Pantterimainen oli yhä lohduttaja, joka teki sen, mitä parhaiten osasi: antoi rakkautensa, tunteidensa näkyä ja osoitti kiintymystään antaen samalla tukeaan. Sitä paitsi, mitä Hindu kushin miehet olivat oppineet tuntemaan voimakasleukaisen, tämä ei puhua pukahtaisi, jos yritettäisiin pakottaa. Halu tai velvollisuus kertoa olisi tultava, muuten ruskeahiuksisesta ei saisi mitään tietoa vielä. Kumpikin myös tiesi, että tehtävä oli tavallista hankalampi. Kyllä liikemies halusi kertoa entiselle rakkaalleen, mutta ei vain kyennyt. Nyt miljonäärin olisi keksittävä keino, jolla saisi tapahtumat kuulluksi.
“Hide-zou, anna minun kantaa osa tuskaasi”, yakuza painautui ystävänsä jalkoja vasten halaten lujasti.
“Anna minun helpottaa taakkaasi. Se ei tunnu nyt hyvältä, mutta tiedän, että puhuminen auttaa. Tiedätkö, miksi tiedän sen?”
“Miksi?” ruskeankellertäväsilmäinen kysyi ontosti, voimatta uskoa puhumisen auttavan mitenkään.
Puhuminen ei enää pelastaisi Fu-kia tai parantaisi loukkaantuneita. Se ei edes korjaisi autoa.
“Koska sinä kerroit minulle niin”, rikollisjärjestön johtaja sanoi pienen hymyn noustessa kyynelten läpi huulille.
“Sinä olet aina käskenyt minua puhumaan sinulle. Olet aina sanonut, että minun on kerrottava sinulle huoleni, pelkoni – kaikki. Minun oma Hide-zouni sanoi aina, että kertomalla asioista voin auttaa ja suojella muita, vaikken sitä uskoisikaan heti. Eniten suojelen sillä itseäni ja annan muille luvan auttaa.”
Toimitusjohtaja ei sanonut mitään. Tämä vain tuijotti mustatakkista selkää. Mies oli saanut jo itkeä ja se oli helpottanut oloa, vaikkakin vain hiukan.
“Tiedän, ettei puhuminen tunnu nyt hyvältä, mutta se auttaa. Tiedät sen itsekin, että olo on helpottuneempi. Auta itseäsi ja auta minua”, vanhempi kohotti katseensa ylös.
“Auta meitä kumpaakin. Suojele sitä, mikä sinulle on vielä rakasta: ystäviäsi ja tovereitasi – rakkaimpiasi kuten Sethiä.”

Hide-zou hätkähti vetäen henkeä. Suhteellisen voimakas reaktio kertoi Közille ja K:lle, että heidän johtajansa oli osunut maaliin. Kumpikin oli tyytyväinen, mutta samalla surullinen, koska he tiesivät, miten paljon tilanne sattui kahta pukumiestä. Asagi sulki suunsa eikä sanonut enää mitään. Hän oli sanonut sen, mitä oli voinut ilman pakottamista. Jos puheet eivät toimisi, mafiapomon olisi pakko käskeä toista puhumaan, tai ottaa riski ja odottaa, että tämä kykenisi puhumaan. Riski olisi iso, kun vihollinen riehuisi heidän kimpussaan eikä Sayurikaan välttämättä kiltisti istuisi Burutendoulla odottamassa kertomusta. Leskihän saattaisi tulla vaatimaan vastauksia, vaikka tuntisi kuinka äidillisiä tunteita voimakasleukaista kohtaan.

Hiljaisuus syveni huoneessa odottavaksi. Nishikawa tuijotti koneensa näyttöä, mutta ei uskaltanut koskeakaan näppäimistöön, ettei aiheuttaisi häiritsevää meteliä. Shoulla oli samanlaisia tuntemuksia, koska tämä vilkaisi vähän väliä valkotakkista avaten suunsa, mutta sulkien sitten, kun pelkäsi puhuvansa liian kovaa. Vain henkivartijat näyttivät tulevan toimeen hiljaisuuden kanssa, mutta nämä kuuntelivatkin jatkuvasti. Tarkat korvat kuulivat kellon tikittävät seinällä sekuntien vaihtuessa vähitellen minuuteiksi. Kaksikko kuuli muiden hengityksen ja käytävällä ohi kulkevien ihmisten askeleet. Jossain kauempana soi sireeni – ilmeisesti sairaalan pihaan tuli ambulansseja.

“Minä menin Matsumoto-sanin luokse heidän sukunsa erääseen toimistoon”, kuului viimein hiljainen ääni.
Lääkärit kääntyivät katsomaan puhunutta ja hujopit heräsivät tarkkailemaan loukkaantunutta tarkemmin.
“Fu-ki jäi ulos autolle lukemaan tapojensa mukaan lehteä”, Hide-zou jatkoi hiljaa ja kumartui alas nojaamaan rakastamansa miehen selkään.
Siinä oli hänen Asaginsa, luotettava ystävä ja rakastettu, jota hänen olisi suojeltava ja autettava. Mustatukkainen oli oikeassa, heillä kummallakin oli liikaa suojeltavaa, että vaikeneminen olisi oikein. Hänen olisi puhuttava – yakuzan, Sethin ja ystävien takia, erityisesti Fu-kin muistoa kunnioittaen.
“Tulin parin tunnin päästä takaisin ja Fu-ki seisoi siinä, mihin oli jäänyt. Lehti oli yhä hänen kädessään… Me… me vaihdoimme muutaman sanan ja sitten Fu-ki yritti avata ovia avaimestaan. Auto ei kuitenkaan reagoinut siihen mitenkään…”
“Mitenkään?” Asagi kysyi tasaisella, mahdollisimman neutraalilla äänellä kietoen kätensä tiukemmin entisen rakkaansa ympärille.
“Mitenkään”, kakkosmies nyökkäsi vasten mafiapomon selkää.
Silmät tulvahtivat täyteen kyynelistä, kun liikemies muisti autonkuljettajansa vitsailun, että hänellä ja kulttuuriministerillä olisi muka salainen suhde. Kunpa tämä olisi vain voinut tulla naureskelemaan Sethille kertomista vielä kerran…
“Lopulta Fu-ki tarttui kahvaan ja ovi aukesi. Hän oli luultavasti unohtanut laittaa ovet lukkoon…”, ruskeahiuksinen jatkoi pienen hiljaisuuden jälkeen vaieten nopeasti uudelleen.

Tosin, hän oli omasta mielestään kuullut toimistolle kiiruhtaessaan lukkojen naksahtavan kiinni, mutta oliko se ollut harhaa? Saattoi olla. Teräväpiirteinen ei vain voinut olla varma, muistiko oikein vai halusiko kuvitella jotain muuta.
“Minä menin istumaan limusiiniin ja Fu-killa kesti hetken aikaa, ennen kuin hänkin istuutui. Me lähdimme liikkeelle ja kaikki tuntui tavalliselta. Kaikki oli kuten ennenkin, kunnes erääseen risteykseen tullessamme Fu-ki pysäytti auton liikennevalojen takia ja sammutti moottorin.”
Yakuza hätkähti kuulemaansa voimakkaasti. Toimitusjohtaja tunsi liikahduksen ja kohottautui surkeana istumaan kunnolla, mutta pantterimainen veti parhaan ystävänsä takaisin makaamaan selkänsä päälle. Jos siinä oli yhtään hyvä, turvallinen olla, nuorempi saisi jäädä siihen kuinka pitkäksi aikaa. Kuultu uutinen kuitenkin mietitytti miljonääriä, joka vilkaisi henkivartijoihinsa kysyvästi alaisensa sylistä. Nämä kurtistivat hiukan kulmiaan osoittaen pohtivansa sitä samaa asiaa. Ei kaupungilla ollut niin pahaa ruuhkaa ollut radiotoimittajan mukaan, että olisi kannattanut sammuttaa moottoria aina välillä valoihin jäädessä. Sehän olisi pidemmällä tähtäimellä typerää ja hidastaisi liikennettä herättäen huomiota.
“Jatka toki, ihan omaa tahtiasi”, Asagi kuiskasi pehmeästi painautuen lähemmäksi ruskeankellertäväsilmästä.
Hide-zou nyyhkäisi ja veti sitten henkeä koettaen koota itsensä.
“Kysyin, mistä oli kyse, ja Fu-ki vastasi säästävänsä mukamas luontoa ja bensaa. En uskonut, mutta en vaatinutkaan vastauksia… Miksi!?” vaaleampi kohottautui äkisti istumaan kunnolla katsoen kattoa.
“Minun olisi pitänyt käskeä häntä kertomaan! Jos olisin tiennyt, mistä oli kyse, olisin voinut estää tämän! Fu-ki olisi yhä elossa!”

“Fu-ki ei välttämättä olisi silloinkaan puhunut”, vanhempi nousi seisomaan ja istuutui tutkimuspöydälle painaen hartiakkaamman kainaloonsa.
Nishikawa nappasi tuolinsa takaisin ja istuutui tyytyväisesti huokaisten koneensa ääreen jääden kuuntelemaan.
“Tiedät kyllä, minkä luonteinen Fu-ki on… oli”, mies joutui korjaamaan itseään, koska autonkuljettaja oli kuollut, vaikkei hänellä ollutkaan tarkkaa tietoa siitä, mikä tämän oli tappanut.
“Vaikka hän olisikin kertonut, et olisi välttämättä osannut auttaa tai toimia… Eikä pysähtymisen kanssa ole välttämättä mitään tekemistä asian kanssa – ehkä Fu-ki vain arvioi liikennettä ja ajatteli tosiaan säästävänsä bensaa.”
“Minähän sen bensan olisin maksanut – kuten kaiken muunkin”, ruskeahiuksinen ravisti päätään.
“Fu-ki salasi jotain”, liikemies jatkoi varmalla äänellä.
“Jos niin uskot”, pantterimainen myöntyi.
“Käynnistikö hän uudelleen moottorin?”
“Kyllä…”, ääni muuttui hiljaisemmaksi.
“Sen jälkeen, kun olin pyytänyt laittamaan radion kovemmalle ja olimme hetken aikaa seisoneet valoissa… Me ajoimme jonkin aikaa, kun Fu-ki sanoi pysähtyvänsä hetkeksi bussipysäkille tarkistamaan moottoria…”, pää nojautui pidemmän olkapäähän hiusten peittäessä kasvot alleen.
“Hän sanoi, ettei ollut mitään ongelmaa, hän vain halusi tarkistaa jotain. Fu-ki ajoi tien sivuun ja sammutti jälleen moottorin… Sitten… sitten tapahtui jotain… kummallista…”

Henkivartijat paransivat samassa ryhtiään. Vaikka teräväpiirteinen ei olisi jäänyt miettimään tapahtumaa, tai sanonut viimeistä sanaa omituisella äänellä – puhumattakaan koko sanan sanomisesta – he olisivat tajunneet tapahtumien pääsevän viimein päätepisteeseen. Asagikin tajusi sen ja jännittyi tahtomattaan, vaikka yritti toistella, että rentoutuisi Hide-zoun vuoksi. Pantterimainen painoi pienen suukon parhaan ystävänsä pään päälle pyytäen jatkamaan.
“Fu-ki alkoi kummallisesti riuhtoa ja puhista. Hän tuntui seonneen hetkeksi, koska räpläsi jotain ja yritti riuhtoa turvavyötään. Lopulta Fu-ki kertoi, ettei turvavyönsä suostunut aukeamaan. Minä aioin nousta autosta auttaakseni häntä, mutta ovet eivät auenneet. Kumpikaan ovi ei auennut, vaikka kuinka yritin työntää niitä…”, toimitusjohtaja kohotti hiukan päätään tajuten puhuessaan tapahtuneen paremmin.
“Ne olivat lapsilukolla ja luulin, että Fu-ki oli laittanut ne päälle… mutta se ei ollutkaan hänen tekosiaan!”
“Mitä sen jälkeen tapahtui, kun tajusit, etteivät ovet auenneet?” mustatukkainen kiirehti nopeasti jatkamaan.
Yakuzan olisi pakko kuulla onnettomuudesta sellaisenaan, kun se oli tapahtunut. Jos liikemies alkaisi nyt pohtia ja tehdä entistä tuskallisempia havaintoja, tarina muuttuisi eikä tämä välttämättä kykenisi jatkamaan.
“Sanoin siitä Fu-kille ja kuulin rimpuilemista. Hetken oli hiljaista, kun kuulin jälleen riuhtomista ja yllättäen Fu-ki kääntyi katsomaan luukusta taakse osoittaen aseellaan minua”, silmät laajenivat ja ääni muuttui etäiseksi, kuin kakkosmies olisi äkkiä vajonnut muistoihinsa ja jättänyt vain kehonsa huoneeseen.
“Fu-ki osoitti Hide-zouta aseellaan?” Shou kuiskasi hiljaa katsoen järkyttyneenä rikollisjärjestön johtajaa, joka ei kuitenkaan katsonut takaisin.
“Tuliko hän hulluksi?” Nishikawakin ihmetteli ravistaen typertyneenä päätään.
Sairaalantyöntekijät eivät olisi voineet olla enempää epäuskoisia, kuten ei voinut olla pantterimainenkaan. Autonkuljettaja oli ollut liikemiehen palveluksessa yli kahden vuoden ajan, Renan kuolemasta lähtien, ja oli uskollisesti suojellut tätä henkensä uhalla. Miksi tämä olisi osoittanut johtajaansa pistoolillaan?

Ilmoitus ei kuitenkaan tuntunut hätkähdyttävän Köziä ja K:ta. Nämä olivat luottavaisia Fu-kin suhteen ja tiesivät, ettei heille ollut vielä kerrottu kaikkea.
“Fu-ki käski minua menemään alas ja ampui takalasin sirpaleiksi…”, Hide-zou sai sanottua viimein.
“Kun nousin istumaan, hän käski minua kipuamaan ulos autosta. Fu-kin ääni oli niin… kauhistunut. En väittänyt vastaan, vaan sanoin tulevani auttamaan hänet pois. Kiipesin ikkunasta ulos, kun Fu-ki käynnisti auton uudelleen. Säikähdin ja huitaisin käteni vahingossa lasiin… Sitten Fu-ki vain kaahasi pois – heti kun olin laskenut jalkani maahan…”
“Fu-ki ajoi tiehensä?” Asagin oli pakko varmistaa.
“Hän kaahasi päättömästi”, ruskeahiuksinen henkäisi murheellisesti, kuin olisi vastannut kysymykseen, vaikkei todellisuudessa tehnyt niin.
“Aiheutti kaaosta ja sai jotkut autoilijat kolaroimaan… Poliisikin lähti perään… Fu-ki ajoi ilman minkäänlaista järkeä siksakkia, kuin olisi yrittänyt päästä mahdollisimman kauas siinä ruuhkassa vähemmillä vahingoilla… Sitten… sitten…”, silmät rutistuivat kiinni ja kasvoille tuli tuskainen irvistys.
Suu aukesi päästämään huudon, mutta ääntä ei kuulunut. Kipu ja murhe olivat liian kovat, että ääni olisi lähtenyt huulien välistä. Juuri tuo äänetön karjuminen, ehkä jopa kiljuminen särki huoneessa olijoiden sydämiä eniten.

“Hide-zou, ei tarvitse sanoa enempää”, mustatukkainen painoi entistä rakastaan tiukemmin itseään vasten.
“Kaikki hyvin. Sinun ei tarvitse sanoa enää yhtään enempää. En anna minkään satuttaa sinua enempää.”
“Auto räjähti risteyksessä!” vaaleampi sai sanottua kuiskaten kimeästi kuin olisi kiljunut.
Toimitusjohtaja käpertyi pieneksi kasaksi vasten parasta ystäväänsä itkien näkemäänsä ja kokemaansa, särkyen sisältään läheisen ihmisen tuskallisen kuoleman takia.
“Fu-ki oli yhä sisällä ja limusiini räjähti keskellä kaupunkia! Fu-ki ei päässyt ulos, vaan auto syttyi palamaan ja iskeytyi vasten seinää! Kaikkialla huudettiin! Jarrut löivät maata ja vinkuivat! Fu-ki jäi sinne roikkumaan turvavöidensä varaan enkä minä voinut mennä hänen luokseen! Minua ei päästetty auttamaan häntä ja hän kuoli!”
“Hide-zou, Fu-ki oli varmasti kuollut, ennen kuin limusiini iskeytyi seinään”, pantterimainen yritti tyynnytellä silittäen tärisevää selkää.
“Hän oli autossa, kun se räjähti. Fu-ki kuoli välittömästi eikä jäänyt kärsimään.”
“Minun olisi pitänyt auttaa häntä! Minun olisi pitänyt mennä hänen luokseen!” teräväpiirteinen huusi käheästi, ettei puhe kantautunut edes oven takana olevalle käytävälle.
“Hide-zou, Fu-ki toimi niin pelastaakseen sinut. Hän varmasti yritti päästä itsekin karkuun, mutta ei ehtinyt. Hän kuoli sankarillisesti suojellakseen sinua eikä sinun kuulu soimata itseäsi”, miljonääri kuiskasi vuodattaen lisää kyyneleitä ystävänsä tuskasta ja hyvän, itsensä uhranneen toverin vuoksi.
“Mitä sankarillista siinä oli?” voimakasleukainen nosti katseensa yakuzaan.
“Mitä sankarillista kuolemassa ylipäätään on!?”

“Hide-zou, rauhoitu”, vanhempi tarttui lujasti lyhempänsä kasvoista kiinni.
“Hengitä”, mafiapomo komensi tiukasti, mutta suhteellisen hellästi katsoen ymmärtäväisesti ruskeankellertäviä silmiä.
“Fu-kin kuolema on väärin, mutta onko sekin väärin, että tunnen kiitollisuutta, kun hän omalla toiminnallaan pelasti sinut, jota rakastan niin paljon?” tutut sanat ja katse saivat nuoremman vaikenemaan.
“Jos voisin kääntää aikaa taaksepäin ja pelastaa Fu-kin estäen koko tapahtuman, tekisin sen. Nyt voin kuitenkin vain kunnioittaa hänen muistoaan ja varmistaa, ettei hänen uhrauksensa mene koskaan hukkaan eikä kukaan meistä tule enää kärsimään”, rikollisjärjestön johtaja huokaisi hiljaa ja painoi otsansa toimitusjohtajan otsaa vasten.
“Minä lupaan, että Fu-ki saa vielä levätä rauhassa ja ansaitsemansa hautajaiset. Me saamme vielä onnemme takaisin ja katsomme vuosien päästä tämän olleen vain yksi tuskainen aikakausi meidän elämässämme. Kaikki kääntyy vielä parhain päin – usko minua.”
Hide-zou ei sanonut mitään, vaan laski katseensa alas. Tuntui mahdottomalta uskoa tuollaista, mutta ei Asagi ollut koskaan valehdellut. Pantterimainenhan ei ollut sanonut, kuinka syvät haavat tästä kaikesta jäisi ja olisivatko he enää koskaan niin ehjiä kuin vielä hetki sitten. Ei heidän mafiansa onnesta ollut kauaakaan, mutta nyt siitä tuntui olevan vuosia.
“Tämä ei jää tähän”, tummempi kietoi jälleen kätensä parhaan ystävänsä ympärille halaten lämpimästi.
“Kaikki tullaan vielä kostamaan korkojen kera, vaikka emme saisikaan menetettyjä tovereita takaisin. Me olemme sen velkaa – minä olen sen sinulle velkaa.”
He eivät sanoneet enää sanaakaan. Osakan mafian johtomiehet istuivat hiljaa tutkimuspöydällä pidellen toisiaan lujasti syleilyssä. Kyyneleet eivät lakanneet vuotamasta teräväpiirteisen kasvoilla, mutta ne vähenivät vähitellen.

Kyynelkanavat olivat tyhjentymässä raskaan työn jäljiltä. Pantterimaisen kyyneleet olivat kuivuneet jo kasvoille ja nyt mies vain keskittyi pitämään toista lähellään kooten särkyneitä kappaleita kasaan pitäen niitä lujasti kiinni. Közi ja K seisoivat kaksikon lähellä katsellen pukumiehiä. Henkivartijoiden kasvot olivat synkät ja nämä murehtivat jälleen yhden hyvän toverin menetystä. Heidän mielestään rikollisjärjestön johtaja oli oikeassa: Fu-ki oli kuollut sankarillisesti suojellessaan johtajaansa. Nyt heidän tehtävänsä olisi laittaa hyökkääjä vastuuseen tekosistaan, jollei muuta niin hyvän ystävän ja mafiatoverin vuoksi.
Shoukin katseli hetken aikaa johtajiaan, mutta kääntyi sitten Nishikawan tietokoneen ruutua päin. Lääkäri liikutti hiirtä ja yritti mahdollisimman hiljaa tutkia sairaalan tiedostoista, mitä oli tapahtunut tänä aikana ja kuinka monta räjähdyksessä vahingoittunutta oli tuotu sairaalaan. Pitkään huoneessa olijat pysyivät vain paikoillaan kukin omissa ajatuksissaan tai tekemisissään. Jokin heissä käski pysymään siinä odottamassa, mutta mitä?

Kuin suoraan vastauksena kyseiseen pohdintaan hujopit kääntyivät katsomaan ovelle herättäen sairaalantyöntekijöiden ja pukumiesten huomion. Vain parin sekunnin ajan se olivat kuulevinaan kovaa, nopeata töminää, joka päättyi omituiseen kimeään vinkumiseen, kuin jokin olisi liukunut pitkin lattiaa hidastuen nopeasti. Miehet olisivat varmasti muuten kuvitelleet kuulevansa harhoja, mutta hirvittävä jyskytys ovella oli aivan liian realistinen, samoin kuin tuttu, kiihtynyt ääni:
“Nishikawa-sensei?! Shou?! Jun?! Onko siellä kukaan?!”
Hide-zou veti terävästi henkeä ja katsahti parasta ystäväänsä, joka ei kuitenkaan katsonut entiseen rakkaaseensa vaan ovelle.
“Se on Seth”, Nishikawa henkäisi.
“Hän pääsi vihdoin ja viimein perille.”
“Lopultakin”, Shou harppoi avaamaan peläten, että varas saisi jostain yllättävät voimat ja repisi kohta oven auki.
Puinen ovi aukesi reippaasti ja hoitaja huomasi samassa saavansa syliin tavallista kalpeamman kirjanpitäjän, jonka hiukset sojottivat joka suuntaan.
“Shou!” Seth tarrautui punapäähän ja työnsi tätä taaksepäin.
“Missä Hide-zou on? Onko hän kunnossa? Mitä ihmettä oikein tapahtui?”
“Rauhoitu, kaikki hyvin”, vihertäväpukuinen yritti kertoa, mutta miehelle ei annettu mahdollisuutta – ei edes sen puolikasta.
“Seth”, Hide-zou sanoi hiukan kovemmalla äänellä keskeyttäen ovella seisoskelijat.
“Hide-zou?” puna-mustahiuksinen kuiskasi käheästi ystävänsä siirtyessä syrjään paljastaen tutkimuspöydän ja sen päällä istujat.

Asagi näki nuorimman ruskeissa silmissä suurta helpottuneisuutta, mutta samalla epävarmuutta. Varas halusi juosta rakkaansa luokse ja kietoa kätensä tämän ympärille, muttei voinut eikä uskaltanut. Se sattui avustajaa, mutta siitä huolimatta nuorukainen ei paljastanut tuntemaansa kipua tai näyttänyt mustasukkaiselta. Kirjanpitäjä odotti vuoroaan, mitä ei olisi pitänyt tehdä. Yakuza taputti hellästi entisen rakkaansa olkapäätä ja nousi sitten seisomaan siirtyen sivuun. Mustatukkainen nyökkäsi kalpeimmalle asettuessaan henkivartijoidensa rinnalle tehden tilaa alaiselleen, olihan tämä nykyään kakkosmiehen rakastettu ja osoittautunut kunnioitusta ansaitsevaksi.
“Hide-zou!” Seth ryntäsi huoneen lävitse Hide-zoun luokse kietoen kätensä tämän ympärille.
“Olin niin huolissani!”
Kädet hapuilivat pitkin teräväpiirteisen vartaloa, kuin eivät olisi osanneet päättää kohtaa, josta pitäisivät kiinni. Jokainen kehon kohta aina pientäkin kulmaa myöten oli puna-mustahiuksiselle niin rakas. Nuorin rutisti silmänsä kiinni yrittäen hillitä tunteitaan, mutta itkuinen ääni paljasti sisältä kumpuavat kyyneleet.
“Minä melkein kuolin, kun Nishikawa-sensei soitti! Luulin sinun kuolleen!”
“Anteeksi”, ruskeahiuksinen kuiskasi hiljaa painaen kasvonsa vasten rakkaansa olkapäätä.

Pieni, surullinen hymy kohosi miljonäärin huulille. Oli niin toimitusjohtajan tapaista pyytää anteeksi jotain, mitä ei olisi tarvinnut. Kovankin iskun ja menetyksen myötä rakkaat ihmiset menivät aina oman itsensä ohi.
“Ei ole mitään anteeksipyydettävää”, kalpein ravisti päätään rutistaen entistä kovempaa liikemiestä, kuin olisi voinut muussa tapauksessa menettää tämän.
“Tärkeintä on, että sinä olet hengissä ja kunnossa”, avustaja keinutti heitä kumpaakin hiljalleen edestakaisin.
Äkkiä tämä tarttui voimakasleukaista olkapäistä kiinni ja veti kauemmaksi itsestään hakien katsetta silmiinsä.
“Entä Fu-ki?” kädet nousivat sulavasti kakkosmiehen poskille.
Ruskeankellertävät silmät sulkeutuivat vastaukseksi ja voimakasleukainen käänsi katseensa muualle.
“Ei”, kirjanpitäjä hätkähti suostumatta uskomaan kuulemaansa.
“Ei voi olla mahdollista.”
“Valitettavasti on”, Asagi joutui kertomaan ristien kätensä rintakehälleen.
“Fu-ki kuoli suojellessaan Hide-zouta eikä hän ehtinyt kärsimään pitkään.”

Seth kääntyi katsomaan pikaisesti taakseen, mutta nähtyään totisia katseita keskittyi jälleen Hide-zouhun.
“Olen pahoillani, Hide-zou”, nuorukainen kuiskasi painaen poskensa liikemiehen päälaelle.
“Miksi sinua satutetaan näin paljon?”
Kysymys jäi jälleen ilmaan. Siihen ei osattu vastata.
“Mitä me teemme?” varas kysyi jatkaen keinuttamista.
“En tiedä, rakas”, teräväpiirteinen vastasi äänen pettäessä.
Kakkosmies alkoi jälleen vapista itkien hiljaa kultaansa vasten. Näky koetteli rikollisjärjestön johtajaa, joka olisi vain halunnut rientää parhaan ystävänsä tueksi, mutta ei voinut. Se olisi väärin!

Eipä ollutkaan. Miljonääri hätkähti yllättäen, kun huomasi kirjanpitäjän tuijottavan itseään. Kalpein katsoi vetoavasti, apua pyytävästi johtajaansa. Tämä pyysi apua heille kummallekin. Nuorin anoi yakuzaa heidän avukseen, tulemaan heidän luokseen ollen vahvin.
“Te menette kotiin lepäämään”, mafiapomo sanoi astellen kaksikon luokse.
Pantterimainen kietoi kätensä kummankin ympärille painaen miehet itseään vasten tiukasti.
“Olkaa huoleti, minä hoidan kaiken. Pidän huolen, että Tatemonokilla kerrotaan tapahtuneesta eikä kummankaan tarvitse mennä sinne ja Seth, sinun työtaakkasi kevenee huomattavasti. Te ette saa kumpikaan tehdä töitä tällaisessa tilanteessa. Minä selvitän tämän asian -”
Kröhäisy keskeytti miljonäärin puheet ja hän kääntyi katsomaan henkivartijoitaan. K laski kätensä alas – ilmeisesti tämä oli tehnyt äänen saadakseen johtajansa huomion.
“Tinanapit”, Közi sanoi yksinkertaisesti valaisten koko tilanteen.
“Aivan niin”, Asagi nyökkäsi sitten kääntyen takaisin syleilyssään olevien puoleen.
“Olen pahoillani Hide-zou, mutta sinun on kerrottava heille tapahtuneesta. Soitan Yukille ja käsken hänen hilautua tänne välittömästi. Yritän tavoittaa myös Tsunehiton, jos hän onnistuisi jotenkin livahtamaan mukaan kuulusteluun.”

“Asagi”, Hide-zou kuiskasi kohottaen katseensa parhaaseen ystäväänsä.
“Ole huoleti, kyllä Tatemonoki pysyy pystyssä ilman teitäkin. Jos he eivät pärjää, ansaitsevat koko porukka potkut”, yakuza jatkoi silittäen ruskeita hiuksia.
“Asagi, kuuntele”, kakkosmies vain jatkoi saaden Sethin hämmentymään oudon vetoavaa ääntä.
“Ei, Hide-zou, sinun levättävä”, pantterimainen ravisti päätään.
“Minä huolehdin kaikesta, kuten sanoin äsken. Sinun on levättä ja kerättävä voimia. Kaikki kääntyy parhain päin ja me teemme sen yhdessä.”
“Ei, Asagi. Kuuntele, vihollisemme -” toimitusjohtajan ääni alkoi kiihtyä.
“Me hoidamme heidät ja kostamme kaikkien menetettyjen puolesta”, mustatukkainen lupasi.
“Ei, Asagi! Kuuntele minua!” teräväpiirteinen huusi ja tarrautui lujasti entisen rakkaansa kaulukseen.
“Sinä et ymmärrä!” tämä jatkoi vajoten äkkiä kippuraan haukkoen henkeään, kuin liike olisi vienyt kaikki voimat.
Silmät katsoivat suurina eteensä, kun pää vajosi kumaraan suun auetessa hakemaan happea.
“Mitä minä en ymmärrä?” yakuza kysyi kumartuen alas ruskeahiuksisen ylle.
“Kerro minulle.”
“Meidän vihollisemme on julma”, voimakasleukainen lausui hitaasti hengittäen raskaasti.
“He ovat valmiita tekemään vaikka mitä hirveyksiä tavoitteensa eteen! Heidän kostonsa on tärkeämpi kuin mikään muu! He eivät välitä, vaikka satuttaisivat sivullisia! Vihollisemme ei piittaa siitä, kuinka paljon tuhoa he saavat aikaiseksi, kunhan saavat meidät pois tieltään.”
“Siviileitäkö mietit?” Asagi tiesi hyvin, että räjähdys oli satuttanut sivullisia ja vaurioittanut yhteiskunnan omaisuutta.
“Tämän päivänen on hirvittävää, mutta tuskin…”

“Ei, Asagi, se ei jää siihen”, Hide-zou ravisti päätään.
“He eivät välitä, ketä tulee eteensä, jos tämä on heidän kostonsa tiellä. He tappavat kaikki meille tärkeät ja heille vaaralliset henkilöt piittaamatta, ketkä joutuvat siinä sivussa uhreiksi”, mies kohotti pelosta ja huonosta olosta kalvenneet, harmahtavan vihertävät kasvonsa kivettyneen miljonäärin puoleen.
“He eivät välitä, että Gackt on vasta pieni lapsi!”

Notes:

Selityksiä:

* Siis jos en ole kertonut sitä selkeästi (tai vielä kertaakaan), Japanissa on vasemmanpuoleinen liikenne. Yritin tässä metsästää, olisinko missään vaiheessa vahingossa ajatellut ratin paikkaa väärin ja sanonut niin, mutta en löytänyt
* Mahdollisesti toistoa, mutta sehän vain on fakta, etteivät japanilaiset kykene lukemaan lehteä kannesta kanteen kanjien takia
* Radikaalit ovat (vaikea selittää, mutta yritetään, vaikken itsekään sitä täysin ymmärrä) pieniä erilaisia merkityksiä omaavia osasia, joista kanjit koostuvat. Jokaisesta kanjista löytyy vähintään yksi tällainen radikaali ja niiden avulla voidaan arvata, mitä kanji tarkoittaa. Radikaalien avulla voidaan kyseistä kanjia etsiä sanakirjasta, mutta jos radikaalia ei tunnista, ei sitä voi löytää kirjasta/löytää keinoa tunnistaa sitä ilman tietokoneohjelmaa (jos sellainenkaan sitä tunnistaisi). Jos tuosta ei ymmärtänyt (kuten en minäkään ollut tajuta ensimmäisellä kerralla), radikaalin voisi ajatella tavallaan kirjaimena – esim. on sana Bird ja katsomme, että se alkaa B-kirjaimella, menemme sanakirjassa osioon B etc.
* Teme (tai Temee, miten sen haluaa nyt tulkita, kun on nähnyt kahdella tavalla kirjoitettuna) = hyvin epäkohtelias “sinä” sana, voisi teoriassa ajatella myös “you bastard” ilmauksena. En vain halunnut kääntää, koska mielestäni se kuulosti näin paremmalta kuin suora käännös “sinä”
* Vaihteeksi taas inhoan kliseisiä käännöksiä, joten säilytin nimet – Tokio shimbunin olisi voinut suomentaa Tokion sanomaksi (shimbun = sanomalehti) ja Osaka no nyuusun Osakan uutisiksi (nyuusu = uutiset (lainasana))
* Auton keskuslukitus ei toimi, jos yhdenkin auton ovi on auki
* Autoissa on yleensä neljä mittaria – nopeus, kierros, bensa ja moottorin lämpömittari. Mikäli tuo jälkimmäinen näyttää ajaessa yli 90 astetta, voi jäähdytysjärjestelmässä olla vika (esim. jäähdytysneste ei kierrä moottorissa, vaan on vaikkapa jäässä tai vuoto), jolloin auto pitää pysäyttää mahdollisimman nopeasti jonnekin (ei mielellään sisätilaan) ja tarkistaa, koska muussa tapauksessa moottori kuumenee ja voi polttaa kannen tiivisten palamisen, jolloin kone loppupeleissä leikkaa kiinni = lakkaa toimimasta
* Tietääkseni turvavyöveitsi ei kuulu vakiona autoihin, koska meidän autoissa sellaista ei ole ja joiltakin huoltoasemilta sellaisia kysellään välillä
* Lapsilukko on siis järjestelmä, jonka ansiosta ovia ei voi saada autossa sisäpuolelta auki, vaan jonkun on avattava ne ulkoapäin. Lapsilukot on mahdollista saada päälle autosta riippuen joko kuljettajan luona olevista nappuloista tai (ehkä yleisempi, ei varma tieto), ovista itsestään – kuljettajan ovelle ei ole lapsilukkoa
* Mitä nyt juttelin isäpapan kanssa ikkunoista, autonikkunassa on jonkinlainen jännite (tai muu vastaava), minkä takia se menee ihan kunnolla säpäleiksi, jos siihen ampuu (ja vielä tietyssä kulmassa) useimmiten, kun taas moniin muihin ikkunoihin tulee vain reikä
* Miten Hide-zou tajusi, että Gackt olisi vaarassa? Siitä, että hänen murhayrityksessään vaarannettiin siviilejä, mitä ei ollut aiemmin tapahtunut samalla tapaa. Gackt on lapsi ja siviili, mikä lisättynä sukulaisuuteensa Asagiin ja Sayuriin, lisää uhan todennäköisyyttä

Chapter 56: Veli ja sen sisko

“Selviätkö varmasti Hide-zoun kanssa?” Asagi kääntyi katsomaan ovella seisovaa nuorukaista.
Közi ja K seisoivat tuttuun tapaansa isäntänsä takana katsellen vakavina kalpeaihoista nuorta miestä. Sethin toinen käsi lepäsi oven kahvalla toisen ottaessa hellästi tukea hienopuisesta karmista.
“Uskoisin”, kalpein nyökkäsi ja katsahti selkänsä taakse peremmälle tyylikkääseen, kutsuvaan kotiinsa.
“Hide-zou oli niin väsynyt, että nukahti heti vuoteeseen päästyään”, tämä jatkoi käännyttyään takaisin yakuzan puoleen.
“Hän luultavasti nukkuu koko ajan. Tuskin tässä tulee mitään kovin kamalaa tapahtumaan.”
“Hide-zou saattaa heräillä tai joku saattaa soittaa poliisilaitokselta”, miljonääri kertoi vakava katsahtaen itsekin huoneistoon.
“Poliisit tuskin häiritsevät meitä”, varas sanoi luottavaisesti ja vei takkuuntuneita hiuksiaan pois silmiltään.
“Tsunehito onnistui järjestämään itsensä kuulustelijaksi Hide-zoulle sairaalaan ja te saatoitte kertoa kuulemistanne tapahtuneista, ettei Hide-zouta tarvinnut rasittaa enempää.”
“Voi kuitenkin olla, että poliisit haluavat tarkempaa tietoa”, rikollisjärjestön johtaja huomautti siihen synkästi.
Vaikkei mies sanonutkaan sitä ääneen, hän ei ollut kovin varma etsivänsä avusta. Ongelmia oli kerrakseen ja sinisilmäinen oli maininnut vain mafiapomolle ja kakkosmiehelle joutuneensa ylimääräisen tarkkailun alle. Kauniskasvoinen oli jopa maininnut ennen lähtöään, että tarvittaisiin jokin ovela temppu täydellisen luottamuksen palauttamiseen. Siitä ei kuitenkaan voinut kertoa avustajalle, tämä vain huolestuisi ja voisi vahingossa levittää hermostuksensa rakkaaseensa, mikä ei olisi todellakaan hyvä asia jo valmiiksi särkyneelle miehelle. Saattoi tosin olla, että heidän huolensa olisi turhaa.
“Mikäli Tsunehito soittaa ja kertoo tulevansa uudelleen, päästä hänet sisään ja anna hänen kysellä Hide-zoulta tarvitsemansa”, mustatukkainen hieraisi kevyesti otsaansa uupumuksesta.
“Jos Tsunehito tai joku muu soittaa ja sanoo tulevansa kuulustelemaan ilman Tsunehitoa, soita minulle välittömästi ja sen jälkeen Yukille ja käske hänet tulemaan avuksemme heti – onneksemme emme tarvinneet Yukia aikaisemmin, ettemme vaikuta salaavan mitään.”

“Selvä on”, Seth nyökkäsi ymmärryksen merkiksi.
“Ilmoitan heti, jos tulee jotain hälyttävää.”
“Hyvä”, Asagi hymyili ja laski kätensä nuorimman olkapäälle.
“Luotan sinuun.”
“Kiitos”, puna-mustahiuksinen hymyili pienesti katsoen pidempäänsä hellästi.
“Me luotamme Hide-zoun kanssa teihin, Asagi-sama”, kalpeampi kertoi ja katsahti sitten mustasilmäisen rinnalla olevia henkivartijoita.
“Ja teihin, Közi ja K. Tiedämme, että voimme luottaa teidän kolmen onnistuvan tehtävässänne.”
Közi ja K nyökkäsivät kiitokseksi kertoen sanojen menneen perille. Kasvot pysyivät kuitenkin vakavina, että olisi voinut luulla sanojen jääneen merkityksettömiksi. Ulkopuoliset, Hindu kushin miehiä tuntemattomat, olisivat varmasti säikähtäneet näiden synkkeneviä kasvoja, koska varaskin värähti hienonhienosti tummanpuhuvia katseita ja leukoja, jotka painautuivat päättäväisesti alaspäin. Kaksikko oli kuitenkin iloinen kuulemastaan, mutta onnelliset tunteet eivät päässeet kasvoille asti velvollisuuksien takia. Heillä oli nimittäin edessään tehtävä, joka ei saanut epäonnistua missään nimessä.
“Me lähdemme nyt. Soita, jos tulee asiaa – ihan mitä tahansa”, pantterimainen kertoi kääntyen ympäri kävellen hissejä kohti.

”Asagi-sama”, avustaja oli jo sulkemassa oven, kunnes tuli toiseen aatoksiin.
Yakuza pysähtyi samassa henkivartijoidensa kanssa kääntyen ympäri. Mustat silmät näyttivät säikähtäneiltä, mutta katse tyyntyi nopeasti kalpeimman hellän hymyn myötä.
“Ennen kuin lähdette, teidän olisi syytä soittaa Manalle ja kertoa, mitä on tapahtunut ja minne olette menossa”, kirjanpitäjä sanoi pehmeästi.
“Olette olleet poissa Burutendoulta yli kolme tuntia ilmoittamatta mitään tapahtumien kulusta. Hän on varmasti huolissaan äitinne kanssa. Sayuri-samakin on varmasti kauhusta sekaisin Hide-zoun puolesta ja hänenkin olisi syytä saada kuulla tapahtuneista käänteistä.”
“Olet oikeassa, Seth”, mafiapomo nyökkäsi hiljaa itsekseen.
Mikähän tilanne kotonakin nyt oli? Toivottavasti elävä legenda oli saanut koottua itsensä ja toivottavasti yläkertaan jäänyt kaksikko ei ollut alkanut riidellä keskenään. Kotiin päästyään hän ei haluaisi löytää sieltä ruumiita. Miljonääri ei halunnut nähdä saman päivän aikana enää yhtäkään kuollutta tai kuulla menetetyistä rakkaista.
“Soitan Manalle heti tässä matkalla”, Asagi oli jo jatkamassa kävelyään, kun tunsi pistoksen rinnassaan.
Ei hän voisi lähteä niin vain. Seth oli ehtinyt huolehtimaan hänen oloistaan ja Manasta sekä Sayurista. Selviäisikö alaisensa varmasti Hide-zoun kanssa? Tämä ei tiennyt lainkaan, mitä kaikkea kakkosmies saattaisi sanoa tai tehdä. Renankin kuolema painoi nyt teräväpiirteisen vaa’assa ja Fu-kin kuolema oli varmasti repinyt syvät haavat auki…
“Seth, sinun pitää valmistautua muutamiin asioihin Hide-zoun kanssa”, pantterimainen henkäisi raskaasti saaden lyhimmän kurtistamaan kysyvästi kulmiaan.
“Valmistautua mihin asioihin?” kirjanpitäjä kysyi varuillaan.
Nuorukainen ei pitänyt johtajansa äänensävystä tai edes katseesta. Mitähän nyt oli tekeillä?
“Hide-zou tulee luultavasti olemaan pitkään hyvin masentunut. Hän saattaa jopa ryhtyä miettimään Renaa, ja voi unohtaa sinut hetkeksi surunsa takia”, mafiapomo kertoi nielaisten hiljaa.
“Hide-zou kuitenkin rakastaa sinua aivan kamalasti. Hän ei ehkä osaa näyttää sitä, koska muistaa jälleen Renan kuoleman. Hän saattaa puhua siitä unissaan ja kutsua jatkuvasti Renaa Fu-kin lisäksi. Minunkin nimeni saattaa kuulua…”
“Ymmärrän”, puna-mustahiuksinen nyökkäsi vakavana.
“Haluan vain sinun tietävän, että se, mikä on ollutta, on myös mennyttä”, yakuza henkäisi pujottaen kätensä puvun takin taskuihin.
“Tietenkin minun tunteeni Hide-zou kohtaan pysyvät, ja samoin toisin päin, mutta -”
“Tiedän kyllä tuon, Asagi-sama”, kalpein keskeytti hymyillen ymmärtäväisesti.
“Tiesin teidän väliset tunteenne jo ennen suhdettani Hide-zouhun. Siitä ei tarvitse olla siis huolissaan.”
“Hyvä, halusin vain varmistaa”, mustatukkainen nyökkäsi hiukan helpottuneempana.
“Ja varoittaa siitä, että hän saattaa harkita teidän eroamista suojellakseen sinua.”

Sethin silmät pysähtyivät hetkeksi paikoilleen ja ilme muuttui totiseksi. Useamman sekunnin ajan tämä vain tuijotti eteensä epäuskoisena. Vartalo oli jäykistynyt ja iho muuttunut valkoiseksi, että vaikutti siltä, kuin nuorukainen olisi unohtanut kokonaan hengittämisen ja sydämenlyönnit. Lopulta, useammalta minuutilta vaikuttaneen ajan jälkeen lyhyin räpäytti hämmentyneenä silmiään.
“Siis mitä?” tämä sai viimein kysyttyä.
“Miksi luulet, ettei Hide-zoulla ollut ketään yli kahteen vuoteen?” Asagi esitti vastakysymyksen haudanvakavana.
“Miksei hänellä ollut ketään sinun ja Renan välissä? Hän ei halunnut suhdetta, koska pelkäsi vaarantavansa sillä tavalla ihmisiä ja särkevän jälleen sydämensä.”
“Kyllä minä olen jotain tuollaista arvellut ja kuullutkin…”, ruskeasilmäinen mutisi hiukan neuvottomana.
“Mutta mitä…?”
“Jos hän sellaista sanoo, mottaa kuonoon ja käske unohtamaan sellaiset ajatukset”, yakuza sanoi niin vakuuttavasti, ettei neuvoa voinut kyseisistä sanamuodoista huolimatta pitää vitsinä.
“Sanot hänelle, ettet suostu ja vakuuta hänet siitä, että sinun on parempi olla hänen kanssaan.”
“Sen aion todellakin tehdä”, kirjanpitäjä sanoi totisena.
“Muussa tapauksessa uhkailen jollain oikein ikävällä tavalla.”
“Niin sitä pitää”, pieni naurahdus pääsi pantterimaisen huulilta.
“Jos kuitenkaan et ihan heti.”
“Tällä hetkellä se on viimeinen keinoni”, varas kertoi yhä tuimana, mutta nopeasti kasvoille nousi surullinen ilme.
“Yritän ensin saada Hide-zoun hyväksymään tapahtuneen ja ymmärtämään, ettei hän ole syypää Fu-kin kuolemaan eikä voinut tehdä mitään. Koetan saada hänet palaamaan takaisin omaksi itsekseen ja antaa voimia jatkaa eteenpäin.”
“Siksi uskonkin hänet sinun huostaasi”, mustatukkainen hymyili pienesti kääntyen sitten katsomaan muualle.
“Menehän jo. Sinun on oltava Hide-zoun rinnalla siltä varalta, jos hän herää.”
“Menen – onnea matkaa ja muistakaa soittaa Manalle”, Seth nyökkäsi heilauttaen kevyesti hyvästiksi kättään, ennen kuin katosi kotiinsa oven sulkeuduttua.

Asagi kääntyi takaisin hisseille ja painoi nappia jääden henkivartijoidensa kanssa odottamaan kyytiään alakertaan. Käsi laskeutui sirosti puvuntakin taskuun sormien tarttuessa hellästi kännykkäänsä.
“Közi ja K, tiedätte varmasti, mitä teidän pitää tehdä”, yakuza ei edes katsonut alaisiaan, vaan avasi simpukkapuhelimensa ja selasi puhelimen muistista numeroita.
Puhutellut eivät vaivautuneet edes nyökkäämään. Se oli itsestään selvyys, mitä heidän oli tehtävä, eikä mustatukkainen ollut varsinaisesti kysynyt tai edes käskenyt alaisiaan.
Rikollisjärjestön johtaja nosti kännykkänsä korvalleen löydettyään oikean numeron. Korva ei ehtinyt kuulla kuin yhden kokonaisen tuuttauksen, kun kuuli nopeasti tutun, matalan ja kerta kaikkiaan ihanan äänen.
“Miten Hide-zou voi?” Mana kysyi välittömästi ilman turhia tervehdyksiä.
“Ei kovinkaan hyvin”, pantterimainen huokaisi raskaasti miettien, miten kertoisi seuraavat ikävät uutiset.
“Minä… myöhästyin… Hide-zou joutui sairaalaan ja Fu-ki…”
“Fu-ki kuoli räjähdyksessä”, sulhanen vastasi samassa helpottaen huomattavasti rakkaansa kertomusta.

“Sinä… tiesit jo?” mustasilmäinen kysyi äimistyneenä leuan loksahtaessa typerästi auki.
“Näimme Sayurin kanssa uutisista”, vaatesuunnittelija kertoi matalasti.
“Nyt näytetään kuvaa sairaalasta ja kerrotaan loukkaantuneista. Lähetyksessä sanottiin Tatemonokin toimitusjohtajan limusiinin räjähtäneen ja kuljettajan kuolleen. Kerro nyt tarkkaan, missä mennään ja miten Hide-zou voi – olemme olleet huolesta sekaisin!”
“Hide-zou loukkasi kätensä, mutta muuten hän on fyysisesti kunnossa, ellei lasketa henkisten kipujen vaikutusta kehoon”, Asagi huokaisi raskaasti hieraisten uupumuksesta otsaansa.
“Hänen kaikki haavansa on revitty jälleen auki.”
“Uskon”, Mana nyökkäsi korvakorun kilahduksesta päätellen.
“Jäät siis hänen luokseen sairaalaan?”
“En itse asiassa”, miljonääri vastasi hissien ovien avautuessa sopivasti ja hissipojan tervehtiessä kohteliaasti kysyen, mihin kerrokseen kolmikko oli matkalla.
Tämä ei edes säikähtänyt Köziä ja K:ta, koska oli tottunut ylimmän kerroksen vierailijoihin aikaa sitten. Nuorin kuitenkin kavahti hiukan kauemmaksi, kun henkivartijat astuivat sisään johtajansa kanssa kummankin näyttäessä etusormellaan alas. Hissipoika tunsi olonsa tukalaksi pitkien ihmisten keskellä eikä oloa helpottanut yhtään hujoppien olemus, vaikka toinen olikin tavallaan tottunut jo siihen. Onneksi tämä kuitenkin tajusi eleistä miesten haluavan alimpaan kerrokseen.
“Toin Hide-zoun ja Sethin hetki sitten kotiinsa”, mustatukkainen jatkoi puhumista kääntyen ympäri päästäkseen heti alakertaan saavuttaessa kävelemään hissistä ulos.

Punapää astui päättäväisesti hissipojan taakse lyhimmän hätkähtäessä hiukan pelästyneenä, kun huomasi toisen olevan aivan itsessään kiinni. Piilolinssiä käyttävä taas meni takaseinälle katsahtaen ylöspäin kohti nurkkauksia. Nopeasti henkivartija löysi etsimänsä: turvakameran oikeassa ylänurkassa. Ovet sulkeutuivat hitaasti miehen tietäessä, että olisi pakko toimia tässä välissä nopeasti – onneksi irokeesipäinen oli sentään pitkä.
“Hyvä, siellä heidän kummankin on varmasti parempi olla”, vaatesuunnittelija sanoi tyytyväisenä, koska tiesi, ettei kakkosmies pitänyt sairaaloista.
“Kerron äidillesi, että jäät sinne ainakin yhdeksi yöksi”, mustahiuksinen jatkoi tietämättömänä hissistä tapahtuvista asioista.
Mikäli entinen soluttautuja olisi tiennyt, olisi hän saattanut pyytää rakastaan unohtamaan ja soittamaan limusiinistaan uudelleen. K nimittäin kohotti aivan yllättäen kätensä ilmaan kuin olisi venytellyt, tai jopa haukotellut suurieleisesti. Teolla oli kuitenkin aivan toinen merkitys, kuin olisi voinut aluksi päätellä. Kaksimetrinen mies nimittäin iski samassa nyrkkinsä kameraan kolahduksen ja pienen terävän äänen kertoessa heidän “isoveljensä” hajonneen lujasta iskusta. Hissipoika älähti kauhistuneena huomatessaan oven heijastuksesta irokeesipäisen tempun. Eihän nuorin tajunnut kunnolla, mitä oli tapahtumassa, muuten tämä olisi ehdottomasti varonut liikkeitään eikä olisi missään nimessä yrittänyt kääntyä ympäri. Lyhyin liikautti jalkaansa ja käänsi hiukan päätään, mutta pysähtyi äkkinäisesti tuntiessaan käsien koskettavan itseään. Karhea peukalo painui aivan yllättäen niskaan hermopisteen kohdalle toisen käden painuessa kolmannen ja neljännen nikaman kohdalta. Hissipoika jäykistyi paikoilleen silmien jäädessä tuijottamaan eteensä. Olo muuttui samassa raskaaksi eikä tämä tajunnut enää mistään mitään tai tuntenut edes kehonsa pisteiden painamista. Nopeasti lyhyin vain tunsi putoavansa mustaan järveen silmien kääntyessä kallon sisään luomien sulkeutuessa. Musta vesi ympäröi nuorukaisen kokonaan peittäen kaikki äänet, tuntemukset ja näyt. Hän ei kokenut enää mitään.

“Itse asiassa olen juuri lähdössä täältä”, yakuza sanoi, kuin mitään ei olisi tapahtunut muutaman sekunnin aikana.
“Lähdössä?” siniharmaasilmäinen kysyi, kun hissipoika valahti täysin rentona punapään odottaville käsille.
“Etkö muka jääkään hänen luokseen? Hide-zou tarvitsee sinua.”
“Hänellä on nyt Seth”, pantterimainen kertoi hymyillen surullisena.
“En voi enää auttaa häntä kuten ennen. Se ei ole enää minun tehtäväni.”
Mana henkäisi syvään kykenemättä sanomaan mitään. Tuota entinen vakooja ei ollut osannut odottaa. Asagi astui jälleen syrjään yrittäen antaa Hide-zoulle ja Sethille mahdollisuuden olla toistensa kanssa toisiaan tukevana parina.
“Käskin Sethin kuitenkin soittaa välittömästi, jos jotain tulee”, mustasilmäinen sanoi nopeasti.
“Minä menen heti Hide-zoun luokse, jos jotain ilmenee ja varsinkin, jos poliisit päättävät tehdä vierailun.”
“Eivätkö asiat olekaan hyvin?” naamioitunut sanoi ihmetellen ja kurtisti varmasti kulmiaan.
“Riippuu näkökulmasta”, rikollisjärjestön johtaja vastasi siihen katsahtaen alas.
Közi laski hissipojan nojaamaan nurkkaan ja K kumartui alas katsahtamaan tajutonta. Irokeesipäinen ravisti päätään tyytymättömänä ja tarttui heidän uhriaan käsistä kiinni ristien ne kevyesti vatsan päälle. Saatuaan tehtävänsä tehtyä piilolinssiä käyttävä suoristautui toverinsa kanssa ylös kummankin ollessa tyytyväisiä aikaan saannokseen. Tajuton näytti nyt etäisesti siltä, kuin olisi itse nukahtanut siihen ja omalla tavallaan näky oli söpö ja huvitti heitä kumpaakin.

“Mistä näkökulmasta?” entinen soluttautuja joutui kysymään, kun sulhasensa ei sanonutkaan mitään.
“Poliisit eivät välttämättä ole tyytyväisiä”, miljonääri vastasi hätkähtäen hiukan.
“Tsunehito onnistui pääsemään Hide-zoun kuulusteluun, minkä ansiosta minä saatoin kertoa sen, mitä Hide-zou oli kertonut minulle. En kuitenkaan tiedä vielä, riittääkö se muille, vaikka Tsunehito yrittää parhaansa mukaan estää muita tulemasta häiritsemään Hide-zouta.”
“Pelkäät siis, että poliisit epäilevät Hide-zouta tai haluavat lisää selityksiä?” kauniskasvoinen kysyi matalasti purren hiukan huultaan.
Taustalta kuului lähestyviä ääniä, mutta soittaja ei osannut sanoa, oliko kyseessä jompikumpi lemmikeistä, äitinsä tai joku muista rakastajista.
“Hide-zoun limusiini räjähti ja kuljettaja, joka olisi mahdollisesti tiennyt jotain, on kuollut. Tietenkin he haluavat raastaa Hide-zoun henkihieveriin selvittääkseen asioita”, Asagi sanoi katseen muuttuessa tiukemmaksi.
“Auta armias, jos joku aikoo tulla tänään hätyyttämään häntä lisää, tapan jokaisen siihen paikkaan.”
“Uskon ja saattaisin antaa sinun tehdäkin niin, vaikkei se olisikaan viisasta”, Mana myönsi olevansa samaa mieltä.
“Ehkä siksi sinun kannattaisi jäädä hänen luokseen.”
“Muuten ehkä jäisinkin, mutta minulla on tehtävää”, mafiapomo huokaisi vilkaisten hissin päällä liikkuvia numeroita.
He olisivat pian alhaalla.
“Annoin Sethille tarkat ohjeet, että ilmoittaa minulle kaikesta ja poliisien tullessa soittaa Yukin paikalle. Hide-zou nimittäin rukoili minua jättämään hänet ja toimimaan, ennen kuin olisi liian myöhäistä.”
“Myöhäistä mihin?” vaatesuunnittelija hämmentyi.
“Etkö tulekaan takaisin tänne, kun et jää sinne?”
“En tule vielä”, yakuza kertoi tuntien samassa hissin jarruttavan viimein.
“Minun on ensin saatava eräs tehtävä tehtyä.”
“Mikä?” siniharmaasilmäinen alkoi olla pudonnut kärryiltä.
“Mistä tehtävästä sinä puhut?”
“Hikarun ja Gackton hakemisesta”, pantterimainen vastasi hissien ovien avautuessaan edessään.

Hetken aikaa puhelimen toisesta päästä ei kuulunut yhtään mitään, vaan Asagi saattoi kävellä hissistä ulos henkivartijoineen syvässä hiljaisuudessa. Oikeastaan toisen puhumattomuus sai pantterimaisen kurtistamaan kulmiaan. Oliko naisellisempi pökertynyt? Saattoihan sekin olla mahdollista. Mistä sitä tiesi, jos naamioitunutta pelotti ottaa huostaansa koko Ishikawojen suku. Asia kyllä ihmetytti jollain tapaa mustasilmäistä, koska eivät he loppujen lopuksi olleet kovin pahoja ihmisiä – vain hiukan omalaatuisia.
“A-anteeksi mitä?” Mana sai viimein änkytettyä.
“Gackton?” nimi jäi ilmaan, mutta samassa perään tuli toinen nimi kauhistuneella äänellä.
“Hikarun!?”
“Kyllä, haen heidät ja tuon luoksemme Burutendoulle”, yakuza selitti tarkemmin.
“Miksi ih-” entinen soluttautuja aloitti vihaisena, mutta sulhasensa keskeytti samassa.
“Koska heidän kimppuunsa hyökätään minä hetkenä hyvänsä ellei jo seuraavina”, mustatukkainen sai rakkaansa vaikenemaan.
“Hide-zou tajusi sen äsken ja pyysi minua pelastamaan heidät. En tajua, miksi en käsittänyt sitä aikaisemmin…”, käsi nousi mafiapomon otsalle puheen muuttuessa matalammaksi.
Ovet aukesivat heidän edessään ilmavirtauksen heilauttaessa hiuksia. Mafiamiehet eivät kuitenkaan antaneet sotkuisten hiusten häiritä itseään, vaan kolmikko kiiruhti nopeasti limusiinia kohti.
“Miten saatoin mennä kuvittelemaan, että vihollisemme tähtäisi vain alaisiani!? Ei hän tietenkään välitä siitä, ettei sisareni ole ollut mafian kanssa toiminnassa yli viiteen vuoteen! Miten saatoin olettaa typerästi, että Gackton läsnäolo jotenkin turvaisi niin Hikarun kuin itsensä!? Millainen veli ja eno olenkaan!”
“Asagi, me kaikki olemme koko ajan olettaneet niin, koska vain mafiamiesten kimppuun on hyökätty”, entinen vakooja yritti lohduttaa.
“Mistä Hide-zou voi olla edes varma, että -”
“Sehän on itsestään selvää tämän päivän jälkeen”, mustatukkainen sanoi K:n ohittaessa hänet.
“Mana, minä kävin siellä sairaalassa! Näin miehiä, naisia ja lapsia, jotka olivat loukkaantuneet räjähdyksessä. Yhdeltä lapselta oli puhjennut silmä lentäneen metallinpalan takia! Sivullisia loukkaantui vihollisemme yrittäessä tappaa Hide-zoun, mikä osoittaa, etteivät he välitä, ketä satuttavat tai tappavat siinä sivussa”, rikollisjärjestön johtaja pysähtyi hetkeksi autonsa vierelle.

Irokeesipäinen avasi oven Közin rientäessä nopeasti kuskinpaikalle valmiina kaahaamaan tuhatta ja sataa matkaan. Asagi nousi nopeasti autoon oven paukahtaessa lujasti kiinni perässään.
“Hikaru oli aikoinaan maamme parhaita salamurhaajia. Hän oli parempi kuin Kirito tai Hyde! Vaikka hän ei olekaan tehnyt pitkään aikaa niitä töitä, hän on yhä yksi vaarallisimmista naisista ja vielä sisareni! Luuletko, että hänen äitiydestään tai pojastaan jaksetaan välittää, kun ei piitattu viattomista ihmisistäkään?”
“Ja Hikarua satuttamalla myös sinua ja Sayuria voitaisiin satuttaa lisää”, Mana ymmärsi nyt hyvin, mitä rakkaansa tarkoitti.
“Gackton kuolema taas olisi ehkä kaikkein hirvittävin isku, mitä voisi tapahtua meille kaikille.”
“Aivan enkä minä aio menettää Hikarua ja Gacktoa”, miljonääri sanoi matalasti leuan laskeutuessa vaistomaisesti rintaa vasten lihasten jännittyessä.
Hän kuuli oven paukahtavan kiinni ja renkaiden vinkuvan, kun Közi kaahasi jo kadulle. Liikkeelle lähtö ei kuitenkaan rentouttanut jäseniä tai mieltä, joka oli muuttunut teräksiseksi.
“Minä menetin jo isäni! Minulta on koko elämäni ajan kuollut rakkaita ihmisiä ja tänään minulta aiottiin viedä Hide-zou! Minä en aio antaa heidän satuttaa sisartani tai Gacktoa!”
“Tiedän, rakas”, naamioitunut sanoi tasaisella, rauhoittavalla äänellä.
“Tiedän.”
“Voisitko kertoa siis äidille, että haen Hikarun ja Gackton ja tulen sitten heidän kanssaan kotiin?”
“Kerron toki.”
“Voitteko laittaa vierashuoneet kuntoon?”
“Heti ensi tilassa.”
“Ja tarkistaa, että siellä on kaikkea tarvittavaa? Käsken heidän ottaa vain kaiken tarpeellisen.”
“Luulisin, että on”, siniharmaasilmäinen hymyili pienesti.
Sen kuuli äänestä.
“Ainahan voimme hakea myöhemmin lisää tavaroita suuremmalla, varmemmalla seurueella. Luulisin myös, että Közin ja K:n läsnäolon tuovan teille aika paljon turvallisuutta.”
“Tiesin, että voin luottaa sinuun, rakas”, yakuza henkäisi kevyesti nojaten oveen.
“Pärjäätkö sinä varmasti Hikarun kanssa?” naamioitunut kysyi varovaisesti muistaen hyvin, mitä oli tapahtunut Osakan 60-vuotisjuhlapäivänä.
“Ymmärtääkö hän välttämättä tilannetta?”
“Pitää toivoa parasta”, pantterimainen huokaisi jääden miettimään saamaansa kysymys.
Hikaru nykyään vihasi häntä eikä muutenkaan ajatellut järkevästi masennuksensa sekä mielialalääkkeiden takia. Välillä pikkuveljestä jopa tuntui, että sisarensa oli tullut vainoharhaiseksi, muttei tätä voinut siitäkään syyttää. Entinen salamurhaaja oli joutunut elämässään kokemaan paljon: kaksi kertaa isän kuoleman – niin oikean isän kuin kasvatti-isän – ystävien kuoleman, miehensä kuoleman ja vielä yksinhuoltajan raskaan elämän. Vähemmästäkin muuttuisi vainoharhaiseksi ja kuvittelisi olemattomia. Siinä tilanteessa ei varsinkaan kaikista taidoista huolimatta voinut olla täysin puolustuskykyinen saatikka suojelemaan itsensä lisäksi lasta. Ymmärtäisikö isosisko sitä kuitenkaan? Suostuisiko tämä tulemaan vapaaehtoisesti mukaan?
“Mikäli hän väittää vastaan eikä suostu tulemaan, raahaan hänet väkisin autoon.”

“Se ei ole viisasta”, kauniskasvoinen sanoi samassa peläten väkisinkin niin sulhasensa kuin limusiinin puolesta.
“Eikä varsinkaan nyt, kun jo epäilet joutuvasi tekemään sillä tavalla. Sinun on mietittävä, miten saat hänet vakuuttuneeksi!”
“Tiedän, Mana, mutta muukaan ei välttämättä auta”, Asagi huomautti synkästi.
“Yritän kyllä puhua järkeä, mutta jos se ei auta, teen mitä tahansa, mikä on välttämätöntä suojellakseni häntä ja Gacktoa.”
“Mutta -” Mana yritti vielä keksiä jotain.
“Mana, minun on soitettava vielä Tatsuroulle ja käskettävä häntä katsomaan, missä Hikaru on nyt tarkalleen”, mafiapomo keskeytti vaativasti kohottaen tahattomasti kättään.
“Kyllä minä pärjään. Me näemme pian kotona.”
“Hyvä on”, entinen soluttautuja sanoi, mutta ei kuulostanut lainkaan tyytyväiseltä.
“Odotan sinua täällä.”
“Kiitos, Mana”, mustatukkainen hymyili kiitollisena.
Hän ei todellakaan jaksaisi tapella nyt rakkaansa kanssa, seuraavaksi sisarensa ja sitten taas kotona sulhasensa kanssa äitinsä pistäessä mahdollisesti lusikkansa soppaan.
“Nähdään kohta.”
“Hei”, meikannut sanoi heidän sulkiessa puhelimet yhteisymmärryksessä.

Asagi laski kännykkänsä syliinsä ja alkoi heti selata muistissa uuden numeron. Onneksi Tatsuroun nimi osui nopeasti silmiin, että puhelin nousi jälleen korvalle, tällä kertaa vain toiselle puolelle, ettei lämpenevä luuri kuumentaisi toista korvaa liikaa. Toivottavasti hakkeri olisi paikan päällä tai edes Satochi, joka voisi paikallistaa nopeasti satelliittien avulla Hikarun olinpaikan. Közi ja K ajoivat tietenkin ensimmäisenä salamurhaajan kotia kohti, koska sieltä kannatti ensimmäisenä etsiä ilman varmaa tietoa, mutta nämä voisivat nopeasti vaihtaa suuntaa, mikäli tietokone-ekspertit antaisivat toiset koordinaatit.
Korvassa kajahti muutaman kerran odottava tuuttaus, joka oli kyllä jostain syystä kummallisen digitaalinen ääni.
“Iltapäivää, Asagi”, Tatsuroun tuttu ääni kuului varsin nopeasti.
Taustalta kuului paljon näppäilyä ja etäistä konemaista puhetta, kuin radio tai televisio olisi ollut päällä.
“Miten Hide-zou voi? Uutisissa sanottiin hänen loukkaantuneen.”
“Hän sai haavan käteensä, mutta Nishikawa ompeli sen kiinni”, yakuza kertoi pakolliset raportit.
Kaikki kysyisivät tapahtuneesta – kohta puoliin jokainen mafiasta varmasti soittelisivat hänelle kysyäkseen tarkempia tietoja, kunhan uskoisivat olevan sopiva hetki. Pitäisi varmaan lähettää yleinen tiedote kaikille mafiamiehille krakkerin avulla, ettei tarvitsisi vastata kaikille erikseen.
“Fu-ki on kuitenkin kuollut.”
“Sen tiedän, kuten tietää vatsanikin”, silmälasipäinen kertoi yskäisten sitten huonovointisesti.
“Joku hyyppä onnistui kuvaamaan kännykällään limusiinia ratin luota ja latasi sen YouTubeen. Ei ollut tosiaankaan kaunis näky. En halua enää ikinä syödä grillattua lihaa.”
“Siksi tarvitsenkin apuasi useammassa asiassa”, mafiapomo sanoi matalasti yrittäen olla kuvittelematta käristynyttä miestä roikkumassa turvavöistään kiinni pään hipoessa rattia.
“Lähetä kaikille mafiamiehille informaatioviesti puhelimiin tapahtuneesta. Kaikkien on kuultava, että Fu-ki on kuollut ja Hide-zou vetäytynyt joistakin tehtävistään – loukkaantuneille ei tarvitse lähettää, mutta muuten suurimmalle osalle tieto pikkutekijöitä lukuun ottamatta.”
“Ja sekö minun pitäisi kaiken muun etsimisen lisäksi tehdä?!” krakkeri rääkäisi kauhistuneena.
“Minä olen keskellä sotaministerin sihteerin tiedostoja ja sinä käsket minut viestintäpuuhiin!”
“Minulle on ihan sama, vaikka olisit pääministerin tietokoneen sisällä tämän omassa makuuhuoneessaan, koska sinulla on nyt huolenasi paljon suuremmat ongelmat!” pantterimainen karjaisi vihaisena suoristautuen istumaan suoraselkäisenä.
“Laita joku muu vaikka tekemään viestien lähettäminen ja avaa välittömästi yhteys satelliitteihin! Unohda joku helvetin sihteeri ja pistä töpinäksi!”
“Selvä, selvä – pyhät piuhat sentään!” hakkeri sopersi ja alkoi selvästi puuhata jotain koneiden keskellä, koska alkoi kuulua kolinaa.
“Kyllä herra, totellaan heti! Hyvä ottaa yhteyttä satelliitteihin, kun ei tiedä, mitä pitäisi tehdä!” tämä mutisi kuitenkin itsekseen, mutta ääni kuului selvästi, hyvin ärsyttävällä tavalla mafiapomon korvaan.
“Lakkaa viisastelemasta ja toimi!” Asagi puristi kännykkää tiukasti kädessään.
“Mitä kauemmin jurnutat siellä kuin joku rupikonna, sitä nopeammin Hikaru ja Gackt saattavat olla kuolleita!”
“Kuolleita?” Tatsurou pysähtyi täysin raskaan hengityksen kuuluessa raskaana.
“Hikaru ja Gackt?”
“Niin”, mustatukkainen myönsi matalasti.

Hakkerin hengitystaidot tuntuivat kutistuvan ja lopulta katoavan mustaan aukkoon. Taustalta kuului vain tasaista hurinaa ja piippausta, kun laitteet jatkoivat omia tekemisiään ilmaan minkäänlaisia häiriöitä tai tunteenpurkauksia. Mafiapomon teki mieli jo kysyä ilkeästi, oliko toinen saanut yksinkertaisesta lauseesta oikosulun.
“Anna minulle minuutti”, tietokone-ekspertti sanoi viimein hirveän naputuksen alkaessa.
Yakuza sai vain kevyesti ähkäistyä, kun kuuli hurinan voimistuvan ja piipapusten vaihtaessa tahtiaan. Hän saattoi kuvitella alaisensa sormien liikkuvan uskomatonta nopeutta rikkoen tavallisten ihmisten kyvyt. Olihan tälläkin suojeltavaa: vuosia sitten ollut paras, yhä rakas ystävä ja tämän poika.
“Hikaru on tällä hetkellä kotonaan, ellei ole jättänyt kännykkäänsä kotiin ja lähtenyt ulos”, silmälasipäinen vastasi nopeasti, runsaan minuutin päästä.
“Mikäli niin on käynyt, en voi kuin jäädä sinne odottamaan”, pantterimainen huokaisi raskaasti tietäen asian laidan hyvin tämän päiväisen jälkeen.
“Ja jos hän on unohtanut puhelimensa, pidän huolen, ettei kukaan enää koskaan mene minnekään ilman kännykkäänsä!”
“Tarkistin juuri signaalin sijainnin talossa”, krakkeri huudahti äkkiä.
“Puhelin on makuuhuoneessa ja ilmeisesti yöpöydällä, ellei hän ole siirtänyt huonekaluja niiltä paikoilta, missä ne olivat alun perin taloa sisustaessa.”
“Hienoa, ilmoitan sinulle heti, jos tilanne muuttuu tai tulee muuta”, rikollisjärjestön johtaja kertoi.
“Ryhdy lähettämään informaatiota pitkin mafiaa – lyhyt ja ytimekäs tilanneselostus!”
“Kuitti!” hakkeri kuittasi puhelun loppuessa siihen.
“Közi! K!” Asagi korotti ääntään.
Luukku aukesi ripeästi ja K kurkisti taakse.
“Kaasu pohjaan – Hikaru on luultavasti kotona!”
Henkivartija nyökkäsi lyhyesti kääntäen katseensa takaisin tielle. Mustatukkainen pujotti kännykkänsä taskuun ja jäi nojaamaan oveen katsellen ulos ikkunasta. Käsi kohottautui hieromaan leukaa, sitten taas otsaa. Sormet liikahtelivat levottomasti hiuksissa ja oikea jalka kohosi vasemman polven päälle heiluen hermostuneesti. Yakuza tuijotti ulkona vilistäviä taloja odottaen vaativasti näkevänsä omakotialueen, minkä jälkeen voisi huokaista edes hetkeksi helpotuksesta. Burutendoulta olisi paljon nopeampi päästä Hikarun kotiin, mutta jotenkin miehellä oli vahva tunne siitä, että nyt lyhempikin matka tuntuisi hirvittävän pitkältä.

Turhautunut huokaisu pakeni pantterimaisen huulilta käden pudotessa pois otsalta kopsahtaen ikkunan pieleen. Etusormi alkoi välittömästi naputella nahkaista pintaa naputuksen täyttäessä takapenkit rasittaen hermoja vielä lisää. Odottavan aika oli aina ollut pitkä, eikä kärsivällisyys todellakaan ollut hyve – ainakaan mustasilmäisen mielestä. Hänen olisi tehnyt mieli käskeä henkivartijoitaan ajamaan vielä nopeammin, mutta mies tiesi näiden ajavan niin kovaa, kuin oli mahdollista. He eivät halunneet nyt joutua poliisien pysäyttämiksi eivätkä kolaroida ruuhkaisilla kaduilla, kun kaksi pääväylää oli suljettu räjähdyksen takia osittain. Miksi kaikkien ongelmien piti kaatua kerralla niskaan?! Rikollisjärjestön johtaja valui penkkejä pitkin alas, mutta singahti takaisin pystyyn lihasten nykiessä. Hän ei saanut kuukahtaa! Nyt olisi pysyttävä vireämpänä kuin kiristetty viulunkieli, koska muuten vaara voisi jäädä huomaamatta. Miljonääri ei antaisi sitä ikinä itselleen anteeksi, jos sisarelleen ja sukulaispojalleen tapahtuisi jotain! Siinä vaiheessa vihollinen saisi myös huomata, että Klahan viha ei ollut mitään verrattuna Osakan herraan, joka ei aikoisi antaa armoa enää tämän päiväisen jälkeen.

Minuutit kulkivat eteenpäin Asagin vaihdellessa asentoaan jatkuvasti. Keho yritti välillä helpottaa oloa ja rentoutua, mutta mies ei antanut itselleen lupaa. Naputukset, vaatteiden kahina, tuskastuneet huokaukset ja tietenkin jatkuvan liikahtelun äänet kuuluivat jatkuvasti takapenkillä, mutta myös etupenkeillä. Közi ja K:kin saivat oman osuutensa äänistä. Vaikka meteli olisikin häirinnyt kaksikkoa, nämä eivät olisi vaivautuneet valittamaan. Joko heistä oli tullut vuosien mittaa paksunahkaisempia tai sitten he olivat vain kiitollisia kuulemastaan metelistä. Hindu kushin miehet eivät nimittäin pelänneet mitään enempää kuin suojattinsa pidempää hiljaista hetkeä – siitä ei seurannut kenellekään mitään hyvää.
“Vihdoin ja viimein!” mafiapomo henkäisi nähdessään lopulta ensimmäiset asuinalueen tavalliset, ei kummemmin erikoiset rakennukset aidattuine pihoineen.
“Luulin jo, ettemme ikinä pääsisi perille!”
Hujopit eivät siihen sanoneet mitään. Tietenkin he olivat ihan kiitollisia näkemästään, mutta heille odottaminen ei ollut ollut nimittäin niin kamalaa kuin heidän mahtavalle johtajalleen. Pelkääjänpaikalla istunut nimittäin oli jatkuvasti tarkkaillut ympäristöä niin mahdollisten hyökkääjien kuin ylinopeudesta sakottavien poliisien vuoksi ja punapää oli ratin takana yrittänyt pysytellä kohtuullisessa nopeudessa ajamatta kenenkään yli heidän kiireestään huolimatta. Jollain tapaa henkivartijoista kuitenkin tuntui, että asuinalue tuli kuitenkin liian nopeasti. He eivät olleet ehtineet mitenkään erityisemmin valmistautumaan ja järeimmät, raskaimmat aseetkin olivat jääneet kotiin. Henkivartijat olivat nimittäin ehtineet työuransa aikana huomaamaan, että jos joitakin naisia piti varoa, nämä olivat Ishikawoja.
“Hänen autonsa on pihalla!” Asagi henkäisi riemusta ja hypähti paikoillaan penkissä nähdessään sisarensa kodin edessä olevan helakanpunaisen urheiluauton.
“Jos Hikaru on lähtenyt taksilla tai jalkaisin jonnekin, en osta hänelle kuukauteen vaatteita!”
Siihen uhkaukseen Közi ja K eivät sanoneet mitään. Mitä he olisivat voineet, koska heistä itsestään uhkaus ei ollut edes vakava. Entinen salamurhaaja saattaisi tosin olla eri mieltä.

Punapää kaarsi auton kadunvarrelle vaalean kellertävän, hyvin yleisen ja suuren talon eteen ja pysäytti siihen. Moottori ei ollut ehtinyt edes sammua eikä henkivartijan käsi siirtyä avaimille, kun ovi jo työnnettiin auki ja yakuza hyppäsi ulos kadulle. Henkivartijat kumartuivat hetkeksi katsomaan ikkunasta johtajansa menoa, kunnes kumpikin nousi ripeästi ulos autosta lähemmän, tässä tapauksessa piilolinssiä käyttävän, rynnätessä johtajansa perään, ja valkokasvoinen jäi sulkemaan ovia ja lukitsemaan auton. Jonkun täytyi vahtia pantterimaista ja toisen taas estää, ettei autoa varastettu. Henkivartijoiden sydämethän suorastaan särkyisivät, jos valepohjan alle piilotetut, kauniit ja kalliit aseet katoaisivat.

Mustatukkainen harppoi katua pitkin ja kääntyi sitten tiukasti modernin omakotitalon pihaan. Katse ohitti kokonaan autotallin edessä olevan räikeän urheiluauton, koska se muistutti liikaa kahdesta asiasta, joita mies ei tahtonut muistaa: limusiinin räjähdyksestä ja hirvittävästä laskusta. Mustat silmät katsoivat rapattuja seiniä, jotka oli maalattu vaalean kellertäviksi, mutta silti vahvalla värillä, kuten useissa espanjalaisissa hotelleissa. Katto oli tummanharmaata aaltolaattaa ja ikkunat suuret valkoisten ikkunanpielten korostuessa sopivasti seinää vasten. Katse siirtyi kävellessä tarkastelemaan etupihan isoa nurmikkoaluetta, joka oli turhankin hyvin leikelty ja kukat hoidettu tarpeettoman tarkasti siistityn pensasaidan reunustaessa tonttia. Se vaivasikin rikollisjärjestön johtajaa, koska pihalla ei ollut yhtäkään lelua kertomassa talossa asuvasta lapsesta – ihan kuin omakotitalossa eläisi joku sinkku tai tavallinen nainen äidin ja lapsen sijaan. Ajatus sai kasvot synkkenemään katseen kääntyessä ovea kohti. Nopeasti, muutama metri ennen ulko-ovea, miljonääri tunsi tutun, kaksimetrisen varjon takanaan toisen kiirehtiessä perään. Ennen kuin Közi kuitenkaan ehti johtajansa taakse turvaamaan selustaa, pantterimainen pysähtyi valkoiseksi maalatun oven eteen peukalon rimputtaessa ovikelloa. Kyllä Asagilla oli oikeasti avain sisarensa taloon, mutta ovikellon soitosta sai aina parhaiten selville, oliko kukaan kotona.
“Kiltti Hikaru, ole kotona! Olkaa kumpikin kotona!” mafiapomo puhui puoliääneen tuntien lihastensa lähes repeytyvän sisällään jännittymisestä.

Käsi siirtyi ovikellolta housujen taskulle kaivamaan avaimet esiin. Vastausta ei ollut kuulunut riittävän nopeasti eikä kukaan ollut huutanut sisältä tulevansa avaamaan. Avaimet kilisivät sormissa ja olivat tulossa ulos taskusta, kun K äkkiä painoi kätensä suojattinsa olkapäälle. Közi siirsi katseensa ympäristöstä oven suuntaan heidän kaikkien kuullessa pientä töminää oven takaa ja lukon raksahtelevan, kuin joku olisi yrittänyt hirveällä kiireellä avata ovea. Henkivartijoiden kädet liikkuivat hiljalleen kohti reisikoteloita valmiina nappaamaan aseet esiin, mikäli ovenavaaja olisikin hyökkääjä, joka oli ehtinyt heidän edelleen. Sydän hakkasi pantterimaisen rinnassa niin kovaa, että se jo sattui lihan pelätessä verta pumppaavan elimen hyppäävän rintakehästä ulos. Viimein ovi raottui, samalla hetkellä kun hujopit napsauttivat kotelot auki ja antoivat sormiensa kietoutua lujasti aseenkahvojen ympärille.
“Asagi-oji-san!” riemukas pikkupojan kiljaisu sai kolmikon lähes nielaisemaan väärään kurkkuun.
Ovi tönäistiin sepposen selälleen, että punapää oli vähällä jäädä alle, vaikka onnistuikin ajoissa väistämään. Pieni, viisivuotias poika seisoi onnellisena hymyillen oven suussa hiukset sotkuisina ja valtavilla takuilla. Pieniä jalkoja peittivät tummansiniset farkut ja päällä oli hihoista turhankin lyhyeksi jäänyt pitkähihainen, harmaa paita, jossa oli pikachun kuva.
“Gackt!” henkäisy pakeni Asagin huulilta, kun jalat pettivät alta ja hän vajosi polvilleen.
“Asagi-oji-san!” Gackt huudahti riemuissaan ja hyppäsi enonsa kaulaan.
“Minulla on ollut ikävä sinua!”
“Niin minullakin sinua”, pantterimainen vastasi kietoen kätensä lujasti pienimmän ympärille.
“Onneksi olet kunnossa…”, hän mumisi hiljaa suukottaen tummanruskeata tukkaa.
“Miksei sinua ole näkynyt pitkään aikaan, Asagi-oji-san?” poika perääntyi hiukan kauemmaksi pysyen kuitenkin sukulaisensa syleilyssä.
“Miksi et ole käynyt katsomassa minua ja äitiä Közi-chanin ja K-chanin kanssa?”
“Minulla on ollut kiireitä, Gackt”, mustasilmäinen henkäisi hiukan kosteasti yrittäen pitää helpotuksen kyyneleet sisällään.
“Paljon töitä, mutta nyt minä tulin katsomaan teitä.”
“Viivytkö pitkään?” tummanruskatukkainen kysyi samassa hymyillen leveästi.
“Leikitäänkö piilosta?”
“Nyt meillä ei valitettavasti ole siihen aikaa”, yakuza kertoi kohottautuen sitten seisomaan, vaikka kumartuikin yhä lapsen puoleen.
“Onko äitisi kotona?”
“Joo, se on suihkussa”, lyhyin kertoi kallistaen ihmetellen päätään.
Tapa oli selvästi opittu rikollisjärjestön johtajalta osoittaen tämän olevan ehta Ishikawa. Kyseinen, tavallista sirompi ja omaleimainen liike oli aina kulkenut heidän perheellään ja jopa entisellä salamurhaajalla. Sen takia henkivartijat vilkaisivat toisiaan pienten, huomaamattoman huvittuneiden hymyjen kaartuessa muutamaksi sekunniksi suupieliin.
“Hienoa, voimme siis tulla sisään”, mafiapomo nyökkäsi tyytyväisenä hymyillen sitten lapselle leikkisästi.
“Vai aiotko pitää vieraasi ulkona, vaikka olet isäntämme?”

Nuorin kikatti, kun enonsa kädet luikahtivat salakavalasti kainaloiden alle kutittamaan. Tuntematta minkäänlaista pakottamista, tummanruskeasilmäinen käännettiin ympäri ja työnnettiin pehmeästi peremmälle eteiseen. Hindu kushin miehet seurasivat kaksikkoa perässä avaraan, hyvin isoon eteiseen oven jäädessä heidän jäljestään tarkoituksella auki. He nimittäin vahtivat jatkuvasti pihamaata ja halusivat säilyttää selvän reitin autolle, jos pitäisi nopeasti päästä lähtemään – ovien aukaisemiseen tai murtamiseen voisi mennä pahassa tilanteessa liikaa aikaa.

Talon eteinen oli oikeastaan varsin erikoinen käytävähuone. Seinät olivat vaalean beiget, joka tavallaan tuntui kevyeltä jatkumolta ulkoseinien perässä. Muutaman metrin päässä ovesta olivat yläkertaan johtavat jyrkät portaat ja huoneen perällä oli oviaukkoja sekä suljettuja ovia. Astellessaan lähemmäksi portaita he pysähtyivät eräänlaiseen risteykseen. Vasemmalla puolella oli olohuone, kuten yakuza tiesi hyvin, ja oikealla taas lapsenleikkihuone, jonka nurkassa oli televisio pelejä ja piirrettyjä varten. Vilkaistessaan ohimennen vasemmalla olevaan huoneeseen mustatukkainen odotti näkevänsä ylellisesti sisustetun vaaleansinertävän huoneen kalliine sohvineen ja mattoineen, mutta näky yllätti hänet täysin. Sohvat oli kiedottu paksuihin suojakelmuihin, joita käytettiin kuljettaessa, kaikki koriste-esineet ja muut tavarat näyttivät kadonneet jonnekin ja tilalle oli tullut valtava määrä laatikoita ja sanomalehtiä, jotka lojuivat ryppyisinä pitkin lattiaa. Toiselle puolelle vilkaistuaan näky ei ollut kaikeksi onneksi aivan yhtä lohduton kuin olohuoneessa. Lattialla olevan paksun maton päällä oli legoja muiden lelujen kanssa eikä mitään ollut pakattu. Muuttolaatikot silti kummittelivat pelottavasti seinustalla, vaikka yksi näyttikin muuttuneen omatekoiseksi linnaksi teippikoristeineen.
“Hikaru! Minä tulin käymään!” yakuza korotti ääntään huutaen portaita kohti.
Suihkutilat olivat yläkerrassa makuuhuoneiden kanssa. Luultavasti Hikaru oli kuullut pimpottelun yläkertaan asti ja oli ehtinyt reagoimaan siihen jotenkin. Huutoa tämä ei välttämättä kuitenkaan kuullut, jos suihku oli päällä, mutta jollain tapaa mies tiesi, että sisarensa kuuli hänet.
“Tule alas! Minulla on sinulle tärkeää asiaa!”

Hetkeen ei kuulunut mitään, mutta sitten alkoi kuulua lujaa manausta ja ripeitä askelia kauempaa. Irokeesipäinen henkäisi terävästi ja katsahti nopeasti työpariaan, joka tajusi toverinsa katseesta selvän tehtävän. Punapää kumartui alemmas pikkupojan ylle ja painoi suuret kätensä korville suojaamaan rumalta kielenkäytöltä.
“Mitä helvettiä, Asagi!?” Hikaru ilmestyi seinän takaa esiin yrittäen sitoa nopeasti valkoisen, sinisillä viivoilla koristellun yukatan kiinni suojamaan alastonta vartaloaan.
Märät hiukset laskeutuivat olkapäille tiputellen vettä askeleiden tahtiin, kun nainen yritti päästä nopeasti portaille.
“Millä helvetin oikeudella tunkeudut kotiini ilmaan lupaani!” vaate oli pudota pois olkapäiltä tämän päästessä portaiden yläpäähän.
“Perkele!”

Onneksi kiroaminen loppui heti, kun nainen sai kiskottua kylpytakkiaan paremmin ja tekemään uuden, paremman solmun nauhasta. Helpottuneena Közi päästi pojan pään käsiensä välistä lapsen katsellessa hiukan ihmetellen hujoppeja. Eihän tällä ollut sinänsä mitään käsitystä, miksi korvansa oli peitetty.
“Valitettavasti minulla ei ollut aikaa ilmoittaa tulostani etukäteen”, miljonääri katsoi päättäväisesti mustahiuksista.
“Älä selitä!” entinen salamurhaaja kivahti astellen ripeästi portaita alas.
“En sitten selitä”, yakuza totesi aikomatta jäädä nahistelemaan asiasta.
“Minulla on asiaa teille kummallekin, sinulle ja Gacktolle.”
“Ei kiinnosta!” mustahiuksinen ilmoitti lujalla äänellä.
“Mitä asiaa?” Gackt kysyi samassa nykien hiukan enonsa takin helmasta.
Lasta ainakin kiinnosti kuulla, mistä oli kyse.
“Se asia, että sinä ja äitisi menette pakkaamaan tavaroitanne”, Asagi kumartui sukulaisensa puoleen ja sekoitti hiukan tämän hiuksia.
“Koska te muutatte hetkeksi minun luokseni Burutendoulle!”

Riemun hihkaisu kaikui samassa asunnossa kauhistuksen inahduksen jäädessä täysin äänen alle. Pikkupoika hyppäsi halaamaan yakuzaa kiitellen maasta taivaaseen eikä tuntunut huomaavan lainkaan portaita alas rynnivää kissaa, jonka niskakarvat olivat pystyssä.
“Millä oikeudella sinä sen päätät!?” Hikaru tarttui lastaan kädestä kiinni ja riuhtaisi irti veljestään vieden tämän selkänsä taakse.
“Minä ja Gackt emme ole lähdössä yhtään minnekään sinun kanssasi emmekä varsinkaan Burutendoulle!”
“Hikaru, teillä ei ole vaihtoehtoja”, mustatukkainen suoristautui seisomaan ja katsoi sisartaan alaspäin suoraan silmiin.
“Päästä Gacktosta irti ja anna hänen mennä pakkaamaan.”
“Nyt sinä tukit suusi ja kuuntelet minua”, entinen salamurhaaja murisi hampaidensa välistä ja osoitti rikollisjärjestön johtajaa.
“Ainut asia, mitä varten Gackt pakkaa tavaroitaan, on muutto! Me muutamme pois Osakasta kauas sinusta emmekä minnekään muualle!”
“Hikaru, tämä on hätätapaus – meillä ei ole muita vaihtoehtoja”, miljonääri vilkaisi henkivartijoitaan tukea pyytäen kääntyen sitten välittömästi lyhemmän puoleen.
“Teidän on nyt muutettava joksikin aikaa Burutendoulle!”
“Meidän on tehtävä sitä, meillä ei ole muita vaihtoehtoja”, naisen käsi esitti suuta, joka aukoili sanojen tahtia.
“Paskanmarjat!” muutama sylkitippa lennähti ulos suusta.
“Äiti!” tummanruskeahiuksinen yritti puuttua puheeseen.
“Hiljaa, Gackt, aikuiset keskustelevat nyt”, leski heilautti kättään, joka piteli yhä pienestä käsivarresta kiinni.
“Sinä yrität vain hallita minun elämääni omien sairauden mielialojesi mukaan, Asagi! Se ei kuitenkaan käy! Minä en suostu pelaamaan pelejäsi!” laihimman aikuisen katse pysyi tiiviisti nuoremman mustissa sielunpeileissä.
“Minua ei kiinnosta sinun olemattomat hätätilanteesi, jotka keksit vain leikkiäksesi muiden elämillä! Meitä ei kiinnosta sinun asiasi, joten ala häipyä kahden tyhjäkallosi kanssa ja vähän äkkiä!”
“Me emme lähde täältä yhtään minnekään, ennen kuin tiedämme varmasti teidän tulevan mukana!” mafiapomo alkoi menettää lopullisesti hermonsa, kun ei saanut tilaisuutta edes selittää tapahtumia.

“Älä kuvittelekaan!”
“Hikaru, voisitko kerrankin tukkia suusi ja kuunnella!?”
“Kuunnella valheitasiko? Ei kiitos, olen kuullut niitä ihan riittämiin!”
“Te kaksi olette vaarassa täällä!”
“Niin todellakin olemme – niin kauan kuin elämme sinun lähelläsi!”
“Minun ansiostani olette vielä turvassa!”
“Täällä me olemme koko ajan vaarassa!”
“Juuri siksi teidän pitää tulla mukaani – nyt!”
“Minä en kuule hievahda tästä mihinkään!” kissamainen risti kätensä rintakehälleen.
“Etkö?” miljonäärin käsi puristui päättäväisesti nyrkkiin.
“Oletko aivan varma?”
“Enemmänkin kuin varma”, Hikaru nyökkäsi.
“Et saa minua kävelemään täältä minnekään!”
“Hyvä on”, Asagi kohautti olkiaan.
“Ihan miten haluat.”
Ennen kuin leski ehti sanomaan sanaakaan, pantterimainen kumartui alas ja kaappasi isosiskonsa vasten itseään. Kädet kietoutuivat lujasti laihan vartalon ympärille ja kohottivat kevyen naisen olkapäälle yakuzan suoristautuessa, kuin hän olisi kantanut pientä riisisäkkiä ihmisen sijasta. Kimeä kirkaisu kajahti talosta ulos ja laihat jalat potkivat ilmaa. Gackt olisi saanut varmasti terävästä potkusta päähänsä, jos K ei olisi nopeasti kiskaissut riitelystä säikähtänyttä, hämmentynyttä lasta turvallisempaan paikkaan.

“Asagi! Mitä sinä oikein teet!?” entinen salamurhaaja kirkui.
“Gackt, käy hakemassa hammasharjasi”, pantterimainen käski hellästi tarttuen lujasti leskeä jaloista kiinni.
Potkut nimittäin osuivat kipeästi kylkeen eikä hän halunnut pudottaa sukulaistaan alas. Tuskin naiseen pudotus sattuisi, mutta silloin tämä pääsisi varmasti karkuun.
“Minä vien äitisi autoon odottamaan”, miljonääri lisäsi kääntyen sitten ympäri ovea kohti.
“Pysähdy siihen paikkaan ja laske minut alas!” mustahiuksinen käski kipakasti ja iski lujan, harjaantuneen nyrkkinsä kipeästi pikkuveljeään selkään.
“AUH!” mafiapomon silmissä pimeni hetken aikaa.
Mies tunsi jalkojensa heikkenevän ja hän joutui ottamaan muutaman sivuaskeleen estääkseen heitä kaatumasta lattialle pitkin pituutta.
“LOPETA SE LYÖMINEN!”
“EN, ENNEN KUIN LASKET MINUT ALAS!” kissamainen huusi takaisin ja löi uudelleen.

Isku kuitenkin meni ohi rikollisjärjestön johtajan huojuessa ja pyöriessä paikoillaan yrittäen estää toista hakkaamasta enempää. Közi yritti tulla väliin, mutta hyppäsi nopeasti kauemmaksi, kun huomasi toisen naisen jaloista pääsevän irti otteesta huitoen ilmaa pelottavalla tavalla. K veti Gackton selkänsä taakse turvaan perääntyen itse lähemmäksi portaita. Henkivartijat tiesivät, että heidän olisi pelastettava johtajansa jollain tapaa ja saatava riitelijät erilleen toisistaan, mutta miten – se oli turhankin hyvä kysymys. Ishikawoihin koskemisessa oli nimittäin aina hyvin suuret riskit, vaikka toinen olikin papereiden mukaan nykyään Utada. Miten he voisivat auttaa mustatukkaista ilman, että satuttaisivat vahingossa kumpaakaan? Kaksikko nimittäin pyöri, heilui, tappeli ja tietenkin riiteli sellaisella voimalla, etteivät hujopit uskoneet omaavansa sellaista voimaa, että saisivat nämä lopettamaan vapaaehtoisesti naurettavan, vaarallisen touhunsa. Miten tämä saataisiin loppumaan?

“HIKARU!” luja, nimen muodossa oleva käsky kajahti talossa, kuin stereot olisivat olleet täysillä pysäyttäen kaiken liikkeen rakennuksessa.
Hikaru kohotti kasvonsa katsomaan äänen suuntaan kasvojen kertoessa kauhusta ja hirvittävästä epäuskosta, kun käsi nousi nostamaan märät hiukset pois silmiltä. Asagi taas onnistui kääntymään hitaasti hiukan sivuttain, jotta pystyi katsomaan olkansa yli ovelle, ettei sisarensa takamus tullut esteeksi. Omalla tavallaan mies kuitenkin toivoi hetkellistä sokeutta, koska ei voinut kuin säikähtää näkemäänsä. Henkivartijat tunsivat samassa suurta kauhua, mutta myös uskomatonta helpotusta, kun he huomasivat ovensuussa seisovan laihan hahmon, joka kohotti vasemman, hiukan ryppyisen kätensä valkoiselle ovenpielelle. Mustat pitkät hiukset oli sidottu tiukalle nutturalle, mutta osa kutreista oli onnistunut karkaamaan kampauksesta valuen otsalle ja mustan tomesoden päälle. Hopeiset, valkoiset, punaiset ja harmaat kuvat kiilsivät hiukan valossa tuoden huutaneeseen tietynlaista lumovoimaa, korosti voimaa ja valtaa, vaikka mustat silmät ja vihainen ilme kertoivatkin hirvittävästä vaarasta kaikkia niitä kohtaan, jotka uhmaisivat tätä. Hurja näky ei kuitenkaan onnistunut pelottamaan yhtä ainoata henkilöä.

“Mummi!” Gackt huudahti silmiin syttyessä iloinen tuike.
“Gackt!” Sayuri henkäisi pienen hymyn kohotessa huulille pienen miehen nimen lausumisesta.
Vanhin polvistui samassa lattialle, kuin olisi menettänyt jaloistaan voiman, mutta liike oli turhan hallittu. Kädet levittäytyivät kutsuvasti vartalon täristessä tunteiden alla, kun nainen yritti pitää sisällään olevat pyörteet itsellään.
“Tulehan tänne”, ääni värisi hiukan suuresta kiintymyksestä.
“Mummi!” nuorin juoksi riemuissaan isoäitinsä syleilyyn.
“Minulla oli sinua ikävä!”
“Niin minullakin sinua, rakas lapsi”, elävä legenda kuiskasi kietoen kätensä lujaan halaukseen.
“Et uskokaan, miten paljon kaipasin sinua”, kädet taputtelivat selkää ja päätä.
Sormet pyörittelivät tummanruskeita hiuksia Nagoyan valtiattaren painaessa lapsenlastaan tiiviisti itseään vasten.
“Voi Gackt, et tiedäkään, miten pelkäsin puolestasi…”
“Mummi, sinä kuristat minua”, tummanruskeatukkainen kertoi hiljaisella äänellä halaten yhä tomesodepukuista.
“Anteeksi”, alamaailman kuningatar höllensi hiukan otettaan, mutta ei kuitenkaan päästänyt pienintä kauemmas itsestään.
“Anna minun halata sinua vielä hetki.”
“Mummi saa halia minua niin paljon kuin haluaa!” tummanruskeasilmäinen lupasi kahta kertaa miettimättä.
“Minä tykkään mummista!” tämä lisäsi puristaen tiukemmin isoäitiään.
“Ja minä sinusta”, nutturapäinen henkäisi halaten vielä hetken, mutta työnsi sitten lasta kauemmaksi katsoakseen näkemäänsä.
“Oletpas sinä kasvanut viime näkemästä”, Sayuri silotteli hiuksia ja silitti lapsenpyöreitä poskia.
“Sinusta on tulossa iso mies”, tämä lisäsi hymyillen sitten.
“Minä olen jo!” Gackt ilmoitti pontevasti.
“Niinhän sinä oletkin”, elävä legenda myönsi naurahtaen hiukan.

“Älä Hikaru potki!” Asagi parkaisi samassa herättäen muiden huomion.
Tappelu oli alkamassa uudelleen, kun Hikaru teki kaikkensa päästäkseen pois roikkumasta pikkuveljensä olkapäältä. Entinen salamurhaaja yritti punnertaa itsensä edes jotenkin pois päästäkseen jaloilleen, mutta mafiapomon kädet estivät parhaimmatkin eritykset.
“Päästä irti!” nuorin leski läimäytti lujasti pantterimaista selkää aikoen seuraavaksi pamauttaa nyrkillä ilkeään pisteeseen.
“Nyt heti!”
“Lopeta tuo hakkaaminen!” yakuza karjaisi.
“Hikaru! Asagi! Olkaa hiljaa!” tomesodeasuinen nousi seisomaan tuijottaen tiukasti kinastelijoita.
“Asagi, laske Hikaru välittömästi alas!”
Mustatukkainen pysähtyi paikoilleen eikä ihan heti tajunnut totella. Onneksi aivot kuitenkin onnistuivat suodattamaan tiedon ja saamaan käsiin liikettä, koska pian nuorin nainen huomasi iskeytyvänsä ikävästi jaloilleen.
“Ai! Onko pakko nyt tuolla -” kissamainen kivahti, mutta toinen ääni jyräsi valituksen yli.
“Hikaru, sulje suusi ja avaa korvasi!” vanhin komensi tiukasti luoden paljon puhuvan katseen tyttäreensä.
“Äiti, mitä sinä teet täällä?” miljonääri kysyi hämmentyneenä saaden äitinsä huomion hetkeksi itseensä.
“Mana pyysi minua tulemaan tänne heti puhelunne loputtua”, nutturapäinen kertoi vakavana.
Lyhyin mies säpsähti ja jäi seisomaan keskelle eteistä aukoen suutaan hämmennyksestä. Mana oli pyytänyt? Oliko hän kuullut oikein? Miten… Miksi…

Pääkopan sisällä myllertävät kysymykset näkyivät kasvoilta todella selkeinä eikä mafiapomo edes vaivautunut peittelemään hämmennystään sulhasensa teosta. Siksi äiti päättikin varmaan selventää tilannetta pojalleen.
“Mana uskoi sinun tarvitsevan apua ja joudun toteamaan, että hän oli harvinaisen oikeassa. Te kaksi todella kaipaatte apuani”, vuosien kokemuksesta viisautta keränneet silmät kapenivat tiukoiksi viiruiksi sielunpeilien katsoessa tiukasti kumpaakin lastaan.
“Elämme nyt niitä aikoja, jolloin meidän on pidettävä yhtä perheenä eikä tapella keskenämme kuin hyeenalauma!”
“Etkö muka itse tappelisi, jos sinut yritettäisiin väkisin raahata jonnekin, minne et halua?!” mustahiuksinen sähisi parannellen yukataansa, joka oli lähtenyt valumaan tappelun myötä.
Eihän nainen halunnut sentään stripata äitinsä nähden.
“Hikaru, sinun on tultava Gackton kanssa Burutendoulle, halusit sitä tai et”, alamaailman kuningatar sanoi vakavana, mutta ääni oli päättäväinen.
Mikäli toinen ei suostuisi lähtemään mukaan, tämän pitäisi voittaa nyt veljensä lisäksi äitinsä, joka oli paljon sitkeämmästä lihasta tehty.
“Tämä ei ole leikinasia. Tämä on kuoleman vakava asia.”

“Mummi, mistä on kyse?” poika katsoi ylöspäin nykien hiukan tomesoden hihasta saadakseen huomion.
“Voi, ei mistään hirveästi asiasta”, Sayuri kumartui alemmas silittämään lapsen hiuksia huomaten samassa omaksi ärsykkeeksi takkuja.
“Äidilläsi ja Asagilla vain olisi tärkeää juteltavaa. Ehkä meidän pitäisi jättää heidät keskustelemaan keskenään.”
“Mutta”, lapsi yritti vielä udella, mutta sormi laskettiin suun eteen.
“Antaa heidän selvittää kinansa kahdestaan. Meidän ei tarvitse olla tässä sitä kuuntelemassa, vai mitä?” Nagoyan valtiatar hymyili hellästi saaden sukulaisensa nyökkäämään sitten.
“Heidän on juteltava, ennen kuin voimme lähteä hyvillä mielillä Burutendoulle. Eikö olisikin parempi, jos äitisi lähtisi ihan mielellään? Silloin meillä kaikilla olisi hauskempaa”, vanhin leski kumartui hiukan alemmas nojaten hellästi polviinsa.
“Juu”, Gackt nyökkäsi myöntyvästi, vaikka näytti yhä epävarmalta.
“Mennään me vaikka siksi ajaksi ulos pihalle”, alamaailman kuningatar ehdotti vilkaisten etupihalle.
“Kammataan siellä hiuksesi.”
“Eikä!” nuorin parkaisi kauhuissaan kietoen samassa kätensä tiukasti päänsä ympärille.
”Ei halua!”
“Mutta näyttäisit paljon siistimmältä, kun hiuksesi olisivat takuttomat ja hienosti kammatut”, isoäiti yritti maanitella.
“Ei halua! Ei tykkää, kun kampa kiskoo hiuksia!” lapsi perääntyi samassa kauemmaksi peläten selvästi jonkun taikovan kamman käteensä.
“Ei sitten, jos et halua”, nutturapäinen myöntyi, mutta päänsä sisällä mietti, miten saisi hiukset kammattua selviksi, koska pelkäsi tarvitsevansa saksia avukseen.
Vanhempi nainen nimittäin ei aikonut antaa tyttärenpoikansa juoksennella ympäriinsä tukkapystyssä vaikka mikä olisi.
“Voisit kertoa minulle ulkona näin kauniissa säässä, mitä kaikkea olet tehnyt tänä aikana ja esitellä pihaa”, tämä ehdotti sen sijaan kävellen lähemmäksi ja vei kätensä lapsen selän taakse.
“Joo!” pienin innostui samassa juosten pihalle.
“Ayu-chan opetti minulle kaikkien kukkien nimet! Minä voin kertoa, mikä on mikäkin!” poika papatti innoissaan huomaamatta vielä, ettei isoäitinsä ollutkaan tullut vielä perässä.
Tomesodeasuinen kääntyi nimittäin katsomaan lapsiaan tiukasti. Vanhin saattoi hetken aikaa olla vahtimatta lapsenlastaan, koska alaisensa – kaikille tuttu laukunkantaja – oli ulkona ja tiesi heti joutuvansa pitämään silmällä lasta.
“Hikaru ja Asagi, teidän on keskusteltava keskenänne tämä asia läpi”, elävä legenda antoi tiukan katseensa käydä läpi kummankin jälkeläisensä.
“Ja korostan sanaa keskustella, koska tuo teidän äskeinen tappelunne oli maailman kurjin esitys, mitä tällä hetkellä voi tapahtua. Ryhdistäytykää kumpikin ja käyttäkää järkeänne! Asagi, selitä ja kerro, mitä on tapahtunut ja Hikaru, kuuntele äläkä väitä vastaan! Me emme valehtele tässä asiassa kuten emme ole koskaan aikaisemminkaan valehdelleet!” sormi osoitti sisaruksia silmien kaventuessa viiruiksi.
“Tuliko selväksi!?”

Eteiseen jäänyt nelikko nyökkäsi sulassa yhteisymmärryksessä. Vaikka Közille ja K:lle ei ollutkaan puhuttu, he katsoivat oman turvallisuutensa nimeen parhaaksi myöntyä vanhimman lesken tahtoon. Olihan se totta, ettei alamaailman kuningattarella ollut samoja taitoja kuin tyttärellään, josta oli päättänyt kouluttaa salamurhaajan teini-iässä ottamatta vastaan mitään vastaväitteitä, mutta kaikki tiesivät, ettei nuorempi Ishikawojen nainen ollut mitään verrattuna vanhempaan – varsinkaan suuttuessaan.
“Mummi, tuletko sinä?” tummanruskeatukkainen juoksi takaisin ovelle.
“Tulen ihan heti”, isoäiti henkäisi herttaisesti kääntyen lapsenlastaan kohti.
“Käskin vain enoasi ja äitiäsi käyttäytymään kunnolla ja olemaan puhumatta rumia.”
“Hyvä, se ei ole sopivaa”, nuorin nyökkäsi ja katsoi sitten riitelijöitä.
“Ei saa puhua rumia!”
“Emme puhu”, Asagi lupasi nopeasti hiukan hämmentyneenä.
“Jos puhumme, pesemme suumme saippualla”, hän lupasi vielä pikaisesti – ihan vain varmuuden vuoksi.
“Puhu vain omasta puolestasi”, Hikaru mutisi, mutta sai hyvin tiukan katseen äidiltään.
“No, Gackt”, Sayuri kääntyi Gackton puoleen.
“Opetatko minua tunnistamaan kukkia?”
“Joo – tule”, poika tarttui vanhinta kädestä kiinni ja johdatti pihalle.
“Nuo valkoiset ovat liljoja, sitten nuo oranssit ovat gerberoja ja…”, pulina loittoni ulos kaksikon mukana.
“Közi”, yakuza henkäisi.
“Mene heidän peräänsä ja pidä silmällä. Katso, ettei heitä uhkaa mikään.”
Közi ei vastannut mitään tavalliseen tapaansa eikä vaivautunut nyökkäämään myöntymyksen merkiksi. Teot puhuivat parhaiten puolestaan eikä mikään kertonut paremmin vastausta kuin hiljainen mies, joka asteli ovesta ulos kadoten seinän taakse huolehtimaan tehtävästään. K katsoi toverinsa perään, mutta vilkaisi sitten pikaisesti vierellään olevia Ishikawoja arvaten jäävänsä siihen erotuomariksi. Miten kovasti irokeesipäinen olisi halunnut vaihtaa paikkaa työtoverinsa kanssa.

“Tuota, Hikaru”, mafiapomo kääntyi sisarensa puoleen.
“Menisimmekö vaikka keittiöön juttelemaan?”
“Mene vain keskenäsi”, entinen salamurhaaja näpäytti.
“Haluatko muka jutella tässä eteisessä äidin kuullen?” miljonääri viittasi epäuskoisena kädellään ovesta ulos.
“Kuka sanoi, että aion jutella kanssasi yhtään enempää?” kissamainen huitaisi hiuksensa niskansa taakse kääntyen portaille.
“Minä nimittäin aion nyt mennä vaihtamaan vaatteet”, tämä lisäsi vielä astuessaan ensimmäiselle porrasaskelmalle.
“Haluatko todella kohdata äidin kiukun, kun et suostu juttelemaan?” yakuza käveli vanhemman perään.
“Tiedät hyvin, millainen meteli, suoranainen tuho siitä nousee! Hän kyllä huomaa sen, jos emme edes yritä puhua.”
Mustahiuksinen pysähtyi niille sijoilleen ja kääntyi ympäri, että mustat hiukset olivat sohaista pikkuveljensä kasvoja. Onneksi piilolinssiä käyttävä oli valppaana ja osasi kiskaista suojattinsa hiukan kauemmaksi. Mustat silmät kohtasivat toiset samanlaiset melkein samalta korkeudelta tällä kertaa.
“Ole kiltti ja tule kanssani keittiöön. Etkö muka halua tietää yhtään, miksi vastoin tapojani olin valmis kantamaan sinut autoon?” pantterimainen yritti vedota.
“Eikö syyksi käy viimeisten ruuvien tippuminen päästäsi?” leski kysyi pilkallisesti.
“Jos välttämättä haluat pitää sitä yhtenä syynä, mikä ettei, mutta minulla on nyt oikeasti niin painavat syyt, että ne kannattaa kuunnella”, mustatukkainen selitti laskien kätensä kaiteelle.
“Mutta jos et muusta välitä, säästä meidät kaikki äidin raivolta ja tottele häntä. Ole kiltti ja kuuntele minua, koska minä oikeasti pelkään sinun ja Gackton puolesta.”

Hikaru ei sanonut mitään, vaan katsoi tiukasti pikkuveljensä kasvoja. Mielessään Asagi kaipaisi siinä tarkkaillun kohteena Hide-zouta ja Manaa rinnalleen. Kakkosmies olisi osannut valita parhaiten oikeat sanat jopa suutuspäissään, ja entinen soluttautuja osasi joissakin tilanteissa manipuloida ja haastaisi luultavasti kissamaisen jollain tapaa. Nyt hänen olisi kuitenkin pärjättävä yksin ja toivottava sanojensa riittävän ja keksittävä samalla uusia siltä varalta, jos isosisko päättäisi yhä niin paksukalloisuutensa kuin vihamielisen masennuksensa takia olla kuuntelematta.
“Väistä”, laihin sanoi yllättäen työntäen kämmenselkämyksellään yakuzaa pois edestään.
“En muuten pääse tästä sinne keittiöön, jossa nyt niin kovasti halusit jutella”, nainen asteli pidempänsä ohi viileämmin kuin jääkuningatar.
Pantterimainen henkäisi tahtomattaan helpotuksesta ja vilkaisi ylös kattoa, kuin olisi viestittänyt pienesti kiitostaan kaiken maailman jumalille ja hengille, että nämä saivat jääräpäisen sisaren ottamaan järjen edes hetkeksi käyttöönsä. Tai ainakin muistuttivat siitä tärkeästä itsesuojeluvaistosta.

Hikaru käveli jäykästi portaiden ohi peremmälle käytävämäiseen eteiseen Asagin seuratessa perässä. K liikkui johtajansa mukana, vaikkakin taempana vilkaisten selkänsä taakse avoimesta ovesta ulos. Pisin näki vilaukselta heidän limusiininsa vieressä toisen limusiinin, jonka vieressä seisoivat Gackt, Sayuri ja Közi pienen pojan selittäessä aikuisille leikeistään innostuneena. Valitettavasti sisällä oleva kolmikko kääntyi käytävän toisessa päässä oikealle portaiden taakse ja sieltä suureen, hyvin tilavaan ja moderniin keittiöön. Värimaailma oli vahvaa, punaisen, mustan ja paikoitellen pienten valkoisten yksityiskohtien sekoitusta. Jääkaappi, hella, uuni ja lavuaarit oli tehty muutaman tason kanssa metallista ja puiset kaapinovet oli maalattu mustiksi, ettei materiaali näyttänyt lainkaan puulta. Seinät olivat punaiset ja lattia oli tummaa muovimattoa. Muuten paikka olisi ollut varsin pelottavan räikeätä, mutta onneksi metallipinnat tasoittivat tilaa suurien ikkunoiden kanssa valaisten huoneen tummuudesta huolimatta valoisaksi. Tilavassa huoneessa oli melkein keskellä kaikkea pitkä baaripöytä, jonka ympärillä oli muutama korkeampi jakkara, mutta muuten pöytä oli suunniteltu työskentelytasoksi. Toisella seinustalla oli yhdessä oviaukossa peräkkäin kaksi ovea, joista toisessa oli kärpäsverkko estämässä ikävien hyönteisten pörräämisen sisälle. Siitä pääsi helposti takapihalle, jos ei halunnut kiertää etuoven kautta.
“No, mitä haluat?” entinen salamurhaaja tivasi asettuen ikkunan eteen lavuaarin vierelle.
“Haluan sinun ja Gackton tulevan suosiolla kanssani Burutendoulle”, yakuza vastasi rehellisesti kävellen sisarensa vierelle, mutta jätti sentään tilaa heidän välilleen.
Pikaisella vilkaisulla lavuaariin hän näki useamman teekupin likaisena muutaman lasin kanssa. Ilmeisesti sisarella oli ollut vieraita, koska oli niin monta astiaa käytetty – tai sitten vanhempi oli alkanut lipittämään litroittain teetä ja halusi aina uuden kupin.
“Miksi me muka tulisimme sinne?” kissamainen mulkaisi pikkuveljeään ja asteli sivummalle eräälle kaapille ottamaan itselleen lasin.
Henkivartija asteli vastakkaiselle seinustalle jättäen baaripöydän itsensä ja kahden muun väliin. Tämä nimittäin halusi säilyttää kunnioittavan etäisyyden kaksikkoon, mutta samalla kyetä tarkkailemaan tapahtumia sekä hiukan ikkunan takana olevaa elämää, vaikkei siellä tapahtunutkaan mitään. Irokeesipäinen nimittäin näki vain naapurin talon, tontit erottavan pensasaidan ja tietenkin muutaman kauempana olevan katonharjan.
Mustahiuksinen ei kiinnittänyt Hindu kushin mieheen mitään huomiota mennessään takaisin kraanan luokse täyttäen vesilasin. Nainen ei vaivautunut edes kysymään, halusivatko muut juotavaa, vaan teki selväksi, ettei veljensä ollut alaisensa kanssa tervetullut.

“Koska siellä te olisitte paljon suuremmassa turvassa kuin täällä”, pantterimainen vastasi rehellisesti yrittäen pitää mielessään, että järjen puhuminen olisi ainoa keino sisartaan vastaan.
“Tässä typerässä postikorttilähiössä ette saisi mitään turvaa, vaan olisitte enemmän kuin vaarassa nyt!”
“Vaarassa? Hah! Kaikkea sinä kehtaat väittää!” Hikaru joi kulauksen vesilasistaan.
“Minä tiedän varsin hyvin, että sinä haluat vain estää minua muuttamasta Gackton kanssa pois ja onnistuit jotenkin huijaamaan äidin mukaasi minua vastaan – kuten aina!” tämä lisäsi vihaisena juotuaan.
“Hikaru, nyt on tosi kyseessä”, Asagi astui lähemmäksi, mutta terävän katseen saadessaan perääntyi taemmaksi antaen tilaa.
“Te kaksi olette vaarassa! Tämä lähiö on liian vaarallinen etkä sinä selviä täällä!”
“Olen kuule selvinnyt täällä neljän vuoden ajan enemmän kuin hyvin”, laihempi huomautti juoden sitten lasinsa tyhjäksi.
“Etkö ymmärrä, etten tarvitse sinua mihinkään!?” lasi paukautettiin tason päälle.
“Olet tuottanut vain ongelmia enkä minä halua niitä enempää!”
“Ymmärrän sen, Hikaru, mutta nyt meillä on vakava ongelma”, yakuza yritti selittää.
“Jos sinun kimppuusi käydään, sinä ja Gackt kuolette!”
“Ai noinko vähän muistat niitä aikoja, kun olin sisaresi lisäksi salamurhaajasi?” kissamainen naurahti pilkallisesti vieden kätensä rinnalleen.
“Eivätkö muka kovat iskuni kertoneet, etten ole nyt aivan niin kangistunut lopetettuani työni? Vai tarvitsetko uusinta näytöksen?”
“Ei kiitos, sain varmaan tästäkin vuosisadan mustelmat”, rikollisjärjestön johtaja hieraisi selkäänsä, mutta irvisti samassa kivusta, kun kosketti hakattuja kohtia.
“Ole vain kiitollinen, etten osunut munillesi”, lyhyin hymähti huvittuneena.
“Ole vain kiitollinen, ettet osunut munilleni, koska siinä tapauksessa olisit saanut Manasta hyvin vihaisen vastustajan, jolta en olisi voinut suojella sinua”, pantterimainen murahti varoittavasti.
“Enkä minäkään siinä vaiheessa olisi mitenkään iloinen – kaikkea muuta.”
“No, ole siis vain iloinen, etten potkaissut arkaan paikkaasi”, entinen salamurhaaja totesi siihen vakavana muistaen turhankin hyvin naamioituneen jäätävän, päättäväisen katseen.
“Sitä paitsi ansaitsit jokaisen iskun – mitäs lähdit minua nostelemaan!”
“Tein sen siksi, koska et suostunut kuuntelemaan!” mustatukkainen huudahti alkaen ärsyyntyä tähän merkityksettömään keskusteluun.
Lisäksi häntä sattui selästä, kyljistä ja vatsan alueelta kaikista lyönneistä sekä potkuista. Kyllähän mies oli oppinut mafiamiehiltään sen, että raaka kananmuna ja pihvi olivat parhaimpia lääkkeitä mustelmiin ja kipeisiin kehon osiin, mutta ei niitä tähän hätään saataisi lainkaan.
“Tiedän, että osaat yhä varmasti pitää puolesi monia vastaan, mutta tämä vihollinen on aivan liikaa sinulle! Se on jo melkein liikaa minulle ja äidille enkä halua antaa sinun joutua vaaraan! Helvetti – vaarannat Gackton jääräpäisyyttäsi!”

“Asagi, Sayuri ja Gackt sanoivat, ettei saa puhua rumia”, K pisti väliin saaden Ishikawat katsomaan pisintä pidemmän hetken.
“Lupasitte heille.”
“Anteeksi, yritän pitää mielessäni”, Asagi kohotti kättään pahoittelevasti pienen hiljaisuuden jälkeen.
“Joka tapauksessa, Hikaru, mafiaani on kohdannut hirveät ongelmat”, hän kääntyi mustahiuksisen puoleen.
“Meidän kimppuumme on hyökätty!”
“On teidän kimppuunne ennenkin hyökätty eikä se ole liikuttanut minun tai Gackton elämää”, Hikaru totesi viileästi reagoimatta mitenkään suureen uutiseen.
“Luuletko muka, etten ole tiennyt viiden vuoden aikana mitään kokemistanne iskuista? Mikä muka erottaisi tämän nykyisen silloisista?”
“Koskaan aikaisemmin Hirokin ja Andron kimppuun ei ole hyökätty tällä tavoin eikä heidän mukanaan olleita miehiä ole tapettu samassa määrin”, miljonääri kertoi hiukan kiihtyneenä.
“Zukotsu poltettiin maan tasalle ja sen mukana lähtivät melkein Hiko ja Isshi! Ja myöhemmin on lisää miehiäni loukkaantunut ja jopa kuollut!”
“Olen kyllä kuullut tuosta Zukotsun palosta niin monta kertaa, että se pursuaa jo ulos korvistani!” lyhyin ilmoitti osoittaen päätään.
“Tässähän tulee kohta hulluksi yhden ja saman ‘hirmu’ uutisen kuulemisesta!”
“Eikö se muka kerro sinulle jo riittävästi?” yakuza ei voinut uskoa kuulemaansa.
“No ei todellakaan”, mustahiuksinen myönsi.
“Yökerhoja on syttynyt ennenkin palamaan! Kaikkihan sen tietävät, että yökerhot palavat hyvinkin helposti.”
“Keskellä päivää!?”
“Mistä lähtien vuorokausi on vaikuttanut tulipaloihin?”
“Yöllä ymmärtäisin, mutta en päivällä!”
“On niitä syttynyt ennekin päivällä!”
“Miten sitten selität sen, että Hiko ja Isshi olivat kuolla!?”
“Tulipaloissa on yleensä jonkinlaisia ihmisuhreja.”
“Ihmisuhreja? Kutsutko heitä pelkiksi uhreiksi kaiken sen jälkeen, mitä he ovat tehneet hyväksesi!?”
“En sanonut missään vaiheessa uhri, vaan ihmisuhri!”
“Tämä on naurettavaa!”
“Hyvä, kun huomasit. Ehkä jättäisit minut ja Gackton viimein rauhaan!”

“Sinä vähättelet”, Asagi otti askeleen taaksepäin epäuskoisena.
“Sinusta kokemamme iskut eivät ole mitään!”
“Sinä taas suurentelet asioita, Asagi”, Hikaru paukautti takaisin nojautuen eteenpäin ja asetti kätensä lanteilleen.
“Mafiasi on ennekin kokenut iskuja – tämä ei tosiaankaan ole ensimmäinen kerta. Hirokilla ja muilla oli ollut tähän mennessä onnea, kun eivät olleet aikaisemmin joutuneet ongelmiin, mutta heidän aikansa koitti nyt. Kuten meidän kaikkien, koska asiaan kuulumattomatkin ovat joutuneet kärsimään”, nainen säpsähti äkkiä ja suoristautui.
Tämän kädet nousivat yhdessä ylöspäin ja kiertyivät suojelevaisesti vartalon ympärille. Viha katosi hetkeksi täysin silmistä ja äskeinen päättäväisyys hiipui pois surun noustessa sisältä näkyviin.
“Minä tiedän sen parhaiten.”
“Tiedän sen, Hikaru”, yakuza henkäisi katsoen surullisena isosiskoaan.
“Sinä tiedät sen meistä kahdesta parhaiten”, käsi kurottautui silittämään laihimman olkapäätä.
“Siksi luulisi sinun ymmärtävän, miksi sinun on tultava mukaani Burutendoulle.”
“Minä en liity mitenkään teidän typeriin kahakointeihinne!” entinen salamurhaaja huitaisi käden pois läheltään.
“En ole ollut mafiasi toiminnassa mitenkään mukana! Miksi minulle muka tapahtuisi mitään, kun en ole enää salamurhaajasi!?”
“Sinä olet siskoni ja siksi kuulut mafiaan, vaikket olisikaan toiminnassa mukana!” mafiapomo osoitti kissamaista korottaen äänensä toisen yli.
“Vaikket olisi minulle mitään sukua, joutuisit tähän tilanteeseen siitä huolimatta! Mukana on nimittäin muitakin, jotka eivät ole mitenkään tekemisissä minun mafiani töissä, kuten sinä olit!”
“Ja ketä esimerkiksi?” vanhempi ei vaivautunut peittämään ivaa äänessään.
“Esimerkiksi vaikkapa Exo-chikaa, Dietä ja Kiritoa, vai oletko ehtinyt viidessä vuodessa unohtamaan Yohohaman yakuzan, Shinyan kakkosmiehen ja vielä Klahan parhaan salamurhaajan?” mustatukkainen tivasi vuorostaan.
“Tai siis entisen parhaan salamurhaajan, koska kuolleen on vaikea salamurhata ketään ja olla samaan aikaan paras!”
K:n teki mieli huomauttaa johtajalleen, jonka kasvot punoittivat kiukusta, että tämän olisi syytä varoa verenpainettaan. Riskinä olisi myös se, että verisuoni katkeaisi miljonäärin päästä. Kuitenkin henkivartija piti suunsa kiinni huokaisten vain hiljaa. Yrittäen kestää yltyvää riitaa, irokeesipäinen alkoi katsella ulos ikkunasta etsien jotain mielenkiintoista, jota voisi tuijottaa.

“Miten Exo-chika, Die ja Kirito liittyvät yhtään mihinkään?” Hikaru nojasi hiukan tasoon ja kääntyi katsomaan hetkeksi ulos ikkunasta.
“No vaikka siihen, että heitä vastaan on hyökätty ja sitä myöten koko Kuro Kage on joutunut vihollisten iskujen kohteeksi”, Asagi levitti käsiään, koska asia oli jopa huonekaluille itsestäänselvyys.
“Exo-chika ja Die makaavat henkihieverissä sairaalassa ja Kirito on kuollut! Muitakin on sattunut ja kuollut, mutta asian ydin on se, että Kuro Kagea vastaan on käyty!”
“Ihan kuin se olisi uusi juttu”, mustahiuksinen hymähti huvittuneena.
“Vaikken nyt viimeisinä päivinä enkä varsinkaan tänään ole jaksanut erityisemmin katsoa uutisia tai kuunnella alamaailman juoruja, muistan kyllä puheet Pukasta ja siitä hänen hyökkäyksestään.”
“Hänen nimensä oli Ruka”, miljonääri korjasi nopeasti.
“Ja jos olisit vaivautunut hiukan pysymään ajan tasalla, voisit ehkä olla tietoinen myös siitä, että äitimme kimppuun käytiin”, hän kertoi vielä kumartuen lähemmäksi.
“Hah, mikä vitsi!” lyhyin naurahti samassa kummallisesti.
“Mistä lähtien kukaan on ollut niin hullu, että yrittäisi satuttaa äitiämme?”
“Kaksi päivää sitten joku tuli niin hulluksi ja satutti Uruhaa pahasti”, yakuza kertoi nojaten lavuaarin reunaan.
“Niinkö?” entinen salamurhaaja vakavoitui kurtistaen kulmiaan.
“Mitä hänelle tapahtui?”
“Hyökkääjä pudotti Uruhan palotikkailta alas. Hän jäi henkiin, mutta lääkärit eivät ole kovin luottavaisia. He saivat sisäiset verenvuodot tyrehdytettyä, mutta epäilevät neliraaja halvaannusta”, pikkuveli kertoi, mutta jatkoi nopeasti huomatessaan sisarensa muuttuvan hiukan kalpeammaksi.
“Mutta Uruha on yhä hengissä! Ja mahdollisista halvauksista tiedämme vasta hänen herättyään.”
Mies ei todellakaan halunnut nähdä, miten äitinsä reagoisi, jos vaaleanruskeahiuksinen kuolisi. Hän ei tiennyt yhtään, mitä voisi tapahtua ja kestäisikö äitinsä sitä. Kuka tahansa, joka ei tuntenut alamaailman kuningatarta, olisi väittänyt tämän pärjäävän erinomaisesti, mutta nämä eivät olleet kuulleet vanhan naisen lohdutonta itkua.

Leski kohotti kätensä suunsa eteen sanomatta siihen mitään. Mustat sielunpeilit katsoivat alaspäin näyttäen tavallista vakavimmilta, suorastaan miettiviltä lasittuen hiljaisina sekunteina. Hoidetut kynnet koskettivat hellästi täyteläisiä huulia ja saivat kauniin naisen näyttämään entistä viehättämältä, vaikka hiukset valuivatkin sotkuisina, yhä paikoin märkinä olkapäille eikä jakauksesta ollut tietoakaan. Jotenkin pelkkä yukata päällä laittamattomana kissamainen näytti harvinaisen hauraalta, suorastaan siltä samalta ujolta, aralta lapselta, jonka rikollisjärjestön johtaja oli tuntenut vuosia sitten.
“Siksi äiti tuli takaisin Osakaan. Hän oli huolissaan meistä”, Asagi kertoi viimein K:n kallistaessa kulmiaan kurtistaen päätään tuijottaen eteensä.
“Hevonpaskaa!” Hikarun silmät välähtivät kiukusta.
“Äidin ainut syy tulla tänne, on mahdollisuus puuttua meidän elämäämme!”
“Ei tällä kertaa! Hänellä on tällä kertaa oikeasti toinen syy!” pantterimainen yritti puolustaa äitiään.
“Ja teoriassa, oli jo aikakin jonkun kääntyä häntä vastaan! Ehkä hän siitä oppisi, miltä meistä muista tuntuu!” laihin huitaisi ilmaa, kuin olisi hätistänyt häiritsevää hyttystä tiehensä.
“Eikä tuossa ollut mitään, mikä pakottaisi minut lähtemään Burutendoulle!”
“Ollut mitään!? Siis mitään!? Onko korvissasi vaikkua vai etkö muuten kuullut, kun kerroin koko Kuro Kagen joutuneen hyökkäyksen kohteeksi ja äitimmekin olevan vaarassa!?” pantterimainen karjui ja harkitsi vakavasti lesken lyömistä, kun tämä käveli hänen ohitseen.
“Eikö tuo muka saa sinua tajuamaan, että sinä olet seuraava!? Etkö muka ymmärrä, että Gackt on se, joka maksaa tyhmyydestäsi hengellään!?” hän huusi naisen perään, kun tämä kääntyi ympäri muutaman metrin päässä.
“Minua ja Gacktoa ei ole vielä koskaan uhattu, koska en ole enää työskennellyt mafiassasi ja Gackt on pieni lapsi, jota ei haluta satuttaa”, mustahiuksinen ei vaivautunut edes kääntymään katsoakseen veljeään.
“Tarvitset jotain hätkähdyttävämpää, jotta järkyttyisin”, nainen käveli kauemmaksi henkivartijan kumartuessa hiukan paikoillaan jatkaen yhä eteensä tuijottamista.
“Hide-zou melkein kuoli tänään!” miljonääri huudahti keksimättä enempää sanottavaa.

Yhdellä lauseella voi olla ihmiseen mitä uskomattomin vaikutus. Yksi katse kykeni ehkä sytyttämään tunteita ja kasvattamaan himoa. Yksi sana saattoi aloittaa sodan, mutta sillä harvoin saatiin täydellistä muutosta aikaiseksi. Yksinkertaisella lauseella, joka kertoi enemmän kuin olisi voinut uskoa, sai Hikarun pysähtymään täysin. Tämä vain pysähtyi kesken matkan unohtaen täysin, mitä oli tekemässä. Kädet putosivat vartalon sivuille ja hartiat lysähtivät yukatan alkaessa valua laihaa, muodokasta vartaloa pitkin, kun vaatetta ei kannettukaan kunnolla.
“Valehtelet”, entinen salamurhaaja kuiskasi hiljaa.
“Sinä valehtelet”, käsi puristui nyrkkiin käden vapistessa hiljaa.
Olkapäät tärisivät, kun voimakas tunne – pelko – vavisutti ja sai äsken niin päättäväisen mielen murtumaan hiljalleen.
“Sinun on pakko valehdella!” nainen kääntyi ympäri kasvot kalvenneina aina huulia myöten.
“Tuo ei voi olla totta!”
“Totta se on”, Asagi sanoi vakavana laskien katseensa väkisinkin alas.
“Hide-zou yritettiin tappaa ja Fu-ki kuoli räjähdyksessä.”
Rikollisjärjestön johtaja sulki hetkeksi silmänsä muistaen hyvin Hide-zoun itkuiset kasvot ja vartalon, joka vapisi särkyessään hirvittävän tuskan alla. Fu-kin kasvot ja pirullinen virnistys nousivat myös mieleen eikä hän voinut kuin värähtää tuntemaansa kivusta. Taas oli hyvä, uskollinen alainen ja toveri menetetty ja rakas ystävä joutunut katsomaan vierestä, kun yksi läheinen ihminen vietiin pois.
“Sinähän sanoit, ettet ole tänään katsonut tai kuunnellut uutisia. Jos olisit pitänyt radion auki, olisit saanut kuulla, että keskustassa räjähti limusiini.”
“Tuo ei voi olla mahdollista”, entinen salamurhaaja ravisti päätään tuskin edes hengittäen astuen muutaman askeleen lähemmäksi asettuen jälleen ikkunan eteen.
“Ei voi olla.”
“Kyllä vain on”, nuorin huomautti matalasti kohottaen katseensa isosiskoonsa.
“Jos et halua uskoa minua, avaa vain televisio tai radio. Siellä kyllä kerrotaan varmasti vielä tapahtumista ja saatetaan mainita nimiäkin.”
“Miten…”, laihimman ajatukset pysähtyivät hetkeksi pienen hengenvedon myötä.
“Missä kunnossa Hide-zou on? Ei kai…?”

“Hide-zou sai haavan käteensä, mutta se hoidettiin sairaalassa kuntoon”, mustatukkainen nielaisi pienesti.
“Hän on kuitenkin riekaleina. Joutuihan Hide-zou todistamaan toistamiseen läheisen ihmisen kuolemaa aivan läheltä.”
“Miten tämä on mahdollista…?” leski sopersi itsekseen katsellen silmät suurina ympärilleen, vaikkei nähnytkään mitään.
“Miksi Hide-zoun kimppuun käytiin?”
“Koska hän on minun kakkosmieheni ja niin minulle kuin äidille hyvin tärkeä”, pantterimainen vastasi päättäväisesti, tietäen hyvin syyt.
“Minua ja äitiä halutaan satuttaa kaikin keinoin, meille halutaan kostaa jostain. Siksi Hide-zoun kimppuun käytiin ja hänet yritettiin tappaa, ja samalla mafia olisi kokenut hirvittävän iskun, josta emme olisi voineet toipua mitenkään.”
“Saiko… saiko hän tietää, kuka on tämän takana?” mustahiuksinen nojautui uupuneena tiskipöytää vasten.
“Ei, mutta jotain muuta hän tajusi”, mafiapomo sanoi vakavana saaden nopeasti sisarensa huomion.
“Seuraavaksi sinä olet vuorossa.”
“Asagi, minä -” Hikaru avasi suunsa, mutta pikkuveli ei aikonut olla hiljaa.
“Ei, Hikaru, vaan nyt sinä kuuntelet etkä sano yhtään mitään!” Asagi komensi tietäen äitinsä olleen turhankin oikeassa käskiessään esikoistaan tukkimaan suunsa.
“Hide-zoun limusiiniin oli viritetty jonkinlainen pommi! Fu-ki onnistui tajuamaan sen ajoissa ja saamaan Hide-zoun ulos autosta, mutta ei itse ehtinyt ulos autosta! Koko kadun risteys joutui hirvittävän kaaoksen valtaan! Räjähdys satutti sivullisia ja aiheutti kolareita, mikä vain lisäsi uhrien määrää vielä lisää! Pommin asettaja ei välittänyt lainkaan siitä, kuinka paljon tuhoa sai aikaan, kunhan vain olisi saanut Hide-zoun hengiltä!” puhe kiihtyi sanojen myötä veren alkaessa virtaamaan vikkelämmin suonissa.
“Hide-zou joutui vaaraan, koska on minulle, äidille ja sinulle niin tärkeä! Hän on uhka vihollisellemme aivan kuten sinäkin!”
“Miten -”
“Sinä olit aikoinasi paras salamurhaajani! Olit parempi kuin Kirito, Hyde ja moni muu! Vaikket enää teekään töitä minulle, olet yhä sisareni!” yakuza jatkoi huutoaan.
“He haluavat tappaa sinut satuttaakseen minua ja äitiä! He pitävät sinua myös uhkana, koska sinä osaat vielä varmasti vuosien jälkeen vanhan ammattisi! He haluavat sinut pois tieltään!”
“Eivät he hyökkäisi minun kimppuuni!” lyhyin yritti pistää väliin.
Naisen ilme kyllä värähti, kun pikkuveli astui äkkiä lähemmäksi ja tarttui lujasti olkapäistään kiinni puristaen sormet valkoisina lihaa yukatan alla.
“Väärin! He tulevat seuraavaksi sinun perääsi ja tappavat myös Gackton!” pantterimainen huusi ravistaen muutaman kerran isosiskoaan, kuin se olisi saanut sanat menemään paremmin paksun kallon läpi.
“He satuttivat sivullisia! Siellä vahingoittui ja kuoli myös lapsia! Luuletko, että he välittäisivät silloin Gacktosta? Gackton ikä ei pysty suojaamaan teitä enää mitenkään eikä sinun vetäytymisesi alamaailman puuhista vaikuta asiaan! Niillä ei ole vihollisellemme mitään väliä, kunhan vain pääsevät sinusta eroon!” mies huusi ja avasi suunsa jatkaakseen karjumistaan.
“Asagi – Hikaru”, K sanoi yllättäen terävästi saaden kaksikon pikaisesti vilkaisemaan henkivartijaan.
“Alas!” mies sihahti hampaidensa välistä astuen nopeasti sivummalle käsien pudotessa salamana reisikoteloille.

Jos kuka tahansa muu olisi sanonut niin, olisivat mustahiuksiset vilkaisseet toisiaan hämmentyneinä tajuamatta totella. Irokeesipäisen sihahdus ja katse olivat kuitenkin kertoneet kaiken mahdollisen ja varsinkin sen, että käskyä oli toteltava. Hikaru vajosi tiskipöydän kaappien taakse painautuen tasaista pintaa vasten ja Asagi pudottautui polvilleen alas asettaen vaistomaisesti käden suojelevasti isosiskonsa rintakehän yli sydämen takoessa lujaa.
Korvat kuulivat kauempaa lujan laukauksen ja sekunnin murto-osassa lasin särkyvän heidän yläpuolellaan. Luoti vilahti ilmassa ja iskeytyi vastakkaisen seinän kaappeihin tehden pienen reiän puuhun. Hindu kushin mies nappasi desert eaglet käsiinsä ja ryntäsi takaovelle potkaisten lujasti kaksoisovet auki välittämättä hajoavista lukoista. Takki vain hulmahti nopeiden harppausten myötä, kun henkivartija katosi pihalle ja ilmeisesti ryntäsi ampujan perään. Sisarukset jäivät siihen keittiön lattialle painautuneina kaappeja vasten shokissa. Yakuzan katse nousi väkisinkin katsomaan vastakkaisen seinän kaapia, johon oli tullut uusi pieni yksityiskohta, jota ei olisi välttämättä huomannut mustasta maalipinnasta, ellei luoti olisi läpi mennessään paljastanut puuta. Se oli ollut lähellä – helvetin lähellä, kuten miljonääri ajatteli.
“Mitä ihmettä…”, hiljainen soperrus sai miehen katsomaan vierelleen.
Entinen salamurhaaja tuijotti järkyttyneenä luodin iskemää reikää silmät suurina, kuin olisi kuvitellut näkevänsä harhoja. Rintakehä liikkui kummallisen nopeasti, vaikka käsi painoikin sitä suojelevaisesti ja asento valahti vähitellen ihmeellisen räsynukkemaiseksi. Koukussa olleet jalat lysähtivät suoriksi kylmälle lattialle ja kädet putosivat alas voimattomina.
“Mitä täällä tapahtuu?” heikko kysymys kuului pehmeiden huulien välistä.
“Tästä minä yritin kertoa sinulle, Hikaru”, rikollisjärjestön johtaja kertoi ottaen kätensä pois vanhemman rintakehän päältä.
“Minä kerroin, että sinut yritetään tappaa”, pantterimainen tarkensi laskien kätensä isosiskonsa olkapäälle.

Mustahiuksinen hätkähti ja kääntyi katsomaan mafiapomo kauhistuneena. Huulien väliin jäi pieni rako, joista näkyi hiukan hampaita. Mustat silmät katsoivat hämmentyneinä toisia samanlaisia tahtomatta uskoa kuulemaansa.
Pieni huokaisu pääsi miljonäärin huulilta hänen vilkaistessa taakseen retkottaville oville. K:ta ei näkynyt eikä ulkona kuulunut liikuskelua, oli se sitten toverin tai vihollisen. Nuoremman kasvolihakset jännittyivät tiukkaan ilmeeseen, kun käsi liukui puvuntakin alle hakemaan Smith and Wessonin, jonka oli saanut Ruizalta. Jos tarve vaatisi, hän olisi valmis pamauttamaan sillä vastustajansa aivot seinälle suojellakseen itseään ja isosiskoaan. Saatuaan aseen turvallisesti käteensä, mustatukkainen kääntyi kissamaisen puoleen ja osoitti ensin eteensä, sitten taakseen ja lopuksi ylös.

Hikaru nyökkäsi kevyesti muuttuen samassa päättäväisemmäksi. Koulutetut vaistot ottivat laihan vartalon valtaansa ja täyttivät suonet voimalla, kun tämä koukisti jalat alleen pysyen kyyryssä. Asagi nyökkäsi pysyen itsekin kyyryssä, kun perääntyi muutaman metrin takaovelle päin vilkaisten muutaman kerran taakseen. Kissamainen liikkui kevyesti, hyvin pehmeästi päästämättä ääntäkään tehdessään yhden ukemin. Takaisin jaloilleen päästyään mustahiuksinen katsahti ympärilleen kädet nyrkissä siltä varalta, että joutuisi samassa käyttämään lähitaistelutaitojaan, jos vihollinen päättäisikin iskeä. Tämä vilkaisi pikkuveljeään, joka liikautti kevyesti päätään ja osoitti sitten etusormellaan ylös liikuttaen hitaasti kättään samansuuntaisesti. Kaksikko nyökkäsi toisilleen tietäen, että olivat ainakin jossain määrin turvassa kaappien luona poissa suoraan ikkunan edestä. Varovaisesti he kohottautuivat ylös vahtien niin ikkunan takana olevaa ulkoilmaa kuin potkaistuja ovia. Mikään vaara ei näyttänyt kuitenkaan sillä hetkellä uhkaavan heitä, vaan sisarukset saattoivat suoristautua kunnolla.
Keittiön ikkuna tervehti heitä, mutta näky ei lämmittänyt kumpaakaan huoneessa olijaa, vaan pikemminkin kylmäsi. Keskellä suurta lasia oli yksi pieni luodin tekemä reikä, josta lähti pitkiä, paikoitellen vinoja säröjä kohti pieliä. Lapsenmielelle näky olisi ehkä tuonut ajatuksen hämähäkinseitistä, mutta ohuet, lankamaiset säröt kuvastivat jotain muuta kahdelle mafiassa kasvaneelle aikuiselle: kuolemanverkkoa.
“Se siitä, tästä ei enää neuvotella”, pantterimainen sanoi päättäväisesti kykenemättä katsomaan muuta kuin ikkunaa ja pientä reikää.
“Sinä tulet Gackton kanssa Burutendoulle!”
Leski ei sanonut mitään eikä edes katsonut veljeään. Sielunpeilit katsoivat säröjä pään liikahdellessa pienesti, kun katse siirtyi pitkää säröä pitkin lähelle ikkunanpieltä. Kasvot eivät kuitenkaan olleet enää niin järkyttyneet kuin äsken. Totuus näyttäytyi viimein kokonaisuutena naisen edessä eikä tämä voinut kieltää tapahtunutta mitenkään.

Kolaus takapihalla sai kaksikon hätkähtämään säikähtäneinä, vaikka he olivatkin koko ajan odottaneet jotain tapahtuvaksi. Mustatukkainen kääntyi ympäri osoittaen revolverilla ovelle jääden odottamaan. Kevyin askelin hän perääntyi taaksepäin päättäen suojella vaikka omalla kehollaan entistä salamurhaajaa, jolla ei ollut mitään kättä pidempää. Ainahan laihempi voisi teoriassa napata jostain aseekseen veitsiä, keittiössä kun oltiin, ja käyttää niitä joko lyömä- tai heittoaseina, mutta luoti oli kuitenkin aina nopeampi. Äänet lähenivät ovea ja kuuluivat hyvin raskaina, että miljonääri oli lähellä rentoutua luottavaisena. Hän kuitenkin muistutti itseään nopeasti, etteivät Közi ja K olleet Japanin ainoat raskasrakenteiset miehet, eikä laskenut asettaan alas, vaan piti sen tasaisena edessään.
Askeleet pysähtyivät lähelle ovea, mutta tulijasta ei näkynyt varjoakaan. Yakuzan ote kiristyi kahvan ympäriltä ja etusormi pysyi herkästi liipaisimella.
“Asagi”, kuului matala, hiukan kaikuva ääni, kuin ääni olisi tullut kiven sisältä.
Mitään muuta ääntä mies ei päästänyt, mutta ei tämän tarvinnutkaan. Kyllä Asagi tunnisti oman henkivartijansa äänen, kun he olivat liikkuneet yhdessä melkein kymmenen vuotta. Helpotuksen henkäisy pääsi rikollisjärjestön johtajan huulilta aseen laskeutuessa osoittamaan muovista kokolattiamattoa. Onneksi K oli tajunnut avata suunsa eikä vain suoraan kävellyt sisään, muuten heidän mafiansa lääkärit olisivat saaneet yhden potilaan lisää ja vihollinen yhden vaarallisen vastustajan pois edestään.
“Et saisi tuolla tavalla säikyttää meitä, K”, mustatukkainen huokaisi henkivartijansa kävellessä sisään.
“Olin hypätä nahoistani!”
Hindu kushin mies ei sanonut mitään, vaan kääntyi selin johtajaansa päin ja veti hajottamansa ovet edes jollain tapaa kiinni.
“Löytyikö mitään?” pantterimainen kysyi, kun alaisensa oli saanut väkerrettyä oven kanssa ja kävellyt hänen eteensä seisomaan.
Irokeesipäinen ravisti päätään synkästi.
“Liikaa naapureita ja pihoja.”
“Perkele”, rikollisjärjestön johtaja sihahti hampaidensa välistä.
Mies oli niin valmis kiroamaan kaiken maailman lähiöt helvetin syvimpään koloon kärventymään. Tietenkin Hikarulla oli aivan liikaa naapureita, joiden pihalle ei niin vain voisi mennä etsimään hyökkääjää eikä varsinkaan pitää aseita käsissään. Siinähän vasta olisikin hupia, kun turhankin tiukka mummo tulisi hakkaamaan käsilaukulla kukkiensa tallomisesta tai pelokas vaari soittaisi poliisit paikalle. Nyt hyökkääjä oli päässyt karkuun.
“Ei se mitään, teit kuitenkin parhaasi”, miljonääri kiirehti kuitenkin sanomaan, kun huomasi piilolinssiä käyttävän katsovan eteensä.
“Olisi ollut suoranainen ihme, jos olisit saanut hänet kiinni.”

Pisin ei kuitenkaan vaikuttanut kuuntelevan lainkaan isäntäänsä. Katse nimittäin suuntasi mustatukkaisen pään yli keittiön oviaukolle. Hitaasti hujoppi kohotti kätensä ja osoitti mafiapomon taakse. Yakuza kääntyi kulmat kurtussa katsomaan taakseen odottaen näkevänsä sisarensa seisovan vieressään, mutta ei nähnytkään etsimäänsä. Sen sijaan mustat silmät huomasivat pienen kaitaleen yukataa katoavan seinän taakse.
“Hikaru!” miljonääri huokaisi ja ryntäsi samassa entisen salamurhaajan perään puna-mustahiuksisen seuratessa tiiviisti kannoilla.
“Hikaru, pysähdy!” pikkuveli kiirehti sisarensa perään tämän kävellessä suoraselkäisenä kohti avointa etuovea.
“Etkö suostu vieläkään tajuamaan!?” nuorempi kurotti kättään kohti naisen olkapäätä pysäyttääkseen.
”Sinä -”
“Turpa kiinni, Asagi!” terävä, päättäväinen käsky kajahti eteisessä.
Leski huitaisi taakseen lyöden kurottuvan käden pois läheltään katsomatta taakseen.
“Sulje suusi, ellet halua minun vaihtavan kantaani uudelleen!”
Rikollisjärjestön johtaja sulki välittömästi huulensa katsoen silmät pyöreinä lyhintä. Jokin tuossa äänessä ja puheessa varoitti. Olemus ja päättäväinen käden liike sanoivat, että nyt jokaisen olisi parasta pitää turpansa kiinni, kun he pääsivät viimein kynnykselle katsoen pihalle. Közi seisoi leveässä haara-asennossa Sayurin limusiinin vieressä katsoen tarkkaavaisesti ympärilleen. Kädet olivat laskeutuneet reisikoteloille, että asento muistutti hiukan villinlännen karjamiesten valmiusasentoa. Siitä asennosta mies kuitenkin sai parhaiten otettua aseet esille ampuakseen, mutta piti samalla pistoolit piilossa turhilta katselijoilta, asutusalueella kun oltiin. Henkivartijan selän takaa saattoi nähdä limusiinin aukinaisen oven, jonka edessä seisoi Sayuri valppaana kuin haukka tuijottaen tyttärensä katon yli kauas horisonttiin. Nagoyalainen pukumies seisoi emäntänsä toisella puolella pidellen pistoolia kädessään katsellen hermostuneena kummallekin puolelle. Gacktosta ei näkynyt jälkeäkään. Tämä oli ilmeisesti pistetty heti laukauksen kuultua istumaan limusiiniin turvaan.

“Asagi! Hikaru!” alamaailman kuningatar huokaisi nähdessään lapsensa ovella.
“Mikä se oli?”
“Äiti, ei nyt!” Asagi ravisti käsiään kieltävästi.
Hikaru ei sanonut mitään, kun käveli paljasjalkaisena pihalle kohti autoja. Kylmä maa tuntui ikävästi jalkapohjissa, kun nainen asteli päättäväisesti kohti limusiinin vieressä olevaa kolmikkoa. Sayuri katsoi hetken aikaa kummissaan tytärtään, mutta kääntyi sitten ympäri penkkejä kohti.
“Gackt, äitisi on tulossa”, Nagoyan valtiatar sanoi tehden sitten tilaa pienelle pojalle, joka kömpi ulos.
“Äiti, mikä se pamaus oli?” Gackt huudahti samassa, kun miehet siirtyivät sivummalle jättäen vapaan reitin lapselle ja tämän äidille.
“Oletko kunnossa?” tummanruskeahiuksinen juoksi säikähtäneenä kohti entistä salamurhaajaa, joka pysähtyi keskelle pihaansa ja polvistui alas.
“Gackt”, mustahiuksinen sanoi kohottaen kätensä eteensä pysäyttäen syliinsä juoksevan lapsen seisomaan eteensä.
“Sinun on kuunneltava minua nyt tarkkaan”, tämä sanoi painokkaasti katsoen tiukasti nuorinta.
“Äiti, mikä on?” poika kysyi pelokkaana koskettaen toisella kädellään olkapäillä olevia käsiä.
“Gackt, nyt sinun on toteltava ilman mitään vastaväitteitä”, nuorempi leski sanoi varmalla äänellä.
“Mene mummisi kanssa huoneeseesi ja pakatkaa peseytymisvälineitä ja vaatteita mukaanne. Pakatkaa kaikki olennainen ja jättäkää kaikki turha pois. Minä menen vaihtamaan vaatteet ja pakkaan kaiken tarvitsemani”, yukataan pukeutunut kertoi saaden niin pikkuveljensä, äitinsä kuin muut henkäisemään niin hämmennyksestä kuin ilosta.
“Me muutamme joksikin aikaan Burutendoulle.”

----------

“Onko siellä tapahtunut mitään uutta?” Mana käveli huolestuneena olohuoneen pöydän ympäri.
Tavallisesti hän ei kävellyt sillä tavalla hermostuneena, mutta nyt Asagi ei ollut paikalla todistamassa sulhasensa oppineen rakkaaltaan ja mafiatovereiltaan huonoja tapoja, joiden ansiosta matto kului turhankin nopeasti. Missi ja Yoru makasivat keskellä sinistä sohvaa kylki kyljessä poissa jaloista. Eläinten tummat silmät seurasivat naamioituneen kävelyä päiden liikkuessa aina käännösten mukana. Tummanruusunpunaisen hameen laahus seurasi perässä valkoisen puffihihaisen paidan korostaessa voimakasta väriä. Hiukset roikkuivat tällä kertaa vapaina, kuin aikaisempi kampaus olisi jotenkin mennyt huonosti ja ärsyyntynyt mies ei olisi jaksanut miettiä kurittomia kutrejaan enempää, vaan oli päätynyt kampaamaan ne auki. Käsi oli kiertynyt rintakehän alle toisen käden kyynärpään ottaessa tukea pidellen puhelinta korvallaan. Entisellä soluttautujalla oli meneillään hyvin tärkeä, suorastaan elämästä ja kuolemasta kiinni oleva puhelu.
“On ja ei”, kuului matala, hiukan kuiskaava ääni, joka saattoi kuulua vain yhdelle miehelle: Satoru Hizakille.
“Se riippuu ihan näkökulmasta. Joku voisi väittää meidän talsivan suolla vajoten yhä syvemmälle turpeeseen, minusta taas täällä tapahtuu hiukan liikaakin.”
“Mitä tarkoitat?” entinen vakooja kurtisti kulmiaan huolestuneena.
“No, ruumiitahan tuntuu satelevan vähän väliä – niin meidän kuin muiden yakuzojen puolelta”, vaaleahiuksinen puheli hiljaa.
“Eilen löytyi kuolleina Klahan yksi palvelija ja kaksi urkkijaa, joista toinen hallitsi myös varastamisen. Juttu taitaa olla tämän päivän lehdessäkin, kun poliisit ehtivät löytämään ruumiit ensin.”
“Kiotossa on koettu siis lisää iskuja?” sulhanen huokaisi turhautuneena pysähtyen sohvan eteen.
“Ei hyvä. Ei todellakaan hyvä tämän päiväisen jälkeen!”
“Kuulin uutisista”, Mawashimonan johtaja kertoi totisena.
“Olisin tosin saanut kuulla sen varmaan Klahaltakin, jos en olisi sattumoisin istunut radion vieressä lakkaamassa kynsiä kuin hienoinkin seuralainen”, matala naurahdus pakeni nuoremman huulilta.
“Olisit nähnyt, millaisena hirmumyrskynä hän ryntäsi olohuoneeseen ja raivosi aivan sekopäisen järkyttyneenä siitä räjähdyksestä. Enimmäkseen hän karjui: “miten tämä on mahdollista” ja muu menikin minulta sitten ohi. Kaikki palvelijat suorastaan juoksivat karkuun ja lopulta Klahalle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin vain karjua villieläimen tapaan ja repiä hiuksiaan sekä sättiä välillä Yuukia ja Aoita. Oli niin lähellä, etten järkytyksestä toivottuani kuollut nauruun!” nauru vaimeni hiukan, kun käsi nousi lopettamaan turhan käkätyksen mahdollisimman nopeasti.

“Mitä hauskaa muka Klahan kiukussa on?” rakastaja ei pitänyt lainkaan pikkuveljensä huvittuneisuudesta.
“Ihan tiedoksi vain, Klahan vihan takia moni on menettänyt henkensä eikä minulla ole kuin yksi veli, jota en halua menettää – ikäjärjestyksessä minun pitäisi painua tuonelan majoille ensimmäisenä”, huolehtiva, isovelimäinen ääni pääsi punatuilta huulilta.
“Ole huoleti, Kioton päällepäsmäri tuskin edes huomasi minun olevan paikalla. Saatoin hyvissä tuumin hiippailla ulos ja paeta tänne kahvilan loossiin soittamaan sinulle ja seuraavaksi Selialle”, nuorempi ravistautui takaisin vakavaan tilanteeseen.
“En vain voi kuin ihmetellä, miten Kioton yakuza, joka on aina tunnettu jäätävästä, viileästä olemuksestaan, mikä tekee vaikutuksen kehen tahansa, kiukuttelevan kuin pikkulapsi. En edelleenkään tajua, miten hän nyt niin pahasti suuttui Osakan räjähdyksestä.”
“Se on kieltämättä outoa”, Mana myönsi huitoen lemmikeitä siirtymään sivummalle päästäkseen istumaan antaen jalkojensa asettua tavallista leveämmin.
“Ottaen huomioon, miten paljon Klaha vihaa Asagia ja sitä myöten Hide-zouta, ellei jopa erikseen heitä kahta.”
“Kyllähän minäkin kohauttelin kulmiani asialle. Hide-zou on kuitenkin saanut kiitettävästi mainetta eikä pelkästään Asagin erottamattomana ystävänä ja kakkosmiehenä, vaan myös loistavana liikemiehenä ja mafiajohtajana. Kaikki tietävät, miten kova vastus jo pelkästään Hide-zousta on ilman Asagia”, Hizaki myönsi ilmeisesti nyökytellen kevyen kahinan perusteella.
“En tosin yhtään ihmettelisi, jos tilanne olisi kääntynyt nyt hyökkäysten myötä, vaikka vain hetkellisesti. Minuakin huolestuttaisi tai suorastaan raivostuttaisi kuulla tuollaisia uutisia Klahan housuissa”, tämä kertoi, mutta vaikeni samassa.
Mustahiuksinen kuuli kahinaa ja kolahduksen, mutta sitten pienen hiljaisuuden, jota siivitti muutama terävä kilahdus. Sitten oli taas hiljaista.
“Anteeksi, tarjoilija tuli tuomaan teetä ja mansikkakakkua. Piti piilottaa kännykkä, ettei mykänroolini katoaisi taivaan tuuliin”, Mawashimonan johtaja selitti pikaista katoamistaan puhelimen toisessa päässä.
“Ymmärrän kuitenkin sinänsä Klahan kiukun. Ehkä minäkin käyttäytyisin sillä tavalla, jos saisin kuulla samassa tilanteessa Asagin melkein kuolleen. Tosin, kiukuttelisin enemmän, mikäli saisin kuulla hänen jääneen henkiin.”

“Vieläkö sinä vihaat Asagia?” vaatesuunnittelija pyöräytti silmiään
Yoru laski päänsä isäntänsä reidelle tuhahtaen matalasti. Ehkä eläin ilmaisi olevansa samaa mieltä miehen kanssa. Missikin käpertyi naamioituneen viereen hännän pään heiluessa hitaasti edestakaisin karvojen keinahdellessa liikkeen tahtia.
“Hän ei ole tehnyt mitään muuttaakseen suhtautumistani häneen”, vaaleampi ilmoitti viileästi.
“Suoraan sanottuna, hän ei ole tehnyt yhtään mitään.”
“Asagi tekee parhaansa”, entinen soluttautuja yritti hiukan puolustella sulhastaan, vaikka joutui päänsä sisällä myöntämään sukulaisensa olevan turhankin oikeassa.
“Minkä hän sille voi, että pelkää sinun puraisevan päänsä poikki ja vievän jotain muuta samalla. Et sinäkään ole tehnyt mitään välienne eteen”, vanhempi huomautti samassa laskiessa kätensä rapsuttamaan koiraa korvan takaa.
“Sulhasellasi on vain helvetin paha asenneongelma”, vakooja kertoi kylmästi.
“Niin tai näin, minulla olisi kuitenkin kysyttävää sinulta”, siniharmaasilmäinen päätti vaihtaa puheenaihetta.
“Mitä?” Hizaki kysyi selvästi uteliaana.
“Itse asiassa useampi asia, mutta aloitetaan vihollisestamme”, Mana heilautti päätään vilkaisten lemmikeitä, jotka kohottivat päitään vastaten katseeseen.
“Olisiko sinulla lainkaan ideoita, kuka voisi olla kyseessä?”
“No, ainakin karsisin tässä vaiheessa kaikki ne yakuzat, joille Mawashimona on tehnyt töitä minun urani aikana”, vaaleahiuksinen kertoi huokaisten raskaasti.
“Yksi idea on kyllä tullut mieleen tässä parin päivän aikana, mutta en sitten tiedä sen toimivuudesta.”
“Mikä idea?” mustat kulmakarvat olivat hypätä irti kasvoista, kun vaatesuunnittelija liukui istumaan sohvan reunalle.
Tällä hetkellä kaikki ajatukset olivat enemmän kuin tervetulleita.
“Muistat varmasti Rukan ja hänen iskunsa, vaikka ne eivät koskaan ehtineet kohdistumaan Osakaan?” nuorempi kysyi matalasti, kuulostaen kummallisen ovelalta.
“Muistan – hänestä oli paljon puhetta ja Kaya seurasi häntä varjon lailla”, entinen soluttautuja kurtisti kulmiaan nojautuen epänaisellisesti polviaan vasten hartioiden lysähtäessä ryhdittömästi.
“Mutta Rukahan on kuollut. Sayuri tappoi hänet.”
“Niinhän minä olen kuullut, vaikken olekaan ollut todistamassa sitä omin silmin”, pikkuveli myönsi pohdiskelevasti.
“Mikäli ikä ei ole alkanut painaa liikaa eikä legendaarisuus ole ollut pelkkää sanahelinää, Ruka on todennäköisesti kuollut. En kuitenkaan hakenut sitä”, tämä lisäsi yllättäen salaperäisesti.
“Mitä tarkoitat?” sulhanen kysyi, vaikka aivot alkoivatkin jo tikittää.
“Ruka on kuollut, samoin hänen kakkosmiehensä ja useat muut miehet”, Mawashimonan johtaja kertoi hymyillen pirullisesti.
“Mutta…”

“Osa miehistä vain katosi”, Mana sanoi tasaisella äänellä.
“Eikä heistä ole kuulunut mitään.”
“Paitsi ehkä nyt”, Hizaki huomautti.
“Tämä on tosin veikkaus enkä ole yhtään varma teorian paikkansa pitävyydestä. En ole viitsinyt kertoa tästä vielä kenellekään – olet ensimmäinen, joka kuuli sen.”
“Klahalla ei ole siis mitään tietoa ajatuksestasi?” entinen vakooja varmisti.
“Ei ole, koska en halua paljastaa liikaa, miten paljon tiedän alamaailmasta”, vaaleampi kertoi ja luultavasti pyöritteli hiuksiaan puhelimen lähellä.
“On parempi, että ehdotus tulee kaikkien kuultavaksi jostain muualta, jossa asiasta on voitu keskustella useampien ihmisten kanssa ennen sanomista. Minä en voi tästä oikeastaan puhua kuin sinulle ja Selialle, koska en halua sekoittaa Mawashimonaa asioihin, jotka eivät kuulu sille.”
“Hyvä on, minä juttelen muiden kanssa ideastasi – enkä riistä kunniaasi”, vanhempi hymyili hiukan.
“Asagi luultavasti tulee puhumaan siitä puhelinkokouksessa ja Klahakin saa kuulla siitä sitten.”
“Hyvä”, kuului tasainen vastaus.
“Miten muuten siellä menee Klahan puolelta?” vaatesuunnittelija vaihtoi puhelimen toiselle korvalleen.
“Muuta sen kiukkukohtauksen lisäksi siis.”
“Ota siitä selvää”, Hizaki kohautti olkiaan.
“Minusta tuntuu, että hän on tämän kaiken keskellä tulossa hulluksi tai sitten hän on sairastaa jakomielitautia.”
“Kuinka niin?” Mana hämmentyi hiukan, vaikka mielessä kävi Asagin ilahtuvan sellaisista uutisista.
“No, välillä hän on kuin päivänsäde, toisella hetkellä taas näyttää siltä kuin taivas olisi pudonnut niskaan”, pikkuveli selitti.
“Aluksi, kun soluttauduin tänne, Klaha vaikutti viileän etäiseltä – hyvin yakuzamaiselta, mutta tämän sotkun alkaessa hän on vaikuttanut kaikkea muulta kuin täysijärkiseltä. Mielialat ovat hyppineet sinne sun tänne enkä minä rehellisesti sanottuna tiedä lainkaan, mitä hänen päässään liikkuu – jotain suurta ilmeisesti, enkä tiedä, onko se hyvä asia”, huokaisu pakeni Kiotossa olijan suusta.
“Tässähän saa pelätä saavansa kohta luodista selkäänsä, kun kaikki ovat niin varpaillaan.”
“Ole siis varovainen”, entinen soluttautuja sanoi huolestuneena.
“Muista pukea aina luodilta suojaava korsetti päällesi, vaikkei se suojaakaan päähän tulevalta laukaukselta.”
“Tietenkin, tunnen oloni nykyään alastomaksi, jos minulla ei ole korsettia päällä”, vaaleahiuksinen sanoi pehmeästi naurahtaen.
“Sinun pitänee alkaa suunnitella luodin kestäviä hattuja ja hiuskoristeita. Olen nimittäin nähnyt muutaman suunnittelemasi vaatteen ja ne ovat hienoja – muutama hiuskoriste ei tekisi lainkaan pahaa.”

Naurahdus pääsi Manan huulilta ilmoille. Ainakin Hizaki oli kunnossa ja jaksoi hiukan vitsailla kuten vanhoina, hyvinä aikoina heidän ollessaan vielä orjia Mawashimonan julmien johtajien armoilla.
“Ole kuitenkin varovainen”, hän sanoi vielä.
“Ainahan minä – en ota koskaan riskejä, vaikka mitä tapahtuisi”, nuorempi muistutti.
“Haluatko puhua vielä jostain muusta?”
“Oikeastaan kyllä, minulla olisi vielä yksi kysymys”, sulhanen kertoi.
“Milloin Kirito kuoli?”
“Öö, kuinka niin?” vakooja hämmentyi.
“Yritämme saada Asagin ja Sayurin kanssa tapahtumat aikajärjestykseen, jotta ymmärtäisimme tätä kaikkea kokonaisuutena”, mustahiuksinen alkoi kertoa.
Kolahdus oven toiselta puolelta sai miehen hätkähtämään. Yoru ja Missi kohottivat päänsä ylös jääden tuijottamaan ovelle. Koiran häntä alkoi heilua hiljalleen ja eläin liikahteli hiukan paikoillaan, ilosta levottomana – kissa taas pysyi asiallisesti paikoillaan suostumatta ilmoittamaan mitenkään erityisemmin tunteitaan.
Ovelta kuului lukon raksahtelua, jota seurasi nopeasti pieni saranoiden narina, kun ovi avautui.
“Siellä paha, missä mainitaan. Olen pahoillani Hizaki, mutta minun pitää lopettaa”, siniharmaasilmäinen joutui kertomaan.
“Jutellaan toiste. Tekstaan sinulle ensin ja soitan, kun sinulle sopii.”
“Hyvä on, minun pitää muutenkin soittaa Selialle”, Mawashimonan johtaja sanoi, mutta kiirehti nopeasti jatkamaan, ennen kuin puhelu loppuisi.
“Lähetä sähköpostilla kysymyksesi uudelleen ja kerro, milloin siellä tulivat ensimmäiset iskut – en luota oikein Klahan pikaselostukseen ja minun on helpompi kertoa sitä myöten Kioton tapahtumista.”
“Selvä”, entinen soluttautuja nyökkäsi, kun Asagi käveli Gackton kanssa huoneistoon Hikarun ja Sayurin tullessa välittömästi perässä.
“Nähdään myöhemmin, Hizaki. Soittele!” sulhanen sanoi vielä sulkien sitten nopeasti puhelimensa laskien sen pöydälle.

Yoru haukahti lujasti hypäten salamana pois sohvalta tervehtimään vieraita.
“Yoru!” Gackt huudahti riemusta ja syöksyi samassa koiraa vastaan unohtaen kokonaan riisua kenkänsä.
“Minulla oli sinua ikävä!”
Musta eläin haukahteli riemuissaan päästessään pojan syliin. Kieli lipoi ilmaa ja lapsen kasvoja, häntä läimi lapsenpyöreätä mahaa ja pää liikkui edestakaisin kirsun yrittäessä löytää tummanruskean, jotenkin kammatun tukan alta korvia. Onnellinen kikatus kuului ylimmässä kerroksessa, kun viimein kaikki Ishikawat ja Hindu kushin miehet, joilla oli tällä kertaa enemmän laukkuja kuin aikaisemmin päivällä, pääsivät sisälle.
“Tervetuloa takaisin, Gackt”, Mana nousi seisomaan jättäen matkapuhelimensa olohuoneen pöydälle ja käveli tummanruskeahiuksisen luokse.
“Mana-chan!” nuorin huudahti istuessaan lattialla tervehtimässä koiraa.
“Kiva nähdä!”
“Niin minustakin sinua”, naamioitunut hymyili lämpimästi, kunnes käänsi katseensa rakkaaseensa ja tämän perheenjäseniin.
“Tervetuloa kotiin, Asagi”, hän tervehti sulhastaan pehmeästi, mutta ääni viileni kahden naisen puoleen kääntyessä.
“Hyvä, että palasit takaisin, Sayuri. Mukava nähdä myös sinua, Hikaru.”
“Tunne ei ole ainakaan molemminpuolinen”, Hikaru vastasi jäätävästi silmien kaventuessa viiruiksi.

Közi ja K huokaisivat raskaasti. Kaksikko selvästi mietti, miten he tulisivat selviämään tästä kaikesta. Miten heistä tuntui, että entinen salamurhaaja tulisi olemaan heidän kuolemansa?
“Hikaru, hiukan käytöstapoja”, Sayuri sihahti tiukasti, mutta ei näyttänyt sen ilahtuneemmalta nähdessään entisen soluttautujan.
“Äiti, ei saa olla ilkeä Mana-chanille!” pienin nousi seisomaan tomerasti.
“Mana-chan on kiva. Ei sille saa puhua ilkeästi!”
Aivan yllättäen, täysin odottamattomasti vaatesuunnittelija tunsi jonkin tarttuvan itsestään jalkojen ympäriltä kiinni. Katse laskeutui nopeasti alas kohtaamaan tummanruskeat silmät.
“Anteeksi”, lyhyin mutisi halatessaan lujasti.
“Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi – ethän sinä sanonut mitään pahaa”, siniharmaasilmäinen silitti kammattua tukkaa kurtistaen samalla kulmiaan.
Ei se ollut hyvä, että lapsi pyysi anteeksi äitinsä tekoja. Senhän piti mennä toisin päin! Nyt saattoi vain toivoa, että elävä legenda näkisi saman hänen kanssaan ja tajuaisi puhua tyttärensä kanssa niistä kasvatusmetodeista – vaikkei mies mitenkään erityisemmin pitänyt vanhimmankaan aikaansaamista piirteistä aikuisissa lapsissaan.
“Ja olen minä ennenkin kuullut pistäviä huomautuksia, enkä minä ole niistä mihinkään hajonnut”, Mana naurahti hiukan.
“No, nyt olemme kuitenkin kaikki tulleet kotiin”, Asagi yskäisi kevyesti tietämättä, miten oikein suhtautuisi tähän kaikkeen.
Yakuzasta tuntui henkivartijoidensa kanssa, ettei siitä ainakaan hyvää seuraisi, kun mietittiin lujatahtoista entistä vakoojaa, Nagoyan valtiatarta ja tietenkin entistä salamurhaaja. Siinä vasta syntyisi mehevä tappelu eikä voittajaa voinut edes arvata. Vedonlyönti kertoimet näyttäisivät liikaa yhtä suuria summia.
“Eikös se ole tärkeintä?”

“Ei”, kuului Hikarun tympeä vastaus, kun tämä käveli olohuoneeseen.
“Gackt, riisu kenkäsi!”
Nainen katsoi kylmästi entistä vakoojaa heidän ohittaessa toisensa mulkaisten samalla poikaansa, mutta tämä ei kuitenkaan sanonut mitään. Entinen salamurhaaja istahti ärtyneenä sohvalle ja sai Missin hyppäämään sähähtäen pois siniseltä huonekalulta.
“Juttelin Hizakin kanssa äsken”, siniharmaasilmäinen kertoi Gackton irrottauduttua pahoittelevasta halauksesta.
Poika riisui kenkänsä ja heitti ne uhmakkaasti eteiseen, minkä jälkeen juoksi tutkimaan vierashuoneita Közin ja K:n talsiessa laukkujen kanssa lapsen perään. Hujopit tunsivat pientä vastuuta nuorimmasta ja halusivathan nämä myös päästä nopeasti sulkemaan viattomat korvat, jos aikuisten sanasto muuttuisi rumempaan suuntaan.
“Hän kertoi eräästä ideastaan hyökkääjän henkilöllisyydestä ja lupasi kertoa myöhemmin, milloin Kirito kuoli”, naamioitunut jatkoi kävellessään mafiapomon vierelle.
“Hienoa”, miehen mustat silmät täyttyivät hetkeksi pienestä toiveikkuudesta.
“Mitä hän ehdotti?” Sayuri kysyi välittömästi ja Hikarukin tuntui kiinnittävä huomionsa vaatesuunnittelijaan.
Entinen soluttautuja avasi suunsa selittääkseen pikkuveljensä teorian Rukan kadonneiden miesten olevan hyökkäysten takana, mutta rummuttavat jalat ja raskaat askeleet keskeyttivät miehen ajatukset.
“Missä Uruha-chan on?” Gackt juoksi takaisin eteiseen isoäitinsä eteen.
“Hän ei ollut hakemassa meitä eikä hän ole täällä. Missä hän on?”

Nagoyan valtiatar puraisi huultaan ja käänsi katseensa muualle. Hitaasti vanhempi leski silitti tummanruskeata tukkaa ja käveli kummissaan olevan lapsen ohi olohuoneeseen jääden seisomaan matalan pöydän eteen puristaen kätensä nyrkkiin.
“Mummi, mikä on?” tummanruskeasilmäinen kysyi neuvottomana.
Tämä ei kuitenkaan saanut vastausta, vaan Asagikin käveli olohuoneeseen ja istuutui sohvalle sisarensa viereen pienen etäisyyden päähän nojaten polviinsa. Kolmikko oli aivan hiljaa katsahtaen välillä toisiinsa. Kukaan ei tiennyt, mitä sanoisi, mutta ilmasta saattoi aistia tietyn jännitteen. Olohuoneeseen siirtyneet eivät tienneet, mitä olisi pitänyt sanoa tai tehdä. He tunsivat, että heidän olisi juteltava, mutta he eivät voineet tehdä sitä siinä lapsen kuullen. Lisäksi alamaailman kuningatar oli vetäytynyt jälleen kuoreen, kun alaisensa nimi mainittiin. Ei nainen ollut edes ajatellut, että lapsenlapsensa saattaisi ikävöidä autonkuljettajaa.
“Uruha on kipeänä”, Mana päättyi puuttua puheeseen.
Hänen olisi pakko toimia, koska muut eivät sanoneet mitään, vaikka suurin vastuu olikin näillä. Onneksi tulisi myöhemmin vielä sopiva hetki kertoa Hizakin teoriasta, kun Gackt menisi nukkumaan. Silloin he voisivat puhua ilman suurta pelkoa, että lapsi kuulisi liikaa ikävistä asioista. Nyt olisi vain annettava kolmen muun vielä keskustella keskenään ja saada kaikilla tavoitteet samoiksi.
“Siksi hän ei ole täällä. Hän sairastui ikävästi”, vaatesuunnittelija kumartui pienen pojan ylle.
“Itse asiassa hän ei ole ainoa, joka on sairaana.”
“Ketkä muut ovat?” lapsi kysyi hiukan arasti.
“No esimerkiksi Hiroki-chan ja Hide-zou-chan”, entinen vakooja selitti ja kiirehti äkkiä jatkamaan, kun huomasi nuorimman säpsähtävän pelokkaana.
“Se tarkoittaa sitä, että sinun on tehtävä heille kaikille parane pian kortit – vai mitä sanot?”

“Joo!” tummanruskeatukkainen innostui samassa eikä näyttänyt enää lainkaan niin pelokkaalta kuin äsken.
“Mutta sitä ennen mennään valitsemaan sinulle sänkyysi puhtaat lakanat”, naamioitunut suoristautui ojentaen kätensä.
“Emmehän halua mummisi valitsevan sinulle vaaleanpunaisia lakanoita”, pieni virne nousi punatuille huulille, kun lapsi irvisti huonovointisesti.
“Tulehan, jätetään Asagi juttelemaan hiukan äitisi ja mummisi kanssa”, entinen soluttautuja jatkoi nyökäten vielä kevyesti rakkaalleen, joka hymyili takaisin, kun lapsi tarttui miestä kädestä kiinni.
“Otetaan samalla Közi ja K mukaan, etteivät he vain nukahda pystyyn.”
“Joo! Közi-chan ja K-chan tulee mukaan!” pienin huudahti hujopeille.
Közi ja K nyökkäsivät kevyesti ja heidän hartiansa tuntuivat rentoutuvan kaikesta jännittämisestä. Näillä näkymin he saisivat edes pienen tauon hermoilusta. Samalla, kun kaikki neljä siirtyivät yakuzan sisarenpojalle tarkoitettuun vierashuoneeseen, kaksikko toivoi asioiden selkenevän kaikin puolin.

“Siitä vain, mene ja vie lapseni”, Hikaru kivahti itsekseen, kun kuuli oven sulkeutuvan kauempana.
“Mana vain pitää hänelle seuraa eikä ole viemässä minnekään”, Asagi murahti takaisin mulkaisten pistävästi isosiskoaan.
“Voisit olla Manalle ystävällisempi!”
“No en todellakaan ole!” entinen salamurhaaja ilmoitti.
“Parasta olisi, olet kuitenkin minun talossani ja hän on tuleva mieheni”, pantterimainen kertoi matalasti suunnitellen vakavasti kuristavansa nuorimman naisen siihen.
“Sanoo herra, jonka alakerrassa on vieläkin se nirppanokkainen mallinukke, kaksi muuta typerystä ja vielä se hirvittävä homo!” kissamainen sähähti.
“Jätä Namie, Kaori, Ai ja Kamijo tämän asian ulkopuolelle!” yakuza kohottautui seisomaan sisarensa tehdessä samoin.

“Riittää!” Sayuri karjaisi samassa keskeyttäen alkavan riidan siihen.
“Gackt on vain muutaman seinän päässä”, vanhin alkoi puhua matalasti, mutta ääni on silti terävä.
“Hänen ei tarvitse kuulla teidän kinasteluanne kuten minunkaan ei pitäisi tarvita!”
Nuoremmat vaikenivat samassa, mulkaisivat toisiaan ja istuutuivat sitten alas jättäen toistensa väliin tilaa. Kumpikin risti kätensä rintakehälleen ja kääntyi tuhahtaen katsomaan muualle liikkeiden ollessa toistensa täydelliset peilikuvat. Raskas huokaisu pakeni Nagoyan kuningattaren huulilta hänen istuutuessa lastensa väliin.
“Tiedän, että tämä on teille vaikeata, mutta minullakin on aivan yhtä vaikeata selviytyä erimielisyyksistä, mutta nyt ne on työnnettävä syrjään”, tomesodeasuinen puhui käännellen päätään kummallekin puolelle.
“Mutta meidän on nyt mietittävä tärkeämpiä asioita, kuin toisiamme kaihertavat asiat ja riitely. Tiedätte sen kumpikin.”
“Sinä olet aika huono puhumaan kaihertavista väleistä ja riitelyistä”, Hikaru huomautti terävästi.
“Itse et ole pitänyt minun valinnoistani etkä varsinkaan Asagin valinnoista. Miten voit muka nyt unohtaa kaiken?”
“Helposti, Uruhaa on ammuttu, sinun henkeäsi uhattu ja Asagin mafian kimppuun hyökätty”, Sayuri vastasi siihen tietäväisen viileästi, mutta sitten hymy kaartui pehmeästi huulille.
“En kuitenkaan voi kieltää sitä, ettenkö olisi omalla tavallaan nyt uskomattoman onnellinen.”

“Äiti, mitä sinä puhut?” Asagin oli pakko kysyä, kun huomasi vanhemman naisen silmien kostuneen.
“Ettekö te muka huomaa?” elävä legenda tarttui lapsiaan kädestä kiinni.
“Me olemme jälleen yhdessä. Istumme tässä samalla sohvalla vierekkäin. Viimeksi olimme tällä tavalla vuosia sitten, kun Gackt ei ollut vielä syntynyt. Kaikesta hirveistä tapahtumista huolimatta olen vain onnellinen, että voin istua tässä kanssanne ja koskettaa teitä – yksi rakkain toiveistani on viimein toteutunut”, alamaailman kuningatar huokaisi jälleen, mutta tällä kertaa onnesta, kun kohotti lastensa kädet suukottaakseen niitä.
“Me olemme jälleen yhdessä ja yhdessä me olemme vahvempia. Kukaan ei voi mitään meitä vastaan enkä voi olla kuin iloinen, kun saan taas olla yhdessä lasteni kanssa – olla perhe.”
Kumpikaan nuoremmista ei sanonut mitään, mutta jotain muuta heissä kuitenkin tapahtui. He tunsivat lämpimät, rakastavat suukot käsissään. Lämpö tuntui leviävän pitkin heidän kehoaan ja vihaiset katseet laantuivat jäykkyyden kadotessa hetkeksi niin mielestä kuin vartalosta. Se oli totta, kaikki jäljellä olevat Ishikawat olivat viimein koossa, vaikka nuorin olikin muutaman huoneen takana. Olihan sekin paikkansa pitävä fakta, ettei entinen salamurhaaja ollut enää Ishikawa vaan Utada, ja että oikea isä oli Matsumoto Hideto. Sillä seikalla ei ollut kuitenkaan väliä, koska Yoshiki oli aina pitänyt tyttöä omana lapsenaan ja kasvattanut tämän elämänsä loppuun asti.

Mikäli Yoshiki olisi nähnyt sohvalla istuvan kolmikon, olisi tämä varmasti hymyillyt onnesta, mutta nauranut samalla. Ehkä kaikella pahalla oli jotain hyvää vastakohtana – se yhdisti hajonneen perheen, edes yhdeksi, kauniiksi hetkeksi, joka jäisi kaikkien mieleen. Muistutti kaikille, että he olivat Ishikawoja.

Notes:

Selityksiä:

* En sano, että kolmannen ja neljännen nikaman välistä painamalla saa oikeasti mitään aikaiseksi, mutta parissa erilaisessa yhteydessä (tekstissä, elokuvassa, tv-sarjassa) ihminen on saatu sieltä painamalla tajuttomaksi
* Miksi Gackton kuolema olisi hirveämpi kuin Hikarun? Koska Gackt on lapsi eikä kykene puolustamaan itseään. Hikaru taas saattaisi selvitäkin taitojensa avulla ja aikuisena sekä entisenä salamurhaajana edes kyetä puolustautumaan
* Siis näin muistutuksena – Hikaru vaihtoi sukunimekseen Utada, jotta vaikuttaisi omien ja muiden käsitystensä mukaan sinkulta. Hän oli sitä ennen Camui miehensä sukunimen takia (siksi Gackt on Camui), ennen avioliittoaan Hikaru oli Ishikawa, kuten veljensä ja äitinsä, koska se oli kasvatti-isänsä sukunimi. Sitä ennen taas Hikaru oli Matsumoto, koska äitinsä oli naimisissa Hideton (Hiden) kanssa oli myös silloin Matsumoto. Kaikki kuitenkin ajattelevat häntä Ishikawana, koska Yoshiki huolehti tästä niin pitkään ja toimi isänä eikä Sayuri mennyt myöhemmin uudelleen naimisiin
* Mikäli kukaan ei muista, Hikaru on tosiaan pätkä eli 158 cm, jos sitäkään, kun Asagi on 20 cm pidempi eli 178 cm
* Ukemi on eräänlainen kuperkeikka, jossa ei mennäkään niskan kautta, vaan turvallisesti toisen olkapään yli – siis eteenpäin mentävässä ukemissa, takaperin ja sivuttain menevät menet sitten hiukan eri tavalla, vaikka edelleen olkapään kautta

Chapter 57: “Back in business.”

Synkät pilvet, aikaisempaa uhkaavat ja tummemmat, tuntuivat laskeutuvan Osakan mafian ylle, kun uutinen saavutti jokaisen korvat ympäri maata, vaikka loukkaantuneet saivatkin pysyä onnellisen tietämättöminä tapahtumista. Fu-ki oli kuollut ja jättänyt heidät täysin yksin tuntemattoman vihollisen armoille. Hide-zou sentään oli kaikkien onneksi hengissä, jos jostain saattoi iloita. Hyökkääjä oli kuitenkin onnistunut tehtävässään ainakin osittain, vaikkei kakkosmies ollutkaan kuollut. Tämä oli toimintakyvytön eikä kukaan, varsinkaan yakuzamme, halunnut heti uuvuttaa tai raastaa haavoittunutta mieltä mieheltä, joka oli särkynyt jälleen sisältään. Kyllähän Hide-zou halusi auttaa ystäviään, mutta Asagi ja Seth kielsivät tätä jyrkästi edes harkitsemasta vihollistaan vastaan käymistä. Kiitos kuitenkin teräväpiirteiselle, Gackt ja Hikaru muuttivat Burutendoulle turvaan eikä pienen lapsen voinnista tarvinnut huolehtia enempää siltä osin.

Kyllähän jotain onnekastakin ehti tapahtua kaikista hyökkäyksistä huolimatta. Reita sai nimittäin kuulla Tatsuroun viestin myötä, mitä kaikkea Osakassa oli poissa ollessaan tarkalleen tapahtunut ja hänen mittansa tuli täyteen. Nenärättinen siis nappasi Yoshikia niskavilloista kiinni ja raahasi tavaroineen autolleen ilmoittaen vielä Hiroakille, että he kaksi lähtisivät takaisin Osakaan. Yokohaman kakkosmies ei ilahtunut siitä uutisesta, mutta vielä vähemmän tämä ilahtui baarimikon nyrkistä, kun vaaleahiuksinen huomasi Exo-chikan palvelijan yrittävän estää häntä lähtemästä.
“Helvetti, Hiroaki! Minulla on muutakin tekemistä kuin istua täällä turhaan vahtimassa tuon haahkan sairasvuodetta!” tummasilmäinen mylvi leijonan tapaan nostaessaan toisen rinnuksista ylös, kun irokeesipäinen urkkija oli tohinalla pistänyt autoa kuntoon papattaen yhtenään Andron nimeä.
“Minun ystäväni joutuvat kärsimään Osakassa! En jaksa olla tässä helvetin kaupungissa enää hetkeäkään, kun minua tarvitaan muualla!”
Niine hyvineen Reita sitten pudotti entisen esimiehensä alas ja huusi vihaisena vielä perään, ennen kuin kaasutti rakastaan ikävöivän Yoshikin kanssa tiehensä:
“Ja jos et nyt tajunnut, voisit käskeä muutkin miehet töihin, etkä vain lukita kaikkia samaan paikkaan odottamaa kuolemaa! Päästäisit jumalauta urkkijasi tekemään työtään, että saadaan se pirun paskiainen kiinni!”
Reita ja Yoshiki palasivat takaisin Osakaan kummankin käydessä ensin omilla asioillaan mennen sitten Asagin eteen. Hiko oli yhä sairaalassa eikä muutenkaan työkelpoinen käsiensä takia, vaikka olikin kyennyt vitsailemaan toivuttuaan shokista, ettei voisi jättää minnekään enää tunnistettavia sormenjälkiä. Laiha lohtu se oli kenellekään, kun kukaan ei osannut sanoa, ehtisikö yksikään heistä hyödyntämään sitä seikkaa.

Reitan ja Yoshikin paluusta sekä Gackton ja Hikarun muutosta oli ainakin yksi hyvä puoli, mikä sai varmasti jokaisen Osakan mafiassa huokaisemaan helpotuksesta. He saivat kuin ihmeen kaupalla jälleen pienen lepotauon, joka tuli enemmän kuin tarpeeseen. Jokainen sai mahdollisuuden vetää henkeä ja valmistautua seuraavaan iskuun. Seth ja Asagikin saivat tilaisuuden viedä Hide-zoun terapiaan – lähinnä saadakseen itsesyytökset loppumaan. Se kuitenkin oli vaikeata, koska velvollisuudentunto ja halu suojella rakkaitaan olivat ajaa toimitusjohtajan koko ajan ylös töihin auttamaan muita vihollisen henkilöllisyyden selvittämisessä. Olihan tämä ennenkin töitä tekemällä yrittänyt hankkia itselleen muuta ajateltavaa ja voimia jaksaa eteenpäin yksin, mutta nyt ruskeankellertäväsilmäisellä oli mafian, ystäviensä ja Asagin lisäksi Seth, joka taas ei katsonut hyvällä ikävien ajatusten hukuttamista töillä. Varas tosiaan oli mafiapomon onni, koska tämä otti täyden vastuun ruskeahiuksisesta ja antoi tämän tehdä vain sen verran pieniä Tatemonokin asioita, jotta toimitusjohtajan olo helpottuisi. Pantterimainen taas sai tilaisuuden keskittyä enemmän vihollisiinsa ja toiseen hermoja, voimia ja aikaa kuluttavaan seikkaan – perheeseensä.

Heidän mafialleen rauhallisimpina päivinä Ishikawat asuivat jälleen saman katon alla, mutta mukana oli myös muitakin tekijöitä. Mana ja muu haaremi asuivat samassa talossa, ja vaikkei Kamijoa, Kaoria, Aita ja Namieta olisi näkynyt lainkaan edes toisiksi ylimmässä kerroksessa, jännitteisyys tuntui sähköisenä väreilynä iholla. Sayuri yritti käyttäytyä asiallisesti ja piti kaiken huomionsa vihollisessa sekä perheessään, mutta onnistui tarkoituksella tai tarkoittamatta olemaan, kuin vaatesuunnittelijaa ei olisi ollutkaan tai antaa naamioituneen ymmärtää olevansa inhottava koi. Hikaru taas kierteli talossa kuin ansaan ajettu villikissa, joka ei tiennyt, mistä olisi päässyt ulos. Entisen salamurhaajan kieli oli myös hyvin kärkäs ja useampi kuin yksi ihminen oli hyvin onnellinen, kun tämä vetäytyi usein omaan huoneeseensa miettimään kokemaansa uhkaa.

Uhkakuvat pyörivät kaikkien mielessä hiljaisina hetkinä, kun varjot kuiskivat lähestyvästä vaarasta. Eikä asiaa helpottanut yhtään se, että he saivat kuulla tarkemmin Fu-kin tappaneesta räjähdyksestä. Tsunehito onnistui urkkimaan Yuuton kanssa muilta itse räjähdystä tutkivilta poliiseilta, että kyseessä oli kaikkien aikojen oudoin, erikoisin palopommi, mitä yksikään räjähteisiin erikoistunut virkamies oli ehtinyt näkemään. Efekti oli sama kuin missä tahansa autoon viritetyssä räjähteessä, mutta käytetyt sytyttimet ja muu tekninen puoli saivat yhden jos toisenkin suut aukeamaan. Tavallisesti pommit toimivat ajastimilla tai vastaavasti kauempaa lähetetyllä signaalilla, eli kuten Tatsurou sitten joutui selittämään etsivältä saamiensa tietojen pohjalta, iskuntekijä vain painaisi nappia jossain turvallisessa paikassa juoden samppanjaa. Näin ei kuitenkaan ollut tässä, kuten nörtti ja poliisien asiantuntijat totesivat harvinaisessa yhteisymmärryksessä. Räjähteessä, joka aiheutti suurimman tuhon pienin pommien vain varmistaessa työn, oli kummallinen anturi, kuin se olisi mitannut oikean lämmön, josta ajastin lähti liikkeelle – kiihtyen sitä nopeammaksi, mitä korkeammaksi kuumuus nousi. Se, miten monimutkainen palopommi oli onnistuttu saamaan konepellin alle moottorin putkien kätköön kenenkään huomaamatta pienten pomminjäämien löytyessä auton alta, oli arvoitus, jonka Fu-ki oli vienyt mukanaan polttavaan hautaansa. Krakkeri kuitenkin tajusi jopa poliiseja nopeammin, että joku oli sabotoinut moottoria, ilmeisesti aiheuttanut vuodon jäähdytysjärjestelmään saadakseen pommin viriämään. Miksi taas oli tehty jotain niin hankalaa? Miksei iskuntekijä ollut vain käyttänyt ajastinta tai etälaukaisinta? Siihen poliisilaitoksessa ei keksitty vastausta, mutta hakkeri epäili Satochin kanssa kyseessä olevan hyökkääjän tarve peittää jälkensä ja onnistua pakenemaan rikospaikalta ilman, että tulisi missään vaiheessa epäilyksi.

Niitä mietteitä ei kuitenkaan voinut kertoa poliiseille. Mitä enemmän virkavalta teki havaintoja niin poltetusta autosta kuin palaneesta ruumista, sitä enemmän heille tuli kysymyksiä mieleen. Ja vastaukset he kuvittelivat saavansa Hide-zoulta, mikä taas ei käynyt Asagille, joka soitti välittömästi Tsunehitolle kuulustelijoiden tullessa kakkosmiehen kotiin. Valitettavasti etsivä ei kuitenkaan voinut tulla apuun – hänen ei annettu ja rikkomalla Hakueilta saamiaan käskyjä, jotka komisario oli saanut ylemmältä taholta, mustatukkainen vain aiheuttaisi harmeja eikä kykenisi tekemään lainkaan yakuzalleen töitä. Kaikeksi onneksi etsivä sai kuitenkin pyydettyä toista etsivää ja Yuutoa kysymään lempeämmin ja Yukikin jätti hyvillä mielillä työt ja treffit Sakuran kanssa väliin rynnäten kakkosmiehen turvaksi. Tosin, myöhemmin asianajaja naureskeli, ettei lakimiestä edes olisi tarvittu, koska Seth oli lähes puraissut Terulta pään poikki tämän hiukan töykeämmästä lauseesta. Onneksi vaalean poliisin työpari sai tilanteen rauhoittumaan ja pidettyä kuulustelun asiallisena. Virkamiehet pääsivät jopa ajoissa lähtemään pois toimitusjohtajan kodista ja vasta rakennuksen aulassa lainvalvojat saivat kauhukseen huomata Asagin marssivan henkivartijoineen sisälle. Tällä kertaa yakuzalla ei kuitenkaan ollut mitään intoa kiinnittää huomiota lempipoliiseihinsa, vaan marssi hisseille Közin ja K:n kanassa näiden perässä kävellessä muutama jykevämpi jengiläinen, jotka jätettiin Hide-zoun vartijoiksi.

Kaikenlaista ehti siis tapahtumaan. Poliisit olivat tavallista enemmän tekemisissä mafiamiesten kanssa tietämättä heistä mitään. Osakan herran alaiset keräsivät voimiaan ja yrittivät pitää mielenrauhansa tasapainossa. Se oli kuitenkin vaikeata, vaikka he saivat Osakassa rauhan. Siitä huolimatta vähintään kerran päivässä jokainen mietti ja toivoi Kuro Kagen kokouksen tulevan nopeammin – varmaan ensimmäistä kertaa elämässään.

Mana joutui jo niiden neljän päivän aikana miettimään, että mikä sai hänet sietämään sitä kaikkea, mutta iloinen nauru muistutti nopeasti tapahtumien hyvistä puolista. Mafian ongelmista ja vihollisesta suurimmaksi osaksi tietämätön Gackt onnistui valaisemaan synkänkin hetken. Pieni lapsi piti Burutendoulla elämää leikkien Yorun ja Missin kanssa ja ilahduttaen milloin milläkin piirustuksella tai leikillään aikuisia. Kyllähän poika aiheutti ihmetystä ja suurtakin järkytyssä ainakin äidissään ja isoäidissään, kun lapsi halusi leikkiä välillä enonsa rakastajien kanssa. Ajatus ilahdutti ja huvitti kieltämättä Kamijoa, joka sai pian huomata opettavansa shogia viisivuotiaalle, joka halusi pontevasti tietää, miksi kiharahiuksinen istui niin usein Kaorin kanssa vastakkain matalan pöydän ääressä. Ai taas innostui eniten nuoruutensa takia leikkimään hippaa ja piilosta ihmisten joutuessa keskeyttämään puuhansa ja astumaan sivummalle väistääkseen juoksentelevaa kaksikkoa koiran haukkuessa innoissaan riehunnan seassa. Namie ei kuitenkaan viettänyt yhtä paljon aikaa toisessa kerroksessa, koska rakensi uudelleen nousevaa mallinuraansa. Kotona käydessään nainen kuitenkin kohteli tummanruskeatukkaista, kuin tämä olisi pieni prinssi mahtavassa linnassa ja antoi tämän jopa leikkiä hiustuotteillaan tehden pienimmälle välillä muodikkaita kampauksia.
“Onneksi Gackt on sentään tuomassa tänne hiukan iloa ja riemua”, Kaori totesi neljäntenä päivänä, kun Mana kävi hakemassa Gackton rakastajien kerroksesta syömään päivällistä.
“Ehdin jo toivomaan, että sinä ja Asagi olisitte päässeet viettämään häitänne.”
“Tilanteen takia sitä on kuitenkin jouduttu lykkäämään”, entinen soluttautuja huokaisi pienesti miettien kuitenkin, jaksaisiko häiden jälkeen oikeasti koko loppuelämänsä ajan Asagin äitiä ja sisarta.
Käsi huitaisi pikaisesti mustan poolon peittämää hartiaa, kuin olisi voinut sillä tavalla karkottaa itseään kiusaavat olennot.
“Lykkäämään, mutta ei peruuttamaan”, nainen kuitenkin hymyili ja vilkaisi naamioituneen taakse katsomaan lasta, joka juoksi lyhyet portaat ylempään kerrokseen.
“Kyllä te vielä pääsette avioliittoon asti.”

“Tätä menoa epäilen”, mustahiuksinen mutisi itsekseen turhautuneena kaikkeen.
Olihan hän käynyt muutaman kerran Itsu moderussa saaden taukoa Ishikawojen naisista, mutta reissuja oli pitänyt vähentää yleisen turvallisuuden takia. Eikä entinen vakooja uskaltanut myöskään jättää tiettyjä vastakkaisensukupuolen edustajia täysin vahtimatta, vaikka tehtävä olisi kuulunut nimeltä mainitsemattomalle rikollisjärjestön johtajalle enemmän kuin tämän sulhaselle.
“Ehkä teidän pitäisi vain keksiä keino, jolla muistaisitte miettiä yhteistä tulevaisuuttanne”, vaaleanviolettiin, monisävyiseen kimonoon pukeutunut vilkaisi taakseen kotatsulle, jossa oli kukkien lehtiä, varsia ja terälehtiä.
He olivat selvästi tehneet kukka-asetelmia pojan kanssa, kun Ai ja Kamijo olivat lukeneet joitakin kirjoja. Musta-ruskeahiuksinen luki parhaillaan luultavasti jotain rakkausromaania, kun kiharahiuksinen yritti opiskella liiketaloutta. Rakastaja kuitenkin tarkkaili sivusilmästään keskustelijoita ja oli ilmeisesti kuunnellut heitä, koska vinkkasi hienovaraisesti floristia tulemaan luokseen.
“Sinun on varmaan parasta mennä syömään Gackton, Sayurin ja Hikarun kanssa”, Kaori henkäisi kääntyen Manan puoleen.
Kamijon pieni virne nimittäin kertoi tämän saaneen idean, jonka ruskeahiuksinen halusi kuulla.
“Tiedäthän sinä sen sanonnan, että hyvä ruoka, parempi mieli”, nainen lisäsi vielä hymyillen samassa huvittuneena.

Siniharmaasilmäinen tuhahti ja kääntyi nopeasti yläkertaa kohti peittäen suupieleen nousevan hymyn. Eihän tuo nyt ihan väärin ollut sanottu, koska nälkä tässä alkoi olla ja Sayurin kokkaustaidot olivat huomattavasti paremmat kuin tämän kyky ymmärtää ihmisten erilaisuutta ja omaa tahtoa. Tosin, ei kummankaan kyvyn omaamista olisi elävän legendan kohdalla apua, eihän tämä pitänyt hänestä yhtään, vaan sieti vain siksi, koska halusi Asagista tulevan edes jollain tapaa onnelliseksi. Edistysaskeleena sitäkin varmaan pitäisi tässä kohdassa pitää.

Mustahiuksinen kipusi portaat ylös nostaen hiukan hyvin tumman, murretunsinistä hametta jalkojensa edestä. Nopeasti hän vilkaisi vielä sohville, jonne Kaori oli mennyt Kamijon supistessa jotain niin tämän kuin Ain korvaan. Valitettavasti mustahiuksisen ei kuitenkaan voinut mennä kysymään, mitä rakastaja oli keksinyt, vaan joutui siirtymään kirjaimellisesti helvettiin, vaikka kyseinen paikka olikin vaihtanut maan ytimestä Burutendoun ylimpään kerrokseen.
“Mana-chan, tuletko sinä?” Gackt ilmestyi samassa ovelle, kun vaatesuunnittelija astui viimeiselle porrasaskelmalle.
“Tulen, tulen”, Mana hymyili nuorimmalle pienesti nauraen sisällään sitä, miten kovasti pieni mies oli huolissaan hänestä.
Olihan se kieltämättä ihanaa, että edes joku Asagin sukulaisista näytti oikeasti pitävän hänestä. Jotenkin tummanruskeatukkaisella tuntui olevan käsittämätön tarve vahtia jatkuvasti niin häntä kuin Asagia ja Sayuria. Tietenkin lapsi myös huolehti äidistään, mutta ei niin näkyvästi kuin muista. Luultavasti poika uskoi, ettei vain saanut käyttäytyä Hikarun lähellä sillä tavalla eikä mustahiuksinen voinut tätä syyttää, kun oli ehtinyt näkemään omaan makuunsa ihan riittämiin pienimmän kotikasvatusta.

Hymy kohosi tummanruskeasilmäisen kasvoille, kun tämä otti vaatesuunnittelijaa kädestä kiinni ja veti mahdollisimman nätisti vanhemman mukanaan keittiöön. Elävä legenda asetti riisikulhoa ja muita astioita ruokineen tarjottimelle ja kääntyi sitten ympäri kohottaen kantoalustaa.
“Mummi, minne sinä viet noita?” entisen salamurhaajan esikoinen kysyi kummissaan nähdessään, ettei tomesodepukuinen vienytkään astioita ruokapöytään.
“Vien ne äitisi huoneeseen”, mustasilmäinen vastasi kävellessään vierashuoneita kohti.
“Hän ei syö tänään kanssamme.”
“Taaskaan?” Gackt huokaisi pettyneenä.
Entinen soluttautuja ajatteli täsmälleen samoin, vaikka olikin helpottunut, ettei joutunut koko ruokailun ajan kestämään murhaavaa tuijotusta. Hänen mittansa alkaisi täyttyä vähitellen, vaikka yrittikin pysyä vaiti niin itsensä kuin rakkaansa ja tietenkin pienen lapsen takia. Pikkuhiljaa alkoi kuitenkin vaikuttaa siltä, ettei lopullista napsahdusta voisi välttää ikuisesti, ellei jotain muutosta tapahtuisi.
“Äidilläsi on paljon mietittävää ja hän kaipaa omaa rauhaa”, Nagoyan valtiatar selitti nopeasti jättäen tarkoituksella totuutta kertomatta.
“Tuleeko Asagi-oji-san syömään?” nuorin kysyi seuraavaksi katsoen anovasti naamioitunutta.
“Ei valitettavasti”, entinen vakooja joutui kertomaan silittäen lapsen hiuksia.
“Hänellä on töitä ja hän käy katsomassa Hide-zouta ja muita potilaitamme. Samalla hän vie kaikki tekemäsi parane pian -kortit.”
“Olisin halunnut antaa ne itse”, lyhyin mutisi synkkänä, kun isoäitinsä koputti vierashuoneen ovea kolme kertaa nopeasti, piti pienen tauon ja kopautti sitten kaksi kertaa hitaasti ja vielä kerran nopeasti perään.
“Tiedän, Gackt”, kauniskasvoinen kumartui tummanruskeasilmäisen ylle, mutta tarkkaili jatkuvasti tulevaa anoppiaan ja kälynsä huoneen ovea, jonka toiselta puolelta kuului kaksi terävää kopautusta ja pieni tömäys.
“Hide-zou tarvitsee kuitenkin lepoa. Tietenkin sinun näkemisesi olisi ilahduttanut häntä, mutta samalla myös rasittanut tahtomattaan.”
“Mana on oikeassa, Gackt”, Sayuri laski tarjottimen lattialle ja kääntyi sitten katsomaan takaisin keittiöön.
“Hide-zou ja muut tietävät kuitenkin, että sinä ajattelet heitä. Näette toisianne, kunhan tilanne vain paranee.”

Nopeasti naisen kulmat kurtistuivat nähdessään naamioituneen tutkailevan katseen, jota mies ei tällä kertaa pyrkinyt millään tapaa kätkemään. Siniharmaat silmät kertoivat leskelle selvästi, että hän oli kiinnittänyt huomiota jokaiseen liikkeeseen ja ääneen eikä yksikään kopautus ollut jäänyt kuulematta. Gacktokin huomasi aikuisten vakavien katseiden vaihdot ja jäi ensin katsomaan kummissaan Manaa, kunnes kääntyi katsomaan huolestuneena isoäitiään.
“Hikaru on ollut tuollainen pienestä pitäen”, tomesodepukuinen henkäisi kävellen ripeästi pöydän ääreen ottaen valmiiksi kolmelle katetusta pöydästä kaksi lautasta.
“Sinun ei pidä olla turhaan huolissasi äidistäsi, Gackt. Hänellä oli pienenä tyttönä jo tapana lukittautua huoneeseensa ollessaan huolissaan ja halutessaan ajatella rauhassa.”
“Oliko äiti todella sellainen jo silloin?” poika taapersi nopeasti sukulaisensa vierelle Yorun tullessa kerjäämään ruokaa, kun huomasi vanhimman kauhovan riisiä tällä kertaa neliönmuotoisille astioille.
Missi taas makasi tasapainotellen sinisen sohvan selkänojalla olohuoneessa ja katseli keittiöön. Eläin ei kuitenkaan aikonut liittyä koiran seuraan hankkimaan söpöydellä ruokaa – valkoinen kissa kyllä tiesi, että ruokaa sai kerjättyä parhaiten vain yhdeltä henkilöltä, jolla oli aikaisemmin ollut usein pirullinen hymy huulillaan.
“Oli eikä se ole näemmä muuttunut miksikään”, mustasilmäinen vastasi hymyillen katsahtaen alaspäin.
“Nyt hänellä on paljon mietittävää: sinä, minä, Asagi, Hide-zou, Uruha ja…”
“Oikeastaan kaikki mahdollinen”, entinen soluttautuja huomautti siihen tunnistaen hyvin piilotetun viestin naisen puheista.
Nagoyan valtiatar sanoi lapselta piilotetusti, että tyttärensä mietti murhayritystään. Olihan siinä paljon mietittävää, sen entinen vakooja osasi sanoa omasta kokemuksestaan. Varmasti leskistä nuorin mietti paljon muutakin ja lukittautui lapsuuden tottumustensa takia huoneeseensa turvaan kaikelta pahalta. Koputuskoodit oli varmastikin kehitetty helpottamaan kommunikaatiota ja samalla turvaamaan silloin lapsen olot. Selvästi kommunikointi toimi vieläkin, koska ottaessaan omalta paikaltaan lautasen, vaatesuunnittelija kuuli vierashuoneen oven avautuvan hitaasti ja sitten taas sulkeutuvan. Vilkaistessaan sivummalle kohti vieraskäytävää, entinen vakooja näki tarjottimen kadonneen lattialta.

“Mitäs elokuvaa haluaisit tänään katsoa, Gackt?” Mana vaihtoi sujuvasti puheenaihetta päättäen jutella elävän legendan kanssa hiukan enemmän Hikarusta sopivammalla hetkellä.
Ruuan jälkeen tummanruskeatukkainen menisi päiväunille ja silloin voisi yrittää keskustella naisen kanssa. Heidänkin olisi yritettävä miettiä vihollistaan ja kehitettävä suunnitelmaa, miten voisivat mahdollisesti torjua seuraavan iskun, mikä se sitten ikinä olisikaan. Sekin olisi ihan hyvä keksiä – olivathan he sentään jollain tapaa ajoissa tajunneet kaksi viimeisintä. Viimeisten päivien hiljaisuus oli kaamea, kun ei tiennyt tarkalleen, mitä oli tapahtunut muualla tai miksei mitään ollut tapahtunut.
“Pokémonia? Vai jotain Disneyn klassikkoa? Vai jotain muuta?” siniharmaasilmäinen kävi mielessään läpi kaiken maailman elokuvat, jotka Asagi oli ostanut heti Gackton tultua.
Yakuza oli halunnut jollain keinolla pitää sisarensa pojan ajatukset kaukana ongelmista ja vaaroista, mutta samalla tehdä olosta turvallisen.
“Ice Agea!” poika huudahti innoissaan, kun Sayuri oli saanut kaadettua tekemänsä lihakastikkeen riisin viereen lautaselle.
“Olet aivan liian nuori katsomaan sitä, Gackt”, isoäiti henkäisi päätään puistellen miettien samalla vakavasti, oliko ainoa, joka nykyään katsoi ikärajoja päättäessään, mitä antoi lasten katsoa.
“Etkö ole katsonut muutenkin ihan riittämiin elokuvia iltaisin?”
“En!” tummanruskeasilmäinen huudahti samassa kipittäen pitkän pöydän ääreen istuutuen päädyn viereen.
“Minä olen katsonut vasta viisi elokuvaa ja minulla on vielä ainakin 20 elokuvaa jäljellä!”
“Mitä ihmettä se Asagi oikein ajatteli?” Nagoyan valtiatar huokaisu raskaasti pyöräyttäen samalla silmiään, kun istuutui pöydän päätyyn.
“Palaavansa lapseksi muutamaksi tunniksi iltaisin”, entinen vakooja vastasi siihen siirtyen lautasensa kanssa ottamaan ruokaa.
“Vaikka hän onkin ikuinen lapsi eikä tarvitsisi piirrettyjä siihen.”
“On siinä meillä yakuza”, tomesodepukuinen huokaisi istuutuen alas.
“Mutta Gackt, voisit tehdä illalla jotakin muuta. Liika television katsominen ei tee hyvää silmille ja jotkut piirretyt aiheuttavat painajaisia”, nainen kääntyi lapsenlapsensa puoleen.
“Voisit pelata vaikka jotain lautapeliä.”
“Saanko sitten mennä pelaamaan Kamijon kanssa sakkia tai shogunia?” pienin keksi välittömästi vaihtoehdon elokuvien katsomiselle ottaessaan syömäpuikot käsiinsä.
“Se on shakkia ja shogi, Gackt”, vaatesuunnittelija korjasi ystävällisesti ottaen riisin jälkeen lihakastiketta huomaten siinä olevan todella paljon vihanneksia, osan ollessa hyvinkin erikoisia.
Saisi nähdä, miten poika tulisi suhtautumaan ruokaansa huomatessaan lihan seassa jotain terveellisempää ja vihreätä.

“Miksi sinä haluaisit pelata Kamijon kanssa?” Sayuri kysyi säikähtäneenä.
“Kamijo on kiva ja opettaa minulle hassuja siirtoja, kuten se joku linnoitus”, Gackt kertoi innostuen selvästi ajatuksesta.
“Onko linnoitus ja tornitus sama asia?” naamioitunut kysyi istuutuessa vastapäätä lasta tulevan anoppinsa viereen.
“Joo!” nuorin huudahti riemuissaan eikä tajunnut edes vilkaista, mitä lautasellaan oli.
“Siinä on ensin siirretty kuninkaan ja tornin välistä muut nappulat ja niiden edessä olevat sotilaat on pysyneet paikoillaan. Sitten kuningasta ja tornia siirretään, että kuningas on nappuloiden ympäröimänä turvassa.”
“Opettiko Kamijo sen sinulle, kun pelasitte toisianne vastaan?” Mana otti pöydältä kannun ja kaatoi kaikkien laseihin vettä.
“Joo ja silloin, kun pelasin Aita ja Kaoria vastaan”, tummanruskeatukkainen selitti tohkeissaan.
“Ai on tosi huono shogunissa – vielä huonompi shakissa! Minä jopa voitin hänet, vaikka Ai valittaakin, että Kamijo auttoi!”
“Sinustahan tulee etevä strategiko”, siniharmaasilmäinen kehaisi laittaessaan ruokaa sirosti suuhunsa.
“Niin tulee ja Kamijo lupasi opettaa vielä lisää!” poika melkein hyppi penkissään unohtaen kokonaan ruuan edessään.
“Gackt, älä hypi, vaan syö ruokasi”, alamaailman kuningatar komensi päättäväisesti tottunein sanoin, mutta samalla hellästi kohottaen juomalasin huulilleen.
“Minusta sinun ei pitäisi viettää enempää aikaa Kamijon, Kaorin, Ain ja Namien kanssa. Pelaisit mieluummin vaikka minun kanssani muistipeliä.”
“Miksi, mummi? Minä tykkään Kamijosta ja muista”, pienin kysyi kummissaan katsoen suurilla tummanruskeilla silmillään kummallisesti isoäitiään.

Niin leski kuin vaatesuunnittelija hätkähtivät tahtomattaan katsetta. Jotenkin he kumpikin näkivät siinä katseessa, totisen ihmettelevissä kasvoissa ja kuulivat ennen kaikkea vaativassa äänensävyssä jotain lapselle omituista. Aikuiset näkivät tuttuja piirteitä, mutta eivät sillä tavalla kuin olisivat alkuun uskoneet, tai mitä kukaan olisi osannut arvata. Kaksikko näki pienessä pojassa samaa, mitä oli Asagissa, mutta siinä ei ollut kaikki. Entinen soluttautuja näki katseessa jotain Hide-zousta ja Ruizasta – jopa muutamasta muusta mafiamiehestä ja se tuntui uskomattoman pelottavalta. Erityisesti aseiden salakuljettaja kävi mielessä, kun lapsi otti puikkoihinsa ruokaa siirtämättä katsettaan pois sukulaisestaan ja pisti kastiketta kasviksen kanssa suuhunsa – aivan samalla tapaa, kuin Ruiza puhui jostain jollekulle ja korjasi samaan aikaan asetta.

Yllättäen lyhimmän ilme kuitenkin valahti täysin ja huulet kaartuivat rumaan irvistykseen, kun suu maistoi jotain, mitä ei ollut odottanut. Nopeasti tummanruskeasilmäinen sylkäisi suussaan olevan ruuan takaisin lautaselle nähdäkseen, mitä ihmettä söi.
“Gackt! Ei ruokaa saa sylkeä pois!” Sayuri huudahti järkyttyneenä.
Olihan Nagoyan valtiatar ehtinyt jo huomata, että sukulaisensa oli hiukan nirso joidenkin ruokien, kuten terveellisten vihannesten kohdalla, mutta ei toinen ollut vielä aikaisemmin sylkenyt mitään pois suustaan.
“Mutta kun se on pahaa!” Gackt valitti ja katsoi huonovointisesti suussaan käynyttä vihreätä paprikaa.
“Minä en pidä siitä!”
“Sillä ei ole mitään väliä. Paprika on terveellistä ja auttaa kasvamaan”, mustasilmäinen ei ollut tyytyväinen kuulemaansa vastaväitteeseen.
“Syö vain lautanen kiltisti tyhjäksi.”
“Ei halua!” entisen salamurhaajan lapsi parkaisi ja työnsi samassa lautasen kauemmaksi itsestään.
Mana kohautti huomaamattomasti kulmiaan ja vilkaisi piilotetusti pitkien hiustensa takaa tulevaa anoppiaan. Hän halusi kovasti tietää, miten nainen aikoisi toimia tässä tilanteessa. Olihan vaatesuunnittelijalla jotain kokemusta lapsen nirsoilusta, kun taas alamaailman kuningatar ei ollut ehtinyt sellaista saamaan viimevierailunsa aikana, koska oli mennyt “korjaamaan” Asagin virheitä. Tietenkin hän aikoi tarpeen vaatiessa tulla vanhimman avuksi känkkäränkkää vastaan, mutta nyt mies aikoi vain katsoa, mitä leski tekisi. Olisi ihan hyvä todistaa ne kuuluisat taidot lasten suhteen.
“Gackt, älä luulekaan, että lähdet tästä pöydästä yhtään minnekään, ennen kuin lautanen on tyhjä”, tomesodepukuinen laski syömäpuikkonsa lautasensa vierelle pidikkeen päälle selän suoristuessa vieläkin suoremmaksi.
“Ole nyt kiltti poika ja syö ruokasi vihanneksia myöten”, tämä kumartui lähemmäksi poikaa ja laski kätensä pienimmän olkapäälle saaden vaikutusvaltansa kohdistumaan täysin lapseen.
“En halua! Minä en pidä vihanneksista!” sukulainen intti vastaan ja mutristi itsepäisesti suutaan.
“No, sitten et varmaan halua jälkiruokaakaan”, isoäiti vetäytyi takaisin paikalleen ja painoi sormenpäänsä viattomasti yhteen.
“Olin tehnyt sinua varten oman erikoisuuteni: hedelmävanukasta, mutta jos et kerran halua sitä, ei sitten.”

Gackt säpsähti hämmentyneenä ja jäi tuijottamaan kauhuissaan sukulaistaan, joka ei kiinnittänyt poikaan mitään huomiota.
“Et varmaan halua myöskään pelata Kamijon kanssa pelejä tai katsoa televisiota. Videopelitkin voimme laittaa kaappiin, koska ethän sinä halua niitäkään pelata”, Sayuri puheli itsekseen, mikä sai Manan ravistamaan päätään.
Ei ihme, että Asagi pelkäsi äitiään, kun oli joutunut kuuntelemaan puhetta, josta ei voinut päätellä suoraan, oliko se uhkailua vai ei. Se myös selitti, miksi lapset tottelivat yhä äitiään, vaikka olivatkin jo aikuisia.
“Toivottavasti sinun ei tule myöhemmin illalla nälkä, koskaan nukkumaanmeno aikaasi on vielä yli yhdeksän tuntia”, tomesodepukuinen katseli kattoa mietteliäänä, kunnes äkkiä käänsi tiukan katseensa tyttärenpoikaansa kallistaen päätään tietäväisesti.
“Ellet sitten ole iso poika ja syö kaiken lautaselta”, siro käsi siirtyi pöydän keskelle työnnetyn lautasen luokse sormien työntäessä sen takaisin tummanruskeatukkaisen eteen.
“Tästä ei neuvotella enempää – päätös on nyt kokonaan sinun.”

Poika istui lysähtäneenä tuolissaan katsoen lautastaan ja syömäpuikkoja. Ilme kuitenkin paljasti Manalle, että lapsi tajusi tilanteen aivan yhtä selkeästi kuin aikuisetkin. Turha tappelu oli hyödytöntä, mikäli halusi voida pelata tai tehdä mitään muutakaan kivaa tai saada edes iltapalaa. Entistä myrtyneempänä tummanruskeasilmäinen otti puikot käteensä ja alkoi varsin haluttomana syödä – myös suussaan käyneen vihreän paprikan.
“Hienoa, Gackt, niin sitä pitää”, Nagoyan valtiatar kehaisi saamatta vastausta.
Entisen salamurhaajan esikoinen ei katsonut isoäitiään, vaan vilkaisi silmäkulmastaan happamana lattiaa toisen kulmakarvan kohotessa samassa hiukan. Tummanruskeat silmät tiirasivat hievahtamatta alas viereensä ja ilme paljasti vettä juovalle entiselle soluttautujalle, että nuorin oli saanut jonkun idean. Valitettavasti myös leski tuntui kiinnittäneen samaan asiaan huomiota, koska katsoi sukulaisensa puolelle alas.
“Äläkä edes kuvittele antavasi Yorulle yhtään mitään pöydästä”, alamaailman kuningatar komensi tiukasti mulkaisten samassa koiraa, joka kohosi takajaloilleen ja nojasi lapsen jalkaa vasten.
Musta kirsu ilmestyi pöydän takaa naamioituneen näköpiiriin, mikä sai siniharmaasilmäisen piilottamaan nopeasti huvittuneen hymynsä käden taakse piiloon. Olisihan se pitänyt arvata, että skotlanninterrieri menisi tietenkin sen luokse, joka suurimmalla todennäköisyydellä antaisi syötävää. Olihan lemmikistä ja lapsesta tullut lähes erottamaton parivaljakko päivien aikana.
“Jo on kumma, ettet ole pitänyt täällä eläimille minkäänlaista kuria, kun ne kerjäävät pöydästä!” nainen silmäsi tiukasti vaatesuunnittelijaa syyttäen luonnostaan tulevaa vävyään koiran tottelemattomuudesta.
“Asagi on vain hemmotellut sen pilalle”, entinen vakooja huomautti siihen viileästi ottamatta syyttäviä sanoja itseensä.
Hänhän tiesi totuuden parhaiten.
“Aivan kuten meidät muutkin Burutendoulla”, käsi nousi viemään ruokaa suuhunsa, mutta sitten pieni pilke nousi tuikkimaan silmiin, kun suu oli saatu tyhjäksi.
“Kannattaa siis varoa, ettei tule täällä ollessa pilalle hemmotelluksi – Asagilla on sellainen vaikutus ihmisiin, joita rakastaa hyvin paljon.”

Leveä hymy kohosi pojan kasvoille ja pieni kikatus kuului huulien välistä, kun siniharmaasilmäinen iski leikkisästi silmää nuoremmalleen. Olihan tuo sinänsä totta, mutta enemmän lapsi tuntui piristyvän enonsa ajattelemisesta.
“Siinä taas ei ole mitään väärää”, alamaailman kuningatar huomautti ja vilkaisi sitten lapsenlastaan, joka yritti salaa tökkiä muutamaa vihannesta lautasen reunalle.
“Asagi ilahtuisi kovasti, jos saisi kuulla, miten Gackt söi kaiken ruokansa nurisematta tai tökkimättä ruokaansa syrjään”, Sayuri huomautti kääntyen naamioituneen puoleen kuin ei olisikaan puhunut sukulaisensa kuullen.
“Mitähän hän sanoisi, jos hänelle kerrottaisiin, ettei Gackt halunnut syödä oikein maukasta ruokaa, koska siinä oli muutama paprika?”
Gackt hätkähti säikähtäneenä paikoillaan ja katsoi silmät suurina mummoaan, joka taas ei katsonut lainkaan takaisin. Tummanruskeatukkainen vilkaisi nopeasti Manaa, mutta tajusi nopeasti, ettei tällä ollut valtaa estää vanhinta sanomasta mitään pantterimaiselle. Vaihtoehdot vähenivät täysin, vaikkei niitä alun perin ollut yhtäkään. Raskas huokaisu pääsi pienimmän suusta ilmoille, kun tämä sekoitti lihakasviskastikkeen riisin sekaan ja ryhtyi syömään sanattomana ruokaansa.
Sulhanen ei voinut kieltää itseltään huvittunutta hymyä, kun huomasi lapsen rutistavan silmänsä tiukasti kiinni viedessään puikoilla ruokaa suuhunsa. Suu kaartui irvistykseen, mutta lähinnä siksi, koska poika tiesi syövänsä vihanneksia, joita ei olisi halunnut syödä lainkaan. Ainakin tämä tiesi viimeistään nyt varmuudella, että joutuisi Burutendoulla syömään kaikkea, mitä ei tavallisesti suostunut syömään. Ajatus saikin naamioituneen katsomaan viereensä jatkaessaan syömistä. Arvokkaasti, mutta selvästi tyytyväisenä leski kohotti lasinsa ottaakseen kulauksen vettä. Naisen olemus vahvisti täysin entisen vakoojan käsityksen siitä, että kahden lesken kasvatusmetodit olivat aivan erilaiset. Siinä missä Hikaru ei ilmeisesti välittänyt lainkaan siitä, söikö lapsensa vihanneksia vai ei, Nagoyan valtiatar välitti hyvinkin paljon ja aikoi pitää huolen siitä, että lapsenlapsensa tekisi isoäitinsä tahdon mukaan. Ainakin tummanruskeasilmäinen saisi enemmän huomiota ja rakkautta kuin aikaisemmin, mutta vaatesuunnittelija pelkäsi tahtomattaan pienimmän alkavan pelätä isoäitiään ja ehkä myöhemmin myös heitä tai vihaamaan mafiamiehiä seksuaalisen suuntautumisen ja vapaiden ajatusten takia. Sitä siniharmaasilmäinen ei halunnut, mutta eipä hän voisi tehdä hirveästi mitään – paitsi puhua niin Asagille kuin Sayurille, joista jälkimmäisen olisi syytä kuulla tarkemmin tyttärensä kasvatustavoista ja ymmärtää niihin puuttumisen tärkeyden.

Ruokailu eteni rauhallisesti hiljaisuuden keskellä, vaikka aikuisilla oli kieltämättä vaikeuksia olla nauramatta ääneen, kun lapselle tuli vaikeuksia saada syötyä kaikki ruoka ja vielä pitää silmät tiukasti ummessa. Muutaman kerran poika kurkisti sitten toisella silmällään lautaselleen ja kasasi kaiken yhteen kasaan ja jatkoi sitten taas sokkona syömistään. Mana ja Sayuri saivat oman ruokailunsa päätökseen, mutta jäivät sitten vielä kohteliaisuudesta ja ymmärtäväisyydestä istumaan pöydän ääreen. Gackt olisi luultavasti vain säikähtänyt, jos vanhemmat olisivat nousseet ylös ja alkaneet korjata astioita eikä kumpikaan halunnut tummanruskeasilmäisen hoppuilevan liikaa. Lopulta lautasella ei ollut kuin muutama riisinokare ja pari palaa vihanneksia, kuten kurkistava poika ja aikuiset huomasivat kahden jälkimmäisen huokaistessa tyytyväisenä. Menihän tämä ruokailu hyvin – paremmin kuin oikeastaan kumpikaan oli osannut arvella, vaikka eivät olleet missään vaiheessa uskoneet lapsen olevan se ongelmallisin tapaus.

Mahtava pamaus sai kolmikon hypähtämään säikähdyksestä ja ruokaa kerjäävä koira kääntyi säikähtäneenä ympäri alkaen murista verenhimoisena peläten selvästi menettävänsä makupaloja. Missikin säpsähti hereillä ja nousi neljälle jalalleen niska- ja häntäkarvat aivan pystyssä syystä päästessä vihainen sähähdys, kun kauneusunet olivat jääneet kerta kaikkiaan liian lyhyiksi. Elävä legenda kohottautui nopeasti seisomaan juuri sopivasti nähdäkseen tyttärensä kävelevän pois huoneestaan pukien tummien suorien housujensa ja vaaleansinisen naisten kauluspaidan päälle mustan pitkän kangastakin.
“Minne sinä olet menossa?” Nagoyan valtiatar kysyi tiukasti saaden nuoremman naisen pysähtymään pelkästään äänensä voimasta.

Hikaru seisoi selkä suorana, suorastaan jäykistyneenä keskelle huoneistoa kasvot kohti eteistä. Siniharmaat silmät näkivät selvästi hartioiden liikkuvan hitaista, syvistä hengenvedoista, mutta muuten entinen salamurhaaja pysyi paikoillaan, kuin olisi jäänyt kiinni jostain tai tullut uhatuksi aseella yhdestäkin liikkeestä.
“Hikaru”, vanhin sanoi varmalla äänellä vaatien selvästi vastausta.
“Ulos”, laihin sanoi kääntäen hiukan päätään puhuen selvemmin keittiössä oleville.
“Älä nyt hölmöjä puhu, Hikaru. Et voi lähteä sinne”, tomesodepukuinen otti nopeasti askeleita kävellen tyttärensä vierelle.
“Miksen?” nuorempi leski kysyi uhmakkaasti, mutta ei liikkunut paikaltaan.
Tällä ei riittänyt rohkeutta niin avoimeen tottelemattomuuteen, koska odotti äitinsä tulevan vierelleen.
“Tiedät varsin hyvin”, alamaailman kuningatar sanoi matalasti katsoen musta takkista merkitsevän tuimasti kulmiensa alta.
“Äiti, älä lähde!” pojan yllättävä huuto sai naiset hätkähtämään.
Tummanruskeatukkainen nojasi käsillään pöytään ja oli ilmeisesti noussut polvilleen tuolilleen, koska oli ylempänä kuin aikaisemmin.
“Et saa mennä!” lapsi huudahti vaativan hädissään, mikä sai vaatesuunnittelijan nousemaan nopeasti ylös ja kiertämään pöydän toisen puolelle.
Pelkäsihän naamioitunut, että sulhasensa sukulainen kiipeäisi pöydän yli päästäkseen äitinsä luokse ja halusi estää tätä tekemästä niin. Näin mies ainakin vakuutti itselleen laskiessaan kätensä vapiseville olkapäille. Pienin oli peloissaan, mutta mistä? Oliko tämä tajunnut ulkona vaanivan vaaran, vaikka sitä oli yritetty pimittää viattomalta mieleltä?

“Sinä et sitä päätä!” Hikaru kivahti lujasti mulkaisten vielä vihaisesti Manaa.
Nopeasti laihin kääntyi ympäri sanomatta veljensä sulhaselle mitään ja marssi vihaisena ovelle tunkien mustia nilkkureita jalkoihinsa.
“Hikaru, odota”, Sayuri henkäisi komentavasti ja käveli eteiseen kääntyen sivuttain keittiöön päin lapsensa jäädessä eteensä.
“Ajattele järkevästi -”
“Ajattele järkevästi?!” nuorempi sähähti vihaisena suoristautuen pystyyn.
“Miten tässä pitäisi ajatella järkevästi, kun seinät tuntuvat kaatuvan päälleni ja joudun vasten tahtoani asumaan paikassa, joka ahdistaa enemmän kuin kaulan ympärille kuristavasti kiertyvä ketju! Minä tarvitsen ilmaa!”
Nopea, kiivas hengitys kuului hampaiden välistä, kun entinen salamurhaaja jäi tuijottamaan äitiään odottaen kuulevansa komentoja sisällä pysymisestä. Elävä legenda ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan katsoi mustilla silmillään samanlaisia sielunpeilejä.
“Minut yritettiin tappaa ja nyt minut lukitaan tänne, kuin olisin vanki! Minua kohdellaan ennemmin rikollisena kuin uhrina” nuorempi leski jatkoi kiivasta sähähtelyään, mutta tajusi sentään hiukan madaltaa ääntään.
Ei se kuitenkaan paljoa auttanut, kuten siniharmaasilmäinen olisi halunnut sanoa. Hän nimittäin kuuli jokaisen sanan ja niin kuuli lapsikin, koska värähti voimakkaasti kuunnellessaan avuttomana puhetta.
“Asagi saa juoksennella ihan miten haluaa pitkin maita ja mantuja. Sinäkin saat käydä ulkona ja sairaalassa katsomassa sitä kuskiasi, mutta minä en saa liikauttaa kättänikään ilman, että tullaan komentamaan ja huomauttelemaan. Jopa Mana saa liikkua enemmän kuin minä! Luuletko, että sitä kestää kukaan!? Tulen hulluksi, jos en pääse edes hetkeksi pois miettimästä yhä uudelleen ja uudelleen reikää ikkunassa ja hiusmaisia säröjä, jotka liikkuivat kohti seiniä! Minun on päästävä täältä hetkeksi pois ajattelemaan muuta! Minä tarvitsen pienen hetken vapautta tai tukehdun!” ääni muuttui puheen myötä epätoivoisemmaksi, kun laihin käänsi katseensa pois äidistään puristaen kätensä nyrkkiin.

Vaatesuunnittelija kurtisti kulmiaan ja saattoi kuvitella, miten tuleva kälynsä puri huultaan tuskastuneena ja peloissaan uskoen, ettei vanhin päästäisi tätä menemään. Hyvä pelko sinänsä, mutta entinen vakooja ei voinut kieltää, etteikö olisi hämmentynyt. Tähän mennessä yakuzan sisar oli pysytellyt suurimman osan ajasta huoneessaan omassa rauhassa eikä ollut suostunut tulemaan sieltä kovin helpolla ulos. Miksi tämä halusi nyt niin kiihkeästi päästä lähtemään kaduille ulkoilmaan? Alkoiko Burutendou herättää kipeitä muistoja sisarusten onnellisista ajoista, että vihasta kiinni pitäminen alkoi tuntua vaikealta? Jos niin olisi, naamioitunut olisi enemmän kuin valmis vaikka omakätisesti raahaamaan naisen takaisin huoneeseensa, jotta Asagi ja Hikaru saisivat viimein sovinnon aikaiseksi heidän kaikkien ja erityisesti Gackton vuoksi. Toisaalta taas mies ei voinut kieltää, etteikö olisi ymmärtänyt toista enemmän kuin hyvin. Hän tiesi tuon tunteen, kun ei saanut lähteä minnekään tai joutui kaikista menoistaan kertomaan yksityiskohtaisesti. Se oli ahdistavaa eikä tilannetta helpottanut sekään, kun oli tullut vielä jonkun tuntemattoman salamurhaajan kohteeksi. Epätasapainoinen mieleltään oleva ihminen ei kykenisi mitenkään sulkemaan aivojaan tapahtumilta, vaan mietti niitä jatkuvasti punniten kaiken sen, minkä saattoi menettää. Mana tiesi, että oli kahden vaiheilla. Hän ei osannut sanoa, halusiko päästää sulhasensa isosiskon nauttimaan hiukan raikkaasta ilmasta ajatellen muutakin kuin murhausyritystä ja Burutendouta, vai lukita huoneeseensa palaamaan toivon mukaan kerrotuksi vanhaksi Hikaruksi ja pitää turvassa. Gackton kannalta olisi ehkä parasta pitää äiti ylimmässä kerroksessa heidän kanssaan, mutta se päätös ei loppujen kuulunut entiselle soluttautujalle tai pojalle, joka nojasi vapisten pöytään. Vain Ishikawojen suvun pää voisi tehdä sen päätöksen.

“Hikaru”, Sayuri sanoi pidemmän hiljaisuuden jälkeen vakavana.
Puhuteltu värähti nimensä kuulemista ja käänsi tuskastuneen surullisena katseensa äitiinsä. Mustat, vanhat sielunpeilit katsoivat nuorempia kasvoja pään kallistuessa sirosti, kuin mieli olisi yrittänyt keksiä oikeat sanat ilmaisemaan tahtonsa. Niitä ei kuitenkaan pienen katselunkaan jälkeen näkynyt, vaan raskaasti huokaisten Nagoyan valtiattaren katse laskeutui obilleen. Kahden nuoremman aikuisen kulmakarvat kohosivat nopeasti yli hiusrajojen, kun he huomasivat alamaailman kuningattaren painelevan vasemmalla kädellään tunnustelevasti vatsaansa vieden toisen kätensä kangasvyön sisään.
“Gackt, auttaisitko minua astioiden keräämisessä?” Mana kysyi nopeasti lapselta onnistuen saamaan tämän huomion itseensä ja kaappaamaan pienimmän edessä olevan lautasen.
Olihan siinä vielä ruokaa jäljellä, mutta entisen soluttautujan mielestä olisi julmaa pakottaa tummanruskeatukkaisen syömään loppuun. Kyllähän naamioitunut uskoi kuriin ja järjestykseen vaatien niitä enemmän kuin rakkaansa. Tilanne oli kuitenkin hiukan eri asia ja nyt oli turha miettiä kasvatusmetodeita, vaan saatava pojan huomio muualle. Kylmät väreet selässä, ja vatsasta nouseva kevyt tuntemus sanoivat, ettei Nagoyan valtiatar kaivanut mitään lapsen silmille sopivaa. Siinä siniharmaasilmäinen oli oikeassa huomatessaan silmäkulmastaan nutturapäisen ottavan vyönsä alta pistoolin, joka muistutti hyvinkin paljon HS-45:sta, mutta etäisyyden takia entinen vakooja ei voinut olla varma. Eikä hänellä ollut edes aikaa ottaa siitä selvää, koska yritti pitää yakuzan nuorimman sukulaisen huomion muualla ja pysyä samalla itse perillä tapahtumista. Korjatessaan astioita pöydästä mies näki vanhimman ojentavan aseen tyttärelleen, joka katsoi sitä täysin mykistyneenä.
“Ota se”, Sayuri sanoi hiljaa varmalla äänellä ottaessaan lapsensa kädestä kiinni kietoen sormet kahvan ympärille.
“Turvataksesi itsesi – ammu sillä jokainen, joka uhkaa sinua.”

Hikaru ei sanonut mitään, ei edes silloin, kun iästä ja aseiden käsittelystä karhentuneet kädet irtosivat omistaan ja hänelle oli jäänyt ase, jonka lipas oli varmasti täynnä. Katse pysyi useamman minuutin aseessa, kunnes nainen vei pistoolin takkinsa sisätaskuun, joka oli luultavasti ommeltu juuri aseita varten vaatteeseen. Hitaasti entinen salamurhaaja kääntyi ovelle ja tarttui vapisevalla kädellä kahvasta kiinni kadoten lopulta portaita alas hissejä kohti. Elävä legenda astui kynnykselle katsoen hetkeksi tyttärensä perään hiljaisuuden vallitessa yläkerrassa vielä silloin, kun pidemmän hetken jälkeen nainen sulki varovaisesti oven.

“Jälkiruuan aika!” isoäiti pyörähti sirosti ympäri lyöden kätensä samassa yhteen, kuin olisi vasta nyt muistanut, ettei ollutkaan yksin.
“Herkullinen hedelmävanukas odottaa syöjiään”, vanhin jatkoi kävellen keittiöön huomaten samassa päivällisellä käytettyjen astioiden tulleen kerätyksi pöydästä.
Entinen soluttautuja laski lautaset pinossa tiskipöydälle ja kääntyi katsomaan tulevaa anoppiaan mietteliäänä. Ainakin toinen osasi nopeasti käyttäytyä, kuin mitään ei olisi tapahtunut – tomesodepukuinenhan oli suoranainen luonnonlahjakkuus näyttelijän taidoissaan. Minkä kyvyn Japanin teatteri olikaan menettänyt naisessa! Kaikki eivät kuitenkaan kyenneet työntämään mielestään ikäviä asioita syrjään.
“Ei maistu”, Gackt sanoi hiljaa katseen laskeutuessa apeana lattialle.
Aikuiset kääntyivät nopeasti katsomaan lasta, joka ei kiinnittänyt muihin mitään huomiota. Tummanruskeatukkainen ei vaikuttanut edes tuntevan Yorua, joka painautui jalkojaan vasten kerjäten huomiota. Pienet kädet puristivat tiukasti syömäpuikkoja ja laiha vartalo vapisi, kuin tämä olisi pidättänyt kyyneleitään tai pelännyt jotain.
“Olet oikeassa, Gackt”, mustasilmäinen sanoi lämpimästi siirtyen sukulaisensa viereen silittäen hellästi päätä.
“Odotetaan hetki ja annetaan vatsaan tulla tilaa. Syödään sitten myöhemmin se jälkiruoka – tai vasta illalla, vai mitä?”
Sayuri ei kuitenkaan saanut vastausta eikä tyttärenpoikansa katsonut mummiaan. Pienin ei näyttänyt välittävän, vaan tuijotti yhä lattiaa tuntuen kutistuvan entisestään vilkaisten olemattomasti välillä ovelle kuin odottaen, että äitinsä palaisi takaisin. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan olkapäät tärisivät vielä enemmän ja sormet takertuivat lujasti ruokailuvälineiden ympärille.
“Mentäisiinkö lukemaan sohvalle jotain kirjaa?” isoäiti ehdotti hellästi polvistuen sukulaisensa vierelle.
“Ei huvita”, tummanruskeasilmäinen mutisi hiljaa.
“Katsoisitko sitten televisiota?” Mana asteli lähemmäksi ja kumartui nuorimman puoleen.
“Voisit katsoa vaikka jonkun elokuvan tai Muumeja tai vaikka Nalle Puhia”, hän ehdotti ottaen hellästi syömäpuikot pienistä käsistä.

Lyhyin ei vastannut siihen mitään, vaan ravisti päättäväisesti päätään. Kevyt huokaisu pääsi naamioituneen huulien välistä miehen suoristautuessa seisomaan. Mitähän nyt pitäisi tehdä? Tällaisessa kohdassa entisellä vakoojalla ei ollut mitään tietoa siitä, mitä pitäisi tehdä tai sanoa – eihän hänellä ollut mitenkään kokemusta lapsista, mitä nyt oli joskus joutunut lyhyisiin kohtaamisiin näiden kanssa ja ne muutamat päivät, jotka Gackt oli viettänyt aikaisemmin Burutendoulla. Mitä ihmettä nyt pitäisi keksiä? Asagi ehkä tietäisi, mitä sanoa ja usein pelkästään tämän näkeminen sai pojan hymyilemään ja unohtamaan huolet. Ei yakuzalle kuitenkaan kannattaisi nyt soittaa, vaikka pantterimainen varmasti tulisikin juoksujalkaan paikalle. Siniharmaasilmäinen vilkaisi tomesodepukuista, joka suoristautui myös seisomaan ja katseli kulmat kurtussa ympärilleen tilavaa, suurta huonetta, jolla oli useampi kuin yksi tarkoitus. Ilmeisesti nainenkin oli hiukan tietämätön, miten pitäisi toimia – vanhimman omat lapset olivat kuitenkin olleet sen verran erilaisia tapauksia kuin lapsenlapsensa, ettei vastaavia tilanteita ollut ilmeisesti syntynyt aikaisemmin. Vaatesuunnittelija kääntyi paremmin keittiön puoleen vieden syömäpuikot tiskialtaaseen jääden katsomaan metallista pintaa. Tämä puhumattomuus ja tekemättömyys tuntuivat tavallista inhottavimmilta ja olokin muuttui avuttomaksi. Olihan tunne vanha tuttu Manalle, mutta ei hän pitänytkään siitä. Liikaa huolia ja sitten vielä ihmisten kanssa oleminen, kun ei tiennyt, mitä voisi tehdä tai sanoa – kylläpäs heillä kaikilla meni hyvin.

Kevyt läpähtely sai entisen vakoojan pyörähtämään hämmentyneenä ympäri ja katsomaan pöydän ääreen, mutta ei nähnyt siinä enää kuin pienen pojan, joka vain seisoi paikoillaan tuijottaen alas. Nopeasti miehen katse pomppasi ylös etsimään, minne tuleva anoppinsa oli oikein kadonnut. Hän ei pitänyt siitä yhtään, että nainen teki ja puuhasi kaikenlaista hänen kodissaan turhankin oma-aloitteisesti kysymättä aina lupaa tekemisiinsä. Onneksi tarkat silmät löysivät nopeasti modernisti, tyylikkäästi sisustetun kodin seasta Yoshikin värit flyygelin vierestä.

Kieltämättä vaatesuunnittelijan mustat kulmakarvat olivat irrota kasvoista, kun siniharmaat sielunpeilit huomasivat alamaailman kuningattaren selaavan soittimen päälle jätettyjä nuottivihkoja ja kirjoja etsien selvästi jotain. Vanhat, hiukan rypistyneet kädet liikkuivat tavattoman nopeasti mustien silmien selatessa nuotteja ja sanoja, kuin turhalle hidastelulle ei olisi aikaa. Nopeasti tämä kuitenkin löysi ilmeisesti etsimänsä, tai ainakin jotain mikä täytti sen hetkisen tarpeen, koska nyökkäsi itsekseen. Nagoyan valtiatar pujotti löytämänsä nuotit kainaloon ja otti loput kirjoista ja papereista käteen siirtäen ne viereiselle pöydälle, jossa oli jo ennestään muutamia nuotteja. Sulavin, hyvin päättäväisin liikkein nainen palasi takaisin flyygelin ääreen kohottaen ensin mustan kannen ylös mustan kepin avulla. Koskettimien kansi nostettiin myös ylös valittujen nuottien löytäessä nopeasti paikkansa, kun nutturapäinen istuutui arvokkaasti pehmustetulle, isolle pianotuolille vieden sitä lähemmäksi jyhkeätä soitinta. Hihoja vedettiin hiukan syrjään ja ranteita pyöräytettiin, kun mustasilmäinen naksautti sormiaan venytellen huomaamatta lainkaan, kuinka tuleva vävynsä katseli tekemisiään selvästi kummastuneena. Olihan kaikki toiminta ollut naamioituneelle alusta asti itsestään selvää, mutta mies ei ymmärtänyt syitä. Mikä oli oikein elävän legendan taka-ajatus tämän laskiessa sirosti kätensä koskettimille antaen sormenpäidensä tutkia pintaa?

Sanomatta mitään tai vilkaisematta edes keittiössä seisoviin, Sayuri vilkaisi edessään olevia nuotteja ja painoi viimein koskettimet alas ryhtyen soittamaan. Luja, menevä flyygelin ääni sai Gackton hätkähtämään ja Yorukin kipitti nopeasti soittimen vierelle katsomaan, mitä oli tekeillä, kun Mana ei ollutkaan soittamassa. Missikin kääntyi tutkimaan tilanne ja maukaisi hiljaa reippaan, ennen kaikkea rytmikkään soiton täyttäessä hiljaisuuden. Naamioituneen maalatut huulet raottuivat tahtomattaankin ja silmät olivat kuivua paikoilleen, kun hän vain tuijotti tulevaa anoppiaan, joka oli ilmeisesti kadonnut omaan maailmaansa keskittyen täysin soittoonsa. Kappale oli Straussin Radetzkyn marssi, mutta ei siniharmaasilmäinen kappaletta ihmetellyt. Mistä lähtien elävä legenda oli osannut soittaa pianoa? Ei Asagi ollut koskaan puhunut mitään perheessään olevan tuollaisia musiikillisia lahjakkuuksia, jotka pysyivät rytmissä ja vielä osasivat soittaa suurelle torvi- ja jousisoittimille tarkoitetun marssin ilman, että kappale kuulosti hirveältä rämistelyltä tai koskettimien pahoinpitelyltä. Kauniskasvoinen ei voinut kieltää, etteikö olisi todellakin hämmästynyt huomatessaan alamaailman kuningattaressa uuden piirteen tai oikeastaan hienon taidon, jota ei ollut osannut odottaa. Mitähän muuta vanhalla ketulla olisi vielä hihassaan? Varmasti vaikka mitä ja osasta tulevista yllätyksistä kauniskasvoinen oli varsin utelias.

Liikahdus vierestä sai miehen katseen laskeutumaan hiukan alemmas. Tummanruskeatukkainen käveli hitaasti, kuin yrittäen peittää oman läsnäolonsa, flyygelin vierelle jääden sitten kurkkimaan isoäitinsä soittamista. Hiukan rauhallisemmassa kohdassa tomesodepukuinen vilkaisi lapsen huomaamatta sivulle kiinnittäen huomiota saamaansa yleisöön. Kevyen huvittunut, mutta samalla myös hyvin tyytyväinen hymy kohosi alamaailman kuningattaren huulille soiton jatkuessa virheettömänä. Ilme ei jäänyt myöskään entiseltä vakoojalta huomaamatta, koska samassa Mana ymmärsi, mitä Sayuri oli juoninut päänsä sisällä. Tämä oli ympärilleen katsoessaan etsinyt siis jotain, mikä varmasti kiinnostaisi pientä lasta ja saisi ajatukset muualle yllätyksellisyydellään ja erikoisuudellaan. Eipä vaatesuunnittelija ollut oikeastaan kertaakaan soittanut tummanruskeasilmäisen kuullen flyygeliä tai edes Asagilta saamaansa viulua. Siksi miehen mielessä ei ollut käynyt, että olisi voinut ryhtyä soittamaan jotain kappaletta – eikä hän vieläkään osannut oikein sanoa, miten yakuzan siskonpoika ajatteli pianomusiikista.

Hipihiljaa nuorin seisoi jyhkeän soittimen vieressä ja tarkkaili tiiviisti sormia, jotka painelivat mustia ja valkoisia koskettimia kuin olisivat ennemminkin tanssineet marssin tahtia luoden jotain kaunista. Korvat kuuntelivat keskittyneesti musiikkia lapsen häiriintymättä lainkaan siitä, miten kovana soitto tuli kuuloelimeen. Kädet kohosivat flyygelin reunalle ja sormet naputtelivat hiljaa mustaa pintaa aivan samaa tahtia, kuin ihmisillä oli tapana taputtaa konserttisalissa kappaleen aikana. Lapsi vajosi yhä syvemmälle musiikin maailmaan vaikuttaen jotenkin unohtavan kaiken pahasta ruuasta aina äitinsä pikaisesta, hyvin näkyvästä lähdöstä. Valitettavasti kappale ei voinut jatkua ikuisesti, kuten vaatesuunnittelija tiesi. Mitä Gackt sitten tekisi?

Kappaleen loputtua Sayuri asetti kätensä sirosti syliinsä ja kääntyi katsomaan sukulaistaan kumartaen pienesti, mikä sai lapsen säpsähtämään. Nopeasti poika alkoi taputtaa käsiään saaden naisen hymyilemään ja kumartamaan istualtaan uudemman kerran.
“Mummi, osaatko sinä soittaa pianoa?” lapsenlapsi kysyi sitten taputuksensa jälkeen arasti, vaikka oli itse nähnyt isoäitinsä soittotaidot.
Tämä oli vain niin hämmentynyt.
“Osaan toki”, alamaailman kuningatar nyökkäsi ja kurotti kätensä silittämään tummanruskeita hiuksia.
“Meidän perheessämme kaikki osaavat soittaa pianoa – isoisäsi Yoshiki oli todellinen mestari pianonsoitossa ja hän opetti minun kanssani Hikarua ja Asagia soittamaan.”
“Osaavatko Asagi-oji-san ja äiti soittaa pianoa?!” tummanruskeatukkainen huudahti melkein täsmälleen sen saman kysymyksen, jonka Mana olisi varmasti huudahtanut, jos olisi saanut äänen lähtemään kurkustaan ulos.
Asagi osasi soittaa? Miten? Miksei tämä ollut koskaan puhunut siitä tai ikinä soittanut hänen kuulleen? Kyllähän yakuza omien sanojensa mukaan rakasti musiikkia ja erityisesti pianokappaleita pyytäen usein naamioitunutta soittamaan jotain istuen itse hiljaa vieressä vain katsellen ja kuunnellen. Siniharmaasilmäinen oli uskonut koko ajan, ettei sulhasensa vain osannut soittaa ja nyt tästä ilmeni jotain aivan muuta… Mitähän muuta rakastaja ei tiennyt rakkaastaan?
“Osaa hyvinkin. Hän ei vain ole kiireidensä takia ehtinyt hirveämmin harjoittelemaan”, Nagoyan valtiatar kertoi niin sujuvasti kääntäen katseensa nuotteihin pikaisesti, ettei mies voinut olla varma, valehteliko vanhin.
Olihan se kieltämättä totta, ettei mafiapomoilla ollut välttämättä yhtä paljon aikaa harjoitella soittamista kuin konserttipianisteilla, mutta kyllähän pantterimainen olisi voinut koska tahansa soittaa kotonaan. Miksei tämä sitten ollut koskaan soittanut tai paljastanut taitoaan? Tiesikö rikollisjärjestön johtajan äiti siitä jotain?

“Haluaisitko sinä opetella soittamaan pianoa?” nutturapäinen kysyi sitten hellästi hymyillen pienimmältä.
“Joo!” nuorimman hämmennys muuttui innostukseksi, kun tämä kipitti nopeasti sivupöydälle tajuten nopeasti nuottikirjojen olevan siellä.
“Tahtoo soittaa jonkun toisen kappaleen!”
“Ahaa, meidän pikku mieheltämme löytyy kunnianhimoa”, tomesodepukuinen naurahti kohottaen kulmakarvojaan ovelasti.
Huulille kaartui lämmin hymy ja lähemmäksi tullessaan entinen soluttautuja näki mustien silmien kostuneen hiukan, kun nainen katseli lapsen nuottien selaamista, vaikkei toinen ymmärtänyt puolinuoteista tai muistakaan palluroista hölkäsenpöläystäkään. Elävä legenda kallisti hienoisesti päätään ja nojasi hellästi flyygeliin antaen sukulaisensa etsiä haluamaansa kaikessa rauhassa vain nauttien siitä hetkestä, jossa ei näyttänyt olevan päällisin puolin mitään ihmeellistä. Todellisuudessa vanhan naisen mieli oli palannut vuosia taaksepäin ja tämä näki mielessään lapsenlapsensa tilalla kummankin lapsensa pieninä. Muistot olivat niin käynnit ja rakkaat, että huonekalut vaihtoivat paikkaansa muuttuen niiksi, mitä oli ollut Ishikawojen vanhassa kodissa, joka oli myyty vuosia sitten pois hyvään hintaan.

“Minä haluan soittaa tämän!” luja huudahdus herätti lesken syvistä muistoistaan Gackton kipittäessä kiivaasti paikalle heiluttaen ohutta nuottivihkoa.
“Näytähän”, Sayuri pyysi hellästi ojentaen kätensä hellästi papereita kohti.
Poika ojensi kuuliaisesti, vaikkakin yhä innostuneena nuotit isoäidilleen ja Mana astahti hiukan lähemmäksi nähdäkseen, mitä pikkuinen oli löytänyt. Pieni irvistys pääsi muutamaksi sekunniksi entisen vakoojan huulille hänen onnistuessa kuitenkin piilottamaan epätoivonsa muilta. Sen todellakin huomasi, ettei lapsi tiennyt mitään nuoteista tai osannut vielä lukea, koska oli onnistunut nappaamaan Mozartin Rondo Alla Turcan. Vaatesuunnittelija puolsi enemmän Ukko Nooaa aloittelijalle ja erityisesti lapselle, mutta mustasilmäinen oli nyt tapahtumien johdossa ja päättäisi, mitä tekisi. Viisainta kuitenkin olisi aloittaa jostain yksinkertaisesta ja taivutella jollain hellällä tavalla nuorinta luopumaan päähän pistoksestaan.
“Hmm, tämä on aika vaikea kappale”, Nagoyan valtiatar sanoi pienen hiljaisuuden jälkeen katsoen sitten päättäväisesti takaisin katsovia silmiä.
“Voimme kyllä soittaa tämän kolmikätisesti”, suupieleen kaartui kevyt hymy lesken kääntyessä asettamaan nuotit Radetzkyn marssin päälle.
Hellästi nainen siirtyi leveällä pianotuolilla sivummalle ja taputti sitten kutsuvasti oikealle puolelleen lapsen huudahtaessa riemusta, kun sai tahtonsa läpi. Pienet jalat tömistivät lattiaa sukulaisen rientäessä nopeasti tomesodepukuisen toiselle puolelle kiiveten sitten tuolille jääden tuijottamaan innoissaan koskettimia tietämättä lainkaan, mitä tapahtuisi seuraavaksi. Entinen soluttautujakaan ei ollut siitä varma, vaan nappasi Yorun lattialta syliinsä ja perääntyi olohuoneeseen tehden tilaa kaksikolle. Alamaailman kuningattaren olisi keksittävä toimiva keino soittaa Rondo Alla Turca viisivuotiaan kanssa ilman hirveätä pianon pimputusta ja rämistelyä. Kaikeksi onneksi mies saattoi luottaa siihen, ettei tuleva anoppinsa välittänyt soittimien rääkkäämisestä eikä aikonut sallia sellaista meteliä nytkään, koska nojasi hellästi flyygeliin katsellen nuotteja tarkkaavaisena miettien strategiaansa.
“Gackt, soita näin”, elävä legenda katsahti lasta ja soitti oikealla kädellään pienen, hyvin lyhyen hetken pojan edessä koskettimia.
“Kun pyydän”, nainen kertoi lopuksi ja näytti muutaman kerran uudelleen antaen lapsen kokeilla.
Poika painoi hitaasti valkoista kosketinta, siirtyen toiseen, mutta hämmentyi sitten, kun pitikin painaa useampaa samaan aikaan.
“Ota toinen käsi avuksi, jos sormet eivät riitä”, isoäiti neuvoi ja näytti sitten saman uudelleen, huomattavasti hitaammin käyttäen tällä kertaa kumpaakin kättään.
“Edetään ihan hitaasti. Meillä ei ole mitään kiirettä.”
Hitaasti huone täyttyi flyygelin korkeista äänistä pieninä, kevyinä painalluksina. Tummanruskeatukkaisen huulilta katosi hymy, mutta soittaminen ei muuttunut ikäväksi. Silmät tuijottivat tiukasti, tarkkaavaisina koskettimia nuorimman yrittäessä keskittyä tekemisiinsä.

Mana rapsutti Yorua korvan takaa ja kääntyi mennäkseen keittiöön. Mies kaipasi aina omaa rauhaa yrittäessään keskittyä johonkin tai tehdä jotain täysin uutta, minkä takia halusi suoda yakuzan sisarenpojalle saman. Koirakin saattaisi vaatia leikkitoveria ja mennä haukkumaan siihen viereen, että olisi parempi antaa sille ja Missille ruokaa ja pitää eläinten huomion muualla. Hidas pimputus saatteli naamioituneen jääkaapille äänten muuttuessa vähitellen nopeammiksi ja päättäväisemmiksi, kun sormet ja mieli tuntuivat ymmärtävän paremmin, miten kuului soittaa. Yhä uudelleen ja uudelleen kevyt, varsin iloinen rimsu soi ylimmässä kerroksessa ja viritti naamioituneen päähän soimaan Mozartin iloisen, piiritanssimaisen pianokappaleen, kun hän laittoi lusikalla purkkiruokaa eläinten kuppeihin Missin tullessa heti katsomaan, mitä oli saatavilla. Vaatesuunnittelija kuuli takaansa kevyttä, hellää puhetta, kun vanhin neuvoi lyhintä ja kehui lapsen hyvin nopeata edistymistä, mikä kieltämättä hämmensi miestä. Kyllähän siihen meni pidempi hetki, ennen kuin soitto kuulosti suunnilleen siltä, kun kuului, mutta lyhempään siihen meni, kuin siniharmaasilmäinen oli kuvitellut.

Oikeastaan entinen vakooja suorastaan säikähti, kun pienen hiljaisuuden jälkeen kummankaan puheen kantautumatta hänen korviinsa nopea, hyvin iloinen ja menevä soitto alkoi. Entinen soluttautuja suorastaan hyppäsi ilmaan kääntyen ympäri ja jäi tuijottamaan, kun Sayuri soitti Rondo Alla Turcaa, kuin sormensa olivat vain tanssineet. Katse kääntyi hellästi Gacktoon naisen siirtyessä kappaleessa toiseen osuuteen.
“Ja… nyt”, nainen nyökkäsi lapsen ryhtyessä heti soittamaan opettelemansa kohdan, mutta hiukan väärään tahtiin, kuten Mana kuuli, koska elävä legenda soitti saman osuuden oikealla kädellään.
“Ja uudelleen”, leski ei kuitenkaan keskeyttänyt soittoa, vaikka lapsi olikin huomannut tehneensä virheen, vaan jatkoi soittamista kohdan tullessa toistamiseen vastaan.
Tällä kertaa poika keskittyi täysin oikeaan rytmiin ja siihen, miten paineli koskettimia. Syrjäsilmällään tummanruskeatukkainen vilkaisi isoäitinsä kättä saaden selvän esimerkin. Soitto jatkui tasaisesti eteenpäin, kuten kuuluikin tutun osuuden tullessa muutaman kerran vastaan kaksikon soittaessa se kolmikätisesti, tai oikeastaan nelikätisesti tehden siitä lapselle helpommaksi. Pikkuisen kasvoille levisi yhä leveämpi hymy, mitä pidemmälle soittajat pääsivät kappaleessa, vaikkei tummanruskeasilmäisellä ollut paljoa soitettavaa. Pari kertaa vanhin pyysi sukulaistaan vaihtamaan sivua, mutta lisätyö tuntui vain tuovan lisää intoa pienimmän jäseniin. Riemu ei tuntunut vähenevän minnekään, vaan kasvavan, kun jokaisena kertana taidot paranivat nostattaen mieltä. Entisen salamurhaajan esikoinen suorastaan hyppi paikoillaan, kun Nagoyan valtiatar lopetti leveästi hymyillen soiton kahteen matalampaan painallukseen.

“Mitä siihen sanot?” tomesodepukuinen kääntyi lapsenlapsensa puoleen toisen innostuksen tarttuessa vanhoihin jäseniin.
“Uudestaan!” tummanruskeasilmäinen hihkaisi levittäen käsiään ja hyppi paikoillaan penkissä.
Alamaailman kuningatar purskahti raikuvaan nauruun, kun katsoi pojan hytkymistä, ja vei kätensä tämän selän taakse vetäen halaukseen. Mustat sielunpeilit kostuivat onnellisesta, kerta kaikkiaan kauniista hetkestä, musiikista ja rakkaudesta hullaantuneen äänen päästessä huulien välistä ilmoille huulien suukottaessa välillä tummatukkaista päätä. Poika nauroi ilahtuneena hellyyden osoituksista ja painautui tiiviisti silkkiseen kankaaseen kietoen kätensä samalla lujasti, todella varmasti vanhan naisen ympärille tahtomatta päästää toista pois luotaan.
“Montako kertaa haluat vielä soittaa Mozartin Rondo Alla Turcan?” vanhin kysyi heidän irrottautuessa tiukasta halauksesta, minkä jälkeen ryhtyi tottumustensa mukaan silottelemaan lapsen tukkaa.
“Tosi monta!” laihin ilmoitti tarmokkaasti ja kääntyi katsomaan niin keskittyneen iloisena, ettei vaatesuunnittelija voinut pitää kauempaa pokerinaamaansa.
Luja, matala tirskahdus pakeni voimakkaasti punattujen huulien välistä, ennen kuin käsi ehti peittää kädellään suunsa. Flyygelin ääressä istuvat käänsivät katseensa mieheen, joka nojasi kevyesti tiskipöytään nauraen hiljaa kätensä takana katsellen yhä muusikoita.
“Mana-chan!” yakuzan sisarenpoika huudahti kohottautuen hiukan pystympään ottaen tukea soittimesta.
Kädet painoivat vahingossa raskaasti koskettimia, mutta lapsi ei osannut välittää siitä, koska kurottautui lähemmäksi nähdäkseen enonsa sulhasen ja helmojen vieressä istuvat, huuliaan nuolevat eläimet.
“Soitatko meidän kanssamme?”
“Ehkä myöhemmin”, naamioitunut vastasi vetäen henkeä.
Hänelle tuli sanojen myötä pieni idea, minkä takia vilkaisi nopeasti elävää legendaa yrittäen tulkita tämän ajatuksia. Naisen ilme vakavoitui, mutta ei muuttunut lainkaan uhkaavaksi. Mustat silmät eivät kaventuneet käskevän torjuvasti, kuten entinen soluttautuja oli arvellut. Kulmat olivat kuitenkin kurtistuneet aivan kuin tämä olisi miettinyt jotain arveluttavaa tai ollut muuten epävarma, mitä ajattelisi. Jälkimmäinen ajatus ei kuitenkaan kuulostanut Manan pääkopassa mitenkään realistiselta, vaan turhan absurdilta – mistä lähtien elävä legenda olisi muka ollut epävarma ajatuksistaan. Edes hullu ei ehdottaisi tosissaan sellaista. Suurimmalla todennäköisyydellä nutturapäinen oli onnistunut jotenkin näkemään hänen kasvoistaan, että tuleva vävynsä oli keksinyt jotain, ja todennut samassa kättelyssä, ettei pitäisi siitä.

“No, aloitetaanko jo, mummi?” Gackt kääntyi takaisin isoäitinsä puoleen.
“Aloitetaan toki”, Sayuri myöntyi kääntyen rakastavasti hymyillen tyttärenpoikansa puoleen.
“Oletko valmis?” sormet koskettivat hellävaraisesti koskettimia.
Kuului pieni, myöntyvä äännähdys, kun lapsi laski myös sormensa oikeille paikoille valmiina aloittamaan soiton kevyestä nyökkäyksestä. Iloinen soitto täytti siniharmaasilmäisen korvat miehen poistuessa rauhallisesti keittiöstä. Hyräillen päänsä sisällä musiikin rytmiin vaatesuunnittelija riensi hänen ja Asagin makuuhuoneeseen ottamaan esille erään lahjan, jota ei uskaltanut säilyttää flyygelin luona – eihän sitä koskaan tiennyt, juoksisiko joku lemmikeistä tai, pahimmassa tapauksessa, mafiamiehistä paikat hajalle eikä naamioitunut halunnut yakuzan arvokkaalle ostokselle tapahtuvan mitään kamalaa. Askel tanssahteli hameen alla soiton tahtiin, kun kukaan ei ollut näkemässä, mikä sai hymyn levenemään huulilla entisen vakoojan ohittaessa katosvuoteen siirtyen kaappien eteen. Ovien takaa paljastui vaatteita ja kenkiä, mutta mitään niistä siniharmaat silmät eivät hakeneet vaatetusta, vaan katse siirtyi valtavan kaapin pienelle korokkeelle, jonka yläpuolelle oli ripustettu vain lyhyitä takkeja, ettei mikään koskenut sirosti muotoiltua viulukoteloa. Kauniskasvoinen tarttui kahvasta kiinni ottaen mahdollisimman hellävaraisesti, suorastaan kunnioittaen historiallisen viulunkotelon ja vei sen vuoteen päälle napsauttaen lukot kevyesti auki kannen noustessa sulavien liikkeiden jatkona.

Pieni huokaisu kuului hiljaa makuuhuoneessa entisen soluttautujan katsoessa ihaillen Stradivariustaan, jonka Asagi oli hankkinut lähes heti, kun hän oli palannut kotiin pakoretkensä jälkeen. Luoja, miten siitäkin hetkestä tuntui kuluneen vuosia kaikkien tapahtumien keskellä, vaikkei heidän silloisesta sovinnostaan ollut niin pitkä aika. Niin paljon oli ehtinyt tapahtua eikä kaikki tosiaan ollut pahaa, kuten sulhanen tiesi laskiessaan vasemman kätensä viulun tummanruskealle pinnalle valkokultaisen kihlasormuksen korostuessa nimettömässä arvokkaana puupintaa vasten timantin kiiltäessä ikkunasta tulevassa valossa. He olivat lähentyneet pantterimaisen kanssa koko ajan, jopa sellaisilla tavoilla, jotka puoli vuotta sitten olisivat saaneet mustahiuksinen nauramaan. Olihan heillä yhä vaikeuksiakin, kuten Mana tiedosti kuunnellessaan flyygelin ääniä. Asagin perhe olisi häiden jälkeen hänenkin perheensä, vaikkei hän kahdesta naispuolisesta jäsenestä erityisemmin pitänyt, mutta heidän kanssaan oli vain tultava toimeen ja opittava kommunikoimaan. Ainahan hän voisi yrittää tulla toimeen, kuten mies sanoi itsekseen ottaessaan satoja vuosia vanhan viulun syliinsä irrottaen jousen viulukotelon kannesta. Myöhemmin vaatesuunnittelija voisi aina todeta, että oli itse yrittänyt, mikäli tuleva anoppinsa ei yrittäisi oppia sietämään sitä, ettei voinut jatkuvasti määrätä lastensa elämän suunnasta.

Viulu asetettiin leukaa vasten vasemmalle puolelle ja jousi vietiin ensimmäiselle kielelle tekemään lyhyen, hiljaisen äänen. Flyygelin avulla virittäminen olisi tietenkin aina helpompaa kuin täsmälleen oman kuulonsa ja muistinsa perusteella, mutta hänen ajatuksensa paljastuisi muuten liian aikaisin Ishikawojen suvun jäsenille, jos hän vain kävelisi viulun kanssa olohuoneeseen kysymään, saisiko virittää soittimensa. Mahdollisimman hiljaisilla, flyygelin soittajia häiritsemättömästi soittaen naamioitunut kiristi ja välillä löysäsi kieliä saadakseen juuri oikeanlaisen äänimaailman. Sata prosenttisen varmahan siniharmaasilmäinen ei voinut olla äänien oikeanlaisuudesta, mutta uskoi pääsevänsä sen verran lähelle, etteivät korvat ainakaan ihan heti kuvitelleet jonkun rääkkäävän Missiä. Eläimet onneksi protestoisivat nopeasti hyvin kovaäänisesti, mikäli viulusta ei tullut sille tarkoitettuja ääniä – siihen mafiamies tiesi voivansa luottaa.

Todettuaan, ettei pystyisi saamaan omin voimin ilman flyygeliä tai muita apukeinoja viuluaan parempaan vireeseen, mustahiuksinen nousi ylös ja käveli ovelle vilkaisten vielä varmuuden vuoksi vuoteelle, ettei viulukotelo voisi vahingossakaan pudota lattialle, jos jompikumpi rakkaista lemmikeistä hyppäisikin sängylle nukkumaan. Jos eläinkaksikko alkaisi riehua paksujen peittojen päällä, soittimen säilytyspaikka olisi tietenkin vaarassa, mutta kaikeksi onneksi kissa ja koira olivat sen verran hyvätapaisia, etteivät koskaan nahistelleen katosvuoteessa – ainakaan kenenkään nähden. Kai ne olivat oppineet, että siinä sängyssä sai vain kaksi henkilöä riehua hiukan enemmän…

Päästyään pois makuuhuoneesta takaisin olohuoneeseen, Mana vilkaisi ympärilleen. Sayuri soitti yhä flyygelillä toistamiseen Mozartin kappaletta Gackton istuessa vieressä odottaen aina omaa vuoroaan. Missi oli siirtynyt makaamaan sohvan istuimille, mutta kauaa kissa tuskin saisi omaa rauhaa, koska Yoru näytti tylsistyvän ja päättävän vaania vaaleata eläinystäväänsä. Ennen kuin haukunta ja vihaiset sähähtelyt mouruamisen välissä pääsisivät keskeyttämään musiikin, kauniskasvoinen vei viulun leualleen ja vilkaisi kattoa hakien muististaan Rondo Alla Turcan nuotteja, joita oli soittanut yksikseen harjoitellessaan erilaisia klassisen musiikin kappaleita. Tietäen osaavansa ainakin yhden kohdan lopusta ulkoa, olihan mies joutunut soittamaan sen ties kuinka monesti repien melkein mekkonsa raivosta sen takia. Kaikeksi onneksi kyseinen kohta tuli vielä kerran lopussa, että siihen vielä pääsi mukaan.

Sayuri hätkähti soittonsa aikana eikä painanut kunnolla yhtä kosketinta soittonsa lomassa, koska sen ääntä ei kuulunut, mutta eipä vanhin kiinnittänyt siihen huomiota. Gackt hyppäsi pianotuolilla polvilleen istumaan suun auetessa hämmennyksestä tummanruskeiden silmien kykenemättä siirtämään katsettaan pois naamioituneesta, joka asteli lähemmäksi flyygeliä jatkaen vielä hetken aikaa soittamista, kunnes joutui keskeyttämään, koska ei muistanut pidemmälle eikä viulistia leikkiessä voinut katsella jalkoihinsa. Pysähdyttyään kahden muun luokse, entinen vakooja vilkaisi sohvalle, missä lemmikit olivat jättäneet tappelemisen väliin ja Yoru nojasi etutassuillaan huonekalun selkänojaan tuijottaen uteliaan järkyttyneenä isäntäänsä. Jotenkin koiran ilme muistutti kovasti nuorimman ilmettä, että huvittunut virne hiipi pakostakin siniharmaasilmäisen huulille. Korvat kuulivat, kuinka lesken soitto oli hidastunut hiukan, kun tämä tuijotti tulevaa vävyään lähes kulmakarvattomana – ainakaan vaatesuunnittelija ei löytänyt niitä ihan heti mustan hiusrajan seasta. Lisäksi viimeiset soitonäänet tulivat huomattavasti heikommin, kuin olisi pitänyt tulla jääden suorastaan kesken.
“Mana-chan, mistä sinä sait viulun?” tummanruskeatukkainen katseli pää kallellaan jousisoitinta.
“Asagi osti sen minulle jokin aika sitten”, entinen soluttautuja kertoi vieden viulun takaisin leukansa alle soittaen uudelleen muutamaa kieltä.
Kyllä, nyt pidempään soitettuna huomasi, ettei viulu todellakaan ollut niin vireänä, kuin olisi pitänyt.
“Ajattelin, että voisin soittaa viulua, kun te soitatte flyygeliä. Eikös se olisi hienoa?”
“Joo! Soitetaan yhdessä!” poika kääntyi nopeasti isoäitinsä puoleen tuntuen innostuvan enemmän yhdessä soittamisesta kuin itse musiikista.
“Mummi, soitetaan vielä uudestaan! Mana-chan tulee mukaan!”

Elävä legenda ei sanonut mitään. Naisen ilme oli muuttunut jälleen seesteiseksi ja kädet laskeutuivat syliin katseen laskeutuessa tutkimaan viulua ja jousta. Mustat silmät kiinnittivät tarkasti huomiota vanhaan soittimeen tummaan lakkapintaan ja muodokasta runkoa koristavaan pieneen reunustukseen. Nagoyan valtiattaren katse nousi rungosta kaulaan ja siitä sormiin, jotka olivat kietoutuneet hellästi, mutta lujasti pitelemään viulua itsellään.
“Mummi?” lapsenlapsi kosketti isoäitinsä kättä, mutta tämä ei reagoinut kosketukseen tai kutsuun mitenkään, vaan tiiraili poikkeuksellisen paljon läpitunkevan katseensa kanssa tuntuen tutkivan sielua myöten näkemäänsä eikä Mana pitänyt siitä yhtään.
Miksei tomesodeasuinen sanonut tai tehnyt mitään?

Viimein, muutaman minuutin päästä, mikä kauniskasvoisesta tuntui sadalta vuodelta ja Gackt oli nykinyt pidemmän hetken silkkivaatteen hihasta, Sayuri kääntyi katsomaan flyygeliä ja painoi mitään sanomatta pitkään koskettimesta G:tä. Pianon ääni kaikui pitkänä ylimmässä huoneistossa vaieten lopulta hiiskumattomaan hiljaisuuteen kenenkään sanomatta tai tekemättä mitään. Siniharmaat silmät katsoivat kummastuneina hiukan ryppyistä kättä, joka painoi kohta uudelleen äskeistä kosketinta äänen kuuluessa jälleen hiljaisuuden keskellä pitkänä. Nainen ei tuntunut lainkaan välittävän saamistaan katseista, vaan soitti samaisen nuotin uudelleen havahduttaen viimein naamioituneen. Nopeasti, liikkeiden ollessa järkytyksestä hiukan huolimattomia, kuten entinen vakooja joutui toteamaan kolauttaessaan viulun turhan kovakouraisesti leukaansa, ja soitti aluksi turhan nopeasti ja huonosti viulun kieltä, koska ei saanut sopivaa ääntä kertoakseen, miten paljon joutuisi virittämään soitintaan. Pieni hymähdys pakeni alamaailman kuningattaren huulilta, kun tämä soitti äänen uudelleen antaen tulevan vävynsä virittää jousisoitintaan kaikessa rauhassa.

Aluksi poika istui siinä aikuisten välissä ihmeissään katsellen vuoroin kumpaakin ymmärtämättä heti, mistä oli kyse, mutta nopeasti viisivuotias laski näkemänsä ja kuulemansa vuorottelun yhteen tajuten niillä olevan jotain tekemistä viulun äänteen muuttumisella, kun kauniskasvoinen kiristi kieliä. Lapsi jopa pääsi osallistumaan virittämiseen painamalla isoäitinsä kanssa koskettimia viulun päästäessä viimein arvoisensa, puhtaan kauniin äänen jokaisesta kielestä.
“Pääsemme siis viimein aloittamaan”, Sayuri henkäisi kuullessaan viimein säröttömän soiton, kun Mana teki lyhyen harjoituksen soittaen lyhyen lastenlaulun.

Vaatesuunnittelija nyökkäsi kevyesti ja jäi seisomaan Gackton takasivustalle vilkaisten kauempaa nuotteja, koska ei todellakaan muistanut oikein säveltä eikä ollut kovin varma kaikista kohdista. Tietenkään siinä seisoessa mies ei nähnyt kunnolla nuotteja, paitsi yhden sivun ja siitäkin vain reunimmaiset olivat selkeitä ilman omia arvioita. Vaikkei siniharmaasilmäinen aikonut antaa tulevan anoppinsa hyppiä nenälleen ja häiritä elämäänsä, ei entinen soluttautuja ollut niin uhkarohkea, että uskaltaisi talloa edes vertauskuvallisesti Nagoyan valtiattaren varpaita. Tummanruskeatukkainen huudahti pienesti ja istuutui kunnolla paikalleen käsien hiipiessä valmiiksi koskettimille omille paikoilleen. Poika vilkaisi viereensä mummiaan, joka katsoi takaisin hymyillen sitten ilahtuneena toisen soittoinnokkuudesta. Täysin odottamattomasti tomesodepukuinen nosti kätensä pois flyygeliltä ja työnsi hellästi edessään olevia nuotteja sivummalle, sukulaistaan ja naamioitunutta kohti, niin pitkälle kuin pystyi papereiden pysyessä yhä pidikkeessä putoamatta lattialle.
“Näetkö riittävän hyvin?” leski kysyi katsomatta edes entiseen soluttautujaan.
“Kyllä – erinomaisesti”, kauniskasvoinen tiesi hölmistyksensä kuuluvan äänestään niin selkeänä, että kuurot pölypallerotkin tajusivat miehen typerryksen vanhimman teoista.
Jos jotain hän ei ollut odottanut, ei ainakaan Nagoyan valtiattaren katsovan suopeana poikansa sulhasen osallistuvan musisointiin. Teko oli suoranainen ihme Manan mittapuun mukaan, koska näki huomattavasti paremmin kuin äsken eikä saanut edes jäätävää katsetta. Toinen vain käyttäytyi, kuin hänen osallistumisellaan ei olisi loppupeleissä suurtakaan merkitystä – pitäisikö tämä tulkita siksi, että elävä legendakin ymmärtäisi yrittää tulla toimeen kaikkien hyvänolon puolesta?
“Hyvä, sittenhän voimme ryhtyä soittamaan”, Sayuri henkäisi tyytyväisenä ja vilkaisi Gacktoa hymyn levitessä huuliin.
“Yy, kaa ja lähtee nyt”, sormet ryhtyivät painelemaan koskettimia viulun ryhtyessä soimaan samaan aikaan.

Lapsen suu aukesi pienestä naurusta, kun pää kääntyi pakostakin katsomaan taakseen. Flyygelin ja viulun äänet kulkivat sulassa tasapainossa leikkien äänillä. Nuotit tuntuivat vain tanssivan aikuisten otteissa kummankin näyttäessä nauttivan täysin siemauksin musiikista. Kuullessaan kevyen kutsun, poika kääntyi nopeasti takaisin eteenpäin ja soitti nyökkäyksen myötä opettelemansa nuotit. Lapsen innostus tuntui tarttuman aikuisiinkin tämän kääntäessä tarpeen vaatiessa nuottien sivuja. Sormet tuntuivat kevyimmiltä ja nopeimmilta, eivätkä hymytkään kauaa pysyneet tiellä tietämättömillä kahdelta muulta Mozartin viedessä kiehtovine, lumoavilla sävelmillään heidät kaikki toiseen maailmaan, jossa ei ollut ulkomaailman uhkia – vain he ja soittimet, sekä kuuntelemaan jääneet eläimet. Kappaleen loputtua se alkoi sulassa yhteisymmärryksessä uudelleen, vaikkei Mana osannutkaan kaikkia kohtia soitta viululla. Kukaan kolmesta ei osannut sanoa, montako kertaa he soittivat Rondo alla Turcan. Sayuri tajusi viimein ajan kulun ja soittokerrat samaan aikaan kauniskasvoisen kanssa, kun Gackt osasi soittaa opettelemansa kohdat ilman pyyntöä. Suuremman hämmästyksen lapsi onnistui aiheuttamaan ottamalla isoäitinsä soitosta mallia suoriutuen omatoimisesti jatkamalla oikein koskettimien painalluksia hiukan pidemmälle.

“Emmeköhän ole soittaneet riittävästi tälle päivälle”, elävä legenda henkäisi viimein laskien kätensä flyygeliltä.
“Ei vielä, soitetaan uudestaan!” lapsi mankui.
“Vielä kerran!”
“Ei enää yhtään kertaa”, leski sanoi päättäväisenä ja nousi pystyyn.
“Menetät kohta mielenkiintosi niin itse kappaleeseen kuin soittamiseen. Huomenna voimme soittaa lisää ja aloittaa ihan kunnolla harjoittelun”, tämä jatkoi eikä naamioitunut olisi voinut olla enempää samaa mieltä.
Hän itse alkoi väsyä viulun soittamiseen, kuten sormenpäät kertoivat jatkuvasta kielten painelusta, kun mies vei soittimensa jousen kanssa nuottipöydälle laskien siihen joksikin aikaan. Tuskin kukaan olisi niin hullu, että lähtisi nyt vanhaa jousisoitinta pudottelemaan.
“Mutta”, tummanruskeasilmäinen yritti vielä jääden itsepintaisesti istumaan pianon ääreen.
“Ei mitään muttia”, alamaailman kuningatar sanoi hiukan ankarammin.
“Huomenna sitten lisää, jos vielä haluat.”

Kauniskasvoinen ei voinut kuin hymähtää huomaamattomasti kääntyessään katsomaan kaksikkoa. Kieltämättä oli hyvä, että joissakin asioissa Nagoyan valtiatar oli vanhoillinen ja piti oman päänsä, muutenhan tässä olisi jouduttu soittamaan Mozartin kappaletta yömyöhään. Asagi olisi kyllä varmasti suostunut lopulta pojan vaatimuksiin, ellei sattumoisin sulhasensa olisi muistuttanut, ettei lapsen ollut hyvä saada kaikkea haluamaansa. Ehkäpä siis tomesodepukuinen voisi antaa kummallekin lapselleen myös siinä kohdassa opetusta, miten komennettiin hellästi, mutta määrätietoisen käskevästi.
“Sitä paitsi sinun on aika mennä päiväunille, että jaksat sitten vielä myöhemmin leikkiä”, mustasilmäinen huomautti hellästi ja vei kätensä lapsenlapsensa selän taakse aikoen johdattaa tämän huoneeseensa nukkumaan.
“Minua ei nukuta!” pienin väitti vastaan, mutta hyppäsi kuitenkin alas pianotuolilta.
“Myöhemmin sinua kuitenkin nukuttaa”, nainen piilotti kevyen naurunsa muutamaan hymähdykseen.
Isoäiti oli kuullut samanlaisia vastaväitteitä niin monta kertaa elämänsä aikana, mutta ei voinut kieltää, etteikö olisi ehtinyt kaivata niitä likimäärin kahdenkymmenen vuoden aikana.
“Gackt, mene toki pienille päiväunille”, vaatesuunnittelija asteli kevyesti kaksikon viereen ja kumartui enemmän lapsen tasolle puhuessaan.
“Katsohan tuonne sohvalle”, mies viittasi olohuoneen puolelle puhutulle huonekalulle.

Missi ja Yoru olivat kääntäneet heille selkänsä ja käpertyneet nukkumaan. Oli suorastaan suloinen näky katsoa, kuinka kissa makasi melkein valkoisena pallona, kun taas koira kääntyi selälleen makaamaan jalkojen osoittaessa joka suuntaan ja pää lepäsi kallellaan osittain vaaleita karvoja vasten, kuin vaaleampi eläin olisi ollut mukava olkapää tai kenties tyyny. Näky kerta kaikkiaan huvitti ja lämmitti siniharmaasilmäistä, joka katsoi sitten uudelleen yakuzan siskonpoikaa, josta myös näky näytti vastustamattomalta.
“Missi ja Yorukin nukkuvat päiväunia, kuten muutkin eläimet. Pienet unet piristävät aina ja silloin jaksaa paremmin leikkiä, kuten mummisi sanoi.”
“Mana on oikeassa”, Sayuri sanoi harvinaisen lämpimästi tulevan vävynsä nimen, mikä sai kauniskasvoisen hätkähtämään pienesti suoristautuessaan välittömästi sanojen jälkeen.
“Sitä paitsi, sinähän halusit vielä puuhastella vaikka mitä. Kai sinä haluat näyttää Asagille, mitä olet oppinut tänään?” vanhin jatkoi hellästi puhelemistaan.
“Haluan”, Gackt ilmoitti pontevasti hymyn levitessä kasvoille enonsa ajattelemisesta.

Iloinen vastaus sai Manan pyöräyttämään huvittuneena silmiään, kun hän siirtyi takaisin keittiön puolelle. Leskellä oli selvästi tilanne hallinnassa ja pojan harmiksi tämä tunsi tyttärenlapsensa heikkouden liiankin hyvin – olihan se sama kuin suurimmalla osalla heidän mafiamiehillään. Entinen vakooja tiesi, ettei hänen apuaan tarvittaisi enää enempää, vaan mies saattaisi ryhtyä tiskaamaan astioita. Muuten ne jäisivät ruokatahroineen kummittelemaan hänen mieleensä häiriten loppupäivän tekemisiä, ettei vaatteiden suunnittelusta, koiran ulkoilutuksesta tai muusta tulisi yhtään mitään.
“Miten sinä sitten jaksat illalla soittaa, jos et ole nukkunut päiväunia?” elävä legenda sanoi merkitsevästi saaden nuorimman hymyn hyytymään.
“Asagi on joskus tullut kotiin vasta todella myöhään. Oletko varma, että jaksat tällä kertaa odottaa niin pitkään nukahtamatta?”
Tummanruskeatukkainen vaikeni täysin ja näytti käpertyvän itseensä miettien kuulemaansa. Tottahan se oli, että Asagi oli muutaman kerran tullut niin myöhään, ettei lapsi ollut jaksanut yksinkertaisesti vain valvoa enonsa tuloon.
“Hyvä on, minä menen päiväunille”, lapsi myöntyi viimein, mutta katsoi sitten tiukasti mummiaan.
“Mutta vain yhdellä ehdolla.”
“Vai yhdellä ehdolla?” nutturapäinen naurahti huvittuneena.
“Ja mikähän se ehto on?”
“Minä haluan nukkua Asagi-oji-sanin ja Mana-chanin sängyssä!” nuorin huudahti tomerasti ja virnisti sitten tyytyväisenä.
“Mitä?” Nagoyan valtiatar hätkähti hämmentyneenä uskoen kuulleensa väärin, mutta lapsenlapsensa ilme paljasti naisen kuulleen oikein.
“Miksi sinä nyt Asagin huoneessa haluat nukkua päiväunet?” tämän oli pakko kysyä, koska ei ihan ymmärtänyt sukulaisensa ajatusmaailmaa.
“Siellä on kiva nukkua”, tummanruskeasilmäinen vastasi rehellisesti.
“Asagi-oji-sanin ja Mana-chanin sänky on kivan iso ja siellä voi ryömiä kuin myyrä. Asagi-oji-sanin huone on jotenkin kotoinen, lämmin ja turvallinen…”

“Vai haluaisit nukkua siellä…”, leski mutisi hiljaa mietteliäänä.
Pienen hetken päästä Sayuri kääntyi katsomaan taakseen keittiöön. Mana oli siirtänyt astiat pois lavuaarista ja täytti kahta allasta kuumalla vedellä lisäten toiseen hiukan tiskiainetta. Vaahto levisi epätasaisena vuorena veden päälle ja läpikuultava neste muuttui hiukan sameammaksi saippuasta. Kesken puuhiensa siniharmaasilmäinen kääntyi katsomaan tulevia sukulaisiaan ja antoi katseensa viestittää vanhimmalle, että hän oli kuullut koko keskustelun. Näin eräänlaista kotirauhaa voisi vaalia, kun ei tarvinnut mitenkään pakottaa kysymään lupaa, vaikka pisimmän mielestä pieni nöyrtyminen tekisi hyvää naiselle.
“Kyllähän se käy, kunhan et peuhaa lakanoita ihan ruttuun”, vaatesuunnittelija myöntyi kääntyen sitten takaisin tiskien puoleen.
“Voit toki nukkua makuuhuoneessamme, Gackt”, hän lisäsi vielä perään sulkien samalla hanan.

“Jee!” lapsi huudahti riemuissaan käsien lennähtäessä ilmaa, kun tämä pomppasi muutaman kerran paikoillaan, kunnes ryntäsi makuuhuoneen ovea kohti.
Kevyt huokaisu pakeni nutturapäisen suusta, kun leski kiirehti nopeasti tyttärenpoikansa perään tietäen hyvin, ettei toinen niin vain menisi päiväunille, kun oli niin innoissaan.
“Varokaa viulukoteloa!” kauniskasvoinen huikkasi vanhimman perään saamatta kuitenkaan vastausta.

Entinen soluttautuja otti muutaman askeleen taaksepäin katsoen kaksikon menosuuntaan, mutta ei nähnyt kuin ovea ja seinää eikä makuuhuoneesta tietoakaan. Hiljaisen, rauhoittavan naisen äänen tarkat korvat kyllä erottivat, mutta pelättyä räsähdystä ei onneksi kuulunut ja temmellyksen äänetkin hiljenivät nopeasti. Tyytyen siis siihen, ettei tietäisi, mitä makuuhuoneessaan tapahtui, ja viulukotelonsa olevan turvassa, mies astui takaisin tiskipöydän ääreen, nappasi tyhjän riisikattilan ja tunki se saippua-altaaseen ryhtyen pesuharjan kanssa pesemään astiaa. Ajatukset vaelsivat tiskatessa muihin asioihin, nimittäin flyygeliin ja musiikkiin. Jos jotain siniharmaasilmäinen ei ollut odottanut, ne olivat elävän legendan soittotaidot. Vanhat kädet ja pitkät sormet olivat niin harjaantuneet ja taitavat, että naamioitunut tunsi tahtomattaankin pienen kateuden pistoksen rintakehässään. Ei siinä voinut olla ihailematta tomesodeasuisen taitoja, joita ei ensinnäkään osannut uskoa toisella olevan eikä varsinkaan taitojen pysyneen noin hyvin hallinnassa vuosien ja vaikeuksien jälkeen. Väkisin sitä joutui miettimään, olisivatko hänelläkin kaikki sormet ehjinä samassa iässä kuin alamaailman kuningatar nyt oli, tai riittäisikö niissä edes riittävää nopeutta iloisia, ripeitä kappaleita varten. Jos ensin edes onnistuisi elämään yhtä pitkään, kuten Mana muistutti itseään siirtäessään kattilan huuhtelualtaaseen ottaen seuraavaksi juomalasit vaahdon keskelle. Olisi tosiaan hyvä kysymys, eläisivätkö he Asagin kanssa tosiaan riittävän pitkään nähdäkseen toisensa vanhoina ja ryppyisinä. Sitä ei tiennyt, selviäisivätkö he elämänsä loppuun asti jäämättä kiinni poliiseille tai joutumatta alamaailman muiden herrojen onnistuneille salamurhauslistoille. Eihän sitä tiennyt, onnistuisivatko he selviytymään nykyisestä vihollisestaan tai vihollisistaan, vai perisivätkö nämä kaikesta taistelusta huolimatta voiton?

Ei! Lasi irtosi vahingossa entisen vakoojan kädestä ja kolahti altaan pohjaan. He kaikki selviäisivät tästä yhdessä Kuro Kagen kanssa laittaen hyökkääjät maksamaan kaikista menetetyistä miehistä ja murehdituista öistä puhumattakaan vuodatetuista kyynelistä. Vaatesuunnittelija ei aikonut todellakaan kuolla vielä, koska oli niin paljon koettavaa ja nähtävää – liikaa asioita tehtävänä. Hänen ja Asagin pitäisi mennä naimisiin, elää mahdollisimman pitkään ja opittava toisistaan yhä uusia asioita, koska ainakaan kauniskasvoinen ei voinut sanoa tuntevansa sulhastaan läpikotaisin, vaikka olikin uskonut, ettei voisi hämmästyä enää mitään. Ei mies kuitenkaan ollut osannut odottaa sitä tietoa, että yakuzansa osaisi soittaa pianoa. Eihän pantterimainen ollut koskaan istuutunut samalla tavalla flyygelin ääreen kuten äitinsä ja rakastajansa, ja ryhtynyt vain soittamaan sulosointuja. Musta, kaunistekoinen soitinkin oli ostettu vasta entisen soluttautujan muuton jälkeen. Miksei toinen ollut sanonut sanaakaan taidoistaan tai joskus itse ryhtynyt soittamaan? Kysymys tuntui todella piinaavalta ja sai sileän, puuteroidun otsan kurtistumaan mietteliäänä kulmien kanssa, kun mies pudotti ensimmäisen lasin puhtaaseen veteen. Ei tämä ainakaan voinut luulla, etteikö siniharmaasilmäinen pitäisi yksityisestä konsertista. Kyllähän mustatukkainen tiesi, miten paljon naisellisempi rakasti musiikkia ja pianonsoittoa. Missä sitten oli vika? Pitikö Osakan herra rakastaan turhan vaativana yleisönä, ettei uskaltanut näyttää taitojaan?

“Et antanut Gackton syödä loppuun”, kuului yllättäen matala, hiukan synkkä ääni.
Tavallista korkeampi rääkäisy karkasi maalatuilta huulilta ja Mana oli hypätä nahoistaan sydämen ponnahtaessa aataminomenan alle takomaan, ettei mies ollut saada henkeä. Paniikissa sulhanen puraisi itseään kielestä ulahtaen kivusta, mutta kääntyi nopeasti katsomaan vierelleen napaten turvakseen ensimmäisen käteensä osuvan aseen: juomalasin.
“Tuollako ajattelit tappaa minut?” Sayuri katsoi lasia täydellisellä pokerinaamalla eikä tämän kasvoista tai edes silmistä voinut päätellä, huvittiko henkeä haukkova, hiukan kieltään ulos työntävä mies lasin kanssa vai ei.
“Olen nähnyt vakuuttavampiakin esityksiä”, nainen kertoi pilkallisesti hymähtäen.
Ilmeisesti tulevan vävyn ilme ja reaktio viihdytti omituisella tavalla vanhempaa, vaikkei tämä ääneen nauranutkaan.
“Säikäytit minut!” nuorempi sai huudahdettua hengen haukkomisensa keskellä.
Käsi, joka piteli juomalasia aseenaan, putosi voimattomana alas ja märät sormet saivat vain vaivoin estettyä lasia putoamasta lattialle. Helpotus vei voiman hartioista katseen laskeutuessa alas. Suu aukesi äänettömästä voihkaisusta, koska kielestä lähti kihelmöivä kipu. Onneksi ei sentään tullut verta.
“Turha säikkyminen kertoo huonosta omatunnosta”, elävä legenda huomautti jäätävän välinpitämättömästi, vaikka näkikin oman yllättävän paikalle tulonsa aiheuttaneen säikähdyksen.
Vaatesuunnittelija kohotti hiukan katsettaan ja mulkaisi kumarassa asennossaan tulevaa anoppiaan, joka vain kääntyi välinpitämättömästi tiskipöydän puoleen katsomaan astioita. Soittaessa tuntunut ymmärtäväisyys ja jopa jonkinlainen solidaarisuus olivat jääneet flyygelin ääreen ja vanha, turhankin tuttu ja muiden mielipiteistä, etenkin siniharmaasilmäisen ajatuksista ja läsnäolosta, välinpitämätön Nagoyan valtiatar oli palannut takaisin. Miten kovasti entisen soluttautujan teki mieli raahata alamaailman kuningatar takaisin suuren soittimen ääreen ja sitoa siihen kiinni koko loppuelämäkseen – hän olisi valmis silloin jopa kantamaan ruuan tämän eteen!

“Mikset antanut Gackton syödä ruokaansa loppuun?” tomesodeasuinen kysyi vaativasti ottaen lapsenlapsensa lautasen käsiinsä.
Mustat silmät katsoivat muutamaa riisinökärettä ja pientä määrää kastiketta parin kasvis- ja lihapalan kanssa. Ilme oli vakava, hyvin tyytymättömän näköinen, kuten kauniskasvoinen huomasi lakattuaan ajattelemasta kipeätä kieltään.
“Lapselle ei ole hyväksi antaa tehdä kaikkea, mitä päähän pälkähtää”, nainen jatkoi tietäen selvästi, mistä puhui.
“Lapselle ei ole myöskään hyväksi se, että pakottaa tämän tekemään jotain, mitä ei halua tehdä, kun kokee järkytyksen toisesta asiasta”, nuorempi huomautti takaisin ja sai siitä hyvästä tiukan katseen, jota ei kuitenkaan hätkähtänyt.
“Hikarun purkaus ja äkillinen lähtö veivät Gacktosta kokonaan puhdin ja ilon. Näit kyllä itse, miten raskaasti hän otti äitinsä teot”, naamioitunut päätti kuitenkin hiukan tarkentaa, mitä tarkoitti.
“Hänen pakottamisensa syömään siinä vaiheessa olisi ollut kidutusta”, hän kertoi vielä ja sujautti kädessään olevan juomalasin takaisin altaaseen pestäväksi.
“Olet aivan liian hellämielinen etkä selvästikään tiedä lapsen kasvatuksesta mitään”, nutturapäinen tuhahti kävellen lautasen kanssa Manan ohi roskikselle.
“Siinä ei olisi ollut mitään kidutusta, vaan olisimme osoittaneet tärkeiden asioiden olevan pysyviä. Sitä lapset kaipaavat ja tarvitsevat: pysyvyyttä ja jokapäiväisiä rutiineita.”
“Olisitko itse pakottanut Asagin ja Hikarun syömään lautasensa tyhjiksi ja vielä ruokaa, josta he eivät välitä, mikäli Yoshiki olisi lähtenyt yllättäen kotoa ovet paukkuen ja vielä tavallista synkempänä?” Mana kysyi tiukasti laittaen pesemänsä lasit huuhtelualtaaseen.

Yllättäen lautanen putosi kevyesti tömähtäen roskikseen saaden nuoremman hätkähtämään. Entinen vakooja kääntyi katsomaan toiselle puolelleen ja näki astian nojaavan roskiksen muovista seinämää vasten. Nopeasti katse kuitenkin siirtyi Sayuriin. Tämä seisoi jäykistyneenä paikoillaan kädet kivun ja pelon tapaan ristittyinä ja painettuina rintakehälleen, kuin nainen olisi käsitellyt jotain polttavan kuumaa tai saanut kalliista posliinista kipeän haavan. Lyhemmän rintakehä liikkui tiheään tahtiin, kuin tämä olisi juossut pitkään juoksumatolla tai kivunnut ennätysajassa portaita ylös useamman kerroksen verran, ja mustat silmät katsoivat roskikseen suurina näkemättä astiaa ruuan ja jätteiden seassa.
“Sinulla ole oikeutta kysyä tuollaista”, alamaailman kuningatar henkäisi hiljaa ravistaen kevyesti päätään.
“Sinulla ei ole mitään oikeutta puhua hänestä!” nutturapäinen kääntyi katsomaan sulasta raivosta ja tuskasta vaatesuunnittelijaa, joka tunsi katseesta sinkoutuvien jäisten piikkien osuvan vartaloonsa.
Jos raivoa tihkuva ääni ei olisi jo kertonut, että siniharmaasilmäinen oli mennyt liian pitkälle, viimeistään tappava katse käski varomaan seuraavia sanojaan. Kuolleen puolison mainitseminen oli yhä arka aihe ja verrattavissa siihen kipuun, mitä nainen tunsi lastensa vuoksi. Ei olisi viisasta jatkaa aiheesta, mutta ei sitä voinut tähänkään jättää.

“Pahoitteluni, mutta väitätkö, että olet aina käskenyt Asagia ja Hikarua syömään lautasensa tyhjiksi? Jopa vaikeimpinakin aikoina?” kauniskasvoinen yritti vaatia pehmeämmin vastausta.
Tai paremminkin hän yritti saada Nagoyan valtiattaren myöntämään hänen toimineen oikein. Samalla vanhin myös myöntäisi olleensa myös omia lapsiaan kohtaan pehmo ja välittäneen, eikä pitänyt aina niin tiukkaa kuria.
“Luuletko sinä sen olleen jotenkin helppoa?” alamaailman kuningatar nojautui roskiksen yllä olevaan työtasoon voipuneena.
“Luuletko, että minä nautin siitä, kun jouduin pakottamaan lapseni syömään ruokansa maailmamme romahtaessa? Jos niin luulet, olet kylmempi kuin minä tulen koskaan olemaan”, Sayuri mulkaisi silmäkulmastaan tulevaa vävyään, mutta kääntyi sitten katsomaan käsiään ja niiden väliin jäävää metallista pintaa.
“Minä tein sen, mitä täytyi. Tein kaikkeni Asagin ja Hikarun vuoksi ja olisin yhä valmis tekemään sen saman – jopa enemmän! Minä luovuin kaikesta, jotta heidän olisi hyvä olla. Taistelin heidän elämänsä, onnensa ja tasapainonsa vuoksi. Sinä et tiedäkään, miten paljon minua sattui rakkaani kuoltua, kun jouduin pakottamaan lapseni tekemään asioita, joita he eivät halunneet. Olisin vain halunnut kaapata heidät syliini ja itkeä menetyksen tuskaa, mutta en saanut enkä voinut. Minun oli näytettävä Asagille ja Hikarulle, että vaikka heidän isänsä oli lähtenyt luotamme aivan liian aikaisin, kaikki muu pysyisi ennallaan, täysin muuttumattomana. Ethän sinä lapsettomana voi ymmärtää uhrauksiani tai edes sitä, mitä kaikkea olen valmis tekemään heidän vuokseen!”
“On totta, ettei minulla ole lapsia”, Mana myönsi, koska ei muutakaan voinut.
“Enkä varmasti tule täysin ymmärtämään kaikkia tekojasi tai niiden syitä, koska olemme kaksi erilaista persoonaa kahdelta aivan eri ajalta. Sen minä kuitenkin tiedän, että olet valmis tekemään paljon lastesi vuoksi – oli se sitten hyvää tai pahaa.”
Tomesodepukuinen ei sanonut viimeiseen huomautukseen mitään. Kyllä tämä tiesi, mitä nuorempansa oikein tarkoitti eikä naista todellakaan huvittanut ryhtyä selittämään. Osa elävästä legendasta jopa sanoi pään sisällä, ettei selittämiselle ollut tarvetta. Hide-zou oli luultavasti kertonut Manalle oman teoriansa uhkauksille ja teoille, mikä ei ihan väärin ollut, mutta ei oikeinkaan. Lesken lisäksi vain Uruha tiesi totuuden eikä autonkuljettaja avaisi suutaan ilman emäntänsä lupaa.
“Minä tiedän kuitenkin myös sen, miten osaat toimia mahdollisimman huomaamattomasti tehdessäsi jotain”, naamioitunut kumartui ottamaan lautasen pois roskiksesta ja laski sen tiskialtaaseen pestäväksi.
“Olet valmis toimimaan toisin vasten omaa tahtoasi, jos näet sen olevan loppujen lopuksi edes jotenkin lastesi parhaaksi. Ethän sinä olisi antanut Asagille siunaustasi kihlauksellemme, ellet olisi nähnyt sen olevan tärkeää hänelle – ohitit poikasi vuoksi meidän väliset erimielisyytemme ja olet varmasti joustanut omista periaatteistasikin heidän vuokseen unohtaen tuollaiset rutiinit.”

“Mitä oikein tarkoitat?” vanhempi kurtisti kulmiaan suoristautuen viimein.
“Sitä, etten usko sanojasi”, entinen soluttautuja vastasi pudottaen loput astiat lautasen kavereiksi altaaseen.
“Olet kyllä tehnyt paljon asioita, mistä lapsesi eivät ole pitäneet tai saanut heidät tekemään epämiellyttäviä asioita. Minä en kuitenkaan usko, että sinulla olisi sydäntä toimia sillä tavalla, kun he kärsivät eniten”, hän kääntyi kesken tiskaamisen kohtaamaan tulevan anoppinsa.
“Et saa minua mitenkään uskomaan, ettet olisi joskus antanut Asagin ja Hikarun jättää syömistään kesken, jos he eivät olisi pitäneet jostain. Et olisi Yoshikin kuoltua edes antanut heidän syödä mitään, mistä he eivät olisi pitäneet ja varmasti veit heidät syömään lempiravintolaansa, jos et itse jaksanut tehdä ruokaa. Tästä kaikesta päästään siihen, että olet joskus antanut Asagille ja Hikarulle hiukan periksi – miksemme siis joustaisi Gackton kohdalla?”
“Olet varsin paksukalloinen”, Nagoyan valtiatar totesi pienen hiljaisuuden jälkeen, kun oli katsonut kauniskasvoisen lautasen pesua.
“Aivan kuten eräs tuntemani henkilö”, vaatesuunnittelija huomautti tyynesti ja vilkaisi merkitsevästi nutturapäistä.
“Ja mikäli se helpottaa yhtään oloasi, Gackt tuskin edes tajusi, ettei ollut ehtinyt syömään kaikkea, koska nappasin sen verran nopeasti hänen lautasensa ja lisäksi Hikaru veti kaiken huomion.”
“Ainakin osasit toimia huomaamattomasti – edes jotain hyvää taidoistasi”, Sayuri tuhahti avatessaan alakaapin, josta nappasi kuivauspyyhkeen.
“Kaikille on suotu monenlaisia taitoja. Joillekin enemmän, toisille taas vähemmän”, Mana virkkoi katsellen sivusilmällään, kun alamaailman kuningatar otti juomalasin ja kuivasi sen.
“Sinä ilmeisesti kuulut tuohon ensiksi mainittujen joukkoon, Sayuri. En tiennyt sinun osaavan soittaa pianoa”, pieni kehaisu pakeni pakostakin tummiksi maalattujen huulien välistä.
“Itse en olisi keksinyt viedä Gackton huomiota pois ikävistä asioista ja Hikarun lähdöstä musiikin avulla.”

“Sitä ei aina osaa ajatella, että parhain ratkaisu on se helpoin”, nutturapäinen naurahti kevyesti laskiessaan kuivaamansa astian tiskipöydälle.
“Ja onhan tässä tullut kaikenlaista kokemusta lapsista, kasvatinhan minä käytännössä kolme lasta.”
“Niin, Hikarun, Asagin ja Hide-zoun”, entinen vakooja nyökkäsi muuttuen sitten mietteliääksi.
Hide-zou ei ollut koskaan puhunut lapsuudestaan, kuten ei Asagikaan erityisemmin, mutta olisi luullut, että kakkosmies olisi hiukan vihjaissut yakuzan taidoista.
“Kieltämättä hämmennyin myös siitä, kun kerroit Asagin ja Hikarunkin osaavan soittaa pianoa. En sitä olisi ihan heti uskonut.”
“Mikset muka?” leski kysyi heidän jatkaessaan astioiden pesemistä ja kuivaamista.
“Luuletko, että minä ja Yoshiki opetimme lapsillemme pelkästään aseenkäytön?”
“En minä sitä tarkoittanut. En vain ole koskaan nähnyt Asagin soittavan mitään soitinta enkä varsinkaan tuota flyygeliä”, nuorempi nyökkäsi päällään kevyesti taaksepäin.
“Tuo hankittiin tänne vasta minun muuttoni jälkeen. Tuntuu vain kummalliselta… Miksei Asagi olisi soittanut sitä, jos kerran osaa, tai miksei hän ole edes maininnut taidoistaan?”
“Niinkö?” tomesodepukuinen jäi hetkeksi tuijottamaan kädessään olevaa pyyhettä, mutta jatkoi sitten puuhiaan.
“Sinänsä minä ymmärrän häntä enemmän kuin hyvin.”

“Ymmärrät?” pidempi kysyi kulmat kurtussa, mutta hätkähti nähdessään naisen surullisen ilmeen.
“Niin, ymmärrän ja tiedän tunteen”, elävän legendan ääni vaikeni hiukan.
“Yoshiki rakasti pianonsoittoa ja meillä oli kotonamme flyygeli, joka on nykyään minulla Nagoyassa. Voi, hän oli niin upea istuutuessa alas soittamaan”, tämän katse kohosi hetkeksi kattoon, kun lämpimät, rakkaat muistot pyyhkivät ylitse.
“Sormet leikkivät hellästi koskettimien päällä ja jokaisen kappaleen tunnelma välittyi jo ensimmäisistä nuoteista kuuntelijoille. Synkälläkin hetkellä hänen soittonsa toi toivoa ja valoa hetkeen. Hänen sävellyksensä olivat niin kauniita, ettei niitä voinut olla kuuntelematta ilman, että ronskimpienkin miesten silmät täyttyivät kyynelistä. Vaikka koko muu kaupunki olisi kylpenyt veressä, kotimme oli kauneuden ja musiikin paratiisi. Mikään ei ole voittanut sitä näkyä eikä koskaan voitakaan, kun tulin kotiin ja näin Yoshikin Hikarun ja Asagin välissä opettamassa heitä soittamaan.”
“Kuulostaa kauniilta”, mies myönsi hiljaa.
“Se oli kaunista”, vanhempi kertoi kumartuen takaisin puuhiensa ääreen.
“Asagi rakasti soittamista, erityisesti Yoshikin kanssa. Se oli heidän kahden yhteinen harrastus, joka toi heidät entistä lähemmäksi toisiaan. Kun Yoshiki lopulta… lopulta…”, nainen nieleskeli hiukan ja veti muutaman kerran henkeä.
“Kun Yoshiki lopulta kuoli, se mursi meidät kaikki. Hiukan myöhemmin minä jatkoin opetustyötä, mutta se ei ollut enää sama asia Asagille. Hän harjoitteli ahkerasti, mutta ei koskaan halunnut kenenkään kuulevan soittoaan. Asagille on vaikeata soittaa pianoa muiden kuullen, koska muistot tulevat hänen mieleensä… Asagi soittaa luultavasti vain silloin, kun on täysin yksi ja kaipaa eniten isäänsä.”
“Tuo on surulliselta”, Mana henkäisi keräten syömäpuikot huuhtelualtaaseen ja nappasi tulpan pesualtaan pohjasta.
“Uskon kuitenkin ymmärtäväni paremmin Asagia.”
“Ymmärrystä sinä tosiaan tarvitset”, Sayuri huomautti hiukan viileämmin palauttaen kovan kuorensa takaisin näkyville pyyhkäisten samalla pikaisesti silmäkulmansa hihaan.
“Varsinkin, jos te todella aiotte mennä naimisiin.”

“Et taida katsoa sitä vieläkään hyvällä, vaikka annoit siunauksesi meille”, siniharmaasilmäinen pyöräytti silmiään.
“Kuten epäilinkin koko ajan.”
“Minä sentään olen sinulle rehellinen enkä näyttele ajattelevani mitään muuta, mitä oikeasti ajattelen”, tomesodeasuinen nojautui tiskipöytää vasten kääntyen katsomaan muuta kerrosta.
“Olisit sentään kiitollinen, etten ainakaan ole nylkemässä sinua elävältä, mikäli päätätte erota ja Asagi palaa järkiinsä.”
“Niin, palaa järkiinsä ja valitse itselleen jonkun typerän naikkosen”, vaatesuunnittelija huokaisi raskaasti kuivaten kätensä paperiin.
“En minä nyt ihan ketä tahansa sulata poikani vaimoksi”, vanhempi huomautti kipakasti.
“Yakuzan vaimoksi ei kelpaa kuka tahansa pikkulikka tai äiti Teresa, vaan hänellä täytyy olla sisua, itsevarmuutta ja voimaa sekä paljon muita taitoja. Puolison on oltava henkilö, jonka varaan voi antaa koko elämänsä ja joka tuo valoa elämää ja antaa varman olkapään, jota vasten nojata.”
“Ja mistä sinä sellaisen täydellisen yakuzan puolison muka ajattelit löytää?” entinen soluttautuja puhui enemmän itsekseen, koska ei todellakaan uskonut saavansa vastausta eikä välttämättä edes halunnut tietää, mistä muka löytyisi Asagille paras puoliso.
Turhautuen koko keskusteluun jo nyt, kauniskasvoinen nappasi vastakuivatun lasin ja valutti hanasta vettä kostuttaakseen suunsa. Lähestyvän riita nimittäin edellytti erittäin liukkaita kielenkantoja.
“Tavallaan olen löytänyt jo – hänessä on vain yksi erittäin merkittävä vika”, naamioitunut sanoi vakavana, ehkä jopa hiukan synkällä äänellä.
“Ja mikähän se on?” entinen soluttautuja saattoi niin kuvitella, miten tuolla täydellisellä vaimon ruumiillistumalla oli väärän pituiset hiukset, jotka häiritsivät leskeä.
“Se, että hän on valitettavasti mies”, Nagoyan valtiatar totesi vakavana pyöritellen lautasta kuivauspyyhkeen sisällä.

Mana sylkäisi veden suoraan tiskialtaan päällä olevan kaapin oveen. Useampi pisara valui alahuulelta leualle ja putosi siitä tiskipöydälle, kun mies käänsi rivakasti päänsä kohti Sayuria. Nagoyan valtiatar kuivasi pikaisesti puiset syömäpuikot ja sujautti ne pidikkeeseen kuivumaan omaan rauhaansa, minkä jälkeen asetti pyyhkeen kuivumaan, vaikkei kangas ollutkaan ehtinyt erityisemmin kastumaan muutaman astian kuivaamisesta.
“Toiseksi viaksi laskisin sen, ettet osaa pitää juomaa suussasi ja niellä, vaan syljet pitkin kaappeja”, lyhempi ravisti päätään napatessaan paperin, jolla kuivasi kevyesti kastuneet pinnat.

“Anteeksi, mutta kuulinko nyt aivan oikein?” nuorempi kuivasi pikaisesti leukaansa varoen huulipunaa.
“Siis minäkö olisin paras puolisokandidaatti…?”
“Jos olisit nainen, kyllä”, leski myönsi keräten astiat kaappeihin.
“Millä perusteella sinä tuollaisen päätelmät olet tehnyt?” naamioitunut hämmentyi täysin, koska ei osannut päättää, olisiko närkästynyt sukupuolensa valittamisesta vai iloinen pikkuriikkisestä kehaisusta.
“Luuletko, etten ole saanut tietää, mitä on tapahtunut osalle poikani rakastajattarista?” pieni, pilkallinen hymy kohosi alamaailman kuningattaren huulille.
“Tai ettenkö olisi kuullut, mitä teit sille tytölle, jonka nimi taisi olla Asuka?”

“Ne muut rakastajat tapoin itsepuolustukseksi”, naamioitunut hätkähti kuulemaansa syytöstä.
Ei hän olisi ihan heti uskonut tulevan anoppinsa vetävän muiden rakastajien kohtaloiden kortteja esiin tai edes mainitsevan näitä.
“Asuka taas oli lutka, joka ansaitsi kohtalonsa. Hän olisi ansainnut paljon pahempaakin ja toivon, että hän saa kokea sen saman tuskan moninkertaisena, minkä minä sain kokea.”
“Itse asiassa olen ehtinyt saamaan selville, että Asuka juonitteli sinua vastaan”, Nagoyan valtiatar silotteli tomesodeaan.
“Minä olen enemmän muusta asiasta huolissani kuin siitä, ettetkö osaisi pitää puoliasi. Enemmän minua pelottaa toinen asia näkemäni ja kuulemani perusteella.”
“Mikähän sekin on?” kauniskasvoinen tunsi, ettei pitänyt ainakaan vielä huokaista helpotuksesta.
Kehuiksi laskettavat kommentit jäivät varmasti tähän.
“Tulevat lapsenlapseni”, Sayuri totesi kuin asia olisi itsestään selvyys.
“Luuletko, ettei minua yhtään mietitytä, kuka perii mafian johdon Asagin jälkeen ja jatkaa niin hänen kuin Yoshikin työtä? Jos te kaksi menette naimisiin, mistä te lapset aiotte hankkia?”
“Emme ole puhuneet siitä”, Mana joutui myöntämään, koska tottahan se oli – tavallaan.
Kyllähän entinen vakooja muisti pantterimaisen vannoneen, ettei hankkisi koskaan lapsia, jos se vaikeuttaisi heidän suhdettaan, mutta vaatesuunnittelija ei aikonut vaatia toista tekemään niin suurta päätöstä. Eikä hän myöskään aikonut kertoa tulevalle anopilleen tämän pojan lupauksesta – siinähän saisi saman tien kuulan kalloonsa.
“Mutta kyllä me jonkun ratkaisun keksimme.”
“Kyllähän te varmasti keksitte”, tomesodeasuinen sanoi synkästi jääden sitten tuijottamaan kulmiensa alta tulevaa vävyään.
“Se minua myös huolettaa. Miten sinä pystyisit kasvattamaan jonkun toisen lasta?”

Kysymys iskeytyi lujana ruoskan iskuna sydäntä vasten tuntuen porautuvan elimen jokaiseen heikkoon kulmaan. Entinen soluttautuja tunsi jäätyvänsä paikoilleen ja raskaan taakan painuvan hartioillaan, kun epäilys kietoutui kuristajakäärmeenä kaulan ja vartalon ympärille rutistaen ilman pois keuhkoista. Miete ei tullut mitenkään yllätyksenä siniharmaasilmäiselle, olihan hän miettinyt sitä sisällään aikaisemminkin – useita kertoja, kun kihlautuminen oli tapahtunut, mutta yhä se sai pienen varjomaisen demonin kuiskivan pahoja sanoja korvaan. Hän ei vain tiennyt itsekään, pystyisikö siihen.
Sen huomasi myös elävä legenda.
“Poistit tieltäsi naiset, jotka olivat esteinäsi ja läheisiä Asagin kanssa. Kuinka voit sen jälkeen ajatella, että kasvattaisit Asagin kanssa lapsen, joka ei ole millään tavalla sinulle sukua, vaan jonkun toisen? Kestäisitkö sitä, että joutuisit jakamaan ainakin kahdenkymmenen vuoden ajan Asagin niin lapsen kuin tämän äidin kanssa?” kylmät totuuden sanat saivat pidemmän laskemaan nopeasti juomalasinsa tiskipöydälle ja ottamaan tukea.

Kylmä huurre tuntui jäädyttävän jäsenet ja erityisesti sormet, jotka puristivat valkoisina tason reunaa. Mies olisi halunnut käskeä leskeä sulkemaan suunsa. Hän olisi halunnut huutaa toista pitämään päänsä kiinni ja unohtamaan tuollaiset ajatukset, koska kaikki tulisi menemään hyvin ja hän kykenisi elämään sen kanssa. Sitä vaatesuunnittelija ei kuitenkaan kyennyt tekemään. Pidempi tiesi vain, ettei se ollut niin helppo päätös kenellekään eikä varsinkaan hänelle. Ehkä kuitenkin vaientava tekijä, totuus – kylmät faktat olivat alamaailman kuningattaren voimavarat. Tämä sanoi asioita, jotka olivat totta – aivan kuin naisen luontainen vaikutusvalta ja voima eivät olisi olleet riittävän suuria vastuksia. Nyt koko maailmakin tuntui kääntyvän entistä jyrkemmin vastaan.
“Entä jos Asagi haluaa enemmän lapsia?” mustasilmäinen jatkoi matalasti puhumista, mutta ääni ei ollut ilkkuva, vaan mystisen haikea.
Tuntui, kuin tämä olisi halunnut hypnotisoida puheensa ja katseensa avulla nuorempansa saadakseen vastauksia. Kauniskasvoisesta tuntui kuitenkin pelottavasti siltä, kuin nutturapäinen yrittäisi vaivuttaa hänet transsiin ja saada muuttamaan mielensä avioliitosta ja tulevaisuudesta yakuzansa kanssa.
“Pystytkö katsomaan vierestä, kun Asagi joutuu tekemään jatkuvasti päätöksiä sinun ja lastensa välillä? Kestäisitkö oikeasti kasvattaa heidät ominasi ja nähdä jatkuvasti näiden äidin piirteitä lasten kasvaessa? Pystytkö todellisuudessa elämään siinä suhteessa, jossa sinä ja Asagi muodostaisitte vain parin ja Asagi muodostaisi jonkun naisen kanssa lapsineen perheen?”
“Siinä ei kävisi niin!” Mana huudahti, mutta läimäisi nopeasti käden suunsa eteen, koska muisti Gackton nukkuvan seinän takana.
“Olet väärässä, siinä ei kävisi niin.”
“Entä jos käykin niin?” Sayuri ei näyttänyt kovin luottavaiselta.
“Et ilmeisesti pysty kestämään lapsen kasvatusta, kun tämä ei ole omasi.”
“Olen jo joutunut sietämään haaremia rinnallani, että enköhän pysty tuostakin selviytymään”, vaatesuunnittelija henkäisi, vaikkei itsekään uskonut täysin sanojaan.
“Mikäli lapsen äiti olisi Kaori, sietäisin varmasti tilannetta paremmin ja hyväksyisin sen ennen pitkään. Namien ja Ain kanssa minulla menisi huomattavasti pidempään, mutta jos se olisi joku muu, en välttämättä pystyisi elämään täysin sen kanssa.”

“Huomasitko? Minulla on varsin -” nutturapäinen aloitti, mutta siniharmaasilmäinen ei aikonut antaa tämän jatkaa enempää epävarmaksi tekeviä puheitaan.
“Et kuitenkaan ottanut huomioon sijaissynnyttäjää”, naamioitunut tarttui siihen ainoaan oljenkorteen, jonka keksi siinä tilanteessa.
“Asagilla on sen verran paljon rahaa ja valtaa, että hänelle pystyttäisiin helposti järjestämään sijaissynnyttäjä, jonka jälkeen lapsi tulisi meille, mutta ilman äitiä. Tällöin minulla ei olisi muuta huolehdittavaa kuin Asagin lapsi.”
“Typerys, lapsi tarvitsee äitiä”, mustasilmäinen huitaisi naurettavan ajatuksen tiehensä.
“Ja vaikka ongelma olisi sillä selvä, pystyisitkö muka kasvattamaan jonkun toisen lasta?”
“Olenhan minä huolehtinut Gacktostakin”, entinen soluttautuja puolustautui.
“Ei muutaman päivän huolehtiminen ole sama asia kuin kasvattaminen”, isoäiti huokaisi raskaasti.
“Kun kasvatat lasta, sinun pitää rakastaa häntä koko sydämestäsi ja ajateltava hänen hyvinvointiaan. Sinun on opetettava häntä elämään yhteiskunnassa ja siinä asemassa, mihin hän syntyy – näytettävä miten toimia, mikä on oikein ja mikä taas väärin. Kasvattaminen on niin paljon enemmän kuin pelkästään muutaman päivän ruokkiminen ja piristäminen.”
“Saarnaa tuosta kasvattamisesta ennemmin Hikarulle kuin minulle. Hänellähän se lapsi on kontollaan eikä minulla!” mies murisi matalasti puristaen kätensä nyrkkiin.
Miksi juuri nyt piti alkaa puhua mistään lapsista, kun niitä ei näkynyt lähimaillakaan? Tottahan se oli, ettei Gacktosta huolehtimista voisi laskea kasvattamiseksi, mutta nyt hänelle tultiin aivan väärästä asiasta jäkättämään. Lapsien aika ei olisi vielä pitkään aikaan eikä kauniskasvoinen ollut edes varma, halusiko minkäänlaiseksi isähahmoksi. Äidin kuvajaiseksi hän ei kyllä suostuisi mistään hinnasta.
“Ihan tiedoksi vain, jos et ole muka huomannut: tyttäresi ei ole kaiken kasvatuksesi jälkeen vieläkään mikään vuoden äiti tittelin voittaja!” entinen vakooja lisäsi pisteliäästi katsoen sitten haastavasti tulevaa anoppiaan.
“Mikset käskenyt häntä jäämään, vaan annoit hänen mennä? Olisit samalla voinut käskeä Hikarua pitämään itse huolta lapsestaan eikä jättämään meidän kahden ja Asagin holhottavaksi. Mikäli et ole sulkenut silmiäsi ja korviasi, olet varmasti huomannut, ettei Hikaru näytä välittävän Gacktosta lainkaan, vaan miettii vain omaa onneaan ja itseään.”

“Mitä sinä odotat minun tekevän?” leski kallisti päätään kulmat kurtussa.
“Tekevän sitä, mitä tavallisesti teet, eli puuttumaan hänen elämäänsä ja kerrankin ihan oikeassa asiassa”, Mana pamautti totuuden vasten vanhemman kasvoja.
“Gackt on onneton, kun äitinsä ei vaikuta välittävän, vaan huitelee ties keiden miesten kanssa pitkin kaupunkia istuen terasseilla kittaamassa kaiken maailman juomia kurkustaan alas välittämättä lääkityksestään. Gacktolla on jatkuvasti joku kuiva lapsenvahti seuranaan ja äitinsä kanssa ollessaan Hän saa vain kuunnella huutamista, sättimistä ja komentelua, kun tekee muka koko ajan jotain väärin. Oletko nähnyt koko tänä aikana, kun he kaksi ovat asuneet täällä, Hikarun oikeasti viettävän aikaa lapsensa kanssa näyttäen rakastavansa tätä?”
“Miksi luulet minun olleen koko tämän ajan hiljaa?” Sayuri ravisti päätään hiukan huvittuneena.
“Kuvitteletko, etten ole kiinnittänyt tuohon kaikkeen huomiota ja nähnyt enemmänkin ikäviä asioita?”
“Siltä se on kieltämättä vaikuttanut”, siniharmaasilmäinen myönsi.
“Millainen äiti olisin, jos en ensin ottaisi asioista selvää, ennen kuin toimisin?” tomesodeasuinen naurahti tahtomattaankin nuoremman typerälle kuvitelmalle.
“Nämä viimeiset päivät olen tarkkaillut niin Gacktoa ja Hikarua. Olen halunnut nähdä, onko teidän muiden puheissa ollut totuudenhäivääkään.”
“Ja mihin tulokseen olet tullut?” naamioitunut katsoi odottavasti lyhempäänsä.

“Ette te hirveästi ole liioitelleet, valitettavasti”, murheellinen huokaisu pakeni nutturapäisen huulilta.
“Näen kyllä, että Gackt kaipaa äidiltään huomiota ja hyväksyntää, mutta jostain syystä Hikaru tuntuu pitävän tarkoituksella etäisyyttä lapseensa. Muutaman kerran minusta on tuntunut siltä, kuin Hikaru ei vain uskaltaisi pitää Gacktoa lähellään – ottaa suojamuurinsa sisäpuolelle, vaan työntää vaistomaisesti yhä kauemmas kuin pelkäisi jotain enkä tiedä siihen syytä.”
“Mikset sitten tee mitään?!” järkyttynyt ulvahdus vain pakeni entisen vakoojan suusta.
Nagoyan valtiatar ajoi hänet vielä hermoromahduksen partaalle – olikohan sekin jokin Ishikawojen sukuvioista?
“Sano nyt ihan suoraan, mitä sinä odotat minun tekevän”, lyhempi huokaisi uupuneena.
“Minä odotan, että taot Hikarulle järkeä päähän!”
“Ja miten sinä sen odotat tapahtuvan?”
“Tartu häntä vaikka kurkusta kiinni ja kurista, jos et muuta keksi!”
“Ja käyttäisin lapseeni väkivaltaa? Hulluko olet?!”
“Ihan kuin se olisi ensimmäinen kerta!?”
“En todellakaan ryhdy tuollaisiin puuhiin!”
“Tuohan oli vielä lievä ehdotus!”
“Sinustako on lievää kuristaa omaa tytärtään?!”
“Mennään kysymään Ruizalta – hän keksii kyllä tuplasti pahempia temppujasi!”
“Ruiza ei tiedä asioista yhtään mitään!”
“Hän kyllä tietää, mitä kaikkea olet valmis tekemään, jos joku toimii mielestäsi väärin”, Mana huitaisi hiuksensa olkapään yli ja jäi mulkoilemaan Sayuria.
“Eikä sillä oikeastaan ole minulle väliä, mitä sinä teet Hikarulle, kunhan saat hänet ryhdistäytymään!”

“Jos oloasi helpottaa, aion kyllä puhua hänelle mitä pikimmiten”, leski ilmoitti, kuin asia olisi sillä selvä ja käveli keittiöstä olohuoneen puolelle.
“Mikset puhunut silloin, kun Hikaru aikoi lähteä?” nuorempi tivasi hyväksymättä sitä, että hänelle käännettiin selkä.
“Sinähän suorastaan hyväksyit hänen käytöksensä päästämällä lähtemään!”
“Sinä tulkitse asiat jälleen väärin, Mana”, elävä legenda huomautti kääntyen katsomaan taakseen.
“Minä en päästänyt Hikarua ulos siksi, että hyväksyisin hänen käyttäytymisensä, vaan helpottaakseni hänen oloaan. Tunnen kyllä lapseni vielä varsin hyvin vuosien puhumattomuuden jälkeen ja tiedän, milloin ahdistus muuttuu liian suureksi. Siinä mielentilassa Hikarulle ei kannata edes yrittää puhua. Hikarua ahdistaa tietoisuus omasta haavoittuvaisuudesta ja vaarasta, jota ei ole joutunut kohtamaan vuosiin. Pystyisitkö itse ajattelemaan silloin järkevästi, kun olet tullut melkein tapetuksi?”
“Minä en ainakaan lukittaudu huoneeseeni murjottamaan, vaan haen tukea läheisistäni”, pidempi huomautti painokkaasti.
“Sinä ja Hikaru olette kaksi eri persoonaa – älä vertaa teitä toisiinne”, naisen ääni muuttui uhkaavaksi.
“Hikaru on pienestä pitäen halunnut olla yksin, kun jotain pelottavaa on tapahtunut. Hän tulee ulos, kun haluaa tai ahdistuu liikaa. Muussa tapauksessa hän pohtii tapahtumia ja löytää niihin ratkaisun, minkä jälkeen kaikki on kuten ennenkin.”
“Eli Hikaru jatkaa itsekästä elämäänsä unohtaen sen, että hänellä on lapsi”, siniharmaasilmäinen levitti käsiään uupuneena.
Hän ei jaksaisi enää enempää.

“Typerys, Hikaru saattaa ihan hyvin rauhoituttuaan keksiä ammattinsa ansiosta, kuka yritti tappaa hänet ja edistää vihollisemme henkilöllisyyden selvittämistä”, Nagoyan valtiatar murahti matalasti näyttäen selvästi itsekin väsyneen keskusteluun.
“Joka tapauksessa, ulkoa tultuaan hän on rauhallisempi, jolloin hänelle on helpompi puhua”, lyhempi veti kätensä puuskaan ja katsoi tiukasti tulevaa vävyään.
“Vaikka asia ei kuulu sinulle enempää enkä aio keskustella siitä enempää kanssasi, aion kyllä puhua Hikarulle, kunhan hän palaa. Minä en katso sitä sivusta, kun hän pilaa niin oman kuin lapsensa elämän!”
“Hyvä!” entinen soluttautuja tuhahti tarkoittamatta täysin sanomisiaan.
“Minä en myöskään jaksa keskustella kanssasi enempää”, vanhempi kivahti vielä perään marssien samassa huoneensa ovelle.
“Menen katsomaan Kouyouta ja toivon totisesti, että palattuani osaat hiukan katsoa, mitä päästät ulos suustasi.”
“Samaa minä toivon myös sinun kohdaltasi!” kauniskasvoinen huudahti, mutta liian myöhään, koska toinen oli kadonnut oven toiselle puolelle.

“Loistavaa!” Mana henkäisi tuskastuneena heittäen kätensä vielä ilmaan, kun harppoi olohuoneeseen istumaan mukavalle sohvalle vajoten voipuneena pehmusteisiin.
Mustahiuksinen nappasi kuitenkin matalalta pöydältä juorulehden ja avasi sen mahdollisimman teatraalisesti keskiaukeaman kohdalta ryhtyen lukemaan turhanpäiväistä löpinää erään näyttelijän tosielämän kolmiodraamasta. Vaikka silmät lukivatkin merkkejä, ei mieli oikeastaan tajunnut mitään kuvien lisäksi. Sormet puristivat tiukasti liukasta paperia, kuin kädet olisivat ennemminkin halunneet purkaa kaiken kiukun repimällä lehden riekaleiksi – kai leskikin silloin tajuaisi, ettei hän ollut ainoa hermojen venyttäjä.

Selkä harvinaisen suorana, kuin joku olisi naulannut vankan lankun selkäänsä kiinni naulojen pistäessä selkärankaan, siniharmaasilmäinen istui sohvalla lemmikeiden katsoessa kesken uniensa kummissaan isäntäänsä, joka käänteli varsin vihamielisesti lehden sivuja. Minuutit kuluivat hermoja raastavina, kun entinen vakooja odotti tulevan anoppinsa kävelevän huoneestaan ulos ja häipyvän niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Ei ollutkaan siis ihme, että naamioituneen sydän hyppäsi rinnassa niin helpotuksesta kuin kiukusta, kun leski viimein asteli olohuoneen puolelle huolitellumman näköisenä kantaen käsilaukkua käsivarressaan, kun riensi eteiseen. Nagoyan valtiatar katsahti olohuoneeseen ja sai heti huomata, että entinen vakooja vastasi katseeseen aivan yhtä kylmästi. Vaikka se tuntuikin mitä ihmeellisimmältä, toisiaan jäävuorilla hakkaavat katseiden vaihdot onnistuivat jatkumaan lehden luvusta ja kotojen pukemisesta aina siihen asti, kun alamaailman kuningatar paiskasi oven perässään kiinni.
“Hienoa!” kauniskasvoinen huudahti ja heitti lehden kädestään pöydälle, josta tietenkin mokoma kiusankappale putosi lattialle ulottumattomiin.
Eipä se tosin jaksanut kiinnostaa miestä siinä vaiheessa yhtään, vaan hän lysähti lähes makaamaan sinisiin, pehmeisiin istuintyynyihin ja heitti jalkansa lojumaan levälleen muiden lehtien päälle. Hän jopa potkaisi vahingossa kaukosäätimen pöydältä alas, mutta vaatesuunnittelija tuskin edes huomasi sitä, kun jäi katsomaan kattoa hengittäen ja huokaillen välillä hyvinkin raskaasti. Ja aivan yllättäen Mana joutui antamaan sympatiapisteitä Hikarulle – nyt hän ymmärsi entistä salamurhaajaa oikein hyvin, vaikka olikin tuntenut saman tunteen aikaisemminkin.

Koko huoneisto tuntui karulta tundralta, jossa saattoi aistia reviiriä vartioivan saalistajan läsnäolon, vaikka tämä oli poissa. Seinät tuntuivat uhkaavilta, kuin ne tottelisivat pelkästä pelosta Sayuria ja tekivät ilmapiiristä tuskastuttavan. Miten voimattomalta naamioitunut tunsikaan itsensä nostaessaan kätensä silmiensä eteen sulkien sielunpeilinsä vetäessään syviä aina alavatsassa tuntuvia hengenvetoja yrittäen samalla rentouttaa vartaloaan, joka tuntui jännittävän yhä kuin taistelu ei olisikaan vielä ohi, vaan nutturapäinen saattaisi ilmaantua koska tahansa kimppuun. Korsetti tuntui vaatteiden alta kireämmältä, kuin oikeasti oli, eivätkä keuhkot tuntuneet saavansa raottuneesta suusta huolimatta kaipaamaansa happimäärää. Miten kovasti sulhanen olisi vain halunnut pukea takin ja kengät ylleen ja häipyä ulos Burutendoulta. Miehen teki mieli napata Yoru syliinsä ja laskeutua hissillä alakertaan kadoten koiran johdattamana viimein Osakan kaupungin kaduille. Olisi mukavaa antaa kerrankin eläimen päättää, minne mentäisiin – heittää aivot narikkaan ja vain nauttia omasta rauhasta ja raikkaasta, vaikkei kovin terveellisestä, kaupungin ilmasta. Tietenkin ulkona kävely ei ollut nykyään kovinkaan turvallista, mutta tällä hetkellä vaatesuunnittelijasta tuntui, että missä tahansa olisi turvallisempaa ja rennompaa kuin kotonaan tulevan anoppinsa kanssa. Luoja, kestäisikö hän todellakin tätä kaikkea elävän legendan viimeisiin päiviin asti? Tässähän saattaisi käydä niin, että entinen soluttautuja syleilisi heistä kahdesta ensimmäisenä haudan multaa – hän ei nimittäin ihmettelisi yhtään, jos tomesodeasuinen hallitsisi alamaailmaa vielä silloin, kun suurin osa heidän mafiamiestään olisi jo kuollut. Ties vaikka leski rikkoisi ennätyksiä ja eläisi pidempään kuin kukaan aikaisemmin.

Entinen vakooja istui siinä hiljaa yrittäen nauttia hetkestä, mutta tikittävät kellot olivat tehdä hänet hulluksi. Rakkaat lemmikit olivat kaikeksi onneksi kerrankin hiljaa. Ehkä ne jollain tapaa ymmärsivät, että isäntänsä kaipasi omaa rauhaa ja lepoa, minkä takia kumpikin vain makasi paikoillaan tehden sitä, mitä sulhanen olisi halunnut tehdä: rentoutuivat. Sekuntiviisarin tikitys kertoi uupumattomalla aherruksellaan, että aika kulki hiljalleen eteenpäin siniharmaasilmäisen tekemättä mitään. Kieltämättä tilanne inhotti meikannutta, jonka jäsenet olisivat vain halunneet liikkua – kammeta vartalon ylös ja raahata itsensä ulos rakennuksesta. Aivoissa ainut osa, joka jaksoi väsymyksestä huolimatta käyttää järkeään, piti mafiamiehen paikoillaan tyytymättömyydessä mutta myös velvollisuudessa. Mustahiuksinen ei voinut lähteä ylimmästä kerroksesta mihinkään, koska vuoteessaan nukkui eräs tummanruskeatukkainen, lähes enkelimäinen olento muuhun sukuunsa verrattuna oleva lapsi. Gacktoa ei voinut jättää ylimpään kerrokseen kahdestaan Missin kanssa eikä varsinkaan nukkumaan oman onnensa nojaan. Poikahan säikähtäisi, jos herätessään huomaisi olevansa yksin eikä kukaan aikuisista olisi mailla halmeilla. Tietenkin voisi aina mennä alempaan kerrokseen kysymään, voisiko Kamijo, Kaori tai Ai katsoa tummanruskeasilmäisen perään, mutta jotenkin Manasta tuntui, että haaremi oli paennut kauas aistiessaan hänen ja Sayurin välisen riidan. Tosin, ei kauniskasvoinen jaksanut edes nousta ylös tarkistaakseen asian. Siispä vaatesuunnittelija jäi siihen sohvalle löhöämään, vaikka laskikin lopulta jalkansa leveässä haara-asennossa alas lattialle. Silmät ummessa mies yritti levätä ja saada unenpäästä kiinni unohtaakseen kaipuunsa ulkoilusta koiran kanssa.

Valitettavasti juuri sillä hetkellä, kun mustahiuksinen oli nukahtamassa, ovi kävi ja hänen päänsä sisällä kaikui täysin painokelvotonta materiaalia. Tietenkin juuri sillä hetkellä tulevan anoppinsa oli käveltävä sisään ja aiheutettava lisää traumoja – seuraava aste olisi varmaan hulluus. Entinen soluttautuja puristi silmänsä tiukemmin kiinni ja yritti manata kiusaajaansa katoamaan elämästään tai vähintäänkin sillä hetkellä siitä huoneesta, mutta jumalat ja henget tuntuivat olevan harvinaisen huonolla tuulella, koska tulija lähestyi askeleista päätellen sohvaa ja pysähtyi viimein vierelleen. Kaiken muun hyvän lisäksi tämä vielä päätti kumartua hänen ylleen.
“Piru”, siniharmaasilmäinen kirosi hiljaa rutistaen kätensä nyrkkiin.
“Kas, oletkin hereillä”, kehräävä, matala ääni sai entisen vakoojan silmät räpsähtämään valoa nopeammin auki ja vielä patoja suuremmiksi.
Vauhdikkaasti pää kallistui eteenpäin pois katosta tuijottamaan varovaisesti ylleen kumartunutta miestä.
“Harmi, olisin halunnut herättää sinut”, Asagi hymyili hellästi saaden Manan sydämen hakkaamaan lujaa kiihtymyksestä.
Nyt hän tiesi, miltä aavikolle eksyneistä matkaajista tuntui, kun he löysivät keitaan keskellä paahtavinta päivää. Pelastus!

Sanomatta sanaakaan vaatesuunnittelija heilautti kättään simpanssimaisesti, eli kaikkea muuta kuin elegantisti, täysin yllättyneen yakuzan niskan taakse ja kiskaisi vanhempansa makaamaan päälleen. Kimeä vinkaisu pääsi pantterimaiselta, kun tämä äkkiä tajusi menettäneensä tasapainonsa ja kaatuvan sulhasensa päälle. Kädet iskeytyivät selkänojaan pelastamaan edes hiukan täydelliseltä mätkähtämiseltä, mutta siitä huolimatta pidemmän polvi kolahti naisellisemman jalkaan. Eipä rikollisjärjestön johtaja ehtinyt sitä miettiä tai pyytelemään anteeksi, kuten ei ehtinyt tajuta kummallista nelinkonttimaista asentoaan, kun niskan takana oleva käsi veti kasvot lähelle omiaan ja siniharmaasilmäinen päätti ottaa huulet itselleen.

Silmät tyyninä suljettuina naamioitunut antoi huuliensa tuntea juuri ne oikeat vastaparit hyväillen niitä hellästi, mutta myös vaativasti antaen lopulta kielensä puhua. Ulkopuolisesta hetki saattoi näyttää rauhalliselta, mutta todellisuudessa suudelma oli kaikkea muuta kuin rauhallinen. Mustahiuksinen ahmi huulillaan ja kielellään rakkaansa huulia ja taltutti välittömästi toisen kielen tahtonsa alle. Pieni hymyn tapainen kohosi suupieleen, kun miljonääri mumisi suudelman keskellä, kuin olisi ollut kovinkin äimistynyt tai sitten yrittänyt saada sanottua jotain. Eipä sanoista saanut tietenkään mitään selvää, mutta äänestä syntynyt värinä tuntui kivalta. Tosin, entinen soluttautuja kaipasi nyt jotain aivan muuta kuin värisevää kieltä ja suuta, minkä kertoikin lopulta voimistunut oikea käsi, joka kietoutui käärmeen lailla mustasilmäisen selän taakse vetäen vartalon lähemmäksi omaansa. Lihaksikkaan jäntevän, lämpöä suorastaan hehkuvan vartalon painuessa viimein kauniskasvoisen omaa vasten, tuntuivat viimeiset muminat ja hämmennyksen hangoittelu kaikkoavan kokonaan, kun mafiapomo siirsi kätensä rakkaansa kasvoille. Mustatukkainen antoi kielensä ja huuliensa mennä täysin entisen vakoojan tahdon mukaan villiten salakavalasti huumaavan tunteen vallatessa meikanneen jäsenet ja sydämen raskaan taakan tuntuessa viimein keventyneen ikävän ja harmin kadotessa syvien tunteiden välittäjästä.

Kevyt, unelmoiva huokaisu pakeni maalatuilta huulilta, kun suudelma viimein loppui, mutta rikollisjärjestön johtaja ei lopettanut siihen. Hellästi, pienen kehräyksen ja kissapetomaisten murahdusten päästessä huulien välistä, mies suukotti suupieltä, sitten leukaa edeten omaan kiihottavan hurmaavaan tapaansa kaulalle vetäen sormillaan mustaa poolonkaulusta tieltään.
“Mmm… Asagi”, matala, nauttiva henkäisy sai Manan sulkemaan silmänsä, kun huulet painuivat kaikista nautinnollisimmille kohdille.
Hän olisi halunnut vain olla siinä ja antaa Asagin tehdä temppunsa, jotka viekoittelivat ja johdattivat toiseen, tyytyväisyyden täyteiseen maailmaan, mutta niin ei voinut tapahtua eikä varsinkaan siinä olohuoneessa, kun Sayuri saattoi koska tahansa paukahtaa paikalle. Hellästi käsi kosketti pidemmän leukaa ja johdatti takaisin kasvojensa eteen mafiapomon ymmärtäessä noudattaa hellää pyyntöä kuuliaisesti.
“Kiitos”, entinen soluttautuja kuiskasi painaen huulille pienen, rakastavan suukon jääden sitten katsomaan mustia sielunpeilejä.
“Tarvitsin tuota.”
“Ole hyvä vain”, yakuza naurahti matalasti ja silitti sileätä, vaaleaksi puuteroitua poskea peukalollaan.
“Oliko joku erityinen syy, minkä takia minun pitäisi jatkaa?”
“Tarvitsin vain muistutuksen, mitä varten olen valmis sietämään äitiäsi ja luomaan loppuelämäni ajan kestävän sukusiteen”, vaatesuunnittelija vastasi rehellisesti osaamatta enempää pehmentää ajatuksiaan.

Mustatukkainen säpsähti ilmoitusta ja vetäytyi nopeasti taaksepäin jääden istumaan hajareisin nuorempansa päälle. Silmät katsoivat kauhusta suurina sulhastaan ja ihokin oli kalventunut, kun kulmat kurtistuivat huolesta tehden turhankin paljon ryppyjä tavallisesti sileälle otsalle.
“Oletteko te tapelleet taas?” kysymyksen läpi kuulsi muisto aikaisemmasta kerrasta, kun kauniskasvoinen ja elävä legenda olivat ottaneet yhteen.
Pantterimaisen lihakset jännittyivät tämän muistaessa silloisen ajan epävarmuutensa ja kammon, kun oli ymmärtänyt asioita väärin ja äitinsä oli jälleen saanut yliotteen lapsestaan.
“Emme varsinaisesti”, lyhempi kiirehti korjaamaan, koska eiväthän he nyt varsinaisesti tapelleet, vaikka se olikin ollut lähellä riidan kiihtyessä.
Jonkun mielestä heillä oli mahdollisesti ollut jo sodanjulistukset menossa.
“En vain ymmärrä välillä äitiäsi. Hänen ajatuksistaan on niin vaikeata saada selvää tai edes ymmärtää, mitä hänen päässään liikkuu. Usko tai älä, mutta me tulimme jopa hetken aikaa hyvin toimeen”, pieni ilon hymy kohosi miehen huulille, kun mieleen piirtyi kuva itsestään, Gacktosta ja tietenkin Nagoyan valtiattaresta soittamassa Mozartin Rondo Alla Turcaa.
Se oli ollut harvinainen, kallisarvoinen hetki heidän kaikkien elämässä. Tuon kultaisen muiston siniharmaasilmäinen aikoisi pitää mielessään ja erityisesti sydämessään. Ehkä se valaisi toivoa ja uskoa tulevaisuuteen, jossa he kaikki tulisivat viimein toimeen.
“Niinkö?” pidempi kallisti kummissaan päätään.
“Miten ihmeessä?” mustasilmäinen ei voinut kuin miettiä, mitä ihmettä poissa olonsa aikana oli tapahtunut.
Siis ilmeisesti rakkaansa ja alamaailman kuningatar olivat tulleet hetken aikaan toimeen – tai näin ainakin naamioitunut väitti. Ilmoitus itsessään oli kyllä jotain niin utopistista, ettei sitä voinut uskoa. Eihän tomesodeasuinen jaksanut ymmärtää, miksi entinen vakooja pukeutui yhä naisten vaatteisiin, vaikkei enää tehnyt soluttautujan työtä. Vanhempi nainenhan ei myöskään voinut sietää sitä, ettei sanojaan toteltu ja meikannut oli varsin paksukalloinen omissa mielipiteissään. Kaiken tuon ja ylimääräisten faktojen takia kaksikon toimeen tuleminen tuntui mahdottomalta yhtälöltä.
“Sanotaanko näin, että löysimme yhteisen sävelen”, Mana sanoi salaperäisesti eikä voinut olla nauramatta nähdessään, miten puulla päähän lyötynä johtajansa oikeastaan olikaan.
Ihme, ettei leuka pudonnut siihen heidän väliinsä. Tälle näylle vaatesuunnittelija aikoi vielä pitkään naureskella. Kyllähän Asagi varmasti joskus saisi kuulla, mitä rakastajansa tarkoitti, mutta nyt naamioitunut aikoisi pitää pienen konsertin omana salaisuutenaan, vaikka Gackt saattaisi paljastaakin sen hyvin pian.

“Mutta siitä huolimatta äitisi tekee minut hulluksi!” vaatesuunnittelija parkaisi turhautuneena, kun oli lopettanut hetken päästä nauramisen.
“Hänen mielenliikkeensä vaihtelevat niin kummallisilla tavoilla enkä minä tajua lainkaan kaikkia hänen puheitaan!”
“Miten minusta tuntuu, että kaikki tulevat hulluiksi äitini takia”, mustatukkainen huokaisi ja katsoi sitten ymmärtäväisesti rakastaan.
“Sinä joudut olemaan paljon hänen kanssaan tekemisissään. Anteeksi, etten ole voinut ottaa sinua tai äitiä mukaani, vaikka kaipaisitte pesäeroa toisistanne.”
“Tässä kyllä kaivataan hiukan enemmänkin sitä pesäeroa”, kauniskasvoinen myönsi synkästi jääden sitten tuijottamaan käsiään uupuneena.
“Mitähän voisin tehdä parantaakseni oloasi?” pantterimainen kumartui nuorempansa ylle tietäväisesti hymyillen ja nuolaisi pienesti rakkaansa korvanlehteä.
“Olisiko jotain, mikä antaisi voimia?”
“Itse asiassa olisi kyllä jotain, minkä voisit tehdä”, luja ilmoitus sai yakuzan kuherteluaikeet loppumaan siihen.
“Eeh?” miljonääri sai ynistyä kielen jäädessä koskettamaan hellävaraisesti kaulaa.
Jotenkin äkkinäisestä, suorastaan paniikinomaisesta äänestä mies uskoi, etteivät he kaksi ajatelleet tällä kertaa samaa.
“Jää tänne Gackton vahdiksi!” siniharmaasilmäinen työnsi sulhasensa takaisin istumaan suoraselkäisenä syliinsä.
“Mitä?” rikollisjärjestön johtaja räpytteli silmiään äimistyneenä.
“Gackt nukkuu päiväunia meidän makuuhuoneessamme ja haluan, että sinä jäät tähän sohvalle istumaan kiltisti sitä varten, jos hän herää”, Mana selitti harvinaisen nopeasti, suorastaan kiivaasti papattaen ja taputti pikaisesti viereistä istuintyynyä.
“Minä menen sillä välin lenkille Yorun kanssa ja viivyn vähintään kaksi tuntia ulkona, mutta uskon reittimme venyvän todella pitkäksi, että saatan viipyä poissa jopa neljäkin tuntia”, mustahiuksinen jatkoi puhumista, kuin pidemmällään ei olisi mitään sanottavaa kuulemaansa.
“Eli jos minä tästä nyt lähden, muuten saatan olla yömyöhään poissa.”

Entinen vakooja työnsi kevyesti Asagia rintakehästä saadakseen tämän siirtymään pois päältään. Mafiapomo ei kuitenkaan liikahtanut. Mustasilmäinen istui varmasti paikoillaan naisellisemman reisien päällä, että peruskalliokin olisi muuttunut vihreäksi kateudesta ja lopulta murtunut turhista kilpailuyrityksistä. Kauniskasvoinen kurtisti kulmiaan ja työnsi uudelleen kovempaa saamatta minkäänlaista tulosta, vaan vanhempi istua jökötti yhä paikoillaan.
“No, siirry jo”, vaatesuunnittelija ähkäisi jatkaessaan työntämistä, mutta luovutti sitten.
Jos seura tosiaan teki kaltaisekseen, rikollisjärjestön johtaja oli viettänyt aivan liikaa aikaa Közin ja K:n kanssa. Kohta puoliin tämä ei reagoisi varmaan siihenkään, jos vieressä räjähtäisi ydinohjus tai rakkaansa kävelisi alastomana asunnossa.
“Miksi?” mustatukkainen työnsi vartalollaan olevat kädet syrjään ja risti kädet rintakehälleen päättäväisesti.
“No minähän selitin”, naamioitunut liikahteli levottomasti.
Jalat halusivat jo kiirehtiä, jotta päästäisiin viimein ulos haukkaamaan ilmaa ja unohtamaan hetkeksi Sayuri ja tämän tuomat harmit.
“Minun pitää päästä käyttämään Yoru lenkillä.”
“Tajusin kyllä sen”, yakuza totesi matalasti päästämättä nuorempaansa tiukasta katseestaan.
“En vain ymmärtänyt, miksi minun pitäisi jäädä huolehtimaan Gacktosta? Miksen muka voisi tulla mukaasi? Kyllä äiti voi katsoa hänen peräänsä ja olla paikalla, kun Gackt herää. Hikarukin voisi välillä toimia vanhemman tapaan, kuten olemme keskustelleet.”
“No se taas johtuu siitä, ettei kumpikaan ole juuri nyt täällä”, siniharmaasilmäinen henkäisi turhautuneena, kun joutui selittämään kaiken pääsemättä vielä mihinkään.
“Kuinka niin?” pidempi kurtisti kulmiaan.

“Äitisi lähti tässä jokin aika sitten katsomaan Uruhaa”, Mana kertoa, vaikka yrittikin liikutella jalkojaan edestakaisin, jotta rakkaansa tajuaisi viimeinkin siirtyä.
Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan Asagi vaati äänettömästi katseellaan sulhastaan jatkamaan. Tärkein asia oli nimittäin jätetty vielä sanomatta: rikollisjärjestön johtajan sisar.
“Hikaru taas sai ihme kohtauksen ja lähti ovet paukkuen ulos”, laihempi myönsi lopulta ja perääntyi tiukasti selkänojaan vasten arvaten metelin olevan tulossa.
“Mitä!?” yakuza karjaisi odotetusti, mikä sai vaatesuunnittelijan hyssyttelemään ja muistuttamaan nukkuvasta lapsesta muutaman seinän takana.
“Mitä oikein tapahtui?” tämä sihahti pikaisesti jääden hetkeksi vahtimaan makuuhuoneensa ovea.
Naisellisempikin kääntyi katsomaan samaan suuntaan kummankin istuessa hiljaa paikoillaan pidemmän hetken. Kellot tikittivät ja eläimet hengittivät ihmisten kanssa samaan tahtiin, kun miehet viimein rentoutuivat kääntyen katsomaan toisiaan.
“Siis miksi ihmeessä päästit Hikarun menemään?” miljonäärin äänensävy oli syyttävä.
“Vihollisemme yritti tappaa hänet jo aikaisemmin ja etsii varmasti tilaisuutta uudelle listimisyritykselle! Mikset estänyt häntä?”
“Kyllähän minä olisin estänytkin, jos olisin voinut”, nuorempi puolustautui.
“Jos se olisi ollut minusta kiinni, olisin kolkannut Hikarun ja lukinnut huoneeseensa, mutta se ei ollut nyt minusta kiinni!”
“Kenestä sitten?” mafiapomo tivasi tyytymättömänä saaden entinen vakoojan pyöräyttämään silmiään.
“Etkö muka todellakaan arvaa?”

Asagi huokaisi raskaasti tietäen samassa vastauksen.
“Äiti”, pantterimainen tuntui lysähtävän kasaan.
“Nyt en tajua enää lainkaan äitiäni. Mitä ihmettä hän oikein ajatteli? Hänhän tietää ulkona olevat vaarat ja Hikarun olevan vihollistemme kohteena”, kädet nousivat raastamaan hiuksia silmien sulkeutuessa epätoivosta.
“Miksei äiti voi koskaan kertoa minulle mitään?”
“Tilanne ei nyt vain ollut sellainen, että edes minä olisin ajatellut kertoa sinulle eikä sellaista tilaisuutta oikeastaan tullut”, meikannut heltyi tahtomattaankin ymmärtäen hyvin toisen tunteita.
Olihan hänelläkin hyvin rankkaa yrittää ymmärtää Sayurin päätöksiä ja mielenliikkeitä, mutta oli se pientä mafiapomon tuntemuksiin. Kuinka hirveältä lapsesta saattoi tuntua, kun äitinsä teki asioita selittämättä päätöksiään millään tavalla.
“Eikä Sayuri aikonut aluksi päästää Hikarua lähtemään, mutta sitten hän ilmeisesti heltyi tai katsoi sen olevan Hikarun mielenterveyden kannalta parhaaksi.”
“Mitä tarkoitat?” kädet putosivat pois mustatukkaiselta päältä, mutta sormet alkoivat välittömästi silittämään ja hipelöimään entisen soluttautujan vartaloa hakien tekemisillään mielenrauhaa.
“Hikaru oli niin syvästi ahdistunut, että hänen pitämisensä sisällä olisi vain pahentanut tilannetta. Ilmeisesti hän tunsi olonsa entistä nurkkaan ajetummaksi ajatusten kiertäessä kehää”, vaatesuunnittelija avarsi asiaa antaen rakkaansa rauhassa kosketella itseään hellin liikkein.
“Lisäksi hän vetosi varsin järjellisesti epäoikeudenmukaisuuteen, kun me muut olemme saaneet liikkua vapaammin kuin hän. Loppujen lopuksi Sayuri ilmeisesti uskoi Hikarun olevan rauhallisempi, jos tämä saisi olla edes hetken aikaa ulkona.”

“Toivotaan, että äiti on oikeassa”, Asagi sanoi hiljaa kieltämättä kuulemaansa perustelua.
“Eniten toivon sitä, että Hikaru on kunnossa.”
“Minä uskon, että vihollisemme on hullu, jos nyt yrittää tehdä jotain Hikarulle, kun hän on varuillaan ja synkkien ajatustensa takia vaarallinen”, Mana yritti lohduttaa, vaikka omasta mielestään totesi vain turhan selkeitä faktoja.
“En tiedä, helpottaako tämä huoltasi lainkaan, mutta Hikaru ei ole aseeton.”
“Eikö?” mafiapomon kulmat kohosivat hiusrajan yli.
“Kuinka -”
“Äitisi antoi hänelle pistoolin obinsa alta”, kauniskasvoinen silitti vanhempansa hartiaa.
“Tässä tosin alkaa väkisinkin miettiä, mitä muuta tappavaa hän piilottelee vaatteidensa joukossa.”
“Sitähän Ruiza on miettinyt jo vuosia”, pieni naurahdus pakeni rikollisjärjestön johtajan huulilta, mutta sitten tämä vakavoitui.
“Onhan se hyvä, ettei Hikaru ainakaan täysin puolustuskyvytön ole, mutta olen silti huolissani.”
“Et kuitenkaan voi tehdä mitään, kuin jäädä tänne odottamaan”, naamioitunut joutui kertomaan, mutta alkoi sitten yllättäen hymyillä mitä miellyttävimmin.
“Eli voit oikein hyvin jäädä tänne huolehtimaan Gacktosta ja minä pääsen nyt lenkille Yorun kanssa”, miehen ääni oli mitä lämpimin, kun hän yritti kohottautua ylös ja saada sitten myös kumppaninsa siirtymään.
“Ja saisin lisää harmaita hiuksia ja vielä kaupan päälle ryppyjä, kun joutuisin huolehtimaan itseni kipeäksi niin sinusta kuin Hikarusta?” pantterimainen huomautti matalasti ja työnsi rakkaansa takaisin nojaamaan selkänojaan.
“Tiedät hyvin, että sinäkin olet vaarassa tuolla ulkona, kun emme tiedä, kuka tai ketkä ovat meitä vastassa.”

“Asagi, et voi tosissasi tarkoittaa tuota!” siniharmaat silmät laajenivat järkytyksestä.
“Voi Mana, minä todellakin tarkoitan juuri sitä”, mustatukkainen myönsi päättäväisesti laskien kätensä nuorempansa olkapäille.
“En halua, että lähdet täältä minnekään ilman minua. Et edes ulkoiluttamaan Yorua – voin pyytää Köziä ja K:ta tekemään sen.”
“Yritätkö sinä taas lukita minut tänne, kuten silloin aikaisemmin?” pelko ja epäilys sulautuivat yhteen salakavalaksi rotaksi entisen soluttautujan sisällä alkaen syödä sisuskaluja.
Muuttuisiko kaikki ajan myötä siksi, mitä oli ollut aikaisemmin? Oliko hän yakuzalle vain posliininukke, jota oli pidettävä kristallikaapissa, kun ei muuten kaivattu tai tarvittu? Miljonääri vain ilmoitti, miten sulhasensa pitäisi toimia ja elää ilman, että hänen mielipidettään tai toiveitaan kysyttiin. Välittikö toinen oikeastaan yhtään hänen hyvinvoinnistaan tai edes siitä, mitä hän halusi?
“Aiotko sinä jälleen vain tehdä päätöksiä puolestani ja pitää minua voimattomana rakastajanasi?” ääni muuttui käheäksi katkeruuden pistäessä sanojen läpi.

“En, Mana, sinä käsitit ihan väärin”, Asagi henkäisi nopeasti kuulemastaan syyttävästä muistutuksesta heidän aikaisemmasta suhteestaan.
“En minä sitä tarkoittanut.”
Manan silmät kapenivat viiruiksi epäuskosta ja suu aukesi sanomaan pisteleviä sanoja, mutta piikit juuttuivatkin äkisti kurkkuun. Suu jäi auki, kun vanhempi veti vaatesuunnittelijan lämpimään, tiukkaan halaukseen painaen kasvonsa mustiin hiuksiin.
“Minä en vain halua menettää sinua”, mustasilmäinen kuiskasi käheästi puristaen laihaa vartaloa lujemmin.
“Minä melkein menetin jo Hide-zouni. En kestäisi sitä, jos joku satuttaisi omaa rakasta Manaani… Sydämeni ei kestäisi, jos sinä kuolet…”
Maalatut huulet yrittivät liikkua ja muodostaa sanoja tai edes kutsua sulhastaan nimellä, mutta entinen soluttautuja ei vain saanut ääntä tulemaan ulos. Mieli kyllä halusi kovasti sanoa rakkaalleen, että tämä puristi turhankin lujaa, mutta hellä ilmoituskaan ei päässyt kuuluville heidän istuessa siinä täysin hiljaa.
“Tiedän, ettei ole reilua käskeä sinua pysymään täällä tai liikkumaan ainoastaan minun mukanani, mutta pelkään liikaa puolestasi”, pantterimainen vapisi hiukan sanojensa myötä ja painoi kasvonsa tiukemmin kätköönsä piilotellen ilmeisesti kostuneita silmiään.
“En halua, että joudut mihinkään vaaraan…”

“Mutta Asagi, ulkoilma on juuri nyt minulle kaikista turvallisin paikka vihollisestamme huolimatta”, kauniskasvoinen yritti selittää hiljaa ryhtyen rauhoittavasti silittämään pidempänsä selkää.
“Mitä oikein tarkoitat?” mafiapomo kysyi matalasti perääntyen kauemmaksi nähdäkseen rakastajansa kasvot.
“Minun mielenterveyteni on suuressa vaarassa, jos en pääse pian ulos hetkesi omaan rauhaani”, naamioitunut yritti tavoittaa ääneensä hellää ymmärtäväisyyttä kuulemastaan, mutta tunsi sisältään nousevan paniikin kuuluvan sanoissaan.
“En saa lainkaan omaa rauhaa, kun täällä on aina joku. Kyllähän minä olen välillä kaivannut ihmisseuraa, mutta kyllä minä kaipaan omaa aikaani ilman jatkuvaa häirintää tai säikkymistä.”
“Mana…”
“Asagi, minun on päästävä täältä pois edes hetkeksi!” meikannut huudahti ja tarttui kylmillä sormillaan pihtimäisesti pidempänsä olkavarsista.
“Äitisi ajaa minut hulluuteen! Samoin sisaresi! Ihme, että uskallan edes kävellä vierashuoneiden ohi, kun pelkään Hikarun avaavan oven ja puraisevan pääni poikki ilman mitään hyvää syytä. Ihan kuin se ei olisi riittävää, minusta tuntuu, että hänellä on röntgenkatse ja synkän mökötyksensä keskellä hän vain tuijottaa murhaavasti seinien ja huonekalujen läpi niskaani! Sayuri taas aiheuttaa minulle hermoromahduksen omalla jääräpäisyydellään ja kerta kaikkiaan käsittämättömillä ajatuksillaan! Kun hetken aikaa luulen ymmärtäväni häntä, sitten äitisi kääntää kaiken päälaelleen ja venyttää muutenkin hermojani! Ainoa sukusi jäsen, kenen kanssa tulen toimeen, ja joka ei tuijota minua murhanhimoisena, on Gackt!”
“Onko Gackt muka ainoa suvussani, jonka kanssa tulet toimeen?” yakuza kysyi voimatta ottaa kuulemaansa purkausta todesta, vaikka Mana kuulostikin hätääntyneeltä.
“Asagi, olen tosissani!” mustahiuksinen ravisti muutaman kerran Asagia kasvojen muuttuessa harmaiksi.
“Minun on päästävä pois tästä ahdistavasta paikasta! En tiedä, kauanko jaksan sinnitellä sukusi keskellä! Jos tämä meno jatkuu, menetän lopullisesti järkeni!”
“Älä Mana-rakas nyt liioittele…”
“Minä en liioittele!” nuoremman kasvolihakset kiristyivät puheen myötä tehden hänestä entistä kovemman näköisen.
“Jos joudun sietämään äitiäsi ja siskoasi vielä päivänkin ilman, että saan edes hetken hengähtää kunnolla ilman tuskastumista, menetän mielenterveyteni rippeet! Minusta ei ole sitten enää mihinkään! Ei edes hääyöhön puhumattakaan muistakaan öistä!”

Pantterimaisen aikaisemmin huvittunut hymy hyytyi ennätysajassa. Mustat sielunpeilit katsoivat vakavina entisen vakoojan kasvoja. Ne tuntuivat niin kylmiltä ja kovilta, kuin joku olisi valuttanut niille sulaa kipsiä. Kevyt harmaansävy tuntui tummentuvan poskilla ja silmien alla siniharmaiden sielunpeilien näyttäessä siltä, kuin pomppaisivat kohta puoliin ulos kallosta ja kimpoilisivat seinistä kuin superpallot. Vaatesuunnittelija oli harvinaisen tosissaan ja näytti siltä, että vanhenisi tätä menoa nopeammin joutuen käyttämään pian botoxia ryppyihinsä.
“Hyvä on, saat mennä Yorun kanssa ulos”, yakuza myöntyi viimein ymmärtäen, ettei sulhasellaan ollut samanlaista suojaa äitiään ja sisartaan vastaan, kuin mitä itsellään oli verisiteen takia.
“Kiitos!” onnen henkäisy pakeni maalatuilta huulilta, kun naisellisempi halasi hellästi pidempäänsä ja antoi kiitokseksi rakastavan suudelman.
“Mutta vain sillä ehdolla, että otat Közin ja K:n mukaasi”, rikollisjärjestön johtaja kuitenkin mumisi vasten maalattuja huulia saaden laihempansa kivettymään paikoilleen.
“Mitä?” kauniskasvoinen sopersi.
“Kun menet Yorun kanssa alempaan kerrokseen, haet Közin ja K:n heidän huoneistaan mukaasi”, mustatukkainen toisti äskeisen hiukan pitemmin.
“Miksi ihmeessä?” meikannut kysyi ravistaen tyrmistyksestä kevyesti päätään.
“Koska mielestäni he ovat seuraa, jota tarvitset tuolla ulkona”, miljonääri vastasi rehellisesti, kuin asiassa ei olisi mitään ihmeellistä.
“Onko kuulossasi vikaa, Asagi?” entinen soluttautuja ei voinut uskoa tätä mahdolliseksi.
“Mitä kohtaa et äsken ymmärtänyt?”
“Ymmärsin mielestäni kaiken, mitä sanoit.”
“Etkö tajua, että haluan ajatella rauhassa?”
“Miten Közi ja K muka estäisivät sinua ajattelemasta?”
“Minä haluan olla yksin!”
“Ole toki yksin, mutta ota Közi ja K mukaan.”
“Pitääkö minun muka ottaa heidät vaivoikseni?”
“Älä nyt liioittele – eivät Közi ja K ole kenellekään vaivoiksi.”
“Minä tarvitsen omaa aikaa!”
“Kyllähän sinä sitä saat heidän kanssaan omaa aikaa.”
“Ja rauhaa! Tarvitsen omaa rauhaa!”

“Kuulostaa siltä, kuin Közi ja K puhuisivat korvasi puhki”, Asagi purskahti nauruun.
“Ovatko he muka joskus tehneet niin?”
“No…”, Mana aloitti, mutta ei sitten onnistunut vastaamaan haluamallaan tavalla.
Henkivartijakaksikko ei nimittäin puhua pukahtanut, ellei ollut välttämätöntä. Näiden kanssa ainakin oli hiljaisempaa ja rauhallisempaa, kuin esimerkiksi Ruizan seurassa asevastaavan pitäessä enemmän meteliä kuin lauma kulkukissoja.
“Eli asia on sillä selvä. He tulevat mukaasi suojaksesi”, mafiapomo löi kätensä yhteen.
“Vai haluatko sittenkin jäädä tänne?” tämä antoi merkitsevän katseen kertoa sulhaselleen kaiken tarpeellisen.
“Otan Közin ja K:n mukaani”, siniharmaasilmäinen myöntyi, mutta lisäsi sitten terävästi osoittaen sulhastaan.
“He saavat luvan suojella minua Sayurilta ja Hikarulta, jos törmään heihin kadulla.”
“Sopii vallan mainiosti”, pidempi nousi ylös ja ojensi kätensä auttaen rakkaansa ylös seisomaan hymyillen samassa pikkupoikamaisesti.
“Hyvä tyttö”, kehräävä naurahdus karkasi pantterimaisen huulilta.
“Suu kiinni”, meikannut murahti matalasti, kuin olisi ollut koira, joka antoi ensimmäisellä murinallaan varoituksen.
“Pahoittelen”, veijarimainen hymy vain leveni rikollisjärjestön johtajan kasvoilla miehen painaessa otsansa vaatesuunnittelijan otsalle.
“Kiltti Mana.”
“En kyllä kauaa ole kiltti, jos et päästä minua lähtemään Yorun kanssa”, mustahiuksinen huomautti, mutta ei voinut olla hymyilemättä itsekseen.
“Toki, toki”, vanhempi antoi viimein rakkaalleen tilaa.

Entinen vakooja hipaisi hellästi kädellään yakuzan leukaa ja käveli sitten viehkeästi, mutta hyvin ripeästi eteiseen. Kesken matkansa naamioitunut kääntyi ympäri sulavasti kutsuen koiraa tulemaan kanssaan ulos ja taputti kutsuvasti itseään muutaman kerran reiden sivulle. Skotlanninterrieri haukahti terhakkaasti ja ponkaisi pitkällä loikalla pidemmän isäntänsä ohitse Missin haukotellessa uupuneena mustan toverinsa hyperaktiivisuudesta ja ylitsevuotavasta energiasta. Yoru haukahteli muutaman kerran, mutta sai nopeasti käskyn olla hiljaa, kun mustahiuksinen puki kenkiä jalkoihinsa.
“Toivottavasti ulkoilma piristää ja helpottaa oloasi”, Asagi sanoi hellästi, kun Mana suoristautui ja otti kevyen, mustan ulkotakin henkarista, ja käveli rakkaansa perään eteiseen.
“Kyllähän se varmasti antaa pienen helpotuksen, vähän kuten ensiapu”, vaatesuunnittelija myönsi napittaessaan hopealla koristeltuja, hyvin yksityiskohtaisia nappeja.
“Kyllä minä tarvitsen vielä muutakin, jotta saisin voimani takaisin”, mustahiuksinen jatkoi kuin ohimennen ottaessaan kaulapannan remmin kanssa pienestä koukusta.
“Mitäs?” miljonääri kallisti viettelevästi päätään.
“Aivan kuin et tietäisi”, nuorempi naurahti samassa ja loi sulhaseensa hyvin merkitsevän, aistillisen katseen.
“Grauh”, mafiapomo murahti kissapetomaisesti ja kehräsi tyytyväisenä.
“Kuulostaa todella lupaavalta.”
“Niin minustakin”, entinen soluttautuja myönsi kumartuessaan laittamaan kaulapannan hihnan kanssa kärsimättömänä paikoillaan talsivan koiran kaulaan.
“Kunhan vain tietyt häiriötekijät ovat mahdollisimman kaukana”, mies lisäsi perään kaapatessaan koiran syliinsä, ennen kuin astui oven viereen ja painoi kahvan alas.
“Enköhän minä keksi jotain”, pantterimainen lupasi päättäen päänsä sisällä priorisoida heidän tarpeensa ensimmäiseksi listassaan.
“Luotan sinuun”, leveä hymy paljasti hiukan siniharmaasilmäisen hampaita hänen avatessaan oven.
“Nähdään myöhemmin – yritän tuoda Közin ja K:n kunnossa takaisin.”
“Älä uuvuta itseäsi liikaa kävellessä”, yakuza huikkasi vielä rakastajansa perään saaden ennemmin oven sulkeutumista naurahtavan vastauksen:
“En, en.”

Asagi katseli hetken eteensä hymyillen itsekseen, mutta siirtyi sitten oven viereen kuunnellakseen hiukan alemman kerroksen tapahtumia. Tyytyväinen hymähdys kuului suljettujen huulien läpi, kun korvat erottivat Manan kutsuvan henkivartijoita luokseen näiden vastatessa kutsuun raskaine askeleineen. Nuorempi noudatti sulhasensa ehtoa, mikä helpotti huomattavasti mustatukan oloa hänen kääntyessä takaisin olohuoneen puolelle. Katse liukui makuuhuoneen suljetulle ovelle. Kauankohan Gackt oli jo nukkunut? Ainakaan tämä ei vaikuttanut heränneen heidän keskustelunsa lomassa, koska olisi varmasti tullut katsomaan, mitä aikuiset kinastelivat. Ei ehkä kannattaisi mennä vielä herättämään lasta, jos tämä oli vaikka herännyt välillä ja kääntänyt sitten kylkeään. Saakoon pikkuinen nukkua vielä ainakin hetken pidempään, mustasilmäinen päätti heittäytyen makaamaan sohvalle laskien päänsä käsinojalle. Kyllä hänenkin teki mieli nukkua, suorastaan mennä siskonpoikansa viereen ja antaa unen vaivuttaa silmänsä kiinni, mutta eipä mafiapomoille annettu vaikeina aikoina mahdollisuutta pieniin nokosiin. Eikä oikeastaan mielikään olisi antanut rauhaa mustien sielunpeilien jäädessä katsomaan kattoa näkemättä oikeastaan mitään erityistä.

Yakuza oli hetki sitten kaiken varustautumisen ja vihollisen selvittämisen jälkeen käynyt sairaalassa katsomassa loukkaantuneita. Uruha oli yhä tiedottamana ja Isshiä lääkittiin voimakkaasti kipujen takia, mutta Hiko voi huomattavasti paremmin päästen viimein pois sairaalasta, vaikkakin Omin ja Jyoun huolehdittavaksi, koska ei kyennyt pitelemään käsiensä takia kunnolla asetta. Suurin uutinen, joka helpotti hiukan pantterimaisen oloa, oli Hirokin tilan paraneminen. Tälle ei ollut tullut suurempia komplikaatioita ja voimat alkoivat virota, kun sai olla lähempänä rakkaimpiaan. Mikäli ei tapahtuisi mitään erityistä, kuten ilkeätä sairaalabakteeria eikä sairaalaa räjäytettäisi taivaan tuuliin, Nishikawan mukaan heidän ihmiskaupan vastaavansa selviäisi ja palaisi takaisin heidän riveihinsä täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Androsta ei taas voinut sanoa samaa…
“Yhh”, miljonääri ynähti äkisti, kun tunsi aivan yllättäen kosketuksen reidellään.
Mies kallisti päätään alaspäin leuan koskettaessa rintakehää, kun kevyet painallukset nousivat ylöspäin alavatsalle. Hymy avasi synkän naamion nauhat kevyen naurahduksen kuuluessa muuten hiljaisessa olohuoneessa, kun mustat silmät näkivät valkoisia pitkiä karvoja ja vaaleanpunaisen nenänpään.
“Missi”, Asagi kuiskasi hiljaa kohottaen kätensä koskettamaan valkoturkkista selkää.
Kissa kehräsi kosketuksesta jatkaen kevyttä tassutteluaan isäntänsä rintakehälle pysähtyen sitten siihen nuuhkimaan miehen kasvoja. Lemmikki maukaisi matalasti ja nuolaisi kevyesti rikollisjärjestön johtajan nenänpäätä. Hymy leveni täyteläisillä huulilla, kun kissa alkoi tuuppia päällään mustatukkaisen leukaa vaatien huomiota. Sitä kehräävä eläin saikin pantterimaisen ryhtyessä hellästi silittämään pitkää selkää ja kylkiä antaen sormiensa mennä turkin lomaan. Missi liikkui silityksen tahtia hyrräävän äänen koventuessa nautinnosta, kun omistaja huomioi hellästi pientä maukujaa.

Silityksen muuttuessa vähitellen rapsutukseksi, valkoinen otus kiertyi pienelle kerälle mafiapomon vatsan päälle kehräten rauhoittavasti. Lämmin pallurainen vatsan päällä antoi miljonäärille mahdollisuuden vajota ajatuksiinsa, mutta tällä kertaa mustatukkainen ei tuntenut olevansa niin yksin mietteineen kuin aikaisemmin. Hänen sormensa liikkuivat tuuheassa karvapeitteessä, vaikkei yakuza sitä varsinaisesti huomannut tai tajunnut, mutta liikkeet tuntuivat lohdullisilta. Pohdinnat palasivat takaisin sairaalaan, jossa Hiroki oli voinut hyvin ja onnistunut omalla toipumisellaan parantamaan Ruizan ja Tsunehiton mielialoja – nämä olivat lakanneet jopa hetkeksi kinastelemasta keskenään. Nishikawa ja Jun joutuivat valitettavasti myös kertomaan Andron tilasta. Huumeparonin tila oli parantunut, mutta keuhkon ampuminen oli aina vakava asia. Tällä oli jäljellä enää yksi kokonainen keuhko ja toisesta yksi neljäsosa, minkä takia he eivät voisi rentoutua täysin eikä kolkkokasvoinen voisi edes selvitessään huokaista helpotuksesta. Yksikeuhkoisena mafiamies olisi jatkuvasti tulehduksille riskialtis ja tämän työura voisi tyssätä siihen. Olihan olemassa ihmisiä, jotka elivät hyvinkin pitkään ja onnellisina vain toisen keuhkonsa varassa, mutta harvan heistä tarvitsi juosta pitkin maita ja mantuja huumepellolta ja välittäjältä toiselle varoen viranomaisia. Totuus vain oli se, ettei Andro voisi elää ja toimia samaan tapaan kuin ennen eikä tämä välttämättä pystyisi pitämään sitä onnekkaana seikkana, vaikka jäisi henkiin. Joka tapauksessa mafian lääkärit olivat epävarmoja huumeparonin suhteen, vaikka olivatkin hyvin toiveikkaita parittajan parantumisesta.

Valitettavasti mikään näistä ongelmista ei auttanut vihollisen löytämisessä. Tietenkin joku neropatti sanoisi tässä kohdassa, että hyökkääjän pitäisi antaa nimenomaan löytää heidät ja sitten ottaa tämä kiinni, mutta siinä olisi liikaa riskejä, joita mustasilmäinen ei ollut valmis ottamaan. Kuro Kagen kimppuun käyneen nappaaminen ansalla olisi turhan vaarallista, kun tämä tai ne tiesivät neljästä suurimmasta mafiasta liikaa ja he eivät taas tienneet vihollisestaan tuon taivaallista paitsi turhankin hyvät taidot. Se, mitä he tarvitsivat nyt, olisi toimiva suunnitelma puolustuksesta ja tuleva eteneminen. Vihollisen henkilöllisyyden ja liikkeiden selvittämiseen tarvittaisiin oikeita miehiä, jotka tietäisivät, miten toimia ja kykenisivät puolustautumaan tarpeen vaatiessa. Urkkijat ja soluttautujat olivat siihen työhön parhaimmat, mutta heidän lisäkseen tarvittaisiin jotain jytäkämpää. He tarvitsisivat jotain sellaista, mikä saisi hyökkääjän yllätettyä ja säikähdettyä.

Mustat kulmakarvat kurtistuivat yhteen, mutta nousivat sitten hitaasti hiusrajaan pienen ajatuksen tullessa yakuzan mieleen. Valitettavasti mies työnsi sen saman tien syrjään uskomatta toimivuuteen eikä varsinkaan kannattavuuteen. Közi ja K olisivat tietenkin varmimmat henkilöt työhön, mutta samalla kaksikon poistuminen Osakasta voisi lisätä vaaraa ja uhreja – eikä Asagi todellakaan aikonut olla Kuro Kagessa ainoa, joka lähettäisi henkivartijansa pois luotaan. Klaha ja Shinya saisivat siinä tapauksessa tehdä samoin eikä pantterimainen tosiaankaan uskonut Kioton kollegansa päästävän alaisiaan niin vain viereltään, kun saattoi koska tahansa joutua murhayrityksen kohteeksi.

Joka tapauksessa ainakin oli itsestään selvää, että Kayan olisi oltava päävastuussa Osakan puolelta. Hikoa ei voinut lähettää, mutta onneksi tämä ei ollut mafian ainoa urkkija. Reitasta ja Yoshikista olisi enemmän hyötyä Gratterissa, jossa kuulivat alamaailman tapahtumista. Paras vaihtoehto olisi lähettää Kayan mukana tai irrallisena miehenä Hyde ja pistää muut alemmat salamurhaajat ja mafiamiehet vahtimaan Osakaa tarkkuuskivääriensä kanssa. Jos heidän vihollisensa halusi tappaa heidät yksitellen, ei siitä tarvinnut tehdä turhan helppoa, vaan huomisen kokouksen jälkeen Kuro Kage iskisi takaisin. Nyt olisi kuitenkin mietittävä kaikki sanomisensa huomista varten ja tietenkin käskettävä miehiään toimimaan.

Suunnitelmat keskeytyivät yllättäen mustasilmäisen päässä, kun hän kuuli lattian alta vihaisen huudahduksen. Missi kohotti päätään mafiapomon tehdessä samoin katseiden siirtyessä nopeasti ovelle, kuin kumpikin olisi tiennyt jonkun tulevan siitä kohta sisään.
“Sinä et määrää minua!” vihainen naisen ääni sähisi hirvittävän töminän peittäessä hiukan sanoja alleen.
“Etkä voi myöskään tehdä päätöksiä puolestani!”
Miljonääri hätkähti tahtomattaankin vihaisia sanoja. Hän olisi voinut koska tahansa tunnistaa sisarensa äänen, vaikka se olisi tullut useamman untuvapeiton takaa. Siitä huolimatta mafiapomo hämmentyi kuulemaansa. Kenelle kissamainen puhui? Tai pikemminkin raivosi vihasta ja kiukusta tavalla, jota pikkuveli ei ollut koskaan aikaisemmin kuullut.
“Älä selitä!” kuului vihainen kivahdus, kun lukolta kuului avaimen rapinaa.
“Et voi mitenkään puolustella itseäsi!”
Mustatukkainen kiersi kätensä kissan ympärille ja nousi istumaan painaen hännänpäätä heiluttavan eläimen rintakehäänsä vasten, ettei vahingossa pudottaisi viatonta lemmikkiään. Samalla mies kyllä kaipasi itselleen suojelijaa, jos joutuisi lesken vihan kohteeksi, kuten alaspäin painuvan kahvan loksahdus ennusti.
“Se ei silti oikeuta tekemään päätöksiä puolestani!” Hikaru avasi oven ja marssi raivosta täristen sisään vaivautumatta edes paiskaamaan ovea kiinni.
Tämä piti puhelinta korvallaan ja puristi sitä tiukasti mustan takin helman tanssahdellessa askelten tahtia.
“Sinun on ensin keskusteltava minun kanssani, ennen kuin teet tuollaista! Äläkä yhtään yritä uhoa siellä, kun tiedät varsin hyvin, mitä kaikkea minä kykenen tekemään ja taatusti teen, jos komentelet tuolla tavalla!”

“Hikaru!” Asagin oli pakko puuttua tilanteeseen tai muussa tapauksessa kaikki Buruntendoun asukkaat kuulisivat toisen puheet.
Entinen salamurhaaja hätkähti voimakkaasti, pysähtyi ja kääntyi katsomaan huudahduksen suuntaan, kuin nimensä lausumisen sijasta sieltä olisi ammuttu. Kiukun kurtut silenivät naisen otsalta ja poskilta, kun kasvot pitenivät järkytyksestä ja hämmennyksestä.
“Shh”, nuorempi sihahti vieden sormen huuliensa eteen ja nyökkäsi sitten päällään merkitsevästi makuuhuonettaan kohti tietäen hyvin, että laihempi pystyisi järkeilemään vihjeen.
Mustahiuksinen liikautti pikaisesti päätään suljetulle ovelle ymmärtäen samalla hetkellä poikansa ilmeisesti olevan siellä ja mahdollisesti nukkuvan.
“Minun on lopetettava”, kissamainen sanoi vakavana, hyvin periksi antamattomalla äänellä.
“Mutta puhumme tästä myöhemmin – älä kuvittelekaan pääseväsi tästä näin vähällä”, lyhempi kääntyi hiukan poispäin pikkuveljestään.
Hetken aikaa leski oli aivan hiljaa ja nojautui seinää vasten kevyesti kuunnellen puhelimen toisessa päässä puhuvaa.
“Minäkin rakastan sinua”, Hikaru henkäisi hiljaa hiukan antautuvasti, mutta siitä huolimatta rikollisjärjestön johtaja kuuli hellästi sanotut sanat.
Se saikin hetkeksi Asagin kasvot kirkastumaan, kun ymmärsi isosiskonsa puhuvan poikaystävälleen. Nopeasti ilme synkkenikin, koska mieleen tuli Gackton pelot tuota tuntematonta miestä kohtaan. Sitä paitsi se mitätön moukka, kuka sitten ikinä olikaan, aikoi viedä hänen sisarensa ja pienen pojan jonnekin kauas luotaan. Puhelussa ei siis ollut yhtään mitään hyvää.
“Soitan sinulle myöhemmin. Hei”, vanhempi kiirehti lopettamaan puhelua tuntiessaan veljensä pisteliään katseen.
Sormi katkaisi puhelun ja käsi vei kännykän nopeasti housujen taskuun kävellen takaisin eteiseen sulkemaan oven.

“Poikaystäväsikö soitti?” mafiapomo kysyi kuuluvalla äänellä silittäen Missin päätä.
“Ei kuulu sinulle!” mustahiuksinen murahti riisuessaan takkinsa, mutta ei pujottanutkaan sitä henkariin, vaan kietoi pitkän vaatteen kätensä ympärille.
“Vaikea olla kuulematta, kun tulet tänne ovet paukkuen ja huudat niin kovaa, että aulan työntekijätkin kuulivat sanasi”, pantterimainen huomautti terävästi.
“Mitä hän on nyt tehnyt?”
“Ei kuulu edelleenkään sinulle!” entinen salamurhaaja äyskäisi kääntyen huonettaan kohti.
“Haluatko minun itse ottavan selville asioista?” yakuza kysyi kuuluvalla äänellä puheen synkentyessä.
“Vai haluatko keskustella siitä äidin kanssa?”
Laihempi pysähtyi kesken matkansa ja kääntyi silmät suurina ympäri.
“Et uskalla”, mustahiuksinen sanoi hitaasti kasvojensa liikkuessa jäykästi sanojen voimasta.
“Voit joko puhua hänestä minulle tai äidille”, pidempi kääntyi katsomaan televisiota, vaikkei se edes ollut päällä.
Lähinnä mies vain halusi korostaa sanojaan jatkaessaan:
“Päätös on sinun, Hikaru.”

Leski seisoi kivettyneenä paikoillaan ja avasi suunsa huutaakseen, mutta ääni ei lähtenyt. Saattoi olla, että kaikki voima oli kadonnut äänihuulista vihaisen puhelun myötä, vaikka huulet kuinka kaartuivat muodostamaan sanoja. Nuoremman puheissa oli piillyt kevyt varoitus, joka muistutti kuluneista vuosista ja riidoista, mitä he olivat haastaneet Nagoyan valtiatarta kohtaan – häviten aina lopulta, vaikka olisivatkin liittäneet voimansa yhteen.
“Aaargh!” kissamainen ärjyi katolle, vaikkei kovin kovaa edes huutanut, vaan onnistui jollain tapaa hillitsemään itsensä.
Tosin Asagi uskoi sisarensa sisältä nousevan puhdin ja liekin sammuneen, koska kuuli lähestyviä askeleita ja lopulta lyhempi istuutui siniselle, paljon lyhyessä ajassa nähneelle sohvalle.
“Piru sinut periköön Asagi”, Hikaru kirosi siirtyen kauemmaksi rikollisjärjestön johtajasta mulkaisten kissaa, joka mulkaisi yhtä häijysti takaisin.
Kyynärpää nojautui käsinojaan oikean jalan noustessa vasemman polven päälle kevyesti. Takki pudotettiin käärittynä syliin leuan vajotessa tukikättä vasten. Mustahiuksinen ei sanonut mitään, vaan katsoi poispäin veljestään heiluttaen tuskastuneena ylempää jalkaansa. Mustat silmätkin pälyilivät ympärilleen seiniä ja huonekaluja, kuin olisivat etsineet hyökkääjää. Sen kaiken miljonääri näki silmäkulmastaan synkistyen näkemästään. Olihan sisar ollut jo vuosia masentunut, mutta nyt viimeisimmät päivät tuntuivat verottaneen naisen voimia enemmän kuin pikkuveli oli halunnut uskoa. Olivatko hartiat olleet aina noin lysyssä ja oliko kasvoihin ilmestynyt jostain muutama väsymyksen uurre? Tätäkö Mana tosiaan oli tarkoittanut sanoessaan entisen salamurhaajan olevan uskomattoman ahdistunut? Tunsiko tämä olevansa häkkilintu, jota villikissa vaani kaltereiden takana?

“Helvetin Masa”, nainen sihahti hampaidensa välistä purren sitten etusormeaan.
“Masa?” mafiapomo kysyi, mutta sulki suunsa nopeasti.
“Se idiootti”, kissamainen murisi itsekseen, kuin ei olisi kuullut kuopuksen kysymystä.
“Millä oikeudella hän kuvittelee komentelevansa minua!? Millä helvetin oikeudella te kumpikin kuvittelette voivanne komennella minua ja tehdä päätöksiä puolestani!?” tämä mulkaisi vihaisesti vierelleen.
“Koska olemme niitä idiootteja?” yakuza ehdotti rapsuttaen kissaa leuan alta.
Roihuava katse sai kuitenkin miehen miettimään, että olisi parasta lopettaa vitsailu.
“Mitä tuo Masa on nyt tehnyt?”
“Osti uuden kodin päättämämme sijaan ja meni vaihtamaan postiosoitteeni Hiroshimaan kysymättä minulta mitään!” leski ärjäisi nousten aggressiivisesti ylös ja pudotti takkinsa lattialle ryhtyen kävelemään olohuoneen pöydän ympäri pakottaen pantterimaisen väistämään jalkojensa kanssa aina ohi mennessään.
“Sitten hän vain kehtaa sanoa, milloin meidän pitäisi Gackton kanssa muuttaa! Tällä viikolla! Ihan kuin minä kykenisin nyt uuden kodin sisustamista tai mitään muutakaan miettimään!”
“Et sinä voi muuttaa yhtään minnekään Gackton kanssa”, pidempi pisti väliin lujalla äänellä.
“Ette varsinkaan nyt!”
“Kyllä minä sen tiedän!” Hikaru tiuskaisi huitaisten silmilleen valuneen hiuksen syrjään ähkäisten samalla.
“Tiedän sen paremmin kuin hyvin, mutta kun Masa ei sitä tunnu tajuavan!”
“Oletko sanonut, että sinulla on perheeseen liittyviä henkilökohtaisia asioita hoidettavana?” Asagi yritti auttaa, vaikka tunsikin, ettei tiennyt yhtään mitä olisi pitänyt tehdä.
Olihan hänkin seurustellut mafian ulkopuolella olevien naisten ja miesten kanssa, mutta eipä tuollaiseen tilanteeseen ollut vielä koskaan jouduttu.
“Olen selittänyt hänelle täällä olevan tilanteen”, leski kertoi, mutta lisäsi sitten nopeasti perään.
“Siis vain sen verran, mitä olen voinut, eli en paljoa.”
“Eikä se taida riittää?” mustatukkainen aavisti.
Eipä Osakassa vallitsevasta tilanteesta voinut oikeastaan sanoa mitään suoraan, mikäli sisarensa poikaystävä ei kuulunut alamaailmaan. Näin ainakin yakuza uskoi, muutenhan mies olisi jo aikaisemmin kuullut tuosta Masasta eikä vanhempi yrittäisi pitää heitä erossa toisistaan.

“No ei!” laihempi huudahti pysähtyen sohvan vierelle ja romahti alas istumaan.
“Nyt Masa sitten sai päähänsä, että hän tulee tänne!”
“Eikö se olisi ihan hyvä asia? Minä ja äiti voisimme tavata hänet”, rikollisjärjestön johtaja huomautti kuulostaen melkein tyytyväiseltä.
Aivot ryhtyivät lähes välittömästi raksuttamaan ja keksimään pelotteita, joilla vieraan miehen muuttosuunnitelmat saataisiin nopeasti peruttua. Toivottavasti elävä legendakin saataisiin juoneen mukaan ja lapsi pidettyä äitinsä kanssa Osakassa.
“Luuletko todella kaiken kokemani jälkeen, että aion vaarantaa Masan hengen mitenkään?” hidas, kummallisen rauhallinen puhe sai nuoremman kääntämään katseensa entiseen salamurhaajaan.
Mustat sielunpeilit tuijottivat harvinaisen murhaavasti lyöden tulta ja jäätä samaan aikaan, ettei rikollisjärjestön johtaja voinut kuin nielaista.
“Oletko sitten miettinyt, miten saat hänet jäämään Hiroshimaan?” pidempi kysyi yrittäen suojautua Missin taakse.
“Että olenko? Sitähän tässä olen yrittänyt ja tulen tätä menoa hulluksi!” kissamainen nojautui polviinsa sormien mennessä hiustensa lomaan.
“Aina kun yritän keksiä, mitä sanon Masalle, muistan keittiöni ikkunaa pitkin kulkevat säröt ja kaapin oven lävistäneen luodin. En kykene ajattelemaan, kun vain mietin sitä, kuka piru oikein yritti tappaa minut. Korvissani soi jatkuvasti laukaus ja ikkunanräsähdys enkä saa niitä vaikenemaan, vaikka tunkisin pääni tyynyjen alle. Seinät tuntuvat kaatuvan niskaani ja piilottavan vihollisen taakseen estäen minua näkemästä, missä hän vaanii. En vain kestä tätä! En kestä sitä, että tiedän hänen liikkuvan tuolla ulkona odottaen sopivaa hetkeä tappaakseen minut enkä minä voi tehdä asialle mitään!”
“Hikaru, minä ymmärrän sinua hyvin”, mafiapomo huokaisi säälien ja tunsi pistoksen sydämessään, kun näki sisarensa kärsimyksen.
Tietenkin tämä kaikki tuntui masennuksesta kärsivästä ihmisestä vielä pahemmalta. Hän oli toivonut, että Burutendou olisi jotenkin helpottanut lyhemmän oloa, mutta toisin näytti käyvän.

“Jos voin mitenkään auttaa sinua tai helpottaa oloasi, minä teen sen”, Asagi kertoi hitaasti kurottautuen vapisten pienesti kädellään kohti toisen olkapäätä.
“Kyllähän sinä tiedät, että olen valmis tekemään sinun ja Gackton vuoksi ihan mitä tahansa.”
“Jotain voit kyllä tehdä”, Hikaru sanoi yllättäen suoristautuen valoa nopeammin istualtaan ja onnistui litistämään pikkuveljensä käden selkänsä ja selkänojan väliin.
“Mitä?” yakuza voihkaisi kiskaisten kätensä takaisin.
“Anna minun mennä Masan luokse”, laihempi kääntyi pikkuveljensä puoleen katsoen vaativan vetoavasti.

Mikäli yakuza olisi sillä hetkellä juonut jotain, kaikki neste olisi lentänyt komealla kaarella naisen kasvoille ja kastellut vielä hiuksetkin, sen verran lujasti hän olisi säikähdyksestä puhaltanut.
“Anteeksi mitä?” mies kysyi epäuskoisena tahtomatta uskoa kuulleensa oikein.
“Anna minun lähteä heti hänen luokseen”, mustahiuksinen kertoi pompaten sulavasti polviensa päälle.
“Et kai ole tosissasi!?” pantterimainen parkaisi puristaen vahingossa kissan liiankin kovasti itseään vasten Missin maukaistessa protestiksi.
Nopeasti valkoinen lemmikki tulikin siihen tulokseen, että olisi itselleen turvallisempaa siirtyä kauemmaksi kaksikosta näiden keskustelun ajaksi. Sulavasti, kuin olisikin kissan sijasta käärme, herkkäaistinen eläin liukui pois isäntänsä sylistä ja siirtyi makaamaan sohvan toiseen nurkkaan turvallisen matkan päähän käpertyen pieneksi palloksi.
“Asagi, minä olen helvetin tosissani – minun on mentävä hänen luokseen!” entinen vakooja huitaisi kädellään ilmaa, kuin olisi yrittänyt osoittaa menosuuntaansa.
“Ja minäkin olen helvetin tosissani, kun sanon, ettet sinä ole todellakaan menossa yhtään minnekään!” rikollisjärjestön johtaja karjaisi, mikä sai kaksikon säpsähtämään samassa.

Sisarukset kääntyivät nopeasti katsomaan selkänojan yli mafiapomon makuuhuoneeseen. Kumpikaan ei uskaltanut hetkeen hengittää, kuin he kerrankin olisivat olleet samaa mieltä, ettei Gacktolla ollut mitään syytä tietää, mistä aikuiset keskustelivat. Vähitellen aika siinä liikkui mafiamiesten uskaltamatta liikahtaakaan, mutta vähitellen mielet ymmärsivät, ettei ovi avautunut eikä huoneesta kantautunut ääniä.
“Joko sinä, helvetti vie, unohdit, että sinut yritettiin jo kerran tappaa?” pantterimainen sihahti vihaisena.
“Minulle on ihan sama, vaikka se poikaystäväsi kuolla kupsahtaisi tänne tullessaan!”
“Tietenkin sinulle on ihan sama, kuoleeko minulle rakas ihminen ja kuinka paljon minuun sattuu!” kissamainen sähähti takaisin kummankin puhuessa matalammin ja huomattavasti hiljempaa, mutta paljon kiihkeämmin.
“Tuo ei ole totta”, pidempi sanoi hitaasti voimatta kieltää itseltään, etteikö loukkaantunut sisarensa sanoista kaikkien näiden vuosien jälkeen.
“Mitä muuta muka voin edes ajatella, kun et edes vaivaudu kuuntelemaan, mitä minä haluan sanoa?” Hikaru tivasi kumartuen uhkaavasti lähemmäksi.
“Jos joskus selittäisitkin hiukan, mitä ajattelet ja tarkoitat, etkä vain rääkyisi sitä, miten olen mukamas pilannut elämäsi, vaikka olen tehnyt kaikkeni pitääkseni sinusta huolta”, Asagi puuskahti tuntien tahtonsa heikkenevän, kun sisarensa ei vieläkään tuntunut tajuavan veljensä rakkautta.
“Jos joskus vaivautuisit kuuntelemaan, etkä yrittäisi päättää puolestani asioita”, entinen salamurhaaja sanoi itsepintaisesti, mutta veti sitten henkeä kootakseen edes hiukan ajatuksiaan.
“Asagi, sinun on päästettävä minut tapaamaan Masaa”, esikoinen kertoi liikauttaen käsiään edessään, kuin olisi saanut tuotua tahtonsa niiden avulla kokonaan esiin.
“Minun on päästävä hänen luokseen ja taottava päähänsä, että suunnitelmien on muututtava eikä hän voi päättää asioista puolestani.”
“Tao se asia hänen päähänsä ennemmin puhelimen kautta täältä käsin”, pidempi ei pitänyt ideasta yhtään, vaikka ymmärsikin hiukan mustahiuksisen tunteita.
“En todellakaan aio antaa sinun antautua mihinkään vaaraan ties kenen kumman tyypin takia ja jäädä sinne hyökkäyksen kohteeksi, kun poikaystäväsi ei pysty mitenkään suojelemaan sinua!”
“En minä aio jäädä sinne hänen luokseen”, lyhempi väitti vastaan.
“Mitä sinä muka sitten aiot?” rikollisjärjestön johtaja puuskahti kykenemättä uskomaan, että nainen aikoisi muka palata reissunsa jälkeen takaisin Osakaan.
“Lähteä hyökkääjäni perään”, leski sanoi hitaasti jättämättä mitään epäselväksi.

“Hikaru, et voi olla tosissasi”, Asagi henkäisi käheästi.
“Et voi todellakaan haluta lähteä vihollisemme perään!”
“Sinä et tiedäkään, miten minä himoitsen nähdä sen paskiaisen kuolleena”, Hikaru kuiskasi matalasti peittelemättä lainkaan sisältään nousevaa verenhimoa.
“Haluan löytää hänet ja pistää maksamaan siitä, mitä kaikkea se saasta on tehnyt!”
“Minäkin haluan laittaa hänet kärsimään, mutta en todellakaan voi lähettää sinua hänen peräänsä”, yakuza yritti saada keskustelun päättymään siihen.
“Mikset, vaikka olen paras salamurhaajasi?” kissamainen kysyi kohottaen ylpeänä päätään.
“Olen ollut kyllä melkein kuusi vuotta tekemättä töitäni, mutta osaan yhä yhtä ja toista. Osaan suojella itseäni ja tappaa – se on sama asia kuin pyörällä ajo tai kirjoitustaito, ei sitä voi unohtaa koskaan täysin.”
“Vaikka taitosi olisivat vielä tuliterässä tai paremmatkin, en voisi lähettää sinua siltikään töihin”, pidempi ilmoitti yrittäen saada ääneensä vaikuttavuutta.
“Mikset?” mustahiuksinen tivasi tyytymättömänä alkaen hermostua kuopukseen.
“Koska olet sisareni enkä halua sinun joutuvan lähellekään vihollistamme”, pantterimainen henkäisi ja heilautti sitten sulavasti kättään makuuhuonettaan kohti.
“Koska olet pienen pojan äiti, jonka pitäisi olla nyt lapsensa turvana!”
“Miten minä voin muka suojella lastani tässä talossa, jossa en voi edes hengittää ilman, että voin pahoin?” vanhempi intti vastaan vilkaisematta edes viitattuun suuntaan.
“Minä olen täysin voimaton, suorastaan puolustuskyvytön tässä talossa, joka imee minusta voimat ja jättää vain uupuneen kehon makaamaan sänkyyni! En kestä olla täällä enää hetkeäkään miettimässä, keneltä minä piilottelen kuin hiiri enkä puolusta itseäni ja Gacktoa! Minun on päästävä etsimään se paskiainen, joka on tuhonnut tulevaisuuteni!”
“Sinun mahdollinen hyökkäyksesi vihollistamme kohtaan ei välttämättä hyödyttäisi yhtään mitään, vaan pikemminkin pahentaisi asioita”, pikkuveli yritti saada sanansa kuulumaan naisen paksun kallon läpi, mutta pelkäsi tarvitsevansa siihen todella kovat aseet.
Olisikohan Közin ja K:n huoneessa moukaria?

“Eikö se olisi juuri jotain, mitä vihollisemme ei osaisi odottaa?” Hikarun kysymys sai Asagin suun sulkeutumaan loksahtaen kuuluvasti.
“Osaisiko kukaan odottaa, että minä palaisin takaisin töihin? Miten arvattavaa se olisi, että ryhtyisin jälleen tappamaan sinun hyväksesi vihollisiamme?”
Nuorempi jäi tuijottamaan esikoisen kasvoja miettien kuulemaansa. Tuo oli totta sinänsä. Kukaan ei varmasti osaisi odottaa, että leski palaisi takaisin vanhaan leipätyöhönsä, vaikka olikin pienen lapsen äiti. Ei kenenkään mielessä edes kävisi sellaista vaihtoehtoa, että Osakan herra päästäisi rakkaan isosiskonsa heidän vaarallisen vihollisensa perään, kun mies itsekään ei pitänyt kyseisestä ajatuksesta. Se olisi jotain odottamatonta, jopa niin voimakasta, että se voisi hyvinkin päihittää Közin ja K:n lähettämisen. Entä riskit? Niitä oli kuitenkin aivan liikaa.
“Hikaru…”
“Asagi, sinä olet sen minulle velkaa”, entinen salamurhaaja sanoi hitaasti kummallisella bassoäänellä hengittäen raskaasti.
“Olet minulle velkaa.”

Laihemman ei tarvinnut sanoa enempää, koska raskas huokaisu kertoi pantterimaisen tietävän, mistä oli velkaa. Miljonääri oli velkaa Takerun kuolemasta. Hän oli keskeyttänyt isosiskonsa miehen kuolemantutkimukset alamaailmassa, koska kaikki jäljet olivat loppuneet kesken kaiken ilman vastauksia. Se oli jäänyt kaihertamaan naisen mieltä ja vienyt lopulta niin syvälle masennuksen syövereihin, ettei osannut kuin vihata yakuzaa. Hän oli estänyt mustahiuksista lähtemästä miehensä murhaajan perään ja hakenut tämän väkisin takaisin, kun toinen ei ollut totellut saamiaan käskyjä. Kissamaisella oli muutenkin painavat, hyvät syyt, ja selvästi Burutendoun ylimmässä kerroksessa oleminen vain pahensi ennestään haurasta mielenterveyttä. Strategisestikin suunnitelma olisi hyvinkin järkevä ja mafiapomon tunteet suojelunhaluineen itsekkäitä. Tässä kaikessa oli kuitenkin pieni mutta…

“Entä Gackt? Oletko miettinyt yhtään häntä?” Asagi kysyi matalasti katsoen kulmiensa alta vanhempaa.
“Hän jäisi tänne sinun ja äidin kanssa”, Hikaru vastasi nopeasti.
“En voi ottaa häntä mukaani eikä se olisi edes työhöni nähden viisasta. Te kaksi ette muutenkaan päästäisi häntä lähtemään luotanne ja hänen on turvallisempaa olla täällä.”
“Niin”, mies myönsi ja veti syvään henkeä saadakseen voimia raskaan päätöksen sanomiseen.
“Hyvä on, saat lupani ja toimeksi antoni lähteä tapaamaan poikaystävääsi ja sen jälkeen etsiä vihollisemme.”
“Hienoa”, lyhempi henkäisi samassa ja ensimmäisen kerran vuosiin rikollisjärjestön johtaja näki isosiskonsa hymyilevän helpottuneena.
“Haluan sinun kuitenkin pitävän kännykkää mukanasi ja pitävän säännöllisesti yhteyttä, jotta voin informoida sinua ja tiedän sinun olevan kunnossa”, mustatukkainen sanoi vaativana, koska ei todellakaan tuntenut oloaan niin helpottuneeksi.
Yksi huolenaihe lisää oli juuri tullut listalle.
“Onnistuu helposti, kunhan et kesken kaiken töideni soita tai lähetä heti Köziä ja K:ta hakemaan, jos en vastaakaan välittömästi”, laihempi huomautti sarkastisesti.
“En lähetä, kunhan pidät oman osuutesi yhteydenpidossa ja tulet myös säännöllisesti takaisinkin tapaamaan minua ja lastasi, jos tässä menee pidempään”, miljonääri pisti takaisin kireästi.
“Lisäksi haluan, että otat mukaasi vähintään kaksi muuta salamurhaajaa.”
“En taatusti ota”, entinen salamurhaaja huudahti kiivastuneena.
“Minä en ole mikään lapsenvahti!”
“Ja kyllähän otat, jos minä niin sanon”, pantterimainen korotti ääntään tarttuen lujasti laihasta ranteesta kiinni.
“Tästä en neuvottele kanssasi enempää, vaan sinä menet tapaamaan Hydeä ja pyydät häntä antamaan mukaasi muutaman vapaana olevan salamurhaajan turvaamaan matkaasi Hiroshimaan ja auttamaan hyökkääjäsi etsimisessä. Te teette yhteistyötä etkä sinä jätä heitä minnekään, vaan he kulkevat mukanasi – muuten lähetän Közin ja K:n perääsi ja lukitsen sinut neljän seinän sisään”, mustat silmät katsoivat toisia samanlaisia tuimasti otteen kiristyessä käden ympäriltä.
“Ymmärsitkö?”

Hikaru tuijotti tiukasti veljensä mustia sielunpeilejä nuoremman vastatessa katseeseen yhtä päättäväisesti, että ilmettä olisi voinut pitää hyvinkin vihamielisenä. Niin asia ei kuitenkaan ollut Asagin puolella, vaikka kieltämättä kissamaisen silmät sinkoilivat punaisia salamoita huulten kaartuessa vihaiseen irvistykseen.
“Minä en sitten kanna vastuuta niistä tunareista”, mustahiuksinen onnistui repäisemään kätensä vapaaksi, vaikka se sattuikin tätä, kuten kevyestä ranteen hieromisesta saattoi päätellä.
“Ja jos he tulevat tielleni, saavat kärsiä siitä!”
“Uskon kyllä, että ne tunarit, kyllä ymmärtävät, miten heidän pitää toimia”, pidempi huomautti, mutta tunsi olonsa huomattavasti paremmaksi.
Tietenkin isosisko tulisi kantamaan kaunaa kiristämisestä ja uhkailuista, mutta nyt ei vain voinut antaa toiselle mahdollisuutta toimia oman päänsä mukaan. Oli parempi pudottaa turhat kuvitelmat, kuin antaa toisen uskoa voivansa hyppiä ja sanoa, mitä haluaa. Pieni hymy kohosi yakuzan suupieleen, kun korvat kuvittelivat kevyitä hurraahuutoja, kun lähimmät mafiamiehet riemuitsivat siitä, ettei lesken annettu enää sanoa ja tehdä ihan mitä tahansa.
“Voin siis lähteä nyt?” laihempi kysyi kireästi puristaen kätensä nyrkkiin.
“Kyllä…”, mafiapomo sanoi hämmentyneenä, kun sisarellaan oli niin kova kiire lähteä.

Ihmetys muuttui nopeasti järkytykseksi, kun nainen pomppasi jo pystyyn, kaappasi lattialta käärityn mustan takkinsa ja harppoi kiireellä huonettaan kohti.
“Etkö aio odottaa Gackton heräävän?” nuorempi nousi nopeasti ylös ja riensi Hikarun perään tämän huoneeseen.
“En”, nainen vastasi lyhyesti astellen sotkuisen huoneen läpi vaatekaapille kaivaen sisältä pienen, mustan ja ennen kaikkea käsilaukkumaisen kapsäkin.
Komealla kaarella laukku viskattiin petaamattomalle vuoteelle ryppyisten lakanoiden ja muutaman vaatteen päälle. Tämä sai Asagin katsomaan tarkemmin ympärilleen ja huomaamaan, ettei vanhempi ollut avannut lainkaan ikkunaverhoja, vaan ne olivat yhä kiinni. Vierashuoneen tunnelma, sotkuisuus ja hiukan tunkkainen ilma saivat miljonäärin värähtämään itsekseen. Paikka tuntui ikävän uhkaavalta, kuvasti ehkä vielä selkeämmin lesken kokemaa tuskastumista ja ahdinkoa joutuessaan pysymään Burutendoun ylimmässä kerroksessa.
“Mikset?” rikollisjärjestön johtaja ei taas vaihteeksi tajunnut lyhempäänsä.
“Ei ole aikaa”, kissamainen vastasi terävästi kerätessään kaapista muutaman vaatteen ottaen sitten suoranaisen juoksuaskeleen vuoteelleen napaten matkalla lattialta muutaman muun vaatteen.
“Aiot siis vain lähteä ja antaa lapsesi säikähtää, kun oletkin häipynyt kokonaan?” mustatukkaisen silmät laajenivat närkästyksestä.
“Ei kuule todellakaan käy!”
“Mitä sitten pitäisi tehdä?” laihempi äyskähti tunkien ärtyneenä vaatteitaan myttyyn laukun pohjalle.
“Herättää ja sanoa, että äiti lähtee nyt tappamaan sen paskiaisen, joka yritti tappaa hänet?”
“No ei tietenkään”, yakuza huokaisi raskaasti nojaten sitten ovenpieleen pelkästä uupumuksesta.
“Eli keksisimme verukkeen, jolla pääsisin lähtemään? Ihan kuin Gackt suostuisi päästämään minua menemään!” lyhempi keskeytti hetkeksi pakkaamisensa ja jäi tuijottamaan pikkuveljeään kulmiensa alta nojaten käsillään sänkyyn.
“On siis parempi, että minä vain lähden nopeasti, kun vielä voin. Muuten tulee järjestettyä kohtaus, joka viivästyttää minua ennestään.”
“Jos kerran niin uskot, mutta joudut muutenkin hidastamaan tahtiasi, koska menet ensin tapaamaan Hydeä ja hakemaan muutaman työtoverin mukaasi”, Asagi pisti väliin tiukasti, koska hänestä tuntui, ettei mustahiuksinen muistanut saavansa jonkinlaiset henkivartijat mukaansa.
Hikaru äyskähti samassa matalasti ja jatkoi entistä kiivaammin pakkaamista. Mikäli tämä olisi tunkenut tavaroitaan vielä syvemmin kapsäkkiinsä, olisi laukku varmasti hajonnut pohjasta pudottaen kaikki vaatteet ja muun takaisin vuoteelle.
“Soita sitten matkalla Ruizalle”, pantterimainen lisäsi, kun huomasi, ettei sisarensa paljoa enempää tarvinnut matkaansa varten, koska pärjäsi tositilanteessa vähemmälläkin.
“Ruizalle?” laihemman katse hyppäsi nopeasti mustatukkaan vihaisen ilmeen muuttuessa hölmistyneeksi.
Hyvin ripeästi huulet kaartuivat huonovointiseen, ikävään irvistykseen katseen synkentyessä.
“Miksi hänelle?”
“Luuletko pystyväsi tappamaan vihollisemme tai muutenkaan selvittämään hänen henkilöllisyytensä pelkästään äidin antamalla pistoolilla?” huvittunut, tarkoituksella varsin pilkallinen hymy kohosi mustatukkaisen huulille.
“Mana kertoi äidin antaneen sinulle aseen, mutta minä uskon sinun tarvitsevan työhösi jotain hiukan voimakkaampaa, kuin pienen pistoolin. Ruizalta saat tarvitsemasi tuliaseet ja Hyde taas voi antaa muutaman uudemman keksinnön, joita salamurhaajilla on nykyään käytössään. En voi päästää sinua menemään ilman riittävää määrää aseita turvaamaan henkeäsi – olethan sentään rakas sisareni.”

Mikäli heidän yhteisen keskustelunsa aikana naisen ilme oli kertaakaan valahtanut, se ei ollut mitään verrattuna seuraavaan ilmeeseen. Mustat silmät laajenivat hämmästyksestä ja suu raottui tavallista enemmän, kuin vanhempi olisi yrittänyt haukkoa henkeään, mutta ilma ei liikkunut lainkaan huulien välistä. Oikeastaan keuhkot eivät vetäneet pidempään hetkeen yhtään happea, vaan olivat paikoillaan kehossa ilman käyttötarkoitusta. Aikaa vievästi, kuin olisi maannut vuosia vuoteessaan nousematta ylös, mustahiuksinen suoristautui ja jäi vain siihen katsomaan pikkuveljeään, kuin olisi unohtanut kiireensä ja pakkaamisensa.
“Hyvä, muuten olisi kieltämättä vaikeuksia etsiä ja tappaa viholliseni”, Hikaru ravisti lopulta päätään muistuttaen itseään tehtävästään ja veti viimein vetoketjun kiinni laukustaan.
Tämä avasi sängylle heittämänsä kangastakin ja tarkisti taskut, erityisesti sisätaskun, johon oli sujauttanut saamansa pistoolin. Todettuaan, että taskuissa oli kaikki, mitä piti ollakin, leski puki vaatteen päälleen ja tarttui laukkunsa kahvoista kiinni. Sanomatta enää enempää ammattiinsa palannut salamurhaaja käveli veljensä ohi pidemmän tehdessä tilaa.
“Soita heti, kun pääset Hiroshimaan”, Asagi sanoi hiljaa mustahiuksisen ohittaessa hänet.
“Selvä”, laihempi murahti takaisin jatkaen ripeätä kävelyään.

Askeleet kuitenkin hidastuivat ja pysähtyivät lopulta yllättäen, mikä sai mafiapomon kääntymään ympäri kulmat kurtussa. Mies kieltämättä hätkähti huomatessaan sisarensa pysähtyneen hänen makuuhuoneensa oven eteen ja katsovan sitä, kuin olisi kyennyt näkemään paksun puun läpi ilman ongelmia. Silmät olivat surullisina puoliksi kiinni ja kasvot muutenkin vakavan murheelliset, kun hiljaa vapisten vanhempi kohotti kätensä ja kosketti puista pintaa. Lyhempi veti käheästi ilmaa ja avasi suunsa muodostaen äänettömänä muutaman sanan, joita yakuza ei osannut tulkita lainkaan eikä Manakaan välttämättä olisi siihen kyennyt. Vinhasti kissamainen kuitenkin kääntyi ympäri hiusten lennähtäessä lennokkaan liikkeen myötä, kun isosisko asteli eteiseen sujauttamaan kengät jalkaansa.

“Oletko aivan varma…”, nuorempi aloitti hiljaa hämmentyneenä ja liikuttuneena näkemästään.
“Olen, Asagi”, salamurhaaja vastasi lujalla äänellä vetäen nilkkuriensa vetoketjut kiinni.
“Minulla ei ole muita vaihtoehtoja, vaan on toimittava näin meidän kaikkien parhaaksi.”
“Ymmärrän”, mustatukkainen sanoi ja todellakin yritti, vaikka tuntemastaan rakkaudesta huolimatta se tuntuikin vaikealta.
“Jos Ruiza ja Hyde eivät usko sinua, käske heitä soittamaan minulle”, mies kiirehti kertomaan, ennen kuin turhankin sulavasti liikkuva sisarensa onnistuisi katoamaan oven taakse.
Oli nimittäin varsin mahdollista, ettei kumpikaan kovin hyvin uskonut johtajansa sukulaisen palaavan yli viiden vuoden äitiyslomaltaan takaisin alamaailman puuhiin. Tietenkin miessalamurhaaja voisi hyväksyä asian nopeammin, mutta aseiden salakuljettaja voisi ihan hyvin pelätä naisen pyytävän aseita tappaakseen kaikki Osakan mafiaan kuuluvat vähänkin homoseksuaalit jäsenet.
“He luultavasti muutenkin soittaisivat sinulle”, Hikaru totesi tylysti avatessaan oven.
“Hei!” Asagi yritti vielä hyvästellä, mutta sai vastaukseksi vain lujan oven paiskauksen.

Portaita laskeutuvat askeleet kertoivat lesken lähtevän ripeästi hissille ja siitä työhönsä. Yakuza ravisti kevyesti päätään miettien, mitä olikaan saanut aikaiseksi kysymättä äidiltään. Alamaailman kuningatar ei varmastikaan pitäisi esikoisensa lähettämisestä yhtään minnekään eikä varsinkaan siitä, ettei tältä ollut kysytty mielipidettä. Mana kyllä kieltämättä olisi jollain tapaa helpottunut, kun saisi edes jonkun Ishikawan suvun puolelta pienen hengähdystauon, mutta Gackton vuoksi naamioitunut pitäisi valintaa vääränä. Se tuntui myös miljonääristä väärältä, kuten hän sanoi sen itsekseen kääntyessään makuuhuonettaan kohti.

Mahdollisimman äänettömästi mustatukkainen hiipi oven taakse ja painoi kahvan alas katsoakseen pienestä raosta pimennettyyn huoneeseen. Huoneen järjestelmällisyys ja puhtaus saivat mustasilmäisen huokaisemaan helpotuksesta. Jotenkin oma makuukamari onnistui rauhoittamaan äskeisen vierashuoneen jälkeen pyyhkien kuvitelmat hermostuksesta ympyrää kävelevästä isosiskosta. Hiljalleen katse liukui suureen katosvuoteeseen ja päiväpeiton alla olevalle muhkuralle. Gackt nukkui kyljelleen käpertyneenä hiusten sojottaessa sotkuisena tyynyllä. Joko lapsi oli päiväuniensa aikana pyörinyt kummallisen paljon, tai tämä oli herännyt useamman kerran riitoihin ja yrittänyt kääntää kylkeään peläten aikuisten olevan vihaisia tälle. Päänsä sisällä rikollisjärjestön johtaja toivoi ensiksi mainitun vaihtoehdon olevan totta, koska ei todellakaan halunnut lapsen kuvittelevan hänen olevan vihainen tälle jostain.

Kevyt pukkaus säärellä sai miehen katseen sukeltamaan alas. Mustiin sielunpeileihin syttyi pieni tuike, kun ne näkivät Missin kiehnäävän hellästi päällään puskien jaloissa. Juhlavasti, kuin pantterimainen olisi kumartanut keisarille tai polvistunut tarjoutuakseen laittamaan hurmaavalle neidolle kenkää jalkaa, hän kyykistyi alas ja otti kehräävän lemmikin hellästi syliinsä. Kissa laski päänsä nojaamaan isäntänsä rintakehälle sulkien silmänsä. Hyrräävä ääni vain voimistui, kun sormet alkoivat tottuneesti rapsuttamaan paksun turkin läpi.

Pidellen eläintä hellästi sylissään Asagi kääntyi takaisin katsomaan vuoteella nukkuvaa synkän hunnun laskeutuessa kasvojensa päälle. Häntä pelotti. Oli tapahtunut niin paljon ja enemmän tuntui olevan vielä edessä. Pelottavin haaste oli kieltämättä se, miten kertoa äidilleen ymmärrettävästi, että kissamainen oli palannut takaisin vanhoihin töihin ja lähtenyt heidän vihollisensa perään. Toisiksi pelottavin tehtävä oli asiasta kertominen tummanruskeatukkaiselle ilman sitä, että poika luulisi karkottaneensa äitinsä luotaan. Huomennakin olisi Kuro Kagen jäsenten välinen kokous, joka pitäisi järjestää jossain yakuzan entisen rakastajattaren huoneessa. Ei muiden yakuzojen kanssa neuvotteleminen sinänsä pelottanut mustasilmäistä, mutta ei hän erityisemmin siitä pitänytkään. Mielessään miljonääri toivoi, että he keksisivät toimivia ratkaisuita ja saisivat yhdistettyä kaikki tietonsa keksien vihollisensa identiteetin, vaikka suurin osa ajasta menisi tutun noidankehän kiertämiseen. Voi luoja, miten mies kaipasi nyt jotain aivan muuta kuin ongelmia. Ihan kuin hänellä ei olisi jo ennestään yksi hyvin suuri ongelma huolenaan.
“Missi, haluaisitko olla oikein kiltti kisu ja auttaa minua?” rikollisjärjestön johtaja kuiskasi hiljaa kääntyen lemmikkinsä puoleen.
Missi kohotti hiukan epäilevänä päätään ja näytti siltä, ettei isäntänsä pyytäisi mitään helppoa tai edes pidemmällä tähtäimellä järkevää, jolla kaikki ongelmat saataisiin voitettua. Siinä talon valkoinen keisari oli harvinaisen oikeassa:
“Et haluaisi harhauttaa äitiäni, jotta pääsisin hiukan syventymään Manaan?”

Notes:

Selityksiä:

* Yleensä pommit on kiinnitetty auton pohjaan, mutta tämä oli poikkeus, vaikka pari pienempää pommia olikin laitettu sinne – konepellin saa auki, kun ensin kiskaisee vivusta/painaa nappia auton sisältä ratin läheltä. Kyseessä oli lähinnä palopommi nimensä mukaan palamiseen/polttamiseen perustuvia pommeja, joissa käytetään erilaisia polttoaineita, kuten fosforia
* Minä luin joskus huhun (?), että Asagi osaisi soittaa pianoa – en tiedä sen faktana olosta mitään, mutta mikäli uskon paria sivustoa, näin asia olisi
* Erilaisia soittimia soittavat tietävät, että on olemassa mekaanisia/teknisiä viritinlaitteita, joiden avulla arvatenkin viritetään soitin. Manalla tosin ei ole sellaista, kun kerran on flyygeli, jota viritetään säännöllisesti
* Säikkyminen kertoo huonosta omatunnosta on isäni oma toteamus lähes aina, kun hän on onnistunut säikyttämään minut hengiltä
* Eräällä tuttavallani on vain yksi keuhko. Häntä puukotettiin useita vuosia sitten. En ole hänen kanssaan paljoa jutellut tai kysellyt, koska emme ole kovin läheisiä. Hän kuitenkin kävi armeijan, mutta sai varmasti pieniä erioikeuksia, koska Suomen armeijassa lähetetään kotiin paranemaan jo pienestä polvikivusta, joka vaikuttaa liikaa kävelyyn. Yksikeuhkoisuudessa on kuitenkin aina omat riskinsä infektioiden ja muiden suhteen
Eipä muuta, kysyä saa ja pitää, jos jokin jäi vaivaamaan.

Chapter 58: Päätöksiä

Asagi räpäytti silmiään ja jäi tuijottamaan eteensä tuskin edes tajuamatta sielunpeiliensä kuivuvan. Hän ei kyennyt tekemään mitään muuta kuin istumaan paikoillaan hämärretyssä huoneessa, joka oli aikoinaan ollut hänen rakastajattarensa Rein yksityinen kamari. Kaikeksi onneksi Burutendoun toisiksi ylin kerros oli tyhjä, kun rakastajat olivat ymmärtäneet antaa rikollisjärjestön johtajalle tilaa ja rauhaa alamaailman puuhiinsa. Kamijo oli lähtenyt omien sanojensa mukaan turvallisesti taksilla Itsu moderulle Namien lähdettyä jo aamuvarhaisella Lunasolin kuvauksiin. Kaori ja Ai olivat luvanneet pysyttelevänsä koko päivän hotellin alimman kerroksen kahvilassa ja tulevansa vasta sitten yläkertaan, kun heille soitettaisiin. Ehkä oli ihan hyvä, että haareminväki oli poistunut ylimmistä kerroksista ilomielin – muuten nämä olisivat varmasti saaneet sydänkohtaukset hirvittävästä hiljaisuudesta ja tulleet ihan varmuuden vuoksi tarkistamaan mustatukkaisen olevan yhä elossa.

Hyvin hienostuneen, elegantin mahtipontisen nojatuolin tyynyt eivät pehmentäneet yhtään miehen henkistä kaatumista, vaikka aivot yrittivät jatkuvasti torjua näkemäänsä. Tyylikäs istunta oli jämähtänyt ikävästi paikoilleen eikä todellakaan tehnyt hyvää hienosta villasta valmistetulle, viimeistä muotia noudattavalla eebenpuunmustalle puvulle eikä tavallisesta arvokkuudesta tuntunut olevan tietoa järkytyksen ansiosta. Kaikeksi onneksi yakuza ei ollut yksin epätoivonsa kanssa.
Közi ja K seisoivat kummallakin puolella johtajansa nojatuolia hiukan taempana, mutta etäisyys ei kuitenkaan onnistunut piilottamaan kaksikon järkytystä. Jos rikollisjärjestön johtajaa sattui silmiensä laajentuminen, kaksikon sielunpeilit suorastaan kirkuivat siitä tuskasta, kun pelkäsivät irtoavansa kokonaan kallosta. Punapään iho oli muuttunut entistä valkoisemmaksi eräänlaisesta meikistä huolimatta ja piilolinssiä käyttävän, joka taas ei kyennyt näkemään enää mitään kuivuneen linssinsä takaa, tavallisesti toiselle puolelle hiukan kaartuva irokeesi sojotti suorana pystyssä. Henkivartijoiden kädet olivat pudonneet tavallisesta rintakehälle ristitystä asennosta alas vartalon sivuille mustien, raskaiden nahkatakkien roikkuessa lysähtäneiden hartioiden päällä.

Ihan kuin hämmästyneitä miehiä ei olisi ollut tarpeeksi järkytettäväksi, oli huoneessa vielä kaksi muuta mafiamiestä. Tatsurou istui pienen pöydän ääressä sillä seinustalla, jota kohti pantterimainen katsoi hujoppien kanssa, kumartuneena modernin, huomattavasti aikaansa edellä olevan kannettavan ylle. Mustat hiukset ja muutama punainen raita roikkuivat takkuisina päätä pitkin silmille, vaikka nörtti huitoi kutrejaan pois silmiensä edestä. Ruutu valaisi krakkerin kasvoja ja kulunutta, paikoin nuhruista siniraidallista kauluspaitaa, jota mies oli varmastikin käyttänyt pidemmän aikaa, koska ei ollut ehtinyt tai jaksanut yksinkertaisesti miettiä muuta päälle pantavaa – housuja oli taas varmasti käytetty pidempään. Hakkeri kaivoi housujen taskusta pienen liinan, riisui silmälasinsa päästään ja ryhtyi kiivaasti hankaamaan linssejä kankaanpalaseen kykenemättä katsomaan muuta kuin koneen ruudulta loistavia kuvia. Puhdistetut lasit eivät kuitenkaan muuttaneet näkyä miksikään tai saaneet tapahtumia kirkastumaan. Satochi seisoi lähimpänä ovea ja nojasi voimattomana seinään haroen pystyssä olevaa, ruskeata tukkaansa ravistaen samalla hiukan päätään. Lyhkäiseen nahkarotsiin pukeutunut mies tuijotti rakkaansa viereiselle seinälle asetettuja kolmea isoruutuista televisiota ja niiden välissä olevaa videokameraa mafiapomon ja Hindu kushin miesten kanssa – tai oikeastaan he kaikki tuijottivat vain yhtä tiettyä ruutua.

Pyramidimaisesti kootuista televisiosta ylimmästä näkyi vaaleanruskeahiuksinen, mariininsiniseen pukuun pukeutunut mies, jolla oli hyvin viehättävät kasvot. Shinya istui tummista, ylhäisen jyhkeistä huonekaluista sisustetussa ja hämäräksi valaistusta ympäristöstä päätellen työhuoneessaan pöydän takana nojaten nahkaisen työtuolinsa selkänojaan. Täyteläiset huulet olivat raottuneet hakeakseen sanoja, mutta puhetta ei vain tullut kuuluville Tokion herran räpsytellessä silmiään.
Yu~ki seisoi johtajansa tuolin takana toverinsa kanssa heidän takaansa näkyessä pieni kaistale ikkunaa. Kiharahiuksinen näytti aivan yhtä järkyttyneeltä kuin osakalaiset virkaveljensä kasvojensa venyessä jopa hiukan pidemmiksi. Tetsu sen sijaan nojasi eteenpäin ottaen vapisten tukea vaaleanruskeahiuksisen työtuolista kykenemättä irrottamaan katsettaan heidän huoneensa televisioruuduista.

Asagin ja muiden osakalaisten televisiokolmikon alimmasta rivistä oikeanpuoleisimmasta ruudusta näkyi punapuunruskeaan hiukan rennompaan pukuun pukeutunut Hiroaki kahden mafiatoverinsa kanssa. Yokohaman kakkosmies huitaisi silmilleen valuvat, hiukan latvoista kaareutuvat hiukset pois edestään. Pitkät, ainutlaatuiset kasvot näyttivät hölmistyneiltä. Exo-chikan lähin alainen nojasi typertyneenä edessään olevaan tummaan, hiukan punertavaan pöytään, joka muistutti hienostuneen ruokapöydän päätypaikkaa. Pituudestaan huolimatta mies tuntui jotenkin kutistuvan katsoessaan omasta kaupungistaan televisioita, joista näkyivät niin Osakan kuin Tokion järkyttyneet valtiaat. Yokohaman yakuzan kaksi alaista, jotka muistuttivat mafiamiesten sijaan enemmän poliiseja rynnäkkövarustuksissa kuin alamaailman ketaleita, seisoi selvästi paniikissa mustanlesken neuvonantajan takana pidellen ainoina vartijoina pikakivääreitä käsissään, kuin odottaisivat koska tahansa jonkun käyvän heidän kimppuunsa. Pelko ei ollut turha, koska niin Japanin pääkaupungissa kuin kahdessa muussa kaupungissa oli täsmälleen sama tuijotuksen kohde.

Klaha istui jyhkeässä, lähes majesteettista valtaistuinta muistuttavassa tuolissaan vasemman jalkansa levätessä oikean polvensa päällä vaaka-asennossa. Kioton herra nojasi kyynärpäällään käsinojaan leuan ottaessa tukea nyrkissä olevasta, hansikoidusta kädestä. Toinen käsi lepäsi myös käsinojalla, mutta etusormi naputteli selvästi hermostuneena tummaa pehmustetta. Yakuzoista vanhin tuijotti edessään olevia televisioita synkästi kulmiensa alta ilmeen kiristyessä vääjäämättä, kun mies tunsi kaikkien muiden tuijotukset ja tiesi ansainneensa ne, vaikkei olisi halunnut. Siitä huolimatta tämä ei voinut sietää yhtäkään niistä katseista tai ilmeistä, mutta jokin Japanin entisen pääkaupungin valtiaassa sanoi, että vielä vähemmän mustahiuksinen tulisi pitämään näiden mahdollisista puheista, kunhan muut selviäisivät vain järkytyksestään – erityisen paljon mafiapomoista vanhin halusi välttää kuulemasta erään mustasilmäisen miehen mahdollisia kommentteja. Klaha ei ollut Kioton puolelta videokokouksessa yksin, kuten eivät muutkaan kollegansa, vaan tälläkin oli seuraa. Mustahiuksisen, mustaan samettipukuun ja valkoiseen pitkään takkiin pukeutuneen rikollisjärjestön johtajan valtaistuimen takana seisoi mustatukkainen, suunnilleen Hide-zoun pituinen pukumies. Mustat hiukset hapsottivat hyvin tuttuun tapaan ja silmät oli rajattu mustilla, paksuilla viivoilla tehden kylmästä, kovasta katseesta silti uhkaavan, mutta siihen ne ominaiset, perinteiset pelottavuuden merkit, jäivät, koska aivan toiset asiat saivat kaikki muut haukkomaan henkeään. Tavallisesti henkivartijan huulessa kiiltävä huulikoru oli kadonnut jonnekin ja tilalle oli ilmestynyt verinen, kivuliaan näköinen ja repaleinen haava, kuin jokin olisi takertunut ja repäissyt korun väkisin irti huulesta. Vammat eivät kuitenkaan jääneet todellakaan siihen, koska toisella poskipäällä kulki punainen, hyvin suora ja terävä haava, jonka oli selvästi aiheuttanut jokin terävä esine kuten veitsi tai kenties lasinsiru. Kasvoissa oli siellä täällä muutama ruhje ja otsassa, lähellä hiusrajaa komeili mustelma. Vaikkei Aoin kasvoja olisi nähnyt lainkaan, olisi tästä silti nähnyt, ettei mies tosiaankaan ollut parhaimmassa kunnossa. Niskan takaa oli nimittäin sidottu valkoinen sideharso pitelemään oikeata kättä koholla koukistettuna ilmaisemassa selvästi solisluun vähintäänkin murtuneen ja toispuolinen painon pitäminen vihjaisi toisen jalan olevan kipeä. Kioton henkivartija näytti kertakaikkisen lyödyltä vammoineen, mutta vielä enemmän nämä näytti orvolta, hylätyksi tulleelta merkittävimmän asian takia:
Yuukia ei näkynyt missään.

“Lakatkaa jo tuijottamasta!” Klaha ärjäisi tuskastuneena nähden liian selvästi kahden virkaveljensä ja yhden sisarensa tuuraajan kauhistuksen ilmeet.
“Ei tämä ole mikään sirkus tai ensi-iltanäytös!”
“Minusta tämä kyllä vaikuttaa hyvin pelottavan kauhuelokuvan trailerilta”, Asagi huomautti viimein todettuaan, ettei voinut mitenkään nähdä harhoja, koska tunsi henkivartijoidensa olevan vähintään yhtä järkyttyneitä kuin hän.
Jotenkin pantterimaisesta kuitenkin tuntui, että alaisensa luultavasti pökertyisivät kauhusta, jos joku ei lopettaisi luut ja sisäelimet jäädyttävää hiljaisuutta.
“Mihin piruun sinä olet Yuukin hukannut?!”
“Asagi, pientä asiallisuutta, kiitos”, Shinya huomautti äänen tullessa viimein selvänä television kaiuttimista.
“Minä vain esitin suoran kysymyksen, jota sinäkin mietit, Shinya”, Osakan herra valaisi totisena vilkaisten pikaisesti ylintä televisiota osaamatta tuijottaa pelkästään edessään olevaa kameraa.
Onneksi hän oli sentään tajunnut pyytää Manaa puuteroimaan hiukan kasvojaan, ettei iho kiiltelisi liikaa ja näyttäisi rasvaiselta – toisin kuin Yokohaman miehillä.
“Minusta mikään ei tällä hetkellä olekaan asiallisempaa, kuin miettiä, miten Klaha on onnistunut hukkaamaan Yuukin. Eikö hän osaa enää pitää huolta alaisistaan, kun sen kokoinen korstokin on tipotiessään?”
“Lakkaa huolehtimasta minun asioistani ja keskity omiin miehiisi”, yakuzoista vanhin murahti varoittavasti naputellen äskeistä äkäisempänä kynnellään käsinojaa.
“Minähän pidän – lasken vähän väliä henkivartijoideni lukumäärän”, mustasilmäinen selitti kääntyen nopeasti katsomaan nojatuolinsa taakse.
“Yksi Közi ja yksi K – yhteensä kaksi, eli kaikki on hyvin.”

“Ellei heiltä sitten puutu muutamia sormia tai jotain muuta”, Hiroaki totesi sarkastisesti itsekseen, ettei kukaan oikeastaan kiinnittänyt tämän sanoihin mitään huomiota.
“Asagi, älä ärsytä minua”, Kioton johtaja mulkaisi vaarallisesti kameraa, joka kuvasi kasvojaan muille mafioiden johtajille.
“Oletpas herkkänahkainen”, mafiapomoista nuorin kurtisti kulmiaan pitämättä yhtään kollegansa äänensävystä.
“Varoitan sinua, Asagi, en todellakaan jaksa tänään surkeata huumoriasi”, Japanin entisen pääkaupungin valtias sanoi hitaasti, tavallista matalammin leuan laskeutuessa hitaasti rintakehälle.
“Ai sinä varoitat minua?” Asagi naurahti epäuskoisen pilkallisesti.
“Miten sinä muka varoitat minua, kun sinulla on vain Aoi rinnallasi ja vielä niin pahassa kunnossa, että Yuuki on varmaan vaipunut manan majoille?”
“Asagi – Klaha, riittää!” vaaleanruskeahiuksinen karjaisi lujasti ja iski kätensä lujasti yhteen klapseen sattuessa ikävästi korviin.
“Jos ette osaa näin vaikeana aikana tehdä muuta kuin kinastella, pitäkää turpanne kiinni! Minä en jaksa istua tässä kuuntelemassa turhanpäiväistä riitelyänne, kun voisin yhtä hyvin olla muuallakin!”
Riitelijät sulkivat nopeasti suunsa ja siirsivät katseensa muualle. Klaha oli lähennä kiukkuinen, koska vaihtoi toisen jalkansa lepäämään polvensa päälle ja naputti kynnellään entistä kiihkeämmin käsinojaa. Mies ei selvästikään pitänyt siitä, että Tokion johtaja komenteli itseään, muttei voinut kieltää, etteikö tämä olisi ollut oikeassa. Pantterimainen taas tajusi hiukan enemmän toverinsa sanoista. Shinya mietti Dietä eikä todellakaan jaksanut ilman kakkosmiestään – rakastaan sietää mitään, mikä vaikeuttaisi kokousta. Olihan sieväkasvoinen rikollisjärjestön johtaja myös oikeassa, vaikka oli puhunut pelkästään itsestään: heillä kaikilla oli muutakin tekemistä, kuin istua kameroiden edessä turhan panttina. Kyllä Osakan herra ymmärsi todella hyvin pohjoisemmassa asuvan virkaveljensä tuntemukset, jotka liittyivät omiin alaisiin ja erityisesti rakkaimpiin. Mustasilmäinen vilkaisi kameraa ja nyökkäsi pienesti toivoen, että vaaleanruskeahiuksinen huomaisi äänettömän anteeksipyynnön. Sieväkasvoinen ilmeisesti tajusi kevyen eleen, koska liikautti päätään kevyen myöntävästi, ennen kuin pyöräytti hartioitaan vajoten takaisin työtuolinsa pehmusteisiin.

“Olisi kuitenkin hyvä tietää, mitä Yuukille on tapahtunut ja selvittää muutenkin, mitä mafioillemme kuuluu”, Hiroaki sanoi viimein saaden ensimmäisen kerran kunnolla suunvuoron.
“Onko hän…?”
“Ei, vaan Yuuki on elossa”, vanhin vastasi päättäväisesti ja kääntyi sitten takaisin kameraa kohti kooten nopeasti arvokkaan olemuksensa vaikuttaen yhdellä silmänräpäyksellä yhtä mahtavalta kuin aikaisemmin Kuro Kagen jokavuotisessa kokouksessa.
“Valitettavasti Yuuki on niin huonossa kunnossa, etten voinut ottaa häntä kokoukseemme mukaan”, mies jatkoi varmalla äänellä.
Aoi ei sanonut mitään, vaan käänsi katseensa pois laskien sen alas. Huulet kaartuivat rumaan irvistykseen, joka varmasti sattui hirvittävästi repaleisen haavan takia, mutta henkivartija ei siitä välittänyt miettiessään työtoveriaan.
“Mitä oikein tapahtui?” Japanin pääkaupungin valtias kysyi ihmetellen saaden kaikki Hindu kushin miehet loukkaantunutta lukuun ottamatta nyökkäämään.
Faktahan oli se, että Yuuki oli iso, vahva ja hyvin vaarallinen mies jopa Pakistanissa varttuneiden mielestä. Siksi he kaikki tunsivatkin salakavalan pelon usvan kerääntyvän selkänsä taakse vilkaisten vaistomaisesti pikaisesti ympärilleen.
“Olin lähettänyt Aoin ja Yuukin Shunin mukana asioilleni”, Kioton valtias henkäisi jääden tuijottamaan kaukaisuuteen.
“He joutuivat kuitenkin vihollisemme hyökkäyksen kohteeksi. Valitettavasti Shun kuoli iskussa – hän menehtyi verenhukkaan Yuukin yrittäessä kantaa hänet pois. Lopulta Aoin ja Yuukin luodit loppuivat ja he joutuivat pakenemaan paikalta ryminällä, minkä takia loukkaantuivat eri tavoin, kuten luoteihin ja kolmannesta kerroksesta hypätessään.”
Aoi murahti matalasti kohottaen katseensa ylös. Tämä katsoi tiukasti johtajaansa, mutta sitten hitaasti katse liukui heidän edessään olevaan kameraan. Kiotolainen käänsi hiukan päätään pitäen silmällä kameraa ja paljasti hiukan lisää sitä puolta kasvoistaan, jossa oli aikoinaan ollut huulikoru. Sillä puolella oli eniten erilaisia ruhjeita.
“Shun siis on poissa pelistä”, Hiroaki henkäisi tahtomattaankin kauhuissaan.
Väkisinkin siinä tuli ymmärrettyä turhan selvästi asioita. Kolmesta mafiasta oli kakkosmies poissa pelistä ja sitten tietenkin Yokohaman yakuza oli voimaton johtamaan alaisiaan. Shun oli kuollut, Die taas oli tiedottamana ja Hide-zou taas asetettu sivummalle turvallisuussyistä ja oman mielenrauhansa takia. Olisi vain ajan kysymys, milloin heidän vihollisensa päättäisi pyyhkäistä Exo-chikan uskollisen alaisen pois tieltään.

“Huonoon suuntaan ovat asiat menneet”, Shinya huokaisi raskaasti haroen hiuksiaan uupuneena.
“Milloin tämä tapahtui?” Asagi kysyi vaativasti viitaten pikaisesti Satochia, joka kävi hakemassa Takerun luota suuren paperin, johon oli piirrelty kaikenlaisia viivoja tekstin kera.
“Kaksi, kolme päivää sitten”, Klaha vastasi kurtistaen samassa kulmiaan, kun huomasi kollegansa viereen astuvan tietokone-ekspertin ja tämän kannattelevan paperin.
“Tarkemmin, Klaha”, pantterimainen komensi matalasti keskittäen muuten huomionsa paperiin.
“Minun on saatava se tieto tähän aikajanaan.”
“Kolme päivää sitten – yöllä, että sen voisi ajatella kahtena päivänäkin”, Kioton paskiainen totesi tylysti.
“Hienoa”, mustasilmäinen nyökkäsi itsekseen alaisensa kirjoittaessa tapahtumista.
“Oletko tehnyt aikajanan tapahtumista, Asagi?” Tokion valtias nojautui pöytäänsä vasten vaikuttaen uteliaalta.
“Mielestäni se selkeytti asioita paremmin, vaikka tässä onkin muutama ongelma”, nuorin yakuzoista huomautti käyden pikaisesti tarkoilla silmillään kaavoitusta läpi.
“Mikä ongelma?” Yokohaman kakkosmies kysyi nopeasti näyttäen kiihtyvän.
“Muun muassa teidän muiden puolella tapahtuneet hyökkäykset ja onnettomuudet – ennen kaikkea ne merkittävimmät, kuten Kiriton kuolema, Dien ampuminen ja Exo-chikan loukkaantuminen”, Osakan herra selitti katsoen merkitsevästi vanhinta.
“Milloin Kirito kuoli?”

“Kirito katosi noin kaksi viikkoa tielle tietämättömille ennen Shinyan soittoa Kuro Kagen kohtaamasta hyökkäyksestä”, Klaha sanoi jouduttuaan hetken aikaa miettimään.
“Löysimme hänet kuolleena kolme päivää myöhemmin. Samana päivänä löysimme myös muutaman jengiläisen ja kaksi palvelijaani kuolleina.”
“Eli suunnilleen viikko, ennen kuin Hirokin ja Andron kimppuun käytiin”, Asagi teki yleisselvennyksen katsomatta edes merkintöjä.
Hizaki oli lähettänyt samat tiedot pari päivää aikaisemmin ja kertonut samalla tarkemmin asioista, mitä vanhin taas ei maininnut. Kiriton kadotessa oli tämän seurassa olleet miehet löydetty kuolleina. Kerrankin Mawashimonan johtaja teki jotain pantterimaisen hyväksi, vaikkei erityisemmin pitänyt hänestä. Mies oli lähinnä halunnut vain varmistaa, puhuisiko virkaveljensä totta ja oliko tuleva lanko selvittänyt ajat oikein.
“Ja Shinya, ammuttiinko Dietä silloin päivää ennen puheluamme?” hän jatkoi siirtyen seuraavaan kollegaansa.
“Kyllä, aamulla ja hänen mukanaan kahdeksan hyvää miestä, joista vain yksi jäi henkiin Dien lisäksi”, Shinya nyökkäsi henkivartioidensa tehdessä samoin.
“Ja Exo-chikaa kolme päivää aikaisemmin ennen puhelua?”
“Aivan”, Hiroaki myönsi ja avasi suunsa mainitakseen Kamin kuolleen ja Rain loukkaantuneen, mutta asia ohitettiin kevyellä käden liikautuksella.
Asian laita tiedettiin liiankin hyvin.
“Mutta mitä tuo kaavio selittää sitten?” Kioton valtias kysyi epäuskoisena.
“Muuta kuin sen, missä järjestyksessä meidän kimppuumme on käyty?”
“Senkin, mutta lähinnä siitä pystyy päättelemään muita asioita”, Osakan herra vastasi siihen osaten jo selvästi arvata, ettei vanhin heti katsoisi hyviksi ajatuksia, joita ei ollut itse keksinyt.
“Pystymme ainakin rajaamaan erilaisia asioita ja tiedostamaan paremmin vihollisemme.”

“Selitä tarkemmin”, Yokohaman kakkosmies painosti, mistä hyvästä sai terävät katseet, jotka muistuttivat yhä heidän keskuudessaan olevista asemista.
Exo-chikan alaisen oli turha kuvitella, että voisi sanoa vieläkään mitä tahansa mafiapomoille.
“No, he iskevät eri paikkoihin eri aikaan. Aina, kun tapahtuu jotain isompaa tai jonkun tärkeän henkilön kimppuun käydään, muualla on hiljaisempaa – erityisesti ensimmäisissä tapauksissa. Se taas kertoo, miten vihollisemme on yrittänyt salata hyökkäyksiään.”
“Hyökkäämällä eri paikkoihin eri aikoihin antaen muille välillä hengähdystauon. Sillä tavalla he yrittivät ilmeisesti saada meidät epäilemään toisiamme, missä onnistuivatkin osittain”, sieväkasvoinen tajusi nuorimman ajatukset.
“Niin ja samalla tiedämme, ettei heitä ole paljoa”, mustasilmäinen nyökkäsi katsoen tällä kertaa harvinaisen tiiviisti kameraa.
“Jos heitä olisi paljon, eli reilusti yli kolmekymmentä, he tekisivät enemmän samanaikaisia iskuja – varsinkin nyt.”
“Nyt? Mistä niin päättelet?” Klahan toinen kulmakarva kohosi hiukan ylemmäs.
“Vihollisemme tietävät meistä hyvin paljon, kuten totesimme jo aikaisemmin päättäessämme pitää tämän kokouksen”, Asagi ravisti päätään hiukan ärtyneenä.
“On siis itsestään selvää, että he myös tietävät meidän tietävän nyt, ettei Kuro Kagen sisällä ole ryhdytty toimiin jonkun listimiseksi.”
“Mutta tietääksemme asioista vielä paremmin, on meidän laskelmoitava myös tällä välin tapahtuneet asiat”, Shinya puuttui puheeseen aavistellen kaksikon ottavan kohta yhteen, ihan vain vaihteen vuoksi.
“Onko, Hiroaki, Yokohamassa tapahtunut mitään näinä kymmenenä pä-”

Asagin kokoushuoneen ovenkahva painettiin kuuluvasti alas ja ovi avattiin päättäväisesti Osakan herran kääntyessä katsomaan tulijaa. Vaistomaisesti muut kokouksen osallistujat kääntyivät omilla paikoillaan katsomaan samaan suuntaan, vaikka eivät voineetkaan nähdä paremmin pantterimaisen entisen rakastajattaren huoneeseen. Onneksi tulija kuitenkin paljastui heille nopeasti, kun tämä asteli esiin mustassa tomesodessaan, jossa oli jälleen Yoshikin väreistä tehtyjä lintuja – tällä kertaa kurkia.
“Miten Gackt voi?” nuorin kysyi matalasti tuntuen painautuvan tahtomattaan hiukan alaspäin tulijan edessä.
“Mitä luulet, kun ei vieläkään ymmärrä, miksi äitinsä lähti tai miksi sinä päästit hänet menemään?” matala, selvästi tyytymätön ääni sai televisioruutujen miehet hätkähtämään.
Sayuri asteli päättäväisesti poikansa nojatuolin viereen K:n tehdessä nopeasti tilaa tälle.
“Missä hän on nyt?” Asagi huokaisi raskaasti sulkien hetkeksi silmänsä.
“Yläkerrassa Manan kanssa, enhän minä muuten olisi päässyt tänne keskustelemaan kanssanne tapahtumista”, vanhin huomautti tiukasti ja nojasi kevyesti paikaltaan kyynärpäällään poikansa istuimen selkänojaan.
“Mana opettaa Gacktoa soittamaan muutamaa aloittelijalle soveltuvaa kappaletta, jotka valitsin, ja kertoo pianonsoiton perusteita. En tosin tiedä, pystyvätkö he keskittymään Hikarun lähdön takia.”
“Hikarun lähdön takia?” Shinya keskeytti osakalaisten keskustelun vakavoituneena.
“Mitä hänelle on tapahtunut? Minne hän on lähtenyt?”
“Miksi se sinua kiinnostaa?” elävä legenda käänsi nopeasti tiukan katseensa ylimpään televisioon.
“Miksi välittäisit meidän perheemme asioista tai Hikarusta?”
“Unohditko jo, Sayuri, että eräiden seikkojen takia, mikäli ne olisivat tapahtuneet vuosia sitten, me kaksi olisimme sukua toisillemme”, sieväkasvoinen kertoi naurahtaen sitten hellästi ensimmäisen kerran muutamaan päivään.
“Ehditkö jo näiden kaikkien vuosien aikana unohtaa, että minun ja Hikarun piti mennä naimisiin? Minun huoltajani Yutakan ja sinun suunnitelmiisi kuului kihlata meidät teini-iässä ja taata Osakan ja Tokion välisen yhteistyön pysyvyys.”

Japanin pääkaupungin herran sanat saivat Asagin lähes tukehtumaan kieleensä, eivätkä muutkaan huoneessa olijat näyttäneet kovin rauhallisilta tai edes tyyniltä. Közin ja K:n leuat loksahtivat samanaikaisesti auki kummankin kääntyessä katsomaan Nagoyan valtiatarta, sitten taas äsken puhunutta siirtyen takaisin naiseen. Tatsuroulle uutinen tuli niin kovana järkytyksenä, että tämä painoi vahingossa jotain nappia ja sai hetkeksi televisioruudut sammumaan, mistä hyvästä pantterimaisen oli yskänsä lomasta huudahdettava siitä. Satochi taas ryntäsi pökkelömäiseen juoksuun hakkerin avuksi, mutta onnistui kompastumaan johtoon ja kaatumaan sotkeutuen sitten suurimpaan johtokasaan. Krakkeri onnistui palauttamaan viimein muiden rikollisjärjestön johtajien kuvat ruutuihin ja kumartui sitten auttamaan kultansa johtojen seasta jupisten itsekseen umpisolmuista. Eipä näky kuitenkaan parantunut kuvien palattua, vaikkei Osakan herra mitään huomannut jäätyään tuijottamaan äitiään toivuttuaan tukehtumisvaarasta ja yskäkohtauksestaan. Shinya istui täysin tyynenä työpöytänsä takana ja katseli hiukan huvittuneena omia ruutujaan. Yu~ki seisoi omaan, totiseen tapaansa paikoillaan, mutta Tetsu kohotti kätensä peittämään naurusta kaareutuvaa suutaan silmien kuitenkin hymyillessä näkemälleen näylle. Nämä kolme olivatkin sitten ainoat normaalilta vaikuttavat henkilöt Sayurin lisäksi. Klaha näytti siltä, kuin olisi pudonnut hetki sitten tuoliltaan ja päässyt vasta muutama sekunti sitten ylös yrittäen nyt silotella vaatteitaan ja hiuksiaan. Aoi tuntui hetkeksi unohtavan kaikki vammansa, mutta samalla menettäneen voimansa, koska tukeutui täysin johtajansa valtaistuimeen huulen roikkuessa ihmetyksestä ja haavasta kummallisen toispuolisesti. Hiroaki sätti käheästi sihahdellen alaistaan, joka oli ilmeisesti pudottanut kiväärinsä lattialle. Nopeasti moitittu mies kumartui alas ottamaan aseensa takaisin syliinsä toverinsa puristaessa kaksin käsin omaansa. Silmät katsoivat suurina ilmeisesti Osakan televisiota leuan väristessä pikkuriikkisen.

“Äiti…”, Asagi sanoi hiljaa tietämättä, miten jatkaisi siitä eteenpäin.
“Shinya, se on ollutta ja mennyttä, etkä sinä ja Hikaru olleet koskaan kihloissa”, Sayuri sanoi tasaisella, harvinaisen vaarallisella äänellä kiinnittämättä huomiota poikaansa.
“Niinhän se oli, suunnitelma peruuntui, koska sinä päätit kouluttaa Hikarusta salamurhaajan”, Tokion valtias sanoi ymmärtäväisenä ja nojasi kyynärpäällään kevyesti pöytään.
“Tiesit, ettei silloinen kakkosmieheni pitänyt ajatuksesta, että puolisoni olisi salamurhaaja. Yutakan mielestä se oli liian vaarallista ja sinä tiesit sen, minkä takia teitkin päätöksesi hyvin helposti. On varsin ihailtavaa, miten olet valmis luopumaan todella suurista, hyödyllisistä sopimuksista pitääksesi lapsesi luonasi.”
“Se ei ole edelleenkään sinun asiasi, eli älä mene kuvittelemaan mitään tuollaista, kun et tiedä asioiden oikeasta laidasta yhtään mitään”, tomesodeasuinen sanoi jäätävästi ilmeensä värähtämättäkään.
“Emme sitä paitsi ole täällä puhumassa minun suhteestani lapsiini tai siitä, mitkä sinun mahdollisuutesi sukuumme tulossa oli. Meillä on paljon tärkeämpääkin keskusteltavaa.”
“Valitettavasti käsket tuon liian myöhään, mutta olet myös oikeassa”, vaaleanruskeahiuksinen nyökkäsi hyväksyvästi vakavoituen sitten.
“Meidän on puhuttava vihollisistamme ja toimintasuunnitelmistamme.”

“Mutta hetkinen, miten Sayuri-sama kuuluu asiaan?” Hiroaki puuttui puheeseen yrittäen muistaa, ettei televisiosta tuleva katse voinut tappaa.
“Mitä te teette Osakassa?”
“Äidin kimppuun hyökättiin tällä välin, kun emme ole olleet toistemme kanssa tekemisissä”, pantterimainen kertoi vilkaisten henkivartijoitaan.
Közi ja K nyökkäsivät ymmärtäen äänettömän pyynnön ja kävivät hakemassa tummimmasta nurkasta tuolin asettaen sen alamaailman kuningattaren taakse tämän istuutuessa sille vilkaisematta tai edes kiittämättä hujoppeja.
“Olette varmaan kuulleet huhuja Nagoyassa tapahtuneesta iskusta ja Uruhan loukkaantumisesta. Ne ovat totta ja siksi äitini tuli tänne yhdistääkseen voimansa meidän kanssamme. Siksi myös Hikaru on päättänyt palata taas töihin ja lähti käymään Hiroshimassa, minkä jälkeen lähtee selvittämään vihollisemme olinpaikkaa”, hän jatkoi lyhyttä selitystä huokaisten samalla sisällään.
Onneksi isosisko oli noudattanut sopimusta ja soittanut Hiroshimaan saavuttuaan hänelle. Olinpaikkakin oli oikea, koska tietokone oli näyttänyt satelliittien ja kännyköiden avulla niin naisen kuin neljän muun salamurhaajan olevan sovitussa kaupungissa. Nyt olisi yksi huolen aihe vähemmän – ainakin hetken aikaa.

“Ne olivat siis totta?” Klaha kohotti kulmakarvojaan katseen siirtyessä tuijottamaan tiiviisti elävää legendaa.
“Kuinka pahasti kävi?”
“Sillä ei ole merkitystä”, nutturapäinen totesi käskevästi.
“Koska enempää ongelmia ei ole tullut minun puoleltani. Täällä on ollut muutamia hyökkäyksiä ja ongelmia, joista isoimmasta olette varmasti kuulleet vähintään uutisissa.”
“Niin, Hide-zoun limusiinin räjähdyksestä”, Hiroaki nyökkäsi synkkänä muistaen jälleen olevansa ainoa kunnossa ja voimissaan oleva kakkosmies.
“Sinä, miten asiat ovat Yokohamassa”, Nagoyan valtiatar kääntyi tuijottamaan ruskeatukkaista, joka nielaisi kuuluvasti.
“Olen Sakai Hiroaki”, kakkosmies mutisi hiljaa, mutta suoristi sitten selkänsä ja puhui kuuluvalla äänellä.
“Olemme kokeneet täällä erillisiä iskuja, joissa miehiämme on loukkaantunut tai haavoittunut. Exo-chikan turvallisuuden olemme onneksi saaneet taattua muutamasta hyökkäyksestä huolimatta. Hän on lääkärien hyvässä hoidossa ja kykenevä jo nyt tekemään osasta mafian asioista päätöksiä, vaikkei päässytkään puhumaan teidän muiden kanssa.”
“Toimit siis hänen lähettipoikanaan?” Kioton herra tuhahti alentavasti.
“En, vaan Exo-chika-saman sijaisena ja ajan hänen etujaan”, Yokohaman mies yritti puolustella itseään.
“Täsmälleen sama asia tässä kohdassa”, Japanin entisen pääkaupungin valtias huitaisi kädellään ilmaa yhdentekevän asian takia.
“Klaha, sulje suusi, kun sinulle ei puhuta”, vanhin sanoi tiukasti vilkaisematta edes puhuttua kohden.
“Etkö sinä hävytön kakara ole vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeenkään oppinut, ettei sinulla ole mitään syytä laukoa mielipiteitäsi, ellei niitä erikseen kysytä?”

Klaha puraisi huultaan ja irvisti pahansuovasti, mutta vaikeni kuitenkin. Miehen mielessä oli liiankin hyvin vuosien takaiset nöyryytykset ja ilkeät tapahtumat, kun niin Sayuri kuin silloin elossa olleet Toshi ja jopa Shinyasta huolehtinut Tokion kakkosmies Higuchi Yutaka olivat muistuttaneet heidän olevan vanhempia ja mahtavampia.
“Entä siellä, Shinya?” Asagi päätti jatkaa eteenpäin, vaikka vilkuilikin jatkuvasti äitiään.
Uutinen sisarensa ja sieväkasvoisen suunnitellusta kihlauksesta oli tullut täysin yllätyksenä eikä pantterimainen sitä niin vain voinut unohtaa. Tietenkin hän halusi tietää tarkemmin vuosia takaisista asioista, joista alamaailman kuningatar oli vaiennut, samoin kuin mahdollisesti salamurhaaja, mutta onneksi mies sentään tajusi pysyä hiljaa vielä jonkin aikaa. Olisi parempi kysyä asiasta joskus paremmalla hetkellä.
“Meillä on suunnilleen ollut samanlaista kuin Yokohamassa, paitsi hyökkäysten olleen huomattavasti pienempiä. Olemme onnistuneet pitämään puolemme varsin hyvin, mutta se tuntuu vain saavan vihollisemme keksimään entistä juonikkaampia keinoja tavoitteisiinsa”, Shinya kertoi tasaisella äänellä antaen katseensa liukua ruudusta toiseen huomioiden kaikki kuuntelijat.
Ääni ja ilme kuitenkin synkkenivät tokiolaisen jatkaessa tapahtumien kertomista.
“Meillä on vain muutama läheinen, hyvä mies kuollut, mutta Die on valitettavasti joutunut toistamiseen hyökkäyksen kohteeksi. Onneksi lääkärit ehtivät kuitenkin ajoissa auttamaan ja hän toipuu hyvin.”

“Onneksi”, Osakan herra huokaisi helpottuneena, vaikka näki, ettei vaaleanruskeahiuksinen kertonut kaikkea.
Ilmeisesti asiat olivat Dien suhteen vaikeammat, koska muuten Japanin pääkaupungin valtias olisi näyttänyt huomattavasti huojentuneemmalta. Saattoihan olla, että toinen oli huolissaan heidän hyökkääjänsä taidoista. Tokion parhain sairaala oli varmasti ainakin puoliksi yhtä hyvin suojattu kuin heidän sairaalansa Osakassa ja silti vihollinen oli onnistunut käymään punkkarin kimppuun. Se ainakin osoitti pelottavan vaarallisia taitoja.
“Ja äsken puhuimme siitä, että Klahan kakkosmies Shun kuoli muutama päivä sitten ja niin Yuuki kuin Aoi loukkaantuivat siinä samalla”, Asagi selitti äidilleen, ettei Klahan tarvitsisi kuluttaa liikaa äänihuuliaan – hän nimittäin nautti uskomattoman paljon Kioton paskiaisen hiljaisuudesta.
“Muuten hänen puoleltaan on kuollut muutamia miehiä kuten meiltä kaikilta.”
“Se ei kuitenkaan ole lainkaan hyvä”, Sayuri sanoi rehellisesti.
“Tappiot vain näyttävät muiden silmissä heikkoutemme ja on vain ajan kysymys, milloin vihollisemme saavat apua muista mafioista tai nämä päättävät tuhota meidät itse. Meidän on nopeasti saatava asiat käännettyä eduksemme – olemmeko saaneet mitään tietoa hyökkääjästämme?”
“Ainakin he ovat helvetin hyviä aseenkäyttäjiä”, Hiroaki totesi hiukan typertyneenä.
“Siivoa suusi, Hiroaki”, elävä legenda näpäytti saaden välittömästi anteeksipyytävän kumarruksen.
“Mitä me ehdimme tässä alkuun selvittämään, iskuntekijöitä on todennäköisesti alle kolmekymmentä. Omien miesteni ja paikallisten poliisien puheista päätellen heitä oli kuitenkin Dien kimppuun käydessä suunnilleen kolmesta kuuteen miestä”, Shinya selitti, koska oli toinen niistä mafiamiehistä, jolta oli viety kerralla useampi alainen.
“Tatsurou? Onko sinulla Hirokin ja Andron kokemasta hyökkäyksestä tiedot esillä?” Osakan valtias vilkaisi hakkeriaan, joka nyökkäsi nopeasti klikkaillen hiirtä avaten ilmeisesti ikkunoita.
Saatuaan hakemansa tiedot, jotka perustuivat niin omiin päätelmiinsä kuin Hyden ja muiden keräämiin havaintoihin, rillipäinen kääntyi takaisin kameran edessä olevien puoleen. Hitaasti sormet näyttivät numeroita, ennen kuin tietokone-ekspertti kääntyi takaisin koneensa puoleen valmiina etsimään sen muistista jotain muuta, mitä mahdollisesti tarvittaisiin.
“Meidän tutkimustemme mukaan meidän kimppuumme on käyty kahdeksasta ainakin seitsemääntoista, eli voisimme heittää raakana arviona vihollisellamme olevan kaksikymmentä miestä tai vähän päälle”, pantterimainen informoi kollegoitaan.

“Sanoisin ennemminkin 20 tai vähän päälle hyvin taitavaa, tappavaa vihollista”, Klaha tarkensi tiukasti.
“He tuntevat hyvin erilaiset kidutustekniikat ja osaavat ampua huomattavasti keskitasoa paremmin. He ovat sen tasoisia ammattilaisia, joita olettaisi löytyvän armeijasta.”
“Pelaavat liian likaista peliä ollakseen armeijasta, mutta heidät on selvästi opetettu tappamaan ja vielä hyvin erilaisin tavoin”, elävä legenda sanoi kuuluvalla äänellä saaden nopeasti kaikkien hiiskumattoman huomion.
“Eivätkä he todellakaan halua pelkästään tappaa meitä yksinkertaisesti ampumalla, vaan haluavat näyttää taitonsa. Sen tekivät selväksi, että voimme odottaa ihan mitä tahansa, kun polttivat Zukotsun ja yrittivät tappaa Hide-zoun autopommilla. He haluavat antaa sen kuvan, että vain taivas on rajana.”
“He tuntuvat tietävät myös, miten päästään mahdollisimman huomaamattomasti eri paikkoihin”, vaaleanruskeahiuksinen huomautti saaden henkivartijansa nyökkäämään sanojen vahvuudeksi.
“On se sitten naamiointia tai huomaamattomana olemista, he tuntuvat tietävän liian hyvin, mitä tekevät. Tässä joutuu pelkäämään, mitä kaikkea on vielä luvassa.”
“Paljon pahaa näillä näkymin”, Osakan johtaja huokaisi raskaasti.
“Se nyt on itsestään selvää”, yakuzoista vanhin huomautti pisteliäästi.
“Klaha, sinä et ole selvästikään tajunnut kaikkia asioita, muuten et olisi päästänyt Aoita, Yuukia ja Shunia minnekään ja tutisisit nyt sänkysi alla kuin pelokas lapsi”, pantterimainen sanoi painokkaasti välittämättä toisen vihaisesta ilmeestä.
“Vihollisemme tietää meistä liikaa. He tietävät meistä sellaisia asioita, joita emme halua huudattaa kaikille ja käyttävät tuntemansa faktat meitä vasten iskien heikkouksiimme. Hyökkääjämme tekee tietoisesti kaikki iskunsa tällä tavalla satuttaakseen meitä, ennen kuin viimeistelevät työnsä.”

“Satuttaakseen meitä?” kakkosmies puuttui Yokohamassa puheeseen.
“Viimeistelevät työnsä? Mistä sinä puhut?”
“Sehän on selvää, kun katsotaan, ketkä ovat kuolleet tai loukkaantuneet omista mafioistamme”, Asagi pyöräytti silmiään levittäessään käsiään.
“Hide-zou yritettiin surmata, samoin sisartani uhattiin ja monia läheisiä alaisiani on otettu kohteiksi osan maatessa nyt sairaalassa. Äitini kimppuun käytiin ja siitä hyvästä Uruha makaa sairasvuoteessa kykenemättä auttamaan ketään. Dietä ammuttiin, koska me ja vihollisemme tiedämme hänen olevan Shinyalle enemmän kuin pelkkä käskyjä totteleva lähin alainen”, mies selitti äänen hiukan kiristyessä puheen myötä ja viittasi aina puhuttuun henkilöön.
“Klaha on menettänyt parhaimman salamurhaajansa, kakkosmiehensä ja muita alaisiaan – nyt Aoi ja Yuukikin ovat potilaina! Exo-chikaa taas ammuttiin, koska hänellä ei varsinaisesti ole ketään, jota voisi verrata meidän muiden miehiimme, ystäviin, rakkaisiin tai perheenjäseniin. Mikäli Exo-chika olisi naimisissa ja yhä mafiansa johtaja, hänen miehensä olisi tapettu, ennen kuin hänen kimppuunsa käytiin. Miksi näin on tehty eikä varsinaisesti meitä muita ole satutettu? Koska meidät halutaan laittaa kärsimään kuin kituva eläin maantien reunalla ja vasta myöhemmin tappaa – meille ei haluta suoda yksinkertaista, armahtavan helppoa kuolemaa.”

“Miksi? Miksi ihmeessä niin halutaan toimia?” sieväkasvoinen kurtisti kulmiaan hiukan ymmällään, mutta enemmän kuulemaansa puntaroivana.
“Mitä järkeä olisi yrittää satuttaa meitä, jos Kuro Kage halutaan kaataa uusia yakuzoita varten?”
“Tai sitten kaataa liittouma kokonaan”, Hiroaki yhtyi Shinyan sanoihin mulkaisten piilotetusti nuorinta mafiapomoa.
“Sitä paitsi, Hide-zou, Shun ja Die ovat kaikki teidän muiden mafioiden kakkosmiehiä ja tärkeässä asemassa sitä myöten. Tietenkin vihollisemme haluavat päästä heistä eroon.”
“Mutta siinä tapauksessa meidät olisi hoidettu yksitellen nopeammin eikä kanssamme olisi leikitelty tällä tavalla”, Osakan valtias ähkäisi ärtyneenä ja yritti jatkaa, mutta käsi laskeutui varmana hänen olkapäälleen saaden jäntevän vartalon säpsähtämään.
“Mikäli Kuro Kagen jäsenten vaihtaminen tai järjestelmän kaataminen olisivat vihollisemme ainoa tarkoitus, meistä vähintään yksi olisi jo poistunut kokonaan tästä maailmasta. Todennäköisesti hyökkääjät olisivat myös tehneet enemmän, että kokous olisi saatu estettyä”, Sayuri sanoi varmalla äänellä katsoen arvonsa ja kokemuksensa tiedostaen kaikkia Kuro Kagen jäseniä.
“En kiellä, etteikö Kuro Kageen haluttaisi jonkinlaisia muutoksia, mutta näillä näkymin epäilemme asian olevan toisin Asagin kanssa. Me uskomme, että vihollisemme haluaa jotain muuta.”
“Mitä?” Klaha kysyi nopeasti saaden terävän vilkaisun töykeästi keskeyttämisestä.
“Kostoa”, nainen vastasi matalasti, lähes mystisen kuiskaavasti, kuin olisikin ollut selvännäkijä, joka tutki kohtalon kortteja.

“Kostoa?” kakkosmies henkäisi äimistyneenä seurassaan olevien miesten katsoessa toisiaan ja kysyen ääneen, että mitä ihmettä.
Sieväkasvoinenkin kurtisti kulmiaan ja vilkaisi tukea hakien kahta alaistaan, joista nuorempi kohautti olkiaan oman ihmetyksensä merkiksi. Yu~ki taas ei näyttänyt reagoivan mitenkään koko sanaan, mutta tämän kulmakarvat kohosivat silti pikkuriikkisen, että vain vieressään olevat miehet saattoivat huomata kasvoissa tapahtuneen muutoksen. Kioton valtias kallisti päätään yrittäen selvästi miettiä, oliko varmasti kuullut viimeisimmän sanan oikein. Aoi räpytteli silmiään kiivaasti, kuin olisi saanut jostain roskia kyynelkanaviinsa.
“Se on ainoa syy, miksi meillä tunnutaan leikkivän, lähimpiin ja tärkeimpiin miehiin isketään ja meitä heikennetään, jotta vajoaisimme yhä syvemmälle ongelmiin. Kuro Kagelle halutaan kostaa”, alamaailman kuningatar selosti saaden hitaasti vähitellen yhden jos toisenkin nyökkäämään.
“Siis koko Kuro Kagelle”, pantterimainen tarkensi nopeasti Tatsuroun nyökkäillessä itsekseen.
“Vanhoille jäsenille ja perustajille ei voida enää kostaa, paitsi tietenkin äidilleni. Siksi hänenkin kimppuunsa luultavasti käytiin. Meille kannetaan kaunaa jostain.”
“Mistä?” Yokohaman mies kysyi ripeästi saaden Osakan yakuzan huokaisemaan turhautuneena.
“Jos tietäisin, olisin sanonut sen heti.”
“Syy voi olla ihan mikä tahansa”, Klaha huomautti huitaisten ilmaa hiukan epäuskoisena.
“En usko, että syy kokemaamme on kosto meitä kaikkia kohtaan”, Shinya ei ollut samaa mieltä pyöritellessään peukaloitaan, kuin ne olisivat olleet aivoissa toimivat rattaat.
“Mikäli meitä pidetään Kuro Kagen perustajien pelkkinä perijöinä, sitten Kuro Kagen muut jäsenet ovat tehneet vihollisillemme jotain kamalaa yhdessä. Mikäli taas meille neljälle kostetaan ihan meidän omien tekojemme takia, mekin olemme tehneet jotain yhdessä. Tarkemmin ajateltuna sitäkään ei pidä jättää huomioimatta...”
“Eikö muka se riitä teistä syyksi, että me olemme estäneet muita yakuzoja toimimasta oman tahtonsa mukaan?” mafiapomoista vanhin katsoi ärtyneenä kameraa, kun huomasi kahden muun taipuvan pikkuhiljaa osakalaisten keksintöön.
“Epätodennäköistä”, leski lausahti, kuin olisi voinut jopa lyödä rahasta vetoa epäilyjensä puolesta.
“Mistä me muka sitten tiedämme täsmälleen, onko tässä kostossa meidän vai edeltäjiemme tekemisistä?” Kioton herra ähkäisi turhautuneena.
“Mitä järkeä sen miettimisessä on? Minua ei voisi vähempää kiinnostaa tässä vaiheessa hyökkääjiemme motiivit, vaan haluan vain löytää heidät ja näyttää, ettei kanssamme ryppyillä!”
“Typerä, vähä-älyinen elostelija, joka kuvittelee olevansa muita parempi!” kuului kesken kaiken kaikkien mafiajohtajille odottamaton ääni ja jopa elävä legenda avasi suunsa kevyestä hämmennyksestä, kun osakalaisten katseet siirtyivät televisioseinustalle.

“Kaksivuotias lapsikin tajuaisi tämän paremmin!” Tatsurou nousi puhisten ylös ja käveli kameran edestä rikollisjärjestönsä johtajan vierelle vilkaisten pikaisesti hiustensa lomasta pelokkaasti Nagoyan valtiatarta.
“Koska motiivin etsiminen juuri kuuluu vihollisemme henkilöllisyyden selvittämiseen ja profiilin tekemiseen!” hakkeri kääntyi tuijottamaan kameraa ja erityisesti Klahaa, jonka suu oli kaartunut vihamieliseen irvistykseen.
“Motiivit kertovat ihmisestä enemmän kuin mikään muu. Jos pelkästään Asagin kimppuun olisi hyökätty, sinä olisit todennäköisin hyökkääjä, koska vihaat Asagia niin paljon. Exo-chika taas liittoutuisi ilomielin kanssasi ja saattaisi yksinkin yrittää hoidella meidät pois tieltä vuosien takaisten kahnausten ja puuhien takia. Shinyan ainut syy hyökätä meidän kimppuumme olisi kosto siitä, että olisimme tehneet jotain, mikä olisi satuttanut Dietä! Joka tapauksessa sinä olisit se pääepäilty juuri tuntemasi inhon takia ja tietenkin siksi, että olemme kirineet mafiasi mahdin ja melkein ohittaneet nousten koko Japanin suurimmaksi mafiaksi!”
“Jos kerran inhoan niin paljon Asagia ja hänen mafiaansa, sinun kannattaisi varoa puheitasi! Muussa tapauksessa voit itse joutua hautajaislistalle!” Kioton mies puhui matalasti sanojensa sihahdellessa pelkästä kiukusta.
“Tiedät hyvin, että minunkin mafiani on kokenut suuria menetyksiä ja pahempia kuin muiden!”
“Sekin riippuu katsontakannasta ja tällä hetkellä Osaka on kärsinyt eniten hyökkäyksistä”, krakkeri huomautti ja vilkaisi pikaisesti niin kahta vieressään istuvaa johtajaa kuin henkivartijoita yrittäen vakuuttaa itselleen olevansa älykkyytensä, vallan ja lihasvoiman hyvässä suojassa.
“Totuus vain on se, että sinä olisit kaikkein suurimmalla todennäköisyydellä vastuussa hyökkäyksistämme ja minä epäilin heti ensimmäisenä sinua Hirokin ja Andron joutuessa hyökkäyksen kohteeksi – enkä ollut todellakaan ainoa. Jopa Shinya epäili sinua ensimmäisenä, kun Dien kimppuun käytiin, mutta tilanne on osoittautunut kuitenkin toisenlaiseksi.”
“Lakkaa sitten syyttämästä minua ja sano, kuka voisi olla vastuussa tästä!” mafiapomoista vanhin jyrisi kohottautuen seisomaan.
“Kuka kykenisi tekemään tämän ja kantaisi kaikista eniten kaunaa meille viidelle!? Kenellä on eniten syytä ja halua siihen!?”
“Jos erästä pientä ongelmaa ei olisi, väittäisin kyseessä olevan Ruka ja hänen salaperäinen, kadonnut tukijansa”, rillipäinen sanoi siihen hiiskumattoman hiljaisuuden laskeutuessa harvinaisen pitkäksi hetkeksi.

“Se ei ole mahdollista – Ruka on kuollut”, Sayuri kertoi päättäväisesti silmiensä kaventuessa viiruiksi, kun nainen mietti, epäilikö tietokone-ekspertti sanojaan.
“Tiedän sen oikein hyvin, Sayuri-sama, että Ruka on kuollut”, Tatsurou kääntyi tomesodepukuista päin.
“Faktaa on kuitenkin se, etteivät urkkijamme saaneet koskaan tietää, kuka oli Rukan mystinen tukija, ja osa miehistä, jotka olivat hänen puolellaan, katosivat savuna ilmaan heti teidän työnne jälkeen. Asagi ja Mana keskustelivat siitä kanssani juuri ennen kokouksen alkua ja pidän sitä tällä hetkellä suurimpana mahdollisuutena. On hyvin todennäköistä, yli 80 prosentin mahdollisuus, että ainakin osa kadonneista miehistä olisi jotenkin mukana tässä.”
“Tuo tosiaan on hyvä huomio, Tatsurou ja Asagi”, Shinya huomautti hieraisten mietteliäänä leukaansa.
“Se voisi pitää paikkansa.”

“Näillä näkymin Rukan kadonneiden alaisten osallisuus pitää paikkansa ja on ainoa johtolanka, jota voimme seurata”, Sayuri sanoi kuuluvalla äänellä vilkaisten sitten merkitsevästi hakkeria, joka tajusi äänettömän käskyn nopeammin kuin katse edes ehti osua tähän.
Krakkeri harppoi pitkillä, laihoilla jaloillaan takaisin koneensa ääreen, jossa Satochi oli heti valmiina supisemaan siitä, ettei rakkaansa saisi suututtaa temperamenttisia yakuzoita. Avustajalla oli vain yksi poikaystävä, eikä tämä halunnut ketään muuta kuin oman likaa kammoavan tietokone-eksperttinsä.
“Meidän on lähetettävä miehiä selvittämään, mitä Rukan kadonneille alaisille on tapahtunut ja etsittävä heidät käsiimme.”
“Ei pidä unohtaa myöskään sitä tukijaa”, Hiroaki huomautti siihen painokkaasti.
“Hän voi hyvinkin olla hyökkäysten aivot, koska auttoi Rukan käymään meidän kimppuumme aikaisemmin. Voi olla, että se tyyppi on päättänyt jatkaa Rukan kostoyritystä Satoruiden suvun tuhoamisesta.”
“Miksi tuo tukija haluaisi kostaa jotain, mikä ei koske häntä?” Klaha ravisti päätään tyytymättömänä.
“Miksi hän menisi kostamaan Satoru Rukan perheen kuoleman? Hän on vain odottanut, että Ruka tekisi likaisen työn eikä varmastikaan vaivautuisi mihinkään kostotoimenpiteisiin. Suuremmalla todennäköisyydellä Ruka on tämän kaiken takana!”
“Onko korvissasi vaikkua vai järkesi muuten jäässä, kun et tajua pieniä, erinäisiä faktoja?” Asagi olisi halunnut huutaa katolle tuhraantumistaan, eikä todellakaan ollut ainoa äitinsä huokaistessa.
“Klaha, mikäli et vieläkään ymmärtänyt: Ruka on kuollut”, Sayuri puhui hitaasti katsoen tiiviisti kameraa kulmiensa alta.
“Minä tapoin hänet ja katselin vierestä, kun hän itkua vaikertaen aneli armoa vuotaessaan kuiviin. Ruka on nyt yhtä kuollut kuin koko muu perheensä ja saanut vielä kolme metriä tuoretta multaa päälleen!”

“Mutta entä jos hän onkin elossa?” yakuzoista vanhin näpäytti takaisin ja jatkoi nopeasti, kun huomasi temperamenttisen virkaveljensä avaavan suunsa ja tokiolaistenkin näyttävän tiukoilta.
“Jos kerran Rukan tukija onnistui pysymään piilossa, mikä estäisi Rukaa tekemästä samoin? Entä jos tämä tukija arvasi, mitä tuleman pitää ja päätti kätkeä Rukan ja antaa meidän luulla, että hän on kuollut?”
“Mitä ihmettä sinä ajat takaa?” leski ravisti päätään pilkallisena.
“Sitä, että tukija olisi onnistunut pelastamaan Rukan hengen? Ja mitenhän sinä sen ajattelit tapahtuvan? Harhautuksella? Minun huomiotani ei kääntänyt mikään, että hänet olisi voitu napata turvaan ja laittaa tilalle joku muu kärsimään. Eihän se edes olisi mahdollista, koska toista samannäköistä miestä ei ollut…”, naisen puhe vaimeni vähitellen hänen jäädessä miettimään omia sanojaan ja Kioton herran tiivistä katsetta.
“Ainut hetki, jolloin vaihto olisi voinut tapahtua, olisi ollut juuri ennen ajojahtia ja kiinniottamista. Silloin myös Rukan kasvoille olisi pitänyt tapahtua jotain huomattavaa…”
“Aivan”, kiotolainen sanoi samassa pienen tyytyväisyyden hymyn noustessa huulilleen.
Muut taas katsoivat kaksikkoa hämillään tietämättä lainkaan, mistä nämä puhuivat tai mitä edes ajattelivat.
“Ei ole mahdollista”, alamaailman kuningatar sanoi kuitenkin jyrkästi ravistaen pikaisesti päätään.
“En voi uskoa, että Ruka olisi alentunut jonkun alaisensa kanssa tekemään kauneusleikkauksen ja silpomaan kasvojaan muuttaakseen ulkonäkönsä.”
“Miksei olisi?” Klaha ei selvästikään ollut samaa mieltä kokeneimman kanssa.
“Klaha, tämä ei ole mikään typerä elokuva tai muukaan satu, jossa tuollaisia tapahtuu”, Asagi olisi varmaan nauranut pilkallisesti, ellei olisi ollut saamassa tarpeekseen tästä kaikesta.
Valitettavasti hänen kollegansa sanoilla oli ilmeisesti vaikutusta, vaikka mies yrittikin torjua ajatuksen. Epäilys ei kuitenkaan enää jättänyt rauhaan, kun se kerran oli saanut otteen.

“Erilaiset leikkaukset ovat tavallista nykyään, Asagi – kaikki eivät ole perineet samanlaisia kasvoja tai vartaloita kuin me”, Japanin entisen pääkaupungin valtias huomautti ja näki sitten istuutuessaan alas, että Shinya aikoi jollain tapaa kumota sanomisensa.
“Shinya, jos Ruka tajusi joutuneensa tukalaan tilanteeseen, hän varmasti tajusi, että epätoivoinen tilanne tarvitsee epätoivoisia tekoja ja toimi niin tukijansa avustuksella salassa muilta. Urkkijamme eivät päässeet joka paikkaan eivätkä voineet vahtia häntä kellon ympäri jatkuvasti. Saattoi hyvinkin tulla jopa pidempi hetki, jolloin hänestä ei kuultu mitään – ehkä jo ennen urkkijoidemme soluttautumista. Mistä me tiedämme, kuinka kauan hän oli suunnitellut laittavansa itsensä tilalle kaksoisolennon vaaralle alttiiksi? Mistä me tiedämme, mitä hän on saattanut tehdä tai olla tekemättä?”
“Tuo kuulostaa Asagin sanoja lainaten hyvin elokuvamaiselta, mutta sitten tuossa on kyllä jokin osa totta…” Shinya myönsi hiljaa ja katsahti osakalaisia kohti anteeksipyytävästi.
“Jos Seth kuulisi tämän, hän sanoisi tienneensä aina elokuvien kertovan suurimman totuuden”, Satochi supisi Tatsuroun korvaan saaden silmälasipäisen pyöräyttämään sielunpeilejään.
Tietokone-eksperttien lisäksi vain Közi ja K, jotka olivat pitäneet kaikkea silmällä erityisen tarkasti jokaisesta televisioruudusta aina heidän huonettaan myöten, kuulivat kuiskatut sanat ja hymähtivät olemattomasti. Sitä ei voinut sanoa, mitä mielikuvia kaksikko sai, mutta luultavasti ne liittyivät jollain huvittavalla tavalla heidän puna-mustahiuksiseen varkaaseensa.
“Ei tarkistamisessa nyt välttämättä pahaa olisi”, Hiroaki huomautti muistaen etäisesti Yokohaman ja Kioton pitäneen aina nykyisten johtajiensa ansioista jossain määrin yhtä.
“Olisi syytä tarkistaa, olisiko Rukalla ollut mahdollisuuksia kaksoisolentoon tai tehnyt itselleen ulkonäön muutoksen.”

“Lähetetään Rukan joukkoihin soluttautuneet miehet vanhoille paikoille tarkistamaan asian laita”, Tokion herra myöntyi viimein.
“En usko edelleenkään Rukan hengissä oloon, mutta meidän on yritettävä saada selville hänen tukijastaan kaikki mahdollinen.”
“Emme me kuitenkaan voi pelkästään lähettää urkkijoitamme töihin, vaan on tehtävä muutakin”, pantterimainen päätti viedä asioita nopeasti eteenpäin, ennen kuin äitinsä ottaisi nokkiinsa ja päättäisi vaikeuttaa kokousta pelastaakseen kunniansa, jota ei ollut vielä kovin suoraan edes loukattu.
“On rajattava lisää vaihtoehtoja hyökkääjistämme, heidän välineistään ja taidoista. Sitä myöten on myös mietittävä, miten toimimme tästä eteenpäin”, Osakan johtaja veti henkeä kootakseen ajatuksensa.
“Minusta meidän pitäisi koota omien yksin toimivien miesten lisäksi oma ryhmä, jossa on alaisia kaikista neljästä ma-”

Puheet keskeytyivät terävään melodiaan, kun yakuzan matkapuhelin alkoi soida hänen taskussaan.
“Et sitten vaivautunut sulkemaan puhelintasi, Asagi”, Klaha tivasi saaden puhutellulta vain tiukan käskyn sulkea ruma suunsa.
Asagi kaivoi nopeasti simpukanmuotoisen puhelimensa esiin tuntien kaikkien katseet itsessään, mutta eipä mies siitä välittänyt. Mielessään hän mietti ennen luukun avaamista, oliko soittaja Seth tai Hide-zou, jolla oli jotain kamalaa kerrottavaa, tai kenties Ruiza tai Tsunehito, joilla olisi ikäviä uutisia. Kukahan nyt oli saanut kuulan kalloonsa?
Kanji-merkit saivat kuitenkin pantterimaisen suun raottumaan silkasta hämmennyksestä:
Kaori.

Mitä ihmettä floristilla oli asiaa, vaikka tämä tiesi hänellä olevan tärkeä kokous. Sitähän varten neiti oli mennyt kahvilaan istuskelemaan Ain kanssa suodakseen mafiapomoille rauhan. Ei naisella voinut oikeasti olla mitään niin tärkeää asiaa, ettei voinut odottaa alimmassa kerroksessa. Käsi kuitenkin nousi viemään puhelimen korvalle peukalon painaessa vihreätä luuria.
“Kaori, tiedät hyvin, etten voi puhua juuri nyt”, mustasilmäinen sanoi varmalla, päättäväisellä äänellä.
“Olkaa vielä jonkin aikaa siellä alhaalla kahvilassa.”
“Asagi…” Itkuinen nyyhkäys sai yllättäen miehen kurkun kuivumaan.
“Tule tänne…”

Asagi räpytti silmiään, kuin olisi nähnyt harhoja, vaikkei varsinaisesti nähnytkään mitään asiaan liittyvää. Korvat kuulivat kimonopukuisen hiljaista itkua tämän vetäessä välillä kovemmin henkeä rauhoittuakseen, mutta itku vain kasvoi, mitä pidempään Osakan herra oli vaiti. Sekuntien vaihtuminen minuutiksi ei helpottanut rakastajattaren oloa eikä varsinkaan miehen sekaista mieltä, joka tuntui hämmennyksestä muuttuvan kaaosmaiseksi. Miksi ihmeessä ruskeahiuksinen itki? Mitä oli tapahtunut?
“Kaori, mistä on kyse? Mitä on tekeillä?” mafiapomoista nuorin yritti ajatella loogisesti ja saada jotain järkeä naisen itkuun.
“Minne minun pitäisi tulla? Enhän minä voi jättää kokousta kesken ja tulla sinne alakerran kahvilaan…”
“Asagi… Me tarvitsemme sinua”, Kaori itki hiljaa äänen pettäessä hetkeksi.
“Tule sairaalaan… Me tarvitsemme sinua nyt…”
Sairaalaan? Yksi ainokainen sana sai mustasilmäisen hyppäämään ylös veren jäätyessä suonissaan. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Mitä hänen Kaorilleen oli tapahtunut? Me? Oliko Aillekin sattunut jotain, koska oli ollut floristin seurassa? Oliko Ai…?
“Kaori, odota siellä Nishikawan, Shoun ja Junin luona”, pantterimainen käski jopa tarpeettoman terävästi tietäen hyvin naisen varmastikin olevan mafian omien lääkäreiden luona, kun tunsi nämä ja joku kolmesta oli varmasti rynnännyt välittömästi apuun.
Valitettavasti mustatukkainen ei jäänyt miettimään lainkaan, miksei kukaan rikollisjärjestöön kuuluvista sairaalantyöntekijöistä ollut soittanut. Ei sellaisella ollut aikaa, kun sydän tykytti kurkussa ja raajat olivat jo liikkeessä.
“Tulen sinne välittömästi”, mies ilmoitti ja löi samassa luurin kimonopukuisen korvaan tunkien kännykkänsä taskuunsa.

“Minun on mentävä”, Asagi kertoi hiukan kuuluvammalla äänellä, mutta katse harhaili maassa mielen liikkuessa nopeammin rakastajattarien luokse.
Ajatukset olivat huomattavasti vikkelämpiä kuin vartalo, joka kääntyi äskeistä hitaammin ovea kohti jalan ottaessa vetelän askeleen eteenpäin.
“Et sinä voi lähteä yhtään minnekään!” Klaha karjaisi vihaisena.
“Minun on pakko!” pantterimainen jyrähti raivoissaan vasemman puoleisinta ruutua kohti.
“Minua tarvitaan toisaalla nyt!”
“Me tarvitsemme sinua täällä nyt”, Hiroaki alkoi väittää vastaan huomatessaan osakalaisen todellakin aikovan lähteä.
“Klaha, Hiroaki – päät kiinni!” Shinya huusi niin lujaa, että kaiuttimet vinkaisivat, ja katsoi sitten huolissaan Asagia.
“Onko kaikki hyvin?”
“En tiedä”, Osakan mafiapomo henkäisi sitten kääntyen äitinsä puoleen tukea pyytäen.
Jos Sayuri kieltäisi lähtemästä, poika ei voisi välttämättä ilma tappelua päästä lähtemään. Vanhat, paljon nähneet silmät katsoivat päättäväisesti mustatukkaista kertoen, ettei leski pitänyt lapsensa kokouksesta lähtemisestä yhtään.
“Äiti, minua tarvitaan muualla”, rikollisjärjestöjen johtajista nuorin anoi hiljaa vapisten pukunsa alla.
“Kaori pyysi minua tulemaan sairaalaan.”
Nagoyan valtiatar kallisti päätään päästämättä sukulaistaan katseestaan. Tämä ei näyttänyt pitävän ajatuksesta yhtään eikä asiaa helpottanut sekään, että leski kuuli rakastajattaren nimen mainittavan. Omat epäilyt lähdöstään nousivat mieleen, kuten miehestä tuntui epätoivon vallatessa jäsenensä.
“Mene toki”, alamaailman kuningatar sanoi yllättäen ja kohottautui pidempänsä eteen seisomaan.
“Minä pidän huolta niin sinun kuin minun asioistani ja kerron sitten sinulle, mitä täällä puhuttiin. Luota minuun ja ole huoleti.”

“Kiitos, äiti”, Asagi henkäisi käheästi tuntien silmiensä kostuvan kiitollisuudesta.
“Käyn vain hakemassa Manan yläkerrasta ja lähden sitten.”
“Manan?” Sayuri kurtisti kulmiaan.
“Kuka sitten katsoo Gackton perään? Eihän häntä voi ottaa tännekään!”
“Satochi?” nuorempi kääntyi katsomaan hakkerin avustajaa.
“Voisitko pelata jotain peliä Gackton kanssa tai katsoa elokuvia?”
“Tietenkin voin”, ruskeatukkainen myöntyi nyökäten ja käveli ripeästi ovelle valmiina avaamaan sen, kun he poistuisivat kokoushuoneesta.
“Hyvä. Közi, K – meidän on mentävä”, Osakan herra vilkaisi henkivartijoitaan, jotka nyökkäsivät totisina marssien sitten isäntänsä perässä ovelle.
“Eihän tämä käy lainkaan päinsä!” Klaha karjaisi tuohtuneena hypäten pystyyn.
“Et voi lähteä kesken kokousta tuolla tavalla!”
“Suu soukemmalle, kun olet itse lähtenyt kesken kaiken paljon vähäpätöisempien syiden takia”, elävä legendan jäätävä ääni oli kuin napakka ruoskan isku, kun tämä istuutui poikansa käyttämälle nojatuolille.
“Vai oletko jo unohtanut vuosien takaisen olemattoman pidätyskykysi? Ties kuinka monta kertaa silloin me muut jouduimme odottamaan sinua, kun sinun piti päästää tyhjentämään rakkosi.”

Kioton herran suu aukesi älähdystä varten, mutta mitään ei kuulunut. Tavallisesti kalpeille poskille nousi räikeät häpeän läiskät punan levitessä kasvoja pitkin kaikkialle. Nopeasti Japanin entisen pääkaupungin johtaja istuutui valtaistuimelleen tuntuen kutistuvan pienemmäksi toivoen selvästi voivansa kadota edes hetkeksi. Ryhti oli täysin olematon ja aikaisempi mahtavuuden tunne tuntui katoavan eikä asiaa helpottanut lainkaan se, että Shinya – joka tosiaan oli ainoana tomesodepukuisen lisäksi ollut todistamassa silloisia Kuro Kagen kokouksia – peitti kevyen tirskahduksen käteensä. Yokohaman kakkosmies ei osannut sanoa kuulemaansa mitään, vaan tuijotti järkyttyneenä eteensä nähden vain alamaailman kuningattaren osoittavan jälleen ansaitsevansa arvonimensä. Sekä tietenkin samalla ne kaameat huhut kylmyydestään ja ilkeydestään, joiden ansiosta oli vielä, kun muut kaltaisensa olivat mullan alla, elossa ja täynnä voimaa.
“Hienoa, äiti, uskon sinun pärjäävän hyvin Tatsuroun kanssa”, pakostakin pieni hymy kohosi Asagin huulille hänen vilkaistessa Tatsuroua, joka selvästi tallensi ja otti varmuuskopioita kiotolaisen virkaveljen ilmeistä.
Pitihän heidän pitää huoli siitä, että hauskat muistot säilyisivät vielä vuosienkin jälkeen jälkipolville – mikäli he kaikki tosiaan olisivat elossa vielä kuudenkymmenen vuoden päästä.
“Enemmän kuin erinomaisesti, vai mitä, Klaha?” nainen henkäisi viileästi asettaen kätensä syliinsä.
“Eikös meillä ollut keskusteltavaa seuraavista toimistamme?”

Enempää pantterimainen ei jäänyt kuuntelemaan Kuro Kagen kokousta, vaan kääntyi takaisin ovea kohti Satochin päästäessä heidät haaremin olohuoneeseen. Ripeästi nelikko riensi ylimpään kerrokseen keskeyttämään soittoharjoitukset mafiapomon ilmoittaessa joutuvansa lähtemään asioille Manan kanssa. Gackt ei pitänyt yhtään ajatuksesta. Tämä suorastaan säikähti ja takertui entisen soluttautujaan kiinni ravistaen kieltävästi päätään. Pantterimainen joutui selittämään lapselle, että kyllä he tulisivat nopeasti takaisin, mutta heidän olisi käytävä tärkeillä asioilla, vaikkei selitys tuntunut uppoavan poikaan. Tietokone-ekspertti yritti antaa auttavan kätensä ja tuskastuva siniharmaasilmäinenkin koetti rauhoitella, mutta sekään ei toiminut. Lopulta Közi ja K lupasivat johtajansa sukulaiselle, että toisivat pikkuisen enon ja naamioituneen hyvässä kunnossa takaisin, mikä sitten tehosi tummanruskeatukkaiseen – tosin henkivartijat lupasivat samalla rikollisjärjestön johtajan puolesta mustatukan tuovan uusia elokuvia, jos nuorin jäisi kiltisti Satochin kanssa yläkertaan pelaamaan.

Matka sairaalaan tuntui Asagista todella pitkältä, vaikka hän joutuikin kertomaan Manalle Kaorin soitosta ja Kuro Kagen kesken puhutuista asioista. Vaikka kauniskasvoinen oli kieltämättä huolissaan floristin voinnista ja tämän syystä pyytää pantterimaista tulemaan sairaalaan, mustahiuksinen oli kiinnostuneempi kokouksesta. Kieltämättä heidän kummankin ajatukset tuntuivat kuitenkin hyppelevän sinne tänne, kun he miettivät, oliko kyseessä vain jokin pieni tapaturma Kaorin ja Ain viettämässä kahvilassa vai oliko jotain hälyttävämpää tapahtunut. Ainakin Burutendoun alimman kerroksen kahvila oli ollut kunnossa, kuten kaikki neljä olivat todenneet kävellessään pöytien ja tuolien ohi. Kyseessä ei siis ainakaan voinut olla toinen pommi-isku. Kimonopukuinen oli ainakin näillä näkymin kunnossa, koska oli soittanut, ja kuten entinen vakooja huomautti hermostuneelle sulhaselleen, luultavasti Aihinkaan ei ollut sattunut kovinkaan pahasti. Muussa tapauksessa joku mafian lääkäreistä olisi varmasti soittanut rakastajattaren sijaan.

Közi ja K osasivat perille sairaalan parkkipaikoille miettien samalla mielessään, monesko kerta tämäkin oli heidän elämänsä aikana. Toinen kysymys, mitä kaksikko mietti kovasti, oli pohdinta siitä, olivatko he ajaneet elämänsä aikana enemmän sairaalaan kuin minnekään muualle. Mietteet kuitenkin kaikkosivat nopeasti Hindu kushin miesten varmistaessa ensin reitin, ennen kuin päästivät suojattinsa ja tämän sulhasen ulos limusiinista. Seuraavassa hetkessä hujopit joutuivat pidentämään askeleitaan, jotta pysyivät yakuzan perässä jäämättä turhan kauaksi jälkeen.

Sairaalan vastaanottotiskin ääressä istuva tuttu sairaanhoitaja huomasi jo kaukaa lasiovia lähestyvät miehet ja päätti lähteä nopeasti kahvitauolle jättäen nuoren aloittelijan yksikseen mahdolliseksi uhriksi. Sairaalan uudella tulokkaalla oli kuitenkin onnea, koska mafiamiehet vain ohittivat tämän kävellen päättäväisesti käytäville, joissa olisivat selvinneet vaikka silmät ummessa samalla vauhdilla onnistumatta törmäämään edes vastaan tuleviin potilaisiin, vierailijoihin ja lääkäreihin, joista jälkimmäiset juoksivat välillä kiireisen vakavina jonnekin. Mikäli mustasilmäinen olisi katsellut ympärilleen eikä olisi miettinyt pelkästään kahta rakastajatartaan, olisi hän saattanut huomata eräällä sivukäytävällä jotain tummansinistä menevän yhteen potilashuoneeseen. Olisi tosin saattanut olla, ettei se olisi kuitenkaan kiinnostanut mustatukkaista, mutta pisimmät vilkaisivat kysyvästi toisiaan heidän kääntyessään kulman taakse tietäen olevan enää vain muutaman käytävän päässä Nishikawan työhuoneesta, jossa heitä odottaisi kaksi naista, tai josta mafiamiehet ohjattaisiin oikeaan paikkaan.

Kengät kopisivat lattiaa vasten päästäen toinen toistaan hiukan erilaisemman äänen. Käytävällä kuului raskasta ja matalaa astelua, sitten taas nopeata, terävää kopinaa sekä hyvin päättäväistä, mutta omalla tavallaan sulavaa, mutta hyvin voimakasta askellusta. Nuo äänet erottuivat ainutlaatuisina monien muiden kulkijoiden kävelystä muuttuen vähitellen lattioiden valtiaiksi, kun he kääntyivät viimeisestä kulmasta huomattavasti rauhallisemmalle käytävälle. Olihan siellä tavallista vilkkaampaa verrattuna tavanomaiseen hiljaisuuteen ja suoranaiseen yksinäisyyteen, kun he huomasivat heidän edellään kävelevän kaksi lääkäriä, joiden välissä kulki mustaan pukuun pukeutunut takaa hiukan kaljuuntunut mies. Kauempana olevan oven vieressä istuskeli myös pari potilasta, joista toinen piteli päätään käsiensä välissä, kuin olisi kärsinyt migreenistä. Heitä vastaan myös käveli eräs keveään leninkiin pukeutunut nainen pidätellen kyyneleitään. Tämä ohitti heidät mitään sanomatta siniharmaasilmäisen vilkaistessa vaistomaisesti menijän suuntaan. Nainen nimittäin vapisi ja näytti tavallista japanilaista kalpeammalta, mutta se ei vaikuttanut johtuvan meikistä tai auringon välttelystä. Kasvot olivat järkytyksestä valahtaneet harmahtaviksi. Enempää naamioitunut ei kuitenkaan ehtinyt miettimään ohikulkijaa, koska oli ensin kompastua metsänvihreään samettileninkiinsä helmaan ja seuraavassa hetkessä yakuza nykäisi sulhastaan käsivarresta ja pysäytti vaalean puuoven eteen. He olivat saapuneet Nishikawan työhuoneelle ja enää vain muutama sentti puuta erotti heidät ainakin ruskeahiuksisesta lääkäristä, ellei siellä ollut enemmän ihmisiä. Asagi laski kätensä kahvalle ja painoi sen alas avatakseen oven, mutta vankka puu ei hievahtanutkaan. Se oli lukossa. Mustatukkainen kohotti kätensä ja koputti ripeästi ovea jääden kuuntelemaan. Valitettavasti toiselta puolelta ei kuulunut miehen mielestä riittävän nopeasti ääntä, minkä takia käsi kopautti äskeistä terävämmin ja huomattavasti kovempaa jalan alkaessa naputtaa hermostuksesta lattiaa. Mikä siellä kesti? Oliko Nishikawa kehdannut häipyä muualle ilman, että oli jättänyt Junin tai Shoun päivystämään? Kevyt kolahdus kuitenkin kertoi, että huoneessa oli joku, joka viimein suvaitsi avata oven.

Nishikawa raotti ovea ja vilkaisi varuillaan käytävälle nähden välittömästi johtajansa. Lääkäri ei kuitenkaan päästänyt mafiapomoa sisään, vaan iski käden ovenpieleen sulkien reitin käytävällä seisoskelevilta. Liike sai kaikkien katseen kiinnittymään vartaloon, jota ei peittänytkään tuttu valkoinen takki, vaan ylävartaloa verhosi kallis puuvillasta ommeltu viininpunainen kauluspaita, joka korostui kauniisti tummanruskeita housuja vasten.
“Nishikawa?” pantterimainen kysyi kulmat kurtussa äänensä värähtäessä ärtymyksestä.
Puhuteltu ei kuitenkaan sanonut vielä mitään eikä edes katsonut mafiapomoon, vaan alkoi kurottautua ylemmäs käännellen jatkuvasti päätään nähdäkseen käytävän kumpaakin suuntaan, mikä oli varsin vaikeata turhan pitkien ihmisten seisoessa aivan kynnyksellä. Közi ja K kuitenkin onnistuivat tulkitsemaan varvistelun oikein ja vilkaisivat sitten ympärilleen huomaten tyytyväisinä, ettei käytävällä ollut sillä hetkellä paljoa ihmisiä, vain ne kauempana seinustalla istuvat miehet. Kevyesti hujopit nyökkäsivät sairaalantyöntekijälle, joka vastasi tekoon samalla tavalla, mutta ei näyttänyt yhtään helpottuvammalta, kun kääntyi viimein mustasilmäistä kohti.
“Asagi, älä järkyty sitä, mitä tulet kohta näkemään”, ruskeatukkainen sanoi matalasti äänen kuuluessa hyvin hiljaisena, mutta käytävällä seisova nelikko kuuli silti jokaisen päättäväisen sanan.
“Ymmärsitkö? Älä missään nimessä järkyty.”
“Mitä oikein tarkoitat?” Asagi tunsi niskakarvojensa nousevan pystyyn ja kylmän pakkastuulen koskettavan ihoa eebenpuunmustan puvun alta.
“Mitä Kaorille ja Aille on tapahtunut?”
“Kaori on fyysisesti hyvässä kunnossa ja Ain jalkaan oli laitettava side, koska nilkassa on lievä toisen asteen nyrjähdys. He ovat kuitenkin järkyttyneitä eikä siinä vielä kaikki”, Nishikawa huokaisi ravistaen itsekin hiukan shokissa päätään.
“On kuitenkin parempi, että tulet sisälle itse katsomaan. Ei ole sopivaa puhua siitä tässä.”

Hitaasti lääkäri astui sivummalle viitaten tulijoita kävelemään peremmälle. Rikollisjärjestön johtaja ei kuitenkaan ihan heti liikahtanut. Kulmat olivat kurtistuneet ja mustat sielunpeilit katselivat huoneeseen epävarman epäilevinä. Mana työnsi hellästi rakastaan selästä eteenpäin. Kyllä vaatesuunnittelijakin oli epävarma, mutta eivät he saisi tietää mitään, elleivät menisi sisälle. Moni muu asia myös mietitty kauniskasvoista ja niitä varmasti pohti myös yakuza, kun he viimein kävelivät peremmälle tutkimushuoneeseen. Mistä oli kysymys, jos Kaori ja Ai olivat oikeastaan kunnossa? Mitä oli tapahtunut? Miksi Nishikawa oli riisunut työtakkinsa ja käyttäytyi muutenkin kummallisesti?

Vastaus näkyi tutkintapöydällä, kuten nelikko huomasi lääkärin sulkiessa oven pistäen sen lukkoon. Kaori seisoi vaaleansinisessä kimonossa kasvot poispäin tulijoista. Tämän hartiat vapisivat ja oikea käsi oli kohotettu kasvoille vasemman pidellessä hellästi Ain olkapäästä kiinni. Musta-ruskeahiuksinen istui pehmustetulla tutkimuspöydällä vasemman jalkansa lahje käärittynä ylös paljastaen sidotun jalan. Tytön hartiat olivat lysähtäneet ja tämä oli painautunut vasten toista laihaa hahmoa itkien hiljaa olkapäätä vasten. Shou istui hoiturinvaatteissaan tuolilla naisten edessä ja puhui matalalla, rauhoittavalla äänellä, mutta ei kuitenkaan kahdelle rakastajattarelle, vaan hauraalta vaikuttavalle olennolle, jonka pään päälle oli aseteltu lääkärin työtakki. Valkoinen vaate peitti kasvot, hiukset ja ylävartalon alleen, mutta ei onnistunut piilottamaan hahmon turkoosin hameen alta paljastuvia ruskettuneita, upeita sääriä tai laihan sulavaa olemusta. Piilotettu henkilö itki kuuluvasti, koska he kaikki kuulivat selvää nyyhkytystä ja pää vapisi ja nytkähteli kiihkeiden hengenvetojen ja matalan vaikerruksen tahtiin. Vaikkei kasvoja nähnytkään, kykenivät niin pantterimainen kuin hänen henkivartijansa ja entinen soluttautuja tunnistamaan itkijän.
“Namie?” mustatukkainen ähkäisi järkyttyneenä.
Potilaat ja sairaanhoitaja hätkähtivät ja muut kääntyivät katsomaan tulijoita lukuun ottamatta valkoisen kankaan alla piilottelevaa, joka kääntyi poispäin vinkaisten kimeästi.
“Asagi”, floristi niiskautti ja riensi sitten kotoillaan hiukan kompuroiden mafiapomon luokse kietoutuen kaulan ympärille nyyhkyttäen.
“Kiitos… Sinä tulit…”
“Tietenkin tulin”, mustasilmäinen halasi takaisin lämpimästi.
“Anteeksi…”, käheä kuiskaus sai yakuzan hätkähtämään, kun kädet kietoutuivat lujemmin niskan takaa, mutta muu vartalo tuntui valahtavan voimattomana käsivarsilleen.
“Olen niin pahoillani… En voinut sille mitään… Anna anteeksi…”, nainen niiskutti purskahtaen sitten lohduttomaan itkuun.

Asagi henkäisi terävästi ja vilkaisi sitten Manaa kysyvästi. Naamioitunut vain kohautti olkiaan ja näytti yhtä hämmentyneeltä. Mustahiuksinen käänsi katseensa takaisin tutkimuspöytää kohti tarkkaillen Namieta, joka takertui kaksin käsin suojanaan toimivaan vaatteeseen. Ilmeisesti mallitytöllä oli jokin hätänä, mutta mitä? Miksei tämä näyttänyt kasvojaan tai puhunut heille?
“Kaori, ei ole mitään anteeksipyydettävää. Et ole tehnyt mitään väärää”, mafiapomo silitti pitkiä ruskeita hiuksia.
“Ihmettelen vain, miksi soitit minulle niin kauhuissasi”, mies vei kätensä niskansa taakse ja irrotti kimonopukuisen itsestään.
Vaistomaisesti siniharmaasilmäinen astui lähemmäksi ja kietoi kätensä suojelevasti rakastajattaren ympärille kuiskaten korvaan, ettei ollut mitään pelättävää. Vapauduttuaan itkevästä Kaorista, miljonääri kääntyi takaisin kahta muuta potilasta kohden vilkaisten Ain pikaisesti läpi, mutta kääntyi sitten Namien puoleen.
“Vielä enemmän minä ihmettelen, mitä Namie tekee täällä eikä edes vastaa, kun puhun hänelle?” pantterimainen käveli mallin eteen Shoun tehdessä kuuliaisesti tilaa tuolinsa kanssa.
“Sinunhan piti olla Lunasolin meikkikuvauksissa tänään koko päivä.”

Ruskettunut vetäytyi kauemmaksi pidemmästään ja käänsi katseensa pois itkien hiljaa. Kädet pitelivät takin alla piilossa lujasti kiinni vaatteesta ja kiskoivat kangasta vielä paremmin suojakseen, kuten jännittynyt tekstiili viesti.
“Namie, älä piilottele siellä takin alla”, yakuza kurotti kätensä ja yritti tarttua takkiin kiinni, mutta puhuteltu onnistui väistämään.
Seuraavalla yrityksellä rikollisjärjestön johtaja sai hihasta kiinni, mutta nainen ei hellittänyt otettaan, vaan vinkaisi kimeästi ja yritti saada pideltyä vaatetta turvanaan.
“Namie, lopeta tuo leikkiminen, vaan katso minua ja vastaa”, mustatukkainen alkoi saada tarpeekseen turhasta pelleilystä.
Hän tarttui lujasti naista olkapäästä kiinni ja kiskaisi lääkärintakin rivakasti pois Namien päältä tämän otteen livetessä sileästä kankaasta. Samassa mies säpsähtikin kauemmaksi haukkoen henkeä vaatteen pudotessa kädestä lattialle.

Kykenemättä uskomaan näkemäänsä Asagi seisoi paikoilleen jäätyneenä – pystymättä hengittämään eikä todellakaan ollut ainoa. Közi ja K säpsähtivät kumpikin taaksepäin suiden auetessa järkytyksestä. Henkivartijoiden iho kalpeni ja he näyttivät siltä, kuin saattaisivat millä tahansa sekunnilla antaa ylen. Hindu kushin miehet olivat nähneet paljon elämänsä aikana eivätkä ihan heti olisi uskoneet saattavansa voida niin huonosti. Ei Manakaan olisi uskonut sen päivän koittavan, kun tunsi pahan maun nousevan suuhunsa ja lihastensa nytkähtelevän, kuin oksennus ei olisi ollut kaukana pelkästä järkytyksestä. Korsetin alla vartalo vapisi eikä kauniskasvoinen kyennyt enää pitelemään Kaoria lähellään, vaan iski kummankin kätensä suunsa eteen estääkseen itseään paljastamasta kaikille, mitä oli syönyt päivän aikana.

Namien kasvot olivat vereslihalla. Vasenpuoli kasvoista oli täysin palanut kiiltäen punaisena nesteen kohotessa pintaan paikoitellen. Siellä täällä oli hiukan mustuneita kohtia, mutta muuten iho oli erisävyisen, kiiltävän punainen kertoen osan kasvoista, erityisesti poskipään, palaneen rakkuloiden näyttäessä kohonneen muutamasta kohdasta. Hiukset olivat palaneet ja katkeilleet näyttäen palovammojen syöpyneen korvan suuntaan ja saaneet korvalehden hiukan surkastumaan. Oikealla puolella kasvoja oli otsaa pitkin levinnyt verestävä kaistale ja muutamassa kohdassa ruskettunutta, tasaista ihoa oli punaisia pisaramaisia palojälkiä eikä se jäänyt vielä siihen. Vasen puoli leukaa oli turvonnut hiukan ja täyteläiset, kauniit huulet olivat menettäneet upeutensa palaneen puolen näyttäessä valuvan alaspäin leuan ja posken tehdessä samoin. Kaula oli juovikas ja näytti jotenkin syöpyneen epätasaisen valuvasti ja viehättävä valkoinen, hiukan röyhelömäinen paita oli palanut kauluksesta.
“Mitä helvettiä…?” Asagi ravisti päätään tuijottaen rakastajatartaan, joka purskahti entistä lohduttomampaan itkuun.
“Mitä helvettiä on tapahtunut?!” hän kääntyi raivosta karjuen ympäri, kuin olisi uskonut palojälkiin syyllistyneen olevan huoneessa.
Malli käpertyi huudon voimasta pienelle kerälle Ain ottaessa tämän kainaloonsa näyttäen itsekin pelokkaalta mafiapomon edessä kyyneleiden valuessa poskia pitkin.
“KUKA ON TEHNYT TÄMÄN!?” pantterimainen ei kuitenkaan huomannut lujan, raivosta kovenevan äänensä vaikutusta naisiin.
“Asagi, rauhoitu”, Nishikawa yritti saada puheenvuoron, mutta yritys epäonnistui.
“RAUHOITU!? MINUNKO TÄSSÄ PITÄISI RAUHOITTUA, KUN NAMIEN KASVOT ON POLTETTU!? KUKA SAATANA TEKI TÄMÄN HÄNELLE!?” yakuza jyrisi pallosalamoiden lennellessä silmistään lääkäriä kohti.
“VASTAA MINULLE! KUKA TÄMÄN TEKI!? KUKA!?”

“Olen niin pahoillani…”, hiljainen itku sai miljonäärin hiljenemään ja katsomaan puhuneeseen.
“Minä en tarkoittanut tätä…”, kimonopukuinen niiskutti seisoen orpona kaiken keskellä.
“Kaori?” mustatukkainen kysyi epäuskoisena.
“Ei näin pitänyt käydä…”, floristi vajosi polvilleen yrittäen pyyhkiä kyyneleitään.
“Kaori, mistä sinä puhut?” rikollisjärjestön johtaja ei ymmärtänyt enää mitään eikä nyyhkytys myöskään auttanut asiaa.
“Kaori!”
“Asagi, rauhoitu!” Mana komensi lujasti ja polvistui samassa lattialle kietoen kätensä Kaorin olkapäiden ympärille.
“Etkö näe, että tämä on heille kaikille vaikeata etkä helpota kertomista yhtään huutamisellasi, vaikka oletkin shokissa”, vaatesuunnittelija mulkaisi rakastaan ja kääntyi sitten takaisin ruskeahiuksisen puoleen kaivaen samalla mustasta käsilaukustaan esiin kauniisti kirjotun nenäliinan.
“Kerro ihan rauhassa, Kaori”, mustahiuksinen rohkaisi ojentaen nenäliinan naiselle, joka otti sen vastaan.
“Aloita ihan alussa. Mitä ihmettä tapahtui? Eikö sinun ja Ain pitänyt olla Burutendoun kahvilassa ja Namien kuvauksissa?”
“Niin me sanoimme Asagille, mutta meillä kaikilla oli muut suunnitelmat”, floristi kertoi kuivaten märkiä kyynelvanoja poskiltaan.
“Sovimme eilen, että tapaisimme kaupungilla ja lähtisimme yhdessä kiertämään kauppoja… Halusimme ostaa teille pienen häälahjan, jotta sinä ja Asagi jaksaisitte vaikeista ajoista huolimatta uskoa… uskoa parempaan tulevaisuuteen…”

“Nousehan ylös”, naamioitunut kehotti tarttuen lujasti kimonopukuista käsivarsista kiinni.
Varovaisesti, liikkeiden tuntuessa kankeilta ja heikoilta, ruskeahiuksinen nousi pystyyn vaikuttaen vanhentuneen useamman vuoden. Harmaat hiukset puuttuivat vain vaikutelmasta, mutta eipä siinä vaiheessa kukaan olisi ihmetellyt, jos niitä olisi ilmestynyt ruskeiden kutrien sekaan. Näyttäen siltä, että saattaisi vajota koska tahansa takaisin lattialle, entinen soluttautuja johdatti naisen tutkimuspöydälle auttaen istumaan kahden muun toisiinsa kietoutuneiden rakastajattaren viereen.
“Entä sitten? Menitte ostoksille?” kauniskasvoinen jatkoi kysymistä, koska näki, ettei yakuza kyennyt pysymään rauhallisena.
Sen huomasivat myös Közi ja K, jotka astuivat johtajansa taakse valmiina nappaamaan isännästään kiinni, jos tämä päättäisi ryhtyä uudelleen huutamaan tai muuten riehumaan.
“Namie tuli hiukan myöhässä, koska kuvauksissa oli kestänyt”, Kaori kertoi katsoen pikaisesti nimettyä, joka värähti tullessaan mainituksi jatkaen lohdutonta kyynelehtimistään.
“Me kiersimme muutamassa kaupassa ja sitten kadulla miettiessämme sopivaa lahjaa, eräs nuori mies tunnisti Namien yhdeksi Itsu moderun malliksi”, tämä jatkoi kertomista yrittäen hillitä kyynelehtimistään ja pitää äänensä kurissa, vaikka puhe kohosi, madaltui ja hidastui välillä nopeantuen sitten taas.
“Hän tuli juttelemaan meille ja pyytämään nimikirjoitusta…”
“Minkä näköinen hän oli?” siniharmaasilmäinen kysyi varovaisesti miettien, oliko miehellä mitään merkitystä.
“Ihan tavallisen näköinen”, Ai vastasi siihen hiljaa ravistaen päätään.
“Ei mikään rumilus tai muuten vastenmielinen, mutta ei ihmeellisenkään näköinen.”
“Raitoja…”, kuului hiljainen kuiskaus.
“Häh?” miljonääri hätkähti ja katsahti säikähtäneenä mallia.
“Hänellä oli ruskeita raitoja mustien hiusten seassa…”, Namie kuiskasi ontosti nielaisten sitten.
“Hiukset olivat päältä pidemmät ja sivuilta lyhemmät, ja hänellä oli nahkarotsi… Hän sanoi nimekseen Sen…”
“Sen?” entinen vakooja toisti todeten samalla mielessään, että nimi oli turhan yleinen miehillä Japanissa.
“Minä en kiinnittänyt häneen niin paljoa huomiota, koska nimikirjoituksen jälkeen hän alkoi kysellä Namielta tulevista töistä ja kuvauksista”, ruskeahiuksinen selitti kääntyen takaisin mafiamiesten puoleen.
“Ja sitten… yhtäkkiä… se vain tapahtui…”

“Mikä tapahtui?” Mana kysyi samassa puraisten itseään huulesta.
Olisihan sitä voinut kysyä rauhallisemmin, kun näki kolmen naisen syvän järkytyksen.
“Kuului laukaus ja ihmiset alkoivat kiljua ja juosta ympärillämme kauhuissaan…”, Kaori alkoi vapista kauttaaltaan hengittäen nopeasti.
“Sitten äkkiä Namie alkoi huutaa ja Ai kiljaisi kaatuen maahan… Namie tarttui kasvoihinsa, mutta päästi äkkiä irti huutaen palavansa… Hänen kasvonsa syöpyivät siinä silmiemme edessä emmekä kyenneet tekemään mitään… Ne vain paloivat valuen alaspäin paidankin palaessa…”
“Namien päälle heitettiin rikkihappoa”, Nishikawa keskeytti siihen, kun näytti siltä, ettei floristi kykenisi jatkamaan käpertyessään jalkojaan vasten.
“Ei mitään maailman suurinta vahvuutta, mutta sellaista kuitenkin, ettei siihen jok’ikinen pääse käsiksi – kouluissa sitä säilytetään lukollisissa kaapeissa paikoissa, josta vain opettajat löytävät sitä.”
“Rikkihappoa?” Asagi kääntyi lääkäriä kohti katsoen tätä epäuskoisena.
“Heitettiinkö rikkihappoa Namien kasvoille? Mutta sehän tarkoittaa…”
“Ettei vammoja välttämättä pystytä korjaamaan koskaan täysin”, ruskeatukkainen sanoi synkästi kääntäen katseensa muualle.
“Osa voidaan ehkä korjata kauneusleikkauksella myöhemmin, mutta epäilen. Ainut asia, mistä voimme olla kiitollinen, on silmien säilymisestä. Namie olisi voinut sokaistua toisesta silmästään.”
“Oliko se…?” mustasilmäisen ääni kuulosti tyhjältä hänen kykenemättä sanomaan kysymystä loppuun.
“Sitä he eivät tiedä”, Shou liukui tuolinsa kanssa lähemmäksi.
“Yrittäessämme puhdistaa Namien kasvoja kysyin heiltä tapahtuneesta. Namie tietää vain sen, että käänsi päätään laukauksen kuullessaan ja Senin suunnasta tuo happo heitettiin kasvoilleen. Ai taas tunsi tönäisyn ja kaatui maahan Namien vierestä. Sen taas oli kadonnut tuhkatuuleen, kun he saivat apua.”
“Mutta se ei tarkoita, että hän olisi heittänyt happoa Namien kasvoille. Hän saattoi säikähtää sitä kaikkea ja juosta karkuun kuten muut ihmiset ympäriltämme”, Ai henkäisi siihen säikkynä.

Mana katsahti rakkaansa kanssa Hindu kushin miehiä, jotka kurtistivat kulmiaan, vilkaisivat sitten mallin kasvoja pidemmän hetken. Muutaman sekunnin päästä kaksikko ravisti päätään. He eivät olleet samaa mieltä Ain kanssa, mitä tarkistelivat jälkiä, miettivät tapahtunutta. Musta-ruskeahiuksinen oli naiivi ja uskoi, ettei kukaan fani voisi satuttaa idoliaan, mutta tämä ei tiennytkään asioiden kaikkia puolia. Henkivartijat olisivat voineet lyödä vaikka kaikki aseensa vetoa, että tuo mainittu mies oli hakeutunut Namien lähelle esittäen ihailijaa, odottanut ilmeisesti harhauttavaa laukausta ja sitten heittänyt rikkihappoa tämän kasvoille paeten paikalta kaataen samalla vahingossa tai tarkoituksella tytön.

“Hän tai he kuitenkin satuttivat minun Namietani”, pantterimainen murisi hiljaa puristaen kätensä nyrkkiin.
“Kai siitä miehestä jotain tiedetään!? PISTÄN HÄNET MAKSAMAAN TÄSTÄ!”
“Asagi!” vaatesuunnittelija sihahti.
Mafiapomo kääntyi vihaisena sulhasensa puoleen avaten suunsa karjaistakseen jotain rakkaalleen, mutta tiukka katse ja kevyt pään nyökkäys saivat mustasilmäisen katsomaan viitattuun suuntaan. Namie vaikersi hiljaa yrittäen koskettaa kasvojaan, mutta joutui heti päästämään irti, koska teko sattui liikaa. Kuumat kyyneleet raastoivat vammoja itkun koventuessa sydäntä särkeväksi eikä vihainen huuto helpottanut oloa yhtään, vaan pelotti ja satutti mallia vielä lisää, kuin tuhotuissa kasvoissaan ei olisi ollut riittävästi kestämistä.
“Anteeksi Namie”, rikollisjärjestön johtaja astui loukkaantuneen rakastajattaren eteen ja kohotti istumaan suoraselkäisemmin painaen tämän itseään vasten.
“En vain kestä sitä, että pientä, rakasta Namietani on satutettu. En voi vain ymmärtää, miten kukaan voi tehdä sellaista”, kädet kiertyivät suojelevaisesti laihan vartalon ympärille terveämmän puoleisten kasvojen painautuessa vartaloa vasten nyyhkytyksen kuuluessa kovempaa.
Asagi silitti hellästi selkää ja päälakea kumartuen mallin ylle katsoen hetken aikaa edelleen hiukan palavia, yhä kiiltäviä ja verestäviä kasvoja, mutta käänsi sitten katseensa muualle. Miten kukaan saattoi tehdä tällaista? Vielä tänä aamuna Namie oli ollut kaunis, upea ilmestys kasvojen hehkuessa viehättävinä ja ryhdin pysyessä ylväänä sopusuhtaisessa, ihanan muodokkaassa vartalossa. Nyt tuo kaikki oli tuhottu ja jäljellä oli turmeltu nainen, jonka kauneus oli varastettu ilman mitään hyvää syytä. Kuka tahansa kaunis nainen, joka kokisi samanlaisen kohtalon, saisi pahan olon valtaamaan jäntevän vartalon ja kipeän haavan tulemaan sydämeen, mutta nyt tunteiden elin tuntui särkyvän. Hänen rakastajatartaan oli satutettu ja nyt miehen käsissä oli voimaton, satutettu nainen, jonka kasvot oli tuhottu lopullisesti. Tämä ei ollut enää se sama ihminen kuin aikaisemmin, hänen kaunis, itsevarma Namiensa.

“Kuka tämän on oikein voinut tehdä sinulle?” yakuza henkäisi kosteasti katsoen nopeasti kattoa yrittäen rauhoittua näkemästään.
Nyyhkytys hänen sylissään vain voimistui ja kädet joutuivat painamaan vielä kovemmin vapisevaa, särkyvää vartaloa itseään vasten. Vähän ajan päästä, saatuaan vaitonaisen itkun täyteisessä hiljaisuudessa hengityksensä tasaantumaan, mustasilmäinen polvistui naisen kasvojen tasalle siirtäen hiuksia syrjään koskettamasta vammoja.
“Kuka oikein haluaa satuttaa minun pientä, kaunista Namietani? Kuka haluaisi oikeasti vahingoittaa jotain näin kaunista?”
Hirvittävä parkaisu täytti huoneen ja sai välittömästi pantterimaisen tajuamaan, mitä typeryyksiä oli päästänyt suustaan, kun malli takertui kasvoihinsa itkien ja ulisten.
“Namie, älä koske kasvoihisi – satutat itseäsi vain enemmän”, rikollisjärjestön johtaja tarttui ruskettuneen käsistä kiinni ja veti ne pois palaneelta iholta huomaten samassa pitkissä sormissa lieviä palovammoja. Rikkihappo oli ilmeisesti polttanut myös käsiä, kun nainen oli säikähdyksestä koskenut kasvojaan.
“Minun kasvoni… Minun kauniit kasvoni…”, Namie vaikersi itkien entistä lohduttomampana.
“Minun kasvoni… Ne ovat pilalla… Minun elämäni on pilalla…”
“Hys, Namie”, Asagi kuiskasi kohottautuen ylös ja otti samalla pudottamansa lääkärin takin lattialta.
Sulavasti vaate lennähti ilmassa ja laskeutui pehmeästi rakastajattaren päälle mafiapomon asetellessa vielä tekstiiliä suojaamaan yhtä rakastettuaan julmalta maailmalta. Kädet kietoutuivat taas lämpimään halaukseen laihan vartalon ympärille mustatukkaisen suukottaessa vaatteen läpi mallin päätä.

“Ei hätää, Namie. Minä huolehdin sinusta ja vannon, ettei kukaan enää satuta sinua”, hän lupasi hiljaa puhellen ja keinutti toista sylissään rauhoittavasti.
“Minun kasvoni… Minun käteni… Ihoni…”, palanut vaikersi hiljaa itkien hiukan kovempaa turvallisessa sylissä.
“Sattuu…”
“Tiedän, Namie, sinua sattuu hirvittävästi. Minuakin sattuu, mutta kaikki tulee olemaan vielä hyvin”, mustasilmäinen painoi päänsä naisen päätä vasten ja katsoi heidän vierelleen.
Ai ja Kaori istuivat siinä tutkimuspöydällä vaitonaisina katsoen heitä. Kyyneleet valuivat kummankin poskia pitkin, mutta tällä kertaa musta-ruskeatukkainen saattoi kuivata poskiaan ja silmiään, koska floristi oli antanut Manalta saamansa nenäliinan tälle. Kimonopukuinen vapisi kauttaaltaan järkytyksestä, mutta yritti olla selvästi pelokkaan tytön tukena ja pysyä rauhallisena. Tapaus oli satuttanut näitä kahta myös, vaikkei samalla tavalla kuin mallia. Nämä olivat kuitenkin kunnossa, loukkaantuneesta jalasta huolimatta.
“Onneksi te kaikki sentään olette elossa”, pantterimainen huokaisi kevyesti suoristautuessaan kunnolla katsoakseen rakastajattariaan.
“Olette kaikki hengissä ja se on tärkeintä.”

“Ei!” Kaori kiljaisi samassa alkaen itkeä kovemmin kuin aikaisemmin sitten Asagin, Manan, Közin ja K:n tultua.
Ruskeahiuksinen vajosi jalkojaan vasten nyyhkyttäen, itkien kuuluvasti kykenemättä sanomaan enää mitään. Ylävartalo liikahteli pienesti edestakaisin ja pää ravisti itsekseen, kun kädet painuivat suun eteen vaientamaan kammottavaa ulinaa, mutta turhaan äänen vain tuntuessa muuttuvan entistä surullisemmaksi ja järkyttyneemmäksi. Naamioitunut tarttui naista käsivarresta kiinni ja yritti kohottaa istumaan kunnolla lohduttaakseen, mutta ei saanut tilaisuutta. Tilanne suorastaan paheni henkivartijoiden ottaessa pelokkaana takapakkia, kun kaksi muuta naista alkoivat itkeä lähes yhtä lohduttomina kykenemättä enää sanomaan tai tekemään muuta, kuin nyyhkimään valittaen hiljaa ilman mitään selkoa. Pantterimainen avasi suunsa kauhistuneena ja yritti päätään käännellen miettiä, mitä tekisi, mutta ei keksinyt ratkaisua. Nopeasti mies koetti katseellaan saada entisestä vakoojasta tukea saamatta toivomaansa. Vaatesuunnittelija perääntyi kauemmaksi tutkimuspöydästä valahtaneena kalpeaksi säikähdyksestä ja katsoi avuttomana takaisin mafiapomoa. He eivät tienneet yhtään, mitä pitäisi tehdä.

“Asagi, meillä on sinulle vielä jotain muuta kerrottavaa”, Nishikawa sanoi itkun keskeltä saaden rikollisjärjestön johtajan kääntymään lääkäriään kohti.
“Selvästi”, mustasilmäinen myönsi katsoen hämmentyneenä synkkiä kasvoja.
“Mistä oikein on kyse?”
“Sitä on vaikea kertoa, hyvin vaikeata”, Shou henkäisi raskaasti ja kohottautui seisomaan toimistotuolilta työntäen sitten huonekalun johtajansa eteen.
“Sinun kannattaisi istuutua. Tämän sanominen on kaikkea muuta kuin mieluisaa tai edes helppoa”, hoituri perääntyi muutaman askeleen taaksepäin laskien sitten katseensa alas.
Hartiat vapisivat vihertävän puvun alla eikä tutusta, iloisesta mafiamiehestä, joka jaksoi vitsailla kaikesta, näkynyt merkkiäkään. Hitaasti mies vain katsoi viereensä virkaveljeään ja nielaisi hiljaa näyttäen kutistuvan pienemmäksi, kun kasvoille laskeutui syvä surun huntu ja silmät näyttivät punertavan pidätellyistä kyynelistä.
“Shou, Nishikawa, mistä te puhutte?” yakuza kysyi istumatta alas ja vaati mustilla sielunpeileillään kaksikkoa vastaamaan.
Hänen ei tarvinnut katsoa taakseen, koska kuuli kevyttä kopinaa ja tunsi pian sulhasensa astelevan vierelleen. Siniharmaat silmät katsoivat myös kahta sairaalan työntekijää kysymyksiä täynnä kulmien kurtistuessa ihmetyksestä. Kauniskasvoinen ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan odotti, että puhutellut avaisivat viimein suunsa. Sitä samaa odottivat myös henkivartijat, jotka katsoivat ensin lääkäreitä, sitten toisiaan vasten itkeviä rakastajattaria, sitten taas lääkäreitä yrittäen ymmärtää jotain ahdistavasta, selkärankaa vavisuttavasta hiljaisuudesta.
“Vastatkaa!” Osakan herra äyskähti viimein turhautuneena ja katsoi terävästi Shouta ja Nishikawaa, jotka vilkuilivat toisiaan epävarmoina, mutta myös pelokkaina tietämättä oikeita sanoja.
“Kertokaa välittömästi”, miljonäärin silmät kapenivat viiruista tehden selväksi miehen saaneen tarpeekseen alaistensa vaitonaisuudesta ja murheellisista kasvoista.
“Mistä on ky-” terävä koputus keskeytti lauseen täysin kaikkien, paitsi tutkimuspöydän päällä istuvien, kääntäessä katseensa ovelle.
“Helvetti!” Shou kirosi hiljaa kääntäen selkänsä äänen suuntaan, kun raskaasti huokaisten Nishikawa kääntyi ovea kohti.
“Eivätkö he voineet tulla yhtään myöhemmin?”

Asagi katsahti ällistyneenä vihertäväpukuista, joka nojautui uupuneena työtoverinsa pöytää vasten tuntuen luhistuvan. Hän kääntyi samassa sulhasensa puoleen katsoen tätä kysyvästi, mutta sai aivan yhtä ihmettelevän katseen takaisin. Tuleva aviopari ei ollut enää lainkaan perillä siitä, mitä oli tapahtumassa ja vielä vähemmän he tiesivät ovea koputtaneista, kun hoitaja kerran puhui monikossa. Közi ja K:kaan eivät tienneet, mutta eivät henkivartijat sitä jääneet ihmettelemään, vaan liukuivat sulavasti lääkärin vierelle, kun ruskeatukkainen avasi lukon ja raotti viimein ovea.
“Onko Ishikawa Asagi saapunut viimein paikalle?” kuului luja kysymys ja vaaleat sormet kiertyivät puisen reunan ympärille avaten oven kokonaan.

Hindu kushin miehet eivät sanoneet mitään nähdessään tulijat, vaan katsoivat taakseen isäntäänsä ja astuivat sitten syrjään paljastaakseen, ketkä olivat tulleet. Käytävän puolella oven edessä seisoi kaksi tummansinisiin univormuihin ja koppalakkeihin pukeutunutta miestä, joilla kummallakin oli mustat hiukset ja nuoret kasvot. Virkemerkit kiilsivät rinnuksissa kattovalon ansiosta, mutta ilman työasuja ja merkkejä niin entinen soluttautuja kuin pantterimainen olisivat tunnistaneet tulijat jopa siviilivaatteissa: Matsumoto Jun ja Sano Shinya alias Kanon Osakan poliisivoimista.
“On, mutta emme ole ehtineet kertomaan hänelle asiasta”, lääkäri sanoi kireästi katsellen lainvalvojia.
“Valitettavasti meidän on pyydettävä häntä tulemaan välittömästi mukaamme”, Kanon sanoi lujalla äänellä ja astui sisään ruskeatukkaisen tehdessä tilaa.
“Ettekö muka voisi yhtään odottaa – edes pientä hetkeä?” Shou ärähti olkansa yli.
“Joustimme jo sen verran, ettemme odottaneet tässä oven takana, vaan kävimme muualla”, Jun kertoi saapuneiden jäädessä seisomaan avonaisen oven eteen.
“Mistä on kyse, konstaapelit?” Asagi puuttui kantavalla äänellä puheeseen saaden poliisien huomion itseensä.
“Mitä on tapahtunut?”
“Ishikawa-san, teidän on tultava mukaamme”, pienempi poliiseista kertoi selvän päättäväisesti vieden kätensä selkänsä taakse näyttäen viralliselta leveässä haara-asennossa.
“Saimme käskyn tulla noutamaan teidät joko yksin tai yhden toverin kanssa.”
“Noutaa? Minne?” yakuza kurtisti kulmiaan hämillään miettien entistä hermostuneempana, mitä oli tekeillä.
Oliko joku hänen suunnittelemistaan ja toteutetuistaan murhista selvinnyt poliiseille? Olivatko he saaneet viimein vihiä ja todisteita hänen asemastaan alamaailmassa? Siitäkö oli kyse? Tuskin, koska muuten täällä olisi jo ties kuinka monta iskuryhmää ja luultavasti vielä YK:n rauhanturvaajiakin olisi yritetty värvätä mukaan suojelemaan sivullisia, ellei kyseessä ollut harhautus, jolla hänet yritettäisiin pitää rauhallisena…
“Poliisiasemalleko?”

“Emme ole viemässä teitä poliisilaitoksellemme”, Sano vastasi virallisesti työparinsa kääntäessä katseensa apeana muualle.
“Pyydämme vain teitä tulemaan mukaamme, jotta voitte mahdollisimman nopeasti palata lääkärienne työhuoneeseen – mikäli haluatte.”
“Tulen kyllä mukaanne, kunhan ensin sanotte, että mistä on kysymys ja minne te aiotte viedä minut”, miljonääri hapuili kädellään sulhasensa kättä saaden nopeasti tukea antavan kädenpuristuksen.
“Esimiehemme haluavat tavata teidät keskustellakseen tapahtuneesta. Enempää meillä ei valitettavasti ole lupa kertoa”, nuorempi poliiseista vastasi siihen vetäen syvää henkeä.
“Tuletteko siis mukaamme yksin vai jonkun kanssa?” Kanon puuttui puheeseen ja katsoi virkamiehen vakavalla ilmeellä mafiapomoa.
Päättäväinen katse sanoi, etteivät univormupukuiset voineet odottaa enää enempää, vaan vastauksen olisi tultava nyt. Muussa tapauksessa nämä saattaisivat ottaa voimakeinot käyttöön, mikäli kyseessä olisi mikään epäilyttävä asia.

Mustasilmäinen käänsi katseensa alaisiinsa katsellen heistä jokaista mietteliäänä. Jos kerran hänen olisi mentävä yksin tai jonkun kanssa, olisi ehkä otettava varmuuden vuoksi joku turvakseen. Lääkärit oli laskettava pois kyydistä, koska kummankin olisi parempi pysyä naisten luona antamassa tukea ja keksimässä, miten Namien kasvoja voisi hoitaa ja vammojen parannuttua korjata. Sitten jäljellä olisivat tietenkin henkivartijat, joista yksikin antaisi mitä parhaimman turvan hänelle.

Turvan? Pikkuhiljaa pantterimainen kääntyi katsomaan tutkimuspöydällä istuvia rakastajattariaan. Nyyhkytykset olivat vaienneet, mutta kyyneleet valuivat yhä kaikkien poskilla. Kolmikko ei vain jaksanut enää vaikertaa, vaan katseet olivat vajonneet alas antautuvasti – luovuttaneina. Nämä tiesivät olevansa voimattomia ja värisivät pelosta, kun pelkäsivät kaikkea huoneen ulkopuolella olevaa.
“Közi, K, jääkää tänne odottamaan minua”, Asagi käski selvällä äänellä saaden Hindu kushin miehet kallistamaan päitään.
“Te kaksi jäätte tänne varmistamaan Kaorin, Ain ja Namien turvallisuuden.”
“Aiotko mennä yksin?” Nishikawa kysyi järkyttyneenä ja Shoukin kääntyi vinhasti ympäri heittäen vahingossa pöydältä kynätelineen kirjoitusvälineiden pudotessa lattialle kierien ympäri huonetta.
“En, Mana tulee mukaani”, rikollisjärjestön johtaja vastasi katsoen vaatesuunnittelijaa kysyvästi.
“Tulethan?”
Manan ei tarvinnut edes miettiä vastausta, kun jo nyökkäsi kevyen elegantisti. Totta kai entinen soluttautuja tulisi, jos sulhasensa sitä toivoi. Tietenkin siniharmaasilmäinen oli uskonut aluksi jäävänsä rakastajattarien ja lääkäreiden seuraan toisen hujopin lähtiessä isäntänsä mukana, mutta ei tämäkään järjestely haitannut. Oikeastaan se sai ikävästä, murheellisesta tilanteesta huolimatta pienen hymyn nousemaan maalatuille huulille sielunpeilien katsoessa lämpimästi miljonääriä. Entinen vakooja ei voinut olla iloitsematta sisällään siitä, että mafiapomo halusi hänet mukaansa eikä halunnut mennä yksin tai toisen henkivartijansa kanssa. Pieni asia saattoi antaa enemmän voimaa kuin moni olisi uskonut naamioituneen katsoessa onnellisena rakastaan, joka katsoi takaisin ja hymyili hellästi kiitokseksi.

“Kaori, Ai, Namie”, yakuza kääntyi rakastajattariensa puoleen näiden nostaessa katseensa mieheen, vaikka malli piilottikin kasvojaan takin alla.
“Minä menen hetkeksi poliisien mukana, mutta tulen pian takaisin. Olkaa huoleti, teille ei käy kuinkaan”, hän käveli kolmikon luokse ja kietoi kätensä naisten ympärille halaten lujasti, mutta samalla pehmeästi, ettei satuttanut rakastamiaan olentoja mitenkään.
“Közi ja K jäävät tänne suojelemaan teitä eivätkä Nishikawa ja Shoukaan anna kenenkään tulla satuttamaan teitä. Olette täysin turvassa täällä.”
“Asagi…”, korvat kuulivat hiljaisen nyyhkäyksen.
“Hys, teillä ei ole mitään hätää. Kaikki kääntyy parhain päin. Teillä ei ole mitään pelättävää. Lupaan sen.”
Pantterimainen henkäisi pikaisesti ja rutisti vielä kerran lujasti laihoja vartaloita irrottautuen sitten viimein kääntyen pois. Selkä suorana hän käveli sulhasensa viereen koukistaen hiukan kättään, johon kauniskasvoinen tarttui hellästi heidän kääntyessä vielä henkivartijoiden puoleen antamaan muutaman ohjeen.
“Vahtikaa käytävää kaiken varalta ja pitäkää huoli, ettei lehdistö tai kukaan muukaan häiritse heitä”, Asagi sanoi matalasti nyökäten päällään naisia kohti.
Mustat silmät kapenivat hiukan katseen muuttuessa päättäväisemmäksi, kuin äsken kokema järkytys olisi vain muistuttanut jälleen velvollisuuksista ja asemastaan. Ehkä mies vain tiedosti, että yakuzana hänen olisi oltava vahva ja pidettävä arvonimensä ylväänä, kuten äitinsä jaksoi aina saarnata. Rakkaidensa, ystäviensä ja alaistensa takia rikollisjärjestön johtajan oli oltava valmis mihin tahansa – jopa teurastamaan puolikaupunkia, kuten hän joutui myöntämään, vaikkei ollut koskaan halunnut. Pehmoilun ja viattomuuden aika oli ohi eikä siihen voinut palata, ei enää sen jälkeen kun Hirokin ja Andron kimppuun oli käyty.
“Tappakaa, jos tarve vaatii”, mafiapomo sanoi vielä kuuluvalla äänellä välittämättä lainkaan siitä, että kaksi poliisia seisoi aivan siinä vieressä.
“Ymmärsittekö?”

Közi ja K eivät sanoneet mitään – teot puhuivat tarpeeksi. Kumpikin vei kätensä takin alle reidelle napsauttamaan metalliset, jäykät napit auki, kun sormet sitten kietoutuivat metallisten kahvojen ympärille. Desert eaglet nousivat esiin sulavasti henkivartijoiden ladatessa ne totisina, mutta sujauttivat vielä hetkeksi varmistimet päälle jääden seisomaan aseistautuneina. Poliisit säpsähtivät kauemmaksi ja vilkaisivat omia asevöitään, mutta eivät tarttuneet pistooleihinsa, koska Hindu kushin miehet veivät aseensa vartaloidensa sivuille.
“Aika mennä”, pantterimainen kääntyi ovelle ja käveli tyylikkäästi sulhasensa kanssa käytävälle kääntyen sitten takaisin lainvartijoiden puoleen.
Herrasmiehen viileästi, mutta samalla kohteliaan elegantisti mustasilmäinen kääntyi takaisin huonetta kohti ja viittasi kädellään univormupukuisia näyttämään tietä. Hetken aikaa koppalakkiset tuijottivat mafiapomoa, mutta vilkaisivat sitten toisiaan näyttäen vähemmän synkemmiltä, vaikkakin äskeistä pelokkaimmilta.
“Ehkä Teru-sanin puheissa onkin jotain perää. Ehkä Ishikawa-san on sittenkin yakuza…”, Jun kuiskasi Kanonin korvaan saaden tämän vain vilkaisemaan itseään epävarmana silmäkulmastaan.
“Minä en ainakaan aio olla silloin paikalla ottamassa siitä selvää”, Sano Shinya sanoi hiljaa astellen sitten rivakasti käytävälle työparinsa kanssa.

Yrittäen näyttää pidemmiltä kuin miljonääri, poliisit kääntyivät kävelemään käytävää eteenpäin johdattaen hienostunutta kaksikkoa perässään toiseen suuntaan, kuin mistä Osakan rikollisjärjestön jäsenet olivat tulleet. He ohittivat yhä seinustalla istuvat potilaat, jotka kohottivat onnettomina katseensa lainvartijoihin jääden sitten tuijottamaan hämmennyksissään mafiamiehiä. Eiväthän he tienneet kummankaan asemaa alamaailmassa tai edes sitä, että naamioitunut oli ulkonäöstään, vaatteistaan ja meikeistään huolimatta mies, mutta tietämättömyys ei kuitenkaan vähentänyt kunnioituksen määrää. Suut raottuivat miesten jäädessä katsomaan mustahiuksisten perään miettien, ketä nämä olivat.
Sitä sopi tosiaan miettiä. Totuuden kuullessaan varmaan koko sairaala olisi evakuoitu välittömästi ja hallituksen koko armeija olisi soitettu paikalle. Jos poliisit olisivat voineet olla sata prosenttisen varmoja, oliko Ishikawa Asagi normaalin miljonäärin sijasta yakuza, eivät nämä olisi toimineet niin tavallisesti kuin kunniallisten kansalaisten kanssa.
“Ettekö voi vieläkään kertoa, mistä on kyse tai minne me olemme menossa?” mustasilmäinen kysyi kuuluvalla äänellä katsellen edellään kulkevien miesten niskoja.
“Emme valitettavasti – käskyt kieltävät”, Kanon kääntyi katsomaan olkansa yli taakseen.
“Ja kukahan tämän käskyn on teille antanut?” pantterimainen kohotti toista kulmaansa heidän kääntyessä ensimmäisestä käytäväristeyksestä vasemmalle.
“Komisario Tanaka Hirohide”, vanhempi poliiseista vastasi siihen kääntyen katsomaan jälleen eteensä.
“Hakuei-sama”, Junilta lipsahti tämän peittäessä nopeasti suunsa puraisten huultaan.
“Ja etsivä Chiba”, lyhempi korjasi äkkiä toverinsa lipsautuksen, mikä sai huvittuneen hymyn nousemaan mafiapomon huulille.
“Vai että oikein komisario ja etsivä ovat määränneet nämä toimenpiteet? Mikä kunnia!” pantterimainen naurahti kehräävästi virneen levitessä huulillaan.
“Tarkoittaako tämä myös sitä, että Teru-san ja Yuuto-sankin ovat täällä? Közi ja K:han ilahtuisivat siitä kovasti – he nimittäin inhoavat sairaaloita ja kaipaavat varmasti piristystä.”
Tirskahdus pakeni pidemmän lainvartijan huulilta vanhemman alkaessa yskiä lujasti, kuin olisi tukehtumassa puolikkaaseen omenaan. Heidän piti hetkeksi jopa pysähtyä eräälle vaaleanruskealle hoitotilan ovelle, jotta univormupukuiset rauhoittuisivat ja voisivat jatkaa matkaa.

Mana vilkaisi rakastaan totisena heidän kävellessä hienovaraisesti ahdistavan valkoisia käytäviä pitkin yhä hiljaisempaan sairaalan osaan. Hän kyllä tiesi, että yakuza yritti keskustelulla saada urkittua tietoonsa poliisien aikeet ja niin tekisi vaatesuunnittelijakin, mikäli olisi voinut avata suunsa ja puhua. Naamioitunut näki vitsinheitossa ja pelleilyssä muutakin, mitä monet muut – varsinkaan ulkopuoliset – eivät välttämättä olisi nähneet viettelevän hymyn takia. Mustasilmäinen oli huolissaan rakastajattaristaan, mutta myös hämmentyneen epävarma. Tämä mietti päänsä sisällä, mitä oli tapahtunut ja mihin heitä oltiin viemässä. Nyt olisi kaikista vähiten kaivattu kiinni jäämistä poliiseille, mutta ei tilanne tosin näyttänyt siltä. Joka tapauksessa rikollisjärjestön johtaja yritti esittää itsevarmaa, täysin huoletonta ja vahvaa hymyillen ja vitsaillen, mutta mustat silmät paljastivat todelliset tunteet ja ajatukset – ennen kaikkea pelon. He kumpikin olivat oikeasti peloissaan, koska eivät tienneet, mitä oli tapahtumassa. Tietämättömyys oli yksi maailman ikävimmistä tunteista.

Vähitellen keskustelu loppui Kanonin ja Junin viedessä kahta tyylikkäästi pukeutunutta miestä kohti tuntematonta määränpäätä. Mitä pidempään he kävelivät, sitä synkemmiltä ja kireimmiltä lainvalvojat vaikuttivat, vaikka eivät katsoneetkaan taakseen. Kädet puristuivat vähän väliä nyrkkeihin aueten taas ja selät tuntuivat jäykistyneen paikoilleen, kuin olisivat olleet luiden sijasta metallipalkkien varassa. Univormupukuiset katsoivat suoraan eteenpäin eivätkä sanoneet mitään, aivan kuin olisivat kantaneet mukanaan raskasta taakkaa, joka sitoi kielenkannat ja leuat. Askelista saattoi aistia, että nämä halusivat vain nopeasti saada tehtävänsä hoidettua ja häipyä paikalta. Valitettavasti kohtalo halusi poliisien saavan tuntea vielä paremmin työnsä vaikeudet, kun he kulkivat eräiden ovien läpi ja näkivät seinustalla seisovan nuoren miehen, jolla oli mustat hiukset ja tämän tummia vaatteita peitti musta, pitkä kangastakki.
“Kanon-san! Jun-san!” mies kohotti katseensa tulijoihin ja juoksi nopeasti poliiseja vastaan.
“Tsunehito-sama? Mitä sinä täällä teet?” Jun henkäisi hämmentyneenä pysähtyen välittömästi, että Asagi lähes törmäsi tähän.
“Eikö sinulla pitänyt olla paperitöitä?”
“Tulin tänne heti, kun kuulin tapahtuneesta”, Tsunehito hengitti raskaasti ja kääntyi sitten välittömästi katsomaan yakuzaa.

Siniset silmät olivat suuret ja pupillit kummallisen pienet. Vaalea iho oli muuttunut valkoisemmaksi ja ohimolle sekä otsan hiusrajaan oli kohonnut kevyesti hikeä, joka kiilsi. Mustat hiukset korostivat kalpeutta ja saivat varmasti jokaisen sairaalan työntekijän, mikäli yksikään olisi ollut näkemässä, miettimään vähintään raudanpuutetta. Ripeästi liikkuva rintakehä, värisevät olkapäät ja kaventuneet huulet olisivat kuitenkin viitanneet paljon vakavampaan sairauteen, mikäli etsivä olisi ollut kipeä. Tämä oli kuitenkin terve kuin pukki, kuten miljonääri ja vaatesuunnittelija tiesivät katsoessaan silmät suurina soluttautujaa. Sinisilmäinen nimittäin näytti siltä, kuin olisi kävellyt kiirastulen läpi ja kohdannut viimein vielä suuremman kauhun.

“Ishikawa-san, olen niin pahoillani. Kunpa olisin voinut estää tämän”, pitkään kangastakkiin pukeutunut kertoi nieleskellen katseen valahtaessa sitten lattialle.
“Jos voin tehdä jotain, minä…”
“Tsunehito-sama, et saisi olla täällä”, Kanon sihahti nopeasti tarttuen laihinta olkapäästä kiinni.
“Sinä tiedät käskyt. Sinun käskettiin olemaan puuttumatta näihin asioihin enempää ja tiedät kyllä, miksi. Älä riko käskyjä, tai joudut suurempaan pulaan.”
“Minua käskettiin jättämään kaikki jollain tapaa Ishikawa-saniin liittyvien tapausten tutkinta ilman hyviä syitä riittävien todisteiden kanssa”, mustaan kangastakkiin pukeutunut sanoi kireästi mulkaisten vanhempaa poliisia vihaisena.
“On väärin, etten saa osallistua tapausten tutkimiseen yhtä paljon kuin te muut ja sinä tiedät sen hyvin!”
“Tiedän, mutta me vain tottelemme käskyjä”, lyhyin univormupukuisista nyökkäsi raskaasti huokaisten.
“Ja niihin kuuluu, ettemme kerro tapahtuneesta, ennen kuin olemme perillä Hirohide-saman ja Chiba-sanin edessä. Ishikawa-sanin lääkärien piti hoitaa se.”
“Ishikawa-san ei tiedä?” Tsunehito henkäisi terävästi ja jäi tuijottamaan kahta työtoveriaan.
“Mitä helvettiä te oikein ajattelitte!?”
“Me teimme vain, kuten meidän käskettiin tehdä”, Jun yritti puolustautua kahden muun mafiamiehen katsoessa entistä hölmistyneempänä virkamiesten riitelyä.
“Hyppäisitkö rotkoon, jos sinun käskettäisiin tehdä niin!?” laihin sähähti tiukasti saaden nuoren miehen hyppäämään taaksepäin.
“En tietenkään!” toinen puolustautui hiukan loukkaantuneena.
“Tsunehito-sama, älä meille raivoa asiasta, vaan valita siitä Hirohide-samalle”, Kanon huomautti tiukasti, vaikka sen näkikin selvästi, ettei tällä ollut yhtä paljon voimaa kuin myyrällä.
“Sen teen saman tien. Tulen mukaanne puhumaan Hakuei-samalle ja Chiba-sanille – minulla on muutenkin heille asiaa.”

“Eihän se käy”, Jun yritti, mutta työtoverinsa puuttui puheeseen.
“Tule sitten, mutta et saa puhua Ishikawa-sanille enempää”, vanhempi poliiseista sanoi siihen katsoen merkitsevästi sinisilmäistä.
“En halua, että aiheutat vaikeuksia meille tai enempää itsellesi.”
“Voisiko joku, jumalauta sentään, kertoa ja viimein, mistä on kyse?!” Asagi lähes ulvaisi ärtymyksestä ja katsoi sitten lainvartijoita tiukasti.
“Mihin piruun meitä ollaan raahaamassa ja mistä te puhutte!? Mitä helvettiä oikein on tapahtunut!?”
“Se selviää aivan pian. Tästä ei ole enää pitkä matka”, pidempi univormupukuisista kertoi rauhallisesti, vaikka katsahtikin mafiapomoa pelokkaana.
“No, jatketaan sitten matkaa”, pantterimainen viittasi eteenpäin ja kääntyi sitten soluttautujansa puoleen yrittäen katseellaan saada tämän sanomaan edes pienen vihjeen tapahtumien kulusta.
“Olen niin pahoillani”, Tsunehito vain kuiskasi murheellisena ja katsoi sitten Manaa.
Vaatesuunnittelija kurtisti kulmiaan, kun etsivä yritti sanoa jotain raottaen suutaan muodostaen sanoja. Ääntä ei kuitenkaan kuulunut eikä entinen vakooja ehtinyt päästä lauseeseen mitenkään mukaan lukeakseen huulilta. Samassa etsivä käänsikin selkänsä heille lähtien kävelemään työtoveriensa vierellä eteenpäin. Askel oli kuitenkin ponneton ja vaisu raahautuen perässä, mikä sai kylmät väreet liikkumaan iholla. Oli selvää, että sinisilmäinen oli tullut heidän tuekseen vastustaen poliisivoimilta saamiaan käskyjä, mutta miksi? Mitä tämä oli sanonut tai oliko sillä merkitystä?

Kyllä sillä oli, kuten naamioitunut ymmärsi tuntiessaan jonkun painavan hänet kainaloonsa. Siniharmaasilmäinen katsoi hiukan ylemmäs ja näki mustat, huolestuneet sielunpeilit. Asagi kysyi äänettömästi, mitä laihin oli yrittänyt sanoa, mutta Mana joutui vain ravistamaan päätään vastaukseksi. Hän ei ollut tajunnut eikä ehtinyt lukea sanoja. Hymy oli haihtunut yakuzan huulilta eikä tämä enää vaivautunut edes esittämään muita tunteita kuin syvää hämmennystä ja järkytystä. Vähemmästäkin sitä alkoi vajota epätoivoon, kun ympärillä tapahtui tuhat ja yksi asiaa eikä mistään niistä saanut kunnollista selvyyttä. Hitaasti he kävelivät virkamiesten jäljessä yrittäen pysyä rauhallisina, mutta kummankin ajatukset hiipivät vähitellen vaatteidensa sekaan piilotettujen aseiden luokse ja mielessä kävi useammin kuin kerran toive siitä, että edes toinen henkivartijoista olisi ollut mukana.

Viimein he kääntyivät eräälle ovelle, jonka takana olivat alas kiertävät portaat. Viisikko laskeutui alas kumimaisen vaaleanhiilenharmaan lattian päästessä erilaisia narskahduksia ja kopinaa heidän askeleistaan. Vauhti hidastui hiukan, kuin alaspäin meneminen olisi muuttunut paljon vaikeammaksi, vaikka eivät raput edes olleet jyrkät tai liian kapeat – siellä olisi voinut kulkea neljä Köziä ja K:ta rinnakkain saaden hyvin omaa tilaa ja askelmilla oli erinomaisesti tilaa isommallekin jalalle. Hengitysilmassakaan ei ollut mitään vikaa, mutta jotenkin kaikista tuntui, kuin he olisivat laskeutuneet erilaisten tahmeiden, kylmien kerrosten lävitse yhä alemmas pimeyteen, vaikka valkoisilla seinustoilla oli hyvin valaisevat lamput. Päästessään viimein pari kerrosta alemmas, poliisit työnsivät raskaan näköiset kaksoisovet auki johdattaen muut kahteen suuntaan menevälle valkoisenharmahtavalle käytävälle. Paikka vaikutti niin tavanomaiselta sairaalankäytävältä, ettei siellä voinut kuvitella olevan mitään mielenkiintoista. Erona vain oli, että kaikki ovet oli tehty metallista eikä seinustoilla ollut tuoleja potilaita varten. Käytävä olisi voinut olla missä tahansa kohtaa sairaalassa, mutta silti paikassa oli jotain omituista eikä se johtunut pelkästään ovista tai tuolien puutteesta. Paikassa oli hiiskumaton, raskas hiljaisuus, kuin tila olisi ollut erillään itse sairaalasta. Ihan kuin he olisivat astuneet johonkin temppeliin, jossa oli jäätävä ilmapiiri ja ahdistavan tunkkainen tunnelma. Jotain tuttua paikassa silti oli, kuten Asagi tunsi. Hän tiesi käyneensä täällä aikaisemminkin, parikin kertaa, mutta viimeisimmästä kerrasta oli niin pitkä aika, ettei hän muistanut tarkemmin. Mies ei saanut mitenkään päähänsä, missä he olivat, mutta hän tunsi, ettei pitänyt tästä yhtään – ehkä aivot menivät juuri sen vuoksi lukkoon haluamatta muistaa. Lihakset jännittyivät ja violetinpunertava kauluspaita, jonka ylimmät napit olivat auki, hiersi kaulan ympäriltä tuskastuttavasti, kuin kangas olisi etsinyt sopivaa kohtaa, mistä kuristaa. Keuhkot eivät pystyneet hengittämään enää kunnolla, vaan tekivät työn pinnallisesti sydämen lyödessä lujaa rinnassa. Veri tuntui hidastuvan raajoissa, mutta kiihtyvän korvissa hakaten tärykalvoja. Suuta kuivasi ja niskassa oli pelottava tunne, kuin joku olisi tarkkaillut ylhäältä katosta, mutta minkäänlaista tuijottajaa ei tietenkään ollut. Kaikki voima tuntui virtaavan pois jäsenistä ja yakuzaa heikotti ilman, että hän ymmärsi syytä. Hän ei pitänyt tästä tunteesta, ei lainkaan painaessaan Manaa lähemmäksi itseään rukoillen mielessään voimia.

Tsunehito vilkaisi kerran taakseen, mutta huokaisi sitten raskaasti raahautuen kahden muun poliisin mukana kohti lähintä käytäväpäätyä, jossa oli isot, äskeistä raskasrakenteisemmat kaksoisovet, joiden edessä seisoi kolme miestä. Yhdellä, runsaasti kaljuuntuneella miehellä, oli valkoinen polvitaipeisiin ulottuva takki, joka selvensi välittömästi kyseessä olevan lääkäri. Toisella miehellä, joka oli myös hiukan kaljuuntunut taaempaa päästään, oli musta, tylsän näköinen ja paikoin hiukan kulunut puku, joka ei istunut kovin hyvin olkapäiltä ja kainaloista. Nuhjuiset housut kertoivat kuluneista vuosista, vaikkei vaatetta käyttävä ollut edes kovin vanha, vaikka olikin astunut muutama vuosi sitten keski-ikään. Kolmikosta pisimmän ulkonäkö ei jättänyt mitään kyseenalaistettavaa. Olkapäillä roikkuivat musta-ruskeat hiukset, joissa oli muutama heinänvaaleaksi värjätty suortuva. Pään päällä oli tummansininen koppalakki, ja tummansininen univormu sai treenatun, vahvan vartalon näyttämään arvokkaalta, vaikka mies nojasikin varsin tylysti seinää vasten ja poltti sikaria välittämättä vieressään olevasta kieltolapusta. Niin yakuza kuin vaatesuunnittelija tunnistivat Tanaka Hirohiden välittömästi ja päättelivät sujuvasti siitä, että mustaan pukuun pukeutuneen miehen täytyi olla etsivä Chiba, joka oli mainittu. Kolmikko keskusteli matalasti, mutta kuullessaan askeleet komisario kääntyi katsomaan tulijoita kurtistaen välittömästi kulmiaan.
“Hara-san, mitä sinä teet täällä?” tupakan karhentama ääni sai tulijat pysähtymään muutaman metrin päähän.
“Minähän käskin sinua keskittymään paperitöihin.”
”Katsoin parhaakseni tulla puhumaan suoraan teille niistä käskyistä ja muutenkin keskustella niin teidän kuin Chiba-sanin kanssa, Hirohide-sama”, Tsunehito selitti ja kumarsi pikaisesti astuen sitten lähemmäksi vanhinta poliisia.
“Tässä ei ole järkeä, ette te vain voi -”
“Ei nyt, Hara-san. Meillä on muita asioita”, polttaja huitaisi kädellään ilmaa ja kääntyi sitten kahden alaisensa puoleen.
“Shinya-san, Jun-san, voitte mennä. Pistäkää radiopuhelin päälle siltä varalta, jos tarvitsen teitä vielä.”
“Selvä on, Hirohide-sama”, kaksikko kumarsi ja kääntyi sitten ympäri palatakseen tulosuuntaansa.
Poliisit vilkaisivat vielä pikaisesti rikollisjärjestön johtajaa kasvot murheellisina ja lyhyin univormupukuisista huokaisi raskaasti heidän viimein ohittaessa mafiamiehet.

“Halusitte minut tänne”, Asagi sanoi viimein arvokkaasti katsoen pää pystyssä kolmea vanhempaa miestä.
“Olen viimein täällä. Voisiko joku kertoa minulle vihdoin ja viimein, mitä ihmettä poliisit haluavat minulta? Olisitte ennemmin selvittämässä, kuka piru heitti Namien kasvoille rikkihappoa!”
“Aiomme tutkia kyllä sitä kaiken muun ohella, mutta toivoisimme ensin teidän voivan auttaa meitä”, etsivä Chiba sanoi rauhallisesti välittämättä yhtään miljonäärin kiihtyvästä äänestä.
“Auttaa? Missä?” pantterimainen kallisti kummissaan päätään.
“Tulkaa kanssamme kylmähuoneeseen”, lääkäri puuttui puheeseen jättäen turhat esittäytymiset väliin ja kääntyi sitten metalliovia kohti kaivaen avaimet taskustaan.
“Teidän olisi hyvä varmistaa eräs henkilöllisyys ja muutama muu tieto”, viimeiset sanat jäivät yakuzalta kuulematta hänen säpsähtäessä kauhusta ja huonosta olosta.
Kylmähuone? Sehän oli toinen nimitys sairaalan… Ei kai oikeasti?!

“Neiti, teidän on syytä jäädä tähän Tanaka-sanin luokse”, Chiba katsoi Manaa ystävällisesti ja viittasi samalla komisarioon.
Etsivä nielaisi kuitenkin pikaisesti sanansa kurkusta alas nähdessään naamioituneen tiukan katseen. Siniharmaat silmät kapenivat tiukoiksi, jäätäviksi viiruiksi entisen soluttautujan takertuessa tiukasti sulhaseensa kiinni. Yhteen puristetut huulet kertoivat vihaisen katseen kanssa, ettei vaatesuunnittelija aikonut jäädä tähän käytävälle odottelemaan mafiapomoa, vaan tekisi jotain todella ilkeätä, jos joku yrittäisi pakottaa päästämään mustasilmäisen lähtemään yksin. Hetken aikaa tylsään pukuun pukeutunut jäi nieleskellen katsomaan kauniita, meikattuja kasvoja nähden muutaman sekunnin ajan jotain voimakasta niissä – jotain odottamattoman maskuliinista.
“Antaa hänen mennä mukaan”, Hakuei sanoi lyhyesti nähdessään kahden muun epävarmat ilmeet.
“Tekee neidillekin hyvää oppia elämän ikäviä puolia.”
“Hirohide-sama, voisinko minäkin…”, Tsunehito yritti päästä johtajansa mukaan, mutta komisario käänsi päättäväisen katseensa nuoreen etsivään.
“Et, vaan sinä jäät tähän minun kanssani. Meillä on keskusteltavaa käskyjen rikkomisesta”, poliisi sanoi matalasti.
Sinisilmäinen huokaisi raskaasti vajoten nojaamaan seinään voimattomana. Myyrä näki lääkärin avaavan oven ja Chiban viittaavan kädellään kahta muuta mafiamiestä astumaan peremmälle. Laihimman kaulaa kuristi, kun tämä näki kaljuuntuneen kävelevän ensimmäisenä sisälle sytyttämään valot huoneeseen.
“Mana!” kangastakkiin pukeutunut huudahti kiivaasti, ennen kuin rikollisjärjestön johtaja astui kylmähuoneeseen kihlattunsa kanssa.
Entinen vakooja kääntyi katsomaan rakkaansa kanssa taakseen sieväkasvoista, joka raotti hitaasti huuliaan. Päästämättä ääntäkään soluttautuja muodosti hyvin hitaasti huulillaan mahdollisimman selviä tavuja viestittäen yhden ainoan sanan. Enempää nuori etsivä ei ehtinyt sanoa, koska Chiba työnsi niin naamioituneen kuin pantterimaisen sisälle sulkien ovet perässään kiinni. Se kuitenkin oli riittävästi sanottu, koska meikannut oli ymmärtänyt viestin, mikä saikin naisellisimman kurtistamaan kulmiaan hämmennyksestä.
Äänieristetty?

Kylmähuone oli nimensä mukaan kylmä, muttei mitenkään jäätävä, vaan viileä paikka. Katossa oli pitkät loisteputkivalot, jotka valaisivat kalvakasti koko avaran tilan ja seinät, jotka olivat täynnä neliönmuotoisia ovia lattiasta kattoon asti. Jokaisessa metallisessa ovessa oli pieni numerosarja ja ylöspäin nostettava kahva, kuin kyseessä olisikin ollut pankki täynnä säilytysholveja. Takaseinä, jolla olivat suuret kulkuovet, oli valkoisenharmaa, samoin kuin sivuseinät, joissa ei ollut mitään koristetta kuin yksi ainoa korkkilevyinen taulu, jossa oli taulukkoja ja muuta vastaavaa. Huomio kuitenkin kiinnittyi aivan muualle, paljon tärkeämpään asiaan aavemaisessa huoneessa. Keskellä huonetta oli suunnilleen sairaalasängyn korkuinen kaksi metriä pitkä ja metrin leveä pöytä, jonka päällä oli jotain epätasaista, mutta valkoinen, paksu lakanamainen kangas peitti kaiken nähtävän alleen, myös pöydän ja puolet sen jaloista.
“Ishikawa-san, tulisitteko ystävällistä tänne?” lääkäri käveli pöydän vierelle.

Asagi ei sanonut mitään pyyntöön. Hän päästi irti Manasta ja käveli jäykin, pökkelömäisin jaloin kaljuuntuneen vierelle tuskin edes hengittäen. Kauniskasvoinen seurasi sulhastaan pelokkaana yrittäen hillitä vapinaansa, mutta tiesi takanaan tulevan etsivän näkevän tutisevat olkapäänsä. Osa miehestä ei sillä hetkellä edes välittänyt siviilipukuisesta poliisista siniharmaasilmäisen pysähtyessä kunnioittavan matkan päähän niin yakuzasta kuin pöydästä. Kädet kietoutuivat laihan vartalon ympärille suojaamaan huoneen kylmyydeltä, mutta vielä enemmän sisältään nousevalta jäältä, joka otti valtaansa vähitellen koko kehon. Se tosin oli pientä verrattuna mafiapomon tuntemalle kylmyydelle hänen pysähtyessä viimein lääkärin viereen katsomaan pöytää. Lihakset olivat jumittuneet jännittyneeseen tilaan ja vatsa tuntui tavattoman raskaalta, mutta samanaikaisesti kylmältä, kun silmät katsoivat hievahtamatta valkoista kangasta, joka myötäili selvästi ihmisen muotoja.
“Ishikawa-san, tunnistatteko tämän miehen?” Chiba asteli pöydän toiselle puolelle kaljuuntuneen siirtäessä lakanaa pois paljastaen alla olevan henkilön.

Kykenemättä edes säpsähtämään järkytyksestä, Asagi jäi tuijottamaan kauhuissaan edessään makaavaa kolmeakymmentä ikävuotta lähestyvää miestä. Salama tuntui iskeytyvän kirkkaalta taivaalta vartalon läpi pysäyttäen sydämen, keuhkot ja aivot – jopa punasolut. Mikään ei tuntunut enää toimivan vahvassa kehossa. Vain silmät näkivät ja toimivat, välittivät mielelle kuvaa, jota pantterimainen ei halunnut nähdä, mutta luomet eivät sulkeutuneet peittämään näkyä. Hän ei kyennyt edes kääntämään katsettaan pois niistä viehättävistä, komeista kasvoista, joissa oli uskomatonta kauneutta. Tuuheat, pitkät ripset lepäsivät pehmeän kimmoisalla iholla silmien ollessa tyyninä kiinni. Vaaleanruskeat, kiharoilla olevat hiukset valuivat päänsivuilla ja lepäsivät pöydällä yhtä silkkisen pehmeinä kuten aina osan pitkistä kutreista litistyessä vartalon alle. Valkoinen kangas paljasti hiukan olkapäitä ja pienen osan rintakehää, mutta kainaloista alaspäin vartalo olikin piilossa. Iho oli tasainen, hyvin puhdas ja kauniin kuulas, mutta nyt siinä oli ylimaallisen kosketus. Kalma oli koskettanut miestä ja vienyt poskilta elämän lämmön ja hehkun. Huulet olivat menettäneet pienen punakkuutensa ja muuttuneet harmahtaviksi. Kaunis, viehättävä mies makasi hiljaa paikoillaan, mutta ei ollut enää kuten ennen, vaan oli nyt veretön ruumis.
“Ishikawa-san? Onko tämä mies Yuuji Kamijo?” etsivä kysyi yrittäen hakea yakuzan katsetta mutta turhaan.

Hitaasti miljonääri nyökkäsi, vaikkei ollut edes kuullut kysymystä kohisevien korvien lomasta. Ainoa asia, minkä mies oli kuullut, oli edessään makaavan rakastajansa nimi. Kamijo. Silmät katsoivat rakkaita, kauniin ylväitä kasvoja muistaen tahtomattaan niitä vasten kaikki ilmeet ja erityisesti lämpöä hehkuvan, hellän hymyn, jota kiharahiuksinen oli aina hymyillyt. Tuikkivat, ymmärtäväiset silmät tuntuivat näkyvän mielikuvissa suljettujen luomien läpi ja jotenkin siinä maatessaan rakastaja näytti nukkuvan syvästi, rauhallisen onnellisena tietämättömänä kaikesta. Kukaan ei vain ollut koskaan sanonut, että ruskeahiuksinen voisi nukkua sillä tavalla kuolon unta.
“Hänen seurassaan olleet naiset sanoivat teidän tuntevan hänet hyvin läheisesti ja teidän olleen hänelle melkein lähiomainen. Halusimme varmistaa, ettei shokki ja loukkaantumiset ole sekoittaneet heidän mieliään”, Chiba selosti saatuaan itseään tyydyttävän nyökkäyksen.
”Osaatteko sanoa yhtään, miksi hänet tapettiin?”
“Hänet surmattiin yhdellä ainokaisella laukauksella, Ishikawa-san”, lääkäri puuttui puheeseen ja siirsi hetkeksi peittoa pois kuolleen rintakehän päältä.
“Luoti iskeytyi suoraan sydämeen ja tappoi välittömästi. Siihen tarvitaan taitava, asiansa tunteva murhaaja, koska tämä tapahtui keskellä kirkasta päivää kaupungilla.”

Hitaasti mustahiuksisen katse siirtyi kasvoista katsomaan pientä, luodin lävistämää aukkoa lihassa, jota kaljuuntunut osoitti pikaisesti, ennen kuin veti kankaan taas rintakehän päälle.
“Kaikki, mitä mahdollisesti tiedätte Yuuji-sanin vihollisista tai henkilöistä, jotka kantoivat hänelle kaunaa, olisi tarpeen tutkimuksissa”, mustaan pukuun pukeutunut yritti tavoittaa yakuzan, mutta sekin yritys meni hukkaan.
Mafiapomo ei edes kääntynyt katsomaan etsivää, vaan piti katseensa järkähtämättömänä rakastajassaan, kuin ei olisi mitään muuta nähnytkään. Hitaasti hän siirtyi katsomaan jälleen kasvoja kuin olisi hakenut niistä jotain, mikä ei selvinnyt kahdelle vanhemmalle miehelle.

Käheä hengenveto sai lääkärin ja Chiban kääntämään katseensa äänen suuntaan. Mana otti askeleen taaksepäin kohottaen kätensä suunsa eteen hengittäen raskaasti. Käsilaukku putosi tömähtäen maahan, mutta siniharmaasilmäinen ei näyttänyt sitä huomaavan, koska tuijotti silmät suurina ruumista. Laiha vartalo vapisi kauttaaltaan kostean hengenhaukkomisen saaden seurakseen matalaa, hiljaista nyyhkimistä, kun silmät näyttivät täyttyvän kyyneleistä.
“Neiti?” pukumies ojensi hämmentyneenä kätensä kohti naisellisinta, mutta valkotakkinen tarttui tätä ranteesta kiinni.
“Annetaan heidän olla hetki rauhassa”, kaljuuntunut sanoi vetäen toverinsa kauemmaksi.
“Ishikawa-san ja hänen morsiamensa tarvitsevat varmasti pienen rauhan, ennen kuin voivat vastata kysymyksiinne.”
Poliisivoimien jäsen nyökkäsi myöntymyksen merkiksi vanhempien siirtyessä kunnioittaen takaisin ovelle. Sairaalan työntekijä avasi oven päästäen Chiban menemään edellään kääntyen vielä katsomaan paikalleen jääneitä mafiamiehiä.
“Jos tarvitsette minua tai haluatte pois, avatkaa vain ovi. Jätän lukon auki”, mies sanoi ystävällisesti sulkien sitten surullisena kaksoisovet.
Oli aina kamalaa katsoa liian aikaisin lähteneitä ihmisiä, mutta vielä kamalampaa oli nähdä näiden murtuneet läheiset, jotka jäivät ikäväänsä.

Ovi loksahti hiljaa kiinni ja samassa Mana lopetti naiselliset nyyhkytyksensä. Pikaisesti entinen soluttautuja katsoi pitkien hiustensa lomasta ovelle nähden, ettei se ollut raollaan, vaan kunnolla kiinni. Hyvä niin, muuten mies olisi mennyt itse sulkemaan ovet ja vielä lukinnutkin, mikäli olisi osannut. Siitä ei kuitenkaan tarvinnut huolehtia eikä siniharmaasilmäinen olisi edes kyennyt välittämään kääntyessään katsomaan sulhastaan. Asagi ei tuntunut edes huomanneen kahden muun miehen lähteneen ja jättäneen heidät kolmisin ruumiin kanssa. Mustat sielunpeilit katsoivat Kamijon kasvoja yrittäen nähdä elonmerkkejä, joita ei näkynyt. Hartiat vapisivat hiljaa, kun yakuza yritti pelkällä tahdonvoimalla saada näkemänsä muuttumaan toiseksi, vaikka se olikin mahdotonta. Siinä ei maannut elävä mies, vaan kuollut, joka ei enää koskaan pystyisi nauramaan, hymyilemään, puhumaan tai tekemään mitään muutakaan. Tästä oli jäljellä enää keho, joka oli hyvin kaunis, mutta ei vetänyt vertoja sielulle, joka oli lähtenyt sillä samalla hetkellä, kun sydän tuli lävistettyä toistamiseen – tällä kertaa vaarallisemmalla ammuksella kuin Amorin nuolella.
“Asagi?” vaatesuunnittelija kuiskasi hiljaa ottaen muutaman askeleen lähemmäksi, mutta pysähtyi sitten ruumispöydän päätyyn.
Rikollisjärjestön johtaja tarvitsi tilaa. Tämä ei sanonut niin, mutta sen näki. Mustatukkainen ei ollut valmis vastaamaan tai puhumaan. Ei vanhempi varmaan edes huomannut rakkaansa olevan samassa huoneessa, mutta se ei haitannut entistä vakoojaa hänen siirtäessään katseensa kiharahiuksiseen.

Jos paikka olisi ollut joku muu, kauniskasvoinen olisi luullut Kamijon vain nukkuvan. Hän olisi toivonut niin, mutta nyt tämä kylmä, kolkko paikka oli saattanut toisen lopullisesti muuttumattomaan tilaansa. Naamioituneen rakas ystävä makasi siinä koruttoman peitteen alla, kuin ei olisikaan ollut ystävällinen, hyväsydäminen mies, joka oli aina yrittänyt auttaa muita. Mustahiuksinen muisti vieläkin ensimmäisen päivän, kun oli siirtynyt soluttautujasta rakastajaksi. Ruskeahiuksinen oli ollut ainoa, joka oli puhunut hänelle kuin jollekin hyvälle ystävälleen. Tämä oli tarjonnut teetä ja vitsaillut, kohdellut häntä ainoana haaremin jäsenenä heti alusta asti miehenä eikä transvestiittina. Toinen oli kohdellut häntä kuin ihmistä, jolla oli ajatuksia ja sydän. Rakastaja oli ollut tukena vaikeina hetkinä ja yrittänyt ymmärtää Tetsunkin jälkeen häntä, vaikkei voinutkaan silloin hyväksyä pettämistä. Kamijo oli aina tukenut ja auttanut toisia, Sethiäkin parhaansa mukaan, kun varas oli raahautunut Burutendoulle Gratterin ampumakohtauksen jälkeen. Miten tämä oli ollut mahdollista? Miten Kamijo oli saattanut kuolla, vaikka oli ollut Itsu moderussa? Vastaus viimeiseen välähti meikanneen mielessä, ennen kuin kysymykset olivat edes päässeet loppuun. Ruskeahiuksinen oli ollut kolmen rakastajattaren kanssa ostamassa heille kahdelle häälahjaa ja ollut varmaan ajatuksen alulle panija. Nyt tämä mies, joka oli ollut hänen rakas ystävänsä, oli surmattu ja pakotettu väkisin pois heidän luotaan.

Meikannut henkäisi käheästi pidätellen kyyneleitään, jotka valuivat ripsien välistä poskille. Vasta nyt hän alkoi ymmärtää heidän menettäneen Kamijon. Tämä oli kuollut. Kiharahiuksinen oli tapettu mafiataistelujen vuoksi.
“Kamijo”, matala, karhea kuiskaus sai Manan vilkaisemaan pantterimaista.
Asagi oli kumartunut hiukan ruumiin ylle ja laskenut toisen kätensä liikkumattomalle rintakehälle, kuin olisi etsinyt hengenvetoa – turhaan. Mustasilmäinen katsoi vapisten rakastajansa kasvoja laskeutuen lähemmäksi heiluttaen hiukan tyhjää kehoa.
“Kamijo, herää”, miehen ääni värisi hänen puhuessaan.
Varovaisesti miljonääri ravisti velttoa ruumista saamatta epätoivoiseen herättelyynsä vastausta.
“Kamijo, ole kiltti ja herää”, pantterimainen anoi ravistaen hiukan kovempaa.
“Et voi tehdä tätä minulle… Et vain voi…”
“Asagi”, Mana kuiskasi, mutta kutsulla ei ollut mitään vaikutusta toiseen.
“Kamijo, et voi kuolla… Sitä et saa kuolla…”, rikollisjärjestön johtaja kosketti kauniita, kylmiä kasvoja säpsähtäen niiden jäätävyyttä.
Kuoleman kylmyys ei kuitenkaan saanut käsiä siirtymään pois kiharahiuksisen iholta vanhemman silitellessä poskia vapisten yhä enemmän ja enemmän, kun mieli ymmärsi, ettei herättelyllään ollut vaikutusta.
“Kamijo… Sinä lupasit… Sinä lupasit, ettet koskaan lähtisi luotani… Sinä vannoit, että pysyisit aina luonani…”, mustatukkainen kuiskasi kyyneleiden tulvahtaessa silmiin.
“Sinä sanoit, ettet koskaan jättäisi minua… Älä tee sitä nyt… Älä lähde… Älä jätä minua, rakas… Kamijo…”

Pää laskeutui Kamijon rintakehälle hiljaisen nyyhkytyksen päästessä huulten läpi ilmoille. Vahva vartalo värähteli ja nytkähteli menettäen voimansa, kun korvat etsivät turhaa sydämen lyöntejä löytäen vain aukon rintakehästä.
“Kamijo, älä kuole… Et saa kuolla…”, sormet valuivat kiharoiden hiusten lomaan mafiapomon kumartuessa rakastajansa kasvojen ylle kohottaen hiukan päätä.
“Et saa… Sinä lupasit…”, hengitys katkeili puheen ja nyyhkäysten myötä käsien kallistaessa velttoa päätä.
Täristen enemmän kuin koskaan aikaisemmin, Asagi painoi hellän suukon ruskeahiuksisen suupieleen. Iho ja huulet tuntuivat kylmiltä, mutta siitä mies ei välittänyt jatkaessaan helliä suukkojaan suulle yrittäen saada ruumiiseen eloa. Suudelmat eivät kuitenkaan tuoneet elämän lämpöä rukouksista ja kutsuista huolimatta, kun yakuza painoi hellän, rakkautta täynnä olevan suudelman täyteläisille, jo kuolon jäykistämille huulille nuolaisten niitä hellän vihjaavasti tapojensa mukaan. Suu ei raottunut, mikä sai mustatukkaisen perääntymään kauemmaksi silmät suurina pidellen yhä kasvojaan. Oli Kamijo ollut missä tahansa kunnossa, tämä oli aina vastannut mafiapomon suudelmaan. Nyt nuo toisiaan vasten pysyvät huulet sammuttivat sen ainokaisen, typerän toiveen rukousten kaikuessa kuuroille korville.
“Ei…”, pantterimainen laski pään takaisin pöytää vasten haparoiden käsillään ruskeita hiuksia, kasvoja, huulia ja rintakehää yrittäen nähdä jotain, mikä olisi muuttanut kaiken toisin.
“Kamijo… Sinä et…”, sormet koskettivat vain elotonta kehoa – kuorta, joka oli jäänyt enää surkeaksi muistoksi rakastetusta ihmisestä.
“Kamijo!”

Asagi vajosi ruskeahiuksisen rintakehän päälle kykenemättä enää hillitsemään itseään. Vartalo menetti täysin voimansa käsien hapuillessa ruumista löytämättä mitään muuta, kuin kuoleman voitonmerkin. Eläimellinen tuskanhuuto kuului korkeana, sydämiä ja sieluja ravistavana mustasilmäisen karjuessa menetystään kykenemättä tuntemaan mitään muuta kuin kipua sisällään. Kyyneleet valuivat vuolaina noroina kertoen vain murto-osan sydämen särystä, kun se hajosi tuhansiksi sirpaleiksi heidän keskellään voimatta kuin itkeä verikyyneleitään.
“Kamijo!” käsi iskeytyi voimattomana rintakehää vasten kuolleen nytkähtäessä väkivaltaisesta teosta.
“Sinä lupasit! Sinä lupasit, ettet jättäisi minua!” mafiapomo katsoi lähes sokeana kiharahiuksisen kasvoja itkien.
“KAMIJO!”

“Asagi“, Mana henkäisi lujasti rientäen rakkaansa vierelle.
Siniharmaasilmäinen ei kyennyt enää seisomaan paikoillaan itkien hiljaa omaa suruaan eikä varsinkaan katsomaan vierestään sulhasensa kärsimystä. Käsi laskeutui tärisevälle olkapäälle, mutta sitä vanhempi ei tuntenut koskettaessaan vapisevalla kädellään Kamijon poskea kykenemättä edes hengittämään.
“Asagi, rauhoitu”, vaatesuunnittelija sanoi hellästi yrittäen pitää äänensä aisoissa.
Pikaisesti mielessä kävi kevyt kiitos Tsunehitolle siitä, että tämä oli kertonut ruumishuoneen olevan äänieristetty. Nyt ei tarvinnut pelätä, että joku saisi tietää hänestä totuuden, mutta toisaalta taas, oliko sillä enää merkitystä? Oliko millään enää merkitystä, kun hyvä ystävä oli kuollut ja rakastettu hätää kärsimässä? Ei ollut ainakaan entisen vakoojan mielessä.
“Asagi, hengitä. Et voi tehdä enää mitään”, kauniskasvoinen tarttui lujasti mafiapomoa olkapäistä kiinni ja veti omasta voimattomuudestaan huolimatta pidempänsä irti kuolleesta.
“Kukaan meistä ei voi tehdä enää mitään… Me… Me menetimme Kamijon…”
“Kamijo…”, Asagi nyyhkäisi sulkien silmänsä.
Jalat pettivät miehen alta tämän vajotessa lattialle takertuen naamioituneen jalkoihin.
“Minun Kamijoni…”
“Asagi”, meikannut polvistui alas ja kietoi kätensä sulhasensa ympärille tuntien tämän painautuvan nyyhkyttäen itseään vasten.
“Kamijo… Hän… hän ei kärsinyt… Hän kuoli nopeasti… Tuskin edes ehti tajuta, mitä tapahtui…”, sanat tuntuivat ontoilta vailla minkäänlaista merkitystä.
Oliko tuolla muka tosiaan väliä? Ei ainakaan mustahiuksisen mielestä aivoissa välähtäessä sekalaisina kuvina kaikki yhteiset hetket… Niitä oli niin paljon… Ne oli viety pois.
“Hän ei ole tehnyt mitään pahaa…”, sormet raastoivat entisen soluttautujan selkää.
“Kamijo ei ole koskaan tehnyt kenellekään pahaa… Minun kiltti… ihana… Kamijoni… Minun… rakas… Kamijoni…”
“Tiedän, Asagi, tiedän”, Mana nyyhkäisi hiljaa kyyneleiden tippuessa Asagin tummille vaatteille ja hiuksille.
“Minä… en… aio… sietää… tätä!” rintakehää vasten kuului terävää huudon omaista nyyhkintää.
“Minä… en anna… tätä… koskaan… anteeksi!”
“Tiedän, Asagi”, kauniskasvoinen nyökkäsi jatkaen lohduttavaa silittämistä.
“Me kostamme tämän. Me kostamme ja teemme sen kaikkien ja ennen kaikkea Kamijon vuoksi. Tämä ei jää tähän.”

Hyökkääjä oli vienyt Kamijon heidän luotaan, tappanut ilman mitään hyvää syytä. Nuorempi tunsi vihan korventavan rintakehässään, mutta yritti tyynnyttää sen vielä hetkeksi. Hän ei saanut antaa vihalle valtaa nyt, kun toinen tarvitsi häntä kipeämmin kuin koskaan. He tarvitsivat toisiaan. Yakuza itki vaikertaen naisellisemman sylissä hapuillen turvaa ja lohtua vaatesuunnittelijan koettaessa antaa tukeaan parhaan taitonsa mukaan. Kyyneleet eivät lakanneet kastelemasta heidän kummankaan kasvoja, kun he siinä lattialla istuivat toisiinsa kietoutuneina. Hiljaa itkunsa lomassa entinen soluttautuja kohotti katseensa ruumispöydälle nähden Kamijon elottomat kasvot. Laiha vartalo värähti näkemästään, mutta mies ei siirtänyt katsettaan pois, vaikka nyyhkyttikin kovempaa kuolleen ystävän katsomisesta. Hänen olisi katsottava niitä ja painettava ne mieleensä. Kamijon vuoksi he eivät saisi luovuttaa. Kamijon vuoksi heidän olisi pistettävä tähän syylliset maksamaan kaikesta koetusta vääryydestä ja tuskasta.
Heidän vihollisensa oli ottanut aivan liian suuren hinnan korvauksena kostostaan. Nyt oli aika ottaa maksua vihoviimeisestä uhrista – kaikista viattomimmasta.

Notes:

Selityksiä:

* Lunasol on Kanebon alle kuuluva high-end (eli kallis) tuote ja on Suomessa Christian Diorin hintatasolla (eli edelleen kallis minun silmissäni)
* Joku saattaa muistaakin, että kerroin Kuro Kagen ensimmäisessä kokouksessa Shinyan menneisyydestä/lapsuudesta, jossa Shinya menetti hänet adoptoineen setänsä 12-vuotiaana eli tarvitsi huoltajan. Tästä asiasta tarkemmin prequelissa Tokion sydämet
* Todellisuudessa Klaha on ollut mafiansa johdossa n. 18–19 vuotta eikä kahtakymmentä, mutta tuo nyt oli puhekielinen pyöristys
* Nilkan toisen asteen nyrjähdys (kaikki eivät käytä näitä asteita) tarkoittaa sitä, että nilkan nivel on vääntynyt niin, että nivelsiteet venyvät tai repeävät. Ain kohdalla ei siis ollut repeämiä, jotka olisivat tarvinneet leikkausta

Chapter 59: Öisiä taisteluita

“Tulittehan jo – pelkäsin teidän jäävän yöksi sairaalaan”, Sayuri kohotti katseensa kirjastaan eteiseen juuri saapuneeseen Asagiin ja Manaan.
Leski istui olohuoneessa sohvan ääressä kurkitomesodessaan ja muuten täsmälleen samannäköisenä kuin aikaisemmin kokouksessa, vain hiukan väsyneemmän oloisena. Ei sinänsä ihme, koska ikkunoista loisti hiukan punasävyistä valoa vihjaisten auringon laskevan talojen taakse yön tehdessä usvaisena huntuna tuloaan. Olihan nainen ollut jo aamuvarhaisesta ylhäällä huolehtimassa niin sukulaisistaan kuin mafia-asioista – puhumattakaan siitä, miten oli vienyt Kuro Kagen kokousta eteenpäin poikansa lähdettyä. Valitettavasti myös ikä alkoi painaa nutturapäistä, eihän hän ollut enää yhtä nuori kuin kymmenisen vuotta sitten osallistuessaan viimeisiä kertoja Japanin alamaailman mahtavimman liittouman kokouksiin.
Gackt istui isoäitinsä vieressä katsomassa televisiosta piirrettyjä, ilmeisesti muumeja, koska ruudulla vilahti vaaleansinertävää ja pyöreätä jonkun punaisen pienen olennon istuessa ensiksi mainitun niskassa. Lapselle oli puettu vaaleansininen pyjama, johon oli kirjottu tummansinisellä langalla putoavien lehtien kuvia. Missi taas makasi tapojensa mukaan sohvan selkänojan päällä ja näytti jostain syystä myös katsovan televisiota hännänpään heiluessa kevyen pölyhuiskumaisesti edestakaisin. Yoru sen sijaan pureskeli keittiössä saamaansa valtavankokoista puruluuta, minkä takia haukahti vain tervehdykseksi ja jatkoi sitten jyystämistä, kuin olisi pelännyt kissan tai jonkun muun käyvän herkkunsa kimppuun, jos koira päästäisi vahingossakaan luustaan irti.
“Asagi-oji-san!” tummanruskeasilmäinen huudahti hymyillen samalla ilahtuneena, mutta ennen kaikkia helpottuneena nähdessään synkän enonsa eteisessä.
“Sinä tulit! Toitko leffoja, kuten lupasit?”
“Totta kai me toimme”, naamioitunut vastasi siihen rakkaansa puolesta ja otti ranteestaan roikkuvasti muovikassista esiin muutaman Disneyn DVD:n sekä tietenkin japanilaisten omia lapsille tarkoitettuja animaatioelokuvia.
“Emmehän me nyt unohda antamiamme lupauksia”, entinen soluttautuja jatkoi kiittäen mielessään Köziä ja K:ta näiden norsunmuistista ja siitä, että henkivartijat olivat käyneet lähimmässä kaupassa ostamassa lapselle lisää katsottavaa.
Teko oli säästänyt heidän kaikkien voimia.

Vaatesuunnittelija otti kenkänsä pois jaloistaan sulhasensa tehdessä samoin vaikka hitaammin, ja liikkui sulavasti olohuoneeseen, vaikka askel oli tavallista väsyneempi ja ryhtikin pysyi ainoastaan korsetin ansiosta suorana. Selkäranka tuntui pudonneen ja jääneen pölyttymään jonnekin sairaalan monista huoneista. Elävä legenda katsoi sivusilmällä tulevaa vävyään, joka istuutui nuorimman toiselle puolelle näyttämään tarkemmin heidän ostoksiaan. Nainen ei sanonut mitään, mutta näytti hiukan vakavoituvan tarkkaillessaan entistä vakoojaa. Ehkä tämä näki lysähtäneet hartiat ja hiukan meikistä sotkeentuneet kasvot, vaikka silmien alusia oli yritetty pyyhkiä siistimmiksi. Tomesodepukuisen huomio siirtyi kuitenkin mitättömistä asioista nopeasta tärkeämpiin, kun tämä kääntyi katsomaan eteisen puolelle poikaansa.
Rikollisjärjestön johtaja seisoi eteisen ja olohuoneen rajalla, ja nojasi seinään lysähtäneen oloisena käsien ollessa ristissä rintakehällä, mutta osittain jäntevän vartalon ympärillä kuin pitääkseen itsensä kasassa. Katse pysyi maassa ja mustat silmät punersivat saaden alamaailman kuningattaren kurtistamaan huolestuneena kulmiaan. Nagoyan valtiattaren oloa ei helpottanut lapsensa voimattoman olemuksen ja murheellisen ilmeen lisäksi sekään, ettei yakuza ollut vastannut lainkaan sisarenpoikansa huudahdukseen eikä vaikuttanut muutenkaan välittävän perheestään tai edes tästä maailmasta. Mustatukkainen oli omissa ajatuksissaan eikä äiti uskonut toisen mielensisäisen paikan olevan kovinkaan aurinkoinen tai toiveikas. Ehkä se oli vaisto, joka kertoi jälkeläisen olevan haavoittuvaisempi kuin vuosiin.
“Minä ehdin tekemään vaikka mitä. Soitin sille irvokkaalle soluttautujallesi Kayalle ja käskin hänet lähtemään matkaan tutkimaan muutaman muun alaisesi kanssa Rukan lymypaikkoja, jotta saisimme tietoa hänen tukijastaan. Päätimme myös Klahan, Shinyan ja Hiroakin kanssa painostaa Rukaa aikaisemmin auttaneita yakuzoja kertomaan kaikki tietonsa niin hänestä kuin tukijasta”, vanhin selosti yleisesti kokouksen tapahtumia, koska ei voinut lapsen takia kertoa kaikkia yksityiskohtia eikä varsinkaan tappamiseen liittyviä sopimuksia.
Jotakin oli kuitenkin pakko selvittää pantterimaiselle tässä vaiheessa, kun pienen pojan nukkumaan menoon olisi vielä runsas tunti aikaa. Puhuessaan Sayuri myös tarkkaili mafiapomon reaktioita omien kasvojensa synkentyessä samalla. Miljonääri ei vaikuttanut kuuntelevan tai edes välittävän Kuro Kagen kokouksesta.
“Asagi, soitin myös Hydelle. Käskin häntä tulemaan heti huomenaamulla tapaamaan meitä suunnitellaksemme, ketkä lähetämme metsälle karsimaan rikkaruohot jaloistamme.”

“Äiti, en halua keskustella tuosta nyt”, Asagi sanoi viimein ponnettomalla äänellä kohottaen katseensa sohvalla istuvia kohti.
“En jaksa ajatella tänään enää enempää Kuro Kagen päätöksiä tai liikkeitämme vihollisiamme vastaan.”
“Asagi, meidän täytyy, mikäli haluamme päästä takaisin niskan päälle ja pitää muut yakuzat kurissa”, alamaailman kuningatar huomautti napakasti.
“Rakastajattaresi mahdollinen loukkaantuminen ei saa vaikuttaa asiaan.”
“Äiti, sinä et tiedä, mistä puhut”, mafiapomon ääni värähti ja huulet kaartuivat tuskan irvistys.
“Minä en kykene miettimään tuota, kun… kun…”, miehen ääni petti käden noustessa välittömästi silmien eteen piilottamaan esiin pulpahtavia kyyneliä.
Olkapäät vapisivat ja puristettujen huulien välistä kuului muutama hiljainen, tukahtunut nyyhkäys, kun mustatukkainen yritti estää itseään itkemästä. Yritys oli kuitenkin tuhoon tuomittu, kuten tärisevä, kaartuva vartalo kertoi. Leski vetäisi henkeä ja kohottautui vaistomaisesti seisomaan, kuin olisi istunut tulisilla hiilillä. Luultavasti se oli äidinvaisto, joka sai naisen toimimaan suojellakseen lastaan. Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa, joka huomasi, ettei miljonäärillä ollut kaikki hyvin.
“Asagi-oji-san, mikä sinun on?” Gackt kysyi hämmentyneenä, suorastaan järkyttyneenä katsoessaan surevaa enoaan.
Poika jopa siirtyi sohvalla hiukan lähemmäksi reunaa ja olisi varmasti noussut itsekin ylös, ellei Mana olisi tarttunut hellästi tätä olkapäistä kiinni estäen lähtemästä.

“Asagi-oji-san?” tummanruskeatukkainen kysyi äskeistä hiljempaa saamatta vastausta.
Pantterimainen ei edes kohottanut katsettaan pienimpään – mies ei vain kyennyt kohtaamaan lasta.
“Mana-chan, mikä Asagi-oji-sanilla on?” nuorin kääntyi vaatesuunnittelijan puoleen näyttäen samanaikaisesti hämmentyneeltä, mutta myös säikyltä.
Vähemmästäkin sitä alkoi pelottaa, kun vanhemmat näyttivät kamalan murheellisilta eivätkä sanoneet, mistä oli kyse. Ehkä salamurhaajan esikoinen pelkäsi itse olevansa syypää enonsa käytökseen.
“Hän on surullinen, koska matkallamme tapahtui muutama ikävä asia”, siniharmaasilmäinen vastasi hiljaa ja yritti hymyillä lämpimästi, mutta ilme jäi todella vaisuksi.
Hymystä ei ollut tietoa, vaan huulet kaartuivat kevyeen irvistykseen, joka kertoi liian kivuliaista muistoista.
“Vaikka enosi on hyvin vahva ja hänellä on valtaa, joskus häntäkin onnistutaan satuttamaan. Aina hänkään ei kykene olemaan vahva, kuten ei kukaan meistä”, kauniskasvoinen kertoi silittäen hiukan lapsen tukkaa lisäten sitten hiljaa, ettei kukaan kuullut sanojaan.
“Kuka tahansa olisi samassa tilanteessa murtunut. Ihme, että Asagi edes kykeni tulemaan kotiin, mutta hän sanoi joutuvansa tekemään jotain todella tärkeää.”
Entinen soluttautuja huokaisi matalasti ja veti sitten yllättäen Gackton lämpimään halaukseen. Poika ynähti hämmennyksestä, mutta halasi nopeasti takaisin kiiveten meikanneen syliin saadakseen paremman asennon. Pieni, kevyt henkäys kuului maalatuilta huulilta, kun sulhanen tunsi suurta helpotusta saadessaan lohduttavan halauksen pikkuiselta. Jotenkin viisivuotias tuntui aistivan ihmisten suurimman kaipuun ja halusi auttaa, jotta muiden olo helpottuisi. Vaikkei lapsi sitä varmastikaan itse tiennyt, lämmin halaus – ymmärtävä lohdutus sai mielialan hiukan kevyemmäksi, vaikkei menetyksen tuska lähtenytkään. Ruskeatukkainen teki siitä vain hiukan siedettävämpää. Hellän hetken lomasta entinen vakooja katsoi rakastaan sekä tulevaa anoppiaan, joka oli kävellyt mustatukkaisen eteen ja kysyi hiljaa katsetta hakien, mitä oli tapahtunut.

Asagi ei vastannut kuulemaansa kysymykseen vaan ravisti hiljalleen päätään, kuin ei olisi halunnut vieläkään uskoa käynyttä. Sayuri kysyi uudelleen, mitä sairaalassa oli tapahtunut, laskien kätensä nuoremman olkapäälle kuin olisi halunnut viestittää, että pysyisi siinä, vaikka mitä olisi tulossa heitä vastaan.
“Kamijo…”, yakuza henkäisi viimein kosteasti saaden naisen hätkähtämään.
Nutturapäinen kallisti kummissaan päätään eikä näyttänyt aluksi olevan kovin varma kuulemastaan tai vastaavasti pitänyt saamastaan vastauksesta. Varmasti pään sisällä liikkui kevyt miete, miten kiharahiuksinen liittyi siihen, että Kaori oli soittanut ja pyytänyt mafiapomoa tulemaan sairaalaan. Nopeasti Nagoyan valtiattaren aivot kuitenkin raksuttivat ja pieni ymmärrys kirkastutti kasvoja, mutta ei ilosta vaan hämmennyksestä.
“Minun Kamijoni…”, pantterimaisen anova kuiskaus vahvisti elävän legendan käsityksen, ettei hänen edes tarvinnut kääntyä katsomaan Manaa, jotta olisi saanut varmistuksen.
Kyllä alamaailman kuningatar tajusi, että jollain tapaa Kamijo oli kuollut. Rakastaja oli ollut todella tärkeä mafiapomolle, vaikkei äiti voinutkaan aina käsittää kuopuksensa päähänpistoja tai mieltymyksiä eikä varsinkaan hyväksyä suurinta osaa niistä. Eihän tomesodepukuinen ollut koskaan edes pitänyt kiharahiuksisesta miehestä, mutta sellaisille tuntemuksille ei ollut aikaa. Hänen rakas poikansa nimittäin kärsi menetyksestään ja kaipasi nyt muuta kuin jäätäviä sanoja – ymmärrystä ja suojaa rakkauden kanssa.
“Asagi”, vanhin kiersi kätensä rikollisjärjestön johtajan ympärille ja veti itseään vasten.
“Kyllä se siitä. Nyt sattuu, mutta kaikki kääntyy vielä parhain päin. Ole kaikessa rauhassa ja itke – sinun ei tarvitse miettiä vihollistamme tai tapahtumia. Emmeköhän me ole tehneet täksi päiväksi jo tarpeeksi.”
“Äiti…”, Asagin pää laskeutui silkillä peitetylle olkapäälle käsien takertuessa naisen selän takaa tiukkaan halaukseen.
“Hys – ei tarvitse sanoa mitään”, Sayuri hyssytteli silittäen eebenpuunmustan takin selkämystä.
Äiti ja poika syleilivät toisiaan pitkään sanomatta mitään. Mustatukkainen vuodatti useamman kyyneleen lesken pysyessä tyynenä ja vahvana, vaikka sisällään surikin kuopuksensa kipuja. Vaikkei vanhin ollut välittänytkään Kamijosta ja oli muutaman kerran ehtinyt toivoa tämän kuolevan, tunsi hän pientä katumusta ajatuksistaan. Vasta nyt nainen oikeastaan näki, miten tärkeitä suurin osa näistä miehistä, joita Osakan herra keräsi ympärilleen, olivat pojalleen.
He pysyivät aivan paikoillaan, kun Mana ja Gackt olivat irrottautuneet toisistaan. Entinen soluttautuja luki hiljaa ostettujen DVD:iden takakansien tekstejä lapselle, vaikka olikin hajamielinen ajatusten vaeltaessa jatkuvasti niin ruumishuoneen pöydälle kuin muutaman metrin päähän rakkaaseensa.

“Äiti, voisitko tehdä jotain puolestani”, pantterimainen kysyi pidemmän hetken jälkeen suoristautuen takaisin seisomaan kunnolla ja otti askeleen taaksepäin vetäytyen lohduttavasta syleilystä.
Katse oli muuttunut päättäväisemmäksi ja ilme oli rauhallisempi, kuin mies olisi saanut pienen heikkouden hetkensä aikana kerättyä voimiaan. Ehkä tämä oli tullut vain varmemmaksi siitä, mitä olisi tehtävä – ehkä raivo ja suru oli muuttunut tiedostetuksi oikeuden haluksi.
“Tietenkin”, Nagoyan valtiatar vastasi rakastavasti.
“Mitä haluaisit minun tekevän?”
“Voitko soittaa Casey Staubleonelle? Eikös hän ollut sinun ja isän tuttava vuosien takaa?” Osakan herra kysyi muuttuen hiukan epävarmaksi, kuin ei olisi ollut varma nykyisestä tilanteesta.
“Casey Staubleone on ollut jo vuosia niin minun kuin isäsi ystävä. Emme vain näe kovin usein, koska hän asuu New Jerseyssä, jossa johtaa omaa mafiaperhettään, mutta kyllä me ajoittain olemme yhteydessä toisiimme”, vanhin vahvisti poikansa käsityksen.
Seuraavassa hetkessä hän kuitenkin kallisti päätään hiukan ihmetellen ja kurtisti kulmiaan.
“Miksi sinä tuollaista kysyit?”
“Toivoisin, että voisit kysyä häneltä palvelusta”, mafiapomo selitti vieden hiuksiaan korvansa taakse.
“Minä en valitettavasti tunne häntä kovin hyvin, kun viime tapaamisessa olin vielä pikkupoika ja sinun olisi helpompi pyytää häneltä palvelusta vedoten ystävyyteen. Voisitko soittaa ja kysyä sitä häneltä?”
“Minun ei tarvitse pyytää Caseyltä mitään, hän auttaa meitä koska tahansa, kunhan vain saa käskyn”, nutturapäinen huitaisi kädellään ilmaa ja naurahti sitten hiukan itsetietoisesti vieden elegantisti kätensä rintakehälleen.
“Casey on muutaman muun New Jerseyläisen kummisedän, kuten Willie Morettin kanssa hyvin paljon velkaa minulle ja isällesi. Hän joutuu tekemään meille palveluksia ainakin parikymmentä kertaa päästäkseen tasoihin kanssamme. Kaikki se, mitä Caseyn on tehtävä meidän, minun ja Yoshikin puolesta, hän tekee sen sinun vuoksesi”, hellästi käsi liikahti pois rintakehällä viittaamaan ymmärtäväisen lempeästi mustatukkaista.
“Hienoa, äiti. Kiitos”, yakuza sanoi hellästi, mutta ei kyennyt hymyilemään synkkien ajatustensa takia.
“Voitko soittaa hänelle nyt heti ja pyytää ottamaan kotinsa suojaan neljä henkilöä? He saapuisivat huomenna tai viimeistään ylihuomenna Japanin aikaa.”

“Neljä henkilöä?” Sayuri kurtisti kulmiaan päätellen helposti, että poikansa halusi viedä jotkut turvaan heidän vihollisiltaan.
Leski ei vain ollut varma, ketkä nämä neljä olisivat, jotka amerikkalaisen kummisedän olisi otettava suojelukseensa. Sitä samaa mietti myös Mana, joka oli jäänyt kuuntelemaan rakkaansa ja tulevan anoppinsa keskustelua. Naamioituneen aivot raksuttivat vauhdilla hänen miettiessä, kuka oli tuo neljäs. Kolme muuta olivat Kaori, Ai ja Namie, koska asiat olivat kääntyneet niin pahaan suuntaan, ettei näitä uskaltanut pitää enää edes Burutendoulla – aikuisia naisia oli vaikea käskeä pysymään neljän seinän sisällä, vaikka tämän päivän jälkeen rakastajattaret eivät varmasti poistuisi huoneistaan enää ikinä. Kolmen hauraan ihmisen turvaamisen takia Közi ja K olivat jääneet toisiksi ylimpään kerrokseen, eivätkä olleet tulleet heidän mukanaan rikollisjärjestön johtajan tiloihin. Kaksikko oli pakkaamassa Kaorin ja Ain apuna kolmen naisen tavaroita ja miettimässä seuraavia tapahtumia ja tehtäviä. Kuka sitten olisi neljäs? Kamijo oli kuollut eikä ruumista voinut enää satuttaa. Tietenkin kuolleen voisi aina häpäistä, mutta se tuskin ajaisi vihollisen etuja. Olisiko neljäs henkilö joku mafiamiehistä? Aikoiko pantterimainen lähettää rakastajattariensa turvaksi jonkun jengiläisen tai muun miehen? Tuskin, koska New Jersey oli niin kaukana Japanista, ettei sinne niin vain hyökättäisiin ja Casey Staubleone pitäisi varmasti vieraistaan huolta paremmin kuin hyvin – tämä todennäköisesti tiesi, mihin kaikkeen Ishikawa Sayuri ja Asagi pystyisivät. Varmasti tomesodepukuisella olisi muitakin kummisetätuttavia, joille informoida maahan tulevista vierailijoista ja jättää japanilaiset sivulle omista mafiakahakoistaan. Kuka oikein oli lähdössä rakastajattarien mukana?

Hitaasti siniharmaasilmäisen katse laskeutui vieressään istuvaan, hämmentyneen alakuloisesti tapittavaan lapseen. Voisiko…? Ei, mies työnsi nopeasti ajatuksen syrjään. Yakuza ei ikinä lähettäisi lasta pois luotaan, vaikka se voisi olla viimeinen tekonsa, jolla pelastaisi oman henkensä. Mustatukkainen ei suostuisi missään nimessä uskomaan, että Yhdysvallat olisi paras paikka siskonlapselleen, mutta jos tämä lähettäisi lapsen, silloin joku Ishikawoista olisi mukana tai vähintään joku lähimmistä alaisista, joihin rikollisjärjestön johtaja luottaisi kuin kallioon. Gackt ei ainakaan olisi lähdössä minnekään kolmen rakastajattaren kanssa, mutta kuka sitten? Kauniskasvoisella alkoi olla pahat epäilykset asian suhteen.
“Ketkä neljä sinä haluat Caseyn luokse?” elävä legenda kysyi juuri sopivasti Manankin kääntyessä rakastaan kohti vaativan odottavasti.
“Kaorin, Ain, Namien ja Manan”, Asagi vastasi ja jatkoi nopeasti, kun tunsi huoneen yllättäen kylmenevän.
“Lähetin Közin ja K:n pakkaamaan Kaorin, Ain ja Namien tavaroita ja me tulimme pakkaamaan Manan tavaroita.”
“Emme todellakaan tulleet pakkaamaan minun tavaroitani!” Mana kohottautui samassa seisomaan huutaen raivosta käsilaukkunsa pudotessa kopsahtaen kenenkään huomaamatta lattialle.
Ihan kuin tänään ei olisi muutenkin koettu kovia ja menetetty rakkaita ystäviä, aikoiko mafiapomo todella lähettää hänet pois?! Tavallisesti entinen vakooja olisi vetänyt henkeä ja yrittänyt puhua rauhallisesti vaikkakin tiukasti, mutta nyt miehen hermot eivät kestäneet. Hän ei vain jaksanut hillitä itseään eikä olisi yrittäessään enää kyennyt, kun päätäkin särki ja rakkaansa sanat olivat saaneet pelon kiristämään otettaan laihasta vartalosta ja sitomaan piikkilangalla jäsenet ja elimet yhteen.
“Minä en todellakaan ole menossa minnekään helvetin New Jerseyhin! Se on viimeinen asia, minkä suostun tekemään!”

“Sinulla ei ole muita vaihtoehtoja!” pantterimainen karjaisi selvästi itsehillintänsä menettäneenä.
“Sinä lennät heti sopivalla koneella Kaorin, Ain ja Namien kanssa Casey Staubleonen luokse!”
“Voin kyllä lentää heidän mukanaan, mutta vain jos samalla kyydillä pääsen myös takaisin tänne!” vaatesuunnittelija ilmoitti harppoen sulhasensa luokse metsänvihreän samettileningin helman lennähdellessä kiivaiden askelten tieltä, kuin kangas olisikin ollut vaatteen sijasta napakka ruoska.
“Muussa tapauksessa sinun on turha kuvitella, että nousen mihinkään koneeseen!”
“Minun ei tarvitse kuvitella, koska minä pidän huolen siitä, että sinä lähdet New Jerseyhin!” yakuza otti muutaman sivuaskeleen poistuen äitinsä luota kohdatakseen rakkaansa.
“Minä vaikka kannan sinut ja sidon tuoliin! Jos tarve vaatii, huumaan sinut ja laitan häkissä ruumaan!” mies uhkasi ja tökkäsi muutaman kerran pistävästi nuorempansa rintakehää.
“Älä edes kuvittele tekeväsi mitään tuollaista ja lakkaa tökkimästä!” siniharmaasilmäinen kivahti ja huitaisi lujasti mafiapomon käden syrjään.
Eihän muutama tökkäisy sattunut, vaikka olikin tuntunut korsetin rintamuksen pehmusteiden läpi. Lähinnä se vain sai otsassa tykyttämään vielä enemmän ja veren kiehumaan suonissa, kun toinen vain tuli ja sanoi tekevänsä jotain, vaikka tiesi sen raivostuttavan entistä soluttautujaa.
“Minä en lähde minnekään täältä!”
“Kyllä lähdet, jos minä niin sanon!” rikollisjärjestön johtaja karjaisi kohottautuen niin pitkäksi kuin pystyi saadakseen pituutensa ansiosta jyrättyä naamioituneen tahdon.
“Ja minä sanon, että menet nyt pakkaamaan, koska sinä lähdet sinne helvetin jenkkilään ja pysyt siellä vaikka kymmenen vuotta, jos minä niin päätän! Pysyt siellä niin kauan, kunnes annan luvan tulla takaisin!”
“Asagi!” kuului terävä huudahdus ja käsien kova kapsahdus.
Riitelijät kääntyivät katsomaan huudahtaneen suuntaan hätkähtäen, mutta samalla yhä äkäisinä, että väärä keskeyttäjä olisi voinut samalla hetkellä saada turpiinsa. Sayuri taas oli sinänsä onnekas, että oli kummankin listalla viimeinen ihminen, jolle voisi tehdä yhtään mitään, varsinkin kun tällä oli sanottavaa:
“Mana ei voi lähteä yhtään minnekään.”

Mikäli gravitaatio ei olisi tullut esteeksi, olisivat niin Asagin kuin Manan hiukset lennähtäneet pystyyn pelkästä järkytyksestä. Heistä kumpikaan ei olisi koskaan uskonut, että Nagoyan valtiatar asettuisi riitatilanteessa inhoamansa miehen puolelle eikä varsinkaan sitä, että leski ryhtyisi puolustamaan entistä soluttautujaa tai kieltäisi tätä lähtemästä.
“Mitä?” Osakan herra henkäisi äimistyneenä räpytellen silmiään.
Vaatesuunnittelijakin raotti suutaan, mutta ei kyennyt sanomaan mitään. Kurkku oli kuivunut pelkästä shokista.
“Asagi, Mana ei voi lähteä Caseyn luokse”, tomesodepukuinen sanoi lujalla äänellä astuen kaksikon hämmästykseksi entisen soluttautujan vierelle.
“Miksei muka?” mafiapomo otti askeleen taaksepäin äänen muuttuessa tivaavaksi.
“Koska hänen paikkansa on mor- siis tulevana puolisonasi olla rinnallasi niin myötä kuin vastoinkäymisessä”, alamaailman kuningatar sanoi vakavana, täysin tosissaan, vaikka olikin meinannut kutsua vävyään morsiameksi.
“Teidän on kohdattava vaikeudet yhdessä, mikäli haluatte voittaa ne. Se on teidän tehtävänne nyt ja tulevaisuudessa, kun olette naimisissa.”
“Sinä sanot noin, koska tiedät, mitä voi tapahtua, jos Mana jää tänne!” pantterimainen ärjäisi perääntyen taaksepäin raivoissaan, kun äitinsä ja sulhasensa liittoutuivat itseään vastaan, vaikka jälkimmäinen olikin mykistynyt kykenemättä sanomaan mitään.
“Jos hän ei mene Kaorin, Ain ja Namien kanssa, saatan menettää hänetkin!”
“Jos Mana taasen lähtee New Jerseyhin, sinä huolehdit hänestä jatkuvasti etkä pysty keskittymään olennaiseen, kun ajatuksesi ovat meren toisella puolella”, nutturapäinen selitti painokkaasti.
“On totta, että mikäli Mana kuolisi, en tuntisi rintakehässäni mitään ihmeellistä hänen vuokseen. Tilanne on kuitenkin niin, että me tarvitsemme Manan taitoja ja tietoja sekä yhteyksiä Mawashimonaan. Hän on sinulle ja koko mafialle hyödyllinen täällä eikä muualla. Älä anna pelon sumentaa järkeäsi tai arvostelukykyäsi, koska Manan kuuluu olla täällä sinun kanssasi!”
“Minulle on ihan sama, pystynkö keskittymään mihinkään, kunhan vain Mana on turvassa ja pysyy hengissä!” pantterimainen perääntyi makuuhuonettaan kohti vapisten kauttaaltaan.
“Minä en keskustele tästä edes sinun kanssasi, äiti! Minä olen tehnyt päätökseni ja pysyn siinä! Mana lähtee New Jerseyhin, etkä sinä voi estää sitä!”
Yhä hurjistuneena Asagi kääntyi rivakasti ympäri, että olisi kaatanut jopa Közin ja K:n kumoon, mikäli nämä olisivat seisoneet vierellään. Rikollisjärjestön johtaja ryntäsi makuukamariinsa orvoiksi jääneiden pölyhiukkasten juostessa kiljuen karkuun jaloista, kun ovi paiskattiin lujasti kiinni. Seinätkin vapisivat ja varmasti rukoilivat, että olisivat voineet paeta raivopäistä mustatukkaa, joka oli nyt vaarallisempi kuin lauma verenhimoisia tiikereitä.
“Voi tuota Asagia”, Sayuri henkäisi vieden kätensä poskelleen.
“Mistä hän on tuon itsepäisyytensä perinyt?”

Mana kääntyi katsomaan tulevaa anoppiaan räpytellen epäuskoisena silmiään. Niin, mistähän yakuza olikaan perinyt kovakalloisuutensa? Kysyikö nainen sitä tosissaan!?
“Mene hänen peräänsä”, alamaailman kuningattaren sanat menivät melkein naamioituneen korvien ohi – ajatukset menivät vielä aikaisemmassa, uskomattomassa kysymyksessä.
“Mene rauhoittelemaan häntä ja puhumaan järkeä”, nutturapäinen katsahti kauniskasvoista käskevästi ristien kätensä komentelevien vanhempien naisten tapaan rintakehälleen.
“Niin minä aionkin tehdä koko ajan”, siniharmaasilmäinen murahti matalasti näyttäen varautuneelta.
“Mitä sinä sitten aiot tehdä sillä välin?”
“Rauhoittelen Gacktoa ja selitän hiukan, mitä on tapahtunut”, vanhin vastasi ja kääntyi sitten katsomaan heidän taakseen sohvalle entisen soluttautujan noudattaessa esimerkkiä.
Gackt istui aivan sohvan toisessa päässä painautuneena nurkkaan. Silmät suurina lapsi tuijotti pelokkaana enonsa makuuhuoneen ovea ja piteli vapisten sylissään Yorua, jonka oli luultavasti kenenkään huomaamatta kutsunut turvakseen. Poika vaikutti niin pieneltä ja hauraalta – valmiina purskahtamaan koska tahansa itkuun, että se sai kovan palan nousemaan vaatesuunnittelijan kurkkuun. He olivat täysin unohtaneet, mitä huutaminen ja vihaiset sanat voisivat saada aikaiseksi. Isoäiti taas oli muistanut, ehkä huomannutkin lapsenlapsensa reaktion ja siksi puuttunut nopeasti riitaan valiten kantansa. Missi oli painautunut matalaksi selkänojan päällä ja näytti siltä, kuin olisi haistattanut pitkät jokaiselle huutajalle.
“Sen jälkeen tarkkailen, pitääkö minun ottaa Asagi puhutteluun ja pakottaa hänet ymmärtämään, mitä voi tehdä ja mitä ei voi tehdä”, Nagoyan valtiattaren lisäämät sanat saivat jääpatsaat ja piikit nousemaan mustahiuksisen ympärille.
“Sitä et varmasti tee!” meikannut käski terävästi puristaen kätensä nyrkkiin valmiina mihin tahansa – jopa tappelemaan, mikäli näyttäisi siltä.
“Sitten varmasti pidät huolen, ettei minun tarvitse puuttua asiaan ja saat Asagin unohtamaan suunnitelmansa”, tomesodepukuinen sanoi viileästi kallistaen sitten päätään näyttäen mystiseltä, mutta samalla haastavalta.
“Todista niin minulle kuin Asagille ja muulle maailmalle, miten tosissasi olet poikani kanssa. Näytä, kuinka paljon hän merkitsee sinulle.”
“Minun ei tarvitse todistella sinulle tai kenelle muullekaan yhtään mitään – sinulle kaikista vähiten!” entinen vakooja ärjäisi matalasti kaventuneiden silmiensä lyödessä tulta.
“Minun tunteeni Asagia kohtaan ovat vain minun ja hänen välisensä asia, enkä aio välittää yhtään mitään siitä, mitä sinä ja muu helvetin maailma ajattelette! Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä minä seuraavaksi teen!”
Selkä päättäväisen varman, suorastaan ylpeän suorana mies käveli makuuhuonettaan kohti kuullen oven takaa vihaista murahtelua ja paiskomista, kun mafiapomo yritti selvästi pakata sulhasensa tavaroita ja kirosi samalla raskaasti, kun tehtävästään ei tullut mitään suurien vaikeuksien takia. Mana jäi hetkeksi seisomaan suljetun oven eteen vetäen syvään, jopa alavatsassa tuntuvasti henkeä rauhoittaakseen itsensä. Kiivaudelle ei saanut antaa tilaa, vaan järjen olisi nyt kontrolloitava sanoja ja tekoja – vain niillä voisi rauhoittaa säikkyneen, pelokkaan rikollisjärjestön johtajan. Kauniskasvoinen tunsi lesken katseen niskassaan eikä erityisemmin pitänyt siitä, vaikkei voinut estää tuijotuksen kohteeksi joutumista, kuin siirtymällä toiseen huoneeseen. Ei nuorempi tosin tiennyt, millä tavalla lyhempi katseli häntä, mutta eipä naamioitunut uskonut ilmeessä olevan itselleen mitään miellyttävää.

“Teen tämän sinulle kerralla selväksi, Sayuri”, siniharmaasilmäinen sanoi kuuluvalla äänellä kääntämättä katsettaan taakseen.
Asagikin luultavasti kuuli lujan äänen, mutta vaatesuunnittelija ei siitä piitannut. Omalla tavallaan hän toivoi, että rakkaansa kuulisi varmat, välittävät sanat ja ymmärtävän sanoman. Eniten mies rukoili mielessään niiden saavan miljonäärin rauhoittumaan.
“Minä en tee tätä sinun takiasi. Minulle on ihan sama, onko sinun mielestäsi minun parempi olla täällä vai jossain kaukana turvassa. Minulle on ihan sama, onko minun läsnäolostani loppupelissä mafialle enemmän hyötyä tai haittaa, mutta tajua tämä”, entinen soluttautuja veti henkeä.
“Minä en ole mikään pelokas hiirulainen tai Asukan ja muiden kaltainen säikky naikkonen, joka lähtee karkuun pienimmänkin uhan tullessa vastaan. Minä olen Satoru Manabu, joka pysyy rakkaittensa ja ystäviensä rinnalla viimeiseen hengenvetooni asti enkä minä todellakaan lähde minnekään helvetin amerikkalaisen kummisedän helmojen taakse piiloon!”
Käsi nousi välittömästi viimeisten sanojen jälkeen kahvalle naamioituneen avatessa oven astuen ripeästi peremmälle. Ovi myös suljettiin yhtä vikkelään, kuin se olikin avattu metsänvihreään samettileninkiin pukeutuneen miehen kadotessa elävän legendan näkyvistä.

“Voi Mana, sinä todistit minulle tuossa paljonkin asioita, vaikket ehkä sitä halunnutkaan”, Sayuri naurahti itsekseen pyöräyttäen huvittuneena silmiään.
“Kyllähän sinun pitäisi jo tietää, että meidän tekomme ja niiden taustalla pyörivät motiivimme kertovat ihmisille, keitä todellisuudessa olemme.”
Mustat sielunpeilit katsoivat vielä hetken aikaa lapsensa makuuhuonetta miettien seinien takana olevaa kaksikkoa. Aikamoista vuoristorataa suhde tulisi olemaan, kun kaksi vahvaa persoonaa laitettiin yhteen, mutta toisaalta olihan hänen ja Yoshikin suhde ollut jossain määrin kuin myrskyävä meri. Siitä huolimatta huvittunut hymy muuttui hiipien onnellisen ymmärtäväiseksi naisen kääntäessä selkänsä kuopuksensa kamaria kohti. Jos jostain leski saattoi olla onnellinen, niin siitä että poikansa ympärillä oli hyviä ystäviä ja rakkaita, jotka eivät koskaan suostuisi hylkäämään tätä. Erityisesti se joku oli henkilö, joka halusi elää loppuelämänsä pantterimaisen kanssa.
Itsekseen hymyillen tomesodepukuinen astahteli kevyesti sohvalle ja istuutui lapsenlapsensa eteen katsoen tätä hellästi. Gackt katsoi arkana takaisin, mutta ei hievahtanutkaan kauemmaksi nurkastaan eikä päästänyt Yorua, joka alkoi tuskastua kuumassa sylissä, pois läheltään. Tummanruskeat silmät katsoivat vanhoja kasvoja pelokkaina, kuin pelkäisivät hymyilevän suun kaartuvan koska tahansa vihaiseen irveeseen korvia särkevän huudon vyöryessä niskaan.
“Gackt, mitä sanoisit, jos me kaksi hiukan juttelisimme siitä, mitä äsken tapahtui?” alamaailman kuningatar sanoi hellästi kumartuen nojaamaan polviinsa päästäkseen paremmin lapsen tasolle.
Nainen ei edes huomannut, miten Missi mulkoili kulmiensa alta, mutta ei valkoisella kissalla ollutkaan sillä hetkellä isoäidille väliä hänen jatkaessaan hellästi tyttärenpojalleen:
“Miettisimmekö, mikä surettaa ja pelottaa enoasi ja sitä, miten saisimme hänet paremmalle tuulelle?”

----------

Mana nojasi selkä ovea vasten ja katsoi totisena eteensä. Katosvuoteen tummanpunainen, ruusujensävyinen päiväpeitto oli ruttaantunut, ja kasaantuneen peitteen päälle oli viskattu kaksi järkälemäistä matkalaukkua kannet auki. Toiseen, hiilenharmaaseen laukkuun oli rutattu muutama musta hame ja leninki kalliiden kankaiden rypistyessä ikävästä käsittelystä. Ihan kuin merkkivaatteiden julkea ruttaaminen ei olisi ollut jo paha, oli muutamien valkoisten paitojen päälle kaadettu muutama kourallinen meikkejä ja kynsilakkoja. Mikäli naamioitunut olisi mennyt lähemmäksi ja tuijottanut tarkemmin matkalaukkuja, olisi hän huomannut yhden tummanmurretunpunaisen huulipunan karanneen hylsystään ja piirtäneen muutaman viivan vaaleaan silkkiin, mutta siniharmaat silmät kaikeksi onneksi katselivat muualle. Meikanneen katse liikkui jäntevävartaloisessa miehessä, joka poukkoili siellä täällä pitkin ja poikin suurta huonetta, kuin olisi ollut enemminkin eläimen karvojen keskellä hyppivä kirppu tai turhan pienessä tilassa seonnut apina. Yhdessä hetkessä eebenpuunmustaan tyylikkääseen pukuun, joka oli tosin hyvin ryppyinen, täynnä läikkiä ja vielä kääntynyt vinoon, pukeutunut raastoi kaapin luota henkareista sulhasensa vaatteita, mutta sitten yllättäen tämä tuntui saavan joko terävän raipan piiskaisun tai peräti sähköiskun ja ryntäävän vuoteen alle kaivamaan muutamaa kenkälaatikkoa viskaten vaatekaapista nappaamansa saaliit vuoteen ja matkalaukkujen päälle. Seuraavassa hetkessä entinen soluttautuja joutui kääntämään päätään yakuzan juoksun tahtia, kun mustatukkainen ryntäsi heidän kylpyhuoneeseensa kiroten ja manaten kaiken mahdollisen helvettiin tullen sitten takaisin suihkugeelien, sampoiden, hoitoaineiden ja vielä hiustenkuivaajan kanssa jatkaen epämääräisesti tavaroiden tunkemista laukkuihin, tällä kertaa vihertävään laukkuun. Jossain toisessa tilanteessa, ja varmaan ulkopuolisen silmistä, rikollisjärjestön johtajan puuha olisi ollut kerta kaikkiaan huvittavan näköistä ja moni olisi veikannut tämän saaneen vain omaleimaisen hulluuskohtauksen, joka tasaantuisi puolen tunnin päästä. Jotkut hellämieliset voisivat jopa pitää mustasilmäistä harvinaisen ajattelevaisena, kun mietti sulhasensa hygieniatarpeita ja vielä itse pakkasi vaivaamatta rakastaan. Mustahiuksinen näki kuitenkin enemmän polvillaan sängyn päällä seisovasta miehestä, ja se sai entisen vakoojan rintakehää pistämään. Mielessään vaatesuunnittelija kiitti jumalia sekä kaiken maailman henkiä, ettei kukaan mafiamiehistä ollut näkemässä johtajaansa tässä tilassa. Ehkä Hide-zoulla olisi jonkin verran kokemusta tilanteesta, samoin muutamilla lähimmillä ystävillä, mutta meikannut uskoi, ettei yksikään heistä halunnut kokea tätä uudelleen.

Kauniskasvoinen ainakin toivoi tämän jäävän hänenkin viimeiseksi kerraksi, mutta eniten sydän olisi toivonut, ettei olisi koskaan tarvinnut kokea sitä näkyä. Yakuzan mustat hiukset olivat takussa ja karanneet niin kampauksesta kuin jakauksestaan sojottaen pystyssä, mutta myös jollain tapaa lässähtäneinä. Puvun takki oli valunut olkavarsille vaikeuttaen tavaroita laukkuihin tunkevien käsien liikettä, mutta siitä pakkaava mies ei osannut välittää tai tajunnut koko asiaa jatkaessaan puuhiaan. Hartiat vapisivat ja liikkeet olivat hataria, mutta samalla jäykkiä kuin ranteiden ympärillä olisi ollut raskaat kahleet kettinkien rajoittaessa vapautta. Pahinta oli kuitenkin katsoa pantterimaisen kasvoja. Tasainen, aurinkoa vältellyt iho oli muuttunut vihertävän valkoiseksi, kuin rikollisjärjestön johtaja olisi kiivennyt esiin jauhosäkistä ja sairastunut mahatautiin oksennuksen kivutessa vatsasta kaulaa pitkin ylös. Huulet olivat raottuneet paljastaen yhteen purrut hampaat, joiden välistä kuului sihahdellen raskaan kiivasta hengitystä. Silmät olivat laajentuneet ja pupillit pienentyneet, kuin Asagi olisi ollut huumehöyryissä. Sielunpeileistä hohtava kauhu ja paniikki saivat ilmeen näyttämään kuitenkin enemmän vieroitusoireista kärsivältä narkkarilta, joka ei nähnyt toivoa tai valoa paremmasta, ennen kuin saisi annoksensa.
“Asagi”, Mana sanoi hiljaa toivoen äänensä voivan rauhoittaa.
Vastausta ei kuitenkaan kuulunut, vaan pantterimainen kipusi pois kuninkaallisesta vuoteestaan sännäten vaatekaapin parina olevalle piirongille vetäen laatikoita auki. Entisen soluttautujan alusvaateita alkoi lennellä ilmassa, muun muassa mustia, ruskeita ja ihonvärisiä sukkahousuja, stay-upeja, muutamia aluspaitoja sekä tietenkin boksereita miesten alushousujen kanssa osan lentäessä joko vahingossa tai tarkoituksella, kuten nuoremmasta tuntui, lähelle matkalaukkuja niin lattialle kuin sängylle. Alivaatteiden heittely kuitenkin loppui, kun miljonääri kiskaisi toisesta tyhjentämästään laatikosta valkoisen, korkealle rintakehälle ulottuvan korsetin jääden tiiraamaan sitä, kuin olisi tutkinut käärittyä, vanhaa karttaa. Muutaman sekunnin jälkeen mustatukkainen lähes sukelsi laatikkoon ja kiskoi sieltä vielä lisää erilaisia korsetteja jääden tuijottamaan niitä kuin olisi joutunut demonin piinaamaksi.

“Miksei mikään näistä helvetin saatanan korseteista voi olla yhtään paksumpi!?” yakuza kirosi ravistaen luotiliivien korvikkeita raivoissaan, kuin olisi voinut siinä murisemalla saada ne paksuuntumaan.
“Koska muuten näyttäisin läskiltä?” siniharmaasilmäinen ehdotti, vaikka todellisuudessa korsettien osittainen ohuus johtui tarpeesta pysyen huomaamattomana.
Eihän kaikkien kaduntallaajien kuulunut huomata luotiliivin korviketta – vihollisten vielä vähemmän.
Siltikään vanhempi ei sanonut mitään, vaan nappasi kaikki muotoa ja turvaa antavat korsetit syliinsä ja rahtasi ne kiivaasti matkalaukuille jättäen sulhasensa täysin vaille huomiota – paljon ikävämmin ja kylmemmin kuin Sayuri koskaan.
“Asagi, lakkaa pakkaamasta ja puhu minulle!” entinen vakooja ärjäisi harppoen rakkaansa luokse.
“Pysähdy nyt edes hetkeksi!”
“En taatusti!” mustasilmäinen huudahti taakseen.
“Mikäli pysähdyn, en saa pakattua kaikkia tavaroita ajoissa ja saatan unohtaa jotain!”
“Jos vaikka unohtaisit koko pakkaamisen?” naisellisempi sanoi kireänä jääden seisomaan mafiapomon selän taakse.
Sormia syyhysi harvinaisen paljon suuresta halusta kuristaa Osakan herra siihen paikkaan, jos Asagi olisi saanut pienestä hapen puutteesta hiukan järkeä päähänsä. Mana availi ja sulki käsiään aaltomaisesti nyrkkeihin menettämättä lainkaan kiukustaan huolimatta liikkeiden pehmeää sulokkuutta. Hänen katseensa laskeutui sormiinsa keskittyen hetkeksi vain niihin ja mustiksi lakattuihin kynsiin hengittäen samaan aikaan muutaman kerran syvään, hyvin hitaasti yrittäen rauhoittua. Nyt olisi saatava mustasilmäisen huomio käännettyä puuhistaan sulhaseensa, ja vasta sitten puhuminen sekä ennen kaikkea miljonäärin pään kääntäminen onnistuisivat parhaiten.
“Ja ajattelisit jotain muuta? Tuo rähiseminen ja tavaroiden kasaan kerääminen ei auta mitään eikä varsinkaan lohduta”, entinen vakooja jatkoi rauhoituttuaan ja tunsi kiukun väistyessä aikaisemman surun sekä voimattomuuden kietoutuvan jälleen ympärilleen.
Käsi nousi hitaasti ilmaan kurottautuen varovaisesti koskettamaan matkatavaroiden ylle kumartunutta miestä. Hetkeksi vaatesuunnittelija pysähtyi kesken liikkeen, kuin olisi pelännyt koskettaa rakastaan. Rohkaisten nopeasti mielensä kauniskasvoinen painoi hellästi kätensä yakuzan hartialle.

Rikollisjärjestön johtaja säpsähti ja suoristautui seisomaan. Tämä ei kuitenkaan kääntynyt kohtaamaan rakastettuaan, vaan seisoi selkä lyhempäänsä päin. Mustahiuksisen kyynärvarsi painautui hellästi mustalla takilla peitettyä selkää vasten heidän kahden vartalon väliin jäädessä vain pienenpieni rako. Siniharmaasilmäinen tunsi mafiapomon raskaan, uupuneen hengityksen ja painoi hiljalleen otsansa vanhemman hartialle kätensä viereen sanomatta sanaakaan. Totuuden sanominen oli kuin ruoskan isku heille kummallekin – erityisesti pantterimaiselle, joka oli yrittänyt jatkuvalla puuhastelullaan työntää syrjään kipunsa siinä onnistumatta. Vaikkei naamioitunut olisi sanonut ääneen, ettei mafiapomo voinut unohtaa ruumishuoneessa makaavaa Kamijoa, mustatukkainen oli mielessään rukoillut toisin käyvän.
“Asagi, et voi muuttaa tapahtunutta”, meikannut sanoi hiljaa, matalasti kuiskaillen pidempänsä korvaan.
“Emme saa Kamijoa takaisin. Menetettyä henkeä ei voi saada takaisin.”
“Kyllä minä sen tiedän”, Asagi sanoi lujasti ja töytäisi Manaa taemmaksi kumartuen takaisin tunkemaan teettämäänsä mustaa, hyvin tuttua leninkiä vihertävään laukkuun muiden vaatteiden seuraksi.
Lyhempi jäi siihen seisomaan käsien siirtyessä lanteilleen. Siniharmaat silmät kapenivat viiruiksi, ja jos joku olisi ottanut suurennuslasin käteensä ryhtyen tutkimaan vaaleata ohimoa, olisi tämä huomannut useamman kuin yhden suonen tykyttävän. Mikäli yakuza olisi tajunnut kääntyä katsomaan rakastaan, olisi Osakan herra tajunnut tehneensä ison virheen. Sen olisi tajunnut jopa heidän vihollisensa, joka olisi varmasti ottanut jalat alleen. Vaatesuunnittelijan ilme kertoi aivan liikaa – ymmärtäväisyys oli yliarvostettua ja kiltteyden aika oli ohitse. Hän oli menettänyt hermonsa.

Kauniskasvoinen astahti lujasti ja samaan aikaan nopeasti, kuin askeleet olisi tehostettu poukkoilevilla kipinöillä ja pallosalamoilla, vuoteen ääreen sulhasensa vierelle. Kuin käden tilalla olisi ollut lujat pihdit, vaatesuunnittelija tarttui Osakan herran juuri sillä hetkellä pakkaamaan matkalaukun reunasta kiinni sormien ja lihasten jännittyessä tulevista ponnistuksista. Pantterimainen rääkäisi kauhistuneena, kun mustahiuksinen repäisi lujasti vihertävän matkalaukun pidemmän edestä. Laukun kansi kolahti katossängyn mustaan pylvääseen kolahtaen kiinni, kun kapsäkin pyöristetty kulma tömähti samaiseen tukipilariin. Matkalaukku lennähti vinhasti pois vuoteelta pyörähtäen muutaman kerran ympäri heittäen kokonaan ja puoliksi tungetut vaatteet, meikit ja hygieniatavarat ympärilleen, kunnes rämähti lujasti lattialle levälleen. Kalliit puvut menivät ikäviksi kasoiksi ja osa jäi laatikkomaisen, ison kuljetusvälineen alle, mutta mustasilmäinen ei ehtinyt sitä edes kauhistelemaan, kun tuli tyrkätyksi syrjään. Rikollisjärjestön johtaja sai pienen kyynärpääiskun kylkeensä ja lujan polkaisun varpailleen kevyen huudahduksen paetessa tämän huulilta. Ääni tosin jäi välittömästi toiseksi ryminän alle. Vaatesuunnittelija astahti sivulle ja vei kätensä viimeisen vihollisensa, eli vuoteelle jääneen hiilenharmaan matkalaukun alle ja heitti elottoman vastustajan sellaisella voltilla pois pehmeältä areenalta, että jokainen sumopainija, jonka he olivat viikkoja sitten nähneet, olisi lentänyt takamuksilleen silkasta kateudesta ollen samalla tyytyväisiä, etteivät joutuneet kohtaamaan entistä Mawashimonan vakoojaa. Matkalaukku pyöri vinhasti sängyn toiselle puolelle pudoten räsähtäen pois näkyvistä. Luja paukahdus ja pieni loksahdus kertoivat, ettei kapsäkin kohtelu ollut todellakaan hellävaraista ja luultavasti ainakin toinen pyöristä oli hajonnut, mikäli korvat olivat kuulleet äänen oikein. Vuoteelle jäi enää muutama pitkä hame, paita sekä leninki parin mustien bokserien kanssa aivan samanlaisena myttynä kuin päiväpeittokin.
“Mitä helvettiä sinä touhuat!?” Asagi karjaisi järkyttyneenä yrittäen nähdä katosvuoteen taakse kadonneen laukun.
“Turpa kiinni!” Mana huusi täyttä kurkkua kääntyen ympäri.
Kädet singahtivat pidemmän rinnuksille naisellisemman rutistaessa eebenpuunmustaa kangasta nyrkkeihinsä siniharmaiden silmien tuijottaessa vihaisina mustia sielunpeilejä.
“Mitä hittoa sinä touhuat!? Pakkaat tavaroitani kysymättä minulta mitään ja käyttäydyt, kuin ketään muuta ei pelottaisi tai sattuisi!”
“Ja mitenhän niin!? Minä sentään näytän, että pelkään ja minuun sattuu, kun sinä taas et jaksaisi välittää!” mafiapomo tarrasi vaatteitaan puisteleviin käsiin.
“Totta kai minä välitän, enemmän kuin sinä tajuat, kun et jaksa ajatella muita kuin itseäsi!” vaatesuunnittelija karjui ravistaen pidempäänsä.
“Et sinä yksin menettänyt Kamijoa! Sinä et yksin kärsi menetyksestä, vaan minuakin sattuu hänen kuolemansa! Minä menetin tänään ystäväni!” mustahiuksisen kasvot vajosivat alas hiusten valuessa peittämään kiinni rutistuneet silmät.
“Minä menetin rakkaan, hyvän ystävän… Minäkin jouduin näkemään hänet makaamassa siellä pöydällä vain valkoinen lakana päällään… Minun pitäisi kestää hänen kuolemansa, mutta nyt sinä olet jo lähettämässä minua pois…”

“Anteeksi, Mana”, rikollisjärjestön johtaja henkäisi käheästi.
“Mutta minä haluan pitää sinut turvassa.”
“Minä olen turvassa vain täällä sinun ja muiden ystäviemme ja miesten luona”, naisellisempi kohotti katseensa rakkaansa kasvoihin.
“Ei, vaan täällä sinä olet vielä suuremmassa vaarassa. Vihollisemme aikoo tappaa sinut ja minä en kestä sinun menettämistäsi. Olet kaikkein parhaimmassa säilössä Yhdysvalloissa Casey Staubleonen luona”, vanhempi sanoi matalasti kääntäen katseensa pois.
“Minä en halua mennä New Jerseyhin!” siniharmaasilmäinen ilmoitti ties kuinka monennen kerran.
“Minä taas haluan sinun menevän sinne!” mustatukkainen tiuskaisi yrittäen riuhtaista itsensä vapaaksi.
“Haluatko minun lähtevän?” nuoremman yllättävä kysymys kuulosti oudolta ja kertakaikkisen typerältä.
“Haluan! Etkö jo käsitä sitä!?” yakuza huudahti tuskastuneena.
“Ei, vaan haluatko minun lähtevän luotasi?” meikannut tuijotti tiiviisti sulhastaan räpäyttämättä lainkaan silmiään.
“Haluatko minut pois läheltäsi? Haluaisitko minun lähtevän Yhdysvaltoihin, jos mitään vihollista ei olisi? Halutko päästä minusta eroon?”

“En!” paniikki iski vanhempaan tämän tarttuessa lujasti laihempaansa olkavarsista kiinni kynsien porautuessa metsänvihreän kankaan läpi.
“Minä haluan olla kanssasi yötä päivää! Jos tätä kaikkea ei olisi tapahtunut, olisin kanssasi nyt varmaan kävelemässä alttareille tai vähintäänkin viemässä dokumentteja rekisteröidäkseni avioliiton! Suurimmalla todennäköisyydellä olisimme viettämässä kuherruskuukautta” ääni vain koveni puheen myötä miljonäärin kaapatessa sulhasensa ilmat keuhkoista rutistavaan halaukseen.
“Rakastan sinua enkä halua olla hetkeäkään erossa sinusta!”
“Älä sitten pakota minua lähtemään!” Mana riistäytyi pidempänsä otteesta jääden tuijottamaan niskakarvat pystyssä johtajaansa.
“Jos et kerran oikeasti halua päästä minua luotasi, anna minun jäädä tänne!”
“Mutta se ei ole mahdollista!” Asagi vapisi päästä jalkoihin kahden halun taistellessa sisimmässään vallasta päätökseen.
“Mikä tahansa on mahdollista, jos haluamme!” naamioitunut ärähti huitaisten ilmaa.
“Jos minun tilallani olisi Hide-zou, pakottaisitko hänet lähtemään New Jerseyhin!?”
“En tietenkään!” yakuza vastasi kiivaasti silmiensä välähtäessä kiukusta, kun entinen rakkaansa vedettiin riitaan.
“Hänhän on kakkosmieheni!”
“Ja minä olen Mawashimonalle työskennellyt sulhasesi, eli aivan yhtä tärkeä niin sinulle kuin mafialle!” mustahiuksinen muistutti.
“Vai ehditkö unohtaa, että olen mies enkä mikään hauras, helposti särkyvä nainen?” hänen ilmeensä muuttui katkeran irvistäväksi.
“Pidätkö minua oikeasti niin heikkona ja pelokkaana, etten kestä seistä vihollistemme edessä ja käydä heitä vastaan?”
“En, helvetti sentään!” rikollisjärjestön johtaja huusi katolle kuuman kyyneleen valuessa poskelle.
“Minä haluan vain pitää sinut turvassa! En halua, että kuolet! Mikset voi vain tajuta sitä! Minä en kestäisi sitä, jos saisin kuulla sinunkin kuolleen! En kestä pelkkää ajatusta”
“Minä taas en kestä olla toisessa maassa kaukana sinusta ja odotella vain uutisia siitä, ketkä kuolevat ja oletko yksi heistä!” kauniskasvoinen karjui antamatta periksi.
“Mana, ole kiltti ja lopeta! Minä en jaksa…”, mustasilmäisen ääni petti miehen vajotessa istumaan sotkuiselle vuoteelleen.
“Minä en kestä olla ilman sinua, mutta vielä vähemmän kestän, jos menetän sinut… Minä en kestä, jos sinäkin kuolet ja jätät minut…”, tämä itki hiljaa käden noustessa peittämään murtuneena irvistävää suuta.

“Asagi, jos kuuntelisit, ymmärtäisit, mitä minä olen yrittänyt koko ajan sanoa sinulle”, vaatesuunnittelija sanoi lujalla äänellä, vaikkei huutanutkaan.
Nuorempi siirtyi istumaan rakkaansa vierelle ja kietoi toisen kätensä mafiapomon ympäri selän takaa ja käänsi toisella kädellään mustatukan katsomaan itseään. Aluksi pantterimainen yritti pitää katseensa muualla, mutta särkyneellä miehellä ei ollut paljoa voimia vastustaa toista, kun pehmeät sormet poistivat suun edessä olevan esteen ja koskettivat hellästi leukaa.
“Asagi, kuuntele tarkkaan: minä en koskaan lähde luotasi”, meikannut sanoi matalasti katsoen syvälle rakastamiinsa silmiin.
“Minä lupaan ja vannon tässä, etten koskaan lähde luotasi tai jätä sinua yksin. Minä olen tässä nyt ja aina.”
“Niin kaikki sanovat, mutta toisin käy jok’ikinen kerta”, Asagi ravisti hiukan päätään sulkien silmänsä polttavien kyyneleiden jatkuessa valumistaan.
“Kaikki lupaavat, mutta kukaan ei pysty pitämään sanoistaan kiinni. Kaikki lopulta lähtevät tavalla tai toisella. Isä vakuutti pysyvänsä rinnallani ja silti hän tappoi itsensä. Hide-zou lupasi, ettei jättäisi minua, mutta toisin kävi. Nyt Kamijo – minun rakas, oma kiltti Kamijoni vannoi, ettei koskaan lähtisi luotani… Nyt hänkin jätti minut…”
“Kamijo ei jättänyt sinua, hänet tapettiin”, Mana korjasi lujasti, koska ei halunnut missään nimessä toisen ajattelevan tulleensa hylätyksi.
Olisihan hän voinut lisäksi tarkentaa, että Yoshiki oli tappanut itsensä, koska oli uskonut sen olevan paremmaksi itselleen ja perheelleen. Hide-zou taas oli pistänyt suhteelle lopun Sayurin takia, mutta pysynyt siitä huolimatta mafiassa parhaan ystävänsä luona.
“Siitä huolimatta hän lähti – se saatanan paskiainen tappoi Kamijon ja pakotti hänet lähtemään luotani!” mafiapomo kirosi murtuneena.
“Jos Kamijo olisi voinut valita, hän ei olisi koskaan lähtenyt. Hän ei voi enää päättää asiasta, mutta minä voin”, vaatesuunnittelija vei toisen hiuksia pois mustien silmien edestä.
“Minä en koskaan lähde luotasi.”
“Sinä et voi luvata tuota”, pantterimainen veti kosteasti henkeä.
“Kyllä minä voin, jos niin haluan”, laihempi väitti vastaan jatkaen matalan päättäväisellä äänellä puhumista.
“Minä en lähde ja vihollisemme saa tehdä helvetisti töitä saadakseen minut hengiltä. Minä tappelen vastaan viimeiseen verenpisaraani asti ja samoin teen sinua vastaan, jos aiot pakottaa minut sen typerän ukon luokse. Ymmärrä vain tämä”, entinen soluttautuja veti syvään henkeä ja sulki muutamaksi sekunniksi silmänsä avaten ne jälleen katsoen rakastavasti, mutta myös lujatahtoisesti sulhastaan.
“Minä – rakastan – sinua – enkä – lähde – luotasi – mihinkään.”

Yakuza ei sanonut mitään pidempään hetkeen. Mustat, kyynelistä märät silmät katsoivat siniharmaita sielunpeilejä, mutta näyttivät samalla tarkkailevan kauniita kasvoja kokonaisuudessaan. Surun pisarat valuivat poskilla hitaasti kiiltäen katosta loistavassa valossa, kuin olisivatkin olleet suolaisen nesteen sijaan pieniä helmiä tai timantteja. Komeat kasvot pysyivät murheellisina, kuin kuullut sanat eivät olisi lohduttaneet tai helpottaneet oloa. Huulissa tuntui väreilevän epätoivoinen, tuskaisan surullinen irvistys.

Hiljaisuus sai lyhemmän lihakset jännittymään ja sisäelimet kiristymään kipeästi umpisolmulle, mutta hän ei sanonut mitään eikä kääntänyt katsettaan pois. Ilme pysyi totisena, valmiina jatkamaan taistelua saadakseen haluamansa lopputuloksen. Entinen vakooja oli valmis riitelemään vaikka koko yön ja ottamaan nyrkitkin tarpeen vaatiessa avukseen takoakseen järkeä mafiapomon päähän. Naamioitunut tiesi myös, että tarpeen vaatiessa voisi aina uhata kääntyvänsä mafiamiesten puoleen, mutta se tapahtuisi vain siinä vaiheessa, jos toinen aikoisi kantaa hänet väkisin koneeseen. Viimeisinä oljenkorsina olisi aina kääntyminen niin Sayurin kuin Hide-zoun puoleen, mutta niin naisellisempi ei halunnut toimia – heidän olisi pystyttävä selvittämään asiat keskenään, mikäli halusivat koskaan selvitä avioliitossa.

Synkät ajatukset saivat mustahiuksisen huomion hetkeksi muualle, koska hätkähti lujasti huomatessaan mafiapomon täyteläisten, kosteudesta kiiltävien huulien raottuvan.
“Kiitos”, Asagi sanoi karheasti kuiskaten päänsä vajotessa aikaa vievästi nojaamaan Manan olkapäälle.
“Hyvä on”, vanhempi huokaisi raskaasti saaden kiven putoamaan laihemman sydämeltä kummankin vajotessa vaiston sanelemana varovaisesti makaamaan sängylle.
“Saat jäädä tänne, kunhan… kunhan… vain pysyt luonani…”
“Pysyn”, naamioitunut lupasi nostaen mustatukan leukaan.
“Minä olen miehesi ja pysyn turvanasi, kuten sinä pysyt minun turvanani. Tuemme toisiamme yhdessä.”
“Yhdessä”, miljonääri toisti ja sulki silmänsä, kun sormet siirtyivät leualta silittämään poskea.
“Ja aina”, siniharmaasilmäinen lisäsi painaen hellän suudelman rakkaalleen.

----------

“Haaremin kimppuun on hyökätty. Ko kuollut ja Na loukkaantunut. 1 Hyökkääjä ‘Sen’ – mustat hiukset, ruskeita raitoja, päältä pitkät, sivulta lyhyet. Nahkarotsi. Muista ei tietoa – Ko ammuttiin kaukaa.”
Hyde huokaisi raskaasti lukien varmaan sadannen kerran Tatsuroulta saamansa viestin – kukaan muu ei lyhennellyt samalla tavalla ihmisten nimiä välttääkseen turhan suuria merkkimääriä. Yhtään piristäviä uutiset eivät ainakaan olleet ja salamurhaaja ei osannut kuin miettiä, miten Asagi voi. Tietenkin tällä oli Mana tukenaan, mutta idioottikin tajusi, että nykyisessä haaremissa olleet naiset ja Kamijo olivat rakkaita yakuzalle ja tähän varmasti sattui huomata rakkaidensa joutuneen vihollisen kohteiksi.
Mies huokaisi uudelleen, äskeistä raskaammin, lukien vielä kerran yli tunti sitten saamansa viestin. Hän ei voinut nyt helpottaa johtajansa oloa, mutta aina lyhempi saattoi painaa mielensä lukemansa faktat tuosta jollain tapaa nimetystä hyökkääjästä. Tuolla Senillä oli siis mustat hiukset, joiden seassa oli ruskeita raitoja, ja kampaus oli sivuilta lyhyt, mutta päältä pidempi. Tyyppi oli myös pukeutunut nahkarotsiin.

Tuhahtaen itsekseen Hyde tunki kännykänsä polvipituisen, mustan takkinsa taskuun lähtien kävelemään hämärtyvässä illalla katuja pitkin eteenpäin tummansinisten, joustavien sekä venyvien farkkusekoitehousujen sopiessa ihan mukavasti ulkotakkiin. Ei noista ohjeista ollut mitään apua nörtin yrityksestä huolimatta. Yksikään ruskeahiuksisen tuntema salamurhaaja ei vastannut tuota kuvausta – ainakaan viimeisimmän tarkastuksen jälkeen eikä nimi Sen ollut myöskään tuttu, vaikka nimi olikin helvetin yleinen Japanissa. Nahkarotsi taas oli helppo riisua, että kyseinen vaatekin oli pakko unohtaa saman tien. Eipä siis tuostakaan pienestä tiedon jyvästä ollut hyötyä, koska hyökkääjät olivat varmasti livistäneet kauas ja oli aivan uskomattoman epätodennäköistä törmätä yli 2,7 miljoonan ihmisen asuttamassa kaupungissa kuvailtuun tyyppiin. Voi kyllä, salamurhaaja tiesi liiankin hyvin, etteivät asiat olleet hyvin heidän puolellaan.

Mies kohotti katseensa ylös taivaalle nähden auringon punaisten säteiden valaisevan vielä talojen kattoja. Runsaan puolen tunnin päästä taivas olisi kauniin tummansininen, jos pilvet eivät onnistuisi kerääntymään Osakan ylle. Kävellessään kaduilla, joissa ihmisiä liikkui vielä runsain määrin, lyhempi toivoi valkoisten, hiukan harmaansävyisten hattaroiden peittävän taivaan piilottaakseen heidät kaupungin varjoihin. Erityisesti Hyde halusi jonnekin turvalliseen paikkaan piiloon, koska hänen olisi mentävä aamulla keskustelemaan Burutendoulle. Ei siinä muuten olisi ollut mitään ongelmaa, mutta mies olisi halunnut tehdä kaikkea muuta kuin tehdä suunnitelmia Sayurin kanssa. Ennemmin hän tappelisi Közin ja K:n kanssa aseettomana, koska alitajunnassa se vaihtoehto kuulosti turvallisemmalta.

Salamurhaaja murahti itsekseen ja vei kädellään hiuksia pois silmiltään tunkien kädet nopeasti taskuihinsa. Kesä oli mennyt ja syksy kolkutteli Japanin ovia. Ilmeisesti luontoäiti halusi hiukan helpottaa kesällä kuumudella pakahduttamia ihmisiä, koska ilma oli viilentynyt reippaasti, vaikkei talvi ollut vielä lähelläkään kynnystä. Siitä huolimatta useat olivat ottaneet ruskeatukkaisen tapaan paksumman takin niskaansa, vaikka mafiamiehellä olikin toinenkin syy lämpimään ulkovaateeseen. Villasekoitetakki piilotti erinomaisesti laihan, jäntevän vartalon salaten arvioivilta silmiltä ruumiinrakennetta ja tietenkin myös kainalokotelossa olevan pistoolin, sisätaskuihin piilotetut vaimentimen, veitsen ja tietenkin muutaman muun ammattiin liittyvän tavaran. Lisäksi kauluksen saattoi aina nostaa pystyyn kätkemään hiukan kasvoja, mikäli tarve vaatisi. Nyt piiloutumista ei kuitenkaan tarvinnut, koska Hyde oli matkalla tapaamaan Atsushia ja Jyouta sekä muutamaa muuta mafiajäsentä Osakan suurimman puiston tietämille. Uusimmista käänteistä oli keskusteltava sekä paljosta muusta – hänen olisi ilmoitettava, että saattaisi joutua lähtemään heidän vihollisensa perään.

Helvetti, miksi asioiden piti olla näin!? Mies olisi halunnut iskeä ohi kävelemänsä kenkäkaupan ikkunan säpäleiksi silkasta kiukusta. Ystävät joutuivat kärsimään tarpeettoman paljon ja miksi? Koska todennäköisesti jotkut älykääpiöt halusivat kostaa heille. Sen he kaikki jo tiesivät, mutta kostonhimoisia paskiaisia oli vain sen verran paljon, ettei heillä ollut ainakaan vielä mitään hajua siitä, kuka oli vastuussa hyökkäyksistä niin heitä kuin Kuro Kagea vastaan. No, ainakin he olivat jo ryhtyneet vastatoimiin. Kaya oli soittanut ja kertonut lähtevänsä alamaailman kuningattaren ja Kuro Kagen käskystä muutamien muiden miesten kanssa tutkimaan Rukan jättämiä piilopaikkoja ja muita leirejä, jos kadonneesta tukijasta selviäisi jotain. Toivottavasti jotain löytyisi ja he saisivat lyötyä vihollistaan niin lujasti, ettei kukaan uskaltaisi enää käydä heitä vastaan ainakaan 50 vuoteen – ei tosin pelkästään siksi, että salamurhaaja oli huolissaan ystävistään, vaan myös omista henkilökohtaisista syistään.

Hydellä oli muutakin mietittävää, kuin ainoastaan mafian työt – nimittäin eräs nuori nainen. Mies oli tavannut Oishi Megumin suunnilleen kaksi kuukautta sitten ja siitä lähtien he olivat käyneet säännöllisesti ulkona, vaikka viime aikojen takia treffit olivat vähentyneet lähes nollaan. Tietenkin taustoistaan valehdellut mafiamies oli sanonut olevansa kiireinen töidensä takia, minkä sihteerinä eräässä liikefirmassa toimiva nainen ymmärsikin. Juuri Megumin takia ruskeahiuksinen halusi saada tämän kaiken päätökseen, jotta suhteessa pääsisi etenemään pidemmälle ja samalla voisi turvata, ettei niin ulkoisesti kuin sisäisesti kauniille olennolle tapahtuisi mitään pahaa. Harvat naiset nimittäin osasivat kulkea suoraselkäisenä ja olla välittämättä siitä, että miespuolinen seuralainen olikin lähes kymmenen senttimetriä lyhempi ja Megumi oli ainakin salamurhaajalle ainutlaatuinen. Eivät he virallisesti seurustelleet, ainakaan vielä, mutta lyhempi piti sydämessään sihteeriä tyttöystävänään ja tiesi voivansa olla hyvinkin mustasukkainen. Mikäli Andron ja Hirokin kimppuun ei olisi käyty, olisi mies kävellyt aikaa sitten Asagin eteen puhumaan asiasta. Ei siksi, että alainen olisi kysynyt lupaa tai edes siunausta suhteelleen – kyllä pantterimainen olisi katsonut seurustelua hyvällä. Lähinnä suhde alamaailmaan kuulumattoman kanssa tarkoitti aina sitä, että olisi pidettävä todellinen ammatti salaisuutena kumppaniltaan ja siitä piti aina koko mafiaa tiedottaa. Sen riskin Hyde oli kuitenkin valmis ottamaan – hän oli enemmän kuin tosissaan Megumin suhteen ja kenties he voisivat joskus muutaman vuoden päästä perustaa ihan perheenkin.

Asiat olivat kuitenkin ikävästi mullin mallin ja suunnitelmia oli lykättävä. Mafiamies toivoi mielessään tilanteen ratkeavan nopeasti ja tytön olevan riittävän kärsivällinen. Kyllähän nainen oli pieniä vihjeitä antanut, että halusi suhteen etenevän, ettei ongelmaa olisi toisen haluttomuudessa tai muissa ajatuksissa. Mies oli kuitenkin ehtinyt huomaamaan, että sievällä, hyvin kauniilla sihteerillä oli useita ottajia, jotka eivät varmasti vitkastelisi, mikäli asiat kääntyisivät näille mahdolliseksi. Pelkkä ajatus mustiin pukuihin itsensä ängenneistä korppikotkista sai veren kuohahtamaan lyhemmän suonissa, mutta nopeasti hän onnistui tyynnyttämään itsensä. Megumin turvallisuuden takia he eivät voineet ryhtyä nyt seurustelemaan, se olisi vain hyväksyttävä ja yritettävä keskittyä alamaailman töihin, kuten salamurhaaja muistutti itseään pidentäen askeltaan ehtiäkseen puiston laidalle tapaamiseen kävellen, koska ei halunnut liikkua autolla tai junalla. Atsushi nimittäin soittaisi sillä samalla sekunnilla, kun aika oli sovittu, jos ruskeahiuksista ei näkyisi mailla halmeilla. Olihan pätkemmälläkin asiaa jokapaikanhöylälle – hän nimittäin halusi pyytää ystäväänsä pitämään naistaan silmällä, mikäli Sayuri ja Asagi käskisivät miestä lähtemään Osakasta tappamaan heidän vihollisiaan. Onneksi Megumi ja Atsushi olivat jo tavanneet ja sihteeri oli pitänyt pitkää mafiamiestä hauskana seurana – taas yksi hyvä syy lisää pitää tuosta kaunottaresta vielä tiukemmin kiinni. Tämähän tuli jo toimeen hänen yliseksuaalisten ystäviensä kanssa! Hyvällä tuurilla naisella oli vielä Ruizan sietokyky!

Hyde käveli ripeästi ihmisten lomassa sujahtaen sulavasti hiukan tiukemmista väliköistä paljastamatta takkinsa piilossa olevia aseita. Askel piteni mafiamiehen kääntyillessä muutamasta kulmasta lähestyen päättäväisesti puistoa. Mieli poukkoili hetken aikaa Megumissa, kunnes palasi takaisin saatuun viestiin. Kamijo oli tosiaan kuollut ja Namie loukkaantunut, Kaori ja Ai olivat ainakin suurimmaksi osaksi kunnossa, koska nämä oli jätetty mainitsematta. He tiesivät nyt jotain ainakin yhdestä iskuntekijästä, joka oli iskenyt heihin täällä Osakassa. Voisiko samainen tyyppi olla syypäänä myös Hide-zoun limusiinin räjäyttämiseen ja Fu-kin kuolemaan? Ajatus ei sinänsä kuulostanut mahdottomalta, koska kakkosmiestä vastaan kohdistuneen iskun tekijöistä ei ollut mitään tietoa eikä näiden ollut tarvinnut silloin paeta paikalta johonkin toiseen kaupunkiin. Ehkä nämä iskuntekijät oli lähetetty ihan pysyvästi heidän kimppuunsa, kunnes työt olisivat ohi. Tämä voisi tarkoittaa sitä, että hyökkääjät olivat oleskelleet pidemmän aikaa heidän kaupungissaan ja saattaneet olla myös Zukotsun polton takana. Siinä olisi järkeä, kuten kollegoidensa ajatukset ja työtehtävät jotenkin tunteva mies uskoi – tällöin olisi kyllä myös mahdollista, että iskujoukot olisivat yhä Osakassa. Ideasta olisi tietenkin keskusteltava Asagin, Hide-zoun ja Sayurin kanssa. Ruskeahiuksisen ilme synkkeni samassa hänen pysähtyessä kadunreunalle odottamaan liikennevalojen vaihtumista, jotta voisi kävellä turvallisesti suojatien yli useamman muun kaduntallaajan kanssa.

Niin, Hide-zoulle ei voinut kertoa tapahtumista, sen Asagi oli määrännyt heti limusiinin räjähdyksen ja Fu-kin kuoleman jälkeen. Mutta kakkosmies ei ollut niin hauras, kuin kaikki tuntuivat uskovan. Renan kuolema tuli tietenkin jälleen mieleen repien haavat auki, mutta Hyde uskoi, että toimitusjohtaja toipuisi kyllä, vaikkei koko aikaa oltaisiin hyssyttelemässä. Kamijon kuolema kyllä viimeistään havahduttaisi liikemiehen takaisin elämään, koska tämä halusi tulla parhaan ystävänsä tueksi ja turvaksi. Sepä se, pitäisikö asiasta kertoa teräväpiirteiselle? Ainakin ruskeankellertäväsilmäinen olisi helvetin vihainen, jos saisi tietää muiden mafiamiesten salanneen asioista – eli olisi paljon vaarallisempaa olla kertomatta ja paljastua myöhemmin. Mikäli voimakasleukaiselle ja Sethille mentäisiin sanomaan tapahtuneet asiat, voisi heidän yakuzansa erittäin järkevä ja taitava entinen rakas palata takaisin ja auttaa heidät päihittämään vihollisensa. Niin olisi koko mafialle ja erityisesti Kuro Kagelle parasta, että yakuzan rakastajan kohtalo selviäisi Hide-zoulle, mutta ideassa oli erittäin iso ongelma.

Sayuri ei pitäisi siitä. Pelkkä ajatus sai salamurhaajan vatsan heittämään pienen kuperkeikan. Niin, Asagikin suuttuisi, mutta se oli pientä verrattuna Nagoyan hirmuiseen valtiattareen, joka halusi suojella toista poikaansa, vaikka eivät he todellisuudessa olleet lainkaan sukua. Mafiamies menisi kymmenen kertaa enemmin ärsyttämään kaikkia Japanissa olevia Hindu kushin miehiä kuin testailisi alamaailman kuningattaren hermoja – Közi ja K nyt ainakin soisivat hänelle nopean kuoleman. Olisiko siis parempi vain pysyä hiljaa ja toivoa, että Osakan herra itse menisi puhumaan rakkaalle ystävälleen? Niin ei välttämättä kävisi ja jokin ruskeahiuksisen sisällä sanoi, ettei enää pitänyt odottaa. Lyhempi ei kuitenkaan ollut vielä halukas ottamaan niin isoja riskejä – ainakaan yksin. Olisi parasta puhua myös tästä Atsushin ja Jyoun kanssa, ehkä he pääsisivät siten parhaimpaan ratkaisuun.

Kylmä tuuli puhalsi ikävästi Hyden niskaan hänen nostaessa hartioita ja osittain selkää pitkin kulkevan kauluksen pystyyn mustan kankaan peittäessä niskat ja kasvot aina poskipäitä myöten. Helvetti kun oli aivan liikaa mietittävää, mies polkaisi turhautuneena asfalttia erään naisen naputellessa vierellään kengänkärjellä maata pelkästä ärsyyntymisestä. Valoilla kesti harvinaisen pitkään, ehkä niissä oli jotain vikaa. Salamurhaajalla oli sama tunne oman pääkoppansa kanssa. Hemmetti, hänen pitäisi varmaan itse mennä jututtamaan haaremin elossa olevia jäseniä ja kysyä tarkemmin sen ihme raitapään ulkonäöstä ja hyökkäyksestä. Mafiapomo ei tosin pitäisi ajatuksesta, kuten ruskeahiuksinen tiesi valojen vaihtuessa viimein vihreiksi päästäen kadun ylittäjät liikkeelle lyhemmän talsiessa rivakasti eteenpäin. Valitettavasti vain kuulustelemalla naisia voitaisiin saada paremmin tietää hyökkääjistä kuin yhden tyypin liiankin tavallisen, yliyleisen nimen, joka -
“Vauhtia, Sen!” kuului luja, korkea huudahdus miehen selän takaa saaden Osakan mafian yhden kuolettavimman miehen pysähtymään keskelle suojatietä.

Ruskeat hiukset heilahtivat kovassa tuulahduksessa pois silmiltä, kun hän kääntyi ympäri katsoakseen taakseen epäuskoisena. Ei Osaka eikä varsinkaan muu maailma voinut vain olla niin pieni paikka, vaikka eräs laulu jaksoi sitä aina toitottaa. Jotkut jaksoivat myös jauhaa sitä, että maailma on pieni ja ihmiset isoja, mutta eivät japanilaiset nyt niin suurikokoisia olleet! Pähkinänruskeat, etäisesti vihertävät silmät katsoivat kävelykadun ihmisvilinää yrittäen hakea jotain, millä voisi rauhoittaa sydämensä, joka oli alkanut takoa kylkiluita vasten. Hämärässä hän erotti miehiä ja naisia, jotka kävelivät rivakasti kohti mafiamiehelle tuntemattomia kohteita. Mikään ei ollut epätavallista tai vaikuttanut huomioimisen arvoiselta, kuten ruskeahiuksinen toisti itselleen aikoen kääntyä takaisin omaan menosuuntaansa, ennen kuin valot vaihtuisivat jalankulkijoille punaisiksi.
“Älä jää sinne kuppaamaan!” uusi terävä huudahdus, joka kuului varmana useiden askelten ja kaupungin äänien yli salamurhaajan korvaan, sai miehen kuitenkin käännähtämään takaisin kannoilleen.
Se oli se sama ääni kuin äsken, siitä lyhempi oli valmis lyömään vaikka vetoa. Katse iskeytyi takaisin ihmisvilinään, tällä kertaa vielä enemmän siihen suuntaan, mistä oli itse kävellyt. Mitään erikoista ei varsinaisesti näkynyt, kunnes pähkinänruskeat silmät iskeytyivät nuoreen henkilöön, joka kääntyi katsomaan taakseen tuohtuneena.
“Vauhtia nyt! Olemme muutenkin myöhässä!” komentelijan puhe kiristyi äänen koventuessa kiukusta.

Mustat pitkät hiukset heilahtivat ruoskamaisesti ilmassa lujasta käännöksestä paljastaen ohi menevän hetken ajan kasvoja. Tämä oli nainen, kuten korkeasta äänestä saattoi päätellä, vaikka nyt henkilön näkeminen varmisti asian. Naisella oli laiha ja kaukaa arvioituna suunnilleen Hyden mittainen, vaikka mies aavisteli naisen olevan muutaman sentin pidempi. Kasvot olivat viehättävät, varsin kauniit, mutta eivät mitenkään erityisen näköiset tai mieleen painuvat – varsinkaan hänen Megumiinsa verrattuna. Yllään jollekin henkilölle komenteleva oli laittanut hyvin tummanyönsinisen, puoleen reiteen ulottuvan ohuen trenssin, jonka alta paljastui tummanharmaa poolopaita.
“En jaksa joutua aina odottelemaan sinua, Sen!”
“Sinä taas hoppuilet liikaa!” kuului vihainen, matala miehen vastaus, mikä sai Hyden katsahtamaan hiukan enemmän naisen katseen suuntaan.

Salamurhaajan leuka lähes irtosi paikoiltaan ja tuntui putoavan asfaltille kopsahdellen sitten autojen alle piiloon. Pähkinänruskeat silmät tuntuivat poksahtavan irti kallosta mätkähtäen kadonneen luun mukana maahan ja kierivän sadevesikaivoon. Tämä ei ollut mahdollista – ei tosiaankaan. Kaikki maailman fysiikan, todellisuuden ja mahdollisuuden lait olivat tätä vastaan! Ihmisvilinän keskeltä Osakan mafiamies saattoi erottaa komentelijan luokse saapastelevan tyypin, joka pysähtyi hetkeksi tämän eteen.
“Lopeta tuo komenteleminen, Sakurako! Sinulle jäi rooli päälle!” mustaan trikootakkiin, joka muistutti kovasti urheilijoiden vaatetta, pukeutunut mies tiuskaisi mustahiuksiselle rakennusten ja katujen valojen valaistessa kummatkin ja ympärillään kävelevät ihmiset selvästi.
Keskellä suojatietä unohtaneena olinpaikkansa ruskeahiuksinen hengitti kiivaasti tuijottaen näkyvilleen saapunutta miestä. Tämä oli niin geneerisen japanilaisen näköinen, kuin laki vain salli katseen siirtyessä kasvoista hiukan ylemmäs. Hiukset olivat mustat, päälaelta tosiaan pidemmät, kuin sivuilta, koska kohosivat pystyyn sojottaen hiukan sinne tänne. Päänsivujen hiusten pituudesta Osakan yksi vaarallisimmista miehistä ei ollut varma etäisyytensä takia, mutta eipä se sillä hetkellä kiinnostanut, kun sielunpeilit kapenivat nähdäkseen tarkemmin vähitellen saapuvassa pimeydessä. Mustien hiusten seasta erottui ruskeita raitoja.

Tämä ei voinut olla mahdollista, Hyde ravisti päätään kieltäen näkemänsä. Kaksikon puhetta mies ei enää erottanut, koska vastakkain päätyessään puhe hiljeni eikä mafiamies järkytyksensä keskellä kyennyt edes kuuntelemaan riitelijöitä. Tuo mies oli pelkkä puhdasta sattumaa. Jollain epäonnekkaalla oli vain huonolla tuurilla sama nimi ja vielä samanlainen kampaus – kyseessä ei voisi olla se mies, joka oli ollut mukana haaremin kimpussa. Se oli vain mahdotonta. Kukaan salamurhaajan tapainen ei vain ollut niin tyhmä, että pitäisi ulkonäkönsä sellaisena, minkälaisena uhrit olivat tämän nähneet. Hyökkääjä Sen olisi varmasti painunut aikaa sitten parturille ja värjännyt hiuksensa ennemmin pinkeiksi kuin liikkunut samannäköisenä kaduilla. Jokainen salamurhaajan tapainen tajusi, että vanhassa ulkonäössään liikkumalla oli suurempi riski jäädä kiinni – varsinkin toisen mafian territoriossa, jossa saattoi koska tahansa törmätä johonkin vihollisen rikollisjärjestön jäseneen, kuten nyt ja vieläpä hyvin tappavaan sellaiseen. Ruskeahiuksinen ravisti päätään, eikä huomannut vihreän valon vilkkuvan jalankulkijoille varoittaen autojen vuoron tulevan. Salamurhaaja tunsi itsensä vainoharhaiseksi kohottaessaan katseensa takaisin kaksikkoon, joka oli lähtenyt liikkeelle kävellen hyvin ripeästi, lähes puolijuoksua ihmisten lomassa eteenpäin. Näiden lyhyiden takkien alta näkyivät mustat joustavat, löysemmän puoleiset karatehousut, jotka näyttivät jäävän pikkuisen lyhyiksi.

Karatehousut!? Pähkinänruskeasilmäisen kulmat rypistyivät haukankatseen seuratessa tarkkailemaansa kaksikkoa – tällä kertaa jalkoja todeten nopeasti, mitä nyt näki muiden jalankulkijoiden takia, housujen saattavan olla karatehousut tai ainakin muistuttavan niitä kovasti. Seuraavaksi huomio kiinnittyi kenkiin korvien kuulematta liikennevalojen piippauksen muuttuvan nopeasta hitaaksi, kun valot muuttuivat autoilijoille vihreiksi. Kummallakin oli mustat, pitkävartiset housujen alle menevät nahkakengät, mutta malli oli kummallinen. Jalkineet olivat hyvin ohuet ja erityisesti pohja oli uskomattoman litteä, aivan kuten ulkotabeissa. Ne eivät olleet tavalliseen paikasta toiseen tehdyt jalkineet, vaan toisenlaiseen käyttötarkoitukseen vaihtoehtojen tyssätessä vain muutamaan.

Tööttäys vierestä sai Hyden hyppäämään lähes kolme metriä ilmaan ja kääntymään äänen suuntaan. Samassa tummat silmät laajenivat, kun hän näki muutaman vuoden vanhan Toyotan puskurin lähestyvän itseään. Auto pysähtyi tömähtäen ihan salamurhaajaan kiinni miehen läimäistessä kätensä konepellille, kuin olisi sillä tavalla saanut estettyä menopeliä pysymään kaukana itsestään. Torvi soi uudelleen särkien tärykalvoja mafiamiehen kohottaessa katseensa eteensä kohti kuljettajaa. Äkäinen, keski-iän loppuvaiheella oleva harmaantunut mies huusi vihaisena ratin takana muutaman sylkipisaran lentäessä vasten tuulilasia. Suu aukesi kiroamista ja manaamista varten käden kohotessa puimaan nyrkkiä sadattelun vahvistajana, kun samainen käsi painoi sitten jälleen torvea. Ruskeahiuksinen rutisti kätensä nyrkkiin kiiltävällä metallipinnalla tuijottaen kulmiensa alta vihaisena vanhusta. Kaiken ikäisten sitä annettiin vielä pitää ajokorttinsa – tuon tyypinhän pitäisi olla vanhimman lapsensa kotona lukittuna neljän seinän sisälle pääsemättä häiritsemään ja ajamaan viattomien kansalaisten yli! Sisällään kiehuvasta kiukusta huolimatta pähkinänruskeasilmäisen ulkokuori pysyi tyynenä. Hänen tapoihinsa ei kuulunut karjua raivosta, vaan pysyä rauhallisena, mutta sitäkin pelottavampana ja vaarallisempana. Mies kohotti hiukan päätään tuijottaen suoraan kuskin silmiä yhä hiukan kulmiensa alta ja kohottautui hitaasti suoraselkäiseksi siirtämättä katsettaan toisesta.

Vanhuksen ulos kuuluva karjuminen vaimentui ja käsi pysähtyi kesken matkan rintakehän ja torven väliin kylmän poraavassa katseessa. Osakan mafian paras salamurhaaja antoi vanhemman nähdä, kuinka kylmä, vihamielinen katseensa tutki jokaisen harmaantuneen hiuksen, ihoa painavan rypyn ja kallon sisään painuneita silmiä painaen jokaisen piirteen mieleensä, että tunnistaisi auton kuljettajan, jos näkisi tämän jossain. Piirrettyään mieleensä kaikki miehen piirteet, Hyden suupieleen kaartui häijy hymy, joka sai vanhuksen nielaisemaan hiljaa käsien irrotessa pelosta ratista. Viekas, kertakaikkisen pahansuopa hymy ja kylmät, synkät silmät kertoivat, ettei kuski todennäköisesti saisi kokea rauhallista kuolemaa nukkuessaan, vaan saattaisi nähdä tuon saman hymyn viimeisenä näkynään tässä maailmassa. Aiheutettuaan harmaantuneelle lähes sydänkohtauksen pelosta, pähkinänruskeasilmäinen kääntyi ja lähti kävelemään asioilleen. Tällä kertaan tosin aivan toiseen suuntaan, kuin oli alun perin ollut aikeissa mennä. Nyt mies käveli takaisin sinne, mistä oli kääntynyt suojatielle, ja lähti kävelemään vasemmalle – samaan suuntaan, minne näkemänsä kaksikko oli mennyt.

Salamurhaaja harppoi katuja pitkien ripeästi toivoen, ettei pariskunta, jos näitä kahta saattoi siksi kutsua, ollut kadonnut jonnekin rakennukseen tai päässyt liian kauaksi. Mieli toisti yhä uudelleen ja uudelleen mielessään, että oli vain kummallinen sattuma, että hän oli kohdannut Sen-nimisen miehen, jonka ulkonäkö vastasi liiankin hyvin Tatsuroulta saadun viestin tietoihin murhaajasta, jonka takia Kamijo oli kuollut ja Namiehen sattunut. Sattumaa oli myös se, että niin tämä kuin seurassaan ollut nainen olivat pukeutuneet omituisiin housuihin ja kenkiin, jotka takasivat mitä parhaimmat mahdollisuudet fyysiseen tappeluun ja liikkumiseen toisin kuin kireät farkut tai nahkahousut. Tuo kaikki oli pelkkää sattumuksen sadonkorjuuta – maailman jokin hauskaa kiusantekoa, jolla häiritä ruskeahiuksista. Tuskin asian tarkistamisella kuitenkaan mitään haittaa olisi, mafiamies totesi mielessään jatkaessaan ripeätä kävelyään ja vei samalla käden takkinsa sisään koskettamaan kainalokoteloa. Sormet tunsivat pistoolin metallisen kahvan, mikä tasapainotti epäilevää mieltä. Asetta tuskin tarvittaisiin, koska mitään järkyttävää ei kuitenkaan paljastuisi, mutta aina oli hyvä pitää jonkinlainen henkivakuutus mukana alamaailmassa liikkuessa.

Edessä olevat liikennevalot olivat Hyden onni, koska punaisen valon takia osa ihmisistä, ja tietenkin tarkkailtu kaksikko, oli pysähtynyt odottamaan turvallista kulkua kadun yli. Mustahiuksinen ja raitahiuksinen seisoivat vierekkäin, lähes olka olkaa vasten, vaikka mies olikin pidempi kuin seuralaisensa. Nämä eivät erityisemmin kyräilleet ympärilleen, mutta ruskeahiuksinen näki tummiin pukeutuneiden vilkuilevan lähimpinä seisovia ihmisiä ja ottavan vaistomaisesti puolikkaan askeleen kauemmaksi pienestä liikahduksesta. Taakseen nämä eivät erityisemmin vilkuilleet ja vaikka olisivat katsoneet, ei pariskunta olisi huomannut varjostajaansa. Salamurhaaja nimittäin muutti heti kävelyään rennommaksi ja vähemmän rynniväksi, mutta vauhti pysyi yhä ripeänä – halusihan pähkinänruskeasilmäinen pysyä tarkkailun kohteidensa jäljillä ja päästä samoilla valonvaihdoilla kadun yli. Mafiamies antoi katseensa nähdä kaikkialle eteensä – ohi ajavat autot, liepeillä kävelevät ja juttelevat ihmiset, talojen katolta toiselle viimeiset lentävät varikset ja kyyhkyset, laskevan auringon, ympärillä kohoavat rakennukset sekä suojatien edessä odottavan parin. Askel hidastui pikkuriikkisen, kun ruskeahiuksinen käveli lähemmäksi liikennevaloja ja kadun ylityskohtaa. Eihän hän halunnut kaksikon huomaavan läsnäoloaan eikä varsinkaan antaa näiden tuntea tulleensa tarkkailluiksi. Valot vaihtuivat punaisista vihreiksi odottavien ihmisten ylittäessä suojatien ja Hyde teki samoin, vaikka hiukan jäljessä. Lyhempi piti runsaan etäisyyden heidän kolmen välillä, mutta ei päästänyt naista ja miestä näköetäisyydestään jatkaen seuraamista. Mieli toisti jatkuvalla syötöllä, ettei koko tarkkailusta ollut mitään hyötyä, vaan kyseessä oli joku toinen, kummallinen tyyppi kummallisesti pukeutuneen naisen kanssa – ei mitään muuta.

Pähkinänruskeasilmäinen käveli kädet taskuissaan pitkin katuja tuijotellen mukamas välillä kauppojen, toimistojen ja ravintoloiden ikkunoita. Kaksikko kääntyili muutamista kulmista, ylitti katuja ja vaelsivat eteenpäin hyvin määrätietoisesti. Nämä kiirehtivät kohdettaan kohti tuntien selvästi kadut ja ilmeisesti muutaman oikotienkin, joiden kohdalla Osakan mafian yhden vaarallisimman miehen oli otettava etäisyyttä välttääkseen paljastumasta ja erään harvinaisen hitaiden liikennevalojen kohdalla taas napattava kännykkänsä esiin esittäen puhuvansa äitinsä kanssa. Onneksi noita tilanteita oli vain pari, mutta niistä jälkimmäinen sai alitajunnassa epäilykset nousemaan entistä lujemmin pintaan. Liikennevaloissa eräs koulupukuinen teinipoika tönäisi vahingossa rynnätessään kaksikon välistä, mustahiuksisen naista, joka osui puhelimeen “puhuvaan” ruskeatukkaan.
“Sori”, trenssiin pukeutunut sanoi pikaisesti liimautuen sitten nopeasti raitahiuksiseen.
Tämä ei edes vilkaissut salamurhaaja, mikä oli onni, vaikkei nainen olisi edes nähnyt selvästi kasvoja pystyyn nostetun kauluksen takia. Havainnot jäivät Osakan mafiamiehen huoleksi ja lyhyestä, hyvin pienestä kosketuksesta hän oli tuntenut jotain vartalollaan takkinsa läpi. Trenssin alla oli jotain kovaa, ei hirveän isoa, mutta suurempi kuin kännykkä ja muistutti muodoltaan etäisesti latinalaisten aakkosten kirjainten isoa L:ää. Se ei luvannut hyvää.

Mieleen nousseiden epäilysten takia pähkinänruskeasilmäinen päätti entistä tiukemmin pitää pariskuntaa silmällä ja pysyä perässä. Nyt viimeistään oli tiedettävä, minne nämä olivat menossa, ja saatava selville, keitä hän seurasi. Jo hyvin pimenneessä illassa valot valaisivat katuja ja rakennuksia, mutta se vain sopi Hydelle, joka tiesi pystyvänsä kätkeytymään koulutuksensa ja ammattinsa takia helposti varjoihin. Hämäryys ei myöskään estänyt häntä kiinnittämästä huomiota, minne he olivat saapumassa. Kulman takaa mies erotti suuren toimistorakennuksen, joka oli jokaiselle paikalliselle hyvinkin tuttu: Osakan isoin pankkikonttori. Moderni, hyvin korkea rakennus suurine peilimäisine ikkunoineen ja kylmän eleganttinne kivineen nousi ylväänä kaupungin keskellä ja paikoitellen jyhkeässä talossa oli muutamia pieni, lähes suurimmalle osalle kaduntallaajista huomaamattomia perinteisiä yksityiskohtia – enemmän niitä huomasi käydessään asioimassa pankissa.

Mikäli tummiin pukeutunut kaksikko menisi pankkiin, siihen tyssäisi salamurhaajan tutkimukset. Koko paikka oli täynnä kameroita aina ottoautomaattien ympäristöstä rakennuksen kattoon asti eikä mies halunnut vaikuttaa vartijoista tai turvakameroista epäilyttävältä. Mistä mafiamies sitten tiesi, että niin rakennuksen ulko- kuin sisäpuolella oli useita kameroita vahtimassa pankkia ja sen ympäristöä? Koska Tatemonoki oli ollut rakentamassa sitä yli neljä vuotta sitten, kun vanha pankki päätettiin remontoida ja muuttaa uudeksi kulttuurikeskukseksi. Viereiset rakennukset ja katu olivat vahdittuja, lähinnä varkaiden varalta, jos jotkut aikoisivat ryöstää pankin ja onnistuisivat lähtemään karkuun – suunta ja muut selviäisivät silloin nopeasti.
Lyhempi katsoi synkkänä konttoria, jota kohti kaksikko näytti menevän. Tähän loppui koko reissu, kuten ruskeahiuksinen totesi olkiaan kohauttaen. No, onneksi tästä ei ollut pitkä matka sinne puistolle, vaikka kohtaamispaikka olikin toisessa päässä kaunista paikkaa. Oikaiseminen puiston läpi menisi aina nopeammin ja hän olisi runsaassa kahdessakymmenessä minuutissa perillä, mikäli menisi puolijuoksua.

Hyde oli kääntymässä takaisin kannoilleen, mutta pysähtyi samassa kesken liikkeen ja hän melkein törmäsi ikäiseensä nuoreen mieheen ja ilmeisestä tämän tyttöystävään. Vaivautumatta mitenkään pahoittelemaan kömmähdystään, salamurhaaja jäi kulmat kurtussa tuijottamaan raitapäätä ja mustahiuksista. Nämä kävelivät ripeästi pankin pääovien ohi. Aivan kuin kohde olisi joku muu.
Mahdollisuus oli aina odottavan onni, varsinkin jos siihen uskalsi tarttua. Pariskunta nimittäin käveli päättäväisesti kohti kadunkulmaa, josta pankkirakennuksen taakse katosi pieni sivutie.

Mafiamies vetäisi henkeä ja tunsi jalkojensa vievän häntä jo eteenpäin. Vartalo tuntui päättäneen aivojen sijaan, ettei asian perinpohjainen selvittämisestä ollut haittaa. Vaisto kuiskaili hiljaa, että alkoi olla suuremmista asioista kysymys kuin pienestä sattumuksesta. Pähkinänruskeasilmäinen marssi ripeästi tarkkailunkohteidensa perään nähden sopivasti parin ylittävän kadun – muualta kuin suojatien kohdalta katsellen muutaman kerran ylös taivasta kohti. Nämä kulkivat kulmittain kohti leveätä, suhteellisen korkeata rakennusta, joka jäi kuitenkin kadun toisella puolella seisovaa pankkia matalammaksi. Ruskeahiuksinen heilautti hiukan päätään saadakseen silmiensä suojina olleet kutrit pois edestään. Tarkkaavaisesti hän kävi rakennuksen läpi ja huomasi heti silotelluista, pelkistetyn yksinkertaisista ikkunoista, joissa oli tietenkin pieniä eroja, ja katoksellisesta ovesta, että kyseessä oli hotelli. Tai pikemminkin yksinkertainen, kerrostalorakennus, joka oli hotelli, mutta myös vakinainen asuinpaikka monille ihmisille. Sinne siis kaksikko oli menossa, mutta mitä nämä siellä tekisivät? Eivät ainakaan lähtisi tutustumaan toistensa vartaloihin paremmin, koska kyseessä ei ollut mikään lemmenhotelli, vaan pikemminkin asunto joillekin hyvin toimeen tuleville ihmisille sekä tietenkin hetken aikaa kaupungissa asuville liikemiehille, jotka eivät halunneet maksaa miljoonia Osakassa vierailustaan eivätkä myöskään asua kapselihotelleissa.

Ainakin paikka olisi turvallisempi tarkkailuun kuin pankki, jossa voisi käytöksellään herättää liikaa huomiota. Pieni ajatus sai Hyden harppomaan katua kohti vilkaisten, ettei autoja tullut, ennen kuin riensi tien toiselle puolelle. Pääoven yläpuolella olevan katoksen reunassa luki kaksi kanjia. Sanbashi? Kummallista laittaa keskellä kaupunkia sijaitsevan motellin nimeksi laituri – kai sitä sitten pidettiin elämässään purjehtivien ihmisten levähdyspaikkana. Se ei hirveästi kylläkään hetkauttanut ruskeahiuksista, jonka katse seurasi kaksikkoa ja naispuoleista jäsentä, joka avasi oven miehen kävellessä epäkohteliaasti sisälle nyökkäämättä edes kiitokseksi. Mafiamies säikähti ja otti muutaman juoksuaskeleen. Jos hän ei ehtisi sisälle ajoissa, pariskunta saattaisi olla kadonnut eikä miehellä olisi mitään kunnollista tietoa – varsinkin vaatteiden alle piilotetusta esineestä, josta pähkinänruskeasilmäiselle oli omat turhan vahvat ja epämiellyttävät epäilyksensä.

Päästyään katoksen alle lyhempi hidasti lujasti ja lähes pysähtyi kääntyen katsomaan kerrostalon pääovia. Kolme ovea, yhdet kaksoisovet ja toinen vasemman kautta aukeava, olivat suurimmalta osalta voimakkaasti heijastavaa lasia, mutta reunat ja kahvat olivat paksua kuparin väristä kylmää metalliainesta. Sisälle ei nähnyt kunnolla, vain hiukan värimaailmaa, esineiden muotoja sekä liikkuvia olentoja. Käsi nousi ripeästi pyöreästi muotoilulle ja synkkä rockmusiikki kajahti soimaan.

Hyde veti terävästi henkeä ja hätkähti, mutta kukaan ei kuitenkaan huomannut säikähtämistä, jos häneen edes kiinnitettiin huomiota. Käsi sujahti salaman nopeasti takin taskuun kiskomaan raskashenkisestä musiikista pitävän matkapuhelimensa vaivautumatta edes vilkaisemaan välkkyvästä ruudusta soittajan nimeä. Kyllä mies tiesi, kuka siellä soitti, koska oli väärässä paikassa kuin missä hänen piti olla tähän aikaan.
“Atsushi, en ehdi puhumaan”, salamurhaaja tokaisi puhelimeen vietyään laitteen korvalleen painettuaan samalla navi-näppäintä.
“Hyde, missä helvetissä sinä olet!?” Atsushi karjui vihaisempana kuin raivohullu karhu.
“Olet yli viisi minuuttia myöhässä! Minä ja Jyou olemme odottaneet sinua varmaan viisitoista minuuttia!”
“Tuli jotain muuta”, Hyde murahti matalasti kiskaisten raskaan oven auki.
Oli parempi ottaa se riski, että hänet huomattaisiin, kuin kadottaa mustahiuksinen ja raitapää.
“Tulen sinne myöhemmin”, lyhempi lisäsi katsahtaen ympärilleen.
Alin kerros oli leveä kuten itse rakennuskin, mutta lyhyenomainen sivuilla ollessa enemmän tilaa kuin edessäpäin. Seinät olivat vaaleat, hiukan luonnonvalkoista kellertävämmän sävyiset ja sisustus oli perinteinen, suhteellisen tylsä tammenruskea. Oikealla puolella seinustalla oli metallisia, pronssin ja kuparin sävyisiä postilokeroita. Lattiaa pitkin kulki limetinvihreä matto kohti toisessa päässä olevia hissejä ja maton vasemmalla puolella, hiukan sivummalla oli hotelleille tyypillinen vastaanottotiski kaappeineen ja hyllyineen, mutta korkean pöydän takana ei näkynyt ketään. Kahden hyllyn välistä näkyi ovi, joka oli raollaan valkoisen valon loistaessa muuten kellertävästi valaistun eteissaliin.
“Myöhemmin? Missä helvetissä sinä olet ja mitä pirua oikein puuhaat!?” jokapaikanhöylä raivosi kiihtyneenä.
“Lakkaa karjumasta korvaani hajalle”, salamurhaaja komensi matalasti käännellen päätään.
“Olen Sanbashi nimisessä hotellissa, joka on siinä Tatemonokin rakentaman pankin vieressä.”

Piru, missä ne kaksi oikein olivat? Ruskeahiuksinen asteli peremmälle, mutta ei nähnyt vieläkään ketään. Tuskin nämä olivat ehtineet hissiin hänen huomaamattaan. Oliko kaksikko painunut vessoihin? Pää kääntyi vasemmalle tutkimaan seinustoja, joista löytyikin kahdet ovet – toisessa miestä, toisessa naista merkitsevien kanjien kanssa. Kyllä hän voisi mennä kummankin paikan tarkistamaan, jos olisi aivan pakko.
“Mitä hittoa sinä siellä teet!?” pidempi rähisi toisessa päässä ja taustalta kuului Jyoun helkkarin vihainen käsky toiselle selittää, mitä oli tekeillä.
“Tutkimustyötä”, pähkinänruskeasilmäinen totesi, mutta kuuli samassa pienen kolahduksen kauempaa – läheltä vastaanottotiskiä.
Kaikista kauimmaisesta nurkasta, osittain korkeiden hyllyjen takaa mafiamies näki etsimänsä tyypit, jonka naispuoleinen jäsen oli polvistunut toiselle polvelleen. Nämä olivat vaaleanharmaan värisen oven edessä, ja halusivat selvästi seinän toiselle puolelle, vaikka siellä olevat tilat ja käytävät olivat vain henkilökuntaa varten. Mustahiuksinen näpersi lukon kanssa, selvästi tiirikoi heille reittiä auki miehen nojatessa seinää vasten mutisten luultavasti toista kiirehtimään. Samalla raitahiuksinen kohotti katseensa ja tiiraili hiukan ympärilleen peläten jonkun yllättävän heidät.
“Mutta tulen sinne pian, rakas sisko”, Hyde sanoi odottamattomasti puhelimeensa äskeistä kovempaa ja käveli vessoja kohti pitäen katseensa aivan toisaalla.
“Tuon sinulle samalla sen lehden – pidät varmasti kannessa olevasta miehestä.”
“Rakas? Sisko? Mitä sinä oikein hourit, Hyde?” Atsushi kysyi äimistyneenä, mutta myös ärtyneenä.
“Löysin hänet, kuten toivoit”, salamurhaaja jatkoi kummallista, kuuluvaa puhettaan kävellessään miestenhuoneita kohti ja tarkkaili hiustensa ja kauluksen takaa sivusilmällä kaksikkoa.
Raitapää oli kiinnittänyt häneen huomiota, mutta oletettuaan mafiamiehen keskittyneen puheluun sukulaisensa kanssa, katse liikkui takaisin oven kanssa ahertavaan naiseen. Jälleen yksi virhe, minkä pähkinänruskeasilmäinen käytti välittömästi hyväkseen, kun kuuli ystävänsä karjuvan selitystä sille, mitä muka piti tutkia, kun ei voinut edes ilmoittaa asiasta ajoissa.
“Mustat hiukset, päältä pidemmät ja sivuilta lyhemmät, ruskeita raitoja – mies”, lyhempi sanoi terävästi pysähtyen hetkeksi miesten vessan ovelle laskien kätensä kahvalle.
“Mitä hittoa sinä oikein puhut mustahiuksista miehistä, joilla on raitoja!?” mustatukkainen tivasi, mutta tajusi samassa ääneen sanottuaan asioita.
Tai oikeastaan jokapaikanhöylä muisti saamansa viestin, josta heidän oli kuulunut puhua puiston luona monen muun asian lisäksi. Jyoukin vaikeni toisessa päässä ymmärtäen selvästi toisen kanssa, ketä kuvaus muistutti.

“Hyde, et voi olla tosissasi”, mustatukkainen sanoi vakavalla, kiven kovalla äänellä.
“Muuten sanoisin, että mielikuvitukseni käy ylikierroksilla, mutta sattumuksia alkaa olla liikaa”, ruskeahiuksinen sanoi hiljaa avaten edessään olevan oven.
“Hänen seurassaan ollut nainen kutsui tätä Seniksi ja heillä on kummalliset vaatteet, mutta nykyinen puuhastelu herättää enemmän kuin kysymyksiä mieleeni.”
“Mitä he sitten tekevät?” pidempi kysyi selvästi jännittyneenä.
“Tiirikoivat henkilökunnan ovea Sanbashin aulassa”, Hyde vastasi esittäessään menevänsä asioilleen miesten huoneeseen.
“Yhtäkään tämän hotellin työntekijää ei näy ja nyt he näemmä onnistuivat avaamaan itselleen reitin.”
“Mutta se ei silti välttämättä tarkoita mitään”, Atsushi huomautti varsin järkevästi, mutta ääni värähti pelosta.
“Tarkastamisesta on tuskin haittaa”, pätkempi totesi nähden kaksikon livahtavan ovesta sisään.
“Minä menen heidän peräänsä.”
“Hyde, et voi olla tosissasi!” jokapaikanhöylä karjaisi uudestaan kykenemättä estämään ystäväänsä ryntäämästä äänettömästi kohti henkilökunnan ovea.
“Se ei välttämättä tarkoita mitään!”
“He välttelevät valvontakameroita, koska muuten olisivat valinneet hissin”, salamurhaaja väitti vastaan.
“Näin pienissä paikoissa henkilökunnan puolta ei jakseta aina valvoa niin hyvin.”
“Odota siinä tapauksessa aulassa! Me tulemme Jyoun ja muiden kanssa sinne!”
“Emme pysty tarkkailemaan heitä isommalla porukalla – minun on parasta toimia yksin”, ruskeahiuksinen huomautti painokkaasti nähden ilokseen, ettei ovi ollut sulkeutunut kunnolla epäilyttävien tyyppien perässä.
“Hyde, et mene yhtään minnekään, ennen kuin me olemme siellä!” jokapaikanhöylä huusi hädissään ja lyhempi saattoi kuulla Jyoun karjaisevan muutaman käskyn lähtien rahinasta päätellen juoksemaan jonnekin.
“Meillä menee vain kaksikymmentä minuuttia!”
“Ei ole aikaa”, pähkinänruskeasilmäinen ilmoitti lujasti astuessaan porraskäytävään, jossa portaat veivät neliömäisesti kääntyillen ylöspäin.
Mikäli pariskunta olisi halunnut päästä johonkin kerrokseen, nämä olisivat voineet ottaa hissin eikä tulla silloinkaan kovin paljon noteeratuksi. Henkilökunnan portaita pitkin pääsi nimittäin jokaiseen kahdestatoista asuinkerroksesta, mutta myös sinne, minne asukkaat eivät päässeet kovinkaan helposti, vaikka olisivat halunneet kuten katolle, jossa taas voisi olla rauhassa ilman häiriöitä ja kameroita. Ripeät askeleet kuuluivat metallisista portaista, mutta kiitos kaksikolla olleiden ohutpohjaisten kenkien, askeleet olivat paljon hiljaisemmat verrattuna tavallisiin kenkiin. Nämä olivat varmasti matkalla ylimpään kerrokseen taivaan alle – mikään muu ei kuulostanut tässä vaiheessa iltaa enää järkevältä.
“Atsushi, he ovat ilmeisesti menossa katolle. Jos tässä on jotain, se on saatava selville – vähintäänkin mielenrauhamme takia vaientaaksemme epäilyksemme.”
“Hyde, sinä et -”
“Minun on mentävä, Atsushi”, lyhempi sanoi terävästi ja vei peukalonsa navin kohdalle sanoen vielä lopuksi.
“Nähdään pian.”
Hyde saattoi kuulla mielessään Atsushin karjuvan vihasta, kun luuri oli lyöty korvaan. Tämä soittaisi pian takaisin ja käskisi häntä odottamaan heidän tuloaan, mutta mafiamies tiesi, että voisi menettää kallisarvoisia tietoja niin tehdessään. Tietenkin kaikki voisi olla yhä typerää kuvitelmaa, mutta parempi oli tietää liikaa kuin liian vähän. Mies katkaisi nopeasti puhelimestaan virran tietäen ystävänsä tuntien näiden soittavan muuten uudelleen eikä edes äänettömällä pirisevä kännykkä voisi pitää häntä salassa. Nyt olisi vain päästävä taas kaksikon perään.

Ruskeahiuksinen lähti nousemaan valkoisia portaita puoli juoksua yrittäen pitää mahdollisimman vähän ääntä ja säästellä samalla voimiaan. Kaksitoista kerrosta juostavana oli kuitenkin paljon ja vaikka hän olikin todella hyväkuntoinen ja kestävä, ylöspäin nouseminen oli aina huomattavasti rankempaa kuin juosta tasaista matkaa. Hiukset huitaistiin pois silmiltä katseen pysyessä huomattavasti ylempänä tarkkaillen portaiden välisistä raoista ja kaiteesta, missä pariskunta meni. Huomattavasti ylempänä, heidän välissään oli ainakin neljä kerrosta, mutta nämä saattoivat juosta nopeammin pelkäämättä aiheuttavansa hirveätä meteliä eivätkä nämä näillä näkymin edes uskoneet joutuvansa tappelemaan heti perille päästyään. Ei pähkinänruskeasilmäinenkään uskonut, että joutuisi heti pysähdyttyään riehumaan, mutta ei mies halunnut heti seisahduttuaan joutua henkeään haukkomaan. Vauhti hidastui hiukan, koska Hyde ei halunnut aiheuttaa nahkasaappaineen liikaa meteliä. Askel muuttui pehmeämmäksi ja sulavammaksi mielen hakiessa mielikuvaa saalistavasta kissaeläimestä, jonka liikkeistä ja vaanimisesta saattoi ottaa mallia. Puolessa välissä matkaa lyhemmän korvat olivat kuulevinaan ylhäältä pienten äänien loppuvan kokonaan ja vielä ylimmässä henkilökunnalle tarkoitetuista kerroksista – siltä se vaikutti tarkkailun perusteella.

Seuratut olivat livahtaneet katolle, kuten salamurhaaja oli epäillyt aikaisemmin. Katolle ihmiset halusivat usein mennä juhlistamaan jotain ja parit taas menivät mielellään yötaivaan alle kuhertelemaan ilman häiriötekijöitä, mutta kyseinen pari ei vaikuttanut niin sopuisalta, että menisivät lemmiskelemään eivätkä vaatteet tuntuneet sopivan romanttiseen hetkeen. Kuin yksinäisyys olisi äkkiä tuonut vaaran uhan niskaan, pähkinänruskeasilmäinen avasi muutaman napin takistaan ja vei kätensä kainaloon. Hyde veti pistoolin esiin, vaihtoi sen toiseen käteensä kaivaen vielä esiin vaimentimen. Jos pitäisi ampua, olisi parempi tehdä se niin, ettei puoli kaupunkia ollut kuulemassa. Lyhempi pysähtyi tasanteelle ruuvaamaan putkimaisen mustan vaimentimen aseen piippuun, ennen kuin jatkoi matkaansa tuntien itsensä huomattavasti varmemmaksi ase kädessään.

Kerrokset vaihtuivat ripeästi ja pian hengästynyt mies huomasi olevansa niin korkealla, kuin oli mahdollista mennä. Ylin henkilökunnanpuolen kerros oli suuri, laaja tila, jonka seinustat olivat täynnä ruutuikkunoita. Muuten paikka oli tyhjä, portaiden ja ikkunoiden lisäksi viitisen metrin päässä oikean puoleisella seinustalla oli ovi. Pähkinänruskeasilmäinen vilkaisi huolestuneena ikkunoiden pieniä ruutuja kävellessään hitaasti ovea kohti. Hän ei ollut aivan varma, uskaltaisiko lähestyä ovea – hänethän voitaisiin nähdä. Riskeistä huolimatta salamurhaaja asteli lähemmäksi vilkuillen kummallekin puolelle suorakulmaisessa tilassa tarkkaillen ulkomaailmaa. Mitään ei kuitenkaan näkynyt, vaan mafiamies pääsi turvallisesti oven lähelle katsoen vielä edessään runsaan metrin päässä olevista lyhemmän seinän ikkunoista ulos.

Hyden synkät kasvot kirkastuivat pikkuriikkisesti, mutta sitten taas tavanomainen tummuus valtasi ne, tällä kertaa vain entistä raskaammin. Sielunpeilit nimittäin näkivät etsimänsä kaksikon ja muutakin. Katon päälle olevan rakennuksen ulkoseinässä oli muutama lamppu päällä valaisemassa kattoa, samoin kuin kauempana seisoi pari lyhtypylvään tapaista valaisemassa muutaman kymmenisen metrin päässä ilmastointikanavan putken päätä ja kauempana olevaa isoa ilmastointilaitteistoa, joka muistutti metalliseinäistä rakennusta, mutta se ei kiinnittänyt mafiamiehen huomiota – ei todellakaan. Mustahiuksinen ja raitapää seisoivat katolla olevan rakennelmaan selin, mutta eivät olleet kahdestaan. Näiden seurassa oli vielä viisi henkilöä, eli yhteensä näitä oli seitsemän. Tuntematon viisikko oli pukeutunut täysin mustiin, trikoomaisiin vaatteisiin, jotka kätkivät vartaloiden muodot ja kehonrakenteen alleen, erityisesti keskivartalon. Kaikkien housut muistuttivat mustia karatehousuja, mutta jalkineista ei siltä etäisyydeltä voinut olla varma. Hirveästi mitään mielenpainuvaa hiukan paikoillaan liikehtivässä ryhmässä ei ollut, paitsi viiden muun päiden ympärillä olevat mustat huivit ja naamiot.

Mitkä ihmeen ninjabileet täällä oli? Oliko katolla naamiaiset, joista hänelle ei ollut kerrottu? Hyden olisi päästävä lähemmäs. Aseen piipun osoittaessa ylöspäin mies liukui ovelle, väänsi hiljaa lukkoa avaten oven ja astui ulkoilmaan. Tuuli puhalsi pyöritellen ruskeita hiuksia kauluksen suojatessa yhä kasvoja, kun mafiamies asteli muutaman metrin päähän kulmaukselle tarkkailemaan tarkemmin näkemäänsä. Todellakin, katonreunuksen luona seisoi seitsemän ihmistä, joista viisi muistutti harvinaisen paljon ulkonäöllisesti ninjoja, vaikka varustetaso oli toisenlainen. Kenelläkään ei ollut katanoita selässä eikä wakizasheja tai edes nunchakuja näkynyt vöillä. Niiden tilalla oli nähtävissä reisikoteloissa olevat pistoolit, mitä nyt heikossa valaistuksessa ja kynnyksellä olevassa yössä saattoi nähdä. Yhdellä oli pitkä kivääri selässään toisen pidellessä jonkinlaista tarkkuuskivääriä kädessään. Isojen aseiden kotelot ja kantopussit lepäsivät joukkion jaloissa, mutta silti helposti napattavissa kohdissa. Mustat huivit peittivät kasvoja jättäen vain silmät ja niiden ympärillä olevan ihon näkyviin, myös hiukset oli peitetty kokonaan näkyvistä, lukuun ottamatta yhtä, jonka ruskeat hiukset olivat tiukalla ponihännällä. Tällä henkilöllä oli vaatteidensa päällä vielä tummanharmaa villatakki ja kolme muuta ninjaa pitivät käsivarsillaan omia takkejaan, vaikka yhdellä oli käsissään kaksi käärittyä, mustaa ulkotakkia. Järkeväähän se oli pitää jotain toistakin vaatetta nykyistensä lisäksi ja se samalla selitti seuratun kaksikon takit kummallisten housujen lisäksi. Kaduilla kävellessä ihmiset kiinnittäisivät huomiota ja jotkut jengiläiset haastaisivat tappelemaan – tässä kohdassa osakalaisesta tuntui, että siinä kohdassa nuoria huligaaneja pitäisi sääliä enemmän. Nyt ei ollut enää epäilystäkään, oliko raitapää se Sen, josta oli tullut ilmoitus Tatsuroun kautta. Nyt oli varmaa, että tämä oli syypää Kamijon kuolemaan, samoin kuin varmasti koko muu joukkio.

Ote kiristyi pistoolin kahvan ympärillä aseen pysyessä yhä pystyssä. Pähkinänruskeat silmät tarkkailivat mustiin pukeutuneita yrittäen saada näistä tarkemmin selvyyttä. Mustahiuksisen lisäksi ponihäntäpäinen oli myös suurella todennäköisyydellä nainen, mutta muiden sukupuolesta ei vain saanut selvää, koska löysät vaatteet estivät muotojen näkymisen eikä päitä ja kasvoja peittävät huivitkaan paljastaneet sukupuolesta kertovia piirteitä. Lisäksi nämä seisoivat aivan liian lähekkäin toisiaan, että olisi voinut saada enempää tietoa, varsinkin kun yksi oli koko ajan selin häneen päin. Tämä eniten ninjalta vaikuttava hoikkuutensa takia oleva vihollinen oli nostanut toisen jalkansa reunuskiville ja katseli hiukan kumarassa alas maahan vastakkaiseen suuntaan kuin missä pankki oli. Vaatteet olivat täsmälleen samanlaiset kuin muilla, luultavasti aina kenkiä myöten, mutta vyöllä roikkui jotain kiiltävää, jota mies ei erottanut kunnolla. Todennäköisesti, kahta lukuun ottamatta, loput jengi oli täynnä miehiä.

Seitsikko puhui keskenään hiljaa ja ilmavirtaus sekä taustalla kuuluvat kaupungin äänet estivät pähkinänruskeasilmäistä kuulemasta, mistä nämä keskustelivat. Mitä tahansa se olikin, aihe ei tiennyt todennäköisesti yhtään hyvää Kuro Kagelle eikä etenkään Asagin mafialle, siitä Hyde oli enemmän kuin varma purressaan huultaan. Nuo olivat varmasti syypäitä myös Fu-kin ja Vivianin kuolemaan! Näiden takia heidän ystäviään oli sattunut ja jokainen joutui pelokkaana vilkuilemaan olkansa yli!

Salamurhaaja tunsi lihastensa tärisevän, kun mies kohotti pistoolin eteensä tähdäten kohti seitsikkoa. Hän ei saisi tappaa kaikkia, vaan joku olisi jätettävä henkiin. Iskujen johtajat tuskin olisivat tuossa ryhmässä, vaan piilottelisivat jossain turvallisessa paikassa, mutta varmasti nämä tiesivät, keille tekivät töitä. Yksi siis oli jätettävä henkiin, mutta kuka? Katse harhaili rykelmää läpi. Alaspäin katseleva oli ilmeisesti ninjalaumansa johtaja, koska kaikki näyttivät puhuvan eniten tälle ja vilkuilevan samalla toisiaan. Johtohahmo olisi kannattavinta säästää, mutta yleensä korkeammassa asemassa olevat pitivät myös suunsa lujasti kiinni, vaikka näitä kuulusteltaisiin. Ei sillä, kyllä he kaikki keksisivät ison kasan kidutuskeinoja, joilla kielenkannat saataisiin nopeasti liikkeelle – murskaisivat vaikka luun kerrallaan vastauksia varten. Johtajat vain olivat yleensä uskollisimpia, mikäli tiesivät saavansa palkkion työstään. Kuka sitten olisi paras eloon jätettävä kuulustelemista varten? Hitaasti osakalaisen katse kääntyi raitapäähän. Tämä ainakin oli syypää haaremia vastaan käydystä iskusta. Sen ansaitsisi erittäin hitaan, tuskallisen kuoleman – he kaikki janosivat sitä, erityisesti Asagi rakastajansa vuoksi. Vihamielinen hymy kaartui salamurhaajan huulille, kun hän kääntyi tähtäämään kumartuneen selkään. Nyt olisi aika maksaa takaisin kaikesta tuskasta!

Paukahdus sai seitsikon hyppäämään pystyyn säikähdyksestä, mutta vielä enemmän Hyde hätkähti ja melkein pudotti aseensa kädestään. Hän ei ollut ampunut, eihän aseesta kuulunut niin kovaa ääntä vaimentimen ansiosta. Katse singahti taakseen sivummalle katsomaan, mikä oli kavaltanut hänet. Ovi, jonka mies oli vahingossa jättänyt auki, oli paukahtanut ilmavirtauksesta kiinni. Ruskeahiuksinen kääntyi takaisin seitsikkoa kohden nähden näiden kääntyneen ympäri ja huomanneen hänet.

Perkele! Mafiamies vilkaisi ovea, mutta unohti välittömästi ajatuksensa. Portaille ei kannattanut paeta, siellä hänet saataisiin helpoimmin kiinni tai ammuttua. Kulman taaksekaan ei kannattanut jäädä, kun toisilla oli enemmän mahdollisuuksia liikkua – aivan kuin suurella ylivoimalla ei olisi ollut jo tarpeeksi etuja!
Nopeasti mies vilkaisi ilmastointikanavan suun ja ison laitteiston suuntaan – ne olisivat ainoat mahdolliset paikat, joiden taakse suojautua. Vaikeat tilanteet ajavat ihmiset aina vaikeisiin ratkaisuihin, ja joskus ne auttoivat heitä selviämään hengissä – tai kuolemaan nopeammin.

Pähkinänruskeasilmäinen pyrähti juoksuun kohti metallista, neliömäistä putkea, joka oli sen verran iso, että hän olisi pystynyt ryömimään sinne ja liikkumaan talon sisällä kenenkään tajuamatta sitä. Nyt ei vain ollut aikaa repiä tai potkia ritilää pois edestään, kun metrin korkuinen möhkäle voisi tarjota välisuojan. Juostessaan Hyde osoitti aseellaan seitsikkoa ja ampui samassa huomatessaan raitapään, mustahiuksisen ja kivääriä kantavan ottavan ensimmäisinä aseensa esiin. Pistoolista pääsi kevyt tussahdus, mutta sitä seurasi toisenlainen, lujempi ääni. Sen karjaisi kivusta ja pudotti aseensa takertuen rintakehäänsä. Tämän toverit kääntyivät katsomaan loukkaantunutta ottaen vaistomaisesti sivuaskeleen. Se ei kuitenkaan jaksanut kiinnostaa ruskeahiuksista hänen ampuessa uudelleen, jälleen raitapäätä – kuulusteleminen oli muutenkin aina ollut niin yliarvostettua.

Naamioita käyttämätön mies heilahti uudesta luodin iskusta ja otti tahattoman askeleen taaksepäin. Vaatteiden läpi imeytyi verta punaisen elämännesteen värjätessä tummat kankaat vielä tummemmiksi pisaroiden tippuessa maahan, kunnes raitapää valahti maahan pään iskeytyessä kipeästi kivireunukseen tämän jäädessä kummallisesti nojaamaan ainoaan tukeensa. Senin tuskan huuto vaientui veriseen yskäisyyn ja hengenvetoon, kun mies yritti saada ilmaa, mutta kaksi lyijynpalasta vei nopeasti voiton pään retkahtaessa alas.
“Sen!” mustahiuksinen kiljaisi ja ryntäsi toverinsa viereen samalla hetkellä, kun salamurhaaja pääsi ilmastointikanavan taakse hetkelliseen suojaansa.
Trenssiin pukeutunut kyykistyi kauhuissaan kuolleen vierelle ja kosketti rintakehää saaden vain lämmintä verta sormiinsa.
“Ei! Ei!” tämä huusi ravistaen ruumista tuntuen unohtavan, missä tilanteessa oli tovereidensa kanssa.
Osakalainen taas muisti liiankin hyvin ampuen uudelleen levittäytyneitä vihollisiaan. Veri jyskytti korvissa, kun mies yritti pysyä niskan päällä. Jos jäljelle jääneet onnistuisivat järjestäytymään ja kaivamaan aseensa kunnolla esiin, hänen pelinsä oli pelattu. Kirkaisu sai pienen toivon kipinän syttymään, kun ponihäntäpäinen takertui reiteensä vajoten osittain polvilleen. Ruskeahiuksinen ei kuitenkaan ehtinyt iloitsemaan osumastaan, kun hän joutui kyyristymään piilopaikkansa taakse haukkoen henkeään – juuri ajoissa, kun luoti viuhahti melkein päänsä kohdalta. Yksi anonyymeistä oli saanut napattua pistoolinsa ja kiinnittämään vaimentimen, koska valtavaa laukausta ei kuulunut. Ainakin he kaikki olivat samaa mieltä, etteivät halunneet herättää ampumisella turhan paljon sivullisten huomiota eivätkä varsinkaan houkutella poliiseja paikalle. Toinen luoti viuhahti tällä kertaa alempaa sivusta Hyden manatessa hiljaa päänsä sisällä. Hän ei ollut hyvässä paikassa – metallinen putkenpätkä ei antanut riittävästi suojaa. Olisi pakko päästä häntä itseään korkeamman ilmastointilaitteiston taakse parempaan asemaan. Salamurhaaja kääntyi tulittamaan metallisen kanavan sivusta hypäten samalla pystyyn. Hän ampui toistamiseen rynnäten välittömästi juoksuun ampuen vielä uudestaan toivoen saavansa sillä turvattua selustansa. Yksi ninjatyypeistä seisoi leveässä haara-asennossa ja yritti tähdätä liikkuvaa kohdetta, mikä oli vaikeata eikä pähkinänruskeasilmäinen tehnyt asiaa yhtään helpommaksi. Osakalainen heittäytyi eteenpäin puristaen samalla lujasti pistooliaan tehdessään ukemin kierähtäen pienempänä kohteena vaalean, lähes valkoisen metalliseinämän taakse. Korvat kuulivat hiljaista kilahtelua, mutta ruskeahiuksinen ei siitä välittänyt kääntyessään ympäri valmiina tulitaisteluun.

Hyden suu kuitenkin loksahti auki hänen huomatessaan jotain ennen kuulumatonta. Sielunpeilit eivät voineet uskoa näkemäänsä, kun joukko mustiin pukeutuneita ryntäsi juoksuun anonyymin, jolla ei ollut kivääreitä, auttaessa ponihäntäpäistä liikkumaan tukien kainalon alta. Kukaan ei katsonut hänen suuntaansa tai edes näyttänyt yrittävän suojata aseillaan. Idioottejako nämä olivat!? Vartalo ei kuitenkaan piitannut mielen ajatuksenjuoksusta tai hämmennyksestä, kun kädet kohottivat pistoolin eteenpäin. Vaistot käskivät ampumaan nyt, kun oli tilaisuus. Hänen olisi yhä suojeltava itseään ja tapettava vihollisiaan niin paljon kuin kykeni. Salamurhaaja tähtäsi pikaisesti oven lähelle päässeitä ja painoi lujasti liipaisinta useamman kerran peräjälkeen. Ninja, joka oli auttanut ponihäntäpäistä, päästi tukahtuneen huudon, kun kolme luotia porautui selkäänsä ja tämä otti hoippuvia askelia, kun ensimmäisenä ovelle päässyt repäisi kahvasta reitin avoimeksi. Nyt olisi parhaimmat hetket iskeä, sen osakalaisen koulutus kertoi hänen ottaessa askeleen. Oviaukko oli liian kapea useammalle ihmiselle, minkä takia hän saisi helposti ammuttua yksitellen loput. Tämä oli oikea hetki!

Terävä, luja kilahdus toisen askeleen kohdalla sai pähkinänruskeasilmäisen selän jännittymään. Hän kuuli kovan polkaisun läheltään – takaansa. Nopeasti Hyde käännähti ympäri hypäten vaistomaisesti kauemmaksi äänistä. Jotain mustaa, pitkänomaisen pitkulaista lennähti ilmassa ja osui asetta piteleviin käsiin. Älähdys pakeni miehen suusta, mutta enemmän aseen irtoamisesta sormistaan kuin kivusta. Musta metallinen pistooli lennähti ilmassa kauemmaksi omistajastaan ja putosi kilahdellen ensin katon reunuskiveen ja sen jälkeen heidän lattialleen, mutta osakalainen ei ehtinyt katsomaan tavaransa perään, kun kääntyi takaisin eteenpäin ja iski samassa kätensä ristittyinä rintakehälleen. Voimakas potku iskeytyi välittömästi suoraan edestäpäin salamurhaajan suojaaviin käsiin, jolloin mies lennähti taaksepäin, mutta ei kaatunut, vaikka tasapainonsa horjuikin.

Saatuaan kattoa jalkojensa alle ruskeahiuksinen hypähti taaksepäin valmistautuen seuraavaan iskuun ja kohotti katseensa eteensä. Hänen edessään seisoi mustiin pukeutunut laiha henkilö, jonka hiukset oli kiedottu mustalla huivilla ja kasvoilla oli musta liina peittämässä kaiken muun paitsi silmät. Mustalla nahkavyöllä roikkui ohut mutta vankka ketju, joka oli kilahdellut ninjan liikkuessa. He kaksi olivat suunnilleen samanpituiset, kuten siinä vastakkain seistessään saattoi huomata. Ryhti oli ylväs, kun tämä liikkui pehmeästi lähemmäs toinen kätensä hiukan edessä toisen pysyessä peitettyjen kasvojen lähellä suojaamassa. Vasen kylki edellä mustiin pukeutunut lähestyi ruskeahiuksista asennon kertoessa, että tämä tunsi taistelulajit ja aikoi käyttää niitä tässä taistelussa. Kuin päättäväinen katsanto, varmat liikkeet ja hoikkuus eivät olisi kertoneet riittävästi, lantiolla roikkuva kettinki paljasti osakalaiselle tarvittavansa. Toinen oli hyökännyt antaakseen tovereilleen aikaa paeta ja tappaakseen hänet itse, eikä vastustaja ollut kukaan muu kuin tuon joukkion johtaja.

Hyde kohotti kätensä pystyyn samaan tapaan kuin vastustajansa ja liikkui hitaasti taaksepäin. Ei hän aikonut paeta, mutta halusi hiukan enemmän tilaa, ettei vahingossa kompastuisi lähellä olevaan ilmastointikanavaan. Mustiin pukeutunut lähestyi hitaasti ja osittain sivuttain jättäen Tatemonokin rakentaman talon selkänsä taakse antaen katseensa käydä salamurhaajan läpi. Ninja saattoi tunnistaakin osakalaisen, mikäli tunsi yhtään Kuro Kagen jäsenten mafiamiehiä, koska näki jonkin verran kasvot edestäpäin. Oli kuitenkin selvää, että tämä teki liikkuessaan havaintoja – määritteli ruskeahiuksisen voimia ja taitoja miettien, millä iskuilla pääsisi niskan päälle ja voittaisi. Sitä samaa mietti myös mafiamies tarkkaillessaan vihollistaan.

Äkkiä naamioitunut syöksähti eteenpäin ja potkaisi sivusta kohti salamurhaajan päätä. Hyde kumartui alas väistäen potkun ja aikoi iskeä toisen puolustuksen sisään, kun uskoi näkevänsä aukon. Nopea liikahdus samasta suunnasta, mistä äskeinen iskukin oli tullut, sai miehen kuitenkin hyppäämään taemmas, kun toinen jatkoi äskeistä hyökkäystään pehmeästi pyörähtäen ympäri iskien äskeisellä tukijalallaan alempaa. Kenkä suhahti lantion korkeudelta ja hipaisi osakalaisen mustaa takkia, kun ninja kääntyi takaisin kasvot vastustajaansa kohden. Alle sekunnin kestävällä hetkellä pähkinänruskeasilmäinen päätti toimia ponnistaen eteenpäin saadakseen voimaa iskuunsa. Vasen käsi iskeytyi nyrkissä kohti vihollisen vatsaa toisen torjuessa iskun sujuvasti. Mustiin pukeutunut yritti pyöräyttäen huitaista hyökkäävän käden syrjään, mutta salamurhaaja ei antanut kätensä mennä minnekään vastoin omaa tahtoaan, vaan astui liikkeen mukana heidän kummankin kääntyessä sivuttain pankkia kohden. Osakalainen löi lujasti naamioituneen kasvoja kohti vetäen samalla vasemman kätensä vartalon suojakseen siltä varalta, jos joutuisikin äkkiä puolustautumaan. Vastustaja torjui jälleen kädellään vastaan kohdistuvan iskun, kuten Hyde oli odottanut ja ennen kaikkea toivonut. Nopeasti pähkinänruskeasilmäinen potkaisi alasivustasta hyökkääjää kylkeä kohti tietäen saavansa lujalla potkullaan ainakin joksikin aikaa toisen maahan. Ruskeahiuksisen sielunpeilit kuitenkin laajenivat hämmennyksestä, kun ninja iskikin toisella kädellään alatorjunnan estettyä iskua tulemasta läpi. Tajuamatta sitä kunnolla itsekään, osakalainen laski potkujalkansa takaisin maahan, josta se ponkaisi uudelleen iskuun kylkeä kohti.

Mustiin pukeutuneen suusta kuului matala, tukahdutettu ähkäisy, kun potku osui osittain puolustavan käden taakse, vaikkei yhtä kovana kuin ensimmäisen iskun olisi pitänyt. Ripeästi pyörähtäen vihollinen yritti päästä iskemään enemmän salamurhaajan takaa, mutta Hyde tajusi liikkeen ja hypähti myös pyörivästi potkaisten samalla ilmaan. Ninja väisti iskun tekemällä takaperin puolivoltin heidän kääntyessä jälleen taistelutantereella Tatemonokin rakentaman talon jäädessä tällä kertaa Asagin alaisen selän taakse. Osakalaisen kädet kohosivat jälleen kasvojen ja rintakehän eteen valmiina puolustautumaan, kun salamurhaaja hyökkäsi uudelleen. Mielessään ruskeahiuksinen kiitti entistä opettajaansa, joka oli aina käskenyt vaatteita valitessaan ottamaan joustavimmasta päästä olevat vaatteet eikä niitä kireitä, tiukkoja vaatteita, vaikka ne näyttäisivät kuinka hyviltä. Tällöin pystyisi koska tahansa liikkumaan ja tappelemaan, oli päältä muutakin kuin urheiluvaatteet. Siitä oli todellakin hyötyä, kun vastustajana oli joku, joka ei selvästi ollut mikään alamaailman uusin tulokas tai kaaosmaisesti, ilman minkäänlaista hallintaa ja itsekuria tappeleva jengiläinen. Ninja nimittäin osasi taitavasti väistää iskuja, lyödä lujasti takaisin ja liikkua – aivan kuin sulava puolivoltti ei olisi todistanut taitoja riittävän hyvin. Sitä paitsi tämä ei hätkähtänyt turhia saadessaan pienen iskun, vaan tuntui keksivän aina jonkun vastaiskun, kuten osakalainen joutui toteamaan langettuaan melkein todella oivalliseen harhautusiskuun, minkä takia sai pienen tärähdyksen leukaansa.

Potkut ja lyönnit lensivät ilmassa yrittäen estää kumpaakaan pääsemästä oman puolustuksensa sisään tekemään heittoja tai lukkoja ja he kumpikin olivat hyviä heidän liikkuessaan koko ajan katolla olevan rakennuksen vierellä, vaikka heidän paikkansa muuttuivat koko ajan. Vaikka nahistelua ei ollut kestänyt pitkään, korkeintaan kymmenisen minuuttia jos sitäkään, Hyde tunsi olevansa hyvin väsynyt seisoessaan jälleen kasvot kohti korkealle nousevaa pankkirakennusta. Pystyyn nostettu kaulus oli valahtanut epämääräisesti, rumasti taittuneena alas muutamasta kohdasta, mutta sepä ei kiinnostanut salamurhaajaa. Nyt ainakin oli helpompi havainnoida liikkeet eikä kasvojensa salaaminenkaan enää hyödyttänyt. Mies tunsi turhan lähellä takanaan häämöttävän reunuksen Senin maatessa muutaman metrin päässä ja tiesi, olevansa epämiellyttävässä tilanteessa. Hänen olisi päästävä kauemmaksi katon reunasta, tai muuten hän voisi pudota alas yli kaksitoista kerrosta kovalle asfaltille. Katse pysyi kuitenkin lujasti ninjassa, jonka hartiat liikkuivat syvistä hengenvedoista – ilmeisesti myös vihollinen oli odottanut paljon nopeampaa lopetusta.

Hetki teki varkaaksi, kuten osakalainen tiesi hyökätessään lujasti eteenpäin potkusarjalla. Jalka vaihtui sujuvasti askeleiden myötä koiven tehdessä välillä työntöpotkua, kurkipotkun variaatiota, vasarapotkua, sivupotkua ja kaikkea, mitä nyt keksi saadakseen osuman ja päästäkseen keskemmälle kattoa. Mustiin pukeutunut perääntyi lujasti taaksepäin kumarrellen ja väistellen iskuja torjuen muutaman yrittäen päästä kauemmaksi. Siirryttyään useamman askeleen taaksepäin takaisin keskemmälle kattoa pienen rakennelman lyhimmän seinustan vierelle, naamioitunut iski lujasti työntöpotkun alas peläten osakalaisen suunnittelevan hänen potkimistaan katolta alas. Pähkinänruskeasilmäinen tunsi ikävän iskun, joka ei onneksi sattunut liikaa osittain onnistuneen väistön ansiosta eikä varsinkaan murtanut luita, mutta jatkoi hyökkäystään lyömällä oikealla kädellä vartalonsa liikkuessa iskun mukana. Vihollinen torjui iskun ja liukui kummallisen voimakkaasti taaksepäin samalla, kun Hyde jatkoi liikettä lyöden vasemmalla kädellään kyljen seuratessa jälleen perässä, mutta ninja oli liian kaukana, koska vain ranteet ylettivät toisiinsa.

Täysin arvaamatta naamioitunut pyöräytti vasenta kättään salamurhaajan käden ympärillä ja hansikoidut sormet nappasivat lujasti niin hihasta kuin ranteesta kiinni vääntäen voimakkaasti. Vaistomaisesti osakalainen yritti päästä irti, mutta vääntö sai käsivarren jäykistymään lukkomaisesti. Inahdus karkasi miehen huulilta, kun tunsi äkkiä toisen kiskaisevan häntä lähemmäksi vasemman jalan kohotessa vaarallisesti ilmaan.

Karjaisu kajahti illassa lujan potkun osuessa Asagin alaisen kylkeen. Iskevä kipu sai sielunpeilit sulkeutumaan hetkeksi ja vartalon kaartumaan niin käytetystä voimasta kuin hakkaavasta jomotuksesta. Mies yritti kiskaista uudelleen kätensä takaisin, mutta mustiin pukeutuneen ote oli luja saman jalan iskeytyessä uudelleen kylkeen. Salamurhaaja karjaisi kivusta äänen muuttuessa kimeäksi huudon loppua kohden, kun vartalonsa kaartui vielä voimakkaammin suojellakseen kehoa kolmannelta potkulta. Otteesta ei päässyt irti eikä potkua kyennyt väistelemäänkään ruskeahiuksisen vetäessä henkeä saadakseen ilmaa, jotta keksisi, mitä tekisi.

Luja tömähdys rintakehälle sai Hyden yskimään ja vajoamaan hiukan kumaraan asentoon, mutta napakka isku selkään sai selkärangan kaareutumaan. Hyökkääjä oli alkanut potkia selkää, vatsaa ja rintakehää vaihdellen jatkuvasti puolta pitääkseen uhrinsa paikoillaan. Potkut eivät tietenkään olleet yhtä lujat kuin aikaisemmin kylkeen osuneet vähäisen tilan ja yhdellä jalalla seisomisen takia, mutta ne sattuivat lamaannuttaen kehon. Pähkinänruskeasilmäinen ei saanut vedettyä kunnolla henkeä yskiessään iskuista hätkähtäen jokaisesta potkusta. Keuhkoja poltti, kun ne halusivat vetää ilmaa sisäänsä, mutta eivät saaneet mahdollisuutta. Hammasta purren salamurhaaja yritti jännittää vartalonsa lihakset tunteakseen hiukan vähemmän turruttavaa kipua. Hän maistoi oman verensä, kun hampaan hajottivat huulen ihoa. Jos mies jäisi siihen, hänet hakattaisiin tätä menoa hengiltä! Hänen olisi saatava tuo yhdellä jalalla seisova maahan!

Jalka tömähti jälleen rintakehälle vieden tuskalla hankitun ilman keuhkoista, mutta vapaa käsi heilahti välittömästi rintakehälle piittaamatta tuntemastaan kivusta. Ruskeahiuksinen tarttui oikealla kädellään ylävartalollaan olevaan nilkkaan ja puristi sitä lujasti samalla, kun pyöräytti vangittua kättään kevyesti ympäri saaden pienen otteen toisen hihasta. Luja henkäisy vierestä kertoi ninjan säikähtäneen ja se antoi mafiamiehelle voimia hänen repäistessä kaikin voimin mustiin pukeutunutta. Kevyt, naamion vaientama parkaisu, jota osakalainen ei kuullut päänsä sisällä jyskyttävän veren takia, pakeni hyökkääjän suusta, kun tämä menetti tasapainonsa ja kaatui, mutta se ei jäänyt siihen, koska Hyde paiskasi kaikin voimin vastustajansa maahan jalkoihinsa. Ninja iskeytyi rajusti kyljelleen melkein ruskeahiuksisen varpaille selkä muutaman metrin päässä olevasta seinästä. Silmät menivät kiinni ja kankaasta tehty maski liikahti, kun toinen avasi suutaan kivusta, mutta ääntä ei kuulunut, koska tämä tukahdutti äänensä taitavasti. Se ei kuitenkaan kelvannut pähkinänruskeasilmäiselle, joka alkoi vähitellen toipua saamistaan iskuista palaten pois pienestä tokkuroidustaan, kun keuhkot saivat vedettyä kunnolla ilmaa.

Salamurhaaja kiskaisi kädestä ja jalasta järkkymättömästi ja iski saapasjalkansa lujasti kylkeen painaen vielä pienellä korolla suoraan kylkiluiden ja lantion väliin jäävää pehmeää lihaa. Hyökkääjän suusta pakeni kova, kimeä kivun ähinämäinen huuto, joka vaimeni niin lujasta tahdonvoimasta kuin suun edessä olevasta kankaasta. Ninja yritti käpertyä kasaan helpottaakseen kipuaan ja hillitäkseen itsensä, kun kasvot painautuivat kattoa vasten, mutta kasaan painautuminen ei onnistunut, koska ruskeahiuksinen kiskoi lujasti kädestä ja jalasta luoden vartaloon U:n muodon.
“Sattuuko?“ pähkinänruskeasilmäinen kohotti jalkansa ilmaan ja tallasi uudelleen painaen vielä terävämmin korkoa kylkeen katsoen naamioituneen päätä.
“Tässä sinulle kipua koko Osakan puolesta!”
Sanat saivat vihollisen kääntämään päätään ylös kohtaamaan osakalaisen silmät. Hyde hätkähti tahtomattaan nähdessään kostuneet, punoittavat sielunpeilit, mutta kyyneleistä kertova kipu ei välittänyt hänelle. Ninja tuijotti silmät vihaa täynnä ruskeahiuksista. Katse oli hyvin tappava, mutta toisella tavalla – se lupasi kipua ja kidutusta, harvinaisen julmaa kuolemaa, mikä jäykistikin miehen paikoilleen.

Aivan yllättäen maassa makaavan vapaana oleva käsi lennähti ilmassa ja läimäisi lujasti kylkensä päällä olevan jalan polvitaipeeseen. Kevyt karjaisu pääsi osakalaisen huulilta painon lähtiessä pois koukistuneelta jalalta hänen menettäessä hiukan tasapainoaan. Raju kiskaisu kummassakin kädessä veti ruskeahiuksisen kumaraan mielen tajutessa liian myöhään, mitä oli tapahtumassa. Vihollinen onnistui kierähtämällä heittämään hänet pois päältään!
Ote irtosi ranteesta ja jalasta salamurhaajan lennähtäessä lujasti eteenpäin – suoraan seinää vasten. Otsa kolahti lujasti kiviseen seinämään pähkinänruskeiden silmien sumentuessa hetkeksi kallossaan tuntuvasta viiltävästä kivusta, kuin joku olisi lyönyt terävällä veitsellä. Hyde kohottautui maasta polvilleen huimauksen pyörittäessä hänen vartaloaan ja mieltään. Korvat kuulivat muutaman kilahduksen takaansa, mutta aivot eivät rekisteröineet tapahtumaa eivätkä tajunneet, että kilahtelu kertoi varmasti mustiin pukeutuneen liikkuvan. Päätä vihlaisi ihon tuntiessa jotain valuvan otsaltaan kaikkien muiden aistien vaikuttaessa pysyvän pimennossa, vaikka he olivatkin suoraan valon alapuolella. Hitaasti käsi kohosi koskettamaan hiusrajaa tuntien jotain märkää ja epätasaista. Pähkinänruskeat silmät aukesivat hetkeksi katsoakseen sormiaan, joissa oli verta. Saatanan, perkeleen – salamurhaaja ravisti päätään hiukan päästäkseen tolkuilleen. Tämä tästä puuttui: ruhje otsassa, josta valui vieläpä verta silmille – miten tässäkin muka tapeltaisiin…

Tapeltaisiin? Tilanne palautti rämähtäen takaisin, kun polvillaan oleva mies kuuli takaansa askeleen ja kilahduksen. Kuin tyhjästä sielunpeilit näkivät jotain välähtävän edessään osakalaisen ponnistaessa taaksepäin istualleen, mutta metallisen kiiltävä kaistale liikkui nopeammin iskeytyen jäätävänä kaulalle. Matala, hiukan kimeänoloinen kurkkuääni karkasi Hyden huulilta ketjun kiristyessä lujasti kaulan ympäriltä. Metalliset lenkit painautuivat kipeästi herkälle lihalle salvaten hengityksen. Kädet lennähtivät nopeasti kettingille repimään metallista köyttä pois kurkultaan, mutta sormet eivät saaneet kunnolla otetta eivätkä päässeet väliin.

Salamurhaaja huusi käheästi tajuten, ettei saanut kunnolla henkeä ja yritti räpiköidä pystyyn, mutta ei onnistunut. Ninja kiskaisi lujasti ja kallisti uhriaan aina erisuuntiin sivuille estäen uhriaan pääsemästä pystyyn. Kahle painoi jokaisella liikahduksella entistä kovempaa ja hankasi samalla pehmeätä ihoa rikki. Osakalainen yritti saada henkeä, muttei onnistunut kunnolla. Hänen silmänsä alkoivat vuotaa ja tuntuivat irtoavan päästä käsien jatkaessa epätoivoista repimistä kynsien raapiessa lähes yhtä kivuliaasti kuin kahleet. Jalat työnsivät ja potkivat, yrittivät saada vartalon liikkumaan kuristuksen suuntaan, jotta keuhkot saisivat vedettyä ilmaan, mutta toinen liikkui liian taitavasti. Ruskeahiuksinen ähisi ja yritti lyödä taakseen kyynärpäällään, mutta hyökkääjä väisti iskun ja potkaisi polvellaan häijysti lapaluiden väliin.

Hyde tunsi olevansa räsynukke, kun vartalonsa lennähti eteenpäin iskusta ketjun painuessa syvemmälle lihaansa. Häntä yskitty, mutta keuhkot ja suu eivät kyenneet yskäisemään edes kertaakaan, mikä sattui vartaloa helvetisti. Kyyneleet levisivät pitkin kasvoja voimattoman tappelemisen ja räpiköimisen vuoksi ja suusta valui kuolaa. Hän kuolisi tähän! Hän tarvitsi happea! Sormet siirtyivät jälleen kaulalle kiskomaan ketjua, mutta voima alkoi kadota jäsenistä – mikä ei tosin johtunut hapenpuutteesta vaan pelottavammasta asiasta.

Ruskeasilmäisen näkökyky hämärtyi. Hän ei erottanut enää ikkunanruutuja toisistaan, mikäli olisi katsonut hiukan ylemmäs. Ajatus liikkui hitaammin jäsenten tuntuessa raskaammilta eikä huulien välistä päässyt edes kunnon ääntä, vaan pientä syljentäyteistä korinaa. Osakalainen ei jaksanut yrittää päästä enää jaloilleen tai työntää itseään istualtaan. Hiukset liimautuivat hikiselle, veriselle otsalle pään nuokkuessa osittain kettingin varassa. Salamurhaaja yritti vetää ilmaa henkeensä saaden vain pienen ilmavirtauksen kulkemaan huulillaan – äskeistä vähäisemmän. Mies ei tuntenut enää jalkojaan. Ihan kuin hänellä ei olisi edes ollut kahta raajaa. Tämäkö oli tosiaan loppu? Siltä ainakin tuntui, kun voimat lähtivät jäsenistä ja pimeys piiritti hänet sekunniksi, vaikka pieni hetki tuntui helkkarin pitkältä ajalta. Tulisiko nyt hänen aikansa kuolla? Hän ei halunnut tätä… Hän ei halunnut kuolla…

Hyde karjaisi tukahtuneesti ja iski tällä kertaa kummallakin kädellä taakseen, mutta lyönnit eivät osuneet kunnolla jalkoihin. Oikea käsi nousi kopeloimaan ketjusta piteleviä käsiä, mutta ninja otti kettingin päät yhteen käteensä tarttuen vapautuneella raajallaan häiritsevästä ranteesta kiinni kumartuen hiukan pitääkseen vahvan otteen. Pähkinänruskeasilmäinen heilautti jäljellä, hiukan voimissaan olevaa kättään ylöspäin kohottaen sumenevan katseensa samaan suuntaan. Sormet iskeytyivät mustiin pukeutuneen kasvoille ja tarttuivat siitä, mistä saivat kiinni.

Sielunpeilien näkökyky hämärtyi jälleen ja osittain kuuroutuneet korvat olivat kuulevinaan säikähtäneen hengenhaukkomisen. Vihollinen tarttui äkkiä kaksin käsin kettinkiin ja väänsi lujasti osakalaisen kaatuessa osittain kyljelleen käden pudotessa nyrkkiin puristuneena alas kyljen viereen, kuin pitelisi jotain elämääkin tärkeämpää itsellään. Mies avasi suunsa huutaakseen, mutta ääni ei lähtenyt eikä ilma kulkenut. Kasvot tuntuivat olevan tulessa vapautuneen käden yrittäessä jälleen kiskoa ketjua pois kaulaltaan, mutta aivot, joihin veri ei enää kiertänyt kunnolla, viestivät vaiston kanssa, että oli liian myöhäistä. Tämä olisi Osakan salamurhaajan loppu – hänen olisi aika jättää ystävänsä.

“Hyde!” korvat olivat kuulevinaan jostain kaukaa kuin kymmenen pumpulityynyn takaa tuskaisan huudon, mutta sen oli pakko olla harhaa.
Mitä muutakaan se olisi voinut olla, kun äkkiä kipu vain kasvoi kaulan ympärillä ja seuraavassa hetkessä Hyde tunsi vajoavansa alas pimeyteen, jossa ei ollut mitään hyvää.
Vain pelkkää tuskaa.

----------

Mana rypisti otsaansa tuntien palaavansa jostain syvältä, kuin olisi ollut vajonneena syvälle merenpohjan hiekkaan ja alkavan viimein kellua. Korvat erottivat hiljaista, synkkää melodiaa, joka kuulosti pianon soitolta, mutta ääni tuntui vääränlaiselta. Kauniskasvoinen raotti hiukan silmiään, mutta näki vain pimeyden. Siniharmaat sielunpeilit katselivat ylöspäin yrittäen ymmärtää, mistä oli kyse. Mielikuvat tuntuivat hämäriltä, aivan yhtä tummilta kuin yläpuolellaan oleva musta katos. Soitto ei kuitenkaan loppunut, vaan tuntui tulevan jostain läheltä, mutta jotenkin jollain tapaa kaukaa vaimennettuna. Musiikki kutsui luokseen, mutta mustahiuksinen ei jaksanut nousta ylös eikä varsinkaan halunnut pienen painon tuntuessa olkapäällään. Pää liikahteli kevyesti edestakaisin kappaleen tahtiin katseen pysyessä yhä ylhäällä pimeydessä, kuin olisi saanut sieltä poimittua muistikuvia, mitä olikaan tapahtunut hetki sitten. Hän muisti kyllä Kamijon kuoleman, Namien palaneet kasvot ja itketyt kyyneleet. Mieli muisti ne, mutta jostain lähemmästä hän ei tuntunut vain saavan otetta.

Kova henkäys aivan vierestä sai entisen soluttautujan katsomaan alas olkapäälleen, jossa tuntui paino, joka piti hänet paikoillaan. Kevyt hymy suli miehen huulille, kun hän näki mustia hiuksia ja uinuvat kasvot, jotka olivat hänen maailmassaan tärkeimmät. Asagi makasi aivan hänen vieressään ja musiikki, joka kuului jostain tuntemattomasta paikasta, oli mafiapomon kännykkä. Se ei kuitenkaan tuntunut häiritsevän nukkujaa, joka oli painautunut laihemman kylkeä vasten. Vanhemman kasvot näyttivät niin levollisilta, mutta samalla väsyneiltä kun koetun päivän tuska ei olisi jättänyt vielä unenkaan jälkeen täysin rauhaan. Katsellessaan rikollisjärjestön johtajan suljettuja luomia, nenää ja suuta, muistikuvat alkoivat jälleen palata vaatesuunnittelijan mieleen. He olivat tapelleet siitä, kun mustatukkainen oli pakannut hänen tavaroitaan ja aikonut pakottaa lähtemään Yhdysvaltoihin rakastajattarien mukana, mutta he olivat sopineet. Lopulta yakuza oli maannut sulhasensa kanssa vuoteella sanomatta sanaakaan ja ilmeisesti he kumpikin olivat nukahtaneet, kun olivat päässeet parempiin asentoihin keskemmälle sänkyä. Kuka sitten oli sammuttanut kattovalon? Sitä naamioitunut ei muistanut – hän oli kyllä kuullut rakkaansa rauhallisesta hengityksestä, kun tämä oli nukahtanut, mutta ei hänkään ollut noussut ylös sen jälkeen. Eipä sillä oikeastaan ollut väliä, kuten Mana totesi sillä samalla hetkellä, kun pidemmän puhelin lakkasi soimasta. Hyvä, nyt saisi yrittää saada uudelleen unenpäästä kiinni. Entinen vakooja sulki silmänsä painaen päätään syvälle tyynyynsä huokaisten kevyesti. Tietenkin puhelu saattoi liittyä mafiaan, mutta oli myös riski, että joku liikekumppani halusi sopia tapaamisen. Jos totta puhuttiin, eipä naamioitunut jaksanut kiinnostua yhtään, kuka soittaja oli eikä varsinaan siitä, mitä asiaa tällä mahdollisesti oli. Hän halusi vain nukkua – niin väsyneeksi entinen soluttautuja tunsi itsensä

Sielunpeilit räpsähtivät yllättäen auki, kun korvat kuulivat jälleen melodiaa – ei tosin Beethovenin kuutamosonaatti kuten rakkaallaan, vaan Mozartin pianokonsertin numero 21: hänen puhelimensa soittoäänen. Kauniskasvoinen kohotti hiukan päätään ilmaan ja iski sen kiukkuisena takaisin tyynyyn. Tietenkin, ensin soi Asagin kännykkä ja sitten hänen. Se tarkoitti näillä näkymin vain yhtä asiaa. Mafiassa ja Osakassa oli jotain tekeillä ja viimeaikaisten tapahtumien perusteella, se liittyi hyökkääjään. Nyt olisi pakko nousta ylös vastaamaan, jos edes löytäisi oman puhelimensa. Kauniskasvoinen kohottautui hiukan käsiensä varaan, mutta pysähtyi sitten kesken liikkeensä katsoen vierelleen. Hän ei halunnut herättää yakuzaa – tämä oli joutunut kokemaan niin paljon pahaa, ettei tarvinnut kuulla enempää huonoja uutisia. Toivoa vain sopi, ettei toinen heräisi, kun hän liikkuisi.

Varovaisesti mustahiuksinen kohotti rikollisjärjestön johtajan päätä yrittäen olla mahdollisimman hellä. Sormet silittivät lempeästi poskipäistä nuoremman siirtäessä sulhastaan pois päältään. Mafiapomon pää laskettiin pehmeästi tyynylle naisellisemman työntäessä varman tasaisesti, hitaasti kuin liike olisi itse unissaan tehty, rakastaan toiselle kyljelle pysähtyen sitten katsomaan, heräsikö toinen. Pantterimaisen hengitys pysyi tasaisena ja silmät suljettuna tämän jatkaessa uniaan. Se sai laihemman huokaisemaan kevyesti, kun siniharmaasilmäinen nousi istumaan vilkaisten yöpöydällä olevaa lamppua. Hänen olisi pakko sytyttää valo, jos ei halunnut kompastua matkalaukkuihin ja vaatteisiin, joita ei voinut nähdä, kun verhotkin olivat alhaalla. Kukahan nekin oli laskenut?

Vilkaistuaan vielä olkansa yli taakseen vuoteelle, Mana käänsi lamppua syrjemmälle ja napsautti nappulaa. Kirkas, mutta pehmeä valo valaisi koko huoneen lämpimästi, erityisesti ikkunaseinustan, jonne lamppu oli tähdätty. Kauniskasvoinen katsoi ympärilleen räpytellen silmiään, mutta ei äkillisen valoisuuden muuttumisen takia, vaan siitä, mitä näki ympärillään. Kaikki vaatteet olivat kadonneet lattialta, samoin kuin sille puolelle heittämänsä matkalaukku. Vaatesuunnittelija käänsi rivakasti päänsä sotkuiselle vuoteelle, jonka päiväpeitto oli yhä rutussa ja muutama vaatekin löytyi, joiden päällä he olivat maanneet, mutta vuoteelta oli myös kerätty vapaana olevat vaatteet. Mitä hittoa…?

Entinen soluttautuja pomppasi pystyyn harppoen vuoteen päätyyn. Vaatteet olivat kadonneet, samoin sinnekin viskattu vihertävä matkalaukku. Puhelimen pirinä unohtui täysin miehen vilkuillessa kauhistuneena ympärilleen löytämättä aikaisempaa kaaosta. Minne hänen vaatteensa olivat kadonneet? Missä olivat kaikki bokserit, korsetit, hameet, tekorinnat ja muut tavarat?! Naamioitunut pyörähteli ympäri kiivaasti yrittäen löytää etsimänsä. Kännykän soitto oli nyt vähemmän tärkeää. Kuka oli varastanut hänen vaatteensa!? Mustahiuksinen pysähtyi ja veti muutaman kerran kiivaasti henkeä vieden kädet eteensä, kuin olisi yrittänyt ottaa tilannetta hallintaansa.

Hitaasti mies alkoi liikkua antaen haukankatseensa kiertää koko huoneen läpi korvien samalla tarkentuessa kuulemaan, missä kännykkä pirisi. Se kuului meikkauspöydän läheltä. Mikäli vaatteet eivät olisi kadonneet, hän olisi saattanut jopa miettiä, miten puhelimensa saattoi soida makuuhuoneessaan, vaikka olikin jättänyt sen laukkuineen olohuoneeseen. Vaatesuunnittelija otti hitaita askeleita ja pysähtyi sitten kokonaan hymähdyksen kuuluessa matalana murahduksena suljettujen huulien välistä. Kaksi matkalaukkua makasi siististi suljettuina pukeutumispöydän vieressä lähellä heidän oman kylpyhuoneensa ovea. Kansien päälle oli kasattu vaatteet omiin kauniisiin pinoihin ja vielä viikattuina, paidat, hameet, mekot, alusvaateet ja korsetit – jokaiset omassa pinossaan. Kaikista korkeimman vaatepinon päälle oli asetettu musta käsilaukku, joka värisi soiton kuuluessa sen sisältä. Näky sai Manan havahtumaan hämmentyneenä. Miten…? Samassa vastaus kuitenkin tuli miehen mieleen, kun kännykkä lakkasi viimein soimasta. Vastaus oli liiankin itsestään selvä.
Sayuri.

Kuka muukaan olisi tuonut hänen käsilaukkunsa makuuhuoneeseen ja vielä siivonnut sotkun? Vain alamaailman kuningatar saattaisi tehdä niin ja vaatesuunnittelija saattoi hyvin kuvitella, miten nainen oli napannut jostain obinsa alta kumihanskat ja vielä pihdit ryhtyessään viikkaamaan hänen alusvaatteitaan. Joku voisi ajatella tekoa ystävällisenä, mutta siniharmaasilmäinen piti sitä pelkästään tunkeiluna. Hän ei pitänyt siitä yhtään, että joku hiipparoi hänen makuuhuoneessaan tekemässä kaikenlaista oman päänsä mukaan. Pitäisi ehdottaa Gacktolle, että he kyhäisivät yhdessä kyltin, jossa lukisi “pääsykielletty kaikilta siivous- ja järjestelyhulluilta äideiltä ilman kummankin asianomaisen lupaa.” Ei siitä tosin mitään varmuutta ollut, suostuisiko leski tottelemaan kieltokylttiä – luultavasti tämä jättäisi koko lapun huomioimatta tai nauraisi päin näköä.

Pyöräyttäen silmiään naamioitunut marssi vaatteidensa luokse aikoen ottaa ensin kännykkänsä laukustaan ja katsoa, kuka oli soittanut, mutta jäi sitten hetkeksi tarkistamaan, oliko siinä kaikki vaatteet, jotka olivat olleet lattialla. Kyllä oli, jok’ikinen, ja vielä sukkahousut sekä nilkkasukat olivat viikattu nätisti. Elävä legenda oli todellinen kontrollifriikki, sen entinen vakooja joutui myöntämään ties kuinka monennen kerran ravistaen samalla päätään. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt kenenkään olevan noin tarkka ja se vahvisti erästä Manan päätöstä. Hän ei halunnut tietää, millainen Nagoyan valtiattaren nykyinen asunto ja perheensä vanha koti olivat olleet.

Kevyesti henkäisten laihempi otti käsilaukkunsa yhden mustan leninkinsä päältä kiskaisten hopeisen vetoketjun auki ryhtyen etsimään puhelintaan. Se oli luikahtanut pois omasta taskustaan, mutta löytyi pian meikkipussin alta. Sormet napsauttivat automaattisesti näppäinlukon auki, samalla kun entinen soluttautuja pudotti laukun takaisin leninkipinon päälle kääntyen sitten vilkaisemaan loistavassa valossa näkyviä mustia kanjeja: Atsushi.
Ilmeisesti asia oli todella tärkeä, kun tämä kerran päätti soittaa yöllä, jolloin monet ihmiset ja erityisesti lapset, kuten Gackt, olivat menneet jo nukkumaan. Vaatesuunnittelija paineli nappeja ja vei sitten puhelimen korvalleen päättäen saman tien soittaa jokapaikanhöylän perään.

Varattu.

Siniharmaasilmäinen laski kännykkänsä alas lopettaen puhelun. Ainakin hän oli yrittänyt ottaa mafiamiehen kiinni. Ilmeisesti joku muukin kuin yakuza tai hän pystyi selvittämään Atsushin ongelman, mikä se sitten ikinä olikaan. Toivottavasti niin kävisi ja he saisivat uinua loppuyön rauhassa ilman minkäänlaisia ongelmia tai ikäviä uutisia. Hän halusi nimittäin nukkua ja vielä todella myöhään. Uupuneena pienistä unistaan huolimatta naisellisempi laahusti vuoteen ääreen ja laski puhelimensa yöpöydälle istuutuen itse samalla alas. Aika mennä takaisin nukkumaan. Nyt hän voisi käpertyä sulhasensa lämmintä kehoa vasten ja vajota onnellisen lohdulliseen uneen tietäen elämänsä suurimman rakkauden olevan vierellään. Vaatesuunnittelija laskeutui makaamaan, kääntyi sulhasensa puoleen ja Mozartin kaunis pianokonsertto alkoi jälleen soida.
“Perkele!” Mana sihahti hampaidensa välistä syöksähtäen pystyyn.
Entinen soluttautuja nappasi kännykkänsä ja painoi lähes murskaavasti peukalollaan luurin kuvaa vieden laitteen korvalleen. Idioottikin olisi tajunnut, kuka soitti.
“Mitä nyt, Atsushi!?” mustahiuksinen sähähti harppoen kauemmaksi vuoteesta.
“Parasta olla jotain todella tärkeää!”
“Hyden kimppuun hyökättiin!” Atsushi ulvoi paniikissa.
“Se saatanan paskiainen lähes tappoi hänet!”
“Mitä?” naamioitunut älähti hämmentyneenä.
“Siis Hyden? Mitä ihmettä…?”
“Se saatanan idiootti, kun ei voinut kuunnella viisaampaansa!” jokapaikanhöylä huusi vaatesuunnittelijan korvat lukkoon tasaisen piipityksen kuuluessa taustalta.
“Helvetti, minä sanoin hänelle, ettei menisi perään, mutta mitä se perkeleen salamurhaaja tekee!? Lähtee omin nokkineen ja melkein tapattaa itsensä!”
“Atsushi, rauhoitu”, kauniskasvoinen yritti komentaa matalasti.
“En ymmärrä yhtään, mitä selität siellä.”
“Mana…”, hellä kutsu sai lyhemmän lähes hyppäämään vaatteistaan ja kääntymään salamana ympäri korvien kuulematta lainkaan puhelimesta kuuluvaa mekastusta.

Asagi makasi selällään vuoteella kohottautuneena toisella kyynärpäällään hiukan ylös ja katsoi väsyneenä laihempaa. Oikea käsi ojentui eteenpäin kämmen puoli ylöspäin pyytäen selvästi puhelinta. Mustat silmät katsoivat vakavina sulhastaan kertoen yhä piinaavasta surusta, ikävästä ja uupumuksesta, mutta ne olivat myös päättäväiset kertoen totisten kasvojen kanssa miehen tietävän velvollisuutensa mafiansa johtajana.
“Atsushi, turpa kiinni hetkeksi”, siniharmaasilmäinen sanoi lujasti saaden korviaan särkevän metelin vaikenemaan.
“Asagi heräsi. Annan puhelimen nyt hänelle ja saat puhua hänen kanssaan. Pidä vain mielessä, että mietit vähän, millä volyymilla puhut. Onko selvä?”
“On, on – anna nyt vain sille Asagille!” Atsushi kiirehti.
Nuorempi vei puhelimen rintakehälleen ja käveli tasaisesti vuoteen vierelle. Hetken aikaa hän vain seisoi siinä katsoen odottavaa kättä, joka ei hievahtanutkaan paikoiltaan, vaan tuntui olevan kivikova ja varma. Mistä moinen päättäväisyys oli tullut? Oli yakuza saanut voimansa ja itsevarmuutensa takaisin tai sitten ei, entisen vakoojan sydän ei ollut enää yhtä raskas kuin hetki sitten hänen antaessa rikollisjärjestön johtajalle kaipaamansa.
“Kiitos”, mustatukkainen sanoi hymyilemättä viedessään puhelimen korvalleen.
“Niin, Atsushi”, pantterimainen henkäisi alaiselleen.
“Mitä siellä on tapahtunut?”

Mana ei kuullut enää heidän ystävänsä puhetta. Hän jäi nojaamaan kevyesti pylvääseen tarkkaillen samalla vanhemman ilmeitä, kun tämä käski välillä mafiamiestä vetämään henkeä ja rauhoittumaan myötäilen ja kysyen parissa kohtaa kevyen varmistuksen. Ovelta kuuluvat kopsahdukset saivat naisellisemman katsomaan äänen suuntaan huomaten lähestyvien askeleiden lisäksi varjon oven alta. Hetken aikaa joku seisoi suljetun oven takana, mutta katosi sitten äkkiä raskaiden askelten loitontuessa. Ilmeisesti Közi tai K oli tullut käymään – ehkä Atsushi oli soittanut henkivartijoille, kun ei ollut heti saanut kiinni häntä eikä Asagia. Se ainakin selitti, miksi oli kuulunut vain tuuttausta ja pian soittoyrityksen jälkeen jokapaikanhöylä oli soittanut uudelleen. Se myös selvensi, miksi jompikumpi hujopeista oli käynyt ovella, mutta lähtenyt pois kuultuaan yksipuolista puhetta. Hindu kushin mies oli varmasti tajunnut heti pelkästään johtajansa puheesta ja sanoista, että tämä puhui puhelimeen.
“Hyvä on, Atsushi, tulen sairaalaan”, mustasilmäinen huokaisi nousten jäykästi istumaan.
“Pysyttele Hyden lähellä äläkä lähde minnekään”, tämä lisäsi vielä, ennen kuin sulki puhelimen kohottautuen pystyyn.
“Ole hyvä, Mana”, mies ojensi kännykän takaisin omistajalleen.
“Kiitos”, naamioitunut sanoi ja jäi sitten katsomaan odottavasti rakastaan.
Vanhempi huomaisi toisen katseen ja jäi hetkeksi tapittamaan kauniskasvoista ja siniharmaita sielunpeilejä arvaten hyvin, mitä toinen odotti. Tämä ei kuitenkaan sanonut heti mitään, vaan tuntui miettivän jotain.
“Mana, sinun on parasta jäädä tänne”, miljonääri sanoi lopulta hieraisten hiuksiaan.
Sormet tunsivat takkuja, mutta pantterimainen ei vaivautunut hirveämmin miettimään kampaustaan. Yakuza hieraisi vain hiukan tukkaansa saadakseen pikkuriikkisen vähemmän pölähtäneen olemuksen.
“Miksi?” mustahiuksinen kysyi välittömästi, kun ei saanut heti kunnon selitystä ehdotuksella, vaan huomasi pidemmän suoristelevan rypistyneitä vaatteitaan.
“Et vain näytä siltä, miltä yleensä haluat näyttää kodin ulkopuolelta”, rikollisjärjestön johtaja sanoi hiukan vaivautuneena ja hieraisi pikkurillillään silmänalustaan.
“Häh?” Mana kurtisti kulmiaan ihmetellen.
Mitä tuo tarkoitti?
“En halua kuulostaa mitenkään pinnalliselta, mutta jos katsoisit peiliin?” Asagi ehdotti varovaisesti viitaten pukeutumispöydälle.

Katsomaan peiliin? Tuo ei nyt kuulostanut ihan siltä, mitä nuorempi oli odottanut. Osaamatta päättää, oliko vain hämmentynyt vai vielä kaupan päälle loukkaantunut, vaatesuunnittelija kääntyi kannoilleen marssien nopeasti pukeutumispöydän eteen.
Silmät räpsähtivät muutaman kerran kiinni naisellisemman kumartuessa peilin eteen. Seuraavassa hetkessä entisen soluttautujan kasvot muistuttivat lähes prikulleen kuuluisaa taideteosta Huutoa käsien lennähtäessä poskille. Loput ripsiväristä oli varissut ja levinnyt pitkin poskia ja uudet kyyneleet olivat saaneet rajaukset valumaan ripsivärin kanssa silmänalusille. Toisesta silmästä olivat irtoripset irronneet lähes kokonaan toisen roikkuessa vielä puolillaan vihjaisten kyyneleiden ja levottoman nukkumisen tehneen huonoa muovisille kauneusvälineille. Huulilla ollut tumma puna oli kulunut, mutta suupielestä puna oli hiukan lähtenyt liikkeelle.
“Ei helvetti!” entinen vakooja karjaisi jääden kauhistelemaan levinnyttä meikkiään.
“Ei pitäisi koskaan mennä nukkumaan meikit naamassa!”
“Olen pahoillani”, yakuza sanoi hiukan hiljempaa kävellen rakkaansa taakse.
“Älä turhaan pahoittele, itselleni olen tässä vihainen”, mustahiuksinen totesi ripeästi kaivaen lipaston laatikosta kasvopaperia, jolla alkoi varovaisesti taputellen puhdistaa poskiaan.
“Mutta siinä vaiheessa saat kyllä pyydellä anteeksi, jos kuvittelet minun jäävän tänne. Minähän tulen mukaasi!” siniharmaasilmäinen mulkaisi peilin kautta vanhempaa repäisten irtoripset silmistään.
“Mutta minun on lähdettävä ihan hetimmiten”, mafiapomo sanoi hätkähtäen.
“Olen heti valmis lähtöön – laitan kasvot paremmin vaikka autossa”, laihempi nappasi muutaman meikkitavaran pyörähtäen sitten ympäri tuolillaan.
“Minne minä pistin sen samperin laukun!?”

Mana nousi rivakasti ylös katsellen hetken ympärilleen, kunnes äkkäsi laukkunsa vaatepinon päältä. Asagi katseli, kuinka sulhasensa onnistui vahingossa kaatamaan kaksi vaatetornia kiroten kömpelyyttään, mutta ei kuitenkaan kyykistynyt korjaamaan paitojaan ja leninkejään, vaan potkaisi niitä kärttyisänä. Pantterimaisen mielessä kyllä kävi kysymys, kuka oli siivonnut, mutta vanhat tottumukset ilmaisivat miehelle nopeammin siivoojan – ehkä äidin kädenjäljet näkyivät viikkauksesta ja asettelussa. Mustat silmät käänsivät katseen kuitenkin nopeasti naamioituneeseen, joka yritti tunkea meikkipussiinsa aivan liikaa tavaraa manaten itsekseen pahemmin kuin piru. Paholainen olisi tuskin uskaltanut siinä vaiheessa tulla häiritsemään, kun kauniskasvoinen jätti käsilaukkunsa pakkaamisen kesken yrittäen puhdistaa tekoripsiään, ennen kuin yritti kiireessä liimata niitä uudelleen kiinni. Kaikki touhuttaminen ja kiirehtiminen painokelvottoman sanaston kanssa saivat pienen hymyn kohoamaan pidemmän huulille pienen naurahduksen kätkeytyessä käden taakse piiloon.

Nuorempi hätkähti muutamaa naurahdusta ja kääntyi kesken irtoripsitaistelunsa ympäri nähdäkseen rakkaansa kääntävän selkänsä hänelle. Mustatukkainen ei kuitenkaan kävellyt ovelle tai näyttänyt aikovansa lähteä ilman siniharmaasilmäistä, vaan käveli naamioituneen ihmetykseksi vaatekaapille ja avasi ovet katsellen hattuhyllyä. Hetken tutkailtuaan pantterimainen otti hyllyltä syliinsä yhden mustan, pyöreän hattulaatikon ja kurkisti sisälle, mutta ravisti sitten päätään sulkien kannen, ennen kuin laittoi laatikon takaisin hyllylle. Seuraava, tällä kertaa punainen tummanharmailla ruusukuvioilla oleva hattulaatikko tuli aikaisempaa nopeammin käsiin ja tällä kertaa sisältökin oli enemmän mieleen yakuzan kävellessä vuoteelle laskien kantamuksensa patjalle. Kansi pudotettiin tyynyn vierelle miehen nostaessa varovaisesti mustaa, aristokraattista hattua, joka muistutti kovasti silinteriä. Päähineessä oli tummanvihreä, hiukan leningin kanssa erisävyinen koristekaitale, mutta se ei ollut hatun keskipiste eikä varsinkaan huomiota vievä verrattuna erääseen toiseen kankaaseen. Hatun reunaan, osittain koristekaitaleeseen oli kiinnitetty muutaman mustan koristeruusun kanssa mustaa tylliä ja verkkomaista harsoa. Tylli ei kuitenkaan sojottanut typerästi pystyssä, vaan laskeutui pehmeästi mustan reunuksen yli muutaman pidemmän harson laskeutuessa vielä alemmas. Päähine muistutti kovasti suruhattua ja tavallisen, muotia kovin tarkasti tuntemattoman kaduntallaajan mielessä olisi käynyt eurooppalaisten hautajaisasusteet, mutta Itsu moderun asusteiden tuntijat tiesivät kyseessä olevan 1800-luvulta vaikutteita saanut muotiluomus. Pidellen varovaisesti hattua käsissään rikollisjärjestön johtaja käveli takaisin vaatesuunnittelijan eteen laihemman suoristautuessa täyteen pituuteensa. Yhä pienesti, hyvin vienosti hymyillen mustasilmäinen asetti mustan, elegantin päähineen mustien pitkien hiusten päälle vetäen samalla varovaisesti harsoa ja tylliä entisen soluttautujan kasvoille peittämään yhä hiukan sotkuista meikkiä.
“Jos tämä toisi tarvittavan suojan maailmalta”, Asagi sanoi hellästi antaen etusormensa koskettaa pehmeästi vaaleata leukaa.
“Auttaako yhtään?”
“Paljonkin”, Mana vastasi siihen tuntien vartalonsa rentoutuvan.
Oli helpottavaa, ettei vanhempi yrittänyt taivutella häntä jäämään kotiin eikä myöskään hoputtanut kasvojen ehostamisessa. Itse asiassa teko oli todella ajattelevainen, kauniin hellä muistuttaen tahtomattaan yhdestä niistä piirteistä, joihin entinen vakooja oli aikoinaan rakastunut. Tuota osaa mafiapomosta oli vain näkynyt viime aikoina niin vähän, ettei naisellisempi ollut edes muistanut sitä. Nyt se kuitenkin täytti mustahiuksisen sydämen lämmöllä laihemman nostaessa kätensä silittämään mustasilmäisen poskea.
“Nyt suojauduttuani voin suojata sinua, oli tapahtunut mitä tahansa.”
“Kiitos”, vanhempi kuiskasi sulkien silmänsä ja kallisti päätään kosketuksen suuntaan.

Rakastava silitys tuntui ihanalta ja sai pienen toivonkipinän syttymään miljonäärin sydämeen, mutta he eivät voineet kauaa siinä kuitenkaan seisoskella. Sen kumpikin muisti yhtä aikaa nuoremman ottaessa suurimman osan tunkemistaan meikeistä pois meikkipussistaan jättäen vain ne oleellisimmat, ennen kuin nappasi mustan hihnan ranteensa ympärille. Pantterimainen tarttui kahvasta kiinni ja avasi varovaisesti oven, ettei herättäisi muita ylimmän kerroksen nukkujia heidän kummankin livahtaessa pois huoneesta kohdaten hämmästyksekseen muutamalla lampulla valaistun olohuoneen.

K tunki kätensä nyrkissä taskuunsa kävellen samalla pois parvekkeen oven luota, josta oli ilmeisesti katsellut kaupungin yötä. Közi istui sohvalla, mutta ei tosiaan täysin puuhattomana. Missi, joka oli Burutendoun todellinen yöeläjä, kiehnäsi punapään ympärillä kehräten kovaäänisesti, kun lapiomainen käsi silitti pehmeästi selkää painamatta liian kovaa, vaan juuri sopivasti kuin olisi hieronut. Kissa puski päällään Hindu kushin miestä tuntematta lainkaan pelkoa ison miehen reisillä seisomisesta ja nautti täysin siemauksin saamastaan huomiosta. Oven avautuminen sai henkivartijat katsahtamaan johtajansa makuuhuonetta kohti. Huomatessaan isäntänsä tulevan sulhasensa kanssa kummissaan olohuoneeseen, irokeesipäinen harppoi eteiseen ja Közi rapsutti muutaman kerran valkoista karvaturria leuan alta, ennen kuin nosti varovaisesti pois sylistään silittäen vielä anteeksipyytävästi noustessaan seisomaan.
“Közi ja K, te taidattekin tietää, minne me olemme menossa?” Asagi kysyi hiukan varovaisesti katsellen kahta alaistaan.
Hindu kushin miehet tyytyivät vain nyökkäämään vakavina, minkä jälkeen siirtyivät kunnolla eteiseen ja avasivat oven astuen portaikkoon, jotta kahdella lyhemmällä miehellä olisi tilaa laittaa kengät jalkoihinsa.

Taipale ylimmistä kerroksista alakertaan sujui syvässä hiljaisuudessa, mutta matka limusiinissa sairaalalle oli sitäkin hiiskumattomampi. Közi ja K eivät tapojensa mukaan puhua pukahtaneet, eivät ainakaan niin kovaa että se olisi kuulunut luukun läpi takapenkille. Kaksikon ajatukset ja tuntemukset pysyivät piilossa, samoin kuin mahdollinen väsymys raskaan, murhetta täynnä olleen päivän jäljiltä eivätkä nämä myöskään valittaneet uniensa jääneen kesken, mikäli olivat edes nukkuneet, kun Atsushi oli soittanut. Mana oli laskenut hattunsa vierelleen ja yritti pienen käsipeilin avulla puhdistella pahimmat ripsivälit ja kajaalit silmiensä ympäriltä ja puuteroida kasvojaan hiukan parempaan kuosiin, ettei paljastaisi jokaiselle vastaantulijalle todellista sukupuoltaan. Rajatessaan silmiään uudelleen entinen soluttautuja vilkaisi rakastaan, joka nojasi oveen katsellen ulos ikkunasta. Lasista heijastui surullinen kuvajainen, vain varjo siitä, mitä mies oli ollut vielä muutama viikko sitten. Vaikkei mustatukkainen enää itkenytkään rakastajansa kuolemaa, tästä näki yhä, miten särkynyt yakuza sisällään oli. Mustat silmät katsoivat orpoina kaupungin valoja ja rakennuksia kiiltäen syvästä, sydäntä raapivasta murheesta ja raastavasta ikävästä, joka ei ollut kuitenkaan sitä, mitä olisi heti voinut odottaa. Kaikki nämä päivät mafiapomo oli kaivannut yhtä henkilöä rinnalleen ja nyt, kaiken tuskan keskellä, ikävä oli aikaisempaa suurempi. Tämä oli yrittänyt olla vahva, mutta voimat alkoivat loppua, vaikka mies koetti yhä sinnitellä, kuten meikannut pystyi huomaamaan huokaistessaan raskaasti jatkaessaan silmiensä meikkaamista. Kyllä naisellisempi tiesi, kuten varmasti kaikki muutkin mafiassa, ketä rikollisjärjestön johtaja kaipasi ja tarvitsi rinnalleen hänen lisäkseen.

Sairaalan parkkipaikalla ei ollut kovinkaan paljon autoja. Oikeastaan siellä oli vain muutama vanhempi kulkuneuvo, jotka kuuluivat luultavasti hiukan varakkaammille yövuoron työntekijälle. Muutama lamppu valaisi tummaa asfalttia ja valkoisia viivoja, jotka piirsivät maahan henkilöauton kokoisia ruutuja. Piittaamatta siitä, kuinka paljon tarpeetonta tilaa limusiini veisi, Közi ajoi autonsa omasta mielestä sopivaan kohtaan vallaten kahdeksan ruutua omaperäisellä pysäköinnillään. Eipä henkivartija tuntunut edes huomaavan koko seikkaa noustessaan toverinsa kanssa autosta vilkaisten tarkkaavaisten kotkien tapaa ympärilleen, ennen kuin piilolinssiä käyttävä meni avaamaan oven johtajalleen ja tämän rakastetulle, jotka astuivat viileään yöilmaan.
“Sanoiko Atsushi mitään Hyden huoneesta, vai pitääkö meidän kysyä joltain hoitajalta, minne hänet on viety?” vaatesuunnittelija tiedusteli pujottaessa kätensä vanhemman käden ympärille heidän kävellessä valaistua rakennusta kohti Hindu kushin miesten kävellessä kummallakin puolella turvana.
“Hän sanoi, että Hyden huone tulee olemaan jommallakummalla puolella Uruhan huonetta”, mustasilmäinen vastasi hiljaa katsellen tiiviisti pääovia.
“Sen, mitä sain selvää, oli se, että lääkärit juuri hoitivat Hydeä ja vaihtoehtohuoneet olivat kuulema vain tokaistu.”
“Saitko mitään selvää, mitä oikein oli tapahtunut?” mustahiuksinen kysyi parantaessaan hattunsa asentoa ja veti hiukan paremmin harsoa peittämään kasvojaan.
“En muuta kuin sen, että Hyde on Atsushin mukaan täysi idiootti, itseään yliarvioiva mielipuoli, tunaroiva salamurhaaja ja vielä aivokuollut”, Asagi vastasi siihen hiukan ihmetellen, vaikka kasvoilla pysyi yhä synkkyys, joka syveni, kun he astuivat lasiovien eteen.
“Mitä?” Mana ehti kysymään, ennen kuin joutui pakosta sulkemaan suunsa siksi aikaa, että he pääsisivät Hyden huoneeseen.
“En tiedä. Atsushi vaikutti olevan aika kovassa shokissa, vaikka sainkin selvää, että Hyde on elossa”, pantterimainen selitti heidän kävellessä sisääntulon läpi käytäville, joita pitkin olivat jo aikaisemmin samana päivänä kävelleet – tai lähinnä eilen, koska vuorokausi oli ehtinyt vaihtumaan pieni hetki sitten.
“Enimmäkseen hän vain kirosi Hydeä ja ilmeisesti vihollistamme. Emme voi muuta kuin mennä katsomaan Hydeä ja kysyä hänen huoneessaan olevalta Atsushilta, mitä todellisuudessa tapahtui.”

Siniharmaasilmäinen nyökkäsi kevyesti henkivartijoiden tehdessä samoin, kun he jatkoivat matkaa aikaisempaa autioimmissa käytävissä seuranaan vain toisensa ja askeleidensa kopinat. Kädestä kiinni pidelleessään naamioitunut huomasi yakuzan liikkeiden ja selän jäykistyvän, mitä pidemmälle he kävelivät ja kääntyivät mutkista. Rintakehä liikkui tiheämmin ja huomattavasti raskaammin pidemmän nielaistessa muutaman kerran, kun he ohittivat valkoisten käytävien risteyskohtia. Suorilla pätkillä mustatukkainen sulki jopa sielunpeilinsä antaen sulhasensa toimia silminään johdattaen pitkin sokkeloista rakennusta, vaikka todellisuudessa he kaikki osasivat reitin ulkoa. Rikollisjärjestön johtaja yritti kerätä kävelynsä lomassa voimia ja rentouttaa itseään toistamalla luultavasti päänsä sisällä salamurhaajansa olevan elossa, mutta mieli muisti liian elävästi kiharahiuksisen miehen, joka makasi valkoisen kankaan alla kylmässä huoneessa. Huulet kaartuivat irvistykseen, kun muistot rakastajattarista, ruumishuoneesta ja myöhemmistä poliisikuulusteluista olivat viedä voimat, minkä takia he pysähtyivät kerran matkan aikana. Siitä päättivät lähinnä henkivartijat, jotka vain laskivat kätensä suojeluksessaan olevien miesten hartioille hidastaen ensin kävelyä antaen askelten loppua siihen, kunnes muutaman minuutin päästä jatkettiin matkaa uudelleen.

Nelikko saapui lopulta käytävälle, jossa oli useita mafiamiehiä sairaalan hoidossa, kuten Isshi, Andro ja Hiroki, ja kaikkien näiden ovien luona seisoi yakuzan uskollisia alaisia, jotka paransivat heti ryhtiään, kun näkivät johtajansa tulevan. Nämä kumarsivat, vastoin tapojaan, pitäen päätään riippuvina, kun mustasilmäinen käveli heidän ohitseen ja muutama siirsi katseensa sivulle irvistäen murheellisena. Kaikki vartiossa olleet olivat kuulleet Kamijon kuolemasta, mutta hienotunteisina – tai erään kolmikon pelossa – pitivät suunsa kiinni eivätkä ilmaisseet ääneen osanottoaan. Siitä entinen soluttautuja oli tyytyväinen heidän kääntyessä kulman taakse nähden nopeasti kauempana olevan Uruhan huoneen oven, jonka kummallakin puolella seisoi neljä nagoyalaista vartijaa. Saapuneiden huomio kiinnittyi kuitenkin nopeasti aivan muuhun, nimittäin lähempänä, mutta silti elävän legendan autonkuljettajan huoneen vieressä olevan oven edessä seisovaan valkotakkiseen mieheen, joka luki ilmeisesti potilastietoja. Lääkäri kohotti katseensa ylös kuullessaan askeleita ja heti tunnistaessaan tulijat, tämä vei paperit alustan kanssa kainaloonsa kävellen vastaan. Päässään aivan tuntemattomalla miehellä oli voimakkaasti harmaantuneet hiukset, joiden joukosta löytyi yhä useita mustia haivenia tehden hiukan lainehtivasta, mutta silti lyhyestä tukasta tummasävyisen. Kasvot olivat rypistyneet, hiukan jopa valahtaneet työn paineista ja vartalo oli muuten hoikka ja hyväkuntoinen, mitä nyt ikä oli vienyt varmasti voimia, vaikka oli selvää, että valkotakkinen oli Sayuria muutaman vuoden nuorempi – alamaailman kuningatar oli tosin aina ollut hyvin säilynyt ikäisekseen.
“Iltaa, Asagi-sama”, lääkäri tervehti heidän pysähtyessä vastakkain vanhemman käyttäytyessä kunnioittavasti jäädessään muutaman metrin päähän ja kumarsi todella syvään, mikä olisi kiinnittänyt kenen tahansa sivustakatselijan huomion.
“Odottelin teitä.”
“Iltaa – missä Nishikawa, Shou ja Jun ovat?” Asagi kysyi lujasti katsellen pikaisesti vastaan tulleen ympärille näkemättä ketään tutumpaa miestä.
“Miksei paikalla ole ketään minun lääkäreistäni?” mafiapomo jatkoi tietäen hyvin, että sairaalassa oli muitakin alaisiaan töissä, vaikka mieluiten keskusteli itselleen lähimpien hoitureiden kanssa.
“Olen Kinjo Honoo. Takanori-san, Inoue-san ja Komatsu-san ovat tällä hetkellä kotonaan lepäämässä eilisen ja muutaman muun viikon ajalta”, Kinjooksi sukunimeltään esittäytynyt sanoi kumartaen jälleen syvään.
“Minä taas päätin ottaa tapauksen hoidettavakseni, koska olin sillä hetkellä vapaana käytettäväksi ja näistä tilanteista minulla on paljon kokemusta. Olenhan työskennellyt monia vuosia arvoisalle äidillenne, Sayuri-donolle.”
“No, se oli itsestään selvää”, Mana totesi siihen happamasti piittaamatta siitä, tiesikö toinen hänen sukupuolensa vai ei.

Lääkäri kurtisti hämmentyneenä kulmiaan jääden tuijottamaan harson alla piilottelevia kasvoja, mutta tunsi sitten neljältä henkilöltä tulevan pistelijään katseen. Nopeasti vanhin ryhdistäytyi ja hieraisi vaivaantuneena hiuksiaan.
“Niin, teidän alaisenne saapui jokin aika sitten ja hänen toverinsa jäi omapäisesti huoneeseen”, tämä viittasi suljetulle ovelle.
“Koska se oli käskyni”, mustatukkainen sanoi lujasti onnistuen näyttämään todella vahvalta ja päättäväiseltä tuntemattoman ihmisen edessä.
“Viekää meidät sisään, jotta voimme nähdä tilanteen ja kuulla, minkä takia minulle soitettiin näin myöhään.”
“Tietenkin, tietenkin”, valkotakkinen myötäili ja teki pienen joukon vähemmän suurieleisiä kumarruksia kuin aikaisemmin kääntyen lopulta ympäri.
Muutaman kymmenisen askeleen jälkeen harmaantunut painoi ovenkahvaa ja päästi osakalaiset sisälle valkoisen ja rauhoittavan vaaleansinisin sävyin sisutettuun huoneeseen. Huone oli täydellinen kopio muista huoneista, mitä sairaalassa oli käytössä sillä erotuksella, ettei kyseessä ollut kahdelle potilaalle tarkoitettu huone, kuten aikaisemmin Hikolla ja Isshillä. Metallisen sairaalavuoteen päällä makasi peiton alla ruskeahiuksinen salamurhaaja, jonka päälle oli puettu vihertävänsininen sairaalapaita. Hyden käteen oli laitettu tippa muutaman valkoisen lapun sekä johtojen kanssa ja vieressä tikitti laatikkomainen mittari – EKG-laite eli sydänsähkökäyräkone, josta kuului tasaisin välein piippaus, kun taulukossa liikkui sininen käyrä mittaamassa sydämen lyöntien vahvuuksia ja vieressä liikkui numeroita laskemassa pulssia. Sydänkäyrää tutkivan laitteen vieressä oli toinenkin vehje, joka taas oli kiinnitetty vaalean, hiukan läpikuultavan putken kanssa ruskeahiuksisen kaulaan.
Seuraavaksi huomio kiinnittyikin ikkunaseinustalla puutuolissa istuvaan synkkäkasvoiseen mieheen, joka nojasi kyynärpäillään polviinsa ja piteli murtuneena päätään.

“Atsushi”, Asagi sanoi kuuluvasti saaden kutsutun kohottamaan katseensa.
“Asagi”, jokapaikanhöylä henkäisi nousten hoippuen pystyyn.
“Sama”, Kinjo sanoi nopeasti perään ja sai siitä hyvästä jäätävän katseen naamioituneelta.
Kyllä, naisellisin ei pitänyt yhtään tuosta lekurista, vaikka tämä olikin mahdollisesti pelastanut salamurhaajan hengen. Toivottavasti nagoyalainen tajuisi omatoimisesti häipyä, kun tätä ei tarvittaisiin. Hän nimittäin ei säästelisi sanojaan, jos joutuisi komentamaan.
“Kiitos, kun tulit. Hyde olisi iloinen”, mafiamies sanoi karhealla äänellä laahustaen vuoteen jalkopäähän jääden siihen.
Tummat silmät punoittivat ja poskilla kulki kosteat norot. Tämä oli selvästi itkenyt kauhuissaan ystävänsä tilasta.
“Olit puhelimessa niin järkyttynyt ja shokissa, että katsoin parhaaksi tulla itse katsomaan”, mustasilmäinen kertoi kävellen peremmälle sulhasensa ja henkivartijoidensa kanssa lääkärin sulkiessa oven raolleen.
“Miten Hyde voi?” katse liukui tajuttomana makaavaan henkivartijaan.
Atsushi raotti suutaan, mutta ei ehtinyt tai osannut sanoa mitään, kun nagoyalainen jo kävelikin potilaan vierelle.
“Hän sai vammoja kaulaansa. Osa on tosin pelkkiä mustelmia ja kirveleviä haavoja, mutta myös rustoa on onnistuttu vahingoittamaan jonkin verran, samoin äänihuulia. Jouduin tekemään reiän kaulaan, jotta hengittäminen onnistuisi helpommin”, vanhin selitti ja osoitti kaulassa olevaa muoviputkea, joka oli kiinnitetty hengityskoneeseen.
“Hyde on tajuton, koska veren virtaaminen aivoihin hidastui nopeasti, mutta kaikeksi onneksi hän ei ehtinyt kuolemaan, koska elvytyksen jälkeen olisi voinut ilmetä vielä ikävämpiä vaurioita. Useat vammat vaativat paljon aikaa parantuakseen ja salamurhaajanne saattaa joutua kaulaoperaatioon – riippuu siitä, miten hyvin hän saa toipua. Suosittelen varautumaan leikkaukseen, koska metalliketjulla kuristaminen ei ole koskaan leikin asia”, mies jatkoi viitaten sitten pienelle pöydälle, jossa kuristusväline kiilteli valossa muutaman muun tasolle laitetun tavaran vieressä.
“Muut mainittavat vammat ovat kivuliaat ruhjeet vasemmassa kyljessä, sekä selässä että rintakehässä ja vatsassa. Erittäin ikävä isku osui lapaluiden väliin ja saattaa vaikeuttaa jonkin aikaa liikkumista ja istumista. Kivuliasta hänellä tulee kuitenkin olemaan, vaikkei luita ole onnekkaasti mennyt poikki – vain muutamia hiusmurtumia.”
“Mutta Hyde kuitenkin toipuu hyökkäyksestä?” kuului täysin yllättäen matala, paikoitellen hiukan karhea ääni oven avautuessa pehmeästi kysymyksen myötä.

Kaikki, paitsi Hindu kushin miehet ja ympäristöään tiedostamaton potilas, hyppäsivät paikoillaan säikähtäneinä ja kääntyivät ympäri, kuin olisivat kuulleet haudan takaa kuuluvaa puhetta. Oviaukossa seisoi kaksi miestä, joilla kummallakin oli hiukan rennommat vaatteet, farkut ja yksinkertaiset pitkähihaiset paidat. Hiukan taempana seisovalla oli vaaleansiniset housut ja paita oli musta korostaen hiuksissa olevaa punaista sävyä kätkien lomaansa mustat suortuvat kutrien roikkuessa vapaina olkapäiden yli. Vaalea, hyvin kalvakka iho näytti yhtä upealta kuin aina, mutta samalla korosti hiukan tummuneita silmänalusia ja väsyneitä ruskeita silmiä. Kaikkien huomio kiinnittyi kuitenkin edempänä seisovaan, kevyesti käsivarrellaan ovenpieleen nojaavaan hiukan lyhempään mieheen. Tummansiniset, lähes mustat farkut myötäilivät pehmeästi jalkoja vaaleantaivaansinisen paidan, jonka edessä oli pieni pätkä aukinaista vetoketjua, korostaessa pitkiä, ruskeita hiuksia hiukan leuan yli kasvaneiden sivulle huitaistujen otsahiusten peittäessä pienen kaistaleen kasvoja alleen. Voimakas leuka ja terävät piirteet näkyivät valuvista hiuksista huolimatta selvinä saaden tulijan näyttämään komealta ja vahvalta – siltä, millaisena tämä oli totuttu näkemään seuralaisensa kanssa.

“Hide-zou”, Asagi henkäisi hiljaa kykenemättä päästämään katsettaan irti entisestä rakkaasta, vaan tuijotti tätä kuin olisi nähnyt aaveen.
“Asagi”, Hide-zou sanoi hiljaa katsahtaen parasta ystäväänsä kasvoilla välähtäessä hetken aikaa syvä murhe, ennen kuin kakkosmies asteli sisälle.
Seth käveli perässä ja nyökkäsi jokaiselle pikaisesti, jopa nagoyalaiselle, vaikka tälle huomattavasti pienieleisemmin asettuessaan Manan vierelle. Varas laski kätensä mustahiuksisen olkapäälle ja katsoi hetken pidempään ystäväänsä kääntyen sitten muuta huonekuntaa kohti. Pienessä hetkessä sielunpeilit olivat välittäneet naamioituneelle lyhyen viestin, mikä sai vaatesuunnittelijan huokaisemaan helpotuksesta. Kaksikko oli tullut apuun – heidän tueksi ja turvaksi.
“Miten on?” ruskeahiuksinen kääntyi takaisin Kinjon puoleen päästämättä tätä tiukan katseensa alta.
“Paraneeko Hyde varmasti?”
“Kyllä, mutta hän saattaa tarvita leikkausta”, valkotakkinen kertoi tuntien ruskeankellertävien silmien lävistävän katseellaan sielunsa ja kehonsa.
“Hyvä, onko muita vammoja?” toimitusjohtaja jatkoi vakavana kyselemistään.
“E-ei mitään muuta, jotka ylittäisivät kaulan tai torson alueelle tulleet muutamat hiusmurtumat”, nagoyalainen sopersi kangistuneena Osakan kakkosmiehen läsnäolosta ja viileästä olemuksesta.
“Sitten voit varmaan poistua, kun Hyde ei ole juuri nyt hengenvaarassa”, ruskeankellertäväsilmäinen sanoi siihen astahtaen hiukan sivummalle, jotta avonaiselle ovelle syntyi selvä kulkuväylä.
“Olisi varmasti hyvä käydä tarkistamassa muut potilaat.”
“Kyllä, aivan niin”, lääkäri nyökkäili ja kumarsi jälleen hyvin syvään, ennen kuin riensi ovelle kääntyen vielä käytävällä katsomaan huoneeseen.
“Kutsumme teitä, jos tarvitsemme, vaikka epäilenkin”, Seth lausahti ystävällisesti kävellen hiukan perään ja tarttui sitten hellästi kahvasta kiinni.
“Näkemiin”, avustaja vielä lisäsi sulkiessaan oven lujasti ja vielä lukitsi, ennen kuin siirtyi sulkemaan tarkkailuikkunan kaihtimet.

Huoneessa oli jälleen täydellinen hiljaisuus, jota koneiden piippaus ja hengityskoneen sihahtelu hiukan häiritsi, mutta kukaan ei kiinnittänyt niihin erityisemmin huomiota. Közi ja K kävelivät oven kummallekin puolelle ja nojautuivat seinää vasten jääden tarkkailemaan tilannetta. Hindu kushin miehet nyökkäsivät kevyesti puna-mustahiuksiselle, joka vastasi tekoon samalla tavalla, ja liikemiehelle, joka taas ei kiinnittänyt henkivartijoihin huomiota. Ruskeankellertävät silmät katsoivat tiukasti, mutta myös mitään sanomattomasti pantterimaista, joka ei näyttänyt osaavan päättää, uskoisiko näkemänsä todeksi vai harhaksi. Mana asteli Sethin vierelle seinustalle katsahtaen kysyvästi ystäväänsä, mutta ei saanut vastausta äänettömään kysymykseensä. Entinen soluttautuja ja varas tunsivat, ettei heidän ollut nyt sopiva puhua, vaan olisi annettava kahdelle toisiaan rakastavalle ystävälle mahdollisuus sanoa sanottavansa toisilleen. Siinä saattaisi vain mennä pidempi hetki, kuten tilanteesta täysin pökerryksissä oleva Atsushi tajusi muiden kanssa ottaessaan tukea sairaalavuoteen metallireunuksesta.

“Hide-zou, sinä tulit”, Asagi sai viimein kuiskattua käheästi, kuin olisi itse joutunut alaisensa puolesta kuristetuksi.
“Niin tulin, vaikka sinusta riippuessa en olisi tullut tänne varmaan vielä kuukauteen”, Hide-zou sanoi lujasti ristien kätensä rintakehälleen.
“Mistä sinä…?” yakuza ravisti päätään ihmeissään tietämättä, katsoisiko entisen rakkaansa silmiä, kasvoja, vartaloa vai kokonaisuutta.
“Közin ja K:n ansiosta”, voimakasleukainen ilmoitti liikauttaen päätään kevyesti henkivartijoita kohti.
“Onneksi he sentään tajusivat, mitä tehdä. Hetki sitten, ilmeisesti Atsushin puhelun jälkeen – ennen kuin te luultavasti lähditte Burutendoulta, K soitti ja kertoi, että Hyden kimppuun on käyty, ja että tämä makaa sairaalassa. Hän myös kertoi, että Kamijo on kuollut ja Namie loukkaantunut mainiten useamman muunkin jutun”, nuoremman ääni kiristyi ilmeen muuttuessa synkemmäksi, kun leuka laskeutui rintakehään.
“Luojan kiitos, että joku sentään tajusi vihdoin ja viimein kertoa minulle ja Sethille kunnolla, mitä on tekeillä eikä pitää meitä pimennossa! Helvetti sentään, mitä olet oikein ajatellut!?”
“Oletko sinä vihainen?” mustatukkainen kysyi hiljaa katseen vajotessa alas.
Silmät kostuivat ja kädet vetäytyivät tuskasta väristen nyrkkeihin, kun pantterimainen näytti alamaailman hallitsijan sijasta enemmän orvolta, hylätyltä ja potkitulta kissanpennulta.
“Kyllä, olen helvetin vihainen”, kakkosmies myönsi lujasti naputtaen muutaman kerran kengällään lattiaa.
“Ja aion todellakin vääntää niskasi nurin ja nylkeä sinut vielä elävältä!”
Mana avasi suunsa kiukkuisena ja aikoi ottaa askeleen lähemmäksi toimitusjohtajaa, mutta Seth astui nopeasti kaksikon väliin ja ravisti kieltävästi päätään mustahiuksiselle. Kevyt hymy kapeilla huulilla kertoi, ettei ollut mitään syytä puuttua tilanteeseen ja jotenkin ilme sai entisen soluttautujan rauhoittumaan hetkeksi heidän jäädessä tarkkailemaan tilannetta.

“Mutta en nyt”, Hide-zou sanoi yllättäen lempeästi ja otti muutaman askeleen pysähtyen Asagin eteen.
Vahvat kädet kiertyivät mustasilmäisen ympärille rikollisjärjestön johtajan huomatessa painautuvansa lämmintä vartaloa vasten.
“Karjun sinulle vasta sitten, kun pystyt edes hiukan pistämään vastaan. Nyt minä en kykene sanomaan yhtään ansaitsemaasi sanaa – en vaikka haluaisin”, ruskeahiuksinen puhui matalalla äänellä silittäen mustaa tukkaa.
“En voinut jäädä kotiin, kun kuulin sinuun sattuneen… Kamijo ei ollut sinulle merkityksetön, kuten ei Namiekaan tai kukaan muu haaremista…”
“Hide-zou…”, mafiapomo niiskaisi kiertäen kätensä teräväpiirteisen ympärille lujaan halaukseen.
“Hys, ei tarvitse sanoa mitään”, liikemies kuiskasi lempeästi ja painoi hellän suukon toisen ohimolle.
“Minä tiedän ja ymmärrän. Olen tässä, enkä jätä sinua yksin, vaikka haluaisit.”
Rikollisjärjestön johtaja ei sanonut mitään, nyökkäsi vain kevyesti kykenemättä väittämään vastaan. Ei miljonääri edes halunnut kieltää parhaan ystävänsä sanoja tai käskeä toimitusjohtajaa menemään kotiinsa lepäämään. Sydämessään mies oli kaivannut entistä rakastaan rinnalleen auttamaan mafiaa selviytymään vaikeiden tapahtumien yli. Hän oli kaivannut juuri tätä olkapäätä, jota vasten nojata koko painollaan tietäen, ettei toinen hylkäisi koskaan. Olihan mustatukkaisella Mana, mutta ei tätä voinut verrata mitenkään kakkosmieheen, kuten ei teräväpiirteistä voinut verrata naamioituneeseen. Se, mitä yakuza oli kaivannut, oli paras ystävänsä ja lähin miehensä, joka tiesi täsmälleen, miltä hänestä tuntui, vaikka se olisikin johtunut pelkästään vuosien takaisesta omasta kokemuksesta.
“No niin, kyllä se siitä. Minä ja Seth olemme täällä auttamassa teitä”, voimakasleukainen henkäisi heidän irrottautuessa toisistaan, mutta pysyi yhä pidempänsä vierellä.
Pää kääntyi katsomaan taakseen entistä soluttautujaa, joka suoristautui vaistomaisesti parempaan asentoon.
“Kiitos, Mana, että olet pitänyt Asagista huolta”, liikemies sanoi ystävällisesti nyökäten puhutellulle.
“Kuten teillekin, Közi ja K”, katse liukui hujoppeihin.
“Totta kai olemme huolehtineet Asagista parhaan taitomme mukaan”, mustahiuksinen sanoi ollen kiitollinen kuulemistaan sanoista.
Hindu kushin miehet tyytyivät vain katsahtamaan pidemmän hetken kakkosmiestä jääden sitten tarkkailemaan vuoteella makaavaa mafiamiestä ja tämän liikkuvaa rintakehää, kuin vahtimatta jättäessä hengitys olisi voinut pysähtyä.

“Atsushi”, Hide-zou kääntyi nimetyn puoleen muiden tehdessä samoin ja Seth käveli Manan kanssa kahden mafian johtajan rinnalle – kumpikin oman rakkaansa vierelle.
“Mitä oikein tapahtui? Aloita ihan alusta”, ruskeankellertäväsilmäinen kysyi ystävällisen rauhallisesti, mutta äänestä saattoi päätellä käskyn pysyä tyynenä.
“Minun ja Jyoun piti tavata Hyde puiston luona muutaman muun kanssa aikaisemmin illalla”, Atsushi aloitti suoristautuen seisomaan ja astui lähemmäksi.
“Hydeä ei kuitenkaan kuulunut pienen odottelun jälkeen, jolloin soitin hänelle ja kysyin, mikä hitto hänellä kesti.”
“Entä sitten?” voimakasleukainen kysyi vakavana.
“Vastasiko hän?” Asagi kysyi vaikuttaen hiukan vahvemmalta kuin äsken, vaikka ottikin tukea niin henkisesti kuin fyysisesti kahdesta ympärillään olevasta miehestä.
“Vastasi”, jokapaikanhöylä myönsi nyökäten samalla.
“Hän sanoi olevansa Sanbashi-hotellin luona ja tulevansa myöhemmin tapaamispaikalle.”
“Miksi?” ruskeahiuksinen kurtisti kulmiaan jatkaen jälleen tilanteen selvittämistä.
“Mitä hän siellä teki?”
“Sitä minäkin kysyin ja kiertoilmauksella hän sanoi löytäneensä mustahiuksisen Senin, jolla oli ruskeita raitoja hiuksissaan – tyypin, joka vastasi Tatsuroun lähettämää selostusta”, synkkäkasvoinen sanoi purren huultaan.
“Senin?” pantterimainen hätkähti rajusti ja vaatesuunnittelijan silmät laajenivat järkytyksestä.
Jopa Közi ja K ottivat askeleet eteenpäin jääden tuijottamaan mafiatoveriaan.
“Sen? Kuka Sen?” Seth kysyi hämmentyneenä katsellen muita aivan yhtä ihmeissään kuin ruskeahiuksinen.
Henkivartijat eivät olleet maininneet mitään kyseisestä tyypistä.

“Sen, joka vastasi tuota kuvausta, oli mahdollisesti yksi hyökkääjistä, keiden takia Kamijo kuoli ja Namie loukkaantui. Hän varmastikin heitti rikkihappoa Namien kasvoille”, mustahiuksinen selitti nopeasti kahdelle tietämättömälle jääden sitten tutkimaan Hydeä.
Olivatko kaikki vammat kyseisen miehen aiheuttamia?
“Mitä sitten?” teräväpiirteinen kysyi toivuttuaan nopeammin järkytyksestä kuin puna-mustahiuksinen, joka näytti huonovointiselta.
Nuorukainen ei ollut ilmeisesti koskaan jäänyt kunnolla miettimään, mitä kaikkea saattaisi sattua mafiassa ollessa. Ainakaan tämän mielessä ei ollut näillä näkymin käynyt rikkihappoa.
“Minä sanoin Hyden kuvittelevan harhoja, mutta sitten hän selitti asioita, jotka eivät olleet niin viattomia, kuten henkilökunnan oven tiirikoimisen”, Atsushi jatkoi muristen hiljaa.
“Hyde sanoi, että Sen ja joku nainen olivat menossa päätelmiensä mukaan katolle ja hän aikoi lähteä perään. Käskin häntä odottamaan, että minä ja Jyou ehtisimme parin muun kanssa paikalle, mutta Hyde ei kuunnellut, vaan löi luurin korvaan ja katkaisi virran”, tämä murisi ja löi samassa nyrkillään sängyn metallirunkoon.
“Helvetin idiootti! Mitä ihmettä hän luuli!? Kykenevänsä kohtaamaan vihollisemme yksin!?”
“Sitä emme tiedä”, toimitusjohtaja sanoi varmalla äänellä.
“Luultavasti hän yritti saada jotain tietoonsa. Mitä puhelun jälkeen tapahtui?”
“Minä ja Jyou tietenkin ryntäsimme matkaan ja olimme vahingossa kääntyä väärästä risteyksestä, mutta pääsimme perille ja ryntäsimme katolle”, mafiamiehen ääni kiristyi vihasta, mitä pidemmälle tämä kertoi.
“Näimme Hyden vajoavan maahan ja jonkun mustiin pukeutuneen tyypin ryntäävän ilmastointikanavan suulle ja potkaisevan ristikon edestään. Ennen kuin ehdimme kaivamaan aseemme kunnolla esiin tai edes miettimään ampumista, tämä luikahti putkesta sisään ja pääsi karkuun. Jyou syöksyi melkein itse sen paskiaisen perään, ellemme olisi tajunneet Hyden olevan loukkaantunut. Kiskoimme ketjun, joka on nyt tuossa pöydällä muutaman muun tavaran kanssa, pois kaulan ympäriltä ja raahasimme nopeasti sairaalaan omalla autollamme.”
“Oliko siellä mitään muuta, mikä olisi kertonut jotain?” Seth kysyi Hide-zoun astellessa pöydän ääreen tutkimaan siellä olevaa ketjua ja muita tavaroita.

“Eikö Hydellä ollut asettaan mukana?” Asagi synkistyi entisestään.
Alkoivatko alaisetkin niskuroida saamiaan käskyjään vastaan, vaikka ne olivat näiden turvallisuuden vuoksi saneltu?
“Hydellä oli ase mukanaan, mutta se lojui katolla huomattavasti kauempana, kuin missä Hyde oli”, synkkäkasvoinen kertoi pienen irvokkaan hymyn noustessa huulilleen.
“Eikä hän aivan yksin ollut. Runsaan kahdenkymmenen metrin päässä lojui se raitapää kuolleena, ja niin katolla kuin portaissa oli verta. Hyde oli onnistunut tappamaan Senin ja ilmeisesti vahingoittamaan jotakuta, koska näyttäisi siltä, että katolla vastassa oli enemmän kuin kaksi tyyppiä, muuten Hyde olisi voittanut helposti.”
“Ainakin saimme karsittua vihollistemme joukkoja ja antamaan pienen vastaiskun”, Mana henkäisi, vaikkei osannutkaan iloita uutisista.
Olihan se hienoa kuulla, että ainakin yksi syyllinen haaremin iskuun oli kuollut, mutta laiha lohtu se oli, kun Kamijo pysyi kuolleena ja nyt Hydekin oli loukkaantunut.
“Mutta emme saaneet heistä mitään tietoa – Hydekään ei pysty nyt kertomaan mitään tajuttomana”, yakuza ravisti päätään.
“Minne se Jyoukin meni?”
“Jyou lähti tutkimaan useamman muun miehen kanssa Sanbashin ympäristöä ja selvittämään, jos veripisarat johdattaisivat heidät jonnekin”, Atsushi vastasi kaivaen kännykkänsä esiin.
“Toivottavasti he ovat varovaisia”, kalpein henkäisi huolestuneena, vaikka tiesikin Jyoun olevan sukupuolestaan huolimatta kova vastus kenelle tahansa.

“Minne sinä olet menossa?” pantterimainen kysyi alaisensa siirtyessä ovelle.
“Soittamaan Megumille”, jokapaikanhöylä vastasi karskisti pysähtyen siihen.
“Megumille?” varas toisti hämmentyneenä, koska nimi oli täysin tuntematon.
“Kuka hän on?” mafiapomo ihmetteli, mutta tajusi sitten nopeasti nimestä pienen seikan.
“Onko Hydellä tyttöystävä?”
“He ovat tapailleet jonkin verran, mutta eivät vielä seurustele. Hyde ei ole uskaltanut edetä, vaan on halunnut odottaa ongelmien loppuvan ja vihollisemme paljastuvan, mutta he kumpikin pitävät toisistaan”, mafiamies sanoi huokaisten raskaasti.
“Hyde yritti pitää Megumin tietämättömänä vaaroista.”
“Mitä sinä sitten aiot sanoa hänelle?” Mana huomautti terävästi arvaten hyvin, ettei tyttö tiennyt mitään alamaailmasta.
“Sanon, että Hyde oli idiootti, joka yritti pelastaa jotakuta tuntematonta tyyppiä ryöstöltä ja sai kärsiä tyhmästä päästään”, puhuteltu vastasi siihen vilkaisten potilasta.
“Hyde ansaitsee sen hyvin, jos Megumi pitää häntä ääliönä tästä hyvästä. Olisi helvetti odottanut minua ja Jyouta…”

“Odota hetki, Atsushi!” Hide-zou puuttui puheeseen kääntymättä muita kohti.
“Missä sanoitkaan tämän tapahtuneen?”
“Sanbashissa katolla”, synkkäkasvoinen hätkähti kummallisen lujaa ääntä.
“Missä se on? Sano lähellä olevia paikkoja!” kakkosmies vaati äänestä kuuluessa omituinen vivahde kiihkeydestä
“Siinä ihan vieressä pienen kadun toisella puolella on se neljä vuotta sitten rakennettu korkea pankki”, Atsushi kelaili nopeasti mielessään ympäristöä.
“Hienoa!” teräväpiirteinen pyörähti äkkiä ympäri jääden katsomaan kiivaasti hengittäen muita, erityisesti parasta ystäväänsä.
“Asagi, meidän on lähetettävä joku pankkiin etsimään kaikki videokameroiden tallentamat nauhat! Tatsuroun on tutkittava ne!” toimitusjohtaja puhui painokkaasti katsoen pantterimaista suoraan mustiin silmiin.
“Mitä?” yakuza ei ymmärtänyt, mistä ystävänsä puhui.
“Miksi?”
“Koska pankin ulkopuolella olevat kamerat ovat ehkä tallentaneet koko tappelun, josta näemme tapahtuneen ja jotain elintärkeää”, ruskeankellertävät silmät tuikkivat kiihkosta, vaikka puhe muuttuikin rauhallisemmaksi miehen ottaessa jotain pöydältä.
“Jotain, mikä antaa meille ehkä enemmän tietoa vihollisistamme”, kakkosmies jatkoi nostaen samalla eteensä muiden nähtäväksi mustaan kankaanpalasen, jonka muoto paljasti vaatekappaleen.

Naamio.

Notes:

Selityksiä:

* Mainitsin Casey Staubleonen kolmannessa luvussa lehtijutussa, joissa sanottiin Yoshikin tavanneen tämän Yhdysvalloissa. Itse asiassa kyseinen mies on oikeasti (hyvä on, ilmeisesti) yhdysvaltalainen kummisetä eli mafiapomo
* Willie Moretti on ilmeisesti myös kummisetä New Jerseyssä, mutta sen verran vanha pukki tarinassamme, koska on toisen maailmansodan jälkeiseltä ajalta jo ollut mafiapomo
* Koska jokaisen haaremin jäsenen nimi koostuu ainakin kahdesta kanjimerkistä (paitsi Ain kohdalla), Tatsurou säästää aikaa (koska oikean merkin löytäminen on vaivalloista) ja merkkejä (yksi hiragana on lyhyempi kuin kaksi kanjia). Eli Ko on Kamijo, Ka olisi Kaori, Na on Namie ja Ai menisi omalla Kanjillaan tai lyhyesti vain A tavulla
* Ulkotabit eivät eroa tavallisista tabeista (nyt ei puhuta niistä valkoisista sukista, jotka erottavat isovarpaan muista varpaista, vaan samannäköisistä jalkineista, joista käytetään usein aasialaisissa kamppailulajeissa) hirveästi, paitsi ovat materiaaliltaan erilaiset ja pohja ei liu’u niin helposti, koska on jonkinlaista kumia
* Wakizashi on toverimiekka eli lyhyt lyömämiekka, jota samurait kantoivat etuoikeutetusti katanan kanssa ja ottivat mukaansa sinnekin, missä katanoita ei saanut kantaa
* Nunchaku on japanilainen ase, jossa on kaksi puupalikkaa, jotka yhdistyvät ketjuilla tai naruilla – teini-ikäisten mutantti ninja kilpikonnien Michel-Angelo (se oranssi) käytti kahta nunchakua
* Mozartin pianokonsertto nro 21
* Huomatkaa tosiaan, että tässä eletään kahta eri vuorokautta
* En edelleenkään ole lääkäri enkä tunne ketään lääkäriksi opiskelevaa, mutta jotain lääkärikirjoja olen selannut ja tehnyt päätelmiä (jotka saattavat olla väärinkin)

Chapter 60: Heijastus

Osakan mafia tuntui saavan jälleen voimia ja heräävän henkiin Hide-zoun paluun myötä. Vaikka Hyden loukkaantuminen sattui ja ennen kaikkea pelotti heitä, jokainen oli sydämessään kiitollinen salamurhaajan sairaalaan päätymisestä – sehän juuri oli tuonut kakkosmiehen takaisin mafian luokse. Suurin osa tietenkin aavisti, että Kamijon kuolema oli varmasti eräs voimakkaimmista syistä, miksi toimitusjohtaja päätti nousta surunsa rotkoista ja seistä jälleen vahvana Asagin rinnalla. Rakastajan kuolemasta ei kuitenkaan osattu nähdä mitään hyvää, vaikka lähes jokainen henkäisi kerran päivässä:
“Onneksi Hide-zou on jälleen johtamassa meitä Asagin vierellä.”

Kaori, Ai ja Namie lähetettiin heti Kuro Kagen kokousta seuranneen päivän iltana New Jerseyhin ja heidän mukaansa yakuza määräsi niin parhaan ystävänsä kuin sulhasensa ja lääkäreiden ehdotuksesta toisessa kaupungissa toimivan sairaanhoitajan. Mallin vammat saattoivat tarvita hoitoa vielä pidemmän aikaa eikä oikeastaan kukaan heistä kyennyt luottamaan Yhdysvaltalaisten sairaanhoitoon vuosien takaisista lakiuudistuksista huolimatta. Sitä paitsi mies, joka lähti rakastajattarien kanssa meren toiselle puolelle, osasi tavallista paremmin ja monipuolisemmin puhua englantia, että naiskolmikon selviäminen täysin vieraassa maassa ja kulttuurissa oli paljon helpompaa. Pantterimainen saattoi rakastamansa naiset lentokentälle harvinaisen suuren turvakaartin kanssa ja katsoi pitkään terminaalin ikkunoista, kun yksityiskoneensa lopulta lensi liian kauas, ettei sitä voinut enää nähdä. Mana vain seisoi hiljaa rakkaansa rinnalla tuntien tahtomattaan pientä syyllisyyttä. Kuinka monesti naamioitunut oli toivonutkaan haaremin vain katoavan, ettei joutuisi enää koskaan katsomaan vierestä mustatukkaisen kuhertelevan näiden kanssa? Nyt hyvin ilkeät ajatukset olivat käyneet omalla, pahimmalla tavallaan toteen eikä entinen soluttautuja voinut, kuin katsella murheellisena, kun ystävät, joita hänellä oli aina ollut liian vähän, katosivat taivaalle yhden lähdettyä aikaisemmin toisella tavalla.
Haaremi katosi paljon suuremmalla rysäyksellä kuin se oli aikanaan ilmestynyt. Monet olivat uskoneet, että vielä avioliitossa Asagi olisi ollut rakastajiensa kanssa paljonkin tekemisissä, mutta toisin kävi – vielä ennen avioliittoa.

Tapahtui muutakin, samana päivänä kun Kaori, Ai ja Namie lähtivät Amerikkaan vaikka aikaisemmin. Hyde heräsi sairaalassa. Tosin, salamurhaaja taisi toivoa, ettei olisi herännyt lainkaan, koska ensimmäisenä tämä kohtasi vihaisen Megumin, joka haukkui tämän lyttyyn ja huusi aivojen käyttämisestä Atsushin vielä nyökkäillessä vieressä tyytyväisenä kuulemastaan. Jokapaikanhöylä ojensi myös kohteliaasti sihteerille muutaman sopivan tappoaseenkin – nimittäin paistinpannun ja kaulimen. Kaikeksi onneksi, saatuaan purkaa pelkonsa, nainen leppyi ja käski ruskeatukkaista olemaan varovaisempi, koska toimistotyöläinen ei halunnut menettää poikaystäväänsä. Sanat tulivat mafiamiehelle hiukan yllätyksenä, mutta väkisinkin hymy kohosi huulille muutamasta pienestä suukosta.
Megumin lähdettyä Asagi saapui tällä kertaa pelkästään Hide-zoun ja henkivartijoidensa kanssa alaisensa luokse kysymään, mitä lyhyin mahdollisesti muistaisi katolla käyneistä tapahtumista. Hyde ei kuitenkaan kyennyt tai halunnut puhua kipeän kurkkunsa ja kaulassa sojottavan letkun vuoksi, minkä takia kirjoitti lopulta hatarasti paperille, mitä oli tapahtunut, vaikkei kyennyt kaikkea muistamaan. Paljoa tämä ei kuitenkaan ehtinyt kirjoittaa, koska oli yhä väsynyt eikä mafian johtajillakaan ollut hirveästi aikaa.
Limusiinissa mustatukkainen ja ruskeahiuksinen lukivat lyhyen, ytimekkään viestin:
“7 ninjaa – uskoisin, että 2 naista ja 5 miestä. Osuin kolmeen. Johtaja jäi varmistamaan, että muut pääsivät karkuun ja potkaisi aseeni pois. Hyvin taitava ja osaava, ei mikään noviisi, vaan koulutettu taistelija/tappaja. En kuullut puhetta, nähnyt kasvoja tai muita merkkejä enkä saanut mitään hyödyllistä selville.”

Salamurhaaja kuvitteli, ettei ollut saanut tarvittavia tietoja, vaan tuottanut enemmän harmia kuin hyötyä kuristuessaan melkein kuoliaaksi. Kuitenkin tämä oli tietämättään tehnyt enemmän kuin kukaan muu oli aikaisemmin kyennyt. Hyde oli onnistunut nappaamaan hyökkääjänsä naamion irti, ja jos he saisivat tietää, kuka heidän yksi vihollisistaan oli, he pääsisivät todennäköisesti paremmin selville, kuka oli iskujen takana. Tsunehito sai käskyn vierailla pankissa vaatimassa ulkokameroiden tallentamat videot, mikä onnistuikin helposti – piti vain vilauttaa etsivän merkkiä mainiten ohimennen ulkona tapahtuneesta välikohtauksesta, joka voisi tuottaa ongelmia pankissa ja konttori-ihmiset olivat kuin sulaa vahaa siviilipukuisen poliisin käsissä. Nauhat päätyivät siis käsittämättömän helposti Tatsuroun käsiin, mutta tietenkin tallennuksia ja kameroita oli niin paljon, ettei krakkeri onnistunut sinä päivänä katsomaan edes yhtä kolmasosaa – varsinkin, kun sai tarvitsemansa vasta iltapäivän viimeisillä tunneilla.
Jotain muutakin, hyväksi asiaksi katsottavaa, tapahtui. Jyou löysi miestensä kanssa laitakaupungilta mustiin pukeutuneen miehen ruumiin jätettynä eräälle syrjäkujalle varjoihin. Tyyppi oli selvästi yksi kolmesta ammutusta eli näillä näkymin vain kaksi oli aivan varmasti kuollut. Takapakkia edistymisessä toi kuitenkin se ikävä puoli, että kuolleen kasvoissa ei ollut lainkaan tunnistamismahdollisuuksia. Pakenijat olivat hylänneet kuolleen toverinsa ja ennen pakomatkansa jatkamista kaataneet kasvoille runsaammalla kädellä rikkihappoa. Minkäänlaista tatuointiakaan ei löytynyt, kuten ei Senistäkään, joka ei ollut kenellekään tuttu. Ainut toivo lepäsi siis ninjajoukon johtajassa, kun Hyde oli onnistunut riisumaan tämän naamion.

Raastava odotuksen tunne venytti kaikkien mafiamiesten hermoja kärkkäiden sanojen lennellessä usein ilmassa, mutta jokainen yritti silti jatkaa omia töitään tai etsintäpuuhia. Kaikki kuitenkin pysähtyivät aina välillä, jopa Ruiza seisahtui kesken uuden asevaraston täyttämisen, miettimään videoita, Kayaa ja kaikkea mahdollista, mikä liittyi viholliseen. He vain unohtivat, etteivät olleet yksin ongelmien kanssa. Siitä Osakan herra sai muistutuksen rakastajattariensa lähdön jälkeisenä aamuna.
“Herätys, Asagi! En jaksa toistella sanojani kymmeniä kertoja, jos sinä olet liian unelias tai orgasmin huuruissa kuunnellaksesi!” vihainen naisen ääni puhelimessa sai Asagin pomppaamaan sängystään ja potkaisemaan vahingossa Manaa, joka mulkaisi äkäisenä rakastaan hiustensa lomasta.
Kello oli vasta seitsemän aamulla eikä myöhään valvonut mies olisi halunnut herätä niin aikaisin. Vielä vähemmän tämä oli kaivannut sulhasensa jalkaa, kuten ärtynyt murahdus ja pään tunkeminen tyynyn alle kertoivat. Huoneen ainoana valonlähteenä toimi yöpöydällä oleva lamppu, joka oli sytytetty kännykän soidessa valaisemaan paljaita ylävartaloita, vuodetta, yötaivaan sinisiä satiinilakanoita, ryppyistä peittoa ja siistittyä katossängyn ympäristöä.
“Hikaru?” mafiapomo henkäisi yllättyneenä.
“Kukapa muukaan?” esikoinen pyöräytti luultavasti silmiään tympääntyneenä pikkuveljensä typerän kysyvästä äänensävystä.
“Odotitko jonkun hostin soittavan sinulle?”
“No en, hostit toivottavat paljon mukavammin hyvät huomenet – tiedän sen kokemuksesta”, pantterimainen laski jalkansa lattialle ja jäi istumaan vuoteensa reunalle raapien päätään mustan tukkansa sojottaessa osittain pystyssä.
“Viis siitä!” mustahiuksinen kivahti selvästi ärtyneenä.
“Oletko jutellut Shinyan kanssa!?”

“Shinyan?” yakuza kurtisti kulmiaan hämmentyneenä.
Miten isosisko onnistuikaan aamuvarhaisella soittamaan ja kysymään niin vaikeita kysymyksiä, etteivät aivot tajunneet niitä? Tuohan oli sama asia, kuin joku kysyisi yli 18 tunnin valvomisen jälkeen, mikä oli maapallon ympärysmitta. Kyllähän sisko tiesi, ettei hän ollut aamuihmisiä!
Vaatesuunnittelija hymähti kysyvästi kohottaessaan päätään tyynyn alta ja kulmat kurtistuivat ihmetellen, kun luomet olivat vielä puoliummessa. Entinen vakooja henkäisi hiljaa kohottaessaan hiukan ylävartaloaan venytellen kehoaan, ennen kuin ryömi patjalla lähemmäksi rakastaan peiton valuessa lähes paljaan, vaalean ja kertakaikkisen upean vartalon päältä. Hellästi leuka laskeutui pidemmän reiden päälle saaden miljonäärin vilkaisemaan alas vaikuttaen virkistyvän muutamassa sekunnissa uneliaan miehen kosketuksesta jalallaan.
“Niin, Shinyan – kuuro!” vanhempi hengitti kiihtyneesti repien huomion pois siniharmaasilmäisestä takaisin itseensä.
“Oletko jutellut hänen kanssaan Kuro Kagen kokouksen jälkeen? Senhän piti olla minun lähtöni jälkeisenä päivänä.”
“Ei, en ole ehtinyt juttelemaan eikä ole ollut erityistä syytä”, kuopus kertoi ravistaen päätään.
“Tänne iskettiin Kuro Kagen kokouksen aikana ja minun… minun…”
Muistikuva kalpeasta, elottomasta miehestä sai suun kääntymään irveeseen hartioiden lysähtäessä samalla voimattomina alas. Sormet purisivat lujemmin puhelinta korvalla, kuin muuten kännykkä olisi voinut pudota ja puhelu katketa, kun vartalo alkoi täristä raastavasta surusta ja ikävästä. Kevyt paino katosi reideltä, mutta mafiapomo ei tajunnut sitä tai edes huomannut liikahdusta vierellään. Vasta hellä kosketus olkapäällä sai katseen siirtymään sivulle kohtamaan ymmärtäväiset, siniharmaat sielunpeilit. Entinen vakooja piti hellästi pidempänsä olkapäästä kiinni kohottautuen samalla istumaan polviensa päälle. Tämä ei sanonut mitään, vaan pysyi paikoillaan katsellen mustasilmäistä rakastavasti peukalon liikkuessa hitaasti edes takaisin silittäen pehmeätä ihoa.
“Vihollisemme hyökkäsi rakastajieni kimppuun ja tappoi Kamijon”, Asagi henkäisi viimein puhelimeen kerättyään voimansa.
“Namie loukkaantui samalla ja myöhemmin samana päivänä Hyden kimppuun käytiin.”

“Hyden?” Hikaru kuulosti epävarmalta äänen muuttuessa hiljaisemmaksi.
Eikä se ollut sinänsä ihme, olihan Hyde mafian paras salamurhaaja ja aikoinaan ollut toisiksi paras heti naisen jälkeen.
“Mitä hänelle tapahtui? Miten hänen kävi?”
“Hyde löysi pienen ryhmän, joka oli ilmeisesti syypää Osakassa tapahtuneisiin iskuihin”, yakuza kertoi salamurhaajalle.
“Hän onnistui tappamaan kaksi ja satuttamaan yhtä, mutta sitten joukon johtaja kävi hänen kimppuunsa. Tappelun jälkeen hänet melkein kuristettiin kuoliaaksi, mutta Atsushi ja Jyou ehtivät ajoissa paikalle, vaikka se paskiainen onnistuikin pakenemaan paikalta.”
“Miten Hyde voi nyt?” vanhempi kysyi huomattavasi hiljempaa kuin aikaisemmin – ei ilmeisesti halunnut herättää huomiota, missä ikinä olikaan.
“Hän on hengissä ja toipuu näillä näkymin”, mustatukkainen kertoi hiukan rauhoittuneempana.
“Tosin niin hänen kuin Tsunehiton ja Tatsuroun avulla saatamme saada lisää tietoa hyökkääjästämme.”
“Niinkö?” salamurhaajan äänestä ei voinut päätellä, oliko tämä hämmästynyt vai epäuskoinen.
“Niin – ilmoitan sinulle heti, kun saamme tietää, mutta mitä Tokiosta?” yakuza esitti vuorostaan ihmettelevän vastakysymyksen.
“Mikä siellä kiinnostaa?”
“Saavuin tänne Tokioon runsas viisi tuntia sitten typerien miestesi kanssa”, kissamainen selitti hiukan kireästi.
“Tokioon?” pisimmän kulmakarvat olivat irrota päästään.
“Mutta sinunhan piti olla Hiroshimassa sen ihme miekkosesi luona!”
“Niinhän minä olin, jos et tajunnut”, nainen huokaisi hermoja raastavasti.
“Jos vaivautuisit kuuntelemaan loppuun!”
“Jos vaivaudut kertomaan vähän vikkelämmin, ettei tarvitsisi keskeyttää”, rikollisjärjestön johtaja hoputti.
“Minä puhuin Masan kanssa ja kerrankin – kiitos osittain sinun alaisillesi – sain hänet ymmärtämään jossain määrin päällä olevaa tilannetta. Hän lupasi pysyä neljän seinän sisällä. Onneksi Masa tekee muutenkin töitä enimmäkseen kotoaan käsin”, salamurhaaja kertoi hiukan pohtivana.
“Päätin sitten matkustaa Tokioon, koska siellä asuu vanha tuttavani, jolta voisin saada kiristettyä hiukan mahdollisia vihjeitä. Tänne saapuessani kuulin välittömästi huhuja, että Shinyan mafiaa vastaan olisi isketty.”

“Isketty?” Osakan herra kohottautui seisomaan sulhasensa käden liukuessa liikkeen myötä selkäänsä pitkin.
“Mitä muuta tiedät?”
“Et siis ole kuullut?” esikoinen kysyi, vaikka olikin tajunnut kaipaamansa veljensä puheista.
“En – mitä siellä on tekeillä?” pisin huitaisi hiuksiaan silmiltään, kuin olisi siten saanut selvyyttä asiaan.
“Tiedän vain sen, että Kuro Kagen kokouksen aikana täälläkin iskettiin uudelleen ja ilmeisesti jälleen Dietä vastaan sairaalassa”, nainen aloitti selvittämistä kuulemistaan asioista.
“Sen jälkeen niin hänestä kuin Shinyastakaan ei ole kuulunut pihaustakaan, vaan monet juoruavat Shinyan lukittautuneen lähimpien miestensä kanssa sairaalaan. Osa aikaisemmin vartijoina toimineista on saanut ilmeisesti harvinaisen suuren rangaistuksen ja heidän tilallaan ovat nyt Tetsu ja Yu~ki, koska Shinya pysyy jatkuvasti Dien vierellä. Kukaan ei kuitenkaan tiedä mitään tarkkaan ja pian tämä rikkinäinen puhelinlanka muuttuu niin hullunkuriseksi, etten kohta kykene uskomaan enää mitään kuulemaani.”
“Mikset itse mene tapaamaan Shinyaa tai soita hänelle?” mafiapomo ehdotti.
“Minä en todellakaan mene tapaamaan häntä enkä varsinkaan soita!” Hikaru huudahti kiihtyneenä.
“En vaikka minulla olisi hänen numeronsa!”
“Mikä ongel-” Asagi aloitti tuskastuneen ihmeissään, mutta puraisi sitten välittömästi kieltään.
Tokion herran sanat Kuro Kagen kokouksessa vuosia sitten suunnitellusta sukulaisuudesta palasivat yhdessä hujauksessa hänen mieleensä. Niin, mikäli sieväkasvoisen rikollisjärjestön johtajan puheisiin saattoi luottaa – tässä kohdassa tosin oli hiukan pakko, koska äiti ei ollut suoraan kieltänyt toisen sanoja – Shinyan ja Hikarun olisi pitänyt mennä kihloihin kummankin ollessa vielä nuoria ja sitä myöten naimisiin. Kihlaussuunnitelmat olivat kuitenkin peruuntuneet ajoissa kissamaisen salamurhaajanuran takia, mutta nämä olivat olleet hyvin lähellä avioliittoa. Ei sinänsä ihme, jos isosisko ei halunnut ottaa yhteyttä heidän liittolaiseensa, vaikka se voisi olla tärkeää.

“Hyvä on, minä yritän tavoittaa hänet ja kerron sitten sinulle, kun saan tietää jotain”, pantterimainen myöntyi tuntien sisällään jälleen halua suojella siskoaan kaikelta mahdolliselta, mitä maailma saattaisi keksiä.
“Hienoa – mikä tilanne siellä muuten on?” soittanut kysyi tiukasti ilman minkäänlaista kiitosta äänessään.
“Sen lisäksi, että saamme ehkä tietää lisää vihollisestamme, ja että ihmisiä on loukkaantunut?”
“Yritämme selvitä ja koota itsemme kasaan”, yakuza kertoi tallustaen avaamaan paksuja verhoja.
“Hiroki on näillä näkymin paranemassa hyvää vauhtia. Andron suhteen olemme hiukan kysymysmerkkinä, koska vaikka hän selviäisi, meidän pitää ottaa huomioon, ettei hänellä ole enää kuin yksi toimiva keuhko. Isshikin todennäköisesti paranee, kunhan on käynyt tarvittavat leikkaukset läpi. Muuten jatkamme eteenpäin ja yritämme varustautua”, viimeinen sana tuli terävänä henkäyksenä, kun kirkas auringonpaiste häikäisi ikävästi silmiä.
“Ruiza on siirtämässä aseita parempaan talteen ja tekee suunnitelmia, joiden avulla voimme jakaa suurimmalle osalle hiukan pistoolia tehokkaammat kiväärit. Uskoisin, että olemme täysin valmistautuneita ja hyökkäyskelvollisia muutaman päivän sisällä, kunhan saamme tietää vihollisestamme enemmän.”
“Hyvä, jos asiat alkavat mennä paremmin. Emme voi koko ajan antaa vihollisemme nujertaa meitä”, salamurhaaja sanoi tasaisella äänellä, mutta yllättäen puhe muuttui epävarman pelokkaaksi.
“Tuota… Miten…?”

“Gackt on turvassa eikä hänellä ole mitään hätää – minä ja äiti emme anna hänelle tapahtua mitään pahaa”, Asagi kertoi pienen hymyn kohotessa huulilleen samalla kun silmät tottuivat valoon.
Pikkuveljen mieltä lämmitti ja helpotti, että sisarensa oli huolissaan lapsestaan, vaikkei uskaltanutkaan syystä tai toisesta näyttää sitä suoraan. Lisäksi kysymys kertoi äidin todellisuudessa välittävän lapsestaan, vaikka eivät teot aina vaikuttaneet siltä.
“Tietenkin hän on jatkuvasti huolissaan sinusta eikä tällä hetkellä halua päästää minua, Manaa tai äitiä lähtemään kotoa kovinkaan helposti. Katoamisellasi säikäytit hänet, mutta kyllä Gackt näyttää pärjäävän.”
“Hienoa”, vanhempi huokaisi helpottuneena, hyvin hiljaa, ettei yakuzakaan olisi sitä kuullut, ellei olisi odottamalla odottanut vastausta.
“Haluatko puhua hänen kanssaan?” mustatukkainen ehdotti astellen ovelle pelkissä seeprakuvioisissa boksereissaan.
“Gackt varmasti haluaa jutella kanssasi, vaikka nukkuukin vielä.”
“Älä!” salamurhaaja huudahti säikähtäneenä.
“En voi puhua hänen kanssaan nyt!”
“Mutta Gackt haluaa varmasti kuulla sinusta jotain – hän haluaa tietää, että olet kunnossa”, kuopus hätkähti hämmentyneenä isosiskonsa kauhistuneesta huudahduksesta.
“Gacktolle on parempi, etten hämmennä häntä nyt enkä halua kuunnella hänen vastaväitteitään”, kissamainen kertoi synkkänä.
“Sano minulle sitten edes joku viesti, minkä välitän hänelle. Gackt ansaitsee sen”, miljonääri kertoi painokkaasti.
“No, sano hänelle…” Esikoinen aloitti, mutta vaikeni sitten jääden miettimään, mitä halusi kertoa pojalleen.
“Sano Gacktolle, että voin hyvin ja tulen heti takaisin, kun olen saanut vietyä tämän loppuun. Sitten voimme aloittaa uuden, onnellisen elämän.”
“Kerron tuon hänelle”, mafiapomo nyökkäsi tyytyväisenä.
“Ole varovainen, vaikka oletkin miesteni ympäröimänä.”
“Olen varovaisempi kuin sinun alaisesi osaavat olla”, leski huomautti siihen.
“Ja nouse sinäkin jo ylös! Sinun pitäisi johtaa mafiaa eikä makuuhuoneen puuhia!”

Tuuttaus iskeytyi vasten rikollisjärjestön johtajan korvaa, mikä sai miehen hymähtämään itsekseen. Jotenkin tuo oli niin odotettua, kun mietti hänen nykyistä isosiskoaan, mutta jollain tapaa se huvitti pantterimaista käden laskeutuessa vartalon sivustalle puhelimen mukana. Kevyt hymy pysyi yhä suupielessään mustasilmäinen kääntyessä ympäri katsomaan vuodettaan ja siellä mustan ruusun värisissä boksereissaan istuvaa sulhastaan.
“Sisaresi on edelleen aika temperamenttinen“, Mana huomautti laskeutuen makaamaan viehättävästi selälleen vuoteelle.
“Hän ei todellakaan ole aamuihmisiä.”
“Ei niin”, Asagi myönsi nyökäten.
Tottahan se oli, mutta jokin tuossa puhelussa lämmitti vanhemman mieltä. Ehkä se oli ollut Hikarun vahva, varma ääni, kun tämä oli puhunut. Saattoi olla, että töihin palaaminen oli ollut sitä, mitä salamurhaaja oli oikeastaan tarvinnut kaikki nämä vuodet päästäkseen surunsa ja masennuksensa yli. Toiminta ja niin järjen kuin vaiston sanelemat teot saivat kissamaisen heräämään jollain tapaan takaisin eloon – oikeaksi Hikaruksi.
“En tosin minäkään, mutta Hikaru on oikeassa”, pantterimainen joutui myöntämään istuutuen hetkeksi sängylle.
“Minulla on mafia johdettavana eivätkä asiat itsestään lähde liikkeelle – kuten eivät miehetkään.”

“Niin – joudut lähes tyhjentämään kokonaan muutaman tukikohdan töiden takia ja tekemään Hide-zoun kanssa toimintasuunnitelmia sekä käymään vielä sairaalassa sekä huolehtimaan Gacktosta”, siniharmaasilmäinen nyökkäsi ymmärtäväisenä.
“Niin, ja soittaa Shinyalle ja odotella, jos Kaya viitsisi lähettää raportin heidän etsinnöistään”, mustatukkainen lisäsi vielä perään huokaisten raskaasti.
“Kyllä Kaya ilmoittaa viimeistään tänään jotain”, vaatesuunnittelija rohkaisi lämpimästi venytellen käsiään ja vartaloaan.
“Hän on ollut jo useamman päivän poissa, että luulisi jotain selvinneen.”

“Niin sitä luulisi”, yakuza myönsi, mutta vilkaisi samassa rakastaan.
“Entä jos hän ei soita tai lähetä edes sähköpostia?”
“Sitten tiedät, että hän on kiireinen – kuten me kaikki”, kauniskasvoinen totesi katsoen synkkänä kattoa.
“Minusta kuitenkin tuntuu, että pahin on vielä edessä ja meidän on valmistauduttava siihen. Tämä ei nimittäin voi jatkua enää pitkään tällä tavalla niin meidän kuin vihollisemme puolelta. Me saamme toivon mukaan pian tietää, kuka tämän takana on, mutta millä tavalla…”, tämä nielaisi hiljaa.
“Sitä minä eniten pelkään.”

----------

“Paikka, tai deletoin sinut!” Tatsurou komensi kipakasti äänen kuuluessa vaimeana valkoisen hengityssuojaimen takaa.
Luisen kulmikkaat, pitkät sormet painoivat vihertävänvalkoista kattoa vasten lähellä nurkkaa pientä, metallista esinettä, joka oli suunnilleen kahden tulitikkuaskin kokoinen. Nörtti piteli toisella kädellään mustaa esinettä ja piti kahden sormensa välissä ruuvia, kun toinen käsi painoi ruuvinvääntimen metalliselle palalle. Sormi painoi kevyesti laitteen liipaisinta muistuttavaa nappia ruuvaten ruuvin kiinni niin esineeseen kuin kattoon. Hakkerin puuhat olivat kieltämättä huvittavan näköisiä, jos katsoi tilannetta hiukan laajemmin eikä kymmenen senttimetrin päästä. Mies oli laittanut muoviset suojalasit omien silmälasiensa päälle ja korviin oli tungettu jopa korvatulpat työvälineen hyrräävän äänen takia, vaikkei ääni edes ollut tärykalvoja särkevä. Katselijat, jos sellaisia olisi ollut krakkerin omassa työhuoneessa, olisivat ehkä eniten kummeksuneet huterilta vaikuttavia tikkaita, joiden alle oli kerätty valtava kasa tyynyjä ja peittoja, kuin ne olisi tuotu varmuuden vuoksi katon rajassa huojuvaa tietokone-eksperttiä varten. Muutamat lähimmät pöydätkin oli siirretty kauemmaksi tavaroineen ja työkalut lojuivat tavallista sotkuisemmin pitkin eri tasoja. Eniten huomio kiinnittyi kuitenkin mielenkiintoiseen viritelmään ja muuhun kuin ruuvinvääntimen ääneen tai pieneen sotkuun. Mustahiuksinen oli nimittäin tehnyt mielenkiintoisen viritelmän ja ohjannut hurisevan imurin osoittamaan ylöspäin imaisemaan katosta tippuvat purut sisuksiinsa.

Varustautuneena kaikkeen paremmin kuin hyvin, Tatsurou jatkoi laitteen kiinnittämistä ja yritti olla rikkomatta niin metallista konettaan, akkuaan kuin omia luitaan. Samalla hän myös mietti, miksei vain ollut odottanut, että Satochi tulisi kaupasta tai tehnyt tätä ennen ruokavarastojen täydennyshakua.
Muussa tapauksessa olisi saattanut olla, ettei krakkeri olisi päästänyt toista luotaan tai olisi mennyt itse mukaan, mutta töidensä takia raitahiuksinen oli tyytynyt vain vilkaisemaan välillä tietokoneeltaan avustajansa sijainnin ja sen, että tämä liikkui sopivasti satelliittien mukaan. Eli toinen oli tällä hetkellä kunnossa ja mainiosti myös poissa silmälasipäisen puuhia vahtimasta, kun mies sai porattua viimeisen ruuvin kiinni ja saattoi pistää hiukan vihertävänvalkoisen, kattoon ja seiniin sulautuvan suojuksen jälleen omatekoisen valvontakameran päälle, ennen kuin kapusi varovaisesti takaisin lattian kamaralle huokaisten helpotuksesta puistellen vaistomaisesti tummanharmaita suoria housujaan ja turhan isoa, heleän vaaleansinistä kauluspaitaansa. Niin, tavallisesti lihaksikkaampi olisi hoitanut kiipeilyn, laitteiden kiinnityksen ja sen jälkeisen siivoamisen, mutta tällä kertaa tietokone-ekspertti joutui tekemään tuon kaiken yksin.

Mustahiuksinen nappasi imurin letkun ja irrotti sen hienosta viritelmästään, ennen kuin alkoi imuroida tyynyjä ja peitteitä, kuin pelkäisi osan katosta tulleista puruista varisseen pehmusteille ja leviävän onnettomalla hetkellä niin hänen kuin ruskeatukkaisen keuhkoihin. Miksi sitten rillipäinen ei vain ollut odottanut kumppaninsa tuloa ja laittanut tätä kiinnittämään valvontakameraa heidän työhuoneeseensa ja siivoamaan sen jälkeen? Koska hartiakkaampi ei olisi suostunut, vaan olisi haukkunut hänet lopullisesti seonneeksi ja vielä toteaisi hänen olevan vainoharhainen. Ei hakkeri kuitenkaan ollut vainoharhainen, kuten mies yritti kovasti vakuuttaa itselleen sammuttaessaan imurista virran, ennen kuin alkoi tunkea pehmeitä vuodevaatteita pesusäkkeihin ja raahasi ne seinustalle palaten takaisin kasaamaan tikkaat pussien vierelle. Ongelmia oli vain sen verran paljon, että hän halusi varmuuden vuoksi tarkistaa ketkä kaikki pääsivät hänen työhuoneeseensa ja puuhasivat mitäkin rillipäisen selän takana. Ei sillä, että Tatsurou päästäisi ketään helpolla katsomaan töitään, mutta hän halusi varman takuun, ettei niin myöhemminkään kävisi, vaan tekijät jäisivät kiinni alta aikayksikön. Satochi taas ei pitänyt siitä, että kamera vahtisi koko ajan heidän tekemisiään, ja väittäisi vihollisen suuremmalla todennäköisyydellä lähettävän vakoiluohjelman tai viruksen internetin välityksellä tuhoamaan heidän vuosien mittaisen työn. Aivan kuin mikään tuntemattoman hakkerin irvikuva muka pääsisi hänen mahtavan suojamuurinsa läpi? Hah! Pikselitkin nauraisivat sellaiselle väitteelle!

Tuhahtaen itsekseen tietokone-ekspertti käveli koneensa ääreen riisuen niin suojamaskin kuin korvatulpat ja vilkaisi samalla televisioruutuja, joista näkyi muun rakennuksen toiminta ja elo. Kaikkialla oli kuitenkin harvinaisen hiljaista, oikeastaan ketään ei näkynyt, koska suurin osa miehistä oli lähetetty sinne sun tänne yakuzan käskystä. Osa oli Kayan apuna, osa taas Jyoun johdolla kiertämässä Osakaa vartiokoirien tapaan etsien jokaisen pimeän kolon, jossa hyökkääjät saattaisivat olla. Jotkut olivat tietenkin sairaalassa vahtimassa potilaita ja muut taas olivat ties missä töissä, jotka eivät sillä hetkellä jaksaneet kiinnostaa yhtään mustahiuksista, joka kumartui koneensa ääreen ryhtyen naputtelemaan näppäimistöä vauhdikkaasti selvittääkseen, toimiko kamera varmasti.

Kyllähän se toimi – aivan kuin krakkeri olisi oikeasti missään vaiheessa epäillyt mitään muuta. Sormet painelivat vilkkaasti näppäimistöä pään kääntyessä yhtä ylimmän rivin televisioruutua kohti. Kuvaruutu pimeni hetkeksi lopettaen näyttämästä pääoven edustaa, mutta seuraava kuva välähti nopeasti tilalle, mutta siinä ei ollut enää aulaa, vaan hänen omaa työhuoneensa ja hän tekemisineen – sitä mitä mies juuri nyt teki. Kevyt tyytyväisyyden hymy kohosi rillipäisen huulille. Ei sillä, että hänen olisi mitenkään järkevää pitää itsellään näkyvillä oman huoneensa tekemisiä, mutta oli vain parempi varmistaa kaiken toimivuus jo tässä vaiheessa. Katse siirtyi takaisin tietokoneen ruudulle tarkistamaan, miten tallentaminen oli lähtenyt käyntiin. Sekin toimi moitteettomasti, kuten tummat silmät näkivät lasien läpi huomatessaan tallennetuiden minuuttien vierineen. Nyt hakkerin pitäisi syöttää tiedot hänen salaiseen projektiinsa, josta vain Satochilla oli jotain tietoa – nimittäin raitahiuksisen tekemään tekoälyyn. Joskus mies kaipasi oman älyistään keskusteluseuraa, ja koska hän ei suostunut alentumaan puhuakseen itsekseen, oli parempi keskustella koneiden kanssa ja mikäs sen parempi kuin tekoäly, joka saattoi oikeastikin olla avuksi ja hyödyllinen, jos hän unohti jotain. Varsinkin kun raitahiuksinen oli omaksi pieneksi huvikseen ylittänyt aikansa suomat mahdollisuudet ja vienyt tekoälyn pidemmälle kuin moni muu luoden siitä oman kuvajaisensa. Tietenkään projekti ei ollut täydellinen, mutta vuosien mittaan rillipäinen uskoi saavuttavansa tavoitteensa. Sitä ennen olisi kuitenkin suojattava uusi tiedosto tunkeilijoilta, kuten Tatsurou muistutti itseään klikkaillesaan hiirellä painikkeita ja arkistoja.
Tehdäänkö tiedostosta salainen?
Kyllä.
Suojataanko tiedosto?
Kyllä.
Ekstrasuojataanko tiedosto?
Kyllä.
Luo salasana.
Hienoa, Tietokone-ekspertti nojautui taaksepäin tuolissaan ja jäi miettimään, mitä ovelaa keksisi salasanaksi, jonka muistaisi. 32 merkkiä oli aika paha jopa neroille, mutta olisi hyvä keksiä jokin aihe itselleen, josta voisi ottaa ideaa…
Hmm… Joku historian tärkeä keksijä voisi olla hyvä vaihtoehto… Teslasta voisi lähteä liikkeelle… Hyväksytty, idea käytäntöön.
Mustahiuksinen potkaisi lattiasta vauhtia ja liukui tuoleineen kauemmaksi näppäimistöltä ottamaan tarkasti järjestellyltä pöydältä muistilapun ja kynän, ja palasi sukkelaan takaisin koneensa ääreen. Hakkeri kirjoitti keksimänsä salasanan ensin koneelle ja siirtyi sitten paperille.
“Salainen kansio -> videokansio -> salaiset tiedostot -> kamera 532 ~ työhuone: t1e2S0L8a/#N(oqS-+I1d9E01G0704AI”, kuulakärkikynä raapusti paperille merkit ja salasanan, joka tavoistaan poiketen olikin tehty romaanisilla kirjaimilla hiraganojen ja katakanojen sijaan.
Tavallisesti hakkeri olisi luottanut japanilaisiin merkkeihin, mutta näinä aikoina niihinkään ei aina voinut luottaa – yksittäisillä kirjaimilla sai enemmän vaihtoehtoja kuin tavuilla.

Sivusilmällä silmälasipäinen vilkaisi niin itselleen kuin Satochille hetkeksi tehtyä muistilappua, kun kirjoitti salasanan uudelleen koneelle, joka käski varmistamaan oikean tunnuksen. Pieni kilahdus kuului kaiuttimesta, kun kuvaruudulle tuli hyvin pieni ikkuna, jossa vihreä teksti kertoi salasanan onnistuneen ja tiedoston olevan suojattu. Se ei kuitenkaan riittänyt krakkerille, joka halusi varmistaa tiedoston turvallisuuden ja pitää siitä huolen, ettei itsekään unohtaisi koko kameraa tai luomiaan ohjelmia, jos vaikka epäonnekseen saisi oikosulun aivoihinsa tai joutuisi sekopäisten mafiamiesten takia vielä hullujen huoneelle.

Naputtelu täytti Tatsuroun työhuoneen sormien toimiessa ajatusta nopeammin tottumuksen puuhissa. Olisihan hän voinut tehdä sen kaiken myöhemminkin, mutta jollain tapaa mies pelkäsi ryhtyä tutkimaan uudelleen videotallenteita. Hän oli kyllä saanut karsittua roimasti eri tiedostoja, jotka olivat pitkin pankkirakennusta olleiden valvontakameroiden kuvaamia videoita, vaikka vielä olikin useita jäljellä. Hakkeri vain pelkäsi epäonnistumista. Hän tunsi kaikkien toiveet ja odotukset niskassaan, ja jos tietokone-ekspertti ei saisikaan mitään selville, koko mafia vajoaisi entistä syvemmälle masennukseen. Vaikka Hide-zou olikin fiksuna keksinyt, että Sanbashi-hotellia korkeamman pankkirakennuksen kamerat olivat saattaneet kuvata Hyden ja vihollisten välisen kahakoinnin sekä kaikkien toivoman naamionriisunnan, ei se taannut onnistumista. Valaistus saattoi olla kaiken maailman mahdollisista muokkauksista huolimatta huono, samoin paikka – koko kahakka oli saattanut jäädä kameroiden näköpiirin ulkopuolelle. Tietenkin mustahiuksinen tiesi, että voisi kyllä jotkin puutteet korjata filmissä, nerohan hän oli, mutta kaikkeen hänkään ei pystynyt. Voi, miten kovasti krakkeri olisi halunnut toivoa, että saisi selville edes jotain hyödyllistä, mutta hänen olisi pysyttävä realistisena – vaikka sitten hiukan viivyttelemällä videoiden katsomista – ja turvattava niin oma kuin koneidensa ja Satochin hyvinvointi. Useinhan ruskeatukkainen valitti, miten rillipäinen laittoi aina tietokoneet, kamerat, piuhat ja muut toisen edelle, vaikkei asia ollut niin – päinvastoin.
Kyllähän koneet olivat miehelle tärkeitä, koska nero ymmärsi niitä paremmin kuin ihmisluonnetta tai -käytöstä. Rakkaansa vuoksi raitahiuksinen olisi halunnut osata enemmän sosiaalisia taitoja, kuten hän myönsi itsekseen päivittäessään tekoälynsä tietoja ja asetuksia. Omien vaikeuksiensa takia tietokone-ekspertti oli pienestä pitäen joutunut aina ongelmiin, koska oli ollut liian fiksu useimmille eikä osannut toimia kuten muut. Asagin mafiassa kukaan ei ollut koskaan välittänyt siitä. Kaikki olivat vain pitäneet häntä hiukan omalaatuisempana tyyppinä mutta sitäkin hauskempana hellämielisen kiusaamisen kohteena. Tatsurou sai aina tuntea olonsa tervetulleeksi heidän rikollisjärjestössään ja oli tiennyt, että jos jotain kävisi, kaikki olisivat hänen rinnallaan. Puutteellisista kommunikointitaidoistaan huolimatta Satochi oli lopulta rakastunut häneen ja vastannut pidempänsä hämmennykseksi tunteisiin, joita hän oli pitänyt mahdottomana. Ehkä juuri siksi hänen olisi tehtävä mahdoton mahdolliseksi – suoritettava ihme.

Kovalevy sentään! Tatsurou kirosi itseään. Hänhän oli nero! Hän oli älykkäämpi kuin suurin osa maapallon ihmisistä! Kyllä hän jotain keksisi, jos vain yrittäisi eikä vajoaisi epätoivoon kuin vajaaälyinen jengiläinen ekaluokkalaisten matematiikankokeessa! Hydekin oli sen verran taitava, että varmasti olisi saattanut jopa tietämättään juoksuttaa vihollistaan kameran näköpiirissä ja siitäkin olisi aina jotain apua.

Rillipäinen veti henkeä ja pyöräytti hartioitaan, kunnes kumartui jälleen näppäimistön ylle. Mies liikutteli hiirtä ja suoritti nopeasti tallennukset loppuun sulkien turhat ikkunat. Hakkeri otti pöydältä kirjoittamansa muistilapun ja taitteli sen muutaman kerran, ennen kuin pujotti paperin kauluspaitansa rintataskuun muutaman kynän ja muistitikun seuraksi. Ei tärkeitä salasanoja kannattanut jättää lojumaan pöydälle ja rintataskusta lappu oli helppo napata esiin, kunhan avustaja vain tulisi ruokaostoksilta.

Käsi kurottautui laatikolle vetämään sen auki, kun krakkeri otti esiin pienen laatikon, jossa oli useita levykkeitä ja vielä enemmän muistitikkuja, joissa luki pieniä koodeja. Ne olivat Tsunehiton hakemat valvontakameroiden nauhat – onneksi nykyaikana tietotekniikka oli niin paljon edistynyt, ettei tarvinnut käyttää mitään typeriä videonauhoja, kuten vielä kaksikymmentä vuotta sitten. Pieni laatikko nostettiin pöydälle ja kaikki levykkeet siirrettiin syrjään miehen ryhtyessä käymään läpi hyvin tilavia muistitikkuja katsellen koodinumeroita. Kaikeksi onneksi mustahiuksisella oli aina ollut hyvä muisti laitteisiin ja koodeihin liittyen, siksi hän saattoikin todeta nopeasti, mitkä kaikki tiedostot ja muistitikut oli käynyt jo läpi. Varsin ripeästi, nopeammin kuin monet muut samassa tilanteessa, silmälasipäinen löysi tutkimattomat tallenteet ja nappasi ne koneen vierelle. Ensimmäinen muistitikku tökättiin koneeseen kiinni kevyen kilahduksen kuuluessa ilmoituksena uuden laitteen löytymisestä. Näyttöön ilmestyi pieni ruutu, jossa oli useita kuvakkeita. Onneksi etsivä oli pankissa asioidessaan saanut rajattua hiukan videoiden pituuksia, että jokaisen kameran tallentamista filmeistä oli otettu vain muutaman päivän mittaiset tiedot eikä kokonaisten kuukausien. Se säästi neron aikaa ja hermoja, vaikka hänen tarvitsi lähinnä katsoa vain pieni pätkä päätelläkseen koneellaan olevasta pankin kolmiulotteisesta kuvasta, jonka mies klikkasi avukseen koneensa uumenista, missä kohtaa kamera suunnilleen oli itse rakennuksessa.

Raitahiuksinen klikkasi ensimmäistä kuvaketta, mutta lopetti tallennetun videon katsomisen jo viiden sekunnin jälkeen. Pääovien kamera nyt ei auttanut tehtävässä sitten yhtään, eikä todellakaan kuvannut minkään viereisen rakennuksen kattoa. Tietokone-ekspertti sulki videon ja avasi seuraavan, joka oli kooditettu eri tavalla, ettei kyseessä voinut olla pääovien kameran eri päivänä kuvaama pätkä. Seuraavan kameran olinpaikkaa Tatsurou ei heti hoksannut – eihän hän melkein koskaan asioinut pankeissa, kun saattoi istua mukavasti omassa tuolissaan koneensa ääressä ja hoitaa raha-asiansa sitä kautta. Kolmiulotteista, vihreän runkomaisen ruudullista kuvaa katsoessaan nörtti kuitenkin tajusi valvontakameran tarkkailevan katua, joka kulki pankin toisella puolella eikä Sanbashia näkynyt missään. Jälleen mentiin päin turvamuuria, kun joku idiootti oli koodannut kamerat mitä typerimmällä tavalla.

Mitä pidempään nero tutki filmejä ja vaihteli muistitikkuja, sitä enemmän hän kirosi konekielellä päänsä sisällä. Eikö pankin yhdenkään teknikon mielessä ollut käynyt merkitä minnekään selvästi, mikä kamera kuvasi mitäkin? Oliko näistä mukava mitata hänen kärsivällisyyttään? Jos ne taukit kuvittelivat aiheuttavansa hänelle päänsärkyä, nämä olivat oikeassa! Eivätpä vain pankissa olleet ottaneet selville, kenelle filmit menivät ja kenen aivoja ei kannattanut rasittaa liikaa turhilla asioilla! Sen ne tyypit varmasti tajuisivat siinä vaiheessa, kun virus kaataisi pankin koneet.

Rillipäisen ilme synkkeni sitä synkemmäksi, mitä enemmän ikäviä minuutteja kului ilman minkäänlaista tulosta. Sielunpeilejä väsytti – olihan mies ahertanut silmäkovana jo useamman päivän ja aamulla väkertänyt vielä kameran kimpussa saadakseen sen huippukuntoon. Krakkeri alkoi epäillä väkisinkin, ettei Sanbashia edes hiukan kuvaavaa kameraa ollut, vaikka Hide-zou oli niin kuvitellut ja saanut monet muut uskomaan samoin. Tätä menoa kulutetut tunnit olisivat menneet hukkaan, mutta ei mies voinut siltikään luovuttaa, kun ei kukaan muukaan mafiassa luovuttanut, vaikka oli ollut kuinka vaikeata. Hirokikaan ei ollut antanut periksi, vaikka oli ollut pahasti loukkaantunut, vaan oli raahannut jopa Androa mukanaan paetessaan heidän vihollisiaan. Sitten vasta, kun yksikään video ei osoittautuisi oikeaksi, hän voisi sanoa kaiken olleen turhaa.

Hakkeri vaihtoi ties kuinka monennen kerran muistitikkua ja klikkasi kuvaketta todeten uponneensa jälleen aivan väärän videon sisään. Sivusilmällä hän vilkaisi vierelleen ja joutui toteamaan, että jäljellä oli enää vain pari muistitikkua, sitten kaikki mahdollinen oli käyty läpi. Hyvin syvä, uupunut huokaisu kuului miehen huulien välistä, mutta sitäkin raskaampi henkäys kajahti huoneessa, kun jälleen – kuin tietokone-ekspertille rutiininomaisuus olisi tehnyt vain hyvää – osui vääränlainen kuva, tällä kertaa sentään Sanbashin puoleiselta kadulta, vaikka liian alhaalta. Hiiri siirtyi painamaan raksia ja valitsemaan seuraavan koodatun kameran, kun mustahiuksinen vajosi nojaamaan kyynärpäällään pöytään. Tulisi jo se Satochi, jotta hän voisi delegoida lopun, hyödyttömän tarkastuksen tälle ja ottaa taukoa – mahdollisesti juoda jokaisen nörtin lempijuomaa, kahvia, pysyäkseen valveilla vielä jonkin aikaa jo kynnyksellä olevassa illassa. Tämä videoiden katsominen oli tylsää, kun näki vain kaukana pienempänä siintävät kaksi risteystä ja yllättävän suuren osan viereistä rakennusta, jossa näkyi selvästi tasaisella katolla oleva rakennelma, jossa oli paljon ikkunoita kahdessa nähtävissä olevassa seinässä, ilmastointikanavan suu ja pieni osaa ilmastointilaitteistoa.

Tatsurou oli pudota tuoliltaan, kun silmien välittämä tieto iskeytyi tuhannen voltin sähköiskuna aivoihin. Hän rämähti pöytää vasten tukikätensä menettäessä yllättäen kaiken voiman käsien lätkähtäessä kipeästi tasoa vasten, mutta siitä raitahiuksinen ei välittänyt kumartuessaan niin lähelle ruutua, että kolautti melkein nenänsä sileätä pintaa vasten. Voisiko…? Kyllä! Se oli Sanbashin katto! Hän oli löytänyt oikean kameran ja vielä paremmasta kulmasta kuin todennäköisyyksiä laskelmoineet aivot olisivat voineet edes toivoa! Katse siirtyi kuvan oikeaan alakulmaan nörtin asettaessa silmälasit paremmin nenälleen vilkaistessaan videon päivämäärää.

Väärä – kuva oli otettu päivää liian aikaisin. Käsi puristi sormet valkoisina hiirtä, kun tiedosto suljettiin ja nuoli siirtyi seuraavalle kuvakkeelle, jolla oli sama kooditus kuin äskeisellä videolla. Tallenne ilmestyi ruudulle ja suureksi riemukseen päivämäärä osoittautui tällä kertaa siksi, mitä mies oli toivonut. Ruutu suurentui koko näytön kokoiseksi hakkerin tutkiessa haukan katseellaan näkemäänsä. Tiedosto aloitti esityksensä muutaman minuutin yli puolen yön, samana vuorokautena kuitenkin kuin heidän paras salamurhaajansa oli joutunut tappeluun. Hänen olisi pakko kelata tapahtumia eteenpäin, että päästäisiin oikeaan kohtaan. Autot, joita mies ei edes katsonut, liikkuivat vinhasti niissä risteyksissä, jotka kamera näytti ja minuutit vaihtuivat ripeästi toisiksi, kun video siirtyi viimein keskipäivään, yleisen lounastauon jälkeisiin tunteihin. Silloin tyhjä katto ei ollutkaan enää hiljainen ja rauhallinen, vaan jotain tapahtui.

Katon päällä olevan rakennelman ovi aukesi, jolloin krakkeri pysäytti filmin välittömästi, kelasi hiukan taaksepäin ja katsoi uudelleen. Ovi avautui ja ulkoilmaan astui kaksi miestä, mikäli lyhyiksi leikatuista hiuksista ja tummansinisten haalareiden alta näkyvistä kehonrakenteista kykeni päättelemään oikein. Toinen tulijoista kantoi työkalupakkia, kun kaksikon tanakampi osapuoli käveli suurelle ilmastointilaitteistolle. Selvästi huoltomiehiä, kuten tietokone-ekspertti totesi jatkaessaan tallenteen kelaamista, vaikka hitaammin tarkkaillen haalarimiesten puuhia. Nämä eivät viipyneet kauaa, vain puolisen tuntia pysytellen koko ajan ilmastointilaitteiston vierellä palaten puuhiensa jälkeen välittömästi takaisin sisätiloihin.

Mustahiuksinen klikkasi tapahtumien jälkeen kelauksen nopeammaksi jääden tuijottamaan kattoa piittaamatta lainkaan siitä, mitä sillä pienellä kaistaleella muussa kaupungissa tapahtui. Katto pysyi hyvin pitkään hiljaisena ja ajan kulumisen saattoi nähdä värisävyjen muuttumisesta ja varjojen siirtymisestä tasaisella pinnalla. Ilta saapui pikakelauksena katolle, kun viimein tapahtui se, mitä hakkeri oli odottanut useamman tunnin tutkiessaan nauhoja. Ovi avautui ja katolle asteli mustiin pukeutunut hahmo. Laiha hahmo muistutti todellakin ninjaa vaatetuksensa ja niin hiuksia kuin kasvoja peittävän naamion takia. Tulija oli hoikka, mutta vaatetus onnistui peittämään kaikki sellaiset piirteet, mitkä oli saattanut havainnoida haalaripukuisista huoltomiehistä, eli kyseessä saattoi olla mies tai nainen. Tämä kantoi pitkää koteloa selässään, luultavasti kivääriä, ja kainalossa oli jotain tummaa käärittynä, joka ei osannut kiinnostaa neroa. Ninjaa oli vaikea arvioida etäisyyden ja yläkulmasta tulevan kuvan takia. Tietenkin rillipäinen olisi voinut helpostikin taitojensa ja koneen avulla suurentaa kuvaa ja tarkentaa, olihan hänen tietotekniikkansa edistyneemmät kuin poliiseilla, jotka tekivät lähes jokapäiväisenä työnään kuvien selkeyttämistä ja tutkimista. Nyt ei kuitenkaan ollut sille aikaa – hän voisi selvittää enemmän yksityiskohtia koko koplasta, kunhan vain saisi alkuun napattua Hyden kuristajan kasvot, jotka kaikki halusivat tietää. Tärkein ensin, muu sitten kuten mies joutui muistuttamaan itseään antaessaan videon pyöriä silmiensä edessä. Ninja käveli itsevarmasti katolla turhia vilkuilematta ympärilleen. Tämä asteli määrätietoisesti rakennelman leveintä seinää kohti ilmastointikanavan ohitse pankin jäädessä selän taakse ja katseli kaupunkia, kunnes astui kulman taakse piiloon kameralta.

“Sasser!” Tatsurou murisi, mutta muistutti itselleen, ettei tämä ollut vielä tässä.
Minuutit vierivät ja lopulta hänen oli pakko kelata nauhaa eteenpäin, kunnes taas tapahtui jotain. Katolle käveli jälleen yksi ninja, jonka kasvoja ei näkynyt. Erona vain äskeiseen tyyppiin oli se, että tällä oli musta takki päällään. Tyyppi asteli keskelle kattoa katsellen ympärilleen, kuin olisi etsinyt jotain. Tämä ei kuitenkaan nähnyt ketään eikä syystä tai toisesta osannut arvata katsoa kulman taakse eikä ensiksi tullut astunut esiin. Vaikuttaen hermostuneelta, mitä jatkuvasta liikehdinnästä ja ympärilleen vilkuilusta saattoi päätellä, toinen oleskeli keskellä kaikkea ja kaivoi kännykkänsä esiin tarkastaen kellon tai mahdolliset vastaamattomat puhelut. Kauaa tämän ei kuitenkaan tarvinnut yksin seisoskella, koska ovi kävi uudelleen ja tällä kertaa paikalle saapui kaksi muuta mustiin pukeutunutta kasvojaan piilottelevaa henkilöä. Tilanne vaikutti selvästi ninjojen vuosikokoukselta, tai kummallisilta naamiaiskattopirskeiltä. Kummallakin oli takki suojaamassa vartaloaan, vaikka toinen riisuikin päällysvaatteensa ja asetti sen käsivarrelleen roikkumaan. Takkia yhä käyttävä kantoi olallaan suurta koteloa – porukka oli selvästi varustautunut ihan kunnolla, koska jo kahdella oli kiväärit. Se ainakin jollain tapaa selitti, miten Hyde oli onnistunut jäämään alakynteen.

Kaksikko käveli toisena saapuneen luokse tämän kääntyessä välittömästi tulijoita kohti. Kolmikko jutteli varmasti keskenään jotain, vaikkei kaukana ollut kamera ollut saanut tallennettua ääntä eivätkä pankin isoveljet varmastikaan edes toimittaneet muuta kuvaamisen lisäksi. Missähän ensiksi tullut viipyi?

Ei Tatsuroun tarvinnut oikeastaan odottaa hetkeäkään ajatuksensa loputtua, kun toiveensa jo toteutui. Ensimmäinen tyyppi nimittäin astui kulman takaa esiin ja säikäytti kolme muuta. Välittämättä edes mahdollisista sydänkohtauksista, tämä käveli tovereidensa vierelle. Ensiksi tullut vaikutti olevan nelikon lyhyin ja laihin, vaikka kuvaaminen tapahtuikin ylempää ja kaukaa. Siitä huolimatta tällä oli eniten arvovaltaa – sen huomasi pelkästä kävelystä ja siitä, miten muut reagoivat lyhimpään. Katseet nimittäin laskeutuivat alas ja vaistomaisesti jokainen otti askeleita taaksepäin, kuin olisivat kunnioittaneet laihinta. Kyseessä oli ilmeisesti iskuryhmän johtaja.
Raitahiuksisen kulmat kohosivat kevyesti ylös, kun johtaja katsoi terävästi kolmea muuta ja nappasi kiväärin koteloineen selästään. Kuin teot olisivat olleet vain yksi tapa muistuttaa joukkion keskellä olevasta arvojärjestyksestä, ensiksi tullut sysäsi lujasti kantamuksensa, niin aseen kuin ilmeisesti käärityn vaatteen takkinsa ottaneelle. Ninja takertui saamiinsa kantamuksiin ottaessaan askeleita taaksepäin muiden hätkähtäessä voimakkaasti tekoa. Nyt enemmän kuin koskaan nörttiä otti päähän, ettei voinut kuulla keskustelua, koska se olisi varmasti ollut niin mielenkiintoinen kuin hyödyllinen – varsinkin, kun lyhyin käänsi päättäväisesti selkänsä kameralle kävellen katon reunukselle tarkkailemaan kaupunkia. Jotenkin niin suora ryhti kuin aikaisemmin nähty käytös saivat nörtin uskomaan, että toinen katseli jollain tapaa valtakuntaansa, vaikka olikin kävellyt Kuro Kagen yakuzan territorioon.

Kolme muuta ninjaa, jotka olivat jääneet keskelle kattoa, lähtivät johtajansa perään, mutta pysähtyivät kesken kaiken ja kääntyivät krakkerin yllätykseksi ympäri. Samassa tietokone-ekspertti huomasi vielä viidennen ninjan kävelevän paikalle, mutta tällä kertaa tässä sentään oli jotain, mikä erotti tämän muista. Hiukset, jotka vaikuttivat pimenevässä illassa katolle syttyneiden lamppujen ansiosta ruskeilta, oli sidottu ponihännälle, joka roikkui niskan takana naamioin ja huivin välistä. Lisäksi niin takki kuin muut vaatteet myötäilivät enemmän vartaloa paljastaen hiukan muotoja. Kyseessä oli varmastikin nainen, siitä silmälasipäisellä ei ollut epäilystäkään, kun hän katsoi tulijan kävelevän ensin kolmen muun rinnalle ja siitä sitten johtajansa luokse tämän vaivautumatta vilkaisemaan taakseen. Hakkerille tuli mieleen neliydinprosessori, joka oli alistettuna yhdelle käyttäjälle. Neljä muuta pysähtyivät laihimman ympärille ja ilmeisesti puhuivat niin keskenään kuin johtajalleen.

Minuutit vierivät, eikä viisikko tehnyt oikeastaan yhtään mitään. Seisoivat vain yhdessä kasassa jutellen ja muutaman kerran ponihäntäpäinen vilkaisi taakseen ovelle, kun joku toinen vilkaisi kännykkäänsä. Kaikki eivät ole paikalla, kuten Tatsurou totesi hetken pohdittuaan. Hyde oli sanonut vihollisia olleen seitsemän – oletettavasti kaksi naista ja viisi miestä, eli kaksi tyyppiä ei ollut vielä paikalla vaan selvästi myöhässä. Raskas huokaisu pääsi osakalaisen huulilta, kun hän nojautui kyynärpäällään pöytää vasten. Miehen olisi tehnyt mieli kelata eteenpäin siihen asti, kunnes kaksi puuttuvaa tekijää ja Hyde ilmaantuisivat kuvaan, mutta syyhyävät sormet vedettiin kauemmaksi hiirestä ja näppäimistöstä. Liian nopeasti pyörivä kuva voisi viedä silmien edestä pois jonkin tärkeän reaktion tai teon – mistä sen tiesi, jos joku ottaisi tällä välin naamion pois tai tekisi jotain muuta olennaista.

Kymmenen tuskallista, kerta kaikkiaan hermoja raastavaa minuuttia kului, kun viimein jännittyneet lihakset saivat sen, mitä ne olivat odottaneet. Ovi aukesi vihdoin ja viimein, ja kaksi hahmoa asteli katolle viisikon kääntyessä katsomaan tulijoita. Harvinaisen korkea hyminä kuului suljettujen huulien välistä, kun raitahiuksinen huomasi kahden tulijan jättäneen naamiot pois kasvoiltaan. Toinen tulijoista oli mies, joka Atsushin ja Hyden kertomukseen perusteella oli luultavasti Sen, joka oli vastuussa Namien kasvojen turmelemisesta. Senin mukana oli kuitenkin nainen, jolla oli mustat, pitkät hiukset. Kumpikin oli pukeutunut samaan tapaan kuin viisi muuta ja heilläkin oli ulkotakit päällään. Näkyviä aseita saapuneilla ei ollut, mutta näistä oli kuitenkin helpompi havainnoida piirteitä eikä näitä voinut sekoittanut helposti muihin. Puolessa välissä matkaa pariskunta pysähtyi äkisti ja hyppäsi lujasti hätkähtäen taaksepäin. Johtajan ympärillä oleva nelikko otti nopeasti askeleita kauemmaksi pomosta, joka ilmeisesti komensi tai haukkui myöhästyneet lyttyyn olkansa yli. Kukaan ei noussut laihinta vastaan tai kenenkään kehon liikkeet eivät kuvastaneet minkäänlaista puolustautumista. Naamioita käyttämättömät kumarsivat hyvin syvää pahoitellen eivätkä kohottaneet kasvojaan ylös, ennen kuin ensiksi tullut kääntyi katsomaan alhaalla olevaa kaupungin elämää.

Uusi johtopäätös tuli siis tilanteesta: kuusi muuta eivät oikeastaan kunnioittaneet pomoaan, pikemminkin pelkäsivät tätä syvästi. Ilmeisesti kyseessä ei ollut kukaan tavallinen ninjapelle, vaan ihan varteen otettava vastustaja, jolle ei kannattanut uhitella edes kiväärit käsissä – ei edes silloin, kun pelkkää kivääriä kantava oli ottanut aseen esiin kotelosta syystä tai kolmannesta. Sen ja tämän seuralainen kävelivät varovaisesti muiden luokse katsellen huolissaan johtajaansa, joka nosti jalkansa reunukselle ja kumartui katselemaan ajatuksissaan alas kaduille, kun muut jatkoivat keskustelua. Ei mennyt kovin kauaa, kun krakkeri huomasi itselleen tutun miehen avaavan oven ja kävelevän ulkoilmaan astellen varovaisesti kulmaukselle. Silmälasipäinen kiinnitti kuitenkin välittömästi huomiota siihen faktaan, ettei ovi sulkeutunut salamurhaajan perässä kiinni. Typerä virhe, koska oli itsestään selvää, että mitä korkeammalle mentiin, sitä voimakkaampi ja arvaamattomampi tuuli olisi. Hyde pysähtyi vaanivana kulmaukselle ja tarkkaili vihollisiaan pistoolin piipun, joka oli tavallista pidempi luultavasti vaimentimen takia, osoittaessa päättäväisesti ylöspäin. Aika liikkui hitaasti hänen ystävänsä käydessä seitsikkoa läpi kiinnittäen varmasti huomiota asetelmaan ja johtajuuteen miettien samalla, miten toimia. Kun tiesi jo lopputuloksen ja tunsi Asagin kuolettavan alaisen, rillipäinen ei hämmästellyt yhtään, kun salamurhaaja kohotti aseensa kohti ninjalaumaa tähdäten selvästi jotakuta näistä. Tummat silmät kuitenkin huomasivat samassa, miten ovi heilahti Hyden takana ja paukahti kiinni miehen tietäessä luonnostaan, mitä se tarkoitti. Kuitenkin tietokone-ekspertti tunsi, että nyt alkoivat kohtalokkaan illan tärkeimmät vaiheet ja kumartui lähemmäksi näyttöä, kuin olisi voinut siten nähdä tarkemmin tapahtumien kulun.

Seitsikko hyppäsi paikoillaan ja kääntyi ympäri Hyden vilkaistessa pikaisesti taakseen, mutta sitten takaisin vihollisiaan. Kahdella eri puolella olevat katsoivat hetken toisiaan, kuin nörtti olisi vahingossa painanut pausea, vaikkei niin ollut oikeasti käynyt. Selvästi kukaan ei ollut tajunnut, mitä tehdä – ei edes johtaja, joka vain seisoi miestensä keskellä kivettyneenä. Ensimmäisenä osakalainen tajusi toimia, kuten jokainen osasi varmasti arvata, koska muuten tämä ei makaisi nyt sairaalassa hengissä vaan hautausmaalla. Pähkinänruskeasilmäinen syöksähti kohti ilmastointikanavaa ja ampui vihollistaan suojatakseen omaa ryntäystään suojapaikkaan. Luoti osui selvästi Seniin, koska tämä hätkähti taaksepäin hakkerin ystävän ampuessa uudelleen samaa miestä, kun pääsi hetkellisen piilopaikkansa taakse. Ninjalauma levittäytyi, johtaja liikkui sivummalle ilmastointilaitteiston suuntaan, kun raitapää kaatui reunustaa vasten kuollen siihen, kun viholliset alkoivat toimia. Yksi geneerisistä ninjoista sai jotain, todennäköisesti vaimentimen, pistooliinsa ja ampui Hydeä, joka kumartui ilmastointikanavan taakse turvaan. Mustahiuksinen nainen taas ei tuntunut piittaavan lainkaan riskeistä, kun syöksähti kuolleen luokse. Kukaan ei kuitenkaan tuntunut huomaavan koko asiaa, koska väki levittäytyi vielä paremmin useamman jo ottaessa aseita esiin. Osakalaisella ei tosiaan mennyt hyvin, kun yllätyksen tuoma etu oli kadonnut, mutta hyvin tämä näytti pärjäävän vielä, kuten Tatsurou totesi päässään helpottuneena, kun huomasi ystävänsä kohottautuvan osittain pystyyn ja ampuvan vihollisiaan uudelleen. Tällä kertaa osuman saikin ponihäntäpäinen, joka vajosi pitelemään jalkaansa. Kaksi maassa ninjoilta, hyvä, kuten rillipäinen totesi, kunnes huomasi yhden kohottavan kiväärin kohti salamurhaajaa toisen osoittaessa pistoolilla samaa kohdetta.

Hyde syöksähti metallihöskää kohti ja pois näkyvistä, mutta Tatsuroun huomio ei mennytkään enää mafiatoverissaan vaan toisaalla. Laihin huitaisi kivääriä käyttävää kieltävästi ja heilautti kättään käskevästi kohti ovea, ennen kuin katosi ilmastointikanavan toiselle puolelle osakalaisen huomaamatta. Johtaja halusi tovereidensa häipyvän? Pelkkä hämmennys sai silmälasipäisen nojautumaan taaksepäin tuijottaen konettaan epäuskoisena. Hän ei nähnyt enää ninjoista lyhintä eikä Hydeä, koska nämä olivat onnistuneet hyppäämään kameran näköpiiristä pois, mutta viisi eloonjäänyttä hän näki. Yksi otti nopeasti tavarat käsiinsä, kun kaksi toveriaan nappasivat naiset mukaansa kaikkien rynnätessä ovelle – ilman minkäänlaista organisointia ja suojautumista! Olivatko nämä hulluja vai idiootteja!? Tuostahan ei seurannut mitään hyvää!

Siinä nörtti oli oikeassa, kun näköpiirinsä ulkopuolelta ammuttiin ja loukkaantunutta naista auttanut hätkähti ja tuntui kaatuvan eteenpäin, kun selkäänsä osui selvästi useampi luoti. Hydellä oli mitä parhaimmat mahdollisuudet toimia ja tappaa heidän vihollisensa, kun nämä yrittivät päästä ovesta sisään paetakseen portaille. Mustahiuksisen suu loksahti kuitenkin auki, kun tajusi, ettei ketään enää ammuttukaan, vaan jo kaksi tyyppiä viidestä oli päässyt sisälle. Liikahdus alakulmassa sai katseen kuitenkin siirtymään ovelta toisaalle, kun loukkaantuneet työnnettiin sisälle väkivaltaisesti. Salamurhaaja lennähti takaisin kuvaan selkä ovea kohti keskemmälle kattoa tämän jäädessä onneksi pystyyn ottaen useamman tukiaskeleen, vaikka hyppäsikin välittömästi taaksepäin tuijottaen sinne, minne oli aikaisemmin paennut. Viimeinen ninja asteli varovaisesti, vaikkei mitenkään epäröiden Hydeä kohti käsien kohotessa itämaisten lähitaistelulajien tapaan pystyyn. Teot saivat hakkerin kurtistamaan kulmiaan. Kyllähän hän oli nähnyt, miten johtaja oli tyrkännyt kiväärinsä toverilleen, mutta tuskin tämä nyt aseeton oli siitä huolimatta – varmasti tällä oli jossain vähintään pistooli. Tosin, hetken mietittyään tietokone-ekspertti joutui muistuttamaan itseään, että hyvin taitavat salamurhaajat niin Japanissa kuin muualla maailmaa olivat itsessään jo aseita, vaikkei olisi ollutkaan mitään kättä pidempää. Ja tällä tyypillä oli ketju mukanaan, kuten faktat osoittivat, vaikkei sitä kamerassa näkynyt, kun hetken toisiaan tarkastelleet iskivät yhteen.

Rillipäisen suu aukesi pelkästä järkytyksestä, kun hän katsoi kahden asiansa osaavan henkilön välistä taistelua. Jokainen lyönti ja potku olivat tarkkoja ja uskomattoman nopeita, mutta siitä huolimatta kaksikko oli todella tasaväkinen kummankin torjuessa ja väistellessä iskuja. Taistelu muistutti jollain tapaa tanssimista, niin kevyesti ja varmasti taistelijat liikkuivat – kumman potkaistessa toisen tehdessä puolivoltin taaksepäin, jolla väisti iskun, tai teki jotain muuta. Osakalainen osui ninjaan muutaman kerran, mutta niin naamioitunut osui salamurhaajaankin. Nyt raitahiuksinen tajusi, miksi laihempi oli käskenyt tovereitaan häipymään – nämä olisivat olleet tiellä, mikäli eivät halunneet käyttää ampuma-aseita, kuten selvästi näytti. Sydän löi lujaa mustahiuksisen rinnassa ja kädet hiostuivat, kun sielunpeilit tarkkailivat jatkuvasti liikkuvaa ja pyörivää taistelua huomaten pieneksi kauhuksi Hyden ajautuvan lähemmäksi katon reunaa kasvot kohti pankkia vihollisen ollessa selkä kameraa päin.
“Come on, Hyde”, Tatsurou mumisi hiljaa liikahtaessaan varmaan miljoonannen kerran tuolissaan.
“Tiedän, ettet pudonnut katolta, joten tule pois sieltä ja käännä vihollisesi toisin päin.”
Kuin menneen ajan pähkinänruskeasilmäinen olisikin tajunnut ystävänsä sanat, tämä syöksähti ninjaa kohti tehden yhden upeimmista potkusarjoista, jonka nero oli koskaan nähnyt. Iskut olivat taitavia ja teräviä johtajan väistellessä ja torjuessa hyökkäystä taitojensa mukaan joutuen pakostakin perääntymään taaksepäin, kun yllättäen tämä pomppasi kummallisen paljon taaksepäin. Salamurhaaja löi potkun sijaan, mutta isku jäi lyhyeksi vastustajan loikan ansiosta vain käsien ylettyessä toisiinsa.

Viimeisetkin järjen piuhat olivat pudota nörtin päästä ja silmät laajenivat silmälasien linssejä isommiksi, kun ninja pyöräytti yllättäen kättään tarttuen lujasti osakalaista ranteesta kiinni jalan kohotessa pahaenteisesti ilmaan. Krakkeri rutisti silmänsä kiinni. Hän ei vain kyennyt katsomaan, koska tuo potku sattuisi helvetisti. Toinen silmä raottui sopivasti todistamaan toista potkua ystävänsä kylkeen, vaikka isku olikin todennäköisesti ollut heikompi kuin ensimmäinen. Kamera välitti suppeasti Hyden tuntemaa kipua, mutta silmälasipäinen tiesi jokaisen iskun sattuvan, kun keho kaartui voimakkaalle kaarteelle pään ja vartalon liikahtaessa kivuliaista potkuista. Yllättäen johtajan vasen jalka lopetti kyljen potkimisin ja potkaisi lujasti rintakehää salamurhaajan kumartuessa eteenpäin varmastikin yskien. Tietokone-ekspertin teki pahaa katsoa, kuinka heidän vihollisensa potkaisi seuraavaksi napakasti selkää ja siirtyi sitten potkaisemaan taas edestä. Ei todellakaan ollut ihme, että hänen ystävänsä oli ollut niin huonossa kunnossa Atsushin ja Jyoun rynnätessä paikalle. Tämähän hakattiin pystyyn eikä tuosta tilanteesta voinut päästä karkuun, kun kädestä pidettiin kiinni ja vielä kiskottiin lähemmäksi, kun potkut lamaannuttivat paikoilleen.

Hyde pääsi kuitenkin yllättämään mustahiuksisen. Hakkeri inahti käheästi, kun huomasi osakalaisen tarraavan vapaalla kädellään rintakehäänsä potkaisevaa jalkaa ja kiskaisevan ninjan, jonka naamioituneet kasvot olivat näkyneet kamerassa viistosti takaa, jalkoihinsa viskaten kattoa vasten lujasti.
“Jes!” kevyt huudahdus karkasi Tatsuroun suusta, kun hän huomasi ystävänsä pääsevän jälleen tilanteen herraksi ja iskevän jalan vastustajansa kylkeen.
Ei mies erityisemmin pitänyt väkivallasta, mutta oikeutettu kosto oli hänen mieleensä. Tuo tyyppi varmasti ansaitsi jokaisen potkaisun ja ilkeän väännön vartalossaan. Toivottavasti tätä sattuisi yhtä paljon kuin heitä oli sattunut!
Riemu kuitenkin katosi sen siliän tien, kun naamioitunut kääntyi katsomaan pähkinänruskeasilmäistä ja seuraavassa hetkessä maassa retkottava käsi löi Hydeä jalkaan. Salamurhaaja hätkähti menettäen selvästi tasapainoaan, mutta seuraavaa liikettä ei edes yksi maailman älykkäimmistä ihmisistä ollut osannut odottaa. Ninja tarttui tiukemmin osakalaiseen ja viskasi tämän kierähtäen ylitseen – suoraan päin seinää.
“Auts”, hakkeri parkaisi vaistomaisesti, kun salamurhaajan otsa iskeytyi kivisen rakennuksen seinään.
Osakalainen kohottautui kuitenkin polvilleen, mutta oli selvästi pökerryksissä, kun jäi paikoilleen. Ninjan liikahdus sai nörtin siirtämään katseensa viholliseen, joka kääntyi ensin vatsalleen tuntien selvästi kipua äskeisestä, mutta jostain tämä tuntui kaivavan sietokykyä, koska kohottautui varsin nopeasti ensin nelinkontin ja ponnisti siitä jaloilleen. Asento oli leveä – kuvasti raitahiuksisen mieleen, että laihempi oli saanut tarpeekseen taistelusta. Kuvitelma vahvistui, kun johtaja nappasi vyöltään jotain ja piteli sitä käsiensä välissä kääntäen selkänsä kameralle katsoen polvillaan olevaa miestä eikä neron tarvinnut edes miettiä, mitä toisella oli. Hän tiesi tämän ottaneen ketjun ja aikovan kuristaa heidän salamurhaajansa jalkoihinsa. Pähkinänruskeasilmäinen palasi takaisin tilanteeseensa, kun ninja astui taakseen ja heitti ketjun toisen kaulalle kuvassa näyttäessä olevan kummallisen paljon liikettä mukana. Hyde yritti väistää, mutta liian myöhään, vaikka teko pelastikin niskojen sijoiltaan menolta ja näin ollen salamurhaajan hengen.

Krakkeri huokaisi raskaasti katsoessaan, kun laihempi kuristi hänen ystäväänsä ketjulla, mutta henkäys ei johtunut pelosta tai myötätunnosta. Johtaja oli yhä selkä kameraan päin, ja jos osakalainen ei onnistuisi pyristelyllään kääntämään heitä toisin päin, ei naamion riisuminen auttaisi tunnistamaan heidän vihollistaan. Salamurhaaja pyristeli kuristavassa otteessa, potki ja räpiköi onnistuen liikuttamaan heitä pois paikoiltaan, mutta ninja oli tilanteen tasalla ja ohjaksissa jatkaen päättäväistä kuristamista ja potkaisi vielä uhriaan. Jokainen liikahdus tuntui raastavan tietokone-ekspertin hermoja enemmän kuin koskaan aikaisemmin hänen vajotessaan tahtomattaan pöytäänsä vasten. Tästä ei tullut mitään! Hän oli aivan yhtä epätoivoinen kuin ystävänsä, jonka liikkeet muuttuivat hetkihetkeltä voimattomammiksi, kun tämä ei saanut enää henkeä eikä myöskään siirrettyä vihollistaan toiseen asentoon. Kun viimein hetki, jota hän oli odottanut, koitti ja naamio riisuttiin, tekniset kirosanat täyttivät työhuoneen.
“TROIJALAINEN!” hakkeri kirosi, kun Hyde sai kiskottua naamion pois, mutta tämä sai maksaa siitä, kun vihollinen kuristi aikaisempaa lujemmin ja väänsi kipeästi sivulle kummallisten heilahdusten näkyessä omituisesti ruudussa.
“MELISSA!”

Äkisti johtaja kohotti päätään hiukan, kuin olisi kuullut tai tajunnut jotain. Muutaman sekunnin päästä ninja kiskaisi ketjua lujasti kiepauttaen ja kääntyi sitten vinhasti ympäri kohottaen kätensä suojaamaan kasvojaan, kun ryntäsi paniikissa karkuun. Ovi paiskattiin auki ja Atsushi ryntäsi katolle Jyoun kanssa kummankin nähdessä Hyden makaavan maassa lähes kuolleena, kun ninja ryntäsi ilmastointikanavalle, potkaisi verkkosuojusta ja repäisi sen irti hypäten putkeen sisään kadoten heidän kaikkien näköpiiristä.

No niin, nyt pitäisi tehdä se ihme. Tatsurou kumartui näppäimistön päälle ja laittoi videon kelaamaan taaksepäin hidastettuna ja jäi tuijottamaan putkesta ilmestyvää hahmoa. Katolla oleva harvinaisen hyvä valaistus ei auttanut naaman näkemisessä, kun käsi kohosi peittämään kasvoja ja pää kääntyi vastakkaiseen suuntaan, jossa ei ollut kuin kuollut mies. Jalat veivät solakkaa vartaloa taaksepäin ja selkä kääntyi kameralle, kun ninja palasi takaisin Hyden luokse ja samalla makaava salamurhaaja kohosi erikoisella tavalla ylös ja ketjunpäät siirtyivät naamioituneen käsiin kuristusasetelman palatessa takaisin. Osakalaisen laskeutunut käsi kohosi jälleen ylös ja kauemmaksi säpsähtänyt hahmo kumartui takaisin alas, kun naamio asetettiin takaisin kasvoille. Tietokone-ekspertti napsautti pikaisesti nappulaa ja pysäytti kuvan, kunnes päästi videon menemään hidastutettuna eteenpäin. Hän höyläsi samaa kohtausta edestakaisin hidastaen filmiä yhä enemmän ja enemmän. Mitään ei näkynyt, vain pieni kaistale ihoa hiushuivin läheltä, mutta ei kasvoja – ei edes kunnolla hiuksia kertoakseen niistä jotain. Hän ei nähnyt yksinkertaisesti mitään, vaikka suurensikin kuvan niin suureksi, että näki vain pään.

“Brain!” nörtti läimäytti turhautuneena kätensä pöytää vasten.
Tätä hän oli pelännyt! Kauhukuvat näyttivät käyneen toteen ja kaikkien muiden odotukset oli romutettu lopullisesti. Hän oli epäonnistunut ja tuottanut mafialle karvaan pettymyksen. Mies rojahti taaksepäin nojautuen tuolinsa selkänojaan, kuin se olisi ainoat tuki ja turva, joita tarvitsi sillä hetkellä. Mielessä kävi myös toive uusista luista tukemaan kehoa. Kauaa nörtti ei kuitenkaan jaksanut siinä istua, kun nojautui eteenpäin painaen kyynärpäänsä pöytää vasten ja pää vajosi käsiin. Ei tästä tullut mitään! Hänen olisi kerrottava ystävilleen ja Asagille, ettei pystynyt antamaan heidän vihollisestaan mitään tietoa, jotka voisivat saada heidät pääsemään pidemmälle. Ninjalauman johtaja oli joku, jolle kasvojen säilyttäminen salaisuutena oli paljon tärkeämpää kuin mahdollisten vihollisten loppuun nujertaminen. Hitaasti mustahiuksinen ravisti päätään kääntyen vilkaisemaan televisioruutuja, kuin olisi kaivannut jotain muuta katsottavaa kuin oman fiaskonsa. Käytävät, jotka sillä hetkellä näkyivät, ammottivat tyhjyyttä muistuttaen etäisesti hakkerin ajatuksia, joissa ei kulkenut mitään. Väsyneet silmät olivat näkevinään yhdessä ruudussa jotain, mutta hän uskoi näkevänsä harhoja. Todennäköisesti sielunpeilit kiinnittivät vain huomiota johonkin typerään heijastukseen.

Heijastukseen? Krakkeri kohottautui kankeasti pystyyn jääden tuijottamaan samaista televisiota, kuin siinä olisi alkanut pyöriä hypnoottinen pyörre. Olihan hän nähnyt koko ajan kuristamisyrityksen aikana kummallista liikettä kaksikon liikkuessa. Kyllähän katon rakennelman seinustalla oli ikkunoita, mutta voisiko todellakin olla mahdollista, että ninjan kasvoista oli jäänyt heijastus siinä valaistuksessa? Vain houkka tai lapsi voisi uskoa sen olevan mahdollista. Ehkä nörtin tarvitsi löytää sisältään vielä se pieni lapsi, joka uskoi mahdottomuuksien – ihmeiden tapahtuvan. Silmälasipäinen paransi asentoaan tuolissaan, pyyhkäisi hermoilusta hiostuneet kätensä housuihinsa, asetti silmälasit paremmin nenälleen ja klikkasi kuvan normaalikokoiseksi. Video kelattiin takaisin taaksepäin, mutta tällä kertaa aikaisempaa pidemmälle, siihen kun ninja astui Hyden taakse ja kiskaisi ketjun tämän kaulalle. Silmä kovana raitahiuksinen tuijotti kuvaa hymyn kaartuessa odottamattomasti hänen huulilleen. Lasissa näkyi liikettä – siihen todellakin muodostui jonkinlainen heijastus!

Harvinainen riemunkiljaisu kajahti huoneessa, kun Tatsurou pomppasi pystyyn. Onneksi kukaan ei ollut näkemässä hänen ylireagointiaan, mutta saattoihan olla, ettei silmälasipäinen olisi ehkä edes osannut välittää sivustakatselijoista. Hän oli tehnyt sen! Hän oli sittenkin löytänyt jotain, jonka avulla he voisivat selvittää, kuka tai ketkä olivat syyllisiä heitä kohtaan käydyistä hyökkäyksistä! Tietokone-ekspertti rojahti takaisin tuolilleen ja alkoi pyöriä ympyrää istuimensa kanssa kykenemättä rauhoittumaan ihan heti. Silmät kostuivat siitä onnesta, kun helpotus valahti hänen lävitseen. Hän ei ollutkaan tuottanut ystävilleen pettymystä, vaan onnistunut sittenkin saamaan ihan konkreettista tietoa. Mikään ei voisi mennä enää loistavammin, kun kaikki koneet toimivat hänen ympärillään, kuten piti ja turvakameratkin vahtivat rakennusta ja hänen turvallisuuttaan. Katse kiersi pitkin huonetta, jossa mies tunsi olevansa täydellisessä turvassa – jopa paremmassa suojassa kuin rahat pankissa tai edes Asagi Közin ja K:n seurassa.

Jalat iskeytyivät lattiaa vasten pysäyttäen hakkerin pyörimisen. Mies kohotti katseensa televisioihin, ylimpään riviin huomaten yhdessä keskimmäisissä ruuduissa liikettä. Hänen osastonsa ovea lähestyi hahmo, joka katsoi päättäväisesti eteenpäin. Rillipäisen hymy leveni, kun kädet tarttuivat pöydän reunaan ja kiskaisivat hänet takaisin koneen ääreen. Hakkeri kurottautui ottamaan vempaimiensa välistä pienen jalallisen mikrofonin ja taivutti kaartuvaa kaulaa kumartuen mikin ylle.
“Tule vain suoraan sisään”, krakkeri sanoi mikrofoniin katsoen samalla eräästä toisesta televisioruudusta sitä, kun tulija oli pysähtynyt hissimäisen oven eteen ja kohottanut kätensä avatakseen seinässä olevan luukun.
“Nyt ei ole aikaa tunnusluvuille tai sormenjäljille! Minulla on sinulle näytettävää!” hän lähes hihkaisi riemuissaan, kun hänen vieraansa kohotti ihmetellen päätään ylöspäin kohti kameraa.
Mustahiuksinen kääntyi näppäimistönsä puoleen ja avasi muutaman ohjelman käden käänteessä päästen hallinnoimaan omaa järjestelmäänsä. Hiiri siirtyi ovisysteeminsä kohdalle miehen avatessa hissimäisen oven, mutta saman tien myös läpinäkyvän kopperon oven, koska ei uskonut, että turhien jäljittämien ja muiden laitteiden tarkistuksista olisi nyt mitään hyötyä. Hän halusi vain päästä nopeasti näyttämään löytämänsä todisteet. Seurattuaan kameroista, että tulija pääsi sujuvasti kulkemaan ovien läpi, nörtti sulki ovet kiinni, ettei heitä tultaisi häiritsemään – Satochi saisi ne muutenkin ihan itse auki, koska tiesi hänen lisäkseen ainoana omat salasanat ja temput.

Tatsurou kohottautui ylös yrittäen hillitä innostuksen tärinäänsä ja riensi avaamaan oven. Vieras seisoi kärsivällisesti oven edessä katsellen ympärilleen, kuin olisi pohtinut jotain täysin arkipäiväistä.
“Tule sisälle, tämä sinun pitää nähdä!” nörtti viittoi kiihkeästi toista astumaan peremmälle sulkien sitten oven muutamasta nappulasta vieraansa jäljessä.
“Ota kännykäsi esiin, koska saat luvan soittaa Asagille ja kertoa, että olemme tehneet läpimurron!”
“Tatsurou, mistä sinä puhut?” saapunut kysyi tasaisella äänellä pysähtyen hetkeksi keskelle huonetta.
Tietokone-ekspertti suorastaan loikki vastoin tapojaan takaisin koneensa ääreen ja istuutui tuolille huitaisten puolihuolimattomasti toista tulemaan lähemmäksi.
“Sinähän tiedät, että Hyde joutui hyökkäyksen kohteeksi, mutta hän sai napattua yhden vihollisensa naamion pois kasvoiltaan“, krakkeri selitti pikaisesti, koska tiesi toverinsa olevan ainakin jotenkin tietoinen tapahtuneesta.
Pakkohan tämän oli, koska uutiset levisivät nopeasti näinä aikoina ja koko mafiaa oli informoitu asiasta.
“Hide-zou keksi fiksusti, että viereinen pankki oli mahdollisesti kuvannut tapahtuneen ja nyt minä olen tutkinut saamiani nauhoja. Löysin oikean filmin, mutta valitettavasti vihollisemme on koko ajan väärinpäin eikä näytä kasvojaan.”

“Sittenhän sinä et ole saanut mitään selville”, tulija huomautti astellen hakkerin tuolin taakse koneiden ääreen.
“Tuoko minun muka pitäisi kertoa Asagille?”
“Niinhän sitä luulisi”, silmälasipäinen naurahti huvittuneena.
“Mutta vihollisemme eivät olleet valmistautuneet, että nero tutkisi asioita!”
“Mitä tarkoitat?” kuului kysymys ja samalla takin kahinaa, kun käsi siirtyi ottamaan jotain käteensä.
“Sitä, että huomasin pienen jutun, joka auttaa meitä”, Tatsurou kelasi videota näyttääkseen naamion riisumisen.
“Kuten huomaat, me emme näe vihollisestamme mitään merkittäviä piirteitä hänen vaatteidensa ja asentonsa takia. Mutta emme saa katsoa pelkästään vihollista, vaan hänen ympärilleen – minäpä näytän!” kuva pysäytettiin kohtaan, jossa ninja oli kohottanut päätään ylemmäs, kun naamio kiskaistiin kasvoilta.
“Nyt me suurennamme kuvaa näin…”, kamera tuntui menevän lähemmäksi ihmisiä ja samalla tekevän kuvasta epäselvemmän, vaikka yleisrajat pystyivätkin näkemään selvästi.
“Ja siirrymme katsomaan seinustaa, tai tarkemmin sanottuna näitä ikkunoita…”, mies liikutti hiirellään kuvaa vieden heidät tarkastelemaan pieniruutuisia ikkunoita.
“Ja… vólaa! Meillä on kuva vihollistemme kasvojen heijastuksesta!” krakkeri heilautti käsiään, kuin olisi tehnyt suurenkin taikatempun jääden tuijottamaan kiihtyneenä epäselvää kuvaa.
“Ei tämä tietenkään meille vielä mitään kerro, mutta minun tarvitsee tehdä vain muutama pieni hienosääntö ja me saamme kuvasta niin tarkan, että pystyisimme laskemaan jopa ninjamme kulmakarvat!” sormet alkoivat takoa näppäimistöä hengityksen kiihtyessä.

Se olisi tässä, kohta he voisivat kiivetä pois epätoivon syövereistä ja päästä mafioineen eteenpäin. Kuvaruutuun ilmestyi pari vihreätä pistettä määrittämään muutamia kohtia heijastuksessa olevista kasvojen piirteistä. Ruutuikkunan raameihin ilmestyi sinisiä viivoja, koska niistä kohtaa ei voinut nähdä kunnolla, millaiset kasvot olivat, mutta kuvan voisi aina irrottaa ja liittää toiseen kohtaan muodostamaan palapelin, jos halusi saada tietää yksityiskohtia. Mies ei kuitenkaan kaivannut sitä painaessaan muutamaa nappia ja suoristautui tuolissaan, kun kuva terävöityi vähitellen paljastaen kaivatut kasvot.
“Ja tässä on meidän vi-” nörtti tunsi menettävänsä äänensä.

Tatsuroun silmät katsoivat kuvaa värähtämättäkään ja hän tunsi elimiensä käpertyvän pieniksi kasoiksi vatsassaan. Kiihtynyt hengitys vain loppui samaan tapaan kuin sähköt menivät poikki ja kylmyys levisi ihoa pitkin kohmettaen kaiken. Ihokarvat nousivat pystyyn, kuin olisivat halunneet ampaista rakettien lailla ilmaan, mutta niin ei käynyt vaan jotain pahempaa. Hän näki jotain sellaista, mitä ei voinut uskoa – hän ei halunnut uskoa.

“Ei”, hakkeri sanoi vaimean ontosti, kuin olisi voinut sanalla pyyhkiä näkemänsä tai painaa edes deleteä tuhotakseen faktan.
Hän ei kuitenkaan voinut tehdä niin. Kukaan ei pystynyt kumoamaan todistetta, jonka mies oli kaivanut esiin. Hän tiesi edessään olevan kuvan kertovan totuuden, vaikkei olisi halunnut niin olevan. Hän aavisti – ei, vaan tiesi aseen kohoavan selkänsä takana kohti hänen takaraivoaan ja se sai raitahiuksisen sulkemaan silmänsä. Varmaan elämänsä ensimmäisen kerran hän toivoi, ettei olisi tiennyt, mitä tapahtui. Silmälasipäinen rukoili, että tämä olisi vain harhaa, pahaa painajaista, kun tärisi paikoillaan käsien puristuessa nyrkkeihin.
Viimeinen hetki, täynnä typerän houkan toivoa.

Sormi painoi epäröimättä, vailla minkäänlaista tunnontuskaa liipaisinta. Luoti singahti piipun ja vaimentimen suusta iskeytyen vasten mustahiuksista takaraivoa. Tatsuroun pää heilahti laukauksesta, kun lyijynpalanen tunkeutui ihon ja luun läpi aivoihin pääsemättä ulos. Hakkeri romahti pöytää vasten elottoman käden viskatessa vahingossa näppäimistön alas tasolta lattialle. Yhdessä sekunnissa sydän pysähtyi ja sielu pakeni, jättäen jälkeensä vain elottoman ruumiin, joka oli aikoinaan ollut yksi Japanin viisaimmista miehistä.

“Tieto lisää tuskaa, Tatsurou”, tulija totesi kylmästi katsellen mustien hiusten lomasta näkyviä nörtin kasvoja.
Toisen silmät olivat auenneet vaimentimen aiheuttaman tussahduksen kuuluessa ja jääneet katsomaan eteensä lasittuen vähitellen, kun veri valui kallon reiästä värjäten mustat hiukset punaisiksi elämän nesteen levitessä pöydällä muutaman pisaran tippuessa lattialle. Saapunut katseli vakavana näkemäänsä edelleen epätoivoista ilmettä ja oli tuntevinaan hetken aikaa kysyvän, syyttävän katseen, mutta ei kääntänyt pois. Huulet värähtivät muutaman sekunnin ajan halveksivaan, vihaavaan irvistykseen, joka vaihtui nopeasti takaisin normaaliin ilmeeseen, vaikka toinen suupieli kaartuikin vielä hetkeksi alaspäin. Vieraan välinpitämätön katse siirtyi kuolleesta takaisin koneen ruudulle ja siinä näkyvään heijastuksen tarkennettuun kuvaan kevyen naurahduksen päästessä ilmoille. Tämä astui krakkerin vierelle ja nappasi muistitikun tietokoneen keskusyksiköstä ja tunki sen taskuunsa.
“Ole huoleti, Tatsurou, tulet olemaan hyödyksi vielä kuolleenakin”, tulija totesi naurahtaen ja tökkäsi tietokone-eksperttiä, joka rojahti raskaasti alas.
Pää kolahti lattiaa vasten levittäen verta epätasaisina läiskinä, kunnes tahmea neste tahrasi vihreätä mattoa ja kädet jäivät rentoina levälleen katseen jäädessä tuijottamaan tyhjyyteen. Murhaaja otti varovaisesti näppäimistön takaisin pöydälle pidellen hihoja sormiensa suojana, ennen kuin alkoi käydä konetta läpi pitäen hihoja ihonsa ja esineiden välissä. Tietoisesti tämä meni etsimään valvontakameroiden filmejä, jotka näyttivät käytävällä näkyneet kulkijat. Vain muutamalla napsautuksella saapunut poisti todisteet käynnistään ja tuhosi merkinnät myös roskalaatikosta suoristautuen sitten itsevarmasti. Todettuaan suorittaneen työnsä, tulija otti muutaman askeleen sivummalle ja polvistui raitahiuksisen viereen tutkimaan taskuja.
“On aika saattaa tämä loppuun”, ääni oli jäätävä, kun taskusta ilmestyi käteen silmälasipäisen matkapuhelin.

----------

“Menimme ensin Nagoyaan, mutta Sayuri oli jo ehtinyt käskeä miehiään tutkimaan kaikki paikat ja vielä hiirenkolotkin, eikä mitään löytynyt. Siirryimme vähitellen toisiin paikkoihin ja päädyimme suunnilleen puoleen väliin Kiotoa ja Nagoyaa – lähelle Biwa-järveä, jonka luona Ruka oleskeli varsin pitkään. Menimme muutamaan rakennukseen, joissa tiesimme hänen majailleen lähimpien miestensä kanssa. Tutkimme paikkoja sekä erilaisia asiakirjoja ja olimme jo lähdössä, kun mitään tietoa tukijasta tai Rukasta ei näkynyt, mutta sitten Sayurin miehet ja muutama kiotolainen ja joku muu löysivät kummallisen oven, joka vei vielä kummallisempaan kellaritasoon, josta näkyi merkintöjä ainoastaan pohjapiirroksissa. Siellä oli kapea, metallirunkoinen pöytä, joka muistutti kovasti sairaalan leikkauspöytää, mutta ei kuitenkaan ollut sellainen. Katossa oli muutama tavallista kirkkaampi lamppu, kuten huomasimme laittaessamme sähköt päälle.
Jotenkin se koko paikka oli…
Jäätävä.

‘Leikkauspöydän’ ympärillä oli useita muitakin pöytiä, joiden päällä oli erilaisia veitsiä ja liinoja, joissa oli verta. Muut totesivat, että ilmeisesti täällä on hoidettu loukkaantuneita tai mahdollisesti tehty jotain merkillistä – epäilyttävää, mutta minusta tässä on jotain hyvin omituista. Saatan olla vainoharhainen tämän kaiken keskellä tai ehkä minua vain hermostuttaa ympäristö sekä tunnelma – ja varsinkin ajatus siitä, ettei Sayuri olisikaan onnistunut tappamaan Rukaa, mitä kyllä epäilen edelleen. Minusta osan tavaroiden, veristen kangasharsojen ja veisten päällä oli liian vähän pölyä verrattuna esimerkiksi lattiaan ja lamppuihin. Olin myös näkevinäni seinustalla pölyn keskellä muutaman jalanjäljen, mutta saattoihan joku olla kävellyt siellä minun huomaamattani.

Kuro Kagen mietintää Rukan hengissä olemisesta on saanut näillä näkymin lisää tukea, vaikka minä yhä epäilen. Tukijasta taas ei ole löytynyt mitään konkreettista ja minusta tuntuu, ettei koko tukijaa ehkä todellisuudessa ole ollut, tai ettei edes Ruka ole ollut tietoinen, kuka antoi hänelle apua.
Nämä ovat tosiaan vain minun mietteitäni, vaikka yleinen kanta on, että Ruka saattaa olla elossa vaikka toisennäköisenä. Tosin tämäkin voi olla vain tukijan tekemä harhautus. Otin kuitenkin varmuuden vuoksi palan näytettä liinavaatteissa olevasta verestä – sitä pitää verrata Rukan ruumiiseen. Alkuun minulla ei ole muuta kerrottavaa, mutta tiedotan heti, jos saan kuulla lisää uutisia. Voikaa hyvin ja pitäkää minutkin ajan tasalla.”

Asagi kurtisti kulmiaan tutkiessaan tulostettua sähköpostiviestiä ja vilkaisi vielä Kayan nimeä lähettäjän kohdalta. Mana istui olohuoneessa tummanharmaaseen liituraitapukuun pukeutuneen sulhasensa vierellä lukien myös samaista raporttia vieden sitten mietteissään mustia, pitkiä hiuksiaan korvansa taakse, kun katse siirtyi viimeisistä sanoista katsomaan ympärilleen. Matalan olohuoneen pöydän toisella puolella istui tyynyn päällä pieni poika, joka pelasi jotain pokémon-peliä wiillä pistäen venusaurin tekemään vastustajansa alakazamille terälehtihyökkäyksen. Lapsen päällä oli vihreä pyjama, jossa oli vaaleanharmaita pystyraitoja. Yoru makasi Gackton vieressä ja murahteli välillä pelistä kummallisesti kuuluville äänille, vaikkei mitenkään uhkaavasti. Hetkeksi naamioitunut katsahti itseään ja silotti muutamalla kevyellä liikkeellä mustaa pitkää, harvinaisen leveätä samettihamettaan parannellen samalla olkapäistä mattapintaista riikinkukonsinistä silkkipaitaansa. Kaulaa pitkin kiipeävän, yksityiskohtia täynnä olevan kauluksen ympärille oli sidottu löysälle rusetilla musta silkkinauha, joka toi asuun naisellisuutta, mutta myös miehen kaipaamaa voimaa ja kunnioitusta. Saatuaan huoliteltua itsensä alitajunnan vaikutuksesta vaatesuunnittelija kääntyi katsomaan selkänsä taakse keittiöön, jossa Missi söi ruokakupistaan possunsydäntä hyvällä ruokahalulla – ihan hyvä, että edes joku kykeni syömään nykyään ilman minkäänlaista huolenaihetta. Tai sitten kissa pelkäsi, että se voisi olla viimeinen ateriansa.

“Ole hyvä, äiti”, pantterimainen ojensi paperin Sayurille saaden siniharmaasilmäisen palaamaan takaisin tilanteeseen.
Nainen istui sivummalla nojatuolissa tarkkaillen samalla sukulaisiaan ja muiden huoneessa olijoiden tekemisiä. Vanhimman päällä oli jälleen Yoshikin väreissä oleva tomesode, paitsi että kuvio oli jälleen erilainen – tällä kertaa eräänlainen jokimaisema puiden ja veden kanssa. Kuopuksensa puhe toi äitinsä huomion sinne, missä sen kuuluikin olla. Leski ei sanonut mitään noustessaan ylös hakeakseen paperin ja kädet kohottivat tekstipuolta lähemmäksi. Paljon nähneet mustat silmät tutkivat merkkejä tarkasti katseen laskiessa yläreunasta alareunaan siirtyen sitten takaisin tekstin alkuun lukemaan raportin vielä muutaman kerran läpi.
“Ja mikäs Kayan koulutustaso olikaan?” alamaailman kuningatar kysyi viimein katsoen paperin yläpuolelta lastaan.
“Kaya kuului aikaisemmin Mawashimonalle, ennen kuin liittyi mafiaani”, mustatukkainen kertoi vilkaisten vaistomaisesti vierelleen.
“Hän on saanut saman opin kuin Mana ja tehnyt työnsä aina hyvin.”
“Eli hänen näkemyksensä on varsin varteen otettava”, vanhin huomautti ja asteli ikkunoille mietteissään.
“Eri esineet vetävät puoleensa erimäärät pölyä, mutta ei siinä pitäisi olla niin suurta eroa. Askeleetkin voivat tosiaan olla jonkun tekemiä, mutta silti tuossa tuntuu olevan jotain mätää”, käsi puristui yllättäen paperin ympärille vartalon täristessä suunnattomasta kiukusta.
Todennäköisesti ainakin yhteen sormeen tuli paperihaava, mutta tuskin vanhin edes tunsi sitä. Raivo kohosi sisältä, kuten käsi puristi vielä kovempaa tulostettua sähköpostiviestiä.
“Minä en suostu uskomaan sitä, että olisin jättänyt Rukan henkiin! Minä tapoin hänet! Se ei voinut olla kukaan muukaan!”

“Ei tietenkään, äiti”, yakuza kohottautui pystyyn ja käveli äitinsä vierelle.
“Me kumpikin tiedämme, ettei Rukan elossa oloon ole mitään järkevää selitystä. Minä tiedän ja luotan siihen, ettei hän ole voinut jäädä henkiin. Sinä et ole koskaan epäonnistunut etkä koskaan tulekaan!”
Entinen soluttautuja nappasi kännykän käteensä ja tarkisti, ettei ollut tullut vastaanottamattomia puheluita asioita tutkivalta pikkuveljeltään tai keneltä muultakaan. Lähinnä kauniskasvoinen tarvitsi pikaisesti jotain, ettei avaisi pisteliäänä suutaan ja ehdottaisi, että Nagoyan valtiatar oli tullut vanhaksi ja sittenkin mokannut. Olisi parempi pitää jotenkin hyvät välit tulevaan anoppiin – varsinkin kun oli pitkästä aikaa samaa mieltä tämän kanssa tilanteesta ja lukemastaan.
“Kaya otti näytteen, eli voimme helposti varmistaa, oliko liinoissa oleva veri Rukan vai jonkun muun”, miljonääri muistutti ja availi äitinsä sormia paperin ympäriltä.
Ehkä mies pelkäsi äitinsä saavan enempää ikäviä paperihaavoja – tai sitten tämä ei vain jaksanut tulostaa uutta raporttia. Paperi nimittäin maksoi nykyään ja sen rahan voisi kuluttaa johonkin paljon mielenkiintoisempaan.
“Ja kuten Kaya sanoi, hän ei ole samaa mieltä muiden kanssa.”
“Enemmin meidän pitäisi olla huolissamme tukijasta”, naamioitunut muistutti laskien puhelimensa vierelleen sohvalle.
“Totta mutta on pakko vain toivoa, että joku keksii jotain tai seuraavissa paikoissa selviää uusia asioita”, Asagi myönsi nyökäten ja toivoi, ettei äitinsä vajoaisi masennukseen tai raivostuisi enempää tuntiessaan kykyjensä tulevan epäilyiksi.
“Minä olisin kaivannut ihan mitä tahansa tietoa hänestä”, Sayuri henkäisi raskaasti jääden tuijottamaan Osakan valoja.
“Emme voi tätä menoa rajata, millainen tukija hän oli. Henkilö saattoi olla rahallinen tukija tai sitten tämä mahdollisesti antoi ohjeita – jopa käskyjä, tai teki kumpaakin tai ei mitään noista.”

“Kuinka todennäköistä on, että koko tukija on vain keksitty?” Osakan herra pohti ääneen.
“Epätodennäköistä tässä vaiheessa, kun Kayakin kuuli soluttautuessaan kertomuksia tästä”, Mana huomautti nojaten kevyesti polviinsa.
“Voihan olla, että Ruka on puhunut tukijasta pitääkseen saamansa miehet kurissa ja uskossa heidän puuhiinsa, mutta tässä vaiheessa meidän on uskottava tyypin olemassa oloon.”
“Minä en ole koskaan oppinut luottamaan uskoon vaan faktoihin”, tomesodepukuinen totesi kääntyen katsomaan olohuonetta ja sen väkeä.
“Onko Shinyastakaan kuulunut mitään?” leski kysyi pojaltaan.
“Häneen ei saa yhteyttä. Puhelimesta on kytketty virta pois”, mafiapomo ravisti päätään.
“Olen lähettänyt hänelle viestin, mutten ole saanut siihenkään vastausta. Pitää soittaa Reitalle ja kysyä, jos hän keksisi keinon, jolla saisi Yusuken kertomaan, mikä tilanne on Tokiossa. Yusuke kuitenkin on Shinyan alainen ja työskentelee Gratterissa Reitan ja Yoshikin kanssa.”
“Soita saman tien. Sitä ei voi tietää, jos Shinyallekin olisi käynyt jo jotain”, elävä legenda komensi.
“Viholliseltamme alkaa loppua satutettavat ja pian he käyvät meidän kimppuumme – tappavat yhden toisensa jälkeen.”
“Odotetaan nyt edes vuorokausi, jos vaikka Shinya päättää rikkoa sairaalan sääntöjä ja avata kännykkänsä tai lähteä rakennuksesta ulos”, miljonääri halusi antaa kollegalleen mahdollisuuden soittaa hänelle.
“Onhan meillä muutakin mietittävää ja Tokion tilanne ei kuulu niistä tärkeimpiin”, hän lisäsi kävellen takaisin sohvalle.
“Ruizan on siirrettävä aseet ja saatava sen jälkeen jaettua ne. Katuja pitää vahtia ja estää kaikki mahdolliset iskut sekä -” kevyt piippaus sai kaikki, jopa Gackton ja lemmikit, kääntymään äänen suuntaan, tässä kohdassa rikollisjärjestön johtajan lantiolle.

“Se on varmaan Shinya”, pantterimainen nappasi kännykkänsä taskustaan ja avasi simpukkamaisen esineen.
“Tatsurou?” nimi sai entisen vakoojan nousemaan pystyyn ja alamaailman kuningatarkin käveli ripeästi kahden miehen vierelle.
“Joko hän sai jotain tietoa vihollisestamme?” kauniskasvoinen astui rakkaansa viereen.
“Odota…”, pisin henkäisi painaen muutamaa näppäintä avatakseen saamansa viestin.
“Löysin jotain. Tulkaa Manan kanssa Osakan laita-alueelle 35 ja otonashikujalle (56) halliin 9. Tavataan 40 minuutin päästä”, miljonääri luki monotonisella äänellä.
“Otonashikujalle? Miksi sinne?” siniharmaasilmäinen hämmentyi ja nappasi sulhasensa kädestä kiinni lukeakseen itsekin viestin.
“En tiedä”, Asagi joutui kertomaan aivan yhtä hölmistyneenä.
“Ehkä siellä on jotain, mitä hänen pitää näyttää meille – se voi liittyä viholliseemme.”
“Sitten teidän on syytä lähteä ja nopeasti”, Sayuri kuulosti rauhalliselta, vaikka silmistä näki, että tämä oli kiihtynyt.
“Ette saa viivytellä, jos -”
“Ei, ette saa mennä!” luja parkaisu sai aikuisten katseet laskeutumaan alas.

Gackt oli viskannut pelikonsolinsa pois käsistään ja kääntynyt ympäri tuijottamaan enoaan silmät suurina. Tämä oli kohottautunut polvilleen nojautuen eteenpäin ja tummanruskeat hiukset sojottivat pystyssä valuen osittain silmille, kun samanväriset sielunpeilit värisivät kummallisesti kauhusta.
“Asagi-oji-san ei saa mennä!”
“Voi, Gackt, minun on mentävä – työt kutsuvat”, yakuza kertoi rauhoittavasti hymyillen samalla.
“Eikä kutsu!” lapsi nousi pystyyn.
“Ette saa mennä!”
“Mutta Gackt, Asagin ja Manan on mentävä”, leski kertoi hellästi ja käveli pöydän toiselle puolelle pienimmän vierelle, kun tämä aloitti jälleen tutuksi käyneen vänkäämisensä.
“Heitä tarvitaan muualla.”
“Eikä tarvita!” tummanruskeatukkainen parkaisi ja ryntäsi yllättäen isoäitinsä ohi rikollisjärjestön johtajan luokse kietoen kätensä enonsa jalkojen ympärille.
“Minä tarvitsen Asagi-oji-sania ja Mana-chania täällä!”
“Ei hätää, Gackt”, häkeltynyt miljonääri yritti rauhoitella kuullessaan lujan niiskaisun housujaan vasten.
Kädet laskeutuivat alas selän kaartuessa pehmeästi kumarruksesta, kun mies yritti silittää pientä päätä ja selkää.
“Kyllä me tulemme pian takaisin. Tatsuroulla on vain jotain näytettävää, mutta sitten tulemme vauhdilla tänne sinun luoksesi – mikään ei estä minua peittelemästä sinua nukkumaan.”

Tummanruskeasilmäinen ei kuitenkaan reagoinut mitenkään sanoihin eikä varsinkaan kosketukseen – ainakaan tavalla, jota aikuiset olivat toivoneet. Lyhyin nimittäin nyyhkäisi uudelleen painautuen tiiviimmin pitkiä jalkojen vasten. Rikollisjärjestön johtaja tunsi housujensa pingottuvan, kun pienet sormet tarrautuivat tummanharmaaseen, liituraidalliseen kankaaseen takertuen kuin kymmenen takiaista. Sisarenpoika tärisi koko pituudeltaan kykenemättä kuulemaan lohduttavia sanoja tai tuntemaan turvaa antavaa läheisyyttä, vaan oli syvästi peloissaan. Ihan syyttä suotta, kuten mustatukkainen ajatteli huokaistessaan raskaasti – kyllähän sukulaisensa pitäisi tietää, ettei hän koskaan jättäisi toista taakseen palaamatta takaisin. Hänen tapoihinsa ei vain kuulunut hylätä ketään, jota rakasti varauksetta ilman mitään toivomusta vastapalveluksesta.
“Gackt-pieni, meidän on vain lähdettävä Asagin kanssa”, vierestä kuului pehmeä, matala ääni, joka sai pojan katsomaan varovaisesti puhunutta.
“Asagin on tehtävä töitä järjestönsä johtajana”, siniharmaasilmäinen kertoi kumartuen alemmas nuorimman tasolle.
“Hän ei voi muuten ostaa sinulle uusia pelejä, leluja tai elokuvia.”
“Ei tahdo”, salamurhaajan esikoinen sanoi välittömästi surkealla äänellä ja kääntyi takaisin tummanharmaita liituraitahousuja vasten.
Kädet kiertyivät tiukemmin jalkojen ympärille, että Asagia olisi luultavasti sattunut, jos mafiapomo olisi tajunnut ajatella muuta kuin pikkuisen hätää.
“Ei tahdo niitä – tahtoo Asagi-oji-sanin…”, puhe vaimeni itkusta hiljaiseksi mutinaksi ja lopulta kevyeksi kuiskaukseksi.
“Isän…”

Mana hyppäsi välittömästi kauemmaksi, kuin olisi itse tullut kutsutuksi isäksi, vaikka tiesikin hyvin, että rakkaansa oli saanut kyseisen aseman. Sayurikin hätkähti ja astui itse askeleen taaksepäin katsoen poikaansa ja lapsenlastaan, jotka eivät tuntuneet reagoivan mitenkään viimeisimpään sanaan. Kyllä pantterimainen oli kuullut siskonpoikansa kutsuvan häntä isäksi ja siitä kertoivat kulmat, jotka olivat singahtaneet järkytyksestä ilmaan, mutta hämmennys ei näkynyt muuten. Olihan mies kyllä saanut kuulla sulhaseltaan, että pienin todennäköisesti piti isänään enoaan eikä Takerua, vaikka tiesikin totuuden kaikkien kertomusten ansiosta. Nyt omin korvin kuuleminen vain teki lähtemisestä vielä vaikeampaa, kun ei edes tiennyt, miksi poika oli niin peloissaan eikä tuntunut muistavan, että sukulaisensa oli aina palannut takaisin. Mitä ihmettä pitäisi sanoa tai tehdä, kun kaikki olivat lamaantuneet siitä?

“Gackt, mitä jos tulisit meidän kanssamme Közin ja K:n luokse”, isoäiti henkäisi hetken päästä kävellen kahden miehen ja lapsen luokse.
“Ehkä he saavat rauhoitettua sinut. Minähän jään tänne sinun luoksesi ja Asagi palaa pian Manan kanssa, kunhan ensin pääsee lähtemään. Jos kuitenkin haluat, voimme laittaa Közin ja K:n lupaamaan sinulle, että enosi tulee takaisin nopeammin kuin uskotkaan.”
“Tuossa on ideaa – meidänhän pitää muutenkin napata heidät mukaan”, pisin huokaisi helpottuneena, kun äitinsä muisti henkivartijoiden tuoman turvallisuuden tunteen.
Poika ei kuitenkaan vaikuttanut tyytyväiseltä, vaan ravisti lujasti päätään.
“Tulehan, Gackt. Kaikki on hyvin eikä ole mitään pelättävää”, miljonääri kertoi reippaasti käsiensä livahtaessa lapsen kainaloiden alle ja nosti tämän syliinsä.
Tummanruskeasilmäinen huudahti kauhistuneena ja yritti luikerrella pois, koska tajusi nopeasti, ettei sylissä ollessaan voinut estää sukulaistaan lähtemästä. Mustatukkainen painoi lyhimmän itseään vasten ja pehmeä halaus lopetti vastaan tappelemisen, mutta ei estänyt onnetonta itkemistä.
“Ei hätää, Gackt. Voit tulla mummisi kanssa saattamaan meidät autolle”, vaatesuunnittelija yritti lohduttaa napaten samalla laukkunsa pöydältä vetäen vetoketjun kiinni, ettei lompakko ja pieni pistooli putoaisi matkan varrella.
Salamurhaajan esikoinen ei kuitenkaan välittänyt sanoista, ei edes mumminsa suusta tulevista tai lohduttavista kosketuksista. Rikollisjärjestön johtajan supinakaan ei tuntunut tavoittavan lasta, kun he siirtyivät eteisen puolelle pukemaan kengät, ennen kuin riensivät toisiksi ylimpään kerrokseen hakemaan Hindu kushin miehiä, jotka toivon mukaan saisivat rohkaistua pelästynyttä poikaa. Ovi jäi heidän jäljessään raolleen jättäen kevyen hiljaisuuden heidän jälkeensä.

Kauan ei kuitenkaan ollut hiljaista, koska ylimmässä kerroksessa alkoi kuulua kevyttä tassuttelua. Missi asteli rennosti olohuoneeseen nuoleskellen nautinnollisesti huuliaan, kunnes pysähtyi sinisen sohvan vierelle vilkaisten ympärilleen. Turhan kovaääniset ihmiset olivat siis viimein lähteneet, kuten kissa osasi päätellä lipaisten vielä muutaman kerran tassuaan, kuin olisi huomannut etujalalleen pudonneen pari porsaansydämen murusta. Saatuaan vielä viimeisetkin palaset suuhunsa ja tuuhean turkkinsa mukavan puhtaaksi, eläin hyppäsi taidokkaasti suoraan ylöspäin käsinojalle ja käveli keskemmälle istuintyynyjä tassukarvojen hipaistessa ihmisten unohtamaa, pientä esinettä: kännykkää. Näppäimistöllä varustettu puhelin ei kuitenkaan olisi voinut kiinnostaa valkoista olentoa yhtään enempää, kun suu aukesi kimeään haukotukseen, ennen kuin Missi kääntyi kerälle todeten olevan lakisääteisen ruokalevon aika. Eräs toinen eläin ei kuitenkaan halunnut suoda torkkuja asuintoverilleen. Yoru nousi seisomaan hiukan sivummalta kuin aikaisemmin, koska oli säikähtänyt pelikonsolin pudottamista, ja kääntyi tylsistyneenä ympäri. Se halusi jotain tekemistä, mutta pikkupoikaa ei näkynyt missään, että tämän kanssa olisi voinut leikkiä eikä kumpikaan isännistä ollut paikalla, jotta olisi voinut kerjätä ruokaa. Tylsistyneenä nappisilmät katselivat ympärilleen huomaten viimein kissan, joka nukkui hiljalleen hiukan kauempana.

Musta, tanakka häntä alkoi heilua hiljalleen edestakaisin, kun koira painautui hiukan alemmas. Tumma tassu astui hitaasti eteenpäin susien sukulaisen lähtiessä vaanimaan vaaleampaa, jolla ei ollut minkäänlaista käsitystä haukkuvan olennon ajatuksenjuoksusta. Hiljalleen Yoru eteni lähemmäs sohvaa vauhdin hidastuessa vääjäämättömästi, kunnes eläin saavutti viimein sohvan ja kohteensa, jotka olivat vain kevyen hypyn päässä. Koira painautui aivan alas hännän heiluessa vielä muutaman kerran, ennen kuin jalat ponkaisivat lujaan loikkaan.

Missi rääkäisi kauhistuneena, kun tunsi jonkin iskeytyvän itseään vasten. Silmät räpsähtivät auki vihaisen sähinän kajahtaessa huoneessa, kun kissa näki mustan kirsun ja tummia karvoja. Vaaleampi loikkasi seisaalleen niskakarvat pystyssä ja huitaisi tassullaan Yorua, mutta koira väisti taitavasti haukkuen villin leikkisästi. Suden sukulaisella oli hauskaa, kun se löi etutassuillaan sinistä kangasta, mutta pitkäkarvainen oli harvinaisen vihainen saamastaan herätyksestä, kuten äkäinen sähinä ja mouruaminen kertoivat. Kaksikko oli niin keskittynyt toisiinsa, etteivät edes huomanneet valkoisen karvapallon takana olevan kännykän alkavan piristä, tai eivät vain jaksaneet välittää siitä, koska olivat tottuneet soiviin puhelimiin. Missi huitaisi uudelleen tassullaan ilmaa tähdäten Yorun nenää, mutta tummempi väisti jälleen iskun haukkuen äskeistä kovempaa. Lujempi ääni ei kuitenkaan estänyt kissaa hyppäämästä toverinsa päälle antamaan opetusta, ettei nukkuvaa mirriä pitänyt silittää vastakarvaan eikä varsinkaan herättää. Yoru vinkaisi ja käänsi päänsä näykkäistäkseen vaaleampaa, joka hyppäsi ajoissa pois mustan selän päältä, mutta se ei jäänyt siihen. Missi maukaisi lujasti pyrähtäessään sohvan yli lattialle ja muriseva koira seurasi perässä tallaten vahingossa matkapuhelimen päälle Mozartin pianomusiikin loppuessa siihen.

“Haloo? Mana, oletko siellä!?” kännykästä kuului huuto, jota eläimet eivät huomioineet sähinän ja haukun seasta.
“Mana!? Se olen minä: Hizaki! Vastaa!” soittaja huusi kuullen selvästi lemmikkien metelöinnin.
“Tämä on tärkeää!”
Mies ei kuitenkaan kuullut veljeään eikä ketään muutakaan ihmiseksi laskettavaa. Korva tavoitti vain haukuntaa ja vihaista sähinää.
“Mana-kiltti, vastaa! Ihan kuka tahansa, kunhan joku vastaa!” Hizakin ääni muuttui epätoivoiseksi, kun hän tajusi, ettei kukaan ollut kuulemassa.
Siitä huolimatta mies ei katkaissut puhelua, kuin olisi toivonut jonkun, ihan kenen tahansa vastaavan tai mahdollisesti kauempana olevan veljensä kuulevan äänensä.
“Mana, älä missään nimessä lähde kotoa! Älä lähde Burutendoulta, vaikka sinulla olisi armeija mukanasi!” soluttautuja huusi hädissään taustalta kuuluessa kolinaa.
“Pysy siellä! Pysy Burutendoulla! Älä lähde minnekään, vaikka mikä olisi!” vaaleahiuksinen huusi taustalta kuuluessa vaimea narahdus.
“Mana! Minä sain sen selville! Minä tiedän, kuka on iskenyt Kuro Kagea vastaan! Kaiken takana on -” puhe loppui lujaan laukaukseen, joka sai yläkerrassa olevat lemmikit lopettamaan tappelunsa pelästyneinä.

Eläimet tuijottivat sivummalla sohvaa ja kuulivat puhelimesta kaikuvaa kopsahtelua hyytävän hiljaisuuden seuratessa perässä. Vaistomaisesti koira ja kissa vilkaisivat toisiaan, ennen kuin hiipivät hiljaa takaisin huonekalulle jääden tuijottamaan silmät suurina puhelinta, josta alkoi kuulua toisia ääniä: askelia, jotka pysähtyivät hetken päästä.
“Mykäksi olet aivan liian puhelias”, kuului jäätävä ääni, ennen kuin luja räksähdys kantautui tarkkakorvaisten eläinten korvaan.
Sitten kuului enää tuuttausta – puhelu oli katkennut.

Notes:

Selityksiä:

* Host = host clubeissa oleva työntekijä, joka viihdyttää/pitää seuraa naisille maksua vastaan
* Kuten jotkut tietävät, kaikki kamerat eivät tarvitse johtoja, jotka yhdistävät ne koneisiin, joihin kameratallennus tulee – näin on myös Tatsuroun laitteissa
* Nikola Tesla oli fyysikko ja keksijä, jota pidetään nykyään yhtenä suurimmista. Hän keksi esimerkiksi monivaihejärjestelmän, induktiomoottorin ja vaihtovirran, jotka ovat keskeisiä sähkövirran käytössä ja jakelussa
* Sasser = tietokonemato, joka aiheuttaa tietokoneen uudelleen käynnistymistä itsekseen
* Prosessori = suoritin = tietokoneen osa, joka suorittaa tietokoneohjelman sisältämiä konekielisiä käskyjä. Neliydinprosessori taas on neliosainen/nelityyppinen ydinsuoritin – en tiedä tarkemmin, koska tuntemani tietokonenero on pitää jostain ihme syystä mykkäkoulua
* Troijalainen = viattomaksi naamioitu haittaohjelma, joka tekee hyödyllisen ohjelman, mutta samalla käynnistää viruksen/madon tekemään tuhojaan tai avaa haavoittuvaisuuksia tietojärjestelmään. Kykenee myös tekemään tiedonhakua, tuhoamaan tietoja yms. jättämättä jälkiä
* Melissa = tietokonevirus, tarkasti sanottuna mato, joka on ensimmäisiä laajalti levinneitä sähköpostiviruksia
* Brain = vanhin tunnettu tietokonevirus
* Biwa-järvi on Japanin suurin järvi, entiseltään nimeltään Ômi. Nykyinen nimensä johtuu siitä, että järvi muistuttaa muodoltaan Biwa-soitinta eli lyhytkaulaista luuttusoitinta

Spinoff-prequel:
Tokion sydämet
LUKEKAA VASTA TÄMÄN (60) LUVUN JÄLKEEN!

Chapter 61: Ansa laukeaa

“Täällähän on suorastaan ruuhka-aika”, Asagi henkäisi kummastuneena, kun katsoi limusiinin ikkunasta ulos.
Közi kaartoi autollaan todella suuren varastorakennuksen pihaan aikoen parkkeerata varjoihin, joissa oli useampi auto kaikkien yllätykseksi. Henkivartija hidasti entisestään vauhtia, kunnes lopulta pysähdyttiin. Hindu kushin miehet nousivat ensimmäisinä autosta ja jäivät seisomaan paikoilleen unohtaen sulkea ovet ja nojautuivat niitä sekä kattoa vasten kurtistaen kulmiaan ihmetellen autojen määrää. Kaksikko vilkaisi toisiaan kysyvästi, mutta paiskasivat hetken päästä etuovet kiinni irokeesipäisen siirtyessä päästämään johtajansa ja tämän sulhasen ulos. Yakuza nousi limusiinista astuen samassa sivummalle ja ojensi kätensä auttaakseen vaatesuunnittelijan seisomaan vierelleen.
“Miten täällä on näin paljon autoja?” siniharmaasilmäinen kallisti päätään miljonäärin laskiessa pikaisesti autojen määrää.
“Se on hyvä kysymys – kuusi viiden istuttavaa henkilöautoa on aika paljon”, mustatukkainen myönsi huitaisten hiuksiaan silmiltään.
“Ketkä täällä ovat?”

“Ruiza”, kuului lyhyt, ytimekäs vastaus, mikä sai rikollisjärjestön johtajan ja entisen vakoojan hätkähtäen katsomaan vierelleen.
Közi risti kätensä rintakehälleen K:n osoittaessa etusormellaan kauimmaista, hopeanharmaata avoautoa, jonka katto oli vedetty ylös. Hetken aikaa miesten oli tuijotettava pimeyteen tutkiakseen urheilullisen auton muotoja, ennen kuin mafiapomo ja tämän rakastettu tunnistivat kyseessä todellakin olevan Ruizan oma rakas ajokki, joka oli onnistunut selviämään varsin pitkään naarmuitta omistajansa hurjasta ajotavasta huolimatta.
“Niin – tämähän taisi olla se varasto, jonne Ruiza oli suunnitellut siirtävänsä mahdollisimman pian aseita tulevaa varustautumista varten, kunhan saa järjesteltyä paikkaa”, pantterimainen muisti samassa kääntyen katsomaan taakseen autonsa yli kauempana olevaa metalliseinäistä hallia.
Seinät olivat harmaat ja hyvin korkeat, yli kahdenkymmenen metrin korkuiset ja katto oli tummemman harmaata peltiä, jotka nousivat pehmeän viistosti, että olisi voinut melkein puhua tasakatosta. Ikkunoita, joista loisti jonkin verran valoa, oli ainoastaan ylhäällä katonrajassa ja ne olivat lähinnä pitkiä eivätkä kovin isoja. Piha oli todella suuri ja kauempana oli muita täsmälleen samanlaisia rakennuksia, joiden tonttien rajoilla kulkivat suunnilleen kaksi ja puolimetriset verkkoaidat, etteivät edes Közi ja K pystyneet kurkottelemaan niiden yli, vaikka rajojen yli pääseminen ei olisi tuottanut kaksikolle ongelmia – kuten ei niiden kaataminenkaan. Varastoalue oli sopivan syrjässä kaupungin reunalla ja nyt illalla lähes autio, kun kaikki varastotyöntekijät olivat poissa. Tietenkin joissakin pihoissa kulki vartijoita tai osa palkatuista miehistä istui pomojensa käskystä tiiviisti kuorman päällä pelaten korttia, mutta kyseinen rakennus ja kaksi lähintä hallia oli vuokrattu Osakan herralle parilla salanimellä eikä täällä ollut muita vartijoita kuin mafiamiehiä. Ketään ei kuitenkaan näkynyt, eli ilmeisesti mustatukan alaiset, kuten asevastaava, olivat varmaankin sisällä hallissa, koska sieltä tosiaan loisti valoa. Viileä tuuli pyöritteli heidän hiuksiaan ja puhalsi kauempana mukaansa lehtiä sekä muuta roskaa. Taivaalla liikkui pari pilveä, jotka peittivät kuunsirpin luoden maisemaan hämäryyttä. Lähiympäristöstä ei kuulunut lainkaan ääniä – vain kauempaa kaikuna muun kaupungin yöelämä. Ilmeisesti rakennuksissa oli kaikeksi onneksi todella hyvät seinät, jotka pitivät suurimman osan äänistä seinien sisäpuolella.
“No, mennään halliin – Tatsurou todennäköisesti on jo siellä”, Asagi sanoi viimein saaden kolme muuta nyökkäämään.

Nelikko kiersi limusiinin ja lähti kävelemään kohti suurta rakennusta. Jotenkin tavanomaisuudesta poiketen Mana ei pitänytkään sulhastaan käsivarresta kiinni eikä toinen edes taivuttanut kättään tarjotakseen itseään pideltäväksi. He kyllä kulkivat toistensa rinnalla, mutta kummankin kädet olivat sivuilla. Naamioitunut puristi käsilaukkuaan kylkeään vasten tarkkaillen silmäkulmistaan sivuilleen, vaikka kävelikin muuten pää ylpeästi pystyssä. Pantterimainen kosketti hellästi tummanharmaan liituraitatakkinsa sivustaa tuntien nopeasti Smith & Wessoninsa, johon saattoi luottaa mahdollisten ongelmien ilmetessä. Eivät he, kuten eivät jokaisen aseensa tiedostavat henkivartijatkaan, uskoneet minkään uhkaavaan tapahtuvan, mutta yöllä ja sen tuomalla pimeydellä oli tapana tehdä ihmisistä varovaisempia ja epäluuloisia – eivätkä tavallista vaarallisemmat ajat helpottaneet mielialoja. Tuuli puhalsi melkein kaikkien hiukset hiukan sekaisin, vain K:n useilla muotoilutuotteilla laitettu irokeesi pystyi taistelemaan jollain tapaa luonnonvoimia vastaan, vaikka hujoppien pitkien nahkatakkien helmat lennähtelivät lujan ilmavirtauksen ja askeleiden ansiosta.

Ilman suurempia vaikeuksia miehet pääsivät varaston eteen pysähtyen hetkeksi yli kolmimetristen, metallisten liukuovien vierelle katsoen suoraan ylöspäin. Ovet eivät olleet kunnolla kiinni, koska kapea valojuova pääsi pienestä raosta ulos valaisten hiukan yötä ja miljonäärin mustaa nahkakenkää. Pieni rako ei kuitenkaan ollut syy, miksi mafiamiehet pysähtyivät, vaan oven takaa kuuluva kiivas puhe.
“Helvetti, ei sillä meidän nerollamme ole kaikki kohdallaan aivokopassaan!” kiihtynyt, tupakoiman tummentama ja karhentama tuttu ääni karjui vimmoissaan.
“Jos sinä et kerran ole tullut väärään paikkaan, hänen koneissaan on pakko olla jotain vikaa! Miksi perkeleessä se mies käski sinun muka tulla tänne, kun tietää aivan hyvin, että minä teen täällä töitä!? Mikä piru Tatsuroun aivoja vaivaa!?”
“En tiedä Tatsuroun aivokapasiteetista, mutta olen enemmän hämmästynyt siitä, että teet kerrankin töitä etkä iske jokaista ympärilläsi olevaa miestä”, kuului syvä, varma ääni, jonka ulkona seisoskelijat myös tunsivat.
“On kuitenkin itsestään selvää, ettei huutamisesi auta yhtään meitä kumpaakaan. Olen soittanut jo kahdesti sinun suunsoittosi aikana Tatsuroulle, mutta hän ei ole vastannut kertaakaan. Voimme vain odottaa, että hän soittaa kohta takaisin tai tulee itse paikalle selittämään, mistä on kyse.”
“Hide-zou?” mustasilmäinen henkäisi kuuluvasti silkasta hämmennyksestä.
Közi vei välittömästi kätensä liukuovelle työntäen vasemman puoliskon syrjään. Tämä teki riittävän suuren kulkureitin, että pääsi itse työtoverinsa kanssa sivuittain rakennuksen sisään rikollisjärjestön johtajan, joka astui sisälle heti punapään perässä, ja entisen soluttautujan mahtuessa kulkemaan ilman vartalon kallistamista. Mustahiuksinen käveli heti rakkaansa perässä halliin K:n käydessä tiukalla haukan katseellaan vielä pihan läpi, ennen kuin hivuttautui kapeasta oviaukosta sisään.

Koko varastorakennus oli yhtä laajaa tilaa. Korkeassa katossa kulki teräksisiä tukipalkkeja, joihin oli kiinnitetty roikkumaan kymmenittäin lamppuja, joista pääasiallisesti oven puoleiset olivat päällä luoden kirkasta valoa ympärilleen. Seiniä pitkin kulki ylempänä kaksi ritilämäistä kulkureittiä, jotka veivät toisessa päässä pimeämpänä olevalle kahdelle tasolle. Kummassakin päässä hallia oli kahdella puolella jyrkät portaat, ettei niitä pystynyt juoksemaan ylös tai alas taittamatta todennäköisesti kaatuessaan niskojaan nurin. Lattia oli harmaata, jossain määrin pölyistä ja epätasaista betonia koko matkalla pitkää rakennusta toiseen päähän asti. Halliin oli tuotu useita suuria laatikoita, jotka olivat hiukan puolitoista metriä korkeammat ja tehty puisista laudoista, sekä metallisia, tummansinisiä umpinaisia lavoja, jotka olivat hiukan Köziä ja K:ta korkeampia. Puulaatikot olivat parin, kolmenkymmenen metrin päässä ovesta ja aseteltu eräänlaisiin useamman metrin välein oleviin ryhmiin, koska olivat neljässä kasassa sekasortoisessa rivissä, vaikka kaikkein vasemmanpuoleisin – lähimpänä seinää – olikin enemmän rykelmä kuin rivi. Pikaisella vilkaisulla Hindu kushin miehet tekivät pikalaskelmana, että esillä oli 17 laatikkoa, jotka oli tosiaan tuotu varsin lähelle ovea, vaikka muuallakin olisi ollut paljon tilaa. Lavat taas olivat enemmän hallin toisessa päädyssä, olleet siellä kenties rakennuksen vuokraamisesta asti. Huomio kuitenkin kiinnittyi pois laatikoista lähemmäksi ovia – nimittäin suoraan nenän edessä olevaan miesporukkaan.

Selät heihin päin seisoi kolme miestä, joista kahdella oli siistit puvut ja kolmannella taas musta farkkutakki ja useammasta kohdasta kuluneet nahkahousut. Pidemmällä pukumiehellä oli puna-mustat, räikeät hiukset, jotka näyttivät varsin tuuheilta, koska olivat auki ja vielä kohotettu selvästi juurista. Kalliit, tyylikkäät vaatteet olivat tällä kertaa tummansiniset ja korostivat mukavasti hiuksissa olevaa punaista sävyä. Pikkuriikkisen lyhemmällä pukumiehellä taas oli pitkät ruskeat hiukset, jotka laskeutuivat niskan takaa latvoista pehmeästi kaartuen peittämään metsänvihreän puvun takkia. Nahkahousuihin pukeutuneen hiukset sen sijaan olivat lyhyet, toisin kuin kahdella muulla, ja värjätty tuhkanvaaleiksi. Kolmikon edessä seisoi kymmenen mustiin ja tummiin vaatteisiin pukeutunutta miestä, joilla kaikilla oli raskaat, paksut takit ja tummat hiukset yhtä miestä lukuun ottamatta – sitä, joka seisoi porukkansa keskellä etummaisena ja vielä ruskeahiuksisen edessä.

Asagin, Manan, Közin ja K:n astuessa sisälle oven jäädessä heidän perässään auki, selin ollut kolmikko kääntyi ympäri kummissaan kymmenen muun vaivautuessa ottamaan vain kevyen sivuaskeleen tai kallistamaan päätään.
“Asagi?” Hide-zou, jonka pantterimainen oli tunnistanut pelkästä äänestä erään toisen miehen lisäksi, katsoi hämmästyneenä parasta ystäväänsä.
“Mitä sinä teet täällä?”
“Sitä minä ajattelin kysyä sinulta”, mustatukkainen huomautti kävellen seurueensa kanssa lähemmäksi.
“Minä taas ajattelin kysyä, että mikä ihmeen kansankokous tänne on tulossa!” Ruiza ärjäisi tuskastuneena ja raastoi vaaleita hiuksiaan.
“Ensin Hide-zou ja Seth lampsivat tänne, nyt sinä, Mana ja K & K! Kukahan seuraavaksi haluaa häiritä minua työssäni!? Jyou kaikkien jengiensä kanssa!?”
“Emme me tulleet tänne huvin vuoksi, Ruiza”, vaatesuunnittelija huomautti heidän liittyessä paikalla olijoiden seuraan mafian korkeampiarvoisten asettuessa pieneen rinkiin, kun tavalliset mafiamiehet jäivät seisomaan hiukan kauemmaksi ympärilleen.
“Tatsurou lähetti viestin ja pyysi meitä tulemaan tänne.”
“Niinkö?” Seth kysyi hämmentyneenä vilkaisten rakastaan selvästi pyörällä päästään.
“Koska Tatsurou lähetti myös Hide-zoulle viestin ja käski tulla tänne tapaamaan häntä. Me ehdimme jo kuvittelemaan, että löytäisimme Tatsuroun ydinvoimaloiden suojapuku päällään, mutta paikalla olikin Ruiza miehineen.”
“Siinä tapauksessa Tatsurou on antanut teille ihan väärän osoitteen!” asevastaava metelöi saaden alaisensa nyökkäämään myöntymyksen merkiksi.
“Ihan kuin se hullu haluaisi tulla tänne aseiden keskellä likaiseen varastoon, vaikka omistaisikin suojapuvun! Hänenhän pitäisi tietää, että olemme täällä aika kiireisiä, kun yritämme saada huomaamattomalla porukalla kerättyä tänne varusteita ja olemme saaneet vasta murto-osan osasen, koska emme halua herättää liikaa ulkopuolisten huomiota!”
“Tuskin nämä laatikot hirveästi herättävät huomiota, vaikka kannet avattaisiin”, kakkosmies pyöräytti silmiään ystävänsä meuhkaamiselle, koska tiesi päällimmäisessä kerroksessa olevan aina valetavaraa.
“Ainakin nyt voit uskoa, ettemme tulleet Sethin kanssa väärään paikkaan, kun kerran Asagi ja Mana ovat täällä Közin ja K:n kanssa.”
“Mutta mitä te kaikki edes teette tällä!?” aseiden salakuljettaja lähes ulvoi osoittaen toimitusjohtajaa.
“Sinä olet vain höpöttänyt, että ‘Tatsurou lähetti viestin ja teidän pitää tavata täällä’, mutta kukaan ei ole sanonut mitään miksi!”

“Tatsurou sai jotain selville – todennäköisesti se liittyy hyökkääjään”, yakuza puuttui puheeseen rauhoittelevasti ottaen jonkinlaisen johdon tilanteesta, ettei tulisi enempää riitaa.
“Ehkä hän löysi pankin kameroista Hyden kuristaneen miehen kuvan ja halusi valita turvallisen paikan, jossa näyttää sen meille.”
“Täytyy kyllä myöntää, että on kummallista, ettei hän vain kutsunut meitä luokseen”, siniharmaasilmäinen joutui huomauttamaan saaden vierelleen tulleen varkaan nyökkäämään.
“Mietin ihan samaa: hänen osastonsa turvallisempaa paikkaa ei varmaan ole koskaan keksittykään. Sitä paitsi siellä olisimme kaikkien koneiden keskellä ja voisimme tehdä suunnitelmia – lähettää kaikkien kännyköihin kuvat tyypistä, jos joku osaisi kertoa jotain”, avustaja lisäsi perään saaden rakkaansa mumisemaan kevyesti.
“Heti, kun tajusimme, minne olimme päätyneet, aloimme epäillä tulleemme väärään paikkaan tai Tatsuroun onnistuneen antamaan väärän osoitteen”, ruskeankellertäväsilmäinen kertoi mafiapomolle vilkaisten välillä muita asiaan eniten kuuluvia.
“Olen soittanut hänelle jo kahdesti, vaikkemme olekaan pitkään tässä olleet Sethin ja Taichin kanssa, mutta Tatsurou ei ole vastannut eikä soittanut takaisin.”
“Tuo kuulostaa oudolta, mutta jos hän on ajaa autoa, Tatsurou ei vastaa, mikäli hands-freensä on jäänyt pois matkasta”, Asagi huomautti saaden rakkaansa ja puna-mustahiuksisen tekemään kevyet äänet myöntymyksen merkiksi.
“Ihan kuin Tatsurou kykenisi ikinä unohtamaan jotain laitettaan – hänhän kantaa jatkuvasti mukanaan niin kännykkäänsä kuin hakulaitettaan”, Ruiza totesi sarkastisesti tietäen hyvin, millainen heidän nörttinsä oli.
“On myös eräs toinen ongelma”, kuului yllättäen matala, kivikova ääni.

Kaikkien katseet, jopa johtomiesten ympärillä seisovien gangstereiden, kääntyivät välittömästi rikollisjärjestön johtajan rinnalle katsomaan K:ta.
“Tatsurou ei koskaan aja”, irokeesipäinen sanoi möreästi ristien tavallista synkempänä, suorastaan itseään suojelevasti kätensä rintakehälleen toverinsa tehdessä samoin.
“Satochi istuu aina ratin takana”, Közi jatkoi työparinsa puolesta kääntäen päänsä yllättäen hetkeksi selkänsä taakse raotetulle ovelle, mutta kääntyi sitten takaisin johtajansa puoleen.
“Tatsurou ei lähde minnekään ilman Satochia – saanut liikaa huonoja kokemuksia liikkuessaan yksin. Erityisesti liikenteessä, kun ihmiset eivät osaa noudattaa jokaista sääntöä yksityiskohtaisesti.”
“Olette kaikki kolme oikeassa”, yakuza nyökkäsi pienen hiljaisuuden jälkeen.
“Hide-zou, voisitko -”
“Ajattelin juuri samaa”, Hide-zou sanoi terävästi ottaessaan kännykkänsä esiin.
“Tämä alkaa mennä jo huolestuttavaksi.”
“Kyllä, varsinkin kun huomaan tämän olevan ilmiselvästi harvinaisen iso kutsuvierastapahtuma”, yllättävä naurahdus sai jokaisen kääntymään hätkähtäen ovelle osan mafiamiehistä tarttuessa vaistomaisesti pistooleihinsa.

“Rauha, se olen vain minä”, Tsunehito sanoi nopeasti kohottaen käsiään antautuvasti ylös, että kaikki näkisivät, ettei käsissä ollut aseita, vaikka he olivatkin ystäviä.
Teko ja itse mies saivatkin kaikki huokaisemaan helpotuksesta ja aseensa esiin vetäneet laittamaan pistoolinsa takaisin piiloon.
“Tsunehito, mitä sinä teet täällä?” Ruiza hätkähti ja rymisti samassa rakkaansa luokse miesjoukon läpi.
“Eikö sinun pitänyt mennä töiden jälkeen kotiin?”
“Niinhän minun piti, mutta sitten sain Tatsuroulta viestin, jossa käskettiin tulemaan tänne”, etsivä kertoi, kun vaaleampi pysähtyi eteensä.
“Kuten ilmeisesti muillekin täällä”, tämä lisäsi vilkaisten hallissa olevia miehiä.
“En minä vain mitään viestiä ole saanut, vaan Tatsurou on päättänyt järjestää epämääräisen kansankokouksen häiritäkseen minun työntekoani!” asevastaava valitti suureen ääneen kaapaten mustaan pitkään takkiin pukeutuneen kainaloonsa.
“Miksi aina minä!?”
“Älä nyt vaahtoa siinä – et sinä oikeasti ole kaiken keskipiste, vaikka joskus tunnut uskovan niin”, sinisilmäinen huomautti sarkastisesti vilkaisten vierelleen, mutta vakavoitui sitten.
“Tosin, sanoissasi on kyllä jotain järkeä…”
“Niissähän on aina järkeä! Varsinkin niissä tärkeimmissä sanoissani!” aseiden salakuljettaja huudahti, mutta ilmoitus jätettiin huomioimatta, kun laihin vei kätensä tämän selän taakse kiskoen mukanaan takaisin sisimpään rinkiin.
“Shut up, Ruiza, meillä on muutakin mietittävää nyt kuin seksi ja työsi”, Tsunehito komensi ja vilkaisi nopeasti rannekelloaan.
“Tässä on alle viisi minuuttia Tatsuroun antamaan kellonaikaan – entä teillä?”
“Sama täällä”, Hide-zou huomautti, kun rakkaansa näytti hänelle omaa kelloaan kännykästä.
“Todennäköisesti minulle ilmoitettiin sama aika kuin teillekin”, Asagi henkäisi vaivautumatta edes vilkaisemaan kännykkäänsä tai kelloaan.
Közin ja K:n kevyet nyökkäykset kertoivat, että heille kaikille, lukuun ottamatta Ruizaa ja tämän miehiä, jotka olivat olleet jo paikan päällä, oli annettu sama kellonaika. Heidän kaikkien kaipaamaa miestä ei vain näkynyt missään, mikä tuntui kummalliselta. Yleensä hakkeri pyrki olemaan ajoissa paikalla, ja toiseksi informoimaan kaikkia siitä, mitä oli luvassa ja ketkä kaikki olisivat tulossa.
“Tässä alkaa olla jotain mätää”, kakkosmies sanoi matalasti vieden kätensä takkinsa sisään.
“Tai on ollut jo hetken. Tämä ei ole Tatsuroun tapaista – jokin on pahasti pielessä.”

Sanojensa myötä ruskeahiuksinen astui vaistomaisesti lähemmäksi rakastaan, aivan kuin olisi kyennyt jotenkin Sethin kyljessä suojelemaan tätä paremmin. Ruiza veti pistoolinsa housuistaan, päästi irti etsivästä ladatakseen aseen ja napsautti varmistimen pois päältä napaten sinisilmäisen jälleen turvaan kainaloonsa.
Myös yakuza asettui lähemmäksi Manaa, kun naamioitunut otti laukustaan esiin pienen revolverin, vaikka laskikin kätensä alas kätkien aseen osittain hameensa laskoksiin. Ihan kuin johtoportaan sanat eivät olisi olleet tarpeeksi, teot saivat heidän ympärillään olevaa kymmenen mafiamiestä, asevastaavan alaiset ja ilmiselvästi ruskeankellertäväsilmäisen kuskina olleen, vetämään pistoolinsa lopullisesti esiin ja kääntymään rakennuksen ainoata, selkeätä ovea kohti, kuin olisivat odottaneet koska tahansa vähintäänkin armeijan tankkerin rymistävän siitä läpi. Közi ja K sen sijaan eivät vaivautuneet kääntymään ympäri ovelle. Herrat vain napsauttivat pitkien nahkatakkiensa alle jäävien reisikoteloidensa napit auki, jotta aseiden esiin kiskominen olisi nopeampaa. Muuten nämä sitten jäivät vain seisomaan paikoilleen käsien roikkuessa rennosti vartalon sivuilla, mutta katseet ja ilmeet eivät olleet rennot, vaan harvinaisen tiukat ja terävät, kun Hindu kushin miehet jäivät tarkkailemaan hallia ja rakennuksen toista päätä, vaikka eivät nähneetkään vielä mitään vaarallista tai epäilyttävää, vain yhden avonaisen ikkunan ylimmällä tasolla.
“Jos Tatsurou ei ilmesty tai soita tässä muutamassa minuutissa, me kaikki häivymme täältä”, pantterimainen murisi matalasti saaden kaikkien niskakarvat vielä enemmän pystyyn.
“Kaikki lähtevät autoille ja ajavat pois samaan suuntaan. Varusteet saavat jäädä tänne silläkin uhalla, että ne viedään – meitä on liian vähän, että voisimme viedä ne mukanamme enkä halua kenenkään ottavan riskejä.”
“Osa tavaroista kannattaisi ottaa mukaan”, asevastaava ei ollut täysin samaa mieltä.
“Vaikka tässä ei olekaan kaikkia aseita, en haluaisi antaa vihollisellemme edes yhtä pistoolia tai lipasta.”
“Ei – emme voi ottaa riskiä, että meidän kävisi huonosti”, mafiapomo sanoi lujasti astuen pois heidän pienimmästä ringistään.
“Meidän on järjestäydyttävä ja valmistauduttava lähtemään ul-” puhe keskeytyi yllättäen, mutta toisella tavalla kuin väki oli odottanut.

Hallin täytti synkkä melodia, kuin varjoista olisi ilmestynyt manalan oma orkesteri soittamaan kaunista, vaarallista säveltä. Todellisuudessa ääni kuitenkin kuului aivan muualta eikä todellakaan ollut minkään yhtyeen soittama, vaan kuului teknisestä laitteesta ja vielä mustasilmäisen takin taskusta. Hetken aikaa kukaan ei osannut tehdä mitään, vain tuijottaa yakuzan lantion seutua ja erityisesti hiukan värisevää vaatetta, kun puhelin pirisi kuuluvasti. Musiikki jatkoi etenemistä omaan rytmiinsä, mutta vasta useamman sekunnin päästä Asagi tajusi napata puhelimen käteensä ja napsauttaa simpukkamaisen esineen auki nähden loistavalta ruudulta soittajan nimen.
“Satochi”, kevyt henkäys sai jäykistyneet olkapäät rentoutumaan ja jokainen vilkaisi helpottuneena toisiaan.
Kaikki olikin hyvin. Tietokone-ekspertti soitti ja aikoi kertoa, että oli avustajansa kanssa matkalla ja hiukan myöhässä tai sitten tämä käskisi tulemaan johonkin toiseen paikkaan. Niin uskoen Osakan herra painoi vihreän luurin kuvaa ja vei puhelimen korvalleen pienen ystävällisen, mutta samalla hiukan turhautuneen hymyn kaartuessa suupieleen.
“Vihdoin ja viimein teistäkin kuulee jotain – mikä teillä kahdella oikein kestää? Unohduitteko kutemaan sinne ilman minua?” yakuza huomautti leikkien loukkaantunutta.
“Se saatanan paskiainen tappoi Tatsuroun!” kuului luja karjaisu, joka lopussa muuttui itkuiseksi kiljaisuksi pysäyttäen melkein kokonaan Kuro Kagen jäsenen sydämen.
“Helvetti! Minä tapan sen murhaajan itse etkä sinä pysty estämään minua!” hillitön itku sai miljonäärin ihon muuttumaan harmaaksi.
“Minun Tatsurouni…”

Pantterimainen käänsi avuttomana päätään ystäviään ja rakastaan kohti katsoen heitä hämmentyneenä, kuin joku olisi kopauttanut kivenmurikalla takaraivoaan. Hide-zoun äskeinen helpottunut ilme katosi yhdessä sekunnin murto-osassa ja ahdistus valtasi sielunpeilit, kuin mies olisi jotenkin onnistunut lukemaan entisen rakkaansa ajatukset tai kuulemaan puhelimesta ruskeatukkaisen itkun sekaisen huutamisen. Mana taas puraisi huultaan ja näytti siltä, kuin ei olisi ollut lainkaan varma, mitä olisi pitänyt sanoa tai tehdä. Eivät Ruiza, Tsunehito tai Seth olleet sen parempia. Kolmikon ilmeet lopahtivat asevastaavan katsoessa merkitsevästi vuosien takaista ystäväänsä yrittäen äänettömästi painostaa toista kertomaan, mistä oli kyse. Sinisilmäinen katsoi epävarmuudelleen tukea hakien ensin rakastaan, mutta sitten puna-mustahiuksista, joka taas kääntyi tapittamaan teräväpiirteistä vastausten toivossa. Közi ja K vilkaisivat johtajansa kasvoja, mutta kääntyivät sitten kokonaan pois tästä katsahtaen ensin mafian alaisia, jotka roikottivat ihmetellen aseita käsissään. Kevyesti henkivartijat vain nyökkäsivät toisilleen punapään kääntyessä tarkkailemaan ovia, kun piilolinssiä käyttävä jäi tarkkailemaan muuta hallia antaen katseensa käydä läpi kaikki laatikot ja toisessa päässä olevat metallilavat.
“Anteeksi, Satochi, mutta mitä sinä sanoit?” rikollisjärjestön johtaja yritti saada ääntään takaisin kuuluville, kun alaisensa sanat pääsivät viimein aivojen suojamuurin läpi.
“Tapat murhaajan… Enkä pysty estämään sinua… Tappoi… Tatsuroun?” mustat silmät suurenivat pelkästä kauhusta, joka levisi muutaman sanan avulla kaikkiin ympärillä oleviin miehiin.
“Onko Tatsurou kuollut?”
“On – niinhän minä äsken kerroin!” hakkeri huusi raivoissaan äänen hajotessa puhelimessa ilkeäksi vinkunaksi.
“Minun Tatsurouni… En olisi saanut jättää häntä yksin…”
“Mutta miten se on mahdollista…”, pantterimainen kohotti vapaan kätensä ohimolleen, kuin teko olisi selventänyt ajatuksiaan.
“En pysty estämään sinua tappamasta murhaajaa… Mistä edes tiedät, kuka tappoi hänet? Miten se tyyppi edes pääsi Tatsuroun osastolle?”
“Tatsurou oli asentanut poissa ollessani kameran tänne ja nyt tuijotan hänen vieressään sen paskiaisen kasvoja tietokoneen ruudulta”, Satochi puhui matalasti, tällä kertaa vailla itkun tuomaa sekasortoa.
Tämä tunsi suunnatonta vihaa, koska jokainen sana tärisi raivosta.
“Kaiken sen jälkeen, mitä me -”
“Hetkinen!” Asagi huudahti saaden ympärillään olevat miehet hätkähtämään lujasti.
“Sinä tiedät, kuka tappoi Tatsuroun?” luja ääni sai kakkosmiehen ja entisen soluttautujan ottamaan askeleet lähemmäksi mustatukkaista kummankin tarttuessa lujasti yakuzaa hartioista.
“Sinä tunnet hänet!?”
“Totta kai tunnen ja nyt toivon, etten tuntisi”, tietokone-ekspertti murisi verenhimoisen koiran tapaan, vaikka varmasti vuodatti yhä kyyneliä.
“Satochi, kuka hän on!?” mafiapomo karjui kiihtyneenä käden puristaessa valkoisena kännykkää, kun sylkipisarat lennähtivät sanojen voimasta ilmaan.
“Kuka!?”
“Hän on -” ruskeatukkainen aloitti, mutta samassa ääni loppui kevyeen napsahdukseen.

“Satochi?” pantterimainen huhuili säikähtäneenä.
“Satochi? Satochi!?”
“Mitä nyt?” Mana kysyi terävästi, kun miljonääri otti luurin pois korvaltaan.
“Perkele!” pidempi kuitenkin kirosi tuskin edes tajuten sitä, että sulhasensa kysyi juuri jotain.
“Älä vain sano, että puhelimestasi loppui akku!” Hide-zou karjaisi varomattomasti yakuzan korvaan saaden toisen kiroamaan vielä lisää.
“Ei, vaan yhteys katkesi!” miljonääri ärjäisi takaisin ja painoi muutamaa nappia.
“Soitan hänelle saman tien takaisin! Helvetti, hän tietää, kuka tappoi Tatsuroun! Hän tietää, kuka on vihollisemme!”
Mies vei luurin takaisin korvalleen ja kuuli samassa puhetta.
“Puhelimeen ei juuri nyt saada yhteyttä, yrittäkää myöhemmin uudelleen.”

“Saatana!” mustasilmäinen karjaisi ja melkein viskasi puhelimensa betonilattialle.
“En saa Satochiin yhteyttä!”
“Minä soitan”, toimitusjohtaja nappasi taskustaan oman kännykkänsä.
Harvinaisen nopeasti liikemies haki matkapuhelimensa muistista heidän toisen hakkerinsa numeron ja painoi puhelimen soittamaan vieden kapistuksen korvalleen. Muutaman sekunnin ajan tämä seisoi selkä suorassa ylväänä kaikkien keskellä kasvot täysin tyyninä. Seuraavassa hetkessä kakkosmiehen kulmat kurtistuivat, kun harvinaisen hitaasti, suorastaan jäykästi käsi laskeutui alas ruskeankellertävien silmien katsoessa yllättäen laajentuneina puhelintaan.
“Seth”, voimakasleukainen sanoi painokkaasti rakkaansa nimen.
Seth ei sanonut mitään ottaessaan oman puhelimensa housujensa taskusta. Kenelläkään paikalla olijoista ei ollut hajuakaan siitä, olivatko nopeat teot ja vakaa ilme avustajan tottumuksia vai rakkaudesta syntyneitä. Sellaisiin kysymyksiin varas ei kuitenkaan vastannut mitenkään soittaessaan heidän kaikkien ystävälle toivoen saavansa yhteyden, kun johtajansa ja opettajansa olivat jo epäonnistuneet. Valitettavasti turhankin pian puna-mustahiuksinen joutui lopettamaan ravistaen synkkänä päätään.
“En saa yhteyttä – tässä paikassa on jotain vikaa, kun puhelimet eivät toimi.”
“Tässä paikassa ei ole mitään vikaa”, Ruiza väitti vastaan vaikuttaen melkein loukkaantuneen varastohallinsa puolesta.
“Olen ties kuinka monesti soittanut täältä Tsunehitolle ja ehdottanut puhelinsek-”

“ALAS!” luja, matala huuto kajahti kesken asevastaavan puheen lopettaen sen siihen.
Kukaan ei ehtinyt oikeastaan edes säikähtämään, vaikka K karjaisi keuhkonsa tyhjiksi astuen samaan aikaan Asagin ja Manan rinnalle painaen näitä hartioista alaspäin. Samaisella hetkellä Közi kääntyi vinhasti ympäri kiskaisten Hide-zoun ja Sethin mukanaan maahan Ruizan ja Tsunehiton tajutessa itse rämähtää alas, kuten melkein kaikki muutkin. Vain kaksi miestä oli epäonnekkaita, kun kuului neljä lujaa laukausta.
“Aargh!” yksi aseporukan miehistä karjaisi hätkähtäen lujasti taaksepäin, kuin olisikin perääntynyt epävarmoin askelin.
Toisen luodin iskeytyessä vartaloonsa mies kaatui maahan vertahyytävän huudon loppuessa siihen. Tämän toveri, joka itse asiassa oli suunnilleen Ruizan pituinen ja hiukan samannäköinenkin hiuskuontalon ollessa vain tumma, sai kaksi osumaa, kumpikin vatsaan tämän alkaessa kiljua ja huutaa tuntemastaan kivustaan. Muut eivät kuitenkaan voineet mitenkään helpottaa tai pelastaa toista ammutuksi tulemiselta. Näillä oli muutakin mietittävää.
“Äkkiä laatikoiden taakse suojaan!” Asagi karjaisi syöksähtäen matalana oikean puoleisimman laatikkokasan taakse Manan, Közin ja K:n rynnätessä samaan paikkaan.
Henkivartijat nappasivat liikkuessaan pistoolit käsiinsä punapään ampuessa laukauksien suuntaan taatakseen heille pienen suojan. Heidän viereisen laatikkorykelmän taakse riensivät kaikki asevastaavan alaiset, kun näiden toiselle puolelle ryntäsivät Tsunehito, Ruiza, Hide-zou, Seth ja kuskina toiminut Taichi.
“Mitä minä sanoin?!” asemestari karjaisi lyödessään selkänsä puisia lautoja vasten, kun kaikki viisi kumartuivat mahdollisimman alas varoen luoteja.
“Tässä paikassa ei ole mitään vikaa vaan meidän kännyköissämme!”
“Kas, en olisi sitä muuten arvannut”, etsivä totesi ääni täynnä ivaa.
“En olisi tosiaankaan kyennyt tajuamaan itse tässä luoteja väistellessäni, että ehkä tämä oli ansa ja vihollisemme sai meidän kaikkien puhelimet hajoamaan!”
“Älä siinä valita – puhelinseksi todistaa aina, missä kannattaa puhua ja missä on hyvät kuuluvuudet!” vaaleahiuksinen huudahti katsoen kauempana maassa huutavaa alaistaan, joka sai samassa tappavan luodin.

“Lopettakaa kumpikin se suunsoittaminen ja puolustautukaa!” kakkosmies ärjäisi ja kurkisti laatikon sivusta sisemmälle rakennukseen kohottaen päätään, mutta syöksähti takaisin suojaan painaen varasta tiukemmin suojaan.
“Asagi!” ruskeahiuksinen huusi kuuluvasti.
“Oletko kunnossa?”
“Niin kunnossa kuin mies voi olla, kun hänen pukunsa housuihin tuli reikiä polvien kohdalle!” kuului luja vastaus.
“Helvetti, niin kalliit ja hyvät housut!”
“Asagi-sama! Hide-zou-sama! Ruiza-sama!” keskimmäisen pinon luota kuului huutoja.
“Mitä me teemme?!”
“Eikö se ole itsestään selvää!?” yakuza huusi vastaukseksi kohottautuen jaloilleen, vaikka pysyikin kumarassa ottaessaan Smith and Wessonin takkinsa alta.
“Aika pitää kunnon ampumaharjoitukset, pojat!” aseiden salakuljettaja julisti johtajansa puolesta kääntyen soluttautujan kanssa parempiin asetelmiin kummankin pidellessä omia pistooleita käsissään.
Myös samaisessa suojassa farkkuliiviin pukeutunut kohottautui parempaan asentoon puristaen lujasti, hiukan täristen pistooliaan, kuin henkensä olisi riippunut siitä – ja niinhän se oikeastikin riippui. Yksi Osakan mafian miehistä ei kuitenkaan hievahtanut paikoiltaan.

Seth nojasi puulaatikon seinustaan kasvot oven suuntaan, vaikka sielunpeilit eivät katsoneet sitä rakoa, joka oli heidän ainoa reittinsä ulos hallista ja vaarasta. Ruskeat silmät tuijottivat kahta ei kovinkaan kaukana makaavaa ruumista kiiluen hysteriasta. Hetki sitten nuo kaksi miestä olivat puhuneet ja hengittäneet, seuraavassa hetkessä nämä olivat huutaneet, kunnes vajonneet nopeasti kuolonuneen.
“Seth”, teräväpiirteinen sanoi hiljaa avustajansa viereltä, mutta toinen ei vastannut kutsuun.
“Seth”, tämä sanoi lujemmin ja kosketti nuorempansa olkapäätä.
Puna-mustahiuksinen hätkähti lujasti, kuin joku olisi ampunut häntä, ja nuorukainen olisi varmasti hypännyt pystyyn, ellei liikemiehen ote olkapäällä olisi estänyt. Kalpein tärisi kauhusta ja katsoi silmät suurina rakastaan haluten selvästi vain juosta karkuun.
“Seth, olen pahoillani, että jouduit tähän tilanteeseen”, Hide-zou sanoi matalasti, hyvin tasaisella äänellä.
“Sinua pelottaa, mutta niin pelottaa minuakin. Olemme tukalassa paikassa emmekä voi vain juosta karkuun – ymmärräthän sen?”
Seth ei kyennyt sanomaan mitään, koska kurkkunsa oli muuttunut Afrikan kuivuudesta halkeilevaksi maaksi ja nuorukaisesta tuntui, että puhuminen vain sattuisi tai kuulostaisi voimattomalta piipitykseltä. Siksi hän vain nyökytteli paniikissa, kuin kaulansa tilalla olisi ollut pieni vieteri tai saranat.
“Olemme todella vaikeassa tilanteessa enkä haluaisi pyytää tätä, mutta minun on pakko”, voimakaskasvoisen ääni värähti, kun silmät sulkeutuivat hetkeksi, mutta mies sai kuitenkin koottua itsensä, kun tunsi kolmen muun liikkuvan heidän vierellään.
“Sinun on otettava coltisi ja autettava meitä”, kakkosmies kertoi koskettaen kädellään hellästi painaen räväkimmän takkia ja vartaloa.
Pistooli painautui kevyesti varkaan kylkeen kiinni viestittäen liiankin hyvin toiselle, mitä rakkaansa oikeastaan pyysi. Kapeat huulet raottuivat ja pää liikahti hitaasti kieltävään puistelemiseen, mutta ruskeankellertäväsilmäinen keskeytti teot ystävällisellä, rakastavalla äänellään.
“Minä en haluisi pyytää sinua ampumaan, mutta en voi muuta. En välttämättä kykene suojelemaan sinua tässä taistelussa – kukaan meistä ei välttämättä kykene siihen ja me tarvitsemme sinua auttamaan meitä.”

Avustaja henkäisi käheästi ja yritti sanoa jotain, mutta tällä kertaa toinen matala, toisenlaisissa tilanteissa vekkulimainen ääni sanoi:
“Pystyt siihen kyllä, Seth.”
Entinen kirjanpitäjä kääntyi katsomaan toiselle puolelleen ja näki Ruizan kurkkivan suuren puulaatikon sivusta kohti rakennuksen toista päätä ja ylemmäs kuin lattian tasolle. Ilmeisesti heidän vihollisensa olivat korkeammalla kuin heidän tasollaan.
“Älä unohda, että minä opetin sinut ampumaan. Kun otat aseen käteesi, se tulee luonnostaan. Et koskaan unohda ensimmäistä kertaa, kun tapat, mutta myöhemmin totut siihen. Nyt ei ole aikaa miettiä, miten ikävää tappaminen on, koska minä, Hide-zou ja muut ystäväsi tarvitsemme sinua nyt. Me kaikki luotamme sinuun, vaikket itse luottaisikaan”, vaaleahiuksinen sanoi hiljaa vaikuttaen kuuntelevansa ympäristöään.
Niin tämä tekikin, kuten saattoi päätellä miehen ilmeestä, kun turhaan heitä tavoitellut laukaus töksähti yhteen keskimmäisistä laatikoista. Pian, lähes heti kajahduksen loputtua kuului useita teräviä juoksuaskelia, kuin joku olisi juossut yläritilöiden päällä.
“Varsinkin nyt, kun ei ole aikaa miettiä!” asemestari karjaisi lujasti hypäten pystyyn pysytellen kuitenkin osittain laatikon suojassa ja painoi HS-45:n liipaisinta tähdäten ylempänä olevia tasoja.

Közi ja K kohottautuivat samanaikaisesti ihan kunnolla seisomaan antaen desert eagleidensä laulaa. Heti ensimmäisten laukausten myötä kuului terävä, lyhyt karjaisu, joka kertoi jonkun kolmikosta osuneen kohteeseensa eikä se jäänyt siihen, kun kyseessä oli sillä hetkellä hyvin äkäinen aseiden salakuljettaja ja Hindu kushin kouluttamat miehet. He antoivat viholliselleen esimakua siitä, mitä tapahtui, kun heidät ajettiin nurkkaan.
“Säästäkää luoteja, meillä ei ole niitä loputtomasti – todennäköisesti vähemmän kuin vihollisellamme”, Asagi komensi kuuluvasti nousten itsekin pois piilostaan ampuen ensimmäistä kohdettaan, joka yritti juosta heidän oikealta puoleltaan lähemmäksi päästäkseen ampumaan laatikoiden taakse.
“Yes, sir!” osa mafiamiehistä karjaisi ryhtyen myös tulittamaan hyökkääjää kohti.
“Tule, Seth!” teräväpiirteinen huudahti noustessaan paikoiltaan nojaamaan heidän suojansa kantta vasten ampuen sinne, mistä heitä oli ammuttu.
Samassa kuului kova kirkaisu ja luja metallinen mätkähdys, kun seinustalla ollut mustiin pukeutunut vihollinen kaatui makaamaan pitkin pituuttaan ritilälle.
“Hide-zou! Ruiza! Vasemmalla!” Mana huusi ammunnan yli pysyen itse matalalla tarkkailemassa tilannetta.
Vaikka naamioitunut olisi halunnut taistella muiden mukana, hän ei valitettavasti voinut tehdä niin. Entisen soluttautujan revolverimaiseen aseeseen ei ollut kuin kolme luotia ja laukussa vain viitisen lisää. Vaikka siniharmaasilmäinen olisikin varmasti saanut niillä puolustauduttua, pistoolin kantama oli liian lyhyt – tältä etäisyydeltä ei voisi osua kunnolla ilman parempaa asetta.
Kutsutut kääntyivät samaan aikaan vasemmalle ja ampuivat ylimmällä tasanteella juoksevia asemiehiä. Jokainen liike ja teko olivat tottumuksen ja vaiston sanelemia eikä kukaan kyennyt sanomaan, kumpi oli osunut paremmin vai oliko kumpikin osunut samoihin kohteisiin.

“Kaikki alas!” Tsunehito karjaisi kesken kaiken romahtaen saman tien polvilleen rakkaansa ja liikemiehen tehdessä samoin, kuten myös johtajansa henkivartijoineen.
Kaikki eivät kuitenkaan olleet yhtä nopeita. Lyhyt sarjatulitus iskeytyi keskimmäisten laatikoiden yli osuen kolmeen osakalaiseen mafiamieheen. Yksi pisimmistä asemiehistä ei edes ehtinyt huutamaan, kun sai useamman osuman kasvoihinsa ja olkapäiden tietämille yhden luodin sinkoutuessa suun sisään tullen niskasta ulos. Tämän rinnalla olevat kaksi miestä saivat myös osumia, Asagin puoleinen sai harvinaisen tasaisen rivin reikiä rintakehälleen. Kakkosmiehen ja aseiden salakuljettajan puoleinen sai muutaman osuman käteensä, olkapäähän, ja rintakehän tietämille ulvoen kivusta, kun vajosi aselaatikon taakse pistoolin pudotessa pois kädestään. Vapautuneella raajallaan mies yritti tukkia vuotoja, mutta hänessä oli liian monta reikää yhdelle kädellä hengityksen pihistessä kimeänä, kun mafiamies yritti rauhoittaa itseään, mutta silti tämä huusi kivusta.
“Helvetti, tästä ei tule mitään”, Tsunehito ähkäisi ryömien ystäviensä ja kuskin ohitse jääden vartomaan heidän suojuksensa reunalle.
“Ellei pian tapahdu käännettä meidän eduksemme, kuolemme kaikki yksitellen!”
“Seth, me tarvitsemme -” Hide-zou ähkäisi kääntyen nuorukaisen puoleen, mutta vaikeni samassa.
Seth nimittäin oli kyyryssä, mutta selkä ovia päin ja katseli ylöspäin pidellen samalla lujasti coltiaan kädessään. Kalpeampi katsahti esimiestään varovaisesti huulien puristuessa yhteen, kun tämä nielaisi kuuluvasti.
“Minä yritän. Muuta en voi luvata juuri nyt”, varas sanoi hiljaa.
“Muuta en voi sinulta pyytääkään”, ruskeahiuksinen hymyili hellästi koskettaen kädellään kalpeata poskea.
“Eikä kukaan meistä voi odottaa enempää.”
“Minä taas voin”, harmaanruskeasilmäinen huomautti siihen käpertyen lähemmäksi muita, kun muutama luoti raapaisi laatikon reunaa.
”Asagi! Aika pistää viisaat päät yhteen ja keksiä, miten pääsemme pois tästä tilanteesta!”
“Vaikea pistää päitä yhteen, kun olette sen verran kaukana ja kurkottelemalla olisimme pian päättömiä!” yakuza karjaisi takaisin vaikuttaen sillä hetkellä vihaavan kaikkia typeriä kielikuvia.
“Közi, K, antakaa minulla ja Manalle toiset aseet”, hän kääntyi henkivartijoidensa puoleen.
“Minä ammuin jo kahdesti eikä tässä ole jäljellä enää kuin kolme luotia eikä Mana pysty taistelemaan tai edes puolustautumaan ilman parempaa pistoolia.”
Kutsutut eivät sanoneet mitään, vaan laskivat kumpikin toisen aseistaan lattialle ja kaivoivat yhdet aseen kainalokoteloista ojentaen ne piipusta pidellen johtajalleen ja kauniskasvoiselle. Hujopit eivät vaivautuneet erityisemmin katsomaan, kun pantterimainen ja mustahiuksinen tarttuivat kahden peruspistoolin kahvasta kiinni, vaan ottivat maasta jälleen omat aseensa ja kurkistivat suojuksensa takaa, mutta vilahtivat nopeasti takaisin turvaan, kun vihollisensa ampui heitä kohti.

“Emme selviä pitkään, jos vain kykimme tällä tavalla!” etsivä karjaisi katsoen loukkaantunutta synkästi piilostaan.
Seitsikosta kaksi oli kuollut ja neljä kunnossa olevaa yritti kurkistella laatikoiden sivuista ampuakseen, mutta eivät onnistuneet siinäkään kummemmin. Yksi näistä sentään tajusi lopettaa ja yrittää tukkia käsillään toverinsa verta vuotavia haavoja.
“Me kaikki tulemme ammutuiksi, ja joko kuolemme heti tai vuodamme kuiviin!”
“No, ei asioiden järjestäminen onnistu tällä tavalla aselaatikoiden takana kurkkimalla, kun nuo idiootit hajottavat kohta minun tavarani!” Ruiza karjaisi ja pomppasi kimpaantuneena osittain pystyyn, mutta ystävänsä ja rakkaansa kiskoivat tämän takaisin alas.
Juuri ajoissa, koska välittömästi vaaleiden hiusten ja kasvojen kadotessa näkyvistä heidän vihollisensa ampui.
“Ruiza, vaikka sinulla onkin maailman suurimmat putkiaivot, se luoti ei mene siitä aukosta läpi turvallisesti, vaan tekee aivoistasi muussia!” sinisilmäinen rääkäisi vihaisena retuuttaen rakkaansa nahkatakkia yhdellä kädellä.
“Jos haluat tapattaa itsesi, tee se silloin, kun minun ei tarvitse selittää sitä Hirokille tai kenellekään muulle!”
“Lakatkaa tappelemasta siellä ja keksikää, mitä me teemme!” Asagi karjui käskyjään.
“Tässä tilanteessa on vaikea miettiä yksin, kun meillä kenelläkään ei ole käsissä pistooleja jytäkämpiä aseita!”
“Meidän pitäisi päästä tästä loukosta pois, mutta emme pysty perääntymään turvallisesti!” Hide-zou huusi takaisin.
“Kuinka monta vihollista meillä edes on vastassa!?”
“Enemmän kuin meitä, mutta en osaa sanoa, kuinka monta, vaikka olemme tappaneet ainakin seitsemän!” Mana korotti ääntään vastaukseksi, kun ei jaksanut enää piitata, tajusiko heidän vihollisensa totuuden sukupuolestaan.
“Pelkillä pistooleilla vaaditaan enemmän kuin ihme, että selviäisimme!” Asagi henkäisi lujasti nojatessaan uupuneena aselaatikkoa vasten.
“Saatana, en suostu kuolemaan tällä tavalla kuin viisikymmentä vuotta sitten kaikki yakuzat kuolivat! Pakko vain ampua vihollisiamme niin pitkään, kunnes luodit loppuvat ja me tai vihollisemme olemme kuolleet! Meidän on pidettävä huolta, että vihollisemme eivät pääse kiertämään tasanteilla liian lähelle ampuakseen meidät näiden laatikoiden takapuolelle!”

Közi ja K vilkaisivat toisiaan selvästi pohtien kuulemaansa taistelustrategiaa. Kummankin synkät katseet kertoivat, ettei idea toimisi heidän mielestään lainkaan oman ryhmänsä kannalta. Osakan herra oli oikeassa, että heidän kaikkien selviäminen olisi kiinni siitä, että vihollinen pysyisi heidän edessään eikä pääsisi sivulle eikä varsinkaan taakse. Siitä pystyttäisiin kyllä pitämään huolta, mutta lopulta luodit todennäköisesti loppuisivat. Tietenkin heillä oli luoteja varmasti sen verran, että saisivat kaikki vastustajansa tapettua, koska hallissa ei voinut olla ihan hirveästi väkeä. Muuten Ruiza olisi varmasti huomannut jotain vaarallisen poikkeavaa alaistensa kanssa eivätkä he olisi nyt ansassa. Ongelmaksi vain tuli se, että hädässä osa heistä ampui jokaista vihollista kohti muutaman kerran eivätkä kaikki luodit välttämättä osuisi tai edes kuolettavasti, mitkä kuluttaisivat kaikki ammukset loppuun. Pistoolit vain venyttäisivät taistelua. He tarvitsisivat jotain isoa – sellaista, joka saisi kenen tahansa vihollisen housut tutisemaan pelosta. Henkivartijat kurtistivat kulmiaan ja nyökkäsivät sitten toisilleen, kuin olisivat ajatelleet täsmälleen samaa, vaikkei kumpikaan ollut sanonut sanaakaan. Punapää kohotti kevyesti kulmiaan ja osoitti pienesti toisella desert eaglellaan piilolinssiä käyttävää, joka nyökkäsi vakavana ilmaisten suostuvansa ehdotukseen. Varovaisesti irokeesipäinen laski toisen aseensa lattialle vetäytyen hiukan kauemmaksi siitä. Pistooli jätettiin sitä varten, jos yakuza tai kenties tämän sulhanen tai jopa Hindu kushin keltasilmäinen mies tarvitsisi sitä. Kumpikin kohotti hiukan päätään ja jäi hetkeksi kuuntelemaan, kunnes hetkeen ei kuulunut mitään.

Közi pomppasi pystyyn K:n pysytellessä toverinsa takana, vaikka toinen osoitti aseellaan vihollisiaan kummankin perääntyessä samassa raollaan olevaa ovea kohti.
“Közi!? K!?” pantterimainen karjaisi järkyttyneenä, mutta samassa tajusi alaistensa suunnitelman irokeesipäisen irtaantuessa työparistaan yrittäen päästä ulos.
“Suojatkaa K:ta!” mafiapomo kohottautui rakkaansa kanssa pystyyn ryhtyen ampumaan heidän vihollistaan.
Ruiza kohottautui pystyyn Hide-zoun, Sethin ja Taichin kanssa, mutta Tsunehito syöksähti matalana sivulle keskimmäisen laatikkorivin luokse ja pysähtyi kuin seinään loukkaantuneen luokse. Varas kohottautui laatikon yli melkein pystyyn ja katsoi ylös tasanteille. Ruskeat silmät huomasivat ylimmällä tasalla olevan kommandotyypin, joka juoksi lähemmäksi heidän vasemmalta puoleltaan osittain kumarassa, koska pyrki vähentämään osumapinta-alaa. Äkkiä tämä pysähtyi ja kääntyi osakalaisia kohti asettaen rynnäkkökiväärin kaidetta vasten tähdäten Hide-zouta, joka ampui toiseen suuntaan hoidellen erään paskiaisen tieltään toisen vajotessa ritilän päälle makaamaan jalan jäädessä roikkumaan ilmaan. Sydän löi tasan kerran nuorukaisen rinnassa, kun käsi kääntyi uutta ampujaa kohti sormen painaessa tasan kerran liipaisinta hätäisen tähtäyksen jälkeen.

Hirvittävä, eläimellinen ulvaisu onnistui pysäyttämään kaiken toiminnan ja kääntämään jokaisen pään huudon suuntaan. Kommandotyyppi pudotti kiväärinsä kaiteen yli aseen pudotessa lujasti, hiukan terävästi rämähtäen alas betonilattialle. Siitä hyökkääjä ei kuitenkaan näyttänyt piittaavan, vaan takertui kaksin käsin haarojensa väliin romahtaen polvilleen kiljuen kivusta veren suorastaan ryöpytessä sormien ja vaatteiden välistä kaikkien nähtäville.
“Olin aikoinaan oikeassa – olet luonnonlahjakkuus ja vielä julmuri!” Ruiza purskahti säälimättömään nauruun ja iski sitten samassa silmää oppilaalleen.
“Tiesin, että pystyisit siihen.”
“Onneksi Seth on meidän puolellamme!” Asagi nauroi tahtomattaan.
Ehkä he kaikki olivat tulleet hulluiksi jäätyään nurkkaan, koska kummallinen hilpeys tuntui tarttuvan osakalaisiin.
“En haluaisi olla juuri nyt vihollisemme housuissa!”
“Minä en haluaisi olla nyt meidänkään housuissamme!” kakkosmies karjaisi väliin jaksamatta yhtyä hupiin ja kääntyi katsomaan taakseen.
“K!”
Piilolinssiä käyttävälle ei tarvinnut sanoa yhtään enempää. Tämä irrottautui lopullisesti työparistaan ja ryntäsi ovelle katsomatta taakseen, koska luotti muiden vahtivan selustaansa. Sitä paitsi, puna-mustahiuksisen laukaus oli järkyttänyt heidän vihollisiaan ja erityisesti ulisevaa miestä, etteivät hyökkääjät tajuaisi ihan heti toimia eivätkä varsinkaan tähdätä Hindu kushin miestä. Hyvässä lykyssä nämä eivät edes tajunneet, mitä oli tekeillä. Punapää taas harppoi eteenpäin takaisin johtajansa luokse piittaamatta lainkaan siitä lyhyestä tauosta, mikä oli syntynyt – kiitos avustajan.
Hujopin luja askellus ja toimet herättivät nopeasti muutkin, jotka olivat pystyssä, hetkeen ja ampumaan. Ruskeahiuksinen ampui kommandoa ylävartaloon. Vihollinen ähkäisi lujasti ja horjahti voimakkaasti pudoten kaiteen alta alas huudon saattaessa tämän matkaan. Ääni loppui hyvin pahaenteisesti ja se sai hyökkääjät ryhdistäytymään, kun nämä saivat osumia jo useamman maatessa joko vaitonaisina tai vaikertaen ritilöillä muutaman viruessa pudonneina betonilla.

Osakalaiset syöksähtivät takaisin laatikoiden taakse piiloon ja Közi joutui tekemään ripeän ukemin, että pääsi turvaan tulilinjalta.
“Tsunehito, kummastahan he suuttuivat enemmän, siitä että Seth ampui heidän miestään munille vai Hide-zoun saadessa tämän putoamaan lattialle?” Ruiza huikkasi rakkaalleen.
“En tiedä enkä tällä hetkellä ehdi edes miettimään!” Tsunehito karjaisi vastaukseksi yrittäessään estää heidän mafiatoveriaan kuolemasta verenhukkaan.
“Sinä, anna minulle päällimmäinen paitasi ja vyösi!” tämä komensi avukseen kumartuneelle miehelle kiskoen samalla loukkaantuneen housuista vyötä.
“Meidän on tehtävä hänelle lujat siteet!”
“Minä veikkaan, että he suuttuivat Sethille”, asevastaava ilmoitti, kun vihollinen yritti turhaan ampua laatikoita.
“Kyllä minäkin siinä vaiheessa raivostuisin, jos muniani yritettäisiin tuhota.”
“En se ollut minä!” puna-mustahiuksinen huudahti kauhistuneena.
“Ihan kuin täällä olisi muita munahaukkoja”, harmaanruskeasilmäinen tuhahti matalasti.
“Nyt munahaukat sikseen ja takaisin tilanteeseen!” toimitusjohtaja puuttui puheeseen.
“Saamme kohta helpotusta, kun K käy hakemassa aseita autostaan”, kuskina toiminut ilmoitti vetäytyen kauemmaksi laatikkokasan reunuksesta.
“Ei yksi tai kaksi isompaa asetta välttämättä auta – lisäksi ei ole varmaa, mitkä aseet heillä on tällä hetkellä mukanaan”, asemestari huomautti siihen synkentyen samalla hiukan.
“Jos heillä on vain tarkkuuskivääreitä mukanaan, eivät ne auta melkein yhtään.”
“Entä nämä?” teräväpiirteinen kysyi kopauttaen kevyesti rystysillään takanaan olevaa puupintaa.
“Pakkohan näissä esillä olevissa laatikoissa olla muutakin kuin huijaavia teekuppeja.”
“Näissä laatikoissa on lippaita ja luoteja”, vaaleahiuksinen kertoi mietittyään vastausta alle kaksi sekuntia.
“Keskimmäisissä Tsunehiton luona olevissa laatikoissa on pistooleita ja tuolla Asagin ja Manan luona on muita asetavaroita, kuten tähtäimiä ja vaimentimia.”
“Missä kaikki isommat aseet ovat? Ei näillä pienillä pitkään selvitä, vaikka nappaisimmekin lisää käsiaseita”, kalpein henkäisi raskaasti.
“Emme sitä paitsi saisi näitä laatikoita mitenkään avattua, kun rautakanki on hiukan liian kaukana, kuten muutama rynnäkkökiväärikin luoteineen”, Ruiza totesi siihen matalasti.

“Missä?!” Seth ja Hide-zou kysyivät täsmälleen samaan aikaan.
“Tuolla”, nahkatakkiin pukeutunut osoitti peukalollaan heidän vasemmalle puolelleen.
Sitä pinoa, joka oli lähes seinän vieressä.
“Tuoko on muka kaukana?” nuorukainen huudahti.
“Eihän tuonne ole kuin korkeintaan neljäkymmentä metriä jos sitäkään!”
“Mieti matkaa uudelleen, jos sinun pitäisi yrittää juosta se matalana mahdollisimman nopeasti, jolloin ampuminen ei ole kannattavaa, ja vihollinen on ylempänä varustautuneena kaiken maailman kiväärien kanssa”, opettaja kivahti suuttuneena.
“Juokse sinä vain sinne yrittäen pitää kaikki ruumiinosat tallella ja sitten vielä taistella laatikoiden kanssa yksin! Ihan tiedoksi vain, se ei ole helppoa – varsinkin, kun pitäisi yrittää hajottaa laatikko kyljestä eikä kannesta ja tehdä kaikki helvetin nopeasti!”
“Mutta on se turvallisempi vaihtoehto kuin yrittää hakea noita pudonneita aseita”, varas vastasi siihen loukkaantumatta toisen ilkeästä äänensävystä.
Heidän kenenkään puhetavat eivät olleet kohteliaammasta päästä. Turha kaunopuheisuus olikin aina ollut yliarvostettua.
“Ne ovat todennäköisesti jollain tapaa vioittuneet, ettei niiden käyttäminen olisi turvallista”, kuskina toiminut lisäsi siihen peläten pahimmassa tapauksessa olevansa se, joka joutuisi ryntäämään taistelutantereen keskelle.
“Eli meillä on vain kaksi vaihtoehtoa: joko me kykimme täällä, yritämme selvitä pistooleilla ja K:n tuomilla aseilla tai sitten keksimme keinon, joilla saamme vähintään yhden, todennäköisesti Ruizan, noille laatikoille”, kakkosmies kertoi hitaasti, hyvin matalasti ja katsoi sitten merkitsevästi vierelleen vuosia sitten tutustumaansa ystäväänsä.
“Hide-zou, et voi olla tosissasi”, harmaanruskeasilmäinen henkäisi käheästi.
“Minä en vitsaile tällaisessa paikassa, kun luodit viheltävät pään yläpuolella”, kakkosmies sanoi vakavana madaltaen ääntään, että puhe meni epäselvemmäksi autonkuljettajalle ja rakkaalleen.
“Anna pistoolisi – sinulla on varmasti toinenkin ase mukanasi ja pystyt parempaan suoritukseen, jos kätesi ovat vapaat”, tämä lisäsi ojentaen kätensä vaativasti toiselle.
“Se ei ole viisasta – keksimme kyllä jotain muuta”, lyhempi ravisti kieltävästi päätään.
“Ruiza, jos muita vaihtoehtoja olisi, kuka tahansa meistä olisi jo keksinyt ne. K tekee sen, mitä saattaa Közin kanssa tehdä, mutta se ei riitä”, voimakasleukaisen ääni madaltui.
“Anna se ase, muuten me kuolemme tähän kuin pelokkaat koirat!”
“Hyvä on”, asevastaava huokaisi raskaasti tietäen, ettei voinut siinä tilanteessa tapella enempää ystäväänsä kanssa eikä varsinkaan voittaa tätä.
“Tapan sinut, jos hajotat sen”, mies lisäsi antaessaan toimitusjohtajalle HS-45:sensa
“Arvelinkin näin”, pukumies totesi siihen.
“Ja jos minulle käy jotain, haluan -” harmaanruskeasilmäinen aikoi jatkaa, mutta tämä keskeytettiin.
“Kyllä, minä pidän heistä huolta”, kakkosmies lupasi saman tien tietäen hyvin, mitä toinen tarkoitti.
“Sama sinulle.”
“Totta kai”, Ruiza nyökkäsi virnistäen kevyesti ilmeen piilottaessa hyvin tuntemansa pelon.
Vaalein siirtyi lähemmäksi laatikkokasan reunaa ja jäi siihen odottamaan varautuneena, kuin jousen jännittämä nuoli valmiina sinkoutumaan eteenpäin.

Hide-zou huokaisi raskaasti sulkien sitten silmänsä ja hengitti muutaman kerran kevyesti. Avatessaan taas sielunpeilinsä, mies kääntyi katsomaan vierelleen rakastaan. Seth oli kääntynyt hänen vierellään tarkkailemaan Tsunehitoa, joka oli saanut kahdella vyöllä ja yhdellä paidalla tehtyä jonkinlaiset siteet loukkaantuneelle. Etsivä ei tietenkään ollut mikään lääkäri tai muutenkaan osannut paikata luotien tekemiä reikiä, mutta osasi sentään tehdä pieniä hätäsidontoja. Sinisilmäinen tarkisti juuri vöiden kireyttä, koska ei halunnut aiheuttaa kuolioita, vaikka halusikin tyrehdyttää veren vuotamisen.
“Seth”, ruskeankellertäväsilmäinen sanoi kuuluvasti alaisensa kääntyessä katsomaan häneen.
“Rakastan sinua, kävi miten kävi”, teräväpiirteinen kertoi hellästi ja hymyili pienesti, jälleen niitä upeita hymyjään, mutta ei nostanutkaan kättään tavanomaiseen tapaansa peittämään ilmettään.
“Hide-zou, mitä sinä -” puna-mustahiuksinen yritti sanoa, mutta vanhempi keskeytti tämän suutelemalla voimakkaasti kapeita huulia.
“Halusin sinun vain muistavan sen”, ruskeahiuksinen sanoi käheästi hypäten samassa pystyyn osoittaen hallin toista päätä kummallakin pistoolilla.

“Mene!” teräväpiirteinen karjaisi ja perääntyi lujasti taaksepäin astuen samalla sivummalle tullakseen kunnolla vihollisen näköpiiriin.
Ruiza syöksähti samassa elämänsä kovimpaan juoksuun yrittäen olla liian monesta tärkeästä syystä nopeampi kuin koskaan. Nahkatakki hulmusi lähes suorana miehen perässä, kuin olisi ollut kenties syöksyvän haukan siivet.
“Hide-zou, mitä sinä teet!?” Asagi karjaisi kauhistuneena huomatessaan parhaan ystävänsä poistuvansa suojansa takaa.
“Heti alas!”
“Hide-zou!” varas huudahti kauhistuneena, mutta toinen ei katsonut tähän.
“Oletko sekaisin!?” yakuza karjui vihaisena ja olisi varmasti itse rynnännyt entisen rakkaansa luokse, ellei Közi olisi tarttunut tätä lujasti käsivarresta kiinni estäen lähtemästä.
“Hide-zou, takaisin tänne!” Tsunehito huusi käskevästi tajuttuaan lapsuuden toverinsa toimet ja huitaisi kädellään kutsuvasti.
Liikemies ei kuitenkaan vastannut – ei hänellä ollut aikaa. Katse liikkui ylhäällä vihollisten luona ja korvat yrittivät kuulla metelin yli hyökkääjän liikkeitä, jos nämä tulisivat lähemmäksi. Sydän takoi kurkussa ja verisuonet tuntuivat paisuvan paineesta, kun pelon hiki valui otsalta leualle, mutta toimitusjohtaja vain jatkoi perääntymistä ja ampui sinne, mistä näki jonkun uhkaavan. Kaikkea hänkään ei voinut nähdä eikä varsinkaan ehtinyt ampumaan, mutta sen ruskeankellertäväsilmäinen oli tiennyt alusta asti. Hän ei todennäköisesti jäisi henkiin.

Luoti suhahti voimakasleukaisen pään ohitse hänen tulittaessa ampujaansa kohden, mutta hätkähti samassa taaksepäin toisen luodin iskeytyessä vasempaan olkapäähänsä. Isku vavahdutti koko ylävartaloa jalkojen ottaessa iskusta horjuvia taka-askeleita.
“Hide-zou!” Seth huusi ja olisi varmasti rynnännyt rakkaansa luokse, jos heidän kuskinsa ei olisi tarrautunut paniikissa nuorukaiseen.
Hide-zoun suu aukesi kivusta, kun lyijynpalanen repi vaatteita, ihoa ja lihaa jääden sisälle vartaloonsa laukauksen tuntuessa kaikuvan seinistä kahta kovempana. Yksikään ääni ei kuitenkaan päässyt kurkusta ulos. Silmät lautasen kokoisina kakkosmies kääntyi jälleen vihollistaan kohti kohottaen oikeassa kädessään olevan pistoolin ilmaan ampuen hyökkääjää kohti. Tasapaino kuitenkin horjui vasemman käden roikkuessa voimattomana kyljen vieressä, vaikka sormet onnistuivat puristamaan Ruizan antamaa pistoolia kaikin voimin. Mies ei kuitenkaan ehtinyt ampumaan kuin kahdesti, kun sai uuden osuman samaisen olkapään alueelle.
“Hide-zou!” Asagi huudahti hädissään tuntien oman sydämensä pysähtyvän, kuin kaksi luotia olisi osunut siihen entisen rakkaansa sijaan.
Onneksi miehen aivot sen sijaan eivät seisahtuneet, vaan toimivat välittömästi toisen vuoksi.
“Tulta!” Osakan herra kohottautui suojansa yli ja alkoi ampua hyökkääjiä muiden ottaessa nopeasti johtajansa esimerkistä mallia.
“Seth! Hae Hide-zou!” pantterimainen karjaisi olkansa yli.
“Nyt!”

Varasta ei tarvinnut kahta kertaa käskeä, kun tämä repäisi itsensä vapaaksi ja ryntäsi matalasti kyyryssä luhistuvan liikemiehen luokse. Kaksikon kuski nousi varomattomasti ylös vihollisen käyttäessä välittömästi virhettä hyväkseen. Seuraavassa hetkessä, samalla hetkellä kun avustaja onnistui kaatamaan teräväpiirteisen kanssaan maahan makaamaan pitkin pituuttaan heidän kummankin hengen onneksi, Taichi sai iskun selkäänsä.
“Helvetti!” sinisilmäinen huudahti yhä keskimmäisen laatikkopinon suojassa.
Enempää aikailematta tämä tarttui jaloissaan makaavaan ruumiiseen, jonka naama oli tunnistamattomassa kunnossa veren ja reikien ansiosta, ja kohotti entisen mafiatoverinsa ylös eteensä pidellen lujasti takin selkämyksestä kiinni. Laihin liikkui niin ripeästi kuin suojansa kanssa kykeni maassa makaavien ystäviensä luokse ja ampui suojatulta kuolleen olkapään yli.
“Seth! Tule! Raahaa hänet mukanamme!” etsivä komensi äänen jo käheytyessä huutamisesta, kun nuorukainen kohottautui polvilleen.
Räväkin ei sanonut mitään, vaan nyökkäsi pikaisesti vieden samalla rakkaansa terveen käden niskansa takaa tarrautuen samalla toimitusjohtajan kyljestä kiinni. Sormet tunsivat jotain kosteata ja aivot arvasivat käden koskettavan verta, mutta siinä vaiheessa avustaja ei osannut välittää tai edes säikähtää. Puna-mustahiuksinen keskittyi vain ottamaan vanhemman mukaansa ja pysymään ystävänsä ja tämän ruumiskilven suojassa heidän kolmen liikkuessa vaivalloisesti takaisin laatikoiden suojiin.

Kolmikko pääsi juuri ajoissa aselaatikoiden suojaan eikä hetkeäkään liian myöhään, koska jälleen yksi keskimmäisen pinon mafiamiehistä sai osuman, nimittäin Ruizan alainen. Mies, joka oli ollut asemestarin alaisista levein, kaatui selälleen huutaen, mutta alkoi äkisti yskiä äänten loppuessa hyvin nopeasti. Kenelläkään ei tosin ollut aikaa miettiä sitä, kuten mafiapomo tiesi kumartuessaan jälleen alas, vaikka pää kääntyilikin jatkuvasti lapsuuden ystävänsä suuntaan.
“Miten Hide-zou voi?!” mustasilmäinen huusi pyyhkäisten otsaansa, jolla valui hikeä.
“Hengissä on!” Tsunehito huusi vastaukseksi, kun auttoi Sethiä asettamaan puhutun miehen nojaamaan laatikkoa vasten.
“Ei tosin välttämättä kauaa…”, tämä mutisi hiljaa itsekseen eikä kovinkaan väärässä ollut.
“Mitä helvettiä sinä ajattelit!?” räväkin lähes kiljui ja tarttui lujasti Hide-zouta rinnuksista huomaamatta tai sitten välittämättä toisen kivun irvistyksestä.
“Miten sinä kehtaat vain suudella ja sitten melkein tapattaa itsesi!?”
“Pääsikö Ruiza?” ruskeankellertäväsilmäinen kysyi voihkaisten ja päästi viimein irti desert eaglestaan ja tarrautui vuotavaan olkapäähänsä.
“Mitä?” kalpein kysyi järkyttyneenä.
“Ehtikö Ruiza sivummalle suojaan?” kakkosmies kysyi käheästi puristaen samassa sielunpeilinsä lujasti kiinni, kun oma kosketuksensa sattui liikaa ja sai melkein silmät vuotamaan.
“Ruiza pääsi kunnossa tuonne laatikoiden suojaan”, poliisivoimien edustaja vastasi siihen repien samalla kilpenään käyttämänsä ruumiin paitaa.
Heti sanojensa perään puhunut vilkaisi mainitsemaansa suuntaan huomaten asevastaavan iskevän rautakangen laatikon lautojen väliin yrittäen pysyä matalana.

“Mitä hittoa hän puuhaa?” laihin lisäsi vielä saatuaan revittyä paidan pois entisen mafiatoverin yltä napaten tältä seuraavaksi vyön.
“Ruiza sanoi tuolla olevan muutama kivääri – minä hankin hänelle aikaa mennä hakemaan ne”, voimakasleukainen kertoi hengittäen kiihtyneenä.
“K:n tuomat aseet eivät välttämättä riitä. Me emme tiedä, kuinka paljon vihollisia on…”
“Se oli silti typerä temppu”, sinisilmäinen huomautti kääntyen ystävänsä puoleen.
“Tiedän”, liikemies värähti.
“Etkä tasan tiedä, kun kehtasit yrittää tuollaista!” varas karjui vihaisena, vaikka äänensä hajosikin.
“Anti olla viimeinen kerta, kun teet mitään noin typerää! Kehtaatkin tehdä tuollaista!”
“Pyytäisin anteeksi, mutta nyt on hiukan huono hetki”, voimakasleukainen yritti nauraa, mutta inahti välittömästi, kun soluttautuja alkoi sitoa revittyä paitaa tiukasti miehen olkapään ympärille.
“Seth, tiedän, että olet vihainen, mutta yritä ymmärtää: tein sen meidän kaikkien tähden”, ruskeankellertävät silmät sulkeutuivat ja aukenivat irvistysten vaihdellessa sidontatyön aikana.
“Riidellään tästä myöhemmin. Nyt on vain pidettävä huolta, että Ruiza saa kaivettua muutaman aseen ja odotettava, että K saapuu avuksemme.”
“Tiedän”, varas myönsi, mutta lisäsi perään vielä päättäväisesti.
“Tämä ei kuitenkaan jää tähän!”
“Kiitos”, liikemies veti kevyesti henkeä.
“Luotan sinuun.”
“Minä en tässä vaiheessa iltaa pysty luottamaan kohta enää mihinkään”, etsivä huohotti käännellessään päätään ensin oviaukolle, sitten takaisin asevastaavan luokse.
Vaaleahiuksinen oli onnistunut rikkomaan yhden laudoista ja repi sitä sivummalle päästäkseen suurentamaan aukkoa, koska niin pienestä reiästä oli vaikeata haravoida kädellään sokkona asetta eikä pitkän kiväärin esiin vetäminenkään sujuisi kovin nopeasti. Kiirehtivistä liikkeistä saattoi nähdä, miten harmaanruskeasilmäinen yritti olla nopea, vaikka panikoi samalla kaikkea tuijottaen välillä ylöspäin, sitten sivuilleen kuin olisi pelännyt tulevansa ammutuksi. Tämä teki parhaansa, mutta lyhimmän toimet eivät yksin riittäisi.

“Asagi!” sinisilmäinen kääntyi huutamaan johtajalleen.
“Kuinka pirun kauas te oikein parkkeerasitte autonne!?”
“Hiukan kauemmaksi kuin muut!” pantterimainen huusi vastaukseksi.
“K:n pitäisi siinä tapauksessa pistää vähän vauhtia!” Tsunehito karjaisi takaisin.
“Hide-zou sai osumia olkapäähänsä eivätkä loukkaantuneemme jää pelkästään siihen!”
“Vähän vaikea hoputtaa täällä kyykistellessä!” Asagi huusi vastaukseksi.
“Puhelimet eivät vieläkään toimi eikä tästä voida lähteä rynnimäänkään, ennen kuin on saatu tapettua nuo paskiaiset!”
“Ilman parempia aseita on vaikea toimia!” keskimmäisen pinon takana oleva mafiamies ilmoitti lujalla äänellä.
“Sekin on vain ajan kysymys!” Ruiza äyskäisi ja kirosi samassa raskaasti repiessään toisen hajottamansa laudan puunkappaleita syrjään, ennen kuin tunki kätensä aselaatikon sisään yrittäen kopeloida edes jotain tuttua ja turvallista.
Samassa aseiden salakuljettaja kuuli lähimmän seinän puoleiselta tasolta juoksuaskelia, jotka lähestyivät hyvin uhkaavasti.
“Piru!” vaaleahiuksinen ähkäisi ja yritti kiskaista kätensä irti, mutta jostain syystä tämä ei päässytkään irti.
“Ei helvetti!”
“Ruiza!” Seth huudahti saaden Hide-zoun ähkäisemään ystävänsä suuntaan ja Tsunehitokin käännähti säikähtäneenä ympäri.
Puna-mustahiuksinen kohotti aseensa ilmaan tähdäten juoksijaan. Etusormi painoi liipaisinta käsien hätkähtäessä pistoolin potkaisuista, mutta asento pysyi samana eikä coltikaan lähtenyt irti sormista. Luoti suhahti ylös tasoa kohti, mutta ei osunut hyökkääjään, vaan meni selän takaa ohi.
“Helvetti!” varas kirosi yrittäen uudelleen tähdätä liikkuvaa kohdetta.
Tämä tunsi laihimman liikkuvan takanaan, ilmeisesti myös kohottavan aseensa, jotta voisi yrittää pelastaa rakkaansa uhkaavalta kuolemalta.

Aivan yllättäen kuului kolme pikaista, lujaa ja terävää laukausta, jotka tulivat lähes putkeen. Juossut hyökkääjä horjahti taaksepäin jalkojen ehtiessä ottaa vielä pari askelta, ennen kuin tämä lysähti mahalleen kuolleena. Terävä tömähdys kauempaa sai sieväkasvoisen ja kalpeimman katsomaan vihollisestaan hiukan taemmas ja näkemään erään toisenkin juoksijan kaatuneen. Vaistomaisesti kaksikko kääntyi ympäri, koska tiesi hyvin, ettei kumpikaan heistä ollut ampunut, vaan niin oli tehnyt joku muu ja vielä kauempaa paljon paremmalla aseella. Pakostakin kummankin ja jopa laatikkoihin nojaavan kakkosmiehen huulille kohosi helpottunut hymy, kun he näkivät oven luona seisovan kookkaan miehen, jolla oli pitkä nahkatakki, puna-musta irokeesi ja käsissä rynnäkkökivääri.
“K!” avustaja henkäisi saaden muutkin huomaamaan oven suuhun tulleen ampujan.
“Jo oli aikakin!” yakuza huudahti, vaikkei vihaisena, koska helpotus tuntui paljon voimakkaammalta kuin odottamisen tuoma tuskastus.
“Aika päräyttää vihollisemme seinästä ja koko Osakasta ulos!”
“En voisi olla enempää samaa mieltä!” Ruiza huusi lähes mahaltaan leveän hymyn kohotessa hetkeksi huulille, ennen kuin tämä lähes sukelsi laatikon sisuksiin.
Nyt harmaanruskeasilmäinen saattoi tehdäkin niin, kun tiesi toisen Hindu kushin miehen palanneen mukanaan rynnäkkökiväärit ainakin itselleen ja työparilleen. Kunhan asevastaava saisi varustettua itsensä ja vähintään yhden alaisensa isommilla aseilla, alkaisi kunnon rähinä.

Közi kohottautui ylös Asagin ja Manan tehdessä samoin antaakseen suojatulta kummallekin hujopille. Kolme jäljellä olevaa tavallista mafiamiestä teki samoin ja Tsunehitokin hyppäsi pystyyn, mutta Seth jäi alas.
“Mene sinä, minä pidän huolta Hide-zousta ja tuosta toisesta”, ruskeasilmäinen kertoi ja kääntyi välittömästi rakkaansa puoleen, kun huomasi teräväpiirteisen liikahtavan.
“Ja sinä pysyt siinä, etkä liiku mihinkään, ennen kuin tämä on ohi!” nuorukainen komensi tiukasti ja osoitti vahingossa pistoolillaan vanhempaansa.
“Kyllä minä vähemmälläkin uskon”, liikemies huomautti siihen jääden luonnostaan tuijottamaan itseensä kohdistuvaa piippua.
“Selvä”, poliisivoimien edustaja ilmoitti lujasti ottaen nopeita, hiukan hevosen laukkaa muistuttavia askeleita sivulle siirtyen vinhaa vauhtia asevastaavan luokse päästen harvinaisen turvallisesti perille.
Hän polvistui vaaleamman rinnalle avittamaan rakastaan kiväärien esiin kaivamisessa. Lähinnä sinisilmäinen tarttui esiin kiskottavaan olkatukeen ja veti sen hitaasti esiin, ettei vahingossa kolauttaisi harmaanruskeasilmäistä. Toinen nimittäin alkaisi rähistä ja saisi vielä pahemmin pakkauspehmusteita kurkkuunsa, kuten saattoi päätellä käyneen jo nyt yskinnän perusteella. Onneksi pariskunta saattoi keskittyä nyt täysin muutaman kiväärin esiin kaivamiseen ja jättää tulitaistelun hetkeksi muille – ja nämä aikoivat lopettaa kahakan lyhyeen.

Közi perääntyi taaksepäin osoittaen aseillaan vihollisiaan kohden, vaikkei ampunutkaan kuin silloin, kun näki vihollisensa kunnolla ja tajusi näiden ampuvan itseään kohti. K harppoi lujasti eteenpäin ampuen rynnäkkökiväärillään yksittäisiä laukauksia. Selässään piilolinssiä käyttävällä oli kaksi muuta kivääriä, joista toinen oli luonnollisesti otettu työparia varten ja kolmas todennäköisesti ajateltu asevastaavalle – tai kenties jopa Osakan herralle. Kaksikko yritti selvästi päästä varustautumaan eikä se jäänyt myöskään hyökkääjältä huomaamatta. Kesken matkan Hindu kushin miehet pysähtyivät hetkeksi kohottaen katseensa ylimmälle tasanteelle, kun Asagi, Mana ja kolme jäljellä olevaa mafiamiestä pitivät suojatulta yllä.

“Maahan!” valkokasvoinen karjaisi kumeasti rynnäten takaisin aikaisempaa suojaansa.
Irokeesipäinen ampui kerran ylös hyökkääjiä kohti koettaen saada itselleen hiukan enemmän aikaa. Miehet kumartuivat alemmaksi, kuten henkivartija oli arvannutkin, ja hujoppi ryntäsi valtavaan spurttiin heittäytyen lopuksi Hide-zoun ja Sethin vierelle osittain näiden kuolleen kuskin päälle. K ei toiminut lainkaan liian myöhään, koska siinä kohtaa, missä tämä oli pari sekuntia sitten ollut, vilahti luoteja. Koko lattia tuntui muuttuneen yllättäen vihollisen kohteeksi, kun todennäköisesti useampi kuin yksi ampui sarjatulella osakalaisia kohti. Lyijynpalaset iskeytyivät osittain laatikoiden ylä- ja sivureunoihin irrottaen muutamia puunkappaleita, mutta yksikään luoti ei kaikeksi onneksi päässyt pureutumaan laatikoiden läpi osuakseen Osakan mafian jäseniin. Betonilattia kärsi kuitenkin enemmän, kun pieniä palasia lenteli ilmaan sekasortoisesti pölyn ja hiekan levitessä sirpaleiden mukana, kuin kyseessä olisi ollut mahdollisesti minikokoinen tulivuoden purkautumisnäytös tai maailmansodan sotatantereen jäljitelmä. Irokeesipäinen katsoi ylöspäin näyttäen kuulostelevan ympäristöään, vaikka sarjatulen läpi ei todellisuudessa ollut yhtään mitään kuultavaa. Sivusilmällä tämä vilkaisi Hide-zouta ja Sethiä tarkistaen näiden tilanteen – nopeasti mies kyllä huomasi kakkosmiehen olkapäässä olevan pikasiteen ja verivanan, joka kulki maassa lepäävää kättä pitkin. Varas taas oli kunnossa, vaikkakin tavallista kalpeampi ja likaisempi. Suurta vaaraa ei tällä hetkellä kaksikolla kuitenkaan ollut niin kauan, kun nämä pysyisivät laatikoiden suojissa.

Hindu kushin mies riisui olallaan olevat rynnäkkökiväärit ja ojensi toisen niistä nuorukaiselle tämän katsoessa saamaansa asetta kauhuissaan. Eihän nuorin osannut ampua minkäänlaisella kiväärillä.
“Tsunehiton kautta Ruizalle”, pisin sanoi matalasti avustajan raottaessa huuliaan kertoakseen pienen ongelman.
Ennen kuin puna-mustahiuksinen ehti sanomaan tai edes harkitsemaan ilmehtimistä, henkivartija kääntyi katsomaan toiselle puolelleen neljän muun mafiamiehen puolelle.
“Közille!” K heitti napakasti toisen jäljellä olevan ylimääräisen aseen yhden värjöttelijöistä saadessa rynnäkkökiväärin syliinsä.
Onneksi aseessa oli varmistin päällä, ettei miesparka voinut vahingossa ampua itseään. Muussa tapauksessa heitä olisi jälleen ollut yksi vähemmän. Ruizan alainen liikkui matalana ja kiersi laatikkopinon toiselle puolen heittäen sitten taidokkaasti saamansa pikapostin Közille, joka nappasi ilmeettömänä itselleen osoitetun kiväärin. Joku muu olisi saattanut siinä tilanteessa jopa hymyillä, mutta Hindu kushin miehet hymyilivät todella, todella harvoin eikä varsinkaan nyt, kun tiesivät, ettei taistelu ollut vielä ohi.

Loppu oli kuitenkin tulossa, kuten saattoi arvata kummallisesta hihkaisusta kesken kaiken.
“Vihdoin ja viimein!” Ruiza huudahti riemuissaan laskiessa polviensa eteen toisen esiin ottamansa aseen tarkistaen vielä, että lippaat olivat kunnolla kiinni.
Myyrä vilkaisi kevyesti rakastaan ja tämän riemua, mutta kääntyi hetkeksi pois ottaen kiinni aseen, jonka varas heitti odottaviin käsiinsä, kun kumpikin oli tehnyt pikaisen liikahduksen lähemmäksi toisiaan. Nopeasti, kun pari luotia vilahti heidän välistään, he loikkasivat takaisin suojiensa taakse vilkaisten toisiaan, että olivat kunnossa. Mies nyökkäsi kevyesti tovereilleen, ennen kuin ojensi tavaran rakkaalleen.
“Tsune, ota sinä nämä ja anna ne miehilleni heti, kun saat tilaisuuden”, asemestari sanoi kiihtyneenä osoittaen hankkimiaan aseita ja nappasi henkivartijoilta saadun kiväärin.
Tietenkin arvonsa ja taitonsa tunteva aseiden salakuljettaja halusi parhaimman rynnäkkökiväärin, mitä oli tarjolla.
“Minun asevarastossani ei riehuta ilman lupaani!”
“Vihollisillamme ei ole tapana kysellä lupia”, Tsunehito huomautti siihen totuudenmukaisesti.
“Pieni rangaistus isoisäni tapaan siis tekee heille vain hyvää!” harmaanruskeasilmäinen naurahti ladaten aseensa.

Nopeasti vaalein kohottautui suojalaatikkonsa yli ja avasi oman sarjatulensa. Toisesta päästä hallia kuului muutama tuskan huuto, kun sarjatulta aikaisemmin ampuneet saivat useita osumia ja yksi näistä putosi elottomana kaiteen yli lattialle aseen päästäessä ilkeän, kimeän kolahduksen vahingoittuen turhankin selvästi korkeasta pudotuksesta. K kohottautui pystyyn rynnäten pois suojansa takaa Közin tehdessä samoin omalta puoleltaan. Punapää latasi harppoessaan kiväärinsä asettaen samalla aseen toimimaan yhdesti laukeavana kuten toverillaan. Vaaleahiuksinen hyppäsi oman suojansa takaa kunnolla esiin lähtien etenemään Hindu kushin miesten mukana kohti hallin perää ja heidän hyökkääjiään pitäen aseensa yhä sarjatulella. Myös muut osakalaiset, loukkaantuneita ja Sethiä lukuun ottamatta nousivat ylös piiloistaan. Etsivä riensi kahden rynnäkkökiväärinsä kanssa asevastaavan alaisia kohti näiden tullessa ahneiden lasten tapaan tämän nenään eteen kahden nopeimman kaapatessa äkkiä isommat lelut. Jälkeen jääneet lähtivät kolmen edellä menneen perään pysytellen kuitenkin alkuun vähän kauempana, vaikka ampuivatkin.

“Ei helvetti, ne saivat kiväärit!” kuului ylätasanteelta kauhun huuto vihollisen joutuessa yllättäen paniikkiin.
Kolme lähestyvää miestä, jotka tiesivät enemmän aseista kuin monet maailmassa olevista ihmisistä kykenisivät koskaan oppimaan, kertoivat hyökkääjille liikaa, kun näillä oli vielä omat rynnäkkökiväärit. Paniikkiin joutuneet viholliset yrittivät tähdätä henkivartijoihin ja asevastaavaan, mutta punapää vahti liian hyvin oikeata puoliskoa ja ampui jokaista, joka kohotti aseen heitä kohti. K liikkui verkkaisesti enemmän vasemmalle Ruizan tulittaessa ylätasanteita terävästi ja aikoi siirtyä itse irokeesipäisen tilalle keskelle. Keskimmäinen Hindu kushin mies ampui kahdesti, ennen kuin syöksähti asevastaavan tilalle. Harmaanruskeasilmäinen näki tapahtuman sivusilmästä ja otti itse pitkiä sivuaskelia kääntäen aseensa piipun kohti takaseinustalla olevia tasoja tulittaen ärhäkästi, vaikka pyrkikin säästelemään edes jonkin verran luoteja. Vaaleahiuksinen pää liikahti kevyesti, kun kuuli takaansa laukauksia, mutta ei vaivautunut kääntymään ympäri, koska tiesi alaistensa tulleen heidän mukaansa pitämään huolta, ettei yksikään hyökkääjistä pääsisi karkuun. Kiväärimiesten perässä asteli Asagi, Mana, Tsunehito ja se osakalainen, jolle ei ollut annettu pistoolia jykevämpää asetta. Nämä pysyttelivät muiden takana paremmassa suojassa pidellen aseita lähellään siltä varalta, jos niitä tarvittaisiin ja kyllä niitä tarvittiinkin. Eräs hyökkääjä ei ollutkaan kuollut tasanteelle, vaan liikahti pienesti yrittäen selvästi ottaa aseensa lähemmäksi ampuakseen. Haavoittunut vartalo oli kuitenkin niin kankea, että pantterimainen sai helposti ammuttua tätä, kuin tehtävä olisikin ollut kevyt käden huitaisu jatkaen sitten matkaansa.
Heidän voittonsa alkoi olla turhankin selkeä, kun jäljelle jääneitä hyökkääjiä ei ollut enää kuin alle viisitoista ja nämä seisoivat hallin lyhimmän seinustan tasanteella osan katsellessa avuttomana avointa ikkunaa, josta ilmeisesti oli tultu huomaamattomasti sisälle. Paniikki oli levinnyt tuntemattomien miesten joukkoon, koska nämä eivät osuneet melkein lainkaan eivätkä enää edes yrittäneet ampua, vaan koettivat etsiä lisää pakoreittejä, kuten mafiamiehet tajusivat pahan suopien hymyjen kohotessa kasvoille. Nyt nuo kommandopäät kuolisivat kuin nurkkaan ajetut, säälittävät eläimet.

Äkkiä yllättävä, aivan toisenlainen kuin aikaisemmat äänet, laukaus kajahti hallissa kaikuen seinistä heidän ympärillään, ettei voinut olla varma, mistä oli ammuttu. Edenneet ja tasoilla olevat miehet pysähtyivät täydellisestä yhteisymmärryksestä kaikkien käännellessä päitään hämmentyneenä miettien, kuka oli ampunut ja mistä. Vain yksi mies ei kääntynyt katsomaan ympärilleen, tämä ei edes liikahtanut, vaan seisoi jähmettyneenä paikoillaan. Rynnäkkökivääri valahti yhden käden varassa alas ja putosi hyytävän hiljaisuuden keskellä lattialle kaikkien kääntyessä katsomaan kilahduksen suuntaan. Hitaasti nahkatakkiin pukeutunut mies kosketti vasemmalla kädellään mustilla vaatteilla peitettyä, jostain syystä tavallista tummemman oloista vatsaansa ja katsoi sitten suuria, pitkiä sormiaan, joihin oli tarttunut märkää, punaista nestettä. Tuskin edes tajuten kunnolla torsostaan vuotavaa verta, ammuttu kohotti katseensa ylös ja katsoi ilmeettömänä vastakkaista pitkää seinustaa. Suu aukesi joko sanoja tai hengen vetoa varten, kun sielunpeilit katsoivat tiettyä henkilöä vastakkaisella seinustalla, mutta sitten jalat pettivät alta. Tavallista japanilaista huomattavasti pidempi mies putosi polvilleen ja kaatui sitten vatsalleen jääden makaamaan paikoilleen liikkumattomana.

“KÖZI!” K karjaisi äänensä muuttuessa kimeäksi, kuin jollain eläimellä, jota oli satutettu hirvittävällä tavalla.
Henkivartija vetäisi terävästi henkeä ravistaen päätään, kuin ei olisi halunnut uskoa näkemäänsä. Kasvoille valahti kauhistuksen, epätoivon ilme, jollaista kukaan osakalainen tai edes vihollinen ei ollut koskaan nähnyt – eihän kukaan heistä ollut koskaan aikaisemmin nähnyt punapään makaavan sillä tavalla maassa. Irokeesipäinen otti askeleen, mutta samalla hetkellä, kun tämä liikahti, tajusi joku muukin toimia. Parvella eräs hyökkääjistä iski kiväärinsä kaiteelle saadakseen tukea ja painoi liipaisinta unohtaen pistää kiväärinsä kerran ampuvasta sarjatulelle. Luoti suhahti piipusta ulos ja sai lattiatasolla olevien joukossa lujan tuskan karjaisun. Turhan lähelle uskaltautunut asemestarin alainen, jolla oli vain pistooli aseenaan, takertui jalkaansa ulvaisten ja kaatui samassa betonilattialle pidellen itseään reidestä kiinni.
“Ampukaa!” Ruiza huusi samassa heräten itsekin transsista vilkaisten samalla maassa makaavaa Hindu kushin miestä.
“Tappakaa kaikki ilman armoa! Estäkää ketään ampumasta Köziä uudelleen!”
Ei ollut varmaa, oliko Közi enää hengissä, kun tämä makasi sillä tavalla paikoillaan, mutta harmaanruskeasilmäinen toivoi sydämessään, ettei heidän toveristaan voisi päästä niin helposti eroon.

Kaksi miestä ryhmästä ei kuitenkaan nostanut aseitaan ampuakseen. Asagi ryntäsi juoksuun päästäkseen nopeasti loukkaantuneen alaisensa luokse. Hän ei edes vaivautunut miettimään sen verran omaa turvallisuuttaan, että olisi ampunut pari suojalaukausta. Myöskään Manan mielessä ei käyneet sellaiset ajatukset, kun tämä riensi sulhasensa perään. Jollain tapaa kumpikin varmasti luotti muihin mafiatovereihin, että nämä saisivat pidettyä vihollisensa kurissa ja he pääsisivät ammutun henkivartijan luokse. Yakuza pääsi naamioitunutta ennen keltasilmäisen luokse ja rojahti polviensa, ja valmiiksi hajonneiden housujensa, harmiksi lujasti alas pisimmän vierelle koskettaen tämän olkapäitä.
“Közi!” mustasilmäinen henkäisi kauhistuneena, kun toinen ei reagoinut mitenkään kosketukseensa.
Osakan herra kumartui Hindu kushin miehen yläpuolelle ja painoi korvansa tämän selkää vasten vapaan kätensä siirtyessä etsimään pulssia kaulalta.
“Hän elää”, miljonääri henkäisi helpottuneena, kun kuuli kevyen, vaikkei kovin voimakkaan hengityksen, ennen kuin sormenpäänsä tunsi kevyen pulssin.
Siniharmaasilmäinen pysähtyi kaksikon vierelle, kun rikollisjärjestön johtaja kohottautui ylös, vaikka pysyikin yhä polvillaan.
“Közi on hengissä!” mafiapomo kertoi hengittäen kiihtyneenä.
“Mana, auta minua kääntämään hänet ympäri ja sitomaan vam-”

Luja laukaus ja kauniskasvoisen vartalon voimakas käännös keskeyttivät Osakan herran. Entisen soluttautujan ylävartalo heilahti voimakkaasti mustahiuksisen käpertyessä samassa hiukan kerälle tuntemastaan iskusta.
“Mana!” Asagin sydän hyppäsi kurkkuun, mutta kauaa elin ei ehtinyt siellä takomaan, kun vaatesuunnittelija suoristautui takaisin pystyyn sielunpeilien lyödessä tulta silkasta kiukusta.
“Perkele!” Mana karjaisi raivostuneena ja ampui toisiksi ylintä tasannetta ampujansa kaatuessa saamastaan laakista alas.
“Sinne meni hyvä korsetti ja hieno paitani!”
“Mana, oletko kunnossa?” miljonääri kysyi, vaikka tiesikin osittain vastauksen, kun otti Közin pudottaman rynnäkkökiväärin viskaten alaiseltaan saaman pistoolin sivummalle.
“Olen, luoti jäi rinnan pehmusteisiin”, entinen vakooja vastasi polvistuen maahan.
“Hyvä, yritä auttaa Köziä!” yakuza komensi nousten pystyyn.
“Minä pidän huolta, ettemme saa kontollemme enempää loukkaantuneita!”
Miljonääri naksautti muutamaa vipua ja vaihtoi konekiväärin sarjatulelle. Oikeastaan miehelle ei ollut enää paljoa tapettavaa jäljellä, koska alaisensa, jotka olivat raivostuneet punapään saamasta lyijynpalasesta, olivat jo melkein hoitaneet työn kuntoon. Ylätasanteella oli enää muutama ikkunasta pakoa yrittävää miestä jäljellä Ruizan ja K:n hoidellessa näitä muiden mafiamiesten lähinnä varmistaessa selustaa. Yksi asevastaavan alaisista jopa meni maahan jääneen toverinsa tueksi ja auttoi pystyyn nojaamaan itseensä. Mustasilmäinen harppoi muutaman askeleen eteenpäin ja ampui pari tyyppiä, jotka yrittivät selvästi juosta heidän ohitseen päästäkseen karkuun avonaisesta ovesta. Tämän jälkeen kuului vielä muutama kauhun huuto ampumisen loppuessa siihen.
Taistelu oli ohi ja osakalaiset, vähemmistönä olleet, olivat voittaneet sen täpärästi, mutta eivät ilmaiseksi.

“Közi!” K huusi terävästi pudottaen kiväärinsä, ennen kuin ryntäsi työparinsa luokse hallin toisesta päästä johtajansa kääntyessä tämän mukana katsomaan loukkaantunutta.
Mana oli juuri saanut käännettyä Közin selälleen ja teki samassa tilaa, kun itseään huomattavasti isompi henkivartija iskeytyi polvilleen viereensä. Naisellisin tarttui kaksin käsin hameensa helmaan ja repäisi sitä varsin reippaasti välittämättä siitä, että nilkkapituinen hameensa muuttui nopeasti polvipituiseksi. Irokeesipäinen painoi käsiään toverinsa vatsalle yrittäen tyrehdyttää vuotavaa haavaa, kunnes he saisivat riittävästi kangasta sidetarpeiksi.

Asagi käänsi katseensa pois sulhasestaan ja henkivartijoistaan. He olivat kokeneet kovia iskuja, kuten mies tiesi katsoessaan hitaasti lähelleen laahustavaa ystäväänsä. Ruizan kasvoilla valui hikeä ja tämä hengitti raskaasti, mutta oli muuten hyvässä kunnossa ja haavoittumaton, mitä nyt mahdollisesti oli saanut mustelmia heittäydyttyään ties kuinka monesti kovalle lattialle. Todennäköisesti käsissä olisi muutama ruhje laatikoiden repimisestä ja aseiden kiskomisesta, mikäli hanskat olivat yhtään hajonneet kovassa työssä, mutta se oli merkityksetöntä. Tsunehito ilmestyi metallilavojen takaa, ilmeisesti tämä oli käynyt tarkistamassa, oliko heidän vihollisiaan ollut myös heidän tasollaan piilottelemassa. Etsivä näytti olevan paremmassa kunnossa, tai ei ainakaan yhtä väsynyt kuin rakkaansa, kun siirtyi aseiden salakuljettajan vierelle laskien kätensä vaaleimman olalle rohkaisuksi ja tueksi. Soluttautujan vaatteilla oli kuitenkin selkeitä veritahroja, kun tämä oli paikannut parhaan taitonsa mukaan kahta toveriaan. Rikollisjärjestön johtaja silmäsi sitten paikalla olevat mafiamiehet. Kaksi asemestarin alaista oli täysin kunnossa, yhtä ammuttu jalkaan, mutta sitä ei tässä vaiheessa voisi pitää kovin isona tappiona. Paikkasihan vaaleaverikön yksi kunnossa olevista ystävänsä jalkaa.
Heitä oli kuitenkin vähemmän kuin ennen tulitaistelua – osa loukkaantuneina, osa kuolleina.

“Hide-zou!” pantterimainen kääntyi ovea kohti muistaen samassa, että parasta ystäväänsä oli ammuttu.
“Seth! Oletteko kunnossa?!”
“Hengissä ainakin ollaan!” Seth huusi vastaukseksi kohottautuen hetken päästä ylös tuoden myös rakkaansa pystyyn.
“Pystytkö nousemaan omin avuin ylös?” varas kysyi sitten katsoen hiukan sivummalle alas.
Vastaukseksi muu joukkio kuuli pientä mutinaa, josta ei saanut kunnolla selvää. Paljon selkeämmin heille kertoi pieni ähinä ja kirous, kun loukkaantunut mafiamies yritti nousta seisomaan laatikoiden takaa, tai pikemminkin kiskoi yhdellä kädellä itseään jaloilleen, ja raahautui lähemmäksi puna-mustahiuksista. Nuorukainen odotti, että toinen pääsi lähemmäksi häntä ja lähti sitten kävelemään hitaasti muiden luokse tuoden mukanaan kaksi loukkaantunutta, ainoat jäljellä olevat mafiamiehet. Onneksi sentään toinen Ruizan alaista tajusi mennä avuksi, pitelemään toveriaan pystyssä, kun hitaasti miehet kävelivät paikalle. Kuusi tavallista mafiamiestä oli kuollut ja kaksi loukkaantunut. Järjestön päämiehistä taas kaikki olivat vielä hengissä, vaikkakin haavoittuneita – toiset vakavammin kuin toiset. Sen jokainen näki, kun viimeiset hengissä olevat osakalaiset pysähtyivät yhdeksän muun luokse. Heille olisi voinut käydä huonomminkin, mutta jotenkin kukaan ei osannut iloita sillä hetkellä siitä seikasta, että kaupunkia hallitseva mafia oli oikeastaan ollut harvinaisen onnekas.

“Seth, osaatko ajaa autoa?” Osakan herra kysyi huolestuneena.
“Meidän on saatava mielellään kaikki autot pois täältä ja Hide-zoun on ehdottomasti päästävä sairaalaan.”
“Osaan jotenkuten ajaa, vaikken kovin hyvin eikä minulla ole ajokorttiakaan”, avustaja kertoi parantaen otettaan rakkaastaan, ettei tämä vahingossakaan putoaisi lattialle.
“Sillä ei ole väliä – jos poliisit pysäyttävät, he ymmärtävät välittömästi, kun kerrot jonkun tuntemattoman miehen ampuneen Hide-zouta”, mafiapomo sanoi tavallista ripeämmin haluamatta kuulla minkäänlaisia vastaväitteitä.
“Tsunehito, mene nopeasti Satochin luokse. Selvitä, mitä siellä on tapahtunut ja kuka tappoi Tatsuroun”, mustasilmäinen kääntyi muiden alaistensa puoleen jakaen käskyjään.
“Ruiza, metsästä jostain toimiva puhelin tai yritä etsiä joku paikka, jossa saat yhteyden muihin. Käske Jyoun ja Atsushin raahata itsensä ja miehensä siivoamaan tämä paikka sekä ottamaan selville, ketkä olivat tämän takana. Te muut, viekää loukkaantuneet sairaalaan. Minä, Mana ja K viemme Közin saamaan hoitoa.”

“Odota hetki, Asagi”, liikemies henkäisi käheästi koskettaen samalla vaistomaisesti olkapäätään irvistäen kivusta.
“Helvetti!”
“Hide-zou!” pantterimainen huudahti kauhistuneena ja otti muutaman pitkän askeleen parhaan ystävänsä luokse.
Sethkin katsoi huolestuneena rakastaan ja yritti kannatella toista entistä paremmin, vaikka toimitusjohtaja pysyi varsin hyvin jaloillaan.
“Pettikö tuo pikaside!?” Osakan herra tarttui entiseen rakkaaseensa koskettaen hellästi vahingoittunutta hartiaa.
“Minä olen kunnossa”, teräväpiirteinen murahti matalasti ja vei loukkaantunutta puoliskoaan kauemmaksi kosketuksilta.
“Mikä on?” Asagi katsoi ihmetellen Hide-zouta, joka katsoi synkkänä kulmiensa alta pidempäänsä huomioimatta lainkaan Sethin kysyvän huolestunutta katsetta.
“Asagi, meidän on päätettävä, mitä me teemme nyt, kun tiedämme, kuka on syypää hyökkäyksiin, kuolemiin ja loukkaantumisiin”, ruskeankellertäväsilmäisen ääni kiristyi puheen myötä.
“Emme voi vain lähteä täältä ja miettiä myöhemmin, miten meidän pitäisi toimia.”
“Nyt kun tiedämme?” Mana henkäisi terävästi nousten pystyyn Közin viereltä jättäen K:n kietomaan sidettä toverinsa haavan ympärille.
Naamioitunut harppoi lähemmäksi keskustelijoita riekaleisen hameen helman pompahdellessa polvien korkeudella rivakoiden askelien mukana hulmahtaen pienesti, kun tämä pysähtyi lähemmäksi Sethiä. Asevastaavan rintakehästä haavoittunut alainen siirtyi vaistomaisesti syrjemmäksi tukikeppinä toimivan toverinsa avustuksella. Sitä ei kuitenkaan huomannut edes Ruiza tai Tsunehito, jotka tulivat lähemmäksi toimitusjohtajaa.

“Mitä ihmettä sinä puhut, Hide-zou?” sinisilmäinen ravisti päätään epäuskoisena.
“Miten niin me tiedämme nyt, kuka on syypää tähän kaikkeen? Eihän Satochi ehtinyt kertoa meille, kuka tappoi Tatsuroun”, aseiden salakuljettaja ihmetteli aivan yhtä typertyneenä rakkaansa puolesta.
“Oletko varma, ettet lyönyt päätäsi taistelun aikana?”
“Ruiza, minun järkeni toimii erinomaisesti, vaikka suoneni täytettäisiin lyijyllä”, ruskeahiuksinen äyskäisi vilkaisten synkästi henkivartijoita, joista toinen vaikutti tiedottomalta ja toinen taas yritti pitää punapäätä hengissä keskittyen tähän täysin vaivautumatta kiinnittämään huomiota mihinkään muuhun.
“Tekin tajuaisitte saman kuin minä saadessani pienen tauon, jos vain pysähtyisitte hetkeksi miettimään kaikkea, erityisesti viimeisiä tapahtumia!”
“Hide-zou, selitä tarkemmin”, yakuza komensi päästäen samassa irti kakkosmiehestään, kuin olisikin pidellyt hehkuvaa hiiltä tai jääkimpaletta.
“Asagi, tämä kaikki alkaa olla jo itsestään selvää – vihollisemme tietää meistä ja Kuro Kagesta enemmän kuin me tajuammekaan tai uskalsimme odottaa. Miksi? Koska hän on ollut sen kanssa läheisesti tekemisissä. Miten se taas on mahdollista? Helposti, koska hän on liikkunut meidän keskuudessamme”, teräväpiirteinen antoi katseensa kiertää kaikki ringissä olijat, mutta jäi sitten katsomaan pantterimaista, joka vaikutti jäykistyvän.
“Vihollisemme on ollut yksi meistä emmekä ole tajunneet sitä lainkaan, koska olemme pelänneet sen myöntämistä. Se selvisi minulle tänään lopullisesti, ja ennen sitä yksi meistä menetti henkensä.”
“Hide-zou, mitä sinä…”, miljonääri henkäisi käheästi.

“Asagi, mieti!” liikemies ärjäisi.
“Te kaikki! Miettikää, millainen ihminen Tatsurou oli! Hänen lähelleen oli vaikeata, lähes mahdotonta päästä! Hänen tappamisensa on vaikeampaa kuin meidän kaikkien yhteensä!”
“Hide-zou, rauhoitu”, varas pyysi, mutta tätä ei kuunneltu.
“Tatsurou ei luota ihmisiin! Hän on aina luottanut koneisiin ja ne ovat pelastaneet hänet tähän mennessä. On vain muutama ihminen, joihin hän on onnistunut luottamaan ja heistä luotetuimmat voi laskea kahden käden sormin”, Hide-zoun ääni koveni tahtomattaan miehen kääntäessä tuskaisan katseensa mafiapomoon.
“Asagi, sinä tiedät täsmälleen, mitä minä tarkoitan!”
“Hide-zou, olet sekaisin verenhukasta”, Asagi sanoi hiljaa vetäytyen taaksepäin vilkaisten pikaisesti henkivartijoitaan, ennen kuin kääntyi vastakkain muihin.
“Sinä hourailet”, mies otti muutaman, tavattoman hitaan askeleen lisää.
“Asagi, minä en houraile”, ruskeankellertävät silmät katsoivat murheen murtamina pantterimaista, joka ravisti kankeasti päätään tahtomatta kuunnella tai uskoa.
Kaikkien muiden katseet seurasivat Osakan herraa, joka siirtyi vähitellen, hyvin pienin askelin kohti metallilavoja, mutta sitten päät kääntyivät takaisin kakkosmieheen. Etsivä kurtisti hämmentyneenä kulmiaan rakkaansa tehdessä samoin, kun kumpikin alkoi miettiä ystävänsä sanoja. Sieväkasvoisen suu aukesi hennosti hämmennyksestä, kun tämä tajusi vähitellen, mitä lapsuudenystävänsä todennäköisesti tarkoitti. Myös vaaleahiuksisen laskelmat menivät samaan suuntaan, kun lyhyt mies nosti kauhistuneena katseensa ylös jääden tuijottamaan heidän ympärillään olevia ruumiita.
“Jos vain voisin ajatella, ettei asia olisi niin vaan toisin, tekisin sen, mutta en voi”, liikemies sanoi painokkaasti.
“Se ei voi olla enää kukaan muu.”

“Hide-zou, se ei voi pitää paikkaansa”, mustasilmäisen ääni muuttui kimeämmäksi.
“Et pysty todistamaan sitä!”
“Tatsuroun kuolema ja kaikki nämä loukkaantumiset sekä kuolemat todistavat sen!” ruskeahiuksinen huusi aivan yhtä ahdistuneena kuin entinen rakkaansa saaden Manan ja Sethin kohottamaan yhtä aikaa katseensa toisiinsa, kun eivät vieläkään ymmärtäneet, mistä muut puhuivat.
Kahden miehen ajatukset, tuntuivat olevan pelkkää sekamelskaa eikä myrskyä helpottanut yhtään se, että he joutuivat arvailemaan, kun kukaan ei sanonut, mistä oli kyse.
“Älä kiellä totuutta, Asagi! Älä kiellä sitä, kun tiedät, miten asiat ovat!” voimakasleukainen yritti vedota entiseen rakkaaseensa.
“Mutta kun se ei ole totta!” rikollisjärjestön johtaja huusi haluamatta kuulla enempää.
“Se ei voi olla niin! Olet erehtynyt! Olet väärässä!” yakuza pysähtyi etäämmäksi muista varsin lähelle tummansinistä lavaa.
Miehen kädet puristuivat nyrkkiin, kun tämä ei halunnut uskoa ystäväänsä eikä varsinkaan sitä, mitä toisen sanat ja sitä myöten mieleen tuomat ajatukset kertoivat.
“Se ei voi olla hän!”

“Niinkö? Oletko aivan varma?” kuului yllättäen kevyt, huvittunut naurahdus, kun tummiin pukeutunut hahmo astui pimeydestä lavojen takaa esiin.
Kukaan ei ehtinyt vetämään henkeä eikä Asagin sydän kyennyt lyömään, kun tulija astui pehmeällä askeleella yakuzan taakse. Osakan herran ei tarvinnut nähdä, koska hän tiesi ja tunsi, kuinka aseen piippu kohosi koskettamaan hänen takaraivoaan, kun puhunut jatkoi nauraen.
“Olisitko valmis lyömään siitä pääsi vetoa?”

Notes:

Selityksiä:

* Kuinka on mahdollista, että Asagin puhelin lakkasi kesken kaiken toimimasta? Minkä takia muidenkin puhelimet alkoivat temppuilla eivätkä toimineet, vaikka aikaisemmin ei ollut mitään ongelmia? Vihollinen käytti tällaista häiritsijää. On siis olemassa laitteita, joiden ansiosta puhelimet eivät toimi tietyllä kantama-alueella. En itse tiedä kuitenkaan näistä laitteista ihan tarkkaa, vaan aikoinaan kaverini kertoi näistä ja antoi linkin, kun kyselin, miten saadaan 3G-puhelimet toimimattomiksi
* Todellisuudessa se matka ei ollut 40 metriä, vaan alle, mutta ihmisten on vaikeata usein arvioida matkoja – jotkut ovat siinä parempia kuin toiset
* Jälleen muistutuksena, että suurin osa miehistä, jotka käsittelevät jatkuvasti aseita (esim. Ruiza, Közi ja K) pitävät jatkuvasti hanskoja käsissään, vaikken siitä ihan aina erikseen sanoisikaan
* Rynnäkkökivääri on useimmiten lyhyehkö kivääri, jotta voi ampua joko itselataavaa kertatulta, sarjatulta purskeena tai ihan sarjatulta
* Suosittelen kuuntelemaan Within Temptationin Howling kappaleen, koska se mielestäni sekä kuvaa että sopii lukuun

Rikoinkohan juuri omat ennätykseni lopetuksessa?

Chapter 62: The Point of No Return

Osakan mafiamiehet pidättivät hengitystään jokaisen katsoessa järkyttyneenä heidän johtajansa selän taakse. Sethin suu oli auennut kauhistuksesta Manan näyttäessä siltä, kuin olisi tullut uudelleen ammutuksi ja saanut luodin selkäänsä korsetin läpi. Ruiza hätkähti taaksepäin puraisten lujasti kieltään. Tsunehito taas pysyi rakkansa rinnalla liikahtamattakaan, vaikka näytti siltä kuin olisi joutunut kylmään vesisateeseen ja kohmettunut sitä myöten paikoilleen betonilattiaan. Muut mafiamiehet perääntyivät taaksepäin haukkoen henkeään. Sivummalla pysytelleen K:n leuka laskeutui alemmas silmien laajentuessa epäuskosta tai halusta kieltää näkemänsä. Samalla kädet vetivät tiedottomana olevaa toveria lähemmäksi vartalon kumartuessa suojelevasti Közin ylle. Vain yksi mies ei näyttänyt järkyttyneen samalla tavalla kuin muut. Hide-zou katsoi parasta ystäväänsä ja tämän takana olevaa hahmoa ilmeen pysyessä muuten vakavana. Vain miehen ruskeankellertävistä silmistä saattoi nähdä pelkoa ja, ennen kaikkea, epätoivoa näkemästään – sisällään nousevasta kauhusta ja kivusta.

Asagi katsoi edessään olevia ystäviään hänen hengittäessään hitaasti. Veri tuntui hidastuvan suonissaan ja viimein pysähtyvän, kuin aika olisi lakannut pyörimästä yakuzan ympärillä. Mikäli epävarmuudella, miljoonilla kysymyksillä ja pelolla olisi ollut kasvot, ne olisivat olleet kuin pantterimaisen kasvot. Useamman sekunnin päästä hän käänsi sielunpeilinsä katsomaan silmäkulmastaan taakseen, vaikkei voinutkaan nähdä sinne kääntämättä päätään. Oikeastaan miljonäärin ei tarvinnut nähdä, koska oli tunnistanut uhkaajansa äänen ja hän tunsi aseen piipun painuvan takaraivoonsa.
“Hikaru?” Osakan herra kuiskasi käheästi, kuin suuhunsa oli hetki sitten tungettu hiekkaa kuivattamaan ja karheuttamaan kielenkantoja.
“Kukapa muukaan, rakas veljeni”, Hikaru purskahti nauruun.
“Mietinkin, tajuaisitko sitä lainkaan, vai pitäisikö jonkun kertoa se sinulle suoraan.”
Nainen astui kevyen askeleen sivummalle tarttuen vapaalla kädellään lujasti veljensä käsivarresta kiinni. Hän tiesi, ettei pikkuveljensä voinut tehdä yhtäkään väärää liikettä ilman, että saisi luodista päähänsä. Leski tiedosti myös sen, että pidempi tiesi saman asian. Siksi mustaan takkiin ja samanvärisiin vaatteisiin pukeutunut saattoikin kallistaa päätään ja katsoa pidempänsä hartian yli muita mafiamiehiä, erityisesti Hide-zouta.
“Olisin kieltämättä ollut pettynyt, Hide-zou, jos et olisi osannut laskea asioita yhteen, kun selvisi, että Tatsurou on kuollut”, kissamainen kertoi hymyillen tyytyväisenä tilanteesta.
“Olisit tuottanut suuren pettymyksen, jos olisit kieltänyt totuuden veljeni lailla ja jättänyt sanomatta, tai kuollut sitä ennen! Ehdin pelätä jo pahinta, mutta onneksi tilanteenne kääntyi parempaan suuntaan, kun sammutin häiritsijän.”
“Sinä siis tosiaan tapoit Tatsuroun”, ruskeahiuksinen murahti irvistäen.
“Ja satutit ilmeisesti Hydeä.”
“Ja montaa muutakin, jos tarkkoja ollaan”, salamurhaaja myönsi suorastaan laulaen.

Äkkiä leski käänsi pikaisesti päätään sivulleen mustien silmien iskeytyessä erääseen tiettyyn kaksikkoon, kuin olisi huomannut tai kenties aistinut jotain.
“A-a”, lyhyin kielsi terävästi otteidensa tiukentuessa pistoolin kahvan ja mafiapomon käsivarren ympärillä.
“Sinuna en tekisi yhtäkään liikettä ilman lupaani, K”, Hikaru katsoi merkitsevästi henkivartijaa, jonka toinen käsi oli yrittänyt hiipiä takin alle piilotetulle aseelle.
“Kuten ei kenenkään teistä”, hänen äänensä koveni käskeväksi.
“Ellette halua tärkeälle, rakkaalle johtajallenne ylimääräisiä reikiä päähän.”
“Laskekaa aseenne!” Asagi puuttui tilanteeseen katsoen alaisiaan hengityksensä kiihtyessä, kun aivot muistuttivat koko ajan uhkaavasta aseesta, joka oli varmasti ladattu eikä varmistinkaan ollut päällä.
“Tehkää, kuten sisareni käskee!”
“Kiitos avusta, Asagi – ymmärräthän sinä joskus, mitä pitää tehdä”, leski puheli suorastaan herttaisesti katsoen sitten eteensä merkitsevästi.
“Samaa en voi sanoa alaisistasi.”
“Aseet alas!” Hide-zou komensi nopeasti katsoen ympärilleen.
“Jokainen laittaa varmistimet päälle ja heittää aseensa kauemmaksi! Nyt!” tämä käski tiukasti huitaisten kevyesti loukkaantuneella kädellään, vaikka inahtikin samassa teostaan.

Osakalaiset vilkaisivat toisiaan kysyvästi, mutta johtoportaiden ilmeet kertoivat liikaa. Mahdollisimman rauhallisesti jokainen napsautti pistooliensa ja kivääriensä varmistimet päälle – jopa sulhastaan ja tulevaa kälyään tuijottava Mana teki samoin osaamatta päättää, kumpaa katsoisi enemmän. Siniharmaat silmät kaventuivat viiruiksi, kun entinen soluttautuja viskasi pistoolinsa ensimmäisenä lattialle Tsunehiton ja Ruizan tehdessä samoin omille aseilleen. Asevastaavan alaiset tekivät samoin yksi kerrallaan pudottaen kiväärinsä ja yksi potkaisi oman aseensa vielä mahdollisimman kauas itsestään. Seth huokaisi raskaasti pudottaessaan coltinsa, mutta kääntyi sitten ottamaan rakkaansa taskuista sinne tungetut HS-45:sen ja desert eaglen, tarkisti varmistimien olevan päällä ja heitti sitten lattialle – asemestari tosin kirosi itsekseen omaan lempiaseensa tulevia naarmuja.
Kissamainen vilkaisi sivusilmällä henkivartijoihin odottaen pystyssä olevan tekevän samoin kuin kaikki muut voimattomat mafiamiehet. Tietenkin K tottelisi saamiaan käskyjä, vaikka tästä näki, että irokeesipäinen olisi ennemmin halunnut käydä salamurhaajan kurkkuun. Ei tällä, kuten ei kenelläkään muullakaan, ollut muita vaihtoehtoja. Hindu kushin mies kohottautui hiukan pystympään ja vei oikean kätensä reisikotelolle ja toiseen kainaloonsa ottaen koteloista pistoolit, jotka tämä viskasi selvästi turhautuneena kauemmaksi, koska aseet kopsahtelivat vieläkin kauemmaksi kuin kenelläkään muulla. Samoin kävi myös toverinsa kantamille aseille.
“Hyvä – niin sitä pitää, pojat”, nainen kehaisi pilkallisesti tarkistaessaan vielä lattialla olevien aseiden määrät.
“K, nouse ylös ja pidä kätesi sivuilla!” esikoinen komensi tiukasti.
“Ja vauhdilla, tässä ei ole koko yötä aikaa!”
Tilanteen tasalla oleva henkivartija nousi rivakasti pystyyn ja levitti kätensä samalle linjalle leveiden hartioidensa kanssa. Oli liiankin selvää, että mafiapomon isosisko halusi estää vaarallisimpia vastustajiaan kykenemättä estämään itseään.
“Ja nyt siirryt syrjään. Kävele tuonne, missä muutkin ovat!” uhkaaja jatkoi käskyjen jakamista.

Piilolinssiä käyttävä kurtisti kulmiaan katsoessaan tiukalla, pistävällä katseellaan laihinta, mutta vilkaisi sitten alas jalkojensa luona vatsallaan, osittain kyljellään makaavaa toveriaan. Revitty kangas peitti jollain tapaa haavaa, mutta mustasta siteentapaisesta ei nähnyt hyvin, vuotaisiko haava sidontayrityksistä huolimatta vai ei. Jos pisin siirtyisi Közin luota pois eikä polvistuisi vahtimaan niin haavaa kuin sidettä, punapää voisi kuolla lopulta verenhukkaan. Tosin, todennäköisesti he kaikki kuolisivat tänään, mutta nyt kaksi miehen elämän tärkeintä ihmistä oli vaarassa eikä hän voinut vahtia kummankin turvallisuutta. Kumpaa siis olisi suojeltava?

“Olen pahoillani, Asagi”, K sanoi hiljaa kohottamatta katsettaan isäntäänsä.
Yakuza henkäisi terävästi ja mafiamiehet kääntyivät katsomaan tyrmistyneinä pisintä. Hikarukin kurtisti kulmiaan, kuin olisi miettinyt, kuulivatko korvansa oikein. Vastaus kuului onneksi pian raskaana kopahduksena betonilattialla, kun maihinnousukenkä otti askeleen sivummalle. Suojelija käveli sivummalle, muiden mafiatovereiden lähelle pitäen katseensa tiukasti salamurhaajassa. Nainen katsoi tarkkaavaisesti Hindu kushin miestä ja astui itsekin sivummalle vetäen pikkuveljeään mukanaan. Miljonääri otti kankeasti askeleen sivulleen heidän kääntyessä vähitellen hujopin kävelyn myötä jättäen metallilavat sivulleen ja tiedottoman Hindu kushin miehen osittain selkiensä taakse.
“Siinä on hyvä!” leski sanoi tiukasti saaden henkivartijan pysähtymään välittömästi paikoilleen.
“Te muut! Jokainen ottaa askeleen kauemmaksi vierustovereista ja kohottaa kätensä ylös!”
“Mutta haavoittuneet eivät kykene nostamaan käsiään eivätkä varsinkaan seisomaan ilman apua!” Seth huudahti välittömästi ilmeensä kovettuessa, kun kätensä puristi lujemmin kakkosmiestä itseään vasten.
Varas pelkäsi, mutta vielä enemmän tämä pelkäsi rakkaansa puolesta.
“Hide-zou on muutenkin heikkona! Samoin nuo kaksi muuta!”
“Näytänkö siltä, että jaksan välittää, varas?” salamurhaaja kysyi ivallisesti vaivautumatta miettimään puna-mustahiuksisen oikeata nimeä.
“Mutta Hikaru, meistä kenestäkään ei ole sinulle enää vaaraa, kun olemme aseettomia!” Tsunehito huomautti vilkaisten huolestuneena lapsuuden ystäväänsä.
“Eikä varsinkaan loukkaantuneista tai heidän pitelijöistään!”
“Mitä kukaan meistä tekisi muutenkaan, kun sinä uhkaat Asagia!?” Ruiza karjaisi perään vihaisena.

“Lopettakaa suun soittaminen ja totelkaa!” Mana ärjäisi vasten tapojaan mulkaisten vihaisesti muita.
“Hänellä on Asagi emmekä me voi muuta, kuin totella Hikarua, vaikka se olisi kuinka vaikeata!”
Kauniskasvoinen kääntyi takaisin mustatukkaisten puoleen ja kohotti hitaasti kätensä pystyyn näyttäen selvästi, ettei kantanut mitään aseen tapaista käsissään eikä pystyisi kovinkaan helposti sellaista nappaamaan mistään. Vaikka liike ja itse asento olivat varsin helpot eivätkä vielä alkuun edes tuntuneet missään, naamioituneen käsivarret tärisivät hartioita myöten, kun mies puri huultaan mulkoillessaan lyhintä. Henkisesti asento oli pelkkää tuskaa.
“Katsos, katsos, Mana. En olisi sinusta uskonut”, kissamainen purskahti nauruun.
“En olisi uskonut näkeväni sitä päivää, kun puret hammasta ja nöyrryt tuolla tavalla! Taidat tosissasi rakastaa Asagia etkä vain petipuuhissa.”
“Minun ei tarvitse todistella rakkauttani kenellekään, eikä varsinkaan sinulle!” vaatesuunnittelija sähähti, mutta vaikeni sitten.
Osakan herra ei sanonut mitään eikä puuttunut keskusteluun lainkaan. Mies katsoi tovereitaan, ystäviään ja rakkaitaan vaitonaisena. Kaikki näyttivät uhmakkailta, mutta samalla lyödyiltä, kun häntä uhattiin, ja jokainen yritti jollain tapaa estää asetta pitelevää kättä ampumasta. Nyt entinen vakoojakin luopui tutusta ylpeydestään ja vain siksi, että saisi suojeltua sulhastaan. Mitä siinä olisi voinut sanoa? Eipä mitään. Ei kiitoksen sanoja tai lohduttavia lauseita edes pitänyt keksiä, kun olisi mietittävä muitakin asioita, kuten sitä, miten tämä järjetön hulluus lopetettaisiin.
“Ruiza, Tsunehito, Seth ja muut – tehkää samoin kuin Mana ja K”, liikemies puuttui puheeseen käskevällä äänellä.
“Emme voi muutakaan ja minä kyllä jaksan sinnitellä.”
“Hikaru, anna edes loukkaantuneiden istuutua alas – eivät he lattian tasolta pysty tekemään sinulle mitään, kun aseetkin ovat liian kaukana”, rikollisjärjestön johtaja henkäisi samassa.
“Varsinkaan nyt enkä edes antaisi heidän satuttaa sinua.”
“Kuinka jaloa sinulta, Asagi”, Hikaru huokaisi leikkien ilahtunutta.
“Olet kuitenkin oikeassa, ettei kukaan teistä pysty tekemään mitään. Meidän haavoittunut koplamme siis istukoon alas, mutta muut pysyvät pystyssä”, naisen ääni koveni jälleen.
“Käpälät kattoon kuin olisi jo!”

Aseiden salakuljettaja kohotti kätensä ilmaan ja nyökkäsi alaisiaan tekemään samoin yhden jos toisen noudattaessa saatua esimerkkiä, kun kaksi loukkaantunutta istuutuivat maahan. Etsivä nosti omat eturaajansa ylös ja vilkaisi sivummalle toimitusjohtajaa ja avustajaa, jotka liikkuivat eri tavalla. Puna-mustahiuksinen polvistui lattialle auttaen ruskeahiuksinen istumaan, ennen kuin nousi jälleen pystyyn asettuen voimakaskasvoisen taakse selkänojaksi. Kädet kohosivat ilmaan varkaan vilkaistessa pikaisesti muita, jotka seisoivat paikoillaan odottaen, ja kääntyi sitten katsomaan sisarta ja veljeä.
“Tehän olette harvinaisen yhteistyökykyisiä”, salamurhaaja myhäili.
“Olen kieltämättä hämmentynyt siitä.”
“Et kuitenkaan yhtä hämmentynyt kuin minä tästä”, mafiapomo sai viimein karhean äänensä kuuluville.
Pää liikahti muutaman millin, mutta pysähtyi samassa, kun piippu painui tiukemmin kalloa vasten. Mustat silmät kääntyivät sivulle ja yrittivät selvästi kääntyä pään sisään, jotta olisivat nähneet kunnolla sisarensa.
“Miksi, Hikaru?” pikkuveli nielaisi hiljaa.
“Miksi?”

“Mietinkin, että kysyisitkö tuota vai yrittäisitkö yhä kieltää näkemäsi”, kissamainen huomautti leikkisästi.
“Hikaru, älä leiki, vaan vastaa”, pantterimaisen ääni kiristyi.
“Miksi sinä tapoit Tatsuroun, parhaan ystäväsi?”
“Kuka täällä esittikään käskyjä?” vanhin ärähti ja puristi kipeästi käsivarresta.
“Tatsurou ei ole ollut vuosiin paras ystäväni eikä edes kaveri – hän valitsi puolensa vuosia sitten ja sai maksaa siitä.”
“Miksi kuitenkin tapoit hänet, Hikaru?” Hide-zou kysyi terävästi lattialta.
“Miksi sinä hyökkäsit meitä vastaan? Turha esittää, ettetkö olisi ollut mukana muissakin hyökkäyksissä – ehkä sinä olet vastuussa koko Kuro Kagen kohtaamista iskuista.”
“Et ole koskaan ollut mitenkään tyhmä, Hide-zou”, laihin hymähti itsekseen.
“Olet aina osannut olla realisti ja ajatella ikäviäkin asioita, toisin kuin Asagi. Sinun ansiostasi tämä mafia pysyi aina pystyssä – tähän asti.”
“Olet väärässä”, ruskeankellertäväsilmäinen ähkäisi.
“Minä ja Asagi teimme tämän yhdessä – me kaikki olemme mafian mahdin tekijöitä enkä yksin minä. Jos Asagia ei olisi, emme olisi tässä emmekä missään muuallakaan.”
“Hide-zou osaa ehkä käyttää järkeään ja toimia, kuten kuuluu, mutta Asagi on kuitenkin pitänyt meidät yhdessä”, Tsunehito lisäsi perään päättäen puolustaa ystäväänsä.
“Hän meidät kokosi ja on pitänyt yhdessä kaikki nämä vuodet.”
“Miksi oikein luulet, että minä, Hiroki, Tsunehito, Hide-zou, Tatsurou ja ties kuinka monet olemme kestäneet näin pitkään täysijärkisinä ja vielä hengissä?” Ruizakin tivasi vihaisena, vaikka yrittikin hillitä tulista luonnettaan.
“Koska Asagi on ollut tukenamme ja turvanamme. Koska hän on ymmärtänyt meitä ja hyväksynyt meistä jokaisen sellaisena kuin olemme. Sinun veljeäsi parempaa yakuzaa ei löydy koko maasta! Hän ymmärtää virheitä sekä inhimillisyyttä ja antaa meidän olla sitä, mitä olemme, pakottamatta toimimaan vastoin luontoamme!”

“Luuletteko, etten tajua, miten paljon te rakastatte Asagia – vaikka hän ei sitä ansaitsisi”, leski sähähti ja äskeinen hyväntuulisuutensa katosi sen siliän tien.
“Sinä olet huono ihminen puhumaan ansaitsemisesta!” Mana murahti matalasti.
“Varsinkin nyt, kun paljastit tappaneesi Tatsuroun ja hyökänneen Kuro Kagea vastaan! Ja nyt uhkaat vielä oman veljesi henkeä! Miksi!?”
“Älä minua nyt kaikesta syytä”, lyhyin ilmoitti kylmästi.
“Koska syyllinen tähän kaikkeen on aseeni tähtäimessä!”
“Mitä minä muka olen tehnyt?” Osakan herra älähti äimistyneenä.
“Mitä minä muka olen tehnyt sinulle, että ansaitsen tulla isosiskoni uhkaamaksi ja vielä joutunut katsomaan sitä, kun miehiäni on teurastettu?”
“Vaikka mitä, mutta et kuitenkaan ihan kaikkea”, esikoinen sanoi siihen jääden katsomaan veljensä niskaa.
“Ishikawa, entinen Hayashi Yoshiki aloitti tämän.”
“Isä?” Asagin leuka putosi hiukan alaspäin.
“Mitä hittoa parikymmentä vuotta haudassa maannut mies on muka voinut tehdä?” Ruiza huudahti siihen typertyneenä.
“Paljonkin ennen kuin sai multakerroksen päälleen”, Hikaru sanoi hiukan hiljempaa.
“Kuten tappamaan minun isäni.”

“Mitä?” Mana huudahti kauhistuneena kuulemastaan.
“Valehtelet!” miljonääri karjaisi samassa kuin olisi unohtanut, että ase osoitti päätään.
Veri kuohahti aina yakuzan suonissa, kun kuuli pahaa sanottavaa isästään.
“Sinä tiedät hyvin, että Hideto hirtti itsensä! Isäsi tappoi itsensä eikä minun isälläni ollut asian kanssaan mitään tekemistä!”
“Yoshikilla on paljonkin tekemistä asian kanssa!” isosisko kiljaisi kiihtyneenä.
“Hänellä oli suhde äidin kanssa isän selän takana! Sen takia isä tappoi itsensä!”
“Äidillä ja isällä ei ollut suhdetta, ennen kuin Hideto oli kuollut ja kuopattu, vaikka he rakastivat toisiaan!” kuopus ärjäisi takaisin.
“Isä ei olisi ikinä pettänyt parasta ystäväänsä eikä äiti miestään, vaikka he halusivat olla yhdessä!”
“Jos he olisivat pysyneet erossa toisistaan, minun isäni voisi hyvinkin olla vielä elossa!” naisen kynnet porautuivat ilkeästi takin hihan läpi.
“Mitä väliä sillä on!?” siniharmaasilmäinen huudahti väliin.
“Koko tapauksesta on aikaa – se kaikki tapahtui ennen Asagin syntymää!”
“Mitä väliä tuollaisella on enää?” etsivä lisäsi naamioitunen tueksi.
“Jos haluat kuulla totuuden vuosien takaisista tapahtumista, kerää rohkeutesi ja kysy sitä suoraan Sayurilta!”
“Ne tapahtumat juuri ovat suurimmat tekijät tässä sopassa”, salamurhaaja kertoi vilkaisten pistävästi kahta puhunutta.
“Isäni kuoleman jälkeen Yoshiki liitti isäni mafian omaansa ja vei minulle kuuluvan perinnön. Asagin syntymä vain vahvisti sen, etten saisi sitä, mikä kuuluisi oikeasti minulle esikoisena – vanhimpana lapsena.”

“Siitäkö tässä muka on kyse?” Hide-zou puuskahti epäuskoisena nojaten raskaasti rakkaansa jalkoihin saaden Sethin vilkaisemaan alas huolestuneena.
“Sekö, että Hideton mafia liitettiin Yoshikin mafiaan tehden kahdesta suuresta mafiasta vielä suuremman? Älä ole naurettava!”
“Ammutuksi tulleen on turha puhua minulle naurettavuudesta”, kissamainen sanoi julmasti huomaten kyllä veljensä entisen rakkaan olevan heikommassa kunnossa kuin vielä hetki sitten.
“Jos Yoshiki ei olisi tehnyt niin, tai olisi pitänyt minua edes jotenkin lapsenaan, minusta olisi tullut yakuza! Minusta olisi pitänyt tulla yakuza!”
“Mitähän sekin muka olisi hyödyttänyt tai muuttanut mitään?” teräväpiirteinen kysyi epäilevänä.
“Olet aina saanut kaiken – olet aina ollut mafian hierarkiassa ylimmässä kärjessä, koska olet Asagin, yakuzan sisar. Vaikka oletkin hänen alaisensa ja paras salamurhaajansa, olet aina hänen rakas isosiskonsa. Sinä olet saanut enemmän vapauksia kuin moni muu samassa asemassa: olet saanut itse valita työsi, puolisosi, vaatteesi, asuntosi ja tapasi elää. Sinulta ei ole koskaan puuttunut mitään, vaan Asagi on tehnyt kaiken vuoksesi – hän ei ole koskaan pakottanut sinua tekemään mitään, mitä et olisi todellisuudessa halunnut. Mikään ei olisi ollut eri lailla!”
“Yksi asia olisi ollut toisin”, uhkaajan ääni muuttui yllättäen aivan toisenlaiseksi, jotenkin etäisemmäksi ja vakavan surulliseksi, kuin puhe olisi ollut jonkin aaveen sanoja.
“Mikä?” varas kysyi kutsuvasti.
“Takeru olisi vielä hengissä”, leski sanoi kummallisella äänellään.
“Ja mitenhän muka?” Ruiza huomautti ivallisesti.
“Jos Asagi ei pystynyt estämään hänen kuolemaansa yakuzana, et sinäkään olisi siihen pystynyt. Kukaan meistä ei olisi voinut estää Takerua kuolemasta salamurhaajan kädestä!”
“Siinä olet väärässä”, lyhyin kertoi katkerana.
“Jos minä olisin ollut yakuza, Asagi ei olisi koskaan voinut tappaa Takerua.”

Kukaan ei sanonut mitään, vaan halliin laskeutui täydellinen hiljaisuus, kun kaikki jäivät, yhtä lukuun ottamatta, tuijottamaan esikoista. Vihaiset ilmeet olivat valahtaneet hölmistyneiksi ja järkyttyneiksi. Kaikkein hämmentynein oli tietenkin Osakan herra, jota juuri syytettiin edesmenneen lankonsa tappamisesta.
“Asagiko tappanut Takerun?” sinisilmäinen uskaltautui lopulta kysymään ensimmäisenä.
“Oletko menettänyt järkesi?” asevastaava huudahti ja osoitti sormellaan pääkoppaansa sanojensa vahvistukseksi.
“Asagiko muka tappanut Takerun? Ei tasan pidä paikkaansa!”
“Tapattanut sitten, jos haluat mennä noin pikkutarkaksi!” nainen kivahti.
“Sama asia tässä kohdassa! Täsmälleen sama lopputulos ja syypää!”
“Asagi ei ole tehnyt kumpaakaan”, kakkosmies kertoi lujalla äänellä.
“Kuka sinulle on tuollaista mennyt jauhamaan?”
“Kukapa muukaan kuin vahva liittolaiseni”, Hikaru vastasi äskeistä rauhallisemmin pään kohotessa ylväästi ylöspäin.
“Luulisi teidän tajunneen jo, etten tosiaankaan ole tehnyt kaikkea yksin, kun kaikissa iskuissa on ollut mukana useampi hyökkääjä. En minä nyt kaikkeen olisi yksin pystynyt ilman kunnon varusteita”, hitaasti naisen mustat silmät kääntyivät katsomaan aseiden salakuljettajaa ja poliisivoimien edustajaa.
“Minä olin mukana Kobessa, kun hyökkäsimme Hirokin ja Andron miesten kimppuun. Minä ammuin heitä kumpaakin ja nautin jokaisesta veritipasta, joka valui maahan”, ilkeä hymy paljasti valkoiset, kiiltävät hampaat.
“Harmi vain, että kumpikin oli harvinaisen sitkeitä ja onnekkaita – aliarvioin heidät täysin.”

“Sinäkö melkein tapoit Hirokin ja Andron!?” soluttautuja huudahti kauhistuneena rakkaansa ilmeen muuttuessa verenhimoiseksi.
“Teme!” vaalein ärjäisi täristen kauttaaltaan halusta syöksyä salamurhaajan kurkkuun, mutta tämä sai pidäteltyä itsensä tietäen liikkumalla vain vaarantavansa johtajansa hengen.
“Kaiken sen jälkeen, mitä me olemme tehneet sinun hyväksesi! Hiroki ei ole ikinä satuttanut sinua tai ollut tielläsi!”
“Miksi?” sieväkasvoinen vaati saada tietää.
“Koska Hiroki poistui juuri sopivasti Osakasta ja oli haavoittuvaisessa asemassa”, lyhyin naurahti.
“Koska hän on aivan liian läheinen ja uskollinen Asagille eikä koskaan pystyisi olemaan sitä samaa minulle, kun olisin tappanut Asagin. Hirokista, kuten Androstakaan, ei oikeastaan olisi ollut mitään suurta hyötyä minulle ja heidät on helppo korvata.”
“Paskat tuosta! Odotahan kun saan aseen haltuuni tai pääsen sinuun käsiksi!” asemestari karjui vihaisena.
“Väännän niskasi nurin tai ammun kaikki raajasi irti yksi kerrallaan!”

“Ruiza!” mafiapomo ärjäisi kauhistuneena, mutta kissamainen vain nauroi.
“Olet aina elänyt enemmän tunteillasi kuin järjellä”, esikoinen hykersi.
“Haluat jo nyt tappaa minut, enkä ole vielä päässyt edes alkuun, mitä kaikkea minä olen tehnyt!”
“Kävit ilmeisesti myös Tokiossa ja Yokohamassa ampumassa Dietä ja Exo-chikaa”, entinen vakooja sanoi siihen miettien, oliko tuleva kälynsä käynyt myös Kiotossa hoitelemassa Klahan kakkosmiehen ja henkivartijat.
“Yokohamaan en koskaan vaivautunut, mutta Tokiossa kävin katsomassa, miten siellä hoidettiin hommat”, Hikaru tuhahti samassa alentavasti.
“Ei kovin hyvin, kun kerran eivät saa vaivaista punkkaria hengiltä.”
“Siinäkö kaikki?” yksi Ruizan alaisista kysyi.
“Ei tosiaankaan!” kissamainen kertoi huvittuneena.
“Miten te kuvittelette, että Zukotsu onnistuttiin tuhoamaan niin hyvin ja Isshi melkein käristymään? Minä olen käynyt siellä niin usein, että saatoin kertoa saamilleni alaisille, mitä tehdä ja minne pistää palopommit! Minä käskin lukitsemaan takaoven ja pistämään sisällä olijat kärsimään todellisen helvetin, jotta tajuaisivat edes puolet minun kokemastani helvetistä!”
“Olet hullu!” Seth huudahti kauhistuneena.
“Ja kenenhän syy se on?!” leski karjaisi terävästi repäisten ilkeästi pikkuveljeään saaden tämän älähtämään.
“Tai oikeastaan keiden?” seuraavassa sekunnissa naisen ääni muuttui matalaksi.
“Siksi minä meninkin Nagoyaan.”

“Nagoyaan?” Tsunehito kurtisti kulmiaan K:n hätkähtäessä samassa lujasti lähellään.
Henkivartija tajusi vihjaisun naisen sanoista nopeimmin, aivan kun taas miljonääri ymmärsi heti perässä piilotarkoituksen.
“Yrititkö sinä tappaa äidin!?” yakuza huudahti järkyttyneenä.
“Kyllä vain”, lyhyin myönsi nyökäten.
“Minä yritin tappaa äitimme.”
“Mutta epäonnistuit”, Hide-zou huomautti unohtaen kokonaan olkapäässään olevan kivun.
“Sinä et kyennyt tappamaan häntä! Halusit ehkä, mutta et sittenkään kyennyt, vaan ammuit ohi.”
“Kieltämättä tuli pieni emotionaalinen hetki ja ammuin vahingossa harhaan, sitä en kiellä”, salamurhaaja myönsi hitaasti nyökkäillen.
“Jos tilanne olisi ollut toinen, olisin saanut tapettua hänet, mutta en voinut jäädä sinne, koska olisin muuten paljastunut”, hän kertoi vakavana muistellen sitä päivää, kun oli melkein surmannut oman äitinsä.
“Uruha lähti perääni äidin käskyistä huolimatta ja juoksi paloportaille minun ja tovereideni kintereillä. Tiesin, että hänet olisi hoideltava silloin, koska en uskonut seurassani olleiden miesten pääsevän karkuun kanssani. Hyppäsin siis avonaisesta ikkunasta talon sisään ja yllätin Uruhan potkaisemalla hänet kaiteen yli. Uruha putosi huutaen ja vaikeni sitten äidin syöksyessä hänen luokseen.”
Laihimman käsi alkoi täristä, sen rikollisjärjestön johtaja aisti takaraivoaan vasten tuntuvasta kevyestä liikahduksesta, mutta ote oli liian varma, että mies olisi uskaltanut tehdä isosiskolleen yhtään mitään riisuakseen aseista.
“Asagi, olisit nähnyt äidin”, esikoinen sanoi hiljaa, että muut kuulivat puheen vain tarkentaessaan kuuloaan.
“Olisit kuullut hänet. Äiti huusi kuin olisi tullut itse ammutuksi. Hän lähes itki takertuessaan Uruhaan, kuin tämä olisi ollut hänen lapsensa. Äiti ei koskaan käyttäytyisi sillä tavalla meitä kohtaan – ei koskaan samalla tavalla minua kohtaan.”
“Ääliö, äiti rakastaa meitä kumpaakin! Totta kai hän olisi murtunut sinun kohdallasi samalla tavalla ja pahemminkin!” pantterimainen huudahti tyrmistyneenä.
“Sinä tiedät hyvin, että äiti on vain kiintynyt Uruhaan, mutta meitä hän rakastaa enemmän kuin mitään muuta! Kuinka sinä kehtasit yrittää tappaa hänet!?”
“Hyvinkin helposti”, lyhyin sanoi tylysti kovettaen itsensä ripeästi.
“Jos kerran yritit tappaa äitisi, yritit siis myös tappaa Hide-zoun!” puna-mustahiuksinen huudahti yllättäen väliin.
“Yritit tappaa miehen, joka oli sinulle kuin oma veli!”

“Se ei kuulunut minun suunnitelmiini!” Hikaru karjaisi vihaisena kuulemastaan syytöksestä saaden varkaan säpsähtämään säikähdyksestä.
“Minä en ollut suunnitellut Hide-zoun tappamista enkä olisi ikinä sallinut sitä autopommia, jos olisin tiennyt siitä!”
“Jos sinä et sitä halunnut, kuka sitten?” Mana tivasi tuntien käsiensä väsyvän.
“Kuka muka sanoi sinulle, että Asagi tappoi Takerun, ja auttoi vielä iskuissasi?”
“Ettekö te muka osaa jo arvata?” tuleva käly kysyi huvittuneena.
“Kai se vain oli tavallaan niin itsestään selvää, ettette pitäneet sitä mahdollisena, vaikka Tatsurou sanoi sen kuulema ääneen kokouksessa – se oli yksi vähäisimmistä syistä, miksi tapoin hänet.”
Mafiamiehet katsoivat toisiaan kysyvästi miettien, kenestä puhuttiin ja mistä ihmeen kokouksesta. Yksi kuitenkin tajusi sen välittömästi.
“Klaha”, K sanoi kireästi näyttäen harvinaisen selvästi siltä, että halusi sylkäistä maahan koko nimen sanomisesta.
“Meidän jurolla henkivartijalla leikkaa harvinaisen nopeasti”, Hikaru hymähti.
“Klahasta on ollut hyvin suurta apua minulle.”

“Siis Klaha!?” Ruiza huudahti tyrmistyneenä.
“Mutta häneltähän on myös kuollut miehiä!” varas yhtyi toisen opettajansa äimistykseen.
“Häneltä on kuollut useita alaisia ja Yuuki ja Aoikin loukkaantuivat!”
“Haa, hyvä huomio – toivoinkin, että pääsisin selittämään tätä nerokasta suunnitelmaa!” kissamainen lähes hihkaisi.
“Pelkäsin teidän kaikkien kuolevan ennen sitä!”
“Nerokas on kyllä kaikkea muuta kuin oikea sana”, vaatesuunnittelija mutisi itsekseen vihamielisenä, mutta sanat jätettiin huomioimatta.
“Kaikki Klahan kuolleet palvelijat olivat tuottaneet hänelle jonkinlaisen pettymyksen”, leski alkoi kertoa hymyillen leveästi.
“Toisin kuin sinä, Asagi, ja te muut luulette, Klaha ei kuitenkaan aina tapa heitä heti epäonnistumisen jälkeen. Miksi vaivautua tappamaan välittömästi rangaistukseksi, kun voi myöhemmin yrittää hyötyä heidän kokemastaan kohtalostaan? Kirito on tässä kohdassa mielestäni mitä parhain esimerkki.”
“Kuinka niin?” Osakan herra kurtisti kulmiaan ymmärtämättä esikoisen sanoja.
“Miksi hän tappaisi parhaan salamurhaajansa?”
“Koska se ‘paras salamurhaaja’, oli oikea tunari ja epäonnistui samassa tehtävässä kahdesti”, nainen kertoi pilkallisena ja katsoi sitten hyvin merkitsevästi toimitusjohtajaa.
“Luulisi sinun ymmärtävän, mitä minä tarkoitan, Hide-zou. Kummallakin kerralla, kun Kirito yritti tappaa sinut, joku muu aina loukkaantui. Viimeisellä kerralla nykyinen rakastajasi taisi loukata jalkansa ja ensimmäisellä… No, osaat varmaan päätellä itse, jos sanon sinun tajunneeni vasta silloin, että olit joutunut kykyjesi ja asemasi takia salamurhaajien listalle – ja vielä kärkipäähän.”

Hide-zou nielaisi hätkähtäen voimakkaasti. Ruskeankellertävät silmät laajenivat järkytyksestä ja kipeästä muistosta, joka välähti samassa silmien edessä. Nyt se oli kuitenkin aivan toisenlainen – nyt liikemies tiesi, kuka oli syypää siihen iltaan, jolloin maailmansa oli särkynyt toisen kerran jättäen sellaiset haavat, joita kukaan ei voisi koskaan täysin parantaa, ei edes Seth.
“Rena…”
“Niin, Rena”, lyhyin myönsi saaden kaikkien huoneessa olevien miesten vatsat muljahtelemaan niin ymmärryksen tuomasta pelosta kuin mielipahasta.
“Kuulin tämän, kun Klaha laittoi henkivartijansa tappamaan Kiriton, ja onhan se ymmärrettävää. Millainen salamurhaaja epäonnistuu kahdesti samassa tehtävässä ja kehtaa tulla vielä johtajansa eteen kertoen tunaroimisestaan?”
“Shunkin ilmeisesti teki jotain, koska menetti henkensä?” siniharmaasilmäinen kysyi tietäväisesti.
“Oli vain taitamaton Klahan palvelukseen eikä osannut toimia ripeästi tai muutenkaan Klahan odotusten mukaisesti”, vanhin totesi viileästi, kuin kuolleella kakkosmiehellä ei olisi koskaan ollut mitään suurempaa merkitystä.
“Yuuki ja Aoi”, kuului yllättäen karhea ääni, joka sai kaikki vilkaisemaan säpsähtäen puhunutta.

“Entä Yuuki ja Aoi?” K kysyi käskevästi, vaatien vastauksia.
“Niin, Klahan henkivartijat”, lyhyin henkäisi ymmärtäväisesti.
“He olivat aivan liian arvokkaita ja hyödyllisiä tapettavaksi. Heidän rikoksensa ei ollut edes kovin paha, jos minulta kysytään – kieltämättä hämmästelin itsekin heidän saamaansa rangaistusta”, salamurhaaja kallisti päätään Ishikawoille tutulla tavalla.
“Olivat ajautuneet sinun ja Közin kanssa tappeluun ministerin juhlatilaisuudessa ja tuottaneet häpeää johtajalleen. Klaha päätti hyödyntää kaksikon ansaitsemaa rangaistusta ja antoi heidät miestensä hakattaviksi ihan sitä varten, ettette epäilisi lainkaan häntä kokouksen jälkeen. Kyllä Yuuki ja Aoi aiheuttivat paljon vammoja muille ja taisivat tappaa useamman, koska eivät hyväksyneet rangaistustaan, mutta aseettomina he lopulta hävisivät isommalle joukolle. Yuukia ei kuitenkaan voinut ottaa kokoukseen mukaan, koska tämä oli sen verran raivoissaan, ettei olisi pysynyt hiljaa kameran edessä. Aoi taas vaikeni, koska tiesi kärsivänsä toverinsa kanssa lisää, jos edes älähtäisi.”
“Aoi paljasti Klahan osittain”, irokeesipäinen sanoi kesken kaiken vaientaen esikoisen.
“Miten niin muka?” Tsunehito kysyi ihmetellen saaden muut nyökkäämään kysymyksen mukana.
“Katse, ilmeet, eleet ja vammat”, piilolinssiä käyttävä vastasi onnistuen pysymään yhä aloillaan vaikuttaen siltä, ettei t-asennossa seisominen tuntunut missään toisin kuin muilla.
“Aoin huulikoru oli revitty irti. Hän yritti kertoa sen meille, kun katsoi kameraa ja näytti kasvojaan. Huulikoru ei niin helposti vain repeydy irti pakoyrityksen aikana eikä hänen kasvoilleen niin helposti pääse”, mies puhui harvinaisen paljon sulkien sitten suunsa.
Ehkä tämä kirosi sisällään itseään, ettei ollut silloin tajunnut Hindu kushissa koulutetun kollegansa hyvin salaista viestiä, jonka tämä oli ilmeisesti yrittänyt välittää isäntänsä huomaamatta. Valitettavasti he olivat kumpikin epäonnistuneet.
“Nokkelasti päätelty, K”, Hikaru antoi kevyen myönnytyksen.
“Klaha on aika ovela tapaus, kun on miettinyt näinkin pitkälle asioita. Hän antoi minulle nuorempia salamurhaajiaan, jotka toimivat täällä apunani – he myös olivat vastuussa Hide-zoun auton räjäytyksestä ja Fu-kin kuolemasta.”
“Ja sinä vielä luotit heihin sen jälkeen? Jätit heidät tänne tappamaan melkein Hyden, kun itse häivyit Hiroshimaan tapaamaan sitä miestäsi!” Asagi ärjäisi vihaisena.

“Olet jälleen väärässä, Asagi!” esikoinen purskahti raikuvaan nauruun.
“Sinä et nyt ole ajatellut laajasti – minä en missään vaiheessa lähtenyt Osakasta.”
“Mutta minä näin koneelta, että olit Hiroshimassa. Sinun puhelimesi paikannin -” rikollisjärjestön johtaja aloitti, mutta vaikeni välittömästi tajuten oman typeryytensä.
“Sinä lähetit puhelimesi Hiroshimaan.”
“Niin, samoin kuin Hyden antamien salamurhaajien puhelimet, kun olin ensin tappanut heidät ja hävittänyt ruumiit”, kissamainen selitti virnistäen.
“Heidän ilmeensä olivat hyvin viihdyttäviä, kun tajusivat minun olevan hyökkäysten takana. Olivat kuitenkin sen verran hyödyksi, että sain harhautettua sinua, vaikka otinkin sim-korttini ja vaihdoin toiseen puhelimeen, että numeroni pysyisi samana. Näin minä saatoin pysyä Osakassa ja jatkaa töitäni. Mitä taas tulee mainitsemaasi mieheen, hän ei asu Hiroshimassa – ei todellakaan. Luulisi sinun tietävän, kun olet kerran tavannut hänet.”
“Tavannut? En minä ole ketään Masaa tavannut!” mafiapomo väitti vastaan.
“Oletpas, et ole vain tottunut kutsumaan häntä Masaksi tai edes hänen oikealla etunimellään Masaki”, isosisko valaisi ystävällisesti.

“Hikaru, et voi olla tosissasi”, miljonääri henkäisi kauhistuneena aiheuttaen Ruizassa lähes yskäkohtauksen, kun yksi toisensa jälkeen tajusi totuuden.
“Et voi tosissasi sanoa, että se sinun miehesi on Klaha!”
“Toisin kuin sinä, minä en tällaisissa asioissa vitsaile”, lyhyin huomautti pisteliäästi.
“Siis Klaha?” teräväpiirteinen kysyi ihmetellen.
“Eikös Gackt puhunut pelottavista miehistä ja erityisesti äitinsä uudesta miesystävästä silloin Osakan juhlissa?” avustaja kysyi rakkaaltaan sekä naamioituneelta ja Hindu kushin mieheltä.
“No ei ihme, jos Gackt on ollut peloissaan”, vaalein aukoi suutaan kauhusta miettiessään, mitä kaikkea ystävänsä sisarenpoika oli joutunut kokemaan.
“Jos minä olisin tavannut Klahan viisivuotiaana, olisin saanut sydänkohtauksen tai vähintään kussut housuihini!”
“Älä unohda Yuukia ja Aoita”, kalpein lisäsi värähtäen.
Sen verran ikävät muistikuvat herroista oli jäänyt ministerin juhlista.

“Yuukia ja Aoita Gackt ei osaa kovinkaan paljoa pelätä, koska heissä on etäisesti jotain samaa kuin Közissä ja K:ssa”, etsivä huomautti lohduttavasti.
“En kuitenkaan olisi halunnut Gackton joutuvan niin lähelle heitä…”
“Yuuki ja Aoi eivät ole päässeet Gackton lähelle”, nainen vastasi kipakasti.
“Klaha ei ole niin tyhmä, että ottaisi turhan helposti tunnistettavat henkivartijat mukaansa, kun vierailee täällä luonani yrittäen pysyä huomaamattomana.”
“Mutta siitä huolimatta – Klaha?!” pantterimainen huudahti.
“Mistä lähtien muka sinä olet ollut tekemisissä sen niljakkeen kanssa!?”
“Hmm… Hän taisi ottaa minuun yhteyttä sen jälkeen, kun Matsumoto Takanorilla oli ollut ne juhlat”, salamurhaaja pohti hetken kevyesti mumisten.
“Mitä helvettiä hän sinulle sanoi? Että muka olin tappanut Takerun?!” mafiapomo rähisi ja olisi varmasti ärjynyt vielä enemmän, mikäli olisi kyennyt liikkumaan edes hiukan paikoiltaan joutumatta ammutuksi.
“Ei, hän ei ehtinyt”, uhkaaja vastasi siihen varsin rauhallisena.
“Minä nimittäin paiskasin oven hänen nenän edessään kiinni ja käskin häipymään vauhdilla ulos Osakasta, tai ampuisin hänet kynnykselleni. Siihen Klaha vastasi oven läpi, että tuli luokseni esittämään tarjouksen, jonka ansiosta saisin kuulla, kuka tappoi mieheni, ja samalla voisin viimein saada täyttymykseni, suurimman toiveeni. Otin sitten häneen yhteyttä muutaman päivän päästä, kun mietin, kuinka todennäköisesti Klaha tietäisi asioista.”
“Ja millä perusteella Klaha muka minun tappolistoistani olisi tietoinen?” kuopus intti vastaan.
“Tai kenenkään muun, kun edes minä en saanut selville, kuka tappoi Takerun!”
“Sitä samaa minä mietin, kun soitin hänelle ja käskin puhua suunsa puhtaaksi”, Hikaru myönteli.
“Aluksi Klaha kierteli ja kaarteli – kysyi, kuinka Gackt pärjäsi ja kaipasiko tämä isäänsä. Lopulta hän kertoi, että sinä olit käskenyt jonkun alaisesi tappamaan Takerun.”
“Se saatanan paskiainen valehteli!” Asagi jyrähti raivoissaan.
“Miksi minä olisin muka oman lankoni tappanut!?
“Sitä samaa minäkin väitin ja kysyin, mutta Klaha kertoi sinun kehuskelleen asialla muutama vuosi sitten Kuro Kagen kokouksessa”, isosiskon ääni madaltui väristen syvästä kiihtymyksestä.
“Syyksi hän kertoi, että Takeru oli lehtimiehen töissään saanut jostain tietää sinun todellisen asemasi ja ammattisi. Hän oli löytänyt todisteita, jotka paljastivat sinun olevan yakuza ja sinä halusit päästä hänestä eroon”, leski veti yllättäen henkeä, kuin olisi pidätellyt kyyneleitään.
Niin nainen tekikin, kuten mafiapomon suuntaa katsovat huomasivat irvistykseen vääntyneistä kasvoista.
“Asagi, kuinka sinä saatoit?” salamurhaaja kysyi käheästi.
“Tiesit, miten paljon rakastin häntä! Kuinka saatoit tappaa rakkaani, puolisoni ja viedä samalla Gacktolta isän, ennen kuin tämä ehti edes syntyä? Veljeni, jota rakastin melkein enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa, miten saatoit satuttaa minua sillä tavalla!?”

“Sitä minä olen tässä yrittänyt koko ajan sanoa!” rikollisjärjestön johtaja selitti melkein jo kimittäen.
“En ikinä olisi voinut tehdä niin sinua kohtaan! Olet siskoni ja rakastan sinua! Miksi olisin noin mitättömästä syystä tappanut hänet, kun en ole koskaan edes kuullut mistään tuollaisesta!? Olisin vain käskenyt jonkun tuhoamaan todisteet ja tappamaan muut mahdolliset todistajat, jolloin se olisi ollut hänen arvoton sanansa minun sanaani vastaan! Jollei muuta, olisin pyytänyt sinua puhumaan hänelle järkeä!”
“Ei sinusta ollut noin laupiaan tekoon, kun vihasit häntä sydämesi pohjasta!” nainen karjaisi lujasti pikkuveljensä korvaan.
“Mutta Asagin rakkaus sinua kohtaan oli ja on suurempaa!” Ruiza mylvi väliin.
“Etkö sinä muka näe sitä vieläkään!? Asagi on meistä kaikista varmasti ainoa, joka voisi antaa sinulle anteeksi kaikki tekosi, koska rakastaa sinua! Olet hänen sisarensa, jumalauta! Yksikään veli ei koskaan tekisi sellaista sisarelleen, paitsi jos toinen olisi hengenvaarassa ja sinä et ollut! Asagihan antoi sinun mennä naimisiinkin sen taukin kanssa, vaikka olisit ansainnut meidän kaikkien mielestä paljon parempaa!” asevastaava huusi ja jatkoi samassa, kun huomasi lyhimmän avaavan suunsa väittääkseen vastaan.
“Mieti nyt, perkele sentään! Jos et tajua, miten paljon merkitset Asagille, mieti sitten Gacktoa! Miksi Asagi olisi vienyt Gacktolta isän!?” vaalein kirosi.
“Asagi menetti oman isänsä nuorena! Sinä menetit kahdesti isän, kun ensin Hideto ja myöhemmin Yoshiki kuolivat! Te kumpikin kasvoitte aikuisiksi ilman isää! Te kumpikin tiedätte, millaista on elää niin, että on vain äiti eikä kunnollista isähahmoa opettamassa, millainen miehen tulee olla! Miksi helvetissä Asagi olisi koskaan halunnut tehdä saman Gacktolle!?”
“Omista itsekkäistä syistään – aivan kuin hän olisi koskaan välittänyt oikeasti mistään tai kenestäkään kuin omasta itsestään”, Hikaru vastasi lyhyesti, kuin asia olisi ollut sillä selvä.
“Todennäköisesti hän halusi kaikkien, koko muun maailman – jopa minun poikani – kokevan saman kuin hän!”
“Mutta kukaan meistä ei ole ollut tietoinen koko asiasta!” Tsunehito väitti lujasti vastaan.
“Emmekö me muut tietäisi, kun olemme kerran Asagin lähimpiä miehiä?”
“Mitä harvempi tietää totuuden, sitä pienemmällä todennäköisyydellä minä saisin kuulla siitä”, salamurhaaja kertoi riuhtaisten samalla lujasti veljeään.
“Ja vielä sinä jaksat tuota samaa valhetta, vaikka tiedät minun jo tietävän totuuden! Lopeta tuo valehteleminen! Lakkaa puhumasta enempää paskaa! Kerro minulle totuus, Asagi!”

“Senkö sinä haluat!? Totuuden!?” Hide-zou karjaisi vimmoissaan, kuin joku olisi heittänyt suolaa haavaansa.
Pää heilahti voimakkaasti, kun mies kohotti kasvonsa kattoa kohti rutistaen silmänsä lujasti kiinni ja irvisti tuskaisesti puristaessaan olkaansa. Kaikki tajuissaan olevat kääntyivät katsomaan kakkosmiestä, jonka jäykistyneestä olemuksesta ei voinut päätellä, johtuivatko kivut olkapään vammasta vai sisäisestä tuskasta.
“Haluatko kuulla ruman totuuden sellaisenaan, kuin se oikeasti on?!” teräväpiirteinen laski katseensa alas ja jäi tuijottamaan raskaasti hengittäen suoraan lesken mustiin silmiin.
“Hide-zou?” Asagi henkäisi hämmentyneenä.
“Vastaa, Hikaru!” toimitusjohtaja ei kuullut lainkaan parhaan ystävänsä kysymystä, vaan jäi katsomaan naista.
“Oletko valmis kuulemaan totuuden sellaisena, kuin se on!?”
“Kyllä”, lyhyin kuiskasi käheästi.
“Kerro minulle, Hide-zou.”
“Totuus on, että Asagi rakastaa sinua”, ruskeahiuksinen kertoi vakavalla, tasaisella äänellä.
“Hän rakastaa sinua niin paljon, että on valmis luopumaan omista tarpeistaan, haluistaan ja toiveistaan sinun vuoksesi.”
“Hide-zou, älä -” laihin ähkäisi väliin, mutta tämän ei annettu puhua.
“Hikaru! Se totuus on, että Asagi ei voisi tehdä sellaista hirveyttä sinulle! Asagi ei kykenisi antamaan minkäänlaista käskyä, joka voisi satuttaa sinua! Hän ei ikinä tekisi sitä sellaista sinulle tai Gacktolle ja sinä tiedät sen, vaikka yritätkin kieltää!” liikemies karjui niin raivosta kuin halusta saada toinen uskomaan sanojaan.
“Jos Asagi olisi koskaan tosissaan harkinnut Takerun tappamista, minä olisin kolauttanut häntä jollain kovalla päähän! En olisi hyväksynyt sellaista, kuten ei kukaan muukaan! Olet aina ollut tärkeä osa meitä – et pelkästään parhaana salamurhaajana, vaan ystävänä, perheenjäsenenä! Olet ollut meille kaikille tärkeä ja olemme rakastaneet sinua! Olemme aina luottaneet sinuun ja kunnioittaneet sekä arvostaneet sinuna eikä pelkästään Asagin isosiskona! Me olemme olleet kiitollisia tuestasi ja siitä, että olet välittänyt meistä sellaisina, kuin olemme! Meillä kenelläkään ei ole ollut mitään syytä, miksi olisimme tappaneet Takerun!” voimakasleukainen veti muutaman kerran pikaisesti henkeä ja lisäsi sitten pistävästi takaisin.
“Ja sinä uskot Klahaa? Klahaa, joka on aina vihannut Asagia ja tekisi mitä tahansa päästäkseen tästä eroon! Herran jumala, nyt kun miettii, olen yli sata prosenttisen varma, että hän tappoi Takerun! Hän vain käyttää sinua hyväkseen saadakseen tavoitteeseensa ja sinä teet täsmälleen, mitä se paskiainen haluaa! Klaha se vihollisesi on emmekä me!”

“Sinä et tiedä Klahasta mitään!” Hikaru kivahti järkyttyneenä.
“Kaikki, mitä tarvitsee hänestä tietää, on, että hän on valehteleva, selkään puukottava paskiainen, johon ei voi luottaa!” Hide-zou ei perääntynyt.
“Minä en voi, kuin miettiä, mitä ihmettä hän kertoi sinulle puhelimessa tai muuten teki, että sai sinut kääntymään meitä vastaan! Mitä helvettiä hän on muutenkin suunnitellut!?”
“Hän kutsui minut luokseen ja tarjosi mahdollisuutta oikeutettuun kostoon”, lyhyin vastasi siihen matalasti muristen.
“Klaha kertoi, miten epäoikeudenmukaisesti minua kohtaan oli toimittu ja sanoi, että jos auttaisin häntä, hän auttaisi minua saamaan oikeutetun kostoni. Hän tarvitsi minun apuani, kuten minä tajusin tarvitsevani häntä – siksi suostuin auttamaan hänen pikku juonessaan tavoitteensa saamiseksi, jos hän auttaisi minua saamaan sen, mitä minä haluan.”
“Ja mitä Klaha pyysi? Tajuan kyllä, miksi hän halusi tuhota meidät, mutta mitä tekemistä Exo-chikalla, Shinyalla ja muulla Kuro Kagella on asian kanssa?” Mana pisti väliin vilkaisten huolestuneena kakkosmiestä.
“Tai äidillä?” Asagi lisäsi perään tietäen kätensä puutuvan isosiskonsa otteessa.
“Haluaako hän tuhota Kuro Kagen ja ryhtyä itse Japanin alamaailman valtiaaksi?”

“Väärin meni, Asagi, mutta tuo oli silti mielenkiintoinen kysymys”, kissamainen myönsi heilauttaen kevyesti päätään.
“Minäkin luulin alkuun, että yksinvaltius oli hänen tarkoituksensa, mutta Klaha selitti halunsa minulle aika selvästi. Hän on miettinyt tätä pitkään ja tehnyt tarkkoja suunnitelmia, jotta saisi haluamansa muutoksen – hän jopa järjesti Kuro Kagelle vihollisen, joka veisi huomion pois hänen juoniltaan.”
“Järjesti vihollisen?” Seth kurtisti kulmiaan katsoen samassa rakastaan, kuin tämä olisi osannut vastata.
“Ruka”, K totesi lyhyesti saaden kaikki vilkaisemaan itseään, mutta sitten jälleen naista.
“Harvinaisen terävästi mietitty – kyllä sieltä irokeesin alta ilmeisesti jotain löytyy”, salamurhaaja pilkkasi saaden siitä hyvästä henkivartijalta murhaavan mulkaisun.
“Minua itse asiassa huvittaa, miten kaikki menivätkin niin hyvin lankaan – jopa Ruka itse. Aivan kuin Klahaa olisi niin helppo huijata hänen omassa talossaan!” laihin purskahti ilkeään nauruun.
“Klaha tiesi alusta asti, kuka Ruka oli, ja antoi hänelle pienen avustuksen sekä piti löydettyään turvassa teiltä muilta. Klaha oli Rukan salainen tukija, vaikka minä myöhemmin toiminkin tukijan kasvoina. Klahan piti alun perin vierittää kaikki syy Rukan niskoille ja saada toteutettua suunnitelmansa, mutta valitettavasti hänkin kohtasi muutaman ongelman, ennen kuin liittoutui minun kanssani.”
“Ruka ei ollutkaan niin helposti ohjailtavissa?” Tsunehito kysyi kohottaen tietävästi kulmiaan.
“Klaha ei ole vieläkään oppinut, ettei edes hän pysty täysin hallitsemaan ihmisiä.”
“Rukalla oli tosiaan eri suunnitelmat. Hän ei ollut saanut kovin hyviä oppeja keneltäkään eikä siksi toiminut kovin fiksusti – taisi syyttää eniten meidän perhettämme omansa tuhosta ja jätti siksi Osakan viimeiseksi”, leski selitti hymähtäen.
“Suurempaa päänvaivaa toi ennemminkin Exo-chika.”

“Exo-chika?” Ruiza aukoi suutaan.
“Miten se ämmä liittyy tähän mitenkään?”
“Sillä, että hänen piti olla tässä mukana”, esikoinen avarsi tilannetta, kuin uutisessa ei olisi ollut mitään ihmeellistä.
“Siis Exo-chika on koko ajan tiennyt, että Klaha on iskujen takana?” yakuza yritti käsittää kaiken kuulemansa.
“Kyllä tiesi, hän itse asiassa tuli tänne ennen Kuro Kagen kokousta tapaamaan Klahaa, koska kukaan ei arvaisi heidän neuvottelevan asian tiimoilta suoraan vihollisensa nenän alla”, lyhyin myönsi, kuin olisi vain todennut lintujen lentävän taivaalla.
“Tosin Exo-chika perääntyi lähes saman tien, ennen kuin suunnitelmat pääsivät etenemään. Hän ei suostunutkaan toteuttamaan jatkoa.”
“Ja mistä se johtui? Ei ainakaan moraalisista kysymyksistä”, etsivä huomautti ja katsoi sitten maassa istuvaa ruskeahiuksista.
Mielessä kävi, olisivatko naisen turhat tunteet heidän kakkosmiestään kohtaan kenties estäneet murha-aikeet Yokohaman suunnasta.
“Exo-chika halusi Shinyan mukaan, jotta he voisivat yhdessä tuhota Asagin mafian ja valita sopivamman yakuzan tilalle”, Hikaru hymähti pilkallisesti.
“Exo-chikalla ei riittänyt loppupelissä rohkeutta, hän ei ole tottunut käymään suoraan ketään vastaan ilman tukijoita. Exo-chika olisi halunnut Shinyan liittoutuvan heidän kanssaan, mutta kumpikin tiesi, ettei Shinya koskaan kääntyisi Asagia vastaan. Shinya haluaa pitää Kuro Kagessa tasapainoa yllä ja näkee Osakan tärkeimpänä liittolaisenaan – Shinyalla on sellaista selkärankaa, mikä ei alamaailmassa ole hyväksi.”

“Hän on hyvä mies”, Ruiza sanoi tuimasti mulkaisten pahansuovasti naista.
“Mahdollisesti, mutta hänellä on silti heikkous”, kissamainen totesi hymyillen sitten pahansuovasti.
“Minä ja Klaha päätimme heti liittouduttuamme, että tarvitsemme Shinyaa Kuro Kagessa, mutta hänen heikkoudestaan on päästävä eroon – hänestä on tehtävä sellainen yakuza, jollainen hänestä olisi tullut vuosia sitten ilman erästä pientä ongelmaa.”
“Dietä”, Hide-zou hymähti alhaalta tajuten viimein, mikä oli Kuro Kagen kohtalo.
“Shinya ei koskaan toipuisi siitä täysin ja hänestä voisi tulla samanlainen paskiainen kuin Klahasta – jopa pahempi. Siksi Die oli tapettava. Exo-chika taas tiesi liikaa ja olisi saattanut Shinyan vihan pelossa laverrella niin Shinyalle kuin Asagille, jolloin pelinne olisi jo pelattu. Siksi te yrititte tappaa hänet.”
“Ei pelkästään siksi”, salamurhaaja kielsi samassa.
“Exo-chikan kohtalo oli päätetty jo ennen hänen perääntymistään”, nainen korjasi jatkaen heidän juoniensa selventämistä.
“Klaha ei ole koskaan todellisuudessa pitänyt Exo-chikasta. Hän on sietänyt sitä lutkaa, koska on katsonut voivansa hyötyä tästä, mutta muuten Klaha on halveksinut tätä. Exo-chikan ei pitäisi olla mafian johdossa – hän ei syntynyt asemaansa eikä ole sen arvoinen. Hän on saastainen mitättömyys, joka on asemassaan vain onnenkantamoisella.”
“Eli Klaha halusi päästä eroon sekä Asagista että Exo-chikasta, Diestä ja Osakan sekä Yokohaman nykyisistä mafioista, minkä jälkeen muodostaa Kuro Kage uudelleen haluamallaan tavalla?” Mana varmisti ymmärtäneensä oikein.
“Eikö hän olekin nerokas?” leski hymyili ja kehräsi hiukan.
“Et arvaakaan, miten olin kuolla nauruun, kun katsoin tallennetta kokouksesta! Jotenkin oli vain huvittavaa katsoa, miten te kaikki menitte hänen ansaansa, vaikka kieltämättä hämmästelinkin sitä, miten lähelle osuitte arvauksissa, kun epäilitte iskujen johtuvan halusta kostaa. Tyrmistyin jopa siitä, kun Tatsurou suoraan epäili Klahaa!”
“Tatsurou oli siis oikeassa siinä, että Klaha on todennäköisesti tämän takana, koska inhoaa minua, ja mafiamme on kirinyt hänen ohitseen”, Asagi sanoi kireästi kiroten mielessään itseään, että oli langennut virkaveljensä juoniin.

“Mitä sinä tästä kuitenkaan hyödyt?” Seth puuttui yllättäen puheeseen keskeyttäen kaikkien synkät mietteet.
Ruskeat silmät katsoivat kysyvinä, suorastaan viattoman hämmentyneinä esikoista, joka kohotti kysyvästi kulmiaan. Oli ilmiselvää, että puna-mustahiuksella oli jokin tarkoitus mietteessään, koska avustaja oli kuullut kaiken ja tajunnut muiden lailla yhtä paljon.
“Klaha haluaa kukistaa kilpailijansa ja laittaa alamaailmassa asiat, miten haluaa – siinä päätelmät ovat osuneet vahingossa oikeaan. Sinuun taas pätee ajatus kostonhalusta. En kuitenkaan voi uskoa, että haluaisit pelkästään sitä”, varas veti kevyesti henkeä, vilkaisi alas jaloissaan olevaa miestä voimaa hakien ja jatkoi sitten puhettaan.
“Jos Asagi ja mafia kukistuu, sinä jäät yksin – varsinkin, jos aiot tappaa Sayuri-saman kuten aikaisemmin. Sitten sinä olet yksin ilman edes pientä mafian turvaa eikä se takaisi sinun tai Gackton turvallisuutta. Se… se olisi vastoin teidän kummankin etua!”
“Tiedän sen”, nainen myönsi kylmästi.
“Siksi kutsuisin tätä ennemmin vahdinvaihdoksi.”
“Aiot siis tappaa Asagin ja nousta itse tilalle?” asevastaava äyskähti epäuskoisesti.
“Luuletko, että kukaan meistä seuraa sinua tämän jälkeen!?”
“Ette te seuraakaan, koska makaatte haudoissanne”, laihin virnisti, kuin ajatus olisi riemastuttanut.
“Tiedän, ettette te seuraa. Siksi minä tapan teidät ja muutaman muun, ennen kuin astun itse pikkuveljeni tilalle. Kaikki miehet katsovat, että minä olen oikeutettu Osakan johtoon, kun Asagi jättää heidät yksin ilman perillistä.”
“Kieltämättä nerokasta”, Hide-zou murahti matalasti.
“Eli et halua pelkästään kostoa vaan myös valtaa? Oman veljesi kustannuksella! Olet aivan yhtä säälittävä kuin Klaha, joka olisi varmasti itse tappanut oman isänsä, jos olisi saanut tilaisuuden!”
“Aluksi yritin kylläkin ottaa johdon toisella tavalla käsiini”, Hikaru huomautti väliin.
“Yritin saada äidin ottamaan ensin mafian johtoonsa ja sitten saada hänet luovuttamaan sen minulle, mutta epäonnistuin. Klaha kertoi heti alussa, ettei ole muita keinoja saada tahtomaani – sitä mitä minä todellisuudessa halusin. Hän sanoi sen minulle silloin, kun menin hänen luokseen kuuntelemaan ehdotustaan ja… kieltämättä Klaha osaa taitavasti käyttää kehoaan taivuttelemiseen”, leski naurahti yllättäen kepeästi.
“Hän osaa todellakin käsitellä naista, ja tiesi, mitä minä todellisuudessa halusin eniten sisälläni.”
“Ja mitähän se oli järjettömän kostonhimosi ja vallanjanon lisäksi?” Mana tivasi voimatta uskoa, että edessään seisovalla tasapainottomalla ihmisellä olisi ollut minkäänlaisia järkeviä syitä teoilleen.

“Uusi alku”, leski vastasi oltuaan hetken hiljaa.
“Uusi alku?” Asagi kysyi lähes kuiskaten, kuin ei olisi ymmärtänyt sanoja oikein.
“Mitä pirua?!” Ruiza äyskähti sopivasti ilmaisten useamman miehen ajatukset.
“Niin, minä halusin uutta alkua Gacktolle ja itselleni”, esikoinen kertoi.
“Vain kuolema synnyttää uuden alun – vain tuhoamalla menneen voin viimein antaa Gacktolle kaiken sen, mitä hän ansaitsee. Minä… minä voin tämän jälkeen olla viimein hänen äitinsä.”
“Hikaru, sinä olet voinut olla sitä koko ajan Gacktolle!” pantterimainen huudahti väliin.
“Sinä itse valitsit, että käyttäydyt poikaasi kohtaan, kuin vihaisit häntä tai kuin et voisi olla hänen lähellään!” kakkosmies jyrähti raivostuneena.
“Älä vedä Gacktoa tässä kohdassa esiin oikeuttamaan tekojasi! Sinä itse et halunnut pitää häntä lähelläsi!”
“Minä en ole kyennyt pitämään häntä lähelläni!” nainen kiljaisi yllättäen, kuin jokin olisi vääntynyt kivuliaasti sisällään.
“Luulisi sinun tajuavan, kun et itse kyennyt pitämään ketään lähelläsi Renan kuoleman jälkeen! Minua sattuu olla Gackton lähellä! Minä tunnen pettäneeni hänet! Oman lapseni, joka merkitsee minulle niin paljon! Aina kun hän katsoo minuun, tunnen hänen katseessaan syytöksen siitä, miksi annoin Takerun kuolla! Saatan kuulla, miten hän kysyy, miksen suojellut hänen isäänsä! Helvetti, eikö teistä kukaan tosiaankaan tajua!?” laiha vartalo tärisi raivosta ja silmät näyttivät kostuvan, mutta kyyneleet eivät valuneet kasvoille.
“Minä petin oman lapseni! Minä annoin hänen isänsä kuolla enkä estänyt sitä mitenkään! Koska minä olin heikko, poikani joutuu kasvamaan ilman isäänsä! Miten minä olisin voinut antaa hänelle rakkauttani tai olla äiti, kun en pystynyt olemaan sitä, kun hän oli vielä vatsassani!?”

“Hikaru, Gackt ei ole koskaan ajatellut noin eikä syyttäisi sinua siitä!” miljonääri huusi väliin haluten selvästi kääntyä ja halata isosiskoaan, mutta ei voinut tehdä niin.
“Gackt tietää, ettet sinä voinut mitään sille, että Takeru kuoli! Sinun on itse päästettävä irti tuskastasi!”
“Sitähän minä halusin koko ajan!” lyhyin rääkäisi vihaisena.
“Siksi minä yritin Gackton ensimmäisen elinvuoden aikana käydä ulkona! Yritin ottaa selville, kuka tappoi Takerun, jotta voisin saattaa tapahtuneen loppuun! Tappaa sen murhaajan, kohdata viimein Gackton ja pitää häntä lähelläni, kun en ole muuten uskaltanut! Halusin kostaa, jotta voisin sanoa pojalleni, ettei hänen isänsä murhaaja päässyt vähällä, vaan sai kärsiä meidän kummankin puolesta! Nyt sinun kuoltuasi voimme aloittaa alusta ja elää onnellisina, kuten meidän olisi kuulunut!”
“Hikaru, kuuntele itseäsi!” ruskeankellertäväsilmäinen sanoi lujalla äänellä.
“Miten te muka voisitte aloittaa alusta, jos tappaisit veljesi ja Gackton rakkaan enon? Mieti nyt hetki! Mieti sitä, ettet aikaisemmin halunnut tappaa Asagia etkä halua nytkään, vaan se on Klahan tahto! Hän käyttää sinua hyväkseen ja pettää sinut aivan varmasti, kuten petti Exo-chikankin!”
“Jos tapat Asagi-saman, sinä jäät Gackton kanssa suojattomaksi!” kalpein yhtyi rakkaansa sanoihin.
“Jos nyt tapat Asagin ja vielä Sayurin, Klaha tappaa sinut! Hän ei piittaa mitään sopimuksesta, vaan näkee sinut Ishikawana – vihollisenaan!” Tsunehito huudahti myös saaden nopeasti tukea antavia nyökkäyksiä.
“Klaha surmaa sinut ja ottaa jonkun toisen tilallesi! Hän ei halveksi Exo-chikaa pelkästään tämän yakuzaksi nousemisen takia vaan siksi, että tämä on nainen! Hän näkisi sinut vain Exo-chikan kopioitsijana!”
“Klaha käyttää sinua vain hyväkseen! Etkö näe sitä!? Hän käännytti sinut omaa perhettäsi vastaan, koska tiesi sinun olevan ainoa, joka kykenee tappamaan Asagin, Sayurin ja meidät muut!” Ruiza karjaisi keuhkonsa lähes tyhjiksi.
“Te ette tiedä Klahasta mitään!” salamurhaaja huusi täristen vihasta.
“Klaha ei petä minua! Hän ei voi tehdä sitä! Hän tarvitsee minua!”

“Hikaru”, yksinkertainen, luja nimen lausunta onnistui jollain tapaa vaientamaan kaikki muut äänet.
Ehkä se oli se matala, karhea ääni, jota kuuli harvoin. Se saattoi olla myös se tunne, joka levisi ihmisiin aina miehen puheen myötä, kun heistä tuntui sanojen tulevan maan alta. Varovaisesti Hikaru, Asagi ja muut kääntyivät katsomaan puhuneeseen, joka seisoi paikoillaan pitäen käsiä olkapäidensä kanssa samassa linjassa. K katsoi vakavana johtajansa uhkaajaa, mutta tällä kertaa katse ei ollut murhaava, vaan pelkästään totinen, kun sielunpeilit katsoivat suoraan mustia silmä, kuin olisivat voineet lävistää naisen sielun.
“Klaha tarvitsee sinua – nyt. Kun olet tehnyt sen, mitä hän odottaa sinun tekevän, hän tappaa sinut, koska olet täyttänyt hänen tarpeensa ja olet tämän jälkeen hyödytön. Sen jälkeen hän tuhoaa jäljellä olevan mafian”, henkivartija kertoi tasaisesti, hyvin hitaasti vailla minkäänlaista epäilystä.
“Mutta ennen kuin Klaha tappaa sinut, hän surmaa Gackton. Klaha antaa sinun katsoa, kun ampuu itse poikasi – tappaa hänet, kuten tappoi Takerun. Hän vie sinulta sen pienen osan Takerusta, joka sinulla on enää jäljellä. Ennen kuin hän viimein tappaa sinut, hän paljastaa sinulle totuuden; sinua on käytetty. Olet ollut hänen työkalunsa, joka heitetään menemään, kun sitä ei enää tarvita.”
Hikaru ei sanonut mitään kuulemaansa. Mustat silmät katsoivat hiukan laajentuneina irokeesipäistä, kun leuka kohosi vähän ylemmäksi. Kaulassa liikahti kevyesti jotain, kuin nainen olisi nielaissut hiljaa miettimänsä sanat tai aikaisemman uhmakkuutensa. Saattoi olla, että Hindu kushin miehen vakavuus tuntui paljon uskottavammalta kuin muiden sanat, tai sitten matala, karhea puhe herätti jotain lesken sisällä – ehkä se vuosia sitten murheen alle hautautunut esikoinen heräsi eloon ja muistutti, kenestä he puhuivat. Saattoi olla, että alamaailman julmat totuudet kuiskasivat, ettei kukaan voinut todellisuudessa luottaa kehenkään, edes liittolaisiinsa, paitsi perheeseensä ja lähimpiin ystäviinsä. Juuri noiden seikkojen takia kissamainen näytti hetkeksi unohtavansa sisältään kumpuavan vihan ja kostonhimoisuuden, eikä kyennyt sanomaan mitään – vain katsomaan piilolinssiä käyttävää paikoilleen jäätyneenä.

“Hikaru?” Asagi sanoi hiljaa, mutta ei saanut vastausta.
“Hikaru, nyt tajuat varmasti, että Klaha vain pelaa sinun kustannuksella likaisia pelejään. Laske aseesi ja puhutaan tämä kaikki selväksi rauhallisesti ilman riitelyä.”
“Ja mitä sen jälkeen?” laihin kysyi ontosti näyttäen heräävän takaisin hetkeen, koska katsoi sitten pikkuveljeään totisena.
“Sen jälkeen minä matkustan Kiotoon ja tapan Klahan”, yakuza vastasi rehellisesti äänensä muuttuessa jyrisevämmäksi, vaikkei ääni koventunut juurikaan.
Mikäli sanoilla olisi voinut tappaa, olisi Japanin entisen pääkaupungin valtias kuollut kesken kaiken.
“Minä tapan sen yakuzanirvikuvan mitä tuskaisimmalla tavalla! Sen lisäksi, että hän on vastuussa kokemistamme iskuista, hän on pelotellut Gacktoa ja käyttänyt sinua hyväkseen! Se saatanan paskiainen kehtasi koskea sinuun!”
“Kuinka imartelevaa, että jaksat esittää välittäväsi minusta, kuin et olisi koskaan rakastanut ketään yhtä paljon”, nainen hymähti pilkallisesti takertuen lujasti katkeruuteensa haluamatta uskoa näkemäänsä ja kuulemaansa totuutta.
“Mutta sitten olet myös houkka – tai pikemminkin yhä haavemaailmassa elävä naiivi pikkupoika.”
“Mitä oikein tarkoitat?” pantterimainen värähti hämmennyksestä ja ilkeistä sanoista.
“Sitä, että me olemme siinä pisteessä, josta ei ole paluuta menneeseen”, Hikaru kuiskasi verta hyytävästi, mutta siitä huolimatta sanat kiirivät jokaisen korviin.
“Sinä et ole sitä ilmeisesti tajunnut, mutta tätä ei voi enää puhumalla selvittää, kuten alaisesi ja ystäväsi tietävät”, mustat silmät kääntyivät katsomaan edessään paikoillaan seisovia miehiä.
“Ruiza ei kykenisi koskaan unohtamaan eikä edes harkitsemaan anteeksiantoa, kun melkein tapoin Hirokin, Tsunehito taas ei halua koskaan antaa anteeksi sitä, että vaaransin hänen rakkaittensa ja ystäviensä henget. Isshi ja Hiko eivät voi koskaan tajuta sitä, mikä ajoi minut polttamaan heidät lähes eläviltä – kukaan mafiasi miehistä ei sitä ymmärrä eikä varsinkaan halua ymmärtää. Näen sen jo niin Ruizan kuin Tsunehiton silmistä”, nainen katsoi asevastaavaa ja etsivää, joista ensiksi mainitun kasvoista näki tämän ajattelevan täsmälleen samoin.
Sinisilmäinen taas oli epäilevän näköinen, mutta ei kuulemistaan sanoista vaan jostain muusta.
“Hide-zou taas ymmärtää minua – hän tietää, miksi kaikki tapahtui, mutta en usko, että edes hän voisi viedä ymmärtämisensä niin pitkälle kyetäkseen antamaan anteeksi”, salamurhaaja jatkoi ohittaen sitten tyynesti Sethin, koska ei pitänyt uusinta tulokasta mitenkään varteen otettavana.
Katse sen sijaan siirtyi K:hon.
“K taas on saanut koulutuksessaan kuulla, että petturit kuuluvat helvetin syvimpään koloon kärsimään kauheimman tuomion. Hänestä petturi on aina petturi eikä mitään muuta, varsinkin kun ammuin Köziä”, nainen kertoi rehellisesti näkemyksensä, vaikkei saanutkaan hujopilta minkäänlaista merkkiä siitä, pitivätkö puheet paikkansa.

“Mana taas… Me emme ole koskaan erityisemmin pitäneet toisistamme”, laihin kääntyi puhutellun puoleen.
“Harvinaisen totta”, naamioitunut myönsi kireästi, vaikkei heidän välisten tunteidensa takia.
Siniharmaat silmät tuijottivat nimittäin jatkuvasti rakkaansa päätä tiedostaen takaraivoa vasten painautuvan aseen.
“Totuus vain on se, että minun mielestäni Hide-zou ja Asagi kuuluvat yhteen”, leski kertoi katsahtaen kakkosmiestä nähdäkseen tämän reaktion.
“Jokainen sisko haluaa, että perheensä on ikuisesti ja aina yhdessä. Minä halusin veljieni olevan yhdessä maailman loppuun asti, mutta valitettavasti niin ei käynyt.”
Liikemies istui paikoillaan ja katsoi vakavana naista. Kasvoilla värähti hetken aikaa kevyt varjo, mutta nopeasti se katosi tielle tietämättömille paljastumatta muille.
“Manan ja minun ajatukseni eivät kohtaa eivätkä nämä tapahtumat lämmitä välejämme yhtään”, esikoinen kertoi sen, mitä vaatesuunnittelijakin ajatteli päänsä sisällä, hymähtäen sitten pilkallisesti, kun kääntyi katsomaan sitten pikkuveljeään.
“Suurin ongelma on kuitenkin sinä, Asagi.”
“Minä?” Asagi kurtisti kulmiaan.
“Niin”, kissamainen myönsi lähes samettisella äänellä.
“Minä olen nimittäin tehnyt jotain sellaista, mitä et kykene antamaan anteeksi. Minä tein sinulle saman, kuin sinä teit minulle.”

Kaikki mafiamiehet hätkähtivät ja muutama Ruizan alainen otti puolikkaan askeleen taaksepäin. Seth raotti suutaan, mutta ei kyennyt edes hengittämään kapeiden huuliensa välistä. Tsunehito katsahti paniikissa Ruizaa, joka katsoi kalvahtaneena takaisin. Manan siniharmaat sielunpeilit laajenivat leuan noustessa hiukan ylös, kuin olisi pään liikkeellä voinut kieltää kuulemaansa pahaenteisen lauseen.
“Ei”, entinen soluttautuja henkäisi käheästi.
“Hikaru”, Hide-zou ravisti kevyesti päätään katsoen anovasti naista, jota piti vieläkin sydämessään sisarenaan.
“Kyllä, veljeni”, Hikaru kuiskasi lempeästi, kuin kaikki teot ja sanat olisivat tulleet miljonäärin puolelta.
“Minä vein sinulta jotain, kuten sinäkin veit minulta.”
“Ei, sinä et voi tarkoittaa sitä”, mafiapomo sanoi käheästi, kuin olisi tullut kuristetuksi, vaikka solmio ei kiristänyt kaulan ympäriltä eikä isosiskokaan koskenut veljensä kurkkuun.
Mieleen hiipivä totuus oli vain vaikeata niellä – se sattui liikaa. Poltti vereslihalle valuessaan kurkkua pitkin alas vatsaan.
“Sinä et voinut…”
“Kerrohan minulle, miltä tuntui katsoa Kamijon kalpeita, tyyniä kasvoja”, kissamainen puheli, kuin olisi vain kysynyt kuulumisia tai miettinyt, mitä toinen oli pitänyt jostain taidenäyttelystä.
“Mitä tunsit tai ajattelit, kun näit hänen makaavan ruumishuoneen pöydällä sydän lävistettynä yhdellä ainokaisella luodilla? Katsoitko hänen kauniita kasvojaan tietäen sen, ettet näkisi Kamijoa enää koskaan elossa? Suutelitko niitä täyteläisiä huulia odottaen saavasi vastauksen?”

“Sinä paskiainen!” entinen vakooja ärjäisi raivostuneena, koska ei kestänyt kuulla tuollaisia puheita kuolleesta ystävästään.
“Mitä Kamijo muka teki sinulle!?” pantterimainen huudahti paniikissa, johon oli sekoitettu pisara raivoa.
“Ei mitään”, esikoinen myönsi suorastaan viattomasti.
“Sinä sen sijaan satutit minua ja halusin sinun kokevan saman tuskan, minkä Takerun kuolema aiheutti. Sinä veit minulta rakkaan ja minä vein sinulta Kamijon”, tämä vaikeni hetkeksi ja kääntyi sitten katsomaan vihamielisesti kauniskasvoista.
“Olisin halunnut tappaa sinut, Mana, mutta sinä olit aina Burutendoun ulkopuolella epäluuloinen ja varovainen. Sinun surmaamisesi olisi ollut vaikeata, varsinkin Asagin, Közin ja K:n ollessa paikalla. Kamijo taas ei osannut katsoa ympärilleen ja oli mitä helpoin uhri. Hän seisoi ylväänä, kuin olisi suorastaan tarjonnut rintakehäänsä kiikarilleni.”
“Joten sinä tapoit Kamijon, koska et saa minua hengiltä?” naamioitunut kysyi vihaisena.
“Ei nyt aivan, koska minä aion tappaa sinut tänään”, Hikaru korjasi nopeasti merkittävän virheen.
“Minä tapoin Kamijon, koska halusin Asagin kokevan minun kestämäni kurjuuden ja enemmän! Haluan hänen näkevän rakkaittensa kuoleman, ennen kuin itse kuolee!”
“Miksi sitten laitoit jonkun alaisesi heittämään Namien kasvoille rikkihappoa?” Tsunehito vaati saada tietää.
“Koska halusin luoda kaaosta turvatakseni omani kuin Klahan antamien miesten lähdön paikalta ja samalla antaa teille pienen opetuksen. Sitten myös… No, ehken kerro enää enempää, koska eräs mies sanoi minulle vuosia sitten, että kuollessamme meille paljastuu koko totuus kaikesta”, salamurhaaja katsahti pitelemäänsä miestä.
“Tiedätkö, kuka niin sanoi, Asagi?”
“En, enkä oikeastaan välitäkään”, Asagi vastasi kireästi purren huultaan, ettei olisi vuodattanut kaikkien edessä murheen kyyneliä.
“Takeru sanoi minulle niin”, esikoinen kertoi tiukasti riuhtaisten jälleen ikävästi kädestä.
“Ja kohta sinä pääset katsomaan, pitääkö hänen kertomansa paikkansa.”

“Hikaru, lopeta tuollaiset puheet!” Hide-zou karjaisi äänen värähtäessä anomisesta.
“Et voi tappaa Asagia! Älä kiltti tapa häntä!”
“Olet menettänyt lopullisesti järkesi, jos painat sitä liipaisinta!” Ruiza huusi vihasta ja oli ottamassa askeleen, mutta Tsunehiton sihahdus sai tämän pysähtymään.
Seth irvisti epätoivoisena ja käänsi katseensa muualle. Oli liiankin selvää, että Hikaru surmaisi pikkuveljensä eikä heistä kukaan pystyisi sitä estämään, kun he kaikki olivat aseettomia eikä K:kaan voinut tehdä mitään, kun joutui seisomaan vahdittavana kädet levällään. Jos henkivartijat eivät kyenneet suojelemaan johtajaansa, eikä kakkosmieskään puhumaan järkeä leskelle, mitä he voisivat tehdä? Eivät mitään.
Toivo oli yksinkertaisesti menetetty.
“Hikaru, nyt on viimeinen hetki pysähtyä ja kääntyä takaisin”, K avasi jälleen suunsa yrittäen selvästi vielä kerran saada naisen sanojensa vaikutuksen alle.
“Sinä rakastat Asagia, vaikka yrität täyttää sydämesi pelkästään vihalla ja katkeruudella, koska se sattuisi vähemmän. Yrität muuttua siksi, mitä minä ja Közikin olisimme olleet ilman veljeäsi, mutta siitä ei synny mitään hyvää. Vain tuskaa.”
“Suu kiinni, K, jos haluat mahdollisesti pelastaa sairaalassa makaavia mafiamiehiä”, kissamainen komensi tiukasti.
“Älä sinäkin yritä typeriä valheitasi, kun on liian myöhäistä, kuten te varmasti tajuatte tilanteen.”
Irokeesipäinen sulki suunsa ja jäi katsomaan tiukasti uhkaajaa, joka kääntyi yllättäen pirullisesti virnistäen Manan puoleen.
“Tunnistatkos tämän aseen, Mana?” Hikaru naurahti pehmeästi.
“En, kun en kykene näkemään Asagin pään läpi enkä halua minkäänlaista tirkistysreikää”, siniharmaasilmäinen vastasi jäätävästi.
“Eikä aseen mallillakaan ole väliä – tiedän kuitenkin sen olevan tappava.”
“Se, mikä pistoolimalli tämä on, ei ole merkitystä. Sinä olet kuitenkin nähnyt tämän aikaisemmin”, salamurhaaja selitti lyhyesti ja painoi lujemmin aseenpiippua rikollisjärjestön johtajan päätä vasten ja pakotti toisen kääntämään kevyesti päätään.
“Minä tiedän, että sinä tarkkailit minua silloin yhtenä päivänä. Sinä näit, keneltä minä sain tämän.”
“Sayurilta”, vaatesuunnittelija hätkähti samassa muistaen liiankin hyvin sen päivän, kun tuleva kälynsä oli lähtenyt myrskyn merkkinä Burutendoulta.
Mieli muisti kuin eilisen päivän sen, kun Sayuri oli mennyt puhumaan tuskastuneelle tyttärelleen, mutta päästänyt sitten ulos ja antanut oman pistoolinsa puolustautumista varten. Oliko…?

“Eikö olekin huvittavaa, että oma äitimme antaa minulle aseen, jolla voisin surmata viholliseni?” esikoinen kysyi pisteliäästi, mutta tilanne ei naurattanut kuopusta yhtään.
“Kieltämättä haluaisin nähdä äidin ilmeen, kun hän tajuaa antaneensa minulle aseen, jolla tapan hänen rakkaan poikansa.”
“Minä taas haluaisin nähdä ilmeesi, kun tajuat Klahan pettäneen sinua alusta lähtien, ja näet, mitä vääryyttä olet tehnyt meitä kohtaan”, Osakan herra murahti siihen.
“Sitä et tule näkemään edes helvetissä, koska olet väärässä”, laihin henkäisi pehmeästi.
“Sen sijaan näet jotain muuta, ennen kuin kuolet”, mustat sielunpeilit liikahtivat hienovaraisesti jääden katsomaan naamioituneen kasvoja.
“Kerro terveisiä veljellesi ja sano hänelle, ettei seuraavassa elämässään sotke työtä ja tunteita yhteen.”
“Hizaki?” entinen soluttautuja säpsähti lujasti jääden tuijottamaan eteensä näkemättä mitään.
Sanat olivat iskeneet vartalon läpi eikä kauniskasvoinen osannut edes reagoida edessään olevaan liikkeeseen, ennen kuin tajusi pistoolin kohonneen ilmaan osoittamaan otsaansa.
“EI!” Asagi huusi hädissään laukauksen kuuluessa äänensä yli.

Pamahdus kajahti seinistä saaden jokaisen hätkähtämään. Kaikkien katseet kääntyivät Manaan, joka otti askeleen taaksepäin kalvenneena silmät suurina ja suu ammollaan keuhkojen haukkoessa henkeä. Keuhkot vetivät syviä henkäyksiä ja sielunpeilit tuijottivat pistoolia, joka putosi yllättäen lattialle kopsahtaen muutaman kerran, ennen kuin jäi paikoilleen. Hide-zoun esimerkin myötä mafiamiehet kääntyivät katsomaan johtajaansa, joka oli kääntynyt yllättäen sivuttain, kun käsivarren ympärillä kiinni pitäneet sormet olivat hellittäneet otettaan. Hitaasti, hengittäen vain pinnallisesti, yakuza otti askeleen kauemmaksi isosiskostaan hänestä pidelleen käden päästäessä teon myötä irti ja putosi viimein vartalon sivulle.

Hikaru seisoi täysin paikoillaan, kuin olisikin ollut elävän ihmisen sijasta patsas, joka oli vuosia sitten asetettu paikalleen keskelle varastoa. Äskeinen asekäsi oli yhä kohotettuna naisen edessä, mutta ei voimakkaana kuin olisi pidellyt pistoolia, vaan vapisevana. Sormet olivat kevyesti kaartuneina, kuin leski olisi yrittänyt ottaa jostain kiinni, mutta ei vain ylettynyt tai se jokin lipesi pois kädestä. Sielunpeilit kiilsivät pään kallistuessa kevyesti, kun sieraimet värähtelivät ja raottuneiden huulien välissä ei kulkenut kuin ilma, vaikka suu yritti selvästi saada sanottua jotain. Kasvoista loisti täydellinen kauhu ja epätoivo, joita vastaavia kukaan ei ollut koskaan nähnyt, ei edes Asagi seistyään sisarensa rinnalla katsomassa vuosia sitten Takerun ruumista. Nyt mustissa sielunpeileissä näkyi jälleen järjen pilke, jota ei ollut nähty vuosiin – jokin oli onnistunut viemään voiton masennuksesta ja avaavaan silmät janoamalleen totuudelle.
“Takeru?” salamurhaaja kuiskasi käheästi kyyneleen valuessa poskelleen, kun käsi viimein putosi alas saamatta otetta kaipaamastaan.
Hyvin aikaa vievästi, kuin kylmyyden takia liikkuminen olisi ollut vaikeata, esikoinen kääntyi katsomaan pikkuveljeään toisen kyyneleen valuessa lähes valkoisille kasvoilleen.
“Asagi”, ääni kuului äskeistä hiljaisempana ja pehmeät huulet muodostivat vielä yhden sanan, jota kukaan ei voinut kuulla, koska ääni ei päässyt kurkusta ylös.
Pantterimainen kuitenkin sai luettua sanan ja hänen suunsa aukesi änkytystä varten, joka tyssäsi laihimman vajotessa polvilleen kaatuen siitä maahan kuolleena.
Anteeksi.

Ruiza laski ensimmäisenä kätensä alas muiden tehdessä samoin yksi kerrallaan. K otti ensimmäisenä askeleen lähemmäksi kissamaista katsoen tiiviisti lesken kasvoja muiden tullessa myös hiukan lähemmäksi. Oli selvää, että Sayurin esikoinen oli kuollut, mutta vielä selvempää oli, että tämä oli heidän vihollisensa. Kuitenkin jokainen heistä, erityisesti Asagi, näki auki jääneissä silmissä jotain muuta – suurempaa. Hikaru oli hyökkääjä mutta myös uhri. Tätä oli käytetty hyväksi ja masennus käännetty suureksi vihaksi toimimaan aseena maailmaa vastaan, minkä lyhyin oli ymmärtänyt kuolemansa hetkellä. Ilmeisesti Takeru oli ollut oikeassa – ainakin joskus kuollessaan ihminen näki totuuden, kun omat pelot ja tunteet kaikkosivat lyhyeksi hetkeksi ja tilalla oli vain todellisuus.

Kuka sitten oli tappanut isosiskon?
Miehet kääntyivät katsomaan kasvojen sijasta laihan kehon selkämystä, josta levisi punainen elämänneste pitkin vartaloa valuen lattialle. Kastuneessa vaatteessa saattoi erottaa pienen reiän, josta luoti oli mennyt läpi pureutuen lihaan ja osuen ilmeisesti sydämen tienoille. Mistä luoti oli tullut?

Kevyt kilahdus kauempaa sai kaikkien katseet siirtymään äänen suuntaan Ruizan astuessa vaistomaisesti lähemmäksi omaa, maassa lojuvaa asettaan valmiina nappaamaan sen heidän henkiensä pitimiksi, jos olisi lisää ongelmia tiedossa. Asevastaavan ilme muuttui kieltämättä hölmistyneeksi ja leuka oli pudota alas, kun niin tämä kuin muutkin huomasivat ampujan.
Közi makasi vatsallaan kohottautuneena toisen kätensä varassa hiukan pystympään. Käsi, joka taas piteli asetta, oli suorana lihaksikkaan vartalon edessä, mutta kulki lattiaa pitkin, kuin voimat eivät olisi riittäneet enää pitämään pistoolia ampumista varten.
Kissamainen ei ollut muistanut, että Hindu kushin mies oli vaaraton ainoastaan kuolleena.

Vahva, pitkä vartalo värisi kauttaaltaan ja kehon vierellä kulki muutama pieni verijuova, jotka kertoivat miehen raahautuneen sivummalle aikaisemmalta paikaltaan ja liikahdelleen haavastaan ja siteistään huolimatta liian rajusti, koska tarkemmalla katsomisella saattoi nähdä veren alkavan vuotaa entistä enemmän. Vammastaan punapää ei kuitenkaan näyttänyt välittävän tai edes tajuavan, koska katsoi kulmiensa alta, hiustensa lomasta mafiatovereitaan ja erityisesti johtajaansa sekä pariaan. Keltaiset silmät sulkeutuivat hetkeksi ja aukesivat uudelleen huulille kaartuessa jotain harvinaista ja tilanteeseen nähden ennen kuulumatonta: hymy.
Hindu kushin mies hymyili katsoessaan isäntäänsä ja taistelutoveriaan vajoten sitten jälleen makaamaan. Ilmeestä saattoi nähdä mielettömästi helpottuneisuutta ja tyytyväisyyttä, kun katse vajosi viimein alas – henkivartija oli onnistunut tehtävässään. Közi oli onnistunut suojelemaan Asagia, kuten kuuluikin.
“Közi”, K henkäisi terävästi ja ryntäsi nahkatakin hulmahtaessa työparinsa vierelle romahtaen polvilleen.
Samalla hetkellä yakuza heräsi hetkeen ja kääntyi katsomaan jälleen sisartaan, joka katsoi vielä kuolleenakin pikkuveljeään kauhistuneen valaistuneen näköisenä.
“Hikaru?” kyyneleet tulvahtivat pantterimaisen silmiin.

Hitaasti rikollisjärjestön johtaja laskeutui polvilleen lattialle tuntien sydämensä, koko maailmansa särkyvän jälleen ties monennen kerran, mutta tällä kertaa se tuntui harvinaisen lopulliselta, peruuttamattomalta. Kyllä mies tiesi, että salamurhaaja oli tappanut hänen alaisiaan ja Kamijon, tai ollut jollain tapaa mukana niissä kaikissa, mutta silti hän ei kyennyt syyttämään tai vihaamaan kissamaista. Olihan nainen vieläkin hänen rakas siskonsa. Jollain tapaa mustasilmäinen syytti itseään isosiskonsa kuolemasta. Hänen olisi pitänyt suojella heikkoa, Klahan mahdin edessä voimatonta sukulaistaan, kuten sydän sanoi käsien kurottuessa vetämään leskeä viimeiseen tuskaisaan syleilyyn.
“Älä, Asagi!” Hide-zou karjaisi yllättäen säpsäyttäen ystävänsä ja rakkaansa.
Mana oli harvoja, jotka eivät säikähtäneet lujaa huutoa. Naamioitunut tuntui lukevan kakkosmiehen ajatuksia, koska astui yakuzan selän taakse kumartuen alemmas ja tarttui lujasti sulhasensa ranteista kiinni estäen rakastaan koskemasta kuolleeseen.
“Mana, Hide-zou, mitä te -” miljonääri aloitti vihaisena valmiina käymään naisellisimman kimppuun, mutta toinen keskeytti hänet.
“Älä koske häneen!” meikannut komensi tiukasti piittaamatta siitä, että sillä hetkellä voimaton, murtunut mies voisi koska tahansa muuttua hyökkääväksi tiikeriksi.
“Hän on siskoni!” mustasilmäinen ärjäisi.
“Me tiedämme sen!” ruskeahiuksinen ilmoitti lujasti.
Seth kumartui rakkaansa vierelle katsoen huolestuneena olkapäätä, mutta huomasi samassa liikemiehen tarttuvan itseään kaulan ympäriltä. Tajuten välittömästi, mitä teräväpiirteinen halusi, avustaja tarttui esimiehensä kädestä kiinni kietoen toisen kätensä lujasti vartalon ympärille ja auttoi loukkaantuneen hitaasti ylös.
“Minä tiedän ja muuten antaisin sinun halata Hikarua vaikka maailman loppuun asti ja kantaa kotiin, mutta en voi”, ruskeankellertäväsilmäinen huohotti ponnistellessaan jaloilleen.
Rakkaansa ympärille kietoutunut käsi irrottautui toisesta ja painoi loukkaantunutta olkapäätä miehen sihahtaessa kivusta, mutta siitä huolimatta hän jatkoi puhettaan aavistaen entisen rakkaansa muuten tappelevan piteleviä käsiä vastaan.
“Jos kosket nyt Hikaruun, sinä jätät häneen vielä lisää merkkejä itsestäsi ja hänestä saattaa jäädä sinuun jotain, esimerkiksi verta. Emme voi antaa poliiseille mahdollisuutta yhdistää sinua Hikarun kuolemaan!”
“Näytänkö siltä, että jaksan välittää mistään helvetin virkavallasta, jonka voin aina yrittää lahjoa!?” mafiapomo ärjäisi välinpitämättömästi kääntyen sisarensa puoleen.
“Asagi, me emme voi jäädä tänne. Hide-zou, Közi ja muut tarvitsevat hoitoa!” vaatesuunnittelija sanoi terävästi ja yritti saada rakkaansa nousemaan ylös, mutta toinen pisti vastaan.
“Jos emme lähde pian Hide-zou ja Közi voivat kuolla!” entinen soluttautuja henkäisi ja vilkaisi pelokkaana henkivartijoita kohden peläten punapään heittäneen henkensä suojellessaan johtajaansa.
K:kin näytti olevan huolissaan toveristaan ja etsi tämän pulssia kaulasta. Seuraavassa hetkessä irokeesipäinen käänsi työparinsa ympäri ja alkoi kiristellä läpivuotaneita siteitä ja painoi jopa omat kätensä reiän päälle tyrehdyttämään vuotoa. Keltasilmäinen oli siis hengissä – vielä.

“Asagi, minä tiedän, että haluaisit saada Hikarun taas henkiin, mutta me kumpikaan emme saa kuolleita palaamaan elämään”, toimitusjohtaja kertoi nojaten uupuneena varkaaseen, joka seisoi hievahtamatta paikoillaan.
“Jos emme lähde, Közi kuolee verenhukkaan ja surmasi Hikarun turhaan, jos me joudumme ongelmiin!”
“Poliisitkin voivat tulla milloin tahansa!” Seth lisäsi perään katsoen uhmakasta yakuzaa, kun Tsunehito käveli sivummalle kauemmaksi muista.
Ruiza kääntyi katsomaan rakkaansa perään, kun tämä pysähtyi kauemmaksi kaivaen taskustaan esiin kännykkänsä. Etsivä paineli muutamaa nappulaa ja nosti matkapuhelimen sitten korvalleen päättäväisen näköisenä – ilmeisesti sinisilmäinen pelkäsi juuri sitä, mitä puna-mustahiuksinen oli sanonut ja halusi tarkistaa, toimisivatko heidän puhelimensa nyt ja oliko poliisilaitokselle soitettu minkäänlaisia ilmoituksia rähinästä.
“Asagi, meidän on lähdettävä – nyt!” Hide-zoun luja komento ja perään kuuluva ähkäisy saivat Ruizan kääntymään ympäri ja Asaginkin nousemaan vaivalloisesti ylös Manan pitäessä yhä käsistään kiinni.
Mustat silmät värähtivät huolesta, mutta halu pysyä siskon luona esti yakuzaa tekemästä, kuten oli oikein.
“Asagi, meidän on valitettavasti jätettävä Hikaru taaksemme ja lähdettävä”, naamioitunut kertoi vakavana.
“Ei!” mafiapomo ilmoitti lujasti.
“Asagi, ota järki käteen ja ole hetken aikaa myös yakuza äläkä pelkästään sureva veli”, asevastaava karjaisi väliin ja asteli ystävänsä eteen naisen ruumiin jäädessä heidän väliinsä.
“Tee se, kuten velvollisuus käskee sinun toimia! Vanha Hikaru olisi kyllä ymmärtänyt, että sinun on mietittävä tässä tilanteessa itseäsi ja mafiaa meidän kaikkien parhaaksi! Hän haluaisi sinun kertovan kuolemastaan äidillesi ja Gacktolle! Hän haluaisi sinun olevan vahva! Ole siis vahva – kunnioittaaksesi häntä!”

“Ruiza on oikeassa”, kakkosmies henkäisi ja siirtyi räikeimmän avustuksella lähemmäksi.
“Ja meidän on selvittävä täältä, jotta voimme kostaa Hikarun puolesta. Voimme kostaa Klahalle.”
“Ajattele sitä, Asagi”, naamioitunut kuiskasi matalasti.
“Ajattele äitiäsi, Gacktoa ja meitä. Ajattele Hikarun muistoa.”
Asagi katsahti rakastaan jääden siihen seisomaan vaiti. Meikannut päästi viimein käsistä irti, mutta jäi yhä sulhasensa rinnalle muistuttaen hiljaisuudellaan olevansa aina toisen luona tukena ja turvana. Siniharmaat silmät kuitenkin kertoivat, ettei vanhemmalla ollut muita vaihtoehtoja – varsinkin, jos ei halunnut laittaa alaisensa tekoa muuttumaan uhraukseksi.

“Tulkaa pian!” karjaisu sivulta sai mafiamiehet hyppäämään paikoillaan laukauksen saadessa vartalot jännittymään, kuin jokainen olisi odottanut saavansa iskun.
Kukaan ringissä olijoista ei kuitenkaan kaatunut, vaan jokainen, jopa loitommalla oleva K, kääntyivät katsomaan melkein toisessa päässä hallia olevaa Tsunehitoa, joka osoitti löytämällään pistoolilla nurkkaan. Etsivän toinen käsi oli koukistunut korvalle pitämään matkapuhelinta, mutta samassa raaja vei kännykän eteensä katkaisten nappulaa painamalla yhteyden.
“Tsunehito, mitä ihmettä -” Hide-zou ähkäisi, mutta sieväkasvoinen kääntyi nopeasti ympäri ja harppoi heidän luokseen tunkien puhelinta taskuunsa.
“Teidän on lähdettävä täältä ja heti”, sinisilmäinen kertoi harvinaisen nopeasti hengityksensä käydessä vieläkin nopeammin.
“Joku oli tehnyt ilmoituksen levottomuuksista ja jouduin kertomaan, että olin tullut tänne itse johtolangan perässä ja täällä olevan joidenkin jengien kahakka. Teillä on alle 20 minuuttia aikaa häipyä täältä.”
“Meillä?” Seth kurtisti kulmiaan.
“Etkö sinä muka lähde mukanamme?”
“En, minä jään tänne” poliisivoimien edustaja vastasi siihen vakavana.
“Älä hulluja puhu, Tsunehito”, Ruiza puuskahti välittömästi.
“Sinua tarkkaillaan muutenkin laitoksella. Jos jäät tänne, joudut entistä enemmän valvovan silmän alle ja sitä myöten vielä suurempiin ongelmiin”, Asagi huomautti ystävänsä tueksi saaden rakkaansa ja parhaan ystävänsä nyökkäämään myöntymyksen merkiksi.
“Olet ennenkin ollut ruumiskasan keskellä ainoana selviytyjänä ja täysin kunnossa. Toinen kerta kuulostaa niin mahdottomalta kuin on mahdollista.”
“Ellen sitten käännä tilannetta toiseen suuntaan”, Tsunehito sanoi vakavana kääntyen rakkaansa puoleen ja synkkä varjo laskeutui kasvoilleen.
“Ruiza, tarvitsen siinä sinun apuasi.”
“Mitä haluat minun tekevän?” asevastaava kohotti kulmiaan epäluuloisena, kuin ei olisi uskaltanut suoraan luvata auttavansa.
“Ota tämä ase”, laihin laittoi kauempaa kuolleelta viholliselta ottamansa pistoolin rakkaansa käsiin ja kietoi hansikoidut sormet kahvan ympärille.
“Ja ammu minua sillä.”

“Mitä?” vaaleahiuksinen ähkäisi, kuin ei olisi käsittänyt lainkaan kieltä, jota toinen puhui.
Heidän ympärillään olevat miehet hätkähtivät, koska eivät olleet todellakaan osanneet odottaa tuollaista pyyntöä. Kaikista vähiten sitä oli odottanut aseiden salakuljettaja.
“Oletko menettänyt järkesi!?” Ruiza karjaisi vihaisena.
“Ruiza, sinun on ammuttava minua”, Tsunehito yritti kuulostaa vakuuttavalta, mutta kuumapäinen mies ei ottanut sanoja kuuleviin korviinsa.
“En tasan ammu sinua!” vaalein huusi paiskaten pistoolin takaisin sinisilmäiselle.
Onneksi laihempi oli sentään tajunnut laittaa varmistimen päälle, ettei ase lauennut holtittomassa käsittelyssä.
“Älä edes kehtaa ajatella, että ampuisin sinua! Lopeta heti tuollaiset järjettömät ajatukset! Käytä niitä aivojasi, joilla aina leuhkit!”
“Sitähän minä teen!” etsivä huusi vastaan yrittäen ojentaa aseen takaisin toiselle.
“Etkä tee, vaan puhut sekavia!” harmaanruskeasilmäinen kohotti kätensä ilmaan, ettei asetta niin vain annettukaan.
“Olet järkyttynyt, kun sait tietää Hikarun ampuneen Hirokia ja tappaneen monia muita ystäviämme!”
“Ei, Ruiza, minua on ammuttava, koska olen suuremmassa pulassa, jos poliisit tulevat tänne ja minä olen elämäni kunnossa!” etsivä yritti selittää kiivastuneena vilkaisten pikaisesti rannekelloaan.
“Meillä ei ole aikaa tapella! Sinun täytyy ampua minua ja sen jälkeen lähteä muiden kanssa!”
“Ai, että minun pitäisi ampua sinua, sitten jättää tänne ja toivoa, että poliisit ehtivät paikalle, ennen kuin kuolet! Olet hullu tai idiootti enkä tiedä, kumpaa enemmän!”
“Ruiza, kuuntele -”
“Ei! En kuuntele tuollaista enkä tosiaankaan aio ampua sinua!”
“Ruiza!”
“Ei! Minähän sanoin jo, etten ammu sinua! Et voi pakottaa minua etkä saa puhuttua minua ympäri! Et saa minua auttamaa järjettömässä ideassasi, vaan sinä tulet minun mukanani autolle ja me lähdemme täältä yhdessä!” vaalein marssi rakkaansa ohitse kohti ovia päättäen selvästi, että keskustelu – tai pikemminkin idiootein kuulemansa pyyntö – olisi sillä ohi.

Myyrä kääntyi katsomaan rakkaansa perään ymmärtäen toista todella hyvin, mutta saattoiko hän jättää asian sikseen? Ei, kun oli liikaa asioita pelissä.
“Asagi”, sieväkasvoinen sanoi lujalla äänellä, jotta vaaleahiuksinenkin kuulisi ja kääntyi yakuzaa kohden ojentaen pistoolin tälle.
“Sitten sinun täytyy ampua minua.”
“Tsunehito!” Ruiza karjaisi järkyttyneenä hypäten samassa ympäri.
“Tsunehito, en minä voi -” Asagi aloitti selvästi hämmentyneenä ehdotuksesta ja kaikesta illan aikana kokemastaan.
“Ei, Asagi, kuuntele minua nyt”, Tsunehito ärähti tahtomattaan ja vilkaisi sitten ympärillään olevia ystäviään.
“Kuunnelkaa kaikki: tämä ei ole mitään hullua päähän pistoa. Muuten pyytäisin Hide-zouta, Köziä tai K:ta ampumaan Ruizan sijasta, mutta kukaan heistä ei nyt voi.”
“Miksi edes haluat, että sinua ammutaan?” Seth äimisteli Manan hymähtäessä sanojen voimaksi.
“En minä muuten tätä haluaisi – en ole masokisti tai itsemurhafanaatikko, mutta ei ole muitakaan vaihtoehtoja”, etsivä kertoi vakavana.
“Ongelmana on se, että minun on jäätävä tänne ja pidettävä huolta, ettei Hikarua tai Asagia epäillä mistään. Minun on kerrottava, mitä täällä on tapahtunut ja ohjattava siten mahdolliset tutkimukset haluamaamme suuntaan.”
“Ymmärrän kyllä, miksi aiot jäädä tänne, mutta se on liian riskialtista – sinua epäillään muutenkin poliisien piirissä”, Osakan herra muistutti.
“Minua epäillään jo nyt sen puhelun takia! Siksi juuri minua pitää ampua!” soluttautuja huudahti kiihtyneenä.
“Minun pitää olla loukkaantunut, kun poliisit tulevat!”

“Uskot siis, että saisit kaikki epäilykset katoamaan sillä, että sinua on ammuttu”, Hide-zou puuttui tietäväisesti puheeseen katsoen lapsuuden ystäväänsä kulmiensa alta.
“Se kieltämättä voisi toimia. Harva on niin hullu, että käskisi ketään ampumaan itseään ja tuskin kukaan uskoo kenenkään kykenevän sellaista edes ehdottamaan. Jos sinut löydettäisiin täältä loukkaantuneena, voisit suojella meidän selustaamme ja ohjailla tutkimuksia sekä saada takaisin luottamuksesi virkavallan puolelta.”
“Hide-zou, et kai sinä ala myöntyä Tsunehiton järjettömyyteen?!” asevastaava ryntäsi muiden luokse onnistuen karkottamaan omat alaisensa kauemmaksi heistä muista.
“Saitko luodin helvetti vie päähäsi!?”
“Rauhoitu, Ruiza, en vielä sanonut juuta enkä jaata”, kakkosmies murahti uupuneena räväkimmän painaessa vaistomaisesti tiukasti haavaa, kuin olisi pelännyt viimeisten veripisaroiden vuotavan maahan.
“Tsunehito, tiedäthän sinä, ettei siitä ole takuuta, että sinun haavoittumisesi palauttaisi mitenkään vanhaa luottoasi poliisien keskuudessa”, mies veti henkeä pitääkseen itsensä vielä hetken pidempää kasassa.
“Onko kannattavaa vaarantaa oma henkensä meidän pelastamiseksi ja oman asemansa parantamiseksi?”
“Kumpi meistä hyppäsikään vihollisen näkyville pelastaakseen ystävänsä ja parantaakseen meidän asemiamme taistelussa?” sinisilmäinen huomautti takaisin pisteliäästi naputellen turhautuneena jalallaan lattiaa.
“Mutta Tsunehito, me kumpikin tiedämme, mitä voi tapahtua. Jos sinua ammutaan ja me lähdemme, voit kuolla, ennen kuin kukaan ehtii avuksesi”, ruskeahiuksinen ähkäisi, koska ei voinut kieltää toisen sanoja ja koska hän tunsi olonsa heikkenevän.
“Ymmärrätkö sinä, mitä sinä vaadit niin minulta, Ruizalta kuin muilta ystäviltäsi? Sinä vaadit meidät jättämään sinut tänne haavoittuneena ja kuolemaan yksin – ottamaan riskin, jota kukaan meistä eikä varsinkaan Ruiza tai Hiroki haluaisi…”
Teräväpiirteinen henkäisi pikaisesti rutistaessaan äkkiä silmänsä kiinni purren huultaan, ennen kuin tunsi jalkojensa menettävän voimansa.

“Hide-zou!” Seth takertui tiukemmin rakkaaseensa yrittäen kannatella toista.
“Hide-zou, koeta kestää!” Asagi astui entisen rakkaansa rinnalle koskettaen tämän olkapäätä.
“Sinnittele!”
“Asagi, emme voi enää odottaa – Közi ja Hide-zou eivät välttämättä kestä pidempään!” Tsunehito huudahti vilkaisten henkivartijoita, jotka eivät sanoneet mitään.
Irokeesipäinen ei vaivautunut puuttumaan muiden keskusteluihin, koska oli keskittynyt estämään toverinsa verenvuodon. Tämä jätti suosiolla kaikki päätökset johtajalleen, vaikka toivoikin parilleen nopeasti hoitoa.
“Meidän on toimittava nyt!” sinisilmäinen kääntyi ympäri mennen useamman metrin kauemmaksi johtajastaan ja muista kohdaten nämä selkä suorana.
“Ammu minua, Asagi”, kädet tarttuivat takin reunoista kiinni levittäen vaatetta, jotta laiha keskivartalo näkyisi helpommin.
“Ammu minua nyt!”
”Tsunehito, minä -” pantterimainen aloitti, mutta myyrä ei antanut mahdollisuutta perääntyä.
“Asagi! Sinun on lähdettävä täältä pian! Poliisit ovat koska tahansa täällä ja Hide-zou, Közi ja muut tarvitsevat hoitoa! Sinulla ei ole vaihtoehtoja!”
“Minä -”
“Tee se nyt! Ammu!”
“Turpa kiinni!”
“En, ennen kuin ammut minua! Ammu minua! Nyt!”
“Turpa kiinni! Minä en ammu, ennen kuin tukit turpasi!” Asagi karjaisi kuuluvasti, kuin olisi voinut huutamalla räjäyttää koko paikan.
Tsunehito vaikeni kohottaen leukaansa ylös. Hän tiesi, että rikollisjärjestön johtajan ymmärtäneen, ettei muita vaihtoehtoja ollut ja mafiamiesten olisi kiirehdittävä. Loukkaantuneet olivat pahassa kunnossa ja tarvitsisivat kiireesti hoitoa, ja kaikista riskeistä huolimatta etsivää oli vahingoitettava selustan turvaksi sekä jätettävä taakse odottamaan lainvartijoita.
“Tehkää tilaa”, pantterimainen sanoi matalasti vilkaisten sivuilleen ja otti saamastaan aseesta kaksin käsin kiinni.

Mana kiersi rakkaansa ympäri Hide-zoun ja Sethin vierelle. Naamioitunut otti toimitusjohtajan vartalosta kiinni varkaan nyökätessä kevyesti kiitoksen ja myönnytyksen merkiksi, kun kolmikko perääntyi kauemmaksi mustasilmäisestä, joka otti hiukan leveämmän haara-asennon. Ruiza ei kuitenkaan hievahtanut paikoiltaan, vaan tuijotti silmät paniikista suurina ensin johtajaansa, sitten rakastaan avaten suunsa, kuin olisi halunnut anoa näkemänsä olevan pahaa unta tai jonkun keksivän paremman keinon. Sitä taisi myös miljonäärikin miettiä, koska ei kohottanut asetta soluttautujaansa kohti, vaan piti sitä edessä ja hengitti syvään.
Eräs aseiden salakuljettajan alainen käveli varovaisesti esimiehensä luokse ja tarttui olkapäästä vetääkseen paikoilleen jähmettäneen pienen miehen mukanaan pois yakuzan tieltä. Toisin kuin olisi voinut luulla, harmaanruskeasilmäinen ei ollut helposti johdateltavissa eikä varsinkaan kosketushaluinen, kun oli muuta mietittävää. Vaaleahiuksinen iski kyynärpäänsä työntekijänsä kylkeen ja huitaisi seuraavassa sekunnissa ilmaa kämmenensä läiskähtäessä lujasti toista rintakehälle. Mies ähkäisi kivusta takertuen kylkeensä ja otti nopeasti takapakkia yskien käheästi saaden toverinsa ottamaan pari lisäaskelta taaksepäin. Oli parempi jättää vaalein paikoilleen tuijottamaan epätoivoisena ystäväänsä ja rakastaan kuin yrittää pakottaa lyhintä seuraamaan mukana sivummalle.
“Oletko varma tästä, Tsunehito?” pantterimainen kysyi katsoen vetoavasti sieväkasvoista.
“Olen – ja vaikken olisikaan, ei tässä ole muita vaihtoehtoja”, sinisilmäinen vastasi eikä tämän sielunpeileistä voinut päätellä, valehteliko mies.
“Ammu nyt ja lähde sitten muiden kanssa.”
“En voi ilmeisesti muuta”, mafiapomo huokaisi raskaasti nostaessaan pistoolin osoittamaan takin alta paljastuvaa vartaloa, kun sormi napsautti varmistimen pois päältä.
“Olen pahoillani”, Osakan herra henkäisi käheästi tietäen tämän olevan elämänsä harvoja kertoja, kun todella oli pahoillaan.
Myyrä nyökkäsi vain ja vilkaisi pikaisesti ystäviään ja rakastaan, ennen kuin sulki silmäänsä valmistautuen parhaansa mukaan ammutuksi tulemiseen – kuin siihen oikeasti olisi voinut valmistautua mitenkään.

Asagi piti kätensä vakaana, mikä oli hämmentävän hyvin kaiken kokemansa jälkeen, ja katsoi tähtäimestä kohdettaan yrittäen etsiä, mihin voisi ampua mahdollisimman turvallisesti. Tietenkään sellaista ei ollut, kun puhuttiin ihmiskehosta ja ilmiselvästi Tsunehito halusi tulla ammutuksi torson alueelle eikä käsivarteen tai jalkaan. Asiaa ei muutenkaan helpottanut se, ettei laihimmassa ollut varmasti rasvaa nimeksikään tai edes hiukan läskiä kyljessä. Yakuzalla oli sellainen tunne koko ajan, että mihin tahansa hän ampuisi, se tappaisi alaisensa eikä tunnetta helpottanut vieressä seisova vaaleaverikkö, joka vaikutti särkyvän hänen laillaan koska tahansa. Odottaminen oli tuskaa heille kaikille eivätkä he voisi enää juuri odotella, sen Kuro Kagen jäsen tiesi otteensa kiristyessä kahvan ympäriltä sormen painautuessa hiukan liipaisinta vasten.
“EI!” Ruiza karjaisi samassa ja iskeytyi rikollisjärjestön johtajaa vasten melkein kaataen tämän.
“Ruiza, mitä hittoa?!” miljonääri karjaisi onnistuttuaan ottamaan muutaman askeleen sivummalle pysyäkseen pystyssä.
“Mitä helvettiä sinä puuhaat, Ruiza!?” etsivä avasi silmänsä selvästi vihaisena, kun rakkaansa tuntunut tajuavan tilanteen vaatimia uhrauksia.
“Turvat kiinni jok’ikinen!” vaaleahiuksinen ärjäisi ympärilleen, vaikka vain kaksi ihmistä oli avannut suunsa.
“Helvetti, Asagihan ei ammu sinua, Tsunehito!” mies kääntyi rakastaan kohti pitäen käsissään pistoolia, jonka oli rynnätessään napannut johtajaltaan.
“Jos joku meistä ampuu sinua, se olen minä!”
“Ruiza”, etsivä henkäisi jollain tapaa helpottuneena.
“Helvetti, miksi sinun pitää aina pyytää minulta sitä, mitä haluan tehdä vähiten?” harmaanruskeasilmäinen nyyhkäisi hiljaa kävellessään rakkaansa luokse.
“Koska minun ei tarvitse koskaan pyytää mitään, mitä sinä haluat kovasti tehdä”, sieväkasvoinen vastasi hellästi ojentaen kätensä kutsuvasti.
Hellästi sormet koskettivat lyhimmän olkapäätä toisen päästyä riittävän lähelle ja käsi liukui pehmeästi lapaluiden taakse vetämään lämpimään halaukseen. Vaalein nyyhkäisi vielä kovempaa, kun kiersi kätensä laihimman ympärille haluten vain pitää rakkaansa turvassa kaikelta. Harmaanruskeista silmistä valui kyyneliä Ruizan painaessa kasvonsa vasten Tsunehiton olkapäätä, kuin se olisi heidän viimeinen hetki olla toistensa lähellä ennen maailman loppua. Eikä kumpikaan ihan väärässä voinut olla, kun tunsivat täsmälleen samoin.
“Ajattele positiivisesti, Ruiza”, etsivä yritti naurahtaa lohduttavasti.
“Pääset viimein ampumaan minua, kuten olet toivonut, ja minä vielä annan siihen luvan.”
“En minä ole halunnut ampua sinua vuosiin…”, aseiden salakuljettaja itki puristaen sinisilmäistä tiukemmin itseään vasten.
“Miksi haluaisin ampua ketään, jota rakastan…”

“Kaikki hyvin, Ruiza. Ajattele sitä minun pyyntönäni”, soluttautuja kuiskasi hiljaa kyyneleen valuessa poskelleen, kun pelkäsi, ettei näkisi murmelimaista rakastaan enää koskaan.
“Pyyntönä, joka saa minut vihaamaan itseäni koko loppuelämäni, jos sinä kuolet”, asemestari mutisi murtuneena.
“Hiroki tulee vihaamaan minua.”
“Eikä tule. Hän ymmärtää, ettei sinulla ole muita vaihtoehtoja ja… ja…”, kädet nousivat lyhimmän kasvoille peukaloiden silittäessä hellästi poskia, kun sinisilmäinen katsoi vaaleampaa rakastaan suoraan silmiin.
“Ja Hiroki on varmasti ainakin puoliksi yhtä onnellinen kuin minä nyt, kun juuri sinä teet sen, mitä täytyy”, Tsunehito sanoi hiljaa ja painoi suudelman asemestarin huulille.
“Rakastan sinua.”
Ruiza inahti kimakasti, kuin joku olisi sivaltanut häntä ruoskalla tai puukottanut kylkeen, ja kääntyi nopeasti syrjään kävellen kauemmaksi. Päästyään riittävän kauas omien arvioidensa mukaan, selän jäädessä kiinni metallisen kontin seinämään, mies kääntyi kohtaamaan rakkaansa. Huulilla oli koko ajan tuskan irvistys ja kyyneleet valuivat poskia pitkin, kun kädet kohosivat täristen ylös tähtäämään etsivää, joka kääntyi maalitauluksi paljastaen takkinsa alta torsoaan. Tällä kertaa sinisilmäinen ei kuitenkaan sulkenut sielunpeilejään, vaan katsoi äskeistä tyynempänä rakastaan, joka osoitti häntä aseella pidellen kahvasta kiinni kaksin käsin ja seisoi paikoillaan leveässä haara-asennossa.
Aseiden salakuljettaja yritti pitää asettaan vakaana, mutta käsivarret tärisivät vartalon mukana aivan liikaa. Piippu heilahteli sinne tänne, ettei tähtäämisestä näyttänyt tulevan mitään, kuten sivusta murheellisina katsovat mafiamiehet arvasivat.
“Helvetin kädet!” vaalein karjaisi vihaisena syljen lentäessä suustaan.
“Pysykää hetki paikoillanne!”
“Ruiza, rauhoitu”, Asagi sanoi kuuluvasti miettien, pitäisikö sittenkin ottaa toiselta ase ja ampua itse.
“Minähän olen rauhallinen!” asevastaava karjaisi vihaisena sivulleen, vaikka katse pysyikin sieväkasvoisessa.
“Etkö sinä saatana näe, että käteni eivät vain toimi!”
“Lakkaa huutamasta, tai tapat vahingossa Tsunehiton!” Hide-zou huusi ponnistaen edes jotenkin jaloilleen, vaikka Seth yritti hyssytellä ja Mana komentaa toista säästämään voimiaan.
“Kerää itsesi äläkä meille äyski!”
“Ruiza”, myyrä sanoi kuuluvalla äänellä.
Vaaleahiuksinen katsoi pistoolia pitkin rakastaan merkiksi siitä, että kuunteli, vaikka yrittikin samaan aikaan saada kätensä pysymään vakaina.
“Minä luotan sinuun.”

Hallissa kajahti laukaus, joka pysäytti kaikkien sydämet, mutta yksikään tunteiden elin ei lakannut lyömästä yhtä nopeasti kuin eräällä miehellä. Ruizan kädet valahtivat alas pistoolin kanssa, kun silmät katsoivat suurina Tsunehitoa, joka oli ottanut muutaman askeleen taaksepäin katsoen eteensä mitään sanomaton ilme kasvoillaan, ennen kuin kaatui selälleen lattialle.
“Tsunehito!” asemestari viskasi tuntemattoman aseen syrjään katsomatta lainkaan, minne pistooli lensi.
Onneksi miehen alainen tajusi nopeasti käydä nappaamassa aseen mukaansa, ettei poliiseille jäisi liikaa todistusaineistoa heitä vastaan. Vaaleahiuksinen ryntäsi lujaan juoksuun ja romahti muutaman metrin etukäteen polvilleen liukuen rakkaansa vierelle.
“Oletko hengissä!?”
“Olen”, sieväkasvoinen veti käheästi henkeä.
Käsi liukui varovasti kyljelle navan läheisyyteen tuntien heti kankaasta kostean, tahmean nesteen. Vuotokohta kiinnitti myös aseiden salakuljettajan huomion, koska hän kumartui nuorempansa ylle ja aikoi painaa kätensä tyrehdyttääkseen edes jotenkin vuodon, mutta sinisilmäinen huitaisi toisella kädellään harmaanruskeasilmäisen kauemmaksi.
“Älä koske minuun, en halua ottaa riskiä, että annoin tulla ammutuksi turhaan”, etsivä sanoi hiljaa ja yritti pysyä rauhallisena, vaikka sielunpeileistä ja irvistävästä suusta saattoi nähdä, että häneen sattui.
“Ensin käsket ampua ja nyt en saisi koskea sinuun”, lyhyin valitti katkerana.
“Mitä helvettiä minä muka saan tehdä?”
“Lähteä täältä”, soluttautuja kertoi ja katsoi sitten ylemmäs sivulleen.
Asagi pysähtyi juuri sopivasti heidän luokseen kumartuen huolestuneena alemmas.
“Asagi, vie Ruiza täältä pois”, poliisivoimien edustaja anoi yrittäen painaa haavaansa.
“Teidän kaikkien on lähdettävä, ennen kuin on liian myöhäistä.”

“Selviätkö sinä varmasti?” yakuza kysyi lähes tuhkan harmaana.
“On sitä vaikeammistakin paikoista selvitty”, laihin yritti sanoa, mutta olemus ei ollut kovin vakuuttava sanojen kanssa ja sen kertoivat kahden miehen ilmeet.
“Kyllä minä selviän. Menkää nyt.”
“Me lähdemme”, Osakan herra sanoi kuuluvalla äänellä tietäen, ettei heillä ollut enää enempää aikaa.
Lisäksi mies ei halunnut jättää tätä suurta uhrausta käyttämättä.
“Tule, Ruiza”, pantterimainen vei kätensä alaisensa kainalon alle ja nosti, mutta toinen ei tehnyt elettäkään.
“Nyt mentiin – emme voi tehdä enempää.”
“Kohta!” vaalein ärjäisi kiskaisten kätensä vapaaksi ja kumartui nelinkontin rakkaansa ylle.
“Minäkin rakastan sinua”, aseiden salakuljettaja itki muutaman kyyneleen tipahdellessa myyrän kasvoille.
Kevyt hymy kohosi Tsunehiton huulille, mutta kauaa tämä ei saanut hymyillä, koska Ruiza kumartui antamaan tuskaisan suudelman, ennen kuin kohottautui ylös ja ryntäsi äkkiä hallin toisessa päässä raollaan oleville oville. Siellä vaaleahiuksinen pysähtyi ja jäi nojaamaan metalliseen oveen peittäen kasvonsa ihmisiltä ja yöltä.

“Ottakaa kaikki meidän aseemme”, miljonääri kääntyi sanomaan ystävänsä terveille alaisille.
“Nyt on pidettävä kiirettä ja päästävä sairaalaan!”
“Oli jo aikakin!” Seth huudahti ja lähti kuljettamaan Hide-zouta mukanaan kakkosmiehen kiroillessa itsekseen, kun joutui sillä tavalla tukeutumaan muihin.
Mana irrottautui kaksikosta ja otti muutaman aseen mukaansa vilkaisten huolestuneena henkivartijoita. Mielessään entinen soluttautuja varmaan mietti, kuinka monta miestä kaksimetrisen Közin kantamiseen tarvittaisiin. Seuraavassa hetkessä tämä totesi, että oli turhaan vaivautunut edes miettimään asiaa, koska K otti työparinsa syliinsä ja lähti kantamaan punapäätä harppoen nopeasti ovelle. Naamioitunut päätti siis ottaa kaksikon pudottamat aseet mukaansa ja lähteä sitten muiden kanssa ovelle.
“K, missä taskussa Közillä on autonavaimet?” mustasilmäinen kysyi rientäessään Hindu kushin miesten luokse.
Irokeesipäinen ei vastannut, vaan kannatteli toveriaan, kuin tämä olisi ollut tarjotin ja toi oikean taskun lähelle herraansa.
“Hyvä!” pantterimainen henkäisi kiskoessaan limusiininsa avaimet.
“Sinä menet Közin kanssa takapenkille ja minä ajan!”
“Ajakin sitten hyvin, ettemme joudu kaikki sairaalan teho-osastolle!” siniharmaasilmäinen huudahti hiukan kauhistuneena tietäen hyvin, ettei harvoin ajava mies osannut tosiaankaan toimia hyvin ratin takana.
“Seth, osaatko aivan varmasti ajaa autoa?” Asagi ei jaksanut piitata kuulemastaan huomautuksesta.
“Jotenkuten, vaikken korttia ole koskaan onnistunut saamaan – kuten aikaisemmin kerroin”, puna-mustahiuksinen vastasi vakavana yrittäen keskittyä siihen, että he kaikki pääsisivät ensin autoille ja sitten karkuun, vaikka vilkaisikin tahtomattaan heidän jälkeensä jäävää Tsunehitoa.
“Selvä, jokainen teistä, joka kykenee ajamaan, ottaa auton. Ne autot, joita emme voi ottaa, räjäytetään, mutta Tsunehiton autoon ei kajota.”
“Räjäytetään?” yksi asemestarin alaisista kysyi äimistyneenä.
“Kyllä, emme voi ottaa sitä riskiä, että rekisterikilpien ja papereiden nappaamisesta huolimatta ne jäljitetään meihin. Ottakaa Ruizan autosta kranaatit tai muita räjähteitä ja pitäkää huolta, ettei autojen yhdistämisestä meihin tule mitään”, yakuza komensi pystyen hetkeksi pakenemaan asemansa tuoman suojan taakse kätkemään surunsa ja vihansa.
“Ruiza, aika ryhdistäytyä”, pantterimainen riensi aseiden salakuljettajan luokse.
“Tule sairaalaan katsomaan Hirokia ja odottamaan Tsunehitoa.”
“Hiroki tappaa minut”, harmaanruskeasilmäinen mutisi vastaukseksi ja ryntäsi välittömästi ulos pimeään, kuin olisi voinut sillä tavalla paeta sitä, että oli juuri ampunut toista rakastaan.

Tsunehito katsoi pää kallellaan taakseen, kun mafiatoverinsa katosivat ovesta ulos pois näköpiiristään. Mies ei kuitenkaan tuntenut oloaan katkeroituneeksi tai hylätyksi, vaan oli suorastaan tyytyväinen maatessaan siinä maassa pidellen parhaansa mukaan vuotavaa haavaansa. Tätä hän oli halunnut. Etsivä oli halunnut ystäviensä ja erityisesti Ruizan pääsevän turvallisesti pois paikalta jäämättä kiinni poliiseille. Ei sillä ollut väliä, selväisikö hän vai kuolisiko, kunhan vaaleahiuksinen, hänen ja Hirokin pieni murmeli, vain pääsisi karkuun…

Sinisilmäinen kolautti päänsä lujasti betonilattiaa vasten. Nyt ei saanut ajatella omaa kuolemaa, tai hän saattaisi oikeastikin kuolla! Olisi keskityttävä kuuntelemiseen ja oltava selvillä, mitä ulkona tapahtuisi, että olisi jokin varmuus, pääsisivätkö toverit ajoissa karkuun. Toivottavasti nämä pitäisivät kiirettä eikä pelkästään siksi, etteivät poliisit saisi todellisista tapahtumista tietoa. Hide-zou, Közi ja kaksi muuta olivat pahassa jamassa ja varmasti Hikarun uhkaillessa vuotaneet vielä lisää verta, kun eivät olleet voineet pikasidontoja paremmin sitoa haavojaan. Mustatukkainen kallisti hiukan päätään ja yritti päästä tuntemansa kivun ja pienen pelon yli kuunnellakseen ulkoa kuuluvia ääniä.

Siellä huudettiin jotain, ilmeisesti käskyjä… Olikohan tuo Ruiza, joka sadatteli? Todennäköisesti, mutta saattoihan se olla joku muukin, koska äänet olivat vaimeita. Nyt yhden auton moottori hurahti käyntiin ja sitä seurasi pian toinen, mikä sai soluttautujan henkäisemään käheästi. Nämä olivat lähdössä, hyvä niin, kunhan vain pitäisivät kiirettä. Sieväkasvoinen veti pikaisesti henkeä ja puri huultaan, kun yritti kääntyä ympäri. Suusta karkasi raskasta ähinää, kun koko keskivartalon aluetta sattui liikkuminen, mutta mies ei luovuttanut, ennen kuin oli päässyt vatsalleen haukkoen ilmaa. Toinen käsi puristui nyrkkiin ja Tsunehito puraisi huultaan yrittäessään keskittyä kuuntelemiseen. Mieli kuitenkin siirtyi jatkuvasti ajattelemaan vatsassa olevaa reikää ja hänen lihansa sisällä olevaa luotia shokin tuntuessa ottavan kehoa valtaan.
Ei nyt! Keuhkot liikkuivat tiheästi ja kevyt hiki nousi ohimolle, kun sieväkasvoinen kohotti hiukan päätään ja jäi katsomaan ovelle, kuin sillä keinolla olisi onnistunut pääsemään paremmin selville ulkomaailman tapahtumista. Korvat erottivat moottoreiden pauhusta huolimatta jotain huutoa, mutta siitä ei saanut mitään selvää. Pelko siitä, että ystävilleen oli tullut ongelmia, tai että Ruiza ei suostunutkaan jättämään häntä, sai soluttautujan päästämään irti haavastaan ja viemään kätensä eteenpäin painaen käsivartensa epätasaiselle lattialle. Mies veti itseään hitaasti eteenpäin ja yritti työntää samalla jaloillaan pystyäkseen liikkumaan nopeammin tai edes helpommin. Vaivatonta se ei kuitenkaan ollut, kuten mustatukkainen totesi pian päästyään tuskin metriä enempää eteenpäin. Vatsaan sattui yhä enemmän ja katsoessaan lattiaa taaksepäin, saattoivat siniset silmät nähdä housujensa ja lattian tahriintuneen verivanasta eikä verenvuodolle näkynyt vielä loppua.
“Helvetti!” mies takertui kaksin käsin ampumakohtaan ja käpertyi kyljelleen kasaan.
Kyyneleet pulppusivat silmästä, kun veren tahrimat sormet yrittivät epätoivoisesti haparoiden painaa vuotavaa haavaa kiinni, mutta hänestä tuntui, kuin mikään ei voisi estää verta vuotamasta aina vain lisää. Nopeat nyyhkytykset kuuluivat huulten välistä miehen yrittäessä turruttaa vartaloaan pitkin säteilevää kipua, joka sai hänet vajoamaan syvälle epätoivoon ja kauhuun.

Räjähdys sai etsivän hätkähtämään lujasti ja katsomaan kyyneliensä läpi oviaukolle. Hän näki kaksi pikaista valoa kiitävän pimeässä yössä, ennen kuin saattoi kuulla selvästi ainakin kahden auton ajavan tiehensä. Mafiamies kuuli vielä toisen ja heti perään kolmannen räjähdyksen, mutta ne eivät enää hätkähdyttäneet sieväkasvoista yhtään, kun hän katsoi uupuneena ulos nähden punaisessa tulenkajossa tahtomansa valonvälähdykset, kun viimeiset autot lähtivät moottorit huutaen tiehensä.

Ehkä se saikin sinisilmäisen lysähtämään paikoilleen, mutta ei epätoivosta yksin jäätyään vain kevyestä helpotuksesta ja raskaasta uupumuksesta. Nyt hänen ei tarvinnut enää huolehtia siitä, että saisi toverinsa turvaan. Nämä olivat nyt miehen avun ulkopuolella ja jotenkin poliisivoimien edustaja tiesi, että muut selviäisivät. Tsunehito tunsi olonsa mitä väsyneimmäksi, vaikka jatkuva kipu kertoikin hänen olevan vielä elossa. Silti raajat alkoivat tuntua vähitellen raskaimmilta ja liikauttaessaan sormeaan, sinisilmäinen tajusi sen liikahtavan lähes olemattomasti. Kipu kuitenkin kertoi hänen olevan elossa, mutta kuinka pitkään? Kauanko hän jaksaisi odottaa, että joku löytäisi hänet? Pieni pelko sydämessä muistutti, ettei mafiamies todennäköisesti eläisi riittävän pitkään, että näkisi ketään kollegoistaan eikä varsinkaan näkisi rakkaitaan. Se olisi pieni uhraus, kuten sieväkasvoinen yritti ajatella muutaman kyyneleen valuessa nenänsä yli jo ennestään märälle poskelle. Hän olisi kyllä halunnut nähdä niin Hirokin kuin Ruizan vielä kerran – eri tavalla, mutta sille ei voinut enää mitään, kuten sieväkasvoinen tiesi sulkiessaan painavat luomensa tuntien vajoavansa vähitellen pimeään. Ehkä hänen olisi vain parempi valmistautua siihen, että menisi valmistelemaan tuonpuoleiseen heille paikkoja. Toivoa vain sopi, ettei kumpikaan liittyisi häneen vielä useampaan vuoteen, vaikka kimeät, huutavat äänet kaukaisuudessa tuntuivat ennakoivan kaksikon tulevan pian perässä.

Notes:

-------------
Selityksiä:

* A-a ääntä on aika vaikea kirjoittaa, mutta sitä voisi myös verrata hyvin pikaiseen Ä-ä äänteeseen, mutta kirjoitin sen mieluummin A:lla, koska se näytti paremmalta
* Hikarun mielialat poukkoilevat tässä aika tavalla, mutta hän on yhä epätasapainoinen ja kokee sekalaisia tunteita koko keskustelun aikana eikä vain yhtä ainokaista
* Puhelimissa oleva paikannin on tosiaan itse puhelimessa eikä sim-kortissa. Tämän takia Hikaru vain siirsi sim-kortin toiseen puhelimeen ja lähetti kännykkänsä paikantimen kanssa muualle. Mana taas jätti koko puhelimen aikoinaan Burutendoulle, koska ei halunnut ihmisten voivan seurata häntä eikä olla enää yhteydessä mafiaan
* Tsunehito sanoi, että muilla oli alle 20 minuuttia aikaa, koska poliiseilta oli kuullut näiden olevan paikalla arviolta 20–30 minuutissa

Ja jätän tähän aiemmin Lafiin kirjoittamani loppulöpinän ihan periaatteesta:

*Ensinnäkin katson velvollisuudekseni onnitella kaikkia niitä, jotka ovat sanoneet joko kommenteissaan tai kasvotusten tai mesen kautta epäilevänsä Hikarun olevan jotenkin mukana hyökkäyksissä tai itse hyökkääjä. Onneksi olkoon, vaistonne pitivät paikkansa ja niihin on syytä luottaa jatkossakin^^
Katson kuitenkin olleeni useamman askeleen edellä, koska harvat – jos kukaan – pystyi perustelemaan kunnolla, miten Hikaru olisi voinut olla vastuussa hyökkäyksistä. Kukaan ei myöskään sanonut minulle suoraan, että Klaha olisi mukana Hikarun kanssa.

Todennäköisesti moni miettii, miten Hikaru saattoi käydä veljeään vastaan ja tämän takia vihaa häntä. En kuitenkaan näe Hikarua pahana, vaan heikkona ihmisenä, jota käytettiin julmasti hyväkseen. Klaha puhui taidokkaasti, sai ensin Hikarun avaamaan korvansa ja puhui sitten tiensä Hikarun mieleen ja käännytti lopulta Asagia vastaan. Hikaru janosi totuutta miehensä kuolemasta, koska tunsi tehneensä väärin Gacktoa kohtaan, koska ei kyennyt suojelemaan Takerua.

Eli Hikaru ja Klaha solmivat liiton, jonka ansiosta Hikaru sai Klahalta miehiä ja tarvikkeita käydäkseen sotaan. Hikaru tosiaan kävi tavalla tai toisella lähes kaikkien Osakan miesten kimppuun, mutta ei tosiaan tiennyt Hide-zoun autossa olleesta pommista, koska hän ei ollut valmis tappamaan Hide-zouta sillä tavalla – hän halusi ensin kaipaamiaan vastauksia Asagilta ja Hide-zoulta eli tarvitsi äskeisen luvun tilanteen saadakseen niitä. Entä se, kun salamurhaaja ampui Hikarua hänen omassa kodissaan? Ikkunan ääressä oli myös Asagi, jota Klahan alainen todellisuudessa tavoitteli – mies kuvitteli, että sillä tavalla sota saataisiin haluttuun päätökseen, mikä taas ei käynyt Hikarulle.

Miksi Hikaru jäi taistelemaan Hydeä vastaan? Mm. Hide-zou oli ehtinyt solvaamaan Hikarua ruostuneista taidoista, jolloin hän halusi testata, voisiko hän yhä olla mafiansa paras salamurhaaja eikä se selviäisi paremmin kuin kunnon tappelulla.

Moni ei kuitenkaan välttämättä ymmärrä Hikarun muutamaa motiivia. Koston ihmiset ymmärtävät, mutta entä se “uusi alku”? Klaha oli taitava puhuja ja sai Hikarun uskomaan, että uusi alku syntyy vain tällä tavalla. Lisäksi Hikaru itse loi masennuksessaan kuvitelman, että hänen tosiaan pitäisi tappaa Takerun murhaaja, jotta Gackt ei syyttäisi häntä (hän itse vain koki syytöstä aina, kun poika katsoi häneen). Hikaru siis haki omaa tasapainoa ja totuutta.

Miksi Hikaru ei vain tappanut Asagia heti? Miksi pistin perinteisen ’pahis kertoo juonensa ja näin jättää itsensä heikoksi saamaan odottamattoman iskun’? Ehkä pieni osa Hikarusta tosiaan epäili Klahaa ja hiukan isompi osa tunsi rakkautta perhettään kohtaan, eikä hän kyennyt. Todellisuudessa hän halusi kuulla totuuden nimenomaan Asagilta itseltään ja sen jälkeen pistää kärsimään saman kivun, mitä oli itse joutunut kokemaan.”

Chapter 63: Odotusta ja kyyneliä

“Vauhtia!” Shou karjaisi taakseen juostessaan hämärästi valaistulle parkkipaikalle.
Hoitajan vaaleanvihreät, löysän puoleiset vaatteet heilahtelivat viileässä ilmavirtauksessa, joka pieksi miehen kasvoja ja hihojen alta paljastuvia käsivarsia. Punapään hiukset hulmusivat lujasti, kun hän kääntyi katsomaan juoksusuuntaansa nähden useita parkkeerattuja autoja. Korvat erottivat mafiamiehen takaa useita juoksuaskelia sekä metallinräminää ja pyörien kevyttä vinkumista, mutta ne työntyivät sairaalantyöntekijän mielessä taka-alalle hänen kiirehtiessä eteenpäin. Shou tiesi, että heidän mafiansa johto oli tulossa kovalla vauhdilla sairaalaan mukanaan loukkaantuneita miehiä, ja siksi hän kiirehtikin tulijoita vastaan, vaikkei näitä vielä näkynyt. Mana oli soittanut kertoakseen Hide-zoun ja Közin loukkaantuneen vakavasti, samoin parin muun mafiamiehen, ja ilmoittanut etukäteen Tsunehiton joutuneen jäämään jälkeen haavoittuneena. Muutama minuutti sitten Ruiza oli rynnännyt sairaalaan sen näköisenä, kuin maailma olisi viimein kohdannut loppunsa hirvittävällä tavalla. Mitä ihmettä oli tapahtunut?!

Hirvittävä jarrujen kirskunta ja tööttäysten sarja sai punapään lyömään omat jarrunsa pohjaan ja kohottamaan katseensa sairaalan tonttia reunustavalle tielle. Rintakehä poukkoili villisti niin fyysisestä rasituksesta kuin henkisestä stressistä. Luja tökkäisy selän takana oli kuitenkin lennättää miehen kumoon, mutta onneksi hän sai otettua useamman tukiaskeleen, jotta pysyi vielä jaloillaan.
“Varokaa vähän!” mafiamies ärjäisi työtovereilleen, jotka suurimmalta osalta olivat Osakan mafiasta, ja vain muutama oli Sayurin alaisia.
Hän ei kuitenkaan jäänyt kuuntelemaan anteeksipyyntöjä, koska kääntyi katsomaan takaisin ajotietä ja sisääntuloreittiä eikä lainkaan liian myöhään. Tuskin hoitaja oli ehtinyt kunnolla miettimään, mitä seuraavaksi tapahtuisi, kun musta limusiini kaahasi täydellä vauhdilla parkkipaikalle kaartaen sivummalle. Vaikka pitkä ajoneuvo ajoikin selvästi kauempana sairaalanhenkilökunnasta, miehet hypähtivät vaistomaisesti kauemmaksi eivätkä heidän aistinsa turhaan sitä käskeneet. Limusiini nimittäin onnistui kolauttamaan toisen takavalonsa parkkeeratun auton kulmaan punaisen muovin levitessä kolaripaikan ympärille. Seuraavassa hetkessä kuuluikin jarrujen vinguntaa ja musta auto pysähtyi kuin seinään keskelle kaikkea eikä todellakaan parkkiruutuun. Moottori ja valot sammuivat, mutta sitten ei tapahtunut mitään eikä kulkuneuvosta kuulunut minkäänlaisia ääniä. Aika tuntui pysähtyneen ulkona, jos ei katsottu sivummalla olevaa ajotietä. Sinne Shou ei tietenkään katsonut tovereidensa kanssa, vaan jäi tuijottamaan silmät suurina ennen niin hienoa limusiinia, jonka jälleenmyyntiarvo oli pudonnut kertaheitolla. Koko se sivusta, jonka he näkivät, oli hirvittävillä naarmuilla, saman puoleinen sivupeili oli repeytynyt irti ja jäänyt jonnekin matkan varrelle. Niiden lisäksi myös toinen takavaloista oli hajonnut ja sitä myöten koko kulma mennyt kasaan, mutta jotenkin punapäästä tuntui, etteivät auton ruhjeet jääneet siihen, vaan niitä olisi enemmän heidän silmiltään piilossa. Huoli autosta ei kuitenkaan koskettanut sairaanhoitajaa, joka sydän kurkussa otti askeleen lähemmäksi miettien, missä kunnossa kyydissä olijat olivat. Miksi kukaan ei tullut ulos? Ei kai…

Kuskin puoleinen ovi, joka oli osittain katsojilta piilossa, aukesi sepposen selälleen ja vaikutti melkein irtoavan, kun mustatukkainen yakuza astui pöllämystyneen näköisenä yöhön katsoen etsivästi ympärilleen. Jokainen pään ja ylävartalon liike oli jännittynyt, varuillaan, kuin mies olisi odottanut vihollisen saattavan iskeä heidän kimppuunsa. Pihalla ei kuitenkaan ollut ylimääräisiä – vain mafiamiehiä, kuten Shou tiesi ottaessaan nopeita harppauksia rientääkseen johtajansa luokse. Pantterimainen katsahti terävästi askelten suuntaan käden hivuttautuessa takin sisään, mutta uhkaava katse laantui ja käsi siirtyi pois piilotetulta aseelta, kun mustat silmät havaitsivat paikalle kiiruhtavan hoitajan. Muut sairaalantyöntekijät näyttivät vasta silloin heräävän tilanteeseen ja kiirehtivän punapään kintereille. Rikollisjärjestönjohtaja ei kuitenkaan kiinnittänyt saapuviin enää huomiota, vaan kumartui sanomaan jotain sisälle autoon samalla hetkellä, kun Shou pysäytti itsensä naarmuisen pelkääjänpaikan oven vierelle. Loksahdus sai tämän hypähtämään säikähtäneenä kauemmaksi eikä hetkeäkään liian myöhään, koska ovi lennähti äkkinäisellä liikkeellä lähes saranoiltaan ja mustahiuksinen, elegantti hahmo kompuroi vähemmän elegantisti ulos ja olisi varmasti kaatunut rähmälleen, ellei olisi onnistunut takertumaan avonaiseen oveen, johon jäi roikkumaan, kuin elämänsä olisi siitä kiinni.
“Olen hengissä”, kauniskasvoinen hahmo, jonka Shou oli välittömästi hämäryydestä huolimatta tunnistanut Manaksi, henkäisi silmät suurina vapisten kauttaaltaan.
“Olen yhä hengissä.”
“Mana, oletko kunnossa?” hoitaja huolestui yrittäen ottaa naisellisimman vastaan.
Miehen käsi kosketti naamioituneen rintakehää, ja etusormi painui vahingossa pienestä aukosta sisään koskettaen jotain kylmää.
“Mana?” punapää hätkähti ja kiskaisi sormensa ulos aukosta.
“Oletko sinä loukkaantunut!?” mies kauhistui ja tuijotti silmät suurina entistä vakoojaa, kuin toinen olisi voinut koska tahansa kuolla kupsahtaa rinnassaan olevan reiän takia.
“Olen kunnossa”, siniharmaasilmäinen kiirehti kertomaan yrittäen suoristautua, vaikka jaloissaan ei tuntunut olevan juuri voimaa.
“Tai niin kunnossa kuin voi olla Asagin ajotaitojen jälkeen”, kauniskasvoinen mutisi hetken päästä todettuaan tarvitsevansa avointa ovea vielä hetken aikaa tukipylväänään.

“Közi on loukkaantunut”, Asagi, joka ei ollut kuullut sulhasensa kritiikkiä, riensi alaisensa ja rakkaansa luokse samalle puolelle.
Osakan herra ei kuitenkaan pysähtynyt kaksikon vierelle, vaan käveli sekä näiden että kahden pyörällisen sairaalapedin ympärillä olevien miesten ohi. Mustatukkainen kiirehti matkustamon oven vierelle, asetti kätensä kahvalle ja yritti kiskoa hänet ja henkivartijansa erottavan seinämän edestään, mutta mitään ei tapahtunut. Ovi oli juuttunut kiinni jostain mustasilmäisen aiheuttamassa törmäyksestä.
“Helvetti”, yakuza kirosi yrittäen kaksin käsin repiä ovea auki.
“Helvetin helvetin helvetin helvetin helvetti!”
“Yritänkö minä?” yksi taustalla pysytelleistä sairaanhoitajista asteli pantterimaisen vierelle, mutta Kuro Kagen jäsen ei kuullut tai ei kyennyt kuuntelemaan.
Asagi iski jalkansa auton tummaan seinään ja yritti kiskoa ovea auki, mutta ei onnistunut siinä. Hän joutui lopulta myöntämään, ettei saisi sitä aukeamaan mitenkään.
“Saatana!” mustasilmäinen ähkäisi tuskastuneena astuen sivummalle ja nojasi selällään limusiiniinsa uupumuksesta, mutta suoristautui nopeasti kääntyen takaisin auton puoleen.
“K!” yakuza huusi kuuluvasti kasvot lähes ovessa kiinni.
“En saa tätä ovea auki! Yritän toiselta puolelta!”

Hetken aikaa oli aivan hiljaista, minkä johdosta mustatukkainen kääntyi sairaalatyöntekijöitä kohti käskeäkseen näitä raahaamaan isointa petiä mukanaan toiselle puolelle.
“Asagi”, auton sisältä kuului yllättäen luja ääni, vaikka nimi tulikin vaimeana.
Kutsuttu kumartui välittömästi alemmas ja yritti katsoa ikkunasta sisään, vaikkei nähnytkään mitään tummennetun lasin takia.
“Varo!” sana tuli terävänä tuntuen nostavan kaikkien niskakarvat pystyyn.
Mafiapomo hyppäsi kauemmaksi säikähtäneenä ja otti vielä perään pari hoippuvaa askelta taaksepäin saaden väen siirtymään kauemmaksi niin itsestään kuin autosta. Jopa Shou, joka oli sentään pelkääjänpaikan vierellä ja sitä myöten todennäköisesti turvallisen matkan päässä entisen soluttautujan kanssa vetäytyi kauemmaksi autosta. Vain Mana pysyi paikoillaan, mutta ei ollut varmaa, oliko tämä luottavainen omaan turvallisuuteensa vai vielä kykenemätön liikkumaan kauemmaksi.
Oven toiselta puolelta kuului kova pamaus, joka tuntui horjuttavan metallirunkoa lujalla iskulla, jota seurasi nopeasti toinen ja kolmas pamaus, jokaisen iskun ollessa aina entistä lujempi. Neljäs isku sai jotain kolahtamaan ja korkean metallin kirkaisun rääkkäämään ulkona olijoiden korvia, kun ovi lennähti voimakkaasti auki jääden roikkumaan yhden saranan avulla oviaukkoon kiinni.

Jokaisen ulkona olijan silmät katsoivat laajenneina sijoiltaan mennyttä ovea, mutta yksi kerrallaan kaikki tajusivat kääntyä viimein katsomaan limusiinin sisään. K makasi kulkuneuvon lattialla Közin maatessa kyljellään nahkaistuimilla. Irokeesipäinen piti oikealla kyynärpäällään yläkroppaansa hiukan pystyssä ja vasen käsi piti punapäisen henkivartijan käsivarresta kiinni, kuin otteen irtoaminen olisi ollut elämän ja kuoleman kysymys – eikä mies ei välttämättä ollut väärässä. Piilolinssiä käyttävän toinen jalka oli suorana edessään, tullen jonkin verran ulos autosta kertoen kaikille tapahtuneen: Hindu kushin mies oli potkaissut auton oven väkisin auki. Harvinainen murahdus pääsi K:n suljettujen huulten sisäpuolelta, kun mies nousi vaivalloisesti ahtaassa limusiinissa pystyyn. Eräs sairaalantyöntekijä oli työntämässä metallirunkoista sänkyä lähemmäksi autoa, mutta Asagi paiskasi kätensä lujasti tämän rintakehälle saaden nuoren alaisensa haukkomaan henkeään.
“Älä liiku mihinkään! Olet edessä!” pantterimainen komensi tiukasti katsomatta vierelleen.
“K tuo Közin ulos autosta!”
Sairaalatyöntekijät jäivät paikoilleen tyytyen vain nyökkäämään. Nämä näkivät, että tottelemattomuus saattaisi maksaa henkiä – nimittäin heidän omansa, koska yakuzan ilme kertoi, ettei tämä jaksaisi yhtään tottelemattomuutta. Yksi mies ei kuitenkaan totellut.

Shou käveli auton sivustaa pitkin lähemmäksi kurkistaen limusiinin sisään pysytellen riittävän sivulla, ettei olisi lainkaan esteenä tai edes hidasteena. Tämä näki K:n ottavan tajuttomana olevan Közin käsivarsilleen ja miten henkivartija kääntyi päästäkseen toverinsa kanssa ulos. Etsimäänsä hoitaja ei kuitenkaan nähnyt.
“Missä Hide-zou on?” punapäinen kysyi kääntyen haudan vakavana johtajaansa kohden.
“Eikö hänkin ollut loukkaantunut?”
“Seth tuo hänet”, Mana vastasi päästen viimein hoippumaan muiden luokse, kun K sai toisen jalkansa ulos autosta.
Henkivartija joutui liikkumaan hitaasti, ettei vahingoittaisi loukkaantunutta pariaan entisestään. Jokainen tärisevä liike kuitenkin kertoi, miten paljon tavallisesti vakava, pelottavan synkkä irokeesipäinen joutui hillitsemään itseään, ettei vain juoksisi suoraan sairaalaan sisään välittämättä seinistä, ovista tai ympärillään olevista ihmisistä.
“Heidän pitäisi olla jo täällä”, Osakan herra kertoi hädissään katsoen ympärilleen, kuin kakkosmiehensä ja tämän räväkkä rakastettu ilmestyisivät tyhjästä, kun näistä puhuttiin.
Niin ei kuitenkaan käynyt.
“Hehän ajoivat aivan meidän jäljessämme.”
“Sinä kaahasit niin kovaa, ettei ole ihme, jos Seth jäi jälkeen”, entinen soluttautuja huomautti jättäen kuitenkaan mainitsematta sitä, että jälkeen jääminen saattoi myös olla turvallisuuskysymys.
Kauniskasvoinen nimittäin vannoi päänsä sisällä, ettei enää koskaan päästäisi yakuzaa rattiin.
“Soita hänelle“, Asagi komensi napakasti sulhastaan kääntyen katsomaan henkivartijoitaan, kun K astui kumarassa ulos kannatellen yhä tiedotonta pariaan.
“Ei Seth kykene vastaamaan, kun ajaa”, Mana henkäisi raskaasti nostaen kätensä nenänvarteensa silmiensä väliin hieraisten ihoaan uupuneena.
Hän oli soittanut autosta rakkaansa kännykällä viisi puhelua samalla, kun oli rukoilut jumalia ja henkiä suojelemaan heidän kallisarvoisia elämiään. Yksikään puhelu ei ollut ollut kovinkaan helppo, kun piti tehdä pikaselostuksia tapahtuneesta tai jättää vakuuttavasti tapahtumat kertomatta, mutta samalla saada haluamansa asiat läpi. Luonnollisesti hän oli soittanut ensin sairaalaan, sitten Atsushille, jotta tämä tulisi useamman miehen kanssa turvaamaan sairaalan lähialueen. Kolme muuta puhelua olivat menneet erityisesti rakkaimpien ihmisten hyväksi.

“Entä jos jotain on tapahtunut?!” yakuza ärjäisi peloissaan.
“Entä jos Hide-zou on -” sanat keskeytyivät renkaiden ulvontaan, mikä sai kaikki, myös juuri ulos astuneen Hindu kushin miehen katsomaan äänen suuntaan.
Harmaa henkilöauto kaarsi vauhdilla, vaikkakin maltillisemmalla menolla kuin limusiini, sairaalan pihaan kiitäen pitkän ajoneuvon toiselta puolelta heidän ohitseen pysähtyen muutaman metrin päähän edemmäs. Parkkipaikan valot paljastivat, että ennen tuliterä auto oli myös saanut naarmuja kylkiinsä sekä kolhuja kulmiin, mutta kulkuneuvo oli paremmassa kunnossa kuin Osakan herran oma. Valot sammuivat moottorin myötä eikä kulunut juuri sekuntia pidempää aikaa, kun kuljettajan puoleinen ovi heilahti ja takkuinen, sinne tänne sojottava puna-musta hiuspehko ilmestyi esiin kalpeiden kasvojen mukana.
“Tulkaa apuun!” Seth huudahti paniikissa.
“Hide-zou on heikkona!”
“Ei”, pantterimainen henkäisi tuntien kovan metallikuulan tapaisen tunteen valahtavan vatsanpohjaansa.
“Te, viekää tämä sairaalasänky Sethin luokse!” Shou huusi itseään lähimmille miehille, jotka pitelivät toista metallirunkoista vuodetta.
“Hakekaa Hide-zou! Te muut, tehkää tilaa, jotta K voi laskea Közin tälle toiselle!”
Sanoilla oli vahvat seuraukset, koska välittömästi lähimmät miehet ryntäsivät saapuneen auton vierelle sairaalapeti mukanaan ja muut käänsivät paikalleen jäävän metallisängyn, jotta henkivartija voisi vain laskea toverinsa pois sylistään. Nopeasti sairaanhoitajat hyppäsivät kauemmaksi vilkaisten huolestuneena, mutta myös pelokkaina limusiinin vierelle suoristautunutta irokeesipäistä. Hindu kushin mies ei tuntunut edes huomaavan sairaalantyöntekijöitä, kun harppoi tavallista vakavampana vuoteen vierelle ja laski varovaisesti yhä tajuttoman punapään vuoteelle, mutta ei siirtynyt pois parinsa viereltä. Tämä kumartui katsomaan Közin vyötärölle tekemäänsä sidontaa kulmiensa kurtistuessa huolesta.

“Shou”, K henkäisi matalasti, ettei kukaan saanut selvää sanoistaan.
Ei kutsuttukaan kuullut yakuzan suojelijan puhetta, koska oli siirtynyt lähemmäksi kakkosmiehen autoa katsoen, kuinka kaksi sairaanhoitajaa auttoi kivusta irvistävää liikemiestä pystyyn kulkuneuvon ulkopuolelle. Seth seisoi täristen auton vierellä ja piteli kaksin käsin ovea, kuin muussa tapauksessa se saattaisi rämähtää kiinni.
“Shou!” piilolinssiä käyttävä ärjäisi kääntäen päänsä sairaanhoitajan puoleen.
“Heti!” räväkkä sairaalantyöntekijä huudahti kimakasti vartalonsa kääntyessä kutsuneen suuntaan, mutta pää jäi yhä tuijottamaan huolestuneena toimitusjohtajan ja avustajan suuntaan.
“Me hoidamme tämän, Shou!” yksi sairaalasänkyä paikoillaan pitävistä miehistä huudahti nähdessään työtoverinsa hullunkurisen asennon.
“Mene vain, me saamme kyllä Hide-zou-saman turvallisesti tähän vuoteelle!”
“Hyvä”, Shou murahti enemmän kuin sanoi, kun kääntyi menosuuntaansa ja riensi K:n vierelle korston tehdessä välittömästi tilaa, vaikka pysyikin yhä toverinsa vieressä pitäen tähän kosketuskontaktin.
Sairaanhoitaja kosketti siteitä, jotka tuntuivat vankoilta ja näyttivätkin siltä, mutta hämärässä sitä oli vaikea sanoa. Punapää ei kuitenkaan uskaltanut jättää tutkimustaan kesken, koska ei piilolinssiä käyttävä yleensä turhaan hätäillyt – toisaalta, ei sairaalatyöntekijä ollut koskaan nähnyt hujoppia niin huolissaan. Sormet painoivat hellästi siteitä tuntien kuivuneen veren kovettaman kankaan sekä vahvan kehon, jonka lihakset olivat kylläkin rennot. Hän tunsi keskivartalon liikkuvan vienosti, kun punapäinen henkivartija hengitti, mikä itsessään oli aina helpottava merkki hoiturille. Äkkiä sormet kuitenkin pysähtyivät paikoilleen ja muutamaksi sekunniksi silmät laajenivat säikähdyksestä, kunnes kulmat kurtistuivat halusta olla uskomatta sormenpäiden herkkää ihoa. Shou kumartui loukkaantuneen ylle katsoen sidoksia haukan katsellaan; nenä oli melkein kiinni Közin vartalossa, ja sormet liikkuivat pikkuriikkisen tunnustelen äskeistä tuntemustaan. Ne tunsivat jotain kosteata ja lämmintä, jotain pehmeätä kaiken kovan keskellä.

“Helvetti”, sairaanhoitaja sihahti hampaidensa välistä.
“Mitä?” Asagi kysyi välittömästi rientäen alaisensa toiselle puolelle.
Manakin kiirehti lähemmäksi henkivartijaa ja onnistui huomaamattaan tallaamaan piikkikorollaan erään sairaalantyöntekijän jalan päälle. Tuntemattoman miehen parkaisu meni kuitenkin ohi korvien, kun siniharmaat silmät katsoivat huolestuneina Hindu kushin tajutonta miestä.
“Vuoto ei ole tyrehtynyt kunnolla”, sairaalatyöntekijä kertoi suoristautuen pystyyn vilkaisematta lainkaan vierellään olevia miehiä.
“Voi olla, että siteiden alta paljastuu epämiellyttäviä yllätyksiä.”
Sanat saivat pantterimaisen katsomaan säikähtäneenä kauniskasvoista, joka katsoi yhtä peloissaan takaisin kykenemättä antamaan lohduttavia sanoja. K ei kohottanut katsettaan pois toveristaan, vaan tuntui katsovat tätä aikaisempaa tiukemmin, kuin silmien räpäyttäminen olisi voinut saada jotain lopullista, tuhoisaa aikaiseksi.
“Hoi, pitäkää kiirettä!” Shou kääntyi Hide-zoun auton suuntaan huutaen.
“Nyt on kiire!”
“Valmiina ollaan!” aikaisemmin puhunut mies huusi takaisin, kun asetti liikemiehen makaamaan metallisängyn päälle.
Kalpein käyskenteli aivan rakkaansa vierellä, mutta hyppäsi jatkuvasti säikähtäneenä kauemmaksi, kun joku hoitajista liikahti johonkin suuntaan. Pelostaan ja paniikistaan huolimatta puna-mustahiuksinen ei halunnut olla sairaalatyöntekijöiden tiellä ja sitä myöten pahentaa rakkaansa tilaa.
“Sitten menoksi!” punapäinen hoituri huudahti siirtyen pois pedin luota työntäen yakuzaa rakkaansa kanssa kauemmaksi.
Henkivartijaa mies ei edes yrittänyt houkutella kauemmaksi, koska aavisti, ettei toinen suostuisi lähtemään toverinsa viereltä. Lisäksi Hindu kushin mies osasi liikkua olematta sairaalantyöntekijöiden tiellä. Paikalla olevat mafiamiehet asettuivat sairaalasängyn ympärille ja tarttuivat lujasti metalliseen kehikkoon kääntäen punapäisen suojelijan pään kohti sairaalarakennusta. Shou vilkaisi sivulleen saaden vastaukseksi kenkien kopinaa ja pyörän ininää, kun työtoverinsa käänsivät vuoteen samaan tapaan kuin muilla ja kiirehtivät lähemmäksi. Hoitaja nyökkäsi itsekseen ja viittasi nopeasti mafiapomoa ja entistä soluttautujaa seuraamaan perässään, ennen kuin lähti puoli juoksua kohti heidän lähellään kohoavaa rakennusta.

“Seth!” Mana kutsui varasta katsoen tämän suuntaa ja viittoi tulemaan luokseen seuraten tiiviisti rakastaan ja heidän opastaan.
Puna-mustapäinen kohotti katseensa pois esimiehestään ja vilkaisten ystäväänsä nyökäten samassa, kun näki toisen viittoavan. Tämä hidasti hiukan vauhtiaan, jotta saattoi kiertää metallipedin toiselle puolelle naamioituneen ja johtajansa luokse, mutta pysyä samalla toimitusjohtajan lähellä. Nopeasti avustaja pääsi siniharmaasilmäisen vierelle katsoen hetken aikaa eteenpäin kohti sairaalaa, mutta nopeasti tämä kääntyi tarkkailemaan huolestuneena rakastaan. Kevyt tömähdys käsivarteen sai Sethin inahtamaan matalasti ja vilkaisemaan osunutta kohtaa. Samalla hetkellä, kun hänen silmänsä tekivät havaintoja, nuorukainen tunsi vahvan käden tarttuvan käteensä. Ruskeat sielunpeilit seurasivat raajansa ympärille kietoutuneista sormista ranteeseen ja siitä käsivartta pitkin edessään kävelevän miehen selkämykseen. Naisellisin ei katsonut taakseen, vaan oli ehtinyt kääntää katseensa takaisin eteensä muiden mukana, mutta käsi piti lujasti avustajasta kiinni muistuttaen sanattomasti ystävälleen, että he olivat siinä yhdessä. Se hiukan lohdutti, jopa helpotti kalpeimman oloa ja tästä tuntui, että kaikesta olisi mahdollista selvitä, kunhan kauniskasvoinen olisi tukenaan. Sairaalan automaattiovet aukesivat heidän edellään miesten rientäessä sisälle valkoisiin käytäviin. Työttä olevat hoitajat ja lääkärit tekivät välittömästi väistöliikkeitä, etteivät vain jäisi jalkoihin tai aiheuttaisi harmia.
“Missä Nishikawa ja Jun ovat?” Asagi kysyi Shoulta, kun ei nähnyt kahta läheisintä lääkäriään missään.
“Kumpikin ovat jo leikkaussalissa numero seitsemän”, hoitaja kertoi pikaisesti johdattaen miehiä mukanaan.
“Köziä hoidetaan siellä.”
“Entä Hide-zou?” yakuza kysyi välittömästi varkaan kysyessä samaa päänsä sisällä.
“Hide-zou tulee minun mukanani leikkaussaliin numero kaksi. Kinjo on siellä muutaman muun lääkärin kanssa”, pystyssä oleva punapää selitti.
“Pääsette tarkkailemaan Közin leikkausta valvontahuoneesta – se on sama paikka, missä olette ennenkin olleet, koska leikkaussalikin on teille tuttu.”

“Me tiedämme, missä se on, mutta entä Sayuri?” Mana kysyi heidän lähestyessä erästä T-risteysmäistä käytävää.
“Soitin hänelle matkallamme tänne ja hän sanoi ilmestyvänsä tänne puolen tunnin sisällä ja puhelusta on jo kymmenisen minuuttia.”
“Tarou!” Shou hidasti hiukan vauhtiaan kääntyessään katsomaan henkivartijan vuodetta kiskovaa miestä, jonka pään sivut oli leikattu muliksi keskimmäisten hiusten sojottaessa pidempinä pystyssä.
“Niin, Shou?” kutsuttu kohotti katseensa välittömästi puhuneeseen heidän kaikkien vauhdin hidastuessa selvästi.
“Kun Közi on saatu leikkaussaliin, mene vastaanottoon ja käske tuomaan Ishikawa Sayuri välittömästi leikkaussalin tarkkailuhuoneeseen. Ei mitään viivytyksiä!” sairaanhoitaja käskytti.
“Selvä!” Tarou sanoi selvästi, ettei kenenkään tarvinnut pelätä tämän ymmärtäneen mitään väärin.
Mies sihahti jotain tovereilleen ja he kääntyivät oikealle vievälle käytävälle kohti puhuttua leikkaussalia. K astui sivummalle antaen hoitajien viedä työparinsa rauhassa, mutta nopeasti irokeesipäinen kääntyi katsomaan vakavana isäntäänsä, mutta silmät eivät tutkineet mustatukkaista tavalliseen tapaan, vaan katse oli erilainen. Silmät olivat suuret ja katse vaikutti epätoivoiselta, hätääntyneeltä, mutta samalla heikolta. Se anoi. Hindu kushissa kovaksi koulittu mies esitti Osakan herralle äänettömän pyynnön, jonka vertaista mies ei ollut koskaan tehnyt. Mustasilmäinen ei epäröinyt lainkaan nyökätessään myöntymyksen merkiksi. Ei mafiapomo voinut kieltää pyyntöä, koska ei olisi edes suuttunut, jos alaisensa olisikin toiminut omin päin. Piilolinssiä käyttävä nyökkäsi hyvin pienesti, että vain harvat olisivat edes tajunneet pään liikettä. Välittömästi hujoppi kääntyi ympäri ja juoksi, vaikkei kovin kovaa, parinsa perään kadoten pois näkyvistä.

“Entä Hide-zou? Pääsenkö katsomaan hänen leikkaustaan?” Seth kysyi punapäältä heidän pysähtyessä risteyskohtaan.
Asagi ja Mana jäivät miesten luokse kääntyen kysyvästi Shoun puoleen.
“Valitettavasti leikkaussali kakkoseen ei ole tarkkailuhuonetta”, hoituri ravisti tyytymättömänä päätään heidän pysähtyessä hetkeksi.
“Muut erillisen tarkkailuhuoneen omaavat leikkaussalit ovat jo varattuja eikä niissä tehtäviä leikkauksia voi keskeyttää. Joudut odottamaan käytävällä, mutta vien sinut niin lähelle leikkaussalia kuin on mahdollista.”
“Mutta…”, varas aloitti epävarmana, mutta sulki sitten suunsa.
Kyllä nuorukainen tiesi, ettei auttanut pullikoida vastaan. Häntä vain harmitti ja kauhistutti tämä tilanne, mutta hän tiesi, ettei asialle voinut mitään. Yakuzalla oli totta kai oikeus nähdä henkivartijansa toimenpiteet.
“Ole huoleti, minä pidän Hide-zousta huolta”, Shou lupasi kääntyen puna-mustahiuksisen puoleen ja astui lähemmäksi, kun painoi kätensä nuorukaisen olalle.
“Informoin teitä kaikkia Hide-zoun voinnista niin usein, kuin vain kykenen.”
“Tee niin”, Asagi henkäisi astuen miesten ohitse kakkosmiehensä metallisängyn vierelle ja kosketti entisen rakkaansa kylkeä.
Koko matkan ajan silmänsä kiinni pitänyt mies, joka oli yrittänyt työntää tuntemansa kivun ja heikkouden pois mielestään, liikautti päätään ja avasi luomensa katsoen välittömästi entistä rakastaan.
“Hide-zou, sinun on selvittävä”, pantterimainen sanoi äänensä murtuessa hiukan.
“Ole kiltti, äläkä jätä minua… Älä hylkää minua… Olen menettänyt jo Hikarun ja Kamijon… Olen menettänyt liian monta rakasta…”
“Asagi”, teräväpiirteinen henkäisi ja hymyili hiukan, vaikka ilme ei ollut kovin kaukana irvistyksestä.
“Minun suunnitelmiini ei kuulu sinun hylkäämisesi, kuten ei moni muukaan asia. En jätä sinua, vaan taistelen elämästäni viimeiseen verenpisaraan asti.”

“Lupaatko?” mustatukkainen tarkisti tarttuen parasta ystäväänsä kädestä kiinni.
“Lupaan, jos se rauhoittaa sinua”, voimakasleukainen naurahti matalasti.
“Pysy vain vahvana… Me näemme pian.”
“Minä yritän…”, Kuro Kagen jäsen mutisi murtuneena astuen taaemmaksi samalla, kun päästi ruskeahiuksisesta irti.
Mana kietoi kätensä sulhasensa ympärille ja katsoi totisena kakkosmiestä, joka katsoi takaisin siniharmaisiin sielunpeileihin. Jos yhdellä katseella olisi kyetty käymään puolen tunnin keskustelu tai lukemaan kummankin ajatukset, se tapahtui sillä hetkellä, koska toimitusjohtaja kääntyi pian pois naamioituneesta. Liikemiehen käsi liikahti kutsuvasti rakastaan kohti ja Seth tarttui välittömästi kohti kurottuviin sormiin.
“Nähdään pian, Seth”, Hide-zou sanoi käheästi katsoen rakastamiaan kasvoja, kuin olisi yrittänyt painaa ne ikuisiksi ajoiksi mieleensä.
“Odotathan minua?”
“Tietenkin, ei sitä tarvitse edes pyytää”, puna-mustahiuksinen vastasi puristaen jopa tarpeettoman kovaa esimiehensä kättä, mutta ruskeankellertäväsilmäinen ei valittanut.
Puristus oli merkki välittämisestä, rakkaudesta – se oli lupaus odottamisesta.
“Anteeksi, mutta nyt on mentävä”, Shou puuttui keskusteluun ottaen varkaan osittain kainaloonsa.
“Aivan”, kalpein nyökkäsi hoitajien lähtiessä työntämään sairaalasänkyä vasemmalle johtavaan käytävään.
“Meidän pitää mennä, Seth”, Asagi henkäisi vilkaisten samaiseen käytävään, jonne henkivartijansa olivat kadonneet.
Mies olisi halunnut jäädä entisen rakkaansa luokse, mutta hänellä oli liikaa velvollisuuksia, jotka kakkosmiehensä halusi ystävänsä toteuttavan. Vähintään rakkaidensa vuoksi Osakan herran olisi oltava vahva, olihan hän luvannut yrittävänsä. Lisäksi mielessä painoi syyllisyys ja tieto siitä, miten voimakasleukainen oli jo melkein uhrannut itsensä heidän kaikkien vuoksi ja tekisi kaiken tarvittavan hänen asemassaan. Yakuza kääntyi vastakkaiseen suuntaan, vaikkakin hyvin hitaasti, kuin nivelensä olisivat olleet ruostuneet saranat. Mana ei kuitenkaan kääntynyt rakkaansa mukana, vaan jäi katsomaan Sethiä, joka käveli jo Shoun mukana toiseen suuntaan, mutta nuorukainen katsoi ystäväänsä. Kauniit kasvot kertoivat sielunpeilien mukana, että mustahiuksinen oli pahoillaan – hirvittävän pahoillaan, ettei voinut olla varkaan tukena hyvän ystävän tapaan. Aivan kuten mafiapomolla, myös naamioituneella oli omat velvollisuutensa, jotka tuntuivat jopa tarpeettoman raskailta, kuten puna-mustahiuksinen näki naisellisemman ilmeestä.

“Kyllä minä pärjään, Mana”, avustaja yritti hymyillä, mutta ilme oli liian vaisu.
Todellisuudessa kalpeimmasta tuntui, ettei hän kestäisi sekuntiakaan, mutta eihän hän halunnut vaivata entistä soluttautujaa. Nuorukainen tosin pelkäsi, ettei naamioitunut uskoisi sanoja, vaan huolehtisi turhaan.
“Niin pärjäätkin”, mustahiuksinen sanoi kaikkien yllätykseksi peruuttaessaan muutaman askeleen taaksepäin, ennen kuin kääntyi ympäri pystyäkseen kävelemään nopeammin.
Riekaleinen helma heilahteli nopeiden askeleiden tahtia, kun Mana käveli ripeästi Asagin kanssa tarkkailuhuonetta kohti. Kumpikaan ei tuntunut välittävän siitä faktasta, että kirkkaiden valojen takia heidän verestä, hiestä ja pölystä likaiset, hajonneet vaatteensa näkyivät kaikille eikä naamioituneen rinnassa oleva reikäkään jäänyt huomaamatta. Totta puhuen, ei Sethiäkään kiinnostanut se, että hiuksensa olivat hirvittävillä takuilla, vaatteensa likaiset ja hikiset eikä olemus muutenkaan ollut erityisen vahva ja viileä – mitään sellaista, mitä voisi odottaa suuryrityksen toimitusjohtajan avustajalta. Toisaalta taas, aika harvat samassa asemassa olevat nuoret miehet kuuluivat mafiaan, kuten hänen hartioidensa ympärille kiertyvä käsi tuntui äänettömästi kertovan, samoin kuin lähelle painautuva varma vartalo, joka sai huomaamattomasti pukumiehen kävelemään ripeämmin heidän saavuttaessa nopeasti ei kovin kauaksi päässeet hoitajat ja liikemiehen. Kalpein katsahti vierellään kulkevaa sairaanhoitajaa, joka näytti vakavalta, olevan selvästi huolissaan, mutta samalla tämän olemus kuvasti varmuutta ja päättäväisyyttä. Jos kaikki olisi pelkästään punapäästä kiinni, tänä iltana ei kuolisi enää yhtään enempää heidän miehiään. Se lohdutti jollain tapaa varasta heidän jatkaessa eteenpäin muutamien ovien läpi kohti varattua leikkaussalia.

“Menkää edeltä – sanokaa Kinjolle, että tulen pian perässä”, Shou sanoi tovereilleen heidän riennettyään käytäviä pitkin jonkin aikaa, vaikkei missään nimessä lainkaan pitkään.
Hoituri pysähtyi käytävälle pysäyttäen samalla Sethin, joka katsahti säikähtäneenä punapäätä, joka ei kuitenkaan vastannut katseeseen. Sänkyä kuljettavat sairaalantyöntekijät vilkaisivat pikaisesti taakseen ja tyytyivät vain nyökkäämään jatkaessaan pysähtymättä matkaa. Hide-zou katsoi puoliksi suljettujen luomiensa välistä jälkeen jääviä miehiä, mutta ei pystynyt kauaa katsomaan kaksikkoa, kun sairaanhoitajat kääntyivät vaaleanruskeista kaksoisovista oikealle kadoten pois näkyvistä – ilmeisesti siellä jossain takana oli leikkaussali numero kaksi.
“Seth”, vihertäviin vaatteisiin pukeutunut päästi ystävästään irti ja astui askeleen kauemmaksi kääntyen vastakkain pukumiehen kanssa.
“Et valitettavasti voi tulla pidemmälle, vaan sinun on jäätävä tähän odottamaan”, pidempi kertoi asettaen kätensä varkaan hartioille katsoen kalpeita kasvoja.
“Tavallisesti täällä ei anneta liikkua muiden kuin sairaalantyöntekijöiden, mutta olen tehnyt selväksi, mitä varten olet täällä.”
“Selvä”, puna-mustahiuksinen nyökkäsi hiukan hämmentyneenä.
Toisaalta taas nimillä Ishikawa ja Oshiro oli suuri vaikutus Osakassa, eli ei ollut ihmekään, jos hän saisi odotella melkein leikkaussalin ovien vieressä.
“Minun on valitettavasti mentävä tuonne, enkä voi jäädä tähän sinun kanssasi”, sairaanhoitaja pahoitteli katsahtaen nopeasti ovia, joista potilas oli mennyt, mutta kääntyi ripeästi takaisin lyhempänsä puoleen.
“Tiedän sen, Shou”, Seth kiirehti sanomaan tarttuen edessään seisovan miehen käsivarsista kiinni taputtaen niitä kevyesti.
“Tärkeintä on, että autat Hide-zouta. Millään muulla ei ole merkitystä”, hän lisäsi perään yrittäen pysyä lujana.
Miksi kaikkien piti jatkuvasti olla hänestä huolissaan?

“Haluaisin kuitenkin olla myös sinun tukenasi. Olet kokenut kovia, kuten Hide-zoun ja Közin tilasta voi päätellä”, Shou henkäisi raskaasti päästäen viimein irti nuorukaisesta, koska oli aika mennä.
“Istu tuolle penkille odottamaan. Tulen käymään tässä aina, kun pääsen vain poistumaan leikkaussalista”, sairaalantyöntekijä lupasi painokkaasti ja viittasi pikaisesti seinustalla olevia puupenkkiä.
“Auta vain Hide-zouta, muulla ei ole väliä”, varas henkäisi kiivaasti niin pelosta kuin turhautumista.
Häntä alkoi tuskastuttaa koko tilanne, kun koko ajan mietittiin häntä. Ei kalpein olisi halunnut jäädä yksin, mutta hänen oli asetettava Hide-zou itsensä edelle. Mitä enemmän kaikki puhuivat hänen yksinjäämisestään, sitä orvommaksi ja hylätymmäksi nuorukainen tunsi itsensä.
“Mene nyt vain äläkä ajattele minua!”
“Sitä en voi tehdä”, punapää ravisti päätään siirtyessään hitaasti sivusuunnassa kaksoisovia kohti.
“Sitä varten ystävät ovat – he huolehtivat toisistaan, vaikka uskoisivatkin näiden pärjäävän.”
Sen sanottuaan sairaalantyöntekijä hymyili lohduttavasti, ennen kuin kääntyi ympäri ja harppoi ovista läpi jättäen varkaan seisomaan yksin autiolle käytävälle seuranaan vain vaaleanharmaa lattia, valkoiset seinät ja katto sekä seinustaa reunustava pitkä puupenkki.

Seth seisoi keskellä käytävää ja katsoi ovea, jonka taakse kaikki olivat kadonneet ja hylänneet hänet. Jalat tuntuivat liian raskailta liikkuakseen – koko keho tuntui painavan vähintään tonnin, minkä takia pienikin liikahdus tuntui aivan liian työläältä. Rintakehäkin vaikutti turhan painavalta, koska hengittäminen oli raskasta. Siksi varas vain tuijotti kauempana seinästä erottuvia ovia, kuin omassa maailmassaan ei olisi ollut mitään muuta. Tuonne oven taakse oli viety hänen loukkaantunut rakkaansa. Tämän mukana tuntui kadonneen myös koko hänen elämänsä.

Minuutti vaihtui toiseksi, siitä kolmanneksi eikä aikaakaan, kun oli kulunut kymmenen minuuttia, ennen kuin puna-mustahiuksinen tuntui osoittavan olevansa elävä olento eikä marmorinen patsas. Nuorukainen huokaisi raskaasti vilkaisten jalkojaan, joita väsytti. Olihan hän ollut ennestään koko päivän jaloillaan töissä, sitten joutunut tulistaisteluun, seisonut kädet pystyssä Hikarun uhatessa Asagia ja heitä muita, kaahannut pitkin katuja ja tuonut Hide-zoun sairaalaan saamaan hoitoa. Yhden päivän aikana oli tapahtunut niin monia asioita, ettei hänen päänsä tuntunut kestävän sitä – varsinkin nyt yksin jäätyään, kun aivot alkoivat käsitellä kaikkea tapahtunutta. Kallon sisällä olevat hermot ja solut halusivat käydä läpi kuullut, nähdyt ja koetut asiat, ennen kuin ne veisivät käsittelemättöminä pukumieheltä järjen. Seth kääntyi katsomaan seinän vieressä olevaa penkkiä, joka kutsui vankkuudella nuorta miestä istumaan alas. Puiset jalat seisoivat varmasti pystyssä kannatellen huonekalua varmemmin, kuin pukumies tunsi omien jalkojensa kannattelevan. Puupenkki sanoi omalla, sanattomalla kielellään, että ihmisen olisi hyvä käydä istumaan päälleen ja odottaa toimitusjohtajaa, kun lääkärit hoitaisivat tämän ampumavammoja, jotka olivat tulleet tulitaistelusta – tulitaistelusta, jossa hän oli ampunut ja… ja tappanut.

Paha olo muljahti mafiamiehen vatsassa hänen muistaessaan hirvittävän taistelun ja kaikki kuolleet. Silmissä välähti näky, kun lähellään ollut mafiamies oli tullut kasvoistaan luotien lävistämäksi ja kaatunut elottomana maahan veren valuessa tämän avonaisesta suusta ulos! Puna-mustahiuksinen käänsi päätään saadakseen kuvan katoamaan mielestään, mutta ei se mitään hyödyttänyt, kuten epätoivon irvistykseen vääntynyt suu olisi kertonut katsojille, jos sellaisia olisi ollut paikalla. Seuraavaksi aivot muistuttivat aseesta, joka oli nyt puvun takin alla piilossa, ja jolla nuorukainen oli vuodattanut vihollisensa verta, tappanut tuntemattomia miehiä, ihmisiä, jotka olivat hengittäneet ja eläneet, ennen kuin hän oli riistänyt näiltä elämän! Seth iski kätensä suunsa eteen estääkseen itseään oksentamasta sisäisestä tuskasta ja huonosta olosta. Hän kääntyi pois penkin puolelta. Ei siihen voinut istua! Jos hän jäisi paikoilleen vain odottamaan, tekemättä mitään, muistikuvat palaisivat takaisin eikä hän uskaltanut kohdata niitä ilman Hide-zouta tai Manaa… Ei hän pystyisi kohtaamaan niitä aivan yksin!

Avustaja vetäisi henkeä sormiensa välistä ja kääntyi ympäri siihen suuntaan, mistä oli alun perin kävellyt siihen käytävälle. Tuskin mafiamies oli ehtinyt kävellä kahta metriä kauemmaksi leikkaussalin ovista, kun kääntyi yllättäen päkiöidensä avulla ympäri ja käveli takaisin – jopa puoli metriä lähemmäksi vaaleita puuovia, kuin mitä oli aikaisemmin pysähtynyt, mutta kääntyi sitten jälleen päkiöidensä avulla ympäri kävellen jälleen poispäin. Puna-mustahiuksinen käveli edestakaisin yrittäen keksiä itselleen tekemistä – tai pikemminkin pitää itsensä liikkeellä ja keskittyä tekemisiinsä, ettei missään nimessä pysähtyisi. Kädet liikkuivat alkuun jalkojen mukana – aina vastakkaisen käden siirtyessä eteen vastakkaisen jalan kanssa, mutta se ei tuntunut riittävältä eikä pitänyt voimakkaita muistoja poissa mielestä. Käsivarret pysähtyivät lopulta ja jäivät vartalon sivuille, mutta sormet puristuivat nyrkkeihin ja avautuivat jälleen ranteiden liikahdellessa levottomina sormien mukana. Askeleiden paikat alkoivat muuttua eikä Seth kävellyt enää edestakaisin, vaan oli alkanut kiertää kapean soikionmuotoista kehää. Kädet siirtyivät vartalon sivuilta rintakehälle ristiin ja vartalo kumartui teosta hiukan eteenpäin. Ruskeiden silmien katse kulki lattiaa pitkin aivan jalkojen edellä, että hän näki pienen kaistaleen kenkiensä kärjestä aina, kun astui eteenpäin. Pää alkoi pikkuhiljaa ravistella edestakaisin hätistäen pois häiritseviä ajatuksia, kuin ne olisivat olleet iniseviä hyttysiä, joista ei päässyt helposti eroon eikä niiden unohtaminen ollut helppoa. Varas rutisti silmänsä lujasti kiinni pudottaen kätensä alas ja samalla hetkellä hän potkaisi jalkansa kipeästi puupenkkiin.

“Helvetti!” puna-mustahiuksinen ärjäisi heittäen päätään taaksepäin säärestään säteilevästä kivusta.
Hän nojautui toisella kädellään kohti seinää ottaen valkoisesta pinnasta tukea, kun tarttui oikeaan sääreensä painellen kämmentään osuman saaneeseen kohtaan. Puristus helpotti kipua vähitellen, eihän isku ollut edes ollut kovin kova eikä siitä välttämättä jäisi mustelmaa. Tuolin jalka oli vain osunut ikävästi hermoon. Puna-mustahiuksinen olisi mielellään vaihtanut sisältään kumpuavan kivun oikein isoon, siniseen mustelmaan, kuten hän joutui myöntämään päästäessään kivun lievennettyä jalastaan irti. Nuorukainen ei kuitenkaan siirtynyt pois seinän vierestä, vaan painoi otsansa maalatulle pinnalle ja nojasi kyynärvarsillaan seinään. Sormet liukuivat värjättyjen hiusten sekaan painamaan päänahkaa, kuin olisivat voineet löytää sieltä nappulan, jolla sammuttaa muistikuvat – aivan kuin aivonsa olisi ollutkin televisio. Nyt kuvannäyttäjä nimittäin väläytti uuden kuvan, joka tuntui vievän jalat alta ja salpaavan hengityksen. Hän näki sielunsa silmin, miten Hide-zou oli hypännyt viereltään pystyyn ja perääntynyt kauemmaksi hänen ja Tsunehiton ulottuvilta karjaisten jotain Ruizalle. Mieli muisti, kuinka kakkosmies oli ampunut kahdella pistoolillaan vihollisiaan, kunnes äkkiä oli heilahtanut, kun oli saanut osuman olkapäähänsä. Aivan kuin näky itsessään ei olisi ollut hirveä, nähdä rakastamansa miehen tulleen ammutuksi, liikemies oli jäänyt huojumaan paikoilleen silmät suurina ja kohottanut aseensa. Tämän oikea käsi oli noussut pistoolin myötä ylös sormen painaessa liipaisinta kahdesti, mutta sitten oli kajahtanut vieläkin pelottavampi laukaus ja toimitusjohtajan ylävartalo oli heilahtanut toistamiseen lihan läpi porautuvasta luodista.

Seth rutisti silmänsä kiinni, mutta ei se mitään auttanut. Hän muisti – jopa kuuli korvissaan, miten Asagi huusi käskyjään ja kuinka hän repäisi itsensä vapaaksi Taichin otteesta. Jaloissa tuntui yhä se voimanponnistus, jolla nuorukainen oli juossut kumarassa lyyhistyvän rakkaansa luokse ja kaatanut tämän kanssa maahan edes osittain suojaa luodeilta. Aivoissa oli tallella jokainen yksityiskohta, äänet, tunteet – jopa hajut. Sormetkin tuntuivat muistavan sen, kuinka veri oli kastellut ne, kun avustaja oli yrittänyt auttaa ruskeahiuksisen takaisin jaloilleen. Luoja, pää, antaisit hänen olla! Miksi häntä oli rääkättävä tällä tavalla?!

“Seth?” matala ääni sai puna-mustahiuksisen värähtämään, kuin nimensä kuuleminen olisi ollutkin luja sähköisku, jota oli pakko yrittää sietää.
Niskan tuntuessa enemmän muovinuken nikamilta, pukumies käänsi katseensa käytävää pitkin sinne, mistä oli tullut Shoun ja muiden kanssa. Muistojen tuskasta kostuneet silmät katsoivat hämmennyksestä laajenneina kätensä ja hiustensa takaa keskellä käytävää seisovaa miestä.
Tulijalla oli löysänpuoleiset mustat housut, jotka olivat jotain jäykkää kangasta mutta eivät farkkua. Lahkeet oli tungettu hiukan korkeavartisten maihinnousukenkien sisälle ja housujen päällä, lanteiden kohdalla roikkui rennosti niittivyö. Housut eivät kuitenkaan vetäneet näyttävyydessä vertoja takille. Päällystakki myötäili hartiakasta linjaa ja tuntui jopa hiukan leventävän saapunutta. Kangas oli tekonahkaa, jotenkin rosoinen kuin olisi jäljitellyt käärmeen tai krokotiilin nahkaa, mutta ei kuitenkaan riittävän selvästi. Väri oli kuitenkin poikkeuksellinen, mikä kiinnitti huomiota: väri oli viininpunaisen ja tummanruskean sekoitus, ettei voinut olla aivan varma, oliko takki enemmän punainen vai ruskea. Kummallakin puolella rintakehää oli napillinen tasku ja sitä alempana kaksi vetoketjullista taskua. Takki oli osittain kiinni ja ulkovaatteen alta näkyi tummanharmaata paitaa, jossa oli muutama reikä kauluksen vieressä. Kolot eivät kuitenkaan olleet se, mitä Seth katsoi, kuten eivät vaatteetkaan, jotka tosin kertoivat paljon kantajastaan. Huomion kiinnittivät piikikkäät, pystyssä olevat vaaleat hiukset, joiden juuret olivat mustat, tummat silmät ja vaalea liina, joka kulki miehen nenän yli.

“Reita”, Seth henkäisi hämmentyneenä suoristautuen hiukan, mutta kätensä pysyivät yhä kiinni seinässä.
“Miten pääsit tänne?”
Olihan Shou sentään sanonut, ettei tällä käytävällä liikkuneet juuri muut kuin sairaalan henkilökuntaan kuuluvat.
“Autolla”, Reita naurahti matalasti, koska toisen hämmennys, suoranainen tyrmistys kieltämättä huvittivat.
“Yusuke heitti minut tänne. Jouduin tosin aulassa tekemään hiukan tilaa, kun Ishikawa Sayuri saapui jälkeeni saattueensa kanssa kantaen mukanaan pientä poikaa. Sitten pääsinkin kysymään vastaanottotiskiltä, minne mennä”, baarimikko kertoi muuttuen yllättäen hiukan pohtivaksi.
“Nimillä Ishikawa ja Oshiro saa kyllä ihmeitä aikaiseksi – pitäisikö kokeilla televisiotarkastajaan, kun tämä lätkäisee taas sakon maksamattomasta televisiomaksusta?”
“Mutta mitä sinä teet täällä?” varas ravisti päätään kääntyen kunnolla ystäväänsä kohden.
Tuota hänen oli oikeastaan pitänyt kysyä, koska ei tiennyt lainkaan, miten ihmeessä oli mahdollista, että vaaleaverikkö oli osannut tulla sairaalaan.
“Koska minun käskettiin tulla”, urkkija kertoi totisena ja siirtyi lähemmäksi avustajaa.
“Minulle soitettiin noin puoli tuntia sitten ja käskettiin hilaamaan tanssimalla treenattu ahterini välittömästi tänne sinun luoksesi.”
“Soitettiin?” puna-mustahiuksinen hätkähti.
“Käskettiin?”
Kuka…? Äkkiä mielessä välähti erään miehen kasvot, mikä sai kalpeamman tunnekuohun valtaan – ei kuitenkaan siihen, mitä moni olisi kuvitellut.

“Perkele!” Seth karjaisi iskien nyrkkinsä seinään.
Nenärättiä käyttävä hätkähti pukumiehen raivoisasta karjaisusta ja vilkaisi huolestuneena niin seinää kuin siihen iskenyttä nyrkkiä. Valkoinen maali ei kuitenkaan näyttänyt murenevan nyrkin kohdalta eikä seinää pitkin valunut verivanaa.
Nopeasti kaksoisurkkija käänsi katseensa takaisin nuorempansa kasvoihin. Kiukun ja suuttumuksen punan läiskät kohosivat kalpeille poskille ja ruskeat silmät, joiden ripsissä näkyi kosteita pisaroita, vaikkei nuorukainen itkenytkään, kapenivat vihaisiksi viiruiksi, kun suu aukesi uudelleen karjumaan vihaisia sanoja.
“Mikä helvetti siinä on, että on koko ajan pakko ajatella muita, kun voisi miettiä välillä itseään!?” avustaja huusi katsomatta ystäväänsä, vaan sielunpeilit siirtyivät tuijottamaan kimpaantuneena allaan olevaa lattiaa.
“Mikä saatanan tarve hänellä on koko ajan itsensä uhraamiseen!? Voisiko hän miettiä edes pienen sekunnin ajan itseään tai omaa tilaansa!? Pitäisikö minun olla iloinen, jos hän kuolee sitä varten, että kulutti itseään soittamalla sinut paikalle, koska olen niin kertakaikkisen heikko, etten pärjää yksinäni!?”
“Rauhoituhan nyt, Seth…”, Reita aloitti varovaisesti ja kyyristyi alaspäin käännellen päätään, jotta saisi pukumiehen katsomaan itseään.
Mies ei kuitenkaan onnistunut yrityksessään, vaan räväkämpi tuntui jättävän urkkijan täysin huomioimatta tai kääntyvän tietoisesti toisesta poispäin.
“Olenko minä sen kusipään mielestä niin heiveröinen, etten selviä sekuntiakaan yksin, vaan jonkun pitää heti tulla lapsenvahdiksi!?” sanoista kaikui ääretöntä katkeruutta ja epätoivoa, kun kalpeampi kääntyi katsomaan leikkaussalin kaksoisovia.
“Hide-zou!”
“Seth! Rauhoitu!” vaaleahiuksinen huudahti käskevästi.
Kaksoisurkkija tarttui lujasti varasta olkapäistä kiinni ja kiskaisi lähemmäksi itseään kääntäen nuorempansa kohtaamaan katseensa. Ilme oli totinen, pakotetun tyyni, vaikka äskeiset sanat olivatkin olleet kovat. Baarimikon oli pakko olla tyyni ja päättäväisen oloinen, jotta saisi selvästi shokissa olevan pukumiehen rauhoittumaan. Eihän tämä tiennyt asioiden oikeasta laidasta puoliakaan.
“Hide-zou ei soittanut minulle!”

“Mitä?” Seth pysähtyi ja jäi katsomaan edessään olevia kasvoja hämmentyneenä, hiukan epäuskoisina.
Tummat silmät kuitenkin katsoivat peräänantamattomina takaisin. Äsken lausutut sanat olivat totta.
“Eikö?” kalpein kysyi kurkkuäänellä.
“Eikö Hide-zou soittanut sinulle takapenkiltä, kun minä ajoin autoa?”
“Sinun kyydissäsi ei edes teräsmies kykenisi soittamaan kenellekään”, nenärättinen ravisti päätään vilkaisten pikaisesti heidän välillään olevaa lattiaa kootakseen ajatuksensa, jotka olivat toisen raivopurkauksen ansiosta katkenneet.
Pian vaaleaverikkö nosti katseensa takaisin varkaan kasvoihin ja jäi tarkkailemaan ruskeita silmiä jatkaessaan.
“Hide-zou ei soittanut minulle. Vaikka hän olisi ajatellut minun kutsumista sairaalaan, hän ei tehnyt sitä syystä tai toisesta. Voi olla, ettei Hide-zou edes halunnut minua tänne, sitä en tiedä. Hide-zou ei pyytänyt minua tulemaan sinun luoksesi.”
“Kuka sitten?” avustajasta tuntui, että lattia oli katoamassa altaan ja hän jäi tyhjän päälle.
Tummasilmäinen hymähti kevyesti mutta ei lainkaan pilkallisesti, koska iva ei ollut sopivaa sillä hetkellä.
“Etkö osaa arvata?”
“En minä muuten kysyisi.”
“Et vain ajattele riittävän laajasti.”
“Etkö sinä ymmärrä, etten minä kykene!”
“Rauhoitu.”
“En minä osaa!” puna-mustahiuksinen parkaisi.
“Reita, sano, kuka soitti sinulle!”
“Mana”, baarimikko vastasi lyhyesti.

“Mana?” Seth räpäytti silmiään.
“Hide-zou ei ole ainoa, joka katsoo perääsi ja haluaa olla tukenasi”, Reita huokaisi nenänsä kautta ja hymyili sitten pienesti pyyhkäisten räikeästi värjättyjä hiuksia pois nuorempansa silmien edestä.
“Mana soitti minulle ja selitti tiivistetysti, että olitte kaikki joutuneet ansaan ja tulitaisteluun. Hän kertoi sinun olevan fyysisesti kunnossa, mutta Hide-zoun loukkaantuneen Közin ja muutaman muun mukana”, baarimikko päästi viimein avustajan olkapäistä irti, kun oli varma, ettei toinen riehuisi enempää.
“Mana kertoi, ettei voi jäädä sinun tueksesi omien velvollisuuksiensa ja tehtäviensä takia. Hän pyysi – ei, vaan käski – tulemaan välittömästi luoksesi, ettei sinun tarvitsisi odottaa yksin uutisia Hide-zousta. Sinä tarvitsisit jonkun rinnallesi ja voin nyt sanoa Manan olleen oikeassa. Hyvä, että tulin paikalle.”
“Ei sinun olisi tarvinnut”, varas sanoi hiljaa kääntyen poispäin ystävästään.
“Kuten Mana sanoi, olen kunnossa.”
“Hän sanoi, että olet fyysisesti kunnossa, kuten minä äsken kerroin”, piikkipäinen muistutti ystävällisesti huomaten nuorempansa välttelevän häntä.
“Ja nyt nähtyäni sinut voin sanoa rehellisesti, ettet ole kunnossa”, nenärättinen lisäsi perään selvästi surullisena.
“Reita, minä voin ihan hyvin – ei minulla ole mitään hätää”, pukumies veti henkeä ja katsoi lyhyen hetken ajan kattoa yrittäen pitää itsensä kasassa.
Hän otti muutaman askeleen kauemmaksi urkkijasta kävellen penkin toiseen päähän.
“Niinpä tietenkin. Totta kai sinä olet täysin kunnossa, kun jouduit ensimmäistä kertaa tulitaisteluun”, vaaleaverikkö sanoi, kuin olisi todennut lintujen osaavan lentää, ja otti muutaman askeleen lähemmäksi nuorukaista.
“Ei sinuun voinut vaikuttaa se, että olit hengenvaarallisessa tilanteessa ja näit rakkaidesi ja ystäviesi loukkaantuvan”, tämä jatkoi istuutuen penkin reunalle nojaten kyynärpäällään käsitukeen.
“Kuten ei sekään, että todennäköisesti jouduit itse tarttumaan aseeseen ja ampumaan – tappamaan.”

Sanojensa päätteeksi mies vilkaisi avustajaa nähden tämän tärisevän selän ja hartiat, sekä pään, joka vajosi alaspäin suuren taakan alla. Baarimikko oli osunut oikeaan, vaikka olikin osannut arvata osan tapahtuneesta jo naamioituneen puhelusta. Valitettavasti hänen kaikki pahimmat pelkonsa olivat käyneet toteen – pelottavammalla tavalla kuin Reita oli osannut uskoa rintakehässään tuntuvasta kivusta.
“Seth, tule tähän”, nenärättiä käyttävä sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen ja taputti vierelleen.
“Kerro minulle, mitä tapahtui.”
“Mitä se muka hyödyttäisi?” Seth kysyi hiljaa katsoen pikaisesti silmäkulmastaan ystäväänsä.
“Mitä se muka muuttaisi? Ei mitään.”
“Ei niin”, tummasilmäinen myönsi nyökäten.
“Ei se muuta mitään eikä saa tapahtunutta katoamaan ilmaan. Ei tapahtumien kertaaminen tuo kuolleita takaisin”, baarimikko ei kieltänyt toisen sanojen paikkansa pitävyyttä.
“Minun on kuitenkin saatava kuulla, mitä oikein tapahtui ja minä haluan sinun kertovan, missä mennään ja mitä minun mahdollisesti pitää tehdä.”
“En minä tiedä, mitä sinun mahdollisesti pitää tehdä”, varas ravisti päätään.
“Enkä minä voi puhua… En minä pysty kertomaan kunnolla, mitä tapahtui…”
“Istu edes alas”, vaaleaverikkö viittasi vieressään olevaa paikkaa.
“En voi”, kalpein sanoi pysyen tiiviisti paikoillaan.
“Kyllä voit”, urkkija väitti yllättäen vastaan.
Reita työnsi itseään penkillä lähemmäksi avustajaa ja kurottautui tanssijan notkeudella pukumiestä kohti. Seth ei ehtinyt kuin katsomaan liikkeiden suuntaan, kun ystävänsä jo tarttui häntä kädestä ja kiskaisi huonekalulle. Heti kun nuorukainen istahti puisille laudoille, tummasilmäinen kietoi kätensä lujasti kalpeamman hartioiden ympärille ja tarttui käsinojasta vetäen heidät kummatkin sivulle miehen päätyessä takaisin aikaisemmalle paikalleen. Tämä ei kuitenkaan päästänyt varkaasta irti, vaan jätti kätensä päättäväisesti räväkämmän hartioille. Vaaleampi kumartui mafiatoverinsa vierellä ja katsoi pää kallellaan kalpeita kasvoja ollen mahdollisimman paljon samalla tasolla tukea antavana ystävänä eikä uhkaavana kuulustelijana.
“Sinä voit istua ja kertoa. Sinun täytyy kertoa”, nenärättinen puhui hitaasti.
Puhe oli matalaa, rauhoittavaa – kertoi, ettei olisi mitään pelättävää eikä vanhempi suuttuisi tai syyttäisi toista mistään, mitä kuulisi.
“Ei tapahtumista kertominen saa tehtyä tekemättömäksi, minä jos kuka tiedän sen”, piikkipäinen tarkkaili kasvoja, jotka eivät kohdanneet hänen omiaan.
“Minä olen kuitenkin tässä sinun tukenasi. Sinun on kerrottava kokemastasi, ettet sekoa. Sinun on puhuttava, jotta pääset sinuiksi asioiden kanssa. Minä olen täällä auttamassa sinua”, vaaleampi hieroi kädellään varkaan hartioita.
“Mutta en voi auttaa sinua, jos et ensin auta itseäsi ja anna minun auttaa.”

Seth ei sanonut mitään eikä edes katsonut vierelleen, vaan tuijotti ensin eteensä vastakkaista seinää, kunnes leuka vajosi vähitellen alas katseen laskeutuessa lattiaan. Hän kumartui alaspäin käden liukuessa irti harteiltaan pudoten kokonaan pois päältään. Kyynärpäät painuivat polvia vasten pukumiehen alkaessa nojata niihin pysytellen mahdollisimman kumarassa, pienessä asennossa, ettei iso, paha maailma näkisi häntä. Sormet kulkivat hiusten lomaan ja liukuivat hetken päänahkaa pitkin pysähtyen sitten paikoilleen koukistuneina. Varas ei sanonut mitään eikä kohottanut katsettaan, vaan pysyi hiljaa paikoillaan.

Baarimikkokin pysyi vaitonaisena toverinsa vieressä ja nojasi kyynärpäällään käsinojaan. Kyllä pidempi tiesi, millaista taistelua toinen kävi, mutta ei voinut enempää painostaa kalpeampaa avautumaan sisäisestä tuskastaan. Mana oli tehnyt enemmän kuin oikein soittaessaan urkkijan paikalle ystävänsä luokse, mutta jotenkin vaaleammasta tuntui, että oli aivan väärä ihminen tässä tilanteessa. Olivathan he olleet pitkään hyviä ystäviä ja vaikeuksista huolimatta ystävyys oli vahvistunut, mutta tilanne oli vaikea. Tässä nenärättisen tilalla olisi pitänyt olla Hide-zou, joka olisi varmasti saanut rakastettunsa avautumaan – vähintään opettajan asemansa takia. Manakin ehkä olisi osannut sanoa oikeat sanat, mutta jotenkin vaaleaveriköstä tuntui, että jopa entisellä soluttautujalla olisi ollut vaikeuksia saada nuorukainen avautumaan.
“Hide-zou sai Tatsuroulta viestin aiemmin illalla…”, kuului pieni, hiljainen ääni kesken vaitonaisen istumisen.
“Tai niin me kuvittelimme…”, Seth kertoi suorastaan kuiskaten alkaen täristä pikkuhiljaa.

Sanojen jälkeen seurasi pieni, lyhyt tauko, jonka aikana varas vain värisi paikoillaan, kunnes viimein avasi suunsa. Hitaasti, hyvin hiljaisella äänellä, pitäen välillä taukoja, puna-mustahiuksinen kertoi, miten oli mennyt rakkaansa ja erään toisen mafiamiehen kanssa varastorakennukselle, jossa Ruiza oli ollut joidenkin miestensä kanssa. Välillä ääni tärisi puheen myötä, mutta silti Reita kuuli jokaisen sanan eikä kysynyt tarkennusta, vaikkei aina ollutkaan täysin varma, oliko kuullut oikein. Tarina eteni suunnilleen johdonmukaisesti, vaikkei mitenkään yhtäjaksoisesti, koska joidenkin asioiden kertominen oli uskomattoman vaikeata kuten se, miten oli itse joutunut viimein ampumaan heidän vihollisiaan, tappamaan näitä, ja se, kuinka Hide-zou oli hypännyt esiin suojatakseen Ruizaa. Mitä pidemmälle tarina eteni päästen viimein Hikaruun ja tämän paljastuksiin, sitä enemmän puna-mustahiuksinen tärisi. Kuitenkin nuori mies pääsi viimein siihen, kuinka Tsunehito oli käskenyt asevastaavaa ampumaan itseään ja heidän oli ollut pakko jättää tämä jälkeensä, jotta he pääsisivät karkuun tuomaan muut loukkaantuneet sairaalaan.

“…Sitten Shou meni tuonne ja minä jäin tänne”, Seth henkäisi viimein murtuneena painaen kätensä kasvoilleen.
Hän tärisi aivan liikaa, ettei kyennyt enää nojaamaan jalkoihinsa, vaan joutui pitämään itsensä hiukan pystymmässä, vaikkakin yhä kumarassa. Sormet painoivat otsaa, kuin olisivat yrittäneet hajottaa kallon, jonka sisällä oli ihan liikaa kipeitä muistoja, joista kukaan ei selviäisi täysin vahingoittumattomana. Alitajunta yritti saada nuorukaisen rauhoittumaan houkuttelemalla lihaksia keinuttamaan kehoa itsekseen, jos täriseminen loppuisi, mutta niin ei käynyt. Se vain kasvoi, kun varas yritti pitää kyyneleet ja kauhun sisällään, vaikka olikin juuri saanut kerrottua niistä. Ei hän halunnut koko maailman näkevän, miten paljon häntä pelotti ja sattui.
“Seth, se on ohi, kuten tiedät”, Reita sanoi viimein heidän oltua pidemmän hetken hiljaa.
Baarimikkokin oli tarvinnut aikaa sulatella asioita eikä tämä vieläkään voinut täysin käsittää kaikkea. Hikaruko oli ollut hyökkääjä? Oliko sisar oikeasti käynyt veljeään vastaan Klahan houkuttelemana? Ei avustaja valehtelisi ystävälleen, mutta urkkija ei ollut aivan varma, oliko tosiaan kuullut kaiken. Joitain yksityiskohtia oli saattanut jäädä kertomatta, mutta yleiskuva oli nyt vaaleaverikölle selvillä eikä sekään ollut oikeastaan tärkeää miehelle.
“Olet nyt turvassa eikä kukaan pääse satuttamaan sinua.”
“Mutta Hide-zou…”, puna-mustahiuksinen vetäisi nikottaen henkeä ja niiskaisi kuuluvasti perään.
“Minun pääni…”

“Hengitä, Seth, äläkä ajattele sitä enää”, vanhempi hyssytti ja taputti kumartunutta selkään.
“Keskity vain hengitykseen ja siihen, että Hide-zou on saamassa hoitoa. Keskity vain hyviin ajatuksiin.”
“En pysty! Pystyin hillitsemään itseni, kun olin liikkeessä. Minun tarvitsee päästä ylös…”, räväkämpi ravisti päätään ja yritti vaivalloisesti nousta pystyyn, vaikka jalat eivät näyttäneet olevan siinä kunnossa, että pystyisivät kannattelemaan kehoa.
“Eikä tarvitse”, Reita väitti lempeästi vastaan.
Mies kurottautui tummempaa kohti ja tarttui kaksin käsin toista hartioista kiinni ja veti hellästi taaksepäin suoristaen selän. Tuskin vaaleahiuksinen oli saanut vapisevan varkaan istumaan suorassa vierelleen, hän painoi varmasti pukumiehen makaamaan penkille laskien kalpeimman pään varovaisesti reitensä päälle. Jotenkin nuorempi oli niin uupunut, voimaton, ettei kyennyt mitenkään vastustelemaan, vaan keho totteli vaistomaisesti ohjaavia liikkeitä. Jalat työntyivät käsinojan alta auttaen vartalon pääsemään suoraksi huonekalulla, vaikka pitkät raajat jäivätkin osittain koukkuun, mutta varsin mukavaan asentoon.
“Sinun ei tarvitse nousta ylös. Voit olla vain tässä ja levätä”, baarimikko sanoi matalan pehmeästi silittäen hetken puvun takilla päällystettyä olkapäätä.
“Sinun ei tarvitse eikä missään nimessä pidä hillitä itseäsi. Sinulla ei ole mitään pelättävää eikä hävettävää, kukaan ei tuomitse sinua. Kaikki järjestyy”, tämä jatkoi tällä kertaa melkein kuiskaten ja huitaisi kuin puoli huolimattomasti punamustia hiuksia.
Räikeästi värjätyt kutrit valuivat peittämään kalpeita kasvoja eikä vaaleampi tehnyt elettäkään siirtääkseen kasvoja peittävät hiukset syrjään. Tämä pikemminkin alkoi silittää hiuksia kuin varmistaakseen, ettei kukaan vetäisi niitä syrjään.
“Usko minua”, Reita kuiskasi hellästi jääden silittämään nuorempansa päätä.

Seth sulki hitaasti silmänsä ja hengitti hitaita, syviä hengenvetoja. Silmät sulkeutuivat, kun hän yritti työntää kaikki ikävät muistot mielestään ja keskittyä hyviin. Hän yritti ajatella kaiken järjestyvän – hän halusi uskoa ystäväänsä. Suljettujen luomin alta valui esiin kyynel, joka valui nenän yli poskelle ja siitä urkkijan mustille housuille. Toisestakin silmästä valui kyynel, jota seurasi nopeasti toinen ja kolmas. Kyyneleet valuivat vuolaina puna-mustahiuksisen kasvoja pitkin, mutta nyt hän oli turvassa maailmalta. Hän tunsi olevansa turvassa kaikelta hiustensa ja baarimikon suojassa – kaikki järjestyisi ja Hide-zoukin selviäisi. Hän luotti baarimikon sanoihin ja saattoi siksi viimein päästää irti itsehillinnästään ja itkeä kaikesta kokemastaan.

Reita silitti Sethin päätä eikä sanonut mitään. Hän oli, kuin ei olisi huomannutkaan toisen itkevän, vaikka näkikin toisen nytkähtelevän välillä ja kuuli muutaman kerran niiskauksen ja muita hiljaisen itkun ääniä. Vaikka nenärättiä käyttävä ei olisi nähnyt pieniä vartalon liikkeitä tai kuullut mitään, hän tunsi housunsa vähitellen kastuvan. Kastuminen ei kuitenkaan harmittanut vaaleaverikköä, joka tunsi taakkaansa hiukan keventyneen ja valtavan huojennuksen ravistelevan sydäntään. Tuo itku oli kaivattu asia, vaikka itkemistä pidettiin yhä häpeällisenä miesten maailmassa ja varaskin yritti olla kovakasvo sopiakseen mafiamieheksi. Totuus oli kuitenkin se, että jokaisen – jopa kaikista ronskeimman, vahvimman ja pelottomimman miehen – oli saatava itkeä ja ilmaista tunteitaan, kun tunsi suurta kipua ja tuskaa, vaikka piilossa muilta. Jokaisella oli elämässään asioita, joiden vuoksi itkeä.

Baarimikko huokaisi hiljaa nenänsä kautta ja kääntyi katsomaan kaksoisovia, joita nuorempi oli silmäilyt useamman kerran. Missähän kunnossa Hide-zou oli? Pakkohan tämän oli selvitä! Ei kakkosmies voinut kuolla tällä tavalla! Tämän oli pakko jäädä henkiin eikä yksin Sethin takia vaan heidän kaikkien, mafian vuoksi. Vaikka urkkija oli sanonut kaiken järjestyvän, hän ei täysin osannut uskoa omia sanojaan. Häntä pelotti eikä yksin teräväpiirteisen vuoksi. Ruskeankellertäväsilmäinen ei todellakaan ollut ainoa, joka oli haavoittunut tulitaistelussa.

----------

“… Enkä minä saa enää mielestäni sitä, että ammuin meidän Tsunehitoa!” Ruiza ulvoi äänen kuitenkin kuuluessa vaimeana, kun kasvot olivat painuneet valkoista peittoa ja sen alla olevaa kylkeä vasten.
“En anna itselleni ikinä anteeksi, jos Tsunehito kuolee!”
Kylki, jota vasten asevastaava itki, ei liikahtanutkaan. Koko mies, joka makasi valkoisten lakanoiden keskellä sairaalavuoteessa ja jonka vieressä vaaleahiuksinen pieni mies istui – tai oikeastaan lojui – pysyi hievahtamattakaan paikoillaan. Tämän ylävartalo nojasi valkoisiin paksuihin tyynyihin potilaan ollessa puoli-istuvassa asennossa ja katsoi totisena vierellään itkevää. Eikä mies tietenkään ollut kukaan muu kuin Yamashita Hiroki.

Hiroki katsoi vakavana rakastaan ja tämän kauttaaltaan tärisevää vartaloa, kun asemestari itki ääneen. Parittajan kasvot olivat harvinaisen kovat, kun hän katsoi Ruizan hartioita ja peittoa lyhempänsä alla, ja puristi kätensä lujasti nyrkkeihin antaen parantelunsa aikana runsaasti pituutta kasvaneiden kynsien pureutua lihaansa aiheuttamaan kipua, joka voisi miehen puolesta pyyhkiä toisen kivun tiehensä. Tummanruskeahiuksinen tuntui jollain tapaa unohtavan istuvansa sairaalassa tällä kertaa omassa huoneessa, koska Andro oli siirretty Isshin ja Hyden kanssa samaan huoneeseen, jotta näiden tarkkaileminen olisi helpompaa. Siksi kaksikko sai sopivalla hetkellä tarvitsemansa rauhan. Vaaleahiuksinen oli nimittäin rynnännyt kasvot kyynelistä märkinä ja silmät lähes kirkkaanpunaisina sisään hoitohuoneeseen keskeyttäen ihmiskaupan vastaavan television katsomisen – sieltä oli tullut televisiosarja “Tyttökauppiaat”, joka oli tarpeellista katsottavaa ammatin kannalta. Ohikiitävän hetken ajan eebenpuunruskeasilmäinen oli kuvitellut, että lääkärit olivat todenneet vaaleamman sairastuneen eturauhassyöpään, koska laihemman koko olemus oli kuvastanut sitä, kuin toinen olisi kokenut maailmanlopun ja joutunut salamana helvettiin. Tuskin vanhempi oli ehtinyt kysymään hädissään, mikä oli, kun asemestari oli lähes kiljaissut ampuneensa Tsunehitoa.

Ensimmäinen reaktio oli todellinen epäusko ja oli ollut hyvin lähellä, ettei tummanruskeahiuksinen ollut kysynyt, missä kohtaa kuului nauraa, koska oli kuvitellut ilmoitusta surkeaksi vitsiksi. Harmaanruskeasilmäisen ilme oli kuitenkin kertonut, että nyt oli tosi kyseessä, minkä takia vanhempi sai kutsuttua Ruizan vierelleen selittämään, mitä ihmettä toinen sekoili. Alkuun asevastaava oli istunut alas ja kertonut, kuinka oli mennyt tekemään töitä alaistensa kanssa, kunnes jostain syystä ensin Hide-zou ja Seth olivat ilmestyneet paikalle höpöttäen jotain naurettavaa Tatsuroun viestistä ja pian sen jälkeen Asagi oli tullut porukkansa kanssa, minkä jälkeen Tsunehito oli tullut varastohalliin. Siitä sitten vaaleaverikkö oli hypännyt pystyyn ja alkanut lähes karjuen kertoa tulitaistelusta, kunnes istuutui alas ja kertoi sitten enemmän itkien, kuinka Hikaru oli saapunut paikalle uhaten pikkuveljensä henkeä. Siitä kertomus vaikeutuikin, kun hermoja raastaviin kokemuksiin päästiin ja puheen tuottaminen tuntui kummallisen vaikealta tavallisesti hyvin suulaalle miehelle. Ei kuunteleminenkaan ollut helppoa Hirokille – ei varsinkaan sen jälkeen, kun Ruiza kertoi Tsunehiton käskeneen ampua itseään. Se oli ollut ainoa hetki, kun vanhempi oli epäuskoisena keskeyttänyt rakkaansa, kunnes antanut tämän kertoa tapahtuneen viimein loppuun, joka ei olisi voinut olla pidemmästä yhtään rumempi ja kamalampi. Se oli kuin painajainen, joka ei halunnut jättää tummempaa rauhaan, vaikka vaistomaisesti parittaja tiesi asevastaavan painajaisen olevan piinaavampi kuin omansa. Siltikään mies ei kyennyt sanomaan lohduttavia sanoja. Eebenpuunruskeasilmäinen ei pystynyt suomaan kevyttä pään taputusta rohkaistakseen – pelkkä koskeminen tuntui mahdottomalta.
“Vihaan itseäni… Minä tapoin Tsunehiton…”, Ruiza niiskutti peittoa vasten.
“Et tappanut”, ihmiskaupan vastaava sanoi kääntäen katseensa pois harmaanruskeasilmäisestä.
“Sinä sanoit, että hän oli elossa, kun lähditte”, tämä jatkoi, vaikkei katsonutkaan rakastaan.
“Mutta hän saattoi kuolla, kun lähdimme!” vaalein väitti vaikertaen vastaan.
“Minä vihaan itseäni, jos Tsune kuolee! Sinäkin tulet vihaamaan minua!”
“Ei Tsunehito kuole”, Hiroki ravisti itsekseen päätään katsoen yhä toiseen suuntaan.
“Sinä vain ammuit häntä…”, mies jatkoi, vaikka ääni hiukan petti omistajansa.
Tummanruskeahiuksinen räpsäytti muutaman kerran silmiään ja katsoi sitten sivullaan olevaa lattiaa, kunnes räpytti uudelleen silmiään. Nenään tuntui kerääntyvän nestettä, joka yritti saada pidemmän niiskauttamaan tai kurottautumaan lipaston laatikolle etsimään nenäliinaa. Kuitenkaan parittaja ei sanonut tai tehnyt mitään, vaan kääntyi hiukan yläkropallaan poispäin asevastaavasta.

“’Minä vain ammuin häntä’?” Ruiza toisti väitteen ja nosti epäuskoisena kasvonsa peitosta.
“Minä ammun työkseni! Minä olen mafian parhaimpia ampujia! Minä olen paras aseiden käsittelijä tässä mafiassa!” vaaleahiuksinen huusi äänen särähdellessä ja hajotessa useampaan kertaan.
Olisi voinut luulla, että asemestari olisi loukkaantunut rakkaansa sanoista, mutta asia ei ollut näin. Hän kiihtyi muusta syystä niin paljon, että unohti Hindu kushin miesten voivan vetää jopa hänelle vertoja aseiden hallinnassa. Eiväthän he olleet koskaan olleet tosissaan kilpasilla.
“Kun minä ammun, minä ammun tappaakseni! En ole koskaan ampunut ketään pitääkseni häntä hetkeä pidempään hengissä! Olen aina ampunut tarkoituksena saada yksi ja sama lopputulos!” harmaanruskeasilmäinen sanat olivat kuin ilmassa viuhahtelevat luodit – samanlaiset, joita hän oli ampunut aiemmin illalla.
Jokainen sana tuntui vastaavan sitä samaa luotia, joka oli satuttanut etsivää.
“Ja se lopputulos on kuolema!”
“Tiedän”, vanhempi sanoi hyvin hiljaa, kuin olisi vastannut, vaikkei oikeasti tehnytkään niin.
Todellisuudessa mies vain yritti kieltää tapahtuneet asiat. Pidempi ei halunnut uskoa Hikarun pettäneen mafian Klahan käännyttämänä ja vielä vähemmän hän halusi uskoa asevastaavan oikeasti ampuneen heidän rakkaan soluttautujansa. Tummempi ei halunnut uskoa, kauniin, upean, ihanan mustatukkansa kuolevan, mutta järki sanoi sen olevan hyvin mahdollista. Hiroki tiesi, kuinka taitava ampuja Ruiza oli ja tiesi nuorempansa olevan oikeassa. Vaalein ei ollut koskaan ampunut ketään tarkoituksena jättää tätä lopullisesti henkiin. Olihan harmaanruskeasilmäinen ennenkin vain vahingoittanut heidän vihollisiaan, mutta sitten myöhemmin tappanut. Nyt toinen oli ampunut keskivartaloon, etsivän pyynnöstä, ja aina silloin vaaleaverikkö oli pyrkinyt surmaamaan vihollisensa.
“Sinä myös tiedät, mitä se tarkoittaa!” lyhempi karjaisi katkerana pidellen kaksin käsin sängyn reunasta kiinni.
“Tsunehito kuolee! Minä tapoin hänet! Minä tapoin meidän rakkaan Tsunemme!”

“ÄLÄ SANO SITÄ!” hirvittävä karjaisu sai asemestarin hätkähtämään lujasti ja tarrautumaan tiukemmin metalliseen reunukseen.
Hiroki kääntyi rakastettuaan kohti hitaasti, hyvin jäykästi silmät suurina kuin vauhkoontuneella hevosella. Kasvolihakset olivat aivan jäykät, kuin joku olisi jäädyttänyt ne pakkasessa ja asettanut sitten takaisin oikeille paikoilleen kallon päälle. Sieraimetkin olivat laajentuneet tuntuen pienellä liikkeellä piilottavan nenäkorua hiukan. Hitaasti ihmiskaupan vastaava ravisti päätään pitäen katseensa tiukasti vaaleahiuksisessa. Silmät olivat kosteat pidätellyistä kyynelistä eivätkä luomet sulkeutuneet kertaakaan miehen katsoessa päättäväisesti asevastaavaa.
“Älä sano sitä”, eebenpuunsilmäinen toisti uudelleen, tällä kertaa huutamatta, mutta ääni oli silti luja ja pingottunut.
“Älä sano sitä enää”, hän kielsi vielä, kuin muussa tapauksessa rakkaansa aikoisi jatkaa – toistaa sitä kirottua lausetta, joka oli heidän kummankin pahin pelkonsa.

Vaikka ääni olikin varma, oikeastaan käskevä sekä hyökkäävä, ja olemuskin edusti täydellisesti voimaa, katse kertoi, kuinka heikoksi, avuttomaksi parittaja tunsi itsensä. Tämä oli käänne, josta ei tiennyt, miten kuuluisi toimia, jos Ruiza todellakin olisi onnistunut tappamaan Tsunehiton. Hiroki saattaisi kyetä antamaan anteeksi vaaleammalle, mutta hyvin todennäköisesti hän saattaisi alkaa vihata asevastaavaa.
Epävarma tilanne oli hyvin selvillä myös vaaleaveriköllä, joka laski alistuneena katseensa alas sulkien silmänsä. Kyyneleet valuivat ripsien välistä taukoamatta kasvoille, mutta hän ei sanonut mitään. Asemestari ei syyttäisi Hirokia, jos tämä päättäisi vihata häntä, koska lyhempi vihaisi itseään enemmän kuin toinen koskaan kykenisi, jos etsivä menehtyisi. Mustatukkaisen kuollessa kuolisi asemestaristakin samalla osa, hyvin tärkeä sellainen, eikä sekään olisi riittävä rangaistus – ainakaan harmaanruskeasilmäisen mielestä, vaikka hän oli vain toteuttanut soluttautujan toiveen.

Ovelta kuului kevyt koputus, joka sai synkän, uhkaavan tilanteen taukoamaan ja kaksikon kääntämään katseensa ovelle.
“Sisään”, tummanruskeahiuksinen sanoi hiukan puheääntä kovemmalla äänellä, vaikka sanan lopussa äänensä värähti.
Kahva painui alas ja ovi raottui hitaasti mustahiuksisen pään kurkistaessa sisään tämän katseen etsiytyessä nopeasti sairaalavuoteelle ja siellä oleviin miehiin. Pitkä, kookkaan jäntevä hahmo nojautui hiukan peremmälle, mutta jäi ovenrakoon käden pysyessä tiiviisti alas viedyllä kahvalla. Synkät silmät katsoivat voipuneena kaksikkoa, joka katsoi jännittyneenä takaisin. Hiroki ja Ruiza tunnistivat miehen nopeasti, mutta eivät siltikään osanneet rentoutua, vaikka tiesivätkin tämän olevan toverinsa. Kumpikaan ei nimittäin tiennyt, miksi Atsushi oli tullut heidän luokseen.
“En ehdi olemaan tässä kauaa. Minun on mentävä pian takaisin varmistamaan sairaalan turvallisuus ja kiirehdittävä sitten Satochin luokse”, jokapaikanhöylä kertoi matalalla, vaitonaisena äänellä.
Tämän kasvot näyttivät olevan vielä enemmän allapäin kuin puheensa.
“Mitä asiaa?” eebenpuunruskeasilmäinen kysyi karheasti räpsäyttäen muutaman kerran silmiään koettaen pitää itsensä kasassa.
Vaalein ei sanonut mitään, mutta punoittavat silmänsä esittivät saman kysymyksen ja kyyneleet lakkasivat hetkeksi vuotamasta. Olihan asemestarin pakko yrittää koota itsensä edes hetkeksi, jos kyseessä olisi heidän turvallisuutensa.
“Tsunehito”, mustahiuksinen laski katseensa lattiaan ja raotti suutaan jatkaakseen.
“Hän…”, puhe kuitenkin keskeytyi, kun mies kallisti päätään kuin etsiäkseen oikeita sanoja.
“Mitä?” parittaja henkäisi samassa tuntien sydämensä pysähtyvän rinnassaan.
Atsushi kohotti katseensa kysyneeseen eikä sanonut mitään, vaikka aukoili hiukan suutaan. Se ei ollut vastaus, jota yksi miehistä odotti.

“Atsushi!” asemestari ärjäisi ja kohottautui pelkästään käsiensä varaan osittain pystyyn.
“Mitä Tsunehitosta!? Ala puhua! Mikä helvetti tätä mafiaa riivaa, kun kukaan ei saa asiaansa sanotuksi!?”
Tummin vilkaisi säpsähtäen vaaleahiuksista ja kävi nopeasti tarkalla katseellaan läpi laihan, jännittyneen vartalon. Tullut aavisti, että lyhimmän ase oli jossain piilossa, mutta riittävän lähellä, että sillä hetkellä hermoraunion partaalla oleva mies saattaisi koska tahansa ryhtyä epätoivoisiin tekoihin. Itsensä ja muiden turvallisuuden, sekä kaksikon mielenrauhan takia olisi sanottava tilanne sellaisena kuin se oli – karuudesta huolimatta.
“Tsunehito tuli äsken muutaman kauhuissaan olevan kytän mukana”, jokipaikanhöylä sanoi raskaasti henkäisten.
“Hänet tuotiin pää edellä. Muuta en tiedä.”

Hiroki ei sanonut mitään, vaan tuijotti Atsushia unohtaen kokonaan hengittämisen ja kaikki muut elintärkeät kyvyt. Ruiza unohti täysin käsissään tuntemansa voimanponnistuksen ja pysyi paikoillaan epämukavaan asentoon jännittyneenä. Harmaanruskeat silmät tuijottivat laajenneina synkkiä kasvoja, kun heidän mafiatoverinsa vain nyökkäsi kevyesti ja perääntyi kauemmaksi sulkien samalla oven perässään. Jokapaikanhöylän oli palattava takaisin töihinsä, joista oli lähtenyt kesken kaiken vain toimittaakseen ystävilleen tärkeän viestin sen hetkisestä tilanteesta.
Huoneeseen jäänyt kaksikko tuijottivat sulkeutuvaa ovea kuin olisivat olleet voimakkaassa hypnoosissa. Heistä kummastakin hetki tuntui ikuisuudelta eivätkä he kyenneet tekemään mitään, kuin seuraamaan pientä liikettä, jota seurasi kahvan nouseminen ylös ja kevyt naksahdus, kun lukon kieli painui kiinni. Pieni, monille täysin merkityksetön ääni tuntui hirvittävän voimakkaalta kaksikossa, jonka kumpikin osapuoli pystyi vasta sen kuultuaan räpäyttämään silmiään.

Ruizan kädet pettivät ja hän lysähti istumaan takaisin tuolilleen yläkropan retkahtaessa vuoteen päälle. Kasvot painautuivat jälleen peiton alla piilottelevaa kylkeä vasten, kun vaaleahiuksinen itki lujasti, nyyhki jatkuvasti ja niiskutti yrittäessään vetää henkeä, mikä oli kieltämättä vaikeata, kun lakana tunkeutui hengityselimiin jokaisella hengenvedolla. Keho oli täysin retkottava kuin räsynukella, jota asemestari muistutti sotkuisine hiuksineen ja pölyisine, likaisine vaatteineen. Vartalossa ei ollut enää yhtään voimaa, vaan ainoat jäsenet, jotka kykenivät liikkumaan tärisevän pään mukana, olivat kädet. Sormet haparoivat heikkoina sängyn liinavaatteita, mutta liukkaat kankaan tuntuivat olevan haluttomia rypistymään miehen nyrkkien sisälle. Sitä harmaanruskeasilmäinen ei kuitenkaan tuntunut tajuavan, kun jatkoi vuodevaatteiden haparointia painaen kasvojaan lujasti varmaa kylkeä vasten.
“Ruiza…”, Hiroki henkäisi vetäen puolikkaita hengenvetoja, kun ei kyennyt vetämään shokkiin joutuneita keuhkojaan täyteen ilmasta.
Kyyneleet, joita vanhempi oli pidätellyt hyvin pitkään, valahtivat yhtenä ryöppynä kasvoille, ettei niiden laskuissa olisi pysynyt maailman viisainkaan mies mukana. Tunteiden symbolien mukana tuntuivat valuvan myös voimat, koska keho vaikutti äkkiä heikommalta kuin koskaan aikaisemmin. Hiukan parittajassa oli kuitenkin energiaa jäljellä, koska sai nostettua kätensä ilmaan ja laskettua sen lyhempänsä pään päälle.
“Ruiza… Älä itke…”, tummanruskeahiuksinen kuiskasi käheästi itkunsa keskeltä, kun katsoi nuorempaansa.
“Ei tarvitse itkeä… Kaikki on hyvin… Älä itke, rakas…”
Sormet silittivät hellästi vaaleita hiuksia tuntien niiden jatkuvasta värjäämisestä syntyneen karheuden, mutta ei välittänyt siitä. Nenäkorua käyttävä ei tiedostanut sormenpäidensä tuntemaa karheutta, vaikka varmasti tunsi kevyttä raavintaa ja kynsikin tarttui pieneen takkuun.

Kosketus ei vaientanut Ruizaa, mutta vaaleaverikön kädet lakkasivat tavoittelemasta lakanoita. Vasen käsi siirtyi vartalon ja pään vierelle, mutta oikea käsi kiertyi Hirokin vartalon ympärille eräänlaiseen halaukseen, vaikkei rutistuksessa juuri ollut voimaa. Silti eebenpuunruskeasilmäinen tunsi halauksen ja sen voiman, joka siinä tavallisesti olisi ollut. Teko itsessään muistutti, ettei ihmiskaupan vastaava ollut yksin, vaikkei tummempi olisi tarvinnut halausta tietääkseen harmaanruskeasilmäisen olevan kanssaan. Parittaja nosti kyynelistä märät kasvonsa kohti kattoa jatkaen äänetöntä itkuaan tietämättä, voisiko missään vaiheessa lopettaa itkemistä.
“Tsune…”, pidempi henkäisi hiljaa sulkien silmänsä.
Hiljalleen, täysin huomaamatta vanhemman huuliin hiipi jotain pientä.

Helpottunut hymy.

----------

Sayuri veti henkeä laskien viimein katseensa alas sylissään lepääviin nyrkkeihinsä. Kevyesti punattu suu oli raollaan ja nainen hengitti lähes olemattomasti, kun istui kivettyneenä paikoillaan. Asagi istui äitinsä vierellä metallirunkoisella tuolilla – samanlaisella, jolla vanhinkin istui. He olivat leikkaussali seitsemän tarkkailuhuoneessa, joka muistutti sairaalan käytäviä ollen aivan yhtä tyhjän tuntuinen kuin muukin rakennus. Jotenkin neliönmuotoinen tila tuntui vielä tuskaisemmalta kuin tyhjät käytävät ja sai avuttomuuden tunteen kasvamaan ihmisten sisällä eivätkä huoneessa olijat olleet lainkaan poikkeus. Äiti ja poika istuivat vierekkäin huoneen kahdessa kolmesta tuolista, suunnilleen keskellä lasiseinän vastapäätä olevalla seinustalla. Mana seisoi hievahtamattakaan sulhasensa vierellä katsoen välillä mafiapomoja, välillä taas muualle. Useimmiten katse siirtyi ikkunan vierellä seisovaan K:hon, joka ei tehnyt mitään muuta, kuin seisoi leveässä haara-asennossa tuijottaen hypnotisoituneena lasin läpi alemmassa tasossa olevassa leikkaussalissa käyvää toimenpidettä. Seuraavaksi naamioitunut luonnollisesti vilkaisi sivummalle, oikeastaan nurkassa lähellä ovea olevaa tuolia, jonka päällä istui yöpuvussa viisivuotias poika käpertyneenä pieneksi keräksi lesken ulkotakin toimiessa peittona. Siitä siniharmaasilmäinen kääntyikin katsomaan paikoilleen jäätynyttä elävää legendaa sekä itselleen tärkeintä: rakastettuaan.

Osakan herra ei tosiaankaan näyttänyt enää kaupunkinsa valtiaalta eikä vaikuttanut pystyvänsä hallitsemaan kokonaista rikollisjärjestöä, vaan nyt tämä muistutti aivan tavallista miestä, joka oli kokenut yhden illan aikana liikaa vastoinkäymisiä ja suuren menetyksen. Mustatukkainen istui pienessä haara-asennossa ja nojasi selkä kumarassa kyynärpäillään polviinsa, kun kädet nousivat kasvoille peittämään suunsa ja osittainen nenänsä, kuin sormensa ja kämmenensä olisivat muuttuneet jonkinlaiseksi happilaitteeksi. Happea yakuza tunsikin tarvitsevansa, koska oli saanut juuri kerrottua äidilleen illan tapahtumista – sen, että sisarensa oli liittoutunut Klahan kanssa, hyökännyt heidän kaikkien kimppuunsa ja tullut lopulta Közin ampumaksi, jotta he jäisivät henkiin. Mafiapomo oli kertonut jokaisen yksityiskohdan, jopa Hikarun viimeiset sanat, aina siihen asti, kun he olivat kiirehtineet sairaalaan jättäen yhden miehen taakseen salamurhaajanaisen ruumiin seuraksi. Itkuinen ääni oli ollut hiljainen, etteivät sanat kiirisi kauempana nukkuvan lapsen korviin, ja kaikeksi onneksi vanhin ei ollut esittänyt välikysymyksiä tai vaatinut kiihtyneenä kertomaan nopeammin. Kerrankin nainen oli ollut hiljaa ja kuunnellut, mitä kerrottavaa lapsellaan oli – nyt sanat olivat iskeytyneet vasten vanhenevia kasvoja.

Mana huokaisi raskaasti vieden vasemman kätensä rintakehänsä alapuolelle ja nojasi oikealla kyynärpäällään tukena olevaan ranteeseensa. Kädessä oleva Asagin kännykkä kosketti kevyesti leukaa, kun entisen soluttautujan katse nousi valkoiseen kattoon. Tilanne oli tuskastuttava niin Sayurille kuin mustatukkaiselle, ja vaikka kauniskasvoinen ei ollut koskaan pitänyt Hikarusta tai tulevasta anopistaan, ei hän siltikään nauttinut näkemästään. Kyllä siniharmaasilmäinen näki, miten tieto esikoisensa menettämisestä satutti tomesodeasuista, vaikkei tämä näyttänyt muulta kuin tyrmistyneeltä. Todellisuudessa vanhin yritti pitää itsensä kasassa, mutta olematon hengitys, vapiseviksi nyrkeiksi puristuneet kädet ja niitä tiukasti katsovat, räpyttelevät silmät kertoivat, että kova kuori alkoi murtua. Ikääntyneen rautarouvan heikko hetki tuntui pahalta, koska se muistutti kovasti sitä, miten hänellekin voisi käydä ja siksi kauniskasvoinen katsoikin kattoa puristaen matkapuhelinta sormissaan.

Hikarun sanat olivat herättäneet hirvittävän pelon naamioituneen sisällä. Tämä oli ennen hänen murhayritystään käskenyt kertomaan terveisiä veljelleen, eli kissamainen oli vihjannut siniharmaasilmäisen pikkuveljen kuolleen. Aluksi Mana oli kuvitellut, että nainen oli tappanut Hizakin, mutta sitten todennut kuolleen kälynsä valehdelleen, koska tämähän oli pysynyt Osakassa ja Mawashimonan johtaja taas oli ollut Kiotossa. Siitä se hirvittävin, sisältävä syövä pelko oli lähtenyt tekemään valloitusta hänen vatsassaan. Kioto oli Klahan kaupunki. Klaha taas oli ollut Hikarun liittolainen. Mikäli siis salamurhaajanaisen sanoissa oli ollut mitään perää, Kioton paskiainen oli tehnyt jotain hänen rakkaalle pikkuveljelleen eikä vaatesuunnittelija voisi antaa sitä tälle ikinä anteeksi. Siksi Mana oli soittanut Shoun ja Atsushin jälkeen Selialle ja käskenyt tätä etsimään veljensä keinolla millä hyvänsä; tämän jälkeen puhelinsoittolistassa olivat olleet vuorossa Sayuri sekä Reita Asagin ja Sethin vuoksi. Nyt naamioitunut odotti, että kollegansa ottaisi yhteyttä ja kertoisi, olivatko löytäneet vaaleahiuksisen naamioituneen ja, tärkeintä, missä kunnossa.

Mustahiuksinen kääntyi katsomaan jälleen henkivartijaa nähdäkseen, oliko tämä kiinnittänyt mitään huomiota johtajansa puheisiin tai oliko hujoppi lainkaan perillä huoneen tapahtumista. Irokeesipäinen ei kuitenkaan näyttänyt liikahtaneen minnekään paikaltaan, vaan tämä seisoi suoraselkäisenä lasin edessä päästämättä loukkaantunutta toveriaan ja lääkäreitä haukan katseellaan, ettei yksikään veitsen viilto, sormien liikahdus tai pihtien aukeaminen jäänyt huomaamatta. Piilolinssiä käyttävä oli sujahtanut omaan kuplaansa, jossa ei ollut tilaa muille ajatuksille kuin huolelle punapäisestä henkivartijasta.
Tietäen, että itsensä ja Asagin kohdalla hän käyttäytyisi aivan samalla lailla kuin K, Mana kääntyi jälleen katsomaan nurkassa kyyhöttävää lasta. Siniharmaat silmät räpsähtivät pikaisesti muutaman kerran ja jäivät katsomaan pojan kasvoja.
“Näin siinä sitten kävi”, kevyt kuiskauksen tapainen ääni kuului pitkän hiljaisuuden jälkeen.
Kauniskasvoinen kääntyi katsomaan Sayuria, joka vaikutti vieläkin kivipatsaalta vain huulten tehdessä liikettä.
“Kyllä, äiti”, yakuza nyyhkäisi vieden kasvonsa kokonaan käsiensä taakse piiloon.
Miehen koko vartalo tärisi, kun tämä itki hiljaa, vaikka olisi halunnut huutaa tuskaansa koko maailmalle. Tietäen hyvin, miten haavoittunut miljonääri oli, vaatesuunnittelija astui lähemmäksi sulhastaan pudottaen kätensä sivuilleen. Varovaisesti, joutuen tasapainoilemaan jonkin verran, naamioitunut istuutui metalliselle käsinojalle asettaen kätensä tärisevälle hartialle. Hiljaa sormet silittivät olkapäätä siniharmaasilmäinen lohduttaessa äänettömästi ja yritti luoda pienen turvan tunteen rakkaalleen – mitään pahaa ei tapahtuisi, kun hän olisi paikalla.
“Tämä on minun syytäni”, hento ääni keskeytti rakastavaiset ja sai kummankin pysähtymään paikoilleen, kuin aika olisi pysähtynyt.

Hitaasti, kuin mafiapomon ja entisen soluttautujan kaulanlihakset olisivat kokeneet pienen halvaantumisen, he kääntyivät katsomaan puhunutta.
Alamaailman kuningatar istui paikoillaan hartiat nousseina ylös, kuin voisi sillä tavalla suojata niskaansa ja vartaloaan. Kädet olivat auenneet nyrkeistä, mutta sulkeutuneet jälleen sormien puristaessa tummaa kuviollista kangasta. Nainen puri hampaansa yhteen ja räpytteli aikaisempaa enemmän silmiään yrittäen estää itseään itkemästä.
“Tämä kaikki on minun syytäni”, puhe muuttui vaikertavammaksi lesken mustien silmien sulkeutuessa.
“Äiti, mitä sinä sanoit?” mustatukkainen suoristautui hiukan ja kääntyi äitinsä puoleen.
“Mitä sinä tarkoitat?”
“Sitä, mitä juuri sanoin”, vanhin sanoi matalasti, kuin olisi halunnut huutaa.
Ja niin elävä legenda olisi halunnutkin tehdä.
“Tämä kaikki on minun syytäni”, toinen käsi nousi kasvojen eteen piilottamaan menetyksen tuskan irvistystä.
“Minä olisin voinut estää tämän…”
“Miten?” pantterimainen kysyi aivan ymmällään.
“Muistatko, kun tulin niihin naamiaisiin ilmoittamatta sinulle tulostani etukäteen?” leski aloitti hetken hiljaisuuden jälkeen.
“En koskaan kertonut, mikä sai minut palaamaan Osakaan, mutta tulin silloin sisaresi pyynnöstä. Hikaru soitti minulle ja kertoi, miten kurjasti sinä johdat mafiaa ja kuinka heität hukkaan isäsi kaiken työn. En voinut jäädä Nagoyaan, vaan minun oli tultava katsomaan ja tarttumaan ohjaksiin, jos Hikarun kertoma olisi pitänyt paikkansa”, tomesodepukuinen keskeytti tarinansa hetkeksi vetäen terävästi henkeä pienen nyyhkäisyn päästessä huultensa takaa kuuluville.
“Näin asian olevan toisin ja päätin turvata rakkaitteni – sinun, Hikarun, Gackton ja Hide-zoun – elämän. Päätin lähteä Rukan perään ja jutella sitten myöhemmin Hikarun kanssa, mutta asiat kääntyivät toiseen suuntaan Rukan kuoleman jälkeen ja kimppuumme hyökättiin. Kun palasin takaisin ja Hikarun kimppuun käytiin, halusin hänen tulevan puhumaan minulle… Halusin hänen tulevan itse puhumaan minulle ja käydä läpi hänen aikaisempaa puhelua, mutta Hikaru ei puhunut mitään. Lopulta, kun päätin ottaa Hikarun puhutteluun ja selvittää, mistä on kyse ja kuka mahdollisesti yrittää manipuloida häntä, sinä olit päästänyt hänet lähtemään”, Sayuri kumartui yllättäen alas hiukan kippuraan istualtaan ja liikkeen myötä Mana näki kaistaleen vanhemman naisen poskea ja sitä pitkin valuvan kyyneleen.
“Jos en olisi odottanut, olisin ehkä saanut Hikarun salaisuuden selville eikä puoliakaan tästä kaikesta olisi tapahtunut! Jos olisin mennyt Hikarun luokse enkä lähtenyt Rukan perään, olisin voinut estää kaiken pahan! Olisin voinut pelastaa esikoiseni… Hikaru… Hän olisi hengissä… Minun tyttäreni olisi yhä hengissä…”

“Äiti, ei se ole sinun syytäsi”, Asagi ei kestänyt kuunnella äitinsä itkunsekaisia itsesyytöksiä.
Hän ei ollut vuosiin nähnyt äitinsä itkevän – ei sitten isänsä kuoleman eikä sydämensä kestänyt kuulla lesken nyyhkivän tyttärensä menettämisen tuskasta. Oli jo riittävän kamalaa, kun oli nähnyt omin silmin isosiskonsa kuolevan.
“Hikarun kuolema ei ole sinun syytäsi”, pantterimainen kurotti kättään vanhinta kohti lohduttaakseen, mutta perääntyi kauemmaksi, kosta tiesi, ettei voisi mitenkään lohduttaa.
Mitkään sanat eivät toisi isosiskoa takaisin – ja se oli yhden miehen ansiota.
“Tämä kaikki on Klahan syytä”, murheen kyynelistä huolimatta yakuzan ääni madaltui ja käsi puristui nyrkkiin.
“Klaha käänsi Hikarun meitä vastaan. On hänen syytään, että Hikaru on kuollut! Klaha saa maksaa minun sisareni kuolemasta!”
“Se on toissijainen asia nyt”, Mana puuttui päättäväisesti puheeseen sujauttaen rakkaansa kännykän tämän taskuun.
Kyllä hän kuulisi sen, jos Selia soittaisi – ja toisi toivon mukaan hyviä uutisia.
“Toissijainen?” Osakan herra kääntyi epäuskoisena sulhasensa puoleen ja elävä legendakin katsoi entistä soluttautujaa silmäkulmastaan.
“Väitätkö sisareni kuoleman olleen mitätöntä ja Klahan ansaitseman kostoiskun olevan toissijainen asia?” mustatukkaisen märät kasvot vääntyivät suuttumuksesta irvistykseen.
“Klaha ansaitsee kaiken, mitä keksimme hänen päänsä menoksi ja minäkin haluan, että hän kärsii”, siniharmaasilmäinen sanoi päättäväisellä äänellä tarkoittaen jokaista sanaansa, kun silmänsä kapenivat pelkästä vihasta.
Mikäli Hizakille olisi tapahtunut yhtään mitään pahaa, hän menisi itse pamauttamaan kuulan Kioton paskiaisen kalloon.
“Meillä on kuitenkin paljon tärkeämpi huolenaihe mietittävänä”, kauniskasvoinen jatkoi vedettyään muutaman kerran rauhoittavasta henkeä, ennen kuin nyökkäsi kevyesti päällään nurkkaan kohti.

Ishikawat kääntyivät katsomaan nyökättyyn suuntaan ja kumpikin hätkähti lujasti tajuten liian hyvin, mitä naamioitunut ajoi takaa. Gackt istui yhä kerällä ulkotakkiin kääriytyneenä, mutta tämä ei nukkunut, kuten aikuiset olivat uskoneet ja toivoneet. Viisivuotiaan silmät olivat auki ja tämä oli selvästi hereillä katsellen vakavamielisenä, jopa surullisen oloisena lattiaa tuolinsa jalkojen alla. Aikuiset eivät vain tienneet, kauanko poika oli ollut hereillä tai, tärkein ja pelottavin asia, miten paljon tämä oli kuullut ja ymmärtänyt muiden puheista.
“Kaikista tärkeintä on, että Gackt saa tietää, ettei äitinsä palaa enää kotiin”, vaatesuunnittelija sanoi hiljaa tietäen kahden muun kuulevan sanansa.
“Meidän on kerrottava Gacktolle, että hänen äitinsä on kuollut.”

Sayuri käänsi katseensa pois lapsenlapsestaan eikä Asagikaan kyennyt katsomaan sisarenpoikaansa, vaan mustat sielunpeilit kääntyvät katsomaan harmaata lattiaa. Pantterimainen ravisti kevyesti päätään rutistaen silmänsä kiinni, kun kipeät muistot iskivät mieleensä pommin lailla. Yakuza muisti, kuinka äitinsä oli kertonut isänsä kuolleen, tehneen itsemurhan, ettei heidän tarvitsisi katsoa vierestä hidasta kuolemista. Kuinka hän voisi kertoa saman sisarenpojalleen? Oli ihan eri asia kertoa lapselle isänsä kuolleen ennen syntymäänsä kuin kertoa tälle suoraan äitinsä kuolleen hetki sitten. Ei, mafiapomo ei kyennyt siihen – ei nyt, kun menetys tuntui liian kipeältä.
“En pysty siihen”, tomesodepukuinen kuiskasi hiljaa pidellen kasvojaan käsissään itkunsa keskellä.
“En pysty kertomaan nyt… En voi sanoa Gacktolle, että hänen äitinsä on kuollut…”
Kaikesta julmuudestaan, kontrollifriikkeydestään, muiden mielipiteiden tallomisesta ja kapeakatseisuudesta huolimatta, oma perhe oli ja tulisi aina olemaan alamaailman kuningattaren heikoin kohta. Nämä saivat hänen muurinsa murenemaan.

Mana katsoi kumpaankin Ishikawaa ja näki, ettei kumpikaan pystyisi menemään Gackton luokse. Oikeastaan hän oli jollain tapaa tiennyt sen, ennen kuin oli edes ottanut asian esille. Nyt elävä legenda ja pantterimainen eivät kykenisi puhumaan Gacktolle, mutta tässä kohdassa asian kertomista ei voisi lykätä. Gackt oli saattanut jo kuulla äitinsä kuolleen, mutta ei ehkä ymmärtäisi asiaa, vaan asian käsittelemiseen tarvittaisi vanhemman ihmisen apua.
“Minä menen”, vaatesuunnittelija myöntyi nousten seisomaan.
“En ole hyvä lasten kanssa, mutta olen joutunut ennenkin kertomaan huonoja uutisia”, mustahiuksinen lisäsi, vaikka lähinnä rauhoittaakseen vanhinta, joka oli vilkaissut häntä terävästi.
“Mana”, miljonääri tarttui yllättäen sulhastaan kädestä kiinni.
Kauniskasvoinen katsoi alas suoraan mustiin silmiin kysyvä ilme kasvoillaan.
“Kiitos”, pantterimainen silitti kevyesti peukalollaan rakkaansa kättä kyyneleiden valuessa poskilleen.
“Ei tarvitse kiittää”, meikannut hymyili hellästi ja puristi kevyesti mustatukkaisen kättä.
“Tulen pian takaisin vierellesi.”
Osakan herra päästi entisen soluttautujan kädestä irti sallien siniharmaasilmäisen kävelevän sisarenpoikansa luokse. Mana yritti pysyä suoraselkäisenä liikkuessaan. Hänen tehtävänsä oli antaa sureville omaisille hetki aikaa surra ja sitten koota itsensä, sekä tietenkin yrittää selittää tilanne viisivuotiaalle.

Naamioitunut pysähtyi lapsen vierelle ja jäi katselemaan tummanruskeatukkaista, joka ei katsonut lähelleen tullutta. Kuitenkin tämä tiesi enonsa sulhasen tulleen siihen, koska oli hereillä, vaikkei kiinnittänyt huomiota mustahiuksiseen. Sinänsä asia ei ihmetyttänyt vanhempaa, koska poika ei ollut tervehtinyt häntä tavalliseen tapaansa heidän nähdessään toiseensa, vaan oli ollut mumminsa sylissä apaattisena, aivan kuin nukkunut. Tämä oli myös jäänyt paikoilleen tuolille, kun tomesodepukuinen oli laskenut lapsen siihen ja sanonut, että lepää hetken. Surulliset kasvot ja hiljaisuus välittivät naisellisemmalle kuitenkin selvän viestin, ettei kaikki ollut pikkuisella hyvin.
“Hei Gackt”, Mana sanoi hiljaa polvistuen alas levittäen riekaleista hamettaan pehmusteekseen.
“Onko kaikki hyvin?” mies kysyi hellästi, kun ei saanut lapselta minkäänlaista vastausta.
Gackt ei katsonut enonsa sulhasta lainkaan eikä avannut suutaan. Juuri kun mustahiuksinen oli avaamassa suunsa kysyäkseen aiempaa huolestuneempana saman kysymyksen uudelleen, poika nyökkäsi hyvin pienesti pitäen katseensa yhä lattiassa, kuin olisi jotenkin jättänyt oman kehonsa siihen tuolilla ja lähtenyt mielensä kanssa muualle. Liike ei kuitenkaan saanut vanhempaa uskomaan saamaansa vastausta, vaikka se rauhoittikin naamioitunutta.
“Kuulitko keskustelumme?” naisellisempi jatkoi hiljaa puhumista ja kosketti hellästi viisivuotiaan polvea.
Kosketus sai tummanruskeatukkaisen värähtämään ja kääntämään päätään hiukan poispäin, mutta silti tämä nyökkäsi jälleen hyvin pienieleisesti. Se saikin vaatesuunnittelijan huokaisemaan raskaasti. Ainakin hän sai selityksen pojan hiljaisuudelle, mutta hänen oli vielä pakko varmistaa, ettei kyseessä ollut pelkästään hämmennys.
“Kuulitko myös äidistäsi?” kauniskasvoinen kysyi aiempaa varovaisemmin, olihan aihe hyvin arka eikä pelkästään pikkuisen iän takia.
Viisivuotias sulki hitaasti silmänsä eikä puhunut tai liikkunut mitenkään. Hetken päästä, luomet yhä suljettuina, tummanruskeasilmäinen nyökkäsi hyvin pienesti kasvot alhaalla.

“Niin”, entinen soluttautuja sanoi lähinnä itselleen.
Hänen oli entistä vaikeampi puhua Hikarusta, koska nuorin oli vetäytynyt harvinaisen syvälle kuorensa sisälle. Meikanneesta tuntui, että hänen olisi helpompi toimia, lohduttaa, mikäli lapsi olisi kieltänyt tapahtuneen, itkenyt tai reagoinut muuten voimakkaasti. Mitä tässä voisi tai pitäisi sanoa?
“Äitisi on kuollut”, Mana kertoi raskaasti totuuden miettien, miten siitä jatkaisi.
“Gackt…”, hän haki sanoja, koska sisällään oli myös toinen huoli.
“Tiedätkö, mitä se tarkoittaa? Tiedätkö, mitä tapahtuu, kun ihminen kuolee?”
Hikarun lapsihan oli aina tiennyt isänsä kuolleen, mutta se oli tapahtunut ennen tummatukkaisen syntymää. Kukaan tämän hyvin läheistä ihmisistä ei ollut kuollut eikä vaatesuunnittelija olisi yhtään ihmetellyt, jos kissamainen ei olisi koskaan puhunut kuolemasta. Asagi taas vältteli aihetta halusta suojella nuorimman mieltä, sekä mahdollisesti itseään.

Mitään ei kuulunut vähään aikaan ja siniharmaasilmäinen harkitsi pyytävänsä sittenkin Sayurin tulemaan tilalleen. Ei hän pärjännyt lasten kanssa.
“Lähtemistä”, pieni, nuoruutensa takia korkea ääni sanoi viimein.
Kauniskasvoinen katsahti hätkähtäen pikkuisen kasvoja. Gackt kohotti vakavana katseensa ylös ja kääntyi katsomaan yakuzan sulhasen sielunpeilejä.
“Se tarkoittaa sitä, että joku lähtee eikä voi palata takaisin, vaikka haluaisikin”, viisivuotias kertoi totisena, värisevällä äänellä.
“Mistä olet kuullut tuon?” entinen soluttautuja kysyi hämmentyneenä.
Hän ei ollut lainkaan varma, oliko lapsi itse luonut kuolemisesta helpommin käsiteltävän asian, vai oliko joku sanonut tälle niin.
“Közi-chan ja K-chan kertoivat”, tummanruskeasilmäinen kertoi sielunpeiliensä hiukan punottaessa.
“He sanoivat, että isä lähti vuosia sitten eikä voi palata takaisin, vaikka haluaisi.”
“Közi ja K olivat oikeassa”, mustahiuksinen myönsi ja vilkaisi nopeasti olkansa yli puhuttua miestä, mutta kääntyi sitten takaisin lapsen puoleen.
“Niin siinä kävi.”
“Nyt kävi äidille”, poika niiskautti ja käänsi katseensa syrjään väristen.
“Se on minun vikani…”
“Gackt, se ei ollut sinun vikasi”, Mana vei kätensä pikkuisen olkapäälle.
“Sinä et voinut asialle mitään.”
“Minä yritin estää sen”, Gackt ravisti päätään uskomatta aikuisen sanoja.
“Minä yritin estää äitiä lähtemästä… Minä tiesin tämän…”

“Tiesit?” sana tuntui olevan luja sähköisku vanhemman selkärangassa.
Koko lause tuntui saavan aivan uuden merkityksen.
“Tiesitkö, mitä äitisi oli tekemässä?” puhuessaan miehen ääni muuttui hiukan kovemmaksi, vaativammaksi.
“Tiesin…”, tummanruskeatukkainen nyökkäsi rutistaen silmänsä kiinni.
“Se paha mies puhui usein äidin kanssa… Se sanoi paljon pahoja asioita… Suunnitteli paljon pahoja asioita Asagi-oji-sania vastaan… Käski äidin tehdä pahoja asioita… Paha mies pakotti äidin tekemään pahoja asioita Asagi-oji-sanille…”, poika niiskaisi terävästi käpertyen tiukemmin kasaan.
“Minä kielsin äitiä kuuntelemasta… Minä sanoin äidille, että se paha mies on valehtelija ja ilkeä, mutta äiti ei kuunnellut… Minä aion kertoa Asagi-oji-sanille, mutta se paha mies…”
“Mutta se paha mies mitä?” kauniskasvoinen kysyi nopeasti kiihtyen huomaamattaan.
“Mitä hän sanoi tai teki?”
“Paha mies tarttui minua käsistä, kun äiti ei nähnyt”, pienet kädet kietoutuivat laihan kehon ympärille.
“Paha mies sanoi, että jos kerron Asagi-oji-sanille mitään, hän veisi äidin pois…”, lapsi kertoi räpytellen kiivaasti silmiään.
“Paha mies sanoi, että veisi äidin pois eikä äiti voisi koskaan palata, jos sanoisin kenellekään mitään… Minä halusin suojella äitiä ja Asagi-oji-sania… Ja nyt äiti lähti… meni pois…”, sanojen myötä kyyneleet tulvahtivat viisivuotiaan silmistä poskille valuen lohduttomina puroina kasvoilla.

Gackt kääntyi katsomaan mustahiuksista, joka ei hievahtanutkaan paikoiltaan, vaan katsoi kasvot lähes valkoisina, täysin vakavina nuorimpaan. Surun irvistys vääntyi tummanruskeatukkaisen kasvoille tämän katsoessa siniharmaita sielunpeilejä, jotka vastasivat katseeseen.
“Äiti!” poika nyyhkäisi kuluvasti levittäen yllättäen kätensä.
Mana henkäisi säikähtäneenä, mutta tajusi sentään levittää hiukan omia käsiään, kun lapsi heittäytyi nopeasti hänen syliinsä ja kietoi käsivartensa kaulan ympärille.
“Äiti…”, nuorin painoi kasvonsa varmaa olkapäätä vasten itkien lujasti aikuisen sylissä kaivaten jotakuta varmaa, pysyvää.
Lapsi tarvitsi lohdutusta menetyksensä hetkellä, koska oli jäänyt orvoksi, vaikkei sitä itse vielä ymmärtänytkään. Viisivuotias oli jäänyt yksin, ilman ketään ja nyt tämä halusi jonkun pysyvän lähellään – ja se henkilö oli sillä hetkellä Mana.

Mana ei kuitenkaan osannut tehdä mitään. Kädet osittain levällään naamioitunut istui polviensa päällä lapsen roikkuessa kaulassaan itkien äitiään olkapäätä vasten. Aivot tuntuivat olevan pahemmin lukossa kuin aikaisemmin illalla tästä valtavasta tietoryöpystä. Gackt oli tiennyt, mitä oli ollut tapahtumassa. Ei tämä ehkä ollut tiennyt asioista kovinkaan tarkkaan, mutta oli kuitenkin ollut tietoinen Hikarun ja Klahan liittoumasta. Miksei tämä ollut sanonut mitään!?

Koska Gackt oli halunnut suojella niin äitiään kuin Asagia. Vastaus oli itsestään selvä, kun katsoi itkevää lasta. Vaikkei vaatesuunnittelija ollut sietänyt kälyään, oli lapsi rakastanut tätä syvästi kaikesta ikävästä kohtelusta ja häijystä kielestä huolimatta. Kenties näillä oli ollut hyviäkin hetkiä. Viisivuotias rakasti myös enoaan – rakasti tätä isänä eikä äidin veljenä – juuri noihin kahteen rakkaaseen ihmiseen Klaha kohdisti uhkauksensa pitääkseen pojan hiljaisena juonistaan. Eihän tämä edes tiennyt, missä asemassa Kioton paskiainen edes oli ja mitä kaikkea kykenevä tekemään. Ties mitä kaikkea muutakin se saasta oli tehnyt pelotellakseen pientä lasta, joka ei pystynyt mitenkään puolustautumaan vahvemman miehen edessä. Tummanruskeasilmäinen oli yrittänyt suojella äitiään ja yakuzaa omien taitojensa mukaan – tämähän oli yrittänyt estää äitiään lähtemästä, ja aikaisemmin illalla takertunut enonsa jalkoihin, ettei pantterimainen vain lähtisi. Poika oli aavistanut pahojen asioiden tapahtuvan ja yrittänyt estää, varoittaa aikuisia mutta turhaan. Kukaan heistä ei ollut kuunnellut tummanruskeatukkaisen varoitusyrityksiä. Kukaan ei ollut kysynyt kysymyksiä, joilla olisi saatu Klahan suunnitelmat selville. Aikuisten ajattelemattomuuden takia viisivuotias lapsi menetti äitinsä ja itki nyt lohduttomana entisen soluttautujan sylissä syyttäen itseään kaikesta.

“Shh, Gackt”, Mana sanoi hiljaa kietoen kätensä suojelevasti puhutellun ympärille.
“Se ei ollut sinun vikasi. Ei ole sinun syytäsi, että äitisi lähti eikä voi palata takaisin. Et ole tehnyt mitään väärää”, siniharmaasilmäinen kuiskasi hiljaa lapsen korvaan silittäen tummanruskeita hiuksia.
“Ei ole mitään hätää… Mummisi pysyy luonasi. Asagi pysyy luonasi… Minä pysyn luonasi… Emmekä me aio lähteä pois, vaan me jäämme suojelemaan sinua. Paha mies ei koskaan pääse satuttamaan sinua eikä ketään muutakaan. Kaikki järjestyy…”
Gackt ei sanonut mitään, vaan takertui tiukemmin aikuiseen jatkaen hiukan tukahdutettua itkuaan täristen lujasti. Tämä yritti painautua vielä lähemmäksi mustahiuksisen vartaloa paetakseen maailmaa ja surua turvalliseen syliin, mutta ei voinut päästä enää lähemmäksi. Vaatesuunnittelija halasi lujemmin lasta luodakseen mahdollisimman turvallisen, rakastavan tunteen toiselle ja sulki silmänsä painaen poskensa tummanruskeatukkaista päätä vasten.
“Gackt oli Hikarun poika”, kauniskasvoinen sanoi pienen hiljaisuuden jälkeen kuuluvalla äänellä.
Hän kääntyi katsomaan Ishikawoja pidellen yhä itkevää lasta sylissään. Asagi ja Sayuri katsoivat heihin kumpikin kasvot kyynelistä märkinä ja silmät suurina niin hämmennyksestä kuin kauhusta. Nämä olivat kuulleet pojan sanat ja ymmärtäneet saman asian kuin siniharmaasilmäinen. Mustista sielunpeileistä saattoi nähdä myös hämmennystä äsken sanotuista sanoista, mutta naamioitunut ei aikonut antaa sen estää itseään jatkamassa.
“Mutta ei enää”, Mana sanoi päättäväisesti vilkaisten kummankin istuvan kasvoja.

Sayuri katsoi ensin kummissaan kauniskasvoista, mutta yllättäen silmänsä laajenivat, kuin olisi ymmärtänyt jotain uskomatonta. Elävä legenda ei kuitenkaan sanonut mitään, vaikka suunsa raottuikin ilmentämään selvää hämmennystä, kenties jopa järkytystä. Asagi katsoi ihmetellen hyvin määrätietoiselta vaikuttavaa sulhastaan eikä näyttänyt ymmärtävän, mitä rakkaansa ajoi takaa. Illan aikana oli tullut ihan liikaa informaatiota ja uutisia, ettei yakuza vain jaksanut ajatella arvoituksellisia sanoja enempää. Sitä varten pantterimainen avasikin viimein suunsa.

“Ei”, luja ääni ja kevyt tömähdys saivat kolme aikuista hätkähtämään.
Kolmikko, Gackt kun ei kyennyt itkunsa lomasta keskittymään muuhun kuin pitelijäänsä ja suruunsa, kääntyi katsomaan äänen suuntaan kuin olisivat tulleet yllätetyiksi.
K seisoi yhä samalla paikalla missä aikaisemminkin, mutta ei enää yhtä vankasti. Koko lihaksikas vartalo tärisi, kuin liha ja luut olisivatkin olleet voimakkaassa puhurissa väriseviä haavanlehtiä, ja kädet olivat nousseet ottamaan tukea lasipinnasta, kuin olisi sitä kautta voinut päästä lähemmäksi leikkaussalia, kenties jopa suoraan sinne. Pää liikahteli pienesti, kuin olisi yrittänyt nähdä useita yksityiskohtia kerrallaan. Sormenpäät tuntuivat yrittävän porautua lasin läpi, koska eivät pelkästään painuneet läpinäkyvää materiaalia vasten, vaan koukistuivat kuin poratakseen tien vapaaksi. Hengitys oli katkeilevaa, hyvin heikkoa, kuin joku olisi kytkenyt keuhkot aina välillä pois päältä.

“Ei, Közi”, henkivartija henkäisi käheästi ravistaen päätään haluamatta uskoa näkemäänsä.
“Közi!” nyrkki iskeytyi lujasti, mutta silti voimattomasti lasia vasten yllättävän korkean huudon sattuessa huoneessa olijoiden korvia.
Kuin vieras, ennenkuulumaton huuto ei olisi ollut jo tarpeeksi järkyttämään huoneessa olijoita, tapahtui jotain ennennäkemätöntä.
“KÖZI!” irokeesipäinen kiljaisi uudelleen kumppaninsa nimen äänen ollessa kimakka kuin haavoittuneella koiralla.
Ennen niin vahvan miehen jalat pettivät huudon myötä, kuin toverinsa huutaminen olisi vienyt kaikki voimat, ja henkivartija valui lasia pitkin polvilleen vaikertaen kovalla äänellä.

Asagi hyppäsi pystyyn ja suorastaan lensi alaisensa vierelle, kun toinen käpertyi vapisten kasaan. Pantterimainen kumartui lähemmäksi koskettaen Hindu kushin miehen olkapäätä, mutta vetäytyi samassa kauemmaksi haukkoen näkemästään henkeä. K:n kasvoilla valui kyyneliä kuin joku olisi avannut tulvaportit. Irokeesipäinen itki lohduttomana, täysin murtuneena eikä yakuza ollut koskaan nähnyt toisen itkevän, oli tämä ollut kuinka pahasti loukkaantunut. Ennen niin vahva vartalo vapisi eikä hujoppi kyennyt kuin ravistamaan päätään, kuin olisi halunnut kieltää kaiken tapahtuneen. Miehen katse pysyi lattiassa, kuin voimat eivät olisi riittäneet nostamaan päätä kohtaamaan tapahtunutta.
Välittömästi miljonääri suoristautui pystyyn kääntyen katsomaan leikkaussalia ja lääkäreiden keskellä olevaa pöytää. Jun liikutteli pihtejä ja painoi lopulta omat sormensa leikkaushaavan sisälle katsoen hätääntyneenä hoitajia, jotka yrittivät tarjota uusia pihtejä tai olla muuten hyödyksi. Joku ojensi Nishikawalle defibrillaattorin hoitopäitä lääkärin ottaessa ne käsiinsä ja hieroi niitä pikaisesti yhteen, mikä sai yakuzan katsomaan kauhuissaan sydänsähkökäyrämittarin monitoria tuntien jäätyvänsä paikoilleen. Sydänkäyrä liikahti muutaman kerran pienen numerosarjan laskiessa nopeasti alaspäin, mutta sitten tapahtui muutos lääkärien tohinasta huolimatta.

Näytössä näkyi enää suora viiva.

Notes:

Selityksiä:

* Kyllä, auton ovet ovat hirvittävän raskaita (en saanut auki, kun auto oli yhdessä harjoitusjuttusa kyljellään ja minun piti työntää ovi auki (siis taivasta kohti) enkä todellakaan onnistunut siinä). K kuitenkin sai oven auki, koska on vahvempi kuin suurin osa ihmisistä ja lisäksi ovi ei ollut lukossa, vaan jumissa ja vielä pyöriensä päällä
* Kuten olette ainakin House-sarjasta nähneet, joissakin sairaaloissa on leikkaussalien yhteydessä erillinen huone, josta pääsee näkemään leikkaushuoneen tapahtumat. Täällä voivat siis lähiomaiset, mutta myös sairaalan muut työntekijät että oppilaat tarkkailla kirurgien toimintaa
* Tyttökauppiaat on televisiosarja, joka kertoo rikollisjengistä, jotka ottavat “huostaansa” nuoria venäläisiä ja liettualaisia naisia, mutta pistävätkin heidät sitten strippiklubeille ja laittomiin bordelleihin
* Ja jos nyt ei tullut selväksi, elävät ihmiset tuodaan sairaaloihin aina pää edellä (ja jos kuollut toimitetaan sairaalaan, hänet pitäisi tuoda sitten jalat edellä) – älkää kuitenkaan vielä nuolaisko, ennen kuin tipahtaa
* En tiedä teistä, mutta en minä kyllä viisivuotiaana tajunnut kunnolla, mitä on kuolema/kuoleminen. Oma isoisäni kuoli minun ollessani hyvin pieni, etten edes tajunnut olevani hautajaisissa, saatikka sitten kuolemaa. Taisin käsittää asian siinä 7 vuodesta ylöspäin. Kuoleman ymmärtää todellisuudessa vasta vanhemmalla iällä eikä asian sisäistäminen ole silloinkaan helppoa
*Defibrillaattori on laite, jolla sähkön avulla laitetaan sydän lyömään uudelleen

Vastasiko Ruizan tekemä kommentti yhtään teidän ajatuksianne?
Kyllä, oli pakko hiukan vinoilla itselleni ja kirjoitustavalleni Ruizan kautta XD

 

(Niin, yhteen asiaan haluaisin puuttua ihan kunnolla. Nimittäin Gacktoon. Kuten varmaan ihmiset osasivat arvata, Sayuri otti Gackton mukaansa, koska ei uskaltanut jättää tätä Burutendoulle eikä hän oikein luota kehenkään, että uskaltaisi luottaa pojan alaistensa huostaan (Uruha olisi varmasti poikkeus). Sayuri katsoi lapsenlapsensa olevan parhaimmassa turvassa mukanaan.
Gackt tosiaan oli tietoinen tapahtumista, mutta ei aikuisten tasolla. Gackt tiesi, että tekeillä oli ikäviä asioita ja äitinsä olevan niiden takana Klahan kanssa. Gackt ei kuitenkaan tiennyt, kuka tai mikä Klaha oli, minkä takia ei tiennyt, miten vain Klahan nimen sanominen olisi voinut muuttaa kaiken – eikä Gackt varmasti tiennyt edes Klahan “lempinimeä”. Toisaalta taas, ei viisivuotias tarkalleen voi tietää, mitä tapahtuu ja mitä on tekeillä, vaikka kuuleekin osan keskustelusta ja aistii asioita, pienen lapsen ajatusmaailma ei riitä vielä ihan kaiken ymmärtämiseen.
Suurin syy, miksei Gackt kuitenkaan puhunut (sen lisäksi, ettei ymmärtänyt kaikkea eikä mafian tilanteesta kerrottu hänelle) oli kuitenkin halu suojella perhettään. Klaha tosiaan uhkaili Gacktoa, että hän tappaisi Hikarun, jos Gackt kertoisi mitään Asagille ja varmasti osa uhkailuista koski myös Asagia, Sayuria, Hide-zouta, Manaa ja muita Gacktolle tärkeitä ihmisiä. Tämän vuoksi Gackt ei kertonut kenellekään, vaikka piilotetusti yritti, vaan päätyi lopulta estelemään ihmisten lähtemistä. Tässä oli mielestäni hyvä opetus siitä, että joskus lapset tietävät enemmän, kuin me osaamme sitä itse aina tajuta.)

Spinoff-prequel:
Veri ruokkii maata ja miestä
LUKEKAA VASTA TÄMÄN (63) LUVUN JÄLKEEN!

Chapter 64: Murha ei vanhene koskaan

“Oshiro Hide-zou, mitä helvettiä sinä oikein ajattelit?!” Seth huusi poskipäidensä punottaessa suuttumuksesta.
Lähellä olijat, kadulla kulkeneet ja seisoneet ihmiset kääntyivät katsomaan huudon suuntaan nähden mustaan paksuun ulkotakkiin, tummanharmaaseen liituraitapukuun ja mustaan kauluspaitaan pukeutuneen nuoren miehen, jolla oli punamustiksi värjätyt hiukset. Osa sivullisista katsoi varsin pelästyneinä, kenties huolissaankin räikeätä nuorukaista, mutta jotkut, erityisesti vanhemmat rouvat ja herrat, katsoivat huutanutta selvästi närkästyneinä ja eräät supisivat keskenään nykynuorten huonoista käytöstavoista, jotka tuntuivat vain lisääntyvän kevään lähestyessä. Vain harvat tajusivat katsoa avustajan edessä olevaa rennommin pukeutunutta miestä, jolla oli poikkeuksellisen pitkät ruskeat hiukset ja teräväpiirteiset, arvokkaat kasvot. Jos ihmiset olisivat osanneet kiinnittää vielä enemmän huomiota huudon kohteeseen, he olisivat huomanneet, ettei ruskeahiuksisen oikea käsi ollut lainkaan mariininsinisen ulkotakin hihan sisässä, vaan vaatteen alla piilossa. Vasen käsi taas piti kiinni nahkahihnasta, jonka toiseen päähän oli kiinnitetty niittikaulapannalla kerryn sininen terrieri, joka häntää heiluttaen kiehnäsi kalpeaihoisen nuorukaisen jaloissa tervehtien ja kerjäten huomiota. Puna-mustahiuksinen ei kuitenkaan kiinnittänyt koiraan huomiota eikä tietenkään itseään vilkuileviin sivullisiin, vaan tuijotti tyrmistyneenä itseään hiukan lyhempää miestä, joka katsoi tyynenä, jopa viattoman oloisena takaisin, kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä toinen kiivaili. Ja sekös ärsytti nuorempaa, joka ei tuntunut muistavan olevansa julkisella paikalla tekemässä jotain, mitä suurin osa Japanin kansalaisista ei pitänyt hyväksyttävänä.

“Mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi?!” Seth huusi äänensä vain koventuessa jokaisella sanalla ja olisi varmasti hyppinyt paikoillaan, jos olisi pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin rakkaansa lempeisiin kasvoihin.
“Käyttäväni Getin lenkillä”, Hide-zou vastasi rehellisesti ja nosti hiukan koiransa remmiä, kuin nuorempansa ei olisi muka huomannut talutusvälinettä tai heidän välissään hyppelehtivää koiraa.
“Sitä minä juuri tarkoitin!” pidempi huudahti ja heilautti käsiään edessään, kuin olisi joko yrittänyt takoa toiseen järkeä tai nostaa esille ajatuksensa.
“Mitä pirua sinä oikein ajattelit?! Sinua on ammuttu ja sinä vain juoksentelet pitkin Osakaa!”
“Loukkaantumisestani on jo kaksi kuukautta”, kakkosmies huomautti vilkaisten sivusilmällä ympärilleen.
Vaikka mafia oli onnistunut hämäämään hänen loukkaantumisensa olleen jonkun katkeran hullun salamurhausyritys, ei hän silti halunnut koko maailman kuulevan siitä. Kaikeksi onneksi ihmiset eivät jääneet kuuntelemaan kuulonmenetyksen pelossa, vaan jatkoivat matkaansa tai siirtyivät sisälle joihinkin rakennuksiin, joista yksi oli heidän kahden asuinpaikka.
“Enkä minä aikonut pitkin Osakaa juosta, vaan kävellä korttelin ympäri.”
“Niin varmaan!” puna-mustahiuksinen pyöräytti silmiään epäuskoisena.
Kyllähän hän tunsi hyvin rakkaansa tavat ja käytöksen, kun olivat ehtineet sen verran pitkään seurustella. Nuorukainenhan olisi ollut, Ruizan sanoja osittain lainaten, hidas kuin etana ja sokeampi kuin saapas, jos ei olisi oppinut tuntemaan vanhempaansa ja sitä myöten huomaamaan kuluneiden kuukausien aikana tapahtuneita asioita.
“Sen lisäksi, että sait hirvittävän haavan, solisluusi sai hiusmurtumia. Etkä sitten malttanut sairaalassa olla varovainen ja levätä, vaan onnistuit liikkumisellasi ja töiden takia saamaan ompeleesi aukeamaan ja murtuman pahenemaan, jolloin jouduit olemaan viikon pidempään tarkkailussa. Sitten heti kotiin päästyäsi menit Tatemonokille, että minun piti soittaa Asagille, että hän tulisi K:n avustuksella raahaamaan sinut kotiin lepäämään”, varas ähkäisi raskaasti huokaisten ja laski kätensä lantiolleen.
“Mistä lähtien Asagi on ollut teistä kahdesta se järkevämpi?”

Kysymys sai Hide-zoun hätkähtämään ja muuttumaan mietteliääksi, kunnes ravisti samassa päätään.
“Olet oikeassa, Seth. Minun pitäisi ottaa rauhallisemmin”, teräväpiirteinen henkäisi, ennen kuin siirsi pienesti hymyillen katseensa pidempäänsä.
“Anteeksi, ei ollut tarkoitus huolestuttaa sinua.”
“Ja silti suunnittelit lähteväsi Getin kanssa lenkille! Minähän sanoin, että käytän sen lenkillä, kunhan olen töiden jälkeen käynyt asioilla”, Seth huudahti yhä tyytymättömänä ja nappasi kerrynterrierin remmin itselleen rapsuttaen samalla pikaisesti huomiota vaativaa lemmikkiä.
“Onneksi ehdin ajoissa estämään sinua!”
“Niinpä ehdit”, toimitusjohtaja hymähti lempeästi.
Hän jätti tarkoituksella sanomatta, että oli jo ehtinyt käymään koiransa kanssa puolentunnin lenkillä. Voimakasleukainen osasi kyllä ennustaa, millainen meteli siitä ilmoituksesta nousisi. Sellainen, jollaista kukaan muu ei hänen lisäkseen osaisi odottaa ja Ruiza alkaisi valittaa oppilaansa puhuvan rumia.
“Ja takaisin sisälle siitä – mars matkaan!” varas kiersi kätensä ruskeahiuksisen terveen käden ympärille ja veti vaativasti toista mukanaan sisälle ja kohti hissejä.
“On kumma kun pitää tällä tavalla aikuista ihmistä komentaa, kuin pientä lasta!”
“Sehän olisi vain vaihtelua: yleensä minä joudun meistä kahdesta toimimaan kaitsijana”, kakkosmies ei jaksanut ottaa moitteita itseensä.
Olihan se oikeastaan varsin suloista ja hellyttävää, miten huolissaan toinen oli ja huutamisellaan vain osoitti välittämistään. Ja kiukku oli jollain tapaa parempi asia, kun hirvittävät itsesyytökset, kauhistelut ja pahoittelut.
“Sinun kuuluisi muutenkin meistä kahdesta olla se aikuisempi, kun olet vanhempi ja vielä opettajani”, avustaja huomautti napakasti painaessaan hissin nappulaa, jolloin sivummalla oleva hissi aukesi, kun oli valmiina alimmassa kerroksessa.
“Ei sinulle ole paljoa enää tarvitse opetettavaa”, teräväpiirteinen huomautti heidän astellessaan hissiin.
Geti vilkaisi kulmiensa alta kaksikkoa ja samassa se puuskahti itsekseen ravistaen päätään. Ihmiset olivat sitten typeriä jaaritellessaan joutavia, kun voisivat keskittyä aivan muihin asioihin. Hirvittävä riita jostain täysin turhasta, kun olisivat voineet keskittyä rapsuttamiseen tai antaa jotain hyvää syötävää!

“Älä väitä vastaan! Tiedät hyvin, mistä puhun!” Seth tunsi otsasuonensa tykyttävän, kun painoi ylimmän kerroksen nappulaa ja hissin ovet sulkeutuivat.
“Minä teen kaikkeni, jotta saisit levätä ja paranisit pian, mutta sinä et moisesta välitä, vaan riehut kuin sinua ei olisi lainkaan ammuttu! Tai siis, kun sinä tieten tahtoen hyppäsit maalitauluksi vihollisellemme!”
“Vieläkö sinä kannat siitä kaunaa?” Hide-zou katsoi hämmentyneenä pidempäänsä.
“Vielä kahden kuukauden jälkeenkin?” tämä lisäsi perään.
“Kyllä kahden kuukauden ja viiden päivän jälkeen”, puna-mustahiuksinen vastasi tiukasti.
“Luuletko todellakin, että minä unohdan sen illan, kun sinä hyppäsit ylös laatikoiden takaa ja tulit ammutuksi? Tai sen, miten Hikaru kertoi liittoutumisestaan Klahan kanssa ja kuinka Tsunehito ja Közi tulivat ammutuiksi?”
“En minä olettanut, että unohtaisit sen – kukaan meistä tai koko mafiasta ei pysty unohtamaan tapahtunutta, ellei lyö päätään ja menetä muistiaan”, teräväpiirteinen kiirehti korjaamaan.
“Luulin jo, että olin pyytänyt riittävän monta kertaa anteeksi ja selittänyt, miksi toimin niin.”
“Kyllähän sinä olet useamman kerran kertonut antaneesi Ruizalle suojatulta ja asettumalla syötiksi annoit hänelle mahdollisuuden hankkia meille paremmat aseet – ja tietenkin pyytänyt jatkuvasti anteeksi sitä, että säikäytit minut ja muut”, varas huomautti vaikuttaen sanojensa myötä tyyntyvän.
Tosin, hänen kasvonsa olivat yhä synkät kun nuorukainen katsoi ruskeilla silmillään suoraan ruskeankellertäviin sielunpeileihin.
“Olisin jo aiemmin rauhoittunut ja antanut anteeksi, jos sinä osaisit ottaa rauhallisesti ja levätä parantuaksesi kunnolla etkä koko ajan tekisi töitä!”
“Mutta Seth, tiedät hyvin, millaisia nämä kaksi kuukautta ovat olleet”, ruskeahiuksinen huomautti huokaisten.
“Jos olisin vain istunut kiltisti sairasvuoteessa, Ruiza olisi rynninyt Kiotoon ja todennäköisesti K olisi ehättänyt tämän edelle – heidän mukanaan sotajalalle olisi lähtenyt koko mafia, vaikkei meistä todellakaan olisi ollut vastusta Klahan voimissaan olevamme mafialle! Hän olisi tappanut kaikki hyökkääjät ja sen jälkeen tullut tänne saamaan työnsä päätökseen!”
“Tiedän kyllä tuon, samoin kuin sen, että meidän piti harhauttaa virkavaltaa sekä hoidella muut viranomaiset ja tehdä monta muuta asiaa”, Seth pyöräytti silmiään.
“Ongelmana vain on se, että sinä olet työnarkomaani, joka ei tunnu muistavan, että olet vain mafian kakkosmies ja meillä olevan yhä voimissaan oleva yakuza sekä hänen äitinsä – koko alamaailman kuningatar! Jopa Ruizan verenhimo laantui, kun Sayuri sanoi nylkevänsä elävältä oma käteisesti joka ikisen, joka ei tottelisi sinua ja Asagia!”

“Olen vain tottunut olemaan tietoinen lähes kaikista mafian asioista ja osallistumaan päätöksiin”, Hide-zou puolustautui, kun hissi hidasti vauhtiaan ja lopulta pysähtyi ovien auetessa ripeästi ylimmässä kerroksessa.
“Ja hyviä päätöksiä sinä teetkin – kaiken muun paitsi itsesi kohdalla”, puna-mustahiuksinen henkäisi astuessaan heti Getin jäljessä käytävälle ja kaivoi kotiavaimiaan puvuntakin taskusta siirtyessään ovelle.
“Luulisi, että kuuntelisit edes Asagia ja lepäisit, mutta ei! Hän itse käski sinua keräämään voimia ja valmistautumaan tulevaan, mutta sinä et vain osaa levätä! Onko muka niin vaikeata antaa muiden tehdä työnsä ja antaa minun auttaa sinua?” hän lisäsi perään tunkiessaan kimpaantuneena avaimen lukkoon ja avasi oven.
“On kovin tylsää vain istua sängyssä tai sohvalla katsomassa televisiota”, kakkosmies huomautti ja hymyili samassa pienesti, kun koiransa vilahti ovenraosta sisään ja lähes kiskaisi nuorukaisen mukanaan eteisen puolelle.
“Sitä paitsi niin Shou kuin Nishikawa ja Jun sanoivat, että minun on välillä liikuttava ja hellävaraisesti liikuteltava kättäni, että olkapääni palautuu vanhaan kuntoon eikä haava arpeudu liian kireäksi. Sinä ja Asagi sekä muutama muu olette vain vainoharhaisia”, toimitusjohtaja lisäsi perään varsin uhkarohkeasti, mutta totuudenmukaisesti, kun asteli rakkaansa perässä sisälle ja sulki oven.
“Minä ja Asagi? Muutama muu?” varas pysähtyi ja kääntyi samassa ympäri.
“Vainoharhaisia?”
“Tai ainakin yliherkkiä, kun saatte kohtauksen, kun yksi tavallinen mies loukkaantuu ja siitä huolimatta jatkaa töitään”, ruskeahiuksinen kertoi kyykistyen alas ja riisui Getin kaulapannan, jotta koira saattoi kipittää tyytyväisenä peremmälle taloon.

“Yksi tavallinen mies?” nuorempi ei voinut uskoa korviaan.
“Se yksi tavallinen mies olet sinä!” hän huudahti samassa kimpaantuneena ja olisi varmasti taklannut rakkaansa, mafian supersankarin, ovea vasten, jos ei olisi pelännyt tällä tavalla satuttavan toista.
“Unohditko kokonaan, että olet mafian kakkosmies? Koko mafia on huolissaan sinusta ja jokainen meistä tietää, että jos sinä kuolet, Asagi menettää järkensä ja koko mafia joutuu kaaokseen, josta ei välttämättä selvitä mitenkään!”
“En minä enää ole tekemässä kuolemaa”, teräväpiirteinen huomautti rauhallisesti riisuessaan takkinsa ja kenkänsä, jotka asetti paikoilleen.
Ulkotakin alta paljastui vaaleansininen, arkinen kauluspaita sekä käsi, joka ei ollut tullut pois riisutun vaatteet hihasta esiin. Sideharso oli sidottu ruskeiden hiusten alta niskan takaa kiinni ja siinä lepäsi teräväpiirteisen vasen käsi solisluun hiusmurtuman sekä ampumahaavan takia.
“Ja jos kerran minun kuolemani aiheuttaisi tuollaista, ei mafiallamme voi mennä hyvin silloinkaan, jos jään muustakaan syystä kokonaan pois”, tämä lisäsi ovelasti naurahtaen, kun käveli rakkaansa ohi olohuoneeseen ja istuutui metsänvihreälle sohvalle.
“Älä edes yritä tuota!” Seth huudahti vastaan, kun tajusi vanhemman fiksuna miehenä löytäneen porsaanreiän sanoistaan.
Avustaja riisui takkinsa ja ripusti henkariin huolimattomasti, että vaate putosi lattialle. Sitä nuorukainen ei kuitenkaan huomannut tai sitten piitannut, koska vain potkaisi kenkänsä jaloistaan ja marssi olohuoneeseen asettuen tarkoituksella television eteen. Räväkämpi ei nimittäin halunnut ottaa sitä riskiä, että liikemies päättäisi avata television lopettaakseen riidan siihen.
“Entä minä sitten? Onko sinusta hauskaa, että minä raadan perse ruvella, jotta sinä saisit levätä niin Tatemonokin kuin mafian töistä ja sinä haistatat sille pitkät tekemällä töitä?” hänen kiukkuinen äänensä oli kireä, mutta siitä saattoi kuulla syvältä sisältä nousevan tunteen.
“Etkö tajua yhtään, miten huolissani olen?”
“Kyllä minä sen tajuan”, ruskeankellertäväsilmäinen katsoi pahoittelevasti nuorempaansa.
“Ei, vaan tiedän ja olen pahoillani siitä, että huolestutan sinua jatkuvasti”, niin huulin nousseesta hymystä ja sielunpeileistä saattoi nähdä, miten pahoillaan ruskeahiuksinen todellakin oli.

Seth huokaisi raskaasti vaieten sitten täysin. Jokin vain tuossa katseessa ja muutenkin koko miehessä vain sai hänen sanansa loppumaan, kuten kirjoista ja tarinoista loppuivat viimein sivut. Kenties Hide-zou sai hänet hiljaiseksi, koska parilla lauseellaan sanoi totuuden, jonka nuorempansakin tiesi. Ei voimakasleukainen tahallaan huolestuttanut rakastaan ja oli aina pahoillaan, kun niin kävi. Ja nyt kun lähti tarkemmin miettimään, ampumisesta oli tosiaan kulunut kaksi kuukautta ja tämä oli saanut hyvää hoitoa. Ehkä hän ylireagoi – mutta sitä puna-mustahiuksinen ei suostuisi koskaan myöntämään ääneen!

“Tulehan tänne”, pehmeä lausahdus sai varkaan hätkähtämään ja katsahtamaan vanhempaa.
Toimitusjohtaja hymyili rohkaisevasti ja ojensi toimivaa kättään kutsuvasti puna-mustahiuksista kohti.
“Tule tänne viereeni.”
Pieni hymy kohosi kalpeamman huulille, kun hän kiersi olohuoneen pöydän ympäri istuutuen ruskeahiuksisen kainaloon. Kakkosmies kietoi kätensä avustajansa ympärille ja painoi otsansa kalpeata otsaa vasten hiustensa mennessä räväköiden kutrien lomaa, jolloin heidän katsekontaktistaan tuntui tulevan vielä intiimimpi.
“Olet todennäköisesti oikeassa ja minä olen työnarkomaani”, teräväpiirteinen myönsi hellästi.
“En vain ole koskaan tottunut olemaan tekemättä mitään, mutta minä aion yrittää ottaa rauhallisemmin ja levätä mieliksesi.”
“Tiedän sen, mutta silti aina huolestun”, nuorukainen henkäisi kietoen kätensä voimakasleukaisen niskan taakse varoen avaamasta harsoa.
“Olen pahoillani”, voimakasleukainen sanoi jälleen katsoen ruskeita sielunpeilejä, kunnes alkoi yllättäen hymyillä.
“Toisaalta, se tekee meistä vain mielenkiintoisen parin.”
“Mielenkiintoisen parin?” kalpeampi kurtisti kulmiaan vetäytyen kauemmaksi.
Mitä toinen oikein meinasi?
“Niin – työnarkomaani ja kleptomaani”, Hide-zou naurahti matalasti.
“Toista samanlaista pariskuntaa saa etsiä.”
“Ja onko siinä jotain vikaa, että olen kleptomaani?” Seth huudahti närkästyneenä, jolloin kakkosmies purskahti vielä kovempaan nauruun.
Ruskeahiuksinen oli ehtinyt huomaamaan, että heidän mafiansa ongelmien ja viimeisen kahden kuukauden aikana nuorempi oli kasvanut. Mies oli kyllä pelännyt, että tulitaistelu olisi haavoittanut, satuttanut pysyvästi rakastaan, mutta pelko oli osoittautunut jollain tapaa turhaksi. Tietenkin varas oli tuntenut sisällään suurta kipua ja pelkoa, mutta oli päässyt siitä yli ja jotenkin tästä oli tullut vahvempi. Tai ainakaan tämä ei enää vähästä hätkähtänyt, vaan kykeni huutamaan ja ilmaisemaan mielipiteensä kovalla äänellä ilman pelkoa siitä, mitä ympärillään olijat saattaisivat ajatella. Toisaalta, kaikeksi onneksi, pidemmässä oli vielä jäljellä niitä suloisia piirteitään, joihin toimitusjohtaja oli rakastunut – ja joita hän rakasti vieläkin.
“Ei toki, sen ansiosta me tapasimme toisemme”, vanhempi vetäisi henkeä kesken naurunsa.
“Käytät tosin niin harvoin nykyään taitojasi…”

“Miten niin harvoin? Vastahan minä eilen kävin vierailemassa yhdessä Klahan Kobessa olevassa laillisessa firmassa varastamassa kivan summan rahaa!” kalpeampi väitti vastaan.
“Se oli hyvin tehty, Asagi kihisee varmasti vieläkin innostuneena onnistuneesta keikastasi”, Hide-zou myönsi hymyillen sitten salaperäisen ovelaa hymyä.
“Ajattelin kyllä, että voisit varastaa jotain, jolla minä saisin tekemistä ja pysyisin varmastikin kotosalla lepäämässä…”
“Ja mitähän minun pitäisi varastaa?” nuorempi kohotti toista kulmaansa mietteliäänä.
“Vuorellinen leffoja?”
“Jotain paljon parempaa ja viihdyttävämpää”, huulilla oleva hymy leveni entisestään ja ruskeankellertäviin sielunpeileihin syttyi pirullinen, jollain tapaa jopa innostuneen kieroutuneet pilkkeet.
“Nimittäin itsesi”, tämä sanoi matalalla äänellä kätensä liukuessa Sethin selän takaa vatsan puolelle ja siitä rintakehälle löysäämään solmiota.
“Käskit minua delegoimaan töitä, ja sen johdosta voisin pistää vuorostani sinut töihin”, toimitusjohtaja painoi vaativan, innostavan suudelman avustajansa huulille, mutta katkaisi huulikontaktin juuri kun nuorempansa tajusi vastata eleeseen.
“Ja laittaa sinut aloittamaan työn huulillasi ja kielelläsi…”
“Hide-zou!” pieni puna kohosi kalpeamman poskille vanhemman suorasta vihjauksesta.
Vaikka he olivat seurustelleet pitkään ja kaikkien ylikieroutuneiden mafiamiesten keskellä puna-mustahiuksinen oli vähitellen tottunut ehdotteluihin, silti jokin hänen sisällään sai posket ja korvat punoittamaan. Kenties se johtui siitä, että kakkosmies pystyi vieläkin yllättämään sanoillaan ja teoillaan, joita ei niin helposti voinut kuvitella tälle, ellei tuntenut läpikotaisin. Eikä sillä, etteikö ajatus olisi miellyttänyt ja innostanut…
“Mitä? Sinähän pidät ajatuksesta”, lyhempi naurahti tietäväisesti heittäessään solmion olohuoneen pöydälle.
“Lisäksi näin sinä pystyt vahtimaan minua, etten vahingossakaan rehki.”
“Ja ajattelit pistää minut rehkimään?” Seth nojautui vaistomaisesti hiukan taaksepäin, kun rakkaansa painautui itseään vasten availlen kauluspaidan nappeja.
“Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta, vai mitä?” Hide-zou naurahti nähdessään nuorempansa kasvoille kohonneen hymyn, joka kertoi toisen selvästi innostuvan ja kiihottuvan ajatuksesta.
Eräs ei vain innostunut tuosta suunnitelmasta.

Lujat haukahdukset vierestä saivat äskeiset ajatukset katoamaan hetkeksi miesten mielestä ja he kääntyivät katsomaan pöydän vierelle lähelle sohvaa. Geti haukkui heiluttaen häntäänsä ja löi etutassujaan vasten lattiaa. Eläinparka oli sitä mieltä, että oli suuri synti, että ihmiset vain keskittyivät toisiinsa ja unohtivat tärkeimmän, eli kerryn sininen terrierin.
“Geti on toista mieltä”, varas huomautti kohottautuen sitten takaisin istumaan kunnolla ja työnsi samalle hellästi vanhempaa.
“Getikin on selvästi sitä mieltä, että olet liian vähän kotosalla huomioimassa ja viihdyttämässä meitä”, ruskeankellertäväsilmäinen sanoi hellästi katsoessaan koiraansa.
Vaikka eläin olikin keskeyttänyt heidät kaksi, ei toimitusjohtaja vain voinut olla sille vihainen tai edes tympääntynyt.
“Tulehan tänne, Geti”, tämä sanoi siirtyen hiukan kauemmaksi avustajastaan ja löi metsänvihreätä pehmustetta heidän välissään.
“Hyppää!”
Nelijalkainen haukahti kerran, mutta otti sitten pari juoksuaskelta ja hyppäsi mafiamiesten väliin heiluttaen onnellisena häntäänsä, kun yritti päästä nuolemaan ihmisten kasvoja.
“Ja nyt on ilmeisesti paremmin”, kakkosmies kietoi kätensä Getin niskan taakse ja rapsutti lurppakorvien takaa.
“Selvä, Geti, huomioidaan ensin sinut ja sitten mietitään muita asioita”, puna-mustahiuksinen silitti eläintä selästä, jolloin koira rauhoittui ja istuutui alas jääden ottamaan vastaan kaiken saamansa hellyyden ja huomion.

“No, kertoisitko sitten tällä välin, mitä Tatemonokille kuuluu”, voimakasleukainen ehdotti vilkaisten nuorempaansa.
“Ja millä asioilla kävit?”
“Tatemonokilla menee ihan hyvin ja olemme saaneet Ivyn kanssa hyvin delegoitua ja ohjattua töitä”, kalpeampi sanoi ja loi merkityksellisen silmäyksen ruskeahiuksiseen.
Katse sanoi, että asiat olivat sen verran hyvin, ettei rakennusfirman ylimmän miehen tarvinnut tulla vielä töihin. Nopeasti Seth kuitenkin pyöräytti silmiään, kun muisti jotain töissä tapahtunutta.
“Byou tosin tuntuu muuttaneen Ivyn työpöydän ääreen…”
“Miksi en ylläty tuosta”, Hide-zou ravisti huvittuneena päätään.
“Kun kissat ovat poissa, hiiret hyppivät pöydille.”
“Kai se näinkin voisi sanoa”, avustaja naurahti.
“Ivy kyllä yrittää häätää Byouta, mutta aika huonoin tuloksin.”
“Heillä kahdella siis menee hyvin”, kakkosmies oletti enemmin kuin kysyi.
“Varsin hyvin – kaikeksi onneksi Tatemonoki ja Ivy ovat pysyneet Klahan hyökkäysten ulkopuolella eikä Byoun salaisuus ole selvinnyt”, ruskeasilmäinen kertoi rapsutusliikkeidensä hidastuessa.
“En tosin tiedä, onko sekään hyvä asia…”
“Jos heidän suhteensa jatkuu, voi olla, että Ivy saa tietää mafiasta. Toisaalta, on ihmisiä, jotka eivät ole koskaan saaneet kuulla kumppaninsa kaksoiselämästä”, toimitusjohtaja sanoi rohkaisevasti.
“Kaikkien suhde ei toimi, kun totuus mafiasta selviää.”
“Tiedän sen, enkä syyttäisi Ivyä”, varas kertoi rehellisesti, vaikka omasta mielestään Osakan mafiaa parempaa järjestöä ei ollut.
Hän oli paljon onnellisempi mafian varkaana ja Tatemonokin toimitusjohtajan avustajana kuin asianajajatoimiston kirjanpitäjänä.
“Toivon vain, että heidän onnensa jatkuisi – ja Byou tekisi hiukan enemmän töitä!”
“Pitäisikö tulla tekemään yllätysvisiitti?” teräväpiirteinen virnisti kiusoittelevasti.
“Hyvä yritys”, kalpeampi katsoi lyhempäänsä kulmiensa alta.
Ja heti toinen yritti päästä takaisin töiden pariin…
“Ainahan sitä voi yrittää”, ruskeahiuksinen naurahti viattomasti.
“Entä muuten?”

“Kävin töiden jälkeen katsomassa Satochia…”, Seth kertoi ilmeensä synkentyessä eikä se jäänyt vanhemmalta huomaamatta.
“Hän ei ilmeisesti ole vieläkään toipunut”, Hide-zou huokaisi pienesti.
“Ei ja häntä on mahdotonta saada pois Tatsuroun työhuoneesta”, varas nojautui selkänojaa vasten jättäen Getin rapsuttamisen voimakasleukaiselle, joka osasi vaistonvaraisesti huomioida lemmikkiään, vaikka ajatuksensa olisivat muualla.
“Jyou suunnitteli jo Atsushin kanssa raahaavansa Satochin ihmisten ilmoille, mutta sain heidät vielä lykkäämään ideaa. Satochi näyttää todella huonokuntoiselta eikä hän tee mitään muuta kuin istu koneen ääressä aamusta iltaan ja illasta aamuun. Hänen ei olisi pitänyt koskaan löytää Tatsuroun tekemää tekoälyä!”
“Kukaan meistä ei ollut tietoinen Tatsuroun tekoälyn kyhäämisistä”, kakkosmies vilkaisi pikaisesti sivulleen.
“Satochi kuitenkin löysi sen vahingossa. Nyt hän yrittää jatkaa Tatsuroun työtä ja sitä myöten luoda tekoälystä Tatsuroun!” puna-mustahiuksinen vei kätensä kasvoilleen, kuin olisi voinut sillä tavalla kadottaa totuuden.
“Hän ei tee mitään muuta kuin yritä kehittää sitä yhä pidemmälle – nyt hän on saanut luotua sille äänen, joka muistuttaa yhä enemmän Tatsuroun ääntä!”
“Tatsuroun ääntä?” toimitusjohtaja kääntyi katsomaan rakastaan, joka nyökkäsi, vaikkei katsonutkaan takaisin.
“Voi ei!”
“Nimenomaan! Satochin on ymmärrettävä, ettei hän saa ikinä Tatsurouta takaisin, mutta hän ei kuuntele minua eikä ketään muutakaan!” kalpeampi ähkäisi kuuluvasti kasvoilleen valahtaessa epätoivoinen ilme, joka kertoi kaiken.
Tämä oli yksi niistä syistä, miksi hän oli saanut raivarin huomatessaan rakkaansa ulkoiluttavan koiraa lepäämisen sijaan. Mafiatoverin käytös ja tila saivat hänet vajoamaan epätoivoon ja salakavalalla tavalla muistuttivat siitä illasta, kun he olivat joutuneet väijytykseen ja saaneet viimein kuulla totuuden. Satochin mielentila muistutti varasta siitä, mitä tämä pelkäsi vieläkin: etteivät he ehkä sittenkään parantuisi kokemastaan.
“Jyou on varmuuden vuoksi käskenyt kaikkia jengiläisiään jättämään Satochin rauhaan, koska pelkää tämän hyökkäävän jokaisen häiriköitsijän kimppuun – Hyde nimittäin tuli melkein uudelleen kuristetuksi, kun otti tukea jostain koneesta, kun meinasi kompastua johonkin johtoon ja tappeluun puuttunut Atsushi sai hiirestä päähänsä!”
“Ei todellakaan kuulosta hyvältä”, ruskeahiuksinen ravisti päätään.
“Minun on puhuttava hänen kanssaan.”
“En tiedä, onko siitä apua”, Seth huomautti matalasti, mutta pysyi hiljaa toisen kunnosta.
Hänestä vain tuntui, ettei kukaan muu kuin Hide-zou todennäköisesti pystyisi vaikuttamaan Satochiin ja tämän päähänpinttymäänsä. Tietenkin voimakasleukainen pystyisi oman kokemansa perusteella ymmärtämään ja ehkä myös auttamaan ruskeatukkaista, joka oli menettänyt hakkerinsa. Lisäksi, ruskeankellertäväsilmäinen oli aina osannut sanoa oikeat sanat, olihan tämä sentään mafian kakkosmies.
“Ehkei, mutta pakkohan sitä on yrittää”, toimitusjohtaja veti henkeä.
“Miten sitten muuten?”

“Kaikki on muuten ihan hyvin, kuten tiedätkin. Asiat menevät, kuten halusit Asagin ja Sayurin kanssa”, puna-mustahiuksinen hymyili pienesti kääntyen vanhempansa puoleen.
“Paranemme ja etenemme suunnitelmien mukaan pikkuhiljaa, ja osa isommista askeleista on otettu.”
“Hienoa”, lyhempi hymyili rakkaalleen.
“Kyllä me tästä kaikesta selviämme voittajina.”
“Uskon niin”, kalpeampi sanoi ja löi kätensä reisilleen, ennen kuin nousi ylös.
“Ja jotta selviäisimme nopeammin, minun on selvästi viihdytettävä sinua, jotta jaksaisit levätä ja parantua nopeammin!”
“Mitähän oikein suunnittelet?” ruskeahiuksinen kohotti toista kulmaansa.
“Haen Getille siankorvan”, varas henkäisi kävellessään kerrynterrierin ja teräväpiirteisen ohi.
“Ja sen jälkeen pääsen keskittymään minun omaan lemmikkiini”, hän kääntyi katsomaan sohvalle olkansa yli ja pieni virne huulillaan vilkaisi merkityksellisesti rakastaan.
“Vai omaan lemmikkiisi”, Hide-zou naurahti matalasti.
“Odotan innolla.”
“Niin sinun kuuluukin”, Seth tunnusti ja käveli kevyin askelin kohti keittiötä, mutta pysähtyi sitten ovensuuhun ja jäi seisomaan paikoilleen.

“Hide-zou?” varas kysyi hiljaisella äänellä ja kääntyi hiukan vakavoituneena takaisin olohuoneen puolelle.
“Niin?” kakkosmies kysyi ilmeensä muuttuessa peruslukemille.
Tämä oli kuullut kysyvässä kutsussa arkuutta ja epävarmuutta, minkä tähden kiinnitti nyt huolehtivasti kaiken huomionsa rakkaaseensa.
“Vaikka me ja mafia toivummekin, voi silti tapahtua ikäviä asioita tapahtua”, puna-mustahiuksinen henkäisi astuen lähemmäksi vanhempaa.
Vaikka hän olikin viimein ymmärtänyt täysin, ettei kulkenut kaitaa tietä, vain hyvin laveaa, oli eräs ongelma, joka saattaisi katkaista senkin tien nopeasti.
“Luuletko, että paljastumme? Hikarun kuolemaa tutkitaan vieläkin eikä murha koskaan vanhene…”
“Ei hätää, rakas”, ruskeankellertäväsilmäinen hymyili sitten samassa suojelevan rohkaisevasti.
“Olemme peittäneet jälkemme hyvin ja virkavalta on hoidossa.”

----------

Harmaa kyyhky, jonka siivenkärjet olivat lähes mustat, kohottautui ilman varaan antaen näkymättömän virtauksen nostaa itseään yhä ylemmäksi. Se liikautteli hiukan pyrstöään ja heilautti useamman kerran siipiään, kun vaihtoi ilmassa suuntaansa, kun katseli turvallista istumapaikkaa. Se oli saanut vatsansa täyteen huolimattomien ihmisten vielä huolimattomammin maahan pudottamista ruuanmuruista ja jopa kokonaisista leivänpaloista. Nyt oli hyvä hetki etsiä sopiva istumapaikka, jossa ei olisi ahdasta eivätkä vaarat väijyisi. Lämpökään ei tekisi linnulle pahitteeksi, koska alkuvuodesta, vaikkakin kevään puolella, ei Osakassa päivälläkään ollut mitenkään lämmintä, vaikkei pakkasen puolelle painuttukaan. Kyyhky lensi korkealla ihmisten yläpuolella eikä huomannut lainkaan, kuinka jotkut epäluuloiset katsoivat taivaalle peläten saavansa ulostetta päällensä. Eläin liihotti talojen lomassa, kunnes pienet silmänsä huomasi erään isomman, vankan ja helposti huomattavan rakennuksen ja tietenkin siinä olevan ikkunalaudan. Mikäs sen parempi ja varmasti turvallinenkin, koska paikka oli sen verran ylhäällä, etteivät saalistajat kovin helposti sinne päässeet. Pää ja vartalo kääntyivät pyrstön myötä ja lintu liihotti taidokkaasti räystään reunalle, jonka päällä asetti siipensä pyöreän vartalonsa vierelle ja sipsutti lähemmäksi ikkunaa, kunnes istuutui alas. Siinä olisi hyvä kohta ja ikkunan läpi tuli mukavasti lämpöä. Parempaa paikkaa ei varmasti voisi olla!

Väärä luulo.

“Raah!” selän takaa kuuluva hirvittävä huuto sai linnun peräsuolesta ruiskahtamaan tavaraa, kun kyyhky hyppäsi jaloilleen siipiään availlen ja yritti nopeasti päästä karkuun.
“Ei kai taas!?” luja huuto ei päässyt linnunaivojen sisäpuolelle kertomaan, millaisesta uhasta oli kyse, vaan eläin räpiköi vaivalloisesti karkuun ja lähes putosi ikkunalaudalta.
Kaikeksi onneksi vaistot ja ilmavirtaus estivät sitä putoamasta ja lintu sai siipensä auki ja pääsi karkuun – sinänsä turhaa, koska ääni oli kuulunut sisältä ja huutajaa ei sillä hetkellä kiinnostanut pulu, vaan paljon tärkeämpi, maailmaa vaikuttava asia.
“Miksei meillä taaskaan ole täällä kahvia!?”

Yuuto pudotti vahingossa parinsa kynätelineen kääntyessään vinhasti ympäri, kun oli kantanut raportteja arkistoitavaksi ja katsoi ympärilleen säikähtäneenä. Teru ei kuitenkaan reagoinut lattialla kieriviin kyniin tai edes huutoon, vaan tuijotti tiiviisti tietokoneensa ruutua sielunpeiliensä tutkiessa rivi riviltä mustia merkkejä. Meteli oli jo tuttu osa kyseisen jaoksen poliisien arkea, erityisesti tuo meteli ja siitä seuraava kaaos. Olisi tapahduttava jotain poikkeuksellista, jotta vaalein heräisi omasta maailmastaan. Tai oikeastaan olisi tapahduttava jotain niin maailmaa järisyttävää, että se saisi hänet unohtamaan täysin lukemisensa, ettei vaaleahiuksinen poliisi pystyisi enää palaamaan niin helposti tekstin ääreen. Nana sen sijaan oli puhelimessa ja painoi samassa kätensä suuosan eteen, etteivät keskustelutoverinsa kuulisi meteliä, ja Junkin kohotti katseensa kesken raportin kirjoittamisen onnistuen tekemään radikaalin kirjoitusvirheen, kun katsoi säikähtäneenä pariaan. Sitten tämä vilkaisikin ovelle miettien, kuuluiko meteli käytävälle asti. Tietenkin se kuului, kuten pikaisesti avautuva ovi ja juuri paikalle saapuneet Mikaru ja Wataru kurkistivat sisälle miettien, mikä sirkus oli nyt alkamassa.
Kyseisen esityksen nimi oli Kanon ja kahviriippuvuus, eikä se voinut loppua hyvin.

“Tämä on niin väärin!” Kanon ulvaisi kallistaen kannun ylösalaisin päänsä yläpuolella kuin olisi toivonut, että sieltä tippuisi pari pisaraa kahvia.
Toive oli turha, koska kannu oli tyhjä ja kuiva. Sen pohjassa oli vain pinttynyt, ruskea rinkula kertomassa kahvin värin pinttyneen kuluneeseen astiaan, jota ei pesty riittävän usein eikä välttämättä aina edes huuhdeltu kunnolla.
“Na-”, Yuuto oli kertomassa avuliaana, mutta aivan liian myöhään, koska pieni poliisi iski astian paikoilleen kahvinkeittimeen ja ryntäsi vinhasti kohti arkistohuonetta paiskaten oven auki.
“NAO-SAN!” Kanon huusi ja jäi seisomaan hengästyneenä oviaukkoon.
Mitään ei kuitenkaan kuulunut, jolloin osastoon ja ovensuuhun jääneet, yhtä lukuun ottamatta, vilkaisivat toisiaan ihmetellen, ennen kuin Jun kohottautui ylös paikaltaan ja Yuuto astui pudottamiensa kynien yli lähestyen varoen arkistohuonetta. Nanakin lopetti puhelunsa kirjoitettuaan ensin jotain ylös.
“Nao-san!” mustatukkainen poliisi huusi uudelleen vihaisena ja ryntäsi sitten kokonaan arkistojen sekaan etsiäkseen työtoverinsa.
“Nao-san?” Yuutokin huhuili, vaikka suosiolla pysytteli kauempana.
“Ei kai hän ole hukkunut pölypallojen keskelle?” Jun ihmetteli siirtyen harmaaruskeasilmäistä rohkeammin lähemmäksi.
“Eihän se ole mahdollista”, Nana puisteli päätään miesten yksinkertaisuudelle.
“Eihän sitä tiedä”, Mikaru huikkasi ovelta.
“Arkistohuonehan siivottiin viimeksi… Öö… Milloinkas se oli, Wataru?”
“Miksi kysyt sitä minulta?” Wataru katsoi lähes loukkaantuneena aisapariaan.
“En minä sitä viimeksi siivonnut vaan Nao-san! Siivoaminen ei muutenkaan ole minun, vaan Nao-sanin ja naisten työtä!”
“Teru, muistatko sinä?” ruskeatukkainen kääntyi katsomaan vaaleinta.
Teru ei kuitenkaan sanonut mitään eikä edes katsonut pidempäänsä. Ilmeisesti toinen ei ollut kuullut yhtään mitään. Siispä Yuuto vain huokaisi ja kääntyi jälleen katsomaan arkistohuonetta, jossa oli ollut harvinaisen hiljaista, ellei laskettu mukaan pientä töminää ja ryminää.
“Eihän siitä voi niin pitkä aika olla…”

“AAAH!” hirvittävä kauhunhuuto sai osaston miehet ja naiset hätkähtämään ja viimein vaaleahiuksinen poliisikin heräsi tilanteen tasalle kääntyen toimistotuolinsa kanssa ympäri nähdäkseen, mistä oli kyse.
Yuuto ja Jun hypähtivät kauhistuneina kauemmaksi ovelta, jolloin kummakin koppalakki putosi päästään – tällä kertaa ruskeatukkainen osasi jo ennakoida tapahtuvan ja sai napattua päähineensä, ennen kuin se joutui kosketuksiin lattian kanssa. Samaa ei voinut sanoa nuoren poliisin asusteesta, joka kopsahti lattialle ja liukui kauemmaksi, kun tämä potkaisi sitä vahingossa astuessaan taaksepäin. Wataru ja Mikaru perääntyivät hiukan enemmän käytävän puolelle, koska epäilivät siellä olevan turvallisempaa kuin oman jaostonsa tiloissa. Nana hypähti pystyyn ja tarttui pöydältään ensimmäiseen esineeseen, minkä saattoi löytää, kun vaistomaisesti mietti, pitäisikö tehdä jotain. Naisen kädet puristuivat viivoittimen ympärille, kun tämä kiersi työpöytänsä tuijottaen arkistohuoneen ovelle, jossa tapahtui viimein jotain.

Kanon ilmestyi oviaukolle pitäen vapisten kaksin käsin jotain, joka oli yltä päältä pölyssä ja muutama pölypallero putosi lattialle. Esine oli suurimmalta osalta tummansininen, mitä pystyi näkemään harmaan ja vaalentavan pölyn keskeltä, mutta siinä oli muitakin yksityiskohtia. Siinä oli nimittäin musta, aiemmin todennäköisesti kiiltänyt lippa ja keltainen, metallinen poliisien tunnus. Pieni poliisi piteli koppalakkia, joka ei kuitenkaan ollut tämän oma, koska se oli isompi ja omaa päähinettään mies piti jo päässään – vaikkakin rajusti kallellaan.
“Nao-san on kadonnut!” Kanon huusi kauhistuneena esittäen löydöstään.
“Miten niin kadonnut?” Nana kysyi epäuskoisena toivuttuaan hiukan järkytyksestä.
Tälle yksinäinen hattu ei vielä selittänyt mitään.
“Niin juuri: kadonnut!” pieni poliisi huudahti edelleen kauhistuneena.
“Löysin vain hänen hattunsa! Pölypunkit ovat syöneet meidän Nao-sanimme!”
Junin kasvot valahtivat alas, mutta ei ollut varmaa, oliko tämä yhtä järkyttynyt kuin parinsa, vai eikö tämä kyennyt vain uskomaan kuulemaansa ja näkemäänsä. Yuuto laittoi koppalakkinsa takaisin päähänsä ja lipasta pidellen liikutteli sitä, kuin olisi yrittänyt asetella päähinettä paremmin paikoilleen. Niinhän tämä tekikin, vaikka todellisuudessa tekonsa aikana yritti keksiä, miten ilmaisi mahdollisimman ystävällisesti työtoverilleen, että tämän kofeiiniriippuvaiset aivot olivat ymmärtäneet jotain pahasti väärin. Vahingossa ruskeahiuksinen vilkaisi silmäkulmastaan lähemmäksi tullutta naista ja hypähti saman tien kauemmaksi huomatessaan toisen viivoitinkäden. Tai oikeastaan harmaanruskeat silmät kiinnittivät huomion kapeisiin sormiin, joiden pidemmän puoleiset kynnet oli lakattu luonnollisen vaaleanpunaisella. Vihertäväsilmäisen sormet nimittäin alkoivat pikkuhiljaa puristaa yhä tiukemmin viivoitinta kertoen sen, että nainen alkoi vähitellen ärsyyntyä työtovereihinsa ja sitä myöten pommin kello oli lähtenyt tikittämään. Näky sai Yuuton harppaamaan muutaman nopean askeleen kauemmaksi ja etsimään lähintä suojaa itselleen. Äkkiä pakoon!

“Mikä helkkarin kaaos siellä on meneillään?” käytävältä kuului tuskastunut ääni, joka sai poliisit vilkaisemaan ovelle ja erään kaksikon kääntymään hypähtäen ympäri.
“Mitä te siinä seistä pällistätte oven tukkeena? Liikkukaa siitä!” Mikarun ja Watarun luokse tullut marisi saaden työtoverinsa astumaan jaostonsa tiloihin ja siirtymään seinustoille.
Heidän takaansa ilmestyi lattiaharjan, lattiamopin, pölyhuiskun ja vesisangon kanssa Nao, joka lähes kompastui kainalostaan lipeävään harjaan. Kaikeksi onneksi vaaleanruskeatukkainen säilytti tasapainonsa, vaikka harmikseen läikäyttikin vettä lattialle.
“Voi perkeleen perkele!” Nao ähkäisi harmissaan, mutta ei jaksanut kuin pikaisesta pyyhkäistä märkää lattiaa mopillaan, kunnes jatkoi matkaansa peremmälle avaraan huoneeseen.
“Nao-san, siinähän sinä olet!” Yuuto henkäisi ja vilkaisi pikaisesti ensin Kanonia, joka piteli yhä vapisten työtoverinsa päähinettä, sitten Nanaa, jonka ote hellitti viivoittimesta, kun huomionsa kiinnittyi muualle.
“Missä sinä oikein olet ollut?” Jun kysyi saaden oven lähelle jääneen kaksikon nyökkäämään ilmaistakseen samaisen kysymyksen.
“Missäs muualla kuin siivouskomerolla”, vaaleanruskeahiuksinen pyöräytti silmiään.
“Jun-san, mistä sinä kuvittelit Naon hankkineen nuo siivousvälineet?” Teru kysyi hiukan huvittuneena, kun tarvikkeita kantava asteli työpöytänsä ohitse.
“Käskikö kenraali sinua siivoamaan taas arkistohuoneen?”
“Kyllä, koska viimeksi se siivottiin kunnolla Osakan syntymäpäiväjuhlien aikaan”, Nao vastasi nyökäten, vaikkei katsonutkaan kysyneeseen.
Tämä käveli arkistohuoneen oven viereiselle seinustalle ja laski kantamuksensa siihen asettaen harjan ja mopin nojaamaan pystyssä.
“Hakuei-sama käski, että minun on parasta puunata niin hyvin, että voisin nuolla jopa lattiaa”, vaaleanruskeahiuksinen lisäsi perään pyöräyttäen hiukan päätään, jotta niskansa vetrenisi tulevaa urakkaa varten.
“Olen aivan varma, että hän kantaa vieläkin kaunaa siitä, kun kerroin teille hänen sukulaisensa juhli-”
“Nao-san!” Kanon ei kuitenkaan jaksanut enää kuunnella, kun tokeni siitä järkytyksestä, etteivät pölypunkit olleetkaan syöneet työtoveriaan.
Tai siis armasta kahvinkeittäjäänsä.

“Nao-san, miten voit tehdä tämän minulle!?” pieni mies viskasi puhuttelemansa miehen koppalakin ilmaan, jolloin parinsa nappasi sen kiinni ja läimäytti kädellään muutaman kerran saadakseen enimmät pölyt pois.
Samassa Jun tajusi, ettei oma päähineensä ollutkaan enää päässään, jolloin kääntyi ympäri etsien sitä katseellaan. Kanon sen sijaan ei jaksanut miettiä omaa koppalakkiaan, joka putosi samaisella hetkellä, kun tämä hyppäsi työtoverinsa rinnuksille.
“Nao-san, mikset sinä ole keittänyt minulle kahvia!?” mustatukkainen poliisi vaikersi valuen pitkin pidempänsä vartaloa.
Tavallisesti – ja varmasti täysin tavallinen, näkemäänsä tottumaton – joku olisi tarrautunut mieheen ja estänyt tätä valumasta lattialle, mutta ei Nao. Vaaleanruskeahiuksinen nimittäin irrotti vaatteitaan raapivat kädet irti itsestään ja päästi sitten irti, että työtoverinsa rämähti lattialle.
“Minulla on kädet täynnä työtä ja muutakin tekemistä, etten todellakaan ehdi miettimään sinun kofeiiniriippuvuuttasi, Kanon-san”, Nao sanoi tympääntyneenä ja kumartui sitten alas puhuakseen lähemmin toiselle.
“Enkä myöskään jaksa välittää.”
“Sinä olet tunteeton mies, Nao-san!” Kanon huusi vastalauseensa ja tarttui lujasti pidempäänsä rinnuksista onnistuen melkein kiskaisemaan toisen seurakseen lattialle.
“Etkö sinä ymmärrä, mitä minä joudun käymään läpi!? Etkö sinä ymmärrä, että kahvi on minun elämäni pieniä iloja ja sinä viet sen pois!”
“Kanon-san, päästä irti!” vaaleanruskeahiuksinen yritti repiä käden irti takistaan, mutta ote oli lujempi kuin kuristajakäärmeellä.
“Minä tiedän, kuten koko poliisilaitos ja puolet Osakasta, että siskosi tuppaantui lapsineen sinun luoksesi avioeronsa myötä! Luulisi sinun päässeen asiasta yli!”
“Miten minä olisin voinut päästä asiasta yli, kun tilanne on vain muuttunut pahemmaksi!” mustatukkainen pieni mies vaikersi.
“Miten niin muka?” Nao ähkäisi samassa yrittäen viitata jotakuta avukseen.
Kaikkien hämmästykseksi, erityisesti Mikarun, Wataru riensi samassa nahistelevan kaksikon luokse. Terukin kohottautui ylös, mutta paikoillaan pysymisen sijaan käveli tyynenä viimeisiä vetävälle sivupöydälle, jonka päällä oli kahvinkeitin sekä tietenkin rasia, jossa säilytettiin kahvipuruja. Jo oli markkinat, kun yhden niin pienen ja helpon asian takia koko osaston piti mennä sekaisin!
“Mitä on tapahtunut, Kanon-san?” Yuuto kysyi huolestuneena saaden Nanankin kaiken aiemman kiukun katoamaan tyystin.
“Onko siskollesi tapahtunut jotain?”
“On, jotain aivan kamalaa!” Kanon huudahti kohottautuen polvilleen, jolloin Nao repäisi itsensä vapaaksi.
Tosin samassa rytäkässä tämä kaatui maahan paikalle ehtineen Watarun katsoessa häkeltyneenä tilannetta, kunnes yritti pidättää nauruaan.
“Mitä?” Jun, Nana ja Yuuto kysyivät yhtä aikaa Mikarun tullessa lähemmäksi kuullakseen paremmin.
“Sisareni on tavannut jonkun miehen!” Kanon huusi, kuin olisi ollut haavoittunut eläin.

Sanat saivat koko osaston vaikenemaan. Yksi toisensa jälkeen pudotti katseensa mieheen, joka näytti siltä, että maailmanloppu oli koittanut viimein eikä se tuntunut lainkaan hyvältä pienestä poliisista. Tosin, kukaan muu ei vain ymmärtänyt, mistä moinen johtui.
“Eikös se ole hyvä asia?” Yuuto sai ensimmäisenä äänensä kuuluville.
“Siskosi ja hänen lapsensa voivat muuttaa pois kotoasi.”
“Hah! Niin varmaan!” mustatukkainen kääntyi katsomaan harmaanruskeasilmäistä.
Ei vain ollut varmaa, katsoiko tämä toista kuin hullua tai idioottia.
“Ei siskoni ole vielä lähdössä yhtään minnekään! Hän on vasta tavannut sen uuden miehen!” Kanonin ilmeet muuttuivat yhä surkeammiksi, mitä enemmän hänen huulensa liikkuivat.
“Eli hän lähtee ulos joka ikinen kerta, kun olen vapaalla ja jättää lapsensa minulle! JOKA – IKISENÄ – VAPAAPÄIVÄNÄNI!”
“Auts”, Jun henkäisi sulkien silmänsä.
Tämä oli ehtinyt jo tapaamaan parinsa sukulaismukulat.
“He rikkoivat jo televisioni!” kahviriippuvaisin huudahti.
“Mitä ihmettä tapahtui?” Nana hätkähti säikähtäneenä tietäen hyvin, etteivät hyvät televisiot olleet halpoja ja television hajoamisen olevan jopa vaarallista.
“He pelasivat baseballia sisällä ja löivät pallon suoraan ruudun läpi!” Kanonia alkoi itkettää vielä enemmän, kun muisteli, mitä oli tapahtunut jokin aika sitten sadesään tullessa.
“Selvä, tuo ratkaisi kaiken”, Wataru henkäisi ja kääntyi Mikarua kohti.
“Mikaru, kun Umi synnyttää, piilota televisio.”
“Wataru-san!” naispoliisi huudahti närkästyneenä moisesta neuvosta.
“Olet oikeassa, Nana-san. Mikaru, älä päästä lasta lainkaan olohuoneeseen.”
“Sehän on synnyttyään vasta vauva!”
“Josta voi kasvaa kauhukakara.”
“Kuten siskoni lapsista!”
“Älä nyt Kanon-san – ehkä heistä tulee baseball maailman uusimmat tähdet.”
“Taitoa kyllä siihen tarvitaan, että kaikista ruuduista valitsee useamman ikkunan sijaan yhden ainoa television.”
“Onhan niitä muitakin lajeja: esimerkiksi judo tai karate.”
“Kanonin keittiön ovi on ainakin saanut sellaisia iskuja, että suosittelen heille taistelulajeja.”
“Puhumattakaan minun kummastakin sohvastani!”

Vain kaksi miestä jäi täysin keskustelun ulkopuolelle. Teru hetken aikaa kuunteli ääniä kahvipöydän vierellä, mutta kääntyi sitten ottaakseen kahvipurkin ja katsoi sisälle jääden hetkeksi tuijottamaan astiaan, kunnes kaivoi sieltä paperin lähempää tarkastelua varten. Naokin pysytteli hiljaa, mutta aivan eri syystä. Tämä nousi hitaasti seisomaan hieraisten toista pakaraansa, johon sattui äskeisen kaatumisen jäljiltä. Tuleva mustelma ei kuitenkaan huolestuttanut miestä eikä saanut tätä ääntelemään, koska vaaleanruskeahiuksinen vilkaisi työtovereitaan ja sitten arkistohuonetta hivuttautuen pikkuhiljaa työsarkaansa kohti. Hyvällä tuurilla mies ehtisi arkistojen sekaan ja lukitsemaan huoneen, ennen kuin kukaan huomaisi mitään. Nao saattaisi hyvinkin päästä karkuun…
“Nao-san!”

Turha luulo näemmä.

“Kahviaaaaa!” Kanon tarrautui työtoveriaan rinnuksista kiinni.
“Minä haluan kahvia!”
“Nao-san, ole nyt reilu ja auta miestä pulassa”, Wataru tarttui pienintä poliisia kainaloiden alta ja auttoi jaloilleen.
Olisi voinut hyvin luulla, että mies oli huolissaan työtoveristaan ja oli siksi niin avulias, mutta luulo ei koskaan ollut tiedon väärti. Tällä oli nimittäin oma lehmä ojassa ja tiesi ryhmässä olevan aina enemmän voimaa kuin yksilöissä.
“Minäkin haluan kahvia!”
“Ja mikä sinun syysi muka on?” Nao pyöräytti silmiään.
“Minulla on useampi syy”, Wataru henkäisi ja vinkkasi Junin pitelemään murtunutta pariaan, jotta saisi kätensä vapaiksi.
“Ensinnäkin, tulin juuri töihin. Toiseksi, haluan jotain lämmintä juotavaa tähän aikaa vuodesta. Kolmanneksi ärsyyntyneisyyteni vähenee”, tämä painoi aina toisen kätensä sormia laskiessaan syitään.
Tämä ei edes piitannut Mikarun välikommentista, kun toinen huomautti kiivasluonteisen parinsa olevan aina ärtynyt – oli tämä juonut kannullisen kahvia tai ei.
“Neljänneksi, keskittymiskykyni ja motivaationi paranee ja sitten -”
“Jumalauta, Wataru-san!” Nao huudahti viskaten kätensä ilmaan.
“Aivan kuin kärsisit vieroitusoireista!”
“Joku onkin sanonut minulle, että minulla on kofeiiniriippuvuus.”
“Se olin minä.”
“Mistä lähtien sinä, Mikaru-san, olet voinut tehdä lääkärin analyysejä?”
“Ei sen toteamiseen tarvitse lääkärinpapereita, vaan tervettä maalaisjärkeä, Yuuto-san.”
“Menisit hoitoon, Wataru-san!”
“Voinhan mennäkin – heti sen jälkeen, kun olet keittänyt meille kahvia!”
“Ei minulla ole aikaa! Minun täytyy siivota arkistot!”
“Siivoa sitten kahvinkeiton jälkeen!”
“Tämä on oikea hullujen huone!”

“Olen täsmälleen samaa mieltä, Nana-san”, rauhallinen, metelin yli noussut puheääni onnistui hiljentämään kaiken muun.
Nana, jolle äsken puhuttiin, Yuuto, Jun, Nao, Mikaru, Wataru ja Kanon kääntyivät katsomaan Terua, joka sulki kahvipurkin kannen, kääntyi ympäri ja käveli parinsa vierelle ja ojensi tälle taitellun ruutupaperin, ennen kuin siirtyi oman työpöytänsä ääreen rauhallisena.
“Sitä paitsi, Nao-san ei voi keittää kahvia.”
“Mitä?” väki kysyi yhteen ääneen, suurin osa hämmästyneinä, pari typertyneinä ja yksi helpottuneena.
“Miksei?”
“Koska meillä ei ole lainkaan kahvia”, vaalein vastasi istuutuen tuoliinsa.
“Miten niin ei ole?” Nana kurtisti kulmiaan.
“Minähän ostin pari päivää sitten uuden paketin.”
“Se on viety”, vaaleahiuksinen sanoi jaksamatta enempää välittää koko asiasta, koska koko kahviepisodi oli niin arkinen.
Kaikeksi onneksi tämä sentään tajusi jatkaa ja selventää, ennen kuin palasi takaisin lukemansa tekstin pariin.
“Yläkerran osaston poliisit kävivät lainaamassa meiltä kahvia ja jättivät purkkiin tuon lapun”, tämä henkäisi ja viittasi Yuutoa ja toisen käteen antamaansa lappua.
“Eli meillä ei ole kahvinpuruja.”
“Teru on oikeassa”, Yuuto sanoi samassa vilkaistuaan taiteltua paperia tarkemmin.
“He jättivät meille lapun kertoakseen kahvinlainauksestaan.”
“Perkeleen kahvivarkaat!” Wataru karjaisi samassa ja kääntyi otsasuonen tykyttäessä osaston ovea kohti.
Mikaru kohotti toista kulmaansa ja mietti, aikoiko parinsa oikeasti käydä karjumassa yläkerran väelle. Vaikka se näky olisi huvittava ja varmasti useamman valokuvan ikuistamisen arvoinen, brunette tiesi, ettei voisi antaa kiivasluonteisen rynnätä yläkertaan. Eri asia vain oli, pystyisikö kukaan estämään kofeiiniriippuvaista miestä. Olisiko olemassa mitään, mikä olisi tälle kahvia arvokkaampaa?
Jun sen sijaan katsoi huolestuneena pitelemäänsä Kanonia, joka katsoi eteensä lasittunein katsein. Ikävä tosi asia oli iskenyt vasten pienen poliisin kasvoja eikä tämä tiennyt, mitä olisi tehnyt. Hetken oli aivan hiljaista, kunnes Kanon nosti viimein katseensa ylös, kun oli kokenut onnettomana hetkenä valaistuksen tai keksinyt ainoan ratkaisunsa ongelmaan. Wataru otti samaisella hetkellä askeleen, mutta käännähti vinhasti ympäri suunsa auetessa samaan aikaan mustatukkaisen kanssa.
“Nao-san!” kuului kaksikon suusta lujat huudahdukset.

“RAAH!” Nao huusi keuhkonsa tyhjäksi ja tarrautui hiuksiinsa.
“NYT RIITTÄÄ!”
Jos vaaleanruskeahiuksinen olisi ollut sarjakuvien tai animaatioelokuvien hahmo, tässä kohdassa tämä olisi ottanut hatun päästään tai jonkun muun päästä, viskannut lattialle ja alkanut hyppiä sen päällä. Todellisuudessa Nao olisi oikeastikin tehnyt niin, mikäli vain koppalakkinsa olisi ollut päässään ja asusteen tuhoaminen olisi hyödyttänyt jotain. Kaikeksi onneksi, ainakin hiustensa kannalta, suuttumuksestaan huolimatta Nao tiesi täsmälleen, mitä aikoi tehdä. Äyskähdellen mitä kummallisimmilla tavoilla, vaaleanruskeahiuksinen käveli tovereidensa ohitse huitoen käsillään käskyä väistämisestä. Sormet osuivat niin Wataruun, Mikaruun kuin Juniin, mutta Yuuto onnistui väistämään napaten varmuuden vuoksi Nanan mukaansa – se tästä vielä puuttuisi, jos naispoliisikin hermostuisi. Nao harppoi työpöytänsä ääreen ja kaivoi avaimen taskustaan, jonka tunki ylimmän laatikkonsa lukkoon ja avasi sen. Ripeästi mies kaivoi sieltä jotain nahkaista, jonka tunki housujensa taskuun, ennen kuin nosti loimuavan katseensa takaisin muihin, tai oikeastaan erääseen kaksikkoon.
“Na-Nao-san, mitä sinä!?” Wataru säpsähti huolestuneena.
“Nimeni ei ole Nao!” Nao karjaisi silmistään sinkoillessa kipinöitä.
Tämä lähes hyppäsi huonekalun yli, eihän sitä turhaan ollut juostu esterataa poliisikoulussa, ennen kuin harppasi järkyttyneiden työtovereidensa keskelle. Lujasti mies tarttui Kanonia käsivarresta kiinni samalla, kun nappasi lujan otteen Watarun rinnuksista.
“Nimeni on Muria Naoyuki!”
“Kyllä, Naoyuki-san”, lyhyin sopersi, mutta eipä tätä kuunneltu.
“Turvat tukkoon ja seuratkaa!” vaaleanruskeahiuksinen ärjäisi ja lähti repimään kaksikkoa mukanaan raahaten nämä käytävälle kääntyen siitä vasemmalle.
Muutamat käytävällä olijat, suurin osa rakennuksen työntekijöitä, katsoivat hämmentyneinä, kun Tanaka Hirohiden jaostolta ilmestyi paikalle kolme miestä yhtenä kasana. Lähes välittömästi vastaan kävelevät kaksi poliisia huomasivat, että keskimmäinen, joka oli vielä kolmikon pisin, kirjaimellisesti retuutti kahta itseään lyhempää miestä. Eri osaston poliisit väistivät nopeasti seinustoille, kun Nao raahasi työtovereitaan eteenpäin kohti muille tuntematonta kohdetta. Vaaleanruskeahiuksinen ei edes huomannut virkaveljiään, kuten ei huomannut oikeastaan ketään käytävillä ja kauempana portaiden luona odotustilan tapaisessa paikassakaan olijoita. Kaikki muut sen sijaan, erityisesti väistöliikkeen tehneet poliisit, huomasivat konkkaronkan ja konkarikytät kääntyivät jopa pikaisesti ympäri, ennen kuin käänsivät katseensa takaisin menosuuntaan. Yllätykset kuitenkin jatkuivat ja kaksikon hämmästykseksi äskeisestä oviaukosta ilmestyi nimittäin jotain muutakin.

Pää.

Tai oikeastaan punertavahiuksinen pää, jolla oli kiharat, pitkähköt hiukset ja vihertävät silmät ja tietenkin pään mukana tuli myös kaula ja hiukan toista olkapäätä. Nana kurkisti käytävälle ja katsoi ihmetellen työtovereidensa perään. Se ei kuitenkaan jäänyt siihen, vaan pian kaksikon hämmennykseksi vihertäväsilmäisen pään yläpuolelle ilmestyi toinen pää, tällä kertaa vaaleahiuksisen miehen. Teru kurkisti oven raosta käytävälle ja pian, suoranaisessa järjestyksessä tämän yläpuolelle ilmestyivät Mikarun ja Junin päät. Yuuto sen sijaan ei jaksanut yrittää sovittaa itseään samaiseen jonoon, vaan rohkeimpana astui puoliksi käytävän puolelle nähdäkseen, mitä oli tapahtumassa. Tämä ei edes huomannut, kun kokeneemmat poliisit kävelivät ohitseen päitään puistellen.

Nao harppoi pitkin askelin aina odotustilan tapaiselle asti, kunnes kääntyi yllättäen ylös johtavia portaita vastapäätä olevalle seinustalle, jossa oli valtavan kokoinen lämminjuoma-automaatti. Vaaleanruskeahiuksinen päästi viimein irti Kanonin käsivarresta ja Watarun univormusta, jolloin pieni mies alkoi välittömästi hieroa kipeytynyttä hauistaan ja Wataru yritti oikoa vaatettaan avaten vihaisena suunsa. Tämä ei kuitenkaan ehtinyt sanomaan mitään, kun Nao alkoi kaivaa housuntaskuaan ja kiskaisi viimein esineen, jonka oli napannut aiemmin pöytälaatikostaan: lompakon. Vaaleanruskeahiuksinen avasi rahapussinsa ja kaivoi muutaman kolikon, ennen kuin puolihuolimattomasti laittoi lompakkonsa jälleen turvalliseen piiloon. Tämä tunki kaivamansa kolikon koneeseen ja paineli pikaisesti, edelleen hyvin kiukkuisena, muutamaa nappulaa ja jäi sitten tuijottamaan eteensä, vaikkakin hiukan alemmas. Juoma-automaatti sylkäisi sisuksistaan esiin muovimukin, johon alkoi lorista kuumaa, mustaa nestettä. Hetken päästä muki oli täynnä ja kone teki pari piipapusta. Nao nappasi mukin yläreunasta kiinni, etteivät sormensa palaisi, mutta ei kuitenkaan liikahtanut paikoiltaan, vaan työnsi viimeiset kolikot automaattiin ja paineli jälleen muutamaa nappulaa. Uusi muovimuki tupsahti esille ja jälleen musta, höyryävä juoma valahti raosta suoraan kertakäyttöastiaan. Viimeisten tummien pisaroiden kohdalla siihen putosi jotain ja juoman valuttua loppuun kone alkoi valuttaa uutta nestettä. Tällä kertaa se oli valkoista, mutta tippui mukiin vain puolentoista sekunnin ajan, ennen kuin loppui ja kone piippasi jälleen pari kertaa ilmaisten työnsä päättyneen. Nao poimi toisenkin kupin ja kääntyi sitten kohtaamaan paikoilleen jääneet työtoverinsa.
“Siinä!” vaaleanruskeahiuksinen ärjäisi ja tyrkkäsi Watarun käsiin mustan juoman.
“Ja siinä!” tämä jatkoi ja sysäsi vaaleanruskeaksi muuttuneen kahvin Kanonille.
“Siinä on teille kahvit ja aivan tuoretta tavaraa! Voitte napata kahvinne tästä ohi mennessänne, kun tulette töihin!” Nao mulkoili vihaisena kaksikon kasvoja käsiensä mennessä tätimäisesti lantiolleen tämän kumartuessa hiukan alemmaksi.
“Onko nyt hyvä?!”

“Mistä lähtien meillä on ollut kahviautomaatti?” Jun kysyi hämmästyneenä katsoen yhä kolmen työtoverinsa perään.
“En minä tiedä”, Mikaru kohautti olkiaan, vaikkei kukaan sitä nähnyt.
“Aina”, Teru vastasi siihen vakavana.
“Mikset ole sanonut mitään?” Yuuto vilkaisi pariaan epäuskoisena muiden tehdessä välittömästi hämmentyneinä samoin.
Vaaleahiuksinen vilkaisi pikaisesti tovereitaan, kuin olisi ollut viaton eläin, joka mietti saamansa huomion syytä.
“Luulin, että te kaikki tiesitte, kun kuljette useamman kerran sen ohi työvuorojenne aikana”, vaalein vastasi rehellisesti.
Tämän sanat saivat muut vaikenemaan ja yksi toisensa jälkeen nämä kääntyivät kuka aina hiukan enemmän punastuneena katsomaan kolmea muuta työtoveriaan. Kahvinsa saaneet laskivat katseensa saamiinsa muovikuppeihin. Wataru katseli mustaa juomaansa todeten mielessään, että Nao todellakin tiesi, millaisena muut halusivat kahvinsa, vaikkei itse juonutkaan. Ja nyt tämä vielä maksoi niistä! Ei kaikki motkotus ja karjuminen ollut sittenkään mennyt hukkaan! Tyytyväisenä siitä, että saisi kofeiiniannoksensa, vaikkei se ollutkaan pannussa keitetyn kahvin veroista, Wataru nosti kahvikuppinsa lähemmäksi kasvojaan ja puhalsi höyryävään juomaan, että se jäähtyisi hiukan. Kanonkin tuijotti juomaansa kasvonsa pysyessä vakavina, jopa epäuskoisina. Vaaleanruskeasta juomasta nousi höyryä ja kahvin tuttua, tummahkoa tuoksua ja lämmin neste lämmitti, jopa hiukan poltteli ohuen muovin läpi. Ehkä se oli se lämpö, joka viimein herätti pienen miehen hetkeen, koska tämä kohotti silmät suurina ja suu raollaan kasvonsa kohti miestä, joka oli juuri ostanut automaatista kahvin.
“No?” Nao kysyi matalasti olemuksensa muuttuessa kysymyksen myötä rennommaksi.
Pieni, jopa huvittunut hymy kohosi tämän suupieliin, kun vaaleanruskeahiuksinen katsoi osastonsa lyhintä miestä, joka katsoi takaisin huultensa väristessä. Ilmeisesti sieltä tulisi vihdoin ja viimein odotettu kiitos ja mahdollisesti myös jonkinlainen ylistys siitä, kun päivänsä oli pelastettu.
Kanon veti muutaman kerran henkeä hartioidensa liikkuessa liikkeen myötä ja kätensä tärisisivät vienoisesti, ennen kuin tämän suu aukesi surkeasti irvistäen.
“Mutta kun se ei ole sinun keittämääsi!”

Koko kerros tuntui vaikenevan täysin eikä kukaan käytävillä ja aukeassa olleista sanonut mitään. Yläkerran puolelta portaiden luota kuului matalia puheääniä, mutta niistä ei saanut selvää, sekä askelia, jotka kovenivat ja ilmeisesti laskeutuivat alaspäin. Kukaan ei kuitenkaan kiinnittänyt huomiota niihin ääniin, mikäli kukaan todellisuudessa niitä edes kuuli. Kerroksessa ja näköetäisyydellä olijat katsoivat tyrmistyneinä juoma-automaatin luona seisovaa kolmikkoa. Suurin osa kuitenkin tajusi katsoa pienintä ja pisintä näistä, mutta vain Nana, Teru, Jun, Mikaru ja Yuuto ymmärsivät katsoa vain Naota – tai oikeastaan vaaleanruskeahiuksisen kasvoja, jotka olivat valahtaneet tyrmistyksestä alaspäin. Tämän hymy oli kadonnut ja silmät katsoivat suurina pientä, surkeana takaisin tapittavaa miestä. Naon pää nojautui hiukan eteenpäin, lähemmäksi työtoveriaan tutkaillen toisen kasvojen ilmeitä. Jokin, kenties alaspäin loksahtava leuka kertoi, että miehen oli vaikeata, lähes mahdotonta ymmärtää kuulemaansa. Vähitellen lause tuntui kuitenkin iskostuvan poliisin päähän, koska sielunpeilit räpsähtivät muutaman kerran kiinni ja sitten taas auki, kun tämä päänsä sisällä alkoi ymmärtää kuulemansa yhä paremmin. Se välittyi oven suussa olijoille ja Terukin kohotti kulmiaan tajuten työtoverinsa vakavoituneissa, jopa jännittyneistä kasvoista, että jotain tapahtuisi aivan pian. Mutta mitä?

“RAAH!” Naon huuto onnistui säikäyttämään kaikki kuulolla olijat ja sai alaspäin laskeutuvat askeleet hidastamaan tahtiaan.
Kanon säikähti ja onnistui pudottamaan kahvikuppinsa lattialle kahvin tippuessa niin muovilattialle kuin mustille turvakengilleen ja muoviastia kieri kauemmaksi. Wataru puristi pelästyksissään hiukan kahvikuppiaan, jolloin kuumaa kahvia valahti käsilleen ja tämä rääkäisi kuuluvasti sormiensa ihon palaessa turhan kuumasta kosketuksesta. Kanon ja Wataru katsahtivat Naota, eikä hetkeäkään liian myöhään, koska samassa vaaleanruskeahiuksinen syöksähti karjaisten kädet ojossa kohti kauhusta rääkäisevää Kanonia ja tämän kaulaa.
“Ei, Naoyuki-san!” Wataru huudahti kauhistuneena näkemästään.
“Se on vain Kanon-san!”
Tuskin tajuamatta kunnolla, mitä teki, Wataru heitti kahvikuppinsa juomineen päivineen olkansa yli ja ryntäsi kaksikon väliin estääkseen täydellisesti seonnutta työtoveriaan tappamasta pientä mustatukkaista poliisia.
“Nao-san! Rauhoitu!” Yuuto karjaisi ja lähti nopeammin liikkeelle kuin muut lähellään olijat, eihän tämän tarvinnut kompuroida muihin.
Harmaanruskeasilmäinen tosi pitkien juoksuaskeliensa lomassa pelkäsi, ettei Wataru tai hän itse pystyisi pysäyttämään vaaleanruskeahiuksista, vaikka heillä olisi täydelliset mellakkapoliisinvarusteet yllään. Voisi olla, ettei kukaan heistä pystyisi pysäyttämään luonnonvoimaksi muuttunutta miestä. Sitä samaa mietti Teru, joka katsoi parinsa lisäksi huolissaan Watarun heittämää kahvikuppia, joka lensi hiukan pyörähtäen ilmassa kohti portaita ja samalla siitä läikkyi jonkin verran kahvia, mutta suurin osa juomasta pysyi kertakäyttöastiassa. Samassa liikahdus portailta sai vaaleahiuksisen ainoana kääntämään katseensa tappelusta täysin kahvikuppiin ja portaisiin. Tämä näki kolme vanhempaa mieshahmoa ilmestyvän portaista esiin ja kahvikupin lentävän suoraan kohti etummaisena kävelevää miestä, jolla oli tummanruskeat hiukset, joissa oli pari oljenvaaleaksi värjättyä raitaa ja leukaan oli kasvanut parran tynkää. Näky sai Terun suun aukeamaan kauhusta ja oli hyvin lähellä, ettei hän alkanut kimittää pelosta. Tämä ei luvannut hyvää! Tämä ei todellakaan luvannut hyvää kenellekään!

Kolme vanhempaa poliisia, joista kaksi olivat selvästi Osakan poliisivoimien korkeimpia miehiä, pysähtyivät ja jäivät tuijottamaan kolmea nujakoivaa poliisia, mutta nopeasti etummainen, joka ei tietenkään ollut kukaan muu kuin Tanaka Hirohide, huomasi lähestyvän vaaran ja otti nopean sivuaskeleen lähemmäksi kaidetta ja onnistui väistämään lentävää kahvikuppia, vaikka muutama pisara roiskahtikin päälleen. Tämän perässä tulevat olivat sopivan etäällä ja muki lensi sivummalle näistä lätsähtäen sitten seinää vasten pudoten pomppien portaille kahvin valuessa iloisena pitkin seinää ja porrasaskelmia. Hakuei sekä kaksi muuta poliisia kääntyivät katsomaan ensin yhä liikkeessä, vaikkakin alas ja sivusuunnassa menevää kertakäyttömukia, kunnes nämä kääntyivät katsomaan juoma-automaattien luona olevaa yhä kahakoivaa kolmikkoa, joka ei ollut huomannut lainkaan tulijoita.
“Mitä helvettiä täällä tapahtuu!?” Hakuein ääni jyrisi kuin ukkosella.
Wataru, Nao ja Kanon säikähtivät lähes hengiltä ja pysähtyivät täysin liikkumattomiksi muutamaksi sekunniksi paikoilleen. Paikalle juokseva Yuuto yritti pysäyttää itsensä, mutta törmäsikin kolmeen työtoveriinsa, mutta kaikeksi onneksi kukaan heistä ei kaatunut. Nelikoksi muuttunut joukkio kääntyi katsomaan kauhuissaan portaita nähden heidän esimiehensä rientävän nopeasti heidän luokseen kahden muun korkea-arvoisen poliisin tullessa hiukan jäljessä lähemmäksi, mutta pysähtyivät sitten portaiden luokse.
“Mitä pirua te oikein kuvittelette tekevänne!?” kenraali karjui lujalla, vaikkakin vuosien tupakoinnin karhentamalla, hajottamalla äänellä.
“Tämä on poliisilaitos, ei mikään lastentarha, jossa astioita ja juomia voi heitellä ihan miten lystää!”
“Aivan niin, Hirohide-sama!” Yuuto huudahti yrittäessään päästä kunnolla jaloilleen, vaikka mielensä sopukoista kantautui Terun ääni, joka olisi huomauttanut vastaavan käytöksen olevan kiellettyä myös lastentarhoissa.
Kaikeksi onneksi tämä ei sanonut mitään – siitä olisi syntynyt vain uusi, vielä kovempi mekkala.
“Te olette poliiseja, ettei klovneja, jotka viskovat tavaroita toistenne päälle!” Hakuei jatkoi karjumistaan kuin ei olisi kuullut minkäänlaista vastausta.
Tietenkin mies oli kuullut alaisensa puheet, mutta ei vain noteerannut niitä mitenkään. Täydelliseen vastaamattomuuteen tämä olisi puuttunut välittömästi.

“Kyllä, Hirohide-sama!” nelikko huudahti asettuen riviin ja ottaen suorat, ryhdikkäät asennot.
Ryhdikäs vaikutelma ei kyllä välittynyt liiemmin kenraalille tai korkeammille poliiseille, kun se ei koskettanut edes nelikon osaston jäseniä, jotka olivat kauempana seuraamassa kauhuissaan tilannetta. Jopa Nana oli säikähtänyt, kenties siksi, että oli tunnistanut heidän esimiehensä seurassa olleet miehet. Heidän silmissään tilanne oli kertakaikkisen nolo, jopa kauhistuttava kun ovella olijat katsoivat juoma-automaatin luona seisovia. Yuuto oli ainoa, jota saattoi pitääkin vielä ryhdikkäänä, mutta täydellisen vaikutelman pilasi koppalakki, joka oli niin vinosti päässä, että joku käytävällä oleva sivullinen alkoi katsoa kellosta, kuinka kauan aikaa menisi, ennen kuin päähine kopsahtaisi lattialle. Kolme muuta eivät kulkeneet sillä hetkellä samalla tasolla. Watarun rinnuksista ryppyisessä paidassa oli tummia läiskiä kahvista ja univormuun kuuluva solmio oli kääntynyt vinoon ja livahtanut olkapään yli selän puolelle. Tämän hattu oli työntynyt tappelijoiden erottamisessa selvästi taaksepäin, että hiukset sojottivat pystyssä ja olemus oli muutenkin pöllähtänyt. Naolla ei ollut hattua lainkaan, vaan se oli jäänyt Junin ansiosta osastolle, mikä oli kylläkin onni onnettomuudessa, koska pölyinen, hämähäkin seittiä täynnä oleva päähine olisi ollut anteeksiantamatonta virkamiehelle. Tappelun temmellyksessä vaaleanruskeahiuksisen univormun tummansininen paita oli karannut osittain housuista, että napitettavan paidan toinen etukappaleista oli livahtanut näkyville, kun toinen puoli taas pussitti rujosti, vaikka solmion hiukan litistikin kevyellä painollaan hiukan paitaa. Kanonin tukka oli mennyt sotkuun kuristusyrityksessä ja sen näki kutreista, jotka sojottivat esiin sieltä täältä takkuisina. Solmio roikkui löysänä, lähes auenneena mustatukkaisen kaulassa ja kauluspaidan ylin nappi oli irronnut ja lentänyt jonnekin kaikille tuntemattomaan paikkaan. Toiseksi ylin nappi oli auennut, mutta roikkui narunpätkässä keikkuen hetken aikaa, ennen kuin pysähtyi, kun lyhyin poliisi yritti seistä rohkeana esimiehensä edessä. Rohkea tämä ei kuitenkaan ollut, vaan tutisi pienesti pelosta, kun katsoi komisarion tiukkoja kasvoja. Naokin nielaisi pikaisesti katsoessaan heitä kaikkia pidempää poliisia, joka oli kerännyt niin paljon mainetta ja kunniaa. Oli vain kunniakasta toimia tämän alaisena niin pitkään, kun tämä vielä työskentelisi heidän keskuudessaan. Ja nyt he olivat tuottaneet häpeää eikä vain itselleen vaan koko osastolleen – puhumattakaan kenraalista itsestään.

“Ja mitä helvettiä se tappelukin tarkoitti!? Ettekö pysy järjissänne viittä minuuttiakaan, jos en ole teitä vahtimassa!?” komisario ärjyi piittaamatta siitä, kuka kuuli huutonsa.
Tämä asteli neljän alaisensa edessä tuijottaen jokaisen kasvoja vihaisena.
“Yuuto, hattu kunnolla päähän! Wataru, solmio eteen, paita kuntoon ja koppalakki keskemmälle! Nao, missä helvetissä päähineesi on!? Etsi se heti, kun olet pistänyt paidan helman housuihisi! Kanon, sama juttu ja pistä hiuksesi kuriin, napita paitasi ja, helvetti, solmi solmiosi kunnolla!”
“Heti, Hirohide-sama!” nelikko huudahti ja ryhtyi samassa korjailemaan ulkoista olemustaan.
Ovella olijat eivät enempää vilkaisseet työtovereitaan, vaan kiinnittävät nyt vuorostaan kaiken huomionsa kenraaliin sekä tämän seurassa olleisiin miehiin. Raitahiuksinen tuijotti kulmiensa alta kiireellä ja vauhdilla vaatetustaan korjailevia alaisiaan, kunnes kääntyi portailla olevia miehiä kohti.
“Ja te kuvittelette, että minut pitäisi ylentää korkeampiin tehtäviin ja lukita jonnekin neljän seinän sisälle toimistoon paperitöiden keskelle!” Hakuei huudahti tiukasti ja huitaisi kädellään taakseen nelikkoa, joka lopetti tyrmistyneinä hetkeksi puuhaansa, mutta jatkoivat sitten vaatetuksensa korjailua vilkuillen esimiestään puuhiensa keskeltä.
“Minun paikkani on täällä miesteni keskellä vahtimassa heitä, etteivät he menetä järkeään, kuten äsken tapahtui!”
“Siltä vaikuttaa”, toinen, lyhyt ja pulleahko mies totesi vilkaisten kummallekin puolella käytävää nähden laitoksen työntekijöitä ja vierailijoita, jotka kaikki olivat pysähtyneet kesken töidensä.
“Mutta varmasti paikallesi löydetään joku muu jatkamaan työtäsi.”
“Joku muu? Kukaan ei edes yrittänyt puuttua tähän tappeluun, paitsi Yuuto, joka työskentelee näiden kolmen kanssa minun alaisuudessani”, komisario liikautti pikaisesti kättään puhuttuja kohden ja vilkaisi näitä vielä sanojensa perään, ennen katsahti uudelleen portaissa seisovia.
“Minun paikkani on paimentamassa näitä idiootteja eikä missään muualla. Tuliko selväksi?!”
“Tuli kyllä, Hirohide-san”, hiljaa pysynyt, punahiuksinen, varsin pitkä poliisi naurahti yllättäen.
Mies liikautti hiukan päätään, jolloin punaisten hiusten seasta ilmestyi näkyviin muutama pikimusta kutri. Tämä katsoi pienesti, tietäväisesti hymyillen Hakueita, joka jäi tuijottamaan toisen kasvoja.
Komisario avasi suunsa, mutta ei saanutkaan mitään sanottua. Tämä seisoi suu puoliksi auki ja yritti kovasti saada jotain sanottua, mutta korkeampiarvoisen poliisin läpitunkeva katse, joka kertoi toisen tietävän liikaa, pysäytti kokeneen miehen täysin. Kenraalin puhumattomuus, jopa hämmentynyt järkytys eivät jääneet ovelta olijoilta, eikä varsinkaan rivissä seisovilta huomaamatta. Pikaisesti Yuuto vilkaisi silmäkulmastaan vierelleen saaden muutaman kysyvän, jopa kummeksuvan katseen takaisin. He eivät tietenkään nähneet esimiehensä ilmettä, mutta olemuksen kylläkin aistivat ja se oli vierasta siihen, mitä olivat pitkältä mieheltä tottuneet. He näkivät kylläkin poliisilaitoksen johtajan tarkkaavaisen katseen ja hymyn, joka oli samanaikaisesti ystävällinen ja tietäväinen, mutta myös huvittunut – ja ilmeisesti se oli se, mikä järkytti heidän kenraaliaan.
“Yuuto, Wataru, Nao, Kanon”, Hakuei sanoi hetken päästä, ennen kuin kääntyi katsomaan puhuttuja, jotka ryhdistäytyivät samassa.
“Takaisin osastolle – nyt!”

Yuuto etunenässä, nelikko kääntyi samanaikaisesti kohti osastoaan, jolloin harmaanruskeasilmäinen huomasi ensimmäisenä ovensuuhun jääneet toverinsa. Nopeasti tämä liikautti päätään hiukan sivulle ilmeensä tiukentuessa pikkuriikkisen. Muiden olisi parasta paeta äkkiä osastolle, ennen kuin kenraali saisi lisää aihetta suuttua, koska oli selvästi tolallaan. Nana, Teru, Jun ja Mikaru vilahtivat vauhdilla osastolleen samaan aikaan, kun työtoverinsa alkoivat kävellä käytävää eteenpäin esimiehensä kulkiessa rinnallaan.
“Onko se noin vaikeata sanoa ääneen?” poliisilaitoksen johtaja katsoi huvittuneena kenraalin perään.
Raitahiuksinen ei kuitenkaan kääntynyt katsomaan taakseen, vaan mutisi jotain, joka kuulosti kovasti epäkohteliaalta käskyltä turvan kiinni pitämisestä.
“Mistä ihmeestä tuossa oli kyse?” pyöreähkö poliisi kysyi ihmetellen ja katsahti ensin lämminjuoma-automaatin eteen jäänyttä sotkua, sitten seinustalla ja portaille jäänyttä kahvia.
Tämä vilkaisi vierelleen, mutta huomasikin punahiuksisen poliisin kääntyneen ympäri ja nousevan portaita ylös palatakseen yläkertaan.
“Ja minkä ihmeen takia hän kieltäytyi ylennyksestä?”
“Eikö se ole ilmiselvää?” punapää naurahti jatkaessaan portaiden kipuamista ja vilkaisi pikaisesti olkansa yli keskustelutoveriaan.
“Hakuei pitää alaisistaan eikä halua jättää heitä. Lisäksi, olen kuullut huhuja, että eräs viehättävä työtoverinsa on onnistunut tekemään suuren vaikutuksen Hakueihimme.”

“Mistä helvetistä tuossa oli äsken kyse?” Hakuei ärjäisi paiskaten osaston oven heidän perässään kiinni.
“Mitä helvettiä te oikein ajattelitte?”
“En ole varma, haluatteko oikeasti tietää, Haku- Hirohide-sama!” Yuuto aloitti, mutta tajusi sentään korjata puhuttelumuotonsa.
“En minä sitä muuten kysyisi!” kenraali ärjäisi mulkaisten puhunutta tiukasti, mutta kääntyi sitten katsomaan kolmea muuta, suurimman metelin aiheuttanutta.
“Mitä helvettiä te oikein puuhasitte?!”
“Sitä, mitä aina ennenkin”, Teru puuttui puheeseen ja käveli rennosti takaisin pöytänsä ja koneensa ääreen.
Asiat alkoivat palautua ennalleen ja tämäkin halusi palata omiin puuhiinsa, jotka olivat paljon mielenkiintoisempia.
“Koko tuon kahakan syyn voi tiivistää yhteen ainoaan sanaan.”
“Mihin?” komisario kysyi samassa kääntyen muiden mukana katsomaan vaaleinta, joka vilkaisi näyttöä, ennen kuin pyöräytti hiirtä saaden näytönsäästäjän katoamaan.
Vaaleahiuksinen katsahti työtovereitaan, ennen kuin pyöräytti silmiään päättäen vajota takaisin omiin maailmoihinsa. Sen verran ystävällinen tämä kuitenkin päätti olla, koska raotti hiukan huuliaan ja päästi äänensä kuuluville.
“Kahvi.”

“Ette voi olla tosissanne!” Hakuei löi kätensä otsaansa.
“Tuo hirvittävä sotku pelkän kahvin takia?”
“Kanon-san aloitti!”
“Nao-san ei ollut heittänyt kahvia!”
“Älä kutsu minua Naoksi!”
“Joku varasti meidän kahvimme!”
“Nao-san hurjistui ja kävi kimppuumme!”
“Minähän sanoin, etten ole Nao!”

“Ja minä sanon, että turvat kiinni!” Hakuei puuttui tiukasti puheeseen.
“Koska te aiheutitte käytävällä tuollaisen sotkun, saatte myös siivota sen!”
“Nytkö?” Nao hätkähti samassa kahden muun kanssa.
“Pitääkö meidän siivota?” Wataru ravisti epäuskoisena päätään.
Siinä ei ollut mitään ihmeellistä, jos Nao siivosi – sehän melkein jo kuului tämän työkuvaan – ja Kanonin tapaiselta pieneltä mieheltä voisi odottaakin, mutta hänen siivoamisensa oli jotenkin… sopimatonta.
“Juuri tällä pienellä punaisella sekunnilla!” kenraali ärjäisi lujalla äänellä, että Mikaru päätti suosiolla mennä kauemmaksi ja Jun tunki sormensa korviinsa. Yuuto totesi työtoverinsa olleen kaikessa tottumuksessaan olleen fiksu mennessään pöytänsä ääreen kauemmaksi ovelta ja hänkin hivuttautui vähitellen omaa työpöytäänsä kohti. Nana sen sijaan ei tehnyt muuta kuin tarkkaillut Hakueita pieni hymy huulillaan, mikä jäi muilta näkemättä.

Nao huokaisi raskaasti ja raahautui aiemmin hakemiensa siivousvälineiden luokse. Kanon raahautui tämän perässä alistuneena kohtaloonsa ja kahvittomuuteensa. Ei tämä uskaltanut enää mankua kuumaa juomaansa, kun oli saanut jo keittäjän ja kenraalin vihat niskaansa. Wataru sen sijaan ei liikahtanutkaan paikoiltaan, vaan tapitti epäuskoisena, jopa järkyttyneenä Hakueita, joka kurtisti kulmiaan, kun käskyjään ei toteltukaan.
“Mitä sinä siinä vielä seisoskelet?” raitahiuksinen kysyi lujalla äänellä, jolloin Watarukin tajusi, ettei voinut vain tuijottaa esimiestään.
“Siivoaminen on naisten hommaa – mikset laita Nana-sania siihen hommaan?” sanat vain karkasivat miehen suusta.

Nao ja Kanon pysähtyivät kesken matkansa ja kääntyivät kauhistuneina ympäri, kuin olisivat juuri kuulleet maailmanlopun koittaneet. Mikaru iski kätensä suulleen ja näytti siltä, että olisi toivonut voivansa iskeä toisen kätensä kivuliaasti aisaparinsa suun eteen. Jun katseli ympärilleen miettien, minne voisi paeta ja Yuuto kiirehti nopeasti parinsa työpöydän luokse aikoen mennä huonekalun alle piiloon. Kenties sieltä saisi riittävän hyvän suojan. Lähes kaikkien katseet siirtyivät Nanaan, joka käänsi päätään katsoakseen suu järkytyksestä aukinaisena työtoveriaan. Kiukun puna kohosi välittömästi vaaleille, kauniille poskille ja vihertävät sielunpeilit tuntuivat tummenevan kipinöiden alkaessa lennellä niistä, kun suupielet kääntyivät vihasta räjähtävää huutoa varten.
“Koska Nana-san ei sotkua aiheuttanut, vaan sinä!” Hakuein yllättävä karjaisu sai katseiden, jopa naispoliisin, siirtymään komisarioon.
“Nana-sanilla on muitakin töitä enkä ikinä antaisi hänen siivota teidän sotkujanne, vaan tekisin sen ennemmin itse!” tämä jatkoi onnistuen hämmentämään kaikki yhtä lukuun ottamatta sanoillaan.
“Ja minä käskin sinua siivoamaan! Lakkaa siis aukomasta suutasi ja kääri hihasi! Käytävän ja portaiden lattian pitää olla niin puhtaat, että kehtaat nuolla niitä!”

“Kyllä, Hirohide-sama!” Wataru huudahti säikähtäneenä ja nosti oikean kätensä, kuten armeijassa oli tapana.
Tämän jälkeen mies suorastaan rynnisti seinustoille jätetyille siivousvälineille lähes taklaten Naon ja Kanonin pois edestään. Ensiksi mainittu horjahti, mutta pysyi pystyssä muutaman tukiaskeleen ansiosta, mutta mustatukkaisella poliisilla oli huonompi onni matkassa. Tämä nimittäin rämähti vasten Nanan työpöytää, mutta kukaan, ei edes kyseissä kohdassa tavallisesti työskentelevä punertavahiuksinen, tuntunut huomaavan koko asiaa. Käskyjen ulkopuolelle jääneet tuijottivat hölmistyneinä Hakueita, joka ei tuntunut huomaavan koko asiaa tai edes kiinnittäneen huomiota sanomisiinsa. Kenraali vain tuijotti tiukasti siivoamaan määräämiä miehiä, kuin olisi pelännyt näiden luistavan töistään. Kenties tämän olisi kannattanut katsoa vierelleen, koska olisi silloin nähnyt Nanan. Tai oikeastaan vanhin olisi nähnyt, miten suuttumuksen kipinät lakkasivat lentämästä vihertävistä sielunpeileistä ja irveen katoavan viehättävältä suultaan. Puna ei kuitenkaan lähtenyt vaaleilta poskipäiltä, vaan oikeastaan syveni ja muuttui pehmeämmäksi, kun suu kääntyi onnelliseen hymyyn.
“Kiitos, Hirohide-san”, puheäänen tapainen, vaikkakin kuiskausta muistuttava lausahdus pääsi kiiltävien huulien takaa kuuluville.

Hakuei hätkähti, kuin olisi tullut juuri herätetyksi omista maailmoistaan tai jäänyt kiinni jostain rikollisesta, ja oli kääntymässä ympäri äänen suuntaan, mutta liian myöhään koska tunsi kevyen kosketuksen olkapäällään ja lämpimän, laihan vartalon painautuvan hiukan omaansa vasten. Nana varvisti tultuaan lähemmäksi esimiestään ja otettuaan tukea, ennen kuin kurottautui painamaan hellän suukon raitahiuksisen poskelle, vaikka parran tynkä pistelikin herkkiä huulia. Hakuein silmät laajenivat, mutta se oli pientä verrattuna osaston muiden miesten, paitsi tapahtumille sokeaksi muuttuneen Terun, sielunpeileille, jotka näyttivät poksahtavan rakettien tapaan kalloista irti. Yhä onnellisena hymyilevä naispoliisi ei tätä huomannut, kun irrottautui kenraalista ja hihitti hetken ujosti vieden kätensä selkänsä taakse, kuin olisi tehnyt jotain sekä suloista että hellää ja nyt nolostelisi tekoaan. Niinhän tätä hiukan nolostuttikin, vaikkei vihertäväsilmäinen katunut lainkaan tekoaan – eikä varsinkaan siinä vaiheessa, kun huomasi komisarion katsovan hölmistyneenä eteensä ja koskettavan varovaisesti suukon saanutta kohtaa. Kevyt punakin näytti kohoavan vanhemman miehen poskille ja se riittikin naiselle, joka käännähti leikkisästi ympäri ja riensi työpöytänsä luokse ottaen käteensä pienen lapun, johon oli kirjoittanut aiemmin puhelunsa päätteeksi.
“Käyn aulassa hakemassa pari meidän osastollemme kirjattuja kirjeitä. Lisäksi sinne oli tullut osastollemme joku toimeksianto”, Nana kertoi hymyillen, kun käveli paperi kädessään ovelle, jonka avasi ja astui käytävälle katsoen vielä jaostonsa tiloja.
“Tulen pian takaisin, älä siis tapa kaikkia työtovereitani, Hirohide-san.”
“En, en”, Hakuei henkäisi käheästi ja kohotti heikosti toista kättään parin sormensa liikahtaessa, kuin olisi yrittänyt vilkuttaa.
Teko sai kevyen, onnellisen naurahduksen karkaamaan täyteläisiltä huulilta vihertäväsilmäisen sulkiessa oven ja kadotessa käytävälle.

Osastoon jäi tyrmistynyt, epäuskoinen hiljaisuus ja, jälleen yhtä lukuun ottamatta, alaiset kääntyivät katsomaan suut ammollaan Hakueita, joka ei tuntunut huomaavan lainkaan alaistensa katseita. Tosin, kuten kaikki tiesivät, ei moinen hiljaisuus ollut luonnollista eikä varsinkaan pysyvä olotila.
“Mi-mitä minä juuri näin?” Mikaru änkytti rutistaen silmänsä hetkeksi kiinni, ennen kuin avasi ne uudelleen.
“Tai mitä minä juuri luulen nähneeni?”
“Ilmeisesti saman, minkä minäkin”, Jun henkäisi ja nipisti samassa itseään, mutta mitään ei tapahtunut, jolloin tämä alkoi hieroa sielunpeilejään.
“Minulla on varmasti roskia silmissäni!”
“Minä taisin nähdä harhoja!” Kanon ilmoitti häkeltyneenä.
“Siinä tapauksessa minäkin näin harhoja”, Wataru ilmoitti samassa.
“Mistä lähtien kofeiinin vieroitusoireisiin on kuuluneet harhat?” Nao kysyi tympääntyneenä, koska epäili kaksikon käyvän taas pian kimppuunsa.
“Miten sinä muuten selität sen, että me näimme Nana-sanin antavan kenraalin poskelle suukon?” Wataru huudahti liikauttaen pitelemäänsä moppia esimiestään kohti.
“Koska se ilmeisesti tapahtui oikeastikin”, Yuuto henkäisi siihen alettuaan viimein toipua näkemästään.
“Nana-san taisi oikeasti antaa Hakuei-samalle pusun…”, sanojensa myötä ilme muuttui miettivämmäksi ja käsi nousi kevyesti leualle tukemaan niin kasvoja kuin saatuja ajatuksia.
“Mitähän Sugizo-saman luona järjestetyissä Osakan syntymäpäiväjuhlissa oikeastaan tapahtui? He kun viettivät niin kumman paljon aikaa siellä makuuhuoneessa…”

“YUUTO!” Hakuei karjaisi samassa tajuten tahdittomasti ääneen sanotut epäilyt.
“Apua!” harmaanruskeasilmäinen rääkäisi samassa ja ryntäsi karkuun tsunamia pahemmalta tuholta.
“Teru, pelasta minut!” tämä rääkäisi juostessaan parinsa selän taakse ja käänsi niin tätä kuin toimistotuolia kohti peräänsä juossutta komisariota perääntyen samaan aikaan.
“Yuuto, mitä helvettiä sinä teet?!” Teru rääkäisi ja tarttui vaistomaisesti käsinojista kiinni, ettei putoaisi kyydistä.
“Yritän pelastaa nahkani!” ruskeatukkainen onnistui vahingossa huutamaan suoraan toisen korvaan.
“Yuuto, välittömästi tänne!” Hakuei ryntäsi lähemmäksi ja rysähti tuolia vasten iskien kätensä suoraan vaaleimman käsien päälle.

“AI HELVETTI!” vaaleahiuksinen huusi hirvittävällä äänellä ja pomppasi samassa pystyyn onnistuen tönäisemään itseään pidemmän miehen kauemmaksi ja työntämään toimistotuolin suoraan parinsa alavatsaa vasten.
“Mikä helvetti teitä kahta riivaa!?” Teru huudahti katsoen kaksikkoa vihaisena.
“Hakuei-sama aikoo listiä minut!” Yuuto huudahti puolustuksekseen.
“Missä helvetissä on kunnioituksesi, Yuuto, kun puhut minusta tuohon sävyyn!?” Hakuei huusi lujalla äänellä ja yritti päästä uudelleen harmaanruskeasilmäisen kimppuun.
“Yuuto nyt on pölkkypää, joka ei aina tajua, mitä suustaan päästää, mutta se taitaa olla tämän osaston tiimivaatimus!” Teru ärjäisi tiukasti mulkaisten pikaisesti pariaan, joka yritti avata suunsa vastalauseeksi, mutta ei ehtinyt sanomaan mitään, kun lyhempänsä kääntyi esimiehensä puolelle.
“Hakuei-sama, joka ikinen mies ja nainen täällä kunnioittaa sinua! Me vain pidämme lempinimestäsi!” vaaleahiuksinen ärjäisi ja mulkaisi harvinaisen tiukasti komisariota.
“Ja mitä tulee parini vihjailuun sinun ja Nanan väliseen suhteeseen, mitä muuta voidaan odottaa, kun minäkin olen nähnyt teidät useamman kerran vapaa-ajallanne yhdessä tai sitä, ettette edes suuttunut Nana-sanille, kun hän mursi sen yhden miehen nenän ja selkärankaakin viime vuonna? Lisäksi jokainen talon heteromies on varmasti vilkuillut Nana-sanin suuntaan useammin kuin kerran, että antakaa jo alla ja menkää muualle listimään ihmisiä, jotka saattavat tälläkin hetkellä yrittää vikitellä Nana-sania!” tämä ärjäisi kimpaantuneena, mulkaisi vaarallisesti kenraalia, ennen kuin katsoi taakseen, nappasi tuolinsa käsinojista kiinni, ja veti huonekalun mukanaan takaisin pöydän ääreen.
“Antakaa minun, perkele, lukea rauhassa!”

“Mikäs Teru-sanille tuli?” Jun kysyi kuiskaten vieressään olevalta Mikarulta.
“Ja mitä ihmettä hän lukee?”
“On olemassa vain yksi asia, mikä saa Teru-sanin hermostumaan tuolla tavalla, kun hänen lukemisensa keskeytetään”, Mikaru henkäisi naurahtaen samassa, kun siirsi hiukan rauhoittuneempana painonsa toiselle jalalle.
“Tai oikeastaan vain yksi henkilö vaikuttaa Teru-saniin noin voimakkaasti.”
“Ishikawa Asagi”, Wataru totesi samassa ymmärtäen parinsa ajatukset.
“Ja sitä, onko hän yakuza vai ei.”
“Teru-san on ilmeisesti löytänyt jonkun artikkelin tai tutkimustuloksen, joka vahvistaisi hänen teoriaansa”, Nao yhtyi puheeseen.
“Olette väärässä!” Teru tiuskaisi samassa puhuneille ja antoi tiukan katseensa kulkea kaikkien huoneessa olijoiden kasvoja.
“Mitä sinä sitten luet?” Yuuto kysyi ihmeissään ja käveli parinsa taakse, vaikka vilkaisikin yhä huolissaan Hakueita.
Teko oli ihan turha, koska vaaleahiuksisen puheet olivat onnistuneet hämmentämään, jopa vaientamaan kenraalin, joka itsekin mietti, miksi alaisensa niin ponnekkaasti halusi lukea jotain juttua koneelta. Vanhin jopa kääntyi ympäri ja siirtyi itsekin vaaleimman taakse harmaanruskeahiuksisen kanssa, ja yhdessä he kumartuivat katsomaan, mitä toinen luki.
“Se koskee Utada Hikarua!” ruskeatukkainen huudahti samassa, jolloin hymyt, jotka olivat vihjanneet erääseen pantterimaiseen, katosivat sen siliän tien.
“Ishikawa Asagin isosiskoa!”
“Mistä helvetistä sinä sait tietoa Utada Hikarun murhatutkimuksista?” kenraali kysyi kulmiensa kurtistuessa, kun luki nopeasti tekstiä.

Sanojensa myötä vielä oven lähellä seisoneet Jun ja Mikaru siirtyivät nopeasti pöydän ääreen kolmikkoa vastapäätä. Siivousvälineiden luona olleet Wataru, Nao ja Kanon vilkaisivat toisiaan, ennen kuin pudottivat ottamansa mopit ja harjat lattialle ja riensivät nopeasti lähemmäksi. Nämä halusivat sekä tietää, mistä työtoverinsa oli saanut suurimmalta osalta virkavallalta pimitetyn tiedon, että mitä siinä sanottaisiin.
“Eräs tutkijoista lähetti tiedot minulle, koska ajatteli minun kärsivän suurta menetyksen tuskaa”, Teru tuhahti happamasti.
“Lisäksi tämänhetkiset tiedot tulevat pian kaikille meille selviksi.”
“Kuinka niin?” kuului kuorolauluna kysymys niiltä, jotka eivät nähneet tietokoneen ruutua.
“Tapauksen tutkimus on jäädytetty”, Hakuei sanoi samassa suoristautuen sitten.
“Utada Hikarun murhan tutkimukset on keskeytetty.”
“Miksi?” Jun kysyi välittömästi saaden Mikarun kurkkimaan parhaansa mukaan koneen yli nähdäkseen jotain mielenkiintoista.
“Koska pidempään hetkeen ei ole selvinnyt mitään, mikä voisi auttaa tutkimuksissa”, harmaanruskeahiuksinen sanoi jääden lukemaan tiukemmin tekstiä.
“Asetta, jolla Utada Hikarua ammuttiin selän takaa, ei ole löydetty kaikkien etsintöjen jälkeen. Luodissa on kuitenkin samanlaisia uurteita, joita on ollut parissa muussa tapauksessa, mutta ne ovat tapahtuneet vuosia sitten eikä niitäkään ole selvitetty.”
“Utada Hikarun vaatteista löytyneet hiukset kuuluivat Ishikawa Asagille, mutta ne olivat saattaneet tarttua veljensä kotoa, jonka luona oli ollut poikansa kanssa”, Teru puuttui puheeseen lukien ääneen.
“Paikalta löytyneet muut kuolleet eivät ole osakalaisia ja pari heistä on löytynyt rikosrekisteristä ja nämä ovat kuuluneet kiotolaiseen jengiin. Valitettavasti itse moottoripyöräkerhoa ei ole löytynyt, koska se oli lakkautettu useampi vuosi sitten. Paikalta löytyneet veritipat ovat kuuluneet joillekin, jotka eivät ole rekisterissämme eivätkä ole sopineet yhteenkään epäiltyyn. Hara Tsunehiton kuulusteluissa kertomat tiedot eivät auta pidemmälle, minkä tähden tutkimukset on päätetty jäädyttää.”

“Eli sekin lehtiä, meidän elämäämme ja koko Osakaa ihmetyttänyt tapauksen tutkiminen on siis lopetettu”, Jun totesi hiukan ontosti.
“Ei kokonaan, vain siksi aikaa, kunnes ilmenee jotain uutta, joka auttaa tutkimuksia eteenpäin”, Yuuto totesi saaden Hakuein ja muutaman kokeneemman poliisin nyökkäämään.
“Murha ei koskaan vanhene”, vanhin totesi vanhan, kaikkien tietämän totuuden suoristautuen sitten ja nojasi kevyesti alaisensa pöytään.
“Eikä varsinkaan Ishikawa Asagin sisaren murha”, vaalein totesi siihen synkästi tuijottaen tietokoneen ruutua, erityisesti sanoja, jotka kertoivat tutkimustyön tilanteesta.
“Et kai sinä epäile Ishikawa-sania?” Yuuto henkäisi järkyttyneenä katsoen pariaan.
“Et kai epäile Ishikawa-sanin tappaneen omaa sisartaan?” tämän sanojen myötä kaikki käänsivät järkyttyneinä katseensa vaaleahiuksiseen, joka tajusi sentään katsahtaa asian laitaa kysynyttä.
“En, en epäile”, Teru sanoi vieden hiukan hiuksiaan korvansa taakse.
“En usko, että Ishikawa Asagi olisi tappanut sisartaan. Kuulusteluissa hän on ollut sen verran murtunut, ettei hänestä varmasti olisi siihen. Enkä edes näe syytä, miksi hän olisi tappanut Utada-sanin.”
“Kerrankin sinä annat jotain myönnytyksiä häntä kohtaan”, Yuuto huokaisi saaden muut hymyilemään.
“Yleensä sinä pidät Ishikawa-sania itse pääpiruna, ellei jopa manalan valtiaana”, Wataru naurahti perään saaden parinsakin tyrskähtämään.
“En minä kuitenkaan sanonut, etteikö Ishikawa-sanilla olisi jotain tekemistä sisarensa murhan kanssa”, Teru huomautti samassa.

Lähes välittömästi sanansa saivat työtoverinsa ja esimiehensä vakavoitumaan. Jun vilkaisi Kanonia, joka pyöräytti sormeaan lähellä päätään merkiksi siitä, että uskoi heidän työtoverinsa päässä heittävän ja lujasti. Vieressä seisonut Naokin huomasi teon, jolloin nyökkäsi kevyesti muiden vilkuillessa toisiaan.
“Teru, sinun on aika päästä päähänpinttymäsi yli”, Hakuei puuttui puheeseen.
“Minä olen itse tavannut Ishikawa-sanin sekä hänen äitinsä että muutaman muun läheisen ihmisen ja he kaikki ovat olleet murtuneita Utada Hikarun kuolemasta. Hänellä ei ole mitään tekemistä sen joukkomurhan kanssa.”
“En sanonutkaan, että Ishikawa olisi ollut siinä mukana, vaan hänen tietävän siitä enemmän kuin myöntää”, vaaleahiuksinen huomautti ja kääntyi sitten hiukan paremmin muita kohti.
“Sitä paitsi, eikö teistä ollut omituista, että samana iltana kuin Utada-san kuoli, Oshiro Hide-zouta ammuttiin, ja Ishikawa Asagin sekä tämän henkivartijoita vastaan hyökättiin?”
“Olihan se vähän outoa, mutta Ishikawa Asagi on ennenkin yritetty tappaa ja hänen läheisiään on joskus sattunut silloin”, Yuuto hieraisi vaivaantuneena päätään.
Kuinka kauan aikaa pitäisi vierähtää, ennen kuin toinen antaisi Ishikawan olla? Kauanko menisi, ennen kuin vaaleahiuksinen suostuisi näkemään pantterimaisen vain vähän erikoisempana miljonäärinä ellei jopa miljardöörinä? Sehän oli suorastaan luonnonlaki, että kaikki rikkaammat ihmiset olivat enemmän tai vähemmän omalaatuisia.

“Kuule Teru-san, ehkä sinun pitäisi kannattaisi käydä puhumassa ihan ammattilaiselle?” Nao puuttui puheeseen.
“Siinä missä Kanon-sanin ja Wataru-sanin pitäisi hakea apua kofeiiniriippuvuuteensa, sinäkin tarvitset selvästi jonkun ulkopuolisen apua.”
“Hetkonen!” Wataru huudahti väliin, mutta tämä jätettiin huomioimatta, kuten Kanonin huudahdus siskonsa lapsista.
“Mitä ihmettä sinä oikein puhut?” Teru kurtisti ihmetellen kulmiaan.
“Tämä on selvästi sinun tapasi käsitellä sitä tuskaa, mitä koet siitä, mitä Közille tapahtui”, vaaleanruskeahiuksinen antoi tuomionsa, joka sai muut sekä vaikenemaan, että muutaman huulille nousemaan huvittuneita hymyjä.

“Nao-san, olet niin kuollut!” vaaleahiuksinen ärjäisi pienen hetken päästä, kun aivonsa olivat hyväksyneet sen tosiasian, että työtoverinsa vihjaili hänellä olleen jotain vipinää Közin kanssa.
Samassa vaalea poliisi ponkaisi jaloilleen ja yritti hyökätä karjaisusta säikähtänyttä Naota kaulaan.
“Rauhoitu, Teru!” Yuuto henkäisi ja tarrautui pariaan vyötäisiltä pysäyttääkseen tämän, mutta raahautuikin pienemmän miehen mukana.
Kaikeksi onneksi harmaanruskeasilmäinen onnistui kuitenkin toimimaan jonkinlaisena hidasteena, että vaaleanruskeahiuksinen onnistui pääsemään jollain tapaa karkuun. Tosin, Watarun ja Kanonin kauhuksi tämä piiloutui kaksikon selän taakse huudahtaen lihamuurin tarpeellisuudesta.
“Teru, kontrolloi itseäsi!” Hakuei karjaisi ja tarrautui tiukasti alaistaan olkapäistä kiinni, jolloin he saivat Yuuton kanssa yhdessä pysäytettyä raivopäiseksi hirviöksi muuttuneen miehen, joka oli tavallisesti rauhallinen ja jopa kylmähkö.
Sitä Ishikawa Asagi sai miehineen aikaiseksi.
“Perkele, minä listin Nao-sanin!” Teru karjui yrittäen käsillään hapuilla vaaleanruskeahiuksista, joka vetäytyi kauemmaksi pitäen vastalauseita huutavia työtovereitaan kilpinään.
“Mitä ihmettä te oikein teette?” ovelta kuului järkyttynyt huudahdus, jolloin tappelu keskeytyi.
Ainakin hetkellisesti.

Miehet kääntyivät katsomaan ääneen suuntaan ja näkivät Nanan seisovan oviaukon kohdalla pitäen yhä toisella kädellään kiinni ovenkahvasta. Toinen käsi piti vartaloa varten muutamaa isompaa kirjettä sekä paria paperia. Hiukan punertaviksi värjätyt kulmat kurtistuivat, kun nainen katsoi hämmentyneenä, kenties tyrmistyneenäkin ensin Mikarua ja Junia, jotka olivat hypänneet kauemmaksi Terun työpöydän äärestä, sitten Yuutoa ja Hakueita, jotka pitelivät yhä raivoisaa Terua, ja lopuksi Naota, Watarua ja Kanonia, joista ensiksi mainittu yritti pidellä kahta muuta edessään piiloutuen näiden taakse.
“Mitä te täällä sekoilette!?” naispoliisi huudahti vilkaistuaan pikaisesti käytävälle, ennen kuin sulki oven perässään kiinni.
“Nana-san”, kenraali henkäisi ja melkein päästi irti pitelemästään miehestä, mutta ruskeatukkaisen ähkäisy muistutti teon vaaroista ja tämä nappasi alaisestaan tiukemmin kiinni.
“Sinäpäs olit nopea…”
“Miten sinä näin nopeasti ehdit käymään aulassa ja tulemaan takaisin?” Jun kysyi, kun yritti keksiä keinoa, jolla pelastaisi heidän nahkansa.
“Waki-san ihmetteli, mikä minulla kesti ja tuli portaissa vastaan”, vihertäväsilmäinen vastasi nopeasti, vaikkakin vastauksensa myötä rauhoittui hiukan ja jäi tuijottamaan kahta erillistä kolmikkoa.
“Mutta mitä ihmettä täällä on tapahtunut?”
“Teru-san yrittää tappaa minut!” Nao huusi paniikissa.
“Nao-san väittää, että minä olen nauttinut siitä, kun Közi on painanut minua auton konepeltiä vasten!” Teru huusi kiukusta kätensä tavoitellessa vaaleanruskeahiuksisen kasvoja.
“Siis mitä?” Nana henkäisi kummissaan.
“Mistä te oikein puhutte?”
“Nao, sulje suusi äläkä avaa sitä hetkeen!” komisario päätti viimein käyttää kaiken arvovaltansa ja johtajuutensa, ettei suloisen naispoliisin tarvitsisi rasittaa itseään eikä varsinkaan ääntään – saatikka muuttua tikittäväksi aikapommiksi.
“Teru, vedä henkeä ja istu alas! Jun, tiivistä tapahtuneet Nana-sanille!” tämä jatkoi kiskoen yhä vihaista alaistaan takaisin toimistotuoliinsa ja Yuuto yritti työntää pariaan samalla, kun rukoili, ettei itselleen tulisi pahoja seurauksia tapahtuneesta.

“No, siis, Nana-san”, Jun päätti totella ja kääntyi lähemmäksi tulleen vihertäväsilmäisen puoleen.
“Erinäisten alkuvaiheiden jälkeen Ha- Hirohide-sama ja Yuuto onnistuivat häiritsemään Terua ja hän suuttui heille. Me luulimme, että hän lukisi taas jotain artikkelia, joka tukisi hänen teoriaa Ishikawa Asagin asemasta alamaailmassa”, nuori poliisi päätti tahdikkaasti jättää eräät alun yksityiskohdat kertomatta.
“Tiedän Ishikawa Asagin olevan yakuza!” Teru huudahti väliin, kun tämä painettiin väkisin paikalleen.
“Joka tapauksessa, Teru olikin saanut tietoja Ishikawa Asagin sisaren Utada Hikarun murhatutkimuksista ja siitä sitten Nao meni toteamaan Terun ikävöivän Ishikawa Asagin henkivartijaa Köziä”, poikamainen ei jaksanut noteerata mitenkään välikommenttia.
“Minä va-” Nao aloitti puolustautuakseen.
“Nao, hiljaa!” Hakuei ärjäisi ja Yuuto huusi saman lähes samaan aikaan, vaikkakin san-päätteen kanssa.
Kumpikin kuitenkin onnistui pitämään vaaleahiuksisen tuolissaan, vaikkakin kenraali ei uskaltanut päästää irti olkapäistä, ennen kuin ruskeatukkainen istui parinsa syliin onnistuen näin pitämään toisen väkisin paikoillaan.
“Minusta Teru-san ylireagoi”, Nana totesi ja jatkoi, ennen kuin vaalein ehti huutaa vastalauseensa.
“Mutta lopetettiinko Utada Hikarun murhatutkimukset?”
“Siksi aikaa, kunnes tulee lisää todisteita ja muita tietoja”, komisario avasin suunsa ja kääntyi katsomaan vihertäväsilmäistä.
“Koska murha-ase on kadoksissa, ei ole todisteita siitä, että hänen murhaajansa olisi yksi kuolleista. Lisäksi kuolinsyytutkijat ovat sitä mieltä, että Utada-san kuoli vasta muiden kuolleiden jälkeen.”
“Ja vaikka murhaaja olisikin yksi kuolleista, murha-aseen on vienyt joku, joka ei halua totuuden paljastuvan. Eli tapahtumiin osallinen välttelee lakia, mutta ei tiedetä vielä, kuka”, Wataru puuttui puheeseen ja repäisi itsensä vapaaksi työtoverinsa otteesta mulkaisten tätä pahasti.
“Tsunehito-sanin näkemä ja kertoma eivät auttaneet mitään, ottaen huomioon hänen olleen siellä lähinnä vankina ja hänetkin yritettiin tappaa.”
“Ishikawa Asagistakaan ei ole irronnut kuulusteluissa tietoja, vaan hän vaikuttaa olevan tietämätön asioista, vaikka Teru epäileekin hänen salaavan jotain”, Kanon päätti jatkaa.
“Miten sinä voit epäillä vieläkin Ishikawa Asagia?” naispoliisi katsoi syyttävästi Terua, joka ei välittänyt katseesta, vaan katsoi häijysti takaisin kulmiensa alta.
“Ihan kuin sinun olisi mahdotonta uskoa hänen ihmisyyteensä edes verran, että voisit ymmärtää hänen kärsivän sisarensa menetyksestä.”
“Ishikawa Asagi ei kuitenkaan ollut ainoa, joka kärsi Utada-sanin kuolemasta”, Mikaru puuttui puheeseen, vaikkei kovinkaan vankalla, kuuluvalla äänellä.
“Eikä se, jota tapahtunut kosketti eniten.”

Kahdeksan muuta huoneessa olijaa kääntyivät katsomaan kummissaan katsomaan brunettea, joka nojasi kyynärpäällään toiseen käteensä ja sitten leukansa koukistettuun käteen. Kukaan ei sanonut mitään hetkeen, jolloin Mikaru heräsi ajatuksistaan ja vilkaisi ympärilleen huomaten saamansa katseet.
“Ai, taisin vahingossa ajatella ääneen”, brunette hymyili nolostuneena ja huitaisi hiukan hiuksiaan.
“Niin taisit tehdä”, Wataru totesi parilleen katsoen tätä tutkivasti.
“Mutta mitä tarkoitit tuolla?”
“Puhutko nyt Ishikawa Sayurista? Ishikawa-sanin ja Utada-sanin äidistä?” Kanon ehdotti, mutta Yuuto ja hiljaiseksi mennyt Teru ravistivat päätään aavistaen, mitä työtoverinsa oli tarkoittanut.
Olihan asia tulossa tälle tärkeämmäksi kuin muille.
“Eikös Utada Hikarulla ollut alle kouluikäinen lapsi?” Mikaru kysyi saaden muut, paitsi Hakuein, Nanan, Yuuton ja Terun hätkähtämään.
“Poikahan hänellä taisi olla…”
“Camui Gackt”, Teru vastasi välittömästi vilkaisten synkästi tietokoneen ruutua, jossa näkyi vielä hetken aikaa lukemansa tiedosto.
“Hikaru antoi poikansa pitää vuosia sitten mysteerisesti murhatuksi jääneen isänsä, Camui Takerun sukunimen, kun itse jostain syystä vaihtoi omansa kokonaan uudeksi.”
“Niin, häntä juuri tarkoitin”, brunette henkäisi nyökäten samassa.
“Hän on nyt menettänyt kummankin vanhempansa. Gackt-kunia äitinsä kuolema koskettaa eniten.”
“Totta”, Kanon henkäisi saaden muut vain nyökkäämään.
“Miten hänen edes kävi?” Jun katsahti kysyvästi niin kenraalia kuin Terua, joista jälkimmäinen tietenkin oli perillä Ishikawoista.

“Sosiaaliviranomaiset ja lastensuojeluviranomaiset hakivat Gackt-kunin seuraavana päivänä, kun Utada Hikarun ruumis oli löydetty”, Hakuei sanoi ja vilkaisi pikaisesti Terua, ennen kuin uskaltautui istuutumaan pöydän kulmalle kaivaen housujen taskustaan sikariaskia ja sytkäriä.
“Tämä oli Ishikawa-sanin kotona ja mitä minä kuulin, poika huusi pahemmin kuin palosireeni ja takertui enoonsa. Ja mitä kuulin muutamalta juoruavalta nulikalta, tavallisesti asiallisesti toimiva Ishikawa Sayuri oli huutanut viranomaisten olevien kylmiä paskiaisia, jotka eivät ymmärrä aiheuttavansa pienelle pojalle vian tuskaa. Ishikawa Asagin kihlattu sen sijaan näytti siltä, että saattaisi vetää turpaan jokaista, joka koskisi poikaan. Lopulta he suostuivat viemään Gackt-kunin autolle, jolla poika vietiin lastenkotiin”, tämä kertoi hiukan lisää yksityiskohtia, minkä jälkeen sytytti sikarinsa Nanan nyrpistyksestä huolimatta ja veti savua henkeensä.
“Mitä sitten tapahtui?” Mikaru kysyi vuorostaan, olihan tästäkin tulossa isä, vaikkakin tahtomattaan.
“Gackt-kun joutui jäämään lastenkotiin osittain siksi, että sosiaaliviranomaiset haluavat varmistaa hänen pääsevän sopivaan kotiin”, Teru totesi ja yritti nousta ylös, mutta ei onnistunut Yuuton ansiosta.
“Gackt-kunin eno ja isoäiti joutuivat suureen huoltajuuskiistaan ja kumpikin vaativat poikaa itselleen”, harmaanruskeasilmäinen sanoi väliin ja kietoi kätensä parinsa ympärille hiukan turhankin läheisesti, koska vaalein repäisi nopeasti käden pois ylävartaloltaan.
“Ishikawa Sayuri on asunut viime aikoina omista syistään poikansa luona, mutta aikoo palata kotiinsa Nagoyaan.”

“He siis joutuivat oikeudenkäyntiin huoltajuudestaan?” Wataru onnistui kysymään pariaan nopeammin.
“Kyllä ja varsin mielenkiintoiseen sellaiseen”, Nana huomautti väliin, vaikka naurahtikin sitten kevyesti.
“En olisi ikinä uskonut näkeväni mitään sellaista…”
“Näkeväsi?” Teru käänsi tiukasti päänsä naiseen ja tönäisi Yuuton pois sylistään.
“Eikös oikeudenkäyntiä ole käyty suljettujen ovien takana?” tämä kysyi, kun kohottautui seisomaan ja astui parinsa yli päästäkseen lähemmäksi jotakuta, joka tiesi enemmän kuin hän.
“Olihan se, mutta täältä laitokselta tarvittiin pari tarkkailijaa tuuraamaan ja Hakuein ehdotuksesta minua pyydettiin”, vihertäväsilmäinen kertoi vilkaisten samassa hymyillen esimiestään.
Kenraali yritti näyttää sikaria polttaessaan jurolta, mutta ei onnistunut kovin uskottavasti, koska suupielensä kaartui pieneen hymyyn. Vaaleinta ei sen sijaan hymyilyttänyt yhtään, vaan tämä katsoi suorastaan loukkaantuneena komisariota, kuin tämä olisi jättänyt hänet pois viikon kestävältä Havaijin matkalta.
“Mitä siellä tapahtui?” Yuuto hyppäsi pystyyn ja iski kätensä vaaleahiuksisen suun eteen.
“Ei varmastikaan mitään viranomaisten suunnitelmien mukaan.”
“Ei ainakaan minun uskoakseni, vaan joku oli päättänyt koskea käsikirjoitukseen”, naispoliisi henkäisi ja vilkaisi ympärilleen etsiäkseen sopivaa tuolia.
Sen Mikaru ja Jun lahjoittivat ennätysajassa varastamalla toimistotuolin Yuuton pöydän äärestä ja siirtämällä huonekalun lähelle punertavahiuksista.
“Kiitos”, tämä huokaisi ja istuutui alas vieden sirosti kätensä lähelle kasvojaan jääden hetkeksi miettimään.
“Mistähän aloittaisin… No, kaikki sujui hyvin, kun tuomareille ja viranomaisille esiteltiin aihe ja sekä Ishikawa Sayurin että Ishikawa Asagin lakimiehet olivat tiivistäneet kumpikin, minkä takia heidän asianomaisensa pitäisi saada Gackt-kunin huoltajuus. Sitten Ishikawa Asagi pyydettiin todistajan aitioon asianajajansa, Nakamura Yukin, pyynnöstä…”

<><><><><>

Nana istui tuolilla seinustan vierellä, lähellä tuomarin työhuoneen ovea ja katseli tarkkaavaisesti ympärilleen. Eläkeikää lähestyvä miestuomari istui tummanruskealla korokkeellaan mustassa kaapumaisessa takissa valkoisen paidan ja tumman solmion pilkistäessä vaatteen alta. Harmaantunut mies, jolla oli ahavoituneet, pigmenttiläiskiä täynnä olevat kasvot, tarkkaili kulmat kurtussa vieressään matalammalla aitiolla istuvaa miestä. Naispoliisikin katsoi mustatukkaista, salaperäiseltä ja vaikuttavalta näyttävää miestä. Vaikuttavuus ei kuitenkaan ollut samanlaista kuin ennen tai mitä vihertäväsilmäinen oli lehtien sivuilta tottunut näkemään. Pantteria etäisesti muistuttava mies istui rauhallisesti paikallaan ja näytti varsin tyyneltä, mutta työnsä vuoksi ihmisiä tarkkailemaan tottunut punertavahiuksinen huomasi miljonäärin mustien silmien tarkkailevan useampaa kohtaa edessään.

Ishikawan Asagi katsahti tuomarin ja omasta näkökulmastaan edessään vasemmalla puolella, kunnioittavan matkan päässä niin tuomioistuinta olevaa pidempää pöytää ja sen ääressä olevia miehiä. Oshiro Hide-zou istui rauhallisesti tuolillaan ja nojasi selkänojaan yrittäen tehdä olonsa mahdollisimman mukavaksi ja levätä tarkkailunsa lomassa. Toimitusjohtajan vasen käsi oli poissa hihasta, puvun takin alla piilossa kättä kannattelevan siteen kanssa, mutta kaikki huoneessa olijat tiesivät, että mies oli vasta muutama päivä sitten päässyt sairaalasta. Vammastaan huolimatta kasvot olivat tyynet, jopa itsevarmat kuin tämä olisi tiennyt, että kaikki tulisi järjestymään. Ilmeisesti teräväpiirteinen yritti välittää tuntemustaan ystävälleen, koska ei kääntänyt katsettaan mihinkään johtajastaan. Liikemiehen vieressä seisoi laivastonsiniseen pukuun pukeutunut Nakamura Yuki, joka ei ollut paikalla vain antamassa henkistä tukeaan palkanmaksajalleen, vaan oli tekemässä työnsä lisäksi kaikkensa, jotta Asagi saisi Gackton huoltajuuden. Pikaisesti lakimies vilkaisi sivulleen, jolloin Nanakin katsahti samaiseen suuntaan, pienen välimatkan päässä olevaa toista pöytää, jonka ääressä istui vanha, kurttuinen asianajaja nimeltä Ono, joka katsoi pistävästi takaisin silmälasiensa yli. Virkaveljen katse ei kuitenkaan kiinnostanut tummanruskeatukkaista nuorta miestä, jonka ilme kertoi kaikille tilannetta seuraaville, että tämä uskoi pystyvänsä haastamaan, jopa voittamaan kokeneemman asianajajan, mikäli tuomari ja valamiehistö eivät antaisi vanhemmalle iälle ja kokemukselle liian suurta painoarvoa. Sen sijaan Yuki katsoi huolestuneena vanhan äijän vieressä istuvaa tomesodepukuista naista, joka oli jälleen sitonut hiuksensa perinteiselle nutturalle ja istui kunnioitusta herättävän suoraselkäisenä selkänojallisella tuolissa. Tämä katsoi sen sijaan todistajan aitiossa istuvaa miestä, joka luonnollisesti tutkaili parhaan ystävänsä ja asianajan lisäksi vastapuoltaan. Ishikawa Sayurin ilme oli neutraali eikä naisen ajatuksia pystynyt lainkaan lukemaan, kun tämä antoi mustien silmiensä tarkkailla kaikkea edessään olevaa. Sehän todennäköisesti veikin Asagilta itsevarmuutta sekä vaikuttavuutta, koska oli joutunut omaa äitiään vastaan oikeuden eteen. Pantterimainen huokaisi raskaasti ja kääntyi jälleen katsomaan oman puolensa pöytää ja sen taakse. Hide-zoun ja Yukin selän takana oli kiinnitetty eräänlainen pylväsaita, joka erotti oikeutta käyvät osapuolet muista ihmisistä ja sivustalla olevasta valamiehistöstä. Aivan Hide-zoun takana olevalla penkillä istui mustahiuksinen henkilö, jolla oli yllään tummanharmaa jakkupuku, jonka hame oli polvista kapeneva ja sitten taas levenevä pitkä hame. Kauniskasvoinen naiselta näyttävä henkilö ei kuitenkaan ollut nainen, kuten Asagi, Hide-zou, Yuki ja Sayuri tiesivät, vaan täysiverinen mies, joka oli jo useamman vuoden ajan hämännyt lailta, yhteiskunnalta ja suurimmalta osalta ihmisiltä sukupuolensa. Mana istui kädet sylissään paikoillaan ja hymyili pienesti nyökäten samalla. Tämä sanoi katseellaan ja hymyllään, että kaikki olisi hyvin ja nyt Asagin olisi tehtävä parhaansa, jotta saisi lain silmissä oikeudet sisarenpoikansa huoltajaksi. Kauniskasvoisen selän takana ja toisilla penkkiriveillä istui muutamia miehiä ja naisia, joista kukaan ei ollut lehtimies, vaan nämä olivat kummankin osapuolen tukijoita tai sosiaaliviranomaisia. Sivummalla istui kuusi valamiehistön jäsentä sekä kolme tuomaria, joiden kaikkien tehtävä oli päättää, mikä olisi alle kouluikäiselle lapselle paras vaihtoehto.

“Ishikawa-san, tehän olette vasta kolmenkymmenen iässä”, Yuki kysyi kuuluvalla äänellä pyöreästi, vaikka tiesikin vastauksen.
“Kyllä”, Asagi kumartui lähemmäksi mikrofonia, jotta äänensä kuuluisi selvästi huoneessa olijoiden korviin.
“Ja Camui Gackt, poika jonka huoltajuutta haette, on viisivuotias?” nuori lakimies kysyi jälleen itsestäänselvyyden, mikä sai niin Nanan kuin muut lapsen ja yakuzan iästä tietävät kurtistamaan ihmetellen kulmiaan.
Sayurin lakimies pyöräytti tympääntyneenä silmiään, mutta lesken ilme ei värähtänytkään. Tämä kyllä osasi jo arvata, mihin kuulustelu oli menossa – eihän poikansa asianajaja idiootti ollut.
“Kyllä”, miljonääri vastasi jälleen asiallisesti.
“Eli kymmenen vuoden päästä, kun Camui Gackt olisi murrosiässä, te olisitte vasta neljäkymmentävuotias ja sitä hiukan vanhempi?” tummanruskeahiuksinen kysyi, vaikka tekikin lähinnä vain oletuksen.
“Aivan”, mustatukkainen nyökkäsi vastauksensa perään.
“Ja teidän äitinnehän on lähes 60-vuotias? Eli Gackt-sanin murrosiän tullessa hän olisi jo 70-vuotias?” vihertäväsilmäinen asianajaja jatkoi nojaten käsillään kevyesti pöytään.
“Kyllä”, Asagi vastasi, vaikka nielaisikin sanojensa loppuun.
Tästä saattoi nähdä, ettei kokenut minkäänlaista iloa käydessään omaa äitiään vastaan – eikä tämä olisi halunnut takertua tässä kohdassa itselleen suurempaan valttikorttiin eli ikään.
“Eli todennäköisesti pystyisitte hoitamaan Gackt-sania ilman murrosiän ja muita ongelmia aina siihen asti, että hänestä tulisi täysi-ikäinen?” Yuki jatkoi kuulusteluaan tehden samalla selväksi kaikille kuulijoille, minkä uskoi olevan oikein.
“Uskoisin näin ja aikoisin tehdä niin”, pantterimainen sanoi ja tällä kertaa äskeistä kuuluvammalla äänellä.
“Ikänne takaa teille sen, miksi olisitte todennäköisesti parempi huoltaja sisarenpojallenne kuin äitinne, koska olette nuorem-” nuorempi asianajaja oli jatkamassa, mutta samassa Sayurin lakimies ponkaisi seisomaan, vaikka alkoikin äkkinäisistä liikkeistä hiukan tutista.

“Vastalause!” silmälasipäinen ärjäisi.
“On moraalisesti väärin, suorastaan ikärasismia, väittää ja sitä myöten olettaa, että ikä jotenkin heikentäisi ihmistä, kun monet isoäidit ovat muutenkin ottaneet lapsenlapsensa huostaansa!”
“Ei ole ikärasismia korostaa, että kahden huoltajaehdokkaan kolmenkymmenen vuoden ikäerolla olisi merkitystä jaksamisen suhteen pienen lapsen kanssa, kun se on selvä tosiasia”, vihertäväsilmäinen mies kääntyi tuomaria kohti.
“Lisäksi ikäeron esiin tuominen kuvaa sitä, että liian suuri ikäero voi myöhemmin tuoda vaikeuksia kasvatuksessa, koska lapsen ja vanhemman ajatusmaailmat eivät enää kohtaa eri asioiden oppimisen myötä. Kyllähän adoptiotakin miettiessä pyritään ottamaan huomioon vanhempien ja lasten välinen ikäero – mitä iäkkäämmät vanhemmat, sitä vanhempi lapsi näille mieluiten annetaan.”
“Hylätään”, tuomari henkäisi vilkaisten vanhaa lakimiestä, joka istuutui tympääntyneenä, mutta siirsi katseensa sitten nuorempaan.
“Nakamura-san, muotoiltaa sananne hiukan tarkemmin.”
“Kyllä, arvoisa tuomari”, tummanruskeahiuksinen kumarsi kohteliaasti ja kääntyi sitten jälleen palkanmaksajansa puoleen.
“Ishikawa-san, ettekö te huolehtineet sisarestanne ennen synnytystä, ja synnytyksen jälkeen niin Hikarusta kuin Gacktosta?” tämä kysyi siirtyen pois pöytänsä takaa.
“Kyllä”, Asagi vastasi asiallisesti, vaikka vilkaisikin silmäkulmastaan tuomaria, koska muisti äskeisen lakimiesten pullistelukilpailun.
Toisessa tilanteessa se olisi voinut huvittaakin tätä, mutta ei asianosaisena eikä noin vanhan oikeuslaitoksen työntekijän edessä.

“Kuinka kauan?” Yuki kysyi ja liikautti hiukan kättään viitaten sovitusti siihen, että nyt olisi sopiva hetki puhua paria sanaa pidempää.
“Sisareni muutti luokseni puolessa välissä raskauttaan, kun miehensä murhattiin. Gackton synnyttyä huolehdin heistä kummastakin vuoden ajan”, mustatukkainen kertoi katsahtaen vaistomaisesti valamiehistöä.
“Miksi?” nuori lakimies henkäisi ja kääntyi itsekin kohti sivummalla istuvia valamiehistön edustajia, vaikkei erityisemmin näihin katsonut.
Tämä vain tiesi, että teko saisi yhdeksän henkisen joukkion terästämään kuuloelimiään.
“Koska sisareni masentui kuultuaan miehensä kohtalosta enkä voinut antaa hänen selviytyä yksin sekä surustaan että raskaudestaan”, pantterimainen kertoi äänensä särähtäessä hieman, kun joutui puhumaan rakkaasta isosiskostaan, jota ei enää ollut.
“Synnytys oli vaikea ja Hikaru sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen, mikä vain syvensi hänen aiempaa ahdistustaan eikä hän ollut kykeneväinen hoitamaan Gacktoa. Sen takia he asuivat luonani ja huolehdin parhaani mukaan heistä kummastakin. Vuoden jälkeen sisareni katsoi olevansa siinä kunnossa, että pystyisi asumaan omillaan ja huolehtimaan pojastaan, mutta olen käynyt heidän luonaan usein, auttanut ja tukenut heitä taloudellisesti.”
“Teillä siis on tätä myöten kokemusta lapsen hoitamisesta?” tummanruskeahiuksinen tarkensi kääntyen jälleen asiakkaansa puoleen.
“Kyllä”, mustasilmäinen käänsi katseensa niin asianajajaan ja vilkaisi tällä kertaa itsevarmasti äitiään.
“Miksei äitinne tullut huolehtimaan sisarestanne ja lapsenlapsestaan?”
“Hänellä oli velvollisuuksia kotonaan Nagoyassa eikä sisareni halunnut lähteä Osakasta.”
“Onko teillä ennestään lapsia?”
“Ei.”
“Oletteko vakaassa parisuhteessa?”
“Kyllä, olen kihloissa ja suunnittelen häitä.”

“Selvä, ei muuta kysyttävää tällä hetkellä”, Yuki katsoi tuomaria, kumarsi hiukan ja kääntyi sitten palatakseen pöytänsä ääreen.
Hide-zou ei katsonut lainkaan nuorta lakimiestä, vaan vilkaisi puvun takkinsa alla piilossa olevaa kättään, kun olisi tarkistanut jotain. Tekonsa jälkeen tämä työnsi hiukan tuoliaan taaksepäin ja kumartui samaiseen suuntaan, jolloin takanaan istuva Mana kumartui lähemmäksi. Teräväpiirteinen supisi pikaisesti jotain, jolloin siniharmaasilmäinen kurtisti hiukan kulmiaan, mutta ei sanonut mitään osittain siksi, ettei voinut ja osittain myös siksi, ettei ehtinyt, koska kakkosmies palasi takaisin omalle paikalleen, kun Yuki istuutui vierelleen. Tummanruskeahiuksinen katsoi kysyvästi toimitusjohtajaa, joka vain ravisti pienesti päätään, mutta katseensa pysyi itsevarmana. Heidän lakimiehensä ei kannattanut murehtia, koska kaikki oli hallinnassa. Ruskeankellertäväsilmäisen ilme ei kuitenkaan valanut tarpeeksi rohkeutta vihertäväsilmäiseen mieheen, koska tämä käänsi päätään ja kääntyi katsomaan kilpailijaansa.

Silmälasipäinen Ono katsoi hetken pöydällään olevia papereita, kunnes nosti katseensa Asagiin ja avasi suunsa. Ääni ei kuitenkaan tullut kuuluville, vaikka suu oli yhä avoinna. Vaivalloisesti vanhempi asianajaja nousi seisomaan, koska oli muistanut juuri sillä hetkellä, että elävä legenda istui vieressään eikä vastakkainen osapuoli ollut kukaan muu kuin naisen ainoa poika ja jäljellä elossa oleva verisukulainen. Siksi tämä ei ollutkaan sanonut mitään, vaikka olikin hetken typeryydessään avannut suunsa.
“Kuten äsken sanoitte, teillä ei ole lapsia”, vanha lakimies henkäisi päästyään ylös.
“Ja te huolehditte sisarenpojastanne vuoden, minkä jälkeen olette etäältä tarkkailleet ja tukeneet, vai mitä, Ishikawa-san?”
“Suunnilleen noin, vaikkei ihan sanatarkasti”, pantterimainen vastasi, vaikkakin viimeisen sanan kohdalla äänensä kylmeni hiukan.
“Eli ette todellisuudessa ole huolehtineet yhdestäkään lapsesta yhtä mittaisesti useita vuosia”, vanhus huomautti terävästi ja jatkoi, ennen kuin mustatukkainen ehti vastaamaan toteamukseen mitään.
“Te olette huolehtineet Gackt-sanista vain jaksoittain ettekä yhtämittaisesti. Mitä siis muka tiedätte lapsenhoidosta tai vanhemmuudesta ihailemastanne nuoruudesta huolimatta!?”
“Vasta-” Yuki oli huutamassa ja siirsi jo painoaan jaloilleen hypätäkseen ylös.

“Ono!” luja, pehmeäksi ääneksi harvinaisen terävä ärähdys keskeytti kaikki äänet ja jokainen huoneessa olija siirsi katseensa vanhan lakimiehen vierelle.
Sayuri oli kääntänyt hiukan päätään asianajajaansa kohti ja katsoi tiukasti, äänettömän käskevästi ja jopa varoittavasti. Vaikka nainen olikin huoltajuuskiistassa poikaansa vastaan, ei tämä kuitenkaan ihan mitä tahansa suostunut kuuntelemaan.
“Pyyhkikää tuo äskeinen”, Ono sanoi kuuluvalla äänellä ja otti tukea pöydästä, kun kääntyi jälleen Asagia kohti.
“Lakimiehenne vetoaa siihen, että te olette nuori ja siksi äitiänne soveliaampi huoltaja Gackt-sanille”, tämä jatkoi kuulusteluaan saaden vain kylmän silmäyksen nuoremmalta mustasilmäiseltä.
“Äitinne kuitenkin kasvatti niin teidät kuin sisarenne – myös silloin, kun sisarenne isä menehtyi ja kun oma isänne kuoli.”
“Isäni oli Matsumoto Hideton kuoltua äitini tukena, joten hän toimi täydellisenä yksinhuoltajana vasta isäni kuoltua”, pantterimainen pisti välittömästi väliin nyökäten kunnioittavasti äidilleen.
“Ah, kuten äsken sanoitte ’täydellisenä yksinhuoltajana’”, silmälasipäinen henkäisi ja heilautti samassa kättään vierelleen.
“Äitinne, asiakkaani Ishikawa Sayuri, kasvatti kaksi lasta aikuiseksi asti ja teki täydellistä työtä, mitä ette varmasti kiellä. Se todistaa, että hän on täysin kykenevä huolehtimaan Gackt-sanista, vai väitättekö muuta?”
“En väitä muuta, tiedän äitini pystyvän huolehtimaan ja kasvattamaan kenet tahansa omien arvojensa mukaiseksi kunnolliseksi aikuiseksi”, mustatukkainen vastasi painokkaasti.
“Minä vain väitän, että pystyn siihen samaan. Minä uskon, että voin antaa Gacktolle hyvän, muuttumattoman kodin ja kasvatuksen hänelle tutussa kaupungissa ja tuntemiensa ihmisten huomassa.”
“Tehän ette ole kuitenkaan naimisissa?” vanha lakimies huomautti.
“En, vaan kihloissa, mutta avioliitto olisi tarkoitus solmia pian”, Asagi kertoi jälleen.
“Mutta sekin saattaa muuttua, vai mitä?” Ono tarttui yhteen tietämiinsä vivuista.
“En usko”, mustasilmäinen sanoi varmalla äänellä.
“Eikö? Teillähän on naistenmiehen maine”, silmälasipäinen huomautti.

“Vastalause!” Yuki ärjäisi pompaten pystyyn.
“Mitä tekemistä Ishikawa-sanin maineella tai aiemmilla suhteilla on tässä asiassa?”
“Nehän vaikuttavat tietenkin Gackt-sanin tuleviin oloihin”, Ono käänsi hiukan päätään nuorempaansa kohti.
“Arvoisa tuomari, Ono-san yrittää kiskoa menneisyyttä esiin omaksi edukseen, vaikka olemme täällä puhumassa Camui Gackton tulevan huoltajan nykyisestä ja tulevasta tilanteesta”, tummanruskeahiuksinen kääntyi vaativasti tuomarin puoleen.
“Ishikawa-san on kihloissa ja kihlattunsa istuu tässä selkäni takana, mikä on varmasti jo itsessään vahva todiste siitä, etteivät he kaksi ole eroamassa, vaan Gackt-san saisi oikean, kokonainaisen perheen. Ono-san yrittää tahallaan puheillaan vaikuttaa Ishikawa-sanin suhteeseen, jotta tilanne kääntyisi itselleen edullisemmaksi!”
“Hyväksytään”, tuomari päätti ja kääntyi vanhan lakimiehen puoleen.
“Jos haluatte ottaa menneitä asioita esille, ottakaa vain olennainen. Teillä on vastassanne ikäisekseen varsin taitava lakimies, joka ei pelkää uhmata itseään vanhempia ja sivaltaa kielellään. Suosittelen teitä miettimään sanomisianne tarkkaan.”
“Huomaan sen, arvoisa tuomari”, silmälasipäinen loi pahan silmäyksen kilpailijaansa, mutta kääntyi sitten jälleen katsomaan todistajan aitiossa istuvaa.
“Ishikawa-san, te olette nuori ja tiedätte varmasti, että nuorena solmitut avioliitot eivät aina ole pysyviä.”
“Tiedän, vaikken olekaan enää niin nuori”, mustatukkainen sanoi vahvalla äänellä.
“Eli tiedätte, miten paljon nykyään otetaan avioeroja?” vanha lakimies huomautti siihen.
“Eli tiedätte sen voivan tulla myös teidän osaksenne? Kyllähän te varmasti tiedätte, miten avioriidat ja sitä myöten erot voivat vaikuttaa lapsiin.”
“Olen nähnyt siitä todisteita omin silmin”, miljonääri vastasi vilkaisten pikaisesti Hide-zouta, mutta kääntyi sitten päättäväisesti äitinsä asianajajaa kohti.
“Mutta iällä ei ole tämän asian kanssa merkitystä. Äitinikin meni nuorena, minua nuorempana, naimisiin eikä avioliittonsa päättynyt avioeroon. Itse asiassa kumpikaan avioliitto ei päättynyt avioeroon.”
“Äitinne periaatteet eivät välttämättä päde teihin tai teidän hurmaavaan kihlattuunne”, Ono vilkaisi vahingossa kohti Manaa.
Tämä oli avaamassa suunsa, mutta nielaisi sitten pienesti, kun kohtasi siniharmaiden silmien jäätävän katseen, joka viesti kauniskasvoisen suurta halua kyetä muuttamaan vanhuksen jääpatsaaksi ja sen jälkeen kaataa maahan pirstaloitumaan miljardeiksi palasiksi.
“Elämässänne kuitenkin tapahtuu paljon, Ishikawa-san”, silmälasipäinen sanoi hetken päästä saatuaan heikosti koottua itsensä.
“Paljon asioita, jotka voivat vaikuttaa Gackt-sanin elämään, kun taas äitin-”

Huoneessa kuului kevyt naksahdus, jolloin kaikki käänsivät katseensa tarkkailijoiden takana olevalle ovelle. Teko ei ollut yhtään väärin, koska ovenkahva painautui hitaasti, jopa hiukan vapisten alaspäin ja ovi aukesi hetken päästä varovaisesti.
“-sä?” kuului kysyvä, pieni ja arka lapsen ääni, joka sai niin Asagin kuin Sayurin jäykistymään.
Yukin suu aukesi hämmennyksestä ja Manan sielunpeilit laajenivat, mutta Hide-zou katsoi tyynesti, lähes tyytyväisenä ovelle. Ovi aukeni hiukan lisää ja pieni, tummanruskeatukkainen pää kurkisti varovaisesti, etsien sisälle. Viisivuotias poika, joka oli pukeutunut pojille tarkoitettuun harmaaseen pukuun, katseli ympärilleen apeana, jollain tapaa jopa hädissään, kunnes katseensa osui isoimmalla korokkeella olevaan vanhaan tuomariin ja sitten tämän vieressä, näkyvällä paikalla olevaan Asagiin.
“Isä?” poika henkäisi hiljaa äänensä kuitenkin kajahtaessa laajassa huoneessa kovempaa, kuin mitä lapsi oli tarkoittanut.
Nopeasti viisivuotias vetäytyi hiukan kauemmas, piiloon oven taakse, mutta kukaan ei osannut sanoa, johtuiko se sanomastaan sanasta, kun oli katsonut enoaan, vai hassulla tavalla kuuluneesta äänestään.
“Gackt”, Asagi henkäisi äänensä värähtäessä kuuluvasti sekä kutsusta että näkemistään kasvoista.
Gackt astui jälleen peremmälle huoneeseen kuultuaan nimensä ja tuijotti suurin, kostuvin silmin enoaan, jota oli todellisuudessa tullut etsimään.
“Asagi-oji-san!” tummanruskeatukkainen huudahti kimakasti ja otti pari haparoivaa juoksuaskelta.

Välittömästi Mana kohottautui ylös ja astui käytävälle esteeksi portin eteen, ennen kuin laski katseensa lapseen. Poika pysähtyi samassa nähdessään jakkuun ja pitkään hameeseen pukeutuneen naamioituneen, joka katsoi vakavia kasvoja. Pienet kädet puristuvat nyrkeiksi ja Gackt katsoi epävarmana eteensä, vaikkakin kauemmaksi, ilmestynyttä aikuista, joka tarkkaili pienemmän kasvoja. Samassa kauniskasvoinen kyykistyi alas ja levitti kutsuvasti käsiään paljastaen sylinsä.
“Mana-chan!” Gackt huudahti teon nähdessään ja ryntäsi onnellisen helpottuneena itkien uuteen juoksuun.
Tämä heittäytyi siniharmaasilmäistä vasten ja kietoi kätensä vahvan niskan taakse yrittäen siten painautua vielä tiukemmin soluttautujaa vasten. Mustahiuksinen kietoi kätensä lämpimään halaukseen ja painoi pienen pojan tiukemmin vartaloaan vasten, ennen kuin kohottautui seisomaan ja vei toisen kätensä lapsen takamuksen alle, ettei toinen vahingossakaan putoaisi.
“Mana-chan!” tummanruskeatukkainen nyyhkäisi pienesti mustia hiuksia vasten, jolloin vaatesuunnittelija kallisti hiukan päätään, jolloin päänsä painautui lähemmäksi pikkuisen päätä. Ylempänä oleva käsi silitti muutaman kerran rauhoittavasti, lohduttavasti viisivuotiaan selkää, kunnes tummanruskeasilmäinen suoristi itsensä ja katsahti Manan kasvoja anovasti.
“Mana-ch-” Gackt aloitti, mutta mustahiuksinen painoi sormensa toisen huulille vaientavasti.
Kauniskasvoinen hymyili pienesti ja nyökkäsi lapselle, kunnes kääntyi katsomaan kihlattuaan samalla, kun vartalonsakin kääntyi kasvojensa mukana. Naamioitunut otti muutaman askeleen lähemmäksi porttia ja avasi sen astuen sitten oikeudenkäynnin keskelle.

“Hetkinen!” Ono huudahti ja oli jatkamassa, mutta samassa kauniskasvoinen kääntyi katsomaan tätä.
Taidokkaasti meikatut huulet värähtivät ja hetken aikaa jotkut olivat varmoja, että vaatesuunnittelija oli väläyttänyt hampaitaan merkiksi siitä, että jos silmälasipäinen edes harkitsisi jatkamista, Ishikawan kihlattu purisi tätä. Hetken katsottuaan soluttautujan kasvoja, ihmiset kuitenkin tajusivat olleensa väärässä. Siniharmaat silmät nimittäin sanoivat, että jos vanha lakimies avaisi suunsa tai tämä ja joku muu yrittäisi muuten pysäyttää heidät, mustahiuksinen purisi tämän pään irti. Luotuaan viholliselleen paljon puhuvan katseen, Mana vilkaisi pikaisesti Hide-zouta, joka nyökkäsi sekä ymmärryksen että liittouman ja rohkaisun merkiksi. Toimitusjohtaja ajatteli täsmälleen samaa, mitä vaatesuunnittelijakin, siksi naisellisempi kääntyi rakastaan kohti ja otti askeleita tätä kohti kantaen poikaa sylissään.
“Mu-” Ono yritti uhkarohkeasti saada ääntään kuuluville.
“Ono, hiljaa!” Sayuri käski terävänä sihahduksena ja katsoi lakimiestään avoimen murhaavalla katseella.
Silmälasipäinen katsahti peloissaan vierelleen ja istahti sitten alas. Tämä saattaisi olla uhkarohkea uhmatakseen Osakan herran kihlattua, mutta ei niin tyhmä, ettei tottelisi alamaailman kuningatarta.

Mana kyllä kuuli tulevan anoppinsa äänen, mutta ei kääntynyt katsomaan taakseen. Tämä oli erottanut sanoista ja äänestä sen, että tällä kertaa – harvinaista kyllä – tomesodea käyttävä oli puolellaan. Välittämättä lainkaan siitä, mitä ihmiset ajattelivat teoistaan, kauniskasvoinen käänsi hiukan enoaan kohti kurottelevaa lasta ja paransi otettaan tässä.
“Asagi-oji-san!” Gackt huudahti käsiensä hapuillessa sukulaistaan.
“Gackt”, Asagi henkäisi nousten tuoliltaan ja ojensi kätensä lasta kohti.
Välittömästi, kun lapsen sormet tulivat riittävän lähelle, pantterimainen tarttui pieneen käteen ja veti varovaisesti lasta, joka lähes leijaile luokseen ja lähes syliinsä aition laidan yli.
“Voi Gackt”, mustatukkainen huokaisi pidätellen kyyneliään ja rutisti kaikin voimin sisarenpoikaansa haluamatta koskaan päästää irti.
“Olen kaivannut sinua!”
“Ja minä sinua!” Gackt huudahti irrottautuen sitten yakuzasta.
“Koska minä pääsen kotiin?” poika huudahti anovasti.
“Minä en halua enää asua siellä!”
“Siellä?” miljonääri hätkähti, mutta tajusi sitten.
“Lastenkodissako?”
“Ei se mikään lasten koti ole, vaan tylsien tätien koti!” tummanruskeatukkainen väitti vastaan.
“Ne on koko ajan kampaamassa tukkaa, määräämässä, mitä pitää pukea, komentamassa, moittimassa eikä ne anna leikkiä!”
“Eivät anna leikkiä?” mustasilmäinen kurtisti kulmiaan ilmeensä vakavoituessa, suorastaan kiristyessä uhkaavasti.
“Eivät! Pitäisi vain lukea tai opetella lukemaan tai sitten laskea jotain jollain tyhmällä helmitaululla!” viisivuotias kertoi tohkeissaan.
“Ja ne koko ajan sanoo, että on hyödytöntä tehdä palapeliä tai pelata jotain peliä! Ne ei anna katsoa televisiota tai edes leffoja!”
“Voi, Gackt, olen pahoillani tuosta”, Asagi huokaisi pahoittelevasti, vaikka vilkaisikin kakkosmiestään, joka kääntyi Yukin puoleen ja sanoi jotain, joka ilmeisesti viittasi lastenkodin työntekijöihin. Ilmeisesti asiaan aiottiin puuttua jollain keinolla.
“Teen kaikkeni, että pääset sieltä pian pois.”
“Minä haluan sieltä heti pois!” tummanruskeasilmäinen huudahti.
“Minä en tykkää asua siellä!”
“Missä sitten haluaisit asua, Gackt-kun?” tuomari puuttui yllättäen puheeseen.

Asagi, Mana ja Gackt kääntyivät muiden mukana katsomaan tuomioistuimen työntekijää, joka tarkkaili lasta ja tämän enoa tehden näkemästään omia päätelmiään, kuten valamiehistökin teki. Vanhempi mies katsoi ystävällisesti, rohkaisevasti hymyillen poikaa toivoen tämän vastaavan.
“Missä haluaisit asua?” tuomari kysyi uudelleen, kun ei saanut heti vastausta.
Olihan poikkeuksellista kysyä sellaista niin pieneltä, mutta mies halusi tehdä poikkeuksen, koska se saattaisi antaa suuntaviivaa.
“Vastaa vain, Gackt”, mustasilmäinen silitti rohkaisevasti sisarenpoikansa päätä.
“Ei mitään hätää, minä suojelen sinua.”
“Mm…”, viisivuotias mumisi, kun painautui vasten sukulaistaan.
Vaikka tämä olikin rohkeasti tullut etsimään pantterimaista, nyt vanhan, vieraan miehen katse hermostutti lasta.
“Kotona…”, vastaus tuli viimein.
“Se nyt ei valitettavasti ole mahdollista”, mustaan kaapuun pukeutunut henkäisi pahoittelevasti.
“Mutta kumman luona haluaisit asua? Enosi vai isoäitisi luona?”
“Kotona”, tummanruskeatukkainen sanoi uudelleen ja rutisti kovemmin mustasilmäistä.
“Asagi-oji-sanin luona!”

Huudahdus sai salissa olijat vaikenemaan täysin. Kukaan ei sanonut mitään hetkeen, vaan muutamaa silmäparia lukuun ottamatta kaikki katsoivat järkyttyneinä lasta, joka ei päästänyt vieläkään irti enostaan – ja tietenkin nämä katsoivat samalla Osakan herraa, joka itse katsoi hämmentyneenä lasta. Kaksikosta katseet siirtyivät yksi toisensa jälkeen Sayuriin. Tomesodepukuinen istui suoraselkäisenä, kuin olisi jäätynyt yliryhdikkääseen asentoonsa ja katsoi mustilla sielunpeileillään järkyttyneenä, jopa epäuskoisena pientä lasta, joka ei kuitenkaan ymmärtänyt katsoa mummiaan, kun ei ollut edes huomannut tätä. Muussa tapauksessa poika olisi varmasti säikähtänyt tai muuttunut hyvin surulliseksi nähdessään äidinäitinsä ilmeen, joka piilotti taakseen surua ja murhetta kuulemastaan.
“Miksi haluat asua mieluummin enosi kuin isoäitisi luona?” tuomari kysyi asiallisesti eikä näyttänyt olevan kovin hämmentynyt.
Näkihän tämä omin silmin, miten Gackt takertui Asagiin haluamatta päästää irti.
“Miksi et halua asua isoäitisi luona?”
“Mummi on kiva”, viisivuotias sanoi katsoen tuomaria.
“Mutta Asagi-oji-san on aina huolehtinut minusta. Asagi-oji-san hoiti minua ja äitiä, kun äiti oli kipeänä ja minusta on kiva olla Asagi-oji-sanin ja Mana-chanin kanssa sekä leikkiä Missin ja Yorun kanssa”, sitten tämä kääntyikin katsomaan mustatukkaista.
“Eikö mummikin voisi muuttaa meille?”
“Se nyt ei ole mahdollista, koska hänellä on velvollisuuksia kotonaan Nagoyassa”, miljonääri sanoi pahoittelevasti hymyillen.
Tämä vilkaisi pikaisesti kihlattuaan, joka katsoi tiukasti takaisin ja puristi maalatut huulensa kapeiksi viivoiksi. Mikäli pantterimainen edes uskaltaisi ehdottaa äitinsä lopullista muuttoa Burutendoulle, kauniskasvoinen alkaisi huutaa ja kiroilla välittämättä yhtään siitä, kuka kuulisi. Kaikeksi onneksi mustasilmäinen osasi lukea tuon viestin eikä ehdottanut ajatusta – ei tämä tosin todellisuudessa vielä kaivannut äitiään lopullisesti luokseen.
“Mutta sinä tulet näkemään mummiasi usein”, yakuza henkäisi katsoen jälleen kysyvästi tapittavaa lasta.
“Hän tulee katsomaan sinua usein ja mekin vierailemme Nagoyassa. Mummisi on elämässäsi eikä koskaan lähde pois, lupaan sen!”
“Jee!” tummanruskeatukkainen halaa-rutisti uudelleen enoaan.
“Pääsenkö tänään takaisin kotiin?”
“Voi Gackt, se ei ole mahdollista”, Asagi huokaisi raskaasti.
“Miksi ei?” Gackt irrottautui säikähtäneenä aikuisesta.
“Koska…”, mafiapomo vaikeni, koska oli hyvin lähellä, ettei hän haukkunut koko yhteiskuntaa ja sosiaaliviranomaisia kaistapäisiksi idiooteiksi, jotka eivät tienneet yhtään, mikä oli oikein ja mikä väärin.
Kaikeksi onneksi hänen järkensä astui tässä kohdassa väliin ja esti sanomassa itselleen turmioksi koituvia sanoja. Eri asia oli vain selittää tilanne lapselle ymmärrettävällä tavalla.

“Gackt-san? Gackt-san, minne katosit?” oven suunnalta kuului huhuilua, mutta ensimmäiset pään kääntäjät eivät kuitenkaan nähneet muuta kuin raollaan olevan oven.
“Gackt-san? Gackt-san!” huhuilu koveni ja hetken päästä ovi aukesi lisää.
Sisälle kurtisti kulmat kurtussa mustaan pukuun ja tummanharmaaseen raidalliseen kauluspaitaan pukeutunut nuorukainen, jolla oli kalpeat, lähes valkoiset kasvot, ruskeat silmät ja huomiota herättävät punamustiksi värjätyt pidemmän puoleiset auki roikkuvat hiukset.
“Gackt-san!” tulija huudahti järkyttyneenä katseensa osuessa tuomarin viereiselle paikalle huomaten etsimänsä olevan siellä pantterimaisessa kiinni.
“Mitä sinä täällä teet?!” puna-mustahiuksinen huudahti kauhistuneena astuen useamman askeleen peremmälle.
“Et saa olla täällä, kuten en minäkään!”
“Olette oikeassa”, tuomari sanoi kuuluvalla äänellä, jolloin nuorukainen pysähtyi ja kumarsi anteeksipyytävästi.
“Ja kuka te olette?”
“Hän on avustajani”, Hide-zou puuttui puheeseen katsoen tyynenä ensin puhunutta, sitten alaistaan.
“Aivan, olen Miyagi Seth, Oshiro Hide-zoun avustaja”, Seth sanoi sulavasti ja kumarsi uudelleen hyvätapaisesti suoristautuen sitten.
“Räikeä-setä-chan!” Gackt huudahti samassa korkealla, kuuluvalla äänellä.

Yuki tirskahti pienesti eikä toimitusjohtajakaan pystynyt pitämään pokerinaamaansa, vaan kohotti tuttuun tapaansa kätensä huuliensa eteen piilottamaan huvittunutta hymyään. Hymyt kohosivat myös Asagin ja Manan huulille ja heidän kummankin hartiat rentoutuvat, kun nämä vilkaisivat lasta, joka katsoi ilahtuneen piristyneenä avustajaa. Muutama muukin tyrskähteli salissa ja huvittuneet hymyt hiipivät itse kunkin suulle, vaikka tuomari näyttikin enemmän tyrmistyneeltä tuijottaessaan ensin lasta ja sitten puna-mustahiuksista, jonka posket alkoivat olla samanväriset kuin punaiset kutrinsa. Joku valamiehistössä jopa totesi vierustovereilleen, että eikös totuus yleensä kuulunut aina lapsen suusta.
“Niin, aivan… Krhm! Odotin tuolla käytävillä johtajani käskystä, mutta tulin sitten etsimään Gackt-sania”, varas kertoi hiukan vaivaantuneena, mutta onnistui kuitenkin kokoamaan itsensä, vaikka punaiset poskensa hehkuivat muuta vaaleata ihoa vasten.
“Huomasin tuossa hetki sitten, että Gackt-sanin tuoneet lastenkodin naiset olivat onnistuneet kadottamaan tämän ja lähdin etsimään. Jo on kumma, että koulutuksen saaneet ihmiset eivät pysty pitämään silmällä viisivuotiasta lasta, jonka on hyvin helppo päästä karkuteille tällaisessa paikassa!”
“Se selittääkin, mistä Gackt-san ilmestyi tänne”, tuomari totesi ja katsahti merkitsevästi oikeudenkäynnin avustajaa, joka kirjoitti erilliselle paperille muistiin, että asia olisi pakko ottaa puheeksi istunnon jälkeen
“Ilmeisesti viet hänet takaisin?”
“Näin ajattelin tehdä, mikäli se vain teille, Asagi-samalle ja Hide-zou-samalle käy”, Seth henkäisi ja kumarsi jälleen kohteliaasti yrittäen tehdä mahdollisimman hyvän vaikutuksen.
“Totta kai käy, Seth-san”, teräväpiirteinen sanoi välittömästi, minkä jälkeen pantterimainen nyökkäsi kihlattunsa kanssa ja naamioitunut otti paremman otteen lapsesta, jotta saattaisi nostaa pois aution aidalta ja viedä puna-mustahiuksisen luokse.
Tummanruskeatukkainen vain oli eri mieltä.

“Minä en tahdo!” viisivuotias huusi kimakasti äänensä särkyessä ja tarrautui aiempaa kovemmin enoonsa.
“Minä en tahdo mennä niiden tyhmien, tylsien tätien luokse! Minä haluan jäädä Asagi-oji-sanin luokse!”
“Voi Gackt, valitettavasti emme voi sille asialle mitään”, mustatukkainen huokaisi ja painoi suukon tummalle päälaelle halaten samalla lujasti lasta.
“En voi viedä sinua kotiin, koska ensin tuomarin ja viranomaisten on katsottava, saanko ottaa sinut luokseni ja kelpaanko huolehtimaan sinusta.”
“Minulle sinä kelpaat, Asagi-oji-san!” Gackt ilmoitti hätääntyneenä.
“Minä haluan asua sinun kanssasi!”
“Ja minä sinun kanssasi”, Asagi myönsi ja silitti tummanruskeita hiuksia.
Oli selvää, ettei lapsi voisi jäädä katsomaan ja kuuntelemaan oikeudenkäyntiä, mutta vielä selvempää oli, ettei poika kovin helposti suostuisi lähtemään nyt, kun oli löytänyt rakkaan enonsa, jota sydämessään piti enemmän isänään. Mitähän pitäisi tehdä?
“Seth-san? Minne sinä menit?” kuin vastauksena kysymykseen, oven luota kuului jälleen puhetta, jolloin kaikki kääntyivät katsomaan samaiseen suuntaan.
“Oletko täällä?” sisälle kurkisti mustaan istuvaan pukuun, hohtavanvalkoiseen kauluspaitaan ja viininpunaiseen solmioon.
Vaaleiksi värjätyt hiukset olivat poikkeuksellisesti kammattu ilmavasti taakse ja sidottu ponihännälle, kun nuori, komea mies katsoi tutkivasti ympärilleen huomaten sitten nopeasti etsimänsä.
“Siinähän sinä olet!”

“Ruiza-san”, tyytyväisyyden hymy kohosi Sethin huulille tämän katsoessa tullutta.
“Omassa persoonassani!” Ruiza huudahti levittäen käsiään.
Hirvittävä rämähdys sai suurimman osan säpsähtämään ja katsomaan ääneen suuntaan. Sayuri lähes retkotti pöytää vasten ja tuijotti epäuskoisen kauhuissaan saapunutta pidellen samalla sydäntään. Mustat silmät olivat laajenneet niin isoiksi, että riski ulos putkahtamisesta oli suuri ja suukin oli apposen ammollaan. Eikä nainen ollut yksin järkytyksensä kanssa. Asagi räpytteli silmiään tuijottaen kummallisesti pukeutunutta uskollista alaistaan ja Mana ravisteli pienesti päätään kuin olisi kieltänyt näkemänsä. Yukin oli pakko istuutua alas, koska jalkansa olisivat muussa tapauksessa pettäneet altaan ja jopa oven lähellä istuva Nana oli romahtaa omalta tuoliltaan, koska tunnisti sekä äänen että kasvot tietäen niiden kuuluneen eräälle miehelle, joka oli pormestarin juhlissa pukeutunut haaremitanssijan pukuun. Hide-zoukin kohotti kulmiaan hiukan yllättyneenä, mutta onnistui pitämään parhaiten pokerinaamansa, koska oli osannut aavistella tulevaa. Seth sen sijaan ei edes hätkähtänyt näkemästään, vaan käyttäytyi, kuin olisi nähnyt toisen opettajansa ennenkin huolitellusti puku päällä.

“Mikä helvetin sirkus tästä paikasta on tullut?!” Ono huudahti toivuttuaan järkytyksestä, koska kyllähän tämä tunnisti Osakan mafian asemestarin.
“Jaa, en tiedä”, Ruiza kohautti olkapäitään astellessaan lähemmäksi oppilastaan.
“Aika tylsä sirkus siinä tapauksessa, koska en näe yhtäkään taikuria, vaikka yhden nenättömän ja peruukittoman klovnin näenkin”, tämä lisäsi perään luoden pirullisen hymyn myötä merkitsevän katseen vanhaan lakimieheen, joka sulki suunsa järkytyksestä loksahtaen.
Osakan mafiamiesten joukoista kuului pari tyrskähdystä, mutta kaikeksi onneksi kukaan, ei edes Asagi, purskahtanut raikuvaan nauruun.

“Ruiza-chan!” Gackt huudahti heilauttaen iloisesti kättään.
“Hei, Gackt”, asevastaava vilkutti hiukan pysähtyen sitten oppilaansa viereen ja nojasi tämän olkapäähän rennosti korostaen liikkeillään sulavaa vartaloaan.
“Mitäs täällä oikein tapahtuu, Seth-san?”
“Sosiaalitädit hukkasivat Gackt-sanin ja löysin hänet täältä. Nyt Gackt-san ei kuitenkaan halua lähteä, koska ei halua joutua jälleen eroon Asagi-samasta ja palata tylsien tätien luokse”, varas selitti asiallisesti katsahtaen samassa puhuttua lasta, joka ravisti päätään.
“Ei vaan tyhmien, tylsien tätien luokse!” viisivuotias korjasi ponnekkaasti.
“Siinä kuulit, Ruiza-san”, kalpein heilautti kättään sanojensa voimaksi.
“Voi Gackt, en syytä sinua yhtään”, aseiden salakuljettaja henkäisi ja nojautui vuorostaan kevyesti porttia vasten.
“Minä näin ne tädit ja olen täsmälleen samaa mieltä!”
“Mutta ei Gackt-san voi tännekään jäädä”, avustaja huomautti nopeasti, ennen kuin lapsi tai suulas vaaleahiuksinen ehtivät sanomaan mitään.
“Viranomaisten on varmistettava, että Asagi-sama tai Sayuri-sama voivat huolehtia hänestä ja me kaikki kolme häiritsemme nyt kovasti tätä työtä. Tätä menoa Gackt-san on vielä seuraavan vuoden lastenkodissa.”
Gackton suu aukesi kauhusta, mutta minkäänlaista huutoa ei kuulunut. Tämä katsoi järkyttyneenä Sethiä, joka oli, kuin ei olisi sanonut mitään ihmeellistä tai edes tosiasioita. Sanoissa oli kuitenkin piillyt se pieni viesti, jota tilanteesta ja ikävästä sekaisin ollut Asagi ei ollut kyennyt sanomaan eikä kauempana oleva Hide-zou katsonut voivansa niin tehdä. Kenties se oli hiukan tuntemattomampi tekijä, joka sai lapsen ymmärtämään, mitä oli tapahtumassa. Se ei kuitenkaan poistanut kaikkia vastaväitteitä.
“Mutta kun ne tyhmät tädit…”, poika mutisi niin tyytymättömänä kuin murheellisena.

“Hei, minä keksin jotain, Gackt!” Ruiza henkäisi äkkiä ja kumartui aidan yli katsoen poikaa innoissaan hymyillen.
“Mitä jos minä ja Seth tulisimme sinun mukanasi ja jäisimme seuraksesi. Katsotaan, jos saisimme niihin tyhmiin, tylsiin täteihin hiukan eloa”, pirullinen virne levisi tämän huulille sanojensa myötä.
“Joo!” pieni innostunut hymy kohosi pikkuisen huulille.
“Se varmaan sopii teille, Hide-zou-sama?” Seth tarkisti vielä esimieheltään, joka vain nyökkäsi selvästi ja hymyili pikaisesti alaiselleen.
“No, niin, Gackt – aika mennä”, vaalein taputti innostavasti käsiään yhteen.
“Joo, mennään”, viisivuotias sanoi, mutta kääntyi sitten vielä enonsa puoleen halaten aikuista.
“Nähdään, Asagi-oji-san! Minun tulee ikävä!” lapsi puolikuiskasi ja painoi pusun yakuzan poskelle.
“Ja minun sinua”, Asagi sanoi hiukan vapisten ja halasi lujasti takaisin.
“Me näemme pian, vaikka mikä olisi!”
He halasivat vielä hetken, mutta sitten mustatukkainen joutui päästämään lapsesta irti ja työntämään hellästi kauemmaksi itsestään. Kosketuskontakti ei kuitenkaan kadonnut heti, vaan mustasilmäinen piteli ja auttoi lasta, jotta tämä pääsisi turvallisesti Manan syliin. Kauniskasvoinen painoi pienen vartalon itseään vasten ja kääntyi pois rakkaansa luota, mutta ei kääntynytkään kohdatakseen portin luona olevat pukumiehet, vaan seisahtui kesken matkaa ja katsoi tummanruskeahiuksista. Gackt katsoi kysyvästi siniharmaasilmäistä, joka osoitti vastapuolen pöydän ääressä olijoita, jolloin lapsi tajusi ensimmäisen kerran isoäitinsä olevan paikalla. Tosin, alamaailman kuningatar ei edes katsonut lasta, vaan tuijotti edelleen järkyttyneenä aseiden salakuljettajaa kuin ei olisi kuullut lainkaan koko keskustelua. Kyllä nainen oli kuullut, mutta tieto ei vain ollut päässyt kunnolla aivoihin pukuun pukeutuneen rääväsuun tuomasta järkytyksestä.

“Mummi!” poika huudahti lujasti, jolloin Sayuri heräsi takaisin tilanteeseen ja kääntyi katsomaan lapsenlastaan.
“Mummi!” lapsi huudahti uudelleen ja levitti käsiään, jolloin onnellinen hymy kohosi elävän legendan huulille.
“Gackt”, leski henkäisi yrittäen pitää ikävän kyyneleet poissa kasvoiltaan.
Se riitti soluttautujalle, joka käveli rauhallisesti, mulkaisten silmälasipäistä samalla, tomesodeasuisen luokse. Ymmärtäen hyvin teon tarkoituksen, sekä tietenkin sen syvemmän, rauhaa rakentavan merkityksen, nainen työnsi tuoliaan kauemmaksi pöydästä ja kääntyi hiukan, kun vaatesuunnittelija kiersi pöydän ja laski viimein pojan isoäitinsä syliin.
“Gackt”, Sayuri henkäisi samaan aikaan, kun lapsi huusi mummia.
“Miten olet voinut? Onko lastenkodin ruoka ollut hyvää?” tämä jatkoi, kun oli irrottautunut hiukan lapsesta, että saattoi katsoa toisen kasvoja.
“Ruoka on pahaa!” Gackt ilmoitti välittömästi.
“Se on ruman näköistä ja pahaa! Minä en tykkää siitä! Minä en tykkää koko paikasta!”
“Se on ikävää”, tomesodeasuinen huokaisi raskaasti ja kosketti tummanruskeita hiuksia huomaten kaikki siihen ilmestyneet takut ja töyhtöt.
“Eihän lastenkoti ole mikään oikea koti.”
“Ei niin”, lapsi mutristi suutaan.
“Mutta et sinä jää sinne, et missään nimessä”, leski kertoi rehellisesti ja katsoi hymyillen pieniä kasvoja, vaikka mustat sielunpeilinsä tutkivat tukkaa useamman kerran.
“Minä ja Asagi emme sitä salli. Pian sinä pääset kotiin”, nainen jatkoi, vaikka jätti sanomatta, että pojan koti saattaisi olla Nagoyassakin.
“Minun on kuitenkin päästettävä sinut menemään nyt, että saamme sinut nopeasti pois lastenkodista”, tämä henkäisi ja painoi suukon lapsen otsalle.
“Hei hei, mummi”, viisivuotias halasi haikeasti isoäitiään ja painoi suukon, ennen kuin oli kääntymässä kiivetäkseen jälleen naamioituneen syliin.

“Mutta yksi juttu vielä”, alamaailman kuningatar henkäisi kaikkien yllätykseksi ja kosketti toisella kädellään tyttärenpoikansa olkapäätä.
“Eräs pieni juttu”, nainen naurahti sujauttaessaan vapaan kätensä obin sisään etsien sieltä jotain.
Teko sai Ruizan vilkaisemaan huolestuneena Sethiä, joka kurtisti ihmeissään kulmiaan. Kumpikin muisteli sitä, kun olivat kuulleet Sayurin antaneen vyönsä alta tyttärelleen pistoolin. Ei kai tämä nyt asetta hakenut?
Eipä tietenkään, vaikka sitä välinettä käytettiin tiettyjä tapauksia vastaan.
Sayuri otti vyönsä alta mustan kamman ja kampasi pikaisesti tummanruskeita hiuksia, jolloin Gackt naurahti pienesti ja antoi mumminsa tehdä työnsä loppuun.
“Noin, nyt voit mennä”, elävä legenda sanoi työnsä tehtyä ja laski pojan jaloilleen lattialle.
“Isot pojat kävelevät itse, vai mitä?” tämä lisäsi perään, ja kosketti rohkaisevasti viisivuotiaan leukaa.
“Joo!” tummanruskatukkainen myönsi ja kääntyi sitten jakkupukuun pukeutuneen mustahiuksisen puoleen. Mana vilkaisi viileästi tulevaa anoppiaan, mutta ei sanonut tai ilmehtinyt juuri. Naamioitunut ojensi kätensä lapselle, joka tarttui siihen aikailematta heidän kävellessä yhdessä raollaan olevalle portille, jonka luona Seth ja Ruiza odottivat hymyillen.

“Me jatkamme tästä, Mana-san”, puna-mustahiuksinen sanoi siniharmaasilmäiselle ja katsoi sitten hymyillen lasta.
Tummanruskeatukkainen hymyili takaisin ja ojensi vapaan kätensä kalpeimmalle, joka tarttui siihen. Vaatesuunnittelija päästi lapsen kädestä irti ja silitti hiukan tummia hiuksia, jolloin poika ojensi vapautuneen kätensä vaaleahiuksiselle, joka ei kuitenkaan tarttunut siihen.
“Ai niin, Mana, voisitteko antaa tämän Sayuri-samalle”, Ruiza kaivoi äkkiä takin taskustaan taitetun paperin ja ojensi sen mustahiuksiselle.
“Se on sairaalasta.”
Mana otti taitoksen käteensä ja katsoi sitä hetken totisena, kunnes siniharmaat sielunpeilit laajenivat ymmärryksestä ja tämä kääntyi nopeasti ympäri kiirehtien alamaailman kuningattaren luokse, joka kurtisti ihmetellen kulmiaan osaamatta päättää, tarkkailisiko tulevaa vävyään vai aseiden salakuljettajaa.
“Mitä siinä on?” tuomari kysyi muutamien kurkotellessa nähdäkseen paremmin, vaikkakin turhaan, koska taitetun paperin tekstiä ei voinut nähdä.
“Vain velanmaksu, arvon tuomari”, asevastaava vastasi siihen.
“Ei mitään muuta.”
Harmaanruskeasilmäinen katsahti kauniskasvoista, joka pääsi juuri lesken luokse ja ojensi paperin. Tomesodepukuinen otti arvokkaasti viestin käteensä ja avasi sen lukien pikaisesti merkkejä. Mustat silmät laajenivat samassa ja suu raottui, kun hengitys muuttui olemattomaksi, kun nainen luki ilmeisesti useamman kerran saamaansa viestiä. Sitten tämä kääntyi silmiään uskomatta katsomaan pientä miestä, joka vain kohotti merkitsevästi kulmiaan.
“Tehtävä suoritettu”, Ruiza naurahti tietäväisesti vailla minkäänlaista arkuutta ja kumartui sitten alas katsomaan Gacktoa, joka yhä ojensi kättä toiselle haluten pitää kummankin miehen kädestä kiinni.
“Noin, nyt voidaan mennä, Gackt!” asemestari henkäisi hymynsä leventyessä jokaisella sanalla.
“Seth-san tarjoaa jäätelöt!”
“Yay!” tummanruskeatukkainen huudahti hypäten innosta ilmaan.
“Hetkinen!” Seth huudahti uskomatta kuulemaansa todeksi.
“Kyllä sinulla on siihen varaa!” asevastaava ilmoitti suoristautuessaan.
“Sinulla on Tatemonokin toimitusjohtaja ja hänen lompakkonsa.”
Hide-zou kröhäisi samassa itsekseen. Olisihan se pitänyt arvata, ettei suulas mies pystynyt kauaa pitämään kieltään kurissa. Ainoa onni oli siinä, ettei jok’ikinen huoneessa olija tajunnut niin tarkkaan, mitä vaalein tarkoitti.
“Räikeä-setä-chan, ostakaa meille jäätelöä!” viisivuotias hyppelehti pienesti ja katsoi anovasti räikeintä.
Avustaja katsoi alas lapseen ja kättä, joka puristi sormiaan. Lopulta tämän oli pakko pyöräyttää silmiään hymyn kohotessa samalla huulilleen.
“No, hyvä on, mutta vain yhdet jäätelöt”, varas myöntyi kumartuen alaspäin, mikä sai lapsen huutamaan innosta.

“Hei, kuuhypellään täältä jäätelöiden luokse!” Ruiza huudahti saaden aikaiseksi vain lisää riemunhuutoa.
“Kuuhypellään?” Seth kohotti toista kulmaansa kysyvästi.
“Niin, kuuhypellään”, asevastaava sanoi ja liikutti etu- sekä keskisormeaan matkien avaruudessa tapahtuvaa liikehdintää, jolloin puna-mustahiuksinen ymmärsi jujun.
“Yy – kaa – koo – nyt!” vaalein laski ja samassa tarttui lapsen käden lisäksi myös tämän kainalon alta kiinni pidempänsä tehdessä samoin ja he nostivat nauravan pojan ilmaan tämän hypätessä.
Miehet liikkuivat useamman askeleen eteenpäin ovia kohti, kunnes laskivat lapsen alas ja uuden hypyn myötä nostivat jälleen leikkisästi ilmaan.
“Jos sieltä meinaa joku vielä tulla sisään, kuuhyppelyttäkää hänet mukananne pois”, tuomari kajautti kolmikon perään.
“Kyllä, kyllä!” vaaleahiuksinen huudahti rennosti olkansa yli.
Seth, Ruiza ja Gackt saapuivat ovelle ja jatkoivat sulavasti matkaa avustajan kiskaistessa jalkansa avulla oven perässään kiinni.

Huoneessa kajahti paikalle jääneiden jäädessä hiljaisuuden keskelle. Käytävän puolelta kuului vielä hiukan naurua, kunnes äänet kaikkosivat. Kaikki katsoivat ovelle, kunnes yksi toisensa jälkeen kääntyi kysyvästi katsomaan tuomaria kuin miettien, koska olisi hyvä hetki puhua ja mistä aiheesta.
“Ilmeisesti tästä oikeudenkäynnistä on tulossa tällaista”, tuomari huokaisi raskaasti ja oikoi hiukan vaatettaan.
“Enpä voi todeta tästä kuin yhden asian…”

<><><><><>

“Tämähän on silkkaa teatteria, Ishikawa-san ja Ishikawa-san – suoranaista farssia”, Nana purskahti nauruun tarinansa lopuksi.
“Enkä voi muuta sanoa kuin että tuomari oli oikeassa!”
Naispoliisi ravisti naurunsa lomassa päätään eikä edes huomannut, ettei kukaan muu yhtynyt huvittuneeseen iloon. Tämän työtoverit katsoivat kuka milläkin tavalla, mutta valtaosa oli lähinnä järkyttyneen epäuskoisia. Vain Teru ja Yuuto katsoivat vihertäväsilmäistä, kuin olisivat odottaneet kuulevansa edes hiukan enemmän.

“Yuuto, sanohan minulle, miksen jaksa edes yllättyä tuosta?” vaalein kääntyi viimein parinsa puoleen, kun punertavahiuksinen alkoi rauhoittua.
“Koska odotit vähintään jotain tuollaista ja todellinen yllätys olisi ollut siinä, ettei mitään ihmeellistä olisi tapahtunut Ishikawa Asagin oikeudenkäynnissä?” harmaanruskeasilmäinen ehdotti hetken mietittyään.
“Koska ainakin minä olisin yllättynyt, jos kaikki olisi käynyt sujuvasti ilman kummallisia keskeytyksiä tai ongelmia.”
“Good point”, vaaleahiuksinen nyökkäsi napsauttaen samalla sormiaan.
Tulihan se oikeanlainen syy. He kaksi tunsivat jo sen verran hyvin pantterimaisen tavat, etteivät he enää noin pienestä hämmentyneet. Samaa ei tietenkään voinut sanoa muista paikalla olevista osaston miehistä. Mikaru aukoili suutaan yrittäen keksiä jotain sanottavaa, mutta yritykseksi se tosiaan jäi. Jun taas räpytteli silmiään ja hieraisi toista korvaansa tämän vieressä, kun työparinsa näytti siltä, että oli kuullut jotain pahasti väärin. Nao sen sijaan ei katsonut edes Nanaan, vaan katseensa oli noussut kattoon, kun tämä yritti kerrata kaiken kuulemansa kätensä liikahdellessa kevyesti ilmassa, kuin olisi järjestänyt tapahtumat jonkinlaiseksi järkeväksi kokonaisuudeksi – huonolla menestyksellä. Wataru oli kivettynyt paikoilleen toinen kulma hullunkurisesti hiusrajassa ja Hakuei oli jäänyt istumaan pöydän kulmalle pidellen sikariaan sormiensa välissä. Tosin, rehellisyyden nimissä se oli enää syöpäkääreen jämä, joka oli jo niin lyhyt, että se kohta polttaisi komisarion sormet, jos tämä ei tajuaisi tumpata sätkäänsä jonnekin.

“Mitä siellä sitten tapahtui?” Yuuto kysyi piittaamatta tai huomaamatta muiden kummallista vaitonaisuutta.
“Ja olitko muissakin oikeudenkäynneissä? Eiväthän ne varmasti tuohon jääneet.”
“Ja miksi Utada Hikarun poika oli tuotu oikeuslaitokselle?” Teru pisti vaativasti väliin.
“Gackt-kun oli oikeuslaitoksella, koska lapsipsykologi halusi jutella tämän kanssa vielä ennen omaa vuoroaan”, Nana aloitti tällä kertaa viimeisimmästä kysymyksestä katsoen vaaleahiuksista.
“Lisäksi lastenkodin johtajaa kuultiin, minkä takia Gackt-kun ja hänen seurassaan olleet pari naista olivat jääneet odottamaan tätä käytäville. Oikeuslaitokselle oli ilmeisesti tullut pari jengiläistä riehumaan jonkun vaaleahiuksisen naisen avustuksella, jolloin valvojina toimineet olivat kiinnittäneet huomionsa toisaalle ja Gackt-kun oli lähtenyt omille teilleen. Sitä, miksi ja miten tämä oli löytänyt meidän oikeudenkäyntimme, on meille mysteeri. Lapsipsykologi veikkasi, että Gackt-kun oli vieraassa ympäristössä lähtenyt seuraamaan jotain tutuksi käynyttä asiaa ja siten sattunut paikalle”, nainen kääntyi pois vaaleimmasta, joka kurtisti mietteliäänä kulmiaan.
“Oikeastaan loppu oikeudenkäynti meni ihan tavallisesti. Lastenkodin johtajaa kuultiin, samoin lapsipsykologia ja Ishikawa Asagin ja Ishikawa Sayurin lakimiehet yrittivät puhua oman asiakkaansa puolesta”, vihertäväsilmäinen kertoi tällä kertaa ruskeatukkaiselle.
“Lastenkodin johtaja kertoi Gackt-kunin olevan masentunut ja yhteistyöhaluton, koska haluaa vain enonsa luokse. Muutamat lahjat, jotka hänelle on lähetetty niin Ishikawa Sayurin, Ishikawa Asagin kuin tämän ystävien kautta ovat piristäneet ja parantaneet tämän mielialaa, ettei tämä koko aikaa tappele sääntöjä vastaan. Lapsipsykologi taas sanoi, että Gackt-kun pelkää menettävänsä enonsa, kuten menetti äitinsä ja tämä tuntee syyllisyyttä äitinsä murhasta. Lisäksi Gackt-kun oli sanonut, että enonsa koti on ainoa turvallinen paikka, koska siellä on Mana-san ja henkivartijat.”

“Yksi henkivartija”, Hakuei korjasi ja oli vetämässä myrkyllistä savua henkeensä, mutta tajusikin pitelevänsä enää vain pientä pätkää.
Komisario murahti matalasti, kun jokamiehen oikeutta hyväksi käyttäen ensin tumppasi sikarinlopun alaisensa pöytään ja heitti sitten roskiin. Mies ei jaksanut välittää edes siitä riskistä, että jotain saattaisi syttyä palamaan roskiksessa, koska sehän ei ollut tämän ongelma.
“Niin, aivan”, punertavahiuksinen henkäisi ravistaen päätään, kun oli vahingossa unohtanut tämän asian.
“Päätöstä ei tietenkään tehty silloin, vaan tuomari halusi muutaman muun lapsipsykologin jututtavan Gackt-kunia ja tekevän analyysin. Samalla hän määräsi asianajajat antamaan hänelle selvät tiedot asiakkaidensa taustoista sekä kohtaamistaan uhista ja virkavaltaa käskettiin antamaan kaikki tietonsa jokaista parkkisakkoa myöten. En sitten tiedä, mitä muissa istunnoissa tapahtui, koska en sitten ollut enää niissä tuuraamassa ketään.”
“Eli eikö mitään päätöstä ole saatu aikaiseksi?” Mikaru sai viimein äänensä takaisin.
“Onko Gackt-kun vieläkin lastenkodissa?”
“Ei, koska melkein kaksi viikkoa sitten tehtiin ratkaisu huoltajuudesta eikä sekään ihan helposti ollut tapahtunut”, Nana katsahti tulevaa isää.
“Enkä ihan tarkkaan tiedä tapahtumista…”
“Tässä minä voin auttaa, kiitos Ishikawoista yliuteliaan Terun”, Yuuto naurahti taputtaen leikkisästi puhutun koppalakkia, jolloin toinen ärjäisi pienen vastalauseen, jota ei huomioitu.
“Me saimme kuulla, kun muutama Ishikawa-sanin ystävä jutteli keskenään, että Ishikawa Sayurin lähin palvelijan oli herännyt sairaalassa – sitä varten Ruiza-san toi sitä lappua kertoakseen tapahtumasta. Vanhemman Ishikawa-sanin palvelija oli pudonnut jostain korkealta työnsä lomassa ja menettänyt tajunsa muiden vammojen lomassa. Tämä kuitenkin heräsi oikeudenkäynnin tultua ja ensimmäisen istunnon jälkeen Ishikawa Sayuri meni tapaamaan tätä, mutta kaikki ei ollutkaan hyvin, koska jalat eivät liikkuneet.”
“Parapareesi tai paraplegia, vaikka lääkärit kuulemma epäilevät parapareesia, eli alaraajojen osittain halvaus, jota voidaan hoitaa”, vaaleahiuksinen pisti terävästi väliin.
“No, kuulimme tällaista huhua muutamalta sairaanhoitajalta, jota näimme Terun kanssa, kun veimme yhden itsensä satuttaneen kännikalan sairaalaan. Ishikawa Sayurin alainen ilmeisesti yritti vedota emäntäänsä, että luopuisi Gackt-kunin huoltajuuden hakemisesta ja luottaisi kerrankin poikaansa”, harmaanruskeasilmäinen jatkoi ilman ongelmia.
“En sitten tiedä, vaikuttiko tämä asiaan vai jatkoiko vanhempi Ishikawa-san yhä toimiaan, mutta jotain kuitenkin tapahtui ja tuomioistuin päätti harvinaisen nopeasti melkein kaksi viikkoa sitten, että Ishikawa Asagista tulisi Camui Gackton huoltaja.”

“Lapsiparka, mikä kaamea kohtalo!” Teru henkäisi lujasti näyttäen sieltä, että olisi valmis haukkumaan koko tuomioistuimen lyttyyn moisesta päätöksestä.
“Mutta Teru-san, etkö ole hiukan liian ankara Ishikawa-sanille?” Jun ehdotti ottaen kädellään tukea työtasosta.
“En!” vaalein ärjäisi samassa mulkaisten puhunutta tiukasti.
“Etkö edes hiukan?” Kanon asettui parinsa puolelle.
“Ei Ishikawa-san ole sentään minun siskonlasteni veroinen!”
“Ei, vaan paljon pahempi!” Ishikawan suurin epäilijä huudahti voimatta uskoa, että pieni työtoverinsa piti siskonlapsiaan maailman pahimpana asiana eikä osannut laittaa asioita todelliseen pahuusjärjestykseen.
“Hei, te unohditte, että Teru-sanista Ishikawa-san on itse pääpiru”, Wataru henkäisi häijyn hymyn kohotessa huulilleen.
“Antakaa pojalle nyt jonkin verran armoa!”
“Ishikawa-san on pahempi kuin pääpiru!” Teru kertoi rehellisen mielipiteensä.
“Ja ketä sinä kutsut pojaksi?!”
“Hei, pojat rauhoittukaa!” Nana komensi hiukan kimpaantuneena.
Huulikiillosta kiiltävät huulet aukesivat uutta käskyä varten, mutta samassa Hakuei nousi ylös ja käveli naisen luokse koskettaen varovaisesti, muilta huomaamatta lyhimmän olkapäätä.
“Ei kannata, kun he ovat tuolla päällä”, komisario sanoi matalasti vilkaisten sitten hiukan huvittuneena miespuoleisia alaisiaan.
“Tuon ikäisillä on liikaa testosteronia ja liian vähän järkeä rauhoittuakseen tuossa vaiheessa.”
Punertavahiuksinen katsahti esimiestään, mutta tirskahti sitten hiljaa. Naispoliisi alkoi ymmärtää, miksi kenraali viihtyi heidän seurassaan – ainakaan koskaan ei olisi hetkeä, jolloin meinaisi kuolla tylsyyteen.
“Wataru-san, älä ärsytä Teru-sania liikaa”, Nao tarttui työtoveriaan olkapäästä ja ravisti hiukan.
“Minähän sanoin aiemmin, ettei hän ole kunnossa, kun -”
“OLETKO HULLU?!” Teru huudahti samassa hypäten pystyyn muiden säpsähtäessä tekoa, mutta pysähtyi samassa, koska tajusi jonkun huutaneen saman lauseen täsmälleen samaan aikaan.
Kuka oli huutanut ja missä?

“Mitä helvettiä aivoissasi oikein liikkuu!?” kuului lisää huutoa, mutta tällä kertaa huomattavasti hiljempaa, koska vaalein ei huutanutkaan samaan aikaan.
“Sinä olet sairaslomalla, eli sinun pitäisi olla kotona sairastamassa eikä juosta heti töihin!”
“Minähän olen ollut jo kaksi kuukautta sairaslomalla!” kuului toinen ääni, joka kuulosti etäisyydestä ja tukahtuneisuudesta huolimatta tutulta.
“Runsaan kuukauden sairaalassa ja loput kotona.”
“Sinulle määrättiin kolme kuukautta sairaslomaa, mikä on ihan liian vähän!” aiemmin huutanut ääni kohosi uuteen konserttiin.
“Varsinkin, kun et kotonakaan pysynyt sekuntiakaan paikoillasi!”
“Minulla oli tylsää!”
“Tylsää?! Kehtaatkin sanoa kaiken vaivannäköni jälkeen! Minun poskilihaksiani melkein särkee, kun olen yrittänyt pitää sinut vuoteessa!”
“Se nyt ei ollut tylsää, vaan kotona jököttäminen yleisesti ottaen on!”
“Hiroki! Tsunehito ei arvosta meitä ja meidän tekojamme yhtään!”
“Etköhän nyt liioittele, Ruiza?”
“Minä en koskaan liioittele!”
“Nyt huijaat! Nostat tällaisen metelin, vaikka tulin vain käymään töissä!”
“Koska sinun pitäisi olla kotona lepäämässä ja keräämässä voimia eikä rehkimässä töissä!”
“Miksi täällä on kahvia pitkin lattiaa ja seinää?”
Metelöinti, joka oli koko ajan lähestynyt ja muuttunut yhä selvemmäksi, loppui kokonaan, kuin äskeistä ei olisi tapahtunutkaan. Hakuein osastossa olijat, joista naisväkeä edustava nousi hitaasti ylös ja siirtyi lähemmäksi esimiestään, saattoivat hyvin kuvitella, kuinka kolme eripituista, enemmän ja vähemmän äänten perusteella tuttua miestä pysähtyivät hämmentyneinä lämminjuoma-automaatin eteen katsoen ihmetellen näkemäänsä sotkua, jota ei heti voinut kuvitella näkevänsä poliisilaitoksella.

“Minähän sanoin, ettei Tsunehiton pitäisi tulla töihin!” eniten huutanut ärjäisi, kun oli ilmeisesti tajunnut viimein näkemänsä.
“Ruiza, se on vain kahvia!” ääni, joka oli varmistunut kuuluvan Hakuein osaston etsivälle, kohosi epäuskosta.
“Kahvihan on nimenomaan vaarallista!” Ruiza, kukas muukaan, parahti.
“Sinä olisit voinut liukastua siihen, jos minä ja Hiroki emme olisi olleet mukanasi ja mitä siitä olisi seurannut? Uusi hengenvaarallinen sairaalareissu!”
“En minä nyt niin tohelo ole – eikä kaatuminen ole niin hengenvaarallista!”
“Ei niin, jos ei olisi vähän aika sitten saanut tämän kokoista lyijynpalasta vatsaansa nopeudella 400 metriä sekunnissa!” pieni mies ärjäisi faktoja ja ne, jotka olivat nähneet miehen useammin kuin pari kertaa, saattoivat kuvitella tämän näyttävän sormillaan luodin kokoa.
“Vai joko ehdit unohtaa!?”

“Kuulostaako siltä, että ehtisin unohtamaan, kun sinä vain paasaat siitä?” Tsunehito huokaisi raskaasti ja pari oven läheltä kuuluvaa askelta kertoivat tulijoiden päässeen aivan lähelle.
“Hiroki, etkö voisi saada Ruizaa rauhoittumaan? Olemme sentään minun työpaikallani.”
“Toisessa tilanteessa saattaisin rauhoitellakin häntä, mutta en tällä kertaa”, lämmin, suorastaan sydämellinen ääni sanoi hymyillen.
“Koska olen Ruizan kanssa samaa mieltä siitä, että sinun olisi pitänyt jäädä kotiin lepäämään.”
“Siinäs kuulit!”
“Voi luoja teidän kahden kanssa!” sinisilmäinen huokaisi raskaasti ja otti ilmeisesti pari nopeampaa askelta päästäkseen ovelle, koska samassa kuului:
“Älä juokse käytävällä!”

“Ruiza, sinä olet mahdoton!” mustahiuksinen huudahti avaten osaston oven ja harppasi sisään katsahtaen eteensä, jolloin pysähtyi samassa nähdessään Terun pöydän ääressä olevat poliisit, jotka tapittivat suoraan sisään astunutta.
“Ai, hei”, Tsunehito, joka oli pukeutunut jälleen arkisin työvaatteisiin ja tuttuun pitkään mustaan kangastakkiinsa, katsoi hiukan häkeltyneenä työtovereitaan.
“Tämä ei taida olla tervetuloakomitea, ellette ole sitten menettäneet mielikuvitustanne poissa ollessani.”
“Itse asiassa se oli se kahvi siellä käytävällä”, Yuuto henkäisi huvittuneen, vitsailevan hymyn kohotessa huulilleen.
“Ai, se oli teidän jäljiltänne?” kysymys karkasi pitkään takkiin pukeutuneen suusta, mutta samassa tämä tajusi katsoa Naota, Kanonia ja Watarua.
“Tyhmä kysymys, anteeksi, unohdin muutaman työtoverini.”
“Unohdit?” Kanon huudahti närkästyneenä ja tämän vierustoverit sanoivat kumpikin tympääntyneinä yhtä aikaa “mitä helkutaa”.
“Miten sinä saatoit kahdessa kuukaudessa unohtaa meidät, vaikka olemme käyneet katsomassa sinua sairaalassa ja lähettäneet parane pian kortteja lahjojen kanssa!”
“Eräs on pitänyt pitää ajatukseni poissa töistä…”, etsivä henkäisi vilkaisten vaistomaisesti selkänsä taakse.
“Olisit saanut kokonaan unohtaa työsi!” miehen takaa kuului luja huudahdus ja vaaleahiuksinen, pitkään nahkatakkiin pukeutunut mies luikahti osaston puolelle.
Kaksikkoa selvästi pidempi mies, jonka tummanruskeat hiukset oli letitetty päätä pitkin ja jonka nahkatakki oli täynnä vetoketjuja, jäi seisomaan ovensuuhun nojaten huvittuneena ovenpieleen.
“Minä teen kaikkeni, jotta sinulla olisi ohjelmaa kotosalla! Leukaani ja ranteitani särkee jatkuva hemmottelusi, ja sinä vaan ajattelet typeriä velvollisuuksiasi, kun voisit miettiä niitä toisia, meille kolmelle tärkeimpiä velvollisuuksia, joihin ei kuulu rihman kiertämääkään!” Ruiza mekasti kiertäen mustatukkaisen eteen ristien kätensä rintakehälleen.
“Vai onko tämä joku fantasiasi?”

Nana vetäisi terävästi henkeä ja hehkuvan punainen aalto kohosi kaulaa pitkin kasvoille nousten otsankin yli – jos joku olisi ottanut naisen koppalakin pois päätä, olisi jakauksessa näkyvä ihokin hehkunut punasta. Vaaleahiuksisen nahkatakkiin pukeutuneen puheet olivat jotain, mikä oli vastoin hyviä tapoja eikä mies tuntunut edes tajuavan sitä. Lisäksi, ne saivat kummalliset, pelottavat ja kenties jopa jännittävän kiihkeät mielikuvat nousemaan vihertäväsilmäisen mieleen eikä tämä ollut enää lainkaan varma, miten reagoisi. Hakuei lähes nielaisi kielensä, mutta onnistui kuitenkin hiukan hillitsemään yskähdyksensä, kun laski kätensä turhankin selvästi naispoliisin lanteille, jos tämä päättäisi pökertyä. Onneksi niin ei kuitenkaan näyttänyt käyvän. Sen sijaan Kanon, joka ei ollut vieläkään saanut hermojaan auttavaa kahviaan, kopsahti lattialle, mutta ei varsinaisesti pyörtynyt, koska nosti päätään ja katsoi tyrmistyneenä Tsunehitoa. Wataru ja Mikaru katsoivat siviilipukuista työtoveriaan suut ammollaan ja Jun vilkuili kaikkia ovella olevan kolmikon jäseniä. Yuuto tunsi poskilleen hiipivän pientä nolouden punaa, kun vilkaisi pariaan. Teru sen sijaan ei näyttänyt kasvojensa ilmeiltä reagoivan kuulemaansa mitenkään, mutta terävästi sinisilmäistä tapittavat silmät kertoivat, että tämä odotti etsivän aloittavan huutomekkalan, jollainen olisi täysin luonnollista vastaavaan tilanteeseen joutuneelle. Tämä ainakin nostaisi metelin, jos ruskeatukkainen menisi edes vahingossa möläyttämään joitain epämääräistä heidän väleistään.

Tsunehito katsoi melkein samanpituista rakastaan silmiensä laajentuessa jokaisella sekunnilla. Jopa sieväkasvoisen sieraimet laajenivat, kun hän kertasi päässään useamman kerran kuulemansa kysymyksen, mitä ei todellakaan kuulunut sanoa yleisellä paikalla, varsinkaan hänen työpaikallaan, joka oli vielä poliisilaitos! Hetken päästä etsivän huulet kuitenkin kaartuivat huvittuneeseen hymyyn ja nauru pääsi hänen suustaan kuuluville.
“Ruiza, sinä se osaat kysyä sitä, mitä jokainen odottaa vähiten”, mustaan kangastakkiin pukeutunut nauroi huitaisten vaistomaisesti silmäkulmaansa siinä pelossa, että muutama ilon kyynel olisi kohonnut ripsiensä tyveen.
“Enkä vieläkään tiedä, miten se on mahdollista!”
“Koska se on nimenomaan Ruiza”, Hiroki naurahti lämpimästi siirtyen hiukan lähemmäksi ja vei kätensä myyrän selän taakse.
“Ja meidän Ruizamme miettii sitä, mitä moni ei osaa heti miettiä.”
“Harvat selvästi osaavat miettiä niitä tärkeitä kysymyksiä”, asemestari näytti pikaisesti kieltä pidemmälle rakkaalleen ja kääntyi sitten vinhasti ympäri.
“Ilmeisesti tämä on joku Tsunehiton kummallinen fantasia, jota en pistä lainkaan pahakseni. Mikähän noista pöydistä olisi sopiva?”

“Rui-” sinisilmäinen aloitti kauhistuneen kovalla äänellä, mutta vaikeni sitten.
Hänen sielunpeilinsä alkoivat hymyillä hiukan huulien mukana. Olihan se yhä järkyttävää, miten toinen puhui, mutta suurin osa hänestä ei jaksanut enää välittää. Tsunehito oli käynyt lähellä kuolemaa ja saanut omat, parantumattomat haavansa siitä kokemuksesta. Sen takia hän ei voinut olla vihainen vaalealle rakkaalleen, joka oli vain oma itsensä – juuri se ihminen, johon sieväkasvoinen oli rakastunut ajan myötä, vaikkei aluksi ollut sitä osannut kuvitella.
“Ruiza, minun fantasioihini ei kuulu seksin harrastaminen työpaikallani eikä yhdenkään työtoverini työpöydällä”, myyrä henkäisi katsoen ensin aseiden salakuljettajaa, mutta käänsi hiukan päätään hymyillen lämpimän rakastavasti parittajalle, joka vastasi hymyyn.
“Mikäs sitten on se fantasiasi?” vaaleahiuksinen kääntyi ripeästi rakkaitaan kohti, mutta sitten ilmeensä tiukkeni, kun tajusi, mitä kuulemansa lause myös tarkoitti.
“Ja mikä helvetin hinku sinulla on töihin!?”
“Jaa, minun täytyy miettiä jotain hyvin absurdia fantasiaa”, sinisilmäinen pyöräytti hiukan silmiään.
Vaikka hän olikin päättänyt antaa muiden olla, mitä olivat, ei etsivä kuitenkaan kaikkea halunnut kuuluttaa koko maailmalle.
“Sinulla on kummallinen tarve päästä toteuttamaan kaikki kuulemasi fantasiat.”
“Koska ne ovat minulle rakkaiden ihmisten fantasioita, jotka kuuluu toteuttaa”, Ruiza ilmoitti pontevasti.
“Se pitäisi kirjoittaa jopa perustuslakiin!”
“Tuon ehdotuksen minäkin olisin valmis allekirjoittamaan”, Hiroki lisäsi ovelasti väliin.
“Hienoa, sitten me kaikki voimme mennä kotiin miettimään uutta lakiehdotusta!” asevastaava huudahti ja tarttui Tsunehitoa kädestä kiinni.
“Nyt mars kotia kohti!”
“Vastahan minä tulin tänne!” mustaan kangastakkiin pukeutunut henkäisi vastalauseensa.
“Sinä olet sairaslomalla!” aseiden salakuljettaja muistutti.
“Eikä silloin käydä töissä!”
“Ei se nyt ketään haittaa!”
“Minua se haittaa!”
“Sinua ei lasketa mukaan!”
“Ja Hirokia haittaa myös!”
“Häntäkään ei lasketa mukaan!”
“Millä oikeudella sinä jätät meidät tämän asian ulkopuolelle!?”
“Ette ole talon henkilökuntaa!”
“Vai sillä lailla!” asevastaava henkäisi ja kääntyi katsomaan Terun työpöydän ääressä olevia poliiseja.
“Eikö teitä muka haittaa, että sairaslomalla oleva etsivä tulee töihin? Mitä säännöskirjanne siitä sanovat?”

Hetken aikaa poliisit katsoivat ovella olijoita, kunnes Mikaru käänsi ensimmäisenä katseensa Teruun. Tästä muut, lukuun ottamatta tietenkin Hakueita, kääntyivät katsomaan vaaleahiuksista poliisia, joka alkoi yllättäen katsoa ylöspäin, kuin olisi yrittänyt nähdä aivojensa sisälle muistaakseen ohjeistukset. Hetken päästä tämä kuitenkin kääntyi katsomaan kenraalia, jolloin yhteistuumin muutkin käänsivät katseensa heidän esimieheensä. Mikähän oli tämän kanta?
Komisario tunsi alaistensa katseet itsessään, jolloin kröhäisi pikaisesti.
“No siis… Yläkerta ei katso sitä hyvällä, että sairaslomalla olevat poliisit tulevat työpaikalle”, Hakuei sanoi viimein matalasti.
Tästä oli epämukavaa olla kaiken huomion keskipisteenä sillä tavalla.
“Enkä minä halua, että rasitat itseäsi.”
“Siinäs kuulit!” Ruiza huudahti todeten kuulleensa riittävästi.
“Nyt mentiin kotiin!”
“Mutta minä haluan vain katsoa minulle toimitetut paketit, kirjeet ja tietää, missä mennään!” Tsunehito huudahti.
“Mitä minä muka rasitan itsessäni kirjeitä availlessani?”
“Rannettasi ja sekin on liikaa”, asemestari ilmoitti piittaamattomasti.
“Mutta…”, sieväkasvoinen henkäisi turhautuneena.

“Ruiza”, Hiroki henkäisi yllättäen ja astui lähemmäksi pientä miestä.
Pitkään nahkatakkiin pukeutunut nosti katseensa ylös kohdatakseen ystävälliset, lempeät kasvot ja eebenpuunruskeat silmät, jotka tuikkivat päättäväisyydestä.
“Annetaan Tsunehiton jäädä hetkeksi. Hänelle tulee parempi mieli, kun saa hetken olla täällä juttelemassa työtovereilleen ja kuulemassa, mitä kaikkea on tapahtunut.”
“Et ole tosissasi!” asemestari räpytti epäuskoisena harmaanruskeita sielunpeilejään.
“Kyllä vain olen, Ruiza”, parittaja naurahti matalasti ja katsoi merkitsevästi itseään huomattavasi lyhempää miestä.
“Sitä paitsi, mitä pidempään sinä siinä jurnutat kovaan ääneen, sitä pidempään Tsunehito joutuu olemaan täällä ja rasittuu.”
“Mutta…”, Asevastaava ei halunnut rasittaa mustatukkaista rakastaan, mutta ei myöskään antaa työpaikan rasittaa.
“Ei mitään muttia!” eebenpuunruskeasilmäinen sanoi selkeästi ja kumartui alas tarttuen vaaleampaansa lantion ympäriltä.
“Aika lähteä”, tämä lisäsi, kun nosti Ruizan ilmaan ja asetti roikkumaan olkapäänsä päälle.
“Hei, päästä minut alas!” kolmikon lyhin huudahti potkaisten ilmaa jaloillaan, mutta samassa ihmiskaupan vastaava nappasi kummankin alaraajan otteeseensa ja puristi rintakehäänsä vasten.
“Tsunea sinun pitäisi raahata kotiin, ei minua!”
“Häntä ei voi kantaa tällä tavalla nykyään”, Hiroki totesi ystävällisesti ja taputti kevyesti nahkatakilla peitettyä takapuolta, ennen kuin kääntyi Tsunehiton puoleen.
“Jää toki hetkeksi töihin, kunhan olet kiltisti etkä rasita itseäsi”, nenäkorua käyttävä hymyili rakastavasti etsivälle.
“Kiitos”, myyrä henkäisi kiitollisena.
“Ole hyvä”, parittaja liikautti vapaalla kädellään hiukan mustia hiuksia pois toisen kasvoilta.
“Kun olet katsonut kirjeesi ja jutellut sen verran, mitä työtoverisi ehtivät, soita minulle. Minä vien Ruizan sillä välin kotiin ja pistän hänelle suukapulan.”
“En minä halua mitään suukapulaa!” asemestari huudahti närkästyneenä ja käänsi hiukan roikkuvaa vartaloaan, jotta näkisi paremmin kantajansa.
“Niinkö?” eebenpuunruskeasilmäinen kysyi ovelasti ja katsoi olkansa yli pirullisesti hymyillen vaaleata rakastaan.
“En puhunut siitä kapulasta”, nahkatakkiin pukeutunut korjasi välittömästi.
“Arvelinkin niin”, Hiroki naurahti ja katsahti vielä mustatukkaista kultaansa.
“Me lähdemme tästä, Nähdään pian.”
“Nähdään pian”, Tsunehito sanoi takaisin hymyillen, jolloin ihmiskaupan vastaava kääntyi kantamuksineen ovelle ja käveli käytävälle.
“Muistakin soittaa!” Ruiza huudahti terävästi etsivälle, ennen kuin tuli kannetuksi seinän toiselle puolella ja sitä myöten pois.

Etsivä jäi hymyillen katsomaan rakkaittensa perään, vaikkei enää nähnytkään näitä. Tosin, jotain Ruizan metelöintiä hän kuuli, muttei saanut siitä kunnolla selvää – luultavasti Hirokin ansiosta. Kyllä myyrä tiesi, miksei asevastaava tai parittaja olisivat halunneet päästää tai edes jättää häntä töihin, mutta kotona oleminen alkoi olla tylsää. Lisäksi, hän halusi saada lisää tietoa siitä, mitä virkavallan puolelta oli tapahtumassa eikä sitä voinut paremmin saada selville kuin tekemällä visiitin. Lakimiehet, kuten Yuki, tekivät oman osansa ja hänkin voisi sairaslomastaan huolimatta tehdä omansa. Useammalla tavalla selässä polttavat katseet saivat sinisilmäisen katsomaan selkänsä taakse Terun työpöydän luona olevia. Nämä katsoivat häneen kukin tavallaan – pari katsoi hämmentyneenä, muutama närkästyneinä ja osa ihmeissään ja tietenkin joukosta löytyi myös epäuskoisia. Näiden oli vaikea ymmärtää, miksi ihmeessä mustahiuksinen mies liikkui noiden kahden kanssa, jotka eivät ensinnäkään käyttäytyneet, kuten muut kanssaihmiset ja jotka liikkuivat enemmän ja vähemmän epämääräisten ihmisten kanssa.
“Heillä on tapana sanoa suoraan, mitä ajattelevat”, Tsunehito sanoi naurahtaen pienen puolustuksen.
“Ainakaan heidän kanssaan ei tule tylsää.”
“Ei selvästikään”, Hakuei avasi suunsa ja tajusi vilkaista lattialle maassa makaavaa alaistaan.
“Kanon, ylös! En käskenyt nuohoamaan univormullasi lattiaa! Te muut, toimertukaa!”
“Mitäs täällä edes on tekeillä?” etsivä henkäisi astellen lähemmäksi, kun Kanon nousi pystyyn.
“Mitä edes teette Teru-sanin työpöydän ympärillä, vai joudunko sittenkin töihin ja ottamaan asiasta selvää?” tämä lisäsi leikkisästi.
“Teru-sanin syntymäpäivä ei ainakaan ole.”
“Annan vinkin: Terun lempiaihe”, Yuuto sanoi naurahtaen ja hymyili leikkisästi, vaikkakin hiukan pahoittelevasti pariaan, joka katsoi häijysti suunsa avannutta.
“Vai lempiaihe… Hmm… En tiedä siitä, mutta Ishikawa Asagi on ollut Teru-sanin suurin mielenkiinnon aihe eikä täysin syyttä”, soluttautuja ehdotti hetken mietittyään, kun pysähtyi pöydän lähelle.

“Bingo”, Jun heilautti etusormeaan, kuin se olisi ollut pistooli.
“Ei hänen järjenjuoksunsa ole ainakaan hidastunut ampumisesta huolimatta”, Mikaru naurahti vilkaisten sivulleen vaivaantuneisuuttaan peitellen.
“Mukava kuulla tuo”, sinisilmäinen loi hurmaavan hymyn työtoverilleen, mutta katsoi sitten hiukan ihmettelen ympärillään olijoita.
“Mutta mitäs Ishikawa Asagi on tällä kertaa tehnyt? Mistä me nyt puhumme?”
“Emme oikeastaan ihan täysin hänestä”, ruskeatukkainen joutui korjaamaan.
“Vaan?” Tsunehito kohotti toista kulmaansa.
“Nana-san kertoi Ishikawa Asagin ja Ishikawa Sayurin välisestä huoltajuuskiistasta”, harmaanruskeasilmäinen selitti muiden, erityisesti nimetyn naisen, nyökkäillessä pontevasti.
“He kumpikin hakivat Utada Hikarun pojan Camui Gackton huoltajuutta ja Nana-san oli ensimmäisen istunnon aikana paikalla.”
“Kuten oli myös tuo vaaleampi ystäväsi”, Teru huomautti matalasti ja loi sinisilmäiseen epäilevän katseen.
“Ja hänellä oli todella hieno puku yllään!” naispoliisi henkäisi pikaisesti voimatta millään uskoa, että näkemänsä miehet olivatkin yksi ja sama.

“Ah, Ruiza mainitsikin aiheesta”, etsivä naurahti muistellen yhä sitä hämmennystä, kun oli nähnyt asevastaavan oikeassa puvussa, johon Seth oli Hide-zoun avustuksella toisen pakottanut huudetuista vastalauseista huolimatta.
Tosin, sen näyn mustahiuksinen näkisi mielellään uudelleen – varsinkin, jos pääsisi tällä kertaa riisumaan nuo vaatteet myös pois.
“Siitäkö oikeudenkäynnistäkö te puhuitte?” hän kääntyi katsomaan vihertäväsilmäistä.
“Niin, ja sitten Mikaru-san kysyi, missä Gackt-kun nyt on ja me kerroimme oikeudenistunnon päätyneen Ishikawa Sayurin sijaan antamaan huoltajuuden Ishikawa Asagille melkein kaksi viikkoa sitten”, Nao puuttui puheeseen.
“Muuta emme sitten tiedäkään.”
“Minähän voin sitten kertoa teille tarkemmin”, myyrä ehdotti ystävällisesti tietäen saavansa itselleen lisää hupia.
Eikä siinä mitään pahaa ollut, koska kyllähän ne tiedot pian tulisivat kaikkien tietoisuuteen, kunhan lehdistö saisi asiasta vihiä.
“Mitä sinä sitten tiedät?” vaalein kysyi kulmiensa hypätessä ylös muiden mukana.
Nanakin tarjosi aiemmin käyttämäänsä tuolia siltä varalta, että kertomuksesta tulisi pitkä. Tsunehito kiitti ja istuutui alas katsahtaen ensin punertavahiuksista, sitten tämän vieressä, lyhyen kosketusetäisyyden päässä olevaa Hakueita, jolloin teki omat päätelmänsä. Tästä katse siirtyi Teruun, Yuutoon, siitä Naohon ja tämän lähellä oleviin kahvin jotenkin unohtaneisiin Wataruun ja Kanoniin ja aivan lopuksi vieressään oleviin Juniin ja Mikaruun.
“Kenties kuulitte, että Ishikawa Sayurin lähin palvelija heräsi loukkaantumisestaan seuranneesta koomasta silloin ensimmäisen oikeudenkäynnin aikaan ja hän tietenkin riensi istunnon jälkeen sairaalaan”, Tsunehito aloitti huomatessaan saaneensa kaiken huomion ja runsaasti odottavia katseita.
“Takashima Kouyou -niminen mies sai kuulla huoltajuuskiistasta, kun he olivat ensin saaneet kuulla tällä olevan aliraajahalvaus, mahdollisesti pysyvä mutta kenties jalat saattaisivat toimiakin oikeanlaisen kuntoutuksen myötä. Silloin palvelija vetosi emäntäänsä, että luottaisi lapsenlapsensa poikansa huostaan. Ishikawa Sayuri ei kuitenkaan heti suostunut, mutta muutamia päiviä ennen tuomioistuimen antamaa päätöstä hän meni sanomaan istunnossa, että vetäytyisi huoltajuuskiistasta ja kertoi tällöin ottavansa huoltajuuden vain, jos viranomaiset katsoisivat, ettei pojastaan olisi tärkeään tehtävään.”

“Miksi ihmeessä hän luovutti niin helpolla?” Mikaru ravisti ymmällään päätään.
“Luulisi, että hän olisi pitänyt kynsin ja hampain lapsenlapsestaan kiinni.”
“Minustakin tuo on outoa, koska minun tietämykseni mukaan Ishikawa Sayuri on oikea teräsnainen, joka saa sen, mitä haluaa”, Teru nyökkäsi kohti työtoveriaan osoittaen olevansa samaa mieltä.
“Mutta jokaisella ihmisellä on jokin heikkous ja suurimmalla osalla useampi kuin yksi”, etsivä hymyili lempeästi, jollain tapaa kiitollisenakin.
“Takashima-san on kuitenkin Ishikawa Sayurin lähin palvelija ja sitä myöten vanhempi Ishikawa-san joutuu väkisinkin kuuntelemaan tätä. Ilmeisesti Takashima-san onnistui kysymään, eikö emäntänsä pysty luottamaan omaan poikaansa yhtään, vaan aikooko tämä vaatia itselleen tämän joskus syntyvät lapsetkin. Miehen puheet sekä paljon hoitoa tarvitseva aliraajahalvaus saivat Ishikawa Sayurin vetäytymään”, hän piti pienen tauon nostaen kätensä miettivästi kasvoilleen.
“Tosin, Teru-san on sinänsä oikeassa Ishikawa Sayurin suhteen. Ei hän täysin ilmaiseksi suostunut vetäytymään.”
“Mitä hän vaati?” Jun henkäisi ihmeissään.
“Ishikawa Sayuri vaati, että poikansa on hankittava hänelle lisää lapsenlapsia ja minun mielestäni sen ei pitäisi olla tässä kohdassa ongelma”, mafiamies pyöräytti silmiään muistellen kuulemiaan reaktioita, erityisesti erään naamioituneen.
“Oletko aivan varma?” Wataru puuttui puheeseen.
“Minä muistelen lukeneeni jostain lehdestä ensimmäisten oikeudenistuntojen aikaan, että Ishikawa-sanin kihlattu on tuntunut hyvin tiuhasti vaativan tulevalle puolisolleen huoltajuutta. Syyksi on arveltu sitä, ettei tämä voi itse saada lasta ja siksi tulevan puolisonsa sisarenpoika voisi korvata lapsen, jota ei muuten voida saada.”
“Voin sanoa, ettei se tässä kohdassa pidä täysin paikkansa”, sinisilmäinen kertoi nopeasti, ehkä turhankin rivakasti, kuten itse huomasi.
“Ongelmana on tietojeni mukaan se, ettei Satoru Mana, tai siis Ishikawa Mana, ilmeisesti välitä niin paljoa lapsista, mutta sekin voi muuttua. En yhtään ihmettelisi, vaikka tässä muutaman vuoden sisällä asiantila muuttuisi ja saisimme lukea lehtien sivuilta muutamasta uudesta Ishikawasta”, hän lisäsi perään naurahtaen.

“Muutamasta uudesta Ishikawasta?” Terun kasvot valahtivat alaspäin.
“Kuinka niin?” Yuuto räpytteli hiukan silmiään.
“Katsokaas, lähes heti sen jälkeen, kun viranomaiset myönsivät Ishikawa Asagille Gackt-kunin huoltajuuden, hän meni naimisiin Satoru Manan kanssa ilman suurempia juhlia ja julistuksia, koska haluaa järjestää sitten kunnon kekkerit, kun muutama asia on hoidettu pois päiväjärjestyksestä”, Tsunehito heilautti käsiään, kuin asia olisi ollut mitä ilmeisin.
“Tämän jälkeen Ishikawa Asagi adoptoi Gackt-kunin omaksi lapsekseen.”
“Hän teki mitä?” Hakueita lukuun ottamatta kaikki mieskuulijat huudahtivat äimistyneinä.
“Mitä Gackt-kun siihen sanoi?” Nana kysyi hämmentyneenä.
“Kerrottiinko hänelle edes asiasta?”
“Tokihan Ishikawa-san selitti aikomustaan”, sinisilmäinen nyökkäsi sanojensa voimaksi.
“Hän selitti Gackt-kunille, että lain ja yhteiskunnan silmissä huoltajuus tarkoittaa sitä, että hän on vain vastuussa Gackt-kunin kasvatuksesta ja huolenpidosta, mutta kaikki oikeudet puolin ja toisin jäisivät siihen. Ishikawa Asagi kertoi, että adoptoimalla sisarenpoikansa omaksi lapsekseen, hän olisi koko maailman silmissä pojan isä eikä vain joku, joka on määrätty hoitamaan lasta. Tällöin Gackt-kun olisi enonsa lapsi eivätkä he olisi enää vain eno ja sisarenpoika, vaan isä ja poika, joita ei voisi erottaa”, mafiamies muisteli hetkeä, jolloin oli itse ollut sivummalla kuuntelemassa ja muisto sai hänet hymyilemään, kun hän siirsi katseensa naispoliisiin.
“Gackt-kun oli ollut hetken hiljaa ja kysynyt sitten, saako hän nyt kutsua enoaan isäksi eikä enää oji-saniksi.”
“Gackt-kun siis ei pitänyt tapahtumia ikävinä?” Mikaru tarkisti.
“Ei. Psykologit olivat jopa todenneet, että Gackt-kun on jo kauan pitänyt enoaan isänään ja tämä on pikemminkin helpottunut, kun sai jäädä enonsa, tai siis isänsä luokse”, mustaan kangastakkiin pukeutunut silmäsi hiukan ihmetellen työtoveriaan, mutta muisti sitten tästäkin tulevan pian isä.
“Eli siis Ishikawa Asagi on nykyään naimisissa, vaikkei olekaan levittänyt sitä tietoa, ja hänen sisarenpoikansa on nyt adoptiolapsensa ja on vain ajan kysymys, koska vaimonsa tulee raskaaksi?” Yuuto tiivisti ääneen kaiken kuulemansa aukoillen suutaan jopa tarpeettoman paljon.
“Lisää Ishikawoja… Minä en kestä!” Teru huudahti kauhuissaan istuutuen tuolilleen valuen alas.
“Maailmanloppu!”
“Ajattele positiivisesti, Teru-san”, Tsunehito naurahti katsoessaan vaaleinta.
“Ishikawa Asagilla on nykyään bisnestensä lisäksi oma perhe, joka vie paljon aikaansa. Vaikka oletkin yhä Yuuto-sanin kanssa hänen miestensä lempipoliiseja, ei hänellä ole enää yhtä paljoa aikaa teidän kiusaamiseen.”

“Saa nähdä, kun kuulee uutiset”, Hakuei huomautti siihen matalasti muistaen sen, mikä oli laukaissut alkuperäisen keskustelun.
“Uutiset?” etsivä kohotti kysyvästi kulmiaan.
“Utada Hikarun murhatutkimuksista”, kenraali sanoi jurosti ja käänsi tietokoneen ruudun ympäri mustahiuksisen etsivän nähtäväksi.
Vaikka toinen olikin ollut murhapaikalla, tämän loukkaantuminen ja kertomukset olivat palauttaneet ylemmän tahon uskon nuoreen mieheen. Tutkintalautakunta uskoi, ettei sieväkasvoinen ollut tekemisissä minkään jengin, mafian tai muun rikollisjärjestön kanssa, koska olisi joko paljastanut kilpailevat vastapuolen edustajat, jos oli nähnyt näitä, tai pettänyt omansa, kun olisi itse tullut loukkaannuttuaan petetyksi.
“Ne jäädytettiin, koska tutkimukset olivat junnanneet jo jonkin aikaa paikoillaan.”
“Niinkö?” Tsunehito kumartui lähemmäksi lukemaan tekstiä.
Siniset sielunpeilit liikahtelivat vinhasti ja pari kertaa hän kättään liikuttamalla pyysi jotakuta rullaamaan raporttia hiukan alaspäin Yuuton totellessa auliisti, kun masentunut parinsa ei kyennyt toimimaan.
“Onko Ishikawa-sania vielä informoitu tästä?” sieväkasvoinen kysyi katsahtaen kenraalia ja osoitti samalla näyttöä.
“En ole varma, kun en tiedä täysin, koska jäädytyspäätös tehtiin”, vanhin kohautti olkiaan.
“Uskoisin, että päätös tapahtui eilen illalla tai tänä aamuna, koska kukaan meistä ei ollut vielä kuullut asiasta.”
“Rullaa ylös!” sinisilmäinen komensi hiukan kiintyneenä, kun nappasi pöydältä pienen muistilapun ja kynän.
“Haluan tietää, kuka on ollut päätutkija, ja soittaa hänelle!”
Ruskeatukkainen teki työtä käskettyä, jolloin päästiin raportin yläreunaan, jossa oli tarkempia tietoja tutkijoista. Etsivä kirjoitti nopeasti päätutkijan nimen ja kohottautui ylös rientäen turhankin rivakasti kohti työhuonettaan.
“Anteeksi, että häiritsin töitänne. Soitan vain tämän puhelun, katson postin ja raportit ja lähden tämän jälkeen”, mafiamies huikkasi työtovereilleen, kun avasi työhuoneensa oven ja sujahti sisäpuolelle sulkien oven tiiviisti perässään kiinni.

“Ja töitä meillä riittääkin!” Hakuei karjahti muistaen samassa aiemmat tapahtumat.
“Nao, Wataru ja Kanon! Nyt vauhdilla luuttuamaan se käytävä, tai potkaiset teidät töihin!”
Kolmikko ei viitsinyt edes yrittää sanoa vastalauseita, vaan kääntyivät ympäri hakeakseen mopit.
“Nana-san, onko tullut joitain tärkeitä kirjeitä tai muita viestejä?” komisario kääntyi naisen puoleen ja puhui selvästi ystävällisemmin kuin muille.
“Itse asiassa on”, Nana otti pöydälle laskemansa kirjekuoren avaten sen.
“Saimme käskyn, että kahden osastomme poliisin olisi vietävä Pedro – siis Bahamonde Pedro – Kobeen, josta tämä lähetetään takaisin Meksikoon.”
“Pedroko? Taasko hän on maassa?” Mikaru äimistyi.
“Monesko kerta tämä on?”
“Varmaan sadas kerta”, Jun pyöräytti silmiään.
“Paperin mukaan tämä on jo 16:sta kerta”, vihertäväsilmäinen kertoi.
“Olkoon tämä siis viimeinen kerta”, kenraali päätti kävellen työhuonettaan kohti.
“Wataru, kun olet saanut käytävän lattian ja seinän kiiltämään, hae Mikaru ja menkää viemään Pedro Kobeen.”

“Mitä?!” Wataru hyppäsi järkyttyneenä ympäri.
“Minä?! Miksi?!”
“Koska minä sanon niin!” raitahiuksinen ärjäisi tiukasti.
“Äläkä tällä kertaa murra Pedron leukaa!”
“Ei helvetin saatanan perkele! Miksemme, helvetin kuusitoista, voi vain sulkea rajoja ja estää kaikkia ulkomaalaisia pääsemästä tänne!?” Wataru huusi katolle, kuin olisi voinut siten saada keisarin, hallituksen ja poliisin johdon kuulemaan sanansa.
“Minä vihaan sitä miestä!”
“Luulisi sinun olevan iloinen, kun voit heittää hänet pois maasta”, Mikaru huomautti aisaparilleen, joka mulkaisi vihaisena takaisin.
“Suut tukkoon!” Hakuei komensi pysähtyen työhuoneensa eteen ja kääntyi katsomaan alaisiaan.
“Nao, kun käytävä on siisti, siivoa arkistohuone!” tämä alkoi jakaa komentoja.
“Kanon, siivottuasi etsit Junin kanssa puuttuvat hattunne ja menette partioimaan! Nana-san, jatka rauhassa aiempia töitäsi. Teru ja Yuuto, lopettakaa Ishikawa-sanin tutkiminen ja valmistautukaa kierrokselle!”
“Selvä, Hirohide-sama!” Yuuto huudahti kuuluvasti saaden muut sanomaan kuka milläkin äänensävyllä saman.
“Hyvä!” kenraali ärjäisi hymyilemättä ja avasi työhuoneensa oven samalla hetkellä, kun Tsunehito astui takaisin osastolle kantaen kainalossaan useampaa suurta kirjekuorta.

“Odottakaa, Hirohide-sama!” etsivä henkäisi kohottaen kätensä sanojensa myötä.
“Niin?” puhuteltu murahti kääntyen sairaslomalaisen puoleen.
“Juttelin äsken Fukushima-sanin kanssa ja hän kertoi, ettei Ishikawa Asagia ole ehditty informoida sisarensa murhantutkimuksista”, sieväkasvoinen kertoi asiallisesti.
“Häntä oli pyydetty tulemaan poliisilaitokselle tapaamiseen, mutta Ishikawa-san oli sanonut, että pääsee vasta iltapäivällä. Fukushima-san kuitenkin ehdotti, että minä menisin tämän luokse kertomaan tapahtuneesta, kun olen muutenkin auttanut tutkimuksissa ja sitä myöten olen jollan tapaa Ishikawa-sanin suosiossa, jos vaikka hän hermostuisi asiasta.”
“Tiedätkö, missä hän on?” komisario kysyi kurtistaen kulmiaan.
“Tiedän, koska soitin hänelle”, etsivä kertoi, vaikka todellisuudessa ei ollut soittanut.
Hän vain tiesi aiemmista tapahtumista, missä yakuzansa olisi.
“Tarvitsisin kuitenkin kyydin.”
“Se järjestyy”, Hakuei totesi kääntyen kauemmaksi jääneiden alaistensa puoleen.
“Teru ja Yuuto, viekää Tsunehito Ishikawan Asagin luokse!”
Teru avasi suunsa, mutta ei kuitenkaan ehtinyt sanomaan mitään.
“Ei vastaväitteitä!” kenraali huusi, ennen kuin siirtyi työhuoneeseensa paiskaten oven sellaisella voimalla kiinni, että toinen saranoista narahti ikävästi vihjaisten hajoamiseen.

Pamahdus kaikui poliisien ja mafiamiehen korvissa hetken, mutta sitten ei kuulunut kuin oven takaa kuuluvaa vaimeata manailua jostain, mistä kukaan ei saanut mitään selvää. Myyrä räpytteli muutaman kerran silmiään, mutta kääntyi sitten hitaasti muiden poliisien puoleen sinisten sielunpeiliensä osuessa ensin hölmistyneen typertyneeseen ruskeatukkaan ja sitten inhosta ja haluttomuuden epäuskosta tärisevään vaaleaverikköön.
“Joko Hakuei-samalla on huono päivä, tai sitten hän haluaa piristää Ishikawa-sania ikävien uutisten keskellä”, mustahiuksinen kohotti viattomasti olkapäitään.
“Te selvästikin olette tulossa mukaani tapaamaan Ishikawa-sania.”
“Missä hän on?” Yuuto kysyi saatuaan ravisteltua itsensä takaisin hetkeen.
“Himiko puistossa”, Tsunehito kertoi kävellen kantamuksineen lähemmäksi.
“Siellä missä koiria saa pitää vapaana, mikäli ne pysyvät tiukasti hallinnassa.”
“Sinne ei onneksi ole pitkä matka”, ruskeatukkainen sanoi parinsa noustessa ylös ottaen pöytälaatikostaan muutaman pakollisen varusteen.

Kolmikko käveli yhdessä pisimmän työpöydälle nappaamaan tämän tavarat, ennen kuin lähtivät. Tosin, harmaanruskeasilmäinen joutui kerran nappaamaan Terua olkapäästä kiinni ja katsomaan merkitsevästi, kun nyökkäsi pikaisesti etsivää kohti muistuttaen, etteivät he voineet liikkua tavallista tahtiaan. Vaalein vilkaisi pikaisesti olkansa yli mustahiuksista, mutta tuhahti samassa tympääntyneenä, vaikka suostuikin hidastamaan hiukan vauhtiaan heidän siirtyessä tavallista rauhallisemmin käytävälle. Tsunehito olisi voinut kertoa Yuutolle, että oli toipunut hyvin kahdessa kuukaudessa ja pystyi liikkumaan normaalisti, mutta päätti vaieta. Suurin osa ihmisistä säikkyi ampumahaavoja, eli hänen huomioon ottaminen oli vain normaalia ja myöskin mieltä lämmittävää. Lisäksi, Ruiza varmasti huutaisi etsivän sekä puolet laitoksen poliisien korvat lukkoon, jos mustatukkainen liikkuisi liian vinhasti ja loukkaantuisi, vaikkei ommellulle, hyvin parantuneelle ampumahaavalle tapahtuisikaan mitään.

Kaksi poliisia ja soluttautunut mafiamies liikkuivat käytävillä ja siirtyivät siitä ulos ja lopulta autoille, josta he nappasivat Terulle ja Yuutolle tyypillisen henkilöautomallisen kulkuvälineen. Poliisit siirtyivät etupenkeille ja myyrä takapenkille, vaikka näky saattaisi saada osan kuvittelemaan kaksikon kuljettavan vankia. Luulo ei ollut koskaan tiedonväärti eikä sinisilmäinen oikeastaan välittänyt koko asiasta, vaan halusi kovasti päästä yakuzansa luokse kertoakseen uutiset.
Automatka ei kestänyt pitkään, ennen kuin he saapuivat Himikon puistoalueelle ja alkoivat ajaa sitä ympäröivää katua pitkin etsien ikkunoiden läpi erästä mustatukkaista miestä. Teru jopa hidasti hiukan heidän vauhtiaan, jotta eivät joutuisi montaa kertaa kierrellä puistoa ja vain sen takia, että etsitty mies oli vilahtanut liian nopeasti heidän silmiensä edessä.
“Tuolla!” Tsunehito henkäisi ja osoitti kauemmas, lähes puiston toiselle puolelle.
“Parkkeeraa auto tuonne kadunreunalle ja kävellään tapaamaan häntä.”
“Kävellään?” vaaleahiuksinen kurtisti kulmiaan katsoen taustapeilistä takapenkille.
“Me? Miksi meidän pitäisi muka tulla mukaasi?”
“Teru”, Yuuto huokaisi raskaasti.
Joskus tämän pari voisi olla hiukan avarakatseisempi myös niitä kohtaan, jotka olivat syystä tai toisesta kanssakäymisessä Asagin kanssa tai sitten tämän läheisten ystäviä.
“Etkö muka halua nähdä Asagi-sanin ilmettä, kun kerromme hänen sisarensa murhatutkinnan jäädyttämisestä?” myyrä ei kuitenkaan lannistunut, vaan väläytti hurmaavan hymynsä työtovereilleen.
“Jos vaikka saisit lisää tietoja, jotka vahvistavat epäilyksesi hänen yakuzuudestaan.”

Sanat saivat vaaleimman luomaan pitkän katseen eteensä miehen jatkaessa kuitenkin ajamista. Tämä ei sanonut mitään hetkeen, jolloin harmaanruskeasilmäinen vilkaisi kysyvästi aisapariaan, joka ei kuitenkaan huomannut toisen reaktiota, koska käänsi katseensa toiseen suuntaan – nimittäin etsimään kadunreunasta kohtaa, johon saisi parkkeerata.
“Selvä, mentiin”, Teru henkäisi, kun sai parkkeerattua, ja sammutti samassa moottorin, ennen kuin kiskaisi turvavyönsä auki.
“Meillä ei ole koko päivää aikaa.”
“Olet oikeassa”, etsivä naurahti, kun avasi oman turvavyönsä ja avasi oven kävelykadun puolella.
“Ja kiitos.”
“Eipä kestä”, Yuuto vastasi astuen itsekin samalla ulos.
Tämä tiesi, ettei vaalein kuitenkaan aikoisi leikkiä kohteliasta, joten suosiolla päätti olla se ystävällisempi osapuoli. Eihän tällä ollut mitään syytä olla inhottava miehelle, jonka kanssa oli aikoinaan aloittanut laitoksella ja ystävystynytkin.

Poliisilaitoksen edustajat joutuivat palaamaan jonkin matkaa takaisinpäin ja ylittämään suojatien päästäkseen puistoon, jossa bongasivat uudelleen Ishikawa Asagin. He vilkaisivat pikaisesti ympärilleen, mutta lähtivät sitten rauhallisesti kohti mustatukkaista miljonääriä, kun univormuihin pukeutuneet olivat todenneet, ettei paikalla ollut mitään ihmeellistä, vaan tavallisia kansalaisia juoksulenkillä tai omilla asioillaan. Tsunehito kuitenkin tiesi, etteivät kaikki puistossa olijat olleet kuitenkaan tavallisia, lainkuuliaisia kansalaisia, vaan osa kuului hänen laillaan Osakan mahtavimpaan mafiaan ja Asagin alaisuuteen. Näitä oli paikalla jopa tavallista enemmän ja varsin ymmärrettävästä syystä.

“Nouda, Yoru!” huudahdus nurmikentältä sai poliisit ja sinisilmäisen katsomaan huudahduksen suuntaan.
Viisivuotias poika, jolla oli tummanruskeat hiukset, tummansiniset farkut ja lämmin musta villakangastakki, otti muutaman juoksuaskeleen nurmikentällä ja heitti punaisen pallon niin pitkälle kuin jaksoi. Musta skotlanninterrieri haukahti lujasti ponkaisten valtavalla vauhdilla ja voimalla pallon perään nurmen lennellessä tassuissa. Lapsi nauroi iloissaan ja katsoi, miten eläin kirmasi pomppivan lelun perässä. Tämän selän takana parin metrin päässä seisoi mustahiuksinen nainen, joka oli pukeutunut murretun vihreään pitkään mekkoon sekä mustaan, puoleen reiteen ulottuvaan talvitakkiin. Nainen, jolla oli voimakkaasti meikatut kauniit kasvot, vahti vapaana juoksentelevaa, palloa jahtaavaa koiraa sekä tietenkin lähellään olevaa lasta. Kauniskasvoinen ei kuitenkaan yksin tarkkaillut kaksikkoa, vaan tämän vierellä, vaikkakin ilmeisesti tarkoituksella taempana seisoi kaksimetrinen mies, jolla oli pitkä musta nahkatakki verhoamassa lihaksikasta vartaloaan ja tummia vaatteita. Tuolla miehellä taas oli kalvakat kasvot ja musta irokeesi, joka sojotti suorana ilmassa. Muita ei siinä lähellä ollutkaan, vaan Asagi oli huomattavasti kauempana yksikseen liikuskelemassa.
“Kas, tuolla on Gackt-kun”, Yuuto henkäisi samassa.
“Sekä Mana-san ja K, sekä ilmeisesti heidän koiransa.”
“Selvästi”, Teru totesi lyhyesti silmäten viileästi soluttautujan ja henkivartijan suuntaan.
“Jotenkin tuo näky tekee minut surulliseksi”, harmaanruskeasilmäinen sanoi saaden sanoillaan surun pilkahduksen laskeutumaan Tsunehiton sielunpeileihin.
“Minusta on surullista katsoa K:ta yksinään. Tuo ei vain näytä lainkaan oikealta ilman Köziä.”
“Ja sinä olet menettänyt viimeisen järjenhivenesi”, vaalein tuhahti tyytymättömänä.
“Minusta se on ainoa asia, joka tekee tuosta näystä hyvän.”
“Etköhän nyt tuomitse liian jyrkästi, Teru”, harmaanruskeasilmäinen huomautti parilleen heidän kulkiessaan ja Tsunehitokin iski tiukasti, jopa harvinaisen selvästi vihaisena katseensa aiemmin puhuneeseen.
“Sano se minun pakaroilleni!” lyhempi poliisi sihahti tiukasti.
“Jos kerran Közin puuttuminen ja K:n yksinolo Mana-sanin, Gackt-kunin ja Yorun kanssa, on ainoa hyvä asia, mikä sitten on se paha tai surullinen asia?” sieväkasvoinen kysyi pisteliäästi, kun Yoru sai pallon kiinni ja palasi terhakkaasti takaisin lapsen ja kahden aikuisen luokse.
“Sehän on ilmiselvää”, Teru henkäisi vilkaisten sivulleen nähden, miten Gackt kääntyi nauraen Manan puoleen ja sanoi ilmeisesti jotain, koska suu liikkui, mutta he eivät saaneet puheesta lainkaan selvää.
“Minä näen tuossa maailman onnettomimman lapsen”, tämä vastasi kääntäen katseensa sitten Asagiin, joka oli enää runsaan kolmenkymmenen metrin päässä.
“Mitä muutakaan se voisi olla, kun joutuu asumaan Ishikawa Asagin kanssa?”
“En olisi niin varma”, sinisilmäinen käänsi katseensa johtajaansa huomaten samassa tämän koukistuneen käden lähellä korvaansa.
“Kuinka -” vaalein oli aloittamassa vastaväitteet, mutta sitten etsivä tarttui päättäväisesti tätä olkapäästä kiinni ja pysäytti.

“Odotetaan tässä”, myyrä päätti, kun kaksikko kääntyi itseään kohti.
“Ishikawa-san puhuu puhelimeen”, Tsunehito kertoi ja nyökkäsi puhuttua kohden, jolloin poliisit kääntyivät uudelleen katsomaan poikkeuksellisesti valkoiseen, pitkään takkiin pukeutunutta mustatukkaista miestä.
Nämä huomasivat samassa tämän pitelevän puhelinta korvallaan ja puhuvan jotain liikuskellen pienellä alueella keskustelun lomassa.
“Hän huomaa meidät tästä ja tulee luoksemme, kun on saanut puhelun loputtua.”
“Olet oikeassa”, Yuuto nyökkäsi ja päätti olla sanomatta ääneen sisältään nousevaa ajatusta.
Kun pantterimainen oli pukeutunut tyypillisten japanilaisten mafiapomojen tapaa, tästäkin alkoi tuntua, että kenties toinen voisi sittenkin olla yakuza. Sitä ei kuitenkaan kannattanut sanoa ääneen, koska siitähän Teru saisi lisää vettä myllyynsä.
“Mistähän hän puhuu?” ruskeatukkainen henkäisi sen sijaan toisen ajatuksen, joka oli tullut mieleensä.
“Mitä nyt miljonääreillä on tapana puhua”, mafiamies kohautti viattomasti olkapäitään.
“Joko bisneksiään tai jotain muuta harmitonta.”

“Onkohan tämä sittenkään oikein?” Asagi kuuli puhelimesta matalan, pohtivan kysymyksen.
“Menemmeköhän liian pitkälle?”
“En olisi uskonut kuulevani tuota sinun suustasi, Shinya”, Osakan herra naurahti matalasti keskustelutoverilleen.
“Olen kyllä aina tiennyt, ettet halua käyttää väkivaltaa turhaan etkä arvosta turhaa tappamista, mutta en tiennyt sinun olevan noin anteeksiantavainen. Minä nimittäin en voi olla sitä”, mustiin silmiin syttyi hetkeksi pahansuovat pilkkeet, jotka sammuivat nopeasti, kun luomet alkoivat räpsyä viattomasti puheen jatkuessa.
“Tosin, edes sinun anteeksiantavaisuutesi ei voi pysäyttää enää rattaita. Ei edes silloin, jos minä esimerkiksi löisin pääni ja päättäisin antaa Klahalle anteeksi kaikki hänen tekonsa. On nimittäin ihmisiä, jotka eivät voi antaa anteeksi tai unohtaa.”
“Aika useat eivät kykene koskaan täydelliseen anteeksiantoon”, Shinya huomautti asiallisesti.
“Ja Klaha onnistui tyhmyyttään tai uhkarohkeuttaan valitsemaan kohteikseen juuri heidät”, mustatukkainen henkäisi häijysti.
“Äitini ei koskaan pysty antamaan anteeksi eikä varsinkaan unohtamaan, miten Klaha käännytti tyttärensä, minun siskoni, meitä vastaan, yritti tapattaa äitini ja lopulta onnistui tappamaan Hikarun. Minun mieheni eivät pysty unohtamaan, kuinka monta meistä kuoli sen paskiaisen takia ja mitä kaikkea olemme joutuneet kestämään. Mawashimona ei pysty unohtamaan, miten Klaha kylmäverisesti tappoi heidän vapauttajansa ja ahkeran, kuuliaisen johtajansa – Mana ei pysty tuntemaan armoa veljensä murhaajaa kohtaa, enkä voi syyttää häntä, koska Klahahan tappoi minun sisareni”, puheen myötä pantterimaisen ääni madaltui ja jokaisesta sanasta saattoi aistia sekä kuulla pohjatonta vihaa ja raivoa, joka ei tyyntyisi, ennen kuin vihollisensa olisi kuollut ja häpäisty.
“Joten vaikka sinä olisit kuinka unohtanut, että Klaha yritti Dien tappamalla tehdä sinusta sätkynukkensa ja luoda sitten itselleen luotettavan kumppanin, et voi pysäyttää suunnitelmaa, jolla tuhoamme hänet ja mafiansa jokaisen uskollisen miehen.”
“Pidät minua pehmompana kuin olen”, Tokion herra hymähti matalasti.
Vanhempi olisi halunnut sanoa, ettei Klaha tappanut Hikarua, vaan sen teki Asagin oma henkivartija, mutta viisaampana tämä jätti sen sanomatta. Totuusperäinen kommentti saisi mustasilmäisen vain raivostumaan ja sanomaan muuta, vaikka tapahtuneista totuudenkuulleet tiesivät juuri Közin ampuneen kuolettavan laukauksen kissamaiseen. Vaaleampi kuitenkin tiesi myös, että vaikka punapäinen kaksimetrinen oli antanut kuolettavan iskun, kuolema oli ollut loppujen lopuksi tulos Kioton herran toiminnasta – samoin kuin muut iskut. Tokiossa oleva halusi kuitenkin korjata virkaveljensä erittäin suuren virheen.
“Minä en ole unohtanut sitä, miten Klaha tappoi miehiäni ja yritti useamman kerran tappaa Dien, minkä takia hänen muistissaan on suuria, haittaavia ja satuttavia aukkoja, jotka vaikuttavat taitoihinsa ja työhönsä”, Shinyan ääni kiristyi vääjäämättä, kun joutui puhumaan itselleen kivuliaasta aiheesta.
“Minä en lepää, ennen kuin olemme teurastaneet Klahan miehet ja tappaneet hänet ansaitsemallaan tavalla – ja se onkin ainoa syy, miksi olen suostunut näyttelemään kanssasi tietämätöntä Klahan töistä ja suunnitelmista sekä puhumaan yhä Rukan tukijasta.”
“Uskoinkin, että olet yhä kanssamme juonessa”, Asagi hymyili tyytyväisenä pyörähtäessään päkijöillään ympäri ja huomasi samassa kauemmaksi jääneet poliisit ja Tsunehiton vaieten tästä syystä.

“Mutta entä Exo-chika?” vanhempi ei kuitenkaan ollut täysin tyytyväinen.
“Onko hänen tappamisensa oikeasti tarpeellista tai edes välttämätöntä?”
“Shinya, Exo-chika tiesi Klahan suunnitelmat. Hän tai hänen kakkosmiehensä, joka varmasti tiesi jonkin verran liittouman suunnitelmasta, olisivat voineet tulla luoksemme heti ensimmäisten iskujen aikaan ja kertoa Klahan juonista, mutta he päättivät vaieta”, mustatukkainen sanoi äänensä madaltuessa hiukan lisää ja kääntyi tietoisesti poispäin kauempana odottelevasta virkavallasta.
“Jos Exo-chika olisi puhunut, Dietä ei olisi uhannut enää mitään sen ampumisen jälkeen, minun sisareni ja moni muu olisi hengissä. Exo-chika olisi voinut estää kaiken, mutta hän oli raukka, joka uskaltaa vain puukottaa selän takaa eikä kohdata vihollisiaan. Hän ei ansaitse Kuro Kagen jäsenyyttä, jonka sai ainoastaan murhaamalla miehensä, ja ansaitsee sen vielä vähemmän tekemättömyytensä takia. Hänen on kuoltava.”
“Ja hänen miestensä liityttävä sinuun? Hyvä yritys”, vaaleampi hymähti.
Ei tätä niin vain huijattaisi.
“Ja entä Kuro Kage? Tasapaino tulee järkkymään, kun poistamme kaksi mahtavaa mafiaa tieltämme – vaikka jakaisimmekin eloon jääneet keskenämme tasan.”
“Nostamme seuraavaksi korkeimmat heidän tilalleen ja muistutamme kaikille, mitä niskuroitsijoille tapahtuu”, Osakan herra sanoi, kuin asia olisi itsestään selvä.
“Ja Klaha sekä Exo-chika saavat olla ensimmäiset, jotka toimivat muistutuksina – ja tällöin koko alamaailma tulee näkemään meidät todellisina oyabuina ja minun perheeni saa hiukan lisää turvallisuutta, mikä on minulle kaikkein tärkeintä.”
“Olet selvästi kasvanut, Asagi, ja siksi olen rinnallasi lujemmin kuin ehkä suostut uskomaankaan”, puhelimen toisessa päässä ääni hiukan pehmeni, kuin ilmaistakseen, että tällä hetkellä mies suostui myös Yokohaman valtiattaren tappamiseen.
“Mutta vaikka olemmekin saaneet koottua joukkomme, pysymään suunnitelmiemme kanssa piilossa Klahalta, hän on yhä voimissaan. Lisäksi hänellä on yhä kaksi henkivartijaa, jotka ovat varmasti toipuneet vammoistaan. Klahan lähelle on vaikea päästä, saatikka tappaa, kun Aoi ja Yuuki suojelevat tätä.”
“Paitsi jos nämä eivät suojele”, häijy, pahansuova hymy kohosi Asagin huulille.
“Silloin Klaha on käytännössä jo kuollut.”

“Eivät suojele?” Shinya kurtisti selvästi kulmiaan.
“Aiotko saada Aoin ja Yuukin tappamaan Klahan?”
“He kumpikin ovat raivoissaan kokemastaan ja Aoi yritti sanattomasti varoittaakin K:ta. Mitä minä olen kuullut Kayalta, Hikolta ja muutamalta muulta urkkijalta heidän tutkimuksistaan, Yuuki on meille tuntemattomasta syystä erityisen vihainen Klahalle siitä, mitä Közille tapahtui”, pantterimainen kertoi kävellen muutaman askeleen.
“Olen varma, että saamme juonittua heidät mukaamme, kunhan etenemme harkituin askelin, jolloin saatamme kehittää myös toisen suunnitelman, jos emme saa heitä mukaamme.”
“Aoi ja Yuuki ovat kuitenkin arvaamattomuudessaan epäluotettavia”, Tokion herra muistutti.
“Ja vaikka saisimme heidät suostumaan suunnitelmaan ja tappamaan Klahan, olisi vaarallista jättää heidät irralleen toimimaan omien mielitekojensa mukaan. Me saatamme menettää henkemme siinä rytäkässä.”
“Emme välttämättä, koska K:n mukaan on olemassa yksi henkilö, nainen, joka pystyy pitämään heidät hallinnassa – paremmin kuin Klaha, sinä tai edes minä.”
“Aa, Sayuri”, vaaleampi ymmärsi samassa.
“Ajattelitko antaa heidät äidillesi?”
“En, mutta hän on yksi niistä, jotka yleensä saavat tahtonsa läpi ja keksivät, miten toimia tilanteessa kuin tilanteessa”, mustasilmäinen kiirehti kertomaan.
“Lisäksi, jos Aoi ja Yuuki päättävät yhä suojella Klahaa, äitini on paras ihminen suunnittelemaan hyökkäyksen ja tappamaan niin heidät kuin Klahan.”
“Myönnän sen, mutta suunnitelmat eivät ole puoliksikaan vielä valmiit”, vanhempi huomautti terävästi pystymättä päättämään, halusiko välttämättä kostonhimostaan huolimatta vahvistaa Ishikawojen valtaa.
“Eivät ja siksi meidän on tällä hetkellä vahvistettava rivimme sekä koottava varustuksemme täyteen voimaan”, mustatukkainen myöntyi osittain, mutta vain siksi, että voisi siirtyä muihin aiheisiin.
“Joudumme valitettavasti lopettamaan – otan sinuun pian uudelleen yhteyttä äitini ja Mawashimonan kanssa. Shitsurei shimasu.”
“Sayounara”, Shinya sanoi lyhyesti haluten itsekin palata omiin töihinsä.

Asagi otti puhelimen pois korvaltaan ja painoi punaista luuria samalla hetkellä, kun kääntyi kohti poliiseja ja Tsunehitoa ottaen muutaman askeleen näitä kohti. Kolmikko ymmärsi puhelun loppuneen ja lähti tulemaan miljonääriä vastaan samalla, kun pantterimaisen kasvoille nousi viehättävä hymy, joka tosin oli vaisumpi kuin mitä oli ollut vielä useampi kuukausi sitten.
“Ishikawa-san”, Tsunehito henkäisi heidän pysähtyessään vastakkain ja kumarsi kohteliaasti
“Hara-san”, yakuza nyökkäsi pienesti päällään tervehdyksen, mutta kääntyi sitten katsomaan mustaan kangastakkiin pukeutuneen seurassa olijoita.
“Yuuto-san ja Teru-san, tämäpä miellyttävä yllätys. Mikä suo minulle tämän kunnian?” pienet tuikkeet nousivat mustiin silmiin.
“Kuten sanoin soitettuani, minulla on tärkeää kerrottavaa teille”, etsivä puuttui puheeseen, ennen kuin kumpikaan poliiseista, erityisesti lyhempi, ehti sanomaan mitään.
Siniset silmät katsoivat vaativan merkitsevästi mafiapomoa, joka käänsi katseensa alaiseen ymmärtäen, että olisi leikittävä mukana.
“Niinhän sanoitte”, Osakan herra myönsi ja levitti hiukan käsiään, jolloin avonainen, pitkä valkoinen takki aukesi hiukan paljastaen mustaa tyylikästä pukua.
“Olen tässä, joten kertokaa toki asianne.”
“Se koskee sisarenne Utada Hikarun murhatutkimusta”, myyrä selitti lyhyesti ja loi pikaisen vilkaisun maahan, jotta peittäisi omaa pientä helpotuksen intoaan ja saisi työtoverinsa luulemaan kertomisen olevan vaikeata.
“Niinkö?” äskeinen hymy kuoli mustasilmäisen huulilta ja kasvoille nousi surun, jopa pelon varjo.
“Onko jotain selvinnyt?”
“Ei valitettavasti”, Tsunehito kohotti katseensa takaisin ylös kohtaamaan tummat sielunpeilit.
“Tutkimukset ovat junnanneet pitkään paikoillaan minun kaikesta avustani huolimatta. Tämän vuoksi tutkimukset on päätetty jäädyttää siksi aikaa, kunnes jotain merkittävää ilmenee ja tutkimukset avataan uudelleen”, sieväkasvoinen kertoi asiallisen tiivistetysti.
“Olen pahoillani, Ishikawa-san.”
“Ei se mitään, sinähän et sisartani tappanut”, Asagi sanoi hiukan ontosti siirtäen katseensa syrjään.
“Ette siis enää etsi sisareni murhaajaa?”

“Olen pahoillani, mutta emme enää yhtä aktiivisesti, varsinkin kun emme ole löytäneet murha-asetta”, Yuuto puuttui puheeseen pahoittelevasti.
“Uskon, ettei ole yhtään helpottavaa kuulla, että keskeytämme tutkimukset, ennen kuin murhaaja on selvinnyt, mutta palaamme vielä asiaan.”
“Murhahan ei nimittäin vanhene koskaan, kuten tiedätte, Ishikawa-san”, Teru sanoi väliin ja katsoi tiukan puhuvasti miljonääriä, joka käänsi katseensa vaaleimpaan nähden sopivasti ruskeatukkaisen iskevän kyynärpään tämän kylkeen.
“Tiedän ja olen siitä tässä kohdassa iloinen. Se on ainoa asia, joka lohduttaa menetyksen keskellä”, mustasilmäinen vastasi asiallisesti vaaleahiuksiselle.
“Mietin vain, miten kerron tämän äidilleni ja perheelleni.”
“Kertokaa syvimmät pahoittelumme heille”, etsivä pahoitteli kumartaen hyvin syvään.
“Ja kertokaa heille, ettei sisarenne murhaaja pääse tästä näin vähällä, vaan häntä tullaan rankaisemaan”, Yuuto lisäsi perään astuen tahallaan parinsa jalan päälle, ettei tämä pääsisi sanomaan mitään eniten inhoamalleen miehelle.
“Uskon niin, Yuuto-san”, yakuza soi lämpimän hymyn puhuneelle.
“Uskon vahvasti, että Hikarun murhaaja saa kokea ansaitsemansa rangaistuksen ja tavalla, jota ei ikinä osaisi kuvitel-”

Synkkä sonaatti kajahti kuuluvasti valkoisen takin taskusta saaden puhelimen omistajan sekä seurassaan olijat katsomaan äänen suuntaan. Pantterimainen sujautti kätensä taitavasti taskuunsa ja otti kännykkänsä esiin vilkaisten ensin ruudulla välkkyviä merkkejä. Sielunpeilit laajenivat hiukan näkemästään, mutta sitten Osakan herra siirsi katseensa etsivään ja univormupukuisiin hymyillen pahoittelevasti.
“Anteeksi, mutta minun on vastattava tähän”, mafiapomo katsoi pikaisesti kolmen muun kasvot läpi pysähtyen sitten oman alaisensa kohdalle.
“Ei se mitään, oikeastaan tässä oli kaikki kerrottava eikä teillä näytä olevan enempää kysyttävää”, sinisilmäinen sanoi ja kumarsi sitten yhä vieraskoreasti jääden sitten alas.
“Kiitoksia ymmärtäväisyydestänne.”
“Eipä kestä”, Asagi sanoi nostaen puhelimen korvalleen samalla, kun painoi vihreätä luuria.
“Niin?” tämä sanoi neutraalisti.
Puhelimesta kuului hiljaista ääntä kolmen muun korvaan, mutta kukaan heistä ei kuitenkaan saanut siitä mitään selvää tai edes tunnistaneet ääntä, jos se oli edes tunnistettavissa. Toisaalta, sanat oli kuitenkin tarkoitettu mafiapomolle, ei ulkopuolisille.
“Niinkö?” mustat sielunpeilit laajenivat ja suu raottui hämmennyksestä, kun kuului ilmeisesti lisää puhetta.
“Selvä, ymmärrän… Kyllä, minä kerron hänelle… Tulemme sinne pian”, miljonääri lopetti harvinaisen nopeasti eikä mitenkään kohteliaasti puhelun sujauttaen luurin välittömästi taskuunsa, ennen kuin kääntyi virkavallan puoleen.
“Anteeksi, mutta minun on mentävä tärkeään tapaamiseen”, pantterimainen katsoi kolmea itseään lyhempää miestä.
“Kiitoksia, että tulitte henkilökohtaisesti kertomaan minulle sisarestani.”
“Ei kestä ja vielä kerran pahoitteluni tapahtuneesta”, Tsunehito sanoi uudelleen ja Osakan herra nyökkäsi pikaisesti, ennen kuin kääntyi kohti perhettään ja henkivartijaansa harppoen ripein askelin näitä kohti.

“Jaa, en olisi uskonut tämän päivän koittavan”, Yuuto henkäisi, kun miljonääri oli päässyt heistä jo useamman metrin kauemmaksi, ja vilkaisi sitten pariaan.
“Kuten et sinäkään.”
“Mitä tarkoitat?” Teru katsoi kummissaan pidempäänsä.
“Ishikawa-san on kasvanut”, harmaanruskeasilmäinen kertoi hymyillen, jolloin etsivä vilkaisi tätä hymyillen samassa itsekin.
“Kaikki ikävät kokemukset ovat vaikuttaneet tähän ja nyt hänestä on tullut mies, jollaista et uskonut ikinä näkeväsi. Emme enää kuule ehdotteluja tai mitään muutakaan”, tämä jatkoi hiukan voitonriemuisena.
“Ei Ishikawa-san taidakaan olla niin paha, kuin aina sanot.”

“Ah, Yuuto-san ja Teru-san”, kauempaa kuului huudahdus, jolloin paikalle jäänyt kolmikko kohotti katseensa eteensä.
Asagi oli pysähtynyt runsaan kymmenen metrin päähän ja käänsi hiukan ylävartaloaan, kun katsoi univormupukuisia olkansa yli.
“Ihan unohdin”, pirullinen, leikkisä virne kaartui täyteläisille huulille ovelien pilkkeiden loistaessa kirkkaina mustista silmistä.
“Seuraavaan kiihkeään kertaan.”

Yuuto ja Teru jäivät tyrmistyneinä katsomaan mafiapomoa, jonka virne vain leveni sitä mukaa, mitä pidemmäksi kaksikon kasvot valahtivat. Pieni, matala naurahdus pakeni pantterimaiselta, kun tämä kääntyi jälleen jatkaakseen matkaa perheensä luokse jättäen poliisit katsomaan peräänsä ja Tsunehiton pidättelemään nauruaan.
“Vai on Ishikawa-san kasvanut?” vaalein sanoi pisteliäästi, kun sai äänensä takaisin ensimmäisenä.
“Emme enää kuule ehdotteluja tai mitään muutakaan?”
“Unohda, mitä sanoin”, harmaanruskeasilmäinen sanoi, vaikka aavistikin, ettei toinen unohtaisi.
“Ishikawa-san ei ole kasvanut yhtään!” lyhempi univormuinen ilmoitti kimpaantuneena.
“Ei senttiäkään!”
“Ei senttiäkään, vaan metrikaupalla”, sinisilmäinen huomautti ystävällisesti luoden kahteen työtoveriinsa merkittävän katseen.
“Vaikkette ehkä sitä suostu myöntämään, huomasitte sen äsken aiemmasta käytöksestä. Ishikawa-san on kuitenkin aina ja ikuisesti Ishikawa-san, vaikka kasvaisikin koettelemustensa myötä ja minä uskon, että se on tärkeää eikä vain itselleen ja ystävilleen, vaan myös puolisolleen ja lapselleen”, viimeisten sanojensa myötä myyrä käänsi katseensa eteensä katsomaan kauempana tapahtuvia asioita ja koppalakit noudattivat samassa esimerkkiä.

Gackt oli kumartunut alas Manan kanssa rapsuttamaan Yorun vatsaa, kun eläin kohotteli jalkojaan ylös taivaalle pelkästä mielihyvästä. K sen sijaan tarkkaili kaksikkoa sekä ympäristöä huomaten ensimmäisenä suojattinsa lähestyvän. Kauniskasvoinen liikautti hiukan päätään ja huomasi puolisonsa lähestyvän, jolloin liikautti kevyesti kättään pojan kasvojen edessä saadakseen huomion, jonka kiinnitti sitten tulijaan. Hymy leveni entisestään jo muutenkin hymyilevillä kasvoilla ja tummanruskeatukkainen nousi pystyyn rynnäten kädet levällään juoksuun.
“Isä!” viisivuotias huusi lujasti, jolloin Asagi otti muutamia juoksuaskelia päästäkseen nopeammin lähemmäksi.
“Isä!” poika huudahti uudelleen, kun muutaman metrin päässä mafiapomo pysähtyi kyykistyen alas ojentaen kätensä eteenpäin ottaakseen juoksijan vastaan.
Yakuza tarttui lujasti, mutta kivuttomasti adoptiolastaan kainaloiden alta ja nosti ilmaan pyöräyttäen toista ilmassa pari kertaa ympäri, ennen kuin painoi itseään vasten halaten lujasti.
“Isä, isä, näitkö sinä, miten me leikittiin Yorun kanssa?” Gackt kysyi innoissaan rutistaen uutta isäänsä lujasti hymyillen onnellisempana kuin koskaan.

Kauempana seisova kolmikko ei kuitenkaan kuullut vastausta, mutta mustatukkaisesta päänliikkeestä he kyllä osasivat arvata, mitä miljonääri sanoi, kun kantoi lastaan kohti henkivartijaansa ja kauniskasvoista. Mustahiuksinen piteli skotlanninterrieristä kiinni, kunnes K ojensi talutushihnan, jonka naamioitunut kiinnitti koiran kaulapantaan, ennen kuin kohottautui ylös hymyillen harvinaisen hellästi lähestyvälle kaksikolle, jonka pienempi osapuoli jutteli innoissaan.
“Tiedätkö mitä, Yuuto?” Teru sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen saaden parinsa katsomaan itseään.
Tsunehitokin vilkaisi silmäkulmastaan lyhempää poliisia, joka ei kuitenkaan katsonut miestä, jolle puhui, vaan piti katseensa kaukaisuudessa.
“Minusta tuntuu, että Gackt-san pitää itseään maailman onnekkaimpana lapsena.”

“Luultavasti”, ruskeatukkainen hymyili samassa uskoen parinsa olevan oikeassa.
Sinisilmäinen ei sanonut siihen mitään, vaan kääntyi onnellisena hymyillen katsomaan johtajaansa ja tämän perhettä. Hän olisi voinut ja kenties olisi halunnutkin korjata lyhempää työtoveriaan. Ei Gackt pitänyt itseään maailman onnekkaimpana lapsena. Tämä nimittäin tiesi olevansa maailman onnekkain – ei, vaan tämä tunsi olevansa maailman onnellisin ja onnekkain lapsi. Ja se oli tärkeintä.

 

“… Sitten me nähtiin linnunpesä tuolla puussa ja K-chan nosti minut olkapäälleen, jotta näkisin paremmin! Siellä oli näin monta munaa!” Gackt selitti innoissaan aiempia tapahtumia, joita adoptioisänsä ei ollut nähnyt lainkaan, ja näytti viittä sormeaan.
“Niin monta?” Asagi naurahti heidän pysähtyessään, kun olivat päässeet K:n ja Manan luokse näiden katsoessa omalla tavallaan kaksikkoa hyppivän Yorun kanssa.
“Joo!” lapsi huudahti yhä riemuissaan.
“Mutta sitten Yoru alkoi haukkua, jolloin äiti antoi minulle laukusta pallon ja ehdotti, että alan heittää sitä Yorulle!”

“Äiti?” Mana henkäisi äärimmäisen matalasti ja miesmäisesti, mutta sen verran hiljaa, että vain he neljä kuulivat.
Viisivuotias naurahti leikkisän viattomasti ja virnisti kallistaen päätään samaan tapaan, kuin pantterimainen ja isoäitinsä. Ilme kertoi esityksestään huolimatta, ettei poika ollut kutsunut naamioitunutta äidiksi vahingossa, vaan ihan tahallaan. Sen huomasi myös yakuza, joka naurahti huvittuneena ja virnisti sitten puolisolleen ilkikurisesti. Mustasilmäistä ei haitannut yhtään, että lapsi kutsui naamioitunutta puolisoaan äidikseen.
“Näen, ettei kirsikka putoa kauas puusta”, vaatesuunnittelijaa ei kuulemansa ja näkemänsä kuitenkaan huvittanut yhtään.
Sen huomasi, että sieluiltaan nuo kaksi olivat olleet aina kuin isä ja poika. Samanlaisia kiusanhenkijä kumpikin! Montako kertaa kauniskasvoisen pitäisi vielä kieltää poikaa kutsumasta häntä äidiksi? Entinen soluttautuja piti itseään ennemminkin pojan, mafian perijän, suojelijana, eräänlaisena henkivartijana eikä äitinä. Mitähän tummanruskeatukkainen vielä tulisi keksimään?

“Isä, isä”, Gackt kääntyi adoptioisänsä puoleen ja nykäisi hiukan valkoisen takin kauluksesta.
“Mitä, Gackt?” mustatukkainen kysyi hellästi.
“Minä haluan pikkusiskon tai – veljen”, poika henkäisi ne sanat, jotka Mana olisi halunnut viimeiseksi kuulla.
Se tästä vielä puuttuikin. Eikö se jo riittänyt, että Sayuri oli ovelana kettuna mennyt vaatimaan lisää lapsenlapsia ja viime tapaamisessa Hide-zou oli sanonut suoraan, että naamioituneen pitäisi hankkia itselleen kattava määrä valevauvamassuja. Syyksi toimitusjohtaja oli sanonut, että yritysten maineelle ei tekisi hyvää, että Ishikawa Asagi olisi avioitunut naisen kanssa, joka ei voisi saada lapsia ja kauniskasvoisen olisi esitettävä raskaana olevaa sinä aikana, kun joku muu odottaisi yakuzalle lasta. Ruizakin oli mennyt sanomaan, että se olisi hassun mielenkiintoinen näky, että se pitäisi mukamas nähdä itse.

“Eiköhän se järjesty”, Asagi naurahti vilkaisten silmäkulmastaan rakastaan, joka mulkaisi vaarallisesti takaisin.
Siniharmaat silmät sanoivat suoraan, että Osakan herran oli turha kuvitella mitään alaistensa ehdottamia ideoita.
“Mutta ei tänään eikä vielä hetkeen, koska meidän on nyt lähdettävä täältä”, mafiapomo jatkoi laskien poikansa maahan entisen soluttautujan vierelle.
“Onko jotain tapahtunut?” mustahiuksinen kurtisti kulmiaan ja tarttui vaistomaisesti kiinni viisivuotiaan kädestä, kuin pienin olisi ollut vaarassa.
K:kin astui lähemmäksi suojattejaan pitäen kasvonsa yhtä kivikovina, elottomina kuin aiemminkin, kun käänsi synkän vihamielisen haukankatseensa tutkimaan muuta puistoa, jossa ei kuitenkaan näkynyt mitään vaarallista.
“Itse asiassa on”, pantterimainen sanoi asiallisesti ja käänsi katseensa henkivartijaansa, joka katsahti takaisin aistiessaan johtajansa huomion.
Mustat silmät tutkivat hujopin meikattuja kasvoja, erivärisiä silmiä ja rajattuja silmiä kummallisen hymyn levitessä aiempaa onnellisempana, jopa helpottuneempana kasvoilleen.

“Shou soitti sairaalasta. Közi on herännyt koomasta, johon vajosi elvytyksen jälkeen”, yakuza kertoi suojelijalleen, jolloin Manan suu aukesi hämmennyksestä ja Gacktokin katsoi kummissaan uutta isäänsä.
“Hän itse asiassa kysyi sinua, K”, Asagi lisäsi alaiselleen hymyillen ja katsoi hetken aikaa toisen kasvoja, joissa ei tapahtunut muuta kuin silmien laajeneminen ja suun raottuminen hyvin syvästä hengenvedosta, joka ei kuitenkaan päässyt enää ulos.
Pantterimainen kääntyi rauhallisesti ympäri kohti heidän kauemmaksi parkkeerattua limusiinia ja käveli rauhallisesti nurmikon päällä. Mana toipui nopeasti hämmennyksestään ja nykäisi ystävällisesti Gacktoa, joka alkoi tajuta hiukan, mitä oli tapahtumassa. Lapsen suulle nousi onnellinen hymy, kun tämä lähti naamioituneen ja koiran kanssa mafiapomon perään heidän kävellessä rauhallisesti eteenpäin.

Hetken käveltyään mustatukkainen kuitenkin pysähtyi ja jäi katsomaan taakseen. K seisoi kivettyneenä paikoillaan tuijottaen isäntäänsä, kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut tai saanut käskyä, miten pitäisi toimia. Eripariset sielunpeilit tuijottivat hämmentyneenä mustia, tuikkivia silmiä, jotka näkivät kyllä, mitä kovan, yleensä niin murtumattoman kuoren alla tapahtui.
“Mitä sinä siinä tapitat? Aletaan mennä”, Asagi naurahti liikauttaen päätään kutsuvasti, kun tuuli liikutti hiukan valkoisen takin helmaa ja hiuksiaan.
“Rakkaasi odottaa sinua!”

The End

-------------
Selityksiä:

* Minä tosiaan laskin, kauanko aikaa ÄKT:n tapahtumiin on mennyt ja plus-miinus n. 10 päivää, aikaa oli kulunut 5,6 kuukautta ja kun siihen lisätään kaksi kuukautta, pääsin helmikuuhun. Eli päivisin lämpötila keskimääräisesti on Osakassa +9
* Kun olkapäätä ammutaan, luoti ei pelkästään tee lihaan reikää ja vuodata verta, vaan se saattaa myös murtaa luita – keskimääräinen aika, mitä sairaalassa ollaan olkapää-ampumisen takia, on 2-3 viikkoa
* Jotkut teistä ehkä huomasivat, että eräs hahmo Särkymättömästä pääsi livahtamaan mukaan. Arvaatteko te, kuka? *naur*
* Tavalliset poliisit eivät pääse tutkimaan murhatutkimuksen tuloksia/vaiheita, ennen kuin ne julkaistaan tai jäädytetään (ei siis ole sata varma tieto). Kun tutkimukset junnaavat liian pitkään paikoillaan, ne jäädytetään ja avataan uudelleen joskus myöhemmin. Todennäköisesti tutkimuksia jatketaan pidempään kuin 2 kuukautta, vaikka mitään ei selviäisikään. Hide-zou vihjaisikin kaiken olevan hallinnassa, eli tutkimuksia on sekä manipuloitu (kuten mafiamiesten verinäytteet) ja tutkijat lahjottu
* Huoltajuuskiistat menevät joskus niin pahoiksi, että on pakko mennä oikeuden eteen, jossa asia on tuotava kerralla esiin
* Kyllä, tuomioistuin näytti paljon siltä, mitä länsimaissa/jenkeissä on. Ongelmana tässä on se, että minä näin kahta eri versiota niin netissä kuin parissa kuvakirjassa. Yksi oli hyvin länsimaalaistyyppinen ja toinen taas tällainen, joten menin itselleni helpomman ja meille ehkä ymmärrettävämmän tavan kautta
* Olen tosiaan lukenut, että esim. adoptiossa kovin vanhat vanhemmat eivät saa pientä, vastasyntynyttä tai vuoden ikäistä lasta, vaan joutuvat tyytymään hiukan vanhempaan lapseen
* Muistaakseni Suomessa 12-vuotiaalta jo kysytään, kenen luona hän haluaa asua enkä tiedä, miten sama toimii Japanissa. En kuitenkaan usko, että 5-vuotiailta sitä kysytään
* Parapareesi on alaraajahalvaus, jossa jalat eivät toimi ja suolisto sekä virtsarakko lamaantuvat. Tästä voi kuitenkin kuntoutuksella tästä voidaan selvitä
* Paraplegia on samanlainen alaraajahalvaus kuin parapareesi, mutta vaikeampi ja pysyvämpi
* Kun ihmistä ammutaan vatsaan, hän joutuu olemaan n. kuukauden sairaalassa (ja tämän tein siksi, että minä seikkailin ties kuinka monessa eri sivustossa, jossa tuli enimmäkseen tätä vastausta asian laidalta)
* Kyllä, Pedro sai sukunimen, jota ei aiemmin useasta syystä mainittu
* Himiko puisto on keksitty puisto (koska en löytänyt haluamaani) ja Himiko on legendaarinen japanilainen naishallitsija

 

FINAL A/N2 2013: Tässä se nyt on: Älä katso taaksesi viimeinen luku.

Yli kuuden vuoden työ on viimein ohi ja tunnen oloni ontoksi. Hyvällä tavalla ontoksi. Olen onnellinen ja ylpeä itsestäni sekä tästä saavutuksesta. Olen kirjoittanut tätä yli 1200 sivua enkä tiedä, onko lafissa tätä pidempää, loppuun asti kirjoitettua tarinaa.

Ennen kuin puhun enempää itse tarinasta, haluan sanoa jokusen sanan viimeisestä luvusta.

Moni teistä saattaa ihmetellä, miksen jatkanut tarinaa edellisistä tapahtumista tai miksi tein kahden kuukauden aikahypyn. Syy tähän on se, että Osakan mafian tärkeimmät miehet olivat enemmän tai vähemmän lyötyjä ja vaikka olisin kirjoittanut vielä useamman luvun, se olisi tällöin joutunut käsittelemään parantumista ja varustautumista Klahaa vastaan. Se olisi pidemmän päälle tylsää ja väsyttävää, eikä siitä irtoaisi sinänsä mitään uutta. Siksi aikahyppy, ja nimenomaan kahden kuukauden aikahypyllä sain suurimman osan miehistä, jotka jäivät henkiin, pääsemään pois sairasvuoteesta.

Miksen tehnyt eeppistä lopputaistelua ja tappanut Klahaa? Koska sitä kaikki odottivat. Koska se olisi ollut liian ennalta arvattava. Sitä paitsi, mietitään missä kunnossa Osakan mafia oli. Klaha olisi varmasti huomannut, vaikka vain Ruiza ja K olisivat lähteneet Osakasta Kiotoon ja osannut varautua tähän. Kumpikaan, eikä edes Asagi ja Sayuri, olisi päässeet niin vain Klahan kimppuun. Osakan mafian puolelta hyökkäys olisi ollut itsemurha. Sitä paitsi, minun silmissäni Klaha oli jo käytännössä kuollut, koska hänen tekonsa selvisivät niin monille vahvoille miehille ja sitä myöten vihollisten määrä kasvoi odottamattomalla tavalla.
Miksei Klaha sen sijaan hyökännyt, kun Osaka oli heikoimmillaan? Koska Hikarun kuoltua tämä säikähti ja mietti, olisiko suunnitelmansa selvinneet Asagille – ja jos näin olisi käynyt ja Klaha olisi hyökännyt, Shinya olisi rynnännyt Asagin avuksi ja hengissä oli vielä mahtava Sayuri, jota vastaan harvat uskalsivat käydä.

Monet varmasti miettivät, mikä villitys minulla on koomaan ja miten kaikki heräävät koomastaan. Kieltämättä se on antanut minulle tietyt edut, varsinkin kun kooma on mahdollista joko iskusta päähän tai aivojen hapenpuutteen takia. Sitä paitsi, harvat kuolevat koomaan ja yleensä koomasta herätään parissa päivässä, kuten Dielle kävi, mutta Uruhan ja Közin kohdalla meni pidempään.

Lyhyesti voitaisiin eräistä mafiamiehistä sanoa, että Isshi selvisi, mutta joutui/joutuu käymään useissa leikkauksissa haavojensa takia ja Zukotsua korjataan vähitellen. Hiroki selvisi ja parani, mutta Andro ei voinut enää jatkaa työtään samalla tapaa kuin ennen, koska lähes kokonaan toisen keuhkonsa menettäminen vaarantaa liikaa työtään ja henkeään. Hiko parani eikä voi enää jättää minkäänlaisia sormenjälkiä. Unohdinkohan jonkun?
Jos unohdin, tulkaa ihmeessä kysymään, samoin kuin jonkun hahmon kohtalosta, mikäli he teitä mietityttävät.

Ai niin: Hizaki.
Myönnän, että viimeisten lukujen aikana minä mietin, että voisinko mitenkään jättää hänet henkiin. Olisin halunnut hänen selviävän, mutta sitten mietin alkuperäistä suunnitelmaani, jossa hänenkin piti kuolla. Syinä oli se, että helkkarin moni kuitenkin jäi henkiin ja halusin saada Mawashimonan mukaan Asagin ja Shinyan avuksi Klahaa vastaan. Tietenkin, vaikka Hizaki olisi vain haavoittunut, Mawashimona olisi päättänyt kukistaa Klahan vain kostoksi haavoistaan. Suurimmaksi ongelmaksi tuli se, että Hizaki oli yksin Kiotossa Klahan luona. Ja Klaha ei ole tyhmä. Totta kai Klaha pitää huolen siitä, että tappaa miehen, joka on saanut suunnitelmansa selville, eli Hizaki ei vain voinut selvitä. Ei Klaha turhaan ole Kioton herra, yakuza ja Kuro Kagen liigan jäsen.

Nyt varmasti kaikki miettivät itse viimeistä lukua. Miksi tein lopusta onnellisen, vaikka edelliset luvut olivat olleet kaikkea muuta?
No tietenkin edellä olleiden syiden takia ja siksi, että halusin lopun muistuttavan eräästä asiasta, mihin uskon: asioilla on tapana järjestyä. Osakan mafia ja hahmoni kokivat paljon ikäviä asioita, mutta suurin osa heistä selvisi koettelemastaan tavalla tai toisella. He eivät luovuttaneet, vaan taistelivat tavoitteidensa puolesta tavalla, jota pitivät oikeana.
En tosin pidä tätä täysin onnellisena lopetuksena, vain puolionnellisena. Gackt menetti äitinsä, Asagi sisarensa, Sayuri esikoisensa, Mana veljensä, Mafia Tatsuroun, Satochi rakkaansa eikä ole vieläkään siitä toipunut, moni mafiamies kuoli, Isshi ja Hiko menettivät ihoaan, Andro menetti keuhkon, Uruhan alaraajat halvaantuivat, Die sai (lieviä) aivovaurioita, Seth menetti viattomuutensa ja putosi lopullisesti mafiamiehen elämään ja helkkarin montaa hahmoa sattui. Voiko joku väittää, että loppu on täysin onnellinen, vaikka monet asiat järjestyivät.
Lisäksi, minä kaipasin onnellista loppua, koska kaikesta pahasta huolimatta elämässä on hyviä – hauskojakin – puolia, jotka voivat näkyä murheellisinakin hetkinä, jos ne vain pääsee näkemään. Minä olen tästä luvusta ylpeä, samoin kuin itse tarinasta ja mielestäni se sopii itse tarinaan^^

Ja viimein itse Älä katso taaksesi -tarinaan.
Se on minun rakas, pieni lapsoseni ja ylpeyden aiheeni – menestynein tarinani ficcien puolella enkä usko, että saan kirjoitettua tätä parempaa tarinaa. Olen ylpeä siitä, millaiseksi olen saanut kirjoitettua tarinan enkä muuttaisi yhtään mitään (en edes niitä kohtia, joita lukiessani haluan hakata päätäni seinään). Nyt tätä kirjoittaessani silmäni kostuvat ihan siitä liikutuksesta, mitä tunnen, kun mietin koko tarinaa.
Minä rakastan jokaista tarinaani, jotka olen kirjoittanut, ja olen niistä ylpeä. Ymmärsin ylpeyteni, kun tulostin muutaman luvun yksityiskohtien takia ja luin ennen nukkumaan menoa. Tajusin, että tämä kaikki syntyi tosiaan minun päästäni ja sain 6 vuodessa kirjoitettua sellaisen määrän sivuja ja luotua kokonaisen maailman, jossa riittäisi vielä paljon kerrottavaa. Jokainen hahmo on minulle rakas, samoin juonen käänteet, paikat ja muut kuvailut. Olisi niin paljon kerrottavaa, etten osaa valita, mitä oikeasti poimisin tähän ihan erikseen.
Olen tätä kirjoittaessani oppinut niin paljon kirjoittamisesta, elämästä, asioista ja tullut varmaankin kärsivällisemmäksi sekä pitkäjänteisemmäksi enkä vain siksi, että olen nenä tietokoneessa kiinni kirjoittanut vaan myös siksi, että te olette lukeneet tätä ja kirjoittaneet kommentteja.

Niin, haluan kiittää jokaista lukijaani, niitä jotka ovat lukeneet ja niitä, jotka ovat myös kommentoineet. Olen saanut teiltä rakentavaa palautetta, iloa, riemua, ymmärrystä, neuvoja sekä paljon muuta – olette joka kerta ilahduttaneet minua ja osa teistä on tehnyt hiukan enemmänkin. Olen nimittäin saanut muutaman kerran Älä katso taaksestasi fan-artia sekä yhden fanfiktion tarinan, mitä en ollut osannut lainkaan odottaa! Olen iloinen ja kiitollinen niistä kaikista ja minua harmittaa, etten pysty teitä kaikkia ihan nimeltä kiittämään.
Siksi toivon, että ymmärrätte, kun sanon haluavani kiittää teitä kaikkia.

Kiitos.

Ja mitä on tämän tarinan jälkeen on luvassa? Mitä ajattelin seuraavaksi tehdä?
Ajattelin mennä eläkkeelle.

…

…

*KUOLEE NAURUUN*

Yeah right, ihan kuin oikeasti pystyisin siihen XD
Varmasti minä jatkan kirjoittamista, onhan minulla useampi tarina mielessä, mutta en enää niin suurella pääpainolla. Minulla on nimittäin unelma siitä, että voisin joskus julkaista kirjan. Osa teistä on varmaankin lukeneet minun toisen tarinani, jonka koskaan julkaisin lafissa (orginal puolelle yli 6 vuotta sitten), nimittäin Yön lapset. Yritän kirjoittaa sen uudelleen ja tarjota jollekin kustantamolle julkaistavaksi, eli minua ei näe niin paljoa lafissa.
Mutta kyllä, aion kyllä vielä kirjoittaa joitakin tarinoita, kenties ÄKT:hen liittyvää, mutta keskittyä myös muihin projekteihin.

Ja siltä varalta, että jotkut teistä haluaisivat kirjoittaa minulle kommenttia, mutta eivät tiedä, mitä kirjoittaisivat, annan muutaman kysymyksen, joiden vastaukset voivat auttaa minua kirjailija-haaveideni takia.
Mikä oli lempilukunne/lempikäänteenne ja miksi juuri se? Kuka tai ketkä olivat lempihahmojanne ja miksi? Mistä hahmosta ette pitäneet? Johtuiko se itse hahmosta, vai siitä, että tämä jäi vajaaksi tai yksipuoliseksi? Mikä kohta oli hauskin/surullisin/tuskallisin/raivostuttavin/etc, ja minkä takia? Olisitteko kaivanneet jotakin lisää? Missä mielestänne olen onnistunut erityisesti ja missä minun kannattaa vielä harjoitella taitojani (toivottavasti ei vain oikeinkirjoituksessa *naur*)?
Tietenkin saatte tehdä sellaisia kommentteja, joista itse pidätte ja jollaisia kirjoitatte. Ajattelin vain antaa hiukan osviittaa siitä, mistä voi kirjoittaa, jos ei tosiaan tiedä, mitä kommentoisi.

Ja kiitän vielä kerran teitä kaikkia, jotka olette jaksaneet näiden kuuden vuoden ajan tukea minua^^

Kiitos.

Notes:

A/N2 2019–2020: Kiitän kaikkia, jotka ovat pyytäneet minua julkaisemaan tämän tarinan uudelleen ja kiitän kaikkia, jotka jaksavat kommentoida tarinaani.

Näin tekstiä myöhemmin tutkittuani on mielenkiintoista huomata, miten paljon tämän kirjoittaminen on vaikuttanut kirjoitustyyliini, miten paljon opin tästä projektista, ja miten paljon rakastan (tarinoiden) kirjoittamista.

En ole ficcejä enää julkaissut sen jälkeen, kun sain ÄKT:n valmiiksi. Syy tähän johtuu kiireistä, mutta ennen kaikkea unelmastani ryhtyä kirjailijaksi. Tälläkin hetkellä työstän käsikirjoitusta, jonka aion lähettää kustantajille.
Haaveeni on yksi syy, miksi julkaisen tämän jälleen internetin ihmeellisessä maailmassa.

En vaivaa teitä enempää, vaan kiitän vielä kerran, että olette jaksaneet lukea tämän – ja kiitän vielä erikseen kaikkia, jotka ovat ikinä kannustaneet minua kirjoittamissa.

Series this work belongs to:

• Part 1 of ÄKT - Älä katso taaksesi